
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75140 ***

language: Finnish




PAKO EGYPTIIN

Romaani


Kirj.

GRAZIA DELEDDA


Tekijättären luvalla suomentanut

Jalmari Hahl





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1928.




Oltuaan neljäkymmentä vuotta alkeiskoulun opettajana Giuseppe de Nicola
erosi toimestaan ja valmistautui lähtemään matkalle. Esihistoria on
seuraava:

Nuorempana hän oli ottanut kasvatikseen orpopojan toivoen hänestä
saavansa seuraajan synnyinseutunsa kouluun. Mutta pojasta
seikkailurikas elämä oli hauskempaa. Eräänä päivänä hän karkasi kotoa
ja kokeili erilaisten elinkeinojen alalla, milloin laivapoikana, tai
rantajätkänä, ja lopuksi tullivartijana. Viimein hän kohtasi veneiden
omistajan lesken, joka oli perinyt isältään huvilan viinitarhoineen ja
maatilan Adrian meren rannalla.

Saavutettuaan vihdoin viimeinkin aseman, joka häntä miellytti,
nuori mies lähetti kasvatusisälleen tukun sikareita — jäännöksiä
myrskyisestä nuoruudestaan, antoi ensimmäiselle tyttärelleen hänen
mukaansa nimeksi Giuseppina Nicola ja kutsui kasvatusisänsä kaiken
päälliseksi vaimonsakin puolesta heitä tervehtimään, jopa asettumaan
heille asumaan.

Ja opettaja ajatteli syrjäisellä kostealla seudullaan laaksojen ja
vuorien välissä tuota toista satumaisella merenrannikolla asuvaa
perhettä, ja hänessä kypsyi päätös lähteä matkaan, kuin hän olisi
ollut yksi Itämaan viisaista, joka vaelsi Betlehemiin. Mutta sitten
häntä alkoi peloittaa tuo pitkä matka, siihen aikaan tiheään sattuvat
rautatieläislakot, viisi junanmuuttoa, joihin oli pakko alistua,
ennenkuin pääsi perille tuohon unelmien maahan. Sillä kertaa siis
matka-aie raukesi.

Kului muutamia vuosia, ennenkuin hän lopullisesti otti eron virastaan
ja joutui eläkkeelle. Ollessaan nyt vallan yksin, ilman oppilaidensa
meluavaa ja kiittämätöntä joukkoa, hän siis päätti lähteä tuolle
matkalle tuntien jonkinlaista uskonnollista mielihyvää, silti
pääsemättä vapaaksi epämääräisestä levottomuudesta.

Tämä oli hänen ensimmäinen matkansa, hänen häämatkansa elämän kanssa.
Ei edes hänen ottopoikansa ollut paetessaan kotoa avarammille
liikunta-aloille ja onnenhakuun niin joutuin kiitänyt todellisuuden
ja unelman välistä taipaletta. Maa liukui hänen jalkojensa alta
kuin tanssisalin liukas permanto. Luonto karkeloi hänen ympärillään
nostellen verhoja ja jälleen laskien ne vaihtelevien maisemien eteen.
Se kiidätti häntä mukanaan vuorten harjanteille, lähelle pilviä ja
tunneleihin, jotka olivat mustia ja nokisia kuin uunin piiput. Sieltä
se taas työnsi hänet ryöppypurojen sinikuohujen partaalle ja vihreille
kaltaille, joiden viileässä ruohikossa vuoripurot näyttivät alastomina
temmeltävän.

Hän seisoi nojaten vaununikkunaan muutamien matkustavien lasten
vieressä. Ja kun tunnelin seinien nokea alkoi sataa hänen päälleen, hän
veti päänsä vaunuun peläten, että jokin tuossa salaperäisessä pimeässä
liikkuva hirviö volsi murskata sen. Kun valo taas pilkoitti esiin, hän
jälleen pisti päänsä ulos ikkunasta välittämättä siitä, että junan
vauhdin synnyttämä viima sai hänen harmaat hiuksensa hurjasti liehumaan
ja täytti hänen nenänsä noella.

Nuori mies ja hänen vaimonsa seisoivat toisiinsa nojaten katsellen
toistensa silmistä kuvastuvaa taaksepäin väistyvää maisemaa. Opettaja
ei kadehtinut heitä; kulkivathan he yhdessä samaa päämäärää kohti.

       *       *       *       *       *

Ensimmäinen pettymys kohtasi häntä pienellä pääteasemalla, jossa
korkeat hymyilevät poppelit tervehtivät tulijaa huojuvilla latvoillaan,
mutta jossa ei ollut ketään häntä vastassa.

Hän pelkäsi joutuneensa väärään paikkaan; ei ketään muuta ollut
poistunut junasta, joka taas kiiti eteenpäin puhkuen ja viheltäen
kuin ilkkuen. Ja viinitarhojen hiljaisuus, maakamaran odottamaton
liikkumattomuus, pensaat, joiden lehdet näyttivät nukkuvien perhosten
peittämiltä, ruohonkorretkin, jotka kumartuivat pitkien ja liikkuvien
varjojensa puoleen — kaikki tämä sai hänet melkein kuumeiseen
huumaustilaan. Kaiken vihannuuden lomitse ei nähnyt muuta kuin
asematalon punaisen katon. Poistuttuaan rakennuksesta hän pysähtyi
odottamaan seisoen matkalaukkujensa välissä suorana kuin vaa'an kieli.
Mutta edessään hän näki ainoastaan leveän ruohottuneen tien, jonka
taustassa aukeni soikio: puoleksi siintävää merta, puoleksi taivasta.

Molemmin puolin tietä kohoaa jono poppeleita ja akaasioita, jotka
muistuttavat pariskuntia — poppelit kookkaita ja solakoita, akaasiat
mataloita ja pyöreähköjä, välkkyvien ripsujen koristamia, ja niiden
yli kaareutuu taivas korkeana ja kirkkaana, mutta täynnä sanomatonta
surumielisyyttä, joka saa mielen kahta alakuloisemmaksi, kun ei tiedä
sen syytä. Se on suuren yksinäisyyden surumielisyyttä, joka ei piile
ilmassa, vaan katselevan ihmisen sydämessä.

Ja miehestä, joka siinä kantaa matkalaukkujaan, tuntuu pahemmalta kuin
jos hän olisi tullut kaikkein syrjäisimpään outoon kaupunkiin, jossa
ei kukaan puhu hånen kieltään. Ja hän arveli, että hänen täytyi astua
hyvin kauas ja että hän lopulta saapuisi autiolle rannikolle.

Akkiä hänet valtasi kaukana olevan pienen talonsa ikävä. Miksi hän
hylkäsikään tuon vanhan kotitalonsa ja seudun, jossa hänen vanhempansa
lepäsivät haudattuina, missä hänellä vielä oli joku ystävä?

Samoin kuin nuoret ihmiset ja vanhukset, jotka eivät tunne
yksinäisyyden tuottamaa iloa, hän oli antanut siintävän etäisyyden
pettää itsensä. Hän oli sullonut ainoastaan sen, minkä katsoi
välttämättömäksi, näihin kahteen matkalaukkuun, joiden tuore vahan haju
heti ilmaisi hänet matkailijana ensikertalaiseksi. Mutta elämä kostaa,
ja nuo matkalaukut olivat nyt niin raskaat, kuin olisi niitä painanut
koko hänen menneisyytensä.

Ja enemmän kuin koskaan ennen hän tuntee, mikä voittamaton etäisyys
erottaa hänet tuosta perheestä, joka ei ole hänen perheensä.

Siittäähän mies perheen omasta olemuksestaan, siemenestään, verestään
ja hiestään. Ja opettajaa ja tuota perhettä yhdistää ainoastaan
tunneside, joka oli hämähäkin verkkoa ohuempi.

Oli miten tahansa; ei ketään ollut tullut häntä vastaanottamaan.

       *       *       *       *       *

Silti hän ei ajatellut palaamista. Päinvastoin hän alkoi astua
tyynesti pitkää tietä lohduttaen itseään ajatuksella, että tästälähin
hänen oma yksinäisyytensä saisi kumppanikseen tämän rauhallisen tien
yksinäisyyden.

— Meistä tulee ystävät, kaunis tie. Sinähän tulit avosylin minua
vastaan ja pidät minulle seuraa.

Tie kohteli häntä nyt entistään paremmin, sen ruohopeite kävi hienoksi
ja tuoksuvaksi. Puiden välissä avautuvista holvikaarista se näytti
hänelle hymyileviä niittyjä, joilla valkoisia lehmiä ja mustia hevosia
kävi laitumella, keltaisia ja punaisia maalaistaloja, kukkivia
pensasaitoja ja iloisia lehtimajoja — mikä kaikki muistutti värillistä
maisemapostikorttia.

Puiden runkojen takana jokunen värihernekukka näytti piileskelevän
odottaen ja värähdellen hänen ohikulkiessaan. Ja nyt häntä vastaan tuli
myös meren hiljainen ääni kuin ystävän kuiske, vaikka hänen ja meren
välillä, jota hän ei vielä tuntenut, olikin olemassa väärinymmärrys,
joka aiheutui levottomuudesta ja vastenmielisyydestä.

Tuosta sinisestä muurista, joka yhä korkeampana kohosi hänen eteensä,
erosi nyt kaksi ensimmäistä ihmishahmoa, jotka saivat hänet toivomaan,
ettei hän ollut sittenkään joutunut väärälle tolalle, tai jotka ainakin
saattoivat opastaa hänet oikealle tielle, varsinkin kun ne tulivat
häntä vastaan katsellen hänen matkalaukkujaan, kuin ne olisivat olleet
joitakin eriskummallisia esineitä.

Silloin hän jöudutti askeliaan, ja hänen sydämensä täyttyi valoisin
tuntein.

Ehkä oli hänen ottopoikansa tytär tuo ruskeaihoinen tyttönen, jolla oli
punainen hame ja jota nuori nainen talutti kädestä.

Niin olikin laita.

— Oletteko te herra opettaja De Nicola? nainen kysyi römeällä äänellä,
pysähtyen miesmäisesti hanen eteensä.

— Poikanne täytyi kiireellisten asioiden tähden äkkiä lähteä
matkalle, ja hänen vaimonsa makaa kuumeessa, joka kouristaa häntä joka
kolmas päivä. Tervehdi toki iso-isääsi, Ola! Antakaa minun kantaa
matkalaukkujanne.

Ola nosti katseensa tarkastellen isoisän kasvoja, sittenkuin hänen
kultaisia säteitä heijastavat vinot tummat silmansä olivat tutkineet
hänen vartaloaan kiireestä kantapäähän, niin ettei pieninkään
yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta, Tyttö ei näyttänyt olevan
ollenkaan halukas sanomaan hyvää päivää, vaan vetäytyi syrjään tarttuen
pikkuhameensa helmaan. Mutta tuosta rypytetystä hameesta, joka levisi
hänen käsissään kuin avattu unikko, koko hänen pienestä notkeasta
olemuksestaan ja ennen kaikkea puoleksi poiskääntyneistä, säteilevistä,
mustien kiharoiden kehystämistä kasvoista huomasi, että pienokainen
hartaasti halusi tuttavuutta.

Ja laskettuaan maahan matkalaukut kuin joutavan painon ainakin, isoisä
otti tytön käsivarrelleen ja tunsi povellaan hänen ruumiinsa suloista
lämpöä. Ja kun lapsen merivedestä suolaiset hiukset ja samettia
pehmeämpi poski hipaisivat hänen huuliaan, hän värähti kuin rakkauden
kosketuksesta.

Nainen oli sillävälin ruvennut kantamaan hänen matkalaukkujaan kulkien
heidän edellään heiluttaen niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet
kukkaroita, niin roteva ja kookas hän oli: nuorekas Juno, päässä
kellervä palmikkoseppele.

Opettaja kulki jäljessä kantaen uutta taakkaansa.

— Nimesi on siis Ola: kuulin sen äsken... Ola...

Tuo soma nimi suli hänen suussaan kuin hunajamakeinen.

Ola oli vastustelevinaan, ollen kuitenkin mielissään siitä, että häntä
kannettiin. Mutta levottomia silmiään, joissa vaihtelivat päivänpaiste
ja varjot, hän ei malttanut kääntää pois kantajastaan, vaan tutki
tarkasti hänen ryppyisiä kasvojaan, jotka olivat niin lähellä ja silti
niin oudot, nenän mustia pilkkuja ja mustia ja valkoisia hiuksia, jotka
olivat niin likekkäin kuin yö ja päivä. Jopa tyttö vilkaisi hänen
suuhunsakin koettaen ratkaista noiden kultahampaiden arvoituksen, jotka
piilivät suun perällä aivan kuin äidin sormukset laatikossa. Mutta
lapsi ei virkkanut sanaakaan, ja kantajansa moniin kysymyksiin hän
lopulta vältellen vastasi:

— Isä tuo minulle tänään pyssyn.

— Pyssynkö? Mutta pyssyjä annetaan vain pojille. Arvaapas, minkä minä
olen sinulle tuonut? Kauniin nuken.

— Nukkeja minulla jo on, tyttö sanoi välinpitämättömästi. Sitten hän
sormellaan osoitti isoisän kravattineulaa, jota hän oli aikaisemmin
perinpohjin tutkinut, ja hänen silmänsä kiilsivät omistamisenhalusta.

— Isälläkin on tuollainen, ja siinä on punainen helmi. Mutta hän ei
tahdo antaa sitä minulle.

— Ymmärrän. Tahtoisit siis saada tämän. No, jos annan sen sinulle,
niin mitä minä sitten saan?

Ola kallisti päänsä, kohotti sitä hetken kuluttua hitaasti ja suuteli
häntä poskelle.

— Sinä veitikka! Näyt jo ymmärtävän yskän. Voithan saada tämän neulan,
mutta annan sen sinulle vasta siellä kotona.

Silloin tyttö punaisena ilosta painautui vanhuksen povea vasten. Ja
heistä tuli kädenkäänteessä ystävät.

Heidän saavuttuaan paikkaan, jossa tie teki mutkan ja josta huonompi
pyörien uurtama peltotie alkoi, nainen neuvoi opettajaa laskemaan tytön
maahan sylistään.

— Tuo ihmislapsi osaa aina hoitaa mukavuuttaan. Alas, Ola, isoisä
on väsynyt! — Minäkin olen väsynyt, tyttönen vastasi, äänen todella
kuulostaessa väsyneeltä. Eikä hän hennonnut herjetä hypistelemästä
kravattineulan helmeä, joka valtasi koko hänen mielenkiintonsa.

— Vielä vähän aikaa,— isoisä sanoi ja painoi tyttöä kiinteämmin
povelleen, kuin olisi pelännyt, että menettäisi hänet, ja järjesti
niin, että häiritsevä roteva nainen joutui kävelemään edellä.

— Kuka tuo on? hän kysyi tytöltä, kun nainen jo oli ehtinyt niin
paljon edelle, ettei voinut kuulla heidän puhettaan. Onko se
palvelijattarenne?

— Se on Ornella, — Ola vastasi.

— Ornella on kaunis nimi. Asuuko hän teillä?

— Asuu kyllä. Hän on sukua ensimmäiselle isälleni, joka on kuollut;
hän tekee meillä kaikki työt.

— Ymmärrän. Hän on köyhä sukulainen.

Sitten he puhuivat tärkeämmistä asioista. Pensasaidan yläpuolella
harmaiden tamariskien lomitse pisti oikealla tiestä silmiin meren
eloisa sini, ja Ola käänsi ihastuneen katseensa sinnepäin.

— Kuka tekee kaiken tuon veden? hän kysyi hiljaa valtavan
salaperäisyyden kiehtomana.

— Myöhemmin on yllin kyllin aikaa vastata tähän kysymykseen, —
opettaja huudahti lujalla äänellä. Ja äkkiä hän ajatteli, miten
toimettomien päivien tyhjyys jälleen oli täyttyvä kuin meren takainen
aava ranta.

— Käytkö jo koulua?

— En, olen vielä liian pieni.

— Hyvä; minäpä rupean pitämään sinulle koulua. Menemme meren rannalle,
ja minä sanon sinulle, kuka on tehnyt kaiken tuon veden.

Mutta odottäva koulunkäynti ei näyttänyt huvittavan tyttöä. Hän huomasi
rannalla näkinkenkiä. Ja hänestä tuntui paljoa hauskemmalta koota niitä
kuin käydä koulua. Kukkiakin hän halusta poimi, ja nähdessään niitä
kosolta huojumassa tienvieressä, hän pyysi isoisää laskemaan hänet
maahan. Mutta ensin hän taas kosketti sormellaan kravattineulaa ja
kuiskasi salaa vanhuksen korvaan:

— Älä sano kenellekään, että olet antanut sen minulle!

Opettaja ei ollut mielestään koskaan kuullut viehättävämpää
salaisuutta, ja tuon pikku suun tuoksuva henkäys virkisti hänen
korvaansa kuin raikas kylpy.

Kuinka monta salaisuutta seuraisikaan tätä ensimmäistä?

Toinen tulikin heti perästä, kun opettaja oli vakuuttanut korostaakseen
lahjansa arvoa, että se oli kultaa.

Ola katsahti palvelijattareen ja rypisti ylenkatseellisesti nenäänsä,
ja ilkkuen isoisän vakuutusta ja epäillen sen todenperäisyyttä hän
kuiskasi tämän korvaan:

— Katinkultaa!

Molemmat nauroivat makeasti sukkeluudelle, katsoen edellä astuvaan
palvelijattareen ja ollen nyt jo kanssarikollisia ja tovereita.

Ja opettaja tunsi, että tämä nauru sai häipymään kaikki hänen
lapsuudestaan kuluneet vuodet, ja nyt, kun hän jälleen oli palannut
siihen lähtökohtaan, viattomaan lapsentilaan, josta ihmisen ainoa oikea
onni alkaa, hymyilivät hänelle niityt, meren ranta, tamariskien välillä
pujottelevat tiet, iloisen maiseman kaikki sopet kuin pojalle, joka
vihdoin on löytänyt mieleisensä leikkitoverin.

       *       *       *       *       *

Ornella pysähtyi räikeän punaisen ristikkoportin kohdalle, laski
matkalaukut maahan ja avasi portin.

Opettaja ja Ola tulivat jutellen hitaasti jäljessä, tyttö nenä
pystyssä, vanhus pää kumarassa paremmin kuullakseen. He eivät
kiinnittäneet huomiotaan mihinkään ympärillään, niin että ukko
kohottaessaan katseensa hiukan hajamielisesti näki edessään nuoren
naisen ja portin, joka näytti olevan hehkuvaksi kuumennettu. Tämän
räikeän punan ja puukujan päässä pilkoittavan kullanhohteisen
granaatinpunaisen talon vastakohtana levisi katseiden eteen puutarha,
johon he nyt astuivat ja joka näytti istutetun kuivuneen joen uomaan.
Maaperä oli valkoisen hiekan peittämä, ja vaaleat, hopeanharmaat puut
tuntuivat heijastavan veden kalvoa.

Tältä valoisalta pohjalta pistivät räikeästi silmiin punasinervät
kurjenmiekat ja punaiset ruusut.

Kaksi mataloiden pylväiden kannattamaa avaraa kuistikkoa kohosi
huvilan julkisivulla, ja alakerran keskeltä johti pienelle pääovelle
marmoriseolla laskettu, tiheiden köynnösruusujen koristama
pylväskäytävä. Kaikki oli siistiä ja somaa, ja puoleksi mielihyvin,
puoleksi ujostellen opettaja ajatteli, että tämä herrasmainen talo oli
hänen miniänsä, siis myös hänen ottopoikansa oma. Hän huomasi samassa,
että kaikki meren puoleiset ikkunat olivat suljetut sen ihanuudelta, ja
tämä vaikutti siltä kuin talo sisältä olisi ollut pimeä ja autio.

Ornella ei suunnannut askeleitaan pääkäytävälle, vaan kiersi vasemman
päädyn, ja päästyään talon vastakkaiselle puolelle hän survaisi auki
pienen oven, jonka aukosta näkyi keittiö. Tuuhea viikunapuiden ja
viiniköynnösten muodostama lehtikuja, joka varjosti talon ulkoseinää,
pimitti pohjakerroksen. Pimeä siis oli keittiökin, johon palvelijatar
kursailematta vei vieraan, pimeä viereinen huonekin. Opettaja tunsi
itsensä uudelleen pettyneeksi tästä vaatimattomasta ja kylmästä
vastaanotosta tuossa huvilassa, joka ulkoa näytti ihomaalilla
sivellyltä ja hymyilevältä naiselta, mutta joka kuitenkin sisäiseltä
olemukseltaan oli kylmä ja sydämetön.

Mutta pikku tyttö lohdutti häntä oitis näpäyttäen sormenpäillään
sinistä pataa, joka porisi höyryävällä hellalla ja levitti suloista
tuoksua.

— Siinä on kana paistumassa. Tahdotko nähdä?

— Nyt olet jo tehnyt tarpeeksi tyhmyyksiä, — palvelijatar tiuskaisi
survaisten tyttöä polvellaan ja työntäen hänet raa'asti molempien
matkalaukkujen väliin.

Tätä opettaja paheksui ja oudolta hänestä tuntui ruokasalin hämärä,
jonka läpi he kulkivat saapuen pieneen huoneeseen, joka niinikään oli
kolkko. Sen täytti melkein kokonaan iso vuode, jonka vihreä peite
lisäsi siinä lepäävän naisen kalpeutta. Sairas kohotti runsaiden
mustien kiharoiden peittämää päätään tuijottaen kuumeesta loistavin
pelästynein silmin mieheen, joka kumartui häntä tervehtimään. Näytti
siltä, kuin vuoteessa lepäävä nainen olisi unohtanut vieraan tulon tai
luullut joutuneensa outojen ihmisten pariin.

Tyttö, jonka kasvot olivat käyneet jäykiksi ja vakaviksi, huusi
heittäytyessään vuoteen toiselle laidalle:

— Äiti, tämä on isoisä. Isoisä on tullut.

— Niin niin, kyllä tiedän, äiti sanoi tyytymättömänä. Ja hän sulki ja
avasi jälleen silmänsä ikäänkuin pysähdyttääkseen sekavan katseensa,
korvatakseen sen selvemmällä. Hän näytti hyvin uniselta henkilöltä,
joka turhaan ponnistelee pysyäkseen hereillä.

Sairas sulki uudelleen silmänsä ja työnsi esiin lakanoiden välistä
paljaat, valkoiset käsivartensa, ojentaen käsiään opettajalle. Tämä
tarttui noihin käsiin, jotka ohuiden käsivarsien päässä näyttivät
tavattoman isoilta, ja tunsi niiden rajusti vapisevan. Mutta toinen
noista käsistä oli nyrkissä, ja siinä tuntui olevan jotakin. Opettaja
hellitti sen äkkiä. Käsivarsi retkahti alas, ja kädestä, joka hiukan
avautui, näkyi rukousnauhan helmiä.

Tämä miellytti opettajaa.

— Kuinka voitte? kysyi hän, saaden ääneensä äkkiä tuttavallisen sävyn.
Eikö noita kuumekohtauksia voi mitenkään saada pois?

— Olen kärsinyt niistä jo kymmenen vuotta. Se on malariaa, joka ei
ole parannettavissa. Adelmo on koettanut kaikkensa saadakseen minut
paranemaan. Intiasta asti hän tilasi lääkejauhetta. Poppamiehenkin
luona Adelmo kävi.

Adelmo oli hänen ensimmäinen miehensä, ja opettaja pani merkille, että
sairaan äänessä oli unelmoiva kaiku hänen tavu tavulta ääntäessään tätä
nimeä, niinkuin lasten on tapana tehdä lausuessaan uusia sanoja, joista
he pitävät, ne kun heidän mielestään sisältävät kokonaisen uusien
aistimusten maailman. Hän vaistosi, että sairas nainen kuumetilassaan
eli jälleen menneisyydessä. Ja vanhus varoi tunkeutumasta tuon toisen
suljettuun maailmaan.

Mutta sairaskin arvasi opettajan ajatukset siitä tavasta jolla tämä
laski hänen kätensä takaisin raidille, ja koetti paremmin herätä
todellisuuden tajuntaan. Hänen silmänsä aukenivat täydellisesti luoden
melkein veitikkamaisia katseita, ja ääni muuttui kirkkaammaksi.

— Suokaä anteeksi, ett'en tullut asemalle. Huomenna saatte nähdä, että
olen vallan toinen ihminen. Antoniokin sanoi, että pyytäisin hänen
puolestaan anteeksi. Hänkin on niin hyvä. Ja menkää nyt peseytymään ja
syömään, menkää!

Opettaja totteli. Kun he olivat pienessä ruokahuoneessa, johon Ornella
oli jättänyt matkalaukut, tyttö avasi astiakaapin ottaakseen siitä
esille pöytäliinan. Lapsukainen olisi tahtonut levittää sen pöydälle
isoisän aterian ajaksi, mutta taas palvelijatar tuuppasi hänet syrjään
polvellaan.

Silloin opettaja sanoi hiukan karskisti:

— Antakaa hänen olla! Täytyyhän lapsenkin jotakin oppia.

Ornella ei virkkanut mitään. Mutta hän tähysteli vanhusta kiireestä
kantapäähän levollisilla vihertävillä silmillään. Se oli tosin tyyni
katse, mutta ilmaisi kuitenkin, että hän oli emäntä ja valtiatar
talossa.

— Olkaa hyvä ja käykää huoneeseenne, Ornella sanoi hetken kuluttua
kantaen opettajan matkalaukut viereiseen huoneeseen, ja opettaja
huomasi, että tämä hänen asuttavakseen määrätty suoja oli kaikista
synkin. Kosteat täplät koristivat eriskummaisina kuvioina seiniä, ja
hän luuli näkevänsä sontiaisen juoksentelevan halkeilevalla lattialla.
Mutta ovella seisoi Ola katsellen pelokkaasti ja uteliaasti, ja hänen
punainen hameensa hohti kuin takkavalkea talvella.

— Käykää vain sisään, pikku neiti, opettaja sanoi kumartaen. Ja
toisella kädellään hän ojensi tytölle pientä rasiaa ja toisella
etusormen ja peukalon välissä kultaisen neulan, jonka oli irroittanut
kaulaliinastaan.

Ola lähestyi hitaasti ja varovasti, otti lahjat vastaan vaieten
ja välinpitämattömästi tahtoen mieluummin katsella avattujen
matkalaukkujen sekasorrosta pilkoittavaa hänelle vielä tuntematonta
maailmaa. Ja noudattaen päähänpistoaan hän lupasi kuiskaten isoisälle
jotakin, joka ei ollut kiellettyä:

— Vien sinut katsomaan kanoja ja pikku hevosta.

Opettajasta olisi
ollut hauskempaa ensin katsella huvilaa. Ja kun he olivat lopettaneet
aterian ja Ornella oli lähtenyt pesemään vaatteita viereisen renkituvan
lähellä kumpuavalle lähteelle, hän kysyikin, kuuluivatko ruokasalin
oven pielessä riippuvat avaimet yläkertaan.

— Kuuluvat kyllä, mutta isä ei anna kajota niihin, tyttö sanoi
tyytymättömästi nähdessään hänen ottavan avaimet naulasta. Ja
silmänräpäykseksi omistusvaisto sytytti hänen silmiinsä vihamielisen
välkkeen. Mutta sitten hän itse sanoi sovittaen:

— Mutta voithan tehdä, minkä isä kieltää, sillä hänhän on poikasi,
eikö niin? Eihän hän voi torua sinua.

Opettaja painoi etusormen huulilleen, ja he alkoivat nousta.
yläkertaan. Tyttö kulki varpaisillaan, nukke, jolla oli tiilenpunainen
tukka ja jonka hän oli isoisältä saanut, olkapäältä roikkuen; lapsi
kulki hänen edellään, näytti hänelle, mikä oli pääoven avain ja mitkä
avaimet kuuluivat kunkin huoneen oveen.

Ja äkkiä he olivat siirtyneet kuin lumottuun taloon. Permannon kelta-
ja siniruutuiset kiviliuskat kiilsivät. Portaat olivat marmoria,
seinät kukka- ja hedelmäkiehkuroiden muotoisilla kuvilla koristettua
marmorisekoa. Kaikki tämä todisti koristajan huonoa makua, mutta oli
ihmeen kaunista Olan ja ehkä isöisänkin silmissä. Tyttö katseli
kaikkea, katsoi sitten isoisään ja nähdessään hänen päännyökkäyksin
ilmaisevan mieltymystään tai kättä huiskuttaen tahtovan sanoa: "tuo
on _töherrystä_", hän puri yhteen pienet hampaansa pidättyäkseen
ilosta nauramasta.

— Sytytä sähkövalo, opettaja sanoi hiljaa, ja tyttö sytytti.
Sähkövalossa kaikki näytti kimmeltävän ja loistavan; Ola kulki ympäri
hipoen seiniä kuin kissa ja nuken linnunsilmät tirkistelivät salaa ja
ihmetellen pörröisen tukan alta.

— Tänne tulee joka vuosi asumaan kreivi, Ola sanoi heidän seisoessaan
ylimmän kerroksen vastamaalatun oven edessä. Ja tyttö painautui arkana
isoisäänsä, ikäänkuin ylhäinen vuokralainen jo olisi ollut siellä
sisällä. Sisälle astuttuaan he sytyttivät sähkön, jolloin lattioihin,
kultaukseen ja seiniin maalattuihin naisenkuviin tuli eloisuutta ja
väriä; sähkön sammuttua ne taas himmenivät ja häipyivät piiloon.

Tytöstä tämä leikki oli hauskaa ja hän pyysi isoisää yhä uudestaan
sytyttämään sähkön ja taas sammuttamaan sen. Ja vaikka hän oli käynyt
yläkerrassa vain muutaman kerran, hän tuntui osaavan ulkoa kaikki
siellä olevat esineet ja osoitti niitä vanhukselle. Mutta hän ei
kajonnut mihinkään ja varoi hipaisemasta hameellaankaan huonekaluja.
Tämä kerros oli koko vuoden vuokrattuna kreiville, joka perheineen
muutti siihen kesäksi, tullen joskus jo keväällä. Sen alla oleva kerros
oli vaatimattomampi, huonekalut tosin uusia, mutta yksinkertaisia
ja esille otetut patjat hajahtivat naftaliinille. Tämä huoneisto
vuokrattiin ainoastaan kesäksi.

Silti Ola piti siitä enemmän, se kun hänestä oli kodikkaampi, ja hänen
oli lupa käydä tervehtimässä niitä lapsirikkaita perheitä, jotka siinä
tavallisesti asuivat ja joiden luo tyttö oli tervetullut.

— Tuolla sisällä on jotakin muuta! tyttö sanoi työntäen isoisää salin
ovelle.

Mutta salissa oli sähköjohto epäkunnossa. Tyttö meni silti sisälle
käytävän valon opastamana ja veti isoisän mukaansa kuistikolle johtavan
ikkunan luukun ääreen.

— Katso tätä, mutta älä koske siihen! hän sanoi yhä puoliääneen.

Opettaja kumartui paremmin nähdäkseen. Nojatuolissa oli istuvassa
asennossa vaatenukke, sininen hame yllä. Silmät, vaaleat hiukset,
nenä ja suu oli maalattu kankaalle, mutta ne näyttivät todellisilta.
Isoisästä tuntui siltä, kuin toiselta puolen hiukan koholla oleva huuli
olisi ivallisesti liikkunut ja kuin koko nukessa olisi ollut jotakin
elävää ja veitikkamaista.

— Pelästyitkö? Ola kysyi pilkallisesti. Sitten hän ehätti
rauhoittamaan: ..

— Se on nukke niinkuin tämäkin.

Äidillisen huolellisesti lapsi laski oman nukkensa tuon toisen viereen
ja pakotti nuo molemmat salaperäiset olennot suutelemaan toisiaan.
Ja kaikki tämä huvitti häntä niin suuresti, että nauru, joka kauan
aikaa oli ollut suuhun sulkeutuneena, remahti esiin hampaiden lomista
kuin lähteensuoni, joka murtaa kallionkin. Silloin isoisä heräsi
tästä puoleksi pakollisesta lumouksesta, joka sai heidät harhailemaan
varkaiden tavoin talossa, joka kuitenkin oli Olan koti. Ja hänestä
melkein tuntui, kuin tyttö ja molemmat nuket olisivat ilkkuneet häntä.

— Tämä talo on sinun, hän virkkoi lujasti; ja toivokaamme, että se
tuottaa sinulle iloa, kun kasvat isoksi.

Sitteh hän äkkiä avasi kuistikon puoleisen ikkunaluukun, ja meri
täytti huoneen sinellään, ja punaiset purjeet hehkuivat kuin tuli
taivaanrannalla.

       *       *       *       *       *

Illan suussa malariaa poteva nainen tunsi kuumeensa katoavan. Oli
kuin kesäyön virkistäva viileys olisi laskeutunut hänen ylleen ja hiki,
joka kostutti hänen polttavaa ihoansa, tuntui kasteelta. Hiuksetkin,
jotka kuumeen kestäessä olivat painaneet häntä kuin musta, palava
taakka, tuntuivat kevyemmiltä ja haihtuivat pilvien tavoin, jotka tuuli
karkoittaa ja hajoittaa.

Todellisuustuntu toi mukanaan elämänilon tunteen. Ne kaksi päivää,
jotka nyt seuraisivat, ennenkuin uusi kuumeenkouristus alkoi, tuntuivat
hänestä kahdelta vuodelta, ja hän kuvitteli niitä tavattoman pitkäksi
toipumisajaksi. Kaikki oli uutta ja helppoa. Hänen pikku tyttönsäkin,
joka vaistosi hetken onnellisuuden ja käyttäen sitä hyväkseen tanssi
ympäri huonetta, näytti hänestä kauniimmalta ja terveemmältä.

Hänen mieleensä muistui, että appi oli tullut heille asumaan, ja
tämäkin ilahdutti häntä. Vihdoinkin hän oli löytänyt ihmisen, jolle
saattoi avata sydämensä.

— Missä isoisä on? hän kysyi tytöltä.

— Hän istuu tuolla polttamassa piippua.

— Hänkin! Äiti huokasi tietäen kokemuksesta, että piippu, sekä
vanhoilla, että nuorillakin miehillä, on naisten vaarallinen kilpailija.

— Mutta hän ei koputa tuhkaa sinne tänne ja lautasille kuin isä.
Hän ravistaa sen paperitötteröön ja sanoo, että sillä on hyvä tappaa
muurahaisia.

— Pyydä häntä olemaan hyvä ja tulemaan tänne. Ja sinä voit mennä
keittiöön katsomaan, ettei ketään käy siellä sillä aikaa kuin Ornella
on poissa.

Tämä oli tytöstä ylen hauskaa. Ollessaan yksin keittiössä hän leipoi
pienen kakun tai paistoi perunan kuumassa tuhassa välittämättä muusta
maailmasta.

Vielä vahvasti haisten tupakalle isoisä astui yksin talon emännän
huoneeseen, ja kun potilas kysyi häneltä, oliko hänen ollut ikävä ja
oliko tyttö häirinnyt häntä, vanhus vastasi vakuuttavasti:

— Tämä on ollut elämäni kauneimpia päiviä.

— Jos ensimmäinen päivä on ollut hyvä, niin seuraavat ovat vielä
parempia, nainen huomautti sydämellisesti.

— Istukaahan tuohon hetkeksi, jollei se teistä ole ikävää. Nyt voin jo
koko hyvin. Huomenna ei minussa enää ole yhtään kuumetta, ja silloin
huolehdin itse kaikesta. Ornella on kykenevä ja huolellinen, mutta
talon emäntä on sentään emäntä.

Opettaja istuutui ison vuoteen ääreen, joka vihreine peitteineen
lehtipuiden himmentämän pienen ikkunan levittämässä valaistuksessa oli
kuin niitty hämärän laskeutuessa.

Monta seikkaa hän olisi tahtonut kysyä ottopoikansa vaimolta ja oli
mielissään siitä, että miniä omasta aloitteestaan tahtoi puhua hänen
kanssaan. Mutta naisen matala ja silti räikeä ääni, joka kajahti
ontolta, herätti hänessä oudon tunteen.

Hänen vartalonsakin näytti omituiselta sen levätessä peitteen alla
jonka hän oli vetänyt kaulaan asti ja jonka alta tuskin erotti ruumiin
muotoja; ja hänen kalpeat mustien hiuksien reunustamat kasvonsa olivat
niin syvällä pielukseen hautautuneina, että ne näyttivät siihen
maalatuilta.

— Olen niin iloinen, että viihdytte täällä, sairas virkkoi katsomatta
puhuteltavaansa. Jo kauan olemme tahtoneet saada teidät tänne
luoksemme. Tuskin kuluu päivääkään mieheni puhumatta teistä hellästi ja
kiitollisena. Ja yhä hän katuu teille tuottamiaan ikävyyksiä.

— Mitä ikävyyksiä?

— Eikö se mielestänne merkitse mitään, ettei hän noudattanut tahtoanne
eikä opiskellut ja suorittanut tutkintoa? Hän sensijaan yritti
kaikenlaisia ammatteja, vaikka lahjoillaan kenties olisi voinut päästä
jos kuinka pitkälle. On totta, että siinä tapauksessa ehkä emme olisi
kohdanneet toisiamme, nainen virkkoi hiljentäen vieläkin ääntään, eikä
tyttöämme olisi maailmassa. Enkä enää käsitä, miten voisin elää ilman
tuota kaunista lastamme. Ja kun mieheni valittaa ja katuu, ettei ole
noudattanut teidän neuvojanne, sanon sen hänelle. Silloin hän katselee
lasta eikä puhu mitään. Mutta hänen silmänsä alkavat loistaa, ikäänkuin
häntä alkaisi itkettää.

— Muutoin olemme onnellisia näin, hän jatkoi kovemmalla äänellä, ehkä
liiankin onnellisia. Tämä minua melkein peloittaa: Antonio on hyvä,
iloinen ja hellä. Hänellä on vain yksi vika: hän tupakoi liiaksi.
Hänellä on piippu hampaissa koko päivän, ja missä hän on liikkunut,
ei saa muuta tehdä kuin koota tuhkaa ja sammuneita tulitikkuja.
Mutta hyvällä perheenemännällä on useita velvollisuuksia. Jospa ei
olisi sen raskaampia! Ja saahan hän kärsiä tästä taudistani, josta
johtuu, että olen päivän pystyssä ja kolme päivää vuoteessa; myönnän
saaneeni tämän taudin siitä, että olin liiaksi rakastunut ensimmäiseen
mieheeni. Tiedätte kai, että Adelmo parkani oli kauppalaivan kapteeni
ja omisti useita kalastusveneitä? Heti, kun olimme menneet naimisiin,
tahdoin seurata häntä kaikkialle, siitäkin syystä, että olin kovin
mustasukkainen. Matkustin sentähden hänen kanssaan Porto Corvoon asti,
jonka koko ympäristö on malarian saastuttama. Mutta mustasukkaisuuteni
ei välittänyt mistään muusta vaarasta kuin siitä,että siihen olisi
ollut aihetta. Adelmo sanoi minulle: "Tuo on syntiä, ja Jumala
rankaisee sinua siitä". Ja Jumala onkin rangaissut minua. Niinä
päivinä, jolloin makaan kuumeessa, minusta tuntuu kuin hän vielä eläisi
ja sanoisi: "Näetkö, jos nyt tahtoisin pettää sinua jonkun toisen
naisen kanssa, et enää voisi juosta jäljessäni!" Ja silloin kärsin
siitä suuresti, sillä kuvittelen, että hän todella pettää minua.

— Oliko hän nuori kuollessaan? — opettaja kysyi vuorostaan,
ottopoikansa puolesta hiukan mustasukkaisena tuolle omituiselle
kilpailijalle.

— Ei hän ollut erittäin nuori, mutta näytti nuoremmalta kuin todella
oli. Mutta älkäämme enää puhuko siitä — onhan siitä jo kulunut niin
pitkä aika! nainen mutisi sulkien silmänsä ikäänkuin päästäkseen
näkemästä menneisyyttä, tai ehkä pikemminkin peittääkseen intohimoisen
rakkautensa, joka vielä kyti hänen povessaan.

— Muutaman vuoden aikana kuumekohtaukset näyttivät kadonneen, mutta
viime kesänä ne taas alkoivat vaivata. Niin, tahdon saada sanotuksi,
että poikanne on kiltti ja kärsivällinen ja koettaa kaikkialta hommata
lääkkeitä saadakseen paranemaan minut, ja lukuunottamatta ylenmääräistä
tupakoimistaan hänellä ei ole paheita. Silloin tällöin hän mielellään
juo lasillisen tai pari viiniä, — mutta kukapa tässä ei joskus pitäisi
lasista hyvää viiniä.

— Minä esimerkiksi en; olen ehdottomasti raitis.

Puoleksi avoimin silmin nainen katsoi häneen osaa ottaen ja
veitikkamaisesti.

— Minä en ole koskaan nähnyt miestä, joka ei olisi juonut viiniä,
enkä monta naistakaan. Täällä meidän kaikkien täytyy tehdä työtä, eikä
meillä ole teattereita eikä muita huvituksia. Elämä on ankaraa, ja
ainoa lohdutus on lasi hyvää viiniä.

— Mutta onhan teillä hyvät tulot.

— Aivan niin, kun raadamme otsamme hiessä. Maakamara on kitsas, meri
epäluotettava, ja maatyöläiset ja kalastajat ovat keskenään yhdessä
juonessa kiskoakseen itselleen niin suuren voiton kuin suinkin. Adelmo
parka tunsi tämän väen tyystin, ja sentähden hänen onnistui pitää
se aisoissa; varsinkin "meren roistot", niin kuin hänen oli tapana
sanoa. Hän oli pienestä pitäen matkustellut, käynyt Intiassa ja
Austraaliassa asti, ja hän sanoi, että merisatamat ovat kuin maito-
ja viiniastiat, jotka vetävät puoleensa enimmin tartuttavia kärpäsiä.
Antonio sitävastoin, hän jatkoi sen lyhyen vaitiolon jälkeen, joka
aina erotti vainajan muiston elossa olevasta, ikäänkuin aukko olisi
syntynyt hänen ajatuksiinsa niiden irtautuessa menneisyydestä —
Antonio on suvaitsevampi, Hänkin on harhaillut ympäri maailmaa, mutta
ihmisiä hän ei ole oppinut tuntemaan rahtuakaan. Hän on kuljeksinut
kuin poika, joka karkaa kotoaan vieden rahoja mukanansa ja joka vain
huvittelee. Aviomme ensi aikoina kaikki petkuttivat häntä tai oikeammin
meitä, sillä silloin minäkin olin hyvin kokematon. Myöhemmin olemme
viisastuneet maksettuamme runsaat oppirahat. Antonio lisäksi kernaasti
huvitteli, tanssi kaiket yöt, joskus päivisinkin. Enhän ole hänelle
mustasukkainen; mutta totta puhuakseni minulla on ollut katkeria hetkiä
naisten tähden.

Opettaja nauraa hihitti hiljaa. Antoniolla muka ei ollut pahoja tapoja:
viini, tupakka ja rakastelu olivat seikkoja, joista maailmanmiehen ei
tarvitse pidättäytyä!

— Huomattuaan, että asiat kääntyivät huonolle tolalle, hän tuli
järkiinsä ja kiristi ohjia. Mutta se minun täytyy tunnustaa, että hän
vaikeimpinakin hetkinä aina kohteli minua kunnioittaen ja nöyrästi. Kun
mies tunnustaa harha-askeleensa ja lupaa parantaa tapansa, mitä voikaan
tehdä? Niin, ehkä ummistaa toisen silmänsä, jollei hän pidä sanaansa,
varsinkin jos on olemassa joku, jolta tulee salata inhimilliset
heikkoudet.

— Puhut kuin pyhimys, opettaja huudahti. Entä nyt...?

— Nyt, nainen keskeytti katuen, että oli tullut sanoneeksi liikaa, nyt
kaikki käy hyvin. Antonio valvoo maatöitä ja pitää kalastajia tiukalla.
Tänäänkin hän lähti Porto Corvoon kuultuaan, että meidän veneidemme
kalastajat siellä piilottavat varastettuja kaloja.

— Montako venettä teillä on?

— Nyt niitä on neljä. Adelmo paralla oli kuusi, kuin hevoslauma. Onhan
meillä hyvät tulot, mutta kulut ja verot ovat myös suuret. Tämä koskee
huvilaammekin. Merellä on suden hampaat.

— Ja asutte täällä! opettaja huomautti katsellen ympärilleen pienessä
synkässä pohjakerroksen huoneessa. Mutta nainen ei näyttänyt edes
käsittävän, että perhe voisi osankaan vuodesta asua talon kauniissa
huoneissa. Onhan täälläkin hyvä. Ei tarvitse kiiveskellä portaita.

— Ennenkuin tämä huvila rakennettiin, asuimme Adelmo paran kanssa
pienessä huoneessa maalla.

— Ja silloin olitte onnellisempia?

— No... eipä niinkään. Olimme nuoria ja vastustuskykyisempiä.

— Mutta olethan yhä vielä nuori, opettaja sanoi katsellen sivulta
naisen puhtaita piirteitä, jotka hopeanhohteisina pistivät esiin
tuuheasta mustasta tukasta. Ja tämä hymyili ikäänkuin korostaakseen
hänen sanojaan ja paljasti virheettömät hampaansa. Mutta siihen hymyyn
sekaantui katkeruutta.

— Olen Antoniota viittätoista vuotta vanhempi... enkä siis enää nuori.

Hän herkesi hymyilemästä ja peitti hampaansa, niinkuin piilotetaan
koriste, jota hätäiseltä on näytetty. Silloin opettaja kumartui hänen
puoleensa kädet ristissä ja sanoi hiljaa:

— Eikä pikku tyttö ollut vielä siihen aikaan tullut maailmaan.

Molemmat olivat ääneti kuin vaipuneina rukoukseen.

Ja tytön henki liiteli huoneessa ja levitti uskonnollista
salaperäisyyttä tähän synkkään suojaan, jossa esineet hukkuivat hämyyn
ja ikkuna tummeni.

Epämääräisesti opettaja vaistosi, että nainen kätki sen onnen pinnan
alle, jota hän tavoitteli ja johon ehkä uskoikin, kärsimystä, joka ei
kadonnut kuumeen mukana. Ja nainenkin tajusi tuon hänen aavistuksensa
ja molemmat tahtoivat avata sydämensä toisilleen, mutta eivät voineet.

Pikku tytön henki kutoi heidän ympärilleen kimmeltävämmän ja hauraamman
verkon kuin hämähäkki pensaaseen. Se yhdisti heitä, mutta samalla se
esti heitä lausumasta sanaakaan, joka olisi turmellut pienokaisen
työn. Hänen tähtensä täytyi vaieta. Hänen tähtensä ei ilmakehää saanut
häiritä pieninkään henkäys.

— Tämä on kenties pelkkä harhaluulo, opettaja ajatteli, mutta tiesi
myös, että harhaluulo on ihmishengen veri.

Ja kun äänettömyys alko i tuntua ahdistavalta ja sanat olivat
purkautumaisillaan esille vastustamattoman luonnonvoiman tavoin,
kuuluivat ulkoa pikku tytön sormet rummuttavan ikkunaa, ikäänkuin hän
olisi tahtonut tulla apuun rikkomaan äänettömyyden. Hänen punainen
hameensa loi hohdettaan harmaisiin varjoihin, ja hänen hymynsä pudisti
taas hereille elämän nukahtaneet voimat.

Oli jo pimeä, eikä isäntä ollut vielä palannut kotiin. Isoisä ja Ola
istuivat keittiön oven suussa häntä odottamassa, ja Ornella, joka oli
vienyt sairaalle ruokaa, hääri hellan ääressä paistinpannun kimpussa.

Opettaja kääntyi tämäntästä katsomaan Ornellaa melkein vastoin
tahtoaan, katse tutkivana kuin pikku tytöllä tämän tähystellessä
esineitä ja henkilöitä, joita ei vielä tunne. Tuon nuoren naisen,
jonka muodot jo olivat täyteläiset kuin kolmikymmenvuotiaalla, vaaleat
palmikot, hiukan karheat kuin tähkäpäät, ja käärityt sekä tiukkaan
kiedotut ison pään ympäri, jonka valkeassa ihossa näkyi jokunen pisama,
ja jonka pulleat käsivarret päättyivät isoja kukkia muistuttaviin
käsiin — tuon naisen luuli opettaja jo ennen nähneensä, mutta
missä, milloin? Sitä hän ei muistanut. Eikä tuo nainen miellyttänyt
häntä, vaikka hän pani merkille, että tämä oli tavattoman hiljainen
ja tyoteliäs ja kokonaan antautunut talousaskareisiin. Tuo hänen
vaiteliaisuutensakin, johon ruumiillista hyvinvointia ilmaiseva lievä
huohotus loi hiukkasen eloisuutta, hänen vartalonsa luja täyteläisyys
ja hänestä uhoava kuin metsän eläimen haju vaikutti, että hän
opettajasta tuntui kesytetyltä pedolta.

Ornella hääri ruoanlaittopuuhissaan koskaan kumartumatta lähemmäksi
matalaa hellaa ja näytti ylhäältä katselevan halveksien kaikkea, mitä
käsin kosketteli. Joka kerran kun Ola yritti lähestyä häntä, hän
tuuppasi lapsen raa'asti luotaan oikean käden pivolla. Ola turvautui
siis isoisäänsä. Ja siinä he molemmat istuivat oven pielessä vaieten,
kuin olisivat jo vuosikausia tunteneet toisensa ja kuin olisivat
sanoneet toisilleen kaiken sanottavansa.

Ulkona oli leuto ilta, lehtikujan suojassa oli pimeää ja kauempana
harmaata, jonne pilkoitti työväen rakennuksesta valojuova. Sieltäpäin
lemusi lannanhajua, joka sekoittui puutarhan sulotuoksuihin.

Ornellan herjettyä paistamasta alkoi kuulua meren kaukainen kumea ja
yksitoikkoinen kohina, jonka lomiin sirkka jo kutoi kevyttä sirinäänsä.
Äkkiä pihan hiljaisuutta häiritsi tuulenpuuskan kaltainen ääni. Kuuli
selvästi piiskan läimäysten keskeltä tiukujen kilinää. Sitten kuului
nuorelle kajahtava ääni, joka huusi:

— Hoi! Hoi!

Tytön silmät täyttyivät valoisalla ilolla.

— Se on isä! hän huudahti nousten varpailleen kuin nähdäkseen hänet jo
kaukaa. Sitten hän kovin toimessaan asettui isoisän viereen ja kuiskasi
hänen korvaansa:

— Tehdään hänelle pieni kepponen! Mennään oven taakse piiloon ja
pelästytetään häntä, kun hän tulee sisään. Isoisä suostui, ja siinä he
nyt molemmat hymyilivät oven takana Olan painaessa kättään huulilleen
pidättääkseen nauruaan.

Mutta koira, joka tuli sisään ennen isäntäänsä, oli vähällä turmella
koko pilan. Läähättäen ja häntä pystyssä se hyppeli keittiössä
iloisena, mutta samalla epäluuloisena, ja laukattuaan ympäri huonetta
kuin pieni valkoinen mustasatulainen hevonen se alkoi haukkua nalkuttaa
tuntematonta miestä. Mutta huomatessaan Olan viittaavan vaikenemaan
se jäi seisomaan epävarmana, pää ja häntä koholla katsellen kohtausta
silmillään, jotka olivat ilmehikkäät kuin ihmisellä.

Ornellakin suvaitsi ottaa osaa pilaan.

— Ola ei ole kotona, hän lähti kävelylle isoisänsä kanssa, joka
saapui tänä aamuna, hän sanoi päätään kääntämättä Antonion astuessa
huoneeseen. Ja tottuneena tällaiseen leikkisään petkutukseen Antonio
oli uskovinaan.

— Kas vain niitä veitikoita, kun vielä lähtivät kävelylle. Ja minä kun
toin pienen linnun sille tyttöheilakalle! Nyt päästän sen taas lentoon.

Silloin tyttö ei voinut hillitä malttamattomuuttaan, vaan tuuppasi ovea
ja huusi:

— Olemme tässä! Olemme tässä!

Ja molemmat miehet syleilivät toisiaan hiljaa painaen tyttöä väliinä.

       *       *       *       *       *

Vasta jäljestäpäin tulivat sanat, Antonio meni ensin tervehtimään
vaimoaan. Sitten hän käski Ornellan kattaa pöydän ja nouti kellarista
kaksi isoa viinipulloa, jotka olivat niin pölyisiä, etta näyttivät
jostakin muinaisajan kaupungin raunioista esiin kaivetuilta. Sitten hän
kehoitti isää istuutumaan pöydän ääreen ja taputti häntä olalle, aivan
kuin olisi tahtonut sanoa:

— Vihdoinkin! Vihdoinkin minulla on tilaisuus antaa teille jotakin.

Nyt tuli keittiöön Tigrino, kulkukissa, jolla oli sinisenharmaat silmät
ja joka kävellessään näytti venyvän ja kutistuvan kokoon turkkinsa
harmaankeltaisten ja ruskeiden juovien liikkuessa. Ja ihmeteltävän
sopuisina kissa ja koira asettuivat vierekkäin istumaan pöydän alle.
Pöytä oli katettu aivan kuin juhlaan. Ornella oli arvaten Antonion
tarkoituksen levittänyt pöydälle vastasilitetyn hienon liinan, kantanut
siihen eheät lautaset ja lasiasettimet veitselle, haarukalle ja
lusikalle.

Hän hinasi sitten lampun ylemmäksi, jotta se ylhäältä loisi kaikkeen
pehmeämmän valon.

Ja hän sijoitti Olan niin, ettei hän häiritsisi miehiä, ja kuiskasi
tälle, että hänelle tarjottaisiin kaikkea ja että hän olisi paikallaan
ääneti.

Ola oli vaiti, mutta pani merkille tämän tavattoman komeuden eikä
herjennyt katselemasta isäänsä, jossa niinikään näytti olevan jotakin
erikoista. Olihan hän paremmalla tuulella kuin muina päivinä, kauniimpi
ja ystävällisempi, mutta myös kerskailevampi. Ja ympärillä oli
juhlantuntua, aivan kuin vieraiden käydessä, ja vaikka tytön täytyi
istua hiljaa ja ääneti, hänellä oli hauskempi kuin muilla, kun sai
kuulla niin paljon uutta ja nähdä uusia kasvoja. Tyttö säpsähti, kun
isä sanoi, täytettyään isoisän lautasen punaisilla ja valkoisilla
liikkiönpaloilla:

— No, kerrohan nyt!

Nyt isoisänkin kasvoihin tuli toinen ilme: olihan hän mies, joka saapui
kaukaisilta mailta ja joka puhui poikansa kanssa toisella tavalla kuin
Olan kanssa.

Ornellakin oli vallan toisenlainen kuin niinä iltoina, joina äiti
makasi vuoteessa. Hänellä oli nyt yllään valkoinen esiliina, ja
tarjoillessaan aterian aikana hän kumartui samoin kuin kylpylaitoksen
ravintolan tarjoilijat. Haaveellinen sädekehä ympäröi pöytää, ja
Ola oli mielestään kuin katselija teatterissa, jossa todellisuus
näyttämöllä käännetään ylösalaisin ja silti liikuttaa sydäntä enemmän
kuin todellisuus.

Isoisä puhui, aika ajoin pysähdyttäen hitaan pureskelunsa, ääni kumeana
ja melkein karheana. Eihän siinä kosketeltu tärkeitä tapahtumia, mutta
mainittiin asioita, joita ei vielä koskaan aikäisemmin oltu kuultu. Ja
isän huudahdukset ja keskeytykset, jotka osoittivat, että jutut yhtä
paljon huvittivat häntä kuin Olaa, loivat niihin vilkkaampaa väritystä.

Sitten isäkin alkoi kertoa. Olivathan hänenkin tarinansa pelkkiä
tuttuja seikkoja, mutta hänen kertominaan ne tuntuivat uusilta
sentähden, että niissä esiintyi yksityiskohtia ja lisähavaintoja jotka
eivät olleet ennestään tunnettuja. Pari kolme kertaa Olan teki mieli
korjata, mutta hän ei uskaltanut.

Opettaja sitten taas kuunteli ja katseli poikaansa, kuin olisi
nähnyt hänet ensi kerran. Ja sama erottavan etäisyyden tunne, joka
oli täyttänyt hänen mielensä hänen seisoessaan yksin pääteasemalla,
palasi jälleen. Mutta uudelleen tytön läsnäolo täytti tämän masentavan
tyhjyyden.

— Sinusta on tullut iso ja roteva, isoisä sanoi, katsellessaan nuoren
miehen ranteita ja voimakasta päätä. — Sinusta on tullut aika mies.

Ja hän tuntui viivähtävän tätä viime sanaa lausuessaan äänessä surun
vivahdus siitä, että hän ei itse ollut, niinkuin oli toivonut, saanut
tehdä nuorukaisesta miestä, vaan että sen oli tehnyt itse elämä
kohtalokkaine voimineen.

Poika oivalsi hänen ajatuksensa ja alkoi lausuilla osaksi vilpittömän
tunteen, osaksi vereensä sekaantuvan hyvän viinin vaikutuksesta, luoden
hyvän näyttelijän tavoin katseen vastakkaisella seinällä riippuvaan
peiliin:

— Kaikesta saan kiittää teitä. En unhota yhtään mitään. Se
varallisuus, josta nyt nautin, johtuu kokonaan teidän hyvistä
neuvoistanne ja antamastanne esimerkistä. Seisoessani joskus syvän
kuilun partaalla olen oitis ajatellut teitä, ja minusta on tuntunut,
kuin joku salainen voima olisi vetänyt minut takaisin. Ja tuo hurskas
nainen, jokä paraikaa lepää tuskanvuoteellaan, kuinka monta kertaa hän
onkaan kuullut minun unissa mainitsevan teidän nimeänne! Ja tämä
suloinen lapsi voisi kertoa, että olen puhunut hänelle ennemmin teistä
kuin Jumalasta. Eikö se ole totta, Ola?

