*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 69598 ***

BUDDENBROOKIT II

Erään suvun rappeutumistarina


Kirj.

THOMAS MANN


Tekijän luvalla suomentanut

Siiri Siegberg





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.






SEITSEMÄS OSA.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Ristiäiset!... Ristiäiset Breitestrassella!

Kaikki se, mitä m:me Permaneder oli nähnyt toivon päivinä edessään,
on toteutumassa. Sillä ruokasalin pöydän ääressä kaataa sisätyttö
kermavaahtoa suunnattoman suurelle kultakorvaiselle tarjottimelle
ladottuihin kuppeihin, joissa on tulikuumaa suklaata — liikkuen hiljaa
ja varovasti, ettei häiritsisi yläkerran juhlatoimitusta — Antonin
leikellessä viipaleiksi mahtavaa kaakkua, järjestellessä tuoreita
kukkia hopeaisiin jälkiruokakulhoihin ja katsellessa pää kallellaan
aikaansaamaansa vaikutusta, pikkusormien harittaessa etäällä toisista
sormista...

Ei ole kestävä enää kauan, ennenkuin koko tämä ihanuus lähtee
vaeltamaan arkihuoneeseen ja salonkiin, herrasväen asetuttua istumaan.
Toivottavasti on kaikkea myös riittävästi, sillä suku on nyt koolla
oikein perusteellisesti, joskaan ei kaikkein laajimmassa muodossa,
sillä Överdieckien kautta ovat Kistenmakeritkin kaukaista sukua, näiden
kautta Möllendorpfit ja niin yhä edelleen. Olisi mahdotonta vetää
rajaa!... Mutta Överdieckeillä on edustajansa, vieläpä itse perheenpää,
yli kahdeksankymmenvuotias tohtori Kaspar Överdieck, nykyinen
pormestari.

Hän on saapunut vaunuilla ja noussut ylös portaita Thomaksen
tukemana kainalosauvaan nojaten. Hänen läsnäolonsa lisää tilaisuuden
juhlallisuutta... ja se onkin todella juhlallinen.

Sillä salissa, alttariksi muodostetun, kukilla koristetun pienen
pöydän ääressä, jonka takaa puhuu mustaan viittaan ja lumivalkoiseen,
kovetettuun, myllynkivenmuotoiseen kaulukseen puettu nuori pappi,
seisoo runsaasti kullalla kirjailtuun punaiseen pukuun puettu kookas,
mehevävartaloinen naishenkilö pidellen pulleilla käsivarsillaan
pienen pientä, pitseihin ja atlasnauhoihin kiedottua kääryä...
talon perillistä! Siinä on suvun toivo! Uusi Buddenbrook! Tietääkö
herrasväki, mitä se merkitsee?

Käsittääkö kukaan sitä hiljaista riemua, jolla sanoma, ensimmäisen,
aavistelevan, ennustavan sanan langettua asiasta, tuotiin
Breitestrasselta Mengstrasselle? Sitä äänetöntä ihastusta, jonka
valtaamana rouva Permaneder tämän sanoman kuultuaan syleili äitiään,
veljeään ja — varovammin — kälyään. Ja nyt on vihdoinkin, keväällä
vuonna kuusikymmentäyksi, perillinen talossa, ottamassa vastaan Pyhän
Kasteen sakramenttia, perillinen, johon jo niin kauan ovat monet
toiveet liittyneet, josta jo niin kauan on puhuttu, jota niin monet
vuodet on odotettu ja kaivattu, jota on rukoiltu Jumalalta ja jolla
on kiusattu tohtori Grabowia... siinä se nyt on melkein näkymättömän
pienenä.

Sen pikkuruiset kädet tapailevat imettäjän povella olevia kultanauhoja,
ja pieni pää, jota peittää sinisin nauhoin koristettu myssy, lepää
hiukan syrjittäin tyynyllä, kääntyneenä varsin epäkohteliaasti poispäin
pastorista sukua kohden, jota se katselee pikkuvanhoin, tarkastelevin
silmin. Noissa silmissä, joiden ripset ovat hyvin pitkät, on isän
silmien vaalea sini ja äidin silmien ruskeus muuttunut epämääräiseksi
kullanruskeaksi, joka vaihtelee valosta riippuen. Mutta sieramien
uurteet ovat syvät ja sinertävät. Tämä suo ennenaikaisen luonteikkuuden
piirteen noille kasvoille, joita tuskin voi vielä kasvoiksi kutsuakaan,
eikä kaunista niitä. Mutta suokoon Jumala, ettei se merkitsisi mitään
pahaa, sillä äidilläkin, joka on terve, on samanlaiset uurteet... Ja
pääasia on, että lapsi elää ja että se sen lisäksi on poika.

Se elää, mutta olisi voinut käydä toisinkin. Konsuli ei ole
ikinä unohtava tohtori Grabowin kädenpuristusta tämän palatessa
synnytystilaisuudesta ja sanoessa: »Voitte olla kiitollinen, rakas
ystävä, vähällä oli, ettei...» Konsuli ei uskaltanut kysyä, mikä
oli vähällä. Hän karkoitti kauhulla luotaan ajatuksen, että tälle
pikkuruikkuiselle olennolle, joka tuli maailmaan niin äänettömästi,
olisi voinut käydä kuten Antonien toiselle tyttärelle... Mutta sen hän
tietää, että sekä äiti että lapsi olivat kestäneet vaikean ottelun
neljä viikkoa sitten, ja hän kumartuu nyt hellästi ja onnellisen
näköisenä Gerdan puoleen, joka istuu nojatuolissa vanhan konsulittaren
vieressä, kiiltonahkakenkiin puetut jalat ristissä samettijakkaralla.

Gerda on vielä kovin kalpea! Ja oudon kaunis kalpeudessaan
kuparinruskeine tuuheine hiuksineen ja arvoituksellisine silmineen,
jotka katsovat pappiin hieman verhotun pilkallisina. Tämä on herra
Andreas Pringsheim, _pastor marianus_, joka on jo nuorella iällään
päässyt vanhan Köllingin äkillisen kuoleman jälkeen kaupungin
pääkirkkoherraksi. Hän on vienyt kätensä palavan innon vallassa
kohotetun leukansa alle. Hänellä on vaalea, pikkukiharainen tukka
ja luisevat, sileäksiajellut kasvot, joiden ilme vaihtelee hiukan
mahtipontisesti ankaran vakavuuden ja hehkuvan uskoninnon välillä.
Hän on kotoisin Frankiasta, jossa hän on muutaman vuoden paimentanut
pientä luterilaista seurakuntaa mustan katolilaisuuden keskellä,
ja hänen puhetapansa on muuttunut, hänen pyrkiessään oikeaan ja
voimakkaaseen lausuntaan, aivan omalaatuiseksi pitkine, suljettuine,
äkkiä korostettuine vokaaleineen ja hampaissa pyörivine r:ineen...

Hän ylistää nyt Herraa milloin hiljaisella, milloin kasvavalla tai
huutavalla äänellä, suvun keskellä. Siinä on rouva Permaneder, joka
salaa ilonsa ja ylpeytensä juhlalliseen arvokkuuteen; Erika Grünlich,
melkein viisitoistavuotias, terve nuori tyttö, jolla on isänsä
rusottava iho ja kaksinkerroin käännetty palmikko niskassa; Christian,
joka on tullut Hampurista aamulla ja nyt pyörittelee syvällä olevia
silmiään puolesta toiseen... Pastori Tiburtius vaimoineen, jotka eivät
ole pelänneet matkaa, vaan ovat tulleet Riiasta asti saadakseen olla
läsnä juhlassa: Sievert Tiburtius, joka on työntänyt pitkän ohuen
poskipartansa päät yli hartioiden ja jonka pienet, harmaat silmät
saattavat laajeta, pullistua, melkein pursua ulos arvaamattomalla
tavalla... ja Klara synkkine, vakavine, ankaroine silmineen; hän
pyyhkäisee silloin tällöin päätään, sillä sitä kivistää... He ovat
tuoneet Buddenbrookeille upean lahjan, suuren, takajaloillaan seisovan,
täytetyn ruskean karhun ammottavine kitoineen, jonka eräs pastorin
sukulainen on ampunut Sisä-Venäjällä ja joka nyt seisoo eteisessä
käyntikortti käpälien välissä.

Krögereillä on mukanaan Jürgeninsä, rostockilainen postivirkamies,
yksinkertaisesti puettu, hiljainen herra. Missä Jakob on, sen tietää
vain hänen äitinsä, syntyisin Överdieck, tuo heikkotahtoinen nainen,
joka myy salaa hopeakalunsa voidakseen lähettää rahaa perinnöttömäksi
julistetulle pojalleen... Buddenbrookin naiset ovat myös saapuvilla
erittäin iloisina perhetapahtumasta, joka ei kuitenkaan estä Pfiffiä
huomauttamasta, että lapsi on jokseenkin sairaloisen näköinen, johon
konsulittaren, syntyisin Stüwing, ynnä Friederiken ja Henrietten
on täytynyt yhtyä. Mutta harmaa, aina kärsivällinen ja nälkäinen
Klothilde-parka on liikutettu papin sanoista ja suklaan ja kaakun
toivosta... Sukuun kuulumattomia henkilöitä on läsnä Friedrich Wilhelm
Marcus ja Sesemi Weichbrodt.

Nyt kääntyy pappi kummien puoleen ja puhuu heille velvollisuuksista.
Toinen on Justus Kröger... vaikka konsuli Buddenbrook alussa aikoi
olla pyytämättä häntä. »Älkäämme vaatiko tuolta vanhalta mieheltä
mahdottomuuksia!» sanoi hän. »Hän saa kestää joka päivä hirveitä
kohtauksia rouvansa kanssa poikansa vuoksi, ja hänen pieni omaisuutensa
hupenee, ja hän alkaa huolien tähden jo laiminlyödä ulkoasunsa! Vai
mitä te ajattelette? Jos me pyydämme hänet kummiksi, lahjoittaa hän
lapselle raskaan kultaisen pöytäkaluston tahtomatta kuulla edes
kiitoksia!» Mutta Justus-setä oli loukkaantunut niin pahoin kuultuaan
kummiksi aiottavan Stephan Kistenmakeria, että hänet päätettiin pyytää
sittenkin. Eikä kultainen pikari, jonka hän toi lahjaksi, ollut kovin
painava, Thomas Buddenbrookin iloksi.

