
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74900 ***

language: Finnish




HYVÄN-USKOJA

Kirj.

Adalbert Meinhardt


Saksankielestä ("Auf dem Heilwigshof") suomentanut

Aukusti Simelius





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1922.




I.


Kaikki on katoavaista. Nuoruus ja onni, ja uskollisuus ja lupaukset,
polttava rakkaus ja luja ystävyys, mikäpä kestääkään? Ei edes elämä,
kehnoin kaikesta. Ja niin päättyy — eipä sitä voisi ajatella — vihdoin
viimein myöskin perhevierailu maalla.

Kun on kello yhden tienoissa päivällä kokoonnuttu, syöty tukevasti,
juotu senjälkeen kahvia, pelattu erä biljardia tai l'hombrea, nautittu
hiukan leivoksia iltapäiväksi, tarkastettu vielä hevoset ja luotu
silmäys uuteen lammasnavettaan, sillä aikaa kun naiset viettivät
aikansa sukkaa kutoen ja keskustellen siivosti ja opettavaisesti
taloudesta ynnä lasten hoidosta, lähestyy vähitellen illallisen
hetki. Ja kun pöytä on katettu ja ateria syöty sekä tyydyttävästi
huuhdottu alas hyvällä puna- tai Reininviinillä — herrat työnjohtajat
ja harjoittelijat auttavat siinä uskollisesti — niin on kai kello
jo tullut lähes yksitoista, eikä auta muu kuin sanoa hyvästit. Veli
lääkintäneuvos nousee ruskonsa selkään; lanko, kihlakunnantuomari,
asettuu vaimoineen ja lapsineen ajoneuvoihinsa niin mukavasti kuin
tila sallii; sisarenpoika, metsänhoitaja, ja herra pastori menevät
jalkaisin. Ei kestä kovin kauaa, ennenkuin vanhassa Heilwigshofissa
ei ole enää ainoatakaan vierasta, lukuunottamatta yhtä, joka on
täällä kotonaan ja joka seisoo talon omistajan vieressä leveän,
moni-ikkunaisen asuinrakennuksen edessä portailla ja katselee poistuvia.

"Vihdoinkin!" sanoo hän.

Johannes Heilwig kääntyy ystävänsä puoleen. "Tuntuiko se sinustakin
niin pitkälliseltä?"

"Hiukkasen mielestäni... Onko sinulla nyt aikaa minun varaltani?"

"Heti. Mene vain edellä. Minä tulen."

Se ei voi kuitenkaan tapahtua niin pian. Isännällä on vielä niin
monenmoista tehtävää. Tilanhoitaja esittää selostuksensa; neiti
Dreesen, vanhanpuoleinen kunnon taloudenhoitajatar — hän on sillä välin
pannut taas eteisen välihuoneen ja vastaanottohuoneen istuimet ja
pöydät niiden entisille paikoille — tahtoo tietää, mitä huomiseksi on
järjestetty; tallimestari kertoo nuorimpain varsojen kehityksestä, ja
talon vartija — hän on päivisin pyörien tekijä — kysyy, pitääkö hänen
nyt sulkea. Heilwig astuu ulos portaille, nähdäkseen, kuten joka ilta,
että kaikki tapahtuu oikeassa järjestyksessä. Tuolla lähellä korkeata
porttia, joka rajoittaa tilaa kylään vievän tien puolella, päästää
vartija Dianan ketjuista, kiertää lukkoon raskaat portinpuoliskot.
Pitkin loikkauksin tulee koira pienen talon edessä olevan ruohokentän
ympäri herraansa kohti, jotta tämä silittäisi sen viisasta päätä. Vanha
Friedrich, joka moitteettomassa virkapuvussaan, sileiksi su'ittuine,
lumivalkeine hiuksineen ja jäykkine asentoineen on mykkänä kuin varjo
seurannut Heilwigiä askel askeleelta, kakistelee kurkkuaan:

"Herra tahtoi, että herätettäisiin aamulla kello neljältä", alkaa hän
huomautella, "ratsastaaksenne pelloille..."

"Olet oikeassa, nyt on myöhä. Mene siis vain nukkumaan, en tarvitse
sinua enää, hyvää yötä." — Ja hän menee oikealla olevaan siniseen
huoneeseen, jossa vieras odottaa häntä: "No niin — mikä on? Mitä haluat
minulta?"

"Minä sinulta!" — Toinen pysähtyy kärsimättömässä juoksussaan
huoneen lävitse. —

"Minä luulin, että sinulla oli minulle jotakin sanottavaa."

"Sinä tarkoitat...?"

"Johannes, miksi olen täällä? Sen tahdon tie tää. Se ei voi olla mitään
hyvää, vaikkakin näytät niin tyytyväisenä vehnäjauhosäkkikasvojasi.
Kaikkina niinä vuosina, joiden aikana olemme toisemme tunteneet —
kuinka monta niitä on, sitä tuskin enää itsekään tiedän, olen tullut
tänne Helwigshofiin hyvin usein, sattuman, oikun, epätoivoisen
mielialan ajamana; sinun kutsustasi en vielä kertaakaan ennenkuin
tänään."

"Miksi et sitten tullut jo varhain aamulla, niin kuin odotin sinua?"

"Sitä sinä kysyt minulta nyt kolmatta kertaa. Niinkuin se olisi
muuttanut asiaa! Sinun kunnianarvoisat sukulaisesi eivät olisi vielä
olleet lientä pitemmällä, sensijaan että tapasin heidät paistin
kimpussa. Tämän puolen päivällisen menettämisestä minä kyllä pian
lohduttaudun. Muutoin, jos välttämättä tahdot tietää viipymiseni syyn:
kun astuin kaupungissa junasta ja näin kuskisi Karlin, hevosesi ja
vaunusi sekä sain samalla tietää, että olet terve, ja ettei ole mitään
onnettomuutta tapahtunut — silloin putosi raskas taakka sydämeltäni,
niin että unohdin kaiken suruni..."

"No ja?"

"Silloin piirustin, ennenkuin jatkoin matkaani, pari talonpoikaa,
siirtolaisia, joiden kasvoilla kuvastui huoli; he olivat sijoittuneet
asemalle tavaroineen. Minusta ei liian suuri kiire näyttänyt enää
tarpeelliselta."

"Minä luulin sinun jo ainaiseksi hyljänneen piirtimen ja siveltimen?"

"Kirjoitinko niin? Se on kyllä mahdollista. Sillä usein on aivan kuin
epätoivo valtaisi minut. Minun täytyy kysyä itseltäni, kuka kumma
tulee sitten onnellisemmaksi, tai viisaammaksi, tai paremmaksi siitä,
että teen vielä puolitusinaa puhtaita, valkoisia pellavakangaspalasia
— käyttökelvottomiksi. Ja jos nyt maalaan kauniita roomalaisnaisia,
tai rumia alhaisotyyppejä, ja kiittääkö jälkimaailma minua siitä
vai moittiiko — jos se ylimalkaan muistaa, että eräs Paul Gordon
kerran on ollut olemassa — tuo kaikki näyttää minusta niin äärettömän
mitättömältä ja turhalta, että mieluimmin heittäisin pois tuon
joutavanpäiväisen, jota nimitetään elämiseksi ja maalaamiseksi.
Tiedätkös, veikkonen, mikä minua siitä pidättää? Sen tekee se ajatus,
että etäällä pohjoisessa, tuolla puolen Teterowin, jossa sivistynyt
ihmiskunta lakkaa, elää mies, paksu, hyvä, kunniallinen ukko, ja että
poistumisen! ja kuolemani kenties koskisi häneen kipeästi."

Tilanomistaja ojensi hänelle vain kätensä.

"Mutta et kai sinä kutsunut minua tänne vain siksi, että valittaisin
sinulle vanhoja tuskiani? Vai ovatko heilwigiläiset taas panetelleet
minua? Taivas tietää, että he ojentavat urkkijankäsivartensa, luulemma,
yli puolen Euroopan ja tietävät tarkemmin kuin Roomassa tai Pariisissa
tiedetään, mitä työhuoneessani tapahtuu. Joko he ovat panneet päähäsi,
miksi pyyntösi, että nyt tulisin, sattui minulle epämukavasti, niin
että matkani viivästyi?"

"Heilwigiläisillä on muuta ajattelemista kuin sinun
rakkausseikkailujasi, poikaseni."

"Niin tosiaankin, siltä minusta itsestänikin melkein näytti. Mikä
siis on mennyt sukulaisiisi, kun he tänään kohtelivat minua niin
erinomaisen ystävällisesti? Muutoin he ovat pitäneet minua, kuten
hyvä ystäväni, Friedrich, yhä vieläkin kulkurina, jollaisena toit
minut ensiksi tähän taloon. Mutta tänään: 'niin kuuluisa maalaaja
kuin te!' — 'mies, joka on luonut niin paljon kaunista' — 'te olette
runoilija, toden totta, herra Gordon'; — mistähän nuo hyvät ihmiset
saavat tuollaisia sorvattuja sanoja, joilla tosin voin täyttää taskuni
niinsanotuissa seurapiireissä, mutta joita en ollut tottunut kuulemaan
täällä Heilwigshofissa?"

"Sanoinhan sinulle jo, että heillä on muuta mielessään, he eivät enää
pelkää sinua."

"Pelkää? Ja minua! Mutta taivaan tähden, Johannes, mitä saattaisivat
sitten Heilwigit ja Müllerit ja arvoisat sisarenlapsesi ja serkkusi
minuun nähden pelätä?"

"Jos olisit tullut hiukan aikaisemmin, niin olisin ennen ateriaa
sinulle sanonut, mitä aioin sinulle kertoa, ja ilmoittanut sen sitten
toisillekin ruokahalun herättämiseksi."

"Joko taas! — Siis, kun nyt tulin tuota kallisarvoista,
takaisinsaamatonta tuntia liian myöhään — mikä on se asia, sinä
saivartelija?"

"Minun täytyy ilmoittaa se jokaiselle kirjallisesti. Ja kirjoittaminen,
kuten tiedät, ei ole minun alaani. Tosin eivät pitkät puheetkaan. Mutta
lyhyesti: sinä olet minun ystäväni. Siksi olin päättänyt sanoa sinulle
ennenkuin kenellekään muulle, että aion mennä naimisiin."

"Että...!"

"Niin, niin juuri. Hyvin todennäköisesti eivät Heilwigit ole siinä
asiassa yhtä mieltä. Minusta näyttää siltä, että he jo aavistavat
jotakin. Mutta sinä, mitä sinulla voisi olla sitä vastaan, sitä en
tiedä. Kaikeksi onneksi ei rahalla ole meidän väleissämme mitään
tekemistä, sinä tuskin odotat minulta perintöä. Niinpä tulee siis
ainoana eroituksena sinulle olemaan, että kun vastedes tulet tänne
vierailulle, niin on talossa pikku rouva, jonka kanssa voit keskustella
harrastuksistasi, kuvista, kirjoista, mistäpä minä tiedän, mikä sinua
askarruttaa, paremmin kuin sivistymättömien talonpoikien kanssa. Ja
niin ollen..."

"Täällä on merkillisen kuuma. Minä en ole talonpoika niinkuin sinä,
enkä senvuoksi niin karta raitista ilmaa. Salli, että avaan ikkunan."

"Paul!"

"Katsohan, Diana on tuolla! Tuo kelpo koira nähtävästi tuntee minut
vielä. Se on ihmeteltävää. Erittäinkin, kun se on narttu."

"Paul, tule takaisin ikkunastasi."

"Kuten käskette, herra Heilwig."

"Istu tähän."

"Mitä teidän itsevaltias majesteettinne suvaitsee vielä toivoa?"

"Että puhut järkevästi. Et kai sentään voi todenteolla uskoa, että
ajatuksenkaan, yhden ainoan henkäyksenkään vertaa haluttomammin
tahtoisin saada sinut tänne, tahtoisin olla ystäväsi siksi, että aion
ottaa vaimon talooni?"

"Olen rohjennut ajatella jotakin sellaista. Sinulle ei ole, luulisin,
aivan uutta se, että rakkautta pidetään maailmassa huumaavampana
juomana kuin miesten välistä ystävyyttä."

"Rakkaus? Kenties, sellaisena kuin sinä sen ymmärrät. Sinä tiedät, että
olen tukeva ryyppymies ja voin sietää varsin paljon; viini ei niin
pian nouse päähäni. Ja sitten — onko se sitten viiniä? Tähän saakka
on ystävyytemme ollut minulle ja on luullakseni vast'edeskin oleva
sitä, mikä tekee elämän rikkaaksi ja iloiseksi. Että sinä, Paul, sinä,
saattaisit tulla mustasukkaiseksi nuoren tyttöparan takia, sitä en
olisi voinut uneksiakaan."

"No niin, minä olen sitä, mustasukkainen ja epäluuloinen yht'aikaa.
Kaikki huonot ominaisuudet, mitkä saattavat ihmissydämeen kätkeytyä,
ovat minussa. Minä en tahdo, että täällä ja sinussa muuttuu mitään.
Sinä olet minulle ainoa ajatusteni lennon kiinnekohta, kun elämä on
heitellyt minua sinne tänne. Enkä minä usko onneen, jonka minulle
ilmoitat. Vaikka en vielä edes tiedä, minkä näköinen se on ja kuka tämä
onni on."

"Sinä et usko siihen? Luullakseni sinun kuitenkin pitäisi tuntea minut
ja luottaa minuun; minä tiedän, mitä teen. Minä aion mennä naimisiin
kreivitär Willfriede Markowin, vanhan, oppineen kreivin tyttären kanssa."

"Niinpä niin. Jotakin sellaista sipistiin jo pöydässä. En tahtonut
kuunnella sitä. Ensimmäinen syy vaimon ottamiseen: että hän ei sovi
meille iältään, säädyltään eikä kasvatukseltaan. Toinen, että hän on
rutiköyhä, orpo ja heikko terveydeltään — hän ontuu, sanoi lankosi
Müller —, että hänen todennäköisesti pitäisi ottaa seuranaisen paikka,
jollei hän löytäisi kelpo miestä, joka olisi tarpeeksi hyväntahtoinen
laskeakseen itse hankkimansa omaisuuden, kauniin maatilansa,
kunnia-arvoisan nimensä ja jalon sydämensä neiti kreivittären jalkain
juureen, jotta hänen aateliset korkokenkänsä saattaisivat somasti
tallata niitä."

"Paul, sinä unhotat..."

"Niin, anna anteeksi, minä unhotin yhden ja ainoan paikkansa pitävän
syyn, joka saa tehdä miehen sellaiseksi, että nainen voi kääntää hänen
selväjärkisen päänsä: nimittäin polttavan, järjettömän rakkauden.
Siitä sinussa ei tunnu näkyvän paljon jälkiä. Sinä, kylmän järjen
julistaja, aiot mennä naimisiin, jotta ystävälläsi, kun hän vastedes
tulee viereisille, — kuinka sinä sanoitkaan? — olisi sopivaa seuraa,
haastellakseen taiteesta ja tieteestä. Se ajatus yksinkö sinut täytti,
kun vietit kihlajaisiasi?"

"Minä en ole vielä niitä viettänyt."

