
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74833 ***

language: Finnish




HISTORIALLISIA KASKUJA

Koonnut

Yrjö Karilas





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.




HAKEMISTO.

  Adlercreutz, Kaarle Juhana (1757—1815).
  Aho, Juhani (1861—1921).
  Aisopos (6 vuosisad. e.Kr.).
  Aleksanteri suuri (356—323 e.Kr.).
  Aleksanteri I (1777—1825).
  Aleksanteri II (1818—1881).
  Alkibiades (450—404 e.Kr.).
  Andersen, Hans Christian (1805—1875).
  Androklides.
  Antalkidas.
  Antokolskij, Markov M. (1843—1902).
  Aristippos (n. 400 e.Kr.).
  Augustus (63 e.Kr. — 14 j.Kr.).

  Bacon, Francis (1561—1626).
  Beethoven, Ludvig (1770—1827).
  Beliini, Giovanni (n. 1428—1516).
  Bismarck, Otto von (1815—1898).
  Bull, Ole (1810—1880).
  Burns, Robert (1759—1796).

  Caesar, Gaius Julius (100—44 e.Kr.).
  Carlyle, Thomas (1795—1881).
  Castrén, Matias Aleksanteri (1813—1852).
  Castricius.
  Cicero, Marcus Tullius (106—43 e.Kr.).
  Cleveland, Grover (1837—1908).
  Cronstedt, Johan Adam (1749—1836).
  Curius Dentatus, Manius (k. 270 e.Kr.).

  Dante Alighieri (1265—1321).
  Dareios I (kuoli 485 e.Kr.).
  Darwin, Charles (1809—1882).
  Diogenes (n. 412—323 e.Kr.).
  Don Pedro.
  Doré, Paul Gustave (1833—1883).
  Dumas, Alexandre, vanh. (1802—1870).
  Dyck, Anton van (1599—1641).
  Döbeln, Georg Carl von (1758—1820).

  Edison, Thomas Alva (1847—1931).
  Ehrenskiöld, Niilo (1674—1728).
  Epaminondas (n. 418—362 e. Kr.).
  Ericson, John (1802—1870).

  Féval, Paul (1817—1887).
  Filip II August (1165—1223).
  Filippos II (382—336 e. Kr.).
  Fontenelle, Bernard le Bovyer de (1657—1757).
  Franciscus Assiisilainen (1182—1226).
  Franklin, Benjamin (1706—1790).
  Fredrik II suuri (1712—1786).
  Fredrik Wilhelm IV (1795—1861).
  Fulton, Robert (1765—1815).

  Galba, Servius Sulpicius (5 e.Kr.—69 j.Kr.).
  Galilei, Galileo (1564—1642).
  Galvani, Luigi (1737—1798).
  Garibaldi, Giuseppe (1807—1882).
  Goethe, Johann Wolfgang von (1749—1832).
  Gordon, Charles George (1833—1885).

  Hadrianus (76—138 j.Kr.).
  Henrik IV (1367—1413).
  Herder, Johann Gottfried von (1744—1803).
  Hindenburg, Paul L.H.A. (1847—1934).
  Hugo, Victor Marie (1802—1885).

  Kaarle X (1757—1836).
  Kaarle XI (1655—1697).
  Kaarle XII (1682—1718).
  Kaarle XV (1826—1872).
  Kauppis-Heikki (1862—1920).
  Kolumbus, Kristoffer (1446—1506).
  Kustaa IV Aadolf (1778—1837).

  La Fayette, M.J.P. (1757—1834).
  Leonidas (kuoli 480 e. Kr.).
  Lessing, Gotthold Ephraim (1729—1881).
  Lincoln, Abraham (1809—1865).
  Livingstone, David (1813—1873).
  Ludvig XIV (1638—1715).
  Ludvig XVI (1754—1793).
  Luther, Martti (1483—1546).
  Lönnrot, Elias (1802—1884).

  Mac Kinley, William (1843—1901).
  Maksimihan I (1459—1519).
  Mazarin, Jules (1602—1661).
  Mill, John Stuart (1806—1873).
  Molière, Jean Baptiste (1622—1673).
  Montesquieu, Charles de Secondat (1689—1755).
  Mozart, Wolfgang Amadeus (1756—1791).
  Myhrberg, Maksimihan August (1797—1867).

  Napoleon I (1769—1821).
  Nasica.
  Nerva, Marcus C. (keisarina 96—98 j.Kr.).
  Newton, Isaac (1643—1727).
  Nikolai I (1825—1855).

  Oskar I (1799—1859).
  Pietari suuri (1672—1725).
  Platon (427—347 e. Kr.).
  Rebilis, Gaius Caninius.
  Rikhard Leijonamieli (1157—1199).
  Rossini, Gioachino (1792—1868).
  Rousseau, Jean Jacques (1712—1778).
  Runeberg, Johan Ludvig (1804—1877).

  Saladdin (1137—1193).
  Saphir, Moritz Gottlieb (1795-1858)
  Scipio, Publius C. (k. n. 212 e.Kr.).
  Scott, Walter (1771—1823).
  Shackleton, Sir Ernest Henry (1874—1922).
  Shakespeare, William (1564—1616).
  Skobelev, Mikael D. (1843—1882).
  Snellman, Juhana Vilhelm (1806—1881).
  Sokrates (469—399 e. Kr.).
  Stanley, Henry Morton (1840—1904).
  Suvorov, Aleksanteri V. (1729—1800).

  Takanen, Johannes (1849—1885).
  Themistokles (n. 527—459 e.Kr.).
  Thorvaldsen, Bertel (1770—1844).
  Tolstoi, Leo N. (1824—1910).
  Topelius, Zachris (1818—1898).
  Tshulalongkorn (1853—1910).
  Twain, Mark (1835—1910).
  Uhland, Johann Ludvig (1787—1862).

  Wallin, Yrjö Aukusti (1811—1852).
  Washington, George (1732—1799).
  Wellington, Arthur Wellesley (1769—1852).
  Wilhelm I (1797—1888).
  Volta, Alessandro (1745—1827).
  Voltaire, François Marie (1694—1778).
  Xerxes (485—465 e.Kr.).




Kun Vähässä Aasiassa asuvat kreikkalaiset ateenalaisten tukemina
nousivat kapinaan mahtavaa Persian kuningasta _Dareiosta_ vastaan, ei
Dareios paljon välittänyt tuosta kapinasta, vaan kysyi ainoastaan, ketä
nuo ateenalaiset olivat. Kuultuaan, että he olivat pieni kansa meren
toisella puolen, hän virkkoi:

— Oi Ormuzd, anna minun kostaa noille ateenalaisille!

Ja jotta hän paremmin muistaisi päätöksensä, piti hänelle erään
hovimiehen joka päivä, kun hän istui pöytään, kolme kertaa toistaa nämä
sanat:

— Herra, muista ateenalaisia!

Hän käytti samanlaista menettelytapaa kuin Rooman senaatin istunnoissa
Cato, joka jokaisen lausuntonsa, koskipa se mitä asiaa tahansa, päätti
sanoilla: »Muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävät.

Taistelussa ateenalaisia vastaan Dareios ja hänen seuraajansa kuitenkin
lopulta joutuivat häviölle.


* * *


Kun persialaisten kuningas _Xerxes_ saapui miljoona-armeijoineen
Kreikkaa valloittamaan, herätti se kreikkalaisissa suurta kauhistusta.
Vain Spartan kuningas Leonidas säilytti mielenmalttinsa ja lähti
puolustamaan Thermopylain vuorisolaa ottaen mukaansa 300 spartalaista.

Kun eforit huomauttivat, että hänellä oli mukanaan liian vähän
sotureita, huomautti hän:

— Meitä on aivan riittävästi siihen, mitä aiomme tehdä.

Näin sanoessaan Leonidas ajatteli sitä, että he menevät varmaan
kuolemaan. Kun Xerxes lähetti sanansaattajan hänen luokseen käskien
häntä luovuttamaan aseensa, vastasi Leonidas lyhyesti:

— Tulkoon ottamaan ne!

Kun sitten muuan trakialainen kertoi, että persialaisia on niin paljon,
että heidän nuolensa pimittävät auringon, vastasi eräs spartalainen:

— Sitä parempi, silloinhan saamme taistella siimeksessä.

Leonidasta ja hänen spartalaisiaan olisi tuskin voitu voittaa, ellei
muuan petturi olisi näyttänyt persialaisille kiertotietä, jota myöten
he saattoivat hyökätä spartalaisten selkään.


* * *


— Kumpi tahtoisit mieluummin olla, — kysyi muuan henkilö
_Themistokleelta_, — Akillesko vai Homeros?

— Entä sinä, — kysyi vuorostaan Themistokles, — tahtoisitko mieluummin
olla olympialaisten kisojen voittaja vaiko niiden kuuluttaja?


* * *


— Kuinka pitkälti on kaupunkiin? — kysyi kerran muuan ohikulkija
satujenkirjoittajalta _Aisopokselta_.

— Kävele! — vastasi siihen Aisopos.

— Tiedän kyllä, että tässä on käveltävä, jos mieli kaupunkiin päästä,
— virkkoi ohikulkija harmistuneena. — Mutta minä kysyn sinulta, kuinka
pian minä olen kaupungissa?

— Kävele! — toisti Aisopos hämmentymättä. Ja näin sanottuaan hän jatkoi
matkaansa.

Kun ohikulkija, joka luuli, että puhuteltu henkilö oli parantumaton
koiranleuka, oli ottanut kymmenkunta askelta, huusi Aisopos hänen
jälkeensä:

— Kahden tunnin kuluttua olet kaupungissa.

— Miksi et sitä heti sanonut? — kysyi jalankulkija.

— Enhän voinut sanoa sitä, kun en tiennyt, kuinka nopeasti sinä kuljet,
— vastasi Aisopos.


* * *


Kun spartalaiset lähtivät sotaan, ilmoittautui tarjokkaaksi eräs ontuva
mies nimeltä _Androklides_. Ruumiinvian takia ei häntä kuitenkaan
tahdottu ottaa mukaan.

— Minä luulin, että te tarvitsette soturia taistelua eikä pakoon
juoksemista varten, — virkkoi silloin Androklides.


* * *


Eräs ateenalainen moitti spartalaisia oppimattomaksi kansaksi.
Spartalaisten puolesta vastasi silloin _Antalkidas_:

— Niinpä kyllä, me olemme ainoa kansa, joka ei ole koskaan teiltä
mitään pahaa oppinut.


* * *


Kreikkalainen ajattelija _Sokrates_ oli tunnettu itsehillinnästään ja
luonteenlujuudestaan. Kerran hänen ystävänsä ihmettelivät sitä, että
hän tyynesti, mitään sanomatta kesti ilkeämielisen potkaisun.

— Mitä! — sanoi hän heille, — jos aasi olisi sen tehnyt, haastaisinko
sen oikeuteen?

Eräästä miehestä, joka oli häntä pahasti sättinyt, hän sanoi:

— Hän ei ole ehkä oppinut paremmin puhumaan.

Eräälle orjalle, joka oli saattanut hänen mielensä kiihdyksiin, hän
huudahti:

— Antaisin sinulle selkään, ellen olisi vihastunut.


* * *


Kun nuori _Alkibiades_ pelkäsi esiintyä puhujana kansan edessä, poisti
_Sokrates_ hänen pelkonsa seuraavalla tavalla:

— Pelkäisitkö sinä puhua suutarille? — kysy Sokrates.

— En, totta tosiaan!

— Saattaisiko seppä sinut hämilleen?

— Eihän toki!

— Mutta kauppiasta sinä ehkä pelkäät?

— Yhtä vähän!

— Katsohan, — jatkoi Sokrates, — juuri sellaisista on Ateenan kansa
kokoonpantu. Sinä et pelkää ketään yksityistä; miksi sitten pelkäisit,
kun he kaikki ovat koolla?


* * *


Kun _Sokrates_ otti pyövelin kädestä myrkkymaljan, valitteli hänen
kyyneleitä vuodattava vaimonsa sitä, että hän kuolee syyttömänä.

— Et kai toivo, että kuolisin syyllisenä, — huomautti Sokrates.


* * *


Tebeläisten päällikkö _Epaminondas_ oli muinaisajan suurimpia
sotapäälliköitä. Mantineian ratkaisevassa taistelussa v. 362 e.Kr.
tebeläiset hänen johdollaan voittivat, mutta itse hän sai keihään iskun
rintaansa. Keihään varsi taittui ja kärki jäi haavaan.

Lääkärit sanoivat, että hän kuolee heti kun keihäänkärki vedetään
haavasta. Epaminondas pyysi silloin lääkärejä odottamaan ja kysyi:

— Missä on kilpeni?

Siihen aikaan oli näet tapana, että se, joka kunniakkaasti oli
kaatunut taistelussa, kannettiin kotiin kilven päällä. Kilpi tuotiin
Epaminondaalle Sitten hän kysyi:

— Kutka voittivat?

— Tebeläiset, — vastattiin hänelle.

— Olen elänyt kylliksi, — virkkoi silloin Epaminondas, —sillä minä
kuolen voittajana.

Näin sanottuaan hän veti keihäänkärjen haavasta. Eräs hänen
urhoollisista sotatovereistaan sanoi murheellisena:

— Sinä kuolet, Epaminondas, etkä jätä jälkeesi yhtään poikaa, joka
päättäisi työsi.

Kuoleva Epaminondas vastasi siihen:

— En jätä teille jälkeeni yhtään poikaa, vaan kaksi kuolematonta
tytärtä, Leuktran ja Mantineian taistelut.


* * *


Makedonian kuninkaan _Filippoksen_ ystävät kertoivat, että
kreikkalaiset moittivat häntä kaikin tavoin, vaikka hän oli koettanut
kohdella heitä lempeästi.

Filippos vastasi siihen:

— Entäpä, jos olisin kohdellut heitä huonommin?


* * *


Kreikkalainen ajattelija _Platon_ oli suuttunut erääseen orjaan. Hän
kutsui luokseen muutaman omaisensa ja virkkoi tälle:

— Lyö tuota miestä! Minä olen liiaksi suuttunut voidakseni tehdä sen
itse.


* * *


Filosofi _Platon_ oli määritellyt ihmisen sanoilla: »kaksijalkainen
höyhenetön eläjä». Määritelmästään hän oli saanut innokkaita
onnitteluja. Mutta filosofi Diogenesta loukkasi se suuresti. Hän kyni
kukolta höyhenet ja heitti sen Platonin luentosalin ovesta sisään ja
huudahti:

— Tässä on Platonin ihminen!

Platon lisäsi silloin omituiseen määritelmäänsä seuraavat sanat:

— Jolla on litteät kynnet.


* * *


_Platon_ oli kutsunut Diogeneen luokseen vierailulle. Diogenes, joka
oli tunnettu omituisuuksistaan, alkoi äkkiä kesken illallista polkea
mattoa jaloillaan.

— Näin, — huudahti hän, — poljen jaloillani Platonin turhamaisuutta!

— Vielä suuremmalla turhamaisuudella! — lisäsi siihen Platon.


* * *


_Diogeneella_ oli yksi ainoa orja. Kun tämä pakeni isäntänsä luota,
kehoittivat ystävät Diogenesta ajamaan takaa orjaansa.

Diogenes sanoi silloin:

— Eikö olisi naurettavaa, että Diogenes ei voisi elää ilman orjaa, kun
orja voi elää ilman Diogenesta!


* * *


_Diogenes_ näki kerran rikkaaseen pukuun puetun nuorukaisen. Hänen
kasvonsa olivat ylpeät, mutta sanansa tyhjät ja ajatuksensa alhaiset.

Diogenes astui hänen luokseen ja virkkoi:

— Kun näin sinut ja sitten kuulin sanasi, tuli mieleeni kuva siitä,
kuinka joku edessäni sivalsi kullalla ja norsunluulla silatusta tupesta
tylsän ja ruostuneen miekan.


* * *


Kun merirosvot aikoivat myydä _Diogeneen_ orjaksi, huudahti hän
ympärilleen kokoontuneille ostajille:

— Kuka tahtoo ostaa itselleen opettajan?


* * *


Kun _Diogeneelta_ kysyttiin, kuka hautaa hänet hänen kuoltuaan, kun
hänellä ei ollut palvelijaa, vastasi hän:

— Se, joka talonikin ostaa.


* * *


Tavatessaan, filosofi _Diogeneen_ hautausmaalla kysyi Makedonian
kuningas Filippos:

— Mitä teet täällä?

— Etsin isäsi luita, — vastasi Diogenes, — mutta en voi löytää niitä,
koska kaikkien luut ovat samanlaisia.


* * *


_Diogenes_ sanoi kerran ystävilleen:

— Kuoltuani heittäkää ruumiini johonkin kuoppaan. Olen täysin
tyytyväinen, jos saan vain vähänkin hiekkaa päälleni.

— Mutta silloinhan joudut petoeläinten raadeltavaksi, — huomauttivat
ystävät.

— No hyvä, asettakaa keppi käteeni, jolla voin karkoittaa pois
villipedot.

— Ethän voi sitä tehdä, kun olet menettänyt tajuntasi!

— Mitä se sitten tekee, vaikka ne raatelevatkin, — vastasi Diogenes.


* * *


Kun _Aleksanteri suuri_ saapui öiseen aikaan Dareioksen leirin luo,
neuvoi Parmenios häntä käyttämään pimeyttä hyväkseen hyökätäkseen
vihollisen kimppuun.

— Ei, toverini, — vastasi Aleksanteri, — minä en tahdo voittoa varastaa.


* * *


Eräästä kaupungista, jota _Aleksanteri suuri_ piiritti, lähetettiin
valittuja miehiä keskustelemaan antautumisesta. Vanhin heistä kysyi
hallitsijalta, millä ehdolla hän suostuisi säästämään kaupungin.

— Sillä ehdolla, — sanoi tämä, — että sinä ottaisit johdon käsiisi ja
lähettäisit minulle tänne leiriin sata parasta kansalaista.

— Hallitsija, — huomautti siihen vanhus, — mieluummin ohjaisin
kaupunkia, jos sallisit lähettää minun sata huonointa kansalaista
parhaitten asemesta.


* * *


_Aleksanteri suuri_ lahjoitti ystävälleen Perikleelle viisikymmentä
talenttia myötäjäisiksi hänen tytärtään varten. Perikles huomautti
silloin, että hänelle olisi riittänyt kymmenenkin.

— Niin, — vastasi Aleksanteri, — sinulle se kyllä riittää, mutta minä
en voi lahjoittaa niin pientä summaa.


* * *


Filosofi _Aristippos_ söi kerran päivällistä Syrakuusan tyrannin
Dionysioksen luona istuen kunniapaikalla tyrannin vieressä.

Seuraavana päivänä tyranni asetti hänet pöydän alimpaan päähän haluten
tehdä hänestä pilaa.

— Mitä arvelet? — kysyi hän vieraaltaan päivällisen aikana — millainen
on tämänpäiväinen paikkasi verrattuna eiliseen?

— Mielestäni, — vastasi filosofi, — ei niillä ole mitään eroa: minä
olen tehnyt ne kummallakin kerralla yhtä arvokkaiksi.


* * *


Vaatimattomuudestaan kiitetty kuuluisa roomalainen sotapäällikkö
_Curius Dentatus_ kieltäytyi vastaanottamasta rahalahjaa, jolla
samnilaiset koettivat saada hänet puolelleen.

— En tarvitse rahojanne, — sanoi hän.

— Entä lapsesi? — huomauttivat lähettiläät.

— Jos he ovat kaltaisiani, niin elättää heitä se sama pieni tila, jonka
ääreltä olen tähän virkaan kohonnut, — vastasi sotapäällikkö. — Ja hän
jatkoi:

— Vaan elleivät he ole kaltaisiani, niin en tahdo olla heidän
ylellisyytensä ylläpitäjänä.


* * *


Kun _Scipio_ nuorempi Roomassa haki censorinvirkaa, huomautti hänen
kilpahakijansa Appius Claudius, että hän tuntee nimeltä melkein kaikki
kansalaiset, kun sitä vastoin Scipio ei tunne juuri ketään.

— Se on totta, — vastasi Scipio, — en ole koettanut niin paljon
oppia tuntemaan henkilöitä kuin tehdä itseni mahdollisimman usealle
tunnetuksi.


* * *


Roomalainen _Nasica_ lähti kerran tuttavansa Enniuksen luo. Saavuttuaan
tämän taloon hän sai palvelijattarelta kuulla, ettei isäntä ollut
kotona.

Nasica huomasi kuitenkin, että palvelijattaren oli käsketty niin sanoa,
vaikka isäntä itse asiassa olikin kotona.

Muutamien päivien kuluttua Ennius saapui vierailulle Nasican luo ja
kysyi, oliko hän kotona. Silloin huusi Nasica itse sisähuoneista
lähteneensä ulos.

— Kuinka voit luulla, etten tunne ääntäsi? — kysyi Ennius ihmetellen.

— Käydessäni luonasi, — vastasi Nasica, — uskoin palvelijattaresi
sanoja, ettet sinä ollut kotona, mutta sinä sitä vastoin et näy uskovan
minun omia sanojani.


* * *


_Nasican_ kuullen puhuttiin kerran, että roomalaisilla ei ole enää
mitään pelkäämistä, kun Kartago on hävitetty ja kreikkalaiset tehty
orjiksi.

— Päinvastoin, — väitti Nasica, — nythän vasta täytyykin peljätä, kun
ei missään enää ole mitään, jota pelkäisimme tai kunnioittaisimme.


* * *


_Caninius Rebilis_ oli Roomassa konsulina vain yhden päivän.
Noustessaan puhujalavalle hän astui tähän virkaan ja sai eron kohta sen
jälkeen.

Kuuluisa roomalainen puhuja Cicero huomautti tästä leikillisesti:

— Rebilis hypähti puhujalavalle kysymään meiltä, kenen konsulikauden
aikana hän oli konsulina.

Toisen kerran hän virkkoi samasta asiasta:

—Caninius Rebilis oli valpas konsuli, sillä koko konsulikautenaan hän
ei kertaakaan nukkunut.


* * *


Pompeius lahjoitti eräälle gallialaiselle karkurille Rooman
kansalaisoikeudet.

— Ihmeellinen mies, — virkkoi _Cicero_, — antaa gallialaiselle
isänmaan, joka ei kuulu hänelle, mutta meille ei voi toimittaa omaa
isänmaatamme.


* * *


Kun _Cicero_ saapui Pompeiuksen leiriin, huomautettiin hänelle, että
hän tuli liian myöhään.

— En ole hituistakaan myöhästynyt, — väitti Cicero, — koska täällä ei
näytä vielä mitään olevan valmiina.


* * *


Kun Metellus Nepotes moitti _Ciceroa_ siitä, että hän puhujana oli
enemmän syössyt ihmisiä turmioon syytöksillään kuin pelastanut
puolustuksillaan, vastasi tämä:

— Niin, minä myönnän, että minulla on enemmän omaatuntoa kuin
kaunopuheisuutta.


* * *


Kun Rooman kansalainen _Castricius_ vastusti erään Karbo-nimisen
viranomaisen omavaltaisia määräyksiä, sanoi tämä hänelle:

— Minun takanani on paljon miekkoja.

— Mutta minun takanani on paljon vuosia, — virkkoi Castricius.


* * *


Tavallisesti sanotaan, että on helpompi sanoa kuin tehdä. Mutta kun
roomalainen sotapäällikkö ja valtiomies _Caesar_ uhkasi Metellusta,
virkkoi hän:

— Muista, että minun on vaikeampi sanoa kuin tehdä!