Ola purskahti nauruun. Se oli tyytyväisyyden naurua, kun isä niin
juhlallisesti vetosi häneen, mutta se saattoi myös olla ilkkumista.
Tämä näytti olevan Ornellan käsitys, hän kun näpsäytti tyttöä päähän
korjatessaan lautasia pöydästä, osoittamatta muutoin vähintäkään
mielenkiintoa miesten keskusteluun.

— Älkäämme liioitelko, opettaja virkkoi, äänessään lievä ivansävy,
joka joskus kuulosti hänen puheestaan hänen tietämättään. Olisinhan
voinut tehdä enemmän sinun hyväksesi, mutta ikavä kyllä olin heikko,
ikäänkuin olisin ollut todellinen isä. Mutta kun kohtalo on ollut
sinulle suopea, niin kiittäkäämme Herraa, Onni suosii meitä.

Hänkin kääntyi tyttöön päin ja nyökäytti päätään, Tyttö kuunteli
silmät säteillen, mutta ei nauranut tällä kertaa, sillä hän ei ollut
oikein ymmärtänyt, mutta vastasi päätään sirosti kallistaen isoisän
päännyökkäykseen.

Ja vanhus joi uudelleen, kohottaen lasia häntä kohti.

       *       *       *       *       *

Jäätyään kahdenkesken miehet puhelivat vapaammin polttaen piippua.
Heidän piippunsakin ilmaisivat heidän erilaisia luonteitaan. Opettajan
piippu oli lyhyt, yhdestä ainoasta kappaleesta, varsi oli mustunut
aikojen kuluessa ja pesä vanhanaikainen, Antonion piippu taas oli pitkä
ja imuke koristettu hopeaheloin. Heidän tapansa polttaa piippua oli
niinikään erilainen; edellinen imi sitä hellittämättä ja hekumallisesti
kuin lapsi äitinsä rintoja, jälkimmäinen poltteli rajusti joka hetki
ottaen piipun hampaista ja syljeksien siekailematta ympärilleen.

— Olenko todella tyytyväinen? Totta kai olen tyytyväinen! hän huudahti
innokkaasti, ja hänen äänenpainonsa kuulosti vilpittömältä. Tietysti
olisin vieläkin tyytyväisempi, jollei vaimollani, Margalla, olisi tuota
tautia. Meidän kesken sanoen, luulen samoin kuin lääkärikin, että tuo
tauti johtuu etupäässä hermoista ja että se aikaa myöten paranee, jos
hän suostuu vaihtamaan ilmanalaa. Mutta siinä kohden hän on kovin
itsepäinen. Hän ei koskaan liiku ulkoisalla eikä pidä vieraista.

Entä miten hän siis suhtautuu minuun?

— No mutta te — sehän on vallan toista. Hän on odottanut teitä kuin
Messiasta. Hän on jo pitkät ajat odottanut teitä. Ja luulen, että juuri
teidän täälläolonne tekee hänelle hyvää.

— Niin, olen pannut merkille jotakin omituista vaimosi silmissä ja
äänessä. Hän puhuu esimerkiksi hyvin omituisella tavalla vainajasta,
ensimmäisestä miehestäan.

Antonio laski rajusti piipun pöydälle ja nauroi, Mutta hänen naurussaan
öli ontto ja teennäinen kaiku.

— Siinä nyt ollaan! Hänen päähänpiintymänänsä on ajatella tuota
erinomaista Adelmoaan kuin sankaria ja pyhimystä. Luulenpa, että
hän tekee tuon saattaakseen minut mustasukkaiseksi. Tuota Adelmoa
en tuntenut, mutta olen kuullut hänestä yhtä ja toista! Hän oli
vaimoaan vanhempi, ja hänen valokuvassaan, jota vaimoni säilyttää kuin
pyhäinjäännöstä, näkee rumat, tavattoman pitkät kasvot ja ahneet silmät
syvällä kuopissaan. Huhuillaan lisäksi, että hän sodan loppuvuosina
osoitti suurta myötätuntoa vihollisia kohtaan ja oli laivoineen
yhteydessä heidän kanssaan.

— Puhutpa sangen rumasti, poikaseni, vanhus sanoi hyväntahtoisesti. Ja
näyttää siltä, kuin vaimosi olisi todenteolla onnistunut tehdä sinut
mustasukkaiseksi.

— Ei! Ei! Antonio vastusteli ottaen jälleen käteensä piipun, jota
katseli tarkoin, aivan kuin ei olisi sitä ennen nähnyt.

— Sehän olisi luonnotonta. Olenhan, hitto vieköön, nuori ja terve,
vapaa huolista ja epäluulosta. Ja näette tämän piipun. Se oli kelpo
Adelmon piippu, jonka hän oli ostanut Hollannista. Poltanhan sillä
mielikseni.

Ja kerskaillen hän pisti sen suuhunsa. Silloin opettaja ajatteli, että
piippu ei ollut ainoa Adelmon jättämä peru, josta Antonio hyötyi. Ja
hänestä tuntui, kuin hänen suussaan olisi ollut karvas maku. Margan
hänelle puoleksi uskomat salaisuudet palasivat jälleen hänen mieleensä.

— Vaimosi odotti minua, hän virkkoi, kuin itsekseen. Hän on hyvä, eikö
niin?

— Hyvä ja kunnollinen. Hän on hyvin työteliäs ja elää yksinomaan
kotia, minua ja tyttöämme varten. Huomenna saatte nähdä hänet. Me
muutoin olemme täydelleen yhtä mieltä. Koko omaisuus on tosin hänen,
mutta minä puolestani uhraan kaiken työni ja voimani tehdäkseni sen
korkoa tuottavaksi. Tänään minun olisi pitänyt tulla teitä vastaan.
Muttä siitä ei tullut mitään, minun kun täytyi lähteä matkaan pitämään
perheen puolta. Ja ajattelin, että hän, isäni, sen hyvin ymmärtää ja on
siitä mielissäänkin.

— Teit todella siinä oikein.

— Ja omaisuus tuottaa hyvin sentähden, etta minä olen tällainen.
Toisen käsissä kaikki olisi mennyt hukkaan. Teen tilin Margalle joka
kolikosta, ja itse elän kuin poika talossa, sen Margakin myöntää. Oh,
hän jatkoi koroittaen ääntään ja pullistaen rintaansa, ei kukaan voi
väittää, ettei minusta ole tullut kunnon miestä, vaikka karkasinkin
kotoa ja palkitsin hyväntekijäni kiittämättömyydellä.

Tämä kosketteli opettajan salaisimpia ajatuksia. Mutta hän ilmaisi
epäröimättä mielipiteensä. Hän esiintyi mielellään oikaisijana, tapa,
joka kenties oli jäänyt häneen kouluajoilta. Olihan hän aina, kun joku
poika oli salaa tehnyt pahaa, koettanut houkutella hänestä esille
totuutta ja valaista hänen sieluaan selvittämällä hänelle tuota pahaa.
Hän sanoi siis aivan tyynesti Antoniolle:

— Jos Marga koettaa saada sinut mustasukkaiseksi, niinkuin mainitsit,
ja joutuu tuohon hermostuneeseen tilaan, niin hänellä kai on siihen
aihetta. Nainen, joka on täysin onnellinen, ei ajattele sellaisia
seikköja.

— Mitä me oikeastaan tiedäme naisista! Kaikki he ovat, varsinkin
rakkausasioissa, vähän hassuja. Marga oli mustasukkainen ensimmäiselle
miehelleenkin, joka ei totisesti ollut mikään kauneuden perikuva.
Hän juoksi tämän jäljessä öisinkin ja kertoo itse seuranneensa
häntä kalaretkillekin. Kerran myrsky yllätti heidät, niin että
hengenlähtö ei ollut kaukana. Minulle hän ei koskaan ole näyttänyt
mustasukkaisuuttaan, mutta luulen silti, että hänessä sitä on tai
ainakin oli aviomme ensi vuosina.

— Avio on pyhä, opettaja sanoi vakavasti, eivätkä sellaiset pilvet saa
sitä pimittää, varsinkaan kun on lapsia. Mies, joka solmii avioliiton,
ottaa hartioilleen vastuun Jumalan edessä. Hän on viljelijän kaltainen,
joka on ottanut tehtäväkseen kasvattaa uusia, terveitä ja voimakkaita
taimia huostaansa uskotussa maassa. Lapset ovat elämän kukkia.

Antonio tuprutteli sauhuja piipustaan hiukan suutuksissaan,
kun saatettiinkin epäillä hänen oivallisia aviomiehen ja isän
ominaisuuksiaan.

— Aviossa on todella suuri edesvastuu, hän viimein virkkoi käyttäen
jälleen tuota mahtipontista äänensävyä, joka teki epäiltäväksi hänen
sanojensa vilpittömyyden. Mutta jos tekin olisitte ollut naimisissa,
tietäisitte, kuinka taitava ja kärsivällinen täytyy olla voidakseen
ylläpitää sopua, ettekä soimaisi miestä, joka joskus lähtee kotoa
viattomalla tavalla huvittelemaan.

— Siinä nyt ollaan! Myönnät siis, että joskus menettelet väärin vaimoasi
kohtaan.

— Väärinkö? Väärin menettelee mies, joka riistää rakkautensa vaimoltaan
ja ennenkaikkea hänen omaisuutensa. Minä puolestani voin vannoa, että
en koskaan ole tuhlannut ropoakaan naisiin jo siitäkin syystä, etteivät
he sitä ansaitse. He ovat kaikki enemmän tai vähemmän lutkia — hän
vakuutti sylkäisten kauas — ja nepä juuri juoksevat miesten perässä,
varsinkin kun mies — sanottakoon se aivan vaatimattomasti — on nuori
ja vahva niinkuin allekirjoittanut. Toiselta puolen juuri sentähden,
että aivan uhkuu terveyttä, tarvitsee huvitusta. Eikä hyvä puoliso,
jollainen Marga on, oikeastaan ole siitä pahoillaan. Emme enää elä
vanhaan aikaan, ja Salomokin oli useamman kuin yhden naisen tarpeessa.

Opettaja lakkasi polttamasta. Hän tunnusti, että kaikki, minkä Antonio
oli sanonut, oli järkevää; mutta silti tämän sanat herättivät hänessä
tyytymättömyyttä ja vastenmielisyyttä.

— Sillä tavoin joutuu paheen liejuun, hän huomautti, kuitenkin mielessaan
se surullinen vakaumus, että toinen ei häntä käsittäisi. Ymmärrän
harha-askelen, joka aiheutuu rakkaudesta, mutta en sellaista, joka
johtuu riettaudesta. Miehen pitää tyytyä yhteen naiseen ja naisen
yhteen mieheen, se on Jumalan käsky, sitä vaativat elämän laitkin.
Tiedän, että jos olisin mennyt naimisiin, en koskaan olisi pettänyt
vaimoani.

— Juuri siitä syystä olette visusti varonut ottamasta itsellenne
vaimoa.

Opettaja ei heti vastannut, mutta hänen kasvonsa, jotka olivat
olleet kelmeät kuin hänen lasinsa, hulmahtivat äkkiä punaisiksi.
Oliko se halveksimista, tunnonvaivaa, mielipahaa vai häpeää? Ehkä
kaikki nämä intohimon veriset kukat yhdessä olivat järkyttäneet hänen
mielenrauhaansa.

— Rakas poikani, hän sanoi ensi kertaa mainiten häntä tällä nimellä,
olet ehkä oikeassa. En voi arvostella sellaista, mitä en tunne. Ja minä
ja sinä, me edustamme ikäänkuin todellisuutta ja unelmaa. Mitä sinä
tiedät minusta? Et ainakaan tiedä, puhunko ehkä kokemuksesta sentähden,
että olen elänyt ja hairahtunut, ja annanko sinulle neuvojani
suojellakseni sinua suruilta.

Mutta nuori mies oivalsi ainoastaan hänen sanojensa ulkonaisen puolen.

— Tiedän aina tarkoin, kenen kanssa olen tekemisissä, hän virkkoi
melkein töykeästi. Olen oppinut tuntemaan maailman ja ihmiset liian
hyvin antaakseni enää petkuttaa itseäni. Ei kukaan voi tehdä minulle
pahaa.

— Suru ei tule toisista, se tulee omasta itsestämme ja luonnosta.
Tänään olet vahva — entä huomenna?

— Huominen on Jumalan kädessä, toinen virkkoi hilpeästi kaataen
itselleen viimeisen lasillisen viiniä ja ravistaen ylösalaisin
käännettyä pulloa, ikäänkuin siinä vielä olisi piillyt viinitilkka.
Mutta hän ei juonut. Hänen mieltään pahoitti, että kasvatusisä oli niin
alakuloinen. Mutta hän ajatteli samalla, että mies, joka ei juo, aina
hieman saarnailee ja on ikävä. Nuori mies tahtoi saada hänet paremmalle
tuulelle, niin että hän viettäisi edes jonkin hauskan hetken. Aluksi
hän siis kosketteli hauskempia asioita.

— Kun tässä puhumme Margasta, tahdon kertoa teille, miten tulin hänet
tuntemaan.

Ensin hän meni katsomaan, oliko Ornella todella vetäytynyt keittiön
vieressä olevaan pieneen huonepahaiseensa. Hän palasi ja istuutui
entiselle paikalleen juoden huomaamattaan viimeisen lasillisensa viiniä.

Tuo tyttö on niin hirveän utelias. Näyttää siltä, kuin hän ei
välittäisi mistään, mutta aina hän silti heristää korviaan. Ohimennen
sanoen, Marga kaikin mokomin tahtoo pitää häntä talossa, sillä
tietäkää, että vaimoni olisi mustasukkainen palvelijattarille, mutta
Ornella taas on sukua hänen hellästi rakastamalleen Adelmolle.

— No niin, hän jatkoi hiljaisella äänellä ja hilpeänä, kuten ehkä
muistatte, minulla oli täällä toimi tullilaitoksessa, ja valmistauduin
karabinieerialiupseeriksi. Minulla oli vakavat, korkealle tähtäävät
tuumat. Toivoin ennen pitkää pääseväni vääpeliksi ja aikaa myöten
kenraaliksi! Miksikäs ei? Lujasti ponnistellen ehkä olisin tämän
korkean arvon saavuttanutkin. Siihen aikaan en ajatellut naisia.
Olin pyytänyt siirtoa kaupunkiin, jossa saattaisi paremmin
opiskella, mutta myös päästäkseni täällä asuvan aliupseerin rouvan
komennon alaisuudesta. Tuo nainen pakotti meitä solttuja raatamaan
puutarhassaan, joka on Margan viinitarhan rajoilla.

"Marga oli vähää aikaisemmin jäänyt leskeksi, eikä häntä koskaan
näkynyt. Tunsin hänet vain nimeltä, tai oikeammin kuulopuheista.
Juoruttiin paljonkin hänen miesvainajastaan, kerrottiin, että tämä
oli ollut itävaltalaisten urkkijana, että hän oli löytänyt aarteen
ja varastanut sievoisen rahasumman vanhalta tädiltään, joka oli
kasvattanut hänet ja joka sittemmin kuoli surusta. Työskennellessäni
aliupseerin vaimon puutarhassa katselin Margan tiluksia ja huvilaa
tavallani ivallisen uteliaana ja ajattelin leskeä, joka ei kokonaiseen
vuoteen ollut liikkunut ulkoisalla, vaan istui kotona itkien mokomaakin
miestä, joka — niin huhuiltiin — oli rikastunut vaimonsa kautta ja
jättänyt hänelle kaiken omaisuutensa.

"Tosiasiassa ajattelin, että Adelmo varmaankin oli ansainnut
kalastuksella suunnattomasti rahoja sodan aikana, sillä hänen veneensä
kävivät kalassa silloinkin, kun se oli kiellettyä. Mutta ihmisillä on
aina puhumista miehestä, joka on rikastunut, ja siihen aikaan puhuttiin
pahaa Adelmosta, niinkuin nyt puhutaan pahaa minusta, joka olen nainut
hänen leskensä. Ja monet sanovat, että nain hänet rahojen tähden,
vaikka menin naimisiin rakkaudesta.

"Rakastin häntä jo ennenkuin hänet tunsin, ja hän oli totisesti
ensimmäinen rakkauteni.

"Olin silloin melkein vain poika, ja vaikka olin kuljeksinut maailmalla
enkä ujostellut naisia, en ollut vielä koskaan ollut todella rakastunut.

"Kun aliupseerin vaimo tuli puutarhaan valvomaan työtäni, hän aina
puhui minulle salaperäisestä naapurinaisesta ja sanoi, että tämä oli
hyvin kaunis ja oli herättänyt suurta intohimoa monessa miehessä,
muiden muassa Adelmon veljessäkin, joka oli toivottoman rakkautensa
tähden lähtenyt Jaavaan, missä onneksi yhä vielä oleskelee. Ja hän
kertoi, ettei edes ollut mahdollista nähdä tuota naista, hän kun ei
ottanut vastaan muita kuin lähimpiä sukulaisiaan eikä enää koskaan
tahtonut liikkua kodistaan mihinkään, uskollisena miehensä muistolle.

"'Lyödäänkö vetoa, että minun sittenkin onnistuu nähdä hänet?' sanoin
aliupseerin vaimolle eräänä lokakuun päivänä. — 'Ei kai tuossa
ovettomassa ja ikkunattomassa talossa sentään asu ihmissyöjiä! Vannon,
että minun onnistuu tavata tuo Marga rouva hänen omassa huoneessaan.'

"Aliupseerin vaimokin oli kaunis, veikeä nainen, joka kernaasti
seurusteli kanssani, ja luulenpa, että hän juuri sen vuoksi piti minua
työssä puutarhassa, huvitellen alinomaa ja kiihoittaen minua puhumalla
rakkaudesta, naisista ja varsinkin Margasta.

"'Mies voi tehdä kaiken, mitä tahtoo', hän sanoi merkitsevästi.

"'Mutta käyköön miten tahansa, te olette todistajanani, että
tarkoitukseni on ainoastaan saada läheltä nähdä tuo kuuluisa kaunotar.'

"Tunnustan suoraan, että aliupseerin vaimo avusti minua yrityksessäni
ja salli minun tehdä aukon pensasaitaan, jotta voisin päästä puutarhan
viereiselle pihalle. Kuten jo mainitsin, oli lokakuu ja vielä lämmintä
kuin kesällä. Kasarmissa nukuimme ikkunat auki ja omasta kämpästäni
saatoin lehtimajan lomitse nähdä Margan ikkunan valon.

"Ja eräänä yönä tunkeuduin tuolle pihalle huopakengät jalassa vallan
kuin salakuljettajia vaaniessamme, ja hiivin hiljaa eteenpäin.
Unhotinpp, mainita, että olin hieronut ystävyyttä väenrakennuksen
koiran kanssa, joka usein tuli pensasaidan ääreen haukkumaan kanojamme.
Viskasin sille joskus makupalan, ja kuten tunnetaan, koirasta tulee
suun välityksellä ihmisen ystävä. Se alkoi haukkua minun päästyäni
pihaan, mutta tultuaan lähemmäksi ja huomattuaan minut tuttavaksi se
rauhoittui. Sitten se iloisena juoksi edelläni, kuin olisi tuntenut
hyvät aikeeni ja näyttänyt minulle tietä.

"Näin saavuin lehtimajaan. Olette kai huomannut, että Margan ikkuna
on matalalla? Laskeuduin polvilleni ja konttasin lähemmäksi paremmin
nähdäkseni. Ja onni suosi minua, jopa liiaksikin.

"Marga, jonka luulin paraikaa rukoilevan miesvainajansa sielun
puolesta, huuhteli käsivarsiaan ja kaulaansa, niinkuin hän vieläkin
tekee, ennenkuin menee levolle. Näin hänet siinä hartiat ja rinta
paljaina, hiukset käärittyinä solmuun päalaelle. Hän oli kaunis kuin
marmoripatsas. Hänen pyyhkiessään ja hieroessaan vahvasti pyyheliinalla
ihoaan, se kävi ruusunpunaiseksi. Hän nosti nuorekkaita käsivarsiaan,
käänteli ja väänteli niitä ja tarkasteli niitä kauan. Sitten hän
tarkkaavaisesti katseli sydämenmuotoista syntymämerkkiä, joka hänellä
on keskellä povea. Minä heittäydyin melkein pelästyneenä maahan ja
jäin siihen makaamaan, kunnes hän sulki ikkunaluukut, ja kaikki oli
hiljaista.

"Mutta en puhunut mitään aliupseerin vaimolle päättäen jatkaa peliäni
senkin uhalla, että menettäisin vedon. Eräänä yönä Margan renki
huomasi minut ja oli vähällä ampua minuun luodin pyssystään. Sanoin,
että virkani perusteella muka olin oikeutettu käymään, missä halusin,
ja koska olin kuolettavasti rakastunut Margaan ja kiihkeästi halusin
puhua hänen kanssaan, lisäsin, että minun tehtävänäni oli suorittaa
kotitarkastus hanen huvilassaan. Koko talo joutui mullin mallin. Marga,
joka asui kahden palvelijattarensa kanssa, pelästyi niin kovin, että
minä sain tunnonvaivoja, kun olin häntä häirinnyt; Rengin äiti ja
vaimo riensivät paikalle tukka pörrössä kuin raivottarilla, koira ei
enää ollut hillittävissä, vaan alkoi haukkua, kuin pannen vastalauseen
kaikkea tätä joutavaa hälihää vastaan.

"'Hyvä', sanoin Margalle,'"minun on käsketty tarkastaa huvilanne
kuistikkoa, sillä näyttää siltä, kuin joku teidän tietämättänne olisi
piiloittanut sinne sotakieltotavaraa.'

"Hän ei vastustellut. Hän antoi minulle kuistikon avaimen ja käski
rengin saattaa minut sinne. Sanoin, että hänenkin läsnäolonsa oli
tarkastusta toimeenpantaessa välttämätön, ja hän tuli mukaan. Tietysti
ei sieltä löytynyt mitään, mutta panin merkille, että kuistikosta johti
ullakolle pieni ovi, jonka pyysin Margaa avaamaan. Hän lähetti rengin
noutamaan avainta. Kun olimme kahdenkesken, heittäydyin hänen eteensä
ja pyysin anteeksi. Te itse olette se sotakieltotavara, jota etsin.
Olen keksinyt tämän juonen saadakseni tavata teidät, kun se ei muuten
käynyt päinsä.

"Ensin Marga väistyi säikähtyneenä, mutta purskahti sitten äänekkääseen
nauruun ja sänoi hieman murtaen: 'Olettepa te perin hassu!'

"Mutta kun sitten keskellä päivää tulin häntä tervehtimään, hän ei
ainoastaan ottanut minua vastaan, vaan lähetti päällepäätteeksi
palvelijattaren asialle, niin että saatoimme olla kahden ja puhella
häiritsemättä."

       *       *       *       *       *

Marga nousi seuraavana päivänä aamun sarastaessa. Ja tuntui, kuin
auringon nousu olisi kirkastanut talon, joka ilman häntä piili pilvissä.

Kun opettaja siistinä ja tukka huolellisesti kammattuna astui
keittiöön, Marga oli jo siivonnut huoneet, käynyt renkituvassa,
puhutellut lehmiä, varsaa ja tammaa, kanoja ja ankkoja, koiraa, puita
ja kukkia.

Nyt hän jo puhutteli keittiön astioita. Ei ollut mitään niin
vähäpätöistä, johon ei hänen elämis- ja liikkumisilonsa olisi
kohdistunut.

Opettajalta ei jäänyt huomaamatta, että emäntä lakkaamatta lausui
Ornellalle moitteen sanoja. Ja tämä vastaanotti ne ääneti ja
liikkumatonna kuin kuvapatsas.

Marga muutoin rauhoittui pian ja alkoi nauraa ja puhua pikkutytön
kanssa, ikäänkuin hän olisi ollut aikuinen, ja hänenkin, apen kanssa,
kuin olisi tahtonut häntä kaikkien elämänsä tarjoamien arvojen
todistajaksi.

— Näettehän, Antonio on jo lähtenyt kotoa edes nauttimatta kulausta
vettä. Hän on jo mennyt hoitamaan asioitamme, kun toinen vielä venyisi
vuoteessaan herrasmiehen tavoin. Kaikki käy hyvin perheessä, jossa
noustaan varhain ja jossa jokainen täyttää velvollisuutensa.

Tarjotessaan kahvia ja maitoa ja leikellessään tarjottimella
edellisestä illasta säästyneitä leipäpalasia hän kysyi pienokaiselta:

— Oletko rukoillut aamurukouksesi? Oletko rukoillut isoisänkin
puolesta?

— Saattepa nähdä, isoisä, että tuosta tytöstä tulee oikea nainen, että
hän itse saa nauttia onnesta ja — jakaa sitä muillekin. Hän saa
opiskella latinaakin, jos Jumala niin suo, mutta hän ei silti laiminlyö
talon askareita. Vanhempien ja teidänkin antama hyvä esimerkki on
varmasti häntä hyödyttävä. Ja kuinka kaunis tuo tyttö on, ja kuinka
kiltti. Hänen vertaistaan ei ole maailmassa. Mutta mitä teetkään, Ola,
sinä häijy lapsi? Sinä katkeroitat koko elämäni tässä maailmassa.

Ja ellei opettajan läsnäolo olisi suojellut tyttöä, äiti olisi
antanut Olalle aika korvapuustin. Sillä käyttäen hyväkseen äidin
innostusta uhkuvaa ylistelyä tämä veitikka oli kumartunut ja kaatanut
osan maidonsekaisesta kahvistaan koiran selkään. Eläin oli jäänyt
kotiin, kun isännän ei tarvinnut mennä satamaa kauemmaksi, jossa
purettiin kalalastia veneistä. Mutta näytti siltä kuin se olisi jäänyt
kotiin vasiten tutustuakseen lähemmin vieraaseen ja häärinyt hänen
ympärillään nuuskien ja tutkien häntä tarkoin ja tehden itsensäkin
tuttavaksi. Opettaja taas öli liikutettu huomatessaan tämän melkein
inhimillisen kiintymyksen tarpeen ja heitteli sille leipäpaloja, jotka
eläin punaisella kielellään sieppasi ilmasta. Silloin sen selässä
oleva musta täplä kiilsi kuin sametti, ja koko eläin värisi ilosta ja
kiitollisuudesta.

Kissa sitävastoin ei suvainnut lähestyä. Se halusi voimakasta
herrasväen ruokaa ja loikoi mukavassa asennossa tuolilla, häntä ja
käpälät kokoon vedettyinä odöttaen kuin pieni tiikerinjuovainen
marmorisfinksi Ornellan paluuta ostoksilta.

Opettaja piti paljon tällaisista pienistä kotoisista tuokiokuvista, ja
hän tunsi olevansa raamatullisen ilmakehän ympäröimänä, jossa hengitti
helpommin.

Margan levoton hahmo, yllään haalistunut ja huolimaton puku, joka ei
silti rumentanut kauniin joustavan vartalon hienoutta, hopeanvalkeita
vilkkaita kasvoja ympäröivät järjestämättömät hiukset, pistivät
vastakohtana silmään tuosta ympäristösta. Ja opettaja tunsi, että
naisen ilmaisema ilo oli hieman samanlaista kuin hänen sanansakin:
välkkyvä harso, jota hän liehutti toisten edessä pettääkseen heitä ja
pettääkseen itseäänkin.

Kun Ornella palasi ostoksiltaan ja pöytä peittyi paperipusseihin ja
vihanneksiin, jotka vielä olivat kosteita, kun kahvikuppi kaatui
ja kissa kavahti pystyyn, itsepäisesti hakien lihaa, Marga vähän
hermostui. Hän tuuppasi syrjään Olan, joka niinikään kaiveli pusseja,
saaden riisiryynejä ja jauhoja valumaan esiin, ja alkoi torua Ornellaa.

Silloin opettaja ehdotti, että hän, tyttö ja koira lähtisivät
kävelylle, ja tämä ehdotus otettiin kiitollisesti vastaan.

Ja niin he kävelivät kaikki kolme pieninä ja yksinäisinä aava rannikko
ja meren sinitaso edessään.

Alastoman rannikon edessä, joka vielä on vapaana ihmisjalan
jäljistä, leviää niittyjä, joita peittää heinä ja pienet keltaiset
ja punasinervät kukat, jotka näyttävät lasista tehdyiltä. Kaikki on
hohtavan kirkasta kuin lasi ja kimmeltää kuin jalokivet: taivas, vesi,
näkinkengät, hietakin, joita aalto väistyy ja josta aurinko heijastuu
kuin kuvastimesta. Ennen kaikkea vetää opettajan ja Olan katseita
puoleensa iso hohtava kolmio, joka on levitetty niityn ruohikkoon.
Purjekangas, jonka vanha merimaalari on sivellyt safranivärillä ja jota
hän nyt maalailee tunnontarkasti puristaen värejä ympärillä nojallaan
olevista putkista ja silloin tällöin poistuen matkan päähän paremmin
arvostellakseen taulun vaikutusta.

Sen yläpäässä näkyy aurinko punaisena lähetellen pitkiä harvoja
säteitään, jommoiselta se näyttää noustessaan merestä. Alempana
keltainen juova erottaa kankaan yläpuolen alaosasta, ja vaikka
taulun värit kauttaaltaan ovat kirkkaita, saa sen vaikutuksen, että
epämääräinen kaista, joka muistuttaa hiekkarantaa, erottaa tämän
yksinkertaisilta viivoiltaan suurpiirteisen maiseman kahteen osaan.
Ylhäällä säteilee auringon ääretön loisto, alhaalla, missä safrani
vaihtuu savenväriksi, vallitsee maankamara, joka ottaa elämänsä tuolta
valolta.

Kankaan heleään yläliepeeseen maalari lopuksi kuvaa kukon, Jolle hän
antaa granaattiomenan värin. Ja tämäkin vertauskuva saa ajattelemaan
toivoa ja rakkautta uhkuvaa uutta päivää.

Ja opettaja tuntee sydämessään taikauskoista iloa; onhan kaikella hänen
mielestään nyttemmin vertauskuvallinen ja satumainen merkitys.

       *       *       *       *       *

Hän ja hänen kaksi kävelytoveriansa jäivät siihen hetkeksi
katselemaan. Birba, koirakin, jonka näytti olevan vaikea käsittää
maalauksen merkitystä, juoksenteli sen ympärillä älyttömyydessään
haukkuen kukkoa, ikäänkuin olisi pelännyt, että se ilmielävänä
kopsahtaisi alas tuuliviirin huipusta, jopa se haukkua nalkutteli
itse viiriäkin. Lopulta sen huomio kääntyi paikalle saapuvaan pieneen
koiraan. Molemmat juoksivat toisiaan vastaan, pyörivät nuuskien toinen
toisensa ympärillä, hyppivät vuoroteilen ylös ja alkoivat toisiaan
puraisten kieriskellä pehmeässä ruohikossa pelmuten ja leikitellen kuin
lapset, jotka jo kauan ovat tunteneet toisensa:

— Ihmiset päinvastoin, opettaja sanoi, yrittäen päästä puheisiin
maalaajan kanssa, kohdatessaan toisensa ensi kertaa, pitävät toisiaan
vihollisina.

Maalaaja kohotti välinpitämättömästi sinisiä silmiään häiriytyneenä
muukalaisen tungettelevasta uteliaisuudesta ja työnsi syrjään tytön,
joka tuli liian lähelle kangasta. Silloin tyttö koetti yhtyä koirien
leikkiin, mutta isoisä vei hänet lempeästi pakottaen pois. Birba ei
toistuneista kehoituksista huolimatta tahtonut jättää uutta ystäväänsä,
ennenkuin tämä kyllästyi sen seuraan.

Merenranta oli aivan tyhjänä ihmisistä. Ola koetti vetää isoisää
vasemmalle aallonmurtajaan päin, joka näytti maata ja merta
yhdistävältä sillalta ja josta erosi mustia ihmiskuvioita, sinimeri
taustana. Mutta isoisä tunsi vetovoimaa oikealle, suureen hiljaisuuteen
ja aavaan yksinäisyyteen, sinne, missä hiekkarannan viivat hukkuvat
siniautereisiin, jotka häipyvät etäisiin taivaanrannan vuoriin.

— Onko sinun kotisi tuolla kaukana? Ola kysyi ja opettaja säpsähti ja
puristi tytön pientä lämmintä kättä, sillä lapsi oli hiipaissut hänen
omaa ajatustaan.

— Ei se ole minun kotini — se on hyvin kaukana, ja ajattelin juuri
sitä.

— Onko sinun kotiseudullasi merta?

— Ei ole. Siellä on vuoria, katsohan, jotka ovat kuin nuo sotamiesten
hiekasta rakentamat vallit, mutta paljoa isompia ja korkeampia ja
niillä kasvaa puita ja pensaita.

— Onko siellä ihmissusiakin? tyttö kysyi hiukan säikkyneenä kaikesta
tuosta oudosta suuruudesta.

— Ei toki, lemmikkini! Ihmissusia ei ole ollenkaan olemassa.

Tyttö väittää vastaan, ei tahdo, että voimakkaat perinnäisuskomukset
häneltä riistetään, ja pysähtyy äkisti.

— Ehei, ihmissusia _on_ olemassa! Kuulin niiden ulvovan yölla, kun
kaikki on hiljaista: huu, huu!

Ola puraisee hiukan isoisän kättä korostaakseen väitettään.

— Hyi, kuinka kamalaa! vanhus sanoo ollen säikähtyvinään ja hellittää
tytön käden puhaltaen omaansa. Pois, pois, ihmissusi!

Tällakin kertaa tytön nauru tuntui hänestä säteilevämmältä kuin meri ja
kukkivat niityt. Ja hän melkein pelkäsi tätä onnenhetkeä, vaikka käänsi
päänsä sivulle salatakseen, että hänkin nauroi.

— Nyt taas leikimme, tyttö sanoi jälleen tarttuen hänen käteensä.

Ja he leikittelivät kuin äskeiset koirat rannalla, kuin kalaparvi
matalikolla, kuin pienet punasinervät perhot, jotka siivillään hipoivat
aaltoja.

Kun Ola lopulta kävi vallattomaksi ja todella puri isoisää käteen,
vanhus nousi ja sanoi ankarasti:

— Hauska leikki ei saa jatkua liian pitkään. Jos sitä kestää kauan, se
käy ikäväksi.

       *       *       *       *       *

Sitten he lahtivät katsomaan pursien paluuta kalasta, ne tulivat
rantaan kaksittain, kuin aviopuolisot hauskalta kävelyltä. Ne soluivat
arvokkaasti kanavaan, ja niiden tultua satamaan yksi kalastajista
kiipesi notkeana kuin apina sillan kaiteelle ja tarrautui kiinni sillan
laitaan, josta käden käänteessa keikahti sillalle. Toveri heitti
hänelle touvin, jonka hän köytti hyökysillan kiveen kiinnitettyyn
rautarenkaaseen. Ja pursi kellui siinä kuin vangittu nöyrä siivekäs
eläin, huojuen hiljaa, kunnes pysähtyi tyynellä vedenkalvolla, joka
selvästi heijasti sen kuvan.

Toinen toisensa perästä ne järjestyivät pitkin aallonmurtajan
laitaa purjeet välkkyen ilmassa ja vedessä. Eräät niistä olivat
ihan kuin tatuoituja, niin täynnä paikkoja, jotka pistivät silmiin
purjekankaasta. Ja ympärille levisi juhlatunnelma, kuin kulkue olisi
liikkunut ohi kultakangas-lippuineen ja hopeasauvoineen.

Ola osoitti isoisälleen muutamien uusien pursien metalliheloja ja
veistokoristuksia: sinisiä vanteita, hopealevyjä, jopa kukkamaljakkoja
erotti aluksen mustasta tervasta. Mutta enimmin tyttöä miellytti
punasilmäinen lohikäärme, joka oli kauttaaltaan kullattu, ja joka
törrötti veneen kokassa välkkyen päivänpaisteessa kuin epäjumalankuva.
Ola näytti isoisälle myös isänsä alukset, mutta ei ollut erityisen
ylpeä niistä. Niitä oli neljä jotenkin pientä ja vanhaa, vaikkakin
korjattua ja valkoiseksi maalattua venettä. Jos niillä olisi ollut
valkoiset purjeet, ne olisivat näyttäneet kahdelta kyyhkysparilta, niin
likekkäin ne olivat suudellen toisiaan vuorotellen. Niiden nimet _San
Giorgio ja Nicoletta, Gabbiano ja Maria Margherita_, oli maalattu
koukeroiden koristamilla isoilla sinisillä kirjaimilla.

Niiden purjeet olivat yksinkertaiset, heleän safraninväriset,
uutuuttaan hohtavat ja sopusoinnussa uuden omistajan kuumaverisen ja
uskaliaan luonteen kanssa.

Veneissä kalastajat liikkuivat ääneti paljaat jalat märkinä merivedestä
ja iho suolan kyllästämästä ilmasta ruskettuneena, noukkien kaloja
hämmästyttävän nopeasti. Muutaman hetken kuluttua korit olivat
täynnä isoja vihreitä, limaisia kampeloita, hopeankiiltoisia
piikkieväkaloja ja lihavia karppeja. Punaruskeat merikravut viskattiin
ylenkatseellisesti syrjään samoin kuin kelpaamattomat pikkukalat, jotka
olivat suomuttomia ja liukkaita kuin madot.

Sitten kalakorit asetettiin käsirattaille, ja kalastajat, jotka
näyttivät suoraa päätä meren aalloista nousseilta, alkoivat vetää
niitä, korjattuaan kalasaaliinsa niinkuin maamies kokoaa viljasatonsa.

Ola, isoisä ja koira seurasivat heitä. Siellä täällä hyökysillan
kivillä loikoi kuollut pieni kala, joka oli tipahtanut koreista.
Opettaja varoi niitä tallaamasta tuntien sääliä, jota isot kalat eivät
olleet hänessä herättäneet. Ja Ola, joka taas melkein arvasi hänen
ajatuksensa, noukki niitä pienillä sormillaan ja heitti ne mereen, ja
vesi aukeni ja sulkeutui taas kuin pieni nielaiseva suu.

— Rupeavatko ne jälleen elämään, isoisä? Tuskinpa vain? Kun kerran
kuolee, ei enää rupea elämään.

Opettajan sydän vavahti taas, sillä synkkä muisto sukelsi esiin
keskeltä tätä meren rannan loihtimaa suurta valoisaa onnea.

Vaistomaisesti hän seurasi Olaa, joka veti häntä perässsään kulkien
varmana samannepäin kuin kalastajat. Hän tunsi heidät kaikki, ja kaikki
he tunsivat hänet. Ola tiesi veneiden pienten koirien ja kissojen
nimetkin ja tervehti niitä somasti hymyillen ja päätään nyökäyttäen.

Tietäen olevansa isoisälle hauska näky hän pakotti tämän pysähtymään
ja katselemaan miestä, joka istui onkimassa. Mies, tavallinen porvari,
istui sillan laidalla ja piteli kädessään vapaa, jonka siima upposi
veteen. Hän istui liikkumatta pää kallellaan ja näytti siltä kuin olisi
rukoillut: "Herra Jumala, lähetä minulle kaunis iso kala, niin että
voin viedä sen kotiin, paistattaa sen ja syödä sen perheeni kanssa,
amen!"

Lapsin seisoi vaieten katselemassa, ja kaikkien kasvoissa kuvastui kuin
suuren tapauksen odotus.

Isöisäänkin tarttui noiden toisten uteliaisuus, melkeinpä jännitys, ja
hän ajatteli, että moinen työ ehkä sopisi hänellekin.

Vesi värähteli siiman ympärillä, joka vaipui syvemmälle veteen. Mies
nosti äkkiä vapaa, ja lasten suut aukenivat ikäänkuin nielläkseen jo
valmiiksi paistetun oivallisen kalan. Mutta pettymyksen pilvi peitti
katsojien ja samalla ilkkuva hymy onkijan kasvot, sillä siiman päässä
kieppui vain koukkuun kiinnitetty surkea kuollut syöttikala, joka
kiilsi kuin korvakelluke.

Mutta onkija ei masennu eikä välitä katsojien levottomuudesta. Samoin
kuin hänen ei ole tapana kertoa kenellekään pyydystämisensä tuloksista,
hän ei liioin ilmaise omaa pettymystään ja aina uusiutuvaa toivoaan.

Hän upottaa uudelleen hitaasti siimansa veden pehmeään syliin, taas hän
kumartuu odottamaan.

— Ola, lähdetään jo, isoisä sanoo, puristaen ja pudistaen tytön kättä.
Mutta tyttö ei suostu lähtemään, vaan pyytää häntä vielä odottamaan.

Onkimies nykäisee vavan ylös hämmästyttävän nopeasti, ja ennenkuin
läsnäolijat vielä huomaavat, mistä on kysymys, kaunis, melkein sininen
kala pyristelee rajusti korissa, johon siima on sen paiskannut.

Ja nyt onkija karkoittaa pojat, jotka huutavat ilosta, ikäänkuin kala
olisi heidän, ja hymyilee puoleksi ivallisesti, puoleksi ystävällisesti.

— Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!

Hän herkeää hymyilemästä, kun isoisä, kumarruttuaan kuuntelemaan Olan
kuiskaamaa neuvoa, kysyy, onko kala myytävänä.

Se on kaupan, sillä onkimies toivoo saavansa toisia kotiin vietäväksi.
Hierotaan siis kauppoja, kimmeltävän uhrin jatkaessa korin pohjalla
epätoivoista tanssiaan, sen korallikehäisten silmien himmenemistään
himmetessä kuin hukkuvalla.

Sitten sen hypyt vähitellen käyvät lyhyemmiksi; kiemurteleva ruumis
suorenee, kellahtaa pohjaan kupeelleen, maaten siinä viimeisen
värähdyksen jälkeen hengettömänä, vatsa vaaleana ja evät laskeutuen
kökoon kuin pienet viuhkat.

— Se on kuollut, poikaset kuuluttavat. Onkimies kätkee sen
sanomalehteen kuin käärinliinaan ja ojentaa ostajalle. Ja sitten isoisä
ja tyttö poistuvat pitkin auringonpaisteista hyökysiltaa. Heitä seuraa
koira, joka on ollut läsnä tapauksessa silminnäkijänä tuntematta siitä
erikoista mielenkiintoa, se kun ei välitä kalasta, olipa se raakaa tai
paistettua.

Aallonmurtajan paalusto päättyi kanavan laitaa kulkevaan tiehen, joka
äkkiä laajeni puiden reunustamaksi aukioksi, mihin oli kasattu hirsiä.
Se oli kalastajien telakka ja samalla myyntipaikka.

Ola veti isoisän mukaansa sinne ja karkasi äkkiä hänen luotaan juosten
miesten ja naisten ryhmään, jotka seisoivat kalakorien ympärillä. Tytön
isä seisoi keskellä, lakki työnnettynä takaraivolle ja kaulahuivi
kirjavana kuin kesäperho, joka koreili hänen sinisellä paidallaan.
Tyttö syleili nauraen hänen sääriään.

Antonio kääntyi, huomasi opettajan ja tervehti häntä kättä
heiluttamalla, mutta näytti tyytymättömältä hänen tulostaan. Ehkä hän
ajatteli, ettei ollut oikea hetki esittää isoisäänsä tovereilleen. Nämä
eivät muutoin näyttäneet ollenkaan haluavan tutustua muukalaiseen, eikä
hänkään halunnut tulla heidän tuttavakseen.

Olihan hänellä jo mieluisaa seuraa, ja kun Ola, jonka isä lempeästi
työnsi luotaan, palasi isoisän luo, tämä taas tarttui hänen pieneen
käteensä kuin johonkin, mikä kuului yksinomaan hänelle, ja päätti olla
enää päästämättä häntä pakenemaan.

Näin he katselivat kalahuutokauppaa matkan päästä ja melkein
piiloittautuen, jotteivät olisi häirineet Antoniota. Huutokauppa
tapahtui omituisella tavalla, eräänlaisen mystiikan värittämänä,
mikä selitti osallisten vakavan mielenkiinnon, ankaran ihmeen ja
silmistäkuvastuvan itsekkyyden.

Ensin huudettiin kori täynnä oivallisia karppeja, jotka loistivat
kuin kosteat punaiset ruusut. Kookas, lihava mies, yllään avara
musta takki, joka aallehti joka taholle, oli ryhmän päähenkilö ja
huusi murteella muutaman sanan, jotka näyttiyät kehoittavan ostajia
tekemään tarjouksensa. Silloin nämä yksitellen, sekä miehet että
naiset, lähestyivät häntä, nousivat varpailleen, mies kun ei vähääkään
kumartunut, ja kuiskasivat hänen korvaansa summan, jonka olivat
halukkaat maksamaan.

Järkähtämättömän tyynenä mies siinä seisoi kuunnellen, kasvoillaan
auringon kirkas heijastus, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä, koska
huusi toistämiseen ja jälleen kuunteli salaisia tarjouksia. Tuntui
siltä, kuin hän olisi ripittänyt kaikkia noita vakavia ihmisiä,
jotka eivät keskenään vaihtaneet sanaakaan, vaan kiinnittivät kaiken
huomionsa kilpailuun, josta heidän kohtalonsa näytti riippuvan. Lopulta
tuo kalakori luovutettiin rotevalle naiselle, jolla oli mädälle
kalalle lemahtava pörröinen tukka. Hän oli ainoa, joka nousematta
varpailleen saattoi kuiskata kuuluttajan korvaan, hän kun pituudessa
veti vertoja kookkaalle miehelle. Ja käsillään, jotka olivat yhtä
limaiset kuin kalat, tuo nainen raivasi itselleen tietä, nosti korin
maasta tyytyvaisena hymyillen kaloille, laski sen käsirattaille ja meni
matkoihinsa välittämättä mistään muusta.

Ola puristi isoisänsä kättä, ja hekin poistuivat kulkien sen
merituoksun vanavedessä, jota roteva kalanmyyjätär levitti jälkeensä.
He astuivat kanavan laitaa pitkin kiemurtelevan tietä, joka imi
väriä ja eloisuutta veneiden purjeista ja niiden vihreään veteen
heijastuvasta kuvaimesta. Kanavan toisella puolella kohosi harmaana
pilvenä tamariskijono, ja etäisyydessä hohti taivas kirkkaana
piinioiden takana. Sitten tie teki mutkan, minkäjälkeen se suorana ja
kiiltävänä kuin miekka upposi maiseman sydameen.

Tämä sydän oli pieni rantakivillä laskettu tori, oikealla oli kirkko
ja vasemmalla vanha tumma kunnallistalo, keskellä vedetön suihkulähde.
Kaiken yläpuolella levisi kaistale sinitaivasta katoksen tavoin.
Tulijoita vastaan värähteli kirkonkellojen kalkatus ja kauppatorilta
väen sorina.

Vaate- ja elintarvemyymälöiden hyvin varustetut näyteikkunat saivat
luulemaan, että oltiin kaupungissa, ja isoisä olisi ehkä kulkenut
hiukan eksyksiin ilman Olan varmaa opastusta.

Kaikkein ensiksi tyttö veti hänet torin lähimpaän kulmaan sen
myymäläikkunan eteen, josta hän enimmin piti ja jonka täyttivät kuin
museon kaikenlaiset kallisarvoiset ja mielenkiintoiset esineet: puetut
nuket, onnea tuottavat alastomat, siivekkäät lemmenhaltiat, kiiltävät
rannerenkaat ja lelut. Mutta isoisä ei ottanut kuullakseen tytön
toivomuksia, sillä hänen, tuon entisen kasvattajan opetusmenetelmän
ydinkohtia oli vakaumus, ettei saa tukea lasten kiintymystä
hyödyttömiin asioihin ja esineisiin.

— Se nukke, jonka toin sinulle, hän sanoi lohduttaakseen lasta, on
tuhatta kertaa kauniimpi kuin nuo, ja samalla se on onnea tuottava. Ja
vielä vahvistaakseen lohdutustaan hän itse seisahtui toisen ikkunan
eteen:

— Tässä on ainakin sellaista, mikä on hyödyllistä; katso, katso,
kuinka kauniita leivoksia, rubiininpunainen kirsikka keskellä. Katso
kuinka hyviä sokerileipiä, vielä tuoreita ja lämpöisiä kuin sinun
pienet sormesi. Ja katso miten oivallisia kermaleivoksia, jotka
näyttävät avaavan huulensa, niin että kerma tulee näkyviin, ja sanovan:
syökää meidät, syökää, syökää! Emmekö osta niistä muutamia äidille?

He menivät leipomoon, joka kauttaaltaan tuoksui sokerille, ja
hyllylle rakennetun leivospyramidin ylin leivos irroitettiin kuin
kaunis teeruusu pensaasta ja tarjottiin Olalle. Tyttö sieppasi sen
käteensä, kuitenkaan osoittamatta himokkuutta, ja tarkasteli sitä
joka puolelta. Hän tunnusteli sitä ympäriinsä ensin sormella ja
sitten kielellä, paremmin huomatakseen sopivan hyökkäyskohdan. Tämän
löydettyään hän iski siihen kuin ahmatti pienet hampaansa. Vähitellen
hänen haukkauksensa kävivät harvemmiksi, ja kun enää viimeinen pala
oli jäljellä, hän otti sen pois suustaan, katseli sitä moneen kertaan,
pienensi sitä pienentämistään ja söi sen muruttain. Viimeinen muru
putosi lattialle ja hän otti senkin maasta.

Sellaista elämä on, opettaja ajatteli katsellessaan lasta. Sillä aikaa
leipuri, jota tytön ahneus äitelytti, latoi pahvirasiaan ne leivokset,
jotka opettaja oli ostanut kotiin viedäkseen.

       *       *       *       *       *

Ola seurasi ylen tarkkaavaisena sokerileipurin hommaa, miten hän
huolellisesti sitoi kolmivärisellä nauhalla tuon sievän valkoisen
pahvirasian; ja kun nauhasta lopuksi oli muodostettu silmukka, josta
oli mukava kantaa, tyttö nykäisi isoisän takinlievettä, pakottaen hänet
kumartumaan ja kuuntelemaan salaisuutta:

— Anna minulle vielä yksi — —

Mutta isoisä tahtoi kasvattaa lasta ja
epäsi pyynnön, tosin vastenmielisesti.

— Kunhan tulemme kotiin.

Mutta vähän lohduttaakseen tyttöä opettaja antoi hänen kantaa
pientä pakettia, ja jälleen he menivät väkijoukkoon torille, jossa
seurusteltiin kuin yhteisellä pihalla. Siellä kaikki tunsivat
toisensa, ja Ola vastaanotti ja jakeli hymyjä oikealle ja vasemmalle
vihännesmyyjättärien luodessa uteliaita katseita mieheen, joka oli
hänen seurassaan.

— Onko tuo isoisäsi?

— On, se on isoisäni, tyttö vastasi ravistaen opettajan kättä ja
ylpeillen hänestä, eikä hienotunteisuudessaan ottanut omenaa eikä
herneenpalkoa, jota joku naisista hänelle tarjosi.

Mutta yhdelle heistä hän vastasi töykeästi ja väistyi syrjään. Tämä
ei kaupannut vihanneksia, vaan oli tavallinen vanha kansannainen. Hän
nojasi paksuun sauvaan; hänellä oli isot leveät jalat, jotka näyttivät
halvautuneilta, ja musta huivi pienten kasvojensa ympärillä, jotka
muodoltaan ja väriltään muistuttivat kurtistunutta päärynää.

— Jumala teitä siunatkoon! hän sanoi huolimatta Olan ynseydestä.
Opettaja, joka luuli häntä kerjäläiseksi, tahtoi antaa hänelle kolikon,
jota vanhus, näyttämättä kuitenkaan loukkautuneelta, ei ottanut. Hän
pudisti vapiseväa päätaän, kuin olisi tahtonut sanoa: Rahat ovat hyviä
olemassa, mutta sopuisaan yhteisoloon tarvitaan muuta.

Ja muitta mutkitta hän poistui hitaasti ja ääneti kuin kilpikonna.

— Kuka hän on? opettaja kysyi.

— Se on Leppä-huvilan eukko; hän varastelee lapsia.

— Sitä en usko. Missä tuo huvila on?

— Näytän sen sinulle. Äiti on kieltänyt minua menemästä sinne asti.
Mutta sinun kanssasi kai voin mennä?

Ja tyttö veti vanhusta rajusti mukaansa kovin innostuneena odottavaan
kiellettyyn huviin. He kulkivat nyt vanhan kirkon ohi, joka taytti
kokonaan yhden torin sivuista, ja opettajan päähän pälkähti mennä
sisälle tuohon kirkkoon, missä Ola oli kastettu ja mihin hän ehkä
kerran oli astuva morsiamena. Omasta puolestaan opettaja ei noudattanut
mitään kirkon ulkonaisia menoja, hänellä kun oli sydämessään oma
uskontonsa, varmuus, että Jumala on meissä ja että me olemme jumalassa,
ja että kuulemme hänen läsnäolonsa _omassa äänessämme_. Mutta hänen
vakaumuksensa oli, että kristinusko on yksinkertaisten sielujen ainoa
lähtökohta, josta he voivat päästä täydelliseen Jumalantietoisuuteen.

Opettaja nousi siis kirkonportaiden ensimmäiselle astimelle mennäkseen
sisälle, mutta Ola veti hänet takaisin ja oli vähällä sanoa: — Mitä
teet siellä, oletko hassu? Mutta tyttö oli jo oppinut erottamaan hänen
kasvojensa varjo- ja valoilmeet ja sanoi mielistelevän viekkaasti:
Menemme sinne huomenna; huomenna on sunnuntai. Nyt äiti odottaa meitä.

Mutta siitä huolimatta hän vielä kääntyi pitkälle kävelylle. Hän vei
isoisän takaisin asemalle johtavaan lehtikujaan, ja kun he olivat
saapuneet kotihuvilaan johtavan tien päähän, Ola ei poikennut sille,
vaan veti isoisänsä päinvastaiseen suuntaan.

Kauempana polku laajeni leveäksi tieksi pujoitellen hiekkasärkkien ja
puutarhain välitse, jotka kuuluivat pensasaitojen ja tamariskien
kätkemiin pikkuhuviloihin. Rannan puolella kohosi vielä jokunen
ruohon peittämä pieni kunnas, ja siellä näki sodan aikana
kaivettuja juoksuhautoja. Muutamat multavallit olivat niin korkeita,
että ne kaihtivat näköalan merelle. Sitten tie kiipesi ylämäkeä,
kaikki asutuksen jäljet katosivat, ja tuuheiden leppien jono peitti
oikeanpuoleisen taivaanrannan.

Ola jätti pienen paketin isoisän huostaan ja puristi lujasti hänen
kättänsä, ja tämäntästä hän kääntyi katsomaan taakseen pelon
vallassa, joka jo oli helpottanut mutta vielä hiukan häntä vaivasi.
Lopulta he saapuivat rautaportille, jossa oli metallilankaverkko ja
joka sulki puiden ympäröimälle vanhalle harmaalle kaksikerroksiselle
talolle johtavan tien. Talo näytti asumattomalta.

— Tässä asuu tuo vanha mummo, Ola sanoi, heiluttaen isoisän kättä,
johon tämän paikan salaperäisyys ei näyttänyt tekevän erikoista
vaikutustä.

Eikä tuossä huvilassä ollut mitään huomiota herättävää: se oli
muiden maalaistalojen kaltainen, joita näkee syrjässä valtateistä,
viljelysmailla lähellä rannikkoa. Sen vieressä oli viinitarha, jota
väentupa vartioi. Hiukan kauempana taustassa oli punajuurikaspelto.

Enimmin kiinnitti Olan ja lopulta isoisänkin huomiota talon oikealla
puolella leviävä aukio, jota ympäröivät sankan vihreän veden tavoin
korkeiden puiden vavahtelevat varjot. Näistä varjoista pilkoitti
muutamia yksinäisiä valkoisia marmoripenkkejä ja kaksi isoa pyöreätä
märmoripöytää. Viileän alastomina, varisseiden lehtien kirjailemina ne
herättivät opettajassa yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunteen, joka
varmaankin asusti tuossakin autiossa talossa. Ja Ola selitti hiukan
epäröiden salaisuuden:

— Se on kirottu talo, tiedätkös! Pojat tappoivat isän ja pakenivat,
mutta toinen heistä joutui kiinni ja vankilaan, ja nyt talo on sotaväen
oma. Mutta soltut eivät asu siinä; siinä asuu toiselta seudulta tullut
mies, ja tuo vanha mummo, joka varastaa lapsia.

— Entä äiti?

— Mikä äiti? Mummon äitikö?

— Ei, vaan häijyjen poikien äiti.

— Hän on kuollut. Tietysti hän on kuollut! tyttö huudahti lujasti,
ikäänkin olisi tahtonut sanoa: Jös äiti olisi ollut elossa, ei tätä
olisi tapahtunut.

— Onko siitä pitkä aika?

— Äidin kuolemastako? sanoi tyttö, joka noudatti täsmällisyyttä
puheessaan.

Ei, vaan siitä tapauksesta?

Ola nosti pientä kättään ja pani suunsa suppuun.

— No niin! Sitä en tiedä. Siitä on ehkä sata vuotta; ehkä kaksi
vuotta, hän lisäsi umpimähkään. Aikaan nähden hän ei noudattanut
täsmällisyyttä.

— Olet oikeassa. Sellaisissa tapauksissa ei aika merkitse mitään.
Tule, tule! vanhus sanoi vetäen tyttöä pois portilta. Ja he menivät
istumaan tienviereen ruohoon ja kukkien keskelle, näköalanaan
meri. Ola olisi tahtonut hieman leikitellä, juosta tavoittelemaan
keltaisia perhosia, jotka halukkaasti lähentelivät häntä ikäänkuin
houkutellakseen häntä seuraansa. Mutta hän pelkäsi vanhaa eukkoa ja
kääntyi alinomaa katsomaan, tuliko vanhus jäljestä. Ja tämäntästä tyttö
palasi isänmurhaan; siinä oli aivan kuin jonkinlaista sairaalloisuutta.
Lopulta isoisä vaihtoi puheenaihetta.