"Etkö? Onko siis vielä aikaa? Johannes, minä vannotan sinua! Mutta minä
en tunne häntä. Mutta muutoin minä tunnen naiset — paremmin kuin sinä.
Alkaen äidistäni, joka vietti häitään isäni veljen kanssa, ennenkuin
vielä olivat loppuun kuluneet ne kengät, jotka jalassa hän oli vienyt
isä-vainajani hautaan; tästä ensimmäisestä alkaen tädit ja naisserkut,
myöhemmin mallit, ystävättäret ja ihailijattaret, minä tunnen heidät.
Ja — salli minun sanoa se sinulle — he eivät ole miehen ystävyyden
arvoisia!"

"Se on minunkin ajatukseni."

"Ja sentään!"

"Juuri siksi. Minusta ei näytä niin kovin tärkeältä, vaikkapa kahdesta
ystävästä toinen ottaa vaimon, tai vaikkapa molemmat sen tekevät. Jos
esimerkiksi sinä päättäisit — —"

"Minä!" — Paul purskahtaa iloiseen nauruun. Hän istuutuu Heilwigiä
vastapäätä, aivan lähelle, tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo häntä
silmiin: — "Totisesti, Johannes, kun et ole sitä askelta vielä astunut,
niin jätä se mieluummin sikseen, minä pyydän sinua."

Johannes polttaa levollisesti. "Pidätkö minua liian vanhana?"

"Tosiaankin, sitä en vielä laisinkaan ajatellut. Kuinka vanha sinä
sitten oikeastaan olet? Kun tutustuimme toisiimme, niin sinä olit, —
odotahan, — sinä olit..."

"Sanokaamme: noin neljänkymmenen vuoden vanha."

"Siitä on kulunut paljo aikaa. Vuosikymmen, vai kaksiko, sinusta sitä
ei näe. Mies, kuinka voi pysyä niin nuoren näköisenä! Luulenpa, kun
sinua näin katselen, että sinua tänäänkään tuskin vielä pidettäisiin
neljänkymmenen vuoden ikäisenä. Eihän sinulla ole laisinkaan harmaita
hiuksia ohimoilla, ja sinä kuljet niin reippaasti kuin olisit vielä
nuorukainen."

"Sen tekee maaseudun ilma."

"Minä sitävastoin —"

"Niin, kun vieläkin ajattelen, millainen sinä silloin olit, hintelä,
keskenkasvuinen poika, silmät palavat, tukka pitkä, pörröinen, ja
olkapäät..."

"En ole tullut senjälkeen kauniimmaksi. Ja mitä liehuviin
taiteilijakiharoihin tulee" — Paul sipaisi kädellään korkealta
otsaltaan pari harmaansekaista suortuvaa taaksepäin, — "niin ei minua
niistä enää moitita".

"Olenko minä tehnyt sitä milloinkaan? Minusta tuntuu siltä, ettei
ainoatakaan ihmistä saisi tuomita niin ulkonaisten seikkojen kuin
liehuvan tukan tai aatelisen nimen takia. Minä, joka, kuten usein olet
sanonut, elän täällä lihavalla vehnämaalla karjan ja peltojen hyväksi,
minä olen oppinut pelloistani, että ei saa tuomita mitään, jota ei ole
tutkinut sisimpiä pohjamultia myöten."

"Hyvä, en sano enää mitään häntä vastaan siihen saakka kuin olen
oppinut hänet tuntemaan. Rakastaako hän sitten sinua?"

"Kuinka minä sen voin tietää?"

"Mutta sen sinä tiedät, että hän ottaa sinut?"

"Minä luulen niin."

"Sinä et ole vielä varma?"

"Kerroinhan sinulle jo, että olen pitänyt velvollisuutenani ilmoittaa
asian kaikkein ensiksi sinulle ja sitten veljelleni ja sisarilleni."

"Ennenkuin olet puhunut hänelle itselleen? Eikö hän tiedä mitään
asiasta?"

"Ei kerrassaan mitään. Minä menen huomenna kihloihin. Sitä ennen
kirjoitan sisaruksilleni."

"Ja kun sinä olet kirjoittanut, entä jos hän ei tahdokaan."

Herra Heilwig pudisti vain päätänsä. Että joku ei tahtoisi, mitä hän
tahtoi, sitä ei ollut hänelle tapahtunut sinä pitkänä aikana, jonka hän
oli ollut tilan isäntänä ja talon sekä perheen käskijänä.

"Minä vannotan sinua, Johannes", toisti taiteilija kiihtyneesti, "jos
et vielä ole sidottu, niin älä sido itseäsi, harkitse sitä ainakin
vielä. Sinä olet liian kauan tottunut olemaan vain omana herranasi,
toimimaan yksin oman mielesi mukaan. Kuinka aiot sietää, että toinen,
yhtä oikeutettu mahti on rinnallasi, että sinun täytyy mukautua naisen
toiveisiin ja oikkuihin!"

Johannes nousi. "No, saammehan nähdä. Mutta nyt: hyvää yötä."

Kun Paul Gordon oli jäänyt yksinään, työnsi hän ikkunan auki. Ulkona
oli hiljaista. Isoista karjarakennuksista, jotka ulottuivat oikealle ja
vasemmalle leveästä, kaksikerroksisesta päärakennuksesta ja kartanon
muuriin saakka, sulkien sisäänsä neliskulmaisen pihan, kuului silloin
tällöin nukkuvien eläinten hiljaista korinaa ja kuorsausta. Diana
makasi valkoisessa kuunpaisteessa portailla oven edessä. Sekin näytti
rauhallisesti nukkuvan, pää etukäpäliä vasten painettuna. Mutta kun
vartija jokatuntista kiertoaan tehdessään saapui, nosti koira hienoa
kuonoaan ja päästi lyhyen, hillityn äänen merkiksi siitä, että se oli
varuillaan.

Paul nojautui viheriään lehdistöön, — villiviini, joka kasvoi talon
seinämällä, oli tunkeutunut sisään ikkunan luona olevasta reiästä
ja kasvatti täällä huoneessakin lystikkäästi köynnöksiään ja kovia
rypäleitään, jotka eivät koskaan kypsyneet; kuinka hyvin hän tunsikaan
jokaisen äänen, jokaisen liikkeen talossa ja pihalla.

Ensi kerran tänne tullessaan oli hän, kuten Johannes oli sanonutkin,
ollut melkein vain pieni poika. Hän oli karannut vanhempiensa luota.
Herra Heilwig oli tavannut maantiellä tuon nuorukaisen, joka oli ollut
väsynyt koko päivän päämäärättä kuljeskeltuaan ja oli ottanut hänet
mukaansa, kyselemättä paljonkaan, mistä ja mihin hän oli matkalla.

Tilanomistaja oli silloin myöskin tuomari; tavallisesti hän rankaisi
ankarasti maankiertäjiä. Mutta tämä kalpea kulkuri, sateenliottamassa ja
siitä huolimatta kuitenkin vielä huolellisessa puvussa, epätoivoisen
synkkine ilmeineen, joka itsekään tietämättä kuinka oli eksynyt näille
seuduille, tämä oli sentäänkin vielä liian nuori, eikä hän muutoin
ollut tehnyt mitään todistettavaa rikostakaan, joka olisi tehnyt hänet
kypsyneeksi kylänvankilaa varten. Niinpä Heilwig majoitti hänet, vanhan
Friedrichin kauhuksi, oman makuuhuoneensa vieressä olevaan siniseen
kamariin, jossa hän saattoi pitää nuorukaista silmällä.

Tässä samassa sinisessä kamarissa Paul teki hänelle seuraavana
päivänä tunnustuksensa. Hän oli varakkaiden ihmisten lapsi. Gordonit
harjoittivat Hampurissa, johon heidän esi-isänsä, muuan varovainen,
säästeliäs skotlantilainen, oli sata vuotta sitten siirtynyt, suuressa
arvossa olevaa kauppaa, olivat kaikki erittäin kunniallisia, kelpo
ihmisiä. Äiti ei voinut milloinkaan oikein ymmärtää, mikä oli tähän
ainoaan hänen oivallisesta lapsiparvestaan vuodattanut sellaisen
vieraan pisaran, että hän ei halunnut kulkea auottua uraa. Hän itse
tiesi sen aivan liiankin hyvin. Nähtyään neljäntoista-vanhana,
kuinka hänen äidistään, vanhemman Paul Gordonin leskestä, oli tuskin
kaksitoista kuukautta tämän kuoleman jälkeen tullut Hermann Gordonin
vaimo, silloin muuttui hänen verensä; hänen "ylevä henkensä" häiriytyi,
kuten oli käynyt Hamletin. Nyt hän ei voinut enää mukautua. Hän vihasi
kaikkea, mitä nuo toiset rakastivat. Mistään hinnasta hän ei tahtonut
tulla siksi, mikä hänen isäpuolensa oli. Ja kun vanhemmat eivät
antaneet hänelle lupaa siirtyä toiselle uralle, oli hän karannut heidän
luotansa.

Herra Heilwig oli silloin kuunnellut rippiä vaiti ollen. Hän ei tosin
tiennyt paljoa Hamletista. Mutta hänellä oli itsellään ollut äitipuoli.
Ja kun hän ei ollut elänyt tämän kanssa parhaimmassa sovussa, niin
hän ymmärsikin nuorukaisen katkeroittavan, polttavan tuskan. Siitä
huolimatta hän päätti, että Paulin pitäisi ensin palata omaistensa
luokse ja pyytää heiltä anteeksi. Hän saattoi hänet Hampuriin, mikä
silloin, viisikymmenluvun alkupuolella, kun ei vielä ollut suoraa
rautatieyhteyttä, merkitsi monipuuhaiselle tilanomistajalle varsin
suurta ajanhukkaa.

Kuultuaan siellä vanhemmilta, että pakolainen oli puhunut totta, ettei
mikään pahempi syy ollut saattanut häntä lähtemään sieltä, ja nähtyään
nyt, kuinka äiti häpesi ja kuinka isä kohteli häntä halveksien,
nuorukaisen itsensä esiintyessä uhmaavin ilmein ja näyttäessä heidän
kanssaan seurustellessa huonoimmat puolensa, sekaantui Heilwig lyhyesti
ja päättävästi asiaan. Ennen kaikkea, selitti hän, on tarpeen, että
kalpea, liian nopeasti kasvanut poika voimistuu. Ja siksi aikoi hän,
Johannes Heilwig, ottaa hänet mukaansa maalle, jossa hän voisi oppia
tekemään ahkerasti työtä ja lepäämään rauhallisesti. Mitä muuta olisi
tehtävä, se nähtäisiin sitten.

Vanhemmat suostuivat ilomielin. Nuorukaiselle tuo ehdotus tuli aivan
kuin pelastajana. Kun he molemmat yksin istuivat kyytivaunussa, oli
hän tarjonnut vanhemmalle miehelle ystävyyttään kiitokseksi tämän
vapauttavasta teosta. Herra Heilwigin täytyi hiukkasen hymyillä.
Mutta sitten hän otti ojennetun käden omiinsa. "Hyvä, jos tahdot olla
ystäväni, niin osoita se olevasi sillä, mitä teet. Että minä olen sinun
ystäväsi, sen sinä olet nähnyt."

Siten oli käynyt niin, että Paul Gordon vietti yhden vuoden
Heilwigshofissa muiden nuorten harjoittelijain kanssa. Eipä niin,
että hän olisi tällä ajalla oppinut maataloudesta paljon enemmän
kuin sen, missä puutarhan puissa parhaat ja mehukkaimmat kirsikat
kasvoivat ja kuinka viljan korjuussa helpoimmin lunastaa itsensä
vapaaksi suudelmalla. Tosin vielä senkin, kuinka kypsyvinä kellertävien
viljapeltojen yläpuolella kiuru kohoaa korkealle kaukana, kaukana
autereessa, kuinka ruskealäikkäiset lehmät seisovat viheriällä niityllä
taustanaan sininen taivas, ja kuinka ylhäällä pään päällä pilvet
kiitävät, niin että sydämessä syttyy kaipuu päästä niitä seuraamaan.
Kun vuosi oli kulunut, tiesi hän vielä varmemmin kuin ennen, että
hänestä saattoi tulla vain maalaaja.

Heilwig oli tässä ajassa niin mieltynyt uuteen asuintoveriinsa, että
hänestä tuntui vaikealta päästää hänet luotansa. Hän olisi mielellään
tehnyt hänestä maamiehen. Kaikkien sisaren- ja veljenpoikien,
serkkujen, alamaisten ja palvelijain joukossa, jotka odottivat häneltä
avustusta ja joille hän oli vain rikas setä, mahtava tilanomistaja,
jonka puoleen he kääntyivät vain apua saadakseen, näytti tuo ainoa,
joka ei pyytänyt muuta kuin ystävyyttä, hänestä harvinaiselta, kuin
valkoinen korppi. — Paul ajatteli, kuinka tuo vakavan käytännöllinen
mies oli ymmärtäväisesti suhtautunut hänen unelmiinsa ja kuinka hän,
joka tiesi niin perin vähän ulkomaailman elämästä, eikä taiteesta ja
maalaamisesta mitään, piti mielensä ja silmänsä avoinna kaikelle,
mikä koski ystävää. Nuori maalaaja oli kurjistellut aika lailla.
Hampurin Gordonit pudistelivat päitään. Heilwigit ja Müllerit olivat
arveluttavan happamen näköisiä, puhuivat synkkiä arvoituksen sanoja.
Johannes hymyili — siinä kaikki, mitä hän oli vastannut valituksiin ja
syytöksiin, joita eri tahoilta tehtiin hänen suojattiaan vastaan. Kun
hän kerran oli ottanut nuorukaisen hyvään suureen sydämeensä, pysyi
tämä siellä niin lujasti ja varmasti, ettei mikään saattanut ajaa häntä
sieltä ulos.

Niin muuttumattomasti hän myöskin uskoisi nuoreen aatelisneitoon, kun
hänestä tulisi hänen vaimonsa, niin sokeasti hän häneen luottaisi.
Olisiko neito sen arvoinen?

Raskain askelin Paul kulki edestakaisin. Sivuovesta, joka vei
Johanneksen huoneeseen, kuului tasaista, tahdikasta hengitystä. Hän
kuunteli sitä. Joka saattoi niin rauhaisin mielin, niin terveesti
nukkua kihlauksensa edellisenä yönä, joka saattoi niin varmasti ja
itsetietoisesti ajatella tästä vielä kyseenalaisesta kihlauksesta, se
oli siinäkin asiassa ainutlaatuinen. Ja joskin se hirveä lastentauti,
jota nimitetään rakastuneena-olemiseksi, saattoi muuttaa toiset miehet
perussävyltään, ja joskin myös Paul Gordon oli useammasti kuin kerran
sellaisessa tilanteessa tuntenut olevansa uskoton itseänsä kohtaan,
— tuon miehen ei kävisi niin. Hän voittaisi kaikki vaarat, olisi sen
jälkeenkin entisensä, olkoonpa hänellä vaimo tai olkoonpa hän ilman
naisellista vaikutusta, mies ja ystävä. — Ja Paul sulki varovaisesti
ikkunan.

Kun talon isäntä seuraavana päivänä aamunkoitteessa valppaana ja
kylliksi nukkuneena nousi, työhön valmiina, pitkävartisissa saappaissa
hevosensa selkään, ratsastaakseen pelloilleen, nukkui vieras syvästi,
unia näkemättä.




II.