* * *


Roomalainen ylimys, joka oli menettänyt kansalaisoikeutensa, sai
näyttämöllä esiintymisestään _Caesarilta_ kultaisen sormuksen.
Näytännön aikana Caesar etsi itselleen paikkaa tuoleilta, jotka olivat
määrätyt etuoikeuden saaneille henkilöille. _Cicero_ tahtoi moittia
Caesaria liiallisesta auliudesta kunnianosoituksien jaossa ja virkkoi:

— Antaisin sinulle paikan, ellei minulla olisi niin ahdasta.

Tällä kertaa kuuluisa puhuja sai kuitenkin sattuvan vastauksen:

— Minua ihmetyttää, — huomautti hänelle Caesar, että sinulla on
ahdasta, vaikka sinä tavallisesti istut kahdella tuolilla.


* * *


Muuan nuori huimapää sai keisari _Augustukselta_ käskyn lähteä pois
leiristä.

—Mutta kuinka voin näyttäytyä kotiseudullani, — pahoitteli tämä — ja
miten selitän isälleni tämän asian?

— Sano hänelle, — vastasi keisari, — että olit tyytymätön minuun.


* * *


Rooman keisari _Galballe_ tarjottiin kerran kalaa, joka oli jäänyt
edellisestä päivästä. Kalan koskematon puoli oli käännetty ylöspäin.

— Kiiruhtakaamme, — huudahti keisari, — pelkäänpä, että pöydän alla on
sivullisia syömässä.


* * *


Roomalainen keisari _Nerva_ oli liian hyväsydäminen ja suosiollinen
edeltäjänsä Domitianuksen huonoille neuvonantajille. Kerran hän
antoi päivälliset muutamille ystävillensä, jolloin eräs näistä
neuvonantajista istui pöydän ääressä aivan keisarin vieressä.

Tuli puhe Catullus Messalinuksesta, ilkeästä ilmiantajasta, jota
Domitianus oli käyttänyt usein mustaamaan oikeuden edessä kunniallisia
kansalaisia.

— Mitähän hän nyt tekisi, jos olisi elossa? — kysyi Nerva.

— Luulen, että hän istuisi kerallamme pöydässä, — vastasi yksi
vieraista.


* * *


Rooman keisari _Hadrianus_ ei myöntynyt erään anojan pyyntöön, jonka
tukka oli alkanut harmaantua. Vähän myöhemmin tuli sama henkilö
uudelleen tukka värjättynä keisarin puheille ja uudisti pyyntönsä.
Keisari, joka huomasi petoksen, vastasi:

— Annoin kieltävän vastauksen jo isällesi.


* * *


Eräältä kreikkalaisten lähettiläältä kysyttiin Roomassa, tuliko hän
omasta aloitteestaan vai oliko hän hallituksen lähettämä.

— Jos onnistun tehtävässäni, olen synnyinmaani lähettämä, mutta ellen
onnistu, olen omasta aloitteestani lähtenyt, — vastasi hän.


* * *


Englannin kuningas _Rikhard Leijonamieli_ sai yhdessä Ranskan
kuninkaan _Filip II Augustin_ kanssa kolmannella ristiretkellä voiton
saraseeneista. Ketään muuta eivät voitetut niin pelänneet kuin Rikhard
Leijonamieltä, jota he kaikin tavoin koettivat saada käsiinsä.

Eräänä päivänä, kun kuningas oli seuralaisineen metsästämässä, olivat
saraseenit väijyksissä ja yllättivät hänet. Kahakassa kaatuivat
Rikhardin ympäriltä kaikki miehet paitsi eräs Wilhelm niminen ritari.

Kun Wilhelm nyt huomasi kuninkaan vaaranalaisen aseman, huusi hän
vihollisille:

— Minä olen kuningas, minä antaudun!

Heti hyökkäsivät viholliset hänen kimppuunsa, vetivät hänet hevosen
selästä ja raastoivat mukanaan. Kuningas pääsi pakenemaan.

Muhammedilaisten sulttaani Saladdin oli jalo hallitsija, joka piti
uskollisuutta yhtä suuressa arvossa kuin urhoollisuutta. Saatuaan
kuulla asian oikean laidan osoitti hän vangille yhtä suurta huomiota
kuin kuninkaalle ja antoi hänelle vapauden sillä ehdolla, että Rikhard
puolestaan päästäisi pois kymmenen hänen luonaan olevaa emiiriä.


* * *


Muuan sulttaani oli kirjoittanut runon. Hän luki sen ministerilleen ja
kysyi häneltä, mitä hän piti siitä.

— Herra, — vastasi ministeri, — jos tahdot tietää totuuden, — niin
runo, on huono.

Harmistuneena antoi sulttaani heittää miehen vankilaan.

Muutaman viikon perästä sulttaani sepitti taas runon.

Hovimiehet kiittelivät sitä ylenmäärin, mutta sulttaani ei oikein
uskonut heitä, vaan kaipasi tunnollisempaa arvostelua.

Hän antoi tuoda ministerin vankilasta ja luki runonsa hänelle.

— Herra, — huusi tämä heti, — runosi on ihmeellisen kaunis!

— Näetkö, — sanoi sulttaani iloisesti, — muutama viikko sitten
tuomitsit runoani niin ankarasti.

— Sinä unohdat, herrani, että minä olen ollut nämä viikot sellaisessa
paikassa, jossa oppii arvostelemaan lempeästi ruhtinaitten runoja.


* * *

_ Fransiscus Assiisilainen_ oli perustanut fransiskaanien
kerjäläismunkkikunnan. Veljeskuntaan kuuluvat munkit olivat luopuneet
kaikesta ja antaneet omaisuutensa köyhille. Avunpyytäjille oli aina
jotakin annettava. Kuka antoi leipäkannikkansa, kuka viittansa,
housunsa tai paitansa hihan. Kerran kun ei ollut muuta annettavaa,
ruvettiin tyhjentämään veljeskunnan kappelia.

— Jumalalle on otollista nähdä alttarinsa paljaana ja lapsensa
vaatetettuina, — virkkoi Fransiscus. — Mene, veljeni, ja ota liina
alttarilta.

Kerran sanoi eräs veljistä:

— Meillä ei ole mitään pyytäjälle, joka seisoo tuolla ovella. Ei ole
muuta jäljellä kuin yksi ainoa Uusi Testamentti, josta luemme aamuisin,
kun ei ole rukouskirjaa.

— Anna hänelle Uusi Testamentti. Se on otollisempaa kuin meidän
lukemisemme.


* * *


Asuessaan Ravennassa »Jumalaisen näytelmän kirjoittaja» _Dante_
kulki pitkin kaupungin katuja. Katsellessaan tuota ei tosin kovin
kookasta, mutta kuitenkin kunnioitusta herättävää olentoa ankarine
kasvonpiirteineen ihmiset kuiskasivat toisilleen:

— Tuossa kulkee mies, joka on käynyt sekä helvetissä että paratiisissa.

Kerran Dante kuuli, että kahden vastaantulijan keskustelu koski häntä.
Toinen heistä sanoi:

— Katso, tuossa tulee mies, joka on käynyt helvetissä. Hän käy siellä
niin usein kuin tahtoo ja kertoo sitten kirjoissaan kokemuksiaan meille.

— Uskon sen kyllä, — virkkoi toinen, — näkee jo hänen ruskeasta
ihostaan ja kiharista hiuksistaan, että hän on kulkenut tulen ja savun
kautta.

Tätä kuullessaan Dante ei voinut olla sydämellisesti nauramatta.


* * *


Kuuluisan italialaisen taidemaalarin _Giovanni Bellinin_ oli
Konstantinopoliin kutsunut sulttaani Muhamed II, joka tahtoi
taiteilijalta tilata itselleen Johannes Kastajan kuolemaa esittävän
taulun.

Kun taulu oli valmis, oli sulttaani siihen tyytyväinen, mutta huomautti
vain, ettei poikkihakattu pää ollut kyllin ilmehikäs.

Bellini lupasi miettiä asiaa ja korjata maalauksensa, mikäli se oli
mahdollista.

Kun hän oli saapunut työhuoneeseensa, tuli hänen luokseen kaksi miestä.
Toinen heistä hakkasi toiselta pään poikki ja virkkoi kauhistuneelle
taiteilijalle, että sulttaani oli käskenyt antaa hänelle mallin
tauluaan varten.

Bellinin mieltä järkytti tällainen itämainen avuliaisuus niin suuresti,
että hän matkusti kiireimmän kaupalla pois koko Konstantinopolista.


* * *


_Kolumbus_ oli kerran pidoissa espanjalaisten ylimysten luona. Eräs
läsnäolijoista virkkoi silloin:

— Signor Cristoforo, vaikkapa ette olisikaan löytänyt Intiaa, niin
olisi meillä ollut muitakin, jotka olisivat voineet yrittää samaa,
sillä tämä meidän Espanjamme on täynnä suuria miehiä.

Kolumbus piti parhaana olla vastaamatta mitään näihin sanoihin. Hän
pyysi, että hänelle tuotaisiin kananmuna. Munan hän pani pöydälle ja
sanoi:

— Hyvät herrat, lyön vetoa vaikka kenen kanssa, ettette voi saada tätä
munaa päällään seisomaan, mutta minä voin.

Kaikki koettivat, mutta yksikään ei voinut sitä tehdä. Kolumbus otti
silloin munan, kopautti sen pään rikki ja pani sen sitten pystyyn.

— Ei mikään ole tuon yksinkertaisempaa, — huudahtivat toiset.

— En epäile sitä ensinkään, — myönsi Kolumbus, — mutta kukaan ei tullut
sitä ajatelleeksi. Samalla tapaa olen löytänyt Intiankin.

Löytäessään Amerikan luuli näet Kolumbus löytäneensä Intian.


* * *


Paavi Paavali III:n juhlamenojenohjaaja huomautti kerran, että
_Michelangelon_ maalaus »Viimeinen tuomio» sopii paremmin ravintolaan
kuin paavin kappeliin. Kuultuaan tämän huomautuksen, taiteilija
päätti, työn vielä ollessa puolivalmiina, omalla tavallaan kostaa
ymmärtämättömälle viisastelijalle. Hän kuvasi hänet manalassa
riehuvaksi Minos-hirviöksi.

Kun hovimies näki joutuneensa sellaiseen paikkaan, pyysi hän ja rukoili
paavia vapauttamaan hänet kauheasta vankeudestaan.

— Minulla on valta sitoa ja päästää maan päällä ja taivaassa, — vastasi
paavi hymyillen, mutta manalassa en mahda mitään. Jää siis sinne!


* * *


Neljä vuotta ennen kuolemaansa teetti keisari _Maksimilian I_ itselleen
ruumisarkun, jota hän kuljetti mukanaan kaikkialle. Usein katseli hän
tätä ruumisarkkua ja sanoi itselleen:

— Mihin valmistaudut, Maksimilian? Mitä tavoittelet, olethan jo kyllin
onnellinen? Niin monet maat ovat sinulle nyt ahtaat, mutta kerran sinut
suljetaan tähän ahtaaseen kammioon!


* * *


Kaarle V:n kokoonkutsumilla Wormsin valtiopäivillä v. 1521 otettiin
käsiteltäväksi suurta mieltenkuohua herättänyt Lutherin asia. Nuori
keisari oli antanut _Lutherille_ suojeluskirjeen, mutta ystävät
kielsivät häntä lähtemästä kokoukseen muistuttaen uskonpuhdistajan
Johan Hussin kohtaloa. Vähän ennen Wormsiin saapumistaan hän sai vielä
vastaanottaa varoituksia suosijoiltaan.

Näihin varoituksiin Luther vastasi:

— Vaikka siellä olisi yhtä monta pirua kuin tiiliä katoilla, niin menen
sinne kuitenkin.

Kun Luther astui ensi kertaa kokoukseen, keisarin ja loistavien
henkilöiden eteen, kalpeni hän ja näytti olevan vähän hämmästynyt.
Kysymykseen, pysyikö hän kirjoituksissaan esittämissä mielipiteissä,
vai peruuttiko hän ne, vastasi hän pyytävänsä mietintöaikaa.

Seuraavana päivänä hän vastasi rohkeasti kaikkiin hänelle tehtyihin
kysymyksiin ja lausui pysyvänsä horjumatta mielipiteissään niin kauan
kuin ei oltu näytetty niiden paikkansa pitämättömyyttä toteen Pyhästä
Raamatusta. Kun häneltä pyydettiin uudelleen suoraa ja varmaa vastausta
siihen, tahtoiko hän peruuttaa sen, mitä oli lausunut vai ei, vastasi
hän:

— Koska minulta nyt vaaditaan suora vastaus, niin tahdon minä antaa
sellaisen, jolla ei ole sarvia eikä hampaita, nimittäin tällaisen:
»Ellei ajatuksiani todistuksilla Pyhästä Raamatusta tai muilla selvillä
todistuksilla kumota, en voi enkä tahdo mitään peruuttaa. Tässä minä
seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen.»

Kaikki, etenkin keisari, ihmettelivät miehen rohkeutta. Katolisten
pyynnöistä huolimatta ei keisari rikkonut Lutherille antamaansa
suojeluskirjettä, vaan salli hänen poistua kokouksesta. Lutherin
turvallisuus ei olisi sittenkään ollut taattu, elleivät ystävät olisi
vieneet häntä Wartburgin linnan muurien turviin.


* * *


_Lutherin_ luo tuli kerran mies, joka keräsi varoja johonkin
hyväntekeväisyystarkoitukseen. Suurella uskonpuhdistajalla ei sattunut
olemaan penniäkään rahaa. Mutta hän muisti, että hänellä oli vanha
Joakim-taaleri (Joachimsthalissa lyötetty taalerin raha) eräässä kaapin
laatikossa.

Hän meni kaapin luo ja sanoi:

— Mitä täällä teet, Joakim? Näethän, miten laiska olet. Ulos täältä
muita hyödyttämään!


* * *


Kuuluisa englantilainen näytelmäkirjailija _Shakespeare_ oli myös etevä
näyttelijä.

Kerran hän näytteli kuninkaan osaa eräässä murhenäytelmässä ja seisoi
näyttämöllä lähellä kuninkaallista aitiota. Hän oli juuri jakelemassa
erilaisia määräyksiä hovilaisilleen, kun kuningatar Elisabet, haluten
laskea leikkiä, pudotti nenäliinansa näyttämölle.

Shakespeare ei kuitenkaan hämmästynyt tästä odottamattomasta,
asiaaankuulumattomasta tapauksesta. Hän kääntyi hovinarria esittävän
näyttelijän puoleen ja lausui:

— Ennenkuin poistut, otapa ylös kuningatar-sisareni nenäliina!


* * *


Kerran kun kuningatar Elisabet meni viemisille kuuluisan tiedemiehen
Francis _Baconin_ pieneen maakartanoon, jonka tämä oli rakennuttanut
kuningattaren määräyksestä kysyi valtijatar häneltä, miksi hän oli
valmistuttanut itselleen niin kovin pienen talon.

Minä en ole, arvoisa kuningatar, rakennuttanut sitä itselleni pieneksi,
— vastasi Bacon, vaan syy on yksinomaan kuningattaressani, joka on
tehnyt minut liian isoksi taloon!


* * *


Eräs espanjalainen ylimys kertoi kuninkaalleen Ranskan kuninkaan
_Henrik IV:n_ sairastavan irstaisen elämän aiheuttamaa luuvaloa siinä
määrin, että hän vain vaivoin kykeni liikkumaan.

Henrik IV, joka oli aikansa siveellisimpiä hallitsijoita, sai tämän
tietoonsa ja pani korvansa taakse.

Muutaman vuoden kuluttua saapui samainen ylimys lähettiläänä Ranskaan.

Lähettiläs sai kutsun saapua aamulla kello kuudelta kuninkaan luo. Hän
noudatti kutsua ja tapasi kuninkaan neuvottelusalissa odottamassa.

Keskustelu alkoi, kestäen yhtämittaa useita tunteja. Kuningas käveli
koko ajan, joten ei lähettiläskään voinut istuutua. Yhä jatkoi kuningas
keskustelua.

Lähettiläs kalpeni väsymyksestä, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.

Huomattuaan tämän päästi kuningas onnettoman menemään.

Noin tunnin kuluttua kutsutti kuningas lähettilään uudelleen luoksensa.

— Pyydän nöyrimmästi, että vastaanotto ja keskustelut siirretään
huomiseksi, — pyysi lähettiläs kalpeana.

Hymyillen sanoi tällöin kuningas:

— Kun palaatte Espanjaan, tiedän teidän voivan todistaa, että Henrik
IV:ttä ei vaivaa luuvalo, kuten aikaisemmin olette herrallenne
uskotellut.


* * *


Tähtitieteilijä Galileo _Galilei_ oli tullut siihen johtopäätökseen,
että maa kiertää auringon ympäri, ja joutunut tästä maailmaa
mullistavasta keksinnöstään inkvisitsionituomioistuimen eteen.
Ankarilla uhkauksilla pakotettiin hänet luopumaan uudesta opistaan.

— Minä Galilei, — saneli hän oikeuden edessä, 70 vuoden vanhana
asetettuna mieskohtaisesti oikeuden eteen, polvillani ollen ja silmieni
edessä pyhät evankeliumit, joita kosketan käsilläni, luovun sydämestäni
ja vilpittömällä uskolla opistani ja kiroan ja inhoan erehdyksiä ja
järjenvastaisia harhaoppeja.

Mutta noustuaan polviltaan sanoi hän uhmaten, silmät maahan luotuina ja
maata jalallaan polkien:

— Se pyörii sittenkin!


* * *


Taidemaalari _van Dyk_ oli taitavin kuuluisan flaamilaisen
taiteilijamestarin Rubensin oppilaista.

Eräänä iltana, kun mestari oli lähtenyt ulos, menivät hänen oppilaansa
salaa mestarin huoneeseen katsomaan hänen töitänsä. Kun he tungeksivat
erään taulun ääressä, lankesi eräs heistä taulua vasten ja töhri
muodottomaksi Magdaleenan käsivarren ja neitsyt Marian posken ja leuan.

Kaikki peljästyivät sanomattomasti, mutta sitten suostui van Dyk
korjaamaan taulun. Hän ryhtyi heti työhön ja sai sen ajoissa valmiiksi
ennen Rubensin tuloa. Hänen korjauksensa onnistui niin hyvin, että
kun Rubens seuraavana aamuna näytti taulua pelosta vapisevalle
oppilailleen, hän virkkoi:

— Tuossa on käsivarsi ja pää, jotka eivät ole huonointa, mitä minä olen
tehnyt!

Mainittu taulu on Rubensin kauneimpia, nimeltä »Ristiltä alas
ottaminen». Sitä säilytetään Neitsyt Marian kirkossa Antwerpenissä.


* * *


Eräs hovimies pyysi kardinaali _Mazarinilta_ lupaa saada kolmella
sanalla kuvata hänelle vaikeaa asemaansa.

— Hyvä! — sanoi kardinaali, — tehkää se, mutta sillä ehdolla, että ette
todellakaan käytä useampia sanoja.

Hovimies kumarsi.

— Kylmää ja nälkää, — virkkoi hän.

— Puita ja leipää, — vastasi siihen Mazarin heti sattuvasti.

Avunpyytäjä sai eläkkeen, joka turvasi hänen toimeentulonsa.


* * *


Kerran tuli Ruotsin kuningas _Kaarle XI_ halvan ratsumiehen puvussa
Neriken maakunnan majataloon. Syötyään siellä talonpoikaisen aterian
hän rupesi isännän kanssa keskustelemaan paikkakunnan asioista.

— Niin, — sanoi isäntä, — mikäs meillä muuten olisi eläessä, mutta kun
on sellainen vouti, joka pitää omaisuuttamme kuin omaansa.

— No, miksi eivät talonpojat valita? — kysyi kuningas.

Valita! Kyllä kai! Ette näy tuntevan olojamme. Onneton se, joka
valittaa uskaltaisi. Meillä on vouti, joka omasta mielestään on
kuningastakin suurempi herra. Ei, herra hevoskauppias! parasta on
kärsiä ja olla vaiti.

Kuningas näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Äkkiä kysyi hän kiivaasti:

— Missä asuu talonpoika, jolta kerroit voudin vieneen hevosen?

— Aivan lähellä tässä. Huomenna viettää hänen poikansa häitä
lähikylästä kotoisin olevan köyhän tytön kanssa.

— Täälläpäin kuuluu olevan tapana, että morsiuspari ajaa ensin kirkkoon.

—Niin on.

— Missä vouti asuu?

— Eipä hänkään kaukana asu, mutta Herra varjelkoon teitä tulemasta
häntä liian lähelle. Passikin pitäisi olla aivan puhdas.

Kuningas hymyili ja sanoi:

— En ole mikään pelkuri, ja, mitä passiin tulee, on sen kuningas itse
kirjoittanut.

— Mitä! Kuningas itse! — huudahti majatalon isäntä, — ja minä kun olen
luullut, ettei kuningas itse koskaan sellaisia kirjoita.

— Tiedättekö, onko vouti nyt tavattavissa?

— Tuskinpa, sillä huomenna hän lähtee matkoille.

Se mies kulkee kuin ruhtinas.

— Mutta kuulkaapas, isäntä! Sallikaa minun olla morsiusparia
kyyditsemässä kirkkoon Teidän sijastanne.

— Hyvin se kyllä kävisi laatuun, jos vain Teillä olisi kirkkotakki, —
vastasi isäntä iloisesti. — Mutta tuo teidän harmaa nuttunne ei oikein
sovi Herran huoneeseen.

No, vähät siitä, jos takki on harmaa, vai palvellaanko täällä Jumalaa
vaatteilla?

Ei, ei, hyvä hevoskauppias, — myönnytteli isäntä. Oikeassa olette!
Mutta minulla on nyt huono hevonen, kun vouti vei paremman.

— Missä on luuskanne?

Karvain mielin isäntä toi hevosensa nähtäväksi. Kuningas silmäili konia
ja sanoi sitten tyynesti:

— Myykää hevosenne minulle! Maksan siitä sata tukaattia!

Mi-mitä te sanotte? Mistä teillä niin paljon rahaa on? Ettehän vain ole
varastanut?

Älä siitä huolehdi, — sanoi kuningas ja alkoi laskea kultarahoja
ällistyneen talonpojan kouraan. Sitten hän lisäsi:

Älä hiiskahda tästä kaupasta kenellekään. Kuningas nousi ostamansa
konin selkään ja lähti toteuttamaan suunnitelmiaan.

Muutaman tunnin kuluttua hän astui voudin konttoriin.

— Mitä asiaa? — ärjäsi lihava vouti.

Olisiko herra voudilla vaunuhevosia myytävänä?

Kyllä niitä on, mutta eivät ne ole kaupan sellaisille kuin sinä.
Ymmärrätkö? — kivahti vouti ja näytti ovea.

— Sananen vielä, pyysi kuningas.

— Ulos, minulla ei ole aikaa!

— Siivommalla, siivommalla, ei tässä mitään kiirettä ole! — sanoi
kuningas.

Samassa hypähti vouti pystyyn, sieppasi ryhmysauvansa ja alkoi sillä
löylyttää vierasta.

— Seis! — ärjäsi hevoskauppias, — minä olen kuningas!

Samassa hän istui jo pöydän ääressä kirjoittamassa Örebron maaherralle.

— Kuulkaapa nyt, vouti! Lupaattehan vaununne morsiusparille
häälahjaksi? — kysyi kuningas.

— Lupaan, — änkytti vouti.

— Nyt Örebrohon!