Entä toinen kummi? Se on tuo valkotukkainen, kunnianarvoisa vanha
herra, joka istuu talon mukavimmassa nojatuolissa sauvansa yli
kumartuneena, kaulassa korkea kaulaliina ja yllään pehmeä musta
takkinsa, jonka takataskusta aina näkyy punaisen nenäliinan nurkka,
pormestari tohtori Överdieck. Hänen läsnäolonsa on merkkitapaus,
suurenmoinen valtti! Monet ihmettelevät, miten se on saatu aikaan.
Hyvä Jumala, tuskinhan hän on sukuakaan! Buddenbrookit ovat varmaan
kiskoneet ukon hiuksista paikalle... Ja toden totta, on siinä
vehkeiltykin hiukan, käytetty pientä sotajuonta, jonka konsulitar on
punonut yksissä toimin m:me Permanederin kanssa. Ensi ilossaan, lapsen
ilmestyessä maailmaan ja sen sekä äidin päästyä vaarasta, oli konsuli
huudahtanut leikillä: »Se on poika, Tony! — sille pitää panna kummiksi
pormestari!» Mutta sisar alkoi tuumia asiaa vakavasti, jonka jälkeen
hän itsekin alkoi aprikoida sitä ja suostui yritykseen. Ja niin he
sitten turvautuivat Justus-setään, joka lähetti rouvansa tämän kälyn,
puutavarakauppias Överdieckin puolison luo, joka vuorostaan lähti
valmistamaan appiukkoansa, kunnes Thomas Buddenbrookin juhlallinen
käynti ratkaisi asian...

Ja nyt pirskoittaa pappi varovasti pari kolme tippaa edessään olevasta
hopeaisesta, sisäpuolelta kullatusta maljasta Buddenbrook-suvun
nuorimman jäsenen harvoille hiushaituville, imettäjän pitäessä koholla
myssyä, ja lausuu hitaasti ja painavasti: — Justus, Johan, Kaspar.
Sitten seuraa lyhyt rukous, jonka jälkeen sukulaiset kulkevat lapsen
ohi painaakseen onnittelusuudelman tuon hiljaisen, tyynen olennon
otsalle... Viimeisenä tulee Sesemi Weichbrodt, ja imettäjän täytyy
laskea lapsi alemmaksi. Mutta siitä hyvästä antaa Sesemi lapselle kaksi
napsahtavaa suudelmaa ja sanoo niiden välillä: »Hövä lapsi!»

Kolmen minuutin kuluttua on seura hajaantunut salonkiin ja
arkihuoneeseen, jossa nautitaan kantamalla tarjoiltuja herkkuja.
Pastori Pringsheim istuu myös toisten joukossa kaularöyhelöineen ja
pitkine papinkauhtanoineen, jonka alta hänen leveät, kiiltäviksi
harjatut kenkänsä pistävät esiin, maistelee kuuman suklaan pinnalla
kelluvaa kermavaahtoa ja juttelee kirkastuneen näköisenä kepeän
huolettomasti, mikä kuuluu oudolta hänen aikaisempaan puhetapaansa
verraten. Hänen jokaisesta eleestään kuvastuu: Katsokaa, osaan minä
olla tavallinen iloinen arki-ihminenkin, enkä ainoastaan pappi! Hän on
ovela, mukautuva mies. Vanhan konsulittaren kanssa hän puhuu hiukan
tekohurskaasti, Thomaksen ja Gerdan kanssa notkean maailmanmiehen
tavoin, rouva Permanederin kanssa sydämellisen leikillisesti... Väliin
hän ristii mietteissään kätensä, painaa päänsä taapäin, rypistää
kulmakarvansa ja antaa naaman venyä pitkäksi. Nauraessaan hän siemaisee
ilmaa hampaittensa läpi, josta syntyy pihisevä ääni.

Äkkiä syntyy eteisessä liikettä, kuuluu palvelijoiden naurua ja
ovelle ilmestyy outo onnittelija. Se on Grobleben, jonka laihan
nenän päässä aina riippuu pitkulainen pisara, joka ei milloinkaan
tipahda maahan. Grobleben on konsulin varastomiehiä, jolle hänen
isäntänsä sitäpaitsi on suonut kengänkiilloittajan toimen. Varhain
aamulla ilmestyy hän Breitestrasseile, noutaa ovelle asetetut kengät
ja puhdistaa ne alhaalla eteisessä. Mutta perhejuhlallisuuksiin hän
saapuu juhlapuvussa, tuo kukkia ja pitää itkuisella, hurskaalla äänellä
puheen, pisaran heiluessa nenän päässä, ja saa kolikon. Mutta sitä
varten hän ei ole pitänyt puhettaan!
                   
Hän on vetänyt ylleen mustan takin — se on konsulin vanha takki — mutta
jalassa hänellä on rasvanahkasaappaat ja kaulassa sininen kudottu
kaulahuivi. Laihassa punaisessa kädessä hänellä on suuri kimppu
vaaleita, hiukan liiaksi auenneita ruusuja, joista lehdet jo osittain
varisevat lattialle. Hänen pienet, kipeännäköiset silmänsä katsovat
sameasti ympäri... Hän jää seisomaan ovelle, pitää kukkavihkoa edessään
ja alkaa heti puhua. Vanha konsulitar nyökkää hänelle vähänväliä
kehoittavasti ja auttaa häntä pienillä oikaisuilla; konsuli katselee
häntä toisen silmän yläpuolella olevat vaaleat kulmakarvat koholla, ja
muutamat suvun jäsenet, esimerkiksi rouva Permaneder, peittävät suunsa
nenäliinalla.

»Minä olen köyhä mies, hyvät herrasväet, mutta minulla on hellä sydän,
ja onnea ja iloa herralleni, kunsuli Buddenbrookille, joka on aina
tehnyt hyvää minulle, ja nyt minä olen tullut onnittelemaan herra
kunsulia ja rouva kunsulitarta ja koko korkeastikunnioitettua perhettä
kaikesta sydämestä, että lapsi menestyisi, sillä sen he ansaitsevat
Jumalan ja ihmisten edessä, sillä niin jaloa herraa ei ole monta ja
Jumala on palkitseva kaiken...»

»Oikein, Grobleben! Hyvin puhuttu! Paljon kiitoksia, Grobleben! Mitä te
aiotte noilla ruusuilla?»

Mutta Grobleben ei ole vielä päässyt loppuun asti, hän pinnistää
itkuisaa ääntään, niin että se kaikuu konsulin äänen yli.

»... ja Jumala on palkitseva kaiken, sanon minä, hänelle ja hänen
korkeastikunnioitetulle perheelleen, kun meidän kerran on seisottava
hänen istuimensa edessä, sillä kerran meidän kaikkien pitää mennä
hautaan, rikkaan ja köyhän, se on hänen pyhä tahtonsa ja päätöksensä,
ja yksi saa kalliin kiilloitetun arkun, vaan toinen vanhan puulaatikon,
mutta mullaksi meidän pitää kaikkien muuttuman, mullaksi meidän
pitää... mullaksi...!»

»Ei, Grobleben! Nyt meillä on ristiäiset, älkää te puhuko mullasta!...»

»Ja tässä olisi vähän kukkasia», lopettaa Grobleben.

»Suuret kiitokset, Grobleben! Se on vain aivan liikaa! Olette saanut
maksaa näistä paljon! Enkä minä ole pitkään aikaan kuullut tuollaista
puhetta!... Kas tässä! Viettäkää iloinen päivä!» Ja konsuli laskee
kätensä hänen olalleen antaessaan hänelle taalerin.

»Kuulkaahan, Grobleben!» sanoo vanha konsulitar. »Rakastatteko te myös
Vapahtajaanne?»

»Kaikesta sydämestä, rouva konsulitar, se on niin totta kuin...!»

Ja Grobleben saa häneltäkin taalerin ja vielä kolmannen madame
Permanederilta, jonka jälkeen hän vetäytyy takaisin jalkaa raapaisten
ja vie ajatuksissaan ruusut mukanaan mikäli niistä vielä kannattaa
puhua...

... Sitten nousee pormestari — konsuli saattaa hänet vaunuihin — ja se
on yleisen lähdön merkki, sillä Gerda Buddenbrook tarvitsee jo rauhaa.
Huoneisiin tulee hiljaisuus. Vanha konsulitar, Tony, Erika ja mamsseli
Jungmann ovat viimeiset.

»Niin, Ida», sanoo konsuli, »olen ajatellut ja äitini on samaa mieltä,
että kun te olette vaalinut kerran meitä kaikkia ja kun pikku Johann
tulee vähän suuremmaksi — nythän hänellä on vielä imettäjä ja sen
jälkeen hän tarvitsee jonkun aikaa lapsentytön, mutta sitten, — että te
muuttaisitte meille. Onko teillä mitään sitä vastaan?»

»Ei mitään, herra konsuli, jos rouva myös tahtoo...»

Gerdakin on tyytyväinen suunnitelmaan ja niin muuttuu esitys samalla
päätökseksi.

Mutta lähtiessä kääntyy rouva Permaneder vielä takaisin ovelta. Hän
menee veljensä luo, suutelee tätä molemmille poskille ja sanoo: »Tämä
on ollut ihana päivä, Tom, olen iloisempi kuin moneen vuoteen! Me
Buddenbrookit emme vielä vedä viimeistä virttä, jumalankiitos, turha
sitä on luulla! Nyt meillä on pikku Johann — et usko kuinka hauska on
taas kuulla tuota nimeä — ja minusta tuntuu kuin nyt alkaisi aivan uusi
aika!»




TOINEN LUKU.


Christian Buddenbrook, hampurilaisen kauppahuoneen H. C. E. Burmeester
& Kumppanin johtaja, tuli uudenaikainen harmaa hattu päässään ja
keltainen, nunnanpäällä varustettu keppi kädessään veljensä huoneeseen,
jossa tämä istui lukien Gerdan kanssa. Oli ristiäispäivän ilta, kello
oli puoli kymmenen.