Oli myöhäinen iltapäivä. Postinkantaja oli juuri lähtenyt täysinäisin
säkein. Herra Heilwig astui ystävänsä luokse: "Tuletko kanssani?" — He
nousivat tuttuihin isopyöräisiin, kahden itsekasvatetun ruskean hevosen
vetämän metsästysvaunuihin. Johannes ajoi. Pienen ruohokentän ympäri,
ulos pihaportista, halki kylän sitä mentiin, ja nopeampaa juoksua
valtamaantiellä, joka kulkee luotisuorana kahden korkean poppelirivin
lävitse aina lähimpään kaupunkiin asti.

Vasemmalla ja oikealla oli vielä pitkältä Heilwigshofin viljavia
peltoja. Jos joku mies tuli työstä, tervehti hän heitä kunnioittavasti.
Lapset, jotka olivat käyneet aivan toisen värisiksi päivänpaisteisella
kylätiellä, keskeyttivät leikkinsä ja seisoivat torppain ovien edessä
kömpelösti ja hämillään. Paraikaa täysin sangoin lypsyltä palaavien
maitovaunujen takana kulkevat tytöt astuivat syrjään, niiasivat
somasti, aina parittain, niinkuin he parittain kävelivätkin. Ja nuori
työnjohtaja ratsasti laukkaa vaunujen rinnalle tehdäkseen kysymyksen.
Heilwig antoi lyhyitä, säntillisiä määräyksiä, mitä olisi tehtävä,
mitä ei. Hän oli herra täällä, tottunut käskemään, tottunut pitämään
sanaansa lakina ja näkemään, että kaikki ihmiset laajalla alalla
pitivät häntä määrääjänä. Samanarvoisten maailmassa, jossa jokainen
sopeutuu naapurinsa mukaan, jossa ei ole tilaa liikutella vapaasti
kyynärpäitään, olisi hänen ollut vaikea tulla toimeen.

He ajoivat viertotietä tunnin ja hiukan kauemminkin. Sitten Johannes
ohjasi kuoppaiseksi ajetulle tielle, joka poikkesi sivulle ja
kiemurteli huonosti viljeltyjen peltojen välitse.

"Siis kuitenkin Markowien luokse?" kysyi Paul.

"Niin", sanoi Johannes. "Minä olen jo etukäteen kirjoittanut
sisaruksille. Minusta se näyttää olevan oikein; tytölle se on avuksi,
sinua se ei voi vahingoittaa, mitkäpä seikat puhuisivat sitä vastaan?
Seiso sinä vain rinnallani pilkkaajia vastaan, jotka mahdollisesti
panevat askeleeni pahakseen ikäni takia. Muuta minä en tarvitse. Ja
niin — nyt me olemme perillä!"

Aatelistaan nykyinen omistaja, vanhan kreivi vainajan sukulainen, otti
herrat vastaan, vei heidät talon lävitse avoimelle kuistille, joka oli
kukkatarhaan päin, ja vaimonsa luokse. Kreivitär oli pieni, vilkas
nainen, jolla oli kaupunkilaistavat ja suuren maailman kohteliaisuus.
Hänellä oli heti tervetuliaisiksi paljon sanottavaa, kerrottavaa,
kysyttävää. Että taustalla istui ruokokeinutuolissa pieni synkkään
surupukuun puettu olento, lapsi sylissään, sitä Paul ei huomannut,
ennenkuin poika huomautti nauramalla ja jokeltamalla nuorelle äidille
läsnäolostaan. Silloin tämä juoksi sinne: "Ole toki hiljaa, Kuno; ah,
minä unohdin, herra Gordon, esitellä teille esikoistamme. Ja tässä —
rakas serkkumme, kreivitär Willfriede."

Hän ei ollut kaunis. Sen hän näki ensi silmäyksellä ja iloitsi siitä.
Miksi, sitä hän olisi tuskin itsekään voinut sanoa. Mutta hänelle
olisi tuottanut enemmän tuskaa, jos Johannes olisi mennyt loistavan
keimailijan verkkoon. Tämä oli kalpea ja hintelä. Istuessaan tuoliinsa
painautuneena, vaaleaverisen pojan nojautuessa häntä vasten, hän näytti
vielä itsekin melkein lapselta. Ja lapsen tavoin hän kohotti suurten
ruskeiden silmiensä avomielisen katseen miehiin.

"Hyvää päivää, Johannes-setä; hyvää päivää, herra Gordon. Nyt tutustun
siis vihdoin teihinkin. Miksi ette ole tullut meille aikaisemmin isäni
vielä eläessä?"

"Olen itse siitä pahoillani, kreivitär. Mutta moittikaa siitä
Heilwigiä. Miksi hän ei ole tuonut minua tänne aikaisemmin!"

"Oh, setä Johannes", — taas hän katsoi häntä sellaisin ilmein kuin
lapsi vanhaa sukulaistaan, josta paljon pitää; — "hän olisi kyllä
tuonut teidät joskus, jos olisitte tahtonut. Hän on poikkeus „
ihmisistä, hän tekee ylen mielellään sitä, mikä ilahduttaa muita."

"Sanotteko häntä sedäksi?" kysyi Paul. — Hän oli ystävänsä tekemästä
viittauksesta jäänyt istumaan tytön viereen, molempien muiden herrojen,
Heilwigin ja nuoren kreivin, poistuessa hiljaa keskustellen. Talon
emäntä oli ottanut väsyneen poikansa Willfrieden sylistä ja vei hänet
pois. — "Miksi teette niin? Hän ei ole isänne veli, eikä hän näytä
minusta niin ukkomaiseltakaan, ettei häntä voisi nimittää toisin."

Kreivitär katsoi häneen hämmästyneenä: "Setä Johannesko? Niin, miksi
minun sitten pitäisi häntä nimittää? Ettekö siis tiedä, että kaikki
sanovat häntä siksi, siitä lähtien kun hän, ollen vielä melkeinpä vain
poika, luullakseni kuusitoistavuotias, otti haltuunsa isänsä silloin
pienen tilan, rupesi pitämään huolta äidistä, sisarista, veljistä,
nuoremmista niinkuin vanhemmistakin, ja tuli siten vähitellen veljien-
ja sisartenlapsien, sukulaisten ja naapurien neuvonantajaksi ja
auttajaksi? Se nimi on hänen luottamus- ja kunnianimensä. Te itse,
herra Gordon, ettekö tekin ole hänelle kiitollisuudenvelassa, eikö
teilläkin ole syytä kiittää häntä? Sanokaahan ainakin..."

"Että hän on korjannut minut maantieltä ja tehnyt minusta ihmisen."

Kreivitär nyökäytti päätään. "Jokseenkin niin. Joka tapauksessa hän on
tehnyt teille vain hyvää ja auttanut teitä, niin että teistä on tullut
jotakin kunnollista. Mutta — mikä te oikeastaan nyt olette?"

"Taidemaalaaja. Ettekö sitä tietänyt?"

"Olen kai sen kuullut. Mutta — eikö sanota myöskin, että te olette
tehnyt oopperan?"

"Olen tehnyt sellaisenkin."

"Ja kirjoittanut useita nidoksia runoja?"

"Pidättekö sitä moitittavana?"

"Enpä tiedä oikein", — pikku neiti painautui syvemmälle avaraan
istuimeensa ja katsoi häneen miettiväisenä; — "luulen, että jos voisin
olla mies, niin tekisin vain yhtä, mutta sitä kokonaisesti".

"Sitten te olisitte onnellinen."

"Ettekö te ole onnellinen?"

"Kreivitär, me puhuimme Johanneksesta. Hän on maamies kaikesta
sydämestään, häneen te kai olette tyytyväinen?"

Kreivitär nauroi; veitikkamainen ilme sopi ihmeteltävän hyvin hänen
kapeille kasvoilleen. "Häneen minä olen tyytyväinen", sanoi hän, "hän
ei koskaan jätä vastaamatta, kun kysyn häneltä jotakin".

Kaunis hän ei olut. Se ollakseen hän näytti liian hennolta, liian
värittömältä raskaissa, mustissa vaatteissaan, jotka näyttivät melkein
rutistavan hänen pienen olemuksensa kuoliaaksi. Mutta rupatella
hän osasi. Hänen äänensä, oikea kirkas lapsen ääni, visertelevä ja
soinnukas, antoi hänen viisaille sanoilleen ja kysymyksilleen omituisen
sulon. Hän kertoi isästään, joka nuoruudessaan oli ollut suuri
matkailija ja eleli sitten vaimonsa menetettyään maailmasta syrjään
vetäytyneenä yksin täällä maatilalla, tutkien muinaisitalialaisia
maalaajia. Hän oli auttanut isäänsä tämän töissä, lukenut ja opiskellut
hänen johdollaan, ollut varhain ja myöhään kärsivän luona ja vain
salaa sydämessään usein kaivannut ulos, kauas. Nyt, kun hän kenties
saisi nähdä uneksimansa vieraat seudut, nyt ei hänen isänsä enää
ollut hänelle niitä näyttämässä. Hän katsoi surumielisesti eteensä
kertoessaan, ettei hän vielä tiennyt, miten hänen nyt kävisi. —
"Mutta", lisäsi hän puoliääneen, "se ei tee mitään. Vaikka hyvää tuskin
on odotettavissa."

Puutarhasta kuului siellä edestakaisin kävelevien miesten puhetta.
Kreivitär tuli takaisin pojatta, istuutui Paulin ja Willfrieden
luokse ja nousi jälleen, kun kreivi huusi häntä. Pikku kreivitär ei
liikahtanutkaan nojatuolissaan.

"Eikö teidän tule ikävä istuessanne niin kärsivällisesti minun
luonani?" kysyi hän. "Minä olen varma siitä, että menisitte paljoa
mieluummin muiden mukana puutarhaan." — Ja kun Paul selitti, että hän
jäi tänne hyvin mielellään, virkkoi hän: "Niin kyllä, setä Johanneshan
teki teille äsken pienen merkin, että te ette seuraisi häntä."

"Näittekö sen?"

"Näin. Minä näen hyvin paljon. Minä en aina heti ymmärrä kaikkea. Mutta
ei siitä vahinkoa. Ajan mittaan sen sitten kuitenkin käsittää. Ja minä
olen kärsivällinen ja odotan, kunnes toiset sanovat minulle, mitä
minun tarvitsee tietää. Miksipä kiusaisi itseään? Siitä ei mikään tule
paremmaksi. Setä Johanneshan kyllä pitää huolen siitä, ettei minulle
tapahdu mitään pahaa."

Hän oli nojannut päänsä käteensä ja katsoi suurilla, pitkänäköisillä
silmillään eteensä puutarhan tihenevään pimeyteen. Paul tarkkasi
häntä hiljaa. Hän tahtoi harkita ja punnita, oliko tämä nuori
nainen sen kohtalon arvoinen, jota hänelle valmisteltiin. Se oli
onni, jota hän, Paul, ei olisi voinut hänelle suoda. Mutta hänen
katsellessaan pientä kärsivällistä olentoa hänet valtasi ikäänkuin
sääli, sellainen, jollaista tuntee nähdessään kalan, joka vielä
leikkii aivan huolettomana aalloissa, huomaamatta verkkoa, jossa se jo
pulikoi. Seuraavassa silmänräpäyksessä silmut pingottuvat, nousevat,
ja lohenmullo-parka potkia sätkyttelee kuivalla, kiinnisaatuna. Hän
olisi mielellään ilmaissut tytölle, mikä tätä odotti, varoittanut häntä
olemaan määräämättä elontietänsä, ennenkuin tuntisi itsensä.

Palvelija oli kattanut illallisen eteisen takana olevaan huoneeseen
ja meni puutarhaan ilmoittamaan, että kaikki oli valmista. Kolme
sielläolijaa näytti päättäneen neuvottelunsa. Talon emäntä pyysi, että
Paul tarjoisi hänelle käsivartensa ja pidätti häntä sitten askeleen
ajan, antaakseen toisen parin, Johannes Heilwigin ja kreivittären,
mennä edellä. Nuori tyttö riippui painavasti ison, voimakkaan miehen
käsivarressa; tämä tuki häntä, ja hän piti toisella kädellään kiinni
kainalosauvastaan. Paul oli puolittain unohtanut, mitä Heilwigin lanko
oli eilen sanonut hänelle. Nähdessään hänen horjuvan käyntinsä hän
ehdottomasti hätkähti.

"Ettekö laisinkaan tiennyt sitä?" kysyi kreivitär hiljaa.

"Kyllä, mutta..."

"Mutta ette ajatellut sen olevan niin pahaa. Sitä se, ikävä kyllä, on.
Ja kaksin verroin jaloa, kaksin verroin kaunista on, että ystävänne
tahtoo ottaa hoiviinsa pikku sukulais-parkamme. Me itsehän pitäisimme
hänet mielellämme, hyvin mielellämme. Mutta mekään emme ole rikkaita.
Ja lapset, ja suuri maatila, jonka vanha, oppinut herra antoi niin
rappeutua ja..."

He olivat ruokapöydän ääressä, eikä kreivitär voinut puhua enempää.
Paul istui ystäväänsä vastapäätä. Tämä silmäili ympärilleen varmoin
ja levollisin katsein, tyytyväisin vehnäjauhosakki-ilmein, kuten Paul
sanoi. Nuori kreivi täytti lasit. — "Iloista yhteis-elämää!" lausui hän
ja kohotti lasiaan Johannekselle.

Heilwig nousi. Hän astui tytön tuolin taakse. — "Friede", sanoi
hän, "serkkusi toivoo, että me kaikki täällä olijat pysymme hyvinä
naapureina yhdessä. Ja minäkin toivon, että voisimme pitää sinut
täällä. Siihen on, rakas friede, yksi keino: sinä olet tosin vielä
nuori — mutta — tahdotko siitä huolimatta tulla vaimokseni!"

Keskellä tarkoin ajateltua puhettaan hän oli joutunut tytön levollisena
odottavan katseen edessä äkkiä pois tolaltaan, niin että hänen täytyi
tehdä kysymyksensä ennen kuin oli aikonutkaan. Mutta tämä aivan outo
epäilyntunne, joka oli hetkeksi saanut hänet valtaansa, katosi yhtä
pian kuin oli syntynytkin.

Sillä tyttö, joka ensin oli tutkivaisesti katsellut häntä, silmiään
räpäyttämättä, nousi tuolilta — kainalosauva putosi pöydän alle —
tarttui häneen molemmin käsin. "Setä Johannes", ja taivutti hänen
käsivartensa kaulalleen sekä nojautui häneen. "Setä Johannes, kuinka
hyvä sinä oletkaan!" — —

"No", kysyi Heilwig, kun molemmat taas istuivat vaunuissa ja
ajoivat kotia kohti, "no, pelkäätkö vielä nytkin, että tämä lapsi
ottaisi minulta jotakin, mikä muutoin tulisi sinun osaksesi? Ja
vieläkö ajattelet, että porvari ei saisi tuoda taloonsa sellaista
aatelisneitoa, ja ettei jo vanhanpuoleinen mies saisi tehdä itseänsä
naurettavaksi ottamalla kauniin nuoren rouvan? Ja kun olet käynyt tästä
kaikesta levolliseksi, kun sinun on täytynyt käydä levolliseksi kaikki
nähtyäsi, — niin oletko nyt kanssani yhtä mieltä, Paul?"

"Toivotan sinulle onnea", sanoi Gordon tuskallisin mielin, "ja luotan
siihen, että osaat sen itsellesi rakentaa..."