— Sanohan Ola, onko Ornella jo kauan ollut teidän talossanne?

— Siitä päivästä alkaen

— Onko hän sinulle kiltti?

— Kyllä hän on minulle kiltti, mutta välistä hän lyö minua.
Mutta minäkin olen joskus häijy. Panen perunoita jä neuloja hänen
vuoteeseensa.

— Miksi?

— Siksi, että — — tyttö sanoi virnistellen, mikä kai merkitsi, etta
häntä huvitti joskus tehdä pahaa.

— Ei pidä tehdä kenellekäan pahaa, opettaja aloitti saarnanuotilla,
mutta oman äänensä kaiku herätti hänen mielessään samaa ahdistusta kuin
äsken hyökysillalla.

Sitten he vähitellen palasivat kotia.

Äkkia Ola hellitti vahuksen käden jä kiiveskeli hänen kiellostaan
huolimatta tienviereisille multavalleille uhaten jäädä sinne, ellei
isoisä tullut auttamaan häntä alas. Ja kun tyttö ei saanut tätä
oikkuansa tyydytetyksi, hän syöksyi ja ryntäsi isoisää vastaan niin
rajusti, kuin olisi tahtonut lävistää hänet.

— Sinä alat ottaa itsellesi liian suuria vapauksia, isoisä nuhteli.
Sinä olet huonosti kasvatettu. Mutta kyllä vielä totisesti saan sinut
pysymään aisoissasi!

Isoisä oli täynnä siveellistä paheksumista, ja tyttö taivutti päänsä
alas ja kulki nolostuneena matkan päässä edellä. Pienokaisen paljaat
suorat sääret, jotka olivat sileät kuin vaaleanpunainen marmori,
liikuttivat opettajan mieltä. Tuossa siis ne pylväät, joihin nyttemmin
nojasi koko hänen maailmansa. Äskeisen varjon karkoitti kirkas valo
ja opettajan mieleen muistui hengellinen laulu, jonka hän oli kuullut
kaukaisina lapsuuden aikoina ja josta muisti vain kaksi ensimmäistä
säettä:

    Meripoika lainehilla
    Avuks' sua huutaa. Herra...

Siinä kaikki. Mutta samoin kuin raunioista aavistaa ajan hävittämän
suuren kaupungin entisen olemassaolon, samoin toivon ja rakkauden
sinfonia kajahti tuon vanhan laulun katkelmasta.

— Kiitän Sinua, Herra! Ja anna minulle anteeksi, jos vielä epäilen
saavuttaneeni varman valkaman. Tässä olen auringonpaisteessa tuon
pienen olennon kanssa, Sinun kanssasi. Olen tehnyt syntiä, jota ehkä
en ole vielä sovittanut. Mutta sydämeni on oleva puhdas, ja puhdas on
oleva ruumiini hamaan kuolemaani asti. Tarjoan Sinulle kaikkeni, ja
vieritä Sinä päälleni kaikki suruntaakat, kunhan ei paha kosketa tuota
nuorta elämää, joka liikkuu vieressäni.

Hän tarttui jälleen Olan käteen, ja he astelivat edelleen vaieten.

Heidän lähestyessään kotia heidän onneansa jälleen häiritsi äidin ääni,
joka torui Ornellaa. Tuo ääni vaikeni kuitenkin edellä kulkevan koiran
ilmoittaessa heidän tuloaan. Kissakin oli tällä kertaa huomaavaisempi
koukistaen selkänsä kaareksi oven pielessä, ja opettaja, joka piti
kissoista, tuli taas iloiseksi ja tyyneksi. Tuolla kissalla oli
uhmaavat, mutta somat pienet kasvot, melkein taivaansiniset silmät
pistivät kirkkaina esiin nahan vaalean ruskeasta sametista.

Kumartuessaan sitä hyväilemään opettaja tunsi sen liukuvan käsistä kuin
elävä ankerias, mutta hän aavisti, että heistä pian oli tuleva ystävät.

Toinenkin miellyttävä yllätys odotti heitä. Valkoiselle leivinlaudalle
oli asetettu kuivamaan joukoittain pieniä, vaaleita lihapiiraita, ja
hellasta leyhähteli suloinen paistinkäry, joka voitti puutarhan lemut.

Marga kierteli keittiössä ja kumartui lakkaamatta, jokin esine
kädessään. Hänen tukkansa oli vielä sukimatta ja vaatteensa
korjaamatta, mikä sai ajattelemaan, että hän oli ollut käsikähmässä
jonkun kanssa. Huomatessaan pahvirasian ja sanomalehteen käärityn
kalan, jotka opettaja laski pöydälle, hän vähän hermostui, tosin
ei opettajan näkemästä vaivasta, vaan siitä, että uudet ostokset
häiritsivät keittiössä vallitsevaa järjestystä.

Silti hän kiitti sydämellisesti ja alkoi ahdistella Olaa:

— Sinun ei pitäisi sallia isoisän noin vaivautua. Loppujen lopuksi kai
sinä juuri veit hänet kalasatamaan ja torille. Tunnen sinut, veitikka,
tunnen sinut hyvin. Ja nyt minun tehtäväkseni jää keittää tuo kala.
Pois tuo paperi ja tuo pahvirasia. Olet kai ainakin kiittänyt. Etpä
ole, tiesinhän sen. No kiitä nyt jo!

Tyttö oli ehkä matkimishalusta omaksunut Ornellan pettämättömän
menettelytavan: hän ei koskaan vastannut mitään äidin nuhteisiin.
Sensijaan hän johti keskustelun toiselle tolalle lepyttääkseen
äitiään.

— Niin, äiti, kävimme kalasatamassa ja näimme siellä isän, ja siellä
oli Gina Bluvin yllään keltaraitainen hame kuin Tigrinolla...

Yksityisseikkoja, jotka isoisältä olivat täydelleen jääneet
huomaamatta, sukelsi esiin tytön kertomuksesta. Kaiken sen tämä oli
noukkinut ja tuonut mukanaan kuten ne pienet näkinkengät, jotka hän
otti esille taskustaan ja järjesti pöydän reunalle. Isoisä ei ollut
ollenkaan huomannut hänen kokoilleen niitä.

Äiti kuunteli melkein lapsellinen ilme kasvoillaan.

       *       *       *       *       *

Kaksi viikkoa kului sitten iloisesti ja vaihtelevasti äidin
onnellisina terveyden päivinä. Ateriat kestivät pitkään, ja perheen
jäsenet erosivat pöydästä vatsa täpösen täynnä, varsinkin iltaisin,
jolloin pullot ilmestyivät pöytään toinen toisensa perästä, pölyisinä
ja kylminä kellarin kosteudesta ja pimeästä, Marga ja Antonio joivat
kilvan viiniä aina vuoroonsa kehoitellen toisiaan. Joku perheenystävä
kävi tervehtimässä ja auttoi isäntäväen hyvää tahtoa.

Juotuaan Marga kävi omituisen hiljaiseksi ja istui liikkumatta ja
ääneti pöydän ääressä, silloin tällöin vain puoleksi vaistomaisesti
järjestellen tukkaansa. Hänen unelmoivaa kaihomielisyyttä uhkuvat
silmänsä ja hienot kasvonsa, joita auringonlaskun rusko näytti
hohteellaan valaisevan, olivat silloin ihmeen kauniit; Antonio taas,
joka päivän kuluessa ollessaan työssä ja toimessa tavallisesti oli
vaitelias ja melkein töykeä, muuttui puheliaaksi ja kerskailevaksi.
Kaikki muka onnistui hänelle mainiosti maailmassa hänen puheistaan
päättäen, ja tulevaisuudessa kaikki oli onnistuva vielä paremmin.

— Kun on niin hyvä pää kuin minulla, ja tällainen sydän, ja kun tekee
työtä tuon lapsen hyväksi, niin jumaliste, kaiken täytyy käydä kuin
itsestään.

Kädenlyönti otsalle, toinen povelle, Olaan päin teatterimaisesti
ojennettu käsi, milloin luja, milloin hellä tai uhkaava äänenpaino,
alleviivasi hänen sanojaan ja Olan nauru, hänen iloa ja
veitikkamaisuutta loistavat silmänsä loivat erityisen hohteen pöydälle.
Mutta huolimatta tästä iloisesta ulkokuoresta opettaja luuli kaikessa
erottavansa tumman varjon.

Rauhallisemmat, joskin alakuloisuuden verhoamat, olivat ne päivät,
joina Margassa oli kuumetta. Tuntui siltä kuin terveiden päivien
herkeämätön työ ja mielenliikutus olisi masentanut hänet niinkuin
henkilön, joka pitkään valvottuaan vaipuu syvään uneen. Opettaja
katsoi velvollisuudekseen olla niinä päivinä jättämättä taloa ja
lasta yksin. Hän opetti tyttöä lukemaan ja kirjoittamaan ja totesi
itsekseen, ettei opettajantehtävät koskaan ollut tuntunut hänestä
vaivalloisemmalta.

Ola turvautui kaikenlaisiin verukkeisiin laiminlyödäkseen
velvollisuutensa. Kun opetustunti lähestyi, hän tekeytyi kuuroksi ja
mykäksi ja antoi etsiä itseään kauan, ennenkuin suvaitsi tulla esille
piilopaikastaan. Sitä- paitsi hänellä muka aina oli jotakin kipua kun
tunnin piti alkaa, milloin vatsakipua, milloin särkyä toisessa jalassa
tai kädessä, jonka oli määrä pidellä kynää.

Ja kun tyttö oli niukuin naukuin oppinut kirjoittamaan O kirjaimen,
hän piirusti siihen kaksi pientä silmää leveän suun ja pari pientä
käpälää ja näytti sen Ornellalle muka isoisän muotokuvana.

Ja kun isoisä sanoi:

— Hyi! Kun on kysymys opiskelusta, sinulla on vetelä pää kuin
kurpitsa, aivan samoin kuin isälläsikin; tyttö otti pienen
kurpitsapalan ja asetti sen isoisän pieluksen alle, ja kun vanhus
nuhteli häntä siitä, hän virkkoi:

— Se on palanen minun päästäni.

       *       *       *       *       *

Niinä päivinä, jotka Antonio oli poissa kotoa, vallitsi syvä
hiljaisuus, jota vain hieman keskeyttivät Olan liverrykset tuossa
edistyneen kevään kirkastamassa ja lämmittämässä huvilassa. Mereltä
jä rantaniityiltä, jotka kokonaan olivat kaislojen ja krookuskukkien
peittämät, tuulahti raikas tuoksu, joka tuotti opettajalle ruumiillisen
hyvinvoinnin tunteen. Hän luuli tulevansa jälleen nuoreksi.

Hänen pieni huoneensakin näytti hänestä toisenlaiselta. Hän oli
itse verhonnut sen vaalealla paperilla, jota koristivat kultakuvat,
niin että luuli päivänpaisteen heijastuvan seinille, jotka hän oli
somistanut muutamilla tauluilla; pari halpaa, mutta värikästä mattoa
loi huoneeseen jotakin herrasmaista.

Siitä ei koskaan puuttunut tavallisesti kedolta noukittuja kukkia,
jotka oli asetettu maljakon virkaa toimittavaan savikuppiin.

Opettajan kirjoittaessa Ola oikaisi itsensä milloin toiselle milloin
toiselle matolle, koettaen perehtyä niiden koristelukuvioihin, seuraten
sormellaan niiden viivoja ja puhuen itsekseen. Kissa piti hänelle
seuraa ja pisti vuorostaan esiin käpälänsä leikkisästi koettaen
raapaista. Koirankin oli lupa käydä sisälle, vaikka se ei tuntenut
itseään kotiutuneeksi siellä. Kanatkin ojentelivat kaulaansa ovella ja
kurkistivat sisään vain toisella silmällä.

Toinen vieras, joka vastaanotettiin osaksi myötätuntoisesti, osaksi
vihamielisesti, oli Lenin, pieni vaaleanpunainen porsas, jonka saparo
oli kippurassa ja jonka pienet pirteät silmät päivä päivältä vaipuivat
syvemmälle ihraan. Kursailematta se tunkeutui sisään nuuskien lattiaa
ja piilottautuen vuoteen alle, jossa se suvaitsi päästää eräänlaisia
vähemmän hyvälle tuoksuvia ääniä, kunnes koira tarkastettuaan opettajan
kasvoja arvatakseen hänen ajatuksensa karkoitti röhkijän pois, vieläpä
päälle päätteeksi ajoi sitä takaa kappaleen matkaa ulkona näin
rangaisten sitä sen säädyttömästä julkeudesta.

Kaikkein vähimmin tervetullut vieras oli Ornella. Opettaja kaihti tämän
seuraa silloinkin, kun hän tuli siivoamaan huonetta. Tämä ei johtunut
siitä, ettei tuo nuori nainen olisi osoittanut hänelle riittävää
kunnioitusta, vaan siitä, että tuon naisen läsnäolo häiritsi häntä
herättäen hänessä puhtaasti ruumiillista levottomuutta, joka ei ollut
himoa, vaan oikeammin vastenmielisyyttä. Ornella oli opettajan mielestä
typerä ja tylsä, jopa tämä viime päivinä oli huomannut hänessä vilppiä
ja valheellisuutta. Marga oli esim. käskenyt hänen tehdä ostoksia
tietyissä myymälöissä. Sensijaan hän meni toisiin, josta sai huonompaa,
mutta silti kalliimpaa tavaraa.

Eräänä päivänä opettaja sai miniältään toimeksi mennä erään tuollaisen
myymälän omistajan luo esittämään vastaväitteitä, mutta kauppias
kohteli häntä töykeästi ja oli lopulta suorastaan hävytön.

— Marga, opettaja sanoi senjälkeen ystävällisesti, mutta pontevasti,
älä enää lähetä minua sellaisille asioille; kernaammin teen itse nuo
ostokset. Äläkä nyt toru Ornellaa minun tähteni, niin olet kiltti.

Marga ei torunut, mutta pyysi miestään kieltämään Ornellaa enää
jalallaan astumasta tuon hävyttömän kauppiaan myymälään. Antonio teki
sen liioitellun vakavasti, mikä näytti tekevän Ornellaan tavattoman
syvän vaikutuksen.

Mutta jo samana päivänä opettaja sattumalta näki Ornellan menevän
ostoksille juuri tuohon myymälään. Vähää myöhemmin hän ja Ola kuulivat,
seisoessaan puutarha-aidan takana, Ornellan palaavan kotiin toisen
naisen seurassa. Ornella ei enää tuntunut samalta, hänen suunsa kävi
yhtenään ja hän nauroi säädyttömästi uhkuen elämänhalua kuin eläin
keväällä.

— Tuollainen hän aina on, kun äiti ja isä eivät ole näkemässä, tyttö
sanoi huomatessaan isoisän ällistystä ja vihamielisyyttä kuvastavan
ilmeen.

Silloin syntyi näiden molempien välillä salaliitto. Opettajan
kehoittamatta Ola kertoi hänelle kaikki yllättämänsä Ornellan pahat
teot liioitellen niitä ja kuvaten niitä synkin värein ja aina pyytäen,
ettei isoisä puhuisi niistä kenellekään.

Tämä huomasi kuitenkin, että Ornella osoitti ollessaan kahden tytön
kanssa ja kun luuli, ettei kukaan pitänyt heitä silmällä, häntä kohtaan
omituista hellyyttä. Eräänä päivänä opettaja näki heidän leikkivän kuin
kaksi kissaa, vuoroin purren ja mukiloiden toisiaan.

Vanhus puhui siitä Margalle kerran, kun Ornella oli lähtenyt ulos.

Kasvot leimuten äkillisessä vihanpuuskassa äiti kutsui Olan luokseen
ja alkoi ankarasti nuhdella häntä, ikäänkuin tyttö olisi yksin ollut
syyllinen, ja olisi häntä lyönytkin, ellei isoisä olisi tullut valiin.

— Ei niin! ei niin! hän sanoi hätääntyneenä painaen tytön puoleensa
ja näytti itse turvautuvan tyttöön; Marga kalpeni ja hänen silmänsä
himmenivät surusta. Kaikki kolme vaikenivat kuin pyörremyrskyn
yllättäminä, joka oli temmata heidät mukaansa ja joka säikytti heitä
luonnottomalla, salaperäisellä rajuudellaan.

Samanlaisella uneliaalla äänellä kuin kuumepäivinään Marga alkoi
puolustautua:

— Mitä minun pitää tehdä? Sivistymättömät ihmiset ovat kaikki
tuollaisia kuin tuo tyttöletukka, vähän eläimellisiä. He eivät ymmärrä
käyttäytyä paremmin, ja heitä täytyy surkutella, sillä hekin ovat
onnettomia. Ornella ei ole suinkaan kaikkein pahimpia ja on kiintynyt
pienokaiseen. Hän tarkoittaa tytön parasta, vaikka tekeekin sen omalla
tavallaan. Eikö niin, Ola? Kun olit pieni, äiti lisäsi puolustellen
itseään tytönkin silmissä, niin muistatko tuota ikävää Toninan juttua?
Hän löi sinua, kun kuuli sinun itkevän, ja joi isällesi varatun maidon.
Ornella taas on valmis kulkemaan metsän läpi yöllä, jos sinä olet
sairas ja tarvitset lääkäriä.

— Ja sitten hän antaa minulle namusia, kun ei kukaan näe, Ola lisäsi.

— Mutta sinä Ola et saa liian tuttavallisesti seurustella hänen
kanssaan, ymmärrätkö? Et saa liiaksi hullutella hänen kanssaan. Jospa
tietäisitte, hän jatkoi jälleen kääntyen opettajan puoleen, kuinka
monta palvelijatarta olen koetellut, joista toinen on ollut toistaan
mahdottomampi. Ornella on ainakin uskollinen. Yöllä hän heti nousee,
kun luulee kuulevansa jotakin epäilyttävää ääntä ja olisi valmis yksin
uhmailemaan kokonaista rosvojoukkiota.

Sanoja, pelkkiä sanoja! Ne rapisivat kuin tyhjään tynnyriin voimatta
poistaa pimeyttä sen sisästä. Marga itsekin oli siitä tietoinen.

— Tiedän kyllä, hän jatkoi vilkkaammin, että minun pitäisi puhua
Ornellan kanssa ja vaatia häntä pysymään aloillaan. Mutta se olisi
sama kuin puhuisi seinille; hän ei ymmärtäisi mitään. Ummärtävätkö
elukat? hän kysyi katsoen opettajaan, ikäänkuin he olisivat keskenään
sopineet sellaisen puhetavan käyttämisestä, jota tyttö ei käsittäisi.
En muutoin voi enkä tahdo nöyrtyä Ornellan edessä. Nuhtelen tosin häntä
usein pikkuseikoista, eikä hän pane sitä pahakseen, kun tietää, että
se tapahtuu puoleksi pilan vuoksi. Mutta jos koettaisin sanoa hänelle
yhdenkään sanan, joka osuisi kipeään kohtaan, hän saattaisi karata
kimppuuni ja kuristaa minut kuoliaaksi.

Opettaja tunsi sisimmässään väristystä, sillä hän tiesi että Ornellassa
piili tuollaista salaista raivoa. Eihän tarvinnut muuta kuin nähdä
hänen kissansilmänsä.

— No, lähetä hänet siis pois talosta, hän sanoi hiljaa, ja samalla
tavoin Marga vastasi:

— Jos Ornella olisi tavallinen palvelijatar, voisin tehdä niin,
mutta meillä on siveellisiä velvollisuuksia häntä kohtaan. Se olisi
samaa kuin heittää hänet kadulle, sillä hänellä ei ole ketään, jonka
luo menisi asumaan, paitsi jos hän ottaisi palvelijattaren paikan
jossakin toisessa perheessä, mutta sitä emme tahdo. Muutoin, hän lisäsi
surullisella äänellä, hän tai joka muu — se on yhdentekevää.

Opettaja intti itsepintaisesti:

— Eikö vanhempi palvelijatar sopisi sinulle paremmin?

Mutta Margan epätoivoisella välinpitämättömyydellä ei ollut rajoja.

— Kaikki on aivan yhdentekevää, kotona tai kodin ulkopuolella, kaikki
on yhdentekevää.

Nämä sanat hän lausui kuin kuumehoureessa, ne ikäänkuin heittivät
paulan opettajan kaulaan, ja tästä tuntui, kuin hän olisi ollut
tukehtumaisillaan.

— Ola, opettaja sanoi tytölle, joka rapsi hänen selkäänsä eikä enää
kiinnittänyt huomiota äidin ja isoisän vakavaan keskusteluun, häiritset
minua, en minä ole mikään kissa. Mene leikkimään. Mene! hän käski
ankarasti, kun tyttö epäröi.

— Marga, hän virkkoi heidän jäätyään kahden, käsitäthän, että voit
pitää minua isänä. Luuletko, että miehesi ja Ornella...?

Marga avasi ja sulki jälleen silmänsä, aivan kuin ovea, joka avataan ja
heti paiskataan kiinni vaaran uhatessa, ja tämä sai opettajan melkein
häpeämään olettamustaan.

Mutta sitten hän näki Margan hymyn, tuon nopean hymyn, joka paljasti
ja taas peitti hänen harvinaisen terveet ja himokkaat hampaansa. Ja
tämä teki isoisän mielen raskaaksi, sillä hän vaistosi, että Olan pahin
vihollinen tässä salaperäisessä ympäristössä oli äiti itse. Hän kysyi
melkein ankarasti:

— Etkö luule, että Antoniolla ja Ornellalla on luvaton suhde?

— Antonio on nuori, mutta jos hän tähtoo huvitella, hän huvittelee
muualla eikä kotona, Marga vastasi rypistäen kulmakarvojaan.

— Tyttäresi vuoksi ei sinun pitäisi kärsiä sitä kotona eikä kodin
ulkopuolella, opettaja lopuksi virkkoi karskisti.

Ja kun Marga nauroi melkein ilkkuen vanhuksen suorasukaisuutta, tämä
lähti, tarttui Olan käteen ja vei hänet merenrannalle hengittämään
raikkäita tuulahduksia, jotka parantavat kaiken pahan.

— Meri, hän ajatteli Olan kaivellessa hiekkaa uutterilla pienillä
sormillaan, tunnen, että sinä olet maan oikea sielu ja että opetat
meille, mikä on meidän sielumme olemus. Maa uudistuu hitaasti eri
vuodenaikojen kuluessa samoin kuin ruumiimme; sinä, uudistut joka hetki
pohjattomissa syvyyksissä, jotka ovat täynnä hirviöitä ja jumalaisia
ihmeitä, samoin kuin meidän sielumme.

Hän luuli lopultakin löytäneensä oikean ystävän, vertaisensa, jota
saattoi ymmärtää ja jolle saattoi uskoa salaisuutensa paremmin kuin
ihmisille.

Sinä hetkenä meri oli tyyni, kauempana välkkyi smaragdikehä ja
auringon kilo, jonka sisällä kuin vedenpinnassa olevalla tiellä
näki nuorten kampeloiden iloisesti karkeloivan. Ulapalla heijastui
veneiden purjeisiin meren ja taivaan vihreys ja sini, ja ne kiiltivät
kuin punasinervä silkki ja näyttivät kukkasilta, jotka on istutettu
puutarhaan vartavasten kohottamaan taulun kauneutta.

Ja mies, jonka vieressä tyttö kaiveli hiekkaa, samoin kuin tämä penkoi
ajatuksiaan, tunsi itsensä rauhalliseksi ja valmiiksi ammentamaan tästä
lepohetkestä voimia lopputaivalta varten.

       *       *       *       *       *

Toukokuussa yläkerran vuokralainen ilmoitti saapuvansa muutaman
päivän kuluttua.

Ikkunat avattiin, patjoja piestiin ja tomutettiin, lattiat pestiin.
Opettaja tarjoutui liimaamaan, samoin kuin hän oli tehnyt omassa
huoneessaan, yläkerran salin uudet seinäpaperit, mikä jo olikin tarpeen.

Marga esteli kuten tavallisesti; mutta suostui lopulta. Opettaja
lähti siis paikkakunnan verhoilijan luo ostamaan tarveaineita.
Ola avusti seinäpaperien valinnassa ja neuvoi isoisää ottamaan
kultakukkaiset tiilenväriset paperit, ja verhoilija itse totesi,
että oli osattu oikeaan, sillä tuo punerva väri parhaiten vastusti
meren vaalentavaa vaikutusta. Salin huonekalut, jotka olivat kasassa
keskellä huonetta, peitettiin purjekankaalla. Sitten opettaja tekaisi
itselleen paperilakin, jommoista maalarit tavallisesti käyttävät
seiniä maalatessaan, ja pani sen päähänsä toiselle korvalle, mikä sai
Olan makeasti nauramaan. Tyttökin tahtoi saada samanlaisen, ja hänen
kiharansa, jotka pistivät esiin valkean paperin alta, näyttivät sen
rinnalla entistään mustemmilta, ja näin varustettuna tytöstä tuli
isoisälle melko hyödyllinen apulainen.

Hän toi alhaalta keitiöstä tölkin sitkun valmistusta varten, ja kun
opettajalla ei ollut tulitikkuja, tyttö kaivoi yhden esiin taskustaan.

Opettaja asetti ruokapöydälle kaksi pitkää lautaa ja levitti niille
seinäpaperikäärön, nurean puolen ylöspäin, ja alkoi sivellä sille
sitkua. Ja äkkiä laulu, joka tosin ei kuulunut voimakkaasti, mutta
jossa oli lämmin, hillitty kaiku, keskeytti hiljaisuuden huoneessa,
johon heijastui meren metallihohde. Niin laulavat nuoret käsityöläiset
työtä tehdessään.

Olalta putosi sivellin kädestä, ja hän nauroi katketakseen. Sitten
hän herkesi nauramasta ja katseli isoisää kuin outoa henkilöä.
Isoisäkö todella lauloi? Hän se todella oli, ja olisi luullut hänen
nuoruudestaan alkaen toimineen verhoilijana ja koko hänen työteliään
ja tyydytystä tuottaneen aikaisemman elämänsä palanneen tuon äänen ja
laulun kaikuessa.

Kaikki huonekalutkin tuntuivat siitä elostuvan ja kuuntelevan,
purjekankaalla peitetytkin. Ola meni katsomaan sohvalla loikovaa
nukkeaan ja kuvitteli, että sekin avasi suunsa laulaakseen. Sitten hän
otti nuken käsivarrelleen, palasi isoisän luo ja alkoi laulaa mukana
kurkkuäänellään, toistaen loppusäkeen.

Mutta ikäänkuin heräten unesta vanhus herkesi laulamasta ja sanoi:

— Mene kutsumaan Ornella tänne.

Ornella oli paraikaa pesemässä sisähuoneen lattiaa. Hän tuli heti,
jalassa kuluneet tallukat, ilman sukkia, käsivarret paljaina ja
yllä lyhyt hame kuin balettitanssijattarella. Hänen säärensä, joita
peittivät vaaleat hipiäkarvat ja jotka olivat paljaat vaaleanpunaisiin
kiiltäviin polviin asti, herättivät opettajassa ihailua. Hän ei koskaan
ollut nähnyt niin voimakkaita ja kauniita sääriä, ja taas hänen
mieleensä johtui jonkinlainen tarueläin, joka oli ihmisnaaraan näköinen.

Hän pyysi Ornellaa tarttumaan sitkusta kostean seinäpaperin kaistaleen
toiseen päähän, toisen pään hän itse otti käteensä ja kiipesi seinän
varaan asetetuille tikapuille. Sitten hän alkoi kiinnittää paperia
sangen taitavan Ornellan avulla. Kun ensimmäinen kaistale oli
kiinnitetty paikoilleen, opettaja laskeutui tikapuilta maahan mennen
takaperin vastakkaiselle seinälle nähdäkseen, miltä paperi näytti.
Tyttö ja palvelijatar tekivät samoin. Mutta äkkiä Ornella hulmahti
hehkuvan punaiseksi, ikäänkuin punaväri olisi seinästä tarttunut
niihin, mulkoili silmillään, kalpeni seuraavassa tuokiossa ja horjahti
sivulle, ja viime hetkessä opettaja ehatti tukemaan häntä ponnistaen
kaikki voimansa pitääkseen häntä pystyssä ja nojaten seinään, jotta ei
itse olisi kaatunut.

— Tuoli tänne, sina tyhmä tyttö! hän huusi Olalle, joka nauroi täyttä
kurkkua, nähdössään heidät noin kietoutuneina toisiinsa.

Ola asetti heidän eteensä tuolin, ja opettaja laski sille istumaan
Ornellan, joka lysähti kokoon kuin riepu. Sitten hän käski tytön tuoda
vähän vettä. Sillä välin hän tuki Ornellaa, joka tuntui hänen käsiinsä
lämpöiseltä kuin tuore hedelmä. Nuoren naisen valkoisista käsivarsista,
jotka olivat silkinsileät ja tummasuoniset ja päältä kultaisten
hipiäkarvojen peittämät, lumivalkeasta povesta, joka pilkotti esiin
kuin täynnä maitoa, ja hänen vaatteistaan levisi samanlainen omituinen
haju kuin läjässä olevasta heinästä, joka alkaa hapata, "palaa". Hetken
ajan opettaja tunsi outoa huumausta, kuin joukko muistoja nuoruuden
ajoilta olisi tunkeutunut hänen aivoihinsa, ja hän kuvitteli elävänsä
luolassa jossakin kaukana vuoristossa, kamppaillen salaperäisen
olennon kanssa, joka pakeni häntä samalla houkutellen häntä rientämään
jälkeensä. Eikä tuolla olennolla tuntunut olevan muotoa eikä ydintä,
mutta silti se uhkui voimakasta elämää kuin meren meduusa.

— Tässä on vettä, Ola sanoi hiljaa, nyt jo hänkin levottomana Ornellan
äkillisestä pyörtymisestä.

— Onko Ornella kuollut? Herää toki, Ornella! tyttö hätäili ja nipisti
häntä polvesta.

Ornella näytti heräävän pikemmin tästä nipistyksestä kuin vedestä,
jolla hänen kasvojaan ja poveaan valeltiin. Hän kosketteli kädellä
polveaan, nousi hitaasti ja avasi jälleen silmänsä eikä näyttänyt
halukkaalta selittämään pahoinvointinsa syytä, ja opettaja tuli lopulta
hänelle avuksi.

— Kas noin! Sellaista tapahtuu keväällä.

— Niin keväällä... Ornella toisti.

Kaikki näytti olevan ohi, mutta äkkiä Ornella kavahti pystyyn tuolilta
ja lysähti sille takaisin, sillä sääret eivät kannattaneet. Sitten
hän peitti kasvonsa käsillään ja herahti itkuun purren hamettaan. Ola
heittäytyi kalpeana ja pelästyneenä hänen syliinsä ja itki ääneen
hänkin.

Kaikki tämä aivan masensi opettajan. Tuon naisen ja lapsen järkevää
selitystä kaipaavaa surunpuuskausta katsellessaan hän tunsi olevansa
selittämättömän ilmiön edessä, jolla kuitenkin olisi pitänyt olla
luonnolliset syynsä.

Hiljaa opettaja veti tytön pois Ornellan luota, painoi hänet rintaansa
vasten ja huomasi, että tyttö häveten kätki kasvonsa hänen povelleen.
Vähitellen Ornellan nyyhkytykset ja vaikeroiminen taukosivat ja hän
kohotti hitaasti päätään, kuin kuunnellen kaukaista melua. Sitten hän
rajusti niisti nenäänsä hameeseensa ja livahti äkkiä tiehensä kulkien
puolikumarassa seinäviertä.

Opettaja ei virkkanut sanaakaan pidättääkseen häntä. Hän vain ravisteli
lasta ja työnsi tämän luotaan.

— Etkö huomaa, että vallan töhrit minut siveltimelläsi! hän torui.

Tämä asetti myrskyn. Molemmat palasivat työhönsä.

Seuraava päivä oli kuuma päivä, ja Ornella pysytteli alakerrassa
valvoen Margan huoneessa, opettajan päättäessä seinien koristelun
yläkerrassa. Seinäpaperien yläreunus oli jo kiinnitetty, se oli
punainen ja kultaviiruinen ja muistutti brokadia. Jäljellä oli vain
seinien alipienan siveleminen, ja sitä varten opettaja oli hankkinut
tölkillisen vernissaa, joka näytti keitetyltä suklaalta. Ola sekoitti
sitä ihastuneena, töhrien sormensa ja pienen hameensa.

Vielä kello kahdentoista aikaan he olivat työssä, kun Antonio tuli
pyytämään heitä aamiaiselle. Ola juoksi isäänsä vastaan ja sai, kuten
tavallista, isoisän lievästi mustasukkaiseksi. Mutta isä ojensi käsiään
eteenpäin suojellakseen vaatteitaan tahroilta, hänellä kun oli yllään
uusi tumma villapuku, joka hyvin päästi oikeuksiinsa hänen solakan
vartalonsa ja kasvojensa heleät värit.

Antonio oli ollut erään vanhan merimiehen hautajaisissa, joka oli
ollut hänen palveluksessaan, mutta surujuhla tuntui tehneen häneen
pikemminkin iloisen vaikutuksen. Hänen kauniit kosteat silmänsä
loistivat ilosta ja hänen puhtaat piirteensä ja punaiset huulensa
palauttivat hänet opettajan mieleen entisenä huolettomana
nuorukaisena niiltä ajoilta, jolloin hän toveriensa kanssa palasi
vuoriston metsiin tekemältään retkeltä tuoden kotia ampumansa linnun
täi kokoamansa sienet. Olan juostessa isänsä perässä koettaen saada
hänet kiinni, tämä alkoi hyppiä pakoon ja piiloittautui sinne tänne
huonekaulujen taakse. Ja sitten hän juoksi viereiseen huoneeseen
ja lukitsi oven. Mutta tyttö juoksi toista tietä muiden huoneiden
kautta ja yllätti hänet, ja siitä syntyi naurua ja huutoa, joka täytti
hiljaiset huoneet äänillä, niin että luuli pääskysparven lehahtaneen
sisään.

Hän on vielä kuin poika ikään, opettaja ajatteli ja siveli lopuksi
vielä muutaman kerran seinää. Ja hän kuvitteli niin kuin ennen, että
Antonio voisi vielä talttua ja tulla helläksi pojaksi ja uskolliseksi
aviomieheksi.

Pöydän ääressäkin nuo molemmat jatkoivat naureskeluaan, vaikka
opettaja tämäntästä huomautti, etteivät häiritsisi sairasta.
Selittääkseen vallatonta hilpeyttään Antonio sanoi:

— Jos liikeyritys, jota tänään olen alkanut suunnitella, onnistuu
hyvin, niin todella matkustamme Jerusalemiin ja vast'edes itse asumme
yläkerrassa, kun meidän ei enää tarvitse ottäa mokomia vuokralaisia,
jotka tulevat tänne tekemään säästöjä ja esiintyvät mahtavina kuin
ruhtinaat.

Hän hykersi käsiään, mutta näytti samalla muistavan jotakin ikävää:

— Ja silloin tuotan tänne Italian kuuluisimmat lääkärit parantamaan
pikku eukkoni.

Hänellä oli aina tapana sanoa "pikku eukkoni", kun Marga ei ollut
läsnä, ja hän lausui nuo sanat lapsellisella äänenpainolla.

— Luulenpa melkein, opettaja huomautti, että riittää, kun toimitat
hänelle ilmanvaihdosta ja annat hänen oleskella jonkin aikaa
vuoristossa kuuman vuodenajan alkaessa.

— Niin, vuoristoonkin matkustamme, Engadiniin, jonka varsin hyvin
tunnen ja jossa eräällä tuttavallani on hotelli. Hänkin on päässyt
hyviin oloihin melkein samalla tavalla kuin minäkin. Molemmat olemme
samanlaisia hulivilejä. Hän palveli tullilaitoksessa samaan aikaan kuin
minä ja rakasteli erään hotellinomistajan tytärtä, salaa vanhemmilta.
Eräänä päivänä hänet potkittiin pois paikastaan muutamien ikävien
kepposten takia. Hyvä; hän katoaa joksikin aikaa ja pukeutuu sitten
talonpoikaistytöksi, menee hotellin isännän luo ja pyytää saada paikan
apulaispiikana, ja siihen toimeen hänet otettiinkin! Ja kolme kuukautta
hän vietti iloista elämää tyttönsä kanssa, kunnes tämän täytyi
tunnustaa isälleen olevansa siunatussa tilassa. Molemmat karkoitettiin
hotellista, mutta lopulta vanhempien sydän heltyi, ja he antoivat
anteeksi. Ja vaimonsa isän kuoltua ystäväni on ollut tuon hotellin
isäntä. Lähetänpä hänelle kirjeen näinä päivinä.

— Niin, näytte olevan yritteliäitä poikia molemmat, opettaja sanoi
kehuen, vaikka tämänluontoiset Olan läsnäollessa kerrotut seikkailut
eivät häntä erityisesti miellyttäneet.

Ornellakin, joka tarjoili pöydässä, näytti tyytymättömältä, mutta
syystä, joka näytti koskevan yksistään häntä. Muutoin ei kukaan
kiinnittänyt huomiota häneen paitsi opettaja, joka aina hänen
tullessaan sisään pälyili häneen uteliaan vaiston pakosta, jota hän ei
itsekään oikein ymmärtänyt.

Aamiaisen lopulla Antonio käski Ornellan noutaa kellaristä pullon
vaahtoavaa viiniä, jotta he voisivat juoda liikeyrityksen onnellisen
päätöksen maljan. Ja pullon ilmestyttyä pöytään isäntä nousi ja alkoi
nauraa, kuin jo olisi ollut juovuksissa, sillä pullon onton pohjan alla
oli valkoinen hämähäkki, joka hohti kuin hopea.

— Se tietää onnea!

Hän antoi hämähäkin juosta esiin piilopaikastaan, ja nähdessään sen
hätääntyneenä häärivän pullon kupeella hän kumartui auttamaan sitä
lattialle.

Ornella katseli tätä, ja hänen kasvoistaan katosi nyreä ilme, jonka
sijalle tuli ovela, ivallinen, melkein julma hymy. Ja Antonion jälleen
istuutuessa Ornella ojensi jalkansa ja tallasi hämähäkin kuoliaaksi.
Ainoastaan opettaja huomasi tuon häijyn teon, mutta ei sanonut mitään.
Antonio täytti jälleen lasin.

— Tämä viedään pikku eukolleni, niin että hänkin voi juoda
liikeyrityksemme onneksi.

Silloin Ornella säpsähti.

— Tiedäthän, ettei hän siitä huoli.

Nuoren naisen silmät kiiluivat ilkeästi.

— Ornella, vie se hänelle joka tapauksessa.

Palvelijatar totteli ja meni sairaan huoneeseen, mutta palasi oitis
lasi koskemattomana, jossa vaahto vielä helmeili.

— Juo sinä se sitten!

Ornella ei koskaan maistanut, ei ainakaan toisten läsnäollessa, mutta
nyt hän tyhjensi viinilasin kolmena kulauksena. Ja viini näytti
muuttuvan tuleksi hänen ihonsa alla, joka muuttui hehkuvan punaiseksi.

Kaikki tämäkin oli opettajasta vastenmielistä.

— Koulumestari Giuseppe on nyrpeä, Antonio ajatteli käytyään
tervehtimässä Margaa ja saatettuaan Olan vuoteeseen, johon tyttö heti
nukahti. Sitten Antonio vetäytyi huoneeseensa hiukan levähtämään,
ennenkuin palasi työhönsä.

— Miksi hän aina onkin noin tyytymätön? Kaikesta hän löytää
arvostelemisen aihetta, eikä muista, että hänkin on ollut nuori ja että
on vahvistanut tuon vanhan puhetavan totuutta: Nuoruus ja hulluus. Itse
hän hyvin tietää, mitä on tehnyt. Ja nyt hän vaatii toisilta sellaista,
mihin itse ei ole kyennyt.

Mutta huolimatta sävyisistä ajatuksistaan opettaja ei ollut tyyni.
Häntä ei haluttanut nukkua eikä lukea. Ehkä hänkin tunsi kevään
vaikutusta, tuon meren läheisen kevään, joka purkautui esille rajun
voimakkaana kuin myrsky.

Meren henkäyksen vahvistamana maa tuntui kohoavan, uhkuvan ruoho- ja
kukkaverhonsa peittämänä. Joka lehti, joka kukka värähteli melkein kuin
mielettömänä riemusta. Olan puutarhassa hehkuvista ruusuista varisivat
terälehdet tai ne itse putosivat kokonaan maahan, ja etelätuuli
siroitti noita terälehtiä opettajan huoneeseenkin kuin elävästä
olennosta irti temmattuja iholaikkoja.

Sulkeutuneena tähän huoneeseensa, hetken ja vuodenajan ihanuudesta
huolimatta kahta alakuloisempana, opettaja tunsi olevansa kuin munkki
kammiossaan. Tulee hetki, jona munkkikin paastoamisen, kieltäymysten,
pidättyvaisyyden ja haltioitumisen jälkeen tuntee lihansa heräävän ja
kapinoivan ja sielunsa vaipuvan mitä syvimpään epätoivoon, joka pyrkii
todistamaan kärsimyksenkin tarpeettomuutta.

— Lähdenpä ulos häipymään hiedanjyväsien joukkoon, joita tuuli
puhaltaa ilmaan.

Näin hän ajatteli ja kuvitteli ottavansa sieluansa kädestä kuin lasta,
joka itkee syyttä, ja taluttavansa sen ulos.

Hän poistui hiljaa. Keittiö oli vielä siivoamatta. Ornella luultavasti
lörpötteli renkituvan väen kanssa käyttäen hyväkseen toisten
lepohetkeä. Tuo Ornellan poissaolo harmitti häntä, ja vielä enemmän
hän suuttui huomatessaan pieneen pylväskäytävään johtavan oven
olevan raollaan. Ja hän muisti varmasti sulkeneensa ja lukinneensa
sen laskeutuessaan Antonion ja Olan kanssa yläkerrasta. Vaistomainen
tunne, joka ei ollut uteliaisuutta eikä epäluuloa, vaan pikemmin
levottomuutta, sai hänet varovasti hiipimään portaita yläkertaan.
Ja mieli ahdistuksen vallassä hän muisti päivän, jona Olan kanssa
oli noussut noita portaita, tytön hiipimisen pitkin seinävieriä ja
sen salaperäisen tunnelman, joka oli vallannut heidät, ikäänkuin he
olisivat aikoneet tutkia outoa pyhäkköä.

— Tämä talo on oleva sinun, Ola. Koko meren loistava komeus on oleva
sinun, kun olet kasvanut isoksi ja tullut tuntemaan rakkauden!

Kaikki tuo sukelsi esille hänen kiihtyneestä sydämestään hänen
noustessaan porras portaalta ylemmäksi, ja hänestä tuntui kuin joskus
levottomissa unissa, kuin olisi kiivennyt huojuvia tikapuitä. Hän
pysähtyi portaiden askelmalle. Yläkerrankin ovi oli raollaan ja tuntui
hänestä suulta, joka puoleksi aukeaa puhumaan.

Sisältä kuuluikin ääni. Ja nyt hän tajusi, mikä levotomuus ja
alitajunnassa piilevä pelko oli häntä ahdistanut ja ajanut siihen.

Sisältä kuuluva ääni oli Ornellan.

— Näin on asia! Tuo Bulvin. Kaikki sen jo tietävät, että tuo
lutka panee parastaan ja liehakoi päästäkseen sinun suosioosi!

— Lopeta jo, Ornella, Antonio kuului sanovan. Ja hänen äänensä oli
rauhallinen, jopa iloinenkin, vielä lämmennyt kuohuvasta viinistä.
Mutta niinkuin aina, siinä nytkin oli teeskentelevä pohjasävel.

Tämä ärsytti vielä enemmän Ornellaa, jonka ääni kaikui rajumpana,
käheänä ja yllyttävänä niin kuin sinä päivänä, jona opettaja oli
kuullut hänen käyttävän rumia sanoja toveriensa kanssa.

— Pahempi elukka ei sinusta enää voi tulla, kuin mikä jo olet,
sinä inhoittava petturi! Mutta tällä kertaa et niin helpolla pääse
pälkähästä! Tiedät, että olen taas raskaana; tällä kertaa en tahdo
tehdä, mitä eläimetkään eivät tee, enkä antautua vaaraan joutua linnaan.

— Lopeta jo, se on parasta sinulle. Sinun pitää tehdä, niinkuin minä
käsken, äläkä enää kiusaa minua. Tiedät, etta olen kunnon mies.

Ornella päästi pilkkanaurun. Mutta Antonio oli varuillaan tottuneena
kaikkeen ja sulki arvatenkin hänen suunsa suudelmalla, sillä Ornella
vaikeni äkkiä, ja kaamea rikoksen ja alennustilan painostava hiljaisuus
tukahdutti heidän kiistansa.

Silloin opettaja solui portaita alas kuin kuolettavasti haavoittunut
varas. Kaiken elämänsä parhaan veren hän jätti sinne.

Hän meni portille, mutta kääntyi takaisin. Yksistaän sen talon väri,
jossa Ola nukkui ja jonka yläkerrassa nuo kaksi synnintekijää olivat,
koski hänen silmiinsä. Hän poistui taas talon lähettyviltä ja kulki yhä
kauemmaksi hiekkavallien reunustamille juoksuhaudoille asti ja vaipuen
uupuneena maahan kuin sodan aikana sotilas, joka oli ollut vihollisen
maalitauluna.

Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut tunnepuuskiensa vaikutuksille
alttiina, eikä hän tahtonut vanhoilla päivilläänkään joutua niiden
ohjattavaksi. Hän alkoi siis pohtia asemaa. Se murhenäytelmä, jonka
keskeiseksi henkilöksi hän katsoi itsensä, paljastui hänen katseilleen
täydessä raa'assa alastomuudessaan, eikä hän enää voinut epäillä,
etteikö Marga tietänyt miehensä uskottomuudesta, vaikkei kotirauhan
vuoksi ollut sitä tietavinään. Ei ehkä ole ainoatakaan miestä, joka
ei tekisi aviorikosta, ja lukemattomissa perheissä teko tapahtuu itse
talossa ja vivahtaa joskus sukurutsaukseen, kuten tässä tapauksessa.
Miksi hän siis antoi niin järkyttävän värityksen tälle suhteelle, jota
oli aavistanut jo tulopäivästään alkaen?

Nyt hänellä oli siitä varmuus, ja kaikki ne varjot, jotka olivat
sekaantuneet siihen iloon, jonka rakkaus Olaan oli uuden elämän
muodossa lahjoittanut hänelle, sakenivat nyt verhoksi, joka
moninkertaisiksi kääriytyneenä ei enää päästä valoa läpi. Se
hietakuoppa, jossa hän nyt loikoi, oli sama, jossa hän eräänä päivänä
oli istunut Olan kanssa, joka leikitteli näkinkengillä ja perhosilla.
Silloin se tunne, että hänen oli aloitettava elämä uudelleen, oli
tuntunut hänestä melkein sietämättömältä. Ja hänen mieleensä muistui
hänen rukouksensa.

— Herra, vieritä sinä päälleni kaikki suruntaakat,. kunhan paha ei
kosketa tuota nuorta elämää, joka liikkuu vieressäni!

Sitten hän nousi. Hän tunsi sisimmässään Jumalan tahdon. Ja suruntaakat
vierivät hänen hartioilleen, mutta eivät musertaneet häntä. Niinkuin
puiduista tähkäpäistä oli jyvät erotettava akanoista, tullakseen
puhtaiksi ja terveellisiksi.

— Tässä olen, hän ajatteli, valmiina kaikkeen, jopa riistämään
sydämestäni viimeisen maallisen iloni, rakkauden tuohon tyttölapseen,
jos hän vain pelastuu.

Hän oli noita miehiä, jotka kerran tehtyään omantunnon säätämän
päätöksen eivät salli edes kuoleman estää sitä toteuttamasta. Mutta
samoinkuin hänen oli tapana tien mutkassa kääntyä katsomaan taakseen
mitatakseen katseillaan taivaltamaansa matkaa ja voimia, jotka olivat
jäljellä vaelluksen jatkamiseen, hän rupesi, ennenkuin poistui tästä
paikasta, muistelemaan menneisyyttään ja miten oli tullut silloiseen
ajankohtaan.

Kaikkein ensiksi hän muisti pikkupoikana eläneensä öljypuiden
ympäröimässä tuvassa vuorten yksitotisessa varjossa. Isä oli
koulunopettaja ja aikoinaan intohimoinen metsänkävijä. Hän ei itse
koskaan syönyt ampumaansa riistaa, mutta tappoi eläimiä ja lintuja
synnynnäisen julman vaiston pakosta. Äiti leipoi leivän ja raatoi
pellolla kuin maamies, hoiteli viinitarhaa ja oliiveja ja oli
taitava viinin ja öljyn valmistaja. Hänelläkin oli joutohetkinään
intohimoinen askare, hän valmisti kirjaustöitä, jotka väreiltään,
vivahduksiltaan, varjostuksiltaan ja kuvioiden selväpiirteisyydeltä
olivat ihmeen aistikkaita. Yhtä näistä kirjausteoksista, johon äiti oli
uhrannut vuosikausien työn, hän vielä säilytti matkalaukussaan eikä
rohjennut ottaa sitä esille taikauskoisesti peläten, että se häneltä
varastettaisiin ja että tämä tuottaisi onnettomuutta.

Äidin samoin kuin isänkin luonteessa oli tylyyden ja sydämellisyyden
sekoitusta. Hän muisti, ettei äiti koskaan suudellut häntä, mutta
vei hänet joka ilta pieneen vuoteeseen ja rukoili hänen puolestaan
ääneensä. Ja hän oli tuntenut rukouksen sanojen varisevan päänsä ylle
kuin tähtien ja kukkien, mutta hänestä suudelmat olisivat olleet
paremmat.

Vartuttuaan nuoreksi mieheksi ja jouduttuaan naisen hellyyden ja
hyväilyjen esineeksi hän vaipui tämän syliin kuin ajattelematon lapsi.
Tuo nainen oli vanhahko sukulainen. Ja huomatessaan, että oli tulemassa
äidiksi — vaikk'ei tämä ollutkaan hänen ensi harha-askeleensa — hän
hirttäytyi epätoivöissaan, kun ei heitä voinut yhdistää mikään muu side.

Hän vapisee vielä, tätä muistellessaan, mutta ei karkoita sitä
muistoa, vaan sulkee silmänsä tehdäkseen paremmin havainnolliseksi
sen sisäisen silmänsä edessä. Hän näkee tuon naisen riippuvan orresta
kuin ison nuken. Hän on peittänyt kasvonsa ja on pukeutunut punaiseen
kultaviiruiseen hameeseen — noihin väreihin, joista opettaja niin
piti; hän on ottanut ylleen näin upean puvun viettääkseen häitä
kuoleman kanssa. Ja hänen allaan permannolla on tuoli, joka näyttää
kaatuneen kumoon kauhusta.

Kolmivuotias poikanen — hänen ensi hairahduksensa tulos — nukkuu
rauhallisesti. Nainen on käärinyt huolellisesti peitteen hänen
ympärilleen ja verhonnut hänen kasvonsa nenäliinalla, jotta hän _ei
näkisi_ unessakaan. Ja pielukselle, jossa vielä on kuoppa tuon poloisen
naisen kiusautuneen pään jälkenä, hän on laskenut oliivioksan.

— Rauha hänelle, opettaja sanoo avaten jälleen silmänsä, jotka olivat
laajentuneet tuskasta ja tunnonvaivoista.

Hän oli ottanut kasvatikseen tuon naisen pojan, ja vuodet olivat
vierineet. Ei kukaan tuntenut opettajan syntiä, jopa häntä pidettiin
ankarasti siveellisenä, hyväätekevänä miehenä, puoleksi pappina, joksi
häntä sanoivat oppilaansa, jotka kunnioittivat häntä, mutta eivät
rakastaneet.

Opettajan äiti kasvatti poikaa, kuin tämä olisi ollut hänen oikea
pojanpoikansa. Äiti yksin aavisti todellisen asianlaidan ja tunsi
kiitollisuutta sukulaisvainajaa kohtaan, joka oli pelastanut perheen
joutumasta julkiseen häpeään. Poika kasvoi isoksi, varttui kauniiksi ja
vahvaksi. Tietäen, ettei ollut opettajan poika, hän sanoi tätä sedäksi
eikä totellut häntä rahtuakaan.

Päästyään kansakoulusta hän selitti, ettei tahtonut jatkaa opintojaan.
Ja opettaja, joka oli toivonut voivansa siirtää tietonsa poikaan
ja saavansa hänestä seuraajan, alkoi kärsiä oikean isän tavoin
ajatellessaan pojan epävarmaa tulevaisuutta.

Mutta olihan hän alistunut tähän isänasemaan syntinsä sovituksena ja
suhtautui rohkeasti siihen soimaukseen, joka hänellä oli edessään pojan
kasvojen muodossa.

Koko hänen elämänsä oli sovitusta, puhdasta ja suoraa. Hän tunsi pahan
houkutukset, lihan pyyteet ja sielun kapinoimisen, jotka ovat yhteisiä
kaikille miehille, ja hän kuvitteli ratsastavansa raisun hevosen
selässä sitä päivä päivältä yhä enemmän hilliten ja kesyttäen.

Välistä hän keskusteli Jumalan kanssa, ja aina hän suoriutui siitä
voitokkaasti. Mutta yhdessä kohden Jumala ei ollut myöntyväinen eikä
opettajakaan vaativainen, nimittäin kun oli kysymys siitä, ettei poika
palkinnut häntä edes antamalla rakastaa itseään, ja tämä häntä suretti.

Vanha äiti, joka oli surrut katkerasti pojan karkaamista ja joka
alinomaa oli odottanut hänen paluutaan, säilytti pojan lapsuusajoilta
leluja, pieniä vaatekappaleita, pyhäinkuvia, pojan ensi hampaat ja
kiharat, jotka kaikki oli sidottu yhteen silkkilangoilla. Ja nähdessään
ne siinä ensi kerran opettaja herahti itkuun nojatessaan kaapinoveen,
ikäänkuin se olisi ollut äärettömän surun maailmaan johtava
selkoselälleen avattu portti. Syrjäisestä sopestaan hän kuitenkin
toivotti pojalle kaikkea onnea ja siunasi itseään siitä, että oli
kasvattanut häntä rakkaudettomasti, ainoastaan velvollisuudentunteen
pakottamana, siis etupäässä itsekkyydestä.

Kun keskustelut Jumalan kanssa sitten taas alkoivat, hän eräänä päivänä
rohkaisi mielensä ja sanoi itselleen, että tuo kaikki oli pelkkää
taikauskoa. Ihminen rakastaa, silloin kun rakkaus syntyy itsestään ja
kohdistuu rakkautta ansaitsevaan henkilöön, ja rakkaus on jo itsessään
niin suuri ja jumalainen mysterio, että jo pelkkä sen selittämisyritys
on sen pyhyyden loukkaamista.

Opettaja lähti kulkemaan sitä hiekkasärkkien ja pikkuhuviloiden
välistä tietä, jolla oli tulonsa jälkeisenä päivänä kävellyt Olan
kanssa ja jonka molemmin puolin kasvoi tamariskeja, joihin joka
taholta osuivat ja joista taas ponnahtelivat pois yhä kiihtyvät tuulen
puuskat vallattomana leikinpyörteenä. Kauempana lepätkin värähtelivät
heijastaen rannikon aaltojen liikkeitä ja kimmellystä.

Tie alkoi häipyä tuntemattomiin. Minnehän se lopulta johti? Hänen ei
ollut koskaan onnistunut kulkea sen päähän asti, ja hänestä tuntui
yhä, kuin hän olisi kulkenut pitkin koko Adrian meren rannikkoa. Tämän
kuvittelun ja hiekkavallien tarjoaman tuulensuojan vuoksi tämä tie
miellytti häntä enemmän kuin muut. Siellä aurinko paistoi lempeän
suloisesti, ja ruohoisella maakamaralla, johon Romagnan ajomiesten
rattaat olivat painaneet tuskin näkyvät uurteet, missä hevosten
lantakin oli vihertävää, hienoa ja kiiltävää, astui kuin samettimaton
peittämää käytävää.

Tällä tiellä kävellessään vanhus tunsi surujensa haihtuvan, tarttuvan
kiinni tamariskien oikullisiin oksiin, jotka leikittelivät niillä ja
sitten kiskoivat ne tuulen tuiverrettavaksi. Ja krookuksen kukat,
jotka siellä täällä pistivät esiin terälehtiään, kussakin valopilkku
kuin kyynel omasta silmästä, ja jokunen yksinäinen perhonen, joka
innokkaasti lepatteli häntä vastaan ja sitten äkkiä pakeni huomattuaan,
ettei hänestä löytänyt, mitä oli hakenut, sanalla sanoen kaikki tällä
tiellä herätti hänessä uuden nuoruuden tuntua.

Ja nyt pienet talot loppuvat. Meri, joka välistä on pilkoittanut
esiin hiekkasärkkien lomitse, aukenee nyt valtoimenaan katseille
kuin pellavankukkien peittämä aava tasanko. Tie kohoaa hitaasti, ja
tamariskipensaiden takana olevien leppien yläpuolella liitelevät ohuet
pilvet tuntuvat toistavan aaltojen kohinaa. Mutta puista tuo suhina
lähteekin, ja opettajan mieleen palaavat jälleen synnyinseutunsa
hengelliset laulut, ja hän hyräilee:

    Meripoika lainehilla
    Avuks' Sua huutaa, Herra...

Äkkiä hän vaikeni kuullessaan oman äänensä, joka tuntui kohoavan
maan povesta ja jonka tuuli lakaisi pois. Mutta tuo kuva: meripoika:
joka meren rajusti liikehtivillä aaloilla huutaa avukseen Herraa, ei
lähtenyt hänen mielestään hänen vaivalloisesti kulkiessa ylämäkeen
ponnistellen tuulta vastaan kuin laiva merihädässä. Mutta lopulta hän
pysähtyi tuntien helpotusta, kuin olisi palannut omaan kotiinsa.