»Hyvää iltaa», sanoi Christian. »Kuule, Thomas, minulla olisi sinulle
tärkeätä puhumista... Suo anteeksi, Gerda... Sillä olisi kiire, Thomas.»

He menivät pimeään ruokasaliin, jossa konsuli sytytti erään seinällä
olevista kaasulampuista ja tarkasti veljeään. Hän ei aavistanut mitään
hyvää. Paitsi tulotervehdystä ei hän vielä ollut päässyt puheisiin
veljensä kanssa, mutta hän oli katsellut tätä juhlallisuuksien aikana
ja nähnyt, että tämä oli ollut tavattoman totinen ja rauhaton, jopa
kerran poistunut salista moneksi minuutiksi kesken pastori Pringsheimin
puheen... Thomas ei ollut kirjoittanut hänelle enää sanaakaan siitä
päivästä lähtien, jolloin Christian oli saanut hänen kädestään
Hampurissa kymmenentuhatta markkaa etukäteen perinnöstään. »Jatka
vain edelleen samaan tapaan», oli konsuli sanonut, »niin pian et näe
enää yhtään killinkiä kädessäsi. Mitä minuun tulee, toivon, ettet
kovin usein ilmesty tielleni. Olet pannut ystävyyteni liian kovalle
koetukselle vuosien kuluessa»... Miksi hän oli tullut nyt? Jotakin
tärkeätä hänellä täytyi olla mielessä...

»Anna kuulua», sanoi konsuli.

»Se ei käy enää», vastasi Christian istahtaen sivuttain pöydän ääressä
olevalle korkeaselkäiselle tuolille, hattu ja keppi laihojen polvien
välissä.

»Saanko kysyä, mikä ei käy enää ja mikä on tuonut sinut minun
luokseni?» sanoi konsuli jääden seisomaan.

»Se ei käy enää», toisti Christian, käänteli hirveän levottomasti
päätään sinne ja tänne, pienten pyöreiden, syvällä olevien silmien
harhaillessa ympäri huonetta. Hän oli kolmenkymmenenkolmen vuoden
vanha, mutta paljon vanhemman näköinen. Hänen punertava tukkansa
oli harvennut niin, että koko päälaki jo oli paljas. Posket olivat
kuopalla, poskiluut korkealla, mutta niiden välistä kohosi vielä paljon
korkeampana mahtavan, luisevan nenän kaari...

»Ja jospa se olisi vain tämä tässä», jatkoi hän hieroen vasenta
kylkeään ruumistaan liikuttamatta... »Sitä ei kivistä, mutta siinä on
semmoinen vaiva, alituinen vaiva. Tohtori Drägemüller sanoi minulle
Hampurissa, että kaikki tämän puolen hermot ovat liian lyhyet... Voitko
kuvitella, kaikki vasemman puolen hermot ovat liian lyhyet! Se on niin
kummallista... minusta tuntuu usein siltä kuin tähän kylkeen täytyisi
tulla kouristus tai lamaus, pysyväinen lamaus... Sinä et voi kuvitella
miltä se tuntuu... En yhtenäkään yönä pääse nukkumisen alkuun siksi,
että sydämeni äkkiä lakkaa lyömästä ja minä joudun hirveän kauhun
valtaan... Eikä se tapahdu yhden kerran, vaan kymmenesti ennenkuin
osaan nukkua. En tiedä, oletko sinä tuntenut sellaista... koetan
kuvailla sen sinulle oikein tarkasti... Se on...»

»Älä viitsi», sanoi konsuli kylmästi. »Et kai sinä ole tullut tänne
sitä kertoaksesi?»

»En, Thomas, jospa se olisikin vain se, mutta ei siinä kaikki! Liikehän
se... mutta se ei käy enää.»

»Joko sinun asiasi taas ovat epäkunnossa!» Konsuli ei enää kiivastunut,
hän tuskin muutti ääntään. Hän teki kysymyksensä aivan rauhallisesti
katsoen veljeensä sivusta kylmän välinpitämättömästi.

»Eivät, Thomas. Totta puhuen — sehän on samantekevä— eiväthän ne ole
koskaan oikein kuntoon tulleetkaan, eivät edes noiden kymmenentuhannen
avulla, kuten itse tiedät... Ne auttoivat vain sen verran, ettei minun
tarvinnut heti lopettaa liikettä. Mutta nyt... Minulla on senkin
jälkeen ollut tappioita, kahviasioissa... ja Antwerpenin vararikon
vuoksi... Se on totta. Mutta myöhemmin en ole oikeastaan ryhtynyt enää
mihinkään, vaan pysytellyt hiljaa. Mutta täytyyhän sitä elää... ja nyt
minulla on vekseleitä ja muita velkoja... viisituhatta taaleria... Et
aavista, kuinka kurjassa asemassa niinä olen! Ja kaiken lisäksi vielä
tämä vaiva...»

»Sinä olet siis pysytellyt hiljaa!» huusi konsuli aivan suunniltaan.
Nyt hän sittenkin menetti malttinsa. »Olet jättänyt rattaat rapakkoon
ja pitänyt sillä aikaa iloisia päiviä! Luuletko sinä, etten minä
näe, miten sinä olet elänyt, käynyt teatterissa ja sirkuksessa ja
seurustellut huonojen naisten kera...»

»Tarkoitat Alinea... Niin, sinä et tunne suurta viehätystä noihin
asioihin, Thomas, ja se on ehkä minun onnettomuuteni, että ne
viehättävät minua liiaksi; sillä siinä sinä olet oikeassa, että se on
maksanut minulle paljon ja on maksava edelleen, sillä sanon sinulle
jotakin... näin miesten kesken... Kolmas lapsi, pikku tyttö, joka nyt
on puolen vuoden vanha... on minun.»

»Aasi.»

»Älä sano niin, Thomas. Sinun täytyy olla oikeudenmukainen häntä
kohtaan vihassakin ja... miksi se ei voisi olla minun. Ja mitä Alineen
tulee, ei hän ole mikään huono nainen; niin et saa sanoa. Hänestä ei
ole ollenkaan yhdentekevä, kenen kanssa hän elää, ja hän on minun
tähteni rikkonut välinsä konsuli Holmiin, jolla on paljon enemmän rahaa
kuin minulla, hän pitää siis minusta... Sinä et voi kuvitella, Thomas,
miten ihana olento hän on! Niin terve... niin terve ihminen...!»
toisti Christian pitäen toista kättään selkäpuoli ulospäin sormet
koukussa kasvojensa edessä, kuten hänen oli tapana tehdä kertoessaan
»That's Mariasta» ja Lontoon paheista. »Näkisitpä vain hänen hampaansa,
kun hän nauraa! En ole nähnyt sellaisia hampaita vielä kellään koko
maailmassa, en Valparaisossa enkä Lontoossa... En ole ikinä unohtava
iltaa, jolloin tutustuin häneen... Uhlichin osterituvassa... Hän
seurusteli siihen aikaan konsuli Holmin kanssa; mutta minä juttelin
hänelle hiukan ja pidin häntä hiukan hyvänä... Ja kun sitten myöhemmin
sain hänet omakseni... niin, Thomas! Se on aivan toisenlainen tunne
kuin mikä syntyy, kun tekee hyvän kaupan... Mutta sinä et kuuntele
mielelläsi tämmöisiä asioita, huomaan sen jälleen, ja se onkin jo
taas lopussa. Tulen sanomaan hänelle jäähyväiset, vaikka minun lapsen
tähden täytyy pysyä yhteydessä hänen kanssaan... Aion maksaa kaikki
Hampurissa olevat velkani ja lopettaa liikkeen. Se ei käy enää. Olen
puhunut äidin kanssa, hän aikoo antaa minulle vielä viisituhatta
taaleria etukäteen, että saan tehdä selvän. Ja siinä olet kai samaa
mieltä, sillä onhan parempi että sanotaan: 'Christian Buddenbrook
suorittaa maksunsa ja lähtee ulkomaille'... kuin että teen vararikon.
Eikö totta? Aion nimittäin taas lähteä Lontooseen, Thomas, ottaa paikan
siellä. Itsenäisyys ei sovellu minulle, huomaan sen yhä enemmän.
Tuo edesvastuu... Kun on toisen palveluksessa, voi mennä illalla
huolettomana kotiin... Ja Lontoossa viihdyin hyvin... Onko sinulla
mitään sitä vastaan?»

Konsuli oli veljensä selityksen aikana kääntänyt hänelle selkänsä ja
seisoi kädet housuntaskuissa piirrellen jalallaan kuvioita lattialle.

»Hyvä, lähde siis Lontooseen», sanoi hän yksinkertaisesti. Ja
kääntymättä enää vähääkään jätti hän Christianin taakseen ja astui
takaisin arkihuoneeseen.

Mutta Christian seurasi häntä sinne. Hän meni Gerdan luo, joka istui
yksin lukemisineen ja ojensi hänelle kätensä.

»Hyvää yötä, Gerda. Asiat on niin, Gerda, että minä nyt taas pian
lähden Lontooseen. On kumma, miten ihmistä heitellään. Nyt sitä joutuu
taas tietymättömiä kohtaloita kohti, suureen kaupunkiin, jossa odottaa
seikkailu joka kolmannella askeleella ja jossa voi kokea niin paljon.
Ihmeellistä... tiedätkö sinä, miltä se tuntuu? Se tuntuu täällä
jossakin, vatsan puolella... se on niin ihmeellinen tunne...»




KOLMAS LUKU.