"Mutta sinä pysyt kuitenkin aina entisenä pahaa pelkäävänä epäilijänä,
joka ei mielly yhteenkään ihmiseen, ei mieheen eikä naiseen. Katsohan"
— hän viittasi piiskallaan pimeyden halki erääseen tien varrella
olevaan suoraan poppeliin — "tunnetko tuon puun? Etkö? Näyttävätkö
ne sinusta kaikki kutakuinkin yhtäläisiltä? Minusta eivät, tuon minä
tunnen tarkkaan. Piakkoin annan eroittaa sen tovereistaan asettamalla
siihen taulun kirjoituksineen. Sillä tuon poppelin alla sinä istuit
väsyneenä, nälkäisenä, risaisena, kun ohimennessäni näin sinut. Että
otin nuoren oudon pojan kotiini, sitä moittivat varsin katkerasti
kaikki ajattelevat ihmiset, veljet ja langot. Minä en ole sitä katunut.
Niinpä luulen, että sekin, mitä tänään olen vastoin ystävän neuvoa
tehnyt, on koituva parhaaksi."

"Toivokaamme niin", mutisi Paul.




III.


Herra Johannes Heilwigin, Heilwigshofin isännän, avioliitto pahoin
velkaantuneen Markowin kreivin jälkeenjääneen tyttären kanssa herätti
huomiota koko maassa. Pudistettiin päitä ja juoruttiin enemmän kuin
tarpeeksi.

Mutta kaksi ihmistä oli, jotka eivät välittäneet ihmisten
arvosteluista. Johannes, koska hänellä oli puhdas kunniantunto eikä
hän yleensä sallinut kenenkään häiritä itseään tai ehkäistä tekemänsä
päätöksen toimeenpanossa, ja Willfriede, joka, leikkien keinutuolissa
kreivittären lasten kanssa, tuskin sai tietää mitään siitä, mitä ulkona
maailmassa sattui ja tapahtui. Hänellä oli nyt vain yksi ajatus,
se, kuinka hänen rakkaan isä-raukkansa kuolinhetki olisi käynyt
helpommaksi, jos isä olisi aavistanut, että hänen lapsensa tulee niin
turvatuksi, ja kuinka hänen, Willfrieden, pitäisi kiittää niitä, jotka
niin hellästi pitivät hänestä huolta, kreiviä, serkkuaan, kreivitärtä,
— mutta ennen kaikkea setä Johannesta.

Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, ettei hänen enää pitäisi nimittää
Johannesta sedäksi. Kun Paul huomautti hänelle siitä, säikähti hän,
sillä hän pelkäsi tehneensä jotakin sellaista, mikä ei osoittaisi
kyllin suurta arvonantoa hänen parasta, rakkainta ystäväänsä kohtaan.
Kuuliaisesti hän koetti nyt nimittää häntä hänen etunimellään. Mutta
heti kun hän oli aivan luonnollinen, aivan oma itsensä, unohti hän sen
taas ja rupesi käyttämään vanhaa entistä puhetapaansa. Ja viimeinen,
joka siitä olisi hänelle suuttunut, oli Heilwig itse.

Häiden edellinen aika — tilanomistaja oli määrännyt häät pidettäväksi
heti elonkorjuun jälkeen, sillä hän ei pitänyt siitä, että lykättiin
tuonnemmaksi jokin asia, minkä piti tapahtua — nuo lyhyet viikot
kuluivat tytöltä kuten niin monet päivät. Sitten tuli ero talosta,
jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, ja se tuntui hänestä raskaalta,
kuten jokaisesta morsiamesta. Ja sitten, aivan äkkiä, oli hän uudessa
elämässä, uutena ihmisenä.

Heti aluksi oli Johannes tuottanut hänelle rullatuolin. Nyt hän
matkusti hänen kanssaan Berliiniin, neuvotteli useiden erikoistuntijain
kanssa, antoi hänet asianmukaisesti hoidettavaksi ja valvoi itse
tarmokkaan ankarasti, että hänelle tehtiin kaikki, mikä suinkin
saattoi edistää hänen terveyttään. Hän, joka muutoin oli ollut haluton
jättämään tilaansa pariksi päiväksikään, jäi kuukausimääriksi vaimonsa
luokse kaupunkiin. Niin hän todella pääsikin siihen, että Willfrieden
sairaus poistui miltei tykkänään ja että tämä kykeni kävelemään ilman
kainalosauvoja.

Itse Paul Gordonin olisi tarvinnut iloita nuoresta rouvasta, jos hän
vain olisi jälleen tullut käymään Heilwigshofissa. Ei tosiaankaan ollut
Johanneksen syy, että hän pysyi poissa. Tämä ei lähettänyt ainoatakaan
kirjettä, jossa ei olisi ollut pyyntöä: Tule, tule pian, minä tarvitsen
sinua. — Myöskin Willfriede-rouvan oli täytynyt jo useammin kuin kerran
kirjoittaa miehensä sanojen alle tervehdyksensä sekä pyyntö, että
hän tulisi heidän luokseen. Siitä huolimatta maalaaja ei kuitenkaan
päättänyt lähteä uudelleen niin pian pois etelästä. Hän oli juuri
näihin aikoihin valmistanut pari kuvaa, jotka antoivat ihmisille
puhumista ja aprikoimista niin, että hänen nimeään mainittiin paljon.
Tuottiko se hänelle suurempaa tyydytystä, siitä ei ollut mitään hänen
lyhyissä, varsin epäsäännöllisesti saapuvissa kirjeissään.

Niin kului joitakuita vuosia, kunnes hänet nähtiin uudelleen
Heilwigshofissa.

Oli kylmä maaliskuun päivä. Lumi lensi pyörteinä yli pihan. Kun
Paul nousi päärakennuksen edessä reestä, jonka hän oli vuokrannut
kaupungista, seurasi voimakas tuulenhenkäys häntä ovesta sisälle,
tuoden kosteita höytyviä keskelle eteistä hänen jäljessään. Hänet otti
vastaan palvelijatar, joka pyysi hänen nimikorttiaan; hän kysyisi
armolliselta rouvalta, ottaisiko tämä herran vastaan.

Paulin "hyvä vihamies" — niin hän aina oli nimittänyt vanhaa
Friedrichiä, joka ei tosin ollut ottanut häntä vastaan erikoisen
mieltäylentävin ilmein, mutta joka sitten tavallisesti piti hänestä
isällistä huolta — ei ollut näkyvissä. Eteinen, joka muutoin oli
kesäisin kaikkien talossa asujain ilmava mielipaikka, oli autio
ja tyhjä. Häntä puistatti. Hän työnsi auki oikealla olevan oven,
joka johti hänen huoneeseensa. Voimakas, outo tuoksu lehahti häntä
vastaan. Huoneen keskellä oli pitkällä pöydällä useita kiinalaisia
porsliinikulhoja, jotka olivat täynnä kuihtuneita viimekesäisiä
ruusunlehtiä. Häiritsemättä ei siis saanut olla edes hänen rakas,
vanha pesänsä, sininen huone, jota Johannes ei sitä ennen ollut
suonut kenellekään muulle. Talon rouva käytti sitä hajuvesiensä
valmistamishuoneena. Vierauden sinne kuulumattomin tunne, joka oli
niin usein vallannut hänet suuressa maailmassa, juuri kun häntä oli
juhlittu ja ihailtu, valtasi hänet täälläkin, jossa hän oli toivonut
parantuvansa siitä.

Mutta ei ainoastaan tyytymättömyys elämäänsä ollut karkoittanut häntä
äkkiä Roomasta tänne pohjolaan. Sen oli tehnyt aivan toisenlaatuinen
huoli, yhtä painostava kuin uusikin tuolle hemmotellulle
nautintoihmiselle, hänestä itsestään halpa-arvoinen, mutta sentään
tarpeeksi vakava tehdäkseen hänet neuvottomaksi. Hänen isäpuolensa,
joka oli yhä vielä hoitanut pojan omaisuutta, oli hiljakkoin kuollut,
jättäen jälkeensä melkoiset velat. Paul oli äitinsä pyynnöstä
selittänyt heti olevansa valmis, pelastaakseen isänsä vanhan liikkeen
kunnian, jättämään rahansa vastaiseksikin liikkeeseen loitolla olevana
osakkaana. Mutta turhaan. Oli täytynyt tehdä vararikko. Ja nyt
saamamiehet ahdistivat häntä, tahtoen tehdä hänet vastuunalaiseksi
paljon yli hänen voimiensa. Ainoa, jonka neuvoa hän saattoi kääntyä
pyytämään, oli Johannes Heilwig. Mutta olisikohan tämä vielä, kuten
ennen, valmis auttamaan?

Tyttö, joka äsken oli ottanut hänet vastaan — hänen päällään oli,
kuten Paul nyt vasta huomasi, jonkinlainen liveri ja hän näytti
merkilliseltä palvelijan ja kamarineidon välimuodolta — häiritsi Paulia
hänen ajatuksissaan, jotka eivät olleet varsin iloisia. Hän katsoi
kummastuneena vierasta, kun tämä oli uskaltanut itse tulla sisälle
suljettuun huoneeseen. — "Armollinen rouva", ilmoitti hän sotilaallisen
jäykässä asennossa, "pyytää tulemaan sisään; jos herra sallii, niin
näytän teille tien yläkertaan". Mutta nopeammin kuin tyttö saattoi
häntä seuratakaan, oli Paul jo eteisessä ja nousi leveitä, tuttuja
portaita ylös Ja siellä seisoi, yksinkertaisessa puvussa, solakkana,
suorana, käsivarret ojennettuina, nuori nainen. — "Kuinka iloiseksi
Johannes tuleekaan! Mikä vahinko, että hän ei ole juuri nyt kotona,
vaan on matkustanut ulkotilalle. Mutta kuinka hyvin, kuinka kiltisti
teittekään, herra Gordon, kun tulitte niin odottamatta hämmästyttämään
häntä. Sillä" — hänen harmaat lapsensilmänsä katsoivat tulijaa tällöin
moittien — "sillä hän rakastaa teitä ja on kaivannut teitä".

Hän oli vienyt Paulin sisälle huoneeseen, osoittanut hänelle
istuinpaikan vastapäätä itseään. Paul oli niin hämmästynyt hänen
ilmennyksestään, hänen niin paljon vapaammasta, varmemmasta
olennostaan, että hän tuskin löysi sanaakaan vastaukseksi.

"Niin, tietäkääpä sitten myöskin", jatkoi hän, "että olin jo salaa
päättänyt matkustaa yksin pois joksikin aikaa, meren rannalle,
tuttavien luokse, mihin tahansa, kunhan te vain tulisitte hänen
luoksensa kuten ennenkin. Luulottelin nimittäin, että te... mutta
nythän se on kaikeksi onneksi ohitse, nyt te olette täällä ja teidän
täytyy jäädä." — Kun Paul ei heti vastannut, kohotti hän päätään ja
näki Paulin katseen olevan suunnattuna häneen. Hän punastui. "Te
ihmettelette", sanoi hän, "sitä, että olen muuttunut. Eikö totta, on
harvinaista, että kasvaa vielä minun iälläni? Mutta tästä kaikesta,
siitäkin, että tulin niin paljon voimakkaammaksi, ja voin kävellä,
saan kiittää häntä. Sillä te ette lainkaan usko, kuinka hyvä hän on ja
kuinka huolenpitävä ja kuinka hän hoitaa minua."

"Uskon kyllä. Mutta te ette ole muuttunut niin kovin paljon. Teidän
kasvonne ovat pysyneet ennallaan."

"Niinkö? Oletteko todellakin sitä mieltä?" kysyi Willfriede vitkaan.

Hän meni pois Paulin luota ja huoneen lävitse. "Friedrich!" huusi
hän kirkkaalla äänellä ulos ovesta. Hänen käyntinsä oli tuskin enää
laahustavaa, siinä oli vain jonkinlaista keinuntaa, mikä antoi
nuorelle, taipuisalle olennolle eräänkaltaista arvokkuutta. — Tyttö,
joka oli ottanut vieraan vastaan, toi teetarjottimen. Paul kysyi vanhaa
palvelijaa.

"Tämä on nyt meidän Friedrichimme", sanoi nuori rouva, "ettekö sitte
näe sitä? Se oli Johanneksen päähänpisto. Vanhus kävi nimittäin
sairaaksi ja heikoksi. Jotta nyt hänen perheensä ei menettäisi
hyviä tuloja, ja kun hänen mielestään saattoi kenties minusta olla
hauskempaa, että naispalvelija saattoi ja tuki minua, antoi Johannes
tytölle, vanhuksen tyttärelle, saman paikan sekä liverinnapit että
nimen."

"Se on hänen kaltaistaan."

"Mikä?"

"Se, ettei hän kammo mitään, ei mitään sellaistakaan, mitä me muut,
jokapäiväiset ihmiset niin tuskallisesti kaihdamme, sellaista, mikä on
naurettavaa, kun on kysymyksessä hyväntyön tekeminen."

"Oletteko sitä mieltä siksi, että hän nai minut, vaikka olen rampa ja
ruma?"

Paul nousi ja astui hänen luoksensa hänen puuhatessaan teepöydän
ääressä: "Mitä teillä äkkiä on minua vastaan?"

"Ei mitään." Hän pudisti päätään.

"Onhan. Te olette minulle vihainen, kun en äsken katsonut teidän niin
paljon muuttuneen. Minä en tahdo pitää teitä muuttuneena. Sillä minä
en tahdo, että te olette kaunis, Willfriede-rouva. Se ei ole hyvä, se
ei kenellekään ole onneksi, Johannekselle ei varmaankaan. Ettekä te
olekaan kaunis. Teidän profiilinne on epäklassillinen, nenä liian
lyhyt. Mutta teidän päänne muoto — ja silmät..."

Willfriede-rouva tukki korvaansa käsillään, "Minähän tiedän itse, etten
ole kaunis. En, en, todellakaan en. Olisin kyllä toivonut sitä. Mutta
jos se teidän mielestänne ei olisi hyvä Johannekselle, vaikka en kyllä
ymmärrä miksi, niin tahdon tuhat kertaa mieluummin olla kamalan ruma
kuin kaunis."

"Ja miksi toivoitte itsellenne kauneutta?"

"Oi, olla kaunis, oikein kaunis", puhui hän hiljaa, "jotta jokaisen
täytyisi minua ihailla ja kadehtia häntä ja sanoa se hänelle. Ja
kaikki koettaisivat olla minulle mieliksi ja kaikki suosisivat minua
ja katsoisivat ylös minuun. Mutta minä, minä antaisin kaikkien olla ja
kuuluisin vain hänelle."

"Te olette lapsi."

"Niin hänkin on samaa mieltä ja nauraa minulle. Mutta te, — ettekö te
sitten rakasta kauneutta?"

"En", vastasi Paul kovaa, "minä vihaan sitä".

Willfriede-rouva katsoi häneen kummastuneesti. Ensi kertaa hän huomasi
Paulin kalpean värin, syvällä olevat, synkät silmät, ohimoiden harmaat
hiukset. Paul ei tosiaankaan ollut kaunis. Eikä iloisen näköinen. Hän
työnsi tuolin uunin ääreen, asetti pikku pöydän sen viereen ja sille
kahvikupin, konjakkia, sikareja ja tulenteko neuvot.