Voudin oli nyt lähdettävä Örebrohon ja annettava maaherralle kuninkaan
kirje. Siinä oli kirjoitettuna: »Pane tämä mies torniin neljäksitoista
päiväksi vedelle ja leivälle, ettei hänen muuten tarvitse laihduttaa
lihavaa ruumistaan.»


* * *


Kerran tunkeutui eräs rohkea varas Ranskan kuningas _Ludvig XIV:n_
palatsiin ja alkoi irroittaa seinäkelloa kuninkaan asuinhuoneen
seinältä. Mutta sattumalta tuli silloin kuningas sisälle. Menettämättä
malttiaan huudahti varas:

— Ai! Tikapuut kaatuvat!

Kuningas, joka ei epäillyt mitään, luuli että hänen edessään oli hovin
kelloseppä. Hän riensi nopeasti tikapuiden luo ja tuki niitä jalallaan,
kunnes varas oli saanut otetuksi kellon seinältä. Tämän tehtyään varas
poistui.

Jonkun ajan kuluttua ilmoitettiin kuninkaalle, että hänen huoneestaan
oli uskomattomalla rohkeudella varastettu kallisarvoinen seinäkello.

— Älkää puhuko siitä kenellekään! — huudahti kuningas. — Muuten voidaan
minua syyttää osanotosta varkauteen, sen tähden että minä pitelin
tikapuita, kun varas vei kellon.


* * *


Kerran _Ludvig XIV_ sai kuulla, että hänen hovimiehensä kieltäytyivät
syömästä mainion näytelmäkirjailijan _Molièren_ kanssa, häntä kun
pidettiin tavallisena näyttelijänä. Silloin hän käski kattaa pöydän
ja tuoda aamiaiseksi paistetun kanan. Pöytäkumppanikseen pyysi hän
Molièren. Hän jakoi kanan tämän kanssa ja antoi hovimiesten astua
sisään. Näille hän sanoi:

— Kuten näette, syön minä nyt Molièren kanssa.

Tästä lähtien ei kukaan enää tohtinut loukata Molièrea. Päinvastoin
pidettiin erityisenä kunniana istua hänen kanssaan saman pöydän ääressä.


* * *


Suuri matemaatikko ja painolain keksijä Isaac _Newton_ oli tavattoman
hajamielinen.

Kotoa poistuessaan hän tavallisesti ripusti ovelleen pahvitaulun,
johon oli kirjoitettu sanat »ei ole kotona», sillä hänellä ei ollut
palvelusväkeä.

Kerran lähdettyään erään ystävänsä luo hän muisti matkalla, että ei
ollut muistanutkaan ottaa mukaansa kirjaa, jonka oli ottanut lainaksi
ja aikonut nyt viedä takaisin omistajalleen. Viipymättä palasi
hän kotiin, nousi ylös rappusia, pysähtyi asuntonsa ovelle, luki
ilmoituksen »ei ole kotona», pudisteli päätään ja sanoi pahoillaan:

— Minkäs sille mahtaa.

Sitten hän lähti ystävänsä luo.


* * *


Ranskalainen kirjailija _Fontenelle_ oli pyrkinyt kolme kertaa Ranskan
akatemian jäseneksi, mutta oli joka kerran saanut hylkäävän vastauksen.
Hän kertoi siitä mielellään ja lisäsi aina:

— Minä olen kertonut tämän jutun kaikille, jotka ovat olleet pahoillaan
hakemuksensa hylkäämisestä, mutta en ole vielä ketään saanut
lohdutetuksi.


* * *


Eräs henkilö lausui kerran ihmettelynsä _Fontenellelle_ sen johdosta,
ettei tällä ollut ketään vihamiestä. Hän kysyi tältä:

— Millä keinoin olette saanut tämän ihmeen aikaan?

— Kahdella puheenparrella, jotka aina ovat kielelläni, — vastasi
Fontenelle, -— ne ovat: »kaikki on mahdollista» ja »koko maailma on
oikeassa».


* * *


Ranskalainen kirjailija _Montesquieu_ oli tunnettu kekseliäisyydestään.
Kerran hän joutui ankaraan kiistaan muutaman lähetystön nuoren
sihteerin kanssa.

Sihteeri kiivastui ja huudahti:

— Ellen ole oikeassa, annan teille pääni!

— Minä otan vastaan sen, — vastasi Montesquieu hymyillen. —
Tyhjänpäiväiset lahjat eivät suinkaan vahingoita ystävyyttä.


* * *


_Kaarle XII_ oli luonteeltaan hyvin ylpeä. Nuoruudessaan hän piti oman
päänsä eikä tahtonut lukea vieraita kieliä, vaikka niiden oppiminen
olisi ollut hänelle hyvin helppoa.

— Kuinka silloin käy, — nuhteli kotiopettaja prinssiä, — kun Teidän
pitää päästää puheillenne vaikkapa vain Ranskan lähettiläs ja
keskustella hänen kanssaan kahden kesken ranskaksi?

— Jos lähettiläs tulee minun luokseni, niin täytyy hänen sitä varten
opetella ruotsia. Minä en aio häntä varten takoa päähäni ranskaa! —
vastasi Kaarle ylpeästi kohottaen, päätään.


* * *


_Kaarle XII_ oli kuuluisa henkilökohtaisesta urhoollisuudestaan. Erään
venäläisiä vastaan käydyn taistelun aikana hän saneli teltassaan
kirjurilleen paraikaa tärkeää kirjettä, kun yhtäkkiä sisään lensi
tykinkuula tupsahtaen syvälle maahan kuninkaan jalkojen juureen.

Kirjuri heitti kynän kädestään ja oli vähällä pyörtyä.

— Miksi ette kirjoita? — kysyi kuningas rauhallisesti.

— Pommi, Teidän Majesteettinne! — sai kirjuri vaivoin sanotuksi.

— Mitä tyhmyyksiä, tiuskasi kuningas, — pommilla ja kirjeellä ei ole
toistensa kanssa mitään tekemistä. Jatkakaa!


* * *


Eräänä päivänä heinäkuussa 1714 purjehti suomalainen merisankari Niilo
_Ehrenskiöld_ tykkialuksellaan pienen laivueen seuraamana Ahvenanmaan
saaristossa, kun venäläinen laivasto yliamiraali Apraksinin johdolla
yllätti hänet. Ehrenskiöldillä ei ollut mitään apua odotettavissa. Hän
vetäytyi pieneen kapeaan salmeen, niin että tykkialus joutui keskelle
ja sen kummallekin puolelle kolme kaleeria. Ehrenskiöld tiedusteli
vielä miehiltään, antautuisivatko he vai puolustautuisivatko viimeiseen
mieheen. Yksimielisesti päättivät he taistella isänmaansa ja kunniansa
puolesta.

Hetken kuluttua saapui Apraksinin lähetti ja kehoitti Ehrenskiöldiä
antautumaan.

— Ei kuningas ole uskonut minulle laivoja sitä varten, että minä niitä
kenelle tahansa lahjoittelisin, — vastasi Ehrenskiöld.

Kova taistelu syntyi. Kolmannen rynnäkön jälkeen voittivat venäläiset.

Ehrenskiöld oli haavoittunut. Tiedottomassa tilassa hänet vietiin
vankina venäläiseen laivaan.

Siellä hän joutui itse tsaari Pietari suuren huomion esineeksi. Kun
Ehrenskiöld jonkun ajan kuluttua tuli tajuihinsa, kumartui keisari
hänen ylitsensä ja suuteli haavoitetun sankarin otsaa. Sitten hän antoi
määräyksiä sairaan hoitamisesta. Ehrenskiöldin hämmästys oli kuvaamaton.

Kun Ehrenskiöld parani, otti tsaari hänet mukaansa Moskovaan, esitytti
hänet senaatille ja pyysi palkintoa siitä, että oli vanginnut niin
uljaan sankarin.

Oltuaan seitsemän vuotta vankina pääsi Ehrenskiöld 1721 tehdyn rauhan
johdosta vapaaksi. Tsaari koetti mitä houkuttelevimmilla tarjouksilla
saada hänet palvelukseensa, mutta turhaan. Samalla kun tsaari antoi
Ehrenskiöldille lahjaksi kallisarvoisen rasian, lähetti hän Ruotsin
kuninkaalle kirjeen, jossa hän lämpimin sanoin kiitti Ehrenskiöldin
uljuutta.


* * *


Rakennettuaan Pietarin kaupungin suolle Nevajoen suuhun monen
monituisen ihmishengen hukalla kysyi _Pietari suuri_ hovinarri
Balakirevilta, mitä kansa sanoo uudesta pääkaupungista.

— Hallitsijani! — vastasi tämä tsaarille, joka hyvillään odotti
mairittelevia lausuntoja, — kansa sanoo:

    »Ensinnäkin meri,
    sitten vielä veri,
    kolmanneksi märkä suo,
    neljänneksi voihke tuo.»

Suora vastaus hämmästytti Pietari suurta. Häntä suututti se, että uuden
pääkaupungin paikkaa arvosteltiin huonoksi ja että rakennuttamisen
vaatimista uhkeista muistutettiin.

— Pitkällesi! — huudahti hän kiihtyneenä.

Tapansa mukaan hän rankaisi vihansa aiheuttajaa kepillä, jota hän aina
kuljetti mukanaan, toistaen kullakin iskulla vastauksen sanoja:

— Tässä on sulle meri, tässä on sulle veri, tässä on sulle märkä suo ja
tässä vielä voihkettakin!


* * *


_Pietari suuri_ saapui kerran äkkiarvaamatta Aunuksen maaherran luo,
joka oli jo vanha mies.

— Mitäs anomuskirjelmiä on sinulla? — kysyi Pietari.

Ukko lankesi tsaarin jalkojen juureen.

— Suo anteeksi hallitsija, ei kerrassaan mitään.

— Kuinka se on mahdollista?

— Minä en salli mitään anomuskirjelmiä, tyydytän kaikki armonanojat
enkä jätä kansliaan jälkeäkään mistään riidasta.

Pietari oli menettelyyn sangen tyytyväinen.

Saatuaan jonkun ajan kuluttua kuulla erään viraston jäsenten välisestä
epäsovusta määräsi hän Aunuksen maaherran tuotavaksi Pietariin.

— Vanhus, sanoi hän tälle, — tahdon, että täälläkin toimit yhtä
omavaltaisesti kuin Aunuksessa ja sovitat riitapuolet kuuntelematta
heidän selityksiään.


* * *


_Pietari suuri_ joutui kerran tuntemattomilla vesillä purjehtiessaan
suureen vaaraan. Myrskyn kiidättämät jääröykkiöt uhkasivat musertaa
hänen laivansa. Merimiehet olivat kauhuissaan, sillä tuho näytti
varmalta. Perämies oli ainoa, joka ei malttiaan menettänyt.

Tsaari astui hänen luokseen ja rupesi tiedustelemaan joitakin laivan
ohjausta koskevia seikkoja.

Välittämättä rahtuakaan tsaarin läsnäolosta ja kysymyksistä vastasi
perämies tuimasti:

— Älä häiritse minua! Tiedän tehtäväni ja ymmärrän sen paremmin kuin
sinä.

Ja sitten hän ohjasi alusta valtavien jäätelien lomitse
järkkymättömällä tyyneydellä.

Tunnin kuluttua saapui laiva onnellisesti Arkangelin satamaan. Perämies
jätti silloin peräsimen, juoksi tsaarin luo ja heittäytyi polvilleen
hänen eteensä pyytäen anteeksi käytöstään merellä.

Keisari hymyili, käski hänen nousta ja suuteli häntä otsalle sanoen:

— Sinä olet minun pelastajani! Koroitan sinut kapteeniksi ja muistan
sinua aina hyvänä ystävänäni.


* * *


_Fredrik suurella_ oli tapana tehdä jokaiselle kaartiin tulleelle
sotilaalle kolme kysymystä: kuinka vanha olet, kuinka monta vuotta olet
ollut palveluksessani ja saatko säännöllisesti palkkaa ja pukimia?

Fredrik suuren kaartiin tuli sitten kerran eräs ruotsalainen, joka ei
lainkaan osannut maan kieltä.

Kaksi päivää opetettiin ummikkoruotsalaista vastaamaan kuninkaan
kolmeen kysymykseen, ja päällystö oli jo hyvillään siitä, että kaikki
menee taas hyvin, niinkuin ennenkin. Mutta sattumalta aloittikin
Fredrik suuri tällä kertaa toisesta kysymyksestään:

— Montako vuotta olet ollut palveluksessani?

— Kaksikymmentä vuotta, — vastasi ruotsalainen varmasti.

— No, kuinkas vanha sinä sitten olet?

— Yhden vuoden, Teidän Majesteettinne!

— Kuningas hämmästyi yhä enemmän ja huudahti:

— Minä nähtävästi menen tässä järjiltäni!

— Oikeaan aikaan, Teidän Majesteettinne, — antoi ruotsalainen
viivyttelemättä vastauksensa kuulua.


* * *


_Fredrik suuri_ sai usein osoittaa jalomielisyyttään ja hän teki sen
aina sangen henkevällä tavalla.

Kerran hän tarkasti Spandaun vankilaa ja kysyi jokaiselta rikolliselta,
mitä pahaa hän oli tehnyt. Lopullisesti selittivät kaikki tulleensa
syyttä vangituiksi. Vain yksi rikollinen oli sellainen, joka sanoi
suoraan kuninkaalle:

— Teidän Majesteettinne, minä olen kaikista rikollisista täällä pahin,
ja rangaistus, joka minun on kärsittävä, on minulle aivan liian lievä.

Silloin virkkoi kuningas:

— Mitä teet sinä kurjimus täällä näiden hyvien ihmisten joukossa? Mene
matkaasi!


* * *


_Fredrik suuri_ antoi rauhan aikana eräälle upseerille ritarinmerkin.

— Majesteetti, — selitti tämän tapahtuessa omapäinen soturi, — vain
sotakentällä voin ottaa ritarinmerkin vastaan.

Nauraen kuningas vastasi siihen:

— Joutavia! En toki voi aloittaa sotaa ripustaakseni ritarinmerkin
teidän rintaanne!


* * *


Pöllnitz, _Fredrik suuren_ läheisimpiä henkilöitä, pyysi kerran
kuninkaalta suurehkoa avustusta.

— Niin, kuinka minä voin häntä auttaa, — aprikoi kuningas, — kun
kassani ovat tyhjät? Olisipa hän edes katolilainen, niin voisin hänelle
suoda vasta avoimeksi tulleen elinaikaisen eläkkeennauttijan paikan.

Nopeasti muutti Pöllnitz tapansa mukaan uskontoa ja pyysi senjälkeen
eläkettä.

— Mikä vahinko, kun en voi hänen hurskasta intoaan palkita, — virkkoi
kuningas. — Eläke on jo annettu toiselle; kuitenkin juolahtaa mieleeni,
että minulla on rabbiininpaikka vapaana. Jos hän tahtoo ruveta
juutalaiseksi, ei tämä paikka mene häneltä hukkaan.


* * *


Vuonna 1779 tahtoi _Fredrik suuri_ perustaa ananaskasvilaitoksen
hovitarhaansa Sans-Soucissa, mutta kun siinä ei ollut tilaa, ehdotti
puutarhuri, että laitosta varten otettaisiin eräs pieni puutarha,
joka oli kuninkaallisen puutarhan vieressä. Sen omisti vanha leski.
Tiedusteltaessa, mitä hänen pieni puutarhansa maksaa, vastasi leski:

— Minulle se on maksanut 400 taaleria, mutta minä myyn sen mielelläni
rakkaalle herralleni 300 taalerista.

Kun kuningas kuuli vanhan vaimon sanat, virkkoi hän:

— Hän saakoon 600 taaleria.

— Millaisissa varoissa hän muuten elää, — jatkoi hän.

— Huonoissa, hän elää juuri tuosta puutarhasta. Siitä hän saa
kasviksia, jotka sitten myy kaupunkiin.

— Hän saakoon 800 taaleria. Mutta kuinka vanha hän on?

— Seitsemänkymmentä vuotta.

— Hän saakoon vielä lisäksi 200 taaleria eläkkeeksi.

Kun köyhä leski sai tämän tietää, sanoi hän ilosta itkien:

— Jumala lisätköön hyvän kuninkaan iän minun elinpäivilläni ja tehköön
niistä jokaisen hänelle ilonpäiväksi.


* * *


_Voltaire_ istui Ludvig XV:n määräyksestä Bastiljissa, kun näyteltiin
hänen murhenäytelmäänsä »Oidipos». Hallitsijaa miellytti näytelmä siinä
määrin, että hän laski runoilijan jälleen vapauteen. Kun Voltaire
lausui hallitsijalle kiitoksensa, sanoi tämä hänelle:

— Ruvetkaa kunnon mieheksi, niin minä pidän teistä hyvää huolta.

— Tunnen itseni sanomattoman kiitolliseksi, — vastasi runoilija, —
mutta minä rukoilen, ettei Teidän Majesteettinne enää huolehtisi minun
asunnostani!


* * *


Aterioidessaan kerran suosijansa, Preussin kuninkaan _Fredrik suuren_
luona virkkoi tunnettu ranskalainen valistuskirjailija _Voltaire_:

— Minä myyn paikkani taivaassa, kuka maksaa minulle siitä taalerin?

Eräs saapuvilla oleva kuninkaallinen virkamies vastasi silloin hänelle:

— Hyvä herra, te olette nyt Preussissa, ja täällä pitää ensin voida
näyttää toteen omistusoikeutensa, ennenkuin voi mitään myydä. Voitteko
sen tehdä tässä tapauksessa?

Voltaire vaikeni, eikä kuningaskaan, joka istui hänen vieressään,
löytänyt sopivaa vastausta.


* * *


Tunnetulla ranskalaisella kirjailijalla ja ajattelijalla _Rousseaulla_
oli tapana näyttää vierailleen puutarhassa olevaa lammikkoa, johon
hän kerran eräässä elämänsä vaikeassa murroskohdassa oli aikonut
hukuttautua.

Kun kysyttiin, mikä seikka silloin esti häntä panemasta täytäntöön
aiettaan, vastasi hän:

— Koetin kädelläni vettä, ja minusta tuntui, että se oli liian kylmää.


* * *


Kuuluisa venäläinen sotapäällikkö _Suvorov_ vaati sotamiehiään
viipymättä vastaamaan kysymyksiinsä, olivatpa ne sitten kuinka
omituisia tahansa. Hän ei voinut sietää sitä, että sotamiehet
vastasivat hänelle »en voi tietää». Sellaisia hän nimitti
»envoitietäjiksi». Nopeat, sattuvat vastaukset olivat hänen mieleensä.

— Kuinka pitkä matka on maasta kuuhun? — kysyi hän kerran eräältä
vahtisotamieheltä.

— Kaksi Suvorovin päivämarssia, — vastasi tämä.

Eräänä talvisena pakkasyönä kulkiessaan tavan mukaan ohueen kesäpukuun
puettuna erään vahtisotilaan ohi hän kysyi tältä:

— Montako tähteä on taivaalla?

— Heti kohta lasken ne, Teidän Ylhäisyytenne, — vastasi sotamies. —
Yksi, kaksi, kolme... sata... kaksisataa... tuhat...

Suvorov odottaa odottamistaan ja pakkanen kiihtyy. Vihdoin tulee
Suvoroville niin kylmä, että hänen täytyy poistua, ensin kysyttyään
sotilaan nimeä. Seuraavana päivänä koroitettiin sotamies aliupseeriksi
ja Suvorov virkkoi:

— Hän voitti minut kekseliäisyydessä.


* * *


Kenraali _Suvorov_ rakasti täsmällisyyttä ja vaati sitä myös kaikilta
käskynalaisiltaan.

Kerran hän päästi adjutanttinsa lomalle. Kun loma oli loppunut, kyseli
hän adjutanttiansa, mutta tämä ei ollut vielä saapunut.

Kun adjutantti vihdoin myöhästyneenä saapui, oli hänen ensimäinen
kysymyksensä:

— Missä on Suvorov?

— Uimassa, — vastattiin hänelle.

Adjutantti kiiruhti juhlapuvussa meren rannalle. Suvorov oli jo
vedessä, kun hän näki adjutanttinsa tulevan. Tahallaan hän alkoi
silloin edetä rannasta. Adjutantti arvasi, että Suvorov aikoi tehdä
hänelle kepposen ja astui vaatteet päällä veteen. Suvorov kahlasi
etemmäksi, kunnes seisoi kaulaansa myöten vedessä. Adjutantti tuli
hänen luokseen ja pyysi kunniaa tehden menettelyhän anteeksi. Suvorov
vastasi:

— Täytä täsmällisesti päällystösi määräykset, niin ei sinun tarvitse
juhlapuvussa uida meressä!


* * *


Kun venäläinen kenraali _Suvorov_ oli haudattava, kantoivat
kaartilaiset hänen kirstunsa luostarikirkkoon. Mutta ovi oli liian
kapea, kirstu ei mahtunut ovesta sisälle. Munkit sanoivat silloin
kantajille:

— Takaisin!

Mutta vanhat soturit, jotka kantoivat rakastetun päällikkönsä ruumista,
sanoivat:

— Suvorov ei koskaan peräydy!

He tunkivat kaikin voimin, oven pihtipielet murtuivat ja kirstu tuotiin
kirkkoon.


* * *


Saksalainen kirjailija _Lessing_ oli jo nuorena sangen lukuhaluinen.
Kirjat olivat hänen suurimman riemunsa esineenä jo seitsemännestä
ikävuodesta alkaen. Kun eräs taidemaalari halusi maalata hänet
linnunpesän viereen, huudahti hän:

En tahdo, että minut maalataan linnunpesän viereen. Maalatkaa minut
kirjakasan ääreen, muuten en anna itseäni lainkaan ikuistuttaa.

Kuudentoistavuotiaana Lessing oli ylioppilaskokelas ja halusi pyrkiä
yliopistoon. Hänen isänsä kääntyi sen johdosta koulun rehtorin puoleen
ja kysyi:

— Onko poikani tarpeeksi kypsynyt voidakseen harjoittaa opintoja
yliopistossa?

— Hän on hevonen, — vastasi rehtori, — jonka täytyy saada
kaksinkertainen ruoka-annos. Luennot, jotka tuottavat toisille suuria
vaikeuksia, ovat hänelle leikintekoa. Me emme tarvitse häntä enää.


* * *


Kirjailija _Lessing_ oli yksityiselämässään usein sangen hajamielinen.
Kerran kolkutti hän hajamielisyydessään oman talonsa ovelle.

— Professori ei ole kotona, — vastasi palvelijatar, joka ei pimeässä
tuntenut isäntäänsä.

Hyvä! — sanoi siihen Lessing, — voinhan minä tulla jonkun toisen kerran.


* * *


Italialaisen luonnontutkijan Luigi _Galvanin_ vaimo oli sairastunut
ankaraan tautiin. Lääkärit määräsivät hänelle annettavaksi sammakoista
valmistettua keittoa.

Professori Galvani päätti tehdä työtä käskettyä. Hän pyydysti kymmenen
sammakkoa, puhdisti ja nylki ne huolellisesti, kiinnitti niiden
selkäytimeen kuparilangan ja ripusti ne päivänpaisteeseen kuivamaan
asuntonsa parvekkeen rautaiseen aitaukseen.

Mutta silloin muuan vähäpätöinen seikka keskeytti hänen
ruuanvalmistuksensa. Hän huomasi, että joka kerta kun sammakoiden
takaraajojen lihakset koskettivat rauta-aitausta, nytkäyttelivät
sammakot sääriään aivan kuin olisivat olleet eläviä.