Rautaristikkoportin takana kohosi hänen eteensä talo, harmaana
vanhuuttaan ja huonosta hoidostä.

Se oli Leppä-huvila, tuo kironalainen talo.

Hän ei pysähtynyt sitä katselemaan ensimmäistä kertaa. Ja ajatellessaan
kaikkia niitä huoneita, jotka jo useita vuosia olivat olleet tyhjinä,
samalla aikaa kuin hänen oli pakko asua pienessä huoneessa, joka
oli pimeä ja kostea kuin kellari, hän kääntyi rautaporttiin yhtä
lumoutuneena kuin lapset roikkuessaan kaivonaukolla, josta näkyy
maanalainen taivas, joka on todellista taivasta tuhatta kertaa
kiehtovampi.

Mustiin pukeutunut pieni vanha nainen, joka kumartui eteenpäin
ikäänkuin etsien jotakin maasta, näkyi ruohikon toisella laidalla ja
alkoi lähestyä porttia. Opettaja tunsi hänet tuoksi pikku muijaksi,
joka "varastaa lapsia", ja eukko näytti niinikään nähneen hänet ja
tulevan kysymään häneltä jotakin. Mutta opettaja poistui silti portilta
ja kääntyi astelemaan takaisin.

Tuuli pieksi nyt hänen selkäänsä. Hän tunsi sen pujahtavan sisälle
takin joka aukosta, ja vaikka hän näki vihannuutta uhkuvat puut ja
kuparivihtrillinsinervät viiniköynnökset, hänestä tuntui kolealta kuin
talvella.

Kuinka kauan hän jo oli ollut poissa Olan vanhempien huvilasta!
Väsyneenä hän vaipui jälleen istumaan tienviereen, ja aurinko tuntui
levittävän lämpöisen peitteen hänen polvilleen; olihan sentään
vielä vähän jäljellä hyvän Jumalan lämpöä tuossa kuolettavassa
alakuloisuudessa.

Siinä vanha nainen lähestyi häntä. Hän oli poistunut kirotun talon
pihamaalta ja siirtyi eteenpäin omituisella tavalla. Toisella
jalkapohjalla hän tallasi maata, laahaten perästään toista, ainoastaan
iso varvas kuluneessa tallukassa, joka yhtenään luiskahti pois ja
näytti tahtovan piilottautua nurmeen.

Tuossa jalassa kai oli kipua, sillä kärsivä ilme näkyi naisen
kasvoissa. Mutta kun hän oli saapunut opettajan luo, hänen silmänsä
kirkastuivat ja koko hänen vartalonsa ojentautui suoraksi. Näytti
siltä, kuin hän olisi hakenut juuri opettajaa saadakseen häneltä
tarvitsemansa lääkkeen. Vanha nainen katsoi häntä suoraan silmiin,
tervehti ja sanoi:

— Päivää! Missä pikku tyttönne on?

Pelkkä pienokaisen mainitseminen haihdutti pimeän ja vilun opettajan
ympäriltä.

— Hän hukkuu paraikaa, hän vastasi hiljaa, ikäänkuin ei olisi tahtonut
herättää lasta. Tunnetteko hänet?

— Kuka ei häntä tuntisi? Ettekö muista, että tapasin teidät molemmat
torilla? Tunnen hänen isänsäkin, Antonio De Nicolan.

Opettajan teki mieli kysyä, mitä seudulla Antoniosta puhuttiin ja
tunnettiinko hänen hairahduksensa. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt?
Tunsihan hän ne paremmin kuin kukaan muu.

— Tuo tyttö on kaunis ja sirokasvuinen, muori sanoi ikäänkuin
lohduttaakseen isoisää, ja hän on kaiketi hyvin kiltti. Minä pidän
paljon lapsista, ja sen tähden ehkä sanotaan, että minä muka varastan
lapsia. Tahtoisin todella varastaa yhden, jos voisin ja jos minulla
olisi varoja elättää se. Mutta ihmiset puhuvat siitä toisessa, pahassa
merkityksessä.

— Äidit sanovat niin estääkseen pienokaisia menemästä tänne asti,
missä on kovin yksinäistä.

Vanha nainen hymyili ivallisesti toisen hyvälle tahdolle.

— Niinkö luulette? Onpa muutoin totta, että ensi aikoina täällä
ollessamme koetin varastaa lapsen, kun poikani ei tahtonut mennä
naimisiin ja minä niin pitäisin lastenlasten seurasta. Nuo viattomat
olennot, hän jatkoi opettajan osaksi miettiväisenä, osaksi levottomana
tuijottaessa häneen, suojelevat pahasta ja tuottavat siunausta taloon,
jossa asuvat. Ja minua pelottaa asua tässä kirotussa rikosten talossa;
poikanikin on ruvennut ajattelemaan, että tässä piilee jotakin
noituutta. Aina siitä asti kun tulimme tänne, on suru meitä painanut.
Öisin kuulee talossa omituisia ääniä, ja tuntuu siltä kuin pojat vielä
surmaisivat isänsä. Koirakin sai jonkin oudon taudin; yöllä se ulvoi
ja mulkoili silmillään, niinkuin sekin olisi _nähnyt ja kuullut_. Se
tarrasi kiinni poikani housunlahkeesta ja laahasi hänet portille asti.
Epäilemättä se tahtoi karkoittaa meidät tiehemme täältä. Eilen koira
kuoli, ja poikani itki ja hautasi sen nurmikkoon. Tänään hän matkusti
tuttavan luo kysymään, eikö tämä ottaisi hänen sijastaan vartioidakseen
taloa.

Opettaja kohotti äkkiä päätään.

— Miksi ette hae uutta vartiaa tälta seudulta?

— Voisitteko te ehkä hankkia minulle sellaisen? Ei edes koiraa voi saada
entisen tilalle tästä juutalaispesästä.

Opettaja painoi taas päänsä kumaraan. Tosin hän ei lähemin tuntenut
paikkakuntaa, mutta tiesi, että kaikkien täytyi uutterasti tehdä työtä,
merellä ja pelloilla, sekä kalaveneiden että isojen ja pienten tilojen
omistajien. Kaikkien täytyi ansaita leipänsä, mistä syystä he olivat
kenties liian suuresti kiintyneet rahaan, samoin kuin juutalaiset
kauppiaat. Ja köyhinkin seudun asukas olisi hävennyt, jollei hänellä
olisi ollut muuta tointa kuin takavarikoidun talon vartioiminen.

— Eikä tuollakaan ole helppoa asua, vanha nainen jatkoi nyökäyttäen
päätään kaukana olevaan paikkaan päin. Kukapa nyt mielellään vieraalla
seudulla asuu vieraassa talossa!

— Olette oikeassa, opettaja sanoi kohottamatta päätään. Eikä hän enää
näyttänyt kuuntelevan muorin puhetta vaivuttuaan omiin ajatuksiinsa,
jotka olivat yhtä sekavia ja omituisia kuin tuon toisen puheet. Mutta
vähitellen ne saivat kiinteän muodon, yhtyivät ja selkenivät.

— Mitä sitten on tuon talon vartian tehtävänä? hän lopulta kysyi.

— Varsin vähän, tuskin mitään. Pitää vain valvoa, ettei kukaan,
etteivät rosvot tai isänmurhaajien sukulaiset voi murtaa sinettejä tai
jollakin tavoin päästä taloon.

— Missa vartian asunto on?

— Se on rakennettu huvilaan kiinni. Tulkaahan katsomaan.

Opettaja yrittää nousta, mutta pudistaa sitten päätään ja sanoo:

— Olen aivan liian vanha, muuten ottaisin toimen.

— Vanhapa olen minäkin, muori huudahtaa tyytyväisenä, että vihdoinkin
on löytänyt mitä etsi. Ja poikani on yhtenään sairaana, mutta silti ei
hänen koskaan ole ollut vaikeaa valvoa taloa.

— Mutta kuka viljelee maata?

— Se on vuokrattu talonpojille, meillä itsellämme ei ole muuta kuin
pieni maatilkku rakennuksen takana. Eihän palkka ole suuri; kuusi
liiraa päivässä, mutta onhan sekin jotakin. Heti kun poikani palaa,
käsken hanen tulla luoksenne, niin että...

— Ei, ei, muoriseni, opettaja sanoi pää pyörällä, minähän vain laskin
leikkiä.

       *       *       *       *       *

Mutta pila, vaikka väkinäinenkin, saattaa hetkeksi haihduttaa
surun. Ja opettaja tunsi mielensä hieman keventyneeksi. Hän jatkoi
kävelyään.

Hän tunsi entistään selvemmin Jumalan läsnäolon. Olihan se varmaankin
Jumala, joka oli lähettänyt hänen luokseen tuon vanhan naisen
tarjoamaan hänelle tyyssijaa katumuksen harjoitusten paikaksi. Mutta
sitä ennen hänen piti viipymättä täyttää velvollisuutensa puhumalla
peittelemättä Antonion kanssa. Ja se talo, josta hän epätoivoissaan ja
inhoten oli paennut, veti nyt taas häntä puoleensa kuin pyhäkkö, jossa
kadutaan, rukoillaan ja uhraudutaan.

Hän tapasi Antonion hankkiutumassa lähtemään talosta hetkenä, jona
tämä kohenteli kaulusnauhaansa jä lakkiaan ruokailuhuoneen peilin
edessä. Opettaja katseli häntä takaa, ja tuo joustava vahva selkä ja
voimakas niska saivat hänet, samoin kuin aikaisemmin Ornellan ruumiin
muodot, ajattelemaan olentoja, jotka ovat lähemmin sukua eläimelle kuin
ihmiselle. Ihmisellä, joka henkisesti kohoaa ylemmäksi muita, on usein
heikko ja epätäydellinen ruumis: liha painaa tavalla tai toisella hänen
henkeään, minkävuoksi tämä koettaa masentaa ja voittaa sen.

— Antonio, missä Ornella on?

Vaikka kysymys oli tehty hiljaisella, varovaisella äänellä, se sai
levottomaksi Antonion, joka äkkiä käännähti. Mutta toinen näytti niin
väsyneeltä ja masentuneelta, että Antonio rauhoittuneena kysyi auliisti:

— Tarvitsetteko jotakin?

— Minun täytyy puhua känssasi. Tulehan tuonne huoneeseeni.

Slellä saattoi puhua kaikessa rauhassa. Kaikki näytti tuossa vihreässä
hämärässä olevan nukkuvinaan häiritsemättä keskustelua. Ja muutoin
opettajasta kaikki nyt tuntui yksinkertaiselta ja selvältä, eikä hän
aikonut tuhlata turhia sanoja.

— Istu, hän virkkoi ja sysäsi tuolin pöydän eteen, jolla Olan jättämä
helminauha oli kiemurassa hänen paperiensa välissä. Ja Antonion
siirtäessä tuolia vielä lähemmäksi tottelevaisena kuin pieni poika
opettaja piilotti helmet kirjeen alle, ei kiusaantuneena niiden
näkemisestä, vaan sentähden, että tunsi ainoaksi vaikuttimekseen
pyrkimyksen pelastaa tytön ympäristön mädänneisyydestä ja tarvetta
tehdä kaikille hyvää.

— Kuulehan, hän sanoi itsekin kuunnellen sanojaan ja puhuen nöyrällä
äänellä kuin henkilö, joka ei tahdo toista loukata, vaan jonka
tarkoitus on puolustautua. Vastoin tahtoani tulin tänään kuulleeksi
keskustelusi Ornellan kanssa.

Antonio ei näyttänyt tyrmistyneeltä. Itserakas ja ilkkuva naisten
hurmaajan hymy karehti hänen ylähuulellaan, ja hän odotti, että
opettaja jatkaisi. Mutta tämä ei enää virkkanut mitään. Hän oli
huomannut tuon hymyn ja oivalsi taistelunsa tehottomuuden.

— Tuo kirottu tyttöletukka! Antonio lopulta huudahti suuttuneena; hän
jätti ehkä tahallaan oven auki. Sentähden, sentähden, hän toisteli
raivokkaasti, siepaten lakin päästään ja painaen sen takaisin.

— Ja miksi sinä et sulkenut sitä? Niin olisi ehkä ollut parempi.
Parempi on olla tietämättä pahaa, kuin turhaan taistella sitä vastaan.

— Luuletteko, Antonio sanoi julkeasti, että tämä oli tytön ensimmäinen
koe? Missä on se mies, joka ei käyttäisi hyväkseen tilaisuutta? Ken on
puhdas synnistä, heittäköön ensimmäisen kiven!

Ja opettajasta tuntui, kuin olisi häneen itseensä osunut sama kivi,
jonka hän aikoi heittää. Mutta hän ei voinut vaieta.

— Sinun ei pitäisi tehdä syntiä omassa kodissasi, tyttösi kodissa,
ei täällä — eikä muutoin muuallakaan. Synti on aina sama, missä
tahansa sitä tehtäneenkin. Eikä sinun pitäisi tuottaa kärsimystä
vaimollesi, joka ehkä tietää kaiken, mutta sietää kaiken tytön tähden.
On mahdollista, etten mina ole oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä,
mutta juuri sentähden sanon sinulle, että eräistä teoista kerran saa
maksaa kalliisti.

Antonion mieli näytti järkkyvän. Pää kumarassa hän silitti tukkaansa
eikä väittänyt vastaan. Hän vain kysyi:

— Onko Marga pyytänyt teitä puhumaan noin?

— Antonio! Vaimosi kuolisi pikemmin kuin avaisi sydäntään kenellekään
kuolevaiselle. Mutta hänen surunsa pilkottaa esiin hänen hymystäänkin.

— Marga ei rakasta minua, Antonio sanoi synkästi. Hän rakastaa
ainoastaan miesvainajaansa.

— Se ei ole totta. Hän turvautuu muistoihinsa kuin haavoittunut hirvi
luolaansa. Mutta sekään ei ole pääasia. Tärkeintä on, etta ilma täällä
puhdistetaan, sillä Margan suvaitsevaisuus vain lisää tartuntaa. Ilma
on puhdistettava! opettaja toisti huitoen käsillään kuin viuhkalla,
ainakin tytön, ellei teidän itsenne tähden. Ymmärrätkö?

— Mitä tyttö sellaisista ymmärtää?

— Jos lapsi edelleen hengittää tätä ilmaa, hän turmeltuu samoin
kuin te, ja kun hän kerran sinun silmistäsi havaitsee turmeluksensa
aiheuttaman surun, hän saattaa syystä vastata sinulle: "Sinä olet
opettanut minua tekemään pahaa".

Antonio kavahti ylös tuolilta kuin nuori vesa, joka rajusti on
taivutettu, mutta joka sitten ponnahtaa suoraksi.

— Ei! Ei! Hän ei turmellu. Mina olen tällainen sentähden, että
olen tällaiseksi syntynyt... Ihminen syntyy... syntyy... Äitini oli
samanlainen kuin Ornella.

Silloin tuntuivat rautakahleet salakavalasti puristuvan molempien
miesten ympärille, niin että he syöksyivät samaan häpeän ja kauhun
kuiluun.

Opettaja sanoi kumealla äänellä:

— Myönnät siis menetteleväsi pahoin?

— Sen myönnän. Mutta minä en ole ainoa. Monet ovat minua vielä
kehnompia.

— Kaikissa meissä on hyvää ja pahaa, mutta jälkimmäinen on voitettava,
Antonio! Kelvollinen teräs karaistaan, ja sen muuttaa miekaksi mies,
joka tahtoo voittaa vihollisen.

Antonio jäi siihen seisomaan, kuin käskyjä odottava palvelija ja
piteli, kovakätisesti huopahattuaan, melkein kuin olisi se ollut elävä
elukka. Lopuksi hän sanoi:

— Sanokaa siis minulle, mitä minun tulee tehdä.

— Sinun tulee heti lähettää pois talosta tuo nuori nainen ja sitten
huolehtia hänestä ja hänen lapsestaan.

— Entä sitten? Antonio kysyi surullisesti.

— Sitten Jumala sinua auttaa, jos tarkoituksesi ovat hyvät, opettaja
sanoi. Mutta ahdistus valtasi hänetkin hänen ajatellessaan tuota: Entä
sitten?

Ja tämä synkkä ajatus ei enää tahtonut päästää häntä rauhaan. Ja hän
tunsi, että vaikka Antonio näyttikin nöyrän alistuvalta, tämä luiskahti
hänen käsistään kuin kissa, joka, vaikka onkin näennäisesti taipuisa
ja myöntyväinen, ei kuitenkaan voi olla noudattamatta eläimellisiä
vaistojaan.

       *       *       *       *       *

Myöhään illalla opettaja lähti kävelylle Olan kanssa. Mutta tytön seura
ei lieventänyt hänen tuskaansa, vaan pikemmin kovensi sitä! Hänen
ajatuksensa riensivät aina kotiin, jonne hän mielestään oli jättänyt
Antonion ankarasti sairastuneena.

Ola tahtoi viedä hänet sellaisille paikoille, jossa oli ihmisiä ja
vilkkautta, hän taas poikkesi yksinäisille poluille, missä askelet
häipyivät syvälle heinään ja taivas jälleen heijasti hänen silmiinsä
kuolettavaa tyhjyyttä, joka täytti hänen sydämensä.

Olalla oli ikävä. Hän kumartui pari kertaa noukkimaan kukkia tai
tarkastamaan hyönteistä, mutta ei kutsunut isoisää ihmettelyä
ilmaisevilla huudoillaan; hänkin näytti salaisiin ajatuksiin
vaipuneelta. Kerran tyttö jäi niin kauas jäljelle, että opettaja
kääntyi ja huusi häntä luokseen. Tyttö ei vastaa, ei liiku, seisoen
siinä ääneti ja tottelematta, kunnes isoisä palaa hänen luokseen ja
uhkaa rangaista häntä.

Nyt he ovat käyneet toisilleen vihamielisiksi. Parempi niin, vanhus
ajattelee ankarasti, sillä kerran meidän kuitenkin täytyy erota
toisistamme.

Hän tarttuu tytön käteen ja vetää hänet mukaansa, ja tyttö katsoo ylös
häneen tutkien tarkoin hänen piirteitään, aivan kuin heidän tavatessa
toisensa ensi kerran. Miksi hänestä tuntuu, kuin hän kävelisi vallan
toisen henkilön kanssa, isoisän vieressä, joka on ihan erilainen kuin
tuo aikaisempi? Ja äkkiä tyttö kysyy häneltä väsyneenä ja ikävystyneenä:

— Millaisia lauluja sinä osasit lapsena?

— Osasin niitä useita, hän vastaa ärtyisästi, nyt olen vanha enkä enää
muista niitä.

— Etkö edes tuota laulua meripojasta lainehilla?

— En edes sitä, hän sanoo yhä Vain äreästi. Mutta äkkiä hän kuulee
urkujen ääniä, jotka tulevat kaukaa — mistä? Hyvin kaukaa, tasangolta,
mereltä päin. Virsi seuraa niitä. Vaikutelma on niin voimakas, että hän
pysähtyy kuuntelemaan.

— Etkö kuule mitään? hän kysyy tytöltä. Etkö kuule kaukaa soittoa?

— Kyllä kuulen, tyttö vastaa herkkänä vaikutelmille.

Ja siinä he molemmat seisovat yksinäisellä polulla, keskellä ruohistoa
ja auringon ja varjojen leikkiä kuin unen ja mielettömyyden taikakehän
ympäröiminä.

       *       *       *       *       *

Päivät kuluivat, ja Ornella oli yhä vain talossa, entistään
vaiteliaampana ja kärsivällisempänä kuunnellessaan Margan ärtyisiä ja
epäoikeutettuja syytöksiä.

Antoniokin kävi alakuloiseksi, eikä vanhojen pullojen tuoksuva viini
kyennyt saamaan häntä iloisemmaksi. Hän oli enimmäkseen poissa kotoa ja
palasi synkän näköisenä, kuin liikeasiansa olisivat häneltä sujuneet
huonosti, ja tuskin hän oli syönyt ja juonut, kun jo taas poistui kotoa.

Eräänä päivänä hän toi mukanaan kuuluisan lääkärin, jolla oli
tuuhea parta ja salaperäiset kasvot, niin että häntä saattoi luulla
poppamieheksi. Se oli kuumepäivä, ja Marga suostui lääkärin käyntiin,
mutta ei antanut selviä vastauksia tuon oppineen miehen kysymyksiin;
ja kun tämä selitti, että hänen täytyi päästä toiseen ilmanalaan ja
ympäristöön, lähteä ylemmäksi, kernaimmin vuoristoon, hän käänsi kasvot
pielukselle, ja sulki väsyneet ja vihaa uhkuvat silmänsä.

Miesten poistuttua sairaan luota ja ollessa ruokahuoneessa kuuluisa
lääkäri sanoi, että näennäisesti outo tauti tosiasiassa oli hyvin
yksinkertainen. Se oli vanhaa malaria-kuumetta, jota pahensi
sairaalloinen hysteerinen kuvittelu.

— Tekeekö hän työtä terveenä ollessaan?

— Tekee liiaksikin. Hän ei malta levätä hetkeäkään.

— Se ei ole hyvä. Onko hänellä huolia?

— Ei, tietääkseni, Antonio vastasi, mutta hänen silmänsä kaihtivat
opettajan katseita.

Lääkäri ei kirjoittanut mitään lääkkeitä, mutta silti Antonio
välinpitämättömästi korvasi hänen vaivansa kuoreen suljetulla runsaalla
rahasummalla. Lääkäri vain moneen kertaan korosti, että Margan oli
välttämättömästi lähdettävä pois kotoa ja vuoristoon, niin ylös kuin
suinkin.

Opettaja ajatteli synnyinseutuaan ja entistä taloaan, jonka ehkä vielä
voisi saada takaisin, mutta kun Antonio mainitsi jo tietävänsä, minne
lähettäisi Margan ja pikku tyttönsä, nimittäin kaukaisten sukulaisten
luo, opettaja painoi päänsä alas ja poistui ulos.

Toistamiseen hän suuntasi askeleensa leppien keskellä olevaan taloon.
Vieraan lääkärin käynti herätti hänen epäluuloaan ja tuntui melkein
juonelta, jonka Antonio oli keksinyt saadakseen Margan ja tytön
pois talosta. Miksi? Mitä sekavimmat ja tolkuttomimmat ajatukset
temmelsivät hänen aivoissaan. Mutta kun paha on syössyt ihmisen
hänen tasapainostaan, kaikki tuntuu mahdolliselta. Hän tuskin tunsi
mielessään rohkeutta katsoa uudestaan silmästä silmään sitä miestä,
josta kerran oli toivonut saavansa itselleen pojan. Hän tunsi, että
salainen voima loi hänen eteensä tämän ristiriitaisen näytelmän, joka
tosin ei suoranaisesti koskenut häntä, mutta joka silti tavallaan
johtui hänestä, ja että ainoastaan toinen voima, hänen oma sisäinen
voimansa, saattoi johtaa sen onnelliseen ratkaisuun. Sanalla sanoen,
hänen vakaumuksensa oli, että kaikki oli rangaistusta hänen vielä
sovittamattomasta synnistään, ja että ainoastaan hänen kärsimyksensä ja
nöyryytyksensä voisivat kääntää asiat oikealle tolalle.

Ja samoin kuin yöperho liitelee valoa kohti, hän toistamiseen
tunsi vetovoimaa kirouksenalaisen talon rautaporttia kohtaan. Tuo
talo vaikutti hänen mielikuvitukseensa yhtä houkuttelevasti kuin
vilkkaasti kuvitteleviin lapsiin, mutta hän etsi myös taustaa omalle
salaiselle surulleen — synkkää, läpikuultamatonta taustaa, josta hanen
uhrautumisensa ääriviivat paremmin eroaisivat. Siten katumuksentekijä
hakee luolaa, jossa voi sovittaa syntinsä.

Ja kevät levitti tuohon yksinäiseen puutarhaankin ilonsa harson.
Verevää vihreyttä uhkuvat puut kaikuivat linnunlaulustä, ja penkit ja
pöydät, jotka viime sade oli huuhtonut puhtaiksi, loistivat kuin uusina.

Ja kuin vuorostaan salaisen voiman vetämänä näyttäytyy vanha nainen
lehtikujan päässä. Hän kulki kumarassa tuijottaen maahan, mutta
huomatessaan opettajan hän koetti ojentautua suoraksi, ja kompastellen
hän riensi portille ja avasi sen muitta mutkitta.

Opettaja muisti luvanneensa palata, ja suljettuaan portin muori lähti
näyttämään hänelle vartian asuntoa.

Se oli pitkä huone, joka oli rakennettu huvilan jatkoksi, ja jota
aikoinaan oli kaiketi käytetty vajana tai jonakin sen tapaisena. Toinen
puoli huonetta ulottui ylöspäin kattoon asti, jonka punaiset tiilet
loistivat orsien lomitse; huoneen toinen puoli oli matalampi, siinä
oli parvekkeentapainen välikatto, jolle pääsi tikapuita myöten.

— Tuolla ylhäällä poikani nukkuu öisin, Vanhus selitti. Siellä
säilytämme lakanoita, jotka uskottiin huostaamme huonekalujen mukana.

— Mokomatkin huonekalut! opettaja ajatteli katsellessaan ympärilleen.

Sopessa sisäkaton alla oli vanhan naisen kurja vuode, peitteenä
säkintapainen. Itäviä perunoita ja kuivia maissinlehtiä oli hajallaan
likaisilla huonekaluilla, jotka muka kuuluivat kristillisten
ihmisten asuntoon. Paljaat savuttuneet seinät olisivat johtaneet
mieleen varakkaan talonpojan alkuperäisen keittiön, jolleivät lika,
epäjärjestys ja ummehtunut tallinhaju olisi tehneet koko huonetta
perin kolkoksi. Ainoana valokohtana tässä kurjuudessa oli iso kamiina
ja hella, joilla oli yhteinen savuhormi, ja valkea, joka tarjosi
mahdollisuuden toivon asua tässä hökkelissä.

Hellalla oli musta pata, joka kiehua porisi tanssittaen kanttaan,
jonka alta levisi ympärille sipulin sekaisten papujen haju —
vaatimaton haju, joka silti palautti opettajan mieleen Margan keittiön
miellyttävät tuoksut ja Olan pienen sormen, joka kynnellä napsutti tuon
padan silausta, mikä ennusti oivallista ateriaa, eikä hän karkoittanut
tuota muistoa, vaikka se tuotti hänelle mielipahaa, sillä katumus
ei ole katumusta, ellei se ole muodostunut suurista ja pienistä
kieltäymyksistä.

       *       *       *       *       *

Illan suussa opettaja meni Margaa tervehtimään. Tässä ei ollut
kuumetta, mutta hän oli tavallista heikompi, ja hänen kasvoissaan
oli harmaankelmeä, ruumista muistuttava väri, joka punervassa
iltavalaistuksessa näytti kahta kaameammalta.

— Mitä tuo tohtori sanoi? hän kysyi uneliaalla äänellä.

— Hän sanoi, että tautisi johtuu hermoistakin, ja että sinun täytyy
saada lepoa ja mielenrauhaa.

Näin opettaja sanoi, joka luuli tietävänsä asiasta enemmän kuin
lääkäri, mutta Margan aavemainen hymy, jonka lomitse hampaat välkkyivät
esiin kuin nuoren naisen pääkallosta, masensi heti hänen rohkeutensa.

Tälläkään taholla ei sanoilla voinut aikaansaada mitään. Mutta hän
rohkaistui uudelleen, kun Marga sanoi:

— Ei minun mieltäni paina mikään, ja kernaasti noudatan lääkärin
neuvoa. Emmekö voisi lähteä teidän kotiseudullenne, isä? Olen jo kauan
toivonut sitä.

— Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin? Nyt se on liian myöhäistä.
Olen myynyt taloni, enkä tiedä, minne menisimme asumaan.

— Se ei tee mitään, isä, Marga äkkiä virkkoi uudelleen alistuvana.
Lähden, minne Antonio vie minut. Ettekö te, isä, tule mukaan? Voisihan
Antonio siinä tapauksessa jäädä tänne Ornellan kanssa valvomaan taloa,
kunnes palaamme.

Opettaja katseli Margaa. Tämä oli painanut luomensa umpeen kaihtaen
hänen katsettaan, ja opettajan teki mieli kohottaa niitä sormillaan,
noita luomia, jotka olivat raskaat kuin hautakivet, ja huutaa, niin
että kaikki sen kuulisivat:

— Nouse, nainen, ota vuoteesi ja kävele!

— Marga, hän sanoi ankarasti, minä en lähde matkalle teidän kanssanne.
Muutan pian pois täältä.

— Miksi? Miksi?

Näiden hänen molempien vilpittömien ja hätääntyneiden huudahdustensa
välillä oli lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä hänen pielustaan peittävä
valonvälke näytti siirtyvän seinälle. Ja hänen kasvonsa peittyivät
mustaan varjoon.

— Hän on kuollut, hän on kuollut sielultaan, opettaja ajatteli.

Silti hän tunsi kovaa tarvetta avata Margalle sydämensä, kuin vainajan
edessä, jota tämän eläessä oli loukannut. Hän sulki vuorostaan
silmänsä. Hänen oma äänensä kajahti kumeana hänen korvaansa muistuttaen
pahasta, ja se värähteli itkusta.

— Marga, tulin tänne toivoen voivoni viettää täällä loppuikäni yhdessä
teidän kanssanne ja ehkä saada uutta elämää, kuin vanha, pilalla
oleva pursi, joka monien vastusten jälkeen kaipaa varmaa valkamaa ja
korjausta. Mutta oivallan, ettei se ole mahdollista. Se on ehkä oma
syyni. Huomaan päivä päivältä selvemmin, että minun ja teidän välillä,
minun ja teidän katsantokannan ja elintapojen välillä on voittamaton
ristiriita. Sentähden ei teillä voi minusta olla muuta kuin vastusta,
enkä itsekään voi olla tuntematta tyytymättömyyttä ja hyödytöntä surua.

— Älä vastusta sanojani, hän lisäsi nähdessään Margan levottomasti
liikehtivän vuoteessaan. Olen jo aikaisemmin sanonut sinulle, että
olet älykäs ja ymmärrät kaiken, minkä sinulle sanon. Minä taas tiedän
kaiken, mikä painaa mieltäsi, vaikka et siitä puhu. Muistatko, Marga,
tuon ensimmäisen illan, jona tulin tänne? Siitä alkaen olen oivaltanut
kaikki ne ikävät ja selvittämättömät seikat, jotka synkistävät sinun ja
Antonion elämää. Nyt asiat ovat joutuneet vielä huonommalle tolalle.
Itse rakkaudesta ja uskonnon puutteesta olette kaikki tekemäisillänne
kaikkein pahimman rikoksen, olette näet tappamaisillanne olennon,
ennenkuin se on syntynyt maailmaan. Mutta minä en enää aio asettua
teidän väliinne, en edes tytön vuoksi, joka hengittää tätä myrkyllistä
ilmaa ja joka hänkin lopulta turmeltuu.

Marga painoi taas kasvojaan pielukseen ja nyyhkytti. Äkkiä hän jälleen
kohotti niitä, ravisti päätään vapauttaakseen kasvonsa hiuksien
harsosta ja koetti puhua, mutta sai huuliltaan vain vaikeroivan
huokauksen.

— Ei hyödytä ollenkaan, että puhut, Marga; olisi parempi, jos
toimisit. Älä muutoin luule, että olen tässä pitääkseni teille
joutavan nuhdesaarnan. Minäkin olen tehnyt syntiä, minäkin olen tehnyt
senkaltaisen rikoksen, jonka nyt tahtoisin saada estetyksi. Nainen,
miehesi äiti, surmasi itsensä minun tähteni. Hän oli raskaana, ja
tiesi, etten minä aikonut ottaa häntä aviovaimokseni. Otin hoitooni
hänen ensimmäisen lapsensa, jonka isä en ollut, mutta jonka tahdoin
ottaa pojakseni. Siten luulin voivani sovittaa syntini, mutta tuo teko
oli vain oikean sovitusuhrini siemen. Oikea katumus alkaa nyt vasta, ja
antaudun siihen täydelleen pelastaakseni teidät. Älä itke, Marga, älä
itke! Sensijaan nouse, niinkuin Kristus sanoi Latsarukselle, nouse ja
kävele.

Marga itki nyt hiljaa kätkien kasvonsa hiustensa mustaan käärinliinaan.

— Sinun itkusi miellyttää minua, opettaja sanoi nousten, mutta
avaamatta silmiään. Se on kuin ensi sade pitkällisen kuivuuden jälkeen.
Ja sinä olet nouseva vuoteeltasi ja olet opettava lapsellesi sen, minkä
minä olin toivonut voivani hänelle opettaa, nimittäin, että sen, joka
tahtoo elää todella onnellisena, on seurattava Kristuksen lakeja. Sen
sinä teet, ellet tänään, niin huomenna.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Marga ja Ola Antonion seurassa matkustivat
Apenniinien vuoristoon, jossa heidän sukulaisillaan oli talo keskellä
kastanjalehtoa. Opettaja saattoi heitä asemalle, ja koko matkan hän
kantoi käsivarrellaan Olaa, joka ajatellessaan matkaa ja kaikkea uutta
mitä saisi nähdä, ei ollut kovinkaan pahoillaan eron johdosta.

— Kirjoitan sinulle, tyttö sanoi vakavasti lohduttaakseen isoisää.
Ja sitten tuon sinulle kotiin paljon kastanjoita, näin isoja kuin
nyrkkini, kuorineen päivineen. Näetkös, näin kuorien piikit pistelevät.

Hän näpäytti vanhusta kasvoihin, ja vielä viimeisen kerran he nauroivat
yhdessä.

Opettajakin puolestaan oli melkein tyytyväinen. Olihan hän ratkaissut
sisäisen ongelmansa ja uskoi mielensä yksinkertaisuudessa, että elämän
vaa'alla kärsimyksen vastapainona oli oleva se hyvä, joka siitä saattoi
johtua.

Hän palasi kotiin ja asui talossa kolme päivää Ornellan kanssa kahden
koskaan hiiskumatta halaistua sanaa siitä asiasta, joka koski heitä
kaikkia. Hän tunsi tuota naista kohtaan vaistomaista kammoa kuin
kaksoisolentoa kohtaan, joka vähimmästäkin sysäyksestä saattoi muuttua
villipedoksi. Iltaisin hän sulketui huoneeseensa lukiten oven, ja
päivisin hän meni kylään aterioimaan peläten, että tuo nainen antaisi
hänelle ruoassa myrkkyä.

Kolmannen päivän iltana hän sulloi matkalaukkunsa, ja muutamaa hetkeä
ennen Antonion paluuta hän jätti pöydalle Antoniolle kirjoittamansa
kirjeen, jossa mainitsi, että hänen oli pakko matkustaa pois. Hän
hyvästeli Olan leluja ja koiraa, joka levottomana hääri hänen
ympärillään ehkä aavistaen hänen aikomuksensa. Lopuksi hän haki
kissaa ja löysi sen kokoonkyyristyneenä makaamasta Margan huoneen
sohvankulmassa ja seisoi hetken sitä katsellen.

Kaikki takavarikoidun talon vartian vaihtoa koskevat toimenpiteet
oli jo suoritettu, ja opettaja lähti siis sinne suoraa päätä
vastaanottamaan tuon toimen.

Vanha nainen myi hänelle koronkiskurin hinnasta jäljellä olevat
ruokavarastonsa, neljä munivaa kanaa ja elämännautinnoille alttiin
kukon. Korvauksena kalliista hinnasta vanhus antoi hänelle vähän hiiliä
ja neuvoi, miten hän voisi estää tulta sammumasta; tarvitsi vain kätkeä
syvälle tuhkaan siemen, s.o. hehkuva hiili.

Kun vanha nainen ja hänen poikansa olivat poistuneet horjuen
taakkojensa alla, nuo molemmat, pienet ja huonokasvuiset olennot,
jotka hämärässä näyttivät peikoilta, opettaja sulki portin ja katseli
rautaristikon läpi tien toisella puolella kohoavaa taivaanrantaa, joka
jo oli hämystä harmaa ja joka hänestä näytti isoa vankilaa ympäröivältä
muurilta.

Nyt hän siis oli yksin ja hänen sisimmässään liikkui sellainen
yksinäisyyden tunne kuin henkilöllä, joka ajattelee kuolemaa
kauhistuen, että kaikki silloin loppuu. Hänen teki mieli itkeä, nojata
porttiin ja suudella rautakankea, jonka ympärille Ola oli kietonut
pienet sormensa. Sitten hän ajatteli, että tuo vanha velho tavallaan
oli todellakin varastanut häneltä Olan, ja katui pakoaan, joka hänestä
tuntui turhalta ja paheksuttavalta.

— Miehen tosi voima on siinä, että hän avoimesti taistelee pahaa
vastaan, väkipakollakin, jos se on välttämätöntä, ja minun olisi
pitänyt puhua pontevammin Margan ja Antonian kanssa ja saada heidät
täyttämään velvollisuutensa.

Hän tunsi ruumiissaan väristystä ja palasi siihen synkkään luolaan,
johon oli vetäytynyt kuin haavoittunut eläin. Hän kulki huvilan ympäri,
joka mustana kohosi kohti tähtiä täynnä tuikkivaa taivasta. Hänen
huoneessaan paloi tuli ja sen hohde väritti elämäntuntua. Hän arveli
velvollisuudekseen olla koskaan päästämättä tulta sammumaan, kuin hän
olisi tehnyt jollekin tämän lupauksen. Ja hän lisäsi puita pesään.

       *       *       *       *       *

 Samana iltana opettajan luullessa olevansa aivan yksin maailmassa,
hänen luokseen tuli vieras. Se oli vanhempi niistä miehistä, jotka
olivat vuokranneet huvilaa ympäröivän viljelysmaan. Hän sanoi
kunnioittavasti nimensä olkihattu kädessään, ja kysyttyään arasti,
voisiko tarjota apuaan, hankin alkoi valittaa kirousta, joka näytti
painavan tätä paikkaa.

— Meitä tuli tänne neljä henkeä, minä, veljeni, vaimoni ja hänen
miesserkkunsa. Elimme kaikki sovussa, ja alussa kaikki kävi hyvin.
Mutta sitten vaimoni kuoli, ja hänen serkkunsa meni matkoihinsa, kun ei
enää viihtynyt täällä. Minä ja veljeni Gesuino jäimme tänne ja olemme
saaneet raataa kuin orjat kuitenkaan ansaitsematta enempää, kuin mikä
menee maavuokraan. Kaikki menee päin hemmettiä, jopa niin, etteivät
kanat enää muni. Sitäpaitsi minä ja veljeni alinomaa riitelemme. Ja
tekin, joka näytätte kunnon ihmiseltä, säälisitte meitä, jos joskus
näkisitte meidän menevän niinkin pitkälle, että pieksämme toisemme
pahanpäiväisiksi.

— Se on kaunista! Ja miksi teette niin?

— Noin pilanpäiten. Ensin en voinut käsittää sitä, Gesuino on hyvä
mies, liiankin hyvä, jumalinen ja hiljainen. Hänellä on rinta täynnä
pyhäinkuvia, hän rukoilee lakkaamatta, uskoo aaveisiin, peikkoihin ja
muihin piruihin. Mutta kun on kysymys pahojen sanojen käyttämisestä,
hänen kielensä on terävä kuin keihään kärki. Enkä minäkään ole häijy,
ja pidämme toisistamme, mutta silti riitelemme yhä. Veljeni sanoo, että
se johtuu jostakin noituudesta.

— Eikö teillä ole naisväkeä talossa?

Mies teki käsillään häätävän liikkeen.

— Vaimoni kuoltua otimme taloon erään naissukulaisen. Tuo
rakas sukulainen riisti talomme puti puhtaaksi, ja hän se ensin
rakensi epäsopua meidän veljesten välille; ja lopulta minä nuija
kädessä passitin hänet portista ulos. Sitten otimme eräänlaisen
palvelijattaren. Hän ei varastanut eikä sekaantunut meidän asioihimme,
mutta juoksenteli koko päivän miesten perässä. Hän oli sanalla sanoen
lutka, ja lisäksi hänellä oli saastainen tauti, jota säädyllisyys estää
nimeltä mainitsemasta. Kaikesta tästä masentuneina päätimme, Gesuino ja
minä, elää ilman naisväkeä. Eihän tämä ole niin mukavaa, mutta parempi
näinkin, kuin että on vieraita naisia. Ja muutoin hän, Gesuino, on
oppinut tekemään yhtä ja toista. Osaapa hän ommellakin, mutta se vie
paljon aikaa.

— Miksi ette mene uusiin naimisiin?

Mies mitteli toista kiireestä kantapäähän puoleksi ryppyihin
piiloutuneilla pienillä vihreillä silmillään, jotka olivat alakuloiset,
mutta silti veitikkamaiset.

— Tahtoisinpa kyllä ottaa eukon, mutta sen pitää olla nuori, ja sillä
täytyy olla kolikoita. Mutta totta puhuen pelkään sellaisia.

Hän nosti pari sormea kuin kuvaillen kahta sarvea, ja nauroi; ja
toisesta näytti, kuin hän olisi pitänyt häntä vähän pilanaan.

— Entä veljenne?

— Niin, hän on tehnyt puhtauden lupauksen. Hän kaihtaa naisia ja
pakenee heti niitä nähdessään. Muutoin hän ei välitä miesseurastakaan.
Tänä iltana hän ei tahtonut tulla kanssani teitä tervehtimään, ja
saattepa nähdä, ettei teidän onnistu puhua hänen kanssa kahta kertaa
vuodessa.

— Hyvä, sitä paremmat ystävät meistä tulee.

— Ei teidän silti pidä luulla, että minäkään olen suupaltti, mies
äkkiä vakuutti, mutta joskus on tarve keventää sydäntään. Ja jollei
avaa sydäntään miehille, niin kenelle sitten? Sanotaan, että olette
ollut koulunopettaja, ja siis tiedätte paljon asioita. Paljon asioita
— hän toisti miettivän näköisenä. Tuo vanha muija, joka asui tässä,
sanoi minulle: "Kun tarvitset neuvoa, niin mene hänen luokseen, se on
oppinut mies".

— Mitä se mummo minusta tietää? Jos olisin oppinut mies, niin en kai
olisi täällä. Mutta yhtäkaikki, jos tarvitsette neuvoa, koetan antaa
sen teille, samoin kuin ehkä minä tarvitsen teidän neuvoanne.

— Ja jos tarvitsette jotakin, toinen sanoi, rohkaistuneena ja
tyytyväisenä, niin käskekää vain. Tuo vanha akka ehkä puhui pahaa
meistä, sillä veljeni Gesuinon kanssa hän ei juuri elänyt sovussa, ja
hänen poikansa vaati, että me vartioisimme taloa sill'aikaa kun hän
juoksenteli kylällä, ja se mies oli oikea kylänluuta. Viime aikoina
nuo molemmat, äiti ja poika, olivat käyneet tuiki kummallisiksi. He
_näkivät_, se tahtoo sanoa luulivat nähneensä tuon isän aaveen, jonka
pojat olivat tappaneet, ja me nauroimme heille, vaikka veljessänikin on
vähän tuollaista taikauskoa. Mutta te varmaankaan ette sellaisiin usko?

— Kuolleet ovat kuolleita, opettaja sanoi, ja ne aaveet, joita on
pelkääminen, ovat eläviä.

— Hyvin sanottu! Mutta nyt en häiritse teitä kauempaa, ja pyydän
anteeksi viipymistäni. Varhain huomisaamuna lähden kylälle, ja jos
tarvitsette jotakin, niin sanokaa pois vain. Sitä varten tulinkin tänne.

— No niin, ostakaa sitten minulle leipää. Ja pyydän teiltä muutakin.
Älkää puhuko kenellekään minusta, älkääkä sanoko, että asun täällä!

Mies painoi pari sormea huulilleen, ja hänen silmänsä muistuttivat
Olan koiran silmiä, kun sitä hyväili. Tämä lohdutti opettajaa, ja hän
ajatteli, että Kaitselmus lähetti hänelle sen aineellisen avun ohella,
jota tämä suorasukainen mies hänelle tarjosi, senkin lohduttavan
tietoisuuden, jonka toisen sielun läheisyys tuottaa ihmiselle.

Jo ensimmäisestä illasta alkaen hän ryhtyi täyttämään
vartianvelvollisuuksiaan. Hän luuli kuulevansa jotakin melua ja
kiersi huvilan nähdäkseen, oliko mitään epäilyttävää. Mutta kaikki
oli hiljaista, ja kirkas kuu valoi melkein aavemaista hohdettaan
tähän äänettömään ja autioon taloon. Erään pensaan kohdalla opettaja
kuitenkin luuli näkevänsä varjon. Eihän se ollut muu kuin tuon pensaan
luoma varjo, mutta silti hän tunsi salaperäistä väristystä ruumiissaan.
Hän palasi vuoteeseensa, mutta ei saanut unta. Hän kuuli kaukaa koirien
haukuntaa ja rottien juoksentelua katolta. Kanatkin, jotka olivat
kokoontuneet huoneen vastakkaisessa sopessa olevalle yöpuulleen,
päästivät unissaan tämäntästä vaikeroivan kotkotuksen. Opettaja sytytti
kynttilän, mutta sen valo oli heikko, hänen silmänsä väsyivät, eikä
lukemansa tunkenut hänen sieluunsa, niinkuin muulloin.

Uudelleen hän silloin puhalsi kynttilän sammuksiin ja vaipui
muistoihinsa, varsinkin niihin, joita tahtoi paeta. Näin äiti yöllä
tarjoaa rintaansa levottomalle lapselle, vaikka tietääkin, että se voi
vahingoittaa lasta.

Mutta unettomuutta kesti kauan, ja vasta aamun sarastaessa, kun hän jo
aikoi nousta, syvä ja rauhaton uni pahoine unennäköineen valtasi hänet
painajaisen tavoin.

Herätessään opettaja huomasi miehen jo asettäneen ikkunalaudalle
ostamansa leivän ja sen viereen kiulun, jossa oli raikasta vettä. Tämä
huomaavaisuus liikutti häntä.

— Mitähän he ajattelevatkaan minusta? Kai, että olen tullut tänne vain
nukkumaan.

Hän alkoi työnsä, ruokki kanat, ja rupesi puhdistamaan lattiaa, mikä
oli vaivalloinen tehtävä, kun vanha nainen oli jättänyt taloon vain
luudan pätkän, mutta ei pienintäkään pesuriepua, mutta hän muisti
miehen tarjouksen ja lähti lainaamaan luutaa. Veljekset jotka olivat
suuresti toistensa näköisiä, molemmat lyhyitä ja jäntteriä, molemmilla
punertava tukka, raatoivat tuvan edessä pellollaan. Vanhempi kaivoi
esiin maasta, joka jo oli käynyt hieman kuivaksi ja kovaksi ensi
lämmöstä, perunoita, jotka olivat pyöreitä ja sileitä kuin keltainen
marmori. Opettaja seisahtui katselemaan ja tämä ihmisravinnon
kohoaminen mullasta tuntui hänestä ihmeeltä. Mies valitti:

— Ne ovat pieniä, eikä niitä ole paljon. Ei tahdo saada edes
senvertaa, minkä on maahan pannut.

Silti hän tarjosi niistä muutaman opettajalle, ja tämä otti ne katsoen
Gesuinoon, joka nipin napin oli vastannut hänen tervehdykseensä.
Gesuino ei muutoin näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota,
mutta poistuessaan luutineen ja perunoineen opettaja kuuli veljesten
riitelevän.

Työ sai aamun kulumaan nopeasti ja melkein iloisesti. Hän kantoi
naapuriensa tunkiolle maissinlehdet, mädät perunat ja kaikki
tarpeettomat esineet, jotka olivat tiellä huoneessa. Hän kantoi ulos
huonekalutkin pesten ja desinfioiden niitä auringonpaisteessa, samoin
hän vei ulos patjat ja vuoteen peitteen. Ihmetellen hän näki, että
lakanat, jotka muija edellisenä päivänä oli vaihtanut, olivat puhtaat,
mutta ullakolla, johon hän kiipesi ikäisekseen tavattoman notkeasti,
hän sitävastoin näki kasan likaisia lakanoita.

Tämä ullakko muodosti pienen huoneen, jossa oli vuode ja puulaatikko,
jota saattoi käyttää pöytänä tai istuimena. Valo tunki sisälle pienestä
seinäaukosta, josta näkyi huvila-alueen pelto. Puhdistettuaan tämän
ullakkohuoneen opettaja laskeutui jälleen tikapuita alas ja lakaisi
huoneensa. Lattian pöly tanssi melkein ilkkuen hänen ympärillään. Kuta
kovemmin hän lakaisi, sitä enemmän tomua pöllysi esiin, ja tämäntästä
hän meni ovelle sylkemään ja niistämään nenäänsä. Hän ajatteli Olaa:
olisipa tyttö ollut siinä nauramassa ja auttamassa häntä! Pois, pois!
Pölyä lakaisemalla hän hiukan taltutti levottomuuttaan ja palasi
työhönsä kuin vanki, joka hetkeksi on asettunut koppinsa ovelle
katselemaan kaukaista taivasta. Päätettyään lattian puhdistamisen ja
ripsuttuaan seiniä, joista sateli alas hämähäkinverkkoja vielä täynnä
menneenvuotisia kuolleita kärpäsiä, hän ajatteli, että täytyi saada
jotakin syötävää. Hän meni tarkastamaan kanahäkkiä, joka oli puoleksi
olkien täyttämä ja johon muorin selitysten mukaan kanat munivat
neljä munaa päivässä. Mutta hän löysi vain kaksi, joista toinen,
mustatäpläinen oli munitusmuna, ja toinen, valkoinen, oli vielä lämmin
kuin jo keitetty.

Hän siis tyytyi siihen ja kastoi munaan leivän, niinkuin Olan oli
tapana herkutellen kastaa korppunsa kermaan.

Sitten hän jatkoi työtään, ja kun hän oli saanut pestyksi ja asetetuksi
paikoilleen huonekalut, hänestä tuntui, kuin hän olisi myrskyisen
matkan jälkeen laskenut turvalliseen satamaan. Ja kuten kaikilla
matkustajilla on tapana perille saavuttuaan tehdä, hänkin avasi
matkalaukkunsa.

Ensimmäinen esine, jonka hän otti esille, oli herätyskello, joka oli
seurannut häntä kotiseudulta asti. Se kävi vielä välinpitämättömänä
kaikesta muusta kuin velvollisuudestaan, ajan osoittamisesta. Hän
asetti sen keskelle vielä kosteata pöytää, ja se raksutteli edelleen
rohkeasti tultuaan äkkiä ympäristönsä ajan ja paikallisuuden valtiaaksi.

Opettaja tunsi itsensä virkistyneeksi, ikäänkuin olisi jälleen tavannut
toverin yksinäisyydessään. Mutta vielä suuremman ilon hänelle tuotti
reunoistaan kellastunut kanavakankaalle tehty koruompelus, jota hän
ei ollut Margan talossa oleskellessaan kertaakaan ottanut esille
matkalaukusta.

Tuo koruompelus muodosti taulun, joka kuvasi autiota rantaa.
Alareuna, joka oli kirjailtu harmaalla silkillä, merkitsi hiekkaa,
sen yläpuolella oli vihertävä juova: meri; ja vielä ylempänä taivaan
siniharmaa tausta. Tässä maisemassa, joka ainoastaan kolmella juovalla
kuvasi ilmavia, äärettömiä etäisyyksiä, taivalsi kaksi ihmishahmoa. Ne
näyttivät todella liikkuvan eteenpäin nostellen vuorotellen jalkojaan
ja painaen jälkensä hiekkaan. Toinen niistä oli kaljupäinen mies,
yllään uuman kohdalta vyöllä kiinnitetty pitkä kaapu ja nauhasandaalit
jalassa. Hänellä oli kädessä mytty, ja hänen perässään kulki häntä
pitempi nainen, sylissään mustaan vaippaan kääritty lapsi (se oli
epäilemättä lapsi, päättäen siitä tavasta, jolla nainen piteli
kantamustaan). Nainen oli pukeutunut punaisiin, hänellä oli niinikään
nauhasandaalit jalassa, ja pään ympärille oli kierretty palmikot, jotka
keltaisella silkillä oli saatu ihmeteltävän luonnollisiksi.

Tämän koruompelun alareunassa näkyi silkkikirjaimin kirjoitus:

_Pako Egyptiin_.

Muutamalla naulalla tämä pieni gobeliinintapainen kiinnitettiin seinään
vuoteen yläpuolelle, ja se tuntui kirkastavan koko huoneen.

Peite, joka oli kuin säkki ainakin, levitettiin matoksi permannolle, ja
lakanat katettiin vain valkoisella ripsureunaisella peitteellä, joka
oli jotakuinkun puhdas ja jota vanhus oli pitänyt kokoonkäärittynä
pieluksen alla.

       *       *       *       *       *

Kun kaikki oli järjestyksessä, opettaja meni uudelleen miesten
asunnolle viemään takaisin luudan. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että
he taas riitelivät, kuin eivät olisi sinä päivänä muuta tehneetkään, ja
hänen täytyi itsekseen nauraa heille. Nähdessään hänet he vaikenivat,
ja vanhempi nousi kunnioittavasti häntä tervehtimään.

— Tässä tuon luudan takaisin, opettaja sanoi nojaten sen varteen, ja
suuri kiitos! Ja kiitos perunoistakin, jotka olivat niin hyviä, etta
sulivat suussa.

— Me emme vielä ole koetelleet niiden makua. Kokki, näet, vanhempi
veljistä selitti vilkaisten nuorempaan, on huonolla tuulella.

— Tiedän sen. Oletteko suutuksissanne minulle, Gesuino? Olette
oikeassa, käyn täällä liian usein vaivaamassa teitä. Mutta korvaukseksi
voin ehkä vuorostani tehdä teille palveluksen. Tulkaa tänään luokseni
iltaruoalle. Minulla ei ole paljoa kotona, mutta sen vähän, mikä
minulla on, tahdon tehdä moninkertaiseksi, niin kuin Jesus ennen. Mutta
teidän pitää käydä ostamassa minulle viiniä.

— Meillä on kotona viiniä, joka on mietoa, mutta hyvää, vanhempi veli
sanoi nuoremman sillävälin vaietessa ja nyrpeän näköisenä jatkaessa
kaivamistaan.

— Kiitos vain. Mutta minä tahdon saada jaloa viiniä, joka vahvistaa
verta. Luulenpa, että tuossa tienristeyksessä on ravintola. Jollei
siitä ole liian suurta vaivaa, pyydän teitä käymään sieltä ostamassa
minulle pari pulloa viiniä.

— Jeesus Maria! Tahdotteko saada meidät hengiltä?

— Siinä tapauksessa saamme toisistamme seuraa, opettaja sanoi antaen
miehelle rahoja viiniin. Mitäs te sanotte, Gesuino? Vastatkaa toki,
olkaa niin hyvä. Tuletteko, vai ettekö tule?

— Totta kai, Gesuino mutisi kääntämättä päätään.

— No, viimeinkin olemme kuulleet äänenne kaiun. Ja nyt täytyy lähteä
valmistamaan juhla-ateriaa.

Tuotapikaa hommatut kutsut eivät tuottaneet koulunopettajalle
vaikeuksia. Vanha vaimo oli muun muassa myynyt hänelle vuoristosta
tuodun liikkiön, jauhoja, säilykkeitä ja juustoa. Jotta ei vieraiden
vastaanotto tulisi noloksi, hänellä tarvitsi vain olla hyvää tahtoa ja
taitavuutta, ja jos jälkimmäinen olikin puutteellinen, edellistä oli
sensijaan sitä enemmän.

Hän pani siis vettä tulelle ja otti sillä aikaa alas liikkiön, joka
ollakseen turvassa rotilta riippui nuorasta keskeltä kattoa kuin lamppu.
Hän laski sen pöydälle, katsoi ja käänteli sitä löytääkseen sopivan
hyökkäyskohdan. Oikea puoli näytti hänestä paremmalta; mutta sitten hän
huomasi, että se oli liian laiha, ja useastakin syystä hän tarvitsi
silavaa. Sentähden hän kävi käsiksi toiseen puoleen, ja leikattuaan
pois suolaisen, rösöisen kuoren, hän saikin näkyviin valkoisen silavan
ja punaisen lihan.

Mutta veitsi on tylsä. Sillä ei voi leikata ohuita viipaleita,
minkävuoksi hän hioo sitä toisella pienemmällä veitsellä. Molemmat
terät säihkyvät ja kitisevät tuossa hurjassa painissa väliin päästäen
iloääniä. Ja nyt veitsi voitostaan hehkuen uudelleen, julmana ja
äänettömänä leikkaa liikkiöpotilasta, ja nyt viipaleet putoilevat
ohuina ja leveinä. Opettaja pitelee niitä päivää kohti kuin
kallisarvoisen kankaan tilkkuja. Silava näyttää hänestä valkoiselta
sametilta, liha mahonginväriseltä kirjosilkiltä.

Sitten hän järjesti nämä viipaleet siron ruusun muotoon pyöreälle
tarjottimelle ja leikkeli edelleen liikkiön silavaa. Ja näiden
poloisten silavapalasten parissa, jotka sikin sokin heitettiin
leikkuulaudalle, hänen veitsensä raivosi hurjasti muuttaen ne
hakkelukseksi. Ja kun kattila vedettiin hellan laidalle antamaan tilaa
mustalle paistinpannulle, johon silavahakkelus oli kaadettu ja joka sai
onnettomuustovereikseen muutamia voinokareita ja paloiksi leikeltyä
kynsilaukkaa ja sipulia. Kaikki tämä alkoi sähistä ja vaikeroida, ensin
hiljaa, sitten yhä kovemmin, kunnes säilykerasian tomaatit sekoittivat
siihen tahmean verensä, joka tuntui muuttavan tuskan iloksi.