"Oletteko Johanneksen seurassa harjaantunut siihen, miten elämä
tehdään miehelle hauskaksi?" kysyi Paul, asettuen istumaan. "Kyllä
hän on onnellinen mies, tuo vanha kelpo ystäväni, Kunpa voisi kerran
päästä niin hyville päiville!" Willfriede-rouva oli käynyt aivan
punaiseksi hänen puhuessaan, aivan kuin vain häntä olisi kiitetty. "Jos
tahtoisitte", alkoi hän hiljaa, "se riippuu kaikki tahdosta".

"Mikä? Onnellisena oleminenko? Arveletteko, etten minä sitä tahtoisi?"

"Ei niin. Se pitää ensin nähdä hänestä. Hän on tyytyväinen kaikkeen,
mitä on, ei vaadi mitään muuta, ei kaipaa mitään, ei ajattele koskaan
taaksepäin..."

"Sanokaa jollekin toiselle", huusi Paul kiivaasti, "että hänen pitää se
olla. Ei hänkään sitä osaa! Se vaatii levollista verta, lujan ruumiin,
se vaatii terveet, voimakkaat jäsenet ja tervettä itsepäisyyttä,
jollaista on rakkaalla ystävällämme, niin että hän kulkee niin varmana
suoraan eteenpäin tietänsä, ei anna minkään vetää itseään oikealle
eikä vasemmalle, ei tempaudu mukaan. Hän on onnellinen — ei siksi,
että tahtoo sitä olla, ei siksi, että elämä on niin lempeästi häntä
kohdellut, eikä siksikään, että te, hänen puolisonsa, rakastatte häntä.
Hän on sitä siksi, että hän sitä on ja voi olla."

"Ja te?"

Paul oli vaiti.

"Nähkääs, minun", sanoi Willfriede-rouva arasti, "minun itseni on
myöskin täytynyt ensin oppia olemaan tyytyväinen. Minun vereni ei ole
niin levollista kuin hänen, enkä minä myöskään ennen ollut niin hyvillä
päivillä. Moni seikka koski minuun kipeästi. Elämä ei näyttänyt minulle
juuri iloista puoltansa, kun olin lapsi. Silloin hän tuli ja tasoitti
kuoppaiset tiet ja antoi minulle voimia kulkea eteenpäin. Minä avasin
silmäni ja opin näkemään. Niin huomasin vähitellen, ettei maailma ole
lainkaan niin huono, ja että ihmiset, jotka ovat yksitellen lurjuksia,
kuten Montesquieu sanoo, kokonaisuutena kuitenkin ovat sangen siivoa
väkeä."

"Luetteko Montesquieuta Johanneksen kanssa?"

Hän pudisti päätään. "Hänen, kuten niin monen muunkin teoksia, luin
kerran ennen isäni kanssa. Johannes ei lue mielellään. Mutta älkää
luulkokaan, että kuvittelisin mielessäni olevani hänen edellään
jossakin asiassa pienen oppini johdosta. Tiedän aivan hyvin, kuinka
äärettömän paljon ylempänä hän on monia lukeneita. Hän tekee työtä
ja hyödyttää, toisten vain harkitessa ja pohtiessa. Näillä toisilla
minä tietysti tarkoitan itseäni. En teitä, teillä on sellaista, mitä
kadehdin, tietoja, henkevyyttä ja niin monia, monia lahjoja..."

"Lahjoja!" huudahti Paul, "tepä sen sanotte. Niin onkin asianlaita:
minulla on lahjoja! Se ei merkitse kokonaista, todellista, ihmistä
tykkänään täyttävää taitamista. Vain ituja ne ovat, heikkoja ja
puolinaisia ituja, jotka eivät milloinkaan kypsy, kun yksi ehkäisee
ja painaa toistaan. Niinpä sanovat maalaajat, että saan kiittää
menestyksestäni kuvieni aatteita, mutta että en ymmärrä paljoa
piirustuksesta ja väreistä; mutta kaikki he suuresti ylistävät
erinomaisia lauluja. Musiikintuntijat taas eivät pidä sävellyksiäni
kovinkaan lupaavina, mut taasen sijaan maalauksiani oivallisina. Ja kun
Roomasta tullessani tapasin junassa erään nuoren kirjailijan, johti
hän keskustelun paljon puhuttuun Paul Gordoniin. 'Tunnetteko häntä?
Eriskummainen ihminen! maalaa kuvia, jotka ovat kuin elämä itse; keksii
säveliä, joita on ilo kuulla; mutta sitten on sama mies hiljakkoin
ruvennut kirjoittamaankin. Sen hän mieluummin saisi jättää sikseen.
Sillä olkoon, että hänellä on värejä ja säveliä, — mutta ajatuksia?
Niitä häneltä puuttuu. Niin epäsuotuisasti arvostelee jokainen sitä
osaa työstäni, minkä hän ymmärtää. Mutta minä tiedän, että maalaaja,
musiikkimies, kirjailija, kaikki he ovat oikeassa. Minä en osaa mitään
kokonaisesti."

"Olette antanut tuon itserakkaan ihmisen masentaa mieltänne. Sitä
teidän ei pitäisi antaa tehdä. Sillä jos hänen lörpötykseensä
mielestänne sisältyisi hitunen totuutta, niin miksi ette voisi
noudattaa hänen mielipidettään, rajoittautuavain yhdelle taiteen
alalle?"

"Tehdä itseni ammattikuntalaiseksi? Asettaa itselleni silmälaput?
Luuletteko, että se hyödyttäisi? Minä vilkuisin lävitse ja katsoisin
syrjään ja näkisin vihreän niityn, joka olisi laitumeksi oiva ja jolle
kaipaisin. Niille, joille luonto on antanut niin onnellisen mielen,
että he voivat tyytyä, niille se olisi hyvä. Mutta niille, jotka sitä
eivät voi... On olemassa kahdenlaisia ihmisiä, kuten kai tiedätte,
rouva Willfriede, omien lahjojensa ylistäjiä — ja niiden halveksijoita.
Yhtä taitoa kuitenkin nimitän omakseni. Se on kyky itse arvostella,
tarkastaa ja, jos on tarpeen, säälimättömästi tuomita se, mitä olen
luonut. Työssä istuessani elän tosin, kuten jokainen taiteellista työtä
tekevä, kuumeessa, joka valtaa minut lamauttaa arvostelukykyni. Mutta
sitten, kun tulee vastavaikutus, herääminen..."

"Silloin annatte liian pienen arvon taidollenne."

"Niinkö luulette? Willfriede-rouva, kuinkahan moni teokseni, maalaus
yhtä hyvin kuin laulukaan, säilyy jälkimaailmalle?"

"Minun mielestäni ei luodessaan jotakin pitäisi välittää nyky- eikä
jälkimaailmasta, vaan kuulla ainoastaan omaa omaatuntoaan ja pyrkiä
seuraamaan sitä kokonaan ja puhtaasti."

"Tuo kuuluu aivan Johannekselta. Oletteko jo oppinut hänestä
saarnaamaan minulle siveyttä?"

Nuori rouva punastui. "Luulen, että hänen on pakko niin ajatella.
Hän ei tosin ole koskaan puhunut minun kanssani siitä eikä muutoin
vakavista ja yleisluontoisista kysymyksistä. Hän pitää minua... herra
Gordon" — hän nousi — "jottei Johanneksen huono ajatus, että minä olen
kutakuinkin käyttökelvoton, näyttäytyisi aivan todeksi, niin sallikaa
minun nyt mennä katsomaan taloa. Eihän minulla kyllä ole kovin paljoa
sanottavaa täällä, neiti Dreesen hallitsee kuten ennenkin. Mutta
tahtoisin kuitenkin tietää, onko huoneenne järjestyksessä."

"Älkää vaivautuko", sanoi Paul, "silmäsin jo sinne, sininen huone on
yhä olemassa. Ja vuode ja tuoli ovat vanhalla paikallaan."

"Niin, mutta — olitteko tosiaankin siellä? Sittenhän näitte myöskin
minun sekamelska-kulhoni? Oletteko vihainen minulle? Jos. Johannes
tietäisi, että käytän sillä tavoin huonettanne, niin hän olisi
kauhuissaan! Muutoin tottelen häntä aina! Mutta — ruusunlehtien täytyy
saada olla suolalla ripoiteltuina aivan rauhassa viikkokausia, jotta ne
antaisivat oikean tuoksun. Ja siitä minä pidän niin kovasti, kun se on
ainoa tuoksu, jota isäni sieti ympärillään ja kun siihen liittyy muisto
nuoresta äidistäni, jota en ole koskaan tuntenut: hän on valmistanut
sitä ja jättänyt sitä jälkeensä kaikkiin tavaroihinsa, pitseihin,
vaatteisiin. Ja huone oli käyttämättä, ettekä te tullut, ja..."

"Pyydän", huudahti Paul, "antakaa kulhojen olla, ne eivät häiritse
minua. Minä voin asua toisessakin huoneessa, jos se soveltuu teille
paremmin."

"Ei, ei, mahdotonta! Kuinka voitte niin sanoakaan! Se olisi
onnettomuus. Johannes pitäisi jo sellaista ajatustakin
majesteetinloukkauksena. Ja, eikö totta? — te ette anna minua ilmi
hänelle? Kaikki onkin pian poissa. Odottakaahan vain yksi minuutti." —
Hän riensi sieltä nopeasti.

Oliko tuo tosiaankin Johanneksen rouva? Vanhan, hyvän Johannes
Heilwigin, joka sanoi itseään talonpojaksi? Tuo siro, solakka
olento lepertelevine suineen, joka puhui iloista ja syvän vakavaa,
Montesquieusta ja sekasotku-maljakoista yhtä kevyesti, ja jonka
totisten harmaiden silmien edessä ehdottomasti täytyi paljastaa
sisimpänsä?

Voimakas ja onnellinen saa kaikki osakseen, kallisarvoiset jumalten
lahjat ei koskaan tule yksinään. Paul Gordon ei tosiaankaan ollut
tullut tänne toivottaakseen onnea ystävälleen. Hänen tuiki omat,
proosalliset asiansa ne olivat tuoneet hänet nyt äkkiä Heilwigshofiin
vastoin kaikkia hänen päätelmiään. Mutta nyt jonkunlainen
kärsimättömyys ajoi häntä huoneen lävitse; hän ei voinut odottaa
silmänräpäystä, jolloin hän sanoisi vanhalle ystävälleen: Olit
oikeassa, ja pyydän anteeksi, että puhuin sitä vastaan.

Ja nyt oltiin niin pitkällä. Alhaalta talosta kuului ääniä. Raskaita
pontevia askelia portailla, ja ovi lennähti auki.

"Hän ei tiedä mitään", sanoi Willfriede nopeasti.

Ja miehelleen: "Katsohan, setä Johannes, tässä on sinulle yllätys."

Herra Johannes Heilwig seisoi hetkisen kuin lumottuna. Mutta sitten hän
ojensi molemmat kätensä ystäväänsä kohti ja sieppasi hänet lähelleen
ja puristi häntä voimakkailla käsivarsillaan niin lujasti, ettei hän
kuullut eikä nähnyt mitään. "Paul, Paul, poikani, vihdoinkin taas
täällä!" Useampia sanoja hän ei saanut suustansa.

Willfriede hiipi pois huoneesta. Kun Paul kuuli oven hiljaa käyvän,
irtaantui hän Johanneksen syleilystä: "Kelpo ystäväni, kuinka voit olla
noin hillitön! Se ei ole oikein, sen täytyy loukata häntä."

Johannes vain pudisti päätään. Hän ei puhunut paljoa. Hän kuuli, mitä
Gordonilla oli sanottavaa tulonsa syistä, teki silloin tällöin lyhyen
kysymyksen, joka osoitti hänen seuraavan asiaa, ja vain ohimennen hän
pari kertaa silitti hellästi, aivan hiljaa, leveällä, isolla kädellään
Paulin harmaantunutta päätä.

"Johannes", kysyi maalaaja häpeissään, "miksi sinä pidät minusta niin
paljon?"

Heilwig otti itselleen tuolin, asettui aivan vastapäätä ystäväänsä ja
katsoi häneen. "Niin", sanoi hän hitaasti, "tiedäthän, ettei ajattelu
ole minun asiani. Jos tahdot päästä siitä itse selville, niin koeta
itse; minä en voi sanoa sitä sinulle. Sen vain tiedän, että jotakin
puuttuu täydellisestä mielihyvästä, jos sinä et ole luonani."

"Ja sinun rouvasi? Silloin minä olin kyllin hupsu neuvoakseni sinua
olemaan menemättä naimisiin. Vasta tänään minä olen ymmärtänyt, kuinka
onnellinen sinun täytyy olla. Tuo viisas, herttainen, terve nainen!"

Johannes nyökäytti päätään. "Näetkös, poikaseni, Friede on hyvä lapsi,
ja hänen on nyt hyvä olla. Ja niin pitääkin."

"Mutta — sinähän rakastat häntä kuitenkin?" kysyi Paul, johon nuo
levolliset sanat koskivat kylmentävästi.

"Rakastanko? Sitä sinä kysyit jo silloinkin. Minä pidän hänestä. Siihen
tunteeseen, josta yhäti haaveksit, olen kai sentään liian vanha ja
liian raskasliikkeinen. Kun painaa sata kiloa..."

"Mutta, sinä hirviö!" huudahti Paul, "sinähän rakastat minua ja enemmän
kuin ansaitsen. Minun takiani voit kiivastua!"

"Niin, sinun" — maamies pudisti ajattelevaisena vaaleata päätänsä —
"se on jotakin muuta. Jos minulla olisi poika, niin tuntisin kenties
samalla tavoin. Mutta silloinkin minä olisin herra ja voisin käskeä,
kuten yksinkertaisesti sanon Friedelle: Tee se — ja hän tekee sen.
Sinuun nähden minulla ei ole mitään käskettävää, sinä et kuulu minulle.
Ja riippuu omasta tahdostasi, mitä annat minulle. Minulla ei ole mitään
oikeutta sinuun nähden. En voi vaatia mitään."

"Rakastatko siis minua senvuoksi, että minä olen ympäristössäsi ainoa
ihminen, jonka ei täydy totella sinua?"

"Kenties; voi niin olla."

"Ystäväni", sanoi Paul ja nousi seisomaan, "toivoisin voivani sinua
kerran oikein kiittää ja tehdä sellaista, mikä sinua oikein miellyttää".




IV.


Kaksi päivää tulonsa jälkeen Paul Gordon matkusti ystävänsä
kanssa Hampuriin. Ja yhtä monella sanalla, kuin hän itse oli jo
kirjoittanut siitä kirjeitä, saattoi Johannes varallisuusasian
järjestykseen. Hän oli juuri talonpoika, kuten hän aina itsestään
sanoi; hänen kehittynyttä oikeudentuntoansa etevämpi oli vain hänen
vielä voimakkaampi itsepäisyytensä. Ja kun hän oli selvittänyt tuon
sotkuisen asian käytännöllisemmin ja suotuisammin kuin yksikään
tottunut asianajaja olisi voinut sitä selvittää, ja kun Paul yhä puhui
kiitollisuudestaan, otti Heilwig taas todellisena talonpoikana oman
etunsa huomioon: "Tuleppas siis minun kanssani takaisin ja jää kesäksi
Heilwigshofiin."

Ja Paul Gordon suostui siihen.