James Möllendorpf, vanhin kauppasenaattori, kuoli julmalla ja kauhealla
tavalla. Tuon sokeritautisen vanhuksen itsesäilytysvaisto oli joutunut
niin rappiolle, että hän viimeisinä elinvuosinaan oli tullut yhä
enemmän leivosten ja kaakkujen orjaksi. Tohtori Grabow, joka oli
Möllendorpfienkin kotilääkäri, oli pannut liikkeelle kaiken tarmonsa
varoittaakseen häntä, ja huolestuneet perheenjäsenet olivat lempeällä
väkivallalla kätkeneet häneltä imelät leivokset. Mutta mitä teki
senaattori? Henkisesti murtunut kun oli, oli hän vuokrannut jostakin
halvemmasta kaupunginosasta, Kleine Gröpelgruben, An der Mauerin tai
Engelswischin puolelta huoneen, oikean luolan, jonne hän oli hiipinyt
leivoksia syömään... ja sieltä hänet sitten löydettiin kuolleena, suu
täynnä leivosta, jonka jätteitä vielä näkyi hänen takinedustallaan ja
kehnolla pöydällä. Kuolettava halvaus oli ennättänyt ennen vähittäistä
näivettymistä.

Kuolemantapauksen vastenmielisiä yksityiskohtia salattiin
mahdollisuuden mukaan, mutta ne levisivät sittenkin kaupunkilaisten
tietoon ja olivat yleisenä puheenaineena pörssissä, »klubissa»,
»Sopusoinnussa» ja konttoreissa, raatihuoneella, tanssiaisissa,
päivällisillä ja iltakutsuissa, sillä tapaus sattui helmikuussa —
helmikuussa vuonna kuusikymmentäkaksi — jolloin seuraelämä, vielä oli
täydessä käynnissä. Konsulitar Buddenbrookin ystävättäretkin kertoivat
»Jerusalemin-iltana» senaattori Möllendorpfin kuolemasta Lea Gerhardtin
keskeyttäessä hetkiseksi lukunsa; jopa pienet pyhäkoulutytötkin
kuiskivat siitä keskenään kulkiessaan arvokkaasti Buddenbrookin
suuren eteisen halki. Ja herra Stuht Glockengiesserstrassen varrelta
neuvotteli siitä pitkään vaimonsa kanssa, joka seurusteli parhaimmissa
piireissä.

Mutta mielenkiinto ei pysynyt kauan menneessä asiassa. Heti ensi tiedon
levittyä vanhan senaattorin kuolemasta sukelsi esiin muuan toinenkin
kysymys... joka hänen maahanpaniaistensa jälkeen muuttui ainoaksi
polttavaksi kysymykseksi: Kuka oli tuleva hänen seuraajakseen?

Mikä jännitys ja maanalainen touhu koko kaupungissa! Muukalainen,
joka on tullut kaupunkiin katsomaan sen keskiaikaisia nähtävyyksiä
ja ympäristöjä, ei huomaa mitään erikoista; mutta pinnan alla käy
ja liikkuu. Mikä kiihoitustyö! Kunnialliset, terveet, epäröintiä
tuntemattomat mielipiteet hyökkäävät kallionlujina vastatusten,
pauhaavat itsevarmoina, arvioivat toisiaan ja sopivat viimein hitaasti,
hyvin hitaasti. Intohimot ovat vallalla. Kunnianhimo ja turhamaisuus
kuohuvat hiljaisuudessa. Vanha kauppias Kurz Bäckergruben varrelta,
joka on saanut pari kolme ääntä joka vaaleissa, on taas istuva vapisten
asunnossaan odottaen kutsua, mutta on tälläkin kertaa pettyvä ja
saava astua edelleen kaupungin katua rehellisen ja itsetyytyväisen
näköisenä keppiään maahan kopsautellen sekä vaipuva hautaan pettynein
senaattoritoivein...

Kun James Möllendorpfin kuolemasta puhuttiin Buddenbrookin
sukupäivällisillä, oli rouva Permaneder muutaman säälittelevän sanan
jälkeen alkanut liputtaa kielenpäätään ylähuulta vastaan ja vilkaissut
salaa veljeensä, jonka johdosta Buddenbrookin naiset olivat luoneet
toisiinsa sanomattoman teräviä katseita ja sitten kaikki yhtäaikaa,
aivan kuin käskystä, sulkeneet tiukasti silmänsä ja suunsa sekunniksi.
Konsuli oli vastannut sisarensa viekkaaseen silmäykseen ja kääntänyt
sitten puheen toisaanne. Hän tiesi kaupungilla pohdittavan ajatusta,
jota Tony tuuditteli mielessään...

Nimiä esitettiin ja hyljättiin. Uusia sukelsi esiin arvosteltaviksi.
Henning Kurz Bäckengruben varrelta oli liian vanha. Tarvittiin
vihdoinkin vereksiä voimia. Konsuli Huneus, puutavarakauppias, jonka
miljoonat muuten painoivat paljon vaa’assa, jäi asetuksenmukaisesti
valinnan ulkopuolelle siksi että hänen veljensä kuului senaattiin.
Listalla olivat myös nimet Eduard Kistenmaker, viinikauppias, ja
konsuli Hermann Hagenström.

Mutta alusta asti mainittiin myös nimeä Thomas Buddenbrook. Ja mitä
lähemmäksi vaalipäivä tuli, sitä selvemmäksi kävi, että hänellä ja
Hermann Hagenströmillä oli suurimmat mahdollisuudet.

Hermann Hagenströmillä oli epäilemättä kannattajansa ja ihailijansa.
Hänen yleisissä asioissa osoittamansa into, kauppahuone Strunck &
Hagenströmin yllättävän nopea nousu ja laajeneminen, konsulin ylelliset
elämäntavat, hänen vieraspitonsa ja hanhenmaksapiiras, jonka hän söi
aamupalakseen, eivät olleet tekemättä vaikutusta. Tuo iso, vähän
liian lihava mies punertavine, lyhyeksileikattuine täysipartoineen ja
litteine, hiukan riippuvine nenineen, mies, jonka isoisää ei kukaan,
ei hän itsekään ollut tuntenut, jonka isä rikkaan, mutta arveluttavan
naimisensa kautta oli vielä ollut melkein mahdoton ilmiö seuraelämässä
ja joka kuitenkin, ollen sukulaissuhteessa sekä Huneusten että
Möllendorpfien kanssa, oli liittänyt nimensä kaupungin viiden tai
kuuden hallitsevan perheen joukkoon, oli kieltämättä huomattava ilmiö
kaupungissa. Hänen olemuksensa vapaamielisyys ja suvaitseva laatu
oli uusi puoli, joka samalla viehätti ja soi hänelle monien silmissä
johtavan aseman. Kepeä ja samalla suurenmoinen tapa, jolla hän ansaitsi
ja liikutteli rahoja, oli aivan toista kuin hänen kilpailijansa sitkeä,
kärsivällinen, ankarien periaatteiden mukainen uurastus. Tämä mies
seisoi omilla jaloillaan, eivätkä häntä sitoneet perinnäistapojen
ja vanhojen menetelmien kahleet; kaikki vanhanaikainen oli vierasta
hänelle. Hän ei asunut tuollaisessa vanhassa ylimystalossa, jotka
olivat rakennetut järjettömästi tilaa tuhlaten ja joiden suunnattomia
kivilattioita ympäröivät seinille maalatut valkoiset pylväistöt.
Hänen asumansa talo Sandstrassen, Breitestrassen eteläisen jatkon
varrella oli uusi ja vapaatyylinen yksinkertaisine öljyväripäätyineen,
käytännöllisesti järjestettyine tilavuussuhteineen ja rikkaine,
ylellisine, mukavine sisustuksineen. Hän oli muuten aivan äskettäin
pitänyt talossaan suuret iltakutsut erään kaupunginteatteriin
kiinnitetyn laulajattaren kunniaksi, oli pyytänyt tätä laulamaan
illallisen jälkeen vierailleen, joiden joukossa oli myös hänen
taidetta rakastava, kaunosieluinen veljensä, lakimies, sekä palkinnut
juhlavieraansa kuninkaallisesti. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka
olisivat kannattaneet suurten rahasummien määräämistä keskiaikaisten
muistomerkkien korjausta ja kuntoonpanoa varten. Mutta hän oli
ensimmäinen, ehdottomasti ensimmäinen koko kaupungissa, joka oli
laitattanut kaasuvalon asuinhuoneisiinsa ja konttoreihinsa. Ja ainoa
perintätapa, josta hän välitti, oli hänen isältään, vanhalta Heinrich
Hagenströmiltä perimänsä rajoittamaton, edistysmielinen, suvaitseva ja
ennakkoluuloton ajatustapa. Ja siihen perustui hänen nauttimansa ihailu.

Thomas Buddenbrookin vaikutusvalta perustui muuhun. Hänessä ei
kunnioitettu vain häntä itseään, vaan samalla hänen isänsä,
isoisänsä, isoisänisänsä muistoa. Hän oli oman kaupallisen ja
julkisen ansiokkuutensa ohella satavuotisen maineen kantaja. Tärkein
tekijä siinä suhteessa oli hänen kevyt, aistikas ja vastustamattoman
rakastettava käytöksensä sekä hänelle ominainen, kaupungin
oppineidenkin piirissä harvinaisen laaja yleinen sivistys, joka
ilmetessään herätti ihmettelyä ja kunnioitusta...

Torstaina puhuttiin Buddenbrookilla päivällispöydässä vain yleisin,
ohimenevin sanoin tulevista vaaleista vanhan konsulittaren luodessa
vaaleat silmänsä hienotunteisesti toisaalle. Mutta rouva Permaneder
ei malttanut olla sentään silloin tällöin hieman komeilematta
hämmästyttävällä laintuntemuksellaan, jonka hän oli hankkinut vaaleja
koskeviin pykäliin nähden, kuten ennen eropykäliä tutkiessaan. Hän
puhui vaalipiireistä, valitsijoista ja äänestyslipuista, punnitsi
kaikkia ajateltavissa olevia mahdollisuuksia, osasi sananmukaisesti
ja takertumatta ulkoa valitsijoilta vaadittavan juhlallisen valan,
puhui eri vaalipiireissä toimitettavasta ehdollaolijoiden avujen
arvioimisesta ja lausui, että hän mielellään haluaisi olla läsnä
Hermann Hagenströmiä arvioitaessa. Sitten hän kumartui pöydän yli ja
alkoi laskea veljensä lautasella olevia luumukiviä: Rikas — köyhä
— kerjäläinen —— senaattori! Hän sanoi viimeisen painokkaasti ja
singautti veitsensä kärjellä puuttuvan kiven omalta lautaseltaan
veljensä eteen... Mutta syötyä hän ei jaksanut hillitä itseään enää,
vaan veti konsulin käsipuolesta ikkunakomeroon.

