*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74520 ***





KEVÄT

Runoja


Kirj.

HUUGO JALKANEN





Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Oy Kansa,
1912.






      Elämän runoutta
      alastoman kauniisiin
      luonnonsäkeihin
      ilman kaavojen juhlapukua!



SISÄLLYS:

Prologi:
  Prologi

Vappuyönä:
  Katukarnevaali
  Elonjuhla
  Kunne, kunne —?
  Ja minä raivoan yössä
  Ave, Diongsos
  Taikatanssi
  Intermezzo
  Resignatsioni
  Aamulaulu

Seireenilaulua:
  Seireenilaulua
  Dithyrambeja:
    Sinä olet sytyttänyt minut
    Minä palan!
    Minä olen kuin humaltunut rakkaudesta
    Minä olen monta nähnyt
    Memento mori!
  Nocturnus
  Ametisti
  Endymion

Hiljaisuus:
  Hiljaisuus
  Täällä ma tahdon
  Kastehelmi
  Juhannustulilla
  Hiljaa, hiljaa —!
  Meren laulu

Matkan varrelta:
  Öisellä matkalla
  Erotessa
  Isäni
  Hämärtyessä
  Suru
  Myrsky-yönä
  Melpomene
  Kuoleva Sokrates

Per aspera:
  Eheu Fugaces!
  Pitkä on tuskan tie
  Per aspera
  Sataa
  Hän on kuollut!
  Kevät on mennyt
  Kahlittu Promotheus
  Kuutamo-oodi

Finaali:
  Ensi lumi.





PROLOGI




PROLOGI


    Tuomet valkeina kukkii,
    tuomet kukkii ja tuoksuaa. — —
    Yli aavan, välkkyvän seljän
    sinä katselet kauas pois: —
    siellä, siellä — kaukana on
    maa, jonne kaipaus kantaa,
    siellä, siellä — kaukana on
    maa, jonka ei näy rantaa.
    Aavistus vain
    säteissä auringon entää
    taa meren aukean, jonka
    ääriltä laulajat lentää
    kesäisin, helkkävin viestein, —
    aavistus vain
    ja katseen kaipaus kohtaa
    maan, joka taivaanrannalla hohtaa
    säihkeessä auringon.

    Tuomet valkeina kukkii,
    tuomet kukkii ja tuoksuunsa sulkee
    puiston ja haaveet ja toiveiden maan.





VAPPUYÖNÄ




I.

KATUKARNEVAALI.


    Taivaan kuulakkuus kevätillan varjoihin häipyy,
       päivän muistona on riutuva ruskotus vain,
    kaikki sen riemut nyt hämy verhoo kuin suruhuntuun,
       min yli tähdet yön syttyvät välkkymähän.

    Riemuiten, hyörien käy kadut kansaa kirjavanansa,
       huumaten liikenteen rauhaton pauhina soi,
    kun katuvieriä käyn yhä etsien löytymätöntä,
       yksin ystävänäin polttava kaipaus vain.

    — Ah, minä tahtoisin sinut, hiipijä, murskaksi lyödä!
       Päivien ahdistus, öitteni myrkky sa oot.
    Liian varhain oot ilon, rauhan sa ryöstänyt multa,
       liian varhain viet varjojen maahan sa mun! —

    Kas, kuin tulvillaan kevätyö on luomisen huumaa,
       onnen aavisteluin riemuiten lyö joka syön!
    Minne sa kuljetkin, joka ääreltä soi sävel tanssin: —
       karkelo nuoruuden hääyön huumana käy.

    Yksin ma harhaan vain katuvieriä lohtua vailla,
       etsien häntä, jot' en koskaan kohdata saa.
    Outona käy ohi mun elon kirjava, kiihkeä leikki
       kuin unenhoure vain, kohta mi haihtuva on.

    — Minne, minnekä kiire on teillä, te kulkijat kaikki
       Minnekä matkasi sun, vanhus valkeapää?
    Nautinnonmaljanko käyt sinä pohjaan tyhjentämässä?
       Kuolema oota ei, huomenna ehkä jo vie!

    Kiire, oi kiire on teillä, te hetken haihtuvat kuplat:
       ääretön tyhjyydenyö vaanien varjona käy,
    kun elon huumaavan salasoiton pyörteissä kiitäin
       kiirehin kuumeisin kuolemantanssinne käy! —

    Pauhina liikenteen kuin hautaushymninä soiden
       nousee korkeuteen kylmien tähtien luo,
    jonneka — katseeseen elon sfinksin, äärettömyyden —
       kätketty mailmojen on kohtalo tuntematon.




II.

ELONJUHLA.


    — Käy elonjuhlaan vaan, sinä kuokkuri, kutsuton vieras,
       tanssin hulmuhun käy, maljasi pohjahan juo!
    Kas, elonhetket on lyhyet ja pitkä on yötinen taival:
       juhli, kun vuorosi on, haudassa nukkua saat! —

    Niin mun sieluuni soi ilon taikova, kutsuva soitto,
       kun ovipuolla ma vain riemua outoelen:
    valloillaan ilo on — yli maan kevät voittoisa kulkee! —
       onnen huumeissa lyö nuorien rinnoissa syön,
    heelmät rakkauden hymykypsinä huulilla impein
       oottavat poimijataan, aalloin antauvin
    keinuu päihdyttäin povet kukkeat tahdissa tanssin,
       lietsoen taipuelee vartalot viettelevät,
    onnen aavistetun unenhohde katseissa syttyy
       kuin ruso aamuinen, kirkkaus pohjolan koin,
    ympäri uumenien käsivarret kun kiihkeinä kiertyy,
       katseet katseisiin vaipuvat tenhoutuin.

    — Uupunut etsijäsieluni muu, oi miksi ei ennen
       tänne sun johtanut ties, liian jo myöhä nyt lie!
    Liian kauan sa oot katuvieriä varjossa käynyt,
       turhia haaveitas hautoen kätkössä yön.
    Tyhjiin häipynehet on nuoruusvuotesi parhaat,
       nyt ilonliekkiin sun työlästä syttyä on.
    Ah! mihin tartutkin, lumo kaikesta kohta on poissa,
       nautinnon nektarikin huulillas karvaaksi käy;
    kukkivan immen jos elon tanssin huumahan vietkin,
       varjo sun viereltäs väisty ei hetkeksikään.
    Vanhaa virttään hän, ivanilmein, tyhjyydenhenki,
       valheesta kaiken tään kuiskivi korvaasi sun:
    pois hymy kuihtuu, pois sulosilmien kauneus sammuu —
       keskellä tanssinkin kuoleman hiipivän näät,
    Tuonen tyhjyyden näät katsovan silmistä immen,
       kuolleenkallon sen naurussa irvistävän! —

    Kolkosti paukahtain ovi sulkee mun ulos yöhön
       yksin harhaamaan mykkähän autiuteen;
    hetken vielä se korviin soi, ilon hilpeä telme,
       ainiaks häipyen pois, taa — ikivarjoihin yön.