Maaliskuun alussa ollutta tuiskua, joka oli ottanut hänet pohjolassa
vastaan, oli seurannut vielä kylmiä päiviä, kolea huhtikuu, ynseä
toukokuu; pitkälle kesäkuuhun oli rankkoja sateita. Mutta äkkiä
taivas kirkastui; puhtaana, loistavana, sinisenä ja pilvettömänä se
katsoi alas maahan, päivästä päivään hymyilevänä, päivästä päivään
samanlaisena. Ja kasvit nousivat kukkien ja loistaen tuhansin
värein niityillä ja puutarhassa, ja viljat kypsyivät keltaisiksi ja
voimakkaiksi, ja linnut oksillaan visersivät viimeisen laulunsa ja
vaikenivat sitten, yksi toisensa jälkeen, ja rupesivat rakentamaan
pesiään. Kesä oli tullut, ennenkuin sitä oli odotettukaan, hiljaisine,
polttavine hehkuineen, runsaine antimineen ja vielä runsaampine, kuumine
täyttymättömän-kaipuineen.

Elämä Heilwigshofissa oli sillävälin kulkenut tavallista, miellyttävää
hiljaista kulkua edelleen. Niiden vuosien aikana, jotka olivat kuluneet
PauIin sieltä poissa ollessa, oli niin vähän muuttunut, että hän
saattoi toisinaan unhottaa ainoan suuren muutoksen. Myöskin loputtomat
sukupäivälliset jäykkine muodollisuuksineen olivat entisellään.
Heilwigit ja Müllerit saapuivat vähentymättömin luvuin. Hän itse
vei vieraana pöytään talon emännän. Kun he astuivat ruokahuoneeseen,
seisoivat oven vasemmalla ja oikealla puolella molemmat työnjohtajat
ja kaksi harjoittelijaa, mustiin hännystakkeihin ja valkoisiin
kaulahuiveihin pyntättyinä, tekivät säädetyt kumarruksensa ja
asettuivat vaiti ollen paikoilleen. Yksinpä nuorten herrain kasvotkin
näyttivät hänestä samoilta kuin ennenkin: samat hohtavan valkoiset
otsat, jotka olivat hämmästyttävänä vastakohtana ilman punertamille
poskille. Talon isäntä istui, kuten ennenkin, pitkän pöydän päässä ja
johti pöytäkeskustelua: hevosista, ilmoista ja uuden sadon toiveista.

Friede-rouva kaatoi kuppeihin kahvia aterian jälkeen, kun taas neiti
Dreesen, hienosti kalistellen isoa avainnippuaan, kulki ulos ja sisään,
vieden pois pöydältä leivoksia ja hedelmiä, joita hän säilytti lukon
takana. Heilwig vei sukulaisensa katsomaan nuorinta varsaa, navettaan,
jossa oli hiljakkoin Englannista tulleita, erittäin hienorotuisia
lehmiä, maitotalousrakennukseen, missä aina oli ihmeteltävissä uusia,
käytännöllisiä laitteita, jotka saattoivat tuon valkoisen, loistavan
puhtaan huoneen näyttämään vielä valkeammalta, välkkyvämmältä. Jälkeen
illallisen, jolle äänetön apulaisjoukko jälleen ilmaantui, pelattiin
vielä erä biljardia, — Friede-rouva katseli —, ja kun sitten vieraat
olivat menneet, istuivat Paul ja Johannes päivänpäättäjäissikaareineen
vielä kauan kahdenkesken sinisessä huoneessa, entisen tapansa mukaan.

Mutta päivisin, kun ei ollut veljiä eikä kälyjä juhlittavina, pääsi
nuori rouvakin oikeuksiinsa. Johannes oli mielissään, jos rouva
keskusteli hänen ystävänsä kanssa. He puhuivat maalaustaiteesta ja
historiasta, ihmisistä ja asioista, aivan kuinka sattui, mutta harvoin
he olivat yhtä mieltä. Kerran, kun keskustelu oli taas kääntynyt Paulin
elämään, huomautti Willfriede, kuten hänen ensimmäistä päivää siellä
ollessaan, hänen haluttomuudestaan ja epäilyksistään itseensä nähden.

"Niin, mitäpä varten vaivautuisin", huudahti Gordon, "mitäpä aihetta
ei olisi jo kertovaisissa runoelmissa, näytelmissä, romaaneissa
käsitelty loppuun, mikä kuva jää vielä maalattavaksi tässä kaikkea
tutkistelevassa, paljon tekevässä jäljittelijäin maailmassa?"

Silloin oli Johannes miellyttävästi vastannut: "Maalaahan siis Friede.
Sitä ei ole vielä kukaan koettanut."

"Oh, ei", lausui siihen nuori rouva nopeasti, "ei sitä, minua teidän ei
pidä maalata. Tehän itse sanoitte pitävänne minua... Ei, sitä te ette
tee."

"Miksi ei?" kysyi hänen miehensä sitävastoin. "Luulenpa, että sinusta
voisi saada varsin hyvän kuvan, vaikket sinä oikeastaan, kuten Paul
sanoo, olekaan kaunis."

"Ei oikeastaan kaunis!"

Paul katsoi häneen, hänen istuessaan vastapäätä, pöydän toisella
puolen. He olivat ruokasalissa, rouvan takaa loisti keskipäivän aurinko
täydeltä terältään huoneeseen, valo ympäröi hänen päätään. Ja tämän
hiukan alaspäin taivutetun pyöreän pikku pään muoto ja ruskeiden
hiuksien väri ja molemmilla ohimoilla olevat punertavat suortuvat ja
valkea nuori niska... — "Luulenpa itsekin", sanoi Paul Gordon, "että
siitä voisi tulla hyvä kuva".

"Kukapa tietää", arveli Johannes, "ehkä tämä kuva taas innostuttaisi
sinua taiteeseesi".

"Kenties...", sanoi Paul, "kenties minun onnistuu täällä sinun
suojaavan kattosi alla luoda sellaista, jota ei koskaan ennen ole ollut
olemassa. Kun sitten kaikki minun muut tuotteeni, taulut ja runot on
unhotettu, nimeni häipynyt muistosta, niin löytää kai joskus joku
obotriittiläinen taideoppinut teidän muotokuvanne, Willfriede-rouva. Ja
hän tarkastaa sitä, tutkii sen alkuperää, laatii pitkiä kirjoituksia,
joissa esittää olettamuksiaan taiteilijasta, jota hän ei tunne. Nimetön
naisenpää perustaa maineen, joka voittaa kaikki, mitä uneksin, joka
kestää halki vuosisatojen."

"Kaipaatteko sitten niin kovasti kuolemattomuutta?" kysyi
Willfriede-rouva.

"Tietysti, mitäpä elämästä muutoin olisi? Joko onnea, aurinkoista,
runsasta, käsittämätöntä, tai, jollei sitä kerta kaikkiaan voi saada,
luonnonlaatunsa takia, ja jollei kohtalo sitä suo, niin sitten
mainetta. Sillä eihän toki voi toivoa lähtevänsä manalaan ilman
kumpaakin, aivan nimettömänä ja kaiuttomana, ilman valoa ja ilman
varjoja, vain osana mobile vulgusta, yhtenä siitä, sellaisena, joka
tomuksi muuttuu ja katoaa."

"Ei", sanoi Willfriede, "sitä ei toivo itselleen".

Erääseen yläkerran pohjoispuoliseen asumattomaan huoneeseen Paul
sisusti ateljeerinsa. Valo oli hyvä, edullinen asento helppo keksiä,
heti ensimäisestä luonnoksesta tuli hyvin näköinen. Mutta kun hän yhä
kauemmin katseli noita vakavia nuoria kasvoja, edistyi hänen työnsä
yhä hitaammin. Päivä päivältä tuntui hänestä vaikeammalta tavoittaa
oikeata ilmettä. Willfriede-rouva pysyi hiljaa ja liikkumatta, hänen
harmaat, syvät silmänsä eivät osoittaneet, mitä hän ajatteli; ollakseen
häiritsemättä Paulia hän tuskin sanoi sanaakaan. Niin nuo molemmat
viettivät puolia tuntejakin mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa.
Usein Paul istui nojaten päätään käsiinsä, maalaamatta, ja katsoi
malliaan.

"Se ei ole oikein", sanoi Willfriede-rouva kerran.

"Mikä? Ettäkö keskeytän työni?"

"Ei, vaan että niin paljon tutkitte minua ja etsitte minusta. Minä en
ole niin syvä, kuin nyt arvelette. Maalatkaa te vain. Jos kuvasta tulee
tarkka, niin se näyttää teille varsin jokapäiväisen ihmislapsen."

"Sepä se", vastasi Paul, "piirteet yksinään eivät sitä tee; siihen
kuuluu vielä muutakin, siveltimellä saavuttamatonta, kuten ruusun
tuoksu. Mieleeni on johtunut sävel, joka kenties kykenisi ilmaisemaan
olentonne sen puolen, jota kuva ei tuo esiin."

Willfriede pudisti aivan säikähtyneenä päätänsä. "Maalatkaa. Se riittää.
Jättäkää nyt muut taiteet sikseen."

Ja Paul ryhtyi jälleen työhön.

Mutta seuraavana aamuna pää tuskin eroittautui pohjaväristä, kaikki muu
oli luonnosmaisen raakaa, valmiit olivat vain harmaat, kauaskatsovat
silmät; — silloin hän äkkiä heitti siveltimen, värilastan, maaliputken
syrjään: "Minä en voi, siitä ei tule mitään, se on kylmää, elotonta
taidetta; se on sanomatta sitä, mitä sen pitäisi sanoa, antaa vain
värejä, eikä mitään ajatuksia. Se, mitä tunnen, minun täytyy lausua
sanoissa, selvästi, niin että jokainen ymmärtää."

Hän luki runosäkeet, jotka yöllä olivat hänen ajatuksissaan
muodostuneet.

Willfriede-rouva katsoi häneen vakavasti, milt'eipä suruisesti.

"Mitä te moititte?" kysyi Paul, "eikö Rafael, eikö Michelangelo tehnyt
sonetteja? Olemmeko me nykyään niin paljon rajoitetumpia, että osaamme
ja saamme tehdä vain yhtä?"

"En tiedä", vastasi Willfriede-rouva nuorella, ujolla äänellään,
"minusta tuntuu siltä, että heillä oli iloa kaikesta, mitä he loivat.
Mutta teillä..."

"Ei mistään", lausui Paul töykeästi ja repäisi keskeltä halki paperin,
jolle runo oli kirjoitettu.

Oli ilta; nuori rouva ja molemmat ystävykset olivat istuneet eteisen
avoimessa ovessa, kun Johannes huudettiin pois. Väen keittiössä oli
syntynyt tappelu, jossa oli haavoitettu muuatta renkiä. Willfriede nousi
seuratakseen miestään. Mutta tämä pudisti hymyillen päätänsä.

"Sinäkö? Mitäpä sinä siellä melussa? Odota sievästi täällä, missä on
viileätä ja hiljaista, ja pidä seuraa Paulille."

Willfriede istuutui taas. Kädet lujasti ristiin puserrettuina hän katsoi
suoraan eteensä.

"Ei hän tahdo loukata teitä", sanoi Paul, ystäväänsä puolustellen,
"ei hän edes aavista loukkaavansa teitä, tahtoo vain varjella teitä
kaikelta raa'alta ja pahalta".

"Minä tiedän", mutisi Willfriede, "tiedän, kuinka hyvä hän on. Mutta
minä nyt en kerta kaikkiaan kuulu häneen, en hyödytä häntä paljoakaan,
en ole hänelle mitään. — Se ei sovi sinulle, — niin kuuluvat aina
sanat. Ei tehdä työtä, ei huolehtia päiväläisistä, ei opettaa, ei
hoitaa sairaita. Yhtä osaa opettaja paremmin, toista pastori, ja
kolmatta tohtori. Ei ole hyvä rääpiä heidän ammatissaan, vähentää
heidän arvovaltaansa. Mitä minun sitten pitää tehdä? Ollako vain hänen
rouvansa eikä mitään muuta? Antaa maalata itseni, ollakseni seurana
hänen vierailleen? Oi, se on monta kertaa hyvin, oi, hyvin vaikeata.
Voisipa melkein toivoa, ettei olisi niin onnellinen..."

"Oletteko te sitten onnellinen?" kysyi Paul.

Mutta ennenkuin hän ennätti saada vastausta, kaikui pihalta
tilanomistajan voimakas ääni: "Friede, oletko sinä vielä siellä ovella?
Tahdotko nyt tulla kanssani, lapsi, katsomaan uutta ponihevosta? Sievä
eläin, saat ratkaista, tahdotko sen vetämään korivaunujasi."

"Minä tulen", huusi Willfriede. Ja hiljaisemmin: "Herra Gordon, älkää
sanoko hänelle mitään valituksistani. Sehän on niin hupsua, järjetöntä,
minä tiedän sen. Ja sentään... Niin, Johannes, minä tulen jo."

Hän pani mustan pitsiliinan päähänsä ja astui portaitten harvat
askeleet alas miestänsä vastaan. Tämä ojensi hänelle käsivartensa,
auttaakseen häntä. Huolehtivasti hän vei vaimonsa lähellä oleviin
talleihin, sovitti askeleensa hänen askeltensa mukaisiksi, taivutti
pystyn päänsä hänen puoleensa. Kuu oli noussut ja kuvasi molemmat
erilaiset varjot pihan valkoiselle pohjalle.

Ja Paul Gordon seisoi portailla talon edessä ja katsoi heidän jälkeensä.




V.


Seurasi päiviä, joiden aikana Willfriede tuskin puhui sanaakaan
maalaajalle. Aikaisin aamulla tämä jätti talon ystävänsä kanssa,
ratsasti pelloille hänen muassaan ja palasi kotiin vain yhteisille
päivällisille. Tilanomistaja oli sitä tyytyväisempi, kuta useammin
näki hänet rinnallaan. Hänestä tuntui hyvältä, että Paul oli
huolissaan löytänyt tien takaisin hänen luoksensa ja oli nyt taas
Heilwigshofissa kuin kotonaan. Hän piti suureksi osaksi taiteilijan
viettämän epävakaisen matkustaja-elämän syynä sitä hivuttavaa, jäytävää
alakuloisuutta, joka oli painostamassa hänen mielialaansa. Paulin
parantamiseksi hän keksi sellaisen suunnitelman, että hän pitää hänet
kiinteästi läheisyydessään ja, jos mahdollista, — naittaa hänet.
Tavallisella pontevuudellaan hän alkoi heti toteuttaa tarkoitustaan,
kysymättä sen mieltä, jota asia eniten koski. Hän tiesi jo nuoren
tytönkin, joka oli Paulille niin sopiva kuin suinkin mahdollista,
solakka, vaalea, sivistynyt, orpo, eikä varatonkaan, ja hänet hän nyt
kutsui käymään Heilwigshofissa.

"No, kuinka teitä miellyttää ystävättäremme?" kysyi Willfriede-rouva
maalaajalta. Talon isäntä oli mennyt neidin kanssa biljardihuoneeseen;
sieltä kuului neidin kirkas nauru, kun hän taivuttautui pitkälle
viheriän veran ylitse ja teki biljardikepillään siron, tottuneen
työnnön.

"Oivallisesti", vastasi Paul vilpittömästi, "on hauska katsoa häntä".

"Se ilahduttaa minua", sanoi Friede-rouva hiljaa. "Ja eikö teitä
haluttaisi, herra Gordon, maalata neiti Agathe? Luulen, että hän toivoo
sitä."

"Maalata! Hänet kauniine väreineen ja korkealle kammattuine hiuksineen?"