»Voi hyvä Jumala, Tom, jos sinä tulet senaattoriksi, — jos meidän
vaakunakilpemme joutuu raatihuoneen varushuoneeseen, niin minä kuolen
ilosta! Pötkähdän pitkälleni maahan, saat nähdä!»

»Voi sinua, rakas Tony! Käyttäydypäs nyt vähän arvokkaammin,
ole hyvä! Eihän sinulle tavallisesti tarvitse huomauttaa siitä!
Olenko minä mikään Henning Kurz? Me olemme jo jotakin ilman
senaattorin-arvonimeäkin... Ja sinä jäät toivottavasti eloon kävipä
niin tai näin.»

Vaalikiihoitusta, neuvotteluja, mielipiteiden vaihtoa jatkui. Konsuli
Peter Döhlmann, seurasankari ja hummaaja, jonka liike oli aivan
rappiolla ja oli olemassa enää vain nimellisesti ja joka söi tyttärensä
perinnöt, otti osaa niihin siten, että kutsui vuoroin kumpaistakin
ehdokasta meluavalla äänellä »herra senaattoriksi», ollessaan ensin
toisen sitten toisen, toimeenpanemilla päivällisillä. Mutta Siegismund
Gosch, vanha kaupanvälittäjä Gosch, kulki ympäri kuin kiljuva jalopeura
uhaten niellä säälimättä jokaisen, joka ei äänestäisi konsuli
Buddenbrookia.

»Konsuli Buddenbrook, hyvät herrat... siinä on miestä, haa! Olen
seisonut hänen isänsä rinnalla kun tämä _anno_ 48 hillitsi parilla
sanalla kansanjoukon raivon... Jos maailmassa olisi oikeutta, olisi jo
hänen isänsä ja hänen isoisänsä pitänyt kuulua senaattiin.»

Mutta pohjimmaltaan ei konsuli Buddenbrook itse herättänyt tuollaista
haltioitumista herra Goschissa, vaan nuori rouva konsulitar, syntyisin
Arnoldsen. Tosin ei kaupanvälittäjä ollut vaihtanut sanaakaan hänen
kanssaan. Hän ei kuulunut rikkaiden kauppiaiden piiriin, ei ollut
heidän pöytävieraitaan eikä ollut kanssakäymisissä heidän kanssaan.
Mutta kuten jo aikaisemmin mainitsimme, oli Gerda Buddenbrook heti
kaupunkiin ilmestyttyään sattunut kaupanvälittäjä Goschin iäti uutta
kaipaavaan silmään. Hän oli varmalla vaistolla heti havainnut, että tuo
henkilö oli omiaan luomaan hiukan enemmän sisältöä hänen tyydytystä
vaille jääneeseen elämäänsä ja oli antautunut hänen orjakseen,
tuskin tuntien häntä nimeltä. Sen jälkeen oli hän kierrellyt tuota
hermostunutta ja äärimmäisen pidättyvää naista ajatuksissaan kuin
tiikeri kesyttäjäänsä, sama umpimielinen ilme kasvoilla, sama vaaniva
nöyryys olemuksessa, kuin kadulla tullessaan konsulitarta vastaan,
ja kohotti jesuiittahattuaan toisen sitä odottamatta... Nykyisen
keskinkertaisuuden maailma ei suonut hänelle mahdollisuutta suorittaa
tuon naisen kunniaksi mitään julmaa, katalaa tekoa, jonka seuraukset
hän olisi ottanut vastaan viittaansa kääriytyneenä, kyttyräselkäistä
näytellen, synkkänä, kylmänä ja pirullisen välinpitämättömänä!
Konsulittaren arkipäiväinen elämä ei sallinut hänen korottaa tuota
naista valtaistuimelle minkään murhan, rikoksen tai verisen teon
avulla. Hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin äänestää tämän
katkerasti kunnioitettua puolisoa raatihuoneessa ja omistaa tälle
itselleen kenties joskus Lope de Vegan koottujen teosten käännös.




NELJÄS LUKU.


Jokainen senaatin avoimeksi joutunut paikka tulee täyttää neljän
viikon kuluessa; sellainen on asetus. On kulunut kolme viikkoa James
Möllendorpfin manallemenosta ja nyt on käsissä vaalipäivä, suojainen
päivä helmikuun lopulla.

Breitestrassella, raatihuoneen edustalla, joka kohoaa harmaata taivasta
kohti lasituskivisine julkisivuineen, torneineen, esiintyöntyvien
pilarien alaisine porraskäytävineen ja suippoine holvikaarineen, joiden
välitse näkyy tori suihkukaivoineen... tämän vanhan raatihuoneen
edustalla on tungoksenaan väkeä kello yhden aikaan päivällä.
Ihmiset seisovat liikahtamatta likaisessa sohjuisessa lumessa,
joka läiskii heidän jalkojensa alla, katselevat toisiaan, katsovat
sitten taas eteensä kaulojaan kuroitellen. Sillä tuolla, pääoven
takana, raatihuoneen salissa, jossa on neljätoista kaareen asetettua
nojatuolia, odottaa yhä senaatin ja porvariston jäsenistä toimeenpantu
vaalilautakunta vaalikamarien ehdotuksia...

Asia on pitkittynyt. Kamarien neuvottelut eivät näy johtavan mihinkään
tulokseen, siellä otellaan tuimasti, ja tähän asti ei ole ehdotettu
vain yhtä henkilöä, sillä pormestari julistaisi hänet heti valituksi...
Ihmeellistä. Huhuja tunkee pääoven kautta, kadulla seisojien keskeen,
kenenkään tietämättä miten, ja leviää sitten edelleen. Ilmoittaako
sisältä herra Kaspersen, vanhempi raatihuoneen vahtimestari, joka ei
koskaan salli kutsuttavan itseään muuksi kuin »valtionvirkamieheksi»,
tietonsa hampaiden välistä, toisesta suupielestä, poispäin katsoen!
Nyt kuullaan, että ehdotukset ovat joutuneet istuntosaliin ja että
kullakin vaalipiirillä on oma ehdokkaansa: Hagenström, Buddenbrook ja
Kistenmaker! Jumala suokoon, että nyt ainakin yleiset vaalit antaisivat
salaisen lippu-äänestyksen kautta ehdottoman ääntenenemmistön!
Ne, joilla ei ole lämpimiä päällyskenkiä, rupeavat nostelemaan ja
tömistelemään jalkojaan, joita palelee märässä.

Odottajien joukossa on kansaa kaikista kansanluokista. Siellä näkyy
avokaulaisia, tatuoituja merimiehiä kädet avaroissa, matalalla
olevissa housuntaskuissa, viljankantajia mustine kiiltolankaisine
puseroineen, polvihousuineen ja vilpittömine ilmeineen, kuorman-ajajia,
jotka istuvat viljasäkkiensä päällä, piiska kädessä, huivipäisiä
palvelustyttöjä esiliinoineen ja paksuine raitaisine hameineen, pieni
valkoinen myssy takaraivolla ja suuri koppa paljaalla käsivarrella;
tuossa seisoo myös kala- ja vihannes-akkoja olkihattu päässä ja
pari sievää puutarhatyttöä hollantilaisille päähineineen, lyhyine
hameineen ja pitkine, leveine, valkoisine hihoineen, jotka pursuavat
esiin kirjavista liiveistä... Ja lopuksi porvareita, pikkukauppiaita,
jotka ovat tulleet ulos puodeistaan lakittomin päin, vaihtamaan
mielipiteitään, nuoria, siististipuettuja kauppiaan-alkuja, jotka
suorittavat isänsä tai jonkun tämän ystävän konttorissa kolmi- tai
nelivuotista oppiaikaansa, koulupoikia reppuineen ja kirjoineen...

Parin tupakkamälliä pureksivan työmiehen takana, joilla on sankka
laivurinparta, seisoo nuori säätyläisnainen, joka kääntelee kiihkeästi
päätään voidakseen kurkistaa noiden tukevien hartioiden välistä
raatihuoneelle. Naisella on yllään pitkä, ruskealla turkiksella
reunustettu iltavaippa, jota hän pitelee kiinni sisältäpäin molemmilla
käsillään, ja hänen kasvojaan peittää tiheä ruskea harso. Hän
liikuttelee lakkaamatta päällyskenkien peittämiä jalkojaan...

»Hitto vie, ei se Kurz päässyt nytkään», sanoi toinen miehistä.

»Ei, vaan ei sinun tarvitse kertoa sitä minulle, senkin hölmö. Nyt
äänestetään Hagenströmin, Kistenmakerin ja Buddenbrookin välillä.»

»Niin, ja nyt nähdään kuka noista kolmesta tulee.»

»Nyt se nähdään!»

»Kuule. Minä luulen, että ne valitsevat Hagenströmin.»

»Tomppeli... Mitäs sinä tiedät.»

Sitten hän sylkee tupakkansa maahan, sillä hän ei voi ahtaudessa
ruiskauttaa sitä kaarena ilmaan, kiskaisee housunsa korkeammalle ja
jatkaa: »Hagenström se on semmoinen lihasäkki, ettei sillä enää käy
henkikään nenän läpi... Ei, mutta kun ei herra Kurz joutunut mukaan,
pääsee kai Buddenbrook. Se on semmoinen sukkela mies...»

»Onhan se. Mutta Hagenström on rikkaampi.. »

»Ei se siihen kuulu. Ei sitä oteta lukuun.»

»Ja Buddenbrook on niin helvetin hieno mansetteineen ja kaulaliinoineen
ja pitkine viiksineen... Oletko sinä nähnyt häntä? Se käydä
keksauttelee kuin lintu...»

»Ei sekään tule kysymykseen, hölmöläinen.»

»Sillä taitaa olla semmoinen sisar, joka on karannut kahden miehen
luota.»