Tämä pieni tapaus pani hänet miettimään. Ja hän tuli siihen
johtopäätökseen, että sammakon ruumis toimii samalla tavoin
kuin Leydenin pullo. Hermot ja selkäydin vastaavat sisäistä
metallipäällystää ja lihakset ulkopuolista. Kun ne joutuvat metalliseen
yhteyteen keskenään, tapahtuu sähköpurkaus, jonka johdosta raajat
liikahtavat.

Samalla kuin Galvanin vaimo sai sammakkokeittonsa ja tuli terveeksi,
tuli Galvanista siten maailmanmainio n.s. galvanismin eli
kosketussähkön keksijä.

Galvanin maanmies Alessandro Volta kehitti Galvanin keksintöä
edelleen ja onnistui kokeillaan saamaan aikaan pysyväisen galvaanisen
sähkövirran rakentamalla n.s. Voltan patsaan, joka ihastutti Napoleonia
niin suuresti, että hän antoi Voltalle 6.000 frangin palkinnon ja
kreivin sekä Italian kuningaskunnan senaattorin arvonimen.


* * *


Yhdysvaltojen vapaussodan aikana koettivat muutamat sotamiehet raivata
tieltä suurta puuta. Muuan nuori korpraali seisoi toimetonna vieressä
ja kehoitti sotamiehiä tarttumaan lujemmin kiinni ja ponnistamaan
kovemmin, mutta hänen kehoituksensa olivat turhia.

Hetken kuluttua saapui paikalle korkeampi upseeri, joka heti laskeutui
hevosensa selästä ja ryhtyi auttamaan sotamiehiä. Kun puunrunko oli
saatu poistetuksi tieltä, kysyi upseeri korpraalilta:

— Miksi ette auttanut sotamiehiä?

— Minä olen korpraali, — vastasi tämä.

— Minä olen Yrjö _Washington_, — sanoi silloin upseeri, — tahdon
keskustella myöhemmin teidän kanssanne tästä asiasta.


* * *


Yrjö _Washingtonilla_ oli sihteeri, joka puolusti myöhästymistään
sillä, että hänen kellonsa oli jälessä.

— Silloin täytyy joko teidän hankkia itsellenne uusi kello tai minun
uusi sihteeri, — virkkoi Washington, joka kaikissa oloissa pani suurta
painoa täsmällisyydelle.


* * *


Matkustaessaan nuorena kirjaltajana Filadelfiasta Bostoniin Benjamin
_Franklin_ pysähtyi erääseen majataloon, jonka isäntä oli kuuluisa
uteliaisuudestaan. Tuskin oli vieras istuutunut illalliselle, kun jo
isäntä alkoi ahdistaa häntä kysymyksillään.

Franklin tiesi, että vastatessaan yhteen kysymykseen hän vain yllyttää
isäntää tekemään kaksikymmentä uutta kysymystä, ja pyysi senvuoksi
saada nähdä hänen vaimoaan, lapsiaan ja palvelijoitaan.

Kun kaikki olivat koolla, nousi Franklin seisomaan ja lausui
leikillisen juhlallisesti:

— Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Lähetin noutamaan teitä antaakseni
teille tiedot itsestäni. Nimeni on Benjamin Franklin, olen
kirjanpainaja, yhdeksäntoista vuotias, asun Filadelfiassa ja olen
matkalla Bostoniin. Lähetin hakemaan teitä kaikkia, jotta, jos haluatte
vielä tarkempia tietoja, voitte kysyä ja minä vastaan, jonka jälkeen
toivon saavani syödä illalliseni rauhassa.


* * *


Itsenäisyysjulistuksen luonnos kohtasi Yhdysvaltain parlamentissa
paljon vastaväitteitä; toiset tahtoivat typistää, toiset muuttaa
sen sananmuotoa. Vihdoin nousi Benjamin _Franklin_ puhumaan. Kun ei
keskustelusta näyttänyt loppua tulevan, päätti hän saattaa asian
hyvälle tolalle kertomalla pienen kaskun.

— Eräs hattukauppias kutsui luokseen ystävänsä neuvottelemaan
ilmoituskilven ehdotuksesta, — kertoi hän. — Alkuperäisessä
ehdotuksessa oli, että ilmoituskilvelle maalataan hattu ja sen alle
»John Tomson, hattukauppias, tekee ja myy hattuja käteisellä».

Eräs ystävistä huomautti ensin, että sana »käteisellä» tuntuu
ostajasta loukkaavalta, jonka vuoksi se pyyhittiin pois. Toinen
huomasi, että sana »myy» on aivan tarpeeton, koska itsestään on
selvää, että hattukauppias myy hattuja eikä anna niitä ilmaiseksi.
Kolmannesta tuntuivat sanat »hattukauppias» ja »tekee hattuja» turhalta
toistelulta; jälkimäisiä sanoja ei siis hyväksytty. Neljäs ehdotti
poistettavaksi myös sanan »hattukauppias», koskapa kilpeen maalattu
hattu selvästi osoittaa, kuka on John Tomson. Vihdoin viides vakuutti
kiven kovaan, että tilaajalle ja ostajalle on aivan yhdentekevää,
onko hattukauppiaan nimi John Tomson tai joku muu, jonka vuoksi hän
ehdotti, että nimikin jätettäisiin pois. Siten loppujen lopuksi, ei
ilmoituskilpeen jäänyt mitään muuta kuin hattu.


* * *


Vuonna 1786 oli Edinburgissa koolla seurapiiri, johon kuului parhaasta
päästä kirjailijoita. Mutta huoneen nurkassa istui kainalosauvaansa
nojaten sairaloinen poika. Muuan kookas ja talonpojan näköinen nuori
mies nousi seisomaan ja lausui säihkyvin silmin erään runon. Lausumisen
päätyttyä puhkesivat kaikki läsnäolijat äänekkäisiin suosionosoituksiin.

Silloin kysyi tuo nuori mies:

— Tunnetteko tämän runon tekijää?

— Emme, oli vastaus. — Ettekö ole itse sitä sepittänyt?

— Minun täytyy, ikävä kyllä, tunnustaa, ettei kunnia tästä runosta
lankea osalleni, — vastasi esittäjä hymyillen. — Mutta eikö todellakaan
ole teidän joukossanne ketään, joka tietäisi, kuka tämän liikuttavan
runon on sepittänyt?

Kaikki vaikenivat hämillään. Silloin astui poikanen esille nurkastaan,
lähestyi ontuen kainalosauvansa avulla pöytää ja kuiskasi muutamia
sanoja lausujan korvaan. Tämä nousi seisomaan.

— Kuulkaa, tämä poika saa meidät häpeämään. Runo kuuluu erääseen
Langhornin kokoelmaan ja on nimeltään »Rauhan oikeus». Tämä poika on
lukenut sen ja muistaa sen vielä.

— Tiedätkö sinä, kuka minä olen? — kysyi runon lausuja edelleen pojalta
ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.

— Te olette _Robert Burns_, Skotlannin suurin runoilija, — vastasi
poika.

— No niin poikaseni, koetapa ponnistaa parhaasi päästäksesi elämässäsi
niin pitkälle, että nimeäsi mainitaan minun nimeni rinnalla.

— Mikä on nimesi?

— _Walter Scott!_

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin kertoi Walter Scott, josta tuli
maailmankuulu kirjailija, tämän kohtauksensa Burnsin kanssa, joka kuoli
surujen ja huolten murtamana v. 1796.


* * *


Etevä saksalainen kirjailija ja ajattelija Johann Gottfried von
_Herder_ tuli rippikoulun käytyään diakooni Treschon apulaissihteeriksi
ja asiapojaksi. Trescho oli uuttera kirjailija. Asiapojan huone oli
Treschon kirjaston vieressä, ja myöhäiseen yöhön saakka lueskeli aina
nuori Herder isäntänsä kirjoja.

Herderin kirjalliset taipumukset tulivat sangen merkillisellä tavalla
ilmi.

Vuonna 1762 Trescho kirjoitti lentolehtisen »Sydämeni historia».
Kahdeksantoista vuotias Herder sai kirjoittaa sen puhtaaksi, panna
kirjekuoreen ja viedä postiin Königsbergissä asuvalle kirjakauppias
Kanterille lähetettäväksi.

Jonkun ajan kuluttua tuli Trescholle kirje Kanterilta.

— Olen saanut lähettämässänne paketissa, — kirjoitettiin siinä, — runon
»Kyyrokselle, Astyageen lapsenlapselle», jonka olen lukenut suurella
ihastuksella, painattanut ja näyttänyt asiantuntijoille, jotka pitävät
sitä erittäin onnistuneena.

Trescho kutsui luokseen Herderin.

— Oletko sinä kirjoittanut runon? — kysyi hän.

Herder punastui ensin, mutta hymyili sitten ja vastasi myöntävästi.


* * *


Joku _Goethen_ ystävistä oli julkaissut lentolehtisen, jossa kerrottiin
jonkun verran ilkeämielisesti runoilijan kotielämästä. Kaikesta
päättäen kuului lentolehtisen nimetön sepittäjä runoilijan lähimpään
ystäväpiiriin.

Goethe oli tietysti asiasta sangen pahoillaan ja koetti saada selville,
kuka tekijä oli.

— Kun kävelin edestakaisin huoneessani, — kertoi hän myöhemmin, — ja
luin tuota kirjoitusta ääneen, olin esitystavasta, sen hyökkäyksistä
ja sanankäänteistä aivan selvään kuulevinani Wagnerin äänen, ja hän se
olikin.

Säveltäjä Wagner oli sillävälin katunut tekoaan, ilmaissut itsensä
Goethen äidille ja anonut häntä puhumaan hänen puolestaan.

— Tässä tuli hänelle avuksi, — jatkoi Goethe, — se seikka, että olin
itse ominpäin saanut asiasta selon. Totuuden keksiminen tuottaa aina
iloa. Olin taipuvainen sovinnon tekoon ja annoin erehdyksen anteeksi.


* * *


Kun kuuluisa säveltäjä ja ihmelapsi _Mozart_ pienenä poikana oli
konserttimatkalla Roomassa, kuuli hän piinaviikolla Sikstiiniläisessä
kappelissa soitettavan Allegrin säveltämän kappaleen »Miserere»,
joka teki häneen valtavan vaikutuksen ja synnytti hänessä halun
saada jäljennöksen tuosta kuuluisasta sävellyksestä. Mutta paavin
soittoniekkoja oli pannan julistamisen uhalla kielletty jäljentämästä
Miserereä.

Silloin pälkähti Mozartille päähän kuunnella tarkoin sävellyksen
esitystä ja kirjoittaa se kotona ulkomuistista paperille. Tämä onnistui
paremmin kuin olisi voinut toivoakaan. Sitten hän otti muistiinpanonsa
mukaansa Misereren toiseen esitykseen ja korjasi virheet salaa hattunsa
alla.

Pian levisi Roomassa huhu tästä ihmeellisestä tapauksesta, ja kun
Mozart esitti akatemiassa osia tästä sävellyksestä, ei ihmettelyllä
ollut rajoja.


* * *


Muuan kolmentoista vuotias poika, joka osasi jo sangen hyvin soittaa
pianoa, sanoi kerran säveltäjä _Mozartille_:

— Hyvä herra kapellimestari, minä tahtoisin myös itse niin mielelläni
säveltää. Sanokaa minulle, miten sitä on tehtävä!

— Eihän toki, sinun pitää odottaa!

— Olettehan te itse jo paljon aikaisemmin säveltänyt, — väitti poika.

— Olen kyllä, mutta minä en koskaan kysellyt, miten sitä on tehtävä.
Kun on synnynnäiset lahjat, käy se itsestään: on sävellettävä sen
vuoksi, ettei voi olla säveltämättä.


* * *


Säveltäjä _Mozartia_ pyydettiin kerran kuuntelemaan erään nuorukaisen
soittoa. Hänelle kerrottiin, että nuorukainen osaa omasta päästään
soittaa pianolla minkä aiheen tahansa.

Nuori mies soitti kuin soittikin kuuluisan säveltäjän edessä. Tämä
kuunteli välinpitämättömästi toisten ollessa haltioissaan.

— Soittokappale muistuttaa päähän päntättyä läksyä, — virkkoi Mozart
kylmäkiskoisesti soiton päätyttyä.

— Herra kapellimestari on hyvä ja antaa minulle jonkun erikoisen
aiheen, — pyysi silloin nuori soittoniekka.

Haluten nolata soittajan Mozart kirjoitti jotensakin vaikean aiheen
nuottipaperille. Mutta nuori mies soitti kokonaista puoli tuntia ja
käsitteli annettua aihetta niin vapaasti ja nerokkaasti, että Mozart
huudahti riemastuneena:

— Kiinnittäkää huomiota tähän nuorukaiseen, hän pääsee kauas!

Ja tosiaankin. Kahdeksantoista vuotiaasta nuorukaisesta, jonka nimi oli
Ludvig _Beethoven_, tuli suuri säveltäjä.


* * *


Ranskalainen muskettisoturikomppania oli saanut erään nälkämellakan
kukistettavakseen, ja päällikölle oli jo annettu määräys ampua
»kanaljaa», joksi kansaa nimitettiin 18:nnella vuosisadalla. Päällikkö
oli kunnon mies eikä halunnut ampua omia kansalaisiaan. Ikävästä
velvollisuudestaan hän vapautui kekseliäisyydellään. Hän komensi
sotilaansa ampuma-asentoon, mutta ennenkuin hän antoi ampumiskäskyn,
astui hän joukon eteen, otti toiseen käteen hattunsa, toiseen
kuninkaallisen käskyn ja sanoi:

— Hyvät herrat! Minulle on annettu määräys, jossa käsketään ampumaan
»kanaljaa», pyydän sentähden kaikkia kunnon ihmisiä poistumaan,
ennenkuin käsken ampumaan.

Silloin pakenivat kaikki.


* * *


Kerran matkoilla ollessaan kohtasi Ranskan kuningas _Ludvig XVI_
normannilaisen talonpojan, joka laulaen asteli kuormansa vieressä.
Kuningas puhutteli häntä sanoen:

— Laulusi miellyttää minua, — bis!

— Mitä se on? Bis?

— Se merkitsee: pyydän, että laulat laulusi toistamiseen.

Talonpoika oli mielissään ja lauloi laulunsa täyttä kurkkua uudelleen.
Kun hän lopetti, painoi kuningas hänen oikeaan käteensä kultarahan.
Silloin ojensi talonpoika vasemmankin kätensä ja virkkoi:

— Bis!

Kuningas purskahti nauruun ja pisti talonpojan vasempaan käteen myös
kultarahan.


* * *


Vuoden 1790 alussa olivat kaikenlaiset mellakat Pariisin teattereissa
aivan jokapäiväisiä. Kerran joutui kansanpuolue »Ifigenia»-nimistä
näytelmää esitettäessä eräässä teatterissa käsikähmään ylimyspuolueen
kanssa. Niinpä heitettiin erääseen aitioon, jossa arveltiin olevan
ylimyksiä, pilaantunut omena.

Aitiossa sattui olemaan Bironin herttuatar. Hän lähetti seuraavana
aamuna tuon mädäntyneen omenan nuorelle vallankumousmiehelle, markiisi
_La Fayettelle_ ja kirjoitti samalla:

— Sallikaa minun, hyvä herra, lähettää teille vallankumouksen
ensimäinen hedelmä, jonka olen saanut.


* * *


Porrassalmen taistelussa von _Döbeln_ seisoi vallituksella jaellen
vakavasti käskyjään. Nähdessään, että nuoret, kokemattomat sotamiehet
kumartuivat välttääkseen venäläisten vinkuvia kiväärinkuulia, huudahti
hän heille rohkaisten:

— Älkää kyykistykö pojat, nehän ovat vain kuusenkäpyjä!

Mutta jonkun ajan kuluttua vingahtaa halki ilman tuollainen
»kuusenkäpy» ja tunkeutuu hänen otsaansa. Kovasta verenvuodosta
huolimatta Döbeln jatkoi taistelua. Vihdoin hän kuitenkin sortui
maahan, huudahtaen:

— Lähden pois kuolemaan, mutta älkää millään ehdolla päästäkö noita
roistoja tänne!

Döbeln ei silloin kuitenkaan vielä kuollut. Sankarimaineensa hän
saavutti vuosien 1808—1809 sodassa. Otsalla hänellä oli silloin haavan
kohdalla musta nauha.

— Mustanauha on mukana, — oli sotamiesten tapana sanoa, — silloin käy
kaikki hyvin!


* * *


Eräs sotamies toi _Napoleonille_ sanan niin suurella kiireellä, että
hänen hevosensa aivan lähellä päämäärää kaatui kuoliaana maahan.
Napoleon kirjoitti vastauksen, antoi sen lähetille ja käski hänen
nousta oman hevosensa selkään.

Sotamies katseli komeaa, välkkyvävaljaista ratsua ja sanoi:

— Ei, kenraali, tämä hevonen on aivan liian komea halvalle sotamiehelle!

Mutta Napoleon vastasi:

— Ei mikään ole liian komeaa ranskalaiselle sotamiehelle!


* * *


Yöllä Arcolen taistelun jälkeen _Napoleon_ valvoi vielä kauan. Toiset
nukkuivat jo uuvuttavan, pitkällisen ja verisen taistelun jälkeen, kun
Napoleon lähti kierrokselleen tarkastaakseen leiriä ja sen ympäristöä.

Sattumalta hän kohtasi vahtisotamiehen, joka oli nukahtanut
vartiopaikalleen. Napoleon otti silloin varovaisesti kiväärin
vahtisotilaan kädestä, nosti sen olalleen ja asettui vartiopaikalle.

Kahden tunnin kuluttua tuli korpraali sotilaineen vahdinvaihdokseen ja
herätti nukkuvan sotilaan. Hän hämmästyi kovin, kun hän huomasi, että
nuori upseeri oli asettunut hänen paikalleen! Mutta hämmästys muuttui
kauhuksi, kun hän tunsi ylipäällikkönsä.

— Kenraali! — sai hän vihdoin sanotuksi, — minä olen mennyttä miestä!

— Et suinkaan! — virkkoi Napoleon rauhoittavasti — ole huoleti, toveri!
Ei ole ihmekään, jos kunnon soturi uinahtaa ankaran voimainponnistuksen
jälkeen. Mutta seuraavalla kerralla saat valita toisen paikan lepoasi
varten.


* * *


Wagramin taistelun jälkeen _Napoleon_ tarkasti tykistöä. Muuan nuori
tykistösotilas istui parhaillaan tykinjalustalla piirtäen taistelusta
saamiaan vaikutuksia. Tarkastuspäällikkö yllätti hänet ja lausuen
paheksumisensa hyödyttömästä työstä näytti Napoleonille kotkaa, joka
siivet levällään oli lentoon lähdössä. Keisari tarkasti mielenkiinnolla
taiteilijan luonnosta ja kääntyi sitten hänen puoleensa kysyen:

— Oletko jo kauan harjoittanut tätä taidetta?

— Teidän Majesteettinne, sain kolmannen palkinnon eräässä suuressa
kilpailussa, — vastasi tykistösotilas.

— Hänen täytyy heti saada ero, — virkkoi Napoleon. — Ranska tarvitsee
yhtä paljon hyviä taiteilijoita kuin hyviä sotamiehiä.


* * *


_Napoleon_ lateli kerran Tuilerien palatsissa loukkauksia
Talleyrandille vasten kasvoja. Tämä kesti vihanpurkauksen silmää
räpäyttämättä. Kun keisari poistui ja oli vielä niin lähellä,
että saattoi kuulla mitä hänestä sanottiin, kääntyi Talleyrand
läsnäolijoiden puoleen, kasvoillaan mitä välinpitämättömin ilme, ja
virkkoi:

— Kuulitteko, hyvät herrat? Mikä vahinko, kun niin suuri mies on saanut
noin huonon kasvatuksen!


* * *


_Napoleon_ kävi mielellään naamiohuveissa, mutta hän ei koskaan voinut
pysyä niissä kauan tuntemattomana. Aina tuli tiedoksi, kuka naamion
taa oli kätkeytynyt, olipa se kuinka kekseliäästi tahansa valittu. Ei
auttanut sekään, että Napoleon kymmenen kertaa illassa vaihtoi pukua.

Alussa meni aina kaikki hyvin. Napoleon sekaantui väkijoukkoon iloiten
siitä, ettei häntä tunnettu. Mutta pian alkoivat kaikki väistyä hänen
tieltään ja Napoleon huomasi tulleensa tunnetuksi.

Hän vaihtoi pukua, mutta sama juttu aina toistui.

Hän suuttui kamaripalvelijaansa, arvellen, että se oli tämä, joka
ilmaisi hänet. Vihdoin eräs hänen adjutanteistaan, joka oli ollut
mukana naamiaisissa, huomasi, missä oli syy. Hän virkkoi Napoleonille:

— Hallitsija, jonkun aikaa Te kyllä pysytte tuntemattomana, mutta heti
kun panette kädet ristiin rinnalle, kulkee suusta suuhun kuiskaus —
»keisari».


* * *


Eräällä matkallaan Ranskassa _Napoleon_ tuli kerran Ermenovillen
läheisyyteen, missä on Rousseaun hauta. Hän käytti tilaisuutta
hyväkseen käydäkseen katsomassa tuon tunnetun suurmiehen muistomerkkiä.
Hetken katseltuaan sitä hän virkkoi, seuralaisilleen:

— Ranskan rauhalle olisi ollut parempi, ettei tämä mies koskaan olisi
elänyt.

— Kuinka niin? — kysyi eräs hänen uskottunsa.

— Sentähden että hän on valmistanut vallankumousta.

— Mutta minä rohkenen kuitenkin lausua, — väitti hovimies rohkeasti,
— että Teidän Majesteetillanne ei ole mitään valittamista
vallankumoukseen nähden!

— Se on totta; mutta tulevaisuus näyttää, — virkkoi siihen Napoleon,
— eikö maailman rauhalle olisi ollut parempi, jos ei Rousseauta eikä
minua olisi koskaan ollut.


* * *


Kerran oli _Napoleon_ kutsunut marsalkkansa luokseen päivällisille.
Mutta kun vieraat eivät saapuneet määräaikana, istuutui Napoleon
yksinään pöytään. Vasta silloin, kun hän aikoi nousta pöydästä, tulivat
vieraat.

— Hyvät herrat, — virkkoi Napoleon, — ateria on päättynyt, lähtekäämme
nyt työhön!


* * *


Muuan hovimies näytti _Napoleonille_ runon, jossa keisaria ankarasti
pilkattiin, vaikka sitä ei oltu suoraan sanottu, runossa kun muka
puhuttiin kameelista.

Napoleon luki runon tarkkaavaisesti ja kysyi sitten:

— Tahdotteko, että rankaisen syyllistä?

— Tietenkin, Teidän Majesteettinne! Sellaista julkeutta ei mitenkään
sovi jättää rankaisematta.

— Siinä tapauksessa on minun pakko rangaista teitä; eikä runon tekijää.
Tehän nimittäin juuri olette löytänyt niin läheisen yhtäläisyyden minun
ja kameelin välillä.

Hovimies kumarsi ja riensi nopeasti pois.


* * *


Valloittamissaan maakunnissa liikkuessaan oli _Napoleon_ mahdollisia
vaaroja ajatellen mitä parhaiten varustettu.

Ennen lähtöään Belgiaan, missä mieliala oli hyvin kiihtynyt, kutsutti
keisari luokseen asesepän ja tiedusteli häneltä, kykenikö hän
valmistamaan teräspaidan, johon ei mikään ase pystyisi. Seppä arveli
osaavansa sen tehdä.