Pantuaan uutta vettä kiehumaan opettaja otti esille ison
leivinlaudan, joka oli puhdas ja melkein neitseellinen valkoisen puun
alastomuudessaan. Ja muistaen, miten naisilla on tapana menetellä
tällaisissa tilaisuuksissa, hän kaatoi laudalle pienen jauhovuoren ja
painoi sormella keskelle aukon kuin tulivuoren kraaterin. Tulivuorelta
todella tuo jauhokasa näytti, kun hän sen keskelle painamaansa aukkoon
kaatoi kiehuvaa vettä. Siitä nousi höyryä, läjä luhistui kokoon ja
hän pisti siihen kätensä, ikäänkuin pitääkseen sitä koossa ja jälleen
rakentaakseen sen pystyyn.

Mutta jauhot hajaantuivat joka taholle, ja ne jauhot, jotka jo
olivat kastuneet, tarttuivat kiinni hänen sormiinsa ärtyisinä ja
kuin kostaakseen. Ennen pitkää hänen kätensä olivat kuin valkoisten
villakintaiden peittämät, ja jauhot, jotka raivokkaasti karkasivat pois
laudalta, pyrysivät alas tahraten hänen pukunsa etupuolen.

Tämä oli pulmallinen hetki. Hän katseli epätoivoissaan takkiaan
rohkenematta kajota siihen kauheilla käsillään. Mutta sitten hän tuli
ajätelleeksi, ettei hän enää pelännyt mitään elämässä, ja vähitellen
hän toisella kädellä vapautti toisen käden taikinapäällyksestä.
Molemmin käsin hän sitten kokosi hajaantuneet jauhot keskelle lautaa,
rohkein sormin hän alusti ja pakotti niskoittelevan aineen yhtymään
yhdeksi kappaleeksi.

Hän huokaili, ja oikea käsi oli hellänä, mutta hanen onnistui
väkisinkin saada jäykkä taikina pehmeäksi. Venyttämällä ja kokoon
käärimällä ja jälleen litteäksi kaulimalla hän sai sen lopulta
nöyräksi. Se oli lämmin, pyöreä ja sileä kuin naisen povi.

Sitten hän jälleen otti pienen veitsen ja kaapi laudan puhtaaksi siihen
tarttuneesta taikinasta. Hän leikkasi siitä irti palan, pyöritti ja
sotki sitä ja muodosti sen pitkäksi käärmeeksi, jonka veitsi joutuin
leikkeli pieniksi paloiksi aivan kuin olisi tuhonnut vaarallisen
eläimen. Sitten hän etusormella muovaili nämä pienet taikinapalaset
pitkulaisiksi näkinkengänmuotoisiksi kokkareiksi. Ja ne marssivat hyvin
järjestettynä sotajoukkona laudalle odottaen lautasliinan peitossa
padan sisällyksen kiehumista.

       *       *       *       *       *

Määrähetkenä molemmat kutsuvieraat saapuivat. Vanhempi veljeksistä
tuli sisälle opettajan asuntoon ja tarjosi hänelle apuaan, nuorempi
taas kierteli uteliaana ja epäluuloisena pöydän ympärillä, joka oli
katettu ulos puiden suojaan, ja nuuski kaikkea ikäänkuin ollakseen
varma siitä, ettei ruokia oltu myrkytetty.

Punaiset liikkiöviipaleet, leipä ja keltainen viini, mutta ennen
kaikkea talosta virtaava suloinen tuoksu rauhoitti häntä. Hän istuutui
penkille pöydän ääreen ja sai vaivoin vedetyksi esille takkinsa isosta
povitaskusta pienen juuston, joka oli vaaleankeltainen ja kiilsi kuin
norsunluu. Hän laski sen varovasti pöydälle molempien viinipullojen
väliin ja jäi katselemaan kokonaisuutta taiteenharrastajan tavoin, joka
tarkastaa "asetelmaa".

Mutta kun talon ovella tulivat näkyviin veli, joka hartaana kantoi
kokkareita sisältävää liemimaljaa, ikäänkuin se olisi ollut pyhä astia,
jä hänen takanaan opettaja, kaula sojossa, silloin Gesuino kavahti
pystyyn ja asettui kunnia-asentoon, joka muistui hänen mieleensä niiltä
ajoilta, jolloin hän oli sotamiehenä ja jota vaadittiin kenraalin
kulkiessa ohi.

Alussa vallitsi noiden kolmen miehen aterian aikana painostava
hiljaisuus, mikä on niin tavallista tämänkaltaisissa tilaisuuksissa.
Heidän ympärilleen oli kerääntynyt joukko kuokkavieraita, nimittäin
kissa poikasineen, miesten koira ja talon kanat. Tämä seura palautti
opettajan mieleen toisen talon, toisen perheen, ja näkinkenkäkokkareet
tuntuivät hänestä kovilta ja sitkeiltä.

Hiukan kovia ne olivatkin, mutta runsaasti juuston sekainen kastike oli
kuin korea puku, joka somistaa vanhanpuoleistakin naista. Gesuino nieli
niitä hekumallisesti, enemmän kuin toiset, toisen toisensa perästä,
ensin imettyään niitä kuin makeisia. Ja pistettyään haarukkansa
toiseen, hän jo halukkaasti katseli toista, ja näin hän teki, kunnes
vati oli tyhjä. Silloin hän otti palan leipää tehdäkseen puhdasta
jälkeä, mutta opettaja riensi noutamaan uusia varastoja.

Gesuino huokaili ylen onnellisena. Hän tarttui jälleen haarukkaan
nöyrän näköisenä ja jatkoi työtään. Mutta nyt hän jo malttoi kiinnittää
huomiota ympäristöönkin, ja kun koira tuijotti häneen heiluttaen
häntäänsä, joka törrötti pystyssä kuin rukoileva sormi, hän heitti
sille kokkareen, mutta kissanpoika oli ketterämpi ja sieppasi sen.

Toinen veli ei syönyt niin himokkaasti, vaan osasi viekkaasti
salata ahneutensa. Ja kun opettaja oli täyttänyt kaksi ensimmäistä
lasia viinillä ja kaatanut omaan lasiinsa vettä, tuli vanhemman veljen
silmiin puoleksi surkua, puoleksi iloa kuvastava kiilto. Surku, kun
näki opettajan lasissa vettä, ilo taas toivosta, että molemmat pullot
olivat varatut yksinomaan vieraille. Mutta viinin oivallisuus sentään
voitti itsekkyyden. — Entä te, ettekö juo viiniä?

— En juo. Lääkäri on kieltänyt.

Nämä sanat tekivät peloittavan vaikutuksen. Tuo hiljainen Gesuinokin
nosti haarukkaansa kuin uhkaavaa kolmihaaraa.

— Hiiteen kaikki lääkärit ja lääkkeet!

Ja nyt alkoi keskustelu.

— Kerran lääkäri kielsi minuakin juomasta viiniä, syömästä lihaa,
makarooneja ja papuja. Vaimoni, jonka vertaista on harvassa, ei
väittänyt lääkäriä vastaan. Mutta tämän mentyä tiehensä hän sanoo
minulle: "Proto, nyt ei sinulla ole muuta neuvoa kun uskoa sielusi
Jumalan haltuun!"

— Minäkin sen muistan, Gesuino huusi. Ja vaimosi ryhtyi heti
keittämään papuja ja meni ostamaan viiniä.

— Ja juokaamme nyt lääkärin terveydeksi.

— Toisella kertaa...

Mutta kävisi liian pitkäksi kertoa kaikki ne hengenvaarat, jotka
varsinkin Proto muisti ja jotka oli välttänyt siten, ettei totellut
lääkäriä. Lopuksi Gesuino kertoi vielä tämän jutun:

— Kerran nyrjäytin toisen jalkani. Proton vaimo vatkasi munan sekaista
öljyä, voiteli sillä nilkkaani ja sitoi sen lujasti. Kolmen päivän
kuluttua olin taas terve kuin 'pukki'. Lyönpä vetoa, että jos olisin
kutsunut lääkärin, hän olisi katsonut välttämättömäksi leikata poikki
koko jalan.

Opettaja hymyili suopeasti, ja sitten puhuttiin hauskemmista asioista.

Keskusteltiin myös eri tavoista, miten päästä rauhaan muurahaisista,
sekä siitä, miten pitää jättää siemenpavut ja -herneet varsiin, kunnes
ne ovat ihan kuivat. Vasta aterian lopulla, kun oivallinen pyöreä
juusto leikattiin viipaleiksi ja se näytti hikoilevan kipuansa, mutta
sitten ilomielin tarjoutui puikahtamaan vierasten suuhun, puheet
kääntyivät vakavammalle tolalle.

Gesuino itse otti puheeksi kysymyksen, miksi kaikkein rauhallisinkin
mies yhä luo itselleen uusia huolia.

Hänen punertavien kiharoiden ympäröimät kasvonsa olivat
oranssinväriset, ja hänen pienet sinertävät silmänsä loistivat
kyynelten kostuttamina. Kun nuo kaksi muuta katselivat häntä hieman
epätietoisina, hän löi kämmenensä pöytään ja nyökäytti päätään huvilaan
päin.

— Hitto vieköön, tarkoitan, että miksi noiden ihmisten, jotka asuivat
tuolla ja joilla oli kaikkea, mitä tarvitsivat, pitikään noin syöksyä
turmioon.

Proto katsoi opettajaan vilkuttaen silmää, pyytäen anteeksi veljensä
yksinkertaisuutta ja selitti viipymättä tuon murhenäytelmän aiheen:

— Sentähden, etta he olivat pähkähullujä.

Ja omasta puolestaan hän kävi käsiksi toiseen viinipulloon.

— No niin, opettaja sanoi, miten se sitten oikein tapahtui?

— Asia oli, nähkääs, sillä tavalla, että heillä oli ihan liian hyvät
olot, isällä ja pojilla. Isä piti rahat takanaan, mutta pojat tahtoivat
huvitella. Siitä syntyi riitaa ja alituista kiistaa, ja viimein pojat
löivät isän kuoliaaksi.

— Hulluja? Gesuino sanoi mietteissään ja ärtyneenä veljen
selityksestä. Häijyjä he olivat, ja Jumala on heitä rangaissut.

— Jumala! Mikä Jumala? Jumala ei sekaannu sellaisiin asioihin, silloin
hänkin olisi häijy.

Gesuinon kasvot kävivät mustanpuhuviksi.

— Sinä puhut vain, kun sinulla ei ole uskoa.

— Päinvastoin minulla ehkä on enemmän uskoa kuin sinulla, veikkoseni.

Ja näytti siltä, kuin heidän tavallinen kinastelunsa taas olisi
alkanut, kun opettaja tuli väliin:

— Asianlaita on niin, että ihminen tarvitsee liikuntoa. Tämä tarve
alkaa jo, kun hän tuskin on syntynyt. Elämä on liikuntoa, eivätkä
tähdet ja merikään koskaan ole paikoillaan. Mutta Jumala on antanut
ihmiselle arvostelukyvyn, ja ihmisen velvollisuus on kohdistaa
toimintakykynsä hyvään, tehdä työtä ja elää sovussa itsensä ja muiden
kanssa. Tämän voi jokainen tehdä, jos vain tahtoo.

— Ihminen tahtoo, tahtoo, mutta se ei aina hänelle onnistu, Gesuino
huomautti. — Ja lisäksi on aina toisia, jotka ärsyttävät.

— Kuka? Minäkö muka? Proto virkkaa kiivastuen. Olenhan minä maailman
rauhallisin ihminen.

— Ei nyt ole kysymys teistä kahdesta, opettaja sanoo kaataen viiniä
heidän laseihinsa. Tai miksikä ei teistäkin? Te pidätte toisistanne ja
kuitenkin riitelette lakkaamatta. Miksi, sanokaapa!

— Se on hän, se on hän! Gesuino huudahtaa ja osoittaa sormellaan
veljeään. Hän näkee vikoja kaikessa, mitä minä teen, arvostelee
kaikkea, ja mikä pahinta, pitää pilanaan kaikkea, mitä teen. Sanalla
sanoen, hän kohtelee minua kuin poikanulikkaa tai kuin hölmöä, sillä
hän luulee itseään minua etevämmäksi. Sensijaan...

— Sensijaan te luulette itseänne häntä etevämmäksi. Sellaisia olemme
kaikki. Syy on siinä, että olemme unhottaneet jumalalliset lait.
Nöyrtykää, niin teidät ylennetään! Ja lisäksi olemme unhottaneet
kymmenet käskyt. Lyönpä vetoa, että te, Gesuino, ette muista niitä,
ettekä tekään Proto.

— Enpä minä, totisesti, muistakaan, Proto vastaa lievä ivahymy
huulilla, mutta tämä ei kohdistu häneen itseensä eikä opettajaan, vaan
veljeen. Ja Gesuino älyää sen ja tuntee sappensa kiehahtavan, mutta
koettaa hillitä itseään ja tunnustaa nöyrästi, ettei hänkään oikein
muista Jumalan kymmeniä käskyjä.

Silloin opettaja otti piipun taskustaan, ja kun Proto seurasi hänen
esimerkkiään, hän tarjosi tälle tupakkaa.

Gesuino ei tupakoinut.

— Minulla ei ole paheita, hän sanoi hiukan ylenkatseellisesti. Silti
hän hiljaa ja muiden huomaamatta veti pullon lähemmäksi ja jatkoi
juomistaan käyttäen hyväkseen toisten innostumista tupakoimiseensa.
Mutta opettaja pani tämän merkille ja muisti Margan vakuutuksen, että
Antoniolla muka ei ollut paheita. Ja sillä aikaa kun Proto jatkoi
filosofoimistaan ahkerasti syljeskellen, opettaja veteli syviä sauhuja
piipustaan ja loi katseensa korkeuteen kohti sinitaivasta, jota hämärän
ensiverho hopeoi, ja vaipui osaksi surumielisenä, osaksi iloiten tähän
havaitsemiseensa.

       *       *       *       *       *

Tämä toinen yö oli levollisempi. Opettaja tunsi, ettei ollut
yksin tässä kirouksenalaisessa talossa ja ettei hänen päivänsä ollut
kulunut hyödyttömästi. Molemmat veljet olivat, vanhemman avustettua
opettajaa keittiön järjestämisessä, lähteneet hyvällä tuulella ja
hyvinä ystävinä. Koirakin oli tyytyväinen, heilutti häntäänsä katsellen
opettajaan, ja kissa oli poikastensa leikkiessä pöydän alla kaikessa
hiljaisuudessa kulkenut taloa tarkastamassa. Opettajasta tuntui, kuin
hän olisi luonut itselleen uuden perheen, ja hän toivoi ajan tuottamaan
apuun.

Herätessään varhain seuraavana aamuna hän tunsi jonkinlaisen
uudistuksen tapahtuneen sekä ruumiissaan että sielussaan. Hän
keikahti nopsasti vuoteesta täynnä luottamusta. Hän ei enää kaihtanut
kanssaihmistensä kohtaamista. Hän päätti siis itse lähteä ostoksilleen
ja siisti itsensä samoin kuin mennessään kävelylle Olan kanssa. Hän
kulki _heidän_ tietänsä ja kuvitteli kuulevansa tytön kevyet pienet
askelet ruohikossa, jota meren tuulahdus oli virkistänyt.

Kauppatorilla naiset katselivat häntä samalla tavalla kuin ensi aamuna
hänen tulonsa jälkeen. Noin yksin, ilman Olaa, hän tuntui heistä vallan
toiselta mieheltä.

Yksi heistä, jolta opettaja joskus oli ostanut lapselle hedelmiä,
kyseli, missä tyttö oli.

— Hän lähti matkalle äitinsä kanssa.

— Eikä Ornellaakaan ole näkynyt pariin päivään. Minnehän sekin
onnenheitto on joutunut?

Opettaja ei vastannut, vaan kohdisti kaiken huomionsa hedelmien ostoon.
Tuolla naisella oli myytävänä samanlaisia pieniä juustoja, jommoisen
Gesuino oli tuonut, ja hän osti niistä muutaman. Sitten hän meni
leipurin myymälään.

Tämä oli Antonion tuttava.

— No, hän palaa siis kotiin tänään, tuo velikulta! leipuri sanoi
opettajalle punnitessaan leipää, joka vielä tuoksui uunille. Hän
lähetti minulle postikortin, jossa on kauniin naisen kuva, mies lisäsi
iskien silmää.

Opettaja otti paperiin käärityn leivän, joka vielä oli lämmin kuin
elävä olento.

Antonio ei siis vielä ollut palannut. Tämä selitti sen, että nuo
kaksi päivää olivat olleet niin rauhalliset. Ja nyt opettaja tunsi
tunnonvaivoja, kun oli jättänyt talon yksin Ornellan huostaan! Mutta
mikä oli tehty, oli tehty, Palattuaan asuntoonsa hän jatkoi tavallista
elämäänsä, mutta tosiasiassa hän odotti jotakin uutta, ja tämä
odotus sai hänet levottomaksi. Illan suussa tämä levottomuus muuttui
ahdistukseksi. Ehkä syynä siihen oli sää, taivas kun oli pimennyt ja
myrskyävältä mereltä kuului jyrähdyksiä. Salamat sinkoilivat tiheään
kuin tuulen työntämät liekit nuoleskellen ikkunaruutuja, jotka
tuntuivat vapisevan pelosta.

Opettajakin tunsi sulkeutuneena huoneeseensa outoa kauhua. Veri syöksyi
polviin ja sulloutui kuin väkijoukko liian ahtaan tien mutkaan, ja
aavistus, että näinä hetkinä tapahtuisi jotakin hirvittävää, valtasi
hänet täydelleen.

Ohut sadeharso himmensi äkkiä ilman tuhoa ennustavan valaistuksen;
tuuli ja salamat taukosivat. Liikkumattomat puut näyttivät tarjoutuvan
hekumoiden sateen huuhdeltaviksi, ja vesipisarat pysähtyivät lehdille
ja ikäänkuin imeytyivät niihin.

Jälleen salamat purkautuivat esiin yhä voimakkaampina. Sade taukosi
kuin säikähtyneenä, ja tuulella näytti olevan julma nautinto siitä,
että se sai erottaa toisistaan veden ja lehdet, kunnes lopulta taivaan
silmä aukeni puiden välillä tähystellen, mitä maan päällä tapahtui.
Sitten aurinko poisti ympäriltään pilvien harmaan harson, ja salamat,
jyrähdykset ja tuuli alkoivat vuorostaan peräytyä.

Kaikki tyyntyi taas, mutta opettaja ei tuntenut itseään tyyntyneeksi,
ikäänkuin myrsky olisi siirtynyt hänen poveensa.

Ja kun hän illalla teki tavanmukaisen kierroksensa huvilan ympäri
saadakseen varmuuden siitä, että kaikki oli järjestyksessä, hän näki
naisolennon nojaavan portin rautatankoihin käsivarret levällään, kuin
hän olisi ollut ristiinnaulittu. Siitä tien kohdasta, missä opettaja
seisoi, hän ei voinut nähdä, kuka tämä oli, mutta mentyään lähemmäksi
hän tunsi Ornellan. Hän ajatteli piilottautua, mutta näytti siitä, kuin
tuo nainen olisi seisonut siinä hyvin kauan ja olisi päättänyt odottaa
häntä vaikka iankaikkisesti. Hänen vartalonsa, joka punapukuisena
erottautui tyhjästä värittömästä taustasta, palautti hänen mieleensä
_tuon toisen_. Hän tunsi sisällään pelkoa, mutta lähestyi silti.

— Mitä tahdot? — hän kysyi karskisti.

Nainen vastasi tyynesti.

— Avatkaa.

— Mitä tahdot?

Opettaja oli päättänyt olla avaamatta, sillä taas hän tunsi tuon
eläimellisen hajun ja lämmön, joka virtasi tuosta naisesta. Tuntui
aivan siltä, kuin vaarallinen eläin, äkäinen iso kissa, joka tekeytyi
kesyksi vain päästäkseen sisälle, olisi tarrautunut kiinni portin
rautaristikkoon. Ja hänen mieleensä muistuivat Olan sanat: —
Ihmissusia on todella olemassa, olen kuullut niiden ulvovan.

— Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ornella sanoi tuijottaen
opettajaan häijyillä vihreillä silmillään.

— Voithan sanoa sen tässä, minä kuuntelen.

— No niin, hän huudahti töykeästi, sen pahempi teille, jos joku toinen
sen kuulee. Poikanne tuli kotiin tänään, ja luettuaan kirjeenne hän
karkoitti minut iskuin ja lyönnein pois ja uhkasi ottaa minut hengiltä.
Minulla on siitä jäljet käsivarsissa ja selässä, enkä tiedä, mihin
voisin asettua. Nyt teidän täytyy mennä sanomaan hänelle, että hänen on
pidettävä huoli minusta. Muuten...

— Muuten?

— Muuten tapahtuu jotakin kauheata. Olen kuin raivoisa eläin,
kuuletteko? Olen valmis mihin tahansa. Mihin tahansa! hän huusi
ravistaen portin rautatankoja. Ja hänen silmänsä säihkyivät kuin
häkkiin suljetulla tiikerillä.

Opettaja ajatteli Olaa. Saattoihan Ornella kostaa tytölle. Silloin
hänestä tuntui, kuin hänen kuolinhetkensä olisi tullut, kuin hän olisi
seisonut elämän hirvittävän salaisuuden kynnyksellä, johon liittyivät
hairahdukset, suru ja rangaistus, ja kuin eteen olisi kohonnut toisen
elämän vielä hirvittävämpi salaisuus, se kun on selittämatön.

Hän avasi portin ja päästi naisen sisälle.

Tämä näytti rauhoittavan, joskaan ei lepyttävän häntä. Vaieten hän
seurasi opettajaa hänen asuntoonsa ja lysähti tuolille, jonka mies
nosti hänelle.

Pöydälle asetetun pienen kynttilän valossa opettaja huomasi, että
Ornellan kasvot olivat vääntyneet ja äkkiä vanhentuneet. Näytti
siltä, kuin liekki olisi kärventänyt hänen tukkaansa, ja valkoisella
kaulalla näkyi tumman punainen veritäplä merkkinä hänen saamistaan
iskuista. Opettaja tiesi, että vaikuttavin keino tuottaa naishenkilölle
helpoitusta on antaa hänen mielin määrin puhua, ja hän sanoi:

— Kerrohan minulle, miten tuo tapahtui.

Mutta Ornella oli toisenlainen kuin muut naiset, hän ei voinut ilmaista
suruaan muuten kuin huutamalla, niin kuin alempiasteiset olennot.
Hän painoi päänsä kumaraan, puraisi käsivarttaan, alkoi huokailla
ja päästää hurjia valitushuutoja, ja opettaja oivalsi, että hänellä
todella oli edessään haavoittunut eläin. Sanat olivat tehottomia, hänen
täytyi keksiä jokin muu keino häntä auttaakseen.

— Älä huuda, Ornella! Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Antonio löi
sinua raivonpuuskassaan, mutta varmasti hän katuu ja pitää sinusta
huolta. Minä kyllä pidän huolen siitä, että hän tulee järkiinsä.
Tahdotko syödä jotakin? Tahdotko juoda tilkan viiniä? On mieletöntä
noin parkua, Ornella. Saatpa nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyvälle
tolalle. Sanohan minulle, hän virkkoi hiljaisella ja mairittelevalla
äänellä, etkö tunne ketään, jonka luo voisit mennä asumaan?

Olihan Ornellalla muutamia sukulaisia seudulla, mutta hän tahtoi palata
siihen lämpöiseen pesään, josta hänet oli karkoitettu kuin varis
kyyhkyslakasta. Se tietoisuus, että oli mahdotonta palata sinne, teki
hänen epätoivonsa kahta katkerammaksi.

Opettaja tarjosi hänelle vieraanvaraisuutta siksi yöksi sanoen, että
ullakkohuoneessa oli puhdas vuode, mutta tämäkään tarjous ei näyttänyt
häntä rauhoittavan. Hän huokaili kauan ja hieroi päätään käsivarteensa,
ja vasta väsyttyään hän kohotti itkusta punoittavat kasvonsa ja sanoi
käheästi:

— Ettekö voisi heti mennä puhumaan poikanne kanssa?

— Se on liian aikaista. Etkö käsitä, että hänkin vielä on raivoissaan?

Ornella peitti jälleen kasvonsa, kohotti ne taas ja tuijotti uudelleen
opettajaan hurjilla vihaa ja mielettömyyttä uhkuvilla silmillään.

— Ettekö voisi palata asumaan heidän luokseen, se yksistään lepyttäisi
heidät? Se yksistään...

— Senkin teen, jos se on välttämätöntä, opettaja sanoi säikähtyneenä
ja lähti sitten ulos, sillä hän oli tukehtumaisillaan. Kulkiessaan
ikkunan ohi hän näki Ornellan juovan viinin, jonka hän oli tälle
tarjonnut. Ehkä se rauhoittaisi häntä. Mutta itse hän ei voinut
rauhoittua.

Hän kiersi taas huvilan. Hän ei ollut koskaan ollut taikauskoinen ja
tahtoi edelleen pysyä vapaana taikauskosta, mutta silti hän oli kuin
tasapainostaan suistunut siitä turmiollisesta vaikutuksesta, jota henki
tämä talo, kuollut kuin raato.

Vaistomaisesti hän tahtoi paeta kauas, sinne, missä ei toisten pahuus
enää tavoittaisi häntä. Hän kapinoi Jumalaa ja omaatuntoansakin
vastaan. Mitä häneltä siis vaadittiin? Olihan hän jo antanut kaiken.

Hän meni istumaan marmoripöydän ääreen, jossa oli aterioinut työmiesten
kanssa, ja luuli kuulevansa heidän puheensa kaiun. Sikäli kuin hanen
sisäinen levottomuutensa asettui, selkeni jälleen itsestään hänen
ajatus- ja arvostelukykynsä, ja puhdas kirkas valo levisi hänen
ympärilleen, ja esineiden luomat varjot näyttivät todellisemmilta kuin
itse esineet. Kaikki oli nyt rauhallista ja hiljaista kuin kuoleman
iaisessa levossa.

— Minun täytyy täydellisesti kieltää itsenikin, hän ajatteli. Ja hän
päätti ottaa Ornellan luokseen ja huolehtia hänestä. Tästä aiheutuisi
taistelua, varsinkin itse naisen raa'an voiman ja muiden vastuksien
kanssa, mutta juuri ajatellessaan tätä taistelua hän rohkaistui.

— Rohkeutta vain, hän sanoi hiljaa, puhuen varjolleen. Jumala on meitä
auttava.

Nyt hän nousee ja menee pensasaidan luo, mistä luulee kuulleensa melua,
mutta kaikki on hiljaista kuutamossa, jolla on haaveellinen väri, mikä
ei enää oikeastaan ole väriä, mutta ei liioin mustaa.

Muutamat kuun valaisemat lehdet näyttävät kullanhohteiselta lasilta,
toiset alabasterilta.

Maanvuokraajien koira alkaa haukkua, Gesuino kutsuu sitä ja opettaja
huutaa:

— Hei, Gesui!

Gesuino ei vastaa, mutta menee pensasaidalle päin, jossa on ainoastaan
oksan sulkema aukko, minkä kautta miehet pääsevät huvilan vartian
yhteyteen. Opettajakin menee sinne, ja tuntuu siltä kuin he molemmat
olisivat tutkimusmatkailijoita tuntemattomassa maassa, jotka kuulevat
toistensa äänen kahden puolen tiheää metsää ja pyrkivät puhumaan
toistensa kanssa.

He tapaavatkin toisensa aukon kohdalla; musta harva oksa erottaa heidät
vielä, mutta he voivat jo nähdä toisensa ja puhua toisilleen.

Gesuino on paljain päin; hänen punertavat kiharansa näyttävät
kuivuneilta heiniltä, ja silmänvalkuaiset kiiltävät kuin posliini.

Hänen takanaan on koira, joka luo pitkän varjon, Se on levoton ja puree
älisten reittään kuin vaivaisivat sitä kirput, sitten se nostaa päänsä
kuullessaan isäntänsä puhuvan.

— Onko joku luonanne? Gesuino kysyi. Koira haukkuu asuntoonne
päin.

Seuraa vaitiolo. Ja opettajasta tuntuu kuin hän kuulisi ison siiven
kahinan taivaanlaen yksinäisyydestä ja kuin se elähyttäisi olioita. Se
tiesi kai Jumalalta odotettua apua.

— Luonani on nainen, hän sanoi ääni tyynenä. Onneton olento, joka ei
tiedä, minne mennä, ja joka on paennut tänne kuin haavoitettu lintu.

Mutta vertaus ei tehonnut Gesuinoon.

— Tunnetteko hänet?

— Tunnen kyllä. Hän on palvelijatar, joka oli poikani Antonion talossa.

Gesuino, joka harvoin liikkui kotipihaa ulompana ja joka ei
sekaantunut toisten ihmisten asioihin, ei tuntenut Antoniota eikä
hänen palvelijatartaan. Mutta hänen synnynnäinen oveluutensa sai hänet
aavistamaan sitä murhenäytelmää, joka oli tapahtunut tuossa talossa.

— Onko pojallanne vaimo?

— Vaimo ja tytär.

Opettaja tunsi olevansa kuulustelun alaisena, mutta sehän oli vain,
niinkuin olla pitikin. Ihminen on ihmisen tuomari.

— Totta puhuakseni, poikani on ajanut hänet pois sen tähden, että
vaimo ja tytär ovat matkustaneet pois. Ja hän on karkoittanut tuon
naisen senkintähden, että hän on raskaana.

— Se on kaunista! Ja te sallitte hänen olla talossanne?

— Gesuino! opettaja silloin sanoi, ja tarttui kiinni pensasaitaan,
minä pyydän, ettette ymmärrä minua väärin. Te olette mies, joka uskoo
Jumalaan ja jolla on omatunto, ja teidän pitää sentähden auttaa ja
neuvoa minua. Mitä minun on tehtävä? Tyttö on epätoivoissaan, hän voi
tehdä itselleen ja toisille väkivaltaa. Enpä suinkaan mielelläni pidä
häntä luonani, päinvastoin pelkään viettää yötä yhdessä hänen kanssaan.
Mitä minun on tehtävä?

Gesuinokin koppasi kädellään kiinni pensasaidasta. Hän tunsi mielensä
hämmentyneeksi.

— Kysykäämme Protolta. Hän on maailmanlapsi ja kykenee neuvomaan.

— Ei! Ei! Teidän pitää neuvoa minua omantuntonne mukaisesti.

— Mutta sanokaapa, kuka on saanut tuon tytön siunattuun tilaan?

— Sitä en tiedä, eikä se kuulu asiaan. Pääasia on estää tyttöä
tekemästä tyhmyyksiä ja sitten auttaa häntä ja järjestää lapsen asiat.

— Veljeni Proto sanoisi, että pitää antaa tytön mennä hirteen.
Tuollaiset naiset tyydyttävät ensin himonsa ja tuottavat sitten
toisille ikävyyksiä.

— Se on totta, mutta Jeesuskin ojensi kätensä Maria Magdalenalle.
Antakaamme Proton olla rauhassa, Gesuino, ja neuvokaa te minua!

Gesuino ei ollut varsin halukas neuvomaan, vaan kuulusteli edelleen:

— Ehkä se oli poikanne?

— Sitä en tiedä. Mutta jos niin olisikin, hän on joka tapauksessa
ajanut tytön talostaan, ja olen siis kaksinverroin velvollinen
pelastamaan hänet ja lapsen.

— Sellainen sika!... Gesuino mutisi, eikä opettaja puolustanut
Antoniota, vaan sanoi:

— Ihmiset tekevät pahaa tietämättään ja tahtomattaan. Ihmisten
velvollisuus, jotka kuuntelevat omantuntonsa ääntä, on korjata heidän
aikaansaamansa paha. Kun joki paisuu yli äyräittensä, minkä se sille
voi? Mutta ihmiset rakentavat patoja, ja vaurio on korjattu. Niin
meidänkin pitää tehdä.

Gesuino painoi alas päänsä, ja kuutamo valaisi hänen hiuksiaan
kuin sänkipeltoa. Hän katseli ympärilleen ja näytti kysyvän neuvoa
varjoltaan, joka piili pensasaidassa. Seurasi hetken vaitiolo, kunnes
koira nosti päänsä ja haukahti ilmoittaakseen naapureille ja etäallä
asujille, että rauha oli häiriintymätön, että täällä oltiin varuillaan
ja valmiina torjumaan väijytystä. Silloin Gesuinokin nosti kasvonsa ja
sanoi:

— Te olette kunnon mies. Olen varma, että veljeni Protokin auttaa
teitä. Mitä meidän on tehtävä?

— Toistaiseksi emme saa kertoa kenellekään, että tuo nainen on
täällä. Parasta on välttää juoruja. Lisäksi, jos näette hänet, ette
saa olla tietävinänne hanen tilastansa ettekä millään tavoin näyttää
hämmastyneiltä. Saanhan minäkin kai pitää palvelijatarta, niinkuin aina
ennenkin. — Se on totta, hän lisäsi ivallisesti, ettei hän nukkunut
samassa huoneessa, mutta se on yhdentekevää. Ja lopuksi, kun minun
täytyy poistua kotoa, esimerkiksi järjestelemään hänen asioitaän,
teidän pitää valvoa häntä ja pitää silmällä ympäristöä. Pyydänkö teiltä
ehkä liikoja?

— Ettehän toki! toinen huudahti kohauttaen olkapäitään. Sitten hän
jälleen tunsi käyvänsä yhtä äreäksi kuin ennenkin.

       *       *       *       *       *

Lyhyt, tyyni kesäkuun yökin oli opettajalle apuna. Käytyään
neuvottelemassa Gesuinon veljenkin kanssa, joka heti oivalsi kaiken
eikä ruvennut kyselemään, opettaja palasi kotipihaansa ja teki
uudelleen kierroksen huvilan ympäri. Kaikki oli hiljaista, ja puiden
alla marmoripöydätkin ja viileät penkit näyttivät kuun valaisemina
kehoittavan häntä lepäämään ja jättämään siihen osan surustaan. Mutta
tämän surunsa hän tunsi täydesti, se oli hänen sisällään kuin seiväs,
joka piti häntä suorana kiireestä kantapäähän, eikä hän tahtonutkaan
luovuttaa sitä kenellekään.

Kynttilä paloi vielä huoneessa, mutta Ornella oli mennyt nukkumaan
ullakkohuoneen vuoteeseen ja oli lattialle tikapuiden juurelle jättänyt
pölyiset, punaiset tallukkansa, jotka hänellä oli ollut jalassa
paetessaan Antonion lyöntejä.

Opettaja tuijotti tallukkoihin, ikäänkuin olisi odottanut, että ne
rupeaisivat liikkumaan ja puhumaan. Ja todella ne tulkitsivatkin
hänelle sen kohtauksen raivokkuutta, joka oli riehunut noiden kahden
ihmisen väliliä. Miehen viha oli varmaankin ollut eläimellisen raakaa,
kun Ornella oli paennut noin kevyesti puettuna. Silti nämä merkit eivät
olleet hänestä vastenmielisiä. Ehkä ne tiesivät, että Antonio oli
ruvennut kapinoimaan omia raakoja vaistojansa vastaan, ja lyödessään
naista hän ehkä samalla oli kurittanut omaatuntoaan.

Vai oliko kaikki tämä pelkkää harhaluuloa? Joka tapauksessa hän tunsi
itsensä verraten rauhalliseksi. Hän meni levolle, sammutti tulen ja
sulki silmänsä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi sinä päivänä tehnyt
pitkän vaelluksen ja nyt vihdoinkin ansaitsi lepoa.

Ja taas kuului kaukaista urkujensoittoa meren kristallitemppelistä ja
laulu, joka kirkasti yön:

    Meripoika lainehilla
    Avuks' Sua huutaa, Herra...

Ola leikittelee niityllä, kukkana kukkien parissa, rannerenkaana
kaislankorsia, ja kätkee pieneen nyrkkiinsä jotakin, minkä tahtoisi
antaa isoisälleen.

— Ukki, pane silmät kiinni ja avaa käsi. Hän ojensi kätensä ja avasi
sitten silmänsä ikäänkuin nähdäkseen, oliko siinä todella jotakin. Kuun
juova tunki sisälle ikkunasta ja lankesi hänen pivoonsa painaen siihen
hopeaisen merkin. Ehkä sekin oli harhaluuloa. Miten olikaan, hän sulki
äkkiä silmänsä ja puristi kokoon kätensä sulkien siihen tuon jalon
helmen.

       *       *       *       *       *

Aamun sarastaessa Ornella nousi ennen häntä. Opettaja, joka jo oli
valveilla, kuuli hänen liikkuvan varovasti, jotta ei herättäisi häntä,
ja sitten laskeutuvan alas tikapuita, vetävän tallukat jalkaansa ja
menevän ulos hiljaa sulkien oven jälkeensä.

Tämä Ornellan esiintyminen rauhoitti häntä. Hänkin nousi ja näki
avatessaan ikkunan Ornellan pestyään kasvonsa ja kätensä kaivolla,
pyyhkivän ne alushameensa helmaan. Hän oli selin opettajaan, hänen
vartalollaan oli samat voimakkaat viivat kuin ennenkin, ja käsivarret
pistivät siitä esiin kuin vahvat oksat, mutta tuon ihmisruumiin melkein
rajun uhkuva voima ei enää häntä pelottanut. Seisoihan tuo nainen siinä
hänen edessään ja hänen valtansa alaisena kuin metsästä siirretty puu
karsivan puutarhurin edessä.

Huomatessaan opettajan Ornella oikaisi heti ryhtinsä tavalliseksi. Hän
ei silti ollut vanhusta näkevinään, vaan kiersi pari kertaa kaivon ja
poistui sitten katsomaan kanoja, ikäänkuin he molemmat vielä olisivat
olleet siellä, rikoksen ja teeskentelyn pesässä. Mutta kun opettaja
kutsui häntä ovelta, hän riensi tämän luo pää kumarassa, surullisena ja
nöyränä.

— Ornella, vanhus sanoi isällinen sävy äänessään, sina osaat tehdä
talousaskareita paremmin kuin minä. Keitä kahvia ja siivoa sitten vähän
täällä. Sillävälin käyn tuolla tuvassa miesten luona ja lähden sitten
asioille kylään. Tässä on kahvia ja tuolla on kahvipannu.

Ornella totteli häntä nöyrästi. Se luulo, että opettaja ehkä meni
tapaamaän Antoniota ja kenties yrittäisi aikaansaada sovintoa, herätti
naisessa vähän toivoa jopa ystävällisyyttäkin. Hän loi huoneeseen
yleiskatseen ikäänkuin ottaen sen huostaansa ja älysi heti, mitä siinä
oli tehtävää. Hän kumartui ottamaan käsillään hiiliä ja latoi niitä
pesään, ja niiden alle hän sytytti paperiliuskan. Silmänräpäyksessä
hän sai tulen leimahtamaan liekkiin, jotavastoin opettajalla tuhkan
sammuttua tavallisesti oli suuri työ, ennenkuin tuo ihme hänelle
onnistui.

Kahvikin näytti vallan itsestään kiehuvan Ornellan valvonnan alaisena,
ja kun se oli valmista, se maistui opettajasta mainiolta. Tuo hyvälle
tuoksuva maku suussaan hän läksi miesten luo sanomaan, että hän lähti
pois kotoa. Gesuino peseytyi parhaillaan kaivolla ilman paitaa, ja
hänen karvainen rintansa kimmelteli täynnä pieniä vesipisaroita. Proto
taas oli jo työssä ja korjasi lapion vartta.

Veljekset jo pohtivat Ornellan asiaa. Gesuino mutisi karkeita sanoja
hänestä ja naisista yleensä. Proto taas — etupäässä tehdäkseen hänelle
kiusaa — panetteli miehenretkuja, jotka viettelevät naisia. Mutta
aamuilma ja auringon pitkät säteet, joka vielä oli matalalla, saivat
molempien miesten joutavat sanat vaikenemaan.

       *       *       *       *       *

Opettaja kulki jälleen sitä tietä pitkin, joka nyttemmin tuntui
hänestä itse elämän tieltä. Ihminen menee ja tulee, luulee, ettei
enää koskaan palaa samaa tietä, luulee jättävänsä taakseen kaiken
menneisyyden. Ja sensijaan kaikki alkaa uudelleen, ja vaellamme alati
seuraten omia jälkiämme takanamme tai edellämme oma varjomme, — Mutta
on aika toimia ja jättää filosofoiminen, opettaja ajattelee itsekseen.
Sitten hän hymyilee kuvitellen, että hänen kasvonsa kuvastavat meren
pinnan värejä. Minnehän oikeastaan menen? Antonion luo? Mitäpä Antonio
voisi tehdä? Minkä parannuskeinon hän voisikaan keksiä? Nyt on tauti
rajoitettu, se on teljetty sairaalaan, ja minun velvollisuuteni on
huolehtia siitä, ettei se pääse levittämään tartuntaansa.

Hän astui siis edelleen, ja Olan valoisa kuva seurasi häntä yhä kuten
enkeli sokeaa Tobiasta. Moneen kertaan hän kumartui vaistomaisesti
noukkimaan tien kullanhohteisesta laidasta lehden tai kukan. Niin
Olakin teki, ja hänen mieleensä muistui, miten hän pikkupoikana
kotiseudullaan samoili pellonpientareilla kokoamassa lääkekasveja.

       *       *       *       *       *

Hän kulki milloin toista, milloin toista tuttua tietään. Antonio
ei ollut kotona. Rengin vaimo, joka tilapäisesti oli ylennetty talon
palvelijattaren arvoon, tähysteli opettajaa ilkeästi ja kysäsi, oliko
matka onnistunut hyvin. Hän ei vastannut ja viipyi etupäässä vain
seurustellakseen koiran kanssa, joka häntä huvitti ja joka saattoi
hänet portille asti aikoen lähteä kävelylle hänen kanssaan.

— Ei, ystäväni, nyt se ei käy päinsä, opettaja sanoo osoittaen enemmän
luottamusta eläimelle kuin äskeiselle naiselle. Sinun pitää jäädä
kotiin, kun siellä ei ole ketään. Kun Ola palaa, noudan teidät molemmat
kävelylle.

Koiran korvat menevät lerpalleen, mikä tietää, että se alistuu, ja
opettajan mentyä ulos portista ja suljettua sen, se haukkuu ylös ilmaan
ilmaisten olevansa paikallaan ja täyttävänsä velvollisuutensa. Opettaja
menee niinikään täyttämään velvollisuuttaan, mutta hänestä tuntuu, kuin
se olisi yhtä hyödytöntä kuin koiran haukkuminen ilmaan, ja hän astuu
tietä, joka johtaa hyökysillalle ja siitä kalatorille. Antoniota ei
näy, ja vanhus on melkein tyytyväinen, kun ei kohtaa häntä. Silti hän
jatkaa hakemistaan, kulkee kanavan varrella olevan tien päästä päähän,
kääntyy vasemmalle ja saapuu keskelle kylää. Antoniota vain ei näy,
mutta torin kulmassa, leipomon ja viiniravintolan välillä, johon on
asetettu pikku pöytia ja tuoleja katukäytävälle, joka on koristettu
kukkaruukuilla ja vihreillä kasveilla, ryhmä Antonion tuttavia istuu
juttelemassa ja katselemassa ohikulkijoita. Huomio kiintyy oitis
opettajaan, jonka tekee mieli kääntyä ja piiloittautua tien mutkaan,
mutta nyt hän jo voi täydelleen hillitä itseänsä ja vaistojaan. Hän
menee siis suoraa päätä heitä kohti, vastaa niiden tervehdykseen, jotka
häntä tervehtivät, ja jatkaa matkaansa.

Vihannesten ja hedelmien myyjättäret kutsuivat häntä; hän pysähtyy
erään eteen, jolta hän tavallisesti on ostanut, ja ostaa vähän
kirsikoita ajatellen täten voivansa tuottaa Ornellalle iloa. Äkkiä
jotakin värähtelee hänen sielunsa uumenissa ja hän vaistoaa, että se
on uusi tunne, joka ei ole pelkoa, ei ihmisystävyyttä eikä sääliä,
vaan epäitsekästä rakkautta, melkein isäntunnetta, joka yhdistää
hänet tuohon naiseen tai oikeammin siihen olentoon, jota tämä kantaa
sydämensä alla.

       *       *       *       *       *

Tultuaan kotiin opettaja huomasi heti, että asunnossa oli jotakin
uutta, joka tuntui sitä elähyttävän. Naisen käsi oli, vaikkakin
koneellisesti, kosketellut esineitä, seiniä, permantoa; vesi oli
virkistänyt ja puhdistanut kaiken, mikä oli ollut likaista, jopa
tehnyt sen niin perinpohjin, että muutamat esineet näyttivät uusilta.
Kodin sielu, tuli, paloi kirkkaasti, ja lopuksi hän huomasi, että
ullakkohuoneessakin kaikki oli puhdistettua — mikä tiesi, ettei
Ornella aikonut lähteä siitä pois. Ja kumarassa kaivon altaan edessä
Ornella pesi opettajan paitaa. Nähdessäan tämän palaavan hän säpsähti
silmät samanvärisinä kuin ympärillä olevat lehdet ja kumartui entistään
syvemmälle, kuin olisi tahtonut piiloittautua. Laskiessaan pöydälle
ostoksensa opettaja kuuli hänen hurjasti paiskailevan pesuvaatteita
altaan pesurahiin.

— Paiskele sinä vain, kai lopulta siitä saat tarpeeksesi. Opettaja
ajatteli ja huusi hänelle sitten ikkunasta:

— Ornella, toin sinulle kirsikoita, tahdotko tulla niitä syömään?

Ornella nousi vaivoin hilliten itseään. Hänen huulensa vavahtelivat
tuskasta, mutta myös ivasta.

— Toittehan minulle ainakin kenkäni? hän kysyi uhmaillen.

Opettaja ei enää pelännyt häntä.

— Mitä teet kengillä? Eihän sinun ainakaan tänään tarvitse lähteä
ulos. En saanut käsiini Antoniota hänen kotoaan enkä muualtakaan.

Ornella alkoi rajusti väännellä käsissään olevaa paitaparkaa.

— Tiesinhän, että hän pysyttelisi piilossa, tuo lurjus, tuo raukka,
tuo roisto...

Rumien sanojen tulva virtasi hänen suustaan valuen kaivoaltaan tummaan
veteen. Opettaja antoi hänen purkaa kaiken sappensa; parempi että se
tuli ulos, kuin että se jäi hänen sisäänsä.

Kirsikat näyttivät tekevän jonkinlaisen vaikutuksen. Kun Ornella
oli palannut huoneeseen käsivarret vielä märkinä, tuo isoilta
veripisaroilta näyttävä kirsikkakasa tuntui houkuttelevan häntä.
Hitaasti hän otti yhden, katseli sitä ja pisti sen suuhunsa, irroitti
kannan, sylki kiven käteensä ja piteli sitä siinä, ikäänkuin ei olisi
aikonut koskaan heittää sitä pois.

Ja äkkiä hänkin tuli ajatelleeksi Olaa hurjasti haluten jälleen
saada lapsen luokseen, tuntea hänen virkeiden kasvojensa, jotka
olivat raikkaat kuin hedelmä, koskettelevan omia surusta ja raivosta
surkastuneita kasvojaan, ja saada syödä yhdessä hänen kanssaan
kirsikoita ja leikitellä niiden kivillä ja varsilla. Mutta tätä ei
hänelle enää koskaan suotaisi, ei koskaan ja hänen silmänsä kostuivat
kyynelistä.

Hän kaatoi kirsikat lautaselle ja meni ikkunan ääreen huuhtelemaan
niitä. Silloin hän huomasi kaksi silmää, jotka omituisesti olivat hänen
omien silmiensä näköiset näyttäen kissan silmiltä, joka odottaa, että
sille heitettäisiin joku pala syötäväksi.

Hetken nuo neljä kissansilmää tuijottivat toisiinsa eläimellisen
uteliaasti, sitten nainen naurahti ja tuntui muuttuvan entiseksi
Ornellaksi.

Ulkona seisova Gesuino näytti häikäistyneeltä. Hän oli tullut
nähdäkseen Ornellan, ja tuo näky, hänen kasvojensa korea väri, vaaleat
hiukset, punaiset kirsikat ja punainen hame, yhä kiihdytti hänen
uteliaisuuttaan. Ornellan nauru oli kuin ansa, joka heitettiin hänen
kaulaansa ja joka oli vähällä tukahduttaa hänet. Silti hänen kasvonsa
säilyttivät ankaran ilmeensä.

— Onko koulunopettaja kotona? hän kysyi salatakseen, että oli tullut
siihen naisen vuoksi.

— Eikö teillä ole silmiä päässä? Onhan hän tuolla kaivon takana.

— Onko tarkoituksesi kaataa vesi päälleni? mies huusi ja peräytyi.
Onko se tarkoituksesi?

— Mene siis tiehesi, Ornella huusi röyhkeästi ja heitti hänen päälleen
viimeiset pisarat lautaselta. Mies peräytyi kuitenkin yhä tuijottaen
tytön silmiin, joka valloittajattarena ihastuneena kesti tuon lumotun
katseen. Näin kissat katselevat toisiaan ennen raakamaista kiimaansa.

Opettaja pani merkille tämän, ja toivonvälke tunki hänen sieluunsa.
Jospa Gesuino rakastuisi Ornellaan ja naisi hänet!

Mutta tuo välke sammui pian. Entä lapsi? Eihän voinut jättää Antonion
lasta kuin koiranpenikkaa noiden miesten elätettäväksi, eikä voinut
riistää lasta äidiltä. Ennen kaikkea ei saanut päästää mielikuvitusta
valloilleen eikä sallia tuollaisten ihmisten käydä vaaralliseen
leikkiin.

Hän löi olalle Gesuinoa, joka rikoksellisen tavoin painoi päänsä alas.
Opettaja sanoi lyhyesti:

— Luulenpa, että palvelijattareni miellyttää teitä. Mutta muistakaa,
että hän on pakana, te sitävastoin uskotte Jumalaan. Ja muistakaa
sitäpaitsi eilinen keskustelumme.

Ornella oli vetäytynyt pois ikkunan äärestä ja siirtyi äkkiä jälleen
keskelle ankaraa todellisuutta. Kuullessaan opettajan sanat hän
ajatteli, että miehet jo tiesivat kaiken hänestä ja äkkiä hänet valtasi
häpeäntunne, joka pakotti hänet piiloittautumaan.

       *       *       *       *       *

Protokin tahtoi tutustua Ornellaan. Gesuinon valtasi melkein kuin
nuorukaisen aistillinen pyyde, joka veti häntä tuon naisen puoleen;
Proto taas oli käytännön mies, joka jo hyvin tuntee naisen, ja hakee
hänestä paitsi aistillisen pyyteen tyydyttäjää myös avustajatarta
työssä, ehkäpä suorastaan orjatarta.

Toistaiseksi epämääräiset tuumat ja laskelmat risteilivät hänen
aivoissaan. Ornellan ruumiillinen tila ei häntä peloittanut, pikemmin
se antoi hänelle hyviä toiveita. Mutta hän pidättäytyi ankarasti
menemästä opettajan asuntoon ja kielsi Gesuinoakin menemästä sinne.

Mutta tultuansa kotiin hän huomasi Gesuinon jo käyneen siellä. Tämä
tosin ei puhunut siitä, vaan oli tavallistaan vaiteliaampi ja raatoi,
punaisia kulmakarvojaan rypistellen niin uutterasti, että hiki tippui
otsalta maahan noiden tiheiden kulmakarvojen lomitse. Mutta hänen hurja
työintonsa hänen nyhtäessään rikkaruohoja ja pehmentäessään multaa
punajuurikkaiden ympäriltä ilmaisi sitä uutta elinvoimaa, joka häntä
elähytti.

Proto ei kuitenkaan puhunut mitään, ja tämä oli pitkistä ajoista
ensimmäinen päivä, jona veljekset eivät riidelleet keskenään. Oli kuin
hiljainen sopimus heidän välillään, etteivät he päästäisi ääntään
kuuluviin, ja kun koira heristi korviaan opettajan asuntoon päin,
he kielsivät sitä haukkumasta. Sen sijaan nuo molemmat kuuntelivat
uteliaasti odottaen, ja tätä uteliaisuutta kiihdytti ympärillä
vallitseva hiljaisuus ja kesäkuun tyyneys, joka sai merenkin
vaikenemaan ja veti viiniköynnösten lehdet lerpalleen, niin että
aurinko helpommin joudutti rypäleterttujen tuleentumista.

Nähdessään veljekset raatamassa opettaja oli varma siitä, että he
pitäisivät toisiaan silmällä ja yhdessä valvoisivat Ornellaa ja taloa,
ja lähti jälleen kotoa tapaamaan Antoniota.

Nyt häntä elähytti melkein ilon tunne: hän aikoi tiedustella Margan ja
Olan vointia ja noutaa Ornellan vaatteet.

Olan puutarhassa tunsi ruusujen tuoksun, joiden terälehdet varisivat,
ja siellä vallitsi sama lumous kuin ennenkin. Puhdistava tuulahdus oli
kulkenut siitäkin. Vai oliko kaikki pelkkää unennäköä, sen sisäisen
valon heijastusta, joka säteili opettajan sydämestä?

       *       *       *       *       *

Kuullessaan askelia Antonio juoksi ulos keittiöstä ja punastui
kuin nainen, joka yllätetään pahanteosta.

— Vihdoinkin tavoitan sinut, opettaja sanoi, nykäisten lakkiaan
tervehdykseksi. Olen hakenut sinua koko päivän. Kuinka vaimosi ja Ola
voivat?

Opettajan levollisuus sai Antonion tuntemaan itsensä turvalliseksi.

— He voivat hyvin. Ola on tutustunut toisiin lapsiin ja saanut niistä
leikkitovereita. Ajatelkaa, että hän heti alkoi leikkiä koulua heidän
kanssaan!

— Entä Marga!?

— Margakin voi paremmin. Viimeksi toissapäivänä hänellä taas oli
kuumekohtaus, mutta se oli entistään lievempi, niin että hän illalla
saattoi nousta vuoteesta. Mutta hän on hyvin hermostunut; Tulkaa toki
istumaan, hän virkkoi palaten vanhuksen seurassa keittiöön.

Keittiö oli hieman epäjärjestyksessä, siellä näkyi vielä Ornellan
vaatteita, hänen sininen esiliinansa riippumassa pölyriepujen vieressä
ja hänen kenkänsä pöydän alla. Kissa tunsi opettajan ja hankasi
selkäänsä hänen sääriinsä. Koirakin riensi kaukaa saapuville ja asettui
opettajan eteen tuijottaen hänen silmiinsä korvat pystyssä, ja joka
kerta kun Olan nimeä mainittiin, se laski korvansa lerpalleen pehmeinä
kuin taikina sitten taas nostaen ne pystyyn. Molemmat eläimet olivat
laihtuneet, tai ainakin nälissään.

Ainoa, joka keskellä tätä sekavuutta ei näyttänyt muuttuneen, oli
Antonio itse. Hän oli huolellisesti pukeutunut, paita oli puhdas ja
pehmeä silkkinen kaulusnauha hyvin solmittu. Mutta ei siinä kyllin,
hänellä oli lisäksi jalassa kiiltävät uudet kengat, jotka olivat samaa
väriä kuin kaulusnauha, ja hän selitti, että hänen poissaolonsa sinä
aamuna johtui juuri näiden kenkien ostosta, hänen kun oli täytynyt
käydä lähimmässä kaupungissa saadakseen makunsa mukaiset kengät.

Hänen lempeät kirkkaat silmänsä, joita pitkät ripset kainosti
verhosivat, näyttivät perin viattomilta, niin että ne taas liikuttivat
opettajaa, vaikka tämä samalla paheksui omaa heltymystään.

Tästä pahoittelustaan huolimatta hän kysyi viattomasti:

— Oletko täällä yksin?

— Olenpa kyllä. Potkin ulos tuon lutkan.

— Sen tiedän, opettaja sanoi havahtuen todellisuuteen, ja tulin tänne
kysymään sinulta syytä.

— Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Karkoitin hänet sentähden,
että te läksitte pois talostamme.

— Ja jollen minä olisi lähtenyt luotanne, olisitko siinä tapauksessa
pitänyt häntä edelleen palveluksessasi?

— En tiedä. Sen vain tiedän, että hän ilkkuen antoi minulle kirjeenne,
ja silloin menetin malttini ja kohtelin häntä ansionsa mukaan.

— Mutta tiedät toki, missä tilassa hän on?

— Pyh! Te otatte asiat vallan liian vakavalta kannalta. Tuo
tyttöletukka on lapsesta alkaen ollut turmeltunut. Hän se juoksentelee
miesten perässä, eikä ole syytä kohdella häntä hellävaroen.

— Mutta sinä, Antonio, et kohdellut häntä pahoin, niinkauan kuin hän
miellytti sinua, ja tahdotpa tai et, se lapsi, jota hän kohdussaan
kantaa, on sinun. Mutta älkäämme enää puhuko siitä. Puhua sinulle on
samaa, aioin sanoa, kuin puhuisi tuolle koiralle; mutta ei, se vertaus
ei ole sattuva, sillä koiralla on enemmän sydäntä kuin sinulla — se
olisi samaa kuin puhua seinille. Olenkin tullut tänne vain pyytämään
sinua ainakin jättämään minulle Ornellan vaatteet.

— Vai niin, hän on siis tullut teidän luoksenne? Onko hän valloittanut
teidänkin sydämenne? Pitäkää varanne.

Mustasukkaisuutta, ivaa, hämmästystä, uteliaisuutta, mutta myös
ilkeyttä kuulosti Antonion äänestä. Opettaja odotti mitä loukkauksia
tahansa, mutta ei arkaillut, vaan nautti ja oli huvitettu siitä.

— Tietysti pidän varani. Mutta kuka tietää, enkö juuri minä lopuksi
nai häntä? Missään tapauksessa minulla ei ole riittävästi varoja
kustantaa hänen kapioitaan, ja luovuta siis minulle, sen sanon
toistamiseen, hänen vaatteensa ja kenkänsä.