III.


    Kunne, kunne
    tuskansa kätkeä
    katseilta, jotka ei armoa tunne?
    Mistä, mistä
    yösydän etsiä,
    missä ei silmien pilkka pistä? —
    Yö ei peitä
    — tähdet palaa —,
    syrjäteitä
    kun hiivin salaa
    niinkuin varas
    — onnen varas! —
    ohitse talojen, joissa
    onni viettää juhlaa,
    nautinnon viiniä tuhlaa
    rikkaille orgioissa, —
    ohitse kotien,
    valoisten kotien,
    joissa on rauha, —
    iäti sotien
    turhaan
    oman pimeän itseni kanssa,
    paeten pois
    sinne — sinne,
    missä lauha
    unhotus ois,
    missä ei itseni murhaan
    pakkoa ois —!
    — Minne?




IV.


    Ja minä raivoan yössä:
    tämä elämä on helvetti,
    jossa kaikki kauhujen lieskat
    korventavat ihmistä,
    jonka rinnassa on
    kuin sammumaton hiillos! —

    Silloin kirkastuu keskelle pimeyttä
    ihana ilmestys,
    kaunis ja lohdullinen kuin enkeli.
    Ja ihminen repäisee hänet syleilyynsä
    ja painaa palavan rintansa
    hänen viileälle povelleen
    onnea ja lievitystä himoiten. —
    Mutta katso:
    poissa on lohdun enkeli,
    ja hänen sylissään
    on toinen palava ihmislapsi!

    Ja kuoleman ääretön tyhjyys
    nauraa saatanallista nauruaan,
    ja sokeina syöksyvät
    palavat sielut sen kitaan
    vapahdusta etsien. —

    Hupsut!
    Siellä on tyhjyys!
    Ja täällä soi ilon ja surun
    rikkaat sävelet
    ja tuskan riehuva myrsky!
    — Ei!
    Minä tahdon juopua niistä,
    minä tahdon kuunnella
    elämän säveleitä
    loppuun saakka —
    ja hiljaa selkeentyä
    iäisyyteen!




V.

AVE, DIONYSOS, MORITURI TE SALUTANT!

(Taberna musarum.)


    Maljat pohjaan!
    Hiiteen jäljen neuvot!
    Ilo irki ja huolet pois!
    On mailmassa murhetta kyllin.

    Maljat pohjaan!
    Leili on tyhjä ja pitkä on tie;
    kuolo ei armoa anna!
    Siis sulojuomaasi, tyttönen, tuo:
    kevät-humalan onnenhuumaan
    elon kurjuus unhoittuu!

    Maljat pohjaan! —
    Tanssi, tyttö, ja tenhoa, tyttö!
    liihota, lievitä, liekkihin lietso,
    nuorten muotojes tanssilla taio
    polttava tuskani unheeseen
    ja täytä mun syömeni kaipuu —
    valkaise sieluni yö!

    — — —

    Sinä tanssit, tanssit,
    ja sävelet soi
    kuin lumotun metsän laulu.
    Sinä tanssit
    kuin metsien villi nymfi, —
    ja allasi — nurmen alla
    lahoo vainajain luut.

    Silloin keskeltä elämän metsän
    salaperäisen siimeksen
    ilmestyy hän,
    jonka askelten alla
    nurmet puhkeavat kukkaan, —
    jonka pelkästä henkäyksestä
    kevätmahla valahtaa puissa lehtiin, —
    joka vuodattaa koko luontoon
    sitä ikuista elämän-eliksiiriä,
    jota tuhannet vanhat narrit
    kautta vuosituhanten
    ovat kammioissaan turhaan tutkineet; —
    hän tulvahtaa kuin vapahtaja
    kivettyneen elämän keskelle —
    synkän suurkaupungin kaduille,
    ja villit nymfit ja faunit
    vapaina kuin verevät luonnonvietit
    Panin sävelten taikomina tanssivat

    — Tule tänne, tyttönen sinä,
    joka olet tanssinut minut irki
    elämän painajaisesta:
    minä olen nuori fauni,
    sinä ihana nymfi,
    joka koristelet alastonta kauneuttasi
    viettelevillä rypäletertuilla:
    nyt on kevät
    ja sen heräävä riemu
    sykähtelee joka solussa;
    minä janoan sinun virvoittavia rypäleitäsi, —
    minä saavutan sinut —
    vangitsen sinut
    ja painan vavahtelevan povesi
    koko nuoren rakkauteni voimalla
    rintaani vasten,
    enkä hellitä käsivarsiani enää
    sinun nuorilta uumeniltasi! — —

    Ja nurmi viheriöitsee meidän allamme,
    kukat heloittavat niityillä,
    ja auringon kimaltelevissa säteissä
    hohtavat yllämme omenapuun
    — kielletyn puun! — valkeat kukat!

    — — —

    Niin istun minä maljani ääressä
    ja uneksin — onnellisena
    — minä narri! —
    muistamatta,
    että se tanssija oli portto,
    joka oli kulkenut sylistä syliin
    jo Orfeuksen ajoista saakka!




VI.

TAIKATANSSI.


    Nyt on yö, jona noidat hornaan lentää
    luudanvarrella ratsastaen,
    nyt on yö, jona nuoret mahlat kiehuu
    luomisriemusta vapisten;
    taikahuumana tanssi entää,
    veri vaatii, vietit riehuu;
    vanhat vaappuvat riutuvin voimin
    elämänlähteen luo;
    nuoret noidat lempeensä sulaa,
    vääntää varttansa, peittää pulaa,
    nostaa lonkkaa, nostaa nilkkaa —
    kas! pukinsorkat vinhemmin vilkkaa, —
    lanteilla löyhinä viikunanlehdet,
    viikunanlehdet, viikunanlehdet
    — liian löyhinä liehuu! — —

    Soi siis, taikova tahti!
    luo, elon luomis-mahti!
    käy, veren lietsova tanssi,
    ja valkase yö! —
    Riemusta riehuen lieskat lyö.
    — Pelkäätkö? — Raukka!
    Anna palaa!
    — kohta salaa
    kuolema liekkisi sammuttaa!