Määräpäivänä vei mestari teräspaidan Napoleonille. Käänneltyään sitä
puoleen ja toiseen keisari lausui:

— Pukekaa paita päällenne, tahdon nähdä mihin se kelpaa.

Mestari teki työtä käskettyä, mutta — voi kauhistusta! Keisari otti
pistoolin käteensä ja sanoi kylmäverisesti:

— Nyt saadaan nähdä, pitääkö puheenne paikkansa.

Sitten hän astui viiden askeleen päähän sepästä ja ampui häntä rintaan.

Paita ei läpäissyt. Kuula putosi litistyneenä maahan.

— Kääntykää selin minuun! — käski keisari, tarttui toiseen pistooliin
ja ampui toistamiseen.

Tulos oli sama kuin edelliselläkin kerralla.

Mestari luuli koetusten nyt loppuneen ja hengähti helpoituksesta. Mutta
keisari otti nyt kiväärin ja uudisti kokeensa.

Teräspaita kesti tämänkin.

— Olen tyytyväinen työhönne. Sananne olette pitänyt,— sanoi Napoleon.
Mitä tahdotte paidastanne?

— Kahdeksantoistatuhatta frangia, — vastasi mestari vapisevin äänin.

— Liian vähän! — huudahti keisari. — Menkää rahastonhoitajan luo ja
pyytäkää häneltä kolmekymmentäkuusi tuhatta! Hyvin olette kestänyt
mestarikokeen!

Oivalliseen teräspaidan omistajana Napoleon lausui sittemmin tunnetut
sanansa:

Ei sitä kuulaa vielä ole valettu, joka minut kaataa.


* * *


Erfurtissa v. 1808 neuvotellessaan _Aleksanteri I:n_ kanssa eräästä
riitakysymyksestä _Napoleon_ heitti kiivastuneena hattunsa lattialle ja
alkoi sitä tallata jaloillaan.

Aleksanteri katsoi häntä hymyillen ja virkkoi tyynesti:

— Te olette kiivas, mutta minä taas olen itsepäinen. Viha ei vaikuta
minuun ollenkaan; mutta puhelkaamme ja neuvotelkaamme, muuten minä
lähden pois.

Näin sanoen Aleksanteri lähti ovea kohden. Napoleon kutsui hänet
takaisin ja sitten he taas keskustelivat kaikessa rauhassa.


* * *


Waterloon ratkaisevan taistelun aikana kuuluisa englantilainen kenraali
_Wellington_ antoi jonkun määräyksen eräälle esikuntansa upseerille.

— Olen valmis, — vastasi upseeri, — mutta sallikaa minun ensin puristaa
kättänne, sitä kättä, jolla, olette niin monta voittoa saavuttanut!

Wellington puristi sydämellisesti hänen kättään, ja mieli rohkeana
nuori upseeri riensi henkensä uhalla täyttämään päällikkönsä määräystä.


* * *


Vuonna 1807 _Napoleon_ otti vastaan amerikkalaisen keksijän Robert
Fultonin, joka tarjoutui hänelle rakentamaan höyryllä kulkevia,
tuulesta ja säästä riippumattomia sotalaivoja. Fulton lopetti puheensa
sanoen:

— Näillä laivoilla Teidän Majesteettinne voi tuhota Englannin.

Napoleon otti ehdotuksen kylmästi vastaan. Hän katsoi vihaisesti
keksijään ja virkkoi:

— Taasko saan kuulla loruja keksinnöistä. Joka päivä saan kuulla
esityksiä toinen toistaan järjettömämmistä keksinnöistä. Saatte mennä,
herraseni, te olette hullu!

Kun Napoleon 1815 oli vangittuna englantilaisella sotalaivalla, joka
vei häntä St. Helenan saarelle, näki hän laivan kannelta amerikkalaisen
höyrylaivan »Fultonin» uljaasti ponnistelevan eteenpäin myrskyssä.

Keisari laskeutui silloin kajuuttaansa ja vaipui syviin mietteisiin.
Kun hänen kamaripalvelijansa tuli hänen luoksensa, virkkoi hän hiljaa:

— Ajaessani pois Fultonin annoin pois keisarikruununi.


* * *


Siikajoen voiton jälkeen päättivät suomalaiset 1808—1809 vuosien
sodassa hyökätä Revonlahdella majailevien venäläisten kimppuun. Kreivi
_Cronstedtin_ piti hyökätä Paavolasta käsin ja aloittaa taistelu.

Kun Cronstedtia ei kuitenkaan määräaikana kuulunut, aloitti
_Adlercreutz_ taistelun, mutta ei vähäisillä voimillaan saanut mitään
aikaan, ennenkuin kauan odotettu Cronstedt saapui.

Kun sanansaattaja saapui kenraali Klingsporin luo tuoden selostuksen
taistelusta, oli siellä koolla useita henkilöitä. Cronstedtista oltiin
juuri lausuttu ankaria arvosteluja.

— Kreivi Cronstedt on käskenyt minun, — aloitti saapunut upseeri, mutta
Klingspor keskeytti hänet kiivaasti, kysyen ivallisesti:

— Missä se herra oleskelee?

— Revonlahdella, — oli vastaus. — Hän on käskenyt minun ilmoittaa, että
vihollisista on saatu täydellinen voitto.

— Uskotteletteko sitä minulle? — keskeytti taas Klingspor.

— Sitä en uskalla, — vastasi upseeri, — mutta kreivi ei ole vielä
ehtinyt laatia kirjallista kertomusta. Pyryilma, syvä lumi ja huonot
tiet estivät joukkoa ajoissa pääsemästä perille. Mutta nyt on
Revonlahti meidän käsissämme, saaliiksi on saatu lippuja ja kanuunia,
kuormastoa ja ampumavaroja, sotakanslia ja kalustoa, vankeja on otettu
monta sataa, niiden joukossa kenraalimajuri Bulatov, hänen viisi
adjutanttiansa ja muutamia muita upseereja.

— Onpa se Cronstedt sentään koko kelpo soturi! — huudahti Klingspor,
joka Siikajoen ja Revonlahden voittojen johdosta sai sotamarskin arvon.


* * *


Suomen armeijan surullisesta peräytymisestä vuosien 1808—1809 sodassa
lähetti Klercker kapteeni _Björnstjernan_ viemään sanaa Ruotsin
kehnolle hallitsijalle _Kustaa IV Aadolfille_.

Kapteeni Björnstjerna riensi matkavaatteissa suoraa päätä
kuninkaalliseen linnaan, pääsi kuninkaan puheille ja jätti heti
raporttinsa hänelle. Kuningas vilkaisi ensin papereihin ja jäi sitten
tuimin katsein silmäilemään lähettiä kiireestä kantapäähän.

— Kuinka Björnstjerna rohkenee, — kysyi kuningas ankarasti, —
näyttäytyä minulle vyöllään sellainen sapeli, joka ei kuulu tuohon
pukuun?

— Se on sama säilä, joka Pyhäjoella pelasti jalkani, — virkkoi
Björnstjerna.

Kuningasta huvitti vastaus suuresti ja hän tarkasti luodin tekemää
merkkiä, luvaten antaa määräyksen, joka oikeuttaisi Björnstjernan
edelleenkin kantamaan asettaan. Se olikin melkein ainoa toimenpide,
johon kuningas ryhtyi kuultuaan Suomessa vallitsevasta vakavasta
tilanteesta.


* * *


Aamulla maalisk. 13 p:nä 1809 astui kenraali Kaarle Juhana
_Adlercreutz_ ennakolta ilmoittamatta tuloaan kuningas _Kustaa IV
Aadolfin_ huoneeseen. Hänen mukanaan oli vain kuusi miestä.

— Koko kansa on syvästi huolestunut valtakunnan onnettomasta tilasta
ja Teidän Majesteettinne aikomuksesta lähteä matkalle, jonka olemme
päättäneet estää, — virkkoi Adlercreutz jyrkästi.

— Apua! Kavaltajia! — huusi kuningas ja sivalsi miekkansa, mutta
Adlercreutz tarttui kuningasta vyötäisiin, ja toiset väänsivät miekan
hänen kädestään.

Kuningas tyyntyi kuitenkin hetken kuluttua. Mutta sitten onnistui hänen
siepata käteensä miekka ja pujahtaa ulos salaovesta.

Nyt alkoi kilpajuoksu läpi salien, käytävien ja portaiden. Kuningas
pääsi lopulta linnan pihalle, mutta siellä tuli häntä vastaan
Adlercreutzin miehiä, jotka pidättivät hänet. Seuraavana yönä vietiin
kuningas vangittuna Drottningholman linnaan, mistä hän keväämmällä
puolisoineen ja lapsineen matkusti ulkomaille. Eversti Gustafssonin
nimisenä hän sitten eli Sveitsissä ja kuoli v. 1837.


* * *


Kuuluisa tanskalainen satujen kirjoittaja H. Chr. _Andersen_ meni
kerran tapaamaan kuvanveistäjä _Thorvaldsenia_, jonka työhuone
oli parooni Stampen puistossa Nysössä. Taiteilija muovaili juuri
suurta korkokuvaansa »Retki Golgatalle», joka koristaa Frue Kirkeä
Kööpenhaminassa. Paroonitar Stampe istui äänetönnä ja katseli hartaasti
kuvanveistäjän työtä. Thorvaldsen huudahti Andersenille:

— Sanokaahan, onko Pilatus oikeassa puvussa?

Andersen nousi katsomaan.

— Ei, Pilatus oli paremmin egyptiläisessä kuin roomalaisessa puvussa, —
vastasi Andersen.

— Niin minustakin, —: huomautti Thorvaldsen ja musersi samassa rikki
koko Pilatuksen.

Paroonitar kauhistui ja torui Andersenia siitä, että hän oli ollut
syynä kuolemattoman teoksen häviöön.

— Tehdään uusi kuolematon teos! — virkkoi Thorvaldsen, ja niin syntyi
se Pilatus, joka nyt nähdään Kööpenhaminan kuuluisimmassa kirkossa.


* * *


Englantilainen oppinut Josef _Henderson_ oli yhtä hyväntahtoinen ja
vaatimaton kuin etevä ja oppinut. Jo kahdentoistavuotiaana hän oli
päässyt kreikan kielen professoriksi erääseen yliopistoon.

Kerran hän joutui eräillä päivällisillä kiistaan muutaman
häikäilemättömän ylioppilaan kanssa jostakin tieteellisestä
kysymyksestä. Tämä heitti kiivastuneena juomalasin vasten hänen
kasvojaan.

— Tämä ei ole muuta kuin syrjähyppäys asiasta, — sanoi oppinut pyyhkien
rauhallisesti nenäliinallaan kasvonsa kuiviksi, — käykäämme nyt käsiksi
teidän todisteluihinne.

Ylioppilas pyysi menettelyään anteeksi eikä halunnut enää jatkaa
väittelyä, vaan myönsi itsensä voitetuksi.


* * *


Kun keisari _Aleksanteri I_ avasi Porvoon valtiopäivät, piti hän tämän
tärkeän tapauksen johdosta keisarillisessa linnassa upeat iltapidot.
Paitsi valtiopäivämiehiä ja heidän perheitään ja hallituksen jäseniä,
oli pitoihin kutsuttu koko Helsingin hienosto.

Pitojen aikana kiintyi keisarin huomio maalaisisäntään, joka ihmetellen
katseli milloin uhkeita, kirkkaasti valaistuja huoneita, milloin
komeita herroja ja loistopukuisia naisia, milloin taas korkean isännän
majesteetillista ja samalla ystävällistä olentoa.

Keisari ahtoi tämän johdosta kysyä isännältä, mikä häntä kaikessa tässä
eniten ihmetytti.

— _Sitä, että minä olen täällä!_ — vastasi isäntä tyynesti.


* * *


_Aleksanteri I_ poikkesi kerran matkoillaan erääseen pieneen
kaupunkiin. Hän meni suoraa päätä kaupunginvaltuustoon, mutta ei
tavannut ketään, vaikka oli keskipäivä; vain vahtimestari torkkui
nurkassa.

Samassa tuli sisään kaupungin pormestari. Hän oli kuullut, että joku
upseeri oli tullut kaupunkiin, ja tahtoi tältä ottaa selville, mitä
perää oli niissä huhuissa, jotka kertoivat, että itse keisari aikoi
kulkea sen paikkakunnan kautta. Nähdessään vieraan päätti hän panna
hänet lujille.

— Mikäs teillä on hätänä? — kysyi hän tuikeasti rintojaan nostellen.

— Kuka te sitten olette? — kysyi keisari hymyillen.

— Nähtävästi konstaapeli!

— Ylemmäksi! — rehenteli pormestari.

— No komissarius! — arvaili keisari töin tuskin jaksaen pidättää
nauruaan.

— Ylemmäksi!

— Kirjuri?

— Ylemmäksi!

— Pormestari?

— Saattaapa olla! Se on jotakin aivan toista, — virkkoi pormestari
hyvillään, tehden päällään myöntävän liikkeen. Ja vuorostaan alkoi
hänkin tiedustella:

— Mikäs sinä olet miehiäsi? Luutnanttiko vai?

— Ylemmäksi! — vastasi keisari.

—Kapteeni?

— Ylemmäksi!

— Eversti? — äännähti pormestari, löi kantapäät yhteen ja asettui
asentoon.

— Ylemmäksi!

— Voi laupias isä! — kuiskasi pormestari murtuneena miehenä ja
polvistui keisarin eteen. — Te olette meidän armollinen keisarimme
ja hallitsijamme, — virkkoi hän epätoivoisella äänellä. — Antakaa
anteeksi, Teidän Majesteettinne, minulle, vanhalle hölmölle!


* * *


Kun _Aleksanteri I_ matkusti kerran Voroneshin kaupungin kautta,
esitettiin hänelle siellä kaikki piiripäälliköt. Heidän joukossaan
oli vanha kunnianarvoisa ukko, joka oli puettu Paavali I:n aikuiseen
virkapukuun ja joka sen vuoksi heti pisti silmään toisten joukosta.
Hallitsija meni hänen luokseen ja kysyi:

— Onko tämä minun isäni univormu?

— Ei suinkaan, Teidän Majesteettinne, — vastasi vanhus hämillään, —
kyllä se on minun omani.

Hallitsija poistui hänen luotaan hymyillen eikä sanonut mitään.


* * *


Matkustaessaan 1824 Jekaterinoslavin kuvernementin kautta _Aleksanteri
I_ pysähtyi eräälle postiasemalle juomaan teetä.

Hallitsijan huomio kiintyi pöydällä olevaan kuluneeseen raamattuun. Hän
kysyi postinhoitajalta:

— Luetteko usein tätä kirjaa?

— Joka päivä, Teidän Majesteettinne!

— Mihin asti olette päässyt?

— Matteuksen evankeliumiin, Teidän Majesteettinne!

Aleksanteri tahtoi antaa postinhoitajalle tunnustuksen ahkerasta
raamatun luvusta. Huomattuaan sopivan hetken tulleen hän pisti
kenenkään näkemättä kirjan lehtien väliin Matteuksen evankeliumin
loppuun viidensadan ruplan paperirahan.

Muutamien viikkojen kuluttua keisari pysähtyi paluumatkallaan samalle
postiasemalle. Hän tunsi heti postinhoitajan ja muisti tapauksen.
Sen tähden hän kysyi postinhoitajalta, lukiko tämä yhä edelleenkin
raamattua.

— Kuinkas muuten, Teidän Majesteettinne!

Ja missä asti olette nyt?

— Luukkaan evankeliumissa.

Kirja oli pöydällä entisellä paikallaan. Keisari avasi sen. Viidensadan
ruplan paperiraha putosi pöydälle.

Postinhoitaja tyrmistyi hämmästyksestä.

Keisari otti rahan, pisti sen taskuunsa ja ojensi kirjan
postinhoitajalle sanoen:

— Näen, että luette uutterasti. Mutta vähän teillä on sellaisesta
lukemisesta hyötyä!


* * *


Saksalaisella runoilijalla _Uhlandilla_ oli tapana ilmaista ajatuksensa
hyvin lyhyesti. Hänen kirjeensäkin olivat mahdollisimman harvasanaisia.
Tästä huomautti kerran hänen vaimonsa hänelle sangen hauskalla tavalla.

Runoilija oli vaimonsa kanssa kävelyllä lähellä Stuttgartia. Heidän
keskustellessaan jostakin päivänkysymyksestä virkkoi runoilija:

— Jokaisella asiallahan on aina kaksi puolta.

— Eräällä asialla ei kuitenkaan ole kahta puolta, — väitti hänen
vaimonsa vastaan.

— Millä? — kysyi Uhland uteliaana.

— Sinun kirjeilläsi! Niillä on aina vain yksi puoli.


* * *


Artois'n kreivillä, josta sittemmin tuli Ranskan kuningas _Kaarle X_,
oli yllin kyllin syytä olla rakastamatta _Voltairea_, mutta hän ei
kuitenkaan voinut olla ihailematta häntä.

Voltairen kuoltua hän puki tämän jälkimaineen sanoihin:

— Ranska on kadottanut suuren miehen ja suuren veitikan.


* * *


V. 1824 alkoi muuan Napoleonin retkillä mukana ollut ranskalainen
eversti Fabvier kerätä vapaaehtoisia muodostaakseen Kreikan avuksi
lähtevän vapaajoukon. Tarjokkaita tuli paljon, mutta heillä oli suuria
vaatimuksia; kuka tahtoi kapteeniksi, kuka everstiksi, kuka taas
kenraaliksi. Lopuksi astui everstin eteen kookas, vakavannäköinen
muukalainen.

— Mitä te tahdotte? — kysyi eversti Fabvier.

— Kiväärin, herra eversti! — vastasi muukalainen, joka ei ollut kukaan
muu kuin suomalainen vapaustaistelija Maksimilian August Myhrberg.

— Vihdoinkin oikea sotamies! — huudahti eversti ilostuneena.

Näistä kahdesta miehestä tuli siitä lähtien uskolliset ystävät.

Kertomusten mukaan Myhrberg Kreikan vapaustaistelussa pelasti Fabvierin
hengenkin.


* * *


Erään Amerikan kansalaissodassa tapahtuneen taistelun jälkeen kiiruhti
presidentti Abraham _Lincoln_ sairaalaan, jossa oli sadoittain
haavoittuneita, useat kuoleman kielissä.

Presidentti tapasi sairaalassa muun muassa erään nuorukaisen, joka
taistelussa oli osoittanut suurta urhoollisuutta.

— Mitä voin tehdä sinun hyväksesi? — kysyi hän haavoittuneelta.

— Olisin iloinen, jos te tahtoisitte kirjoittaa äidilleni, — vastasi
tämä.

Lincoln täytti hänen pyyntönsä, ja allekirjoitti kirjeen omalla
nimellään. Nähdessään nimen huudahti kuoleva soturi hämmästyneenä:

— Oletteko te presidentti?

— Olen, poikaseni, — vastasi Lincoln. — Voinko vielä jotakin tehdä
sinun hyväksesi?

— Voitte, herra presidentti! Tahdotteko te täyttää äidin sijan ja pitää
minua kädestä, kunnes olen päässyt yli toiselle puolelle? Se ei kestä
kauan.

Kaksi tuntia istui suuri valtiomies kuolevan vuoteen vieressä ja piteli
hänen kättään, kunnes hän heitti henkensä.


* * *


Ratsastusretkellä Washingtonin ulkopuolella _Lincoln_ näki sian,
joka oli hukkumaisillaan liejukkoon, josta se ei kovimmillakaan
ponnistuksilla päässyt ylös. Presidentti astui alas ratsultaan ja
pelasti sian. Siinä häneltä tietysti ryvettyivät vaatteet ja kädet.

Tapaus tuli tunnetuksi ja kaikki ihmettelivät, kuinka presidentti
viitsi nähdä niin paljon vaivaa yhden sian takia.

Lincoln huomautti siihen:

— Tein sen yhtä paljon itseni takia.


* * *


Suunniteltaessa rautatietä Pietarin ja Moskovan välille ei tahdottu
päästä yksimielisyyteen sen suunnasta, sillä jokainen tahtoi radan niin
lähelle omaa pihaansa kuin suinkin.

Tämä oli tullut myös tsaari _Nikolain_ korviin, jonka vuoksi
hän ministerin vihdoin tuodessa rautatiesuunnitelman hänen
vahvistettavakseen, ei ottanut sitä huomioon, vaan veti kartalle
viivan, joka kulki suoraan Pietarista Moskovaan ja sanoi:

— Näin on rata rakennettava!

Ja niin se rakennettiin.


* * *


Siamin kuningasta _Tshulalongkornia_ vastaan tehtiin kerran salaliitto.
Eräs salaliittolaisista oli jo tunkeutunut kuninkaan makuuhuoneeseen
ja paljastanut tikarinsa, kun jostakin lähistöltä kuului aasin huuto.
Kuningas heräsi, ehti väistää murhaajan iskun, tempasi seinältä aseen
ja hälyytti jalkeille koko hovin, niin että hänen henkeään vastaan
suunnattu hanke epäonnistui.

Tapahtuman johdosta kuningas tahtoi osoittaa kiitollisuutta koko aasien
sukua kohtaan valtakunnassa. Aasit vapautettiin työn orjuudesta ja
julistettiin pyhiksi eläimiksi, josta kunniasta osallisiksi olivat
siihen asti päässeet vain valkoiset elefantit.

Kun muutamia vuosia myöhemmin muuan englantilainen kenraali tuli
Englannin lähettiläänä Siamin kuninkaan puheille, esitti hovin
juhlamenojen ohjaaja hänet, kuninkaalle seuraavin sanoin: Mahtava ja
voimallinen Somdetsh Nra Paramindr Maha Tshulalongkorn, koko maailman
valtias, valkoisten norsujen kuningas, oikeuden ylläpitäjä ja pyhän
hampaan suojelija! Valkoisen Englannin ja mustan Intian hallitsijan
lähettiläs, maailman suurin aasi, on saapunut ja tahtoo tulla sinun
ylhäisyytesi kirkkaitten kasvojen eteen!

— Se oli ensimäinen kerta kun minua sanottiin aasiksi! — kertoi
tapahtumasta englantilainen kenraali.


* * *


Ulkomaanmatkoillaan ollessaan kuuluisa taiteilija _Doré_ kadotti kerran
passinsa. Kun hän aikoi kulkea erään rajan yli, tuli hän pidätetyksi.

— Olen kadottanut matkapassini, — tunnusti Doré rajavartioston
upseerille, — mutta ei kai sillä ole väliä. Minä olen taidemaalari Doré.

— Kuka tahansa voi sanoa olevansa Doré, vastasi upseeri. — Mutta tässä
on kynä ja paperia. Jos olette Doré, niin piirtäkää tähän joku kuva.

Taiteilija täytti pyynnön hymyillen ja piirsi kuvan edessään olevasta
maisemasta.

— Hyvä on! — virkkoi silloin upseeri kohteliaasti. — Voitte mennä! Olen
varma siitä, että te olette taidemaalari Doré.


* * *


Saatuaan ensimäisen osan kuuluisaa teostaan »Ranskan vallankumouksen
historia» valmiiksi antoi _Carlyle_ sen ystävänsä _J.S. Millin_
luettavaksi.

Myöhään eräänä iltana tulee Mill äkkiarvaamatta kuohuksissaan Carlylen
luo. Koko teos oli tuhoutunut. Hän oli antanut sen eräälle ystävälleen
ja tämän palvelijatar oli polttanut sen luullen sitä joutavaksi
paperipinkaksi.