... Iltavaippaan puettu nainen värisee...

»Se on kyllä paha juttu. Mutta emmehän me tiedä siitä sen enempää, ja
eihän se ole konsulin syy.»

Ei, aivan niin, ajattelee harsoon puettu nainen pusertaen käsiään
vaipan alla... Aivan niin! Jumalankiitos!

»Ja sitten», jatkaa Buddenbrookin kannattaja, »sitten oli pormestari
Överdieck hänen poikansa kummina, ja se kuuluu jo vähän asiaan...»

Aivan niin! ajattelee nainen. Jumalan kiitos, se on tehonnut!... Hän
säpsähtää. Uusi huhu on taas päässyt ulos, kulkenut ristiin rastiin
ja saapunut hänen kohdalleen. Yleiset vaalit ovat ratkaisseet asian.
Eduard Kistenmaker on suljettu pois vähimmän äänimäärän saaneena.
Taistelu Hagenströmin ja Buddenbrookin välillä jatkuu. Eräs kaupungin
porvari huomauttaa tärkeän näköisenä, että jos äänet menevät tasan,
täytyy valita viisi »esimiestä», jotka viimein päättävät äänestyksen...

Äkkiä huutaa ääni aivan oven edestä: »Seehase on valittu!»

Seehase on muuan juoppolalli, joka kuljettaa käsikärryillä leipiä.
Kaikki nauravat ja kohoavat varpailleen nähdäkseen leikinlaskijan. Myös
harsokasvoinen nainen yhtyy nauruun hermostuneesti, olkapäät nytkyen.
Mutta sitten hän hillitsee itsensä ja näyttää tahtovan ilmaista koko
olemuksellaan: Onko tämä leikin hetki?... ja kurkkii taas miesten
päiden välitse raatihuonetta kohti. Mutta samassa hänen kätensä
herpaantuvat, vaippa aukeaa raolleen ja hän seisoo siinä olkapäät
lysyssä, lamautuneena, murtuneena...

Hagenström! Tieto on saapunut kenenkään tietämättä mistä. Se on
tullut kuin maan alta tai taivaasta ja on kaikkialla sama. Se on
vastaansanomatonta. Hagenström! — No niin, se on siis päätetty. Muuta
ei tule. Harsokasvoisen naisen olisi pitänyt tietää se jo edeltäkäsin.
Se on tavallinen elämän meno. Nyt ei voi muuta kuin mennä kotiin. Hän
tuntee itkun nousevan kurkkuunsa...

Mutta tuota tilaa on tuskin kestänyt sekunnin verran ennenkuin
ihmisjoukon läpi käy äkillinen humahdus, liike, joka jatkuu etumaisista
takimmaisiin, jokaisen kääntyessä takanaanseisovan puoleen. Ja samalla
pilkottaa pääoven takaa jotakin punaista: Kaspersenin ja Uhlefeldtin
punaiset takit, vahtimestarien, jotka tulevat rinnakkain juhlapuvussa
kolmikulma-hattuineen, valkoisine ratsuhousuineen, keltaisine
saappaankauluksineen ja koristemiekkoineen tietä antavan ihmisjoukon
läpi.

He kulkevat kuin kohtalo: totisina, äänettöminä, suljettuina,
katsomatta oikeaan tai vasempaan, silmät maahan luotuina... kääntyen
juhlallisesti ja päättävästi siihen suuntaan, johon vaalien päätös,
josta heille on ilmoitettu, on pannut heidät kulkemaan. Ja tuo suunta
ei ole Sandstrasse, vaan he kulkevat oikealle, Breitestrassea alas!

Harsokasvoinen nainen ei ole uskoa silmiään. Mutta hänen ympärillään
olevat käsittävät tämän ihmeen ja töykkivät toisiaan raatihuoneen
vahtimestarien jälkeen sanellen toisilleen: »Ei, ei, Buddenbrook se
tulikin, ei Hagenström!» — Ja nyt tulee jo oviaukosta esiin kiihkeästi
keskustelevia herroja, jotka kääntyvät Breitestrasselle ja alkavat
nopeasti kulkea sitä alas, ollakseen ensimmäiset onnittelijat.

Silloin vetää nainen iltavaippansa kokoon ja lähtee juoksuun.
Hän juoksee tavalla, jolla säätyläisnaisen ei oikeastaan sopisi
juosta. Hänen harsonsa lentää syrjään paljastaen kiihtyneet kasvot,
mutta se on samantekevää. Ja vaikka toinen hänen turkisreunaisista
päällyskengistään koko ajan leksuu, estäen hänen kulkuaan, saavuttaa
hän kaikki edelläkulkijat. Ensimmäisenä saapuu hän Bäckergruben
kulmatalon luo, hälyyttää soitollaan liikkeelle koko talon ja huutaa
avaavalle palvelustytölle: »Ne tulevat, ne tulevat, Kathrin!» Sitten
hän juoksee ylös portaita, ryntää arkihuoneeseen, jossa hän tapaa
jonkun verran kalpean veljensä, joka laskee sanomalehden kädestään ja
tekee torjuvan liikkeen, syleilee tätä ja hokee: »Ne tulevat, Tom, ne
tulevat! Sinut on valittu, Hermann Hagenström on syrjäytetty!»

Oli perjantaipäivä. Jo seuraavana päivänä seisoi senaattori Buddenbrook
raatihuoneen salissa James Möllendorpf-vainajan paikalla lausuen
kerääntyneiden kaupunginisien edessä seuraavan valan: »Tahdon hoitaa
tunnollisesti virkaani, edistää kaikin voimin valtion parasta, seurata
uskollisesti sen lakeja, hoitaa rehellisesti yleisiä asioita ja
osoittaa virantoimituksessa, varsinkin kaikissa vaaleissa vilpitöntä
mieltä, ollen katsomatta omaa etua, sukulaisuutta, tai ystävyyttä.
Tahdon valvoa valtion lakeja ja tehdä oikeutta jokaiselle, niin
rikkaalle kuin köyhälle. Lupaan myös vaieta silloin kun se on
tarpeellista ja pitää salassa sen, mikä on pidettävä salassa. Niin
totta kuin Jumala minua auttakoon!»




VIIDES LUKU


Toiveemme ja yrityksemme johtuvat eräistä hermojemme tarpeista, joita
on vaikea määritellä sanoilla.

Se, mitä sanottiin Thomas Buddenbrookin »turhamaisuudeksi», hänen
huolellinen käytöksensä ja ylellinen pukeutumisensa, oli pohjaltaan
aivan muuta. Se ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin toimeliaan
ihmisen tarvetta tuntea olevansa täydessä kunnossa kiireestä
kantapäähän, tuntemus, joka herättää itseluottamusta. Mutta ihmisten
ja hänen itse itselleen asettamansa vaatimukset kasvoivat. Hän oli
hukkua yleisiin ja yksityisiin asioihin. Toimien jaossa senaatin
jäsenille olivat hänen osalleen langenneet verotusasiat. Mutta
myöskin rautatie-, tulli- ja muut viralliset asiat vaativat hänen
myötävaikutustaan, ja tuhansissa hallinto- ja tarkastuskokouksissa,
joiden esimieheksi hän alusta pitäen joutui, tarvittiin hänen
valppauttaan, rakastettavuuttaan ja joustavuuttaan, ja etteivät häntä
paljon vanhemmat miehet olisi tunteneet itseään syrjäytetyiksi täytyi
hänen näennäisesti alistua heidän pitemmän kokemuksensa johdettavaksi
ja kuitenkin pitää käsissään valta. Ja kun tapahtui se merkillinen
asia, että hänen »turhamaisuutensa», — tuo ruumiillisen virkistyksen
tarve, tarve vaihtaa vaatteita useamman kerran päivässä ja tuntea
uudistuvansa, — silminnähtävästi kasvoi, merkitsi se sitä, että Thomas
Buddenbrook 37:n vuoden iästään huolimatta alkoi tuntea herpaantumista
ja voimienkulutusta...

Mutta jos kunnon tohtori Grabow pyysi häntä säästämään voimiaan,
vastasi hän: »Voi, hyvä tohtori, ei se vielä ole tarpeen.» Hän
tarkoitti sillä, että hänellä vielä oli edessään arvaamattoman
paljon tekemistä, ennen kuin hän kerran, joskus tulevaisuudessa, oli
saavuttanut sellaisen aseman, päässyt sellaiseen päämäärään, että hän
jouti ajatella mukavuuttaan. Hän ei tosin uskonut siihen. Mutta se
ajoi häntä edelleen eikä suonut hänelle rauhaa. Silloinkin, kun hän
näennäisesti lepäsi, aterian jälkeen, sanomalehtiä lukiessaan, risteili
hänen päässään tuhansia asioita hänen kierrellessään vitkaan pitkien
viiksiensä päitä, ohimosuonien kohotessa näkyviin. Ja hän pohti yhtä
innokkaasti kaupallisia yritelmiä tai jotakin julkista puhetta kuin
mahdollisuutta vihdoinkin uudistaa täydelleen alusvaatevarastonsa,
ollakseen ainakin siinä suhteensa joksikin aikaa huoleton ja kunnossa.

Ja koska tuollaiset uusimispuuhat tuottivat hänelle eräänlaista
tyydytystä ja rauhoitusta, maksoi hän empimättä niiden tuottamat menot,
sillä hänen liikkeensä tila oli näinä vuosina niin loistava kuin vain
kerran ennen, hänen isoisänsä aikoina. Kauppahuoneen maine ei kasvanut
vain kaupungissa, vaan myöskin sen ulkopuolella; ja lähiympäristössä se
kasvoi aivan uskomattomasti. Jokainen tunnusti kateudella tai iloisella
osanotolla hänen kykynsä ja taitonsa, ja hän itse ponnisteli voimiensa
takaa, koska hänen luova mielikuvituksensa ei suonut hänelle mitään
rauhaa, vaan sai hänet aina tuntemaan keskeneräisyytensä.