"Eikö hän ole sievä?"

"Hyvin sievä."

"Ettekö te tahdo? Ja te olette kuitenkin alkanut maalata minuakin."

"Teitä!..."

Ensi kehtaa hän nyt käytti ystävänsä vaimoa kohtaan tuollaista
äänensävyä, ensi kertaa katsoi häntä niin. Samassa silmänräpäyksessä,
kun hän sen teki, hän tiesi, ettei hän olisi saanut sitä tehdä. Ja kun
hän näki veren hitaasti, hyvin hitaasti nousevan Willfrieden poskille,
kaulan hentoihin verisuoniin, korviin, ohimoille, kunnes otsa ja niska
olivat kokonaan punaiset ja Willfrieden täytyi suunnata katseensa alas,
silloin hän kääntyi korollaan ympäri, meni ulos huoneesta ja pois koko
talosta.

Agathe-neiti lähti illalla kotiinsa näkemättäkään sen enemmän
maalaajaa, jota hän olisi niin mielellään tahtonut oppia tarkemmin
tuntemaan.

Seuraavana päivänä asetti Heilwig ruokapöydässä ystävänsä vastattavaksi
kysymyksen, miksi hän eilen oli pujahtanut pois ja pysynyt tänäänkin
koko aamupäivän näkymättömissä. — "Ehkä sinä huomasit minun
suunnitelmani ja tahdoit nopeasti tehdä sen tyhjäksi?"

"Ei", sanoi Paul lyhyesti, "tee sinä vain suunnitelmia, en minä tahdo
sinua estää. Mutta minut karkoitti pois se sinun rouvasi tekemä
ehdotus, että minun pitäisi maalata tuo nainen."

"Ole kerrankin rehellinen", sanoi Johannes, "ja myönnä, että et uskalla
tehdä sitä, kun Agathe-neiti on niin kaunis, että pelkäsit varsinaisen
aikomuksenikin ehdottomasti toteutuvan, jos hänet ensin maalaisit."

Ja taaskaan Paul ei voinut olla luomatta katsetta ystävänsä rouvaan. —
"Ei", sanoi hän hitaasti, "sitä minä en pelkää".

Niin usein kun Paul olikin tuottanut toisille mielipahaa ja tuskaa,
niin usein kun hän elämässään olikin kärsinyt pettymyksiä ja petosta,
ei hänen rakkaimman ystävänsä, ainoan, johon hän oli sydämestään
kiintynyt, tarvitsisi kokea häneltä samanlaista. Sitä hän toisti
itselleen päivästä päivään. Hän koetti seurustella Friede-rouvan kanssa
levollisesti ja ystävällisesti, joko sitten Johannes oli läsnä tai he
istuivat yksin avoimella kuistilla. Hän ei antanut nuorelle rouvalle
kertaakaan tilaisuutta puhua miehestään niinkuin tämä kerran oli
puhunut. Willfriede katsoi häneen monta kertaa kysyvästi, kun hän äkkiä
jyrkästi katkaisi keskustelun-aiheen, joka näytti varsin viattomalta.
Se, että Paul karttoi koskettelemasta mitään persoonallista ja vältti
jäämästä yksin hänen kanssaan, teki nuoren rouvan levottomaksi, mutta
vielä enemmän antoi levottomuuteen aihetta se, että Paul oli antanut
hänen kuvansa olla jo viikkokausia puolivalmiina.

"Hän on aina sellainen", sanoi Johannes, "kukaan ei tiedä, mitä
hänellä on mielessä, tänään on hän surullinen ja huomenna iloinen.
Olen tuntenut hänet nyt kaksikymmentä vuotta; minulle, jos kenellekään
hän on näyttänyt sisimpänsä. Mutta luuletko, että ymmärrän häntä, että
milloinkaan saattaisin sanoa, kuinka hän tulee toimimaan? Mitä hän
juuri äsken vielä on halveksinut ja mistä on sanonut pysyvänsä erossa,
sen hän kenties tekee seuraavassa hetkessä. Ja vahingoittaako se vai
hyödyttää hänen mainettaan, siitä hän ei välitä. Sillä hän pitää vain
vähän kaikista ihmisistä. Mutta vähimmän yhdestä. Ja sen nimi on: Paul
Gordon."

Mutta tämä selitys, joka esitti kaikki Paulin teot vain mielentilasta
johtuviksi, ei voinut tyydyttää nuorta rouvaa. Tilanomistajalle
riitti se ajatus, että hän ei ymmärtänyt taiteilijaa. Willfriede
tahtoi ymmärtää häntä. Hän hiipi tyhjäksi jätettyyn pohjoissivustan
huoneeseen, jossa vielä oli telineillä hänen puolivalmis kuvansa.
Niin pitkälle se kuitenkin jo oli edistynyt, että saattoi nähdä,
kuinka paljon se lupasi. Tyytymättömyys työhönsä ei voinut olla niitä
syitä, jotka olivat aiheuttaneet Paulin äkkiä keskeyttämään sen.
Tyytymättömyys malliinko? Mutta Paulhan oli antanut ymmärtää, ettei hän
enää pitänyt häntä luotaan työntävänä. Ja niin päivänselvästi, että hän
vieläkin, vain ajatellessaankin, kuinka taiteilijan katse oli etsinyt
hänen katsettaan, tunsi kuuman veren virtaavan otsalleen, hiusmartoon
saakka. Ja jollei hänen taitonsa, luonnoksen maalauksellisuuden puute,
niin mikä sitten teki työn hänelle vastenmieliseksi?

Hänen täytyi alati ajatella sitä. Keskellä yötä hän heräsi tuskallisen
tunteen vaivaamana. Hän oli uneksinut, että hän tiesi syyn. Häntä
kammotti kauhea totuus. Vielä puolittain unenhorroksissa hän vapisten
hypähti istualleen vuoteessaan. Valkoisten uutimien lävitse virtasi
kuun valo sisälle ja loi ikkunan sekä siinä olevan puuristin kuvan
selvänä ja suurena lattialle sekä kaappien pinnalle. Johannes nukkui
hänen vieressään, levollisesti kuten aina. Hän olisi tahtonut herättää
hänet ja sanoa, mitä oli uneksinut. Mutta kun hän ajatteli sitä, koetti
pukea sen sanoiksi, ei hän taas enää itsekään tiennyt sitä. Mikä oli
ollut syy, Paul Gordonin kummallisen käyttäytymisen salainen syy, joka
oli säikähdyttänyt hänet hereille? Friede-rouva laskeutui taas maata.
Hän mietiskeli, etsi eikä löytänyt, — yhtä vähän nyt kuin tähän saakka
päivälläkään Mutta eipä unikaan enää tullut hänen silmiinsä.

Nähdessään hänet aamulla, aamiaisella Paul kysyi, miksi hän oli niin
kalpea, tunsiko hän itsensä pahoinvoivaksi.

"Kalpea?" kysyi Johannes. "Oletko sinä kalpea, lapsonen? Ei, sinähän
kukoistat kuin ruusu. Mitä se Paul tarkoittaa?"

Willfriede katsoi alas, vastaamatta mitään. Hän oli vihainen itselleen,
kun oli niin punastunut yksinkertaisesta kysymyksestä. Ja jossakin
aivojensa salaisessa syrjälokerossa — sillä jos hän olisi myöntänyt sen
itselleen, niin olisi hänen oma järkensäkin tehnyt hänelle selväksi,
kuinka hupsu hänen moitteensa oli — jossakin, ajatustensa taustalla,
hän oli vihainen Johanneksellekin, kun tämä oli yöllä maannut niin
levollisesti eikä nyt ollut se, joka oli huomannut hänen kärsivän
ulkomuotonsa.

Jälleen hän istui pitkiä hetkiä ajatellen eikä löytänyt ajatuksilleen
koskaan loppua. Monta kertaa hänestä tuntui siltä kuin voisi hän, jos
hänellä vain olisi avain, kotiutua paljon pikemmin Paulin sokkeloiseen,
synkkään sisäiseen maailmaan kuin tuntea ja ymmärtää Johanneksen
säännönmukaisen, hitaasti työskentelevän kelpo sydämen tapahtumat. Setä
Johannes — hän ei itsekään tiennyt, mistä johtui, että hän nyt taas
useammin nimitti häntä siksi — oli niin paljon vanhempi ja parempi
ja viisaampi kuin hän! Hän tunsi itsensä aivan kuin lapseksi hänen
edessään ja olisi hävennyt kertoa hänelle kaikki pienet surunsa ja
epäilyksensä.

Sitävastoin Paul... oi, jospa hän vain kerrankin, yhden ainoan kerran
saisi uskoa hänelle, mikä hänen sydäntänsä painoi. Hän arveli, että
hänen sitten tulisi helpompi olla. Ja hän piti Paulin kanssa pitkiä
keskusteluja, jotka eivät koskaan voineet tulla ääneen esitetyiksi.
Sillä jos ajatuksissaan tekee toisille ihmisille tunnustuksia,
niin tämä on vaiti ja kuuntelee. Mutta lausua nämä syvälle salatut
seikat kirkkaasti ja selkeästi todellisuudessa, kun toinen voi
vastata, keskeyttää puhujan katseella ja sanalla, siihen tarvitaan
enemmän rohkeutta ja voimaa, kuin Friede-rouvalla oli rauhattomasti
ajattelevassa mielessään.

Ja kesä kului ja nuo kaksi, jotka aluksi olivat niin hyvin viihtyneet
toistensa seurassa, näyttivät loittonevan yhä kauemmaksi. Kumpikaan ei
tiennyt, mitä toinen hänestä ajatteli, kumpikaan ei käsittänyt, niitä
toisen mielessä liikkui.




VI.


Oli muuan heinäkuun päivä. Willfriede-rouva kulki puutarhan
lävitse. Friedrich-tyttö seurasi häntä isältään oppimassa jäykässä
palvelijanasennossa.

Ulko-ovelta suoraan pieneen huvimajaan vievän suuren keskikäytävän
molemmin puolin kukki yhtä pitkien välimatkojen päässä korkearunkoisia
ruusuja ja niiden välissä siroja keltaisia, voimakastuoksuisia
liljoja. Terävillä saksilla Friede-rouva eroitti täysin kukkineet
ruusut oksista, kun taas tytön piti poimia pensaiden alta yksityiset,
sinne pudonneet terälehdet. Ja kun yöllä oli ollut kylmä ja aamulla
tiukka tuuli puhaltanut, ja kun nuori rouva niinä päivinä oli hiukan
kai laiminlyönytkin keräystä, löysi Friedrich niin paljon lehtiä
maasta, että nuo molemmat tuskin enää saattoivat korjata tuoksuvaa
lehtipaljoutta. Willfriede nosti vaalean kesäpukunsa helmaa ja antoi
tytön heittää siihen kaikki löytämänsä lehdet sekä lähetti hänet sitten
takaisin taloon noutamaan astiaa.

Hän itse käveli, tyttöä odotellessaan, puistomajaa kohti. Mutta hän
kulki hitaasti, vain askel askeleelta. Molemmilla käsillään hän
kantoi pullollaan olevaa hamettaan eikä katsonut ylöspäin, vaan piti
katsettaan heltiämättä suunnattuna vain aarteisiinsa, suojellen niitä,
jotta ei vain ainoakaan lehti menisi hukkaan. Aurinko paistoi hänen
paljaaseen päähänsä, ilma oli hehkuvaa, vavahtelevan kuumaa. Hän nousi
rakennuksen molemmat portaat, hiukkasen huojuen, sillä hänen oli yhä
vielä vaikea kulkea yksin ilman tukea. Niin hän astui polttavasta
puolipäivän kirkkaudesta viileään, puolihämärään majaan. Hetkisen
hän seisoi häikäistyneenä. Punaisia ja vihreitä pilkkuja pyöri hänen
silmissään, hän ei nähnyt mitään, ja valoton hiljaisuus painosti häntä
pelottavasti. Ehdottomasti hän rupesi kannattamaan hamettaan vain
yhdellä kädellään, ojensi toista haparoiden eteenpäin ja etsien löysi —

Samassa hetkessä tiesi hän, mikä häntä oli painostanut. Hän Ei ollut
yksin täällä. Vielä ennenkuin hän saattoi eroittaa, kuka siellä
hämärässä oli hänen kanssansa, oli se toinen tarttunut hänen käteensä
ja puristi häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä suulle ja silmille,
yhä uudelleen.

Eikö hän ollut tiennyt varjella itseään? Oliko hän antanut sen
tapahtua? Hän huudahti hiljaa, välittävästi ja työnsi Paulin
taaksepäin. Ja Paul vaipui hänen edessään polvilleen, kuin olisi
Willfrieden säikähdys vienyt hänen omatkin voimansa. Mutta hameensa
liepeet, joita Winfriede tähän saakka oli niin lujasti pitänyt kiinni,
oli hän kuitenkin päästänyt kädestään. Hänen ruusunsa ja ruusunlehtensä
olivat solisten kuin sade pudonneet Paulin päälle. Winfriede seisoi
punaisten ja valkoisten lehtien peittämän permannon keskellä, molemmat
kädet tuskaisesti rinnan yli ristissä, niinkuin täytyisi hänen suojella
itseään. Hänen silmänsä olivat yhä vielä kuin häikäistyneet.

Paul kumartui syvään alas, painamaan otsaansa hänen hameensa
liepeeseen. Silloin hän hätkähti ja väistyi pois. Nyt Paul pudisti
ruusunlehdet hiuksistaan ja olkapäiltään, nousi, astui hänen luoksensa.
Hän koetti välttää. — "Friede", sanoi Paul vain, "Friede!" — Hiljainen
vavahdus puistatti nuoren rouvan vartaloa. — "Friede", pyysi Paul vielä
kerran, "anna minulle anteeksi. En voinut muuta. Näin sinun tulevan,
niin hitaasti, tietä pitkin. Aioin paeta, olla katsomatta sinua. Sinä
tulit ja ojensit itse kätesi... Niin se tapahtui."

Hänen näin kuiskiessaan näytti Winfrieden jäykkyys sulavan. Hän katsoi
Pauliin. Noista harmaista, syvistä tähdistä ei puhunut ainoastaan
anteeksianto. Paul luki niistä enemmän, enemmän kuin oli odottanut,
enemmän kuin saikaan, kenties enemmän kuin oli itse tahtonutkaan. Niin
he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään, mykäksi tekevän kauhun
valtaamina. Lyhyen hetkisen vain. Sitten Winfriede nosti käsivartensa
ja kätki päänsä hänen olkapäälleen ja puristautui häneen kiinni,
saadakseen suojaa itseään ja häntä vastaan.

Sitäkin kesti vain hetkisen. Sanaakaan sanomatta hän taas suoristautui
ja pyyhkäisi hiukset pois itkettyneiltä silmiltään. Askeleet
lähestyivät pitkin hiekkatietä, ylös portaita.

"Onko armollinen rouva täällä?" kysyi Friedrich ja astui majaan.

"Toitko korin?" kysyi nuori rouva hiljaa. "Miksi viivyit niin kauan?
Nyt se on liian myöhäistä. Kaikki ruusuni putosivat ja ovat nyt
tomussa. Tule, vie minut kotiin!"

Raskaasti nojaten palvelijattaren käsivarteen hän kulki epävakaista
käyntiään, kuten ennenkin, kun hän vielä tarvitsi kainalosauvojaan,
tietä pitkin kirkkaassa päivänpaisteessa. Ja molemmin puolin olevat
ruusut ja liljat lähettivät tuoksujaan hänen jälkeensä.