Carlyle kuunteli tyynellä mielellä tätä Jobin postia ja koetti
lohduttaa katkeroitunutta ystäväänsä. Tosin hän ei yöllä saanut unta
silmiinsä, mutta seuraavana aamuna hän päätti kirjoittaa kirjansa
uudelleen. Ja hän toteutti päätöksensä.


* * *


Englannin kuningatar _Viktoria_ kutsutti luokseen tunnetun
kirjailija _Carlylen_ aikoen antaa hänelle aatelisarvon. Carlyle ei
kuitenkaan ottanut aatelisarvoa vastaan; hän ei pitänyt ulkonaisista
kunnianosoituksista.

Hovitavat olivat hänelle niin vieraita, että vaihdettuaan pari sanaa
kuningattaren kanssa hän kysyi, pitkästyttyään seisomiseen:

— Emmekö jo voisi käydä istumaan, rouva?

Hoviherrat olivat vähällä pyörtyä, mutta kuningatar viittasi ilman
muuta vierastaan istumaan.


* * *


Ranskalainen kirjailija _Balzac_ ei useinkaan kyennyt erottamaan
mielikuvitusta todellisuudesta.

Eräänä päivänä astui hänen huoneeseensa eräs ystävä. Balzac syöksyi
kauhuissaan häntä vastaan, huudahtaen:

— Ajattele, se onneton ihminen on tappanut itsensä!

Ystävä poistui kauhistuneena, ja silloin vasta Balzac huomasi, että se
onneton olento, josta hän oli puhunut, oli elänyt ja kuollut vain hänen
mielikuvituksessaan.


* * *


Victor _Hugo_ ei tuntenut juuri ensinkään saksalaista kirjallisuutta.

Eräänä päivänä hän keskusteli Turgenjevin kanssa Goethestä. Hän sanoi,
ettei hän löytänyt mitään erikoista hänen teoksissaan.

— Hänen paras teoksensa on »Wallenstein», — arveli hän itsetietoisesti.

— Mutta suokaa anteeksi, — huomautti Turgenjev, — eihän se ole Goethen
kirjoittama, vaan Schillerin.

— Schiller tahi Goethe, — vastasi Hugo, — se on yhdentekevää. Lukematta
heidän teoksiaan tiedän vallan hyvin, mitä Goethe sanoo tai on voinut
sanoa, ja mitä Schiller on kirjoittanut.


* * *


Eräs kustantaja saapui kerran Viktor _Hugon_ luo ja pyysi kirjailijalta
lupaa hänen valittujen teostensa julkaisemiseen korukantisena
painoksena. Mutta tuostapa loukkaantui kuuluisa kirjailija ja ärähti:

— Vai valittujen teosten! Se kai merkitsee sitä, että toisia pidetään
suuremmassa ja toisia pienemmässä arvossa. Minun teokseni ovat kaikki
yhtä hyviä, ei niissä ole parempia eikä huonompia; ne muodostavat
kaikki yhdessä ehyen kokonaisuuden.

Ja saattaessaan kustantajan ovelle hän lisäsi:

— Ei, se on suorastaan mahdotonta! En ymmärrä, kuinka päähänne on
pälkähtänytkään tuollaista!

Karkoitettu kustantaja rohkeni vielä huomauttaa:

— Mutta sellaisia valikoimiahan on julkaistu monen kuuluisan
kirjailijan teoksista...

Victor Hugo oli jo avannut oven, ja ennenkuin kustantaja oli saanut
puhutuksi asiansa loppuun, paukahti ovi kiinni hänen takanaan.


* * *


Ranskalainen kirjailija Aleksander _Dumas_ oli tunnettu vilkkaasta
mielikuvituksestaan. Erään vieraskäynnin aikana alkoi amiraali
Loisboule kerran puhua valaskalan pyynnistä.

Silloin puuttui Dumas puheeseen ja kertoi niinikään valaskalan
pyynnistä Uudella Seelannilla, kolmenlaatuisesta pyyntitavasta,
valaskalojen omituisuuksista ja monista muista yksityiskohdista.

— Vai niin, — virkkoi amiraali, — oletteko kauankin oleskellut
saarella? ...

— En ole siellä koskaan käynytkään, — vastasi Dumas naurahtaen.

Toisella kertaa hän kuvaili Waterloon taistelua seurassa, jossa oli
taistelussa mukana olleita kenraaleja saapuvilla. Hän kävi huoneessa
edes takasin osoittaakseen, miten sotavoimat olivat sijoitetut, ja
saneli sankarillisia lauseita.

Suurella vaivalla sai eräs kenraali keskeytetyksi hänen esityksensä.

— Mutta, rakas herra, — virkkoi hän, — eihän se niin ollut. Olimme itse
mukana, ja kaikki, mitä te nyt kerrotte, on meille aivan uutta.

— Sitten te olette nähneet väärin, — vastasi Dumas joutumatta lainkaan
hämilleen.


* * *


Ruotsin kuninkaan _Oskar I:n_ puheilla oli kerran taalalainen
talonpoikaislähetystö, joka oli tullut pyytämään verojen huojennusta.
Lempeydestään ja hyvyydestään tunnettu kuningas otti yksinkertaiset
maalaiset sangen suosiollisesti vastaan puhellen kauan heidän kanssaan.

— Sanotaan, että te sinuttelette jokaista, jota puhuttelette. Onko se
totta? — kysyi kuningas lähetystön johtajalta.

— On, Majesteetti, sellainen on tapa meillä, vastasi puhuteltu — mutta
_sinun_ suhteesi teemme poikkeuksen!


* * *


Italian kansa jumaloi kansallissankariaan _Garibaldia_, eivätkä
sotajoukot mielellään tahtoneet ryhtyä taistelemaan hänen väkeään
vastaan.

Napolin valloituksen jälkeen sulkeutui Napolin kuningas
valiojoukkoineen linnoitukseen ja ilmoitti, että he mieluummin kuolevat
viimeiseen mieheen kuin avaavat portit.

Silloin ratsasti Garibaldi yksin valkoisen hevosensa selässä porttien
edustalle ja huusi valleilla tykkien ääressä seisoville sotureille:

— Ellei tämä linnoitus antaudu, on kansallisuuden asia mennyttä! Minä
en enää tahdo vuodattaa omien veljieni verta! Ampukaa minut, se on
parempi!

Vastaukseksi kajahti huuto:

— Eläköön Garibaldi!

Ja linnoituksen portit lensivät auki kansallissankarin edessä.


* * *


Ranskan sotajoukkojen saapuessa valloittamaan Roomaa, piti _Garibaldi_
miehilleen siellä seuraavanlaisen hyvästijättöpuheen:

— Sotilaat, te, jotka minun kanssani olette jakaneet kaikki vaarat
ja vaivat taistellessanne isänmaan puolesta, te olette korjanneet
satoisan kunnian! Te kaikki, jotka nyt tahdotte minun kanssani jakaa
maanpakolaisuuden vaikeudet — kuulkaa, mikä teitä odottaa: päivällä
helle ja jano, yöllä vilu ja nälkä. Ken seuraa minua, hänelle minulla
ei ole muuta tarjottavana kuin vaivoja, vaaroja, nälkää ja janoa ja
taisteluita — ei mitään turvapaikkaa, ei mitään lepoa; puutetta vain.
Joka ei tahdo tyytyä siihen, jääköön tänne; sillä Rooman portit kerran
jätettyämme on yksikin askel tänne päin varma kuolema. Joka rakastaa
Italiaa, seuratkoon minua!

Kolmetuhatta sotilasta liittyi heti Garibaldin joukkoihin.


* * *


Italian kansallissankari _Garibaldi_ päätti rakentaa uuden talon ja
kutsui sitä varten muurarin Napolista. Mutta työn ollessa tekeillä ei
Garibaldi, nähdessään toisten olevan täydessä puuhassa, malttanut olla
jouten, vaan ryhtyi muuraamaan muurarin suureksi mieliharmiksi. Tämä ei
voinut olla huomauttamatta:

— Parasta olisi, että kenraali tekisi vain omaa työtään, täällä Te
olette vain meidän tiellämme.

Garibaldi vastasi siihen alakuloisena:

— Ystäväni, minä huomaan, että on paljon vaikeampi rakentaa taloja kuin
ohjata isänmaan kohtaloita.


* * *


Tehdäkseen havaintoja ja kerätäkseen ainehistoa tieteellisiä
tutkimuksia varten päätti kuuluisa luonnontutkija _Darwin_ purjehtia
maan ympäri. Matka kesti viisi vuotta.

Kun Darwin palasi kotiinsa, huudahti hänen isänsä, jota Darwin itse on
kiittänyt erinomaiseksi havainnon tekijäksi:

— Päänmuotosihan on aivan muuttunut!

Matkavuosien työ ja kokemukset eivät olleet saaneet aikaan ainoastaan
henkistä mullistusta nuoressa Darwinissa, vaan sielunelämän muutokset
ja hengen kehitys olivat muuttaneet ulkomuodonkin.


* * *


Italialaisen säveltäjä _Rossinin_ syntymäpäivän johdosta päätti hänen
synnyinkaupunkinsa valtuusto pystyttää hänelle pronssista valetun
kuvapatsaan kaupungin torille. Valtuusto lähetti lähetystön Rossinin
luo ilmoittamaan hänelle päätöksestä.

Kuultuaan, mitä lähetystöllä oli kerrottavana, Rossini virkkoi:

— Aivan turhaan te, rakkaat ystävät, näette sellaista vaivaa. Mutta
kesken kaiken, mitä tuollainen pronssinen patsas tulee maksamaan?

— Kaksitoistatuhatta markkaa.

— Siinäpä se! Parempi olisi antaa minulle vaikka pienempikin summa,
kuusituhatta markkaa. Sitoutuisin kyllä vuodeksi kaksi kertaa viikossa
tunnin kerrallaan seisomaan kiven päällä keskellä toria. Silloin olisi
teillä maailman parhaiten onnistunut kuvapatsas.


* * *


Suuresta norjalaisesta viuluniekasta Ole _Bullista_ ja ruotsalaisesta
keksijästä John _Ericsonista_ kerrotaan seuraava tarina.

He olivat hyviä ystäviä, mutta soittoniekka ei saanut keksijää
kuuntelemaan soittoaan. Tällä oli vain koneet mielessä eikä hän
malttanut loma-aikojaankaan käyttää soiton kuulemiseen. Ole Bull
viritti silloin pienen ansan.

Eräänä päivänä hän toi viulunsa Ericsonille pyytäen häntä sitä
korjaamaan, kun se oli joutunut epäkuntoon.

Kun viulu oli korjattu, veti Ole Bull jousta pari kertaa kielien yli
ja samassa helähtivät huoneessa mitä ihanimmat säveleet. Ericson istui
tyrmistyneenä. Sitten hän pyysi ihastuneena soittajaa jatkamaan.

— En ole koskaan ennen tietänyt soitosta välittäväni, — sanoi hän,
kiinnittäen nyt vasta, itse käytännöllistä tietä Bullin soittokoneeseen
tutustuttuaan, huomionsa hänen soittoonsakin.


* * *


Kun Preussin kuningas _Fredrik Wilhelm IV_ valtaistuimelle noustuaan
1840 oli kruunausmatkalla valtakuntansa eri osissa, oli hänen
kunniakseen eräässä kylässä Danzigin ja Stettinin välillä rakennettu
kunniaportti. Kylän koulumestari katsoi velvollisuudekseen pitää
omatekoisen tervehdyspuheen ja odotti uusi hännystakki yllään
oppilaittensa etunenässä hallitsijan saapumista.

Mutta kun tämä viipyi, pistäytyi koulumestari välillä kotiinsa ja pyysi
koulupoikain hänelle heti huudoilla ilmoittamaan hallitsijan tulosta.

Istuessaan ruokapöydässä hän kuuli poikien äkkiä voimiensa takaa
huutavan:

— Hän tulee! Hän tulee!

Voileipä jäi koulumestarilta kesken, hän syöksähti ulos ja oli samassa
jo kuninkaan edessä kumartaen ja aikoen ryhtyä juhlapuheen pitoon.

— Voi hyvänen aika! — huudahti kuningas, — taaskin puhe. Minulla ei ole
aikaa. Lyhyesti, lyhyesti!

— Minä olen sen kirjoittanut, — sammalsi koulumestari haparoiden
paperia povitaskustaan.

— Sitä parempi, — sanoi kuningas ja tempasi äkkiä paperin, — minä
tahdon lukea sen itsekseni.

— Kaikki meidän toivomuksemme, — änkytti opettaja.

— Ovatko ne tässä? — keskeytti hänet Fredrik Wilhelm ja avasi paperin.

Hän hämmästyi sanomattomasti. Sitten vetäytyi hänen suunsa
ystävälliseen hymyyn. Puheen sijasta hän oli saanut räätälin laskun
koulumestarin hännystakista.

— Eikö muuta, rakas koulumestari? Toiveesi kyllä täytän; minä maksan
hännystakkisi.


* * *


Tunnetun lähetyssaarnaajan David _Livingstonen_ tuli ennen Afrikkaan
lähtöä pitää tavanmukainen koesaarna.

Livingstone nousi rohkeasti saarnatuoliin, mutta kun hänen piti
aloittaa, oli ulkoa opittu puhe aivan kuin jäljettömiin kadonnut hänen
mielestään. Maailma musteni hänen silmissään. Aivan kuin olisi ollut jo
pilkkopimeässä Afrikassa.

Mutta jotakin täytyi tehdä. Vaivoin sai hän sanotuksi:

— Ystävät! Olen unohtanut kaikki, mitä minun piti sanoa.

Näin sanottuaan hän laskeutui pois saarnatuolista ja lähti kotiinsa.
Työmaalleen Afrikkaan päästyään saattoi hän toki paremmin puhua.
Myöhemmin tulikin hänestä hyvä kansanpuhuja ja voimakas sananjulistaja.


* * *


Lähetyssaarnaaja David _Livingstone_ oli hävinnyt teille
tietymättömille Afrikan aarniometsiin, ja koko sivistyneessä
maailmassa oltiin levottomia hänen kohtalostaan. Silloin lähti nuori
amerikkalainen sanomalehtimies Henry _Stanley_, josta myös tuli
kuuluisa Afrikan tutkija, etsimään häntä.

Eräänä päivänä, kun Livingstone kauas ihmisten ilmoilta jouduttuaan oli
menettämäisillään kaikki toivonsa, juoksi hänen uskollinen palvelijansa
hänen luokseen ja huudahti:

— Englantilainen! Minä näin hänet omin silmin.

Kalpeana, väsyneenä ja harmaissaan, päässä haalistunut sininen lakki
kuluneine kultarihmoineen, yllään punainen takki ja jalassa harmaat
housut, astui Livingstone esiin majastaan ja näki kulkueen, etunenässä
Amerikan lippu ja mies, joka reippaasti astui kohti ja ojensi hänelle
kätensä.

— Tohtori Livingstone, kuten arvaan! — lausui Stanley liikutettuna,
otti lakin päästään ja tarttui Livingstonea käteen.

— Minä se olen! — vastasi Livingstone, joka ei ollut viiteen vuoteen
nähnyt ainoatakaan valkoihoista.

— Tohtori, minä kiitän Jumalaa siitä, että olen tavannut teidät! —
virkkoi Stanley.

— Minä olen kiitollinen, että nyt olen täällä ja voin lausua teidät
tervetulleeksi! — vastasi Livingstone. — Olette tuonut minulle uutta
elämää.

Sellainen oli kahden historian merkkimiehen kohtaus kaukana Afrikan
sydämessä.


* * *


»Rautakansleri» _Bismarckilla_ oli sormessaan leveä rautainen sormus,
johon oli kaiverrettu venäjänkielinen sana »nitshevo», joka merkitsee
»ei tee mitään».

Sormuksen tarina oli seuraava:

V. 1862 Bismarck, joka oli Preussin lähettiläänä Venäjän hovissa,
sai keisarilta kutsun saapua metsästysretkelle sadan virstan päähän
Pietarista. Mutta Bismarck eksyi paksun lumen peittämällä tiellä ja
saapui erääseen tuntemattomaan maalaiskylään. Onneksi hän tuli toimeen
venäjän kielessä ja sai erään talonpojan lähtemään kyytiin.

— Tottakai kuljetatte minut joutuin perille? — tiedusteli Bismarck. —
Minulla on kova kiire.

— Nitshevo! — virkkoi venäläinen rauhallisesti.

Kun ei kuitenkaan matka alkanut joutua, työlästyi Bismarck ja kivahti
miehelle:

— Etanahan tuo teidän hevosenne on!

— Nitshevo! — vastasi talonpoika tyynesti. Mutta häntä harmitti
kuitenkin, että hänen hevostaan oli moitittu, ja hän alkoi pieksää sitä
ruoskallaan.

— Kuulkaahan, ei teidän noin mielettömästi tarvitse hevostanne ruoskia,
— huudahti silloin kyydittävä.

— Nitshevo! — sanoi talonpoika ja hurjaa vauhtia riennettiin eteenpäin.

— Mies hoi, reki kaatuu! — huusi Bismarck toden teolla jo suuttuen.

— Nitshevo! — oli talonpojan ainoa -vastaus.

Mutta ennustus toteutui. Tuossa tuokiossa vierähtivät Bismarck
ja ajomies lumihankeen ja reki oli kappaleina. Bismarck oli niin
suutuksissaan, että hän vihansa vimmassa hypähti pystyyn, tarttui
piiskaan ja aikoi sillä ryhtyä pieksämään taitamatonta kuskia. Mutta
silloin sai järki voiton. Olisipa erinomaista, jos aina säilyttäisi
mielensä tasapainon niinkuin tuo kuski, joka kaikkeen, mikä matkalla
kohtaa, sanoo tuon kylmäverisen sanansa »nitshevo». Ja muistaakseen
tämän tapauksen hän tyyntyneenä pisti taskuunsa kappaleen reen
särkynyttä raudoitusta ja teetti siitä itselleen myöhemmin rautaisen
sormuksen, jota aina kantoi sormessaan.


* * *


Brasilian keisari _Don Pedro_, joka sydämestään sääli kaikkia
köyhiä ja kurjia ihmisiä, päätti perustaa pääkaupunkiinsa suuren
sairaalan. Keräyslistat pantiin kiertämään, mutta lahjoituksia tuli
kovin niukalti. Silloin päätti keisari, että se, joka antaa 100,000
milreissiä, saa paroonin arvonimen, ja se, joka antaa 250,000
milreisiä, saa kreivin nimen. Kultaa tuli nyt virtanaan. Kurjuudelle ei
ihmisillä ollut mitään antaa, mutta turhuudelle liikeni yllin kyllin
varoja.

Tuli sitten sairaalan vihkimispäivä. Suuria kansanjoukkoja oli
koolla, ja lahjoittajat asetettiin kunniaistuimille. Kaikki odottivat
jännityksellä verhon putoamista pääkäytävän päältä. Vihdoin poistettiin
peite, ja »paroonit» ja »kreivit» saivat häpeäkseen lukea kirjoituksen,
jonka keisari kultakirjaimilla oli panettanut seinään. »Inhimillinen
turhuus inhimilliselle kurjuudelle», oli siinä suurin kirjaimin
kirjoitettuna.


* * *


Vuonna 1848 poikkesi ranskalainen kirjailija _Féval_ paluumatkallaan
Englannista erääseen Calais'n hotelliin. Oleskellessaan hotellin
kirjastohuoneessa sattui hän vahingossa sysäämään kallisarvoista
maljakkoa uunin reunustalla, niin että se putosi lattialle ja särkyi.
Hän aikoi juuri soittaa palvelijaa pyytääkseen häntä korjaamaan pois
sirpaleet ja maksaakseen vahingon isännälle, kun kuului kovaa melua ja
sisään syöksähti hengästynyt palvelija.

— Isäntä pyysi teitä kohteliaimmin lähtemään pois kirjastohuoneesta,
jos olette kuninkaan ystävä, — ilmoitti hän.

— Puollan jokaista laillista hallitusmuotoa, — vastasi kirjailija. —
Mutta sanokaa, mikä on hätänä?

— Hänen Majesteettinsa, kuningas Ludvig Filip on lähtenyt Pariisista ja
saapunut tänne jatkaakseen matkaa Englantiin. Isäntä on antanut koko
hotellin hänen käytettäväkseen.

Féval lähti kiireesti huoneesta. Seuraavana aamuna hän matkusti
Pariisiin ja unohti pian koko maljakon. Useiden vuosien kuluttua hän
osui samaan hotelliin. Kun hän astui kirjastohuoneeseen, pisti hänen
silmäänsä heti ihmeellinen koristus. Huoneen nurkassa oli punaisella
sametilla päällystetty pöytä, ja sen päällä lasikuvun alla olivat saman
maljakon sirpaleet, jonka hän edellisellä kerralla oli särkenyt.

— Mitä tuo tarkoittaa? — kysyi hän isännältä.

— Voi hyvä herra, se on ensiluokkainen historiallinen muistomerkki,
jota en mistään hinnasta raatsisi myydä. Kun kuningas Ludvig Filip
pakomatkallaan Englantiin suvaitsi suoda minulle sen kunnian, että asui
hotellissani, otti hän tuon maljakon uuninreunalta ja heitti sen maahan
huudahtaen:

— Näin kukistuvat minun tasavaltalaiset viholliseni!

— Kuka oli sitä näkemässä ja kuulemassa? — kysyi Féval.

— Minä itse, — selitti isäntä liikutettuna.

Féval naurahti, mutta ei virkkanut mitään.


* * *


Kun erästä Leo _Tolstoin_ näytelmää aiottiin esittää Tulassa,
pyydettiin häntä olemaan mukana pääharjoituksessa ja tekemään
asiaankuuluvia huomautuksia. Näyttelijöinä olivat kaupungin ylhäisön
huomattavimmat edustajat.

Harjoituksia pidettiin aatelisseuran salissa, ja ovenvartijaa oli
varoitettu päästämästä sisään asiaankuulumattomia henkilöitä. Kreivi
Tolstoin saapumisesta oli hänelle kyllä ilmoitettu.

Mutta aatelisseuran taloon tulee turkkeihin kääriytynyt ukko, päässään
lammasnahkalakki. Ovenvartija kehoitti häntä kääntymään takaisin, mutta
tulija ei ollut kuulevinaankaan hänen huomautustaan, vaan alkoi nousta
ylös portaita.

Ovenvartija hyökkäsi silloin tuon niskoittelevan maankiertäjän
kimppuun, saavutti hänet portaiden yläpäässä ja sysäsi voimakkaasti
alas.

Silloin täytyi tuon tuntemattoman miehen sanoa olevansa kreivi
päästäkseen kunnialla sisään.

Kun harjoituksissa eräs nuori ylimys, joka näytteli palvelijan osaa,
aikoi hyvin hellävaroen ajaa ulos eteiseen pyrkiviä talonpoikia,
keskeytti Tolstoi hänet ja sanoi:

— Ei, tuo ei mene luonnollisesti, täytyy työntää talonpojat ulos aivan
niinkuin teidän talonne ovenvartija tänään työnsi minut alas portailta.

Ja hän kertoi tapauksen, joka oli hänelle juuri sattunut.


* * *


Tulassa olivat kaupungin säätyläiset päättäneet esittää Leo _Tolstoin_
näytelmän »Valistuksen hedelmät». Pääsyliput myytiin kädestä käteen,
niin että näytelmää katsomaan pääsi vain paikkakunnan ylhäisö.

Toistoille lähetettiin Jasnaja Poljanaan erityinen juhlakutsu.