Se ei ollut siis ylpeyttä, että senaattori Buddenbrook kesällä vuonna
kuusikymmentäkolme alkoi suunnitella uuden suuren talon rakennuttamista
itselleen. Onnellinen pysyy alallaan. Mutta hänen toimintahalunsa
johti hänet siihen, ja kaupunkilaiset olisivat voineet pitää tätä
eräänä hänen »turhamaisuutensa» ilmaisuna. Uusi talo, ulkonaisen
elämän täydellinen vaihdos muuttoineen, uudelleen järjestämisineen
ja kaiken vanhan tarpeettoman poistamisineen, koko menneiden vuosien
tyhjäksitekeminen... tuo kaikki herätti hänessä puhtauden, uutuuden,
virkistyksen, koskemattomuuden, voiman tuntemuksen, jota hän kai
tarvitsi, sillä hän ryhtyi innokkaasti hommaan ja oli jo iskenyt
silmänsä määrättyyn paikkaan.

Se oli jotakuinkin laaja tontti alemman Fischergruben varrella. Siellä
oli myytävänä iän mustentama, huonossa hoidossa oleva rakennus, jonka
omistajatar, muuan ikivanha neiti, joka oli asunut siinä aivan yksin
ja jonka haltuun se oli jäänyt erään unohtuneen suvun perintönä, oli
äskettäin kuollut. Siihen aikoi nyt, senaattori pystyttää talonsa, ja
satamaretkillään tarkasti hän sitä usein tutkivin silmin. Ympäristö oli
miellyttävä: molemmin puolin oli vanhoja päätytaloja; vaatimattomin
niistä oli vastapäätä oleva. Se oli kapea rakennuslaite, jonka
pohjakerroksessa oli pieni kukkakauppa.

Hän tuumi uupumatta tuon yrityksen toteuttamista. Hän teki ylimalkaisen
kustannussuunnitelman, ja vaikka summa, jonka hän aluksi määräsi
tarkoitukseen, ei ollut pieni, huomasi hän voivansa luovuttaa sen
suuremmitta vaikeuksitta. Kuitenkin hän melkein kalpeni ajatellessaan,
että koko tuuma saattoi olla turha oikku, ja tunnusti myös, että hänen
nykyisessä talossaan oli tilaa kyllin hänelle ja hänen vaimolleen,
lapselleen ja palvelijoilleen. Mutta hänen puolitajuinen tarpeensa oli
väkevämpi epäilyjä, ja tuntien tarvitsevansa ulkoapäin tukea tuumalleen
ilmaisi hän asian aluksi sisarelleen.

»Tony, mitä sinä arvelet asiasta! Kylpyhuoneen kiertoportaat ovat
tosin sangen hauskat, mutta oikeastaan on koko talo vain laatikko. Se
on niin kovin epäedustava, eikö ole? Ja nyt, kun sinä olet hommannut
minut senaattoriksi, olen ajatellut että... Mutta voinkohan minä vaatia
sellaista?...

Mitä hän ei olisi voinut vaatia madame Permanederin mielestä! Tämä
kannatti asiaa vakavasti, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja kulki
huoneessa olkapäät koholla ja pää takakenossa.

»Sinä olet oikeassa, Tom! Voi hyvänen aika, kuinka oikeassa! Eihän
siihen ole mitään esteitä, kun sinulla on Arnoldsenin 100 000
taalaria... Ja olen ylpeä siitä, että sinä kerroit siitä ensiksi
minulle. Se oli kauniisti tehty!... Ja jos rakennat, niin laita hienoa,
muista se...!»

»Sitä mieltä minäkin olen. Panen likoon runsaan summan. Voigt saa
rakentaa sen, ja iloitsen jo edeltäpäin hetkestä, jolloin saamme
yhdessä tarkastaa piirustuksia. Voigtilla on varma maku...»

Toisen puoltajan Thomas sai Gerdasta. Hän kiitteli hanketta kovin.
Tosin eivät muuttohommat ja hälinä olleet varsin miellyttävät, mutta
suuren hyväkaikuisen musiikkihuoneen toivo sai hänet innostumaan.
Vanha konsulitar katsoi myös asiaa onnellisten yhteensattumien
johdonmukaiseksi seuraukseksi, josta hän kiitti Jumalaa. Lapsen
syntymisen ja Thomaksen senaattoriksi-tulon jälkeen ilmeni hänen
äidinylpeytensä entistä välittömämmin, ja hänen tapansa sanoa »poikani,
senaattori» harmitti Buddenbrookin naisia tavattomasti.

Nuo vanhat neidot katsoivat karsain silmin Thomaksen aseman loistavaa
kohoamista. Torstaisin tuotti heille niukkaa tyydytystä Klothilde-paran
ivaaminen, ja Christianista, joka Mr. Richardsonin, entisen esimiehensä
avulla oli saanut toimen Lontoossa ja joka oli sähköttänyt vastikään
kotiin mielettömästä aikeestaan mennä naimisiin neiti Puvogelin kanssa,
mistä konsulitar jo oli soimannut häntä ankarasti... Christianista
eivät he tietäneet mitään. Ja niin he hakivat korvausta konsulittaren
ja rouva Permanederin pienten heikkouksien pistelemisestä, johtaen
puheen esimerkiksi hiuslaitteisiin. Sillä konsulitar osasi sanoa
aivan vaivattomasti, että hän piti tukkaansa sileäksikammattuna...
vaikka jokainen Luojan luoma, ja Buddenbrookin naiset eritoten, olivat
selvillä siitä, että tuon vanhan naisen muuttumattoman punertava,
myssyn alta kuultava tukka jo aikaa sitten oli lakannut olemasta hänen
tukkansa. Mutta vielä paremmin kannatti johdattaa Tony-serkku lausumaan
joku sana henkilöistä, jotka olivat vaikuttaneet hänen tähänastiseen
elämäänsä katkerasti, itku-Trieschke! Grünlich! Permaneder!
Hagenströmit!... Nuo nimet, jotka Tonyn suuttuessa kaikuivat kuin
torventörähdys, jonka hän puhalsi inhoten ilmaan olkapäät koholla,
soivat Gotthold-sedän tyttärille suloisen tyydytyksen.

Eivätkä he voineet olla huomaamatta ja omantunnonmukaisesti
huomauttamatta, että pikku Johann rupesi arveluttavan hitaasti
kävelemään ja puhumaan... He olivat oikeassa, sillä on tunnustettava,
että vaikka Hanno — se oli senaattorinrouva Buddenbrookin pojalleen
antama lempinimi — osasi sanoa kaikkien perheen jäsenten nimet, ei hän
vielä kyennyt muodostamaan selvästi nimiä Friederike, Henriette ja
Pfiffi. Mitä hänen kävelemiseensä tulee, ei hän vuoden ja neljänneksen
vanhana vielä osannut ottaa yhtään askelta yksin. Ja siihen aikaan
Buddenbrookin naiset juuri selittivät päätään pudistaen, että tuo lapsi
oli jäävä mykäksi ja liikkumattomaksi koko elämäkseen.

Heidän täytyi kyllä myöhemmin tunnustaa erehdykseksi surullinen
ennustuksensa; mutta oli kieltämätöntä, että Hannon kehitys oli
myöhästynyt. Hän oli elonsa alkuaikoina saanut taistella ankarasti
elämästään ja oli pitänyt ympäristöään alituisen pelon vallassa. Hän
oli syntyessään ollut hiljainen ja voimaton lapsi, ja heti kasteen
jälkeen oli kolmipäiväinen vatsatauti melkein lopettanut tuon vaivalla
käyntiin saadun sydämen toiminnan. Hän jäi eloon, ja kunnon tohtori
Grabow koetti ehkäistä hampaansaantivaikeuksia huolellisen ravinnon
ja hoidon määräämisellä. Mutta tuskin oli ensimmäinen valkoinen
kärki puhjennut esiin, kun kouristukset alkoivat, uudistuen sitten
voimakkaampina ja pari kertaa suorastaan kauhistavina. Ja jälleen tuli
sellainenkin hetki, jolloin vanha lääkäri saattoi vain ääneti puristaa
vanhempien käsiä... Lapsi oli vaipunut syvään tainnostilaan, ja tummien
varjojen ympäröimien silmien jäykkä katse viittasi aivotulehdukseen.
Loppu näytti toivottavalta.

Mutta Hanno voimistui jälleen, hänen katseensa alkoi tajuta ympärillä
olevia asioita, ja vaikkakin hänen kestämänsä vaikeudet hidastuttivat
puhumista ja kävelemistä, ei hänen suhteensa enää tarvinnut olla pelon
vallassa.

Hanno oli hentojäseninen ja jotensakin pitkä ikäisekseen. Hänen
vaaleanruskeat, erittäin pehmeät hiuksensa alkoivat huomattavan
nopeasti kasvaa ja lankesivat pian kauniisti lainehtien hänen avaran
esiliinamaisen kolttunsa olkapäille. Ja sukupiirteet rupesivat myös
samalla selkenemään. Alussa hänellä oli ollut aivan Buddenbrookien
kädet: leveät, hiukan liian lyhyet, mutta hienomuotoiset kädet.
Ja nenä oli täsmälleen samanlainen kuin hänen isänsä ja isoisänsä
nenä, vaikka sieramet näyttivät jäävän hennommiksi. Mutta kasvojen
pitkähkö, kapea alapuoli ei ollut Buddenbrookien eikä Kröögereiden
perintöä, vaan kotoisin äidinpuolelta — kuten myös ennen kaikkea suu,
joka varhain — sen saattoi havaita jo nyt — alkoi saada alakuloisen
ja arasti sulkeutuneen ilmeen, ilmeen, joka myöhemmin sointui yhteen
hänen omituisten, kullankeltaisten, sinertävien varjojen ympäröimien
silmiensä katseen kanssa...

Isänsä pidätetyn hellyyden seuraamana, äitinsä huolellisen hoidon
alaisena, tätinsä Antonien jumaloimana, konsulittaren ja Justus-sedän
lellittelemänä, jotka kantoivat hänelle kilvan sotamiehiä ja hyrriä,
— alkoi hän elää. Ja kun hänen kauniita, pieniä vaunujaan työnnettiin
kadulla, katsoivat ihmiset häntä uteliain ja odottavin silmin. Mutta
madame Decho'hon, arvon hoitajattareen nähden oli päätetty, ettei hän
enää seuraisi uuteen taloon, vaan hänen sijaansa tulisi Ida Jungmann,
jonka sijaan konsulitar tyytyisi hankkimaan uuden apulaisen...