VII.

INTERMEZZO

   eli

LAULAJA-MIRRIN VAPPUSERENAADI

   eli

NOUSEVAN NUORISON JOKAÖISET KISSANNAUKUJAISET.


    Niin ihmeen kuulas ja lauha on yö,
    ja niin kumman kuumina valtimot lyö.
        Mjau-au.
    Ei maistu rotta, ei nukkua voi;
    niin hivelevän ihanasti korvissa soi:
        Urnau.

    Ja menneet muistot mun mieleeni saa,
    jotka kaikki jo jääneet on talven taa.
        Mjau-au.
    Näen lempeät silmät ja suloisen suun —
    ja hienoisen turkin ja kirkkaan kuun: —
        Urnau.

    Olen koditon kulkurikolli vain,
    mutta silti niin rakkaan katseen sain.
        Mjau-au.
    On kuin se vihlaus selkäpiin
    yhä vieläkin sais sulohervoksiin!
        Urnau.

    Ja hän oli hieno — kuin silkkiä vaan, —
    mitä hienoja herkkuja saaneekaan!
       Mjau-au.
    Ja samettityynyillä loikoo hän;
    minä ruuman nurkassa kyykötän.
       Urnau.

    En tiedä, miksi hän puikahti pois;
    oli kuin hän minua säikkynyt ois.
       Mjau-au.
    Ne on kainoja, ylpeitä, ryökkynät,
    vaikka sylinannon janohon nääntyisivät!
       Urnau.

    — Tule luokseni, armas, niin yksin oon,
    käy kanssani hääyön karkeloon!
       Mjau-au.
    Sinut kerran vie rakkari myös kuin muut,
    ja suolla sun myöskin maatuu luut!
       Urnau.

    Minä tiedän kellarin rauhaisen,
    sahajauhoisen, pehmeän vuotehen.
       Mjau-au.
    Siellä sylihis riutua yhden yön! —
    ja rokkarille tyynenä nahkani myön.
       Urnau. —

    — Mitä nyt? Mikä akkunan narahdus? —
    Saan ruukun vettä ja: »katti, hus!»
       Mjau-au!
    Vaan tikkaita katolle kun vilkaisen,
    hänen kuulen kutsuvan kaivaten:
       »Urnau».

    Hih! hei! mikä vihlaus autuuden
    kuin salama käy läpi hermojen!
       Mjau-au!
    Niin hempeä ääni — ja mulle! — ai, ai! —
    Se suloisna soi: ota, vie minut, nai!
       Urnau! — —

    Haa! — niin! sinä vanha ja kuulu »haa!»
    Mikä lutka se täällä uikuttaa?
       Mjau-au. — —
    No siitä, sa narri! sait; tuki suus!
    ja noidu sen lemmot — ja korjaa luus!
       — Urnau!




VIII.

RESIGNATSIONI.


    Käy kotiin,
    miksi laahustat
    sinä tässä määrää vailla!
    On tanssin sävelet vaienneet,
    on lyhdyt sammutetut,
    ja tyhjä ja äänetön kaupunki on,
    ilo kuollut on Vappuyön.

    Elon naamiaiset
    on loppuun tanssittu,
    ilon humala haihtunut on
    ja naamarit poissa, —
    läpi aution kaupungin harmaana hiipii
    ankara arki.

    Ja Bulevardin tummat puut
    kuin kummitukset
    mun ylläni ojentavat oksiaan.
    Kointähti yksin vain
    läpi vihertävän kajastuksen loistaa
    tyynnä, tyynnyttäen, toivoen.

    Ja vanhain vaahterainsa siimeksessä
    tumman Kirkkopuiston vainaat nukkuu
    vuossataisuntaan pitkää, sikeää. —
    En ohi mennä voi, käyn heidän luokseen
    ja istun varjoon mustain oksien.

    — Te vanhat professorit, majurit
    ja teidän puolisonne valkohapset
    ja kaikki vanhat, vakaat porvarit —
    te, jotka unhoon ootte vaipuneet,
    — nään, kuinka kerran

    Vappuyönä
    kiihkossa verten,
    nuoruutta uhkuen
    maljanne joitte
    ja tanssitte keväisen lumotun yön, — —
    nyt leikkii haudoillanne lapset!

    Nyt leikkii haudoillanne lapset,
    ja kuhertelee illoin rakkaat parit,
    ja ympärillä ylhät kivitalot
    yli maatuneitten luitten kohoavat.

    Ja kerran — jälkeen vuosisatain
    näin istuu miettien ja uneksien
    joku toinen yksinäinen henki
    tään sukupolven kalmistossa,
    joka nyt — tänä riemujen yönä! —
    päiväperhoskarkelonsa tanssi. — —

    Kotiin! —
    Mitä siellä ma teen?
    Ei, veri levotonna virtaa,
    oudosti rinnassa sykkii syön! — —
    Tänne ma kuulun —
    vainaitten äänettömyyteen. — —
    On kuin ois sadat vuodet jo menneet —
    ylläni jossain hohtaisi valoisa taivas
    uusien sukujen yllä, jotka
    tallaavat tannerta
    haudallani, —
    on kuin soisi siellä
    sävelet uuden Vappuyön,
    uuden ja iäti saman.




IX.

AAMULAULU.


    Yön varjot vaeltavat pois
    kuin aavehet,
    ja takaa aavistusten
    siintäväin ulappain
    nyt vapahduksen tunnoin valkenee
    yli rukoukseen vaipunehen luonnon
    kuin iäisyyden kylvöä siunaten
    aamun koi.