Antonio rypisti kulmakarvojaan ja katseli kenkiään.

— Missä tyttö on?

— Mitä se sinuun koskee?

— Koskeepa juuri minua. Puhutaan toisin, kuin mitä ajatellaan.

— Hän on minun luonani, opettaja silloin sanoi lujalla, mutta
surullisella äänellä.

Toinen nosti päätään suuttuneena ja nöyryytettynä kuin mies, jota on
ivattu ja petkutettu.

— Ja missä asutte?

— Sekään ei koske sinuun. Jos olisit siitä välittänyt, olisit tullut
asuntoani hakemaan. Sensijaan menit ostamaan itsellesi uudet kengät.

Antonio kavahti pystyyn puiden nyrkkiään, ja näytti siltä kuin hän
olisi aikonut lyödä opettajaa. Sitten hän meni ovelle hengittämään
syvään ja palasi sen jälkeen istumaan jäykkänä ja vakavana.

— Olette oikeassa. Olen eläimiä kehnompi, uskon luopio. Olen aina
noudattanut omia oikkujani, aina langennut paholaisen viettelyksiin.
Mutta nyt tahdon turvautua teidän johtoonne, kuten minun olisi pitänyt
tehdä pienestä pitäen. Sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä?

— Sinun täytyy tehdä se päätös, ettet enää koskaan lähesty tuota
naista. Kun lapsi on syntynyt, huolehdimme siitä.

— _Minä_ huolehdin siitä, Antonio sanoi väkavasti. Panen sen kouluun.

— Heti sen synnyttyä? Ehkä sitä ei oteta kouluun. Laskiko opettaja
leikkiä, vai ilkkuiko hän vuorostaan? Antonio katsoi häneen ensin
suuttuneena, mutta alkoi sitten nauraa. Ja hänen naurunsa oli siinä
määrin Olan naurun kaltaista, että keskustelua verhonnut varjo vaihtui
valoksi.

       *       *       *       *       *

Sitten sovittiin, millaista menettelytapaa oli noudatettava, jotta
kaikkien edut vaarinotettaisiin. Rengin vaimolle annettiin tehtäväksi
hankkia Antonion taloon ennen Margan paluuta rehellinen ja luotettava
palvelijatar.

Opettaja neuvoi Antoniota varomaan mainitsemasta vaimolleen mitään
ennen ratkaisevaa tapausta ja vaatimaan rengin perhettä pitämään asiaa
salassa.

Opettaja päätti pitää Ornellaa luonaan asumassa. Milloin ja miten tämä
hänen uhrauksensa oli päättyvä, sitä hän ei tietänyt, mutta hän luotti
lujasti Jumalaan. Silti hän epäröimättä vastaanotti sen kuukautisen
rahallisen avustuksen, jonka Antonio tarjosi naisen ylläpidoksi, sillä
olihan hän, opettaja, köyhä mies, ja hänen opettajan eläkkeensä pieni;
myymästään talosta saamansa rahamäärän korot riittivät töintuskin hänen
omaan toimeentuloonsa.

Antonio sitävastoin oli rikas, niin rikas, ettei hän pitänyt lompakkoa
povitaskussa, niinkuin sellaisten henkilöiden on tapana tehdä, joiden
on tarpeellista tietää, paljonko rahaa he omistavat, vaan veti esiin
housujen taskusta kourallisen rypistyneitä isoja ja pieniä seteleitä.

Ja kun hän ei vaivautunut ottamaan niitä ylös, opettaja kumartui
nostamaan ne lattialta. Opettaja tyytyi näihin seteleihin, taittoi
ne kokoon toisen toisensa perästä ja pisti ne vakavana vanhaan ja
kuluneeseen, mutta vielä eheään lompakkoonsa, siihen osastoon,
jossa hän säilytti Antonion lapsuudenaikaista valokuvaa ja punaista
sydämenmuotoista kiveä, jonka Ola oli löytänyt merenrannalta ja
lahjoittanut hänelle.

Hän itse kantoi kotiin Ornellan mytyn, johon kengätkin oli
pistetty. Ja vaikk'ei se ollut raskas, hän silti eräiden mielessään
liikkuvien ajatusten painamana astui vaivalloisemmin kuin lähtiessään
kotoaan.

— Nyt, kun Ornella näkee, että hänet peruuttamattomasti on karkoitettu
paikastaan, Jumala tietää, minkä metelin hän nostaa, vanhus ajatteli.

Varovasti hän avasi portin, johon hänellä yksin oli avain, ja lähestyi
taloa melkein pelokkaana, laskien mytyn maahan nurkan taakse. Hän
tahtoi ensin nähdä, millä tuulella Ornella oli. Mutta miten tarkoin
etsikään, hän ei löytänyt tätä talosta eikä sen ympäriltä. Avoimesta
ovesta näkyivät kanat tepastelevan valloillaan huoneessa. Keltainen ja
ruskea kukkopoikanen tappelivat höyhenet pörröllään hurjasti pöydän
alla, ja komea kukko ja kana, valkoinen kuin kyyhky, olivat siellä kuin
kotonaan.

— Aika lurjuksia, soh! opettaja huusi ja löi yhteen kätensä ikäänkuin
paukuttaen niille suosiota.

Ja kun hänen oli onnistunut karkoittaa nämä rauhanhäiritsijät, myöskin
kukkopoikaset, jotka kaksintaistelunsa vimmassa olivat sokeat ja kuurot
kaikelle muulle kuin vihalleen, opettaja meni veljesten asunnolle
katsomaan, olisiko Ornella siellä. Ja siellä hän todella olikin,
kirkkaassa päivänpaisteessa kuvastuen vihreään ja siniseen taustaan
kookkaana, niin että pään ympäri kierretyt palmikot melkein näyttivät
koskettelevan taivasta. Molemmat miehet tuijottivat naiseen. He olivat
pieniä hanen rinnallaan seisoessaan siinä, puoleksi kumartuneina työnsä
puoleen. Ja kaikki kolme naureskelivat ja käyttivät rivoja sanoja,
ollen samojen eläimellisten pyyteiden vallassa. Opettaja ei uskaltanut
enää toivoa Jumalalta armeliaisuutta.

       *       *       *       *       *

Tätä tilaa kesti muutaman viikon, ja se paheni kuuman sään
aljettua.

Opettaja tunsi päivä päivältä kärsimyksensä kasvavan. Turhaan hän
ponnisteli vapautuakseen siitä, mutta kuka voi karkoittaa kuumunden
painajaisen? Olisi pitänyt paeta vuorten huipuille tai kaukaisimmalle
mereen pistävälle niemelle, missä ilma on puhdasta, mutta hän ei
päässyt liikkumaan paikaltaan. Hän ei voinut eikä tahtonutkaan,
tietäen, että vaikka hän pakenisi viileämpään olinpaikkaan, sekään ei
tuottaisi hänelle lievennystä. Hän alistui siis nöyrästi suruunsa,
samoin kuin taipui kärsimään tämän alavan maan ummehtunutta
liikkumatonta kuumuutta, joka kuivetutti kaiken, niinkuin suru poltti
hänen sieluansakin, sillä ei edes meren raikkaan henkäyksen onnistunut
puhaltaa pois riisipeltojen ja soodatehtaiden pahaa löyhkää.

Ornellakin näytti alistuneen kohtaloonsa. Hän kävi ostoksilla ja
työskenteli puutarhassa ja käytti hyväkseen lähellä asuvien veljesten
seuraa naureskellakseen ja kinastellakseen heidän kanssaan. Ja
veljeksetkin olivat jälleen alkaneet riidellä keskenään näennäisesti
toisista syistä, mutta tosiasiassa Ornellan tähden. Gesuino kävi
nyt joka aamu kirkossa saadakseen tavata hänet hänen liikkuessaan
ostoksilla, mutta myös siksi, että tunnontuskat vaivasivat häntä, ja
hän koetti tukahduttaa rajua intohimoaan rukouksilla ja uskonnollisilla
menoilla.

Eräänä iltana ollesssan yksin kotona opettaja kuuli Proton intoilevalla
äänellä kysyvän, saiko tulla sisään.

— Tulkaa vain, opettaja sanoi ja vaistosi heti, että tässä oli kysymys
jostakin erikoisesta. Hän taittoi huolellisesti kokoon sanomalehden,
jota paraikaa luki, otti silmälasit nenältään ja pisti ne mustaan
koteloon.

— Mitä?, Proto kysyi teeskentelevällä äänellä, eikö palvelijattarenne
ole vielä palannut kotiin?

— Ei ole, niinkuin näette. Hän meni ostamaan maitoa.

— Ja te sallitte hanen olla poissa näin myöhään.

— Minkä sille mahdan? Asiat ovat niinkuin ovat.

Proto kävi vakavaksi, melkein synkäksi.

— Niin näyttää todella olevan, hän huokasi. Kaikki naiset ovat
samanlaisia. Gesuino vannoo, ettei ole olemassa ainoatakaan
kunniallista naista. Mutta minun vaimoni oli todella kunniallinen,
sen voin vannoa. Nuorena hänkin hyvin mielellään huvitteli, mutta
minun mielipiteeni on, että hyvä aviomies tekee vaimonsa kunnolliseksi
etupäässä kepin avulla. Kerran eräs tuttavani...

Opettaja ei tuntunut halukkaalta kuuntelemaan niitä valaisevia
tosiseikkoja, joiden muodossa Protolla aina oli tapana havainnollistaa
vakaumuksiaan. Hän katsoi siis miestä tiukasti silmiin ja sanoi: —
Proto, teillä on varmaankin minulle jotakin puhuttavaa.

Proto älyää, etteivät valmistavat puheet tehoa tuohon mieheen,
vaan että täytyy käydä suoraa päätä asiaan.

— Asia on tämä, hän sanoi jäykästi, — ehkä jo olette arvannutkin sen?
Tuo tyttö on mieleeni. Hän on roteva ja terve, ja minun vaimonani ja
Gesuinon valvonnan alaisena hänestä kyllä tulee kunnollinen.

— Entä jos Gesuino on vielä kovemmin pikiintynyt kuin te?

— Se ei merkitse, mitään. Häneltä se kyllä menee ohi, jollei muuten,
niin minä kyllä huolehdin siitä, että se menee ohi. Lähetän veljeni
matkoihinsa. Muuta ei tarvita. Eläköön sitten itsekseen. Mutta se ei
kylläkään tule kysymykseen, sillä pidämme siksi paljon toisistämme.

— Tytöllä on nyt viides kuukautensa kuten tiedätte, näkeehän sen jo
päältäkin.

— Se ei haittaa. Täytyy odottaa, kunnes lapsi syntyy, kunnes äiti on
sitä imettänyt ja kunnes kaikki on selvää. Kakaran minä tietysti otan
ottolapsekseni.

Tämä järkähtämätön varmuus saa opettajan horjumaan. Tämä tuntuu nyt
hänestä luonnolliselta ilmiöltä, ja hän kysyy itseltään, eikö hän
yksin eroa normalisten ihmisten elintavoista. Mutta tosiasiassa hän
tunsi, ettei niin ollut laita, ja sensijaan että hän olisi iloinnut
tästä Jumalan osoittamasta uudesta armosta, joka saa levottomat aallot
hänen ympärillään asettumaan ja ajaa hänen alustaan rantaan, hän käy
surulliseksi sydänjuuriaan myöten.

— Tietääkö tyttö siitä mitään?

— Totta puhuakseni olen tehnyt hänelle muutamia viittauksia. Eikä hän
vastannut mitään, mutta näin hänen tarkasti katselevan tupaa, eläimiä
ja peltoa arvioidakseen kaikkea ja tietääkseen, mitä kannattaa antaa,
ja mitä voi ottaa. Hän on käytännöllinen nainen, ja se on mieleeni. Hän
on ketterä askareissaan; en tunne useita niin ketteriä.

— Se on totta, opettaja virkkaa vahvistaen ja katselee ympärilleen,
ja miehen katse seuraa häntä. Huone näyttää todella muuttuneelta,
vuode puhtaana, seinällä säteilevän kaunis gobeliini "Pako", piironki
lamppuöljyllä puhdistettuna kiiltäväksi ja kaikki sillä olevat pienet
esineet järjestyksessä.

Hellan hormista riippuu vihreitä paperiliuskoja, permanto on lakaistu,
ja takaseinällä riippuvat keittiöastiat somina metallikoristeina.

Piirongille asetettu herätyskello osoittaa jo neljännestä vailla
yhdeksää, eikä Ornellaa vielä näy.

— Asia on nähkääs niin, Proto virkkaa hieman hermostuneesti, että
tuo tyttö kernaasti juoksentelee kylällä ja lörpöttelee miesten kanssa.
Mutta se on kaikille naisille yhteinen tauti ja se menee ohi, kunhan
vain...

Tässä syntyy synkkä vaitiolo, jonka aikana kellon raksutus kuuluu käen
kukunnalta korvessa. Proto ei jatka, eikä opettaja kysy. Molemmat
aavistavat uhkaavan vaaran.

Lopulta Proto, joka tavallisesti katsoo puhetoveriansa suoraan silmiin,
luo katseensa maahan ja sanoo:

— Tyttö on edelleen suhteissa tuohon mieheen — tiedätte ketä tarkoitan
— ja teidän on välttämättä puututtava asiaan ja tehtävä siitä loppu.

Opettaja ei räpäytä silmäänsäkään. Hän tulee ajatelleeksi erästä Olan
leikkiä tytön kavahtaessa isoisänsä kaulaan sanoen: "Saammepa nähdä,
kumpi kauemmin voi pitää silmiään auki, luomia vilkuttamatta" — ja
puhaltaessa henkeä nauravasta suustaan hänen kasvoilleen. Ja tämä
muisto tukee häntä vielä koettelemuksen hetkenä.

— Kuka on sanonut, että Ornellan välit Antonioon vielä jatkuvat?
opettaja kysyi ääni lujana.

Proto katsoi ylös, melkein ällistyneenä, kun opettaja tiesikin, että
"tuo mies", jonka nimeä he eivät koskaan olleet puheissaan maininneet,
oli Antonio.

— Olen nähnyt sen omin silmin. Ensin näin heidän puhelevan keskenään
tiellä, ja sitten seurasin tyttöä matkan päästä ja näin hänen menevän
sisälle tuohon taloon. Gesuino muutoin todistaa sen.

Opettaja pisti silmälasinsa nenälleen koneellisesti kuten hänen oli
tapana tehdä tahtoessaan tarkastaa jotakin läheltä, otti ne taas pois,
ja pidellen niitä sormien välissä hän ojensi toisen kätensä kovin
paheksuen.

— Ja sellaisen naisen kanssa tahdotte mennä naimisiin? Te, Gesuino ja
hän... siitä tulisi kaunis sotku!

Hän hillitsi itsensä. Proto oli loukkautunut. Arvokkaammin kuin
opettaja hän virkkoi:

— Minun taloni on aina ollut puhdas, köyhä, mutta puhdas. Ja vakuutan,
että niin on oleva aina, tulkoon siihen mikä nainen tahansa.

— Mutta tuo nainen voisi pettää itse Herraa Jumalaakin.

— Jumala ja minä, se on eri asia, Proto vakuutti osoittamatta
vähintäkään ivaa. Ja opettaja, jolla joskus oli se suurenmoinen
käsitys, että han oli osa itse Jumalasta, tunsi itsensä suuresti
erilaiseksi kuin tuo kansanmies.

Hän pyysi joka tapauksessa miettimisaikaa.

       *       *       *       *       *

Syyskuun ensi päivinä Marga palasi kotiin. Hänen terveytensä oli
suuresti parantunut. Aika ajoin kuume oli kokonaan poissa tai vaivasi
se häntä ainoastaan iltapäivisin, taas haihtuen auringon laskiessa ja
käyden joka kerta lievemmäksi ja lyhytaikaisemmaksi. Ja kun opettaja
ei enää näyttäytynyt eikä tullut nostamaan kuukautista raha-avustusta,
jota Antonio sopimuksen mukaan oli suorittanut, Marga ja Ola eräänä
päivänä lähtivät tervehtimään häntä hänen tyyssijaansa. Nyttemmin
kaikki tiesivät, että hän asui siellä yhdessä Ornellan kanssa, jonka
raskaudentilaa katsottiin hänen syykseen. Rahvas juoruili siitä, mutta
osoittamatta hämmästystä tai ylenkatsetta: tapahtuuhan sellaista
maailmassa. Eikä opettajakaan enää ollut siitä pahoillaan. Aikaisempi
suru oli jälleen tullut hänen pettämättömäksi toverikseen, mutta silti
hän salaa toivoi parempia päiviä. Täytyihän tapahtua jotakin, jollei
muuta, niin kuolema tulisi ja lopettaisi hänen kohtalonsa surulliset
vaiheet ja vapauttaisi hänen sielunsa ristiriidoista. Ja hän odotti
kuin lehti puussa, jonka eräänä päivänä pitää saada rauha tuulelta ja
auringolta jä varista maahan.

Hän eli puutarhan puiden ja pensaiden keskellä kuvitellen viljelevänsä
maata; tosiasiassa hän etsi itselleen lohdutusta pyrkimällä yhtymään
luonnon elämään.

Ja hän luuli olevansa onnellinen joutuessaan kosketuksiin tämän luonnon
kanssa, kun persikkapuu pudotteli kypsiä hedelmiään hänen jalkojensa
juureen, kun hyönteiset vapaasti mellastelivat hänere hiuksissaan
ja vaatteissaan, kun vihreä hämähäkki kiiti hänen kätensä poikki ja
leppäterttu, punaisena kuin veripisara, laskeutui hänen multaiselle
sormelleen.

Kaikki vain harhaluuloja; hänen sydämensä oli yksinäinen, hänen lyhyt
ilonsa liiti pois kuin leppäterttu saavuttuaan hänen sormensa päähän.

       *       *       *       *       *

Ainoastaan sielu, joka vaieten kärsii, saattaa lohduttaa toista
hiljaisuudessa kärsivää sielua. Margan tulo nosti häntä tuosta hänen
haudanomaisesta pyrkimyksestään maan povea kohti paljoa enemmän kuin
Olan. Marga ei ollut tietävinään mitään. Hän tervehti Ornellaa kuin
entistä palvelijatartaan, joka oli siirtynyt palvelukseen toiseen
taloon, ja salli Olan hellästi syleillä häntä.

— Kas vain, kuinka olet vahva! Ja kuinka paljon painat. Ja kuinka olet
kasvanut!

Tyttö olikin kasvanut, ja muutamat tuoreet naarmut sametinpehmeillä
käsivarsilla kertoivat viimeisistä kahakoista vuoristolaislapsien
kanssa.

Isoisän ja tytön kohtaaminen muistutti hiukan kahden rakastavan
pitkän eron jälkeen tapahtuvaa jälleennäkemistä. Jotakin vierasta
oli kuitenkin tullut heidän valilleen, ja varsinkin tyttö oli hieman
unhoittanut hänet ja käynyt uskottomaksi. Hän antoi isoisän suudella ja
hyväillä itseään, mutta liukui hänen käsistään samoin kuin heidän ensi
kerran kohdatessaan toisensa, eikä tyttö enää katsellut häntä niinkuin
ennen. Johan hän tunsi vanhuksen eikä löytänyt hänestä mitään uutta,
varsinkin kun hänellä oli yllään sama puku ja sama kaulanauha kuin
ennen.

Enemmän häntä huvitti itse paikka, tuo salaperäinen talo, johon hän
viimeinkin oli päässyt tunkeutumaan. Ja yhdellä ainoalla katseella hän
havaitsi kaiken, puut, pöydät ja kaivon ja menetteli niin ovelasti,
että viimein sai mennä sisälle rakennukseen. Hän huomasi heti ullakolle
johtavat tikapuut, ja hänen silmänsä loistivat hurjasta ilosta.
Siellä ylhäällä piili salaisuus, sen vanhan muijan ilmakehä, joka
varasti lapsia. Ehkä siellä vielä oli piiloitettuna joku lapsikin...
Ja hänen kiivetessään ylös tikapuita Ornellan valvonnan alaisena,
joka ei näyttänyt välittävän mistään muusta kuin tytöstä, opettaja ja
Marga istuutuivat ulkona marmoripöydän ääreen. Opettajakin oli tyyni,
melkein kylmä, katseli tarkoin Margan kasvoja ja arveli hänen tulleen
nuoremman näköiseksi. Sitten hän tiedusteli Antonion vointia ja miten
talousaskareet sujuivat.

— Sangen hyvin, Marga huudahti. Antonio valmisti minulle sen
yllätyksen, että taloon oli hankittu uusi palvelijatar, ja sitten hän
mainitsi erottaneensa tämän, en tiedä mistä syystä. Mutta nykyinen
palvelijättaremme on kykenevä, ja olenhan minäkin nyt terveempi
ja tulen paremmin toimeen. Jos tulen ihan terveeksi, en tarvitse
palvelijatarta ollenkaan.

Opettaja ei herjennyt katselemasta Margaa, ja tämän hienot,
puhdaspiirteiset kasvot, kirkkaat silmät, viaton lapsensuu ja
ennenkaikkea hento unelmoiva ääni herätti jälleen opettajassa syvää
ihailua. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut puhuvan kuvapatsaan
edessä, ja hän ihmetteli, miksi tämä puhui noin. Senkö tähden, ettei
Ornella kuulisi hänen puhettaan, vai että tuon vekkulin, Antonion, oli
onnistunut salata häneltä totuus?

Mutta muistaessaan heidän keskustelunsa heti tulonsa jälkeen hän
vaistosi, että sama ilmakehä ympäröi heitä kuin ennenkin, ja ettei
ollut hänen asiansa yrittää haihduttaa sitä.

— Tahdonpa näyttää sinulle puutarhan, tulehan! opettaja sanoi nousten.
Marga seurasi häntä alttiisti. Hän ihaili kanoja, hautovaa kanaa ja sen
kukoistavaa keltaista pienokaisjoukkoa, jolle Ornella oli omistanut
paljon huolta, ihaili lehtikujan runsaita rypäleterttuja ja teki useita
työmiesveljeksiä ja huvilan onnettomia omistajia koskevia kysymyksiä,

— Pian oikeudenkäynti alkaa, ja karannut rikollinen tuomitaan _in
contumaciam_, julistetaan yksipuolinen tuomio. Joku päivä sitten eräs
viranomainen kävi täällä katsomassa, oliko kaikki järjestyksessä.
Kaikki on järjestyksessä paikassa, jossa kaikki on suljettua ja missä
kuolo vallitsee, opettaja jatkoi kovemmalla äänellä katsellen taloa ja
sitten Margaa. Tällä kannalla asiat ovat.

Marga ei sanonut mitään, mutta heidän tultuaan lähemmäksi pensasaitaa
hän virkkoi kuin tarkkaan harkittuaan:

— Ja kun teidän on luovuttava huvilan vartioimisesta, toivomme teidän
palaavan meille. Milloin se tapahtuu? Ehkä lokakuussa?

— En tiedä, tulevaisuus on Jumalan kädessä, opettaja vastasi,
vaistomaisesti matkien Margan puhetapaa.

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän kuluttua Ornella kysyi opettajalta, miksi hän
ei ollut mennyt vastakäynnille Margan luo. Ensin opettaja hämmästyi
tätä kysymystä, sitten hän koetti saada selville, mitä sen alla
piili. Ornella oli tavallisesti ääneti kulkien hiljaa huohottaen
ikäänkuin hänen hengityksensä olisi kaksinkertaistunut hänen kohdussaan
kantamansa lapsen vuoksi. Hän vaikeni, teki työtä ja keksi aina
jotakin tehtävää. Opettaja katseli häntä takaa, kuten kerran ennen, ja
kuvitteli näkevänsä hänen kasvavan, ja tosiasiassa hän olikin paisunut
luonnollisista syistä. Ja vaikka Ornella edelleen herätti hänessä
vastenmielisyyden ja pelon tunteita, hän katseli naista nyt kokien
sielussaan uskonnollista mielenliikutusta, johon usein oli pyrkinyt.
Oikeastaan tuossa naisessa kypsyi elämän salaisuus, ja kun puu kukkii,
emme luo katseitamme maahan, vaan taivaaseen, joka kaareutuu sen yllä.

Ornellan kysymyksessä varmaankin piili jokin juoni, mutta opettaja
tunsi itsensä väsyneeksi eikä halunnut syvemmin tutkia mitään.

Margan käynnin jälkeen yksinäisyys alkoi jälleen painaa häntä kuin
kilpikonnaa, joka ryömii maankamaraan painautuneena. Yksinäisyys tosin
puhdisti ja poisti hänen verestään sairaalloiset ainekset, mutta
hän tunsi, että hänen sydämensä lopulta tuon yksinäisyyden painosta
murtuisi. Sillä ei ole totta, että korkealla tasolla oleva ihminen
voi elää yksin luonto seuranaan ja yhdessä olentojen kanssa, jotka
ovat häntä paljoa alempana. Tuollaisen etevän henkilön sydän tarvitsee
vertaisensa sydäntä, samoin kuin toinen pylväs tarvitsee toista
voidakseen kannattaa pyhäkköä.

Eräänä päivänä hän palasi Olan luo. Tyttö istui lehtimajassa paljain
jaloin, yllään pieni lyhyt hame, mikä sai hänet muistuttamaan noita
lintuja, jotka saavat sen troopillisen metsän värin, jossa elävät. Hän
leikki kissan kanssa potkien sitä jalallaan, ja kun eläin oli hyppinyt
hänen ympärillään vuoroin työntäen ulos ja vetäen sisään kyntensä,
hän jätti paljaan pienen jalkansa lepäämään kissan käpälien väliin ja
painoi jalkaansa kissan vatsaan. Ei kumpikaan tehnyt toiselleen pahaa,
molemmat iloitsivat tuosta näennäisesti julmasta leikistä.

Punainen perhonen liiteli heidän ympärillään, väliin se lähestyi
tytön jalkaa ja kissaa ikäänkuin olisi mielellään ottanut osaa heidän
leikkisään taisteluunsa, mutta äkkiä se sai päähänsä muuta ja lensi
kauas pois. Ja lehdet suhisivat keinuen pehmeästi kuin laineissa, mikä
liike näytti syntyvän niiden omasta suhinasta.

Opettaja lähestyi hiljaa, koska ei tahtonut häiritä kohtausta, mutta
tuskin hänen varjonsa näkyi lehtimajan aukossa, kun jo kissa lähti
pakoon, ja Ola jäi siihen tarkastamaan jalkaansa. Hän nosti sen, nojasi
sen polveen ja käänsi jalkapohjan ylöspäin tarkoin tutkiakseen sitä.

— Raapiko kissa sinua? isoisä kysyi. Se on oikein sinulle. Ei sovi
leikkiä tuollaisia leikkejä.

Ola kohotti silmänsä epäjärjestykseen joutuneen tukan alta, ja opettaja
näki niiden syttyvän kuin kaksi tulta yöllä metsässä, alkavan punoittaa
ja kiiltää. Sitten tyttö käänsi kasvonsa seinään päin ja alkoi
pelästyksissään katkerasti itkeä. Opettaja veti lapsen puoleensa ja
koetti lohduttaa häntä enemmän pahoillaan ja katuvaisempana kuin tyttö
itse, ja kun nyyhkytysten myrsky alkoi asettua, hän päälle päätteeksi
pyysi pienokaiselta anteeksi.

— En tarkoittanut pahaa, kun sinua vähän nuhtelin.

— En minä sitä itke, tyttö sanoi käyden taas iloiseksi, vaan kun
luulin, että kissa todella oli raapinut minua.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna Ola ja opettaja lähtivät kävelemään pitkin
merenrantaa uskollinen koira seuranaan. Siellä ei enää ollut
kylpijöitä, mutta rannalla oli vielä heidän jälkiään, ja parasta oli
pysytellä loitolla pienistä hiekkasärkistä, ne kun olivat loan likaamia
ja täynnä tahraisia papereita.

— On tarpeellista, että tälvi tulee tänne myrskyluutineen ja
pitkäkaulaisine ruiskukannuineen suursiivoukseen, opettaja sanoi
Olalle, jota tämä vertauskuva talvesta hyvän Jumalan kadunlakaisijana
suuresti huvitti niin että hän pyysi opettajaa toistamaan sen.

Niin opettaja tekikin ja hautoi mielessään kohtaloansa, ikäänkuin
kaikki muu porvarit ja maalaiset, jotka olivat saastuttaneet meren
hiekan hiellään ja liallaan olisivat tallanneet häntä painaen häntä
kuin ne suruntaakat, joita hän oli jumalalta rukoillut.

— Sitten tulee luntakin, Ola huomautti miettiväisenä. Minä en pidä
lumesta, silloin ei saa lähteä ulos.

— Entä jos saisit läteä ulos?

— Lumi on tervetullutta, se puhdistaa paremmin ja tappaa kirputkin, ja
siitä koira pitää.

Ja taas Ola nauraa, ja korostaakseen isoisän sanoja koira nostaa
käpälänsä ja puree reittään, älähtäen äissään.

— Näetkös, nyt sen täytyy itse purra itseään, ja se söisi kernaasti
kirputkin.

Tyttö nauraa. Kaikki häntä naurattaa, kun sitä vastoin opettaja hakee
jokaisesta lausumasta sanasta kamalaa viittausta omaan elämäänsä.

       *       *       *       *       *

Kun sitten ruohonkorret jälleen pistävät esiin ja kaisla nostaa
särkistä teränsä, kun hirvittävä luodetuuli pyyhkäistessään lunta
hietikkoon toimeenpannut ensi puhdistuken, silloin toivon kukka versoo
uudelleeen opettajankin povessa.

Orssella paisui päivä päivältä käyden vaiteliaaksi. Ja opettaja
pani merkille hänesää aivan jotain uutta, ajatusheijastuksen hänen
silmissään, jotka muuttuneina kirkkaiksi kuin puhdas vesi sallivat
katsoa pohjaan asi; ja tässä pohjassa välkkyi heräävä valo. Ornellaa ei
enää haluttanut poistua kotoa, hän ei edes mennyt miesten luo, eivätkä
nämäkään lähestyneet taloa muuten kuin opettajan kutsusta. Proton
kosinta, joka vielä oli ratkaisemattä, piti kaikkia jännityksessä,
mutta kaikki odottivat, että aika ratkaisisi asian, ikäänkuin Ornellan
synnytys tietäisi uuden elämän alkua. Mutta enimmin toivoa herätti
opettajassa tuo omantunnon herääminen, jota hän luuli havaitsevansä.
Oliko se äitiyden vaikutusta? Mutta eläimilläkin on tämä tunne, eikä
hän rohjennut toivoa liikoja.

Että Ornellassa tapahtui jonkinlainen mielenmuutos, ilmeni
myös hänen päätöksessään ruveta säästäväiseksi. Ennen hän oli
tuhlaillut minkä oli rehellisesti ja epärehellisesti ansainnut;
nyt hän sitävastoin ei tuhlannut ropoakaan, vaan piiloitti rahansa
ullakkohuoneeseen.

Joka kuukauden lopulla Antonio, joka kaihti tapaamasta opettajaa,
lähetti myöntämänsä kuukausiavustuksen vakuutetussa kirjeessä. Sadan
liiran seteli, jossa vielä oli reiät niiden rihmojen jäljeltä, joilla
se oli ollut ommeltuna kuoreen kiinni, jätettiin suoraan Ornellan
käteen, joka pisti sen taskuunsa; sen jälkeen sitä ei enää näkynyt. Hän
vastaanotti sen kuin palkkana palveluksestaan opettajan luona, mutta
tiesi kyllä, mistä se tuli, ja tosiasiassa hän olikin sen oikeutettu
omistaja. Nyt opettaja vuorostaan kävi ostoksilla, ja Ornella napisi,
jollei hän tehnyt sitä hyvin. Kauppatorilla naiset kysyivät häneltä
Ornellan vointia, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen vaimonsa, ja
Antonion tuttavat, jotka tapansa mukaan istuivat tähystelemässä
torin kulmassa, nauraa virnistelivät nähdessään hänen kulkevan ohi.
Tämä ei enää harmittanut opettajaa, mutta hän tunsi olevansa kuin
nuorallatanssija, joka voi minä hetkenä tahansa pudota maahan, olipa
hän kuinka taitava tahansa.

Hän oli iloinen, kun talvi raivokkaasti syöksyi maille manterille.
Sillä sumu- ja myrskysäällä, jolla ei ollenkaan tuntunut olevan loppua,
hänen ei niin usein tarvinnut tavata lähimmäisiään ja joutua heidän
maalitaulukseen.

Eräänä päivänä hän tuli kotiin läpimärkänä sateesta. Tuuli oli
temmannut hänen lakkinsa, ja hänestä tuntui melkein siltä kuin hän
olisi tullut kaljuksi. Ornella hoiteli häntä tunnollisesti, pakotti
hänet vaihtamaan takkia, veti kengät hänen jalastaan ja juotti hänelle
kupillisen kuumaa maitoa.

Opettaja istuutui tulen ääreen ja kuvitteli tulleensa jälleen
pikkupojaksi ja siirtyneensä niihin aikoihin, jolldin äiti hoivaili
häntä ja huonolla säällä pakotti hänet pysymään kotosalla. Miellyttävä,
kuin humaltumisesta aiheutunut väsymyksen tunne valtasi hänen mielensä,
Loppujen lopuksikin on hyvä, että talossa on naishenkilö, joka
huolehtii elämän aineellisesta puolesta ja antaa toisen elää sisäistä
elämäänsä mielensä mukaan. Ja tuo Ornella...

— Ornella, opettaja sanoi kääntyen katsömaan, mitä tämä teki. Hän
hääri tavallisissa askareissaan, ripusti hänen vaatteensa kuivamaan ja
asettui sitten pöydän ääreen sateen pieksämästä ikkunasta lankeavaan
himmeään valoon kuorimaan perunoita. Ja hän teki sen huolellisesti,
niin että ohut kuori valui alas yhtenä ainoana kappaleena kuin
keltaisenruskea nauha.

— Ornella, näin viime yönä niin omituista unta. Näin unta, että
oikeudenpalvelija tuli ilmoittamaan, että talon vartian toimi
lakkautetaan. Isänmurhaajien kuulustelu oli päättynyt, ja viranomaiset
takavarikoivat heidän omaisuutensa. Mutta merkillisintä on, että
kirje, jossa tuo asia ilmoitettiin, tuli minun kotiseudultani ja siltä
henkilöltä, jolle möin taloni. Ja minut velvoitettiin ostamaan jälleen
tuo talo sen takavarikoimisen uhalla.

Ornella ei ollut tottunut kuulemaan opettajalta tällaista
luottamuksellista puhetta, eikä hän käsittänyt, että monet kertovat
keksimiään unia siten ilmaistakseen omia toivomuksiaan. Silti tuo uni
oli hänestä mielenkiintoinen, ja hän huomautti vakavasti, kuin olisi
ollut kysymys todellisesta asiasta:

— Ja mitäpä se teihin koskisi, vaikka se takavarikoitaisiinkin?

— Eihän sen pitäisi koskea minuun, ja kuitenkin tuo asia tuntui
minusta kovin ahdistavalta. Ja oikeudenpalvelija istui tässä huoneessa
eikä tahtonut lähteä, ennenkuin oli kuullut minun päätökseni.
Hän oli pitkä parrakas mies, ja samalla kuin hän oli olevinaan
oikeudenpalvelija, hän oli, niinkuin unissa usein tapahtuu, toinenkin
henkilö, nimittäin toinen isänmurhaajista, se, joka oli paennut.
Hän istui tuolla ovensuussa eikä hievahtanut paikaltaan, ja minä
tarkastelin asiapaperia tuumien, miten asian ratkaisisin, ja ajattelin:
Marga voi kyllä ratkaista pulman...

Kuullessaan Margan nimeä mainittavan Ornella painoi päänsä kumaraan,
katseli tarkoin kädessään olevaa perunaa ja kysyi hiljaa:

— Mutta mitä olette tehnyt talonne myynnistä saamillannc rahoilla?

Opettaja ei vastannut; eihän tällä asialla ollut mitään tekemistä
unen kanssa. Sitäpaitsi myrskyn ja sateen pauhu oli sinä hetkenä niin
voimakas, että hän mahdollisesti ei ollut kuullut, mitä Ornella sanoi.

— Marga voi kyllä auttaa minua, vanhus jatkoi kääntyen jälleen tuleen,
ja sitten kaikki taas on oikealla tolallaan. Ostan takaisin talon ja
palaan kotiseudulleni, Silloin voin vielä ansaita vähäsen, voin antaa
tunteja ja perustaa yksityiskoulun. Kaikki siellä antavat minulle
arvoa, ja tein ehkä tyhmästi, kun yleensä läksin sieltä pois. Talo
on sama ja päivänpaisteisella paikalla; siinä ei ole vihannestarhaa
eikä puutarhaa, mutta se on hieman syrjässä, ison maantien puolella
vihreällä kukkulalla, jolla kasvaa isoja öljypuita ja jonka rinne
viettää laaksoon. Ja talon ja koko seudun taustalla kohoavat vuoret
tammilehtoineen ja synkkine metsineen, jonne ainoastaan metsästäjät
uskaltavat tunkeutua.

Ornella oli nostanut päätään. Harmaassa huoneessa värähteli kuin
pimeinä talvi-iltoina takkavalkean punertava harso. Ulkona säesti
myrskyn meluava soitto opettajan koti-ikävää uhkuvaa kuvausta, ja
Ornellasta tuntui, kuin hän olisi kuunnellut satua.

Tämä oli opettajan puolelta jonkinlaisen houkuttelun alkua. Kuin
käärmettä pyydystelevän villi-ihmisen huilunäänistä lumoutuneena
Ornella lähestyi opettajaa kuullessaan hänen kertovan tuosta
kaukaisesta seudusta.

Ennen kaikkea huvittivat häntä metsänkävijät, jotka kesin ja talvin
tunkeutuvat korpeen ajamaan sellaisia eläimiä kuin villisikaa ja sutta,
ollen vaarassa itse joutua niiden saaliiksi.

— Siellä varmaankin myös on ihmissusi, joka voi muuttua ihmiseksi, hän
kerran virkkoi, ja opettaja muisti Olankin uskovan, että tuollaisia
salaperäisiä eläimiä on olemassa, jonka perusteella yksinkertaiset
sielut selittävät ihmisten julmuuden.

— Päinvastoin; ihminen muuttuu usein villipedoksi, opettaja sanoi
hieman ivallisesti. Mutta eräitä seikkoja Ornella läheskään voinut
ymmärtää pitäen aina vertauskuvaa todellisuutena.

— Mutta miten ihminen oikein muuttuu noin? Minä en paljoakaan usko
tuollaisia.

Silti hän pelkäsi vainajia ja kuvitteli itsekin kuulevansa omituisia
ääniä kirouksenalaisesta talosta. Eräänä iltana, kun joku naputti
ovelle, Ornella ei tahtonut avata, vaan kuiskasi säikähtyneenä hiipien
opettajan luo, että se varmaankin oli murhatun isän aave.

— Se on kai Proto tai Gesuino, kukapa muu tänne voisi tulla, opettaja
sanoi hermostuneesti.

Hän itse ei voinut mennä avaamaan, kun jo oli mennyt vuoteeseen, jossa
nyt hikoili, sillä sadepäivästä alkaen hänessä oli ollut kuumetta ja
reumaattista särkyä.

Koputettuaan oveen tuo ulkonaolija nyt hiljaa, mutta itsepäisesti
naputti ikkunaruutuun.

Ornella rohkaisi itsensä ja kysyi karkealla äänellä;

— Kuka siellä?

Ja opettajan mielestä hän teki väärin, kun ei avannut ovea
tuntemattoman äänen vastatessa:

— Ystävä.

— Mikä ystävä? opettaja silloin huusi nostaen päänsä peitteiden alta.

Ulkona oleva henkilö epäröi ensin, mutta vastasi sitten niinikään
kovalla äänellä:

— Adelmo Bianchi.

— Avaa! opettaja käski Ornellaa.

Hetken oli kaikki hiljaista, puutkin olivat lakanneet suhisemasta.
Oli tuollainen synkkä hetki, joka muistuttaa näytelmän eri näytöksiä
erottavaa kiinteää kohtaa.

Adelmo Bianchi oli isänmurhaaja.

— Avaa, opettaja sanoi Ornellalle, ja kun tämä kasvot kalpeina ja
kauhistuneina ei näyttänyt voivan hievahtaa paikaltaan, opettaja
hankkiutui nousemaan vuoteesta.

Ääni jatkoi ulkona:

— Jos häiritsen, niin älkää huoliko avata. Tulin vain katsomaan taloa,
ja tunnin kuluttua lähden pois, enka koskaan enää palaa.

Tuo ääni oli intohimoinen ja pehmeä, jommoista kuulee ainoastaan
teatterissa, ja Ornellan kauhistus muuttui voimakkaaksi
mielenliikutuksen väreilyksi, ikäänkuin tuo ääni olisi hyväillen
hivellyt hänen koko ruumistaan.

Opettajakin tunsi, vaikka koetti hillitä itseään, kylmän hien valuvan
otsaltaan, tosin ei isänmurhaajan pelosta, vaan ajatellessaan, mitä
ikävyyksiä tämä käynti voisi tuottaa. Silti hän toisti:

— Avaa ovi!

Ja Ornella avasi piiloittautuen oven taa, kunnes tuo kauhea vieras oli
tullut keskelle huonetta. Silloin hän hiljaa sulki oven ja katseli
tulijaa takaa, pettyneenä ja melkein närkästyen.

Tulija oli hyvin lyhyt, laiha, huonoissa pukimissa oleva nuori mies,
joka näytti kulkurilta. Eikä selästä puuttunut kerjuupussikaan,
joka tosin oli vanha sotilaan selkäreppu. Hänellä oli niinikään
sotilaslakki, jonka hän otti päästään tervehtien opettajaa.

Nyt Ornella meni tulijan taakse. Ollen päätä pitempi tätä hän ajatteli,
etta jos mies nostaisi sormeaankaan tehdäkseen pahaa, hän, Ornella
ruhjoisi hänet käsivarsiensa välissä.

Opettaja luuli ensin, että kyseessä oli jokin salakähmäinen juoni ja
Antonion ystävien ilkeä pila, mutta vaikka olikin kovin huonovointinen,
hän hillitsi levottomuutensa ja vihanpurkauksensa,

Mutta kun nuori mies seisoi hänen edessään kunnioittavana ja nöyränä,
niin että saattoi nähdä hänen kasvonsa, opettajan epäluulo kökonaan
haihtui. Nuo kasvot olivat kuin puuhun veistetyt ja madonsyömät.
Ohuiden haiventen reunustamassa suussa, isojen silmien ympärillä
ja kasvoilla oli syvät tummat rypyt. Ne olivat kasvot, joihin itse
rangaistus oli kirjoitettu.

— Olen jo levolla, kun en voi oikein hyvin, opettaja sanoi
selittäen. Ornella, anna vieraalle tuoli.

Nuori mies kääntyi kätsomaan tuota Ornellaa ja punastui, huomatessaan
hänen seisovan melkein kiinni selässään kauniina ja kookkaana.

— Onko tämä vaimonne? hän kysyi typerästi ja avasi silmänsä
selälleen, kun Ornella alkoi nauraa tuota säädytöntä ja kiehtovaa
nauruaan, jolla hän ennen tavallisesti vastasi miesten mairitteluun ja
tungettelevaisuuteen.

— Hän on minun seuraneitini, opettaja vastasi, niinikään tavattoman
ivallisen hilpeyden valtaamana. Istukaa.

Nuorukainen istuutui ja laski lakin ja repun lattialle tuijottaen
yhä Ornellaan, joka nojasi vuoteen laitaan, ikäänkuin puolustaakseen
isäntäänsä kaikilta mahdollisilta vaaroilta.

Mutta hänen läheisyytensä vaivasi opettajaa.

— Kuumenna kupillinen viiniä, hän virkkoi Ornellalle kääntyen nuoreen
mieheen päin. Vai onko teidän nälkä? Älkää kursailko.

— Kiitos vain, en tarvitse mitään. Tulin ainoastaan katsomaan taloa.
Minun on viimein onnistunut saada passi, ja aion lähteä täältä maailman
tuntemattomimpiin maihin. Sillä tavoin tunnen herääväni kuin uuteen
elämään. Ja onhan mahdollista, että onni potkaisee minua ja että voin
tulla rikkaaksi,

— Se on mahdollista, opettaja myönsi, mutta eikö olisi parempi
veljennekin tähden, että ilmoittautuisitte viranomaisille?

— Minäkö ilmoittautumaan viranomaisille? Mitä se hyödyttäisi? Ettäkö
minut tuomittaisiin kuritushuoneeseen? Ja mitä etua siitä olisi
veljelleni? Voin auttaa häntä paremmin toisella tavoin, kun pysyn
vapaana. Ja hän lisäsi katkerasti: Jos nyt voi sanoa sitä vapaudeksi,
kun elää kaukaisessa maassa tuntemattomien ihmisten parissa, ilman
ystäviä, tuttavia ja sukulaisia. Ruumis tosin on vapaa, mutta sielu
on vankina tässä, samoin kuin toisessa maailmassä.

— Miksi siis matkustaa pois?

— Ja miksi elää? Ihminen harhailee, harhailee yhä kohtalon ajamana
kuin hiekka, jota tuuli lennättää. Asuessani täällä — siitä tuntuu
olevan jo sata vuotta aikaa — oli tapanani puhaltaa okariinalla m.m.
pientä laulua, jonka sanat kuuluivat:

    Niin tuuli hietaa lennättää
    Kuin kohtalo poloista mua...

Ja antaakseen sanoilleen enemmän pontta hän alkoi viheltää tuota
sävelmää.

Ornella, joka kuumensi viiniä, kääntyi katselemaan miesta. Hänen teki
mieli jälleen purskahtaa nauruun, mutta uudelleen tuon merkillisen
ihmisen ääni lumosi hänet. Kaikki, mitä tämä sanoi, soi hänestä kuin
laulu. Opettajankin uteliaisuus ja mielenkiinto heräsivät, vaikka
nuoren miehen suuret silmäterät sekä se, että kehäkalvon ympärillä oli
liian paljon valkeata, viittasivat mielenvikaisuuteen. Ja hän muisti
Proton sanat, että mielenvikaisuus oli syynä moneen rikokseen.

— Missä olette ollut koko tämän ajan?

— Tuskin itsekään tiedän, mieleni on niin sekaisin. Ensin olin Isole
Rossen seudulla ja elelin eräänlaisessa meriluolassa, jonka harvat
tuntevat. Kolmeen päivään en saanut ruokaa. Lepakot lentää sujahtelivat
ympärilläni pimeässä kuin kärpäset, ja pelkäsin niitä kauheasti,
kunnes eräänä päivänä sieppasin kiinni yhden, ja se tuntui käteeni
lämpöiseltä ja pehmeältä kuin säikähtynyt pieni hiirenpoika. Silloin
minusta ja lepakoista tuli ystävät. Minusta ne tuntuivat ilmieläviltä
ajatuksiltani, yhtä synkiltä, levottomilta ja unettomilta.

— Oletteko harjoittanut opintoja? opettaja keskeytti hämmästyneenä
nuoren miehen kuvakielestä.

— Totta kai! Ja siitä juuri johtui minun ja veljeni onnettomuus.
Olimme jo päässeet lukion viidennelle luokalle. Olimme samalla
luokalla, vaikka veljeni oli minua kahta vuotta vanhempi; sitten meidän
täytyi erota koulusta. Äiti, joka oli kustantanut koulunkäyntimme,
kuoli, ja tämän jälkeen isäni muuttui omituiseksi, saidaksi ja
kärtyiseksi. Hän pakotti meidät raatamaan pellolla. Veljeni karkasi
kotoa, mutta palasi takaisin, ja silloin alkoi isäni torua häntä ja
rääkätä nyrkiniskuilla. Eräänä aamuna hän pieksi veljeäni kepillä,
hänen vielä nukkuessaan vuoteessa, ja herätessään veljeni alkoi
huutaa ja itkeä, ja tuo itku ja nuo huudot kaikuvat vielä päässäni ja
suonissani. Miksi, miksi, Herra, siedät tällaista kauheutta?

Hän painoi päänsä käsiensä varaan ja sulki silmänsä, kuin vielä olisi
kuullut veljensä hurjat valitushuudot, sitten hänen kätensä retkahtivat
alas ja pää vajosi rinnalle.

— Monasti, niin han jatkoi kuin puhuen itsekseen, olen puhellut
Jumalan kanssa ja kysynyt häneltä rikoksemme syytä. Olin hyväsydäminen
enkä kyennyt tekemään pahaa madollekaan, annoin kernaammin muurahaisten
tärvellä kylvetyn pellon, kuin olisin hävittänyt ne, koska minulla oli
se varma vakaumus, että eläimilläkin on sieiu ja oikeus elää. Miten
muuten voisi selittää Jumalan ja maailman olemassaolon? Mutta onko tuo
Jumala siis luonut meidät yksinomaan kärsimään? Yhä joutumaan pahan
valtaan?

— Jumala on meissä, ja meistä itsestämme riippuu pahan voittaminen,
opettaja virkkoi.

Nuori mies kohotti katseensa, vaikka hänen päänsä yhä oli kumarassa, ja
silmänvalkuaiset loistivat kuin posliini.

— Pelkkiä sanoja! hän huudahti. On helppoa puhua noin, mutta
vaikeaa muuttaa puhe toiminnaksi. Minäkin ajattelin niin poikana ja
koulua käydessäni ja lukiessani kauniita runokokoelmia. Mutta sitten
päinvastoin...

— Ei koskaan ole myöhäistä voittaa pahaahenkeä. Ja Jumala ehkä suosii
henkilöitä, jotka kerran ovat kokonaan antautuneet pahan valtaan,
sitten antaen heidän kohota muita korkeammalle ja elää yksistään
pyrkiäkseen hyvään. Ettekö tekin tunne sitä sielussanne?

— Se on totta. Ja juuri sentähden en tahdo joutua vankilaan, Tahdon
elää, tehdä työtä ja tehdä hyvää. Mutta liian usein epätoivo nujertaa
minut; olen yksin ja kironalainen. En enää säa rakastaa ketään, en
seurustella kenenkään kanssa. Jos kohtaisin naisenkin, joka pitäisi
minusta, en voisi ottaa häntä omakseni, sillä isäni aave kohoaisi aina
hänen ja minun välilleni, ja lapsi saisi kärsiä minun rikokseni tähden.

— Tuo on harhaluuloa, poikaseni, opettaja sanoi, ääni huokuen syvää
myötätuntoa. Niin kauan kuin antaudutte sellaisten ajatusten valtaan,
olette pahan vaikutuksen alaisena, ja tämä pimittää sielunne, eikä
isänne henki anna teille rauhaa. Siellä kaukana, jonne aiotte lähteä
ja jonne toivon teidän pian pääsevän vahingoittumattomana, siellä ei
kukaan tunne menneisyyttänne. Karkoittakaa vain se sydämestänne, ja
kaikki sisällänne on uudesti syntyvä!

— Ei! Ei! Päinvastoin, tahdon ajatella suruani ja ravita itseäni
sillä. Ja jos kohtaisin naisen, joka tahtoisi jakaa kohtaloni,
ilmaisisin hänelle, kuka olen, samoin kuin ottaisin hänet, vaikka hän
olisi minua onnettomampi. Mutta älkäämme enää puhuko tulevaisuudesta.
Minun täytyy nyt tehdä työtä veljenikin puolesta. Jospa hänkin olisi
vapaana! Yhdessä voisimme ehkä vielä tuntea olevamme onnellisia.
Välistä luulen, että kaikki on vain unta, ja koetan herätä, mutta en
voi. Vielä nytkin tuntuu minusta, kuin näkisin unta. Tässä on kotimme
seinä, tuolla sisällä on kaikki vielä entisellään. Äiti tekee vielä
työtä meidän hyväksemme, veljeni suorittaa latinankäännöstään ja minä
soitan okariinaa. Kuuletteko? Kuuletteko?

Kuului ainoastaan tuulen rapinaa katolta, mutta tuntui todella siltä,
kuin perheaaveet olisivat tävanneet toisensa yöllä talon ympärillä,
joka oli ollut heidän rakkautensa esineenä.

Kuppi kuumennettua viiniä kädessään Ornella kuunteli kauhistuneena.
Hänen suunnattoman isö varjonsa täytti koko seinän ja näytti päällään
tahtovan puhkaista katon, nähdäkseen siellä ylhäällä rapisevat aaveet.

Juotuaan viinin nuori mies näytti ensin lysähtävän kokoon
vastustamattomaan horrostilaan vaipuneena. Mutta sitten hänen
kasvoihinsa nousi väriä, ja hänen kätensä, jotka olivat kapeat
kuin naisella, näyttivät puristavan kuppia lämmitäkseen. Ne
kävivät vaaleanpunaisiksi, äänikin muuttui lämpöisemmäksi ja
vivahdusrikkaammaksi.

— Kaikkein enimmin pelkään vilua. Sitä en voi kestää, ja tahtoisin
viettää talveni maan alla kuin myyrä. Lämpö sitävastoin on minun
elementtini, ja sentähden lähden aurinkoisiin maihin, Austraaliaan tai
Etelä-Amerikkaan. Tahdon elää kuin käärme päivänpaisteessa tai metsissä,
joissa lehdet ovat niin isoja, että voi paneutua nukkumaan niihin
kuin kehtoon, ja joissa puiden ontot rungot kelpaavat asunnoiksi.
Elää kalastuksella ja metsästyksellä, se on unelmani, mutta minunhan
täytyy tehdä työtä veljenikin puolesta, ja tämän vuoksi minun ehkä on
pakko lähteä suuriin tehdaskaupunkeihin, painua helvetinkuiluihin,
joissa työn hiestä tehdään kultaa. Yhtä kaikki. Jumala auttaa minua.
Jos sallitte, kirjoitan teille, ja te, joka olette niin hyvä, kaiketi
lähetätte minulle tietoja täältä, hän sitten virkkoi katsellen
ympärilleen. Hänen avoimina tuijottavat silmänsä pysähtyivät jälleen
Ornellaan, ja kun tämäkin lumoutuneena tähysteli häntä, heidän
katseensa tavoittivat toisensa sulautuen intohimoisesti yhteen kuin
kahdella rakastavalla.

Opettaja, joka pani merkille kaiken tämän, oli siitä pahoillaan.
Sellainen letukka, joka hioi aseitaan miehen vuoksi, joka poikkesi
taloon vain tunniksi, kurjimman rikoksellisen tähden, jonka kohtalon
puuska oli lakaiseva pois ainaiseksi! Mutta opettajastakin tuntui,
että hän uneksi. Hänen valtimonsa tykytti nopeasti, ja hänen
ruumiinsa kuumuus ja korviensa suhina ilmaisivat, että hänessä oli
kuumetta. Nuoren miehen puhe tuntui hänestä yhä sekavammalta ja alkoi
ikävystyttää häntä, hän sulki silmänsä osoittaakseen, että oli väsynyt,
mutta nuori mies kääntyi tuolillaan ja alkoi puhua Ornellalle.

— Luulen tanssineeni kanssasi naamiaisissa pari kolme vuotta sitten.
Muistan sen sentähden, että jo silloin olit noin pitkä, vaikka et noin
paksu, kun minä sitävastoin silloin olin vielä pienempi kuin nyt.
Vanhanko luulet minun olevan? En ole vielä täyttänyt yhdeksäätoista,
mutta tuntuu kuin olisin melkein satavuotias. Ensi vuonna minut
julistetaan karkuriksi, ja kuitenkin mielihaluni poikana oli saada
opiskella antautuakseni juuri sotilasuralle ja kunnialla palvellakseni
maatani. Jumala ei sallinut sitä, mutta se on yhdentekevää. Siellä
kaukana, minne matkustan, ehkä sentään voin astua sotapalvelukseen,
siirtomaanjoukkoihin, ja kun minulta ei puutu rohkeutta, voin kenties
yletä upseeriksi. Oletko koskaan nähnyt siirtomaanjoukkojen upseeria?

Sellaista Ornella ei ollut koskaan nähnyt, mutta äkkiä hän näki
mielikuvituksessäan miehen puettuna valkoisiin ja kultaan, lakissa
vihreät höyhentöyhdöt kuin bersagliereillä ja varustettuna aseillä,
jotka säihkyivät kuuman vyöhykkeen auringonpaahteessa. Ornella ei
kuitenkaan vastannut mitään, kun ei tahtonut opettajan kuulevan,
mutta hiljaa ja vähitellen hän liikehti niin, että tuli nuorukaista
yhä lähemmäksi, aivan kuin tämä olisi vetänyt häntä puoleensa
näkymättömällä langalla. Ja sitä mukaa kuin tyttö tuli nuorukaista
lähemmäksi, tämä näytti paremmin tuntevan hänet.

— Juuri sinun kanssasi tanssin naamiohuveissa pari vuotta sitten.
Sinulla oli vihreä puku, ja olit kahden ystävättären ja yhden
naamioidun miehen seurassa. Eikö ollut niin? Kuka tuo mies oli?

Ornella kohautti olkapäitään. Hän tiesi varmasti, ettei hän ollut
käynyt naamiaisissa kaksi vuotta sitten, ja muisti nimenomaan, että
Antonio oli kieltänyt häntä menemästä niihin. Mutta Ornellasta oli
hauskaa, että nuori mies luuli tanssineensa hänen kanssaan.