Noin tuntia ennen esityksen alkua astui teatterin eteiseen
keskikokoinen, vanttera ukko puettuna tummanharmaaseen sarkamekkoon
ja samanvärisiin housuihin. Jaloissa hänellä oli karkeat kotitekoiset
saappaat.

Ukon rintaa peitti puoleksi pitkä, harmaa parta, päässä oli hänellä
yksinkertainen nahalla päällystetty lakki.

Nojaten paksuun ryhmysauvaan ukko avasi oven ja lähestyi hitain askelin
permannolle vievää ovea.

Täällä hänet pysäytettiin.

— Minne sinä tunkeudut? — huudahti hänelle vihastuneena eräs teatterin
vahtimestari. Tänään näytellään täällä ainoastaan herroille. Sinulla ei
ole täällä mitään tekemistä. Mene tiehesi!

Ukko alkoi estellä, mutta vahtimestarin tukevat kourat tarttuivat
häneen ja hänet työnnettiin ulos teatterista. Mutta ukko istuutui
kivelle teatterin pääsisäänkäytävän viereen. Siinä hän istui vielä
silloin, kun teatteriin saapui läänin maaherra.

— Kreivi, — huudahti hän, — mitä te täällä teette?

— Istun, — vastasi Tolstoi hymyillen. — Tahtoisin nähdä näytelmääni,
mutta ne eivät päästä minua sisälle.


* * *


Käydessään kerran Moskovassa alkoi Leo _Tolstoi_ nuorten kirjailijoiden
seurassa moittia heitä siitä, että he olivat haluttomia ryhtymään
työhön.

— Te ette tee mitään, ette kirjoita mitään, eikä missään näy teidän
töitänne. Te olette laiskistuneet, — puhui hän.

Kirjailijat olivat ensin vaiti, mutta sitten yksi heistä haasteli
peittelemättä:

— Kyllä me sekä kirjoitamme että teemme työtä, mutta kirjoituksiamme ei
hyväksytä mihinkään lehteen painettavaksi. Eivät ne ota!

— Eivätkö ota? — ihmetteli Tolstoi.

Kreivi Leo Tolstoi ei tahtonut sitä mitenkään uskoa. Hän päätti koettaa
itse.

Sitä varten sepitti hän pienen kertomuksen ja lähetti sen tekaistulla
salanimellä varustettuna erään aikakauslehden toimitukselle.

Kahden viikon kuluttua lähti Venäjänmaan suuri kirjailija
tiedustelemaan sepustuksensa kohtaloa.

Toimittaja otti hänet vastaan jokseenkin kylmäkiskoisesti ja ilmoitti
jo ensi sanoikseen, että kertomusta ei oteta lehteen.

— Miksi ei? — kysyi Leo Tolstoi.

— Siksi, — vastasi toimittaja, — että se, mitä tässä olette
kirjoittanut, todistaa kauttaaltaan ei ainoastaan täydellistä
kaunokirjallisen kyvyn puutetta vaan myöskin selvää tietämättömyyttä
oikeinkirjoitusseikoista. Minun täytyy suoraan sanoa, ystäväiseni,
— lisäsi hän tuttavallisesti, — että lukiessani lähettämäänne
tyhjänpäiväistä tekelettä luulin sitä aivan varmasti jonkun
kokemattoman nuoren intoilijan kirjoittamaksi, mutta eihän teidän
ikäisestänne voi sellaista sanoa. Ei, parasta on, että jätätte sikseen
tämän paperin töhrimisen — on liian myöhäistä teidän iässänne ruveta
aloittelemaan. Ettehän ole aikaisemmin mitään kirjoittanut?

— Olen.

— No jopa jotain! Mitähän te sitten olette kirjoittanut, sillä minun
täytyy tunnustaa, etten ole kertaakaan kuullut teidän nimistänne
»kirjailijaa»!

Toimittaja nauroi kursailematta Tolstoille vasten kasvoja.

Tolstoi vastasi rauhallisella äänellä:

— Teille lähettämäni kertomuksen alle kirjoitin salanimen. Ehkäpä
olette kuullut oikean nimeni: minä olen Tolstoi. Olenhan minä
kirjoittanut muutamia teoksia, jotka tähän asti ovat saaneet jonkin
verran hyväksymistä, esimerkiksi »Sodan ja rauhan» ja »Anna Kareninan».

Voi kuvitella mielessään toimittajan hämmästystä.


* * *


Leo _Tolstoin_ nuorin poika Ivan oli suorittanut tutkintonsa Moskovan
yliopistossa ja palasi nyt ylpeänä isänsä maatilalle.

— No, rakas poikani, — sanoi isä, — nyt sinusta on siis tullut oppinut
mies.

— Niin on, isäni.

— Olet lukenut historiaa ja muinaistiedettä.

— Olen.

— Olet lukenut kielitiedettä, sielutiedettä ja viisausoppia.

— Olen.

— Ja siveysoppia ja jumaluusoppia.

— Olen, isäni.

— Se on erinomaista, — virkkoi isä. — Otapa nyt varsiluuta tuolta
tallin ovelta ja lakaise pois pehkujen jätteet tallin edustalta.


* * *


Tunnettu kirjailija _Saphir_ istui kerran täpötäydessä teatterissa.
Silloin työnsi joku päänsä hänen olkapäänsä yli nähdäkseen paremmin
näyttämölle.

Saphir, joka ei pitänyt oudon miehen tungettelevaisuudesta, otti
taskustaan nenäliinan ja tarttui sillä kiivaasti miehen nenään. Tämä
vetäytyi säikähtäneenä taapäin.

— Ah, minä pyydän anteeksi, virkkoi Saphir, —minä luulin, että se oli
minun oma nenäni.



* * *


Kerran Pariisissa asuessaan oli kirjailija _Saphir_ joutunut ankaraan
rahapulaan ja lähettänyt miljoonanomistaja Rotschildille, kun ei muuta
keinoa keksinyt, anomuskirjelmän, vaikka ei ollenkaan häntä tuntenut.

Kirjelmä oli tällainen:

»Kunnioitettava Herra Rotschild! Tehkää niin hyvin ja lainatkaa minulle
kuusi tuhatta markkaa ja unohtakaa ainiaaksi Teidän altis Saphirinne.»

Rotschild vastasi kirjailija Saphirille, joka oli tunnettu suureksi
pilkkakirveeksi, seuraavasti:

»Kunnioitettava Herra Saphir! En minä teitä muutenkaan muista.»


* * *


Kirjailija _Saphirilla_ oli paljon vihamiehiä, jotka teeskentelivät
olevansa hänen ystäviään, peläten hänen terävää kieltänsä. Eräs heistä
poikkesi kerran Saphirin luo, mutta kun ei tavannut häntä kotona,
kirjoitti hänen ovelleen liidulla:

— Aasi.

Seuraavana päivänä tämä sama ystävä sangen viattoman näköisenä virkkoi
Saphirille:

— Eilen en, ikävä kyllä, tavannut teitä kotona.

— Tiedän sen, — huomautti Saphir tyynesti. — Te olitte jättänyt
nimikorttinne minun ovelleni.


* * *


Venäläistä sotapäällikköä _Skobelevia_ nimitettiin »valkoiseksi
kenraaliksi», kun hänellä oli aina yllään valkoinen takki. Sotamiehet
pitivät häntä haavoittumattomana, sillä hän ei rohkeudestaan huolimatta
ollut taisteluissa kertaakaan haavoittunut.

Eräässä taistelussa repäisi kiväärinkuula olkalapun Skobelevin oikealta
olalta. Kenraali vain naurahti ja virkkoi:

— Onko tuo kuula tullut hulluksi! Luulee, että minä suutun.


* * *


Balkanin yli mennessään pysähtyi venäläisten etujoukko jyrkänteen
reunalle, sillä näytti olevan mahdotonta laskeutua siitä alas.

Upseerit pysähtyivät neuvottomina ja kysyivät kenraali _Skobelevilta_,
mitä hän aikoi tehdä.

— Tietysti laskeutua alas laaksoon! — huudahti hän.

— Mutta miten?

— Kas näin! — vastasi Skobelev, asettautuen jyrkänteen reunalle ja
laskien mäen istuillaan.

Toiset seurasivat hänen esimerkkiään ja pian oli koko sotajoukko
alhaalla laaksossa.


* * *


Turkin ja Venäjän välisessä sodassa pitivät turkkilaiset sitkeästi
puoliaan eräässä pienessä linnakkeessa, jonka valloittamisella olisi
ollut ratkaiseva merkitys.

Kun venäläiset sotamiehet turhaan hyökkäilivät vihollisen pattereita
vastaan, päätti kenraali _Skobelev_ hinnalla millä hyvänsä saada
linnakkeen haltuunsa. Murhaavasta tulesta huolimatta hän ratsasti
aivan linnakkeen juurelle, otti taskustaan yrjönristejä ja heitti ne
turkkilaisten tulilinjalle huutaen:

— Pojat! Menkää noutamaan!

Sotamiehet ryntäsivät nyt suurella joukolla vihollisen pattereille ja
neljännestunnin kuluttua oli linnake heidän hallussaan.


* * *


Tarkastaessaan kerran sotajoukon asemia Plevnan luona _Skobelev_
kulki etunenässä, kuten aina. Adjutantti huomautti silloin,
että luodit sinkoilevat heidän ympärillään ja että turkkilaiset
nähtävästi tähtäävät »valkoista kenraalia». Siksi ehdotti hän, että
vetäydyttäisiin syrjään.

— Mitä joutavia, — huudahti Skobelev halveksivasti. — Eiväthän ne osaa
edes ampua. Täytyy panna heille maalitaulu, johon he voivat tähdätä.

Näin sanottuaan hän otti taskustaan Annan ritarikunnan punaisen nauhan
ja ripusti sen rinnalleen.


* * *


Kuuluisa venäläinen kuvanveistäjä _Antokolskij_ poikkesi Berliinissä
käydessään parturiin, leikkautti tukkansa ja kysyi, mitä hän oli velkaa.

Samoihin aikoihin oli Berliinissä avattu hänen kuvanveistostensa
näyttely, ja hänen muotokuvansa oli ollut melkein kaikissa lehdissä.
Parturi tunsi taiteilijan ja vastasi kunnioittavasti:

— Hyvänen aika, herra Antokolskij, mitäpä laskuja meillä taiteilijoilla
olisi keskenämme!

Antokolskij hymyili ja poistui. Muutamien päivien kuluttua parturi sai
vastaanottaa taiteilijalta hänen oivasti muovaillun rintakuvansa ja
kirjelapun, jossa oli sanat:

»Saksien taiteilijalle taltan taiteilijalta».


* * *


Kenraali _Gordon_, joka oli kukistanut Kiinan taipingkapinan, sai
suureksi hämmästyksekseen vastaanottaa joukon Kiinan keisarin
lähettejä, jotka kantoivat selässään kultakuormia maan pelastajalle.

Suuttuneena siitä, että hänen työtään aiotaan punnita kullalla, Gordon
ajoi miehet ovesta ulos. Palkkansakin hän jakoi sotamiehilleen sanoen:

— Minä lähden Kiinasta yhtä köyhänä kuin olen tänne tullutkin.

Jonkun ajan kuluttua tuli prinssi Kung hänen luokseen, irroitti
kaulastaan paksut kultaketjut ja pani ne Gordonin kaulaan sanoen:

— Tätä ette ainakaan kieltäytyne vastaanottamasta.

Laivalla, jolla Gordon palasi kotimaahansa, pantiin toimeen keräys
erään köyhän merimiehenlesken hyväksi. Kun lautanen tuli Gordonin
kohdalle, otti tämä kaulastaan raskaat kultaketjut ja laski ne
lautaselle kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota.


* * *


Yhdysvaltojen presidentin _Clevelandin_ kouluajoilta kerrotaan seuraava
huvittava tapaus.

Cleveland oli koulussa tapansa mukaan tehnyt jonkun kepposen.
Rangaistukseksi oli opettaja määrännyt viivottimen iskuja kämmenelle.

Opettaja käski pojan esiin ja luetteli viivotin kädessään hänelle hänen
pahat tekonsa. Poika oli välitunnilla liannut kätensä pahanpäiväisesti
ja aavistaen, mitä tulossa oli, sylki salaa oikeaan käteensä ja hieroi
sitä nuttuaan vasten hiukan puhtaammaksi, ennenkuin ojensi kätensä
kurittajalle. Vasemman kätensä hän piti selkänsä takana.

Opettaja silmäsi pojan kättä ja sanoi:

— Kuulehan poika! Jos löydät tältä luokalta käden, joka on tätä kättä
likaisempi, niin pääset tällä kertaa rangaistuksetta.

Sanaa sanomatta veti tuleva presidentti vasemman kätensä ja ojensi
sen opettajalle. Koko luokka purskahti äänekkääseen nauruun, johon
opettajankin täytyi yhtyä.

— Hyvä, hyvä! — sanoi hän viimein. Minä näen, että toinen on
likaisempi, saat mennä.

Kasvot ilosta loistaen poika palasi paikalleen.


* * *


Mark _Twainin_ humoristiset taipumukset ilmenivät jo lapsena. Kerran
vei isä hänet puutarhaan ja näytettyään hänelle kukkapenkkiä, joka oli
ruvennut kasvamaan rikkaruohoa, kehoitti häntä kitkemään sen.

— Mutta eikö olisi ollut parempi, isä, kylvää siihen rikkaruohon
asemesta kukkia? — kysyi silloin vaatimattomasti nuori Mark Twain.


* * *


Siihen aikaan kun Mark _Twain_ kirjoitti sanomalehtiin, tarjosi
eräs näyttelijä hänelle viisi dollaria puolesta tusinasta hyviä
sukkeluuksia. Mark Twain ei kuitenkaan suostunut tarjoukseen.

— Jos minulta löydetään viisi dollaria, — sanoi hän — epäillään minua
niiden varastamisesta; jos taas te alatte lasketella onnistuneita
sukkeluuksia, niin arvaavat kaikki, että ne ovat varastettuja.


* * *


Mark _Twainia_ kävivät puhuttelemassa sanomalehtimiehet kaikilta
maailman ääriltä. Ei ollut mikään helppo tehtävä haastatella tätä
suurta humoristia. Hän ei koskaan päästänyt käsistään tilaisuutta saada
tehdä pilaa haastattelijoista.

Kerran tuli Mark Twainin luo nuori sanomalehtimies, toi terveisiä
lehtensä toimitukselta ja ilmoitti tehtävänään olevan kysyä Mark
Twainilta, kuinka hän oli ansainnut ensimäiset viisi dollariansa.

Mark Twain sanoi:

— Muistan sen vallan hyvin. Olin silloin vähän vanhempi kuin te ja
kävin vielä koulua. Se oli hyvin ankara koulu, ja pamppua käytettiin
sangen usein ja erittäin perinpohjaisesti — se oli siis myöskin hyvä
koulu.

— Oli ankarasti kielletty, — jatkoi Mark Twain, — lyömästä pulpetteja
säpäleiksi. Siitä oli määrätty viiden dollarin sakko, jonka kuitenkin
sai vaihtaa julkiseen piiskaukseen koko koulun edessä. Jouduin kerran
sellaiseen tilanteeseen, että minun, tuli valita toinen näistä kahdesta
rangaistuksesta. Isäni, jonka kanssa aina neuvottelin tällaisista
asioista, arveli, että olisin liian ylpeä kestämään julkista kuritusta,
ja antoi minulle senvuoksi nuo viisi dollaria, jotka tarvittiin sakon
maksamiseen.

Tässä vaikeni Mark Twain salaperäisesti ja merkitsevästi, katsahti
vieraaseen ja lisäsi:

— Niin, sillä tavalla minä ansaitsin ensimäiset viisi dollariani.


* * *


Kuuluisan amerikkalaisen humoristin Mark _Twainin_ ensimäinen
kirjallinen yritys oli sangen erikoinen. Missourin valtiossa
julkaistiin 1840-luvun lopulla sanomalehteä, jonka tilausmaksun
sai suorittaa luonnossa: kasviksina, halkoina, heininä ja vuotina.
Kerran kun lehden toimittaja tahtoi ottaa itselleen lomaa, kutsui hän
kirjapainosta luokseen latojapojan ja kysyi häneltä:

— Voisitko pitää huolta lehden toimittamisesta?

— Voinhan koettaa, — vastasi poikanen, joka ei ollut kukaan muu kuin
Samuel Longhorne Clemens, joka myöhemmin otti itselleen salanimen Mark
Twain.

Niin tarttui kolmentoistavuotias Samuel kynään, ja toisenkin kerran hän
sai pureskella kynänsä päätä, ennenkuin sanomalehden numero oli valmis.


* * *


Kerran oli Mark _Twainin_ taloon murtautunut varkaita. He olivat
vieneet koko joukon tavaroita mennessään. Suuri humoristi ripusti
silloin ovelle seuraavan ilmoituksen niiden varkaiden varalta, jotka
vielä aikoivat tunkeutua hänen taloonsa:

— Tästä lähtien on kodissani vain hopeoituja hopea-esineitä. Te
löydätte ne ruokasalista, nurkasta kissanpentukorin vierestä. Jos
tarvitsette tämän korin, niin nostakaa kissanpoikaset hopealaatikkoon.
Ja olkaa hyvä älkääkä melutko. Se voisi tehdä kotolaiseni levottomiksi.
Kalossit löydätte eteisestä sateenvarjopitimen alta. Älkää unohtako
sulkea ovea jäljestänne!


* * *


Kerran lähetti Mark _Twain_ monimiljonääri Carnegielle seuraavan
kirjeen:

»Rakas Carnegie, olen sanomalehdistä lukenut, että te olette hyvin
rikas mies. Minä tarvitsisin hyvän virsikirjan. Se maksaa seitsemän
markkaa. Jos lähetätte minulle virsikirjan, niin minä siunaan Teitä
ja Jumala siunaa Teitä, ja meidän kumpaisenkin on silloin hyvä olla.
Vilpittömästi Teidän — Mark Twain.

Jälkikirjoitus: Älkää lähettäkö minulle virsikirjaa. Lähettäkää vain
seitsemän markkaa.»

Saiko Mark Twain rahoja vai eikö, sitä ei kerrota.


* * *


Muuan tuttava lainasi Mark _Twainilta_ jokseenkin suuren rahasumman ja
lupasi maksaa sen takaisin sovittuna päivänä.

— Ellen silloin maksa velkaani, — sanoi ystävä julmasti pyöritellen
silmiään, — voit olla varma siitä, etten enää ole elävien joukossa.

Maksupäivä tuli, mutta Mark Twain ei saanut rahoja eikä minkäänlaista
ilmoitusta tuttavaltaan. Silloin hän lähetti paikkakunnan sanomalehtiin
seuraavan ilmoituksen:

»Kaikille yhteisille tuttavillemme täytyy minun täten surun
murtamana ilmoittaa, että meidän kallis ystävämme Harry Duncan kuoli
eilispäivänä. Hän lainasi minulta 500 dollaria neljäksi viikoksi ja
lupasi maksaa sen minulle, jos on vain elossa. Mutta kun häntä ei eilen
kuulunut luokseni, kuten oli sovittu, täytyy minun siitä tehdä se
johtopäätös, että hän on kuollut. Levätköön hänen tomunsa rauhassa.»

Ilmoitus oli niin tehokas, että »kuollut» virkosi henkiin ja maksoi
viipymättä Mark Twainille velkansa.


* * *


Mark _Twain_ joutui amerikkalaisten trustien epäsuosioon erään
kertomuksen takia, jonka hän oli kirjoittanut sanomalehtiin.
Kertomuksen päällekirjoitus oli »Kolme kärpästä» ja sisältö seuraava:

»Eräällä kärpäsäidillä oli kaksi tytärtä, joita hän sanomattomasti
rakasti. Kerran lähtivät he kolmisin pienelle huvimatkalle ja saapuivat
muutamaan leipuripuotiin.

»Äiti», kysyi toinen tyttäristä, »saanko maistaa noita punaisia
makeisia?»

Kärpäsäiti myöntyi tyttärensä pyyntöön ja tämä lensi riemuiten kauniin
karamellin päälle, mutta vaipui samassa silmänräpäyksessä kuolleena
maahan.

Herkkupala oli myrkyllinen, sillä sen oli valmistanut eräs
amerikkalainen karamellitrusti.

Kärpäsäiti rakasti nyt ainoata eloonjäänyttä tytärtään vielä palavammin
kuin ennen.

Muutamana päivänä tulivat he erääseen toiseen leipuripuotiin ja nuori
kärpänen alkoi himokkaasti syödä pöydällä olevaa leipää. Mutta hän
kuoli kohta ensimäisen palan jälkeen. Leipä oli näet myrkyllistä, sillä
sen oli valmistanut amerikkalainen leipätrusti.

Nyt valtasi tuon onnettoman kärpäsäidin toivoton tuska. Hän tahtoi
päättää päivänsä ja lensi kärpäspaperille tehdäkseen itsemurhan. Mutta
kuolema ei tullutkaan.

Kärpäspaperi oli vaaratonta, sillä sen oli valmistanut eräs
amerikkalainen paperitrusti.


* * *


Kuten kaikilla kuuluisilla kirjailijoilla oli Mark _Twainillakin_ suuri
joukko tuntemattomia vieraita ja ihailijoita. Niitä tuli tavan takaa
hänen kotiinsa omin silmin nähdäkseen suurta humoristia. Tuli kerran
suurikokoinen mies, lihakauppias, ja vähän aikaa keskusteltuaan hän
kysyi isännältä:

— Olkaa hyvä ja sanokaa, oletteko te siis se mies, joka on kirjoittanut
kaikki nämä kirjat?

— Olen, minä olen juuri se mies.

— Tietysti uskon teitä, — ehätti lihakauppias lisäämään, — mutta
kasvoista päättäen ei sitä voisi mitenkään luulla.


* * *


Eräillä juhlapäivällisillä piti muuan osanottajista puheen Mark
_Twainille_, mainiten hänen nimensä rinnan Homeroksen, Miltonin ja
Shakespearen nimien kanssa.

Vastauspuheessaan suuri humoristi kiitti kunniasta, joka oli tullut
hänen osakseen, ja lausui lopuksi:

— Voi minua! Homeros ei ole enää elävien joukossa, Milton on jo
kuollut ja Shakespeare makaa haudassa. Minäkin alan tuntea itseni
pahoinvoivaksi.


* * *


Ruotsin kuningas _Kaarle XV_ oli 1870 kutsunut Beckaskog-nimiseen
linnaansa korkea-arvoisia virkamiehiä sekä muita kansalaisia.
Kutsuttujen joukossa oli myöskin monilla valtiopäivillä kunnostautunut,
tunnettu talonpoika Sven Nilsson. Hänet valitsi nyt eräs ylpeäntyperä
ja aatelisarvostaan pöyhkeilevä nuori upseeri pilansa esineeksi,
koettaakseen tällä tavoin olla mieliksi leikintekoa rakastavalle
kuninkaalle.

— Kuulkaa, — sanoi aatelismies Nilssonille, — onko totta, ette te
nuorena olette ollut kiertokoulunopettajana?

— On kyllä, — vastasi Nilsson, — mutta sitä te, herra kreivi, että
ainakaan ole ollut?

— En, hyvä Nilsson, en, mutta kuinka tulette sitä kysyneeksi?

— Muuten vain, sillä siinä tapauksessa te varmaan vieläkin olisitte
kiertokoulunopettaja, — oli talonpojan tyyni vastaus.

Kreivi punastui osaamatta sanoa mitään.

Kuningas purskahti raikuvaan nauruun ja sanoi nuorelle aatelismiehelle:

— Siitä sait vastauksen, jonka olet rehellisesti ansainnut.