    Nyt — tässä puiston penkillä istuen
    ma nään sen, tunnen sen sielussani:
    kuin aamun kainot ensi säteet
    yli hartauttaan tyvennehen meren,
    kuin päivän sädehtivä kirkastus
    yli kastehelmin kimaltavan puiston,
    se saapuu vihdoin,
    ainoa lohdutus,
    ja laskeutuu kuin elvyttävä kaste
    salaa, hellävaroen muu sieluuni, —
    ainoa, ainoa onni,
    iäisyyden silmänräpäys-onni — —
    minä elän — minä elän vielä! — —

    Joku peipponen ylläni puussa
    ensi säveliinsä helähtää,
    ja alla siintävän korkean kuorin
    soi kuin hymninä valon jumalalle
    aamun hillityn riemukas,
    sanaton symfonia.

    Täällä, pyhäkössä puiston,
    rannalla aavan, aamuisen meren,
    täällä on läsnä
    hän, jota etsin,
    hän, joka yksin
    voi lääkitä tuskan,
    hän, joka yksin
    lohdun suo, —
    täällä on rauha,
    täällä on ihana olla,
    täällä on kevään
    ja toiveitten aamun onni, —
    tänne, sen tunnen, on kätketty
    kaikkeuden vastaus.





SEIREENILAULUA.




SEIREENILAULUA.


    Jo halki taivaankannen matkannut
    on päivän Phoibos kultavaunuillansa,
    ja Tetis hälle ruskolinnassansa
    on purppuraiset portit aukaissut

    On umppunsa jo kukat sulkeneet,
    kuin immet uinuvat ne unelmoivat,
    ja helkkäin satakielen laulut soivat
    yön kukkiin nostain onnen kyyneleet.

    Kuin tuli hehkuu povi Tetiksen,
    kuin tuli Phoibos Apollonin kaipuu,
    kun ruskon ruusuvuotehelle vaipuu
    he lemmenjuhlaan jumalaisehen.

    Ken silloin elon arki-vahalla
    ei tukkinut oo kuuroks korviansa,
    hän silloin elon odysseiallansa
    saa kuulla seireenien laulua.

    Kuin onnen nektar vuotaa sieluun se
    ja hivelee sen herkän ihanaksi,
    niin kaipuunkylläiseksi, riutuvaksi,
    kuin yksikään ei mainen sävele.

    Ei kenkään, ken sen kerran kuulla saa,
    sen tenhosta voi vapahaksi päästä;
    ja seireenit ei uhrejansa säästä,
    ne heidät kaipuunmyrkyin hivuttaa. —

    Oi sävel tuskaisin ja ihanin!
    syöt sieluani sulomyrkyn lailla;
    ma olen vankis, kunnes Haadeen mailla
    yö vaientaa sun unhoin iäisin.




DITHYRAMBEJA.


    I.

    Sinä olet sytyttänyt minut,
    ah! sinun katsees salama
    polttaa minun sielussani, —
    ja minun on ihanan tuskainen olla.

    Minä kuljin kaupunkia,
    isäini kaupunkia,
    jonka jokainen kivi
    on minulle muisto.

    Sinä saavuit silloin kuin ilmestys
    kera valoisan, kukkivan kevään, —
    sinä astuit keväistä katua
    kauniina kuin unelma,
    ja auringon kultaiset säteet
    loistivat kuin sädekehä
    sinun ihanain kasvojes ympärillä.

    Sinä rakkauteni runotar,
    sinä runon kirkastus
    keskellä elämän harmaan arjen,
    ah! minne häivyit sinä minulta?


    II.

    Minä palan! —
    enkä tahdokaan itseäni sammuttaa,
    sillä se palo on ihanin elämässä.

    Ja kaunis, neitseellinen kevät
    puhkeaa kukoistukseen minun ympärilläni,
    puistojen heleän vehreät, lehtivät puut
    hohtavat haaveksivina ja onnellisina
    kuin morsiamet,
    ja kuulaan siintävä ikuinen taivas
    sädehtii auringon loistavista
    timanttisäteistä.

    Ja minä käyn keväistä kaupunkia
    kuin ihanassa unessa,
    minä käyn kaupunkia ja etsin sinua,
    sillä sinun rakkautes yksin
    on minulle elämä —
    kaikki muu on kuin kuollut minulle!


    III.

    Minä olen kuin humaltunut rakkaudesta,
    minä olen kuin hullu
    järkevän kansan keskellä,
    minussa kuohuu väkevänä ja päihdyttävänä
    kevään kaikkivaltias riemunhuuma —
    ja minä olen onnellinen kuin lapsi!

    Ulos keväiseen riemuun!
    ja nauti jokaisesta onnensäteestä,
    joka sinun sielusi ikävään lankeaa.
    Minun huoneeni vangitsee minua,
    se on kuin hautaholvi,
    jonne minä yöksi kätkeydyn,
    mutta jonka seinät minä kirjailen
    onnellisilla haaveilla valoisiksi.
    Ja minä lepään ja katselen
    ulos kuulaaseen yöhön,
    muistellen sinua —
    köyhin, kylmin, kuollein sanoin
    sieluni ihanan riemun
    ja tulisen tuskan
    runon taikariimuihin kätkien.


    IV.

    Minä olen monta nähnyt,
    mutta ei kukaan ole ollut niinkuin sinä.
    Minä olen monta rakastanut,
    mutta en ketään niinkuin sinua,
    sillä minä olen sairas rakkaudesta!

    Tule, ilta!
    ja luo viileä varjosi kaduille,
    tule, ilta!
    ja vilvoita minun rintaani,
    sillä minussa palaa,
    tule, ilta!
    ja suo minun hukuttaa tuskani
    hänen rakkauteensa.
    Ah! on kuin edottaisi iäisyys
    minut armaastani.


    V.

    MEMENTO MORI!

    Katso, taivaan kuulaus himmenee
    lehväin yllä, —
    kevätyön uneksiva hämy
    uinuttaa ihanasti sielua,
    niinkuin kaipaavan tanssin sävel
    valaistuista ikkunoista tuolla, —
    kukkain huumaavia tuoksuja
    henkii hiljainen yö,
    — ja minä uneksin yhä sinun rinnallasi
    puiston siimeksessä,
    hennomatta liikahtaa, —
    minä nään sinun katseessas
    oman sydämeni onnen —
    ja minussa soi:
    ihana on elämä,
    sen ilot ja surut, —
    ihana hiljaisuus,
    joka kerran vaientaa meiltä
    sen vaihtuvat sävelet! —

    Ja minä katselen avoimen rintasi
    kuulakanhienoa hipiää,
    jonka alla veri lämpimänä rusoittaa,
    sinun rypäletuoreita huuliasi,
    joiden suudelma on
    kuin virvoittava lähde
    polttavankuivassa erämaassa,
    sinun lempeitä silmiäsi,
    joiden kaipaava katse
    lääkiten hyväilee sielua,
    — minä katselen sinua
    ja minussa kyyneltyy:
    — näen äitini,
    joka vanhana ja sairaana,
    surkastuneena ja yksinäisenä
    lepää toivottomalla vuoteellaan
    vapahduksen hetkeä odotellen.