— Silloin tanssin viimeisen kerran. Ja mieleeni muistuu tämä yö juuri
senvuoksi, että palatessani kotiin tanssiaisista sain keuhkopussin
tulehduksen, joka sitten meni korviin, ja lopulta sain aivotulehduksen.
Kolme kuukautta makasin henkitoreissani, enkä koskaan parantunut
täydelleen. Kaikki koski hermoihini, ja isäni ja veljeni välinen
alituinen kinastelu sai minut hourimaan, että olin kuollut ja tuomittu
helvettiin. Jos voisin panna paperille kaikki ne houreet, jotka minulla
oli siihen aikaan, siitä tulisi kamala kirja, kamalampi kuin Divina
Commedia. Ja vieläkin näen unta, että alinomaa vaellan erämaassa
lentohiekkapilvien keskellä, jotka liikkuvat ja ovat eläviä olentoja,
tuulen kiusaamina, joka lakkaamatta muuttelee niiden muotoa. Nämä ovat
kiihtyneen veren aiheuttamia unia, mutta ne saavat minut hirvittävästi
kärsimään. Enkä kuitenkaan tahdo väistää niitä, päinvastoin rakastan
niitä, silla kärsiminen on sovitusta, ja tahdon sovittaa rikokseni.
Tahdon kärsiä, kunnes suru puhdistaa vereni ja lihani ja muuttaa minut
niin, että tulen viattomaksi kuin pieni poika.

— Sentähden en tahdo joutua vankilaan, hän jatkoi kääntyen opettajaan
päin, välttääkseen naisen viettelyä. Vankilassa tylsistyisin ja
muuttuisin toisten kaltaiseksi, jotka tyyninä kärsivät rangaistuksensa
ja jo ovat kuolleita sieluja. Minä tulen myrskystä ja palaan myrskyyn.
Kun pilvi pudottaa rakeita, tuhoaa viljan ja tappaa linnut, niin onko
se sen syy? Minä tapoin isäni, kun kohtalo pakotti minut siihen. Jos
tahtoisin antaa ilmi itseni, löytäisin kyllä asianajajan, joka voisi
saada julistetuksi minut syyttömäksi todistamalla, että tehdessäni
rikokseni olin mielenhäiriössä. Mutta sitä en tahdo; haluan tyhjentää
kärsimysteni maljan ja täyttää kohtaloni. Jos ottavat minut kiinni,
ottakoot, siinä tapauksessa käy niin, kuin käymän pitää. Mutta he
eivät ota. Kaikki nämä viime kuukaudet olen elänyt kuin metsän peto
maanalaisissa komeroissa, kivikoissa ja pensastoissa ja syönyt
kasveja ja hedelmiä. En enää muista, miltä leipä maistuu, ja viini,
jonka tuo nainen antoi minun juoda, sai pääni kuumaksi, ja tunnen jo
lörpötelleeni tarpeeksi. Vannon, etten enää juo pisaraakaan viiniä.

Sitten hän katsoi herätyskelloa. Tämän vaitiolon aikana opettaja avasi
jälleen silmänsä ja näki, että Ornella taas oli tullut vuoteen ääreen
seisoen siinä alakuloisena ja pää painuksissa.

— Vielä viisi minuuttia, nuori mies virkkoi taas katsoen kelloa. Totta
puhuakseni tulin tänne pahoissa aikeissa. Tiesin, että talon vartia
on vanha, heikko mies, ilman aseita, ja ettei täällä edes ole koiraa.
Tulin tänne aikoen mistä hinnasta tahansa tunkeutua taloon. Mistä
hinnasta tahansa, ymmärrättekö? Tahdoin nähdä jälleen kotimme ja ottaa
sieltä mukaani jotakin, ainakin okariinan ja äitini vihkisormuksen.
Sanotaan, että äidin vihkisormus tuottaa onnea, ja kaikin mokomin
tahdoin saada juuri sen, mutta Jumala varjelkoon minua kajoamasta
mihinkään tuossa talossa; siitähän syntyivät kaikki meidän hirvittävät
riitamme. Saan olla vailla sormusta vastedeskin, ja otan mukaani vain
vähän multaa anturoihini.

Vihdoin hän hymyili, ja tuo hymy kaivoi pienet kuopat hänen poskiinsa,
ja ympäröi hänen silmänsä rypyillä, jotka kuitenkin tekivät hänet
nuoremman näköiseksi ja kaunistivat hänen kasvojaan. Mutta äkkiä hymy
sammui, aivan kuin hän olisi hetkeksi kohottanut kammottavaa naamiota
näyttääkseen todellisia nuorukaisenkasvojaan.

— Jos tahdotte ottaa täältä jonkun esineen, niin ottakaa vain,
opettaja sanoi.

Nuori mies katsoi ympärilleen kuin todella valitakseen itselleen
muistoesineen. Hänen katseensa pysähtyi uudelleen Ornellaan, ja
uudelleen hymy ilmestyi ja katosi.

— Otan mukaani tuon tytön kimssuineen kamssuineen.

Mutta Ornella painoi päänsä vielä alemmaksi syvästi loukkautuneena
noista viime sanoista, eikä opettajakaan vastannut hänen pilaansa, vaan
toisti:

— Jos tarvitsette jotakin, niin sanokaa peittelemättä; ainakin vähän
leipää ja liikkiötä ruokareppuunne. Ornella...

Tämä ojentautui heti suoraksi ja nuori mieskin nousi tuolilta, avasi
reppunsa, seisoi hetken hiljaa ja sanoi sitten:

— Kiitos, en tarvitse mitään. Mutta jos sallitte, suutelen teitä.

Ja kun opettajä nosti päätään vuoteesta, nuori mies kumartui ja suuteli
hänen hiessä kylpevää otsaansa. Sitten Ornella avasi oven, ja vieras
poistui.

Varhain seuraavana aamuna Ornella meni veljesten luo pyytämään heitä
noutamaan lääkäriä. Yöllä opettajan kuume oli kiihtynyt, ja hänen oli
vaikea hengittää.

— Kuka oli teillä eilen illalla? Koira oli levoton, vaikka ei
haukkunut.

— Ei meillä ollut ketään, Ornella valehteli häikäilemättä.

Lääkäri tuli vasta päivällisaikaan polkupyörällä yllään sadetakki, joka
kiilsi kosteana ja josta valui sadepisaroita.

Lääkärin tummat suippopäähineen kehystämät kasvot tuntuvat sairaasta
pahalta enteeltä, jolle tuollainen kuoleman esimaku ei kuitenkaan
ole vastenmielistä. Hän on väsynyt. Ehkä Jumala tahtoisi ottaa hänet
luokseen ja siten ratkaista hänen köyhän elämänsä ongelmat.

Mutta lääkäri rohkaisi hänen mieltään. Hänkin oli jo ikämies, väsynyt
ja ujo, joka ei uskonut tieteeseensä. Hän kiinnitti aina koko huomionsa
sairaan sydämeen. Kaikkein ensiksi hän aina kuuntelikin sydäntä, ja jos
huomasi sen vahvaksi, hän selitti, että kuolevakin oli vapaa kaikesta
vaarasta.

— Kaikki riippuu kokonaan sydämestä, hän selitti asettaen paikoilleen
peitteen, tarkoin tutkittuaan potilaansa. — Ihminen kärsii enemmän
tai vähemmän ja tuottaa toisille enemmän tai vähemmän kärsimystä
riippuen hänen sydämensä laadusta. On turhaa hakea pahan syyta, olipa se
ruumiillista tai henkistä, muista elimistä. Jos sydän on, niinkuin sen
olla pitää, keskellä ruumista ja antaa verelle selvät määräyksensä,
kaikki käy hyvin, se on kuin sotajoukon päällikkö. Teidän sydämenne on
vahva; älkää siis olko huolissanne, vaikka lievä rintakatarri tuottaa
teille vähän hengenahdistusta. Koettakaa päästä hikoilemaan. Keitetty
maito ja villahuovat — siinä paras lääke.

Iltapäivällä kuume ja hengenahdistus kiihtyivät. Kun Ornella lähestyi
vuodetta, hänestä tuntui melkein kuin hän olisi seisonut lieden edessä
padan kiehuessa. Sairas ei sanonut mitään eikä edes vaikeroinut, kun
yskänkohtaukset ahdistivat häntä pakottaen hänet hiukan kohottautumaan
vuoteessaan. Ja Ornella katseli häntä säikähtyneenä, ollen
kahdenvaiheilla, pitikö lähettää noutamaan hänen sukulaisiaan vai ei.

Sairaus sai molemmat unohtamaan edellisen illan omituisen vieraan.
Niinä hetkinä, jolloin opettajalla oli rauhallinen olo eivätkä tuskat
painaneet lamaan hänen ajatuksiaan, hän sekoitti isänmurhaajan kuvan
toisiin, jotka kuumeen painajainen loi hänen mieleensä. Kaikki oli
ollut unta, ja hänen elämänsäkin, joka häipyi kuin tämä kolkko
sadepäivä, oli sekin pelkkää unta.

       *       *       *       *       *

Veljekset olivat tavallistakin valmiimmat auttamaan ja hoivaamaan
sairasta. He kävivät alinomaa kysymässä, miten sairas voi, ja Gesuino
sytytti pieluksen yläpuolella riippuvan pyhänkuvan edessä olevan pienen
lampun. Proto muisti, että hänen vaimonsa oli parantanut kaikenlaiset
taudit lehmuksen kukista keitetyllä lääkejuomalla. Hänen itsensä oli
tapana käyttää sitä lääkkeenä, ja hän valmisti sitä opettajalle. Hän
vei sitä kiehuvan kuumana kupissa sairaalle, antoi hänen juoda ja
tarjoutui valvomaan yön hänen vuoteensa ääressä.

— Ei millään muotoa, sairas kielteli; huomenna voin jo paremmin.

Mutta seuraavana päivänä hänen tilansa oli vieläkin huonompi.

Näin päivät kuluvat; opettaja tuntee voimiensa heikkenemistään
heikkenevän, ja patjaan muodostuu syvä kuoppa. Ulkonakin on ruma ilma.
Vettä valuu pilvistä alati, ja sateen rapinaa säestää meren ja tuulen
kohina. Ornellakin on käynyt kalpeaksi, ja hänen kosteat hiuksensa
näyttävät tummenneilta. Onneksi veljekset avustavat kaikessa. Proto
lähtee isolla sinisellä perhesateensuojalla varustautuneena tekemään
ostokset, ja kun hän palaa, hänen kenkänsä näyttävät kahdelta veneeltä,
jotka juuri ovat pelastuneet rantaan myrskyävältä mereltä.

Eräänä iltana hän tuli kotiin mukanaan pieni pullo, joka oli
huolellisesti kääritty paperiin ja haisi apteekilta, ja selitti
käyneensä kysymässä neuvoa toiselta seudun lääkäriltä.

— Veljeni Gesuino on saanut keuhkokatarrin. Määrätkää jotakin lääkettä
hänelle! Niin sanoin, ja hän kirjoitti tätä lääkettä. Se on hyvää
yskään; lusikallinen joka tunti. Tässä se on.

Hän laski pullon piirongille ja pyysi Ornellalta lusikkaa.

— Hyvä, opettaja virkkoi. Ja te sanoitte, ettette luota lääkäreihin
ettekä lääkkeisiin!

— Se tohtori, joka tavallisesti käy täällä, antaa ihmisten kuolla,
sillä hän ei anna heille mitään lääkettä, Proto selitti, jottei tulisi
puhuneeksi ristiin.

Ja hän pakotti potilaan ottamaan lusikallisen tuota lääkettä, joka oli
vain viatonta mehua lasten yskään.

Siitä illasta sairas alkoi parantua.

       *       *       *       *       *

Silloin opettaja antoi luvan ilmoittaa Antonion perheelle, että
hän oli sairaana, jo senkin vuoksi, että ilma oli seljennyt; niin että
Marga kenties voisi tulla tervehtimään häntä.

Gesuino lähti viemään sanaa perille ja palasi hiukan nolona mainiten
vastaukseksi:

— Miniänne tulee heti ja ottaa tytön mukaan. Mutta...

— Mutta?

Gesuino virnisteli huulillaan, nyökäten päätään Ornellaan päin. Niin,
olihan parempi, ettei lapsi saanut nähdä Ornellaa tuossa tilassa.
Mutta miksi? opettaja ajatteli. Olihan Ola liian viaton ymmärtääkseen,
miten Ornellan laita oli. Aikaihmiset olettavat lapsissa olevan samaa
pahuutta kuin heissä itsessään ja herättävät heissä pahoja ajatuksia.
Mutta Ornella oivalsi itsestään asian eikä tahtonut näyttäytyä
Margalle. Hän tahtoi myös kostaa Gesuinolle.

— Jos sallit, Gesuino, menen sillä aikaa kuin sinä olet täällä,
pesemään vaatteita kaivolle, siellä kun vielä on vähän aurinkoa.

Ja Ornella poistui odottamatta Gesuinon suostumusta, ja tämä loi hänen
jälkeensä kiukkuisen kätseen ajatellen, että hän meni juttelemaan
Proton kanssa,

— Mitä Marga sanoi teille? opettaja kysyi äänellä, joka oli käynyt
heikoksi ja värähteli; mutta ei edes tämän äänen onnistunut hillitä
Gesuinon suuttumusta. Kellervä nahalla päärmätty takki yllään ja päässä
karvalakki painettuna myssyn tavoin pyöreiden, vihasta leimuavien
kasvojen ympärille hän näytti villiltä eskimolaiselta.

Kiihoittuneena hän käveli edestakaisin huoneessa ja asettui sitten
hajasäärin vuoteen eteen.

— Mitäkö miniänne minulle sanoi? Ei yhtään mitään. Hän oli kuin puusta
pudonnut. Näyttää siltä kuin hän ei tietäisi asiasta hölynpölyä, ei
edes missä tilassa tuo letukka on.

Ja kun opettaja lempeästi ja vaieten katsoi häneen, hän huudahti:

— Onpa se aika hävytön, tuo tyttöletukka! Mitä hänellä nyt oli
tekemistä kaivolla? Eihän enää ole auringonpaistetta. Tuo tyttö tahtoo
vain puhua Proton kanssa.

— Antakaa heidän puhella. Mitä pahaa siinä on?

— No eipä kylläkään mitään. Mutta ihmiset huhuilevat ja juoruilevat.
Ja parasta olisi, että tuo tyttö pysyisi kotoisalla.

— Mutta tehän juuri annoitte hänelle sen neuvon, että hänen pitäisi
lähteä ulos.

— Olisihan hän voinut mennä ullakkohuoneeseensa, Gesuino sanoi katsoen
synkästi sinne ylös. Ja opettaja hymyili, mutta vain hetken, sillä
toinen kysyi teeskentelemättömän raa'asti:

— Missä aiotte antaa hänen synnyttää kakaransa?

— Jeesus syntyi tallissa. Jumala kyllä pitää siitä huolen.

Gesuinon käsvot muuttuivat aivan sinertäviksi kaulaa myöten, ja hän
mutisi:

— Jumala!... Jumala...! Sitten hän näytti tahtovan vaihtaä
puheenaihetta. — Miniänne sanoi minulle, että hänen miehensä on ollut
poissa asioilla viime viikosta alkaen; sentähden hän ei ole käynyt
täällä.

— Se on yhdentekevää. Sanokaa minulle, miniänikö käski pitämään
piilossa Ornellaa?

— Mutta johan sanoin, ettei hän tiedä tai ei ole tietävinään mitään
koko asiasta.

— Ja kuitenkin kaikki sen tietävät, hän lisäsi kärsimättömästi. Ja
vielä peläten, että Proto ja Ornella mahdollisesti keskustelivat
toistensa kanssa, hän meni ovelle ja katsahti ulos.

— Antaa heidän olla rauhassa, opettaja rauhoitteli, Sitäkin
suuremmalla syyllä, kun he kai näinä päivinä menevät naimisiin.

— Jumala tehköön niin kuin tahtoo, mies sanoi, palaten rauhoittuneena
takaisin.

Silloin opettaja lausui sen ajatuksen, jota Gesuino jo oli kosketellut.

— Jumala, Jumala, saattaahan olla niinkin, mutta me sälytämme Jumalan
hartioille kaiken vastuun, joka voisi tuottaa meille itsellemme vaivaa.

— Niin, se on vallan oikein, vallan oikein.

— Ja sanalla sanoen, toisen teistä tulee naida Ornella. Kumpi sen
tekee, Proto vai te?

— Hirven liha ei ole koskaan minulle maistunut, Gesuino sanoi
virnistellen vastenmielisesti ikäänkuin katuen, että oli sanonut
liikaa, ja päätti olla jatkamatta. Mutta istuuduttuaan valkean ääreen
hän kumartui kohentamaan tulta ja tunsi voimakkaasti tarvetta ilmaista
tekemänsä päätöksen.

— Mutta jos veljeni tekee sellaisen tyhmyyden, vakuutan teille, että
tuo tyttö pian saa pötkiä tiehensä. Siitä jumaliste minä pidän huolen.

Margan ja Olan tulo esti opettajaa lausumasta julki mielipidettään.
Sitäpaitsi kaiken maailman surut unhottuivat, kun Olan läsnäolo
kirkasti koko ilman. Ja hänen pienestä punaisesta villahameestaan
todella säteili valoa ja lämpöä.

Sitävastoin tytön pienet kädet, jotka isoisä otti omiinsa, olivat
kylmät kuin jää, ja pieni nenännipukkakin, joka hiipaisi hänen
kasvojaan, oli kuin jäätynyt hedelmä. Mutta ruusuisesta suusta virtasi
haaleaa lämpöä kuin maasta kevätaamun sarastaessa, ja hänen silmänsä
loistivat kuin nouseva aurinko.

— En suutele sinua, jotta en tartuttaisi sinuun tautiani, isoisä sanoi
ja työnsi, vaikka vastahäkoisesti, lapsen luotaan. Mene lieden ääreen
lämmittelemään.

Mutta Ola katseli epäluuloisesti epämiellyttävää keltatakkista miestä,
joka vielä oli kumartuneena tulen yli puhaltaen siihen.

— No, no, Ola, ei se ole mikään ihmissusi.

— Kuka se sitten on? tyttö kysyi, lapsellisen ja kursailemattoman
uteliaasti. Ja tämä riitti pitkistä ajoista taas naurattamaän isoisää.
Rypyt, jotka kärsimys ja tauti oli uurtanut hänen kasvoihinsa,
loistivat kuin vaot pellossa auringon pilkistäessä esiin sateen jälkeen.

Marga katseli kylmästi vuoroin heitä kumpaakin osoittamatta
uteliaisuutta. Hänen mauttomalla kultakudekankaalla päärmätty musta
samettiviittansa loi häneen vanhankuosisen leiman, ja hänen sileät
kylmästä vahvasti punoittavat kasvonsa, joita verhonneen villahuivin
hän avasi, näyttivät maalatuilta, kuin öljytyiltä.

— Miksi ette heti lähettänyt meille sanaa? hän nuhteli lempeästi.
Antonio lähti kotoä jo viime viikolla; hän aikoo hankkia kaloja suoraan
maaseudun tukkukauppiaille, enkä minäkään ole ollut aivan terve; ei
kukaan ole minulle kertonut, miten teidän terveytenne laita oli.

— Älä välitä siitä, opettaja sanoi hiukan kohottautuen paremmin
nähdäkseen Olan. Nyt pursi on satamassa jälleen, ja kaikki paranee
paranemistaan joka päivä. Mitä tuossa paketissa on? Muista, Marga,
etten minä tarvitse mitään.

— Se oli Olan ajatus, Eikö totta, Ola, sinähän tahdoit tuoda tuomisia
isoisälle? Tulehan tänne ja koeta pysyä paikoillasi silmänräpäys, sinä
ainainen kiusankappaleeni...

Ola koetti kiivetä ullakolle, ja kun se häneltä kiellettiin, hän kysyi,
missä Ornella oli, ja kuultuaan, että tämä oli pesemässä vaatteita, hän
pyysi saada mennä sinne. Silloin Gesuino nousi ja tarjoutui saattamaan
tytön sinne.

— Kas vain Gesuinoa! opettaja huudahti uhaten häntä kädellään. Näetkös,
Marga, ystävämme Gesuino on pikiintynyt Ornellaan.

Marga ei nauranut eikä sanonut mitään, mutta siitä tavasta, millä hän
kääntyi katselemaan Gesuinoa, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran ja
erikoisten olosuhteiden vallitessa, opettaja älysi, että hänen pilansa
oli Margassa herättänyt iloisen toivon.

Gesuino ei sanonut vastaan, vaan seisoi suorana ja vaieten lieden
edessä ja päätti olla sen enempää paljastamatta intohimoaan.

       *       *       *       *       *

Samana iltana kirjeenkantaja, joka harvoin ilmestyi tähän
loukkoon, toi Ornellalle osoitetun kirjatun kirjeen, jonka hän jätti
veljesten tupaan, ja nämä vuorostaan toivat sen opettajan asuntoon.
Ornella otti kirjeen ja tarkasti sitä joka puolelta. Melkein
saaliinhimoisin elkein hän repi auki kuoren, veti esiin itse kirjeen
nähdäkseen allekirjoituksen ja luki hätäisesti muutaman sanan sieltä
täältä. Sitten hän luki sen uudelleen alusta alkaen hitaasti, hyvin
hitaasti, ikäänkuin ei olisi oikein kyennyt saamaan selvää käsialasta,
ja pysähtyi välistä kuin miettien, miten hänen oli meneteltävä. Lopulta
hän sanoi:

— ... serkkutomppelini, joka palvelee väessä ja joka nyt kirjoittaa
minulle sentähden, niin hän sanoo, että ei ole saanut kotoaan kirjettä
kahteen kuukauteen.

Hän jätti kirjeen pöydälle, aivan kuin ei olisi siitä välittänyt.
Opettaja ei pyytänyt saada lukea sitä eikä tehnyt huomautuksia, mutta
ei uskonut ainoata sanaa Ornellan puheesta.

Ornellakaan ei sanonut mitään, mutta jokainen hänen liikkeensä ilmaisi
salaista mielenkiihkoa. Ensin hän katsoi pieneen kuvastimeen, jota
opettaja käytti ajaessaan partaansa, ja silitti hiuksiaan molemmilla
käsillään. Sitten hän käveli ympäri huonetta, siirteli esineitä, joihin
ei koskaan muulloin kajonnut, ja pysähtyi tämäntästä ikkunan eteen,
kuin typertynyt kärpänen, joka on kuvitellut voivansa lentää lasiruudun
läpi ulos. Lopuksi hän kiipesi ullakkohuoneeseen, mutta palasi heti
alas, ja hänen ensi katseensa kohdistui kirjeeseen.

— Minun täytyy huomisaamuna mennä hänen kotiinsa viemään heille sanaa,
hän virkkoi ja taittoi jälleen kokoon kirjeen, jonka pisti avaraan
taskuunsa. Ja samalla hän rypisti kulmakarvojaan ja oli olevinaan
äkeissään.

Myöhemmin käytyään sulkemassa porttia hän palasi hymyillen ivallisesti
ja silmät kiiluen häijyä vahingoniloa.

— Nuo kaksi hölmöä taas paraillaan riitelevät ja oikein aika tavalla.
En ole koskaan nähnyt heitä niin kiukkuisina. Gesuino on vihainen kuin
sonni.

— Miksi he riitelevät?

— Sitä en tiedä. Kuuletteko? Heidän äänensä kuuluvat tänne asti. Tänä
iltana he tappavat toinen toisensa.

Ja tietäen, että he juuri hänen tähtensä riitelivät, Ornella kumartui
hiukan sivulle kuin olisi ollut pakahtumaisillaan luonnottomaan
nauruunsa.

Vuoteesta, jonka yli lieden hohteen lieventämä hämärä jo levitti
harsonsa, opettaja piti häntä silmällä ja arvasi kaiken. Molemmat
veljet kiistelivät siitä, kumpi heistä vastedes omistaisi Ornellan, ja
tämä nauroi sentähden, ettei koskaan aikonut mennä kummallekaan heistä.
Kirje, jota hän piteli lujasti nyrkkiinsä puristettuna taskussaan,
varmaankin takasi hänelle aivan toisenlaisen ja paremman tulevaisuuden.
Mutta kuka sitä tarjosi hänelle? Tämä salaisuus kiusasi opettajaa,
mutta hän oli ääneti ja salasi ajatuksensa päästäkseen tuon salaisuuden
perille.

Ornellä valvoi myöhään sinä iltana. Hän näytti tyyneltä istuessaan
siinä pöydän aäressä työskennellen. Hän kutoi villasukkia opettajalle.
Hän oli itse saanut tämän tuuman, sillä välistä hän osoitti todellista
huolenpitoa vanhusta kohtaan, ja näitä sukkia hän tavallisesti kutoi
huolellisen uutterasti mittaillen niitä vastatusten, jotta niistä
tulisi sopivat ja yhtä isot. Sinä iltana han sitävastoin työskenteli
koneellisesti, välittämättä muusta kuin että saisi ne valmiiksi.

— Ornella! opettaja sanoi äkkiä seuraten ajatuksenjuoksuaan. Sinun
pitäisi ennen kaikkea ajatella vaatteiden valmistamista lapselle.

— Ajattelin sitä juuri, tämä vastasi nostamatta päätään; huomenna kun
lähden viemään serkkuni kirjettä, ostan torilta vähän kangasta.

Hän siis aikoi lähteä ulkosalle, mutta mihin? Hän ei koskaän ennen
ollut puhunut tuosta serkusta eikä sukulaisistaan.

Ja tultuaan ullakkohuoneeseen hän ei heti sammuttanut kynttilää, niin
kuin tavallisesti. Silloin opettaja, jonka Ornella luuli vaipuneen
uneen, taas sytytti kynttilänsä ja huomasi, ettei kynä eikä mustepullo
ollut paikoillaan pöydällä.

Kun Proto seuraavana aamuna tuli tiedustelemaan opettajan vointia, tämä
lähetti Ornellan torille ja pyysi miestä viipymään hetkisen. Protolle
tämä oli erittäin tervetullutta, hän oli synkän näköinen, ja hänen
silmänsä olivät turvoksissa kuin yönsä valvoneella; hänen oli tarve
keventää sydäntään.

— Kuulitteko eilen illalla tuota melua? Alan uskoa, että veljeni
Gesuino on pahanhengen riivaama — sanon tämän aivan tosissani. En ole
taikauskoinen, mutta muistan ne jutut, joita vaimovainajani kertoi. Hän
väitti, että kadotettujen sielut harhailevat maan päällä ja asettuvat
typerien ihmisten ruumiiseen. Ja nyt alan luulla, että Gesuinoon on
siirtynyt tuon isän sielu, jonka hänen omat poikansa murhasivat.

— No niin, mutta miten on teidän laitanne, Proto? Oletteko tekin
kenties kadotetun hengen riivaama?

— Olettepa oikeassa, puhutte vallan järkevästi.

— Yksi hyvä puoli teissä molemmissa kuitenkin on: myönnätte aina, että
minä olen oikeassa, vaikka silti yhä edelleen kohtelette toisianne
pahoin. Miksi te taas eilisiltana riitelitte?

— Kuka sitä voisi selittää? Gesuino oli täältä tullessaan hirveän
pahalla tuulella. Aluksi hän rääkkäsi koiraa, ja minä tietysti panin
vastalauseeni. Ja siitä sukeutui riita.

— Kuulkaahan, Proto, opettaja sanoi hetken vaiti oltuaan, minun
täytyy vielä pyytää teitä auttamaan minua eräässä asiassa. Ornella sai
eilen illalla kirjatun kirjeen, ja viime yönä hän kirjoitti siihen
vastauksen. Tahtoisin tietää, keneltä tuo kirje on.

— Näin kirjeen. Se tuli Genovasta ja oli käsialasta päättäen
sivistyneen ihmisen kirjoittama. Mutta miksi ette kysynyt häneltä
itseltään?

— En tahdo tunkeutua hänen salaisuuksiinsa. Se vain pahentaisi asiaa.

— Antakaa hänen siis mennä helvettiin, mista on tullutkin.

— On otettava huomioon lapsikin, joka on pelastettava.

— Menköön hiiteen lapsikin, Proto ärjäisi iskien nyrkkinsä pöytään. Te
olette ihan liian vanhanaikainen. Saattepa nähdä, että vielä jonakin
päivänä itse joudutte kiikkiin.

Opettaja ei pelännyt mitään, ei edes kirouksia ja karkeita sanoja,
joita mies lasketteli Ornellasta, Gesuinosta, Jumalasta ja kaikista
ihmisistä; Hän vaihtoi puheenaihetta. Kirje tuli Genovasta ja oli
sivistyneen henkilön kirjoittama. Olikohan se Adelmo Bianchin
lähettämä? Mitä tahansa saattoi odottaa tuolta tuulihatulta.

Opettaja kertasi ajatuksissaan, mitä oli tapahtunut sinä iltana,
jolloin hän sairastui. Hän näki jälleen edessään isänmurhaajan, joka
katseli Ornellaa ihastunein silmin, eikä hän enää epäillyt.

— Proto, hän virkkoi hiljaa, on välttämätöntä pitää silmällä tuota
tyttöä. Tahdon tietää, minne hän menee ja mitä tekee tänä aamuna.

Proton valtaa uteliaisuus, ja hänen mielessään piilevä kauna ajaa hänet
urkkimaan Ornellan askelia ja mahdollisesti kostamaan hänelle.

— Luottakaa minuun. Päivällisaikaan teen teille selkoa kaikesta.
Lähden nyt heti.

Ja jo päivällisaikaan opettaja tiesi, että Orriella todella oli
käynyt eräiden sukulaistensa luona, sitten hän oli ostanut kangasta
torikauppiaalta ja oli lopuksi käynyt postitoimistossa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä huono sää alkoi uudelleen. Samoin kuin
sotajoukko lyhyen levon jälkeen uudistetuin voimin hyökkää vihollista
vastaan, niin myrsky, pakkanen ja lumi raivosivat kirouksenalaisen
talon ympärillä.

Silti opettaja nousi vuoteestaan. Ornellan kutomat sukat, Margan
Olan nimessä lahjoittama shaali ja lakki, joka hänellä vanhastaan
oli, olivat hyvänä apuna talvitamineiden järjestelyssä. Näihin
pukeutuneena hän katsoi kuvastimeen ja näytti mielestään itse talven
ruumiillistumalta. Mutta sisimmässään hän tunsi kaiken uudistuneeksi ja
mielensä olevan täynnä lujia päätöksiä tulevaisuuden varalie.

Hän istuutui takkavalkean ääreen ja alkoi lukea viime päivien lehtiä,
mutta ei hetkeksikään herjennyt pitämästä silmällä Ornellaa odottaen
sopivaa tilaisuutta pelastaakseen tämän siitä uudesta vaarasta, jota
kohti hän sokeasti syöksyi.

Ornella ei tullut lieden lähettyville. Lopetettuaan askareensa
hän istuutui pöydän ääreen ompelemaan lapsen vaatteita. Opettaja kuuli
hänen raskaan hengityksensä eikä ollut varma siitä, etteikö hän
mielessään hautonut synkkiä tuumia.

Joskus hän ajatteli, eikö olisi parempi noudattaa Proton neuvoa ja
jättää tyttö omiin hoteisiinsa ja oman vaistonsa ohjattavaksi, joka
oikeastaan parhaiten voi hyödyttää sellaista eläimellisen itsekästä
olentoa, jollainen hän oli. Tosiasiassa ei mikään verenside yhdistänyt
häntä Ornellaan; jos hän aikaisemmin olikin pitänyt tuota naista
luonaan sovittaakseen nuoruutensa murhenäytelmän ja estääkseen sitä
toistumasta, ei hänellä nyt enää ollut mitään syytä pidättää häntä, jos
hänellä oli jokin keino tulla toimeen ja saada paremmat olot toisaalla.

Mutta ei, ei sittenkään! Sisimmässään hän tuntee, että syy on toinen,
että on olemassa side, joka on verensidettä vahvempi; hän tahtoo saada
tuon naisen lapsen sentähden, että se polveutuu siitä olennosta, jonka
hän on saattanut hedelmälliseksi ja syössyt kuolemaan, ja että tuo
lapsi on hänen oman elämänsä jatkoa. Ja hän tahtoo saada tuon lapsen
valaakseen siihen tosi elämää, joka on elämää hyvässä, jotavastoin
Ornella, jos hän ottaa sen huostaansa, opettaa sille pelkkää pahaa.

Todettuaan tämän hän teki järkähtämättömän päätöksen taistella, jotta
hänen elämällään olisi oikeutuksensa ja voimaa omassa itsessään
ylläpitää hyvän liekkiä... Hän alkoi uudelleen koetella siveellisiä
taivutuskeinojaan Ornellaan nähden kuvaamalla hänelle kotiseutunsa
yksinkertaista ja kiehtovaa elämää: se oli vanhanaikainen haalistunut
maalaus, jota hän paranteli mielikuvituksensa väreillä ja vernissalla.

— Tähän vuodenaikaan meilläkin on pakkasta ja lunta, mutta se on
vallan toisenlaista. Pakkanen oli kuivaa, lumi kovenee ja säkenöi
kuin alabasteri, kaikki on puhdasta ja virkeää. Ja sisällä, pienessä
talossani, jonka toivon voivani pian ostaa takaisin, on mukava asua,
siinä on keittiö, jonka hella on niin iso, että kymmenen henkeä voisi
piilottautua siihen. Ruokahuoneesta avautuu näköala laaksoon, kun taas
yläkerran huoneet ovat vuorten puolella. Kun on kaunis ilma, näkee
uskaliaiden metsästäjien kiipeilevän poluilla kallioiden halkeamissa.
Heidän pukunsa on nahasta, ja he näyttävät metsän valtiailta. He
ovat seudun rikkaimpien perheiden jäseniä ja koettavat kilvan
osoittautua muita notkeammiksi ja rohkeammiksi. Eräs entinen oppilaani
ei välitä kaatamastaan riistasta. Hän antaa palvelijansa tuoda sen
kotiin metsästä, ja jos sen liha on hyvää, niinkuin esimerkiksi
metsäsialla tai kuusipeuralla, hän lähettää sen lahjaksi ystävilleen,
kuten kuninkaiden on tapana tehdä. Iltaisin hän usein kävi minua
tervehtimässä, ja silloin sain kuulla kummia taruja eläimistä, joiden
hän oli kuullut puhuvan, linnuista, jotka varastavat koristeita ja
kultarahoja, susista, jotka ennen muinoin olivat ihmisiä. Kerran...

Hän koetti toistaa nuoren metsänkävijän juttuja saaden innoitusta omien
sanojensa kaiusta, ja hän sekoitti omiin niukkoihin kokemuksiinsa
metsästystarinoita, jotka oli lukenut seikkailukirjoista. Tämä oli
ainoa keino kiinnittää tuon naisen sivistymätön sielu, ja hän viivähti
tahallisesti kertomuksensa jännittävimmässä kohdassa pitääkseen
vireillä hänen uteliaisuuttaan ja voidakseen sitten varmemmin jatkaa.
Näin kilpikonna menettelee varovasti pyydystellessään myrkyllistä
hämähäkkiä.

Illalla tulivat veljekset, ja Gesuinolla oli mukanaan äsken paistettuja
kastanjoita polttavan kuumassa huivissa.

— Tunnustelepa, nainen, hän sanoi tuoden sen lähelle Ornellan kaulaa.
Mutta tämä väisti ja poistui ylenkatseellisesti. Senjälkeen kuin hän
oli saanut kirjatun kirjeen, hän ei sallinut veljesten laskea pilaa
kanssaan. Vaieten hän pani kastanjat kulhoon ja kaatoi opettajan
kehoituksesta viiniä laseihin. Sitten hän asettui paikalleen pöydän
ääreen ja ompeli, ompeli, keskeyttäen työnsä ainoastaan kääntyessään
valoon päin pujottamaan lankaa neulansilmään tai irroittamaan
hampaillaan solmuja, joita kiusoittavaan lankaan punoutui itsestään.

Molempien veljesten ollessa huoneessa opettaja ei jatkanut
kertomistaan. Hän tunsi, että se oli turhaa vaivaa, Ornella kun ei
kuunnellut, ollen uudelleen sen ristiriitaisen voiman vaikutuksen
alaisena, jonka ääni kaikui hänen sisimmässään. Hänen välinpitämätön ja
ylenkatseellinen tapansakin osoitti, kuinka loitolla hänen ajatuksensa
olivat heistä. Ja hekin näyttivät syventyneen omiin puheisiinsa,
mutta opettaja huomasi, että Gesuino silloin tällöin salaa vilkaisi
Ornellaan, kuin olisi ollut valmis heittämään silmukan hänen kaulaansa,
jos hän koettaisi paeta. — Asia päättyy siten, että Gesuino nai
Ornellan, opettaja ajatteli. Tämä ajatus huvitti häntä, mutta sielunsa
syvyydessä hän silti oli surullinen, sillä asia oli surullinen, päättyi
se miten tahansa.

       *       *       *       *       *

Erääna iltana, kun Gesuino kumartui heittämään mustia
kastanjankuoria tuleen ja Proto hitain hekumallisin siemauksin joi
toista lasiaan viiniä, kuului joku kolkuttavän ovelle.

Ornella kavahti kuin unesta ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän,
mutta ei noussut avaamaan ovea. Gesuino sitävastoin nousi ja meni
ovelle karskean näköisenä kuin susi olisi ollut ulkona, ja avasi,
kysymättä, kuka siellä oli.

Kuin tuulen ajamana astui sisään kookas mies, yllaän musta sadetakki,
joka kimmelsi sadepisaroista. Ensin opettaja luuli, että tulija oli
lääkäri, mutta huomasi sitten, että se olikin Antonio.

— Te ette kai oddttanut minun tuloani, hän sanoi aäni puoleksi
hilpeänä, puoleksi vakavana, mutta niinkuin aina teeskennellen. Ja te,
hyvät herrat, suokaa anteeksi, että tulin sisään portistanne, joka oli
selkoselällään.

— Se on totta, Proto myönsi, mutta meidän porttimme ei koskaan ole
kiinni.

Gesuino avasi suunsa puhuakseen, mutta ei sanonut halaistua sanaa, ja
toinnuttuaan ensi hämmästyksestään hän katseli takaa Antoniota, joka
kursailematta riisui päällystakkinsa ja palasi entiselle paikalleen.

Seurasi hetken äänettömyys.

Ulkona tuuli riehui ja katkoi sadeverkkoja, paiskaten niitä rymisten
västen talon seiniä, ja opettajasta melkein tuntui, kuin sade olisi
tulvinut sisälle huoneeseen.

Antonio katseli ympärilleen löytääkseen jotakin, mihin olisi voinut
ripustaa takkinsa, ja kun hän ei nähnyt muuta sopivampaa, hän heitti
sen ullakolle johtaville tikapuille; puolihämärässä takki näytti kokoon
lyhistyneeltä aaveelta.

Sillävälin Proto oli tyhjentänyt viinilasinsa, nousi, laski lasin
pöydälle ja loi hänkin kiireisen katseen Ornellaan. Hän huomasi tämän
siinä määrin vaipuneen omiin ajatuksiinsä ja olevan välittämättä
ympäristöstään, että hän ajatteli:

— Kas, ystäväni, täällä sinä ja veljesi Gesuino olette liikaa.
Pötkikää tiehenne!

Hän lähestyi liettä laskien kätensä veljensä olkapäälle:

— Tule, Gesuino, on jo myöhä!

Ja kun ei kukaan pyytänyt veljeksiä jäämään, molemmat nolon näköisinä
sanoivat hyvästi ja poistuivat.

Samoin kuin isänmurhaajan käydessä talossa opettaja nytkin kuvitteli
näkevänsä unta, ja silti hän tunsi, että Antonio oli tuonut mukaansa
julman todellisuuden tuulahduksen. Tästälähin oli parasta, että unelmat
haihtuivat ja romahtivat kasaan kuin vaate-aave ullakon tikapuille.

— Marga ja Ola lähettivät paljon terveisiä, Antonio virkkoi, istuutuen
Gesuinon äskeiselle paikalle ja oikoen jalkojansa, joihin hän oli
vetänyt ahtaat saappaat.

Nämä nimet ja terveiset saivat opettajan sydämen heltymään; hänen
katseensa kohosi ja hän tunsi vielä hallitsevansa tapahtumia.

Opettaja pani merkille, että Antonio oli ruumiillisesti muuttunut kuin
mies, joka on ollut sairaana tai kauan oleskellut vieraassa maassa.
Hänen kasvonsa olivat käyneet ankaroiksi, ja niissä oli toinen ilme,
vaikka ne olivat säilyttäneet puhtaat klassilliset piirteensä kuin
kuvapatsas, jonka alkuperäiseen muotoon taiteilija ei ole tyytynyt, ja
siksi sitä muunnellut. Hiukset, joissa ennen oli ollut keikarimainen
jakaus, olivat nyt tuuheat ja pystyssä ja leikatut lyhyeksi
voimakkaasta niskasta. Eikä silmissäkään, vaikka ne olivat kääntyneinä
tuleen päin, ollut samaa kiiltoa kuin ennen. Ne piilivät jäykkinä
kulmakarvojen alla, jotka milloin vetäytyivät ryppyyn, milloin taas
oikenivat, seuraten liekkejä, jotka vuoroin leimusivat ja vaipuivat.

Veljesten mentyä ja Antonion lausuttua Margan ja Olan terveiset
hänen äänensäkin oli vapautunut tavallisesta teatterimaisesta
korostuksestaan, ja asetuttuaan tulen eteen mukavaan asentoon
käsivarret ristissä hän virkahti karskisti:

— Tulin tänne lopullisesti järjestämään tätä Ornellan asiaa.

Jokainen hänen sanansa tuntui putoilevan kohtisuoraan maahan ja
halkeavan kuin kovat hedelmät, kun niiden kuori on kypsä.

Ei kumpikaan toisista sanonut sanaakaan vastaukseksi. Ornella painoi
päänsä vielä alemmaksi, eikä enää mielestään ollut ihminen, vaan
kuollut esine hänen käsissään.

Antonio jatkoi:

— Me olemme kaikkien hampaissa tällä paikkakunnalla. Kaikki,
vaimostani alkaen, ovat selvillä siitä, miten asian laita oikeastaan
on, mutta he eivät ole sitä tietävinään, eivät hienotunteisuudesta,
vaan tietenkin peläten minua ja kouriani. Mutta kaikki nauravat meille,
he nauravat, koska ovat kateellisia, sekin on päivänselvää; jos olisin
köyhä raukka ja vaimoni nuhtelisi minua, he eivät välittäisi minusta
eivätkä asioistani. Onneksi ei laita ole niin, minä olen, mikä olen, ja
vaimoni on ymmärtäväinen nainen. Mutta tiedän, että hänkin kärsii tästä
ja että hänkin ansaitsee kunnioitusta eikä teeskenneltyä osanottoa
ja salaista pilkkaa kanssaihmistensä puolelta: Ja tästä julkisesta
häpeästä minä tahdon tehdä lopun.

— Nyt vastako olet huomannut kaiken tämän? opettaja kysyi.

— Nyt vasta, hyvä herra. Jos olisin älynnyt sen aikaisemmin, olisin
myös aikaisemmin järjestänyt asian.

— Olisi ollut parempi karttaa sitä, kuin selvitellä sitä jäljestäpäin.

— Emme synny hampaat suussa, ja sanotaan, että tulee viisaaksi vasta
kun on menettänyt hampaansa, kaikki hampaansa tietenkin.

— No saako siis tietää, mitä aiot tehdä?

— Se on hyvin yksinkertaista: viedä Ornellan synnytyslaitokseen, kauas
täältä — olenkin jo tilannut paikan — ja odottaa, kunnes lapsi syntyy.

— Entä sitten?

— Sitten aion huolehtia heidän toimeentulostaan. Joka leikkiin ryhtyy,
se leikin kestäköön!

— Ja sillä tavoin saat kaksi perhettä.

— No niin, olkoon menneeksi, saan kaksi perhettä ja aion tehdä työtä
kummankin puolesta. En suinkaan ole ensimmäinen, enkä viimeinenkään.

— Tietääkö vaimosi tämän päätöksesi?

— Hän ehkä tuntee sen, sillä hän arvaa kirotun hyvin salaisimmatkin
tuumani, mutta hän on vaiti niinkuin tavallisesti ja antaa minun
toimia, hän kun tosiasiassa on varma siitä, etten minä ole niin suuri
lurjus, jollaiseksi minua luullaan. Hän on vain puhunut kanssani teistä
ja on pyytänyt minua tekemään kaiken, mitä ikinä voin, taivuttaakseni
teidät palaamaan meidän perheeseemme, ja sen olen luvannut ja toivon
voivani pitää lupaukseni.

Opettaja ei vastannut heti. Hän tuntui taas punnitsevan asian parasta
ratkaisua, mutta ei nytkään voinut löytää muuta kuin yhden ainoan.

— Minä palaan kotiseudulleni; olen jo ryhtynyt neuvotteluihin taloni
ostamisesta takaisin. Ornella lähtee mukaani, ja jos niin tarvitaan,
annan hänelle ja lapselle nimeni.

Antonio purskahti nauruun, mutta seuraavassa tuokiossa hän hykersi
käsiään ikäänkuin tukahuttaakseen sopimattoman hilpeytensä ja kävi
äkkiä taas vakavaksi.

— Nuo ovat vain kauniita romanttisia haaveita, joihin näillä seuduilla
ei ole totuttu.

— Mutta minun kotiseudullani ne vielä ovat voimassa, opettaja väitti
vastaan, jälleen rohkaistuen.

— Sielläkään ne eivät enää ole paikallaan. Ihmiset ovat tähän maailman
aikaan käytännöllistä väkeä jotka nauravat noille yksinkertaisille
kristityille, jotka hukkaavat aikaansa kaivamalla kuoppia veteen.

— Naurakoot, vain, mutta selitä minulle, mitä tarkoitat noilla veteen
kaivetuilla kuopilla.

— Tarkoitan, ettei kestä kauan, ennenkuin Ornella joko pötkii tiehensä
tai tuottaa teille ikävyyksiä jonkun perheystävänne kanssa.

Tällä kertaa Ornellan täytyi hillitä ivahymyään. Noiden kahden miehen
kiista virkisti häntä, ja hän alkoi uudelleen ommella tuumien, miten
auttaisi opettajaa vapautumaan Antonion vallanalaisuudesta. Kun
Ornellan aika tuli, hän kyllä osaisi hoitaa asiansa, mutta hänen
tuumansa olivat vielä niin sekavat ja kätkeytyneinä sielun salaisiin
uumeniin, että hänellä oli sämanlainen tunne kuin kiinnisaadulla
rikoksellisella, nähdessään, että hanen entinen rakastajansa oli
oivaltanut ne.

Opettaja sanoi:

— Jättäkäämme sikseen tulevaisuus ja puhukaamme nykyhetkestä. Sanohan
meille ensin, miten olet näin suuresti muuttunut. Mistä johtuu, etta
karkoitettuasi ensin Ornellan talostasi iskuin ja potkuin nyt tahdot
tehdä hänestä melkein toisen vaimosi?

— Ettekö te sitten koskaan ole muuttanut mieltänne? Ettekö ole
koskaan katunut, mitä olette tehnyt? Minäkin olen kärsinyt näiden
kuukausien aikana. Ja te kieltäisitte minulie poikana ollessani
antamanne opetukset, jos todenteolla pitäisitte minua sydämettömänä
pahantekijänä. Eilen täytin kolmekymmentä vuotta, hän sanoi nousten
äkkiä. On jo aika tulla järkeväksi. On myös aika ottaa varteen, mitä
oma arvo vaatii. Joskus itserakkaus ja ylpeys voi muuttaa rosvonkin
hyväksi ja tunnolliseksi ihmiseksi. Ja puhuessani rosvoista tahdon
sanoa, että tällä jutulla on ruma puolensa. Eräähä yönä päästitte
asuntoonne isänmurhaajan Adelmo Bianchin.

Kääntyen pois liedestä opettaja vastasi kovalla lujalla äänellä:

— Se on totta, Bianchi kävi täällä eräänä iltana ennen
sairastumistani. Miksi otat sen asian puheeksi?

— Sanokaa minulie ensin, mitä hänellä oli täällä tekemistä.

— Mistä sen tiedän? Kävi tervehtimässä entistä kotiaan — niin hän
itse selitti — ennenkuin lähti ulkomaille.

— Ja tuon te uskotte! Tuo mies on röyhkeä lurjus, joka avaa suunsa
vain valehdellakseen. Muuten hän on kurja raukka, tarvitsee vain
muistaa, mitä hän on tehnyt. No niin, hän poistui täältä todella samana
yönä lähtien Genovaan, eikä hänellä ollut ropoakaan taskussa; hänenhän
aina onnistuu piilottautua ja livistää tiehensä kuin ketun. Genovässa
hän sai työtä ja oppi valmistamaan ruokaa; hän aikoo pestautua kokiksi
Etelä-Amerikan ja Euroopan väliä kulkevaan laivaan. Hän on hankkinut
itselleen väärän passin ja siirtää matkapäivänsä tuonnemmaksi, jotta
neiti Ornella tulisi hänen luokseen myttyineen.

Samoin kuin keskustelun alussa ei kumpikaan toisista sanonut mitään.
Opettaja katseli lakkaamatta Ornellaa. Hän näki naisen kohottavan
päätään joltisenkin ylpeästi, mutta taas painavan sen alas hänen
katseensa vaikutuksesta.

Häiriintymättä Antonio jatkoi:

— Tuo mies on lähettänyt Ornellalle kirjatun kirjeen, jonka ehkä
olette nähnyt. Hän ehdotti siinä, että tyttö tulisi hänen luokseen
niin pian kuin suinkin, tietysti ensin hankittuaan itselleen passin,
ja Herra ties mitä kaikkea hän on sanonut. Ornella vastasi suostuen
ehdotukseen ja odottaa nyt vain, että saa paperinsa järjestykseen
lähteäkseen matkaan, niin juuri, tuo tuossa myttyineen!

Tuo tuossa myttyineen! Nämä sanat osuivat opettajaan kuin nyrkinisku ja
saivat hänet tuntemaan häpeällistä ja nöyryyttävää kipua. Ja sisäinen
kostontunne, jota hän ei voinut eritellä, pakotti hänet vuorostaan
loukkaamaan Antoniota.

— Nyt oivallan menettelysi syyn. Ei siis säädyllisyydentunne saanut
sinua toimimaan, vaan mustasukkaisuus!

Ja ehkä tämä väite osui oikeaan, sillä Antonio ei kiivastunut, vaan
huomautti ainoastaan:

— Vai ei säädyllisyydentunne! Jos jonakin päivänä isänmurhaaja joutuu
kiinni ja todennäköisesti hänen kanssaan hänen ystävättärensä, ja jos
kuulustelun aikana, joka toistamiseen on siirretty juuri sentähden,
että Bianchia yhä haeskellaan ja etta toivotaan lopulta saatavan hänet
kiinni — jos sanon silloin teidän nimenne ja koko tämä naurettava
juttu joutuu huomion esineeksi — onko se mielestänne hauskaa?

— Anteeksi, opettaja sanoi, mutta miten olet päässyt kaiken tämän
perille?

— Se ei kuulu asiaan; tiedän, minkä tiedän.

— Mutta oletko varma, että kaikki tuo on totta?

Silloin Antonio pyörähti ympäri kuin olisi istunut kiertotuolilla ja
osoitti sormellaan Ornellaa tehden ylenkatseellisen eleen.

— Kysykää häneltä, onko tämä totta..

Näin Ornellan jutun käsittely näytti alkavan.

— Ornella, opettaja virkkoi, saithan kirjatun kirjeen ja sanoit, että
se oli serkultasi; Mitä nyt vastaat Antonion väitteisiin?

— Kirje, jonka sain, oli serkkuni kirjoittama, tämä vastasi jatkaen
ompelemistaan välinpitämättömän näköisenä. Voittehan mennä sukulaisteni
luo ja pyytää saada lukea sen.

— Mikä serkku? mikä serkku? Antonio huusi menettäen malttinsa. Voit
vetää nenästä tuota pyhimystä, mutta et minua. Sinulla ei ole serkkuja,
ja ne sukulaiset, joista puhut, ovat apurejasi tässä siistissä jutussa.
Ja juuri tuo parittajatätisi on ottanut järjestääkseen paperisi kuntoon.

— Tarvitsenhan paperit lähteäkseni täältä opettajan kanssa.

Antonio kirosi puoleksi kiukuissaan, puoleksi piloillaan ja sanoi:

— Että sinä Ornella olet röyhkeä, sen olen tiennyt, mutta että
röyhkeydessäsi voit mennä noin pitkälle, se on uutta minullekin. Sanopa
minulle: viime lauantaiaamuna kävit postissa ja sait uuden kirjeen,
johon vastasit maanantaina kirjatulla pikakirjeellä. Oliko tämäkin
kirjeenvaihtoa serkkusi känssa?

Ornella ei vastannut. Opettaja puuttui jälleen asiaan.

— Ornella, emme tahdo sinulle mitään pahaa. Sinun pitäisi sanoa
totuus, ainakin kiitollisuudesta. Muutoin... jos aiot lähteä täältä, ei
kukaan...

— Älkää puhuko noin! Antonio huudahti hiukan ärtyneenä. Olen jo
sanonut, mitä aion tehdä, enkä muuta päätöstäni. Tahdon vain sanoa ja
toistaä: Jos lapsen syntymän jälkeen tahdot mennä hiiteen, tai, mikä
olisi vielä pahempaa, matkustat tuon houkkion luo, niin ole hyvä. Mutta
lapsen aion ottaa huostaani.

— Ornella, ajattele tarkoin asiaa! opettaja kehoitti.

— Missä Bianchin kirjeet ovat?

— Kylläpä te osaatte nalkutella, Ornella huudahti äkkiä rohkaistuen.
Hän pudotti permannolle kapalokääreet, joita paraikaa päärmäsi, veti
avarasta taskustaan kaksi rypistynyttä kirjettä jä näytti aikovan
heittää nekin lattialle, mutta hillitsi itsensä ja laski ne pöydälle.

— Anna nuo kirjeet minulle, Antonio käski mahtipontisesti kuin isäntä
ainakin, ja otettuaan ne käteensä hän tarkasti kuoria. Ensimmäinen oli
osoitettu Bianchin huvilaan ja toinen merkitty postiin jääväksi. Tuo
mies oli ollut hyvin selvillä asioista.

— Lue ne ääneen! opettaja käski vuorostaan.

Synkän huoneen läpi, joka oli tämän näennäisesti jokapäiväisen ja
värittömän näytelmän tapahtumapaikkana, puhalsi isänmurhaajan, tuon
"ihmisistä kurjimman" vaikutuksesta runouden tuulahdus niistä ilmavista
avaruuksista, joihin ainoastaan mielikuvitus kohoaa:

"Ornella, suo anteeksi että rohkenen mainita sinua ristimänimelläsi
ja sinutella sinua, mutta siitä illasta alkaen, jolloin näin sinut
synkässä kirotussa entisessä kodissani, olen lakkaamatta keskustellut
kanssasi; sinä olet toverini myrskyisellä matkallani, ja päivin puhumme
toistemme kanssa ja öin lepäämme yhdessä kääriytyneinä samaan unelmien
peitteeseen.

"Ornella, minun kohtaloni on samanlainen kuin Vaeltavan juutalaisen,
Jerusalemin suutarin, jonka aina uudelleen täytyy alkaa matkansa
maailman ympäri, ja maailma on hänelle vain pieni puutarha, jossa
hän ainaisesta vaeltamisestaan huolimatta tuntee olevansa vanki
ja jossa hänellä ei ole muuta lohdutusta eikä muuta surua kuin
katsella tähtiä tai rukoilla aurinkoa, että tämä säteillään saisi
hänet raukeamaan tyhjiin. Mutta tätäkään ei hänelle ole suotu, vaan
hänen täytyy elää ikuisesti, kärsiä ikuisesti. Hän tahtoi vastustaa
Jumalan rakkautta, ihmisenä hän nousi vastustamaan niitä lakeja, jotka
hallitsevat ihmiselämää, ja hänen rangaistuksensa on vuorostaan joutua
inhimillisten lakien ulkopuolelle. Kuolemaa ei ole hänelle suotu,
elämääkään ei enää ole hänelle suotu — sellainen minäkin olen".

Tässä kohden Antonio, joka innostui oman äänensä kaiusta, kysyi osaksi
ivallisesti, osaksi uteliaasti:

— Mutta mitä hiidessä tuo mies, se Jerusalemin suutari, olikaan tehnyt?

— Kun Kristus Golgatalle kulkiessaan uupui ristinsä painosta, muuan
katsojista sanoi: "Nouse ja kulje edelleen, kulje edelleen!" Silloin
Kristus kohottautui sanoen: "Ja sinun pitää kulkeman ikuisesti." Tuo
mies oli Ahasverus, vaeltava juutalainen, näin opettaja vakavasti
selitti.

Antonio jatkoi lukemistaan:

"Sellainen minäkin olen, jos sinä, Ornella, kiellät minulta apusi. Jos
sinä olet kanssani äitinä, puolisona ja sisarena, olen sitävastoin
uudestisyntyvä elämään, tulen samanlaiseksi kuin se viaton olento,
jota kannat sydämesi alla, ja me kaksi, minä ja lapsesi, joka on oleva
minunkin lapseni, elämme sinusta ja sinun rakkaudestasi.

"Vannon sinulle, Ornella, etten suutele edes sormenpäitäsi, ennenkuin
olet täyttänyt pyhän äidinvelvollisuutesi. Ja tahdon omistaa sinulle
kaiken huolenpitoni. Lepään jalkojesi juuressa kuin uskollinen koira,
ja sinä voit nukkua rauhassa, vaikka myrsky raivoaa ympärilläsi tai
vaikka jalopeurat saartavat kotimme".

— Loruja! Antonio huudahti, mutta ei kuitenkaan nauranut, eivätkä
hänen silmänsä hellittäneet kirjettä.

"Oli Jumalan lähettämä mielijohde, että sinä iltana palasin synkkään
kotiini. Kuvittelin, että tuli vielä paloi takassa, ja että vanhempieni
leppyneet henget odottivat minua siellä antaakseen minulle anteeksi
ja siunatakseen minua. Ja olin aikonut ottaa sieltä jonkin muiston,
okariinan, jonka sulavat sävelet olivat säestäneet ensilempeni unelmia,
ja lisäksi äitini vihkisormuksen. Ja tulen löysin tuikkimassa sinun
silmistäsi, Ornella, ja soiton ja vihkisormuksen, ne vein mukanani
lapsensydämessäni, rakkaudessani sinuun, Ornella.