VII.


Johannes seurasi illalla Paulia tapansa mukaisesti tämän huoneeseen.
Ikkuna oli auki. Vanha viiniköynnös oli tänä vuonna kasvattanut
tavallista aikaisempia ja isompia rypäleitä, tiheiden vihreiden lehtien
ja köynnösten välitse tuskin näki ulos. Ikkunalaudalla oli lasi
täynnä tummanpurppuranpunaisia aivan auenneita ruusuja. Ja jokainen
ilmanväre, joka ulkoa puhalsi huoneeseen, toi mukanaan sisälle imelän,
painostavan tuoksun. Ei talon isännälle. Hän oli heti istuutunut
tavalliselle paikalleen pöydän ääreen, imeskeli mielihyvin piippuaan,
eikä hänellä ollut niin hienoja aisteja, että hän olisi tuntenut
hiljaisia ilmavirtojen liikahduksia. Mutta Paul Gordon, joka kulki
edestakaisin pitkin askelin, pää taaksepäin taivutettuna, otsa syvissä
rypyissä, veti jokaisella henkäyksellä itseensä huumaavaa tuoksua.
Hän astui ikkunan ääreen, otti ruusut lasista ja viskasi ne pitkässä
kaaressa ulos yöhön.

Sitten hän kääntyi ystäväänsä kohti: "Minun täytyy lähteä."

Johannes katsahti ylöspäin.

"Pyydän, että tilaat minulle huomen-aamuksi, aikaiseksi, vaunut ja
hevoset."

Tilanomistaja vain pudisti päätään: "En voi, kaikki hevoset ovat
pellolla", — ja poltti edelleen.

"Sitten menen jalkaisin."

"Sinäkö? Tässä kuumuudessa!"

"Johannes, minä pyydän, älä laske leikkiä. Äläkä tee sitä minulle
vaikeammaksi."

"En aio tehdä sitä vaikeaksi, vaan kieltää sen sinulta."

"Sinulla ei ole mitään oikeutta pitää minua täällä."

"Entä antamasi lupaus, että jäät kesäksi minun luokseni? Eikö sinun
sanasi merkitse mitään? Miksi tahdot rikkoa sen ja loukata minua? Taas
naisia ja naisjuttuja! Olin toivonut, että nuoruudenhulluudet olisivat
ohitse."

"Niin ovatkin. Liiaksikin."

"Mikä muu sinua vetää pois?"

"Vaaditko, että puhun, Johannes..."

"En" — Heilwig oli noussut ja ojensi kättään — "en, ei mitään rippiä.
En ole velkoja, jolle sinun täytyisi säntilleen maksaa kaikki, mitä hän
on sinulle antanut, en nainen, joka aina tyydyttämättömän uteliaana
tutkii kaikkea, mistä pitäisi olla vaiti. Elämäni sinä tunnet, ja voit
nähdä sen jokaisen sokkeloon. Mutta sinä olet saanut kärsiä iskuja ja
työntöjä, oletpa saavuttanut myöskin herttaista onnea ja mainetta.
Siinä on kai paljon sellaista, mitä vastahakoisesti ilmoittaisit,
sellaista, mikä ei ole yksin sinun omaasi. Ja minun pitää luottaa
sinuun, kerroitpa minulle salaisuutesi tai ei."

"Jos tietäisit", alkoi Paul käheästi, "jos voisin sanoa sen sinulle..."

Johannes keskeytti hänen lauseensa: "Veli veikkonen, ymmärtäkäämme
toisiamme. Tahdotko tehdä minulle tämän tunnustuksen, joka ilmeisesti
on sinulle vaikea, siksi että arvelet minun mahdollisesti saattavan
keksiä sinulle neuvon, mikä saattaisi asian hyvään päätökseen?"

"En, en, mahdotonta..."

"Tahdot siis sen tehdä, jotta se ei olisi enää yksin kannettavanasi? Et
siksikään? Vain siksi, että luulet oleviisi velvollinen sen tekemään
minulle? No, Paul Gordon, niinpä vapautan sinut siitä. Sinä et ole
minulle mitään velkaa. Minulla ei ole mitään oikeuksia sinun sisimpääsi
nähden. Pidä omanasi, mikä on vain sinun, minä en siihen kajoa. Ja
vielä yksi asia" — hän oli jo aikeessa mennä, mutta palasi takaisin
ovelta: "puhuin äsken sinulle siinä väärässä luulossa, että sinun olisi
parempi hiljaisuudessa täällä luonani kuin poissa täältä, kateuden ja
rakkauden tyhjässä hälinässä. Jos ei niin ole, niin lähde, matkusta.
Minä en estä sinua."

Johanneksen mentyä Paul Gordon lyyhistyi pöydän ääreen. Hän makasi
otsa käsivarsiin painettuna, ja hänen vieressään olevan kynttilän
liekki lepatti hänen raskaista henkäyksistään, jotka tulivat hänen
rinnastaan työnnähdyksin, läähättävinä. Ikkunasta huokui leuto yöilma
viininlehtien lomitse, tuoden hänelle ruusujen tuoksua. Hän työnsi
kosteat hiukset otsaltaan ja nousi hitaasti.

Eihän kumpikaan heistä ollut sitä tahtonut, ei kumpikaan nähnyt sen
tulevan. Ja nyt se oli tapahtunut, eikä mikään voima voinut saada sitä
tekemättömäksi.




VIII.


Aamun tuskin hämärtäessä hän lähti sieltä, hiljaa kuin varas.
Matkalaukkuunsa hän oli kiinnittänyt lapun, jossa pyysi, että se
lähetettäisiin hänen jäljestään, ja hänellä oli vain reppu olkapäällä.

Kun hän kulki pihan lävitse, niin kukko kiekui, navetoissa heräsi
elämä, ihmiset lähtivät työhön. Hän marssi puutarhan halki vievää
oikotietä. Ensimmäisten aikaisten auringonsäteiden koskettamina ruusut
ja liljat tuoksuivat niin, että hän asteli nopeammin, kun häntä miltei
pyörrytti. Hän kulki puisto majan ohitse astumatta sisään, mutta palasi
sitten kuitenkin takaisin.

Ulkona puutarhuri alkoi jo haravoida teitä. Täällä olivat kuihtuneet
ruusunlehdet yhä levällään kuten eilenkin. Hän kumartui niitä kohden
ja otti niitä kätensä täyteen sekä painoi huulensa ja silmänsä
niitä vasten. Ne vilvoittivat, tekivät hänelle hyvää. Hän kätki ne
rinnalleen. Mutta sitten hän nopeasti heitti nuo huumaavat lehdet taas
pois, lähti sieltä kiiruusti ja kulki portaita alas. Heti puistomajan
takana puiston rajana olevaan pensasaitaan tehdystä portista hän astui
aukealle kedolle.

Rukiinleikkuu oli juuri eilen alkanut. Molemmin puolin kapeata polkua,
jota pitäin hän käveli, oli korkeita, keltaisia, raskaina nuokkuvia
tähkiä. Mutta kauempana kulkivat jo leikkaajat pitkinä riveinä,
miehet valkoisin paidanhihoin, naiset oljesta palmikoituine leveine
hattuineen, jotka olivat yhtä keltaisia kuin itse ruispelto. Kun he
näkivät hänet etäältä, astui kaksi tyttöä esiin ketjusta, heitti
maahan sirppinsä ja tuli salpaankaan hänen tietänsä. Hänkin pysähtyi.
He sitoivat punaisen, vihreäkuvioisen, ryppyisen silkkinauhan hänen
käsivartensa ympärille ja sanelivat lauselmansa.

Kun hänet viimeksi sidottiin viljanleikkuussa, oli hän suudellut
tyttöjä ja juossut pois sieltä. Silloin — eihän siitä ollut niin
kovin pitkä aika — hän oli ollut tilanomistajan ystävä. Ja nyt... Hän
otti kukkaronsa ja osti itsensä vapaaksi vankeudesta. Tytöt seisoivat
siinä pidellen kumpikin kiiltävää kultakappaletta, kymmentä vertaa
enempää kuin vangittu häntä sidottaessa muutoin antoi vapautuksestaan.
Mutta hänen poistuessaan he palasivat päätään pudistellen työhönsä ja
kysyivät toisiltaan varsin painostunein mielin, mitä nuorelle herralle
— siksi häntä yhä vielä tilalla sanottiin — lieneekään voinut tapahtua,
kun hän oli tykkänään unohtanut, kuinka huokeasta hän muuten oli
asiasta selviytynyt.

Hän oli saapunut leveämmälle, ajoon käytetylle peltotielle, eikä
hänellä enää ollut pitkälti viertotielle, jota pitkin hän rupesi
nopeammin kävelemään. Pari renkiä, jotka tunsivat hänet hyvin,
toivottivat hänelle huutaen hyvää matkaa. Ja yksi, joka huomasi hänen
käsilaukkunsa, astui hattu kädessä hänen luokseen ja kysyi, eikö
hänellä olisi vielä jotakin asiaa herralle. Mies oli kerran Paul
Gordonin lähtiessä saattanut häntä etäällä olevalle asemalle ja hänen
oli täytynyt viedä mukanansa kotiin paljon lämpimiä terveisiä sekä
hyvästelyjä. Nyt Paul kuuli kysymyksen, pysähtyi ja katsoi eteensä.
"Tervehdi häntä", puhui hän hitaasti ja katsoi eteensä, "ja sano... Ei,
älä sano hänelle mitään."

Maantie vie luotisuorana lähimpään kaupunkiin. Sitä näkee, kunnes
se katoaa taivaanrantaan. Poppelit seisovat jäykkinä ja pystyinä,
pitkässä, loppumattomassa rivissä, käyden yhä pienemmiksi. Maa
on alavaa, molemmin puolin se laajenee kukkuloilta ja metsiltä
autoilevaksi, keskeytymättömäksi viljavainioksi, joka on tässä
keltainen ja kypsä, tuolla vihreämmän värinen, etäällä sinertäen
päivänpaisteessa. Paul Gordon lähetti edeltäpäin katseensa, joka
ulottui kauemmas ja kulki nopeammin kuin hänen pölystä ja kuumuudesta
väsyneet jalkansa. Tuohon puuhun saakka, ja sitten vielä kolme, ja
sitten vielä kappale matkaa, eikö Heilwigshof lopu siihen?

Hän arveli voivansa kävellä helpommin, kun pääsisi ensin sen ohitse.
Pikku kaupungissa hän kenties myöskin, niin hän arveli, löytäisi jotkut
ajopelit. Sillä ilma oli hehkuvan kuuma, aurinko nousi korkeammalle,
sen säteet tulivat pystysuorempina, polttavampina, ja poppelit ja
pellot olivat toistensa kaltaisia eivätkä loppuneet laisinkaan. Paul
pysähtyi. Missä sitten raja oli? Hän näki erään poppelin juurella kiven
ja meni sen luokse, lukeakseen siitä kirjoituksen:

_Tässä lapasin Paul Gordonin 6 p:nä marrask. 1850_.

Se oli muistopatsas, jonka Johannes oli pystyttänyt heidän ystävyytensä
alkamiselle. Paulin täytyi nojautua poppeliin. Auringonpaiste pisti
hänen silmiinsä. Yhdeksäntoista vuotta lujaa uskollisuutta. Ja tänään
ohitse. Kiittämättä ja jäähyväisittä. Ihmiset olivat olleet oikeassa.
Ei kelvannut mihinkään kulkuri, joka oli tässä poimittu tieltä. Ei
sellainen sovellu puhtaaseen elämään, rehelliselle sydämelle. Johannes
Heilwig joutui kärsimään vahinkoa. — Niin he puhuisivat.

Ei, niin he eivät saisi puhua. Ei yksikään ihminen, ei Johanneskaan
saisi aavistaa, mikä häntä oli uhannut. Jos petos oli tapahtunut, saisi
siitä kärsiä vain se, joka sen oli tehnyt. Mutta toinen, joka oli
syytön ja luottavainen, ei saisi tuntea siitä tuskaa eikä häpeää.

Paul Gordon ponnahti pystyyn muistokiven luota. Yhden katseen hän loi
vielä taaksepäin, suoralle, valkoiselle tielle, jota pitkin hän oli
tullut. Sitten hän käänsi kasvonsa kaupunkia kohti ja kulki suoraan
eteenpäin katsomatta enää ympärilleen. Ja Heilwigshof jäi kauas hänen
taaksensa päivänpaisteeseen, peltojensa kultaisen rauhan ympäröimänä.




IX.


On kulunut pitkä aika. Sen kestäessä ei siellä ole paljonkaan
muuttunut. Tilan elämä käypi vanhaa, säännönmukaista kulkuaan,
asukkaat, kuten vieraatkin, ovat entiset. Sininen huone vain on
koskemattomana. Sillä se, joka muutoin siinä asui, kuuluu vainajiin.
Ja jos tilanomistaja tahtoo kunnioittaa jotakin vierastaan, vie hän
hänet sinne sisälle ja kertoo ystävästä, joka oli hänen elämänsä suurin
ylpeys, ja jonka menetys oli hänen ainoa tuskansa. Huoneen seinällä
riippuu talon rouvan keskeneräinen muotokuva ja sitä vastapäätä toinen,
valmis, jonka taiteilija oli maalannut Roomassa talvella senjälkeen
kuin oli ollut viimeistä kertaa täällä. Siinä on sama kirkas olento,
ruusuja siroittaen, ruusujen ympäröimänä, rakastettavana ja nuorena,
kuten uneksitun, saavuttamattoman onnen ruumiillistumana. Sanotaan,
että se on hänen paras teoksensa.

Mutta Friede-rouva, joka ei nyt enää ole nuori, ja joka on miltei
puolisonsa kaltainen ilmeen ja olemuksen rauhallisessa hyvyydessä,
katsoo kuvaan kuten kaukaisesta, kaukaisesta etäisyydestä katsellaan
merta, jonka yli on myrskyssä kuljettu. Kun hän silloin koetti
tunnustaa miehelleen, mikä oli saattanut tämän ystävän lähtemään
sieltä, oli Johannes vain pudistanut päätään, eikä ollut tahtonut
kuunnella häntä. "Anna olla, lapsi, älä kiusaa itseäsi. Minä tunnen
sinut hyvin. Minä tunnen hänetkin. Vain hänen käytöstapansa se
hämmennytti sinua. Hän on sisimmältään jalo, hänen sydämensä on
uskollinen kuten sinunkin, se ei kykene pettämään eikä olemaan
kiittämätön."

Niin oli Friede-rouvan sitten täytynyt olla vaiti. Ja mitä hänellä oli
ollut kannettavanaan katumusta ja tuskaa, sen hän oli yksin kestänyt,
yksin voittoisasti kärsinyt. Kun tieto Paul Gordonin kuolemasta vuoden
kuluttua saapui Heilwigshofiin, saattoi hän surra häntä avoimesti,
miehensä ja omana ystävänään.

Paul Gordonin kuolinpäivä on merkitty poppelin alle olevaan
muistokiveen: 18 p. elokuuta 1870. Hän, joka aina oli halveksinut
elämäänsä, kun se ei hyödyttänyt ainoatakaan ihmistä, kuoli auttaakseen
toisia säilyttämään henkensä.

Hän kaatui Gravelotten taistelussa, haavoittuneiden kantajana.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74900 ***