    Niin lepäät sinäkin kerran
    — syksyllä —
    kuihtuneena
    kuin kellastunut lehti!




NOCTURNUS.


    Tyhjä on puisto,
    autio, lohduton, —
    lempeä muisto
    vain kuni henkäys hiljaa
    lehdillä käy.
    — Niinkö sa häivyit,
    niinkuin saavuitkin,
    tuoksuna kukkain
    pois kera kesäisen yön! —
    Tyhjä on syön,
    tyhjä on puisto,
    — lempeä muisto
    vain kuni henkäys hiljaa
    lehdillä käy.




AMETISTI.

(Albert Samain'in mukaan.)


    Yli lehväin hämärä hiipi.
    Oli ilta antiikin.

    Jo tuhat vuotta Olympos oli suljettuna ollut
    ja Pathos hallinnut maailmaa,
    ja Panin huilu temppelilehdon autiudessa itki.

    Ääriltä rauhattoman meren
    salaperäisen idän aamu kajasti.
    Ihmeellisin äänin
    tammien lehvät ennustaen liikkui,
    ja suuret valioliljat
    vuodattivat valkoista hymniään
    yli enkelien pyhittämän järven.

    Taivas kauniimpana kuulsi
    kuin tunturikyyhkyn kaula...
    Ja pitkäin suortuvainsa lainehissa
    unelmoiva, hento nymfi
    kalpein kukin amuletin seppelöi.

    Ja hänen eessään kajastuksen kuultehessa
    pieni, surullinen fauni,
    violetinvälke silmissään,
    sydämensä alakuloisuuden
    uskoi ruokopillin sointuihin...

    Ja se lempi antiikin yön oli
    viimeinen...




ENDYMION.


    Endymion,
    uneksija kuolematon,
    oi, ken laillasi päässyt ois
    elämisen tuskasta pois!

    Onnellisna, oi Endymion,
    nukut untasi jumalten suomaa.
    Ei hivuta sieluas tuskat maan,
    ei syöntäsi ikuinen kaipuu.
    Ikikirkas hohde Olympon
    sun loistaa otsaltasi,
    kun iäti nuorna nautit
    sa suurta onneasi.

    Selene, yön ihana impi,
    sun luoksesi saapuu öin
    hopeaisesta linnastansa
    koristettuna tähtivöin.

    Hän hiipii luolasi suulle
    kuin hiljainen henkäys yön;
    poven neitseellisen alla
    lyö onnesta vapisten syön.

    Hänen hopealamppunsa hohde
    sun muodoilles lankeaa,
    ja liljanvalkeat kasvot
    rusohehkun kainon saa.

    Vaan kainous kauan ei lemmen
    voi valtaa vastustaa:
    hän hiljaa luoksesi hiipii
    ja rinnoilles raukeaa.

    Sen onnen ihanuutta,
    sitä voi vain aavistaa,
    sitä kuolevista vain harvat
    unenhuumassa nauttia saa. —

    Ja vasta kun tähdet sammuu,
    hän lähtee luotasi pois;
    on kuin hän kalvaampi vielä
    mut onnellisempi ois. —

    Vuostuhatta monta on mennyt,
    vaan vieläkin kuutamoöin
    ja vasta — vuostuhanten jälkeen
    he yhtyvät ikävöin,

    Endymion, iäti nuori,
    ja Selene, neitseellinen:
    ei koskaan täyty kaipuu
    sen onnen ylhäisen.

    — Endymion,
    uneksija kuolematon,
    ja Selene,
    kirkas unelma yön,
    te elätte ikuista onnenne juhlaa
    eetterin tähtiyössä,
    vaikka muodot ja maailmat vaihtuu!





HILJAISUUS




HILJAISUUS.


    I.

    Hiljaisuus,
    mi henkii metsäin sydämessä,
    pyhään hartauteen sen eessä
    hiljenee.

    Hiljaisuus
    — kaiken kohtu,
    kaiken hauta —
    kerran sen täyttä onnea
    tuntenut oon, —
    kerran sen suureen rauhaan
    jälleen vaikenen.

    Vierasta on mulle kaikki muu,
    maailman turut, onnenmarkkinat.
    Täällä yksin kotonani oon,
    täällä yksin vastaani
    soi oman sydämeni sävel.


    II.

    Täällä ma tahdon
    maaemon rintaa vasten
    suruni suuret
    itkeä unheeseen.
    Täällä ma tahdon
    povella hiljaisuuden
    ikuiseen rauhaan
    nukkua kesäisen yön.




KASTEHELMI.


    Kuulas kevätyö
    valvoo, —
    ääneti unelmoivat
    valkeat vuokot, —
    odotuksen hartaus täyttää
    temppelituntein
    metsän.

    Yön kastehelmi
    kaipaus rinnassaan
    käy hiljaa hiipien
    kukkansa luo.
    Yön timantit
    hänen valvovat
    kulkuaan, —
    yön aavistukset
    hän kantavi katseessaan,
    yön salatut sävelet soi
    hänen sielussansa.

    Kuin taikamaa
    yö lumoa täynnä on.
    Joka heinänkorsi
    hengen on saanut nyt,
    joka solu sykkii,
    joka hermosäije on herkennyt,
    yli kaiken kun soi
    kuin tuudittain
    yön ihana, äänetön onni.

    Ja kastehelmi, aamua aavistain,
    yön kainon kukan sulkee rinnoilleen —
    ja häipyessä hetkien kiireisten
    hän lyhyen, unelmaisen yön
    houraa onnensa suurta unta —
    yhteen hetkeen
    kaiken kaipuunsa vuodattain, —
    sillä hän tietää, ettei hälle
    tään yön onni palaa milloinkaan —
    tämä hiljaisuus, tämä lemmenlumo
    — ei milloinkaan!




JUHANNUSTULILLA.