"Ornella! Lausuessani tämän nimen kuulen vielä leppien suhinan
auringonpaisteiselta kedolta suvituulten puhaltaessa, kun rypäleet
alkavat punoittaa ja satakieli nokkii kypsää viikunaa tehdäkseen
laulunsa vielä suloisemmaksi. Matkustamme kauas pois, Ornella, mutta
jos sinä minua rakastat, niin kaikkialta, erämaista ja kaupunkien
likaisilta kujilta, löydämme kesän viinitarhoja, ja satakieli laulaa
meille sydämessämme".

Opettaja kuunteli tarkkaavasti, jännittyneenä kuin kieli, joka on
valmis väräjämään. Sillä paikalla, jossa Antonio nyt istui punoittavana
ja pöyheänä osaksi teeskennellen, osaksi todella hilpeänä, opettaja
kuvitteli vielä näkevänsä synkän, kokoonkyyristyneen isänmurhaajan
ja koetti arvailla mielessään, minkä vaikutuksen tuon poloisen sanat
toisen suussa tekivät Ornellaan. Mutta vilkaistuaan tähän hän näki
hänen uudelleen kumartuneen ompeluksensa yli, vain ylenkatseellisen
suun ympärillä kevyt vastenmielisyyden ilme. Ja kun Ornella huomasi,
että häntä pidettiin silmällä, hän peitti tämänkin tunteittensa
ulkonaisen ilmauksen vetäytyen täydellisen välinpitämättömyyden kuoreen.

Toisessa kirjeessä puhuttiin ainoastaan käytännöllisistä seikoista,
jotka vahvistivat Antonion mainitsemia asioita, Isänmurhaajalla
oli vielä työtä Genovan satamassa ja hän hieroi sopimusta ison
valtamerihöyryn kokin paikasta: Han odotti Ornellaa, joka huolimatta
tilastaan näytti luvanneen matkustaa hänen luokseen mitä pikimmin.

— Oivallista! Antonio huudahti taittaen kokoon molemmat kirjeet
ja pistäen ne housuntaskuunsa. Senjälkeen hän seisoi hetken miettien
otsa rypyssä. Ulkona ilma oli tyyntynyt, ja huoneen äkillisessä
hiljaisuudessa pimeä tuntui painavan kasvojaan ikkunaruutuun ottaakseen
osaa tähän vakavaan näytelmään.

Sillä kaikki kävi todella jännittäväksi, kun Antonio äkkiä sanoi
mahtipontisesti aivan kuin sotamies, joka on hetkeksi nukahtanut ja
vaistomaisesti herää juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin pitää
marssia eteenpäin:

— Ja nyt, Ornella, kokoa kamssusi, ja lähtekäämme. Varhain
huomisaamuna, hän lisäsi kääntyen opettajan puoleen, Marga lähettää
luoksenne palvelijattarensa huolehtimaan siivouksesta ja kaikesta, mitä
tarvitsette.

Ornella ei kohottanut päätään, mutta herkesi ompelemasta, neula
vielä pistettynä kankaaseen, ja hänen asentonsa muistutti opettajan
mielestä kilpikonnaa, joka, kun sitä hätyytetään, pysähtyy paikalleen
vetäytyäkseen panssarinsa sisään.

Opettajakin oli ääneti. Hän tunsi, että tuona pimeänä yönä oltiin tultu
tienristeykseen, jossa ainoastaan vaisto saattoi pelastaa ihmisen, ja
hän odotti, että Ornella sanoisi jotakin, tämä kun oli heistä kolmesta
enimmin vaisto-olento. Hän otti neulan kapalositeestä, pisti sen
raivokkaasti takaisin kankaaseen ja nosti sitten uhmaten päänsä:

— Minä en tule mukaan.

Mutta Antonio ei menettänyt malttiaan, vaan kääntyi opettajan puoleen:

— Koettakaa te taivuttaa häntä. Luulen, että se on velvollisuutenne.

— Ei kukaan tiedä paremmin, mikä on velvollisuuteni, kuin minä
itse. Ornellan pitää jäädä tänne, ja minä kehoitan häntä vuorostaan
täyttämään velvollisuutensa.

— Te olette haaveilija ja pysytte aina haaveilijana, anteeksi, että
sanon sen kursailematta. Ennenkuin kolme päivää on kulunut, Ornella on
tipotiessään, enkä minä, jumaliste, salli lapseni syntyvän kadulla ja
että sitä retuutetaan ympäri maailmaa veijarien ja jätkien seurassa.

— Jos hänen on välttämätöntä paeta, hän pakenee siitäkin paikasta,
jonne aiot viedä hänet. Sitä hän totisesti ei tee. Tiedän, kenen kanssa
olen tekemisissä, ja sanon toistamiseen, että hän heti lapsen synnyttyä
saa tehdä, mitä tahtoo. Oletko ymmärtänyt? hän huusi Ornellaan päin
kääntyen. Lähde heti paikalla liikkeelle.

Ornella ei hievahtanut paikaltaan, ja hänen silmänsä tuijottivat
nyt opettajaan, kuin hänen kohtalonsa olisi riippunut vanhuksesta
eikä tuosta toisesta. Mutta opettaja tunsi itsensä jälleen usvien
ympäröimäksi ja huomasi Antonion äänenpainossa niin taipumattoman
päättäväisyyden, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän turvalitui
toistamiseen Ornellan vaistoon, ja vastaten hänen rukoilevaan
katseeseensa hän virkkoi tyynesti:

— Ornella, sinun itsesi pitää vapaasti tehdä päätöksesi. En voi enää
kauempaa tunkeutua sinun ja Antonion väliin. Lapsi kuuluu teille
molemmille, ja kaikki on tehtävä sen pelastumiseksi.

— Tahdon jäädä tänne ainakin muutamaksi päiväksi. En tahdo, että minua
noin pakotetaan, Ornella sanoi, mutta Antonio ei antanut hänen jatkaa.

— Mutta minäpä aion pakottaa sinut heti lähtemään kanssani. Tunnen
sinut, sen hyvin tiedät, ja asia on heti ratkaistava.

— Entä jollen tahdo lähteä? Jos huudan apua.

— Älä pakota minua menettämään kärsivällisyyttäni! Tiedät, miltä
nyrkkini maistuvat.

Näin sanottuaan Antonio lähestyi naista, ikäänkuin paremmin
näyttääkseen, kuinka pitkä hän oli, ja muistuttaakseen hänelle
valtaansa ja myös koetellakseen häneen jälleen mieskohtaista
lumousvoimaansa, mikä yksin saattoi taivuttaa tuon naisen seuraamaan
häntä.

Ornella ei hievahtanut eikä muuttanut ilmettään, vaan seisoi tyynenä ja
kylmänä, neula ainoana aseena.

Silloin Antonio todellä menetti malttinsa. Hän tarttui näisen olkaan
kuin kiveen, jonka aikoi viskata kauas, ja ravisti häntä. Kapalokääre
liukui Ornellan sylistä, ja tuossa kaameassa hiljaisuudessa saattoi
kuulla hänen tukastaan putoavan hiusneulan rapsahtavan lattiaan.

Opettaja nousi nojaten kättään tuoliin, aivan kuin ennen koulussa
palauttaakseen vallattomat oppilaat järjestykseen. Mutta tyyneys ja
vakavuus, jota hän koetti säilyttää, katosi hänestä kokonaan, sillä
hermostunut vavistus alkoi puistattaa häntä hänen nähdessään Ornellan
tekevän vastarintaa Antonion raivokkaalle hyökkäykselle ja tämän
kolhivan nyrkillään naisen selkää.

Silloin opettaja meni väliin ja tarttui miehen käsivarteen. Antonio
kääntyi äkkiä hämmästyneenä, kuin olisi kokonaan unohtanut opettajan
läsnäolon, ja hulmahti punaiseksi raivosta.

— Älkää sekaantuko tähän! hän huudahti ja tuuppasi opettajan
kovakouraisesti syrjään. Olette jo vallan liiaksi sekaantunut meidän
asioihimme. Nouse! hän sanoi ja kääntyi uudelleen Ornellaan päin,
muuten en vastaa teoistani.

Ja kun nainen ei totellut, hän veti taskustaan pienen revolverin ja
puristi sitä kädessään kuin avainta.

— Äkkiä Ornella kavahti pystyyn ja arkana kuin peto, jota kesyttäjä
uhkaa, hän lähestyi ullakon tikapuita.

Opettaja palasi istumaan lieden ääreen kääntäen kasvonsa tulta kohti.
Hän ei enää tahtonut nähdä Antoniota, hän tunsi, että heidän välillään
oli kaikki nyt lopussa. Hänen omantuntonsa ongelma oli ratkaistu ja oli
rauennut tuhaksi, samoin kuin halot olivat palaneet poroksi pesässä.
Ja hänen teki melkein mielensä hymyillä itselleen ajatellessaan
pitkällistä kärsimystään. Mutta siitä olisi tullut katkera hymy, sillä
sielunsa pohjassa hän tunsi surun painavan entistään raskaampana.

Ylhäällä ullakkohuoneessa Ornella kuului liikkuvan muuttaessaan
vaatteita ja kootessaan tavaroitaan, ja sillä aikaa Antonio puki ylleen
päällystakkinsa ja lähestyi liettä. Hän sanoi nolona:

— Anteeksi, jos olen ollut ankara. Mutta se oli välttämätöntä.
Tahdonpa mainita teille, hän lisäsi hiljaa ja kumartuen opettajan
puoleen, että Marga kehoitti minua tähän vapautuakseen naurettavasta ja
tuskallisesta asemasta.

— Minun tähteni ei teidän enää tarvitse olla huolissanne, ei "sinun,
ei Margan" eikä kenenkään muunkaan! opettaja sanoi tuijottaen
järkähtämättä tuleen. En enää tunne ketään teistä.

— Lepytte kyllä ja saatte nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyväksi.
Minähän vain täytän velvollisuuteni ja kuljen sitä tietä, jonka itse
kerran minulle neuvoitte. Muistatteko? Tahdoittehan, etta toimittaisin
Ornellan pois talostani ja koko tältä seudulta, jossa perheeni asuu,
ja järjestäisin lapsen toimeentulon. Sitä kai tarkoititte, vai kuinka?
Enhän siis aiokaan tehdä mitään muuta.

Mutta kun tämä puhe ei tyydyttänyt opettajaa, hän kun ei voinut
hyväksyä sitä, Antonio nousi kärsimättömänä ja sanoi:

— Ettekö ymmärrä, että olen poikanne suuremmassa määrin kuin
itsekään uskotte? Tiedän kaiken teistä, menneisyydestänne ja siitä
siteestä, joka yhdistää meitä. Marga on puhunut minulle siitä, ja nyt
meitä on kolme taistelemassa pahaa vastaan, niin että Ola pelastuu
rangaistuksesta, joka vielä saattaa olla odottamassa.

Opettaja nosti päätään, ja kun tulen hohde heijastui veripunaisena
Antonion vaalealle puvulle, hänen eteensä ilmestyi jälleen näky:
kuollut nainen lapsi kohdussaan.

— Ola on nyt pelastettu, hän virkkoi, mutta Ornellan lapsi sitävastoin
luultavasti joutuu perikatoon.

Sitten hän ei enää sanonut ainoatakaan sanaa, ei edes Ornellan
tullessa ullakolta kädessä mytty, jonka laski pöydälle ottaakseen
siihen lisää tavaroita. Ensin hän pisti siihen vanhat jalkineensa,
sitten kapalokääreet, joita oli ommellut ja jotka hän noukki
permannolta, pudistellen niistä pois pölyn. Sitten hän levollisesti
ja välinpitämättömästi katseli ympärilleen nähdäkseen, oliko hän
unhottanut jotakin. Hetkeksi hänen silmänsä kohdistuivat kirjokuvaan
"Pako Egyptiin", mutta sitten hän painoi alas päänsä, sillä hautoessaan
mielessään pakoa isänmurhaajan luo hän oli aikonut viedä tuon
seinäkoristeen mukaansa, miksi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ehkä
sentähden, että se oli ainoa arvoesine koko talossa.

Hän luuli huomaavansa, että opettaja arvasi hänen ajatuksensa, ja
paremmin peittääkseen ne hän kumartui etsimään tukastaan lattialle
pudonnutta hiusneulaansa. Tätä kesti vain silmänräpäyksen ajan,
mutta kun hän jälleen ojentautui suoraksi, hän näytti aivan toiselta
olennolta, kasvot kellertävinä kuin hänen palmikkonsa ja suuret silmät
kauhusta laajenneina. Hän kohotti käsivarsiaan asettaakseen paikoilleen
neulan, mutta ikäänkuin hän olisi vahingossa pistänyt neulan niskansa
läpi hän päästi huudon, joka muistutti sonnin mylvintää sen saadessa
nuijasta kuoliniskun.

Miehet luulivat hänen teeskentelevän, mutta samassa hän retkahti
tuolille, painoi pään myttyä vasten ja puri tiukasti yhteen hampaansa,
jotta ei uudelleen olisi huutanut.

Hetken kuluttua uusi huuto täytti huoneen kauhulla. Se oli omituista
ulvontaa, joka kohosi hänen sisimmästään kuin maanalaisesta paikasta,
jossa tapahtui jotakin kauheaa. Se huusi apua, mutta oli samalla kirous.

— Ornella! Antonio sanoi pelästyneenä.

Mutta nainen huitoi käsillään kuin ahdistettu lintu torjuen ja uhaten.

— Mene tiehesi, hän huusi ääni käheänä, mene,tiehesi, pahantekijä ja
raukka!

Syvää vihaa värähteli hänen äänessään, valitusta, joka oli hänen
ensimmäistä huutoaan vihlovampi. Siinä purkautui ilmoille naisen vanha
viha miestä kohtaan, joka oli pakottanut hänet synnyttämään ja joka
oman hekumansa vuoksi oli runnellut hänen lihaansa ja tehnyt hänen
kohdustaan tuskien pesän.

Opettaja oivalsi, mistä tämä johtui ja nousi.

— Nuo ovat synnytystuskia, hän sanoi yksinkertaisesti. Meidän on
noudettava kätilö. Nouse, Ornella, ja paneudu pitkäksesi vuoteeseeni!

Hän tarttui naisen käsivarteen ja pakotti tämän nousemaan, ja nojaten
opettajaan Ornella sai uutta rohkeutta ja astui muutaman askelen
vuodetta kohti.

Mutta sitten hän muutti päätöksensä, tempautui irti opettajan käsistä
ja konttasi nelinryömin ylös ullakkoportaita kuin eläin, jöka menee
piiloon synnyttämään poikasiaan.

Huolimatta sankarillisista aikeistaan Antoniota ei haluttanut
lähteä noutamaan kätilöä; hän ehkä ajatteli, että oman arvokkaisuutensa
vuoksi hänen oli parasta varovasti peräytyä.

Proto siis lahetettiin noutamaan kätilöä. Proto oli näppärä
kaikessa, ja tämä tehtävä tuntui häntä jonkinverran huvittavankin.
Hän aikoi härnäillä kätilöä sanomalla, että oli kysymys hyvin
salaperäisestä seikkailusta: ulkomaalainen nainen muka oli salatakseen
harha-askeleensa, tullut seudulle synnyttämään. Ja hän myhäili
itsekseen kulkiessaan tuulen pieksämän vänhan sateenvarjon turvissa
pimeätä lokaista tietä.

Mutta hän palasi hiukan nolona. Kätilö oli avustamassa toisessa
synnytyksessä rikkaassa perheessä, ja kun hän oli varsin hyvin
ymmärtänyt, kenestä oli kysymys, hän oli kohdellut Protoa kylmästi ja
vihamielisesti:

— Saamme nähdä, kun olen päässyt vapaaksi sieltä toisesta paikasta.

— Näyttää siltä, kuin minun täytyisi toimia kätilön sijaisena,
opettaja huomautti hilpeästi avattuaan Ornellan mytyn ja otettuaan
esille tämän valmiiksi ompelemat kapalot ja pienet paidat. Ja hän
koetti muistella, mitä oli lukenut jostakin tieteellisestä kirjasta
siitä, kuinka synnytyksessä on meneteltävä.

Proto seurasi kaikkea tarkkaavaisesti. Ornellan harvat vaatekappaleet,
hänen kenkänsä ja sukkansa, jotka olivat hajallaan pöydällä,
herättivät hänessä melkein loukatun säädyllisyyden tunnetta, mutta myös
ahdistusta, ikäänkuin ne olisivat olleet jonkun hukuttautumaan menneen
henkilön merenrannalle heittämiä pukineita.

— Täytyy kuitenkin auttaa tuota ihmisparkaa, hän virkkoi. Täytyy antaa
hänelle jotakin juotavaa.

— Niin, se lääke on jo valmiina, opettaja huudahti ilkkuen miehen
yksinkertaisuutta.

Äkkiä joku kuului naputtavan ovelle. Molemmat riensivät avaamaan
toivoen, että tulija olisi kätilö, mutta he eivät voineet olla
hymyilemättä nähdessään Gesuinon nolot kasvot. Hän oli ottanut
ylleen sadetakin ja painanut päähänsä lakin, ja tuli sietämättömän
uteliaisuuden ajamana, mutta myöskin osanottavana tiedustelemaan, millä
kannalla asiat olivat. Lyhyellä matkallaan veljesten tuvasta opettajan
asunnolle hän oli jo kastunut sateessa läpimäräksi, ja nyt hän vapisi
kuin vilusta kohmettunut koira.

— Mitä sinulla on täällä tekemistä? veli sanoi ja koetti estää häntä
tulemasta sisään. Mene takaisin kotiin!

Mutta opettaja tahtoi koetella Gesuinonkin hyvää tahtoa, ojensi hänelle
perhesateensuojansa ja sanoi:

— Proto lähti noutamaan tuota vietävän kätilöä, mutta tämä ei tahtonut
heti tulla; teemme kyllä siitä valituksen, mutta menepä sinä, Gesuino,
sillävälin lääkäriin ja pyydä häntä minun puolestani tulemaan tänne. On
kyseessä kahden ihmisolennon pelastaminen.

Gesuino otti sateensuojan, avasi sen yhdellä nykäyksellä kynnyksellä,
piti sitä edessään kilven tavoin rankkasadetta vastaan ja riensi pois.

— Hän on kuitenkin kiltti, tuo veli parkani, Proto sanoi enemmän
itsekseen kuin opettajalle.

       *       *       *       *       *

Siitä tuli käikille muistorikas yö. Ulkona sade valui virtanaan ja
tuntui raivoissaan tahtovan erottaa opettajan asunnon muusta maailmasta
ja estää hairahtunutta naista saamasta apua.

Mutta kuta järjettömämmin luonnonvoimat raivosivat, sitä uutterammin
miehet ponnistelivat voittaakseen hetken vaikeudet.

Gesuino palasi mukanaan lääkäri, sama, joka aikaisemmin oli
hoitanut opettajaa. Ja sittenkuin tuo ystävällinen mies oli käynyt
ylhäällä Ornellan luona, hän sanoi, että oli tulossa ennenaikainen
synnytys, joka epäilemättä aiheutui rajusta ponnistuksesta tai
mielenliikutuksesta. Opettaja ei maininnut mitään Antonion käynnistä.

Vähän päästä opettaja nousi ullakolle. Ornellalla oli vielä vaatteet
yllään, ja hän vuoroin loikoi, vuoroin istui matalalla vuoteellaan,
joka oli aivan epäjärjestyksessä. Kynttilän valossa, jonka liekki
lepatti ja ikäänkuin ojentihe leikittelemään ilman kanssa, hänen tumman
hahmonsa ääriviivat kuvastuivat valkoista seinää vastaan; ja istuessaan
pää ristissä olevien käsivarsien varassa han näytti vangilta, joka
pureskelee kahleitaan.

Ja tuo pieni huone, jonka ikkuna oli kuin luukku, ja jonka pöytänä ja
samalla tuolina oli kumollaan oleva laatikko, muistutti todellakin
vankikoppia.

Opettaja ei muistanut koskaan nähneensä niin synkkää näkyä. Kattoa
pieksävä sade sai hänet ajattelemaan tulivuoren purkausta, joka
syöksi laavaa ja tuhkaa pyörteen tulvan yli, ja itse kuolema oli
läsnä Ornellan varjon muodossa. Jumalan läsnäolo ja voima ei koskaan
ollut ilmennyt hänelle niin vahvana kuin tänä yönä, Jumalan, joka
valtikallaan osoittaa rajan, joka erottaa toisistaan ihmisen tahdon ja
kyvyn muodostaa kohtaloaan; Jumalan, joka oli hänen käsiinsä jättänyt
tämän naisen ja hänen kohdussaan olevan elon hedelmän ja joka pyyhkäisi
pois ajan ja paikan rajat, jopa itse kuolemankin ja sai opettajan
ajattelemaan, että tämä tässä oli sama nainen, jonka kuolemaan hän oli
syypää.

Lääkäri oli poistunut selitettyään, että synnytys tapahtuisi
päivän koittaessa ja että hän itse ottaisi toimekseen pakottaa kätilön
täyttämään velvollisuutensa.

Tunnit kuluivat. Molemmat veljet olivat vuoroin opettajan luona. Ei
kukaan puhunut sanaakaan, kaikki oli hiljaista, kuin olisi valvottu
vainajan, eikä lapsensynnyttäjän vuoteen ääressä.

Veljekset olivat toisilleen kateellisia, ei niinkään naisen vuoksi
kuin siksi, että he kilpailivat siitä, kumpi saisi auttaa opettajaa.
Kun Gesuino, joka huolimatta murinastaan ja raivonpuuskistaan oli
veljeksistä heikompi, astui sisään, syntyi kynnyksellä äänetön riita.
Proto katseli häntä uhaten ja tuuppi häntä ulos, ja ainoastaan siksi,
että huomasi opettajan pitävän heitä silmällä, hän ei ajanut veljeään
pois.

Gesuino astui voitonriemuissaan huoneeseen, ja Proto lähti
raivostuneena tiehensä päättäen olla tulematta takaisin.

Päivän koitteessa sade taukosi. Ja äkkiä seuraavan hiljaisuuden aikana
ensimmäinen kukonlaulu tuntui julistavan, että salaperäinen olento pian
saapuisi kaukaa tuomaan rauhaa tuohon koettelemusten ahdistamaan taloon.

Ornella oli vaipunut uneen. Opettaja peitti hänet päällystakillaan
ja asetti uuden kynttilän jalkaan, josta edellinen oli palanut
loppuun, jättäen jälkeensä kimpun valkoisia kyyneliä. Uusi kynttilä
paloi rauhallisella lempeällä liekillä ja alkoi lepattaa vasta
toisen kukonlaulun auringonsäteen tavoin tunkiessa sisään pienestä
ullakkoikkunasta.

Opettaja laskeutui jälleen huoneeseensa keittämään kahvia ja näki
Gesuinon torkkuvan lieden ääressä kuin koira, joka nukkuessaankin
kuuntelee.

Opettajakin kuunteli. Hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisi ollut
uninen ja kuin hän vastoin tahtoaan olisi nukkunut kauan. Ja syvän
hiljaisuuden vallitessa hän kuuli ulkoa heikkoa kahinaa, kuin yö
ja pimeys olisi rakoillut päästääkseen valon esille ja kuin kaikki
myrskyn maahan painamat esineet olisivat taas värähdellen kohonneet
ylös ja maata peittävän harson alta pensaat, rannan kaislikko ja
sienten sateenvarjot olisivat pistäneet esiin kuin vuorten huiput
vedenpaisumuksen jälkeen.

Se tunne, että hän itse oli pelastunut vedenpaisumuksesta ja että
hän oli lisäksi kuin Noak pelastanut arkkiinsa uuden ihmiskunnan
siemenen, ei enää haihtunut opettajan mielestä. Ja hän kuvitteli yhä
ajelehtivansa merellä, joka oli todellista merta kauheampi. Mutta
toivo päästä valkamaan oli niin elavä, ettei hän enää tuntenut edes
tarvetta toistaa tuota vanhaa laulua meripojasta, joka huutaa avuksi
Herraa. Sillä Herra oli läsnä, oli hänen omassatunnossaan ja hänen
vahvuudessaan ja ennenkaikkea hänen voitontahdossaan.

       *       *       *       *       *

Kukon kolmannesti laulaessa pieni kätilö saapui ajaen hiljaa
polkupyörällä.

Hän oli pienikokoinen ja hyvin nuori, ja häntä olisi voinut
luulla tytöksi, ellei uurteinen otsa ja sinisten kehien ympäröimät
väsyneet tummat silmät olisi puhuneet selvää kieltään valvottujen öiden
rasituksista.

Asettaessaan pyöränsä oven pieleen hän loi epäluuloisen katseen oveen
ja luuli ensin joutuneensa pilan esineeksi. Mutta sitten hän huomasi
ullakolle johtavat tikapuut, riisui vaippansa, jonka alta tuli näkyviin
hänen synnytyksissä käyttämänsä valkoinen mekko, ja kiipesi ullakolle
ketterästi kuin orava.

Opettajan teki mieli seurata häntä sinne. Tuo pieni vaitelias nainen,
joka oli saapunut kuin valkoinen mustasiipinen lintu, tuntui hänestä
arvoitukselliselta, mutta herätti hänet samalla todellisuuteen.

Hän kuuli, miten nainen herätti Ornellan hänen vaarallisesta
horroksestaan ja kovalla rämeällä äänellä käski hänen riisuutua ja
paneutua vuoteeseen. Sitten hän pisti päänsä esiin ullakon aukosta ja
komensi:

— Kuumaa vettä, mutta joutuin!

Opettaja aikoi panna padan hellalle, mutta Gesuino oli ketterämpi. Hän
puhalsi tulen leimuamaan, ja vitjoista riippuvaan koukkuun hän ripusti
kuparikattilan, joka oli täynnä vettä.

— Teemme tästä oivan puuron, hän sanoi kovin ylpeänä ja mielissään
sukkelasta päähänpistostaan.

Opettajakin hymyili rohkaistuneena. Ja saadakseen tekosyyn mennä
ullakkohuoneeseen hän päätti viedä kätilölle kupin kuumaa kahvia ja
runsaasti sokeria.

       *       *       *       *       *

Lapsi syntyi päivännousun aikana. Aurinko loi juuri ensi säteitään
ullakonikkunasta, joka kimmelsi kuin kristalli.

— Se on poika, kätilö ilmoitti. Ja kun pienokainen, joka oli ollut
vähällä tukehtua syntyessään, se kun oli kuin iso, ja loikoi siinä
parkumatta iho verettömänä ja sinertävänä, näyttäen murhatun läpsen
ruumiilta, kätilö tarttui sen jalkoihin, niin että pää oli alaspäin, ja
antoi sille ylenkatseellisesti läimäyksen, ikäänkuin se jo olisi tehnyt
pahan teon.

Silloin parahdus kaikui hiljaisessa talossa. Lapsi heräsi eloon.

Nopealla käsien liikkeellä, kuin olisi leikitellyt nukella, kätilö
käänsi pienokaisen pään taas ylöspäin, kääri sen lämpimiin kapaloihin
ja laski sen opettajan käsivarsille.

— Tämä on valmis. Nyt käymme käsiksi äitiin.

Hoidettuaan äitiä ja asetettuaan hänelle siteen kätilö kääntyi
katsomaan, missä lapsi oli, ja näki silloin, ettei opettaja ollut
hievahtanut tuumaakaan siitä paikasta, jossa oli seisonut saadessaan
pojan käsivarsilleen. Ehkä hän ei edes ollut rohjennut hengittää
seisoessaan siinä hämmästyksen ja levottomuuden kuvastuessa
kasvoillaan ja lujasti pidellen tuota myttyä, josta inhimillisen
olennon huudot ja valitukset kohosivat ilmoille.

Gesuino oli asettanut vielä toisen padallisen vettä kiehumaan,
vaikka sitä ei enää olisi tarvittu. Proto palasi mukanaan mytty, jota
hän koetti piilottaa.

— Mene sinä kotiin ja tee mitä tarvitaan, hän komensi veljeään
vihaisella äänellä. Hämmästyksekseen hän näki, että Gesuino viittasi
peukalollaan ullakolle päin osoittaen, että veljen tuli vaieta. Sitten
hän lähti.

Proto jäi huoneeseen levottomana ja uteliaana kuvitellen mielessään,
että kaikki oli samalla kannalla kuin edellisenä iltana.

Eihän mitään tosiasiassa ollut muuttunut. Kätilö oli mennyt, ja syvä
hiljaisuus vallitsi huoneessa ja ullakolla. Ainoa, mikä oudoksutti,
oli, että opettaja ja Ornella tuntuivat lähteneen pois, ja ainoa, mikä
talossa eli, oli tuli ja sen yläpuolella pata, jossa vesi hurjasti
kiehui ja porehti.

Mutta Proto ei ollut mies, joka vähästä hämmästyi. Hän laski myttynsä
pöydälle, ja kun vesi padassa kiehui, hänen mielestään oli sopivaa
käyttää sitä. Hän veti siis esiin mytystä kynityn kanan, jonka pää
oli käännetty jalkojen väliin, ja tutkittuaan, että vesi padassa oli
puhdasta, hän pisti kanan siihen.

Ja hän istuutui odottamaan. Ylhäällä oli kaikki edelleen hiljaista.
Proto rohkaisi mielensä, kiipesi ullakolle ja näki siellä Ornellan
nukkuvan liikkumattomana kuin kuva ja opettajan istuvan laatikolla
päällystakki levällään polvilla ja sen alla jotakin, jonka hän näytti
pelkäävän pudottavansa tai särkevänsä. Ja pyöreä taivaansininen
ikkuna-aukko näytti isolta silmältä, jonka keskellä loisti auringon
terä.

Huomatessaan Proton opettaja kehoitti häntä päännyökkäyksellä
poistumaan, jotta ei olisi häirinnyt Ornellan unta, ja nosti
päällystakin lievettä. Hän pelkäsi koko ajan, että lapsi tukehtuisi,
eikä voinut laskea pienokaista äidin jo muutoinkin liian ahtaaseen
vuoteeseen. Ja alas hän ei tahtonut sitä viedä.

Odottaessaan kätilön paluuta varmana siitä, että Proto valvoisi taloa,
hän vaipui ajatuksiinsa.

Kätilö oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa pormestarille lapsen
syntymän, ja tässäkin suhteessa opettaja siis saattoi olla huoleti.
Ornellan mytystä hän oli löytänyt tarpeeksi rahaa suorittaakseen
tärkeimmät kulut. Hänen ainoa toivomuksensa oli, ettei Antonio palaisi,
mutta silti hänen poissaolonsa harmitti häntä kaiken eilisiltaisen
kerskailun ja loruilemisen perästä. Mutta mitä se haittasi? Tapahtukoon
Jumalan tahto! Ja hän tunsi nyt sisimmässään tavatonta voimaa, joka
antoi hänelle rohkeutta puolustaa hinnasta mistä tahansa lasta, jonka
kohtalo oli uskonut hänen haltuunsa.

Hän tunsi syvää sääliä Ornellaakin kohtaan, joka nukkui suu puoleksi
avoimena kuin uinaileva lapsi, kalpeana ja ilman muuta pielusta
kuin kokoonkäärityt palmikkonsa. Hänen mielestään tuo nainen oli
vuodattamansa veren ja kärsimiensä tuskien kautta vapautunut ja
puhdistunut pahasta, ja hän lepäsi siinä kuin vahakuva, jota
mielin määrin saattoi muovailla. Ornella oli päässyt raskaasta
hengityksestäänkin. Ja otsassa ja nenässä oli jotakin lapsesta
muistuttavaa.

Ja äkkiä, tietämättä miten, hän mielikuvituksessaan siirtyy takaisin
pieneen kyläkouluunsa. Viisi köyhää tenavaa, kaikki rumia ja röyhkeitä,
istuu penkillä ja tuijottaa häneen pilkallisesti.

— Nyt, kun koulumestari, herra Giuseppe, ei voi nähdä meitä, — pienin
ja häijyin heistä virkkoi, voimme leikkiä lapsenlikkaa tuon kaljun
kakaran kanssa.

Toiset nauraa hohottavat; muuan varakkaan kodin hyvin kasvatettu poika
nousee ja alkaa virnistellä kauheasti:

— Enkö minäkin saa maitoa, herra opettaja?

Koko luokka alkaa hillittömästi nauraa ja virnistellä. Yksi nulikoista
viskaa opettajän selkään tammen terhoja ja mädänneitä oliiveja tähdäten
enemmän lapseen kuin opettajaan. Tämä koettaa nousta, mutta ei voi eikä
tahdokaan, ja koettaa eteenpäin ojennetuin kasivarsin suojella pientä
ahdistettua olentoa.

— Tämäkin on rangaistus, kun en rakastanut lapsia, hän ajattelee.

Äkkiä joku kiipeää tikapuita; ullakkoaukossa näkyy Olan kaunis pää
mustine kutreineen ja tummine kullanhohteisine silmineen. Opettaja
tuntee punastuvansa ja koettaa piilottaa lapsen paremmin, mutta Ola
tietää kaiken, hypähtää keskelle ullakkohuonetta ja sanoo:

— Anna minulle keppi, että voin puolustaa pikkuveljeä noilta
marakateilta.

Nyt pojat ovat kadonneet, ja koulun asemesta näkyy edessä meri
levottomine aaltoineen. Pojat ovat kadonneet mutta minne? Hänestä
tuntuu, kuin he kaikki olisivat hypänneet hänen päällystakkinsa
poimuihin. Ja tämä painaa häntä ja on solumaisillaan alas hänen
polviltaan, ja lapsi pyörähtää siitä permannolle murskautuneena
pieniksi kelmeiksi ja verisiksi palasiksi.

Opettaja herää pelästyneenä unen horroksestaan ja kohottaa päällystakin
lievettä nähdäkseen, onko lapsi vielä siinä vahingoittumattomana. Siinä
se yhä vielä oli, iso pää punertavan myssyn ympäröimänä. Silmät olivat
auki ilmeettöminä, ja ne ja pienet kiiltävät kasvot, joiden iho näytti
kuoritulta ja korvatulta toisella iholla, muistuttivat omituisesti Olan
nukkea.

       *       *       *       *       *

Antonio palasi. Housunlahkeet korkeiden saapasvarsien sisässä ja
ruoska kädessä hän oli kuin ratsutaituri, joka hankkiutuu lähtemään
vaarallisiin kilpailuihin. Hän ilmoitti, että hänen oli pakko matkustaa
asioitaan hoitamaan, mutta toisestakin syystä, jonka hän uskoi
ainoastaan opettajalle.

— Koetan löytää jonkin paikan, minne voin sijoittaa Ornellan ja
lapsen, niinpiankuin heidät voi siirtää. Tässä on siihen asti...

Hän tarjosi rahoja, ja opettaja epäröi, ottaisiko niitä vastaan. Hän
otti ne kuitenkin ja asetti ne syrjään tahtoen osoittaa, ettei aikonut
käyttää toisen rahoja omiin tarpeisiinsa.

Antonio tahtoi nähdä Ornellan ja lapsen. Kätilö, joka oli uudelleen
käynyt talossa, oli järjestänyt siten, että molemmat voivat nukkua
vieretysten vuoteessa, niin että äiti saattoi imettää lasta.

Kun Antonio tuli ylös ullakkohuoneeseen, Ornella lepäsi puoleksi
kyljellään ja antoi lapselle rintaa, ja näytti siltä kuin äiti ja lapsi
olisivat ruumiillisesti olleet yksi ainoa olento. Ornellasta tuntui,
kuin tuo pieni pehmeä suu, joka imi niin uutterasti, että oikein teki
kipeää, mutta silti samalla tuotti hänelle hekumaa, ei koskaan enää
voisi erota hänestä. Ja hän tunsi, että jos joku koettaisi riistää
lasta hänen rinnoiltaan, hän silloin silmänräpäyksessä muuttuisi
raivoisaksi pedoksi.

Kun Antonio kumartui vuoteen yli ja Ornella muisti miehen pahat aikeet,
hänen silmänsä hehkuivat vihasta.

Mutta Antonion tarkoituksena ei ollut panna toimeen tuntehikkaita
kohtauksia, hänen välinpitämättömyytensä äidin ja läpsen suhteen pisti
selvästi esiin hänen äkäisistä kasvoistaan. Ainoa, mista hän sinä
hetkenä välitti, oli se, ettei opettaja vain pitäisi häntä kitsaana
ja velvollisuutensa unhottaneena miehenä, ja heidän laskeuduttuaan
takaisin huoneeseen, josta Proto oli hienotunteisesti poistunut,
Antonio tahtoi antaa opettajalle lisää rahoja.

— Ei, ei, opettaja sanoi torjuen ja työnsi paheksuen pois rahoja
ojentavan kädenkin. Riittää jo!

Tämä _riittää_ merkitsi muutakin.

Antonio ymmärsi sen hyvin, mutta sanoi kuitenkin:

— Palaan muutoin parin kolmen päivän kuluttua; silloin varmaankin olen
löytänyt heille sopivan paikan, ja jos Ornella silloin jo on päässyt
jalkeille, niin kaikki on selvää.

Opettaja ei vastannut, ja Antonion mentyä tiehensä hänen mieleensä
muistui, miten hän oli viimeisen kerran nähnyt tämän, ennenkuin hän
poikasena karkasi kotoaan.

— Hetkeä aikaisemmin hän oli syönyt leipääni ja juonut viiniäni ja
meni sitten matkoihinsa luomatta minuun edes säälin katsetta. Mutta
onhan aivan oikein, että asiat ovat näin. Niin hän ajatteli ja meni
ylös Ornellan luo.

Opettaja huomasi, että Ornellan kasvot punoittivat, että hän oli
kiihoittunut ja että hänen silmänsä näyttivät säikkyneiltä.

— Mitä Antonio sanoi teille? hän kysyi lujalla ja epäluuloisella
äänellä.

— Ei hän sanonut mitään.

— Kyllä hän varmaankin sanoi. Tunnen hänen tuumansa: hän tahtoo tappaa
lapsen.

Olet mieletön, Ornella, kuinka tuollainen voi pälkähtää päähäsikään?

— Niin se on, saattepa nähdä. Tahtoihan hän tappaa minut eilisiltana
ja minun kanssani lapsen! Ja ensi kerralla...

— Vaiti! Vaiti! Älä kiihoitu, älä haudo mielessäsi joutavia. Se voi
ehdyttää maitosi.

Mutta Ornella ei tyyntynyt, pelästynyt kun oli kuin lintu, joka on
nähnyt haukan lentävän ohi.

— Saattepa nähdä, saattepa nähdä! Hän tahtoi viedä minut pois
saadakseen sitten lapsen katoamaan. Ja sen hän tekeekin, jos...

— Jos?

— Jollen minä pakene. Senkin tähden tahdoin matkustaa Bianchin kanssa.
Hän on tuhat kertaa parempi kuin tämä murhamies.

— Ornella! opettaja sanoi masentuneena ja surullisena. Älä lausu niin
rumia sanoja — poikasi kuulee nyt puheesi.

Ornella katseli poikaa, ikäänkuin se olisi todella kuunnellut ja
ymmärtänyt, ja hänen huulensa menivät lerpalleen. Naytti siltä kuin hän
herahtaisi itkuun.

Rauhoittaakseen häntä opettaja laski toisen kätensä hänen otsalleen ja
lausui, melkein huomaamattaan, omituisia sanoja.

Ne olivat ne Raamatun säkeet, joissa puhutaan Herodeksen vainoista:

"...katso, Herran enkeli ilmestyi Joosefille unessa ja sanoi: 'Nouse,
ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin ja ole siellä
siihen asti, kunnes sanon sinulle; sillä Herodes aikoo etsiä lasta
surmatakseen sen'.

"Niin hän nousi, otti yöllä lapsen ja hänen äitinsä ja lähti Egyptiin".

Ornella ymmärsi täysin, mitä opettaja tarkoitti, ja niinkuin pelästynyt
lintu, joka löytää tyyssijan, mihin kätkeytyä, hän rauhoittui ja antoi
lapselle rintaa.

       *       *       *       *       *

Tänä aikana Gesuino osoittautui kaikkein hyödyllisimmäksi.

Hän pesi vastasyntyneen vaatteet, suoritti kaikki askareet talossa
ja, jottei näyttäisi veljeään huonommalta, hänkin toi lahjan: kelpo
silavankimpaleen. — Tämän paistan omalla tavallani, niin että Ornella
nuoleskelee huuliaan vielä jäljestäpäinkin!

— Luulen, että on liian aikaista antaa hänen syödä silavaa, opettaja
huomautti hyväntahtoisesti, mutta jotta Gesuino ei tuntisi itseään
loukatuksi, hän lisäsi: Syökäämme sen sijaan me kolme tänä iltana
yhdessä pieni juhla-ateria.

Niin kävikin. Illan suussa Proto kävi ostamassa viiniä, juuri sitä
lajia, josta hän niin piti. Ja useita vuosia pidättäytynyt isäntäkin
joi viiniä huuhdellakseen alas silavan, joka todella oli herkullista
rosmariinilla ja laakerinlehdillä höystettynä. Ja tietysti viini
kihahti hänelle päähän. Mutta se oli tahallista päihtymystä, ja hanestä
tuntui kuin hän olisi mennyt kävelemään yhdessä sielunsa kanssa
kauniina kesäaamuna, sallien sen liihoitella sinne tänne kuin perhosten
merenrantaniityillä, silti pitäen sitä silmällä, ettei sille tapahtunut
vahinkoa.

Hän hillitsi halunsa kertoa veljeksille tulevaisuudentuumistaan.
Muutoin eivät nämäkään sinä iltana puhuneet paljoa, jotta eivät olisi
häirinneet Ornellaa. Pieni hälinä syntyi kätilön saapuessa, ja kun tämä
oli hoidellut äidin ja lapsen yökuntoon, opettaja virkkoi:

— Juokaa kanssamme lasi viiniä!

Eikä pikku naista tarvinnut kauan pyytää.

— Minulla on työtä tänä yönä, enkä tahdo, eikä minun sovikaan huumata
itseäni, hän virkkoi karkealla äänellään, mutta kaatoi silti viinin
kurkkuunsa yhdellä siemauksella, ikäänkuin olisi heittänyt sen ulos
ikkunasta.

— Lasi minunkin puolestani, Proto sanoi kohteliaasti, nousi ja ojensi
hänelle täyden lasin.

— No, olkoon menneeksi, nainen vastasi ja otti lasin pieniin käsiinsä,
kuin olisi tahtonut lämmittää niitä tai viiniä:

— Se voi vakavasti vahingoittaa minua.

Silloin Gesuino kohotti kiharaista päätään, jonka varjo liikkui
seinällä kuin okaisen pensaan varjo ja lausui mielipiteensä:

— Jotta viini ei tuottaisi vahinkoa, täytyy juoda sitä kolme lasia.

— Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.

— Amen, Gesuino virkkoi ja täytti niinikään lasin. Jollette juo,
loukkaatte minua.

— Tiedättekö, opettaja ehätti sanomaan väliin, levottomana kätilön
varmasta esiintymisestä; jottei viinistä olisi haittaa, pitää hiukan
haukata ruokaa. Istukaahan pöytään.

— Minulla on työtä, johan sen sanoin! nainen huudahti.

Mutta Proto nousi, painoi häntä olkapäistä ja pakotti hänet
istuutumaan. Opettaja asetti hänen eteensä silavaviipaleen, leipää ja
suolaa. Ja tyttö viipyi talossa myöhäiseen yöhön.

He puhuivat hiljaisella äänellä, ja kätilö kertoi juttuja seudun
perheistä, mainiten karkeita yksityisseikkoja, jotka eivät jääneet
ollenkaan huonommiksi Ornellan puheita hänen pahimmilta ajoiltaan. Jos
olisi istuttu pimeässä, olisi voinut luulla kätilöä mitä pahimmaksi
miehenretkaleeksi. Ja kuitenkaan ei opettaja, eipä itse Gesuinokaan,
joka munkki Zappatan tavoin vaati toisilta, mitä ei itse tehnyt,
ainoastaan suvainnut tytön puheita, vaan he kuuntelivat niitä tuntien
jonkinlaista säädytöntä mielihyvääkin.

Proto sitävastoin hermostui, ja tehdäkseen lopun näistä rumista
jutuista hän itse alkoi kertoä erästä omaa tarinaansa:

— Syrjäisellä seudulla.oli kerran rovasti, joka oli kyllästynyt
yksinäisyyteensä. Eräänä iltana hän senvuoksi lähetti palvelijansa
vaunuillä pyytämään lääkäriä luokseen, hän kun muka oli sairas.
Tohtori, jonka kanssa he muutoin olivat ystävykset ja juomaveikot,
tulee ja kysyy: "No, kuinkas hurisee? Mikä veljeä vaivaa?"

"Voi, voi", rovasti valittaa, "olenpa kuoleman kielissä. Minulla on
kauhea särky tässä päälaessa, kamala kolotus tässä kyynärpäässä, jopa
varpaissakin. Ja kun yöllä sammutan tulen, en näe yhtään mitään."
"Sinä veijari!" lääkäri huutaa. Mutta silti hän jää rovastin luo
päivälliselle, ja puoliyöhön saakka he istuivat pelaten korttia ja
ryypiskellen.

Kaikki nauroivat, vaikka opettaja muisteli kuulleensa tuon jutun jo
muutaman kerran aikaisemminkin.

Kätilön mentyä opettaja nousi ullakolle katsomaan, olivatko heidän
lorunsa häirinneet Ornellaa. Tämä lepäsi vuoteessa silmät auki,
sillä yöllä hän koetti olla nukkumatta, peläten voivansa tukahduttaa
pienokaisen.

— Olemme juhlineet sen syntymää, opettaja mutisi kumartuen vuoteen
yli, joka tuoksahti oljille ja maidolle kuin seimi. Nuo kiltit
veljekset olivat tuoneet lahjoja.

— Miksi ette anna heidän nähdä lasta? Ornella kysyi väsyneellä ja
uneliaalla äänellä, joka muistutti Margan ääntä. Se on niin kaunis ja
osaa jo hymyillä. Se on niin iso ja kaunis, hän toisti itsetietoisesti.

— Huomenna.

— Miksi ei nyt heti? Yöllä se on vielä kauniimpi, äiti intti hyväillen
kädellään lapsen ruumista, joka oli lämmin ja kostea maidosta.

Opettaja on vielä lievässä huumaustilassa, joka saa hänet pitämään
kaikkea helppona ja kauniina. Hän menee sentähden ullakon aukolle ja
huutaa veljeksille:

— Ornella tahtoo näyttää teille lapsen.

Ja Gesuino kiipeää sukkelaan tikapuita, Proto seuraa varovammin, ja
veljekset tulevat vuoteen ääreen katselemaan palleroista.

— Se on kaunis, totisesti kaunis.

— Se painaa ainakin viisi kiloa, Proto huomautti; on kuin lihava
porsas.

Vertäus ei loukkaa, se päinvastoin mairittelee Ornellaa. Ja heidän
seisoessaan siinä vuoteen ääressä, joka hajahtaa oljille ja maidolle,
opettaja kuvittelee, että hän itse ja veljekset ovat Itämaan tietäjät
pyhän lapsen ympärillä.

       *       *       *       *       *

Kolmantena päivänä lapsen syntymästä Ornella selitti tahtovansa nousta
jalkeille. Hän tunsi jälleen voivansa hyvin ja olevansa vahvempi, kun
nyt saattoi liikkua entistään vapaammin.

— Minun täytyy poistua pariksi tunniksi, ja on parempi, että olet
vuoteessa, jos Antonio sattuisi tulemaan, opettaja sanoi.

Ornella ymmärsi heti, eikä niskoitellut. Tuntui siltä, kuin hänen
älynsä ihmeellisesti olisi kehittynyt lapsen syntymisen jälkeen.

Opettaja pyysi Gesuinoa pitämään taloa silmällä hänen poissaollessaan.
Gesuino asettui opettajan huoneeseen; hän oli tuonut mukanaan
pienen rikkonaisen saviastian, jonka hän aikoi korjata neulalla,
metallilangalla ja kitillä.

Opettaja ei ollut koskaan ollut taikauskoinen, mutta nähdessään tuon
astian haljenneen kahtia ja huomatessaan sen olevan sisästä vihreä ja
ulkoa punainen ja kuultuaan Gesuinon aikovan korjata sen, hän ajatteli:

— Jos hänen on minun tullessani takaisin onnistunut korjata se,
silloin minunkin asiani menestyvät.

Ja hän lähti lähikylään, jossa tuomari asui, ilmoittamaan luopuvansa
takavarikoidun talon vartian toimesta. Hän kulki jalan pitkin rannikkoa.

Ilma oli taas muuttunut kauniiksi. Oli pakkanen mutta se oli kuivaa,
ja kirkkaan sinitaivaan alla meri tuntui vavahtelevan ilosta, kun se
oli saanut takaisin kuulakkuutensa ja hohteensa menneiltä selkeiltä
päiviltä. Hiekka oli koskemattomana, ja hänestä tuntui melkein
rikolliselta tallata sitä jalkineillaan. Ola palasi välistä rajusti
hänen mieleensä, aivan kuin tyttösen pieni raikas vilkas olemus olisi
kavahtanut hänen kaulaansa. Mutta hän karkoitti tämän muiston, kuin
sekin olisi ollut rikollinen.

Tie oli nyt toisenlainen, tarkoin viitoitettu ja vailla pieniä
virkistäviä lepopaikkoja. Se oli pitkä, pitkä kuin hänen jäljellä oleva
elämänsä; hänen täytyi siis kiiruhtaa. Ja hän riensikin eteenpäin.
Kauempana hymyilevä kirkas maisema näytti tulevan vastaan auttamaan
häntä, Hänen jalkojensa alla kävi hieta kovemmaksi, ja koko harmaa,
kullanhohteinen ranta tuntui leveältä meren sinikenttää kiertävältä
tieltä.

Opettaja palasi junassa ja toi Ornellalle pussillisen keksejä.
Gesuino oli vielä talossa ja lakaisi rakennuksen edustaa.

— Saviastia? opettaja kysyi.

— Se särkyi uudelleen, Gesuino vastasi, mutta hänen silmänsä kiilsivät
veitikkamaisesti.

Saviastia oli sisällä pöydällä, eheänä ja puhtaana kuin olisi vastikään
tullut myymälästä. Ja opettaja hääri sen ympärillä uteliaana luullen
kaikkea pilaksi. Sitten hän nauroi kuin lapsi.

— Se on taitavasti korjattu! hän huudahti riisuen nuorekkaan
reippaasti päällystakkinsa. Eikö täällä oie käynyt ketään?

— Ei ketään muita kuin tuo vietävän kätilö. Hän oli vähällä antaa
minulle korvatillikan, kun ei minulla heti ollut kuumaa vettä. Mutta
hän on ketterä ja taitava ihminen; kädenkäänteessä hän oli suorittanut
työnsä.

— Oletko vienyt Ornellalle ruokaa?

Gesuino hiukan epäröi, ennenkuin vastasi. Mutta hän oli rehellinen
mies, eikä mielellään valehdellut.

— Tahdoin antaa tytölle kupin lihalientä, niinkuin määräsitte, mutta
hän alkoi haukotella ja virnistellä. Hän sanoi: "Minun on nälkä,
varsinkin kun tuo iilimato imee vertani". Ja hän rehki niin kauan,
ettei minun lopulta auttanut muu kuin antaa hänelle leipää ja viipale
silavaa.

— Toivottavasti se ei tee hänelle pahaa, opettaja sanoi huolestuneena
ja meni Ornellan luo odottaen, että tämä heti osoittaisi
kiitollisuuttaan. Ornella istui jo vuoteessa haukotellen niin, että
hänen täytyi hieroa poskiaan. Nähdessään keksit hän virkkoi.

— Tuo on sopivaa ruokaa pojalle; minä tahdon makarooneja ja papuja.

Ruokahalusta, jota opettaja tyydytti kevyemmällä ruoalla kuin
mitä Ornella halusi, oli hyvät seuraukset. Neljäntenä päivänä Ornella
nousi vuoteesta, suki tukkansa ja huusi kivusta, kun hänen hiuksensa
olivat niin sotkeutuneet. Sitten hän meni alakertaan ja otti jälleen
talon ohjat käsiinsä. Mutta tämäntästä hän pysähtyi kuuntelemaan, ja
luullessaan kuulevansa tuttuja askelia ulkoa hän pakeni ullakolle
piiloon ja puolustamaan lasta.

Hänen vihansa Antoniota kohtaan sai hänet liioittelemaan vaaraa. Mutta
hänellä oli se tunne, että Antonio todella oli laukaissut revolverin
häntä ja silloin vielä syntymätönta lasta kohti; säikähdys piili
vielä hänen veressään, eikä hän kyennyt harkitsemaan asiaa järkevästi
voittaakseen sen.

Viidennen päivän iltana, kun Antoniota ei vieläkään näkynyt, Proto tuli
kertomaan uutisen, että isänmurhaaja Adelmo Bianchi oli otettu kiinni
Genovassa juuri kun hänen piti nousta Amerikkaan lähtevään laivaan.

Ornella oli kuulevinaan uutisen välinpitämättömänä, mutta Proton mentyä
hän sanoi kiivaasti:

— Tietysti Antonio, joka on urkkinut, ja...

Opettaja keskeytti hänet niin äkäisenä, ettei Ornella ollut koskaan
nähnyt häntä sellaisena:

— Kiellän sinua noin pahasti parjaamasta Antoniota, ymmärrätkö?

Ja seuraavana päivänä saatiinkin kuulla, että asia oli aivan toisin:
Adelmo Bianchi oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut poliisille.

— Ehkä hän oli kuullut, että minulle oli syntynyt lapsi ja etten
voisikaan matkustaa hänen luokseen, Ornella virkkoi teeskentelemättä.

Ja tyytyen hänen alistumiseensa opettaja katsoi parhaaksi jättää hänet
harhaluuloonsa. Mutta Proto oli jo kertonut Ornellalle, että Bianchi
oli antautunut sentähden, että hänen veljensä oli vankilassa uhannut
hirttäytyä, jos kuulustelua vielä siirrettäisiin tuonnemmaksi.

       *       *       *       *       *

Tämä kamalan näytelmän jälkinäytös ja samana päivänä sattunut
yksinkertainen tapaus vahvistivat opettajassa sitä vakaumusta, että
kaikki oli Jumalan sallimusta.

Se henkilö, jolle opettaja oli myönyt talonsa asettaen ehdoksi, että
saisi ostaa sen takaisin, oli äskettäin kuollut, ja vainajan poika
kirjoitti, ettei perheellä ollut mitään sopimusta vastaan. Mutta talon
entisen omistajan oli välttämättömästi tultava paikalle, jotta luovutus
saattoi tapahtua laillista tietä.

Vanhus näytti kirjeen Ornellalle.

— Luovutuksen olisi voinut suorittaa valtakirjan avulla, opettaja
sanoi, ottaen takaisin kirjeen ja katsellen sitä, jottei hänen olisi
tarvinnut katsoa naiseen. Mutta se tulee liian kalliiksi. Aion itse
matkustaa sinne, ja olen jo järjestänyt niin, että tuomari niin pian
kuin suinkin lähettää tänne toisen vartian. Heti kun tämä on saapunut,
luovutan huvilan hänen huostaansa ja lähden matkaan.

— Entä minä ja lapsi?

Opettaja katsahti häneen vielä hiukan epäröiden.

— Jos tahdot lapsesi kanssa tulla mukaan, matkustamme yhdessä.

— Eikö se aina ole ollut tarkoituksenne? Ornella kysyi tyytymättömänä.

— Totta kai! Kuulehan, Ornella. Sinä matkustat kanssani ja saat
olla, mikä tahdot. Mutta muista, että pidän lasta omana poikanani.
Saavuttuamme perille järjestän kaiken. Annamme kastaa lapsen ja
tunnustamme sen omaksi pojaksemme. Ja hänen täytyy saada kasvaa siinä
vakaumuksessa, että hän todella on minun poikani. Teen edelleen työtä
teidän hyväksenne; tunnen, että minulla on siihen voimia. Vielä yksi
seikka: meidän täytyy lähteä taältä salaa välttääksemme ihmisten
uteliaisuutta. Nousemme junaan ensi asemalta. Onko sinusta hyvin näin?

— Kaikki on hyvin, Ornella vastasi.

Sen enempaä he eivät puhuneet asiasta.

Opettaja päätti olla mainitsematta mitään veljeksille hänen ja Ornellan
matkasta. He ehkä pitäisivät häntä kiittämättömänä, mutta ken tahtoo
pitää jotakin salassa, sen tulee kaikkein ensiksi kätkeä salaisuus
omaan sydämeensä.

Asianhaarat näyttivät erikoisesti suosivan matkalle aikovia. Uusi
vartia ja hänen seurassaan tuomioistuimen lähetti, jonka opettaja tunsi
ennestään, saapuivat eräänä iltana, jolloin veljekset Proto ja Gesuino
olivat poissa kotoa.

Kaikki oli valmiina matkaa varten; ja kun huvila ja vartian asunto oli
luovutettu uuden miehen huostaan, ei opettajalla ollut muuta tehtävää
kuin lähteä.

Hän oli sullonut omat ja Ornellan tavarat niihin kahteen matkalaukkuun,
jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän otti seinältä gobeliinin Pako
Egyptiin ja kääri sen silkkipaperiin. Kun hän ja Ornella, joka kantoi
lasta villahuiviin verhottuna, kulkivat veljesten asunnon ohi, opettaja
heitti käärön sisälle särkyneestä ikkunaruudusta.

Miehet tunsivat lahjan arvon, ja varmaankin he ymmärsivät sen
merkityksen.

Sitten opettaja ja Ornella astuivat merenrantaa pitkin himmeässa yössä,
johon talven isot tähdet loivat hohdettaan, kantaen lasta, joka yksin
ei jättänyt jälkiä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75140 ***