* * *


Kun keisari _Wilhelm I_ 1882 sairasti ankaraa tautia, eivät lääkärit
hänen parantumisensa jälkeen tahtoneet myöntyä siihen, että hän —
kahdeksankymmenen neljän vuoden ikäinen kun oli — menisi ratsain
seuraamaan manöövereitä, sillä pelättiin keisarin rasittuvan
liikaa. Hän pysyi kuitenkin päätöksessään olla ratsain läsnä
taisteluharjoituksissa. Lopuksi ehdotettiin keisarille, että hän
lähtisi vaunuissa.

— Mahdotonta! — vastusti keisari ehdotusta. — Mikään epäsotilaallisuus
ei tule kysymykseen!

— Majesteetti, — lausui eräs kenraali, — myös Fredrik suuri on ottanut
manöövereihin osaa vaunuissa istuen.

— Niin, — vastasi keisarivanhus, — mutta tämän hän teki vasta
loppuiällään. Siihen minä olen vielä liian nuori!


* * *


Yhdysvaltojen miellyttävimpiä presidenttejä oli _Mac Kinley_,
joka 1901 sai surmansa murhamiehen kädestä. Hän osoitti vanhalle,
yksinkertaiselle äidilleen suurta kunnioitusta.

Kun hän tuli presidentiksi ja asui Washingtonissa, oli äiti hyvin
ylpeä pojastaan, »Washingtonin Williamista», joksi hän häntä nimitti.
Heti kun Mac Kinley oli ottanut valkoisen talon haltuunsa, kävi äiti
häntä tapaamassa ja presidentti pani hänen kunniakseen toimeen komeat
päivälliset, joihin maan mahtavat ja miljoonamiehet ottivat osaa.

Presidentti itse saattoi äitinsä pöytään. Tämä oli ääneti ja katseli
miltei kauhulla kaikkea tuota loistoa. Erikoisesti vaivasi häntä se,
että paljon kermaa kului hedelmien ja kahvin kera. Hän kääntyi poikansa
puoleen ja kysyi:

— Rakas William, sinä kai voit jo pitää omaa lehmää?

Sieltä täältä kuului pidätettyä naurua, mutta presidentti taputti
äitiään olalle ja virkkoi:

— Kyllä, rakas äiti, meillä on jo varoja pitää lehmää ja hankkia
itsellemme kermaa niin paljon kuin ikinä haluamme.


* * *


Eräänä päivänä tuli suuren keksijän _Edisonin_ luo muuan ystävä, jolle
tuo kuuluisa keksijä näytteli ihmeellisiä laitoksiaan. Ystävä oli sillä
välin kiinnittänyt huomionsa Edisonin huolimattomaan ulkoasuun ja sanoa
tokaisi yhtäkkiä:

— Tämä kaikki, mitä sinä olet keksinyt, on erinomaista, mutta itse sinä
näytät olevan aviopuolison tarpeessa!

Edison ei vastannut mitään. Mutta kun he kulkivat työpajoissa ja
konehuoneissa, pysähtyi Edison äkkiä erään työpöydän luo, jonka ääressä
puuhaili rakastettavan ja vaatimattoman näköinen tyttö.

— Neiti, tahdotteko tulla minun vaimokseni? — kysyi, silloin Edison,
koristelematta.

— Tahdon, varsin mielelläni, herra! — vastasi tyttö, joka käsitti asian
leikiksi.

Edisonilla ei kuitenkaan ollut koskaan tapana laskea sellaista leikkiä,
ja muutaman kuukauden kuluttua vietettiin häät, jotka toivat suuren
onnen mukanaan molemmille aviopuolisoille.


* * *


Omassa tehdaskaupungissaan kulkee _Edison_ työmiehen pukuun puettuna
ja seuraa mielenkiinnolla töiden kulkua. Hänen kenkänsä ovat savessa,
pukunsa pölyn peittämä ja päässä on vanha hattu. Sellaisessa asussa
ei häntä juuri voi erottaa tavallisesta työmiehestä. Kerran sattuikin
hauska erehdys.

— Hoi, mies! Mitä te siellä laiskottelette? Eikö teillä ole mitään
tekemistä? — huusi muuan työnjohtaja rientäen Edisonin jäljessä.

Edison hymyili, nosti lakkiaan ja virkkoi:

— Hyvää päivää! Minä olen Edison.

Kun työnjohtaja säikähdyksissään sopersi jotakin anteeksipyynnön
tapaista, sanoi Edison:

— Ei mitään! Mutta eivät työmieheni sentään ole tottuneet näin
epäkohteliaaseen puhetapaan.


* * *


Tunnettu etelänaparetkeilijä Ernest _Shackleton_ oli mukana Scottin
etelänapamatkalla v. 1901.

Tutkimusmatkailijain onnistui päästä 33 mailin päähän etelänavasta,
mutta silloin sekä retkikunnan johtaja Scott että hänen lähin
apumiehensa Wilson ja Shackleton sairastuivat keripukkiin. Erikoisesti
Shackleton oli vaikeasti sairaana.

Kun hän makasi hengenheittona teltassaan, kuuli hän Scottin ja Wilsonin
ulkona keskustelevan hänen terveydentilastaan.

— Luuletko, että hän vielä toipuu? — kysyi Scott.

— Siitä ei ole toiveita, — vastasi Wilson.

Kim miehet astuivat telttaan, kohotti Shackleton suurella vaivalla
päätään ja kuiskasi:

— En minä vielä kuole.

Kymmenen vuotta myöhemmin tehdyllä tutkimusretkellä löydettiin Scott ja
Wilson paleltuneina tuskin mailin päässä siltä paikalta, jossa mainittu
keskustelu tapahtui.


* * *


Venäläinen ylipäällikkö oli luvannut neljännesmiljoonan ruplaa
Hindenburgin päästä. Kun _Hindenburg_ sai tämän kuulla, virkkoi hän:

— Enkä minä anna hänen päästään edes 25 pfennigiä!


* * *


Elias _Lönnrotin_ jalkamatkoista kerrotaan monta hauskaa kaskua.

Erään majatalon isäntä luuli yöllä toisten nukkuessa tupaan tullutta
ja penkille nukahtanutta Lönnrotia vaaralliseksi, maankiertäjäksi ja
kohteli häntä sen mukaan.

Toisessa majatalossa lähellä Hämeenlinnaa ei hänelle annettu hevosta,
hänen tahtoessaan komeasti ajaa köröttää kaupunkiin rattailla, vaikka
hän luetteli kaikki yliopistolliset arvonimensä. Isäntä arveli
kulkurimiehen laskevan törkeätä pilaa. Kun Lönnrot lähti silloin
jalkapatikassa jatkamaan matkaansa, kysyi renkipoika ivallisesti:

— Käydenkös se magisteri lähtee?


* * *


Repolassa pidettiin _Lönnrotia_ kaivojen myrkyttäjänä ja koleeran
levittäjänä. Mutta eräässä talossa kestittiin häntä niin hyvin kuin
voitiin. Emäntä oli saanut tietoonsa, että vieras oli suuri poppamies
ja parantaja ja valitti hänelle sitä, että talon vasikat eivät
tahtoneet pysyä hengissä, vaikka olisi mitä tehnyt.

— Eikö hyvä vieras tietäisi tähän jotakin keinoa? kysyi hän
Lönnrotilta, joka hyvin miettiväisen näköisenä oli kuunnellut
kertomusta.

— Jaa, jaa, — virkkoi Lönnrot, — kyllä siihen ehkä keino keksitään.

Ja hän kirjoitti paperilapulle merkillisiä sanoja ja määräsi, että
lappu oli ommeltava vaatepussiin ja sidottava vanhimman vasikan
kaulaan. Sitten hän neuvoi, miten vasikoita sen lisäksi oli syötettävä
ja miten juotettava.

Emäntä noudatti tarkoin poppamiehen määräyksiä. Ja vasikat rupesivat
elämään ehommin kuin ennen. Olipa vaatepussia käytetty toisissakin
taloissa, ja kaikkialla se oli tehokkaasti tehnyt tehtävänsä.

Kertoessaan tapahtumasta Lönnrot ilmaisi kirjoittaneensa paperille
nurinpäin ruotsiksi: »Jos eivät vasikat rupea elämään, niin kuolkoot!»
Nämä sanat yhdessä järkevien vasikanhoitoa koskevien neuvojen kanssa
olivat saaneet ihmeitä aikaan.


* * *


Suomeen oli vuonna 1830 hyökännyt aasialainen koleera. _Lönnrot_,
joka silloin oli valmistunut lääketieteen kandidaatiksi, työskenteli
sairaalassa, auttoi potilaita lääkärinhoidollaan ja rohkaisi heidän
mieltään ehtymättömällä hilpeydellään ja toivorikkaalla mielellään.
Kerran kun hän avojaloin ja paitahihasillaan kodikkaasti hääri
sairaalassa, sattui ankara kenraalikuvernööri, kreivi Zakrevski,
juuri tulemaan tarkastuskäynnille. Kerrotaan, että Lönnrot pelastui
pälkähästä paneutumalla pitkäkseen tyhjään sairasvuoteeseen ja
vetämällä peitteen leukaansa asti.

Zakrevski saapuu sängyn luo ja virkkaa ihmetteleville seuralaisilleen:

— Katsokaahan, kuinka musta tuokin on; pian kai se siitä kuolee.

Lönnrot, joka oli tummaihoinen, koetti olla hyvin vakavannäköinen,
vaikka tapaus huvitti häntä sanomattomasti. Karskin herran mentyä
hän ryhtyi jälleen hoitamaan potilaitaan. Mutta vielä hän oikein
todenteolla sai maata sängyssä: rutto tarttui häneen, niin että hän
pari päivää häilyi elämän ja kuoleman vaiheilla.


* * *


Elias _Lönnrot_ saapui kerran jalkamatkallaan Rantasalmelle. Hän kulki
kaikessa rauhassa pappilaan vievää tietä pitkin, kun hänet saavutti
tuimannäköinen ajaja, joka oli pitäjän nimismies.

Tämä pysäytti hevosensa ja tiuskasi:

— Kuka olet miehiäsi, et sinä ole tämän pitäjän miehiä?

— Olenpahan tuolta Pohjan puolelta, — vastasi siihen Lönnrot tekeytyen
hyvin pelokkaan näköiseksi.

— Näytäpä passiasi! Tokko sinulla passia onkaan, senkin maankiertäjä! —
ärjyi nimismies kieseistänsä.

— Ei ole, ei ole! — vastasi Lönnrot, jota virkaintoisen nimismiehen
kiivailu alkoi huvittaa.

— Arvasinhan sen! Nouse tuohon kuskipukille istumaan, niin minä vien
sinut talteen ja toimitan kruununkyydillä kotipuoleen.

Nimismies istui mukavasti kieseissään, mutta Lönnrot kökötti pukilla
pidellen itseään kiinni, miten parhaiten taisi. Niin ajettiin
pappilaan, jonne nimismies aikoi poiketa kirkkoherran luo asioille.
Sattui niin, että kirkkoherra Ahlholm, Lönnrotin hyvä ystävä, oli
pihalla, kun nimismies pysäytti hevosensa portille ja hyppäsi
kieseistä. Kirkkoherra näki oudon miehen istuvan pukilla, reppu selässä
ja saappaat kainalossa.

Hän tuli lähempää katsomaan miestä, jonka nimismies oli saanut
pidätetyksi.

— Kas, kas, — huudahti kirkkoherra hämmästyneenä, — tohtori Lönnrothan
se on! Minnekä tohtori nyt on matkalla?

Nimismies katseli ällistyneenä vuoroin Lönnrotia ja vuoroin
kirkkoherraa. Eikä hän pannut vastaan, kun kuuluisa runonkerääjä
laskeutui epämukavalta paikaltaan. Mutta ei hän myöskään jäänyt
pappilaan, vaikka tiesi, että siellä kuuluisan vieraan kunniaksi
valmistettiin suuret pidot.


* * *


Elias _Lönnrot_ joutui Tohmajärvellä hauskaan seikkailuun. Hän oli
menossa rovasti Peter Walleniusta tapaamaan ja siisti juuri itseään
pappilan kujan suussa pitkän ja pölyisen jalkamatkan jälkeen, kun
rovastinna sattui ajamaan vaunuilla kotiinsa.

Ajomies komensi tuntematonta kulkuria avaamaan portin ja nöyrästi
tohtori teki työtä käskettyä. Ohi ajaessaan rovastinna heitti hänelle
palkaksi kuparikolikon.

Lönnrot tuli taloon ja pyrki rovastin puheille, mutta palvelijatar
palautti hänet keittiöön odottamaan, kunnes rovasti olisi ehtinyt
syödä ja ottaa vielä päivällisunensakin. Keittiössä söi parhaillaan
palvelusväki ja rovastinna käski antaa vieraallekin ruokaa. Lönnrot
istuutui renkimiesten viereen, hänen eteensä pantiin puurokuppi ja
käteen annettiin puulusikka, ja hyvältäpä se lämmin ruoka maistuikin
pitkän matkan jälkeen.

Sattui niin, että rovastilla oli rovastinnalle asiaa ja hän tuli
keittiön ovelle asiaansa toimittamaan. Silloin hän näki oudon miehen
aterioivan palvelusväen kanssa. Miehen kasvot näyttivät tutuilta ja —
eikös se ollutkin tohtori Lönnrot! Rovasti tarttui miestä käsipuoleen
ja vei sisälle omiin huoneisiinsa sanoen, ettei tohtori Lönnrotia ole
ennenkään keittiössä syötetty.


* * *


_Lönnrot_ vietti loppuikänsä Sammatissa ja istui kesäisin päiväkaudet
ongella. Kerran tuli kaksi ylioppilasta rantaan.

He pyysivät järvellä istuvaa ukkoa soutamaan ylitse, tietämättä
lainkaan, kuka hän oli. Lönnrot teki työtä käskettyä ja kantoi
kaupanpäällisiksi vieraitten matkalaukun jonkun matkan päässä rannasta
olevaan taloon.

Siellä vasta tuli ilmi, että tuo avulias ukko olikin itse
kunnianarvoisa professori Elias Lönnrot.

Toisen kerran kun hän talonpoikaisessa puvussa saapui hienojen herrojen
seurassa erääseen Lohjanjärven Aumalla olevaan taloon, kysyi emäntä,
kun vieraat kävivät aterialle, annetaanko soutuäijällekin ruokaa.

Kuinka suuresti hämmästyikään emäntä, kun hän näki, että herrat
asettivat ukon kunniapaikalle pöydän ääreen ja nimittivät häntä
professoriksi.


* * *


Kuuluisa suomalainen tutkimusretkeilijä Yrjö Aukusti _Wallin_ sai
Arabian-matkallaan monta kovaa kokea. Kerran oli hän pienessä Basran
kaupungissa kuolla nälkään. Itse hän kertoo tuosta tapauksesta
seuraavasti:

— Minun täytyi kieltäytyä kaikesta, juoda kahvini ja teeni ilman
sokeria, panna aikaisin levolle säästääkseni kynttilöitä, välttää
kaikkia tuttavuuksia, joista silloisissa oloissa en välittänytkään,
käydä tyhjin käsin hedelmäpuotien ohitse, pitää likaisia vaatteita,
kun ei ollut varoja pesettää niitä eikä itse pestä niitä ilman
saippuaa kuumassa vedessä, pitää pitkää syyhyvää tukkaa päästäkseni
suorittamasta parturinrahaa. Itse minun täytyi valmistaa nuuskani, jota
kyynelsilmin istuin hieromassa. Kaikkea sitä kurjuutta ja hätää, jota
minun oli Basrassa kestäminen, en voi sanoin kertoa.

Siten kului kaksi pitkää kuukautta. Vihdoin tapasi Wallin erään
englantilaisen, joka auttoi hänet Bagdadiin ihmisten ilmoille.


* * *


Matias Aleksanteri _Castrén_ oli sen ylioppilaslähetystön
puheenjohtajana, joka v. 1839 kävi yliopiston varakanslerille,
kenraalikuvernöörin apulaiselle A. A. Thesleffille ilmoittamassa,
että ylioppilaat olivat yksimielisesti päättäneet panna toimeen
isänmaallisen muistojuhlan marraskuun 9 p:nä, Porthanin sadantena
syntymäpäivänä.

Sen johdosta, että ylioppilaskunta oli aikonut viettää juhlan Porthanin
muistoksi —, aloitti Castrén puheensa.

— Mutta minä sanon herroille, että ei käy laatuun, että herrat
toimeenpanevat juhlia ja kalaaseja: hänen majesteettinsa ei sitä tahdo!
— keskeytti varakansleri kiivaasti Castrénin puheen. — Herrat pitäkööt
kalaaseja kirjojensa kanssa. Eivätkä herrat saa täällä pitää julkisia
kalaaseja ja pilkata opettajiaan.

Castrén koetti parhaansa mukaan puolustautua ja selitti Porthanin
suurta merkitystä koko maalle.

— No, tuntevatko herrat Porthania? Ovatko herrat nähneet häntä? — kysyi
silloin varakansleri.

Virkavallan edustajalle koetettiin nyt selittää, että Porthan oli
syntynyt sata vuotta sitten ja kuollut jo aikoja. Heidän piti juuri
juhlia Porthanin syntymän satavuotismuistoa. Mutta varakansleri vain
väitti vastaan:

— Mitä herrat siis hänestä välittävät? Silloin eivät edes herrojen isät
ole häntä nähneet, vaan vasta isoisät. Hän eli toisissa olosuhteissa,
ja herroilla on paljon läheisempiä ajanjaksoja juhlittavana.

Juhlimisesta ei niin ollen tullut mitään.


* * *


Suomalainen tutkimusmatkailija Matias Aleksanteri _Castrén_ sai
retkillään Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa kokea paljon vaikeuksia.
Kuuluisan latinankielisen syrjäänin kielioppinsa hän kirjoitti kylmässä
kellarissa, kun ei muualla ollut tilaa, käyttäen apunaan paikkakunnalla
liikkuvia syrjääniläisiä kauppiaita. Välitöikseen hän ahdisteli hiiriä
ja rottia.

Kerran kyseli hän eräältä samojedilta kielen taivutuskaavoja.

— Miten samojedit sanovat, »minun vaimoni on kipeä»? — tiedusteli
Castrén venäjäksi.

— Sinun vaimosi on kipeä! — vastasi samojedi äidinkielellään, ja kun
Castrén koetti selittää hänelle, mistä oli kysymys, väitti samojedi:

— Minun vaimoni on yhtä terve kuin minäkin!


* * *


Parhaassa miehuuden iässä, monen tutkimusmatkan vaivat jo kestettyään
Matias Aleksanteri _Castrén_ perusti itselleen oman kodin. Puolisokseen
hän oli valinnut yhdeksäntoistavuotiaan Sofia Natalia Tengströmin.

Häätilaisuuteen oli Juhana Wilhelm Snellman sepittänyt leikillisen
onnittelurunon.

— Ukko Castrén, — sanottiin siinä, — joka kosteudessa ja pakkasessa
valvoen ja vaikeuksien keskellä on kirjoittanut 14 kielioppia, on nyt
ehtinyt viidenteentoista kielioppiinsa, sen kielen, jota paratiisissa
puhutaan, nimittäin rakkauden kielen, jolla voi kirjoittaa väitöskirjaa
koko elämänsä ajan ilman sensuuria ja ilman oppituolia.


* * *


Neljäntoista vuoden vanhana Sakari _Topelius_ tuli Helsinkiin
valmistuakseen ylioppilastutkintoa varten ja pääsi asumaan J.L.
Runebergin luo. Jo ensimäisenä aamuna hänen huomionsa kiintyi
ruokasalissa olevaan suureen kirjahyllyyn. Hän otti yhden kirjan
käteensä ja alkoi selailla sitä. Se oli Runebergin runoelma
»Hirvenhiihtäjät».

Topelius luki kirjaa niin innostuneena, ettei hän nähnyt eikä kuullut,
kun Runeberg astui huoneeseen ja kysyi, mitä hän luki.

Topelius punastui korviaan myöten, pani kirjan nopeasti pöydälle ja
pyysi anteeksi rohkeuttaan.

Hyväntahtoisesti hymyillen sanoi silloin Runeberg:

— Pidä kirja hyvänäsi, jos se huvittaa sinua!


* * *


Syksyllä 1864 kierteli ja kaarteli Johannes _Takanen_ Viipurin linnan
ympärillä, tarkastellen sitä joka taholta. Linnan venäläinen varusväki
luuli outoa nuorukaista salaperäiseksi vakoilijaksi ja lähetti
sotilaspatrullin ottamaan hänet kiinni.

Takanen sai jonkun aikaa istua värjötellä linnan pimeässä tyrmässä,
ennenkuin linnan varusväelle selvisi asia. Sevastopolin kuuluisa
puolustaja, kenraali Totleben oli lähettänyt hänet. Ja silloin lensivät
ovet auki ja upseerit saattoivat hänet linnan portille asti.

Kenraali Totleben oli Viipurin seurahuoneen isännällä nähnyt ihmeen
ihania pieniä puunveistoksia, ja kysynyt heti, kuka ne oli valmistanut.
Ja silloin tuotiin Johannes Takanen hänen eteensä. Totleben lupasi nyt
antaa hänelle opiskeluun tarvittavat varat, jos hän osaisi veistää
puusta Viipurin linnan kuvan.

Kun tuo odottamaton seikkailu oli katkaista Takasen taiteilijauran,
antoi kenraali hänelle lupalipun, niin että hän sai tutkia linnaa sekä
ulkoa että sisältä ja suorittaa työnsä loppuun asti.

— Hän on suuri nero! — virkkoi Totleben nähdessään sitten leppäpuusta
veistetyn linnankuvan.


* * *


Ensimäisen teoksensa esipuheeseen oli _Kauppis-Heikki_ aikonut panna
selityksen, jossa hän pyysi anteeksi rohkeuttaan, kun uskalsi julkaista
»Tarinoita», joilla hänen mielestään ei ollut mitään kirjallista arvoa.

Kun Juhani Aho tapansa mukaan tarkasti teoksen ennen painattamista,
kysyi hän hämmästyneenä Kauppis-Heikiltä:

— Mitä sinä tarkoitat tuolla esipuheella? Minä pyyhkäisen sen joka
tapauksessa pois.

— Saattaneehan se jäädä poiskin, — arveli Kauppis-Heikki. — Pidin
tosiaankin näitä kertomuksia ala-arvoisina ja olen päättänyt kokonaan
lakata niitä kirjoittamasta.

— Miksi lakata? — tiedusteli Aho.

— Kun en kykene enkä joudakaan kirjoittaa mitään arvokasta, niin onhan
suoraan tarpeetonta ja lapsellista kirjoittaa tällaista tänä aikana,
jolloin ilmestyy joka vuosi useita sellaisia kirjailijoita, joiden
esikoisteoksistakin otetaan useita painoksia.

— Anna hirvien hyppiä aitojen ylitse, — nauroi Aho, — niillä on pitkät
sääret, tarvitaan täällä lyhyempijalkaisiakin. Ja huomaa vielä yksi
asia: ne ovat aikoja sitten lopettaneet juoksunsa ja lepäävät väsyneinä
ja kylläisinä jossakin siimeksessä, kun sinä teet vielä taivalta täyttä
kyytiä, vaikkakin lyhyemmillä askeleilla.

Kauppis-Heikki totteli nyt kokeneen ystävänsä neuvoa, niinkuin oli
totellut silloinkin, kun hän oli ollut renkipoikana samassa pappilassa,
jossa Juhani Aho oli ollut »nuorena herrana».






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74833 ***