    Yli järven veen
    kuin taikasoitin hiljaa
    muinaisöiden hämäristä jostain
    viulu soi.
    Suviuhrit syttyvät taas
    pyhän luonnon jumalalle
    rannoilla kirkkaan tyynten vetten;
    ja kansa valvoo lauhan, tuoksuntäyden yön
    niinkuin valvoi muinen,
    niinkuin vasta valvoo
    laulaen, tanssien, riemuiten,
    kunnes viimeinen viaton koivu
    uhrina kaatuen
    viimeisen kerran vavahtaa,
    kunnes viimeinen valoisa yö
    sammuu taakse taivaanrannan,
    kunnes viimeinen uhrituli riutuu,
    elämä kaikki nukkuu varjoon
    iäisen yön

    Kuin vieras käyn ma kesken nuorten ilon,
    ohi korvain kaikuu nauru ja tyhjät sanat;
    kuin uhripappi hartauttani polvistun
    ma sielussani eteen pyhän luonnon,
    josta olen noussut —
    johon kerran palaan
    jälleen nousten;
    ja mun sieluni korkenee
    kuin iäisyyden näkyyn aueten: —
    minä tunnen olemisen kaikkeuden
    ikuisen sykinnän
    yli kaiken katoovan —
    täynnä korkeampaa onnea
    kuin kaikki tämä haihtuva

    Ja minä soudan pois kylän tulilta,
    nousen yksinäiselle vuorelle
    ja verhoudun hiljaisuuteen,
    sillä nyt minä en elä tässä elämässä.




HILJAA, HILJAA —!


    Hiljaa, hiljaa, armahin, vaietkaamme,
    hellävaroin kun hämynhenget täyttää
    ihmeellisin, ihananhennoin haavein
        rintamme onnen!

    Hiljaa, hiljaa, armahin, — äännähdyskin
    tunnelman niin aavistusherkän särkee,
    yön kun hiljaisuudessa onni varkain
        sieluhun hiipii!

    Hiljaa, hiljaa, armahin: — hetket häipyy —
    kiirehellä harmajat vuodet vierii;
    katso, kohta iäksi vaienneet on
        sävelet sielun!




MEREN LAULU.


    Iäti kuohuen,
    iäti levotonna etsien
    kohden iäisyyttä sa kiiruhdat.
    Suviset, aurinkoiset päivät,
    syksyn mustat, myrskyiset yöt —
    aina sa riennät rauhaa vailla,
    milloin uupuen helteeseen,
    milloin synkkään syksy-yöhön
    sielusi polton purkaen.
    Koskaan et täyttä onnea löydä,
    koskaan et pitkään lepoon
    tyyntyä voi.

    Joskus vain,
    kun kesäinen, kirkas yö on sun ylläs,
    tai lempeä kuu sun kalvosi kuutamoi,
    silloin lyhyen, lyhyen hetken vain
    voit tyynen rauhan tuntea rinnassas
    ja ihanan onnen,
    jota muulloin turhaan etsit
    ja jonka hivuttava kaipuu
    iäti soi sun laulussasi.

    Niin rientää sunkin elämäsi,
    sydämeni: —
    iäti kuohuen,
    iäti levotonna etsien
    kohden iäisyyttä sa kiiruhdat.





MATKAN VARRELTA




ÖISELLÄ MATKALLA.


    Pyörät jyskää ja lyö,
    vaunu huojuu, täräjää,
    ulkona musta yö.

    Ulkona musta yö,
    vaunussa valvoo lampun
    riutuva liekki
    houreita matkaajain
    keskellä valkenemattoman yön.

    Kiirein kiitävi vaunu,
    jälkehen lyhdyt jää,
    äkkiä välkähtää
    vain ohi ikkunan ne.

    Ääneti istuvat toiset
    miettivin ilmein,
    toisaalla juttelu luistaa
    ja nauru soi.
    Nurkassa tuolloin tällöin
    kulkuri muistaa
    viulunsa, taatonperun,
    hilpeän polskan tai viisun
    korvainsa iloksi kitkuttain.
    Vaan jopa vaihtuu nuotti:
    kaipaava kansanlaulu
    viulun kielistä nyyhkyttää.
    — Mitä tuntee mies?
    — Mistä ja minne? —
    Maailman rantaa matkaa poika
    kotoa vailla.

    Kiirein kiitävi vaunu,
    jälkehen lyhdyt jää,
    äkkiä välkähtää
    vain ohi ikkunan ne.
    Toinen toisensa jälkeen
    ystävät, vierahat
    matkalta erkanevat
    tielle jälkehen jääden:
    enää koskaan et
    kohtaa heitä sa retkelläs!

    — Tyttönen, sa, joka istut
    vastassain,
    miks vältät kainona noin
    mun katsettain? —
    Viaton hyväily katsees
    sielussain —
    ah! sitä nauttia saan minä
    hetkisen vain.
    Kohta mun jäädä täytyy
    matkalta pois,
    koskaan kohtaamatta ma
    erkanen pois,
    koskaan ei haaveinen katsees
    hymninä hyväile sieluain
    onnen unihin tuudittain.

    Kiirein kiitävi vaunu
    outoja määriä päin,
    niinkuin voimalla myrskyn
    ihmistä kiidättäin.
    Kätkössä yön
    on määränpää,
    kätkössä yön
    mikä taakse jää:
    nykyhetken haihtuva uni
    ohi äkkiä välkähtää. —

    Kuolemankauhu mun jäytää
    sydäntäin,
    ja ma sieluni tuskassa
    houraan näin:
    — huojuva, kiitävä vaunu,
    tuskasta pois minut auta:
    suurin on kammoni hauta —
    kuolo ja vuosien unho ja yö;
    ennenkuin päättyvi retki,
    ennenkuin hetki
    yöhön mun astua lyö,
    huojuta huumahan pääni,
    tuudita tuskani ääni
    unhon unehen rauhaiseen
    hellien, kivutta, hiljalleen —
    niinkuin äitini muinen! —

    Jääneet jälkehen jää,
    muistoina kimmeltää
    vain kuni tähdet ne.
    Eellehen kiitävi vaunu
    pyörät jyskää ja lyö,
    ulkona musta yö,
    jälkehen lyhdyt jää.




EROTESSA.