Senaattori Buddenbrook toteutti tuumansa. Sanotun tontin osto
Fischergruben varrelta ei tuottanut mitään vaikeuksia, ja
Breitestrassen talo, jonka myymisen kaupanvälittäjä Gosch heti
otti huolekseen salavihaisen näköisenä, joutui samassa Stephan
Kistenmakerille, jonka perhe oli kasvanut ja joka oli tehnyt
veljensä kera hyviä punaviinikauppoja. Herra Voigt ryhtyi uuden
talon rakentamiseen, ja pian saivat sukulaisetkin torstaipäivänä
tutustua hänen siistiin piirustuksiinsa ja ihailla rakennuksen komeaa
päätyä. Siinä oli uloke, jota kannattivat upeat naisenmuotoiset
hiekkakivipylväät, ja tasainen katto, josta Klothilde lausui venyvään
ystävälliseen tapaansa sen huomautuksen, että siinä voisi juoda
iltapäiväkahvia... Mengstrassen talon alakertaan nähden, jonka huoneet
nyt tulisivat jäämään tyhjilleen, senaattori kun aikoi siirtää
konttorinsakin Fischergruben varrelle — järjestyi kaikki parhain päin,
sillä kaupungin palovakuutusyhtiö halusi vuokrata sen konttorikseen.

Tuli syksy, harmaa talorähjä sortui maahan ja laajan kellarikerroksen
päälle kohosi talven jälleen mahtinsa menettäessä Thomas Buddenbrookin
uusi talo. Koko kaupungissa ei ollut mieluisampaa puheenaihetta! Siitä
tuli _tip-top_, siitä tuli kaunein asuinrakennus, mitä lähistöllä oli
nähty. Mahtoiko edes Hampurissa olla kauniimpaa?... Mutta kyllä sen oli
täytynyt tulla kalliiksikin; vanha konsuli ei olisi ryhtynyt sellaisiin
yrityksiin... Naapurit, päätytalojen porvarit, seisoivat ikkunoissaan,
katselivat telineillä häärivien miesten työtä, iloitsivat rakennuksen
kohoamisesta ja koettivat arvailla harjannoston hetkeä.

Se joutui kaikkine asiaankuuluvine juhlallisuuksineen. Ylhäältä
tasakaton laidalta piti muuan vanha muurari puheen, jonka loputtua
hän heitti samppanjapullon olkansa yli mahtavan, viirien väliin
asetetun, ruusuista, vihreistä oksista ja kirjavista lehdistä solmitun
seppeleen huojuessa hiljaa tuulessa. Tämän jälkeen tarjottiin kaikille
työmiehille juhla-ateria olueineen, leikkelevoileipineen ja sikareineen
läheisen ravintolan matalassa anniskeluhuoneessa pitkien pöytien
ääressä, joiden välitse senaattori Buddenbrook astui puolisoineen pikku
Johannia kantava madame Decho perässään, vastaanottaen aterioivien
kiitolliset eläköönhuudot.

Heidän tultuaan ulos pantiin Hanno taas vaunuunsa ja Thomas kulki
Gerdan kanssa kadun yli, heittääkseen vielä viime silmäyksen
valkoisten pylväiden kannattamaan punaiseen päätyyn. Pienen
kukkakaupan kapean oven edessä näyteikkunan vieressä, missä oli pari
kolme sipulikasviruukkua vierekkäin rivissä vihreällä lasilevyllä,
seisoi Iwersen, kaupan omistaja, vaalea, jättiläismäinen, roteva,
villapaitaan puettu mies vaimoineen, joka oli hento ja pieni ja jolla
oli etelämaiset kasvonpiirteet. Tämä talutti toisella kädellä neli,
-viisivuotiasta poikaa ja liikutti toisella pieniä vaunuja, joissa
nukkui pienempi lapsi, sekä näkyi odottavan kolmatta.

Iwersen kumarsi syvään ja kömpelösti, mutta hänen vaimonsa, joka ei
lakannut liikuttamasta vaunuja, katsoi suurilla, soikeilla silmillään
tyynesti ja tarkkaavasti senaattorin rouvaa, joka tuli häntä kohti
miehensä kynkässä.

Thomas seisahtui ja osoitti kepillään harjaseppelettä.

»Tuo on kaunis ja hyvin tehty, Iwersen!»

»Ei siitä tule kunnia minulle, herra senaattori. Minun vaimoni on sen
valmistanut.»

»Vai niin!» sanoi senaattori vain, kohotti päänsä ja katsoi
silmänräpäyksen kirkkaasti, lujasti ja ystävällisesti rouva Iwersenin
silmiin. Ja sanaakaan enää lisäämättä kääntyi hän menemään, tehden
kohteliaan liikkeen kädellään.




KUUDES LUKU.


Eräänä sunnuntaina heinäkuun alussa, senaattori Buddenbrookin asuttua
noin neljä viikkoa uudessa talossaan, ilmestyi rouva Permaneder
illansuussa veljensä luo. Hän kulki viileän, kivisen portaiston
läpi, jota koristivat Thorwaldsenin malliset korkokuvat ja josta
oikealla oleva ovi vei konttorihuoneisiin, soitti sisäovea, jonka
saattoi avata keittiöstä käsin painamalla kumipalloa, ja sai kuulla
Antonilta, palvelijalta, portaiden alapäässä, jossa seisoi Tiburtiuksen
lahjoittama karhu, ettei senaattori vielä ollut tullut konttorista.

»Hyvä on, Anton, minä menen sinne.»

Mutta hän meni ensiksi konttorioven ohi vähän etemmä oikealle, jossa
hänen yläpuolellaan aukeni valtava porrasholvikko. Sitä reunusti
ensimmäiseen kertaan asti valurautainen kaidepuu, toisessa se muodostui
tilavaksi, valkoiseksi, kullalla koristelluksi pilaristoksi, ja kaiken
yli loi keskeltä tuleva kattovalo kullanhohtavan heijastuksen... »Kovin
hienoa!» sanoi rouva Permaneder hiljaa, tyytyväisin mielin, katsoen
noita avonaisia, valoisia portaita, jotka kuvasivat hänen mielestään
Buddenbrookien voimaa, loistoa ja menestystä. Mutta sitten hän muisti
tulleensa tuomaan surullista tietoa ja kääntyi hitaasti konttorinovea
kohti.

Thomas oli sisällä aivan yksin, hän istui ikkunan luona kirjoittaen
kirjettä. Hän katsahti ylös toisen puolen kulmakarvat koholla ja ojensi
kätensä sisarelleen.

»Hyvää iltaa, Tony. Mitä hyvää sinä tiedät?»

»Enpä erittäin hyvää, Tom!... Portaat ovat ihanat!... Mutta mitä sinä
kirjoitat täällä pimeässä?»

»Se on eräs tärkeä kirje. — Et siis tiedä hyvää? Mutta lähtekäämme joka
tapauksessa puutarhaan, se on miellyttävämpää. Tule.»

Heidän kulkiessaan eteisen poikki kuului ensimmäisestä kerroksesta
väreilevä viulu-adagio.

»Kuule!» sanoi rouva Permaneder jääden hetkeksi paikalleen... »Gerda
soittaa. Miten taivaallista! Voi hyvä Jumala, minkälainen ihminen hän
on... kerrassaan haltiatar! Miten Hanno jaksaa, Tom?»

»Hän on juuri syömässä illallista Jungmannin kanssa. Hänen
kävelemisensä edistyy vain niin hitaasti...»

»Kyllä se muuttuu, Tom, ole varma siitä! Oletteko tyytyväiset Idaan?»

»Kuinka emme olisi...»

He kulkivat talon takapuolella olevan porstuan läpi, jonka oikealla
puolella oli keittiö, ja astuivat lasioven kautta tuoksuvaan puutarhaan.

»Kerrohan nyt», sanoi senaattori.

Oli lämmin ja hiljainen ilta. Ilmassa tuntui säännöllisistä
kukkasarekkeista nouseva lemu, ja sinisten, pitkävartisten liljojen
ympäröimä suihkulähde heitteli säteitään hiljaista lipinää pitäen
tummaa iltataivasta kohti, jossa ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä.
Puutarhan perältä johtivat kahden matalan obeliskin väliset portaat
ylemmälle penkereelle, missä oli avoseinäinen puinen huvimaja, jonka
puutarhatuoleja varjosti alaslaskettu kaihdin. Vasemmalla eroitti
alueen naapurin alueesta kivinen muuri, mutta oikealla olevan talon
sivuseinä oli alhaalta ylös asti säleristikon peittämä, joka oli
tarkoitettu köynnöskasvien tueksi. Portaiden ja huvimajapenkereen
molemmin puolin oli pari viini- ja karviaismarjariviä. Muita koko
puutarhassa oli vain yksi iso puu, mukurainen pähkinäpuu, joka kasvoi
vasemmanpuolisen muurin vierustalla.

»Asia on nyt sellainen», vastasi rouva Permaneder hitaasti, heidän
alkaessaan kulkea vitkalleen edestakaisin penkereen laitaa...
»Tiburtius kirjoittaa...»

»Klarastako!?» kysyi Thomas... Sano pian ja suoraan!»

»Niin, Tom, hänen laitansa on huonosti, tohtori pelkää hänellä olevan
tuberkeleja... aivoissa... se on niin vaikea sanoa. Tässä on hänen
miehensä kirje. Tämä liite, joka on osoitettu äidille ja jonka hän
sanoo sisältävän samaa, on meidän annettava hänen luettavakseen
valmistettuamme häntä ensin hiukan. Tiburtius kertoo Klaran sanoneen
tuomionsa kuullessaan, että nämä ovat hänen viimeiset rivinsä, sillä
hän ei kuulu koettavankaan vastustaa tautia. Hän on muka aina toivonut
pois maailmasta...» lopetti rouva Permaneder silmiään kuivaten.