    Pois täytyy mun,
    ties milloin kohdataan?
    Sua ehk' en nähdä saa
    ma milloinkaan! —
    Ihmeellinen onni
    kuulaan kevätyön!
    Ah! kunpa kaipuunsa
    vois kantaa syön. —
    Ovi hiljaa sulkeutuu,
    — taa nuoruus jää!
    Pian muistoin hämäriin
    jää hetket nää.




ISÄNI.


    Ma yöllä taasen sun, isävainaa, näin
    ja niinkuin muinen pilttinä pienenä
        taas pääni rinnoillesi painoin,
        eläen hetkisen entisaikaa.

    Sa istuit vuoteen laidalla ääneti
    ja katsoit kauan oudosti tuijottain;
       ja kuu, kuin kuolleen kalvas otsa,
       ylhäältä ikkunan kautta loisti. —

    Pois kulki kuu, pois sammuivat tähdet yön,
    sa silloin verkkaan nousit ja läksit pois,
       mun jättäin yksin vuoteelleni
       unien kuumeisten houreisihin.

    Vaan kerran näin kun luokseni saavut taas,
    viet silloin mun, sen tunnen, sa mennessäs
       pois tuskain, kaipuun maailmasta
       yötisen Tuonelan unhoitukseen.




HÄMÄRTYESSÄ.


    Iltaan painuu päivä jo pois, hämy silmäni verhoo;
       sormin lasketut kai kohta jo hetkeni on!
    Oi ikiyö sinä ylhä, jo sieluuni varjosi lankee,
       viileä siimekses kätkevi kohta jo mun!

    Ah, niin kallis oot, elo, ainian mulle sa ollut,
       vaikka sa annoitkin tuskia onnena vain.
    Jättää täytyy mun pian vehreät, kukkivat lehtos,
       aamujes toivokas koi, ylhäiset, tähtiset yös,
    lemmen nautinnot — sadun kauneushurma ja valhe,
       myrkkysi, kaikkesi, ah! pettävä Eedenin kyy!

    Yö mun eessäni on, Mananyön ikiäänetön tyhjyys,
       kohta jo kolkkous sen ikuinen hautani on. —

    Ah, sinä aukaset taas satukirjasi kaunihit lehdet,
       mailmoja haaveitten, taivaita toiveitten luot!
    Onnenhoureita nyt kuin ilkkuen näyttelet mulle,
       kun ilon ukset on multa jo sulkeuneet.
    Pois! pois kirjavat rihkamas nyt, elo! Miks mua kiusaat?
       Pois unes kaipaus, suo rauhassa lähteä mun!
    Taistelu loppumaton elo on, ja sen huumaan ken uupuu,
       hälle äänetön yö vain levon kaivatun suo.




SURU.


    Ei yhtään mull' ole ystävää,
        suru vain,
    ei ketään, ken mua rakastaa,
        suru vain!
    Taa kaikki katoo; yksi jää:
        suru vain.
    Hän yksin vihkii laulajan,
        suru vain, —
    hän yksin ylitse hautani soi,
        suru vain.




MYRSKY-YÖNÄ.


    Vasten ruutuja lyö kuin vaiertain sadevirrat,
       lohduton myrsky yön riehuen ilmoissa soi.
    On kuin yötiset ois, manankolkot hautausmaansa
       varjot vainajien kammoten jättänehet,
    kuin yli maan, yli ihmisten elonhyörinän turhan
       sois kirot kärsivien varjoissa Tartaron yön.

    Tunne, oi ihmislaps, ikiluonnon säälitön suuruus,
       tyhjyys rinnalla sen työsi ja mailmasi on!
    Tähtiin katseesi luo — läpi eetteriäärettömyyden:
       niinkuin kuolemanyö sulkee se varjoonsa sun!

    — Soi! soi hurjemmin vaan, yön myrskyn riehuva tuska,
       turmana tuomionyön käy yli raihnahan maan!
    Tulvi valtoinaan, sade, hautaushymniäs laulain
       ruutuja vasten lyö, syöntäni lohduttain!
    Lyö, tuli pitkäisen, lyö viimeinen vihlova leimaus: —
       kaikki on hiljennyt, — ääretön, äänetön yö.




MELPOMENE.


    Käy, elon rauhaton pyörre, sa vaan läpi vuossatain pitkäin,
        niinkuin koskien vuot pauhaten vyöryen pois!
    Jos mua hylkiikin tyly mailina ja Onnetar kitsas,
        kannan kärsien vain tuskien taakkani ma:
    yksi on ystävä mulla, mi tuskassa ei mua hylkää,
        min poven hellyyteen hukkuvi kärsimykset.
    Turhaan, turhaan mailmasta kun, jano sielua polttain,
       lemmen viiniä hain, tyhjäksi maljani jäi;
    silloin hän kuin ilmestys mun luokseni saapui,
       Melpomene, ja kaas' maljaani nektariaan:
    kultaisna helmeilee sen hehkua malja nyt täynnä —
       helkkäen tuskani nyt laulujen rytminä soi.

    Siksipä sulle nyt, Melpomene, ma hymnini laulan,
       ennenkuin kätköhön yön sammuvi syömeni mun.
    Aineen ja ainehen orjat, ne sortaa aikojen mahti,
       henki ja hengen työt uhmaavat kuoloakin.
    Kerran kuihtuvat kasvot ja sammuu silmien säihke,
       kukkivat neitosetkin arkkuhun naulitahan.
    Sortaa vuossadat patsaat ja murtaa mausoloin muurit,
       laulu se laulajan on mausolo sortumaton:
    sammuta kaipuuta sen ei vuodet, ei vuossadat pitkät,
       särje sen sointuja ei aikojen vaihtumislait:
    jälkeen vuostuhanten viel' laulun rytmeissä sykkii
       laulajan syön sekä sen riemut ja kärsimykset.




KUOLEVA SOKRATES.


    Vankila on elo, ahdas ja synkeä vankilaholvi,
       kahleina ruumis tää, miettehet rottina on.
    — Ystävät, miksikä surra ja itkeä kuolevan vuoksi?
       Rauhaa ei muualla oo kuin Kerameikolla vain.
    Miksi ei itkeä syntynehelle, kun mailta Olympon
       tuskaan, taistelemaan tänne hän kahlittu on?
    Ystävät, nyt olen vanha ja raihnas, vaivoja nähnyt,
       maailman telmeeseen oon perin uupunut jo. —
    Myrkky, nyt voimani vie — unenraukeus sielua painaa,
       nukkua tahdon ma nyt rauhaan Elyysion pois.





PER ASPERA




EHEU FUGACES!


    Kymmenen pitkää vuotta
    turhaan jo etsinyt oon!
    Kaikki on häipynyt suotta
    aikojen uumentoon.

    Kaikki on häipynyt — haaveet,
    korkeat unelmat; —
    öin vain käy ohi aaveet
    — muistoni kalpeat.

    Vuotten hautaussaatto
    taa yhä kasvaa vaan!
    Kohta sun laillasi, taatto,
    hautaan maatua saan.

    Rikkaat ilot ja surut!
    teistä mi jäljelle jää?
    — Köyhät laulujen murut,
    kalpeat lehtiset nää!




PITKÄ ON TUSKAN TIE!


    Pitkä on tuskan tie!
    Etsijä uupuu.

    Toivoni viimeinen
    pettänyt on.

    Nääntyy sieluni tuskaan —
    ah, minä vaivun!

    Kolkko on kulkea yksin
    kuoleman tie!




PER ASPERA.


    En unta saa,
    yön hiljaisuuden
    äänettömät, synkät soimat täyttää.

    Kuin korkealle
    yli tähtitaivaan
    prometheusunelmani suuret nousi!

    Kuin syvään —
    itsehalveksinnan tuskaan,
    epätoivon liejuun vaivuin! —

    Jo hämärtää
    elämäni lyhyen päivä. —
    Autiona — tuhlattuna, —
    hyljättynä, itsetuomittuna! — —

    Kointähti, ainut ystäväni,
    johda halki yön mun tumma tieni
    Lethen, mun lemmittyni luo!




SATAA —


    Sataa —
    raskaat pisarat kuin kyyneleet
    valittaen vasten ikkunaa
    surullista säveltänsä soi.

    Kadulla on liike hiljennyt,
    tuolloin tällöin tylyt rattaat vain
    karkealla rämyllänsä särkee
    sateen sanattomat sävelet.

    Kuule! —
    Kaukaa yli kaupungin
    kaikuu hiljaa kumahtavat lyönnit
    harmaan taivaan ääriin häipyen. —
    Ne mieliin loihtii ylhän tunnelman,
    kuin kutsun, viestin jostain kaivatusta,
    korkeasta, salatusta tuoden
    takaa näköpiirin — ahtaan elämän. —

    Kavioiden kapse verkkainen,
    kumman hillitty ja juhlallinen
    kuuluu korviini.
    Käyn ikkunaan. —
    Rinnassani sydän vavahtaa:
    musta murheellinen saatto verkkaan kulkee
    raskahasti ohi ikkunan,
    sateen valittaen säestäissä
    kuolinkelloin ylhää ennustusta
    yöstä, joka kerta kaikki yllättää. —

    Hetket kuluu. —
    Vaienneet on soinnut kellojen,
    kaikki ohitse nyt on! —
    Hämärtää, — —
    sataa yhä —
    raskaat pisarat kuin kyyneleet
    valittaen vasten ikkunaa
    surullista säveltänsä soi.




HÄN ON KUOLLUT!


    Hän on kuollut! —
    Hänen haudallaan
    on kukkaset kuihtuneet.
    Ja kellastuneet lehdet
    nyt peittävät kummun.

    Oi! multa kuolema vei
    ystävän parhaan, —
    ainoan lohtuni vei! —
    Yö-tummat sävelet soi
    nyt sielussain.

    — Soi yli haudan hiljaa,
    syksyn tuuli!
    Soi hänen kuiskeenaan,
    jota kaipaa syön, —
    soi yli elämän tuskan
    ja kuolemanyön
    — yli kuolemanyön!




KEVÄT ON MENNYT —


    Kevät on mennyt
    ja kuulaat yöt, —
    niinkuin ne häipyvät kaikki:
    koittaa uusi —
    ja kuihtuu pois,
    — yksi on viimeinen
    kerran!

    Saapuu syksy,
    ja kukkaset maan
    kuoloon painavat päänsä: —
    niin ikirauhaan
    sa, ihminen, käy
    tyynnä ja kauniina
    kerran!




KAHLITTU PROMETHEUS.


    Väärinkö tein?
    Suottako nousin
    halki äärettömyytten
    kirkkauteen?
    Suottako näin,
    mitä nähneet ei muut?
    Suottako toin tulen maailmaan
    noille, jotka sen liekkiä kammoo,
    koska se polttaa maiset muodot,
    koska se polttaa ja kirkastaa?

    Miksikä valon kaipuu
    sieluuni syttynyt on?
    Sammuakseenko? —
    Ei! Olen noussut Olympoon,
    siksi nyt kärsin keskellä elämän yön,
    siksi — kuin Haadeen kolkko tyhjyys! —
    kaikki mainen katoova kauhistaa, —
    siksi nyt polttaa sieluani
    jumalten tuli.

    Vaan kerran ma nousen vielä,
    kerran, kun kaikki maiset tahrat
    poltettu on, —
    kerran, kun allani tuolla
    halvat nauttijat, pilkkaajat kaikki
    kätkee Haadeen toivoton, äänetön yö: —
    silloin kirpoo kalvavat kahleet,
    silloin luokse henkien kuolematonten
    sieluni tuskain roviolta nousee.




KUUTAMO-OODI.


    Yö ja hiljaisuus — pyhä yksinäisyys! —
    Kirkas, kuulas niinkuni kuu on hetki,
    jonka rauhaan kuin säde onnen lankee
    elämän kauneus.

    Häipyy vuodet — vuossadat tyhjyysyöhön,
    — leikkii lapset haudalla muinaisella: —
    yö ja hiljaisuus — pyhä yksinäisyys
    kuoleman unhon!





FINAALI




ENSI LUMI.


    Hiljallensa putoo hiutaleet,
    äänettöminä kuin öiset aaveet,
    rauhallisina kuin turhat haaveet,
    nuoruusmyrskyt loppuun riehuneet.

    Hiljallensa putoo hiutaleet
    — unho ylle sydämeni unten,
    peittyy kaikki alle talven lunten,
    — hiljallensa putoo hiutaleet.

    Hiljallensa putoo hiutaleet,
    peittyy jäljet sen, ken yöhön haipuu: —
    hetki verkkaan hetken ylle vaipuu
    — hiljallensa putoo hiutaleet.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74520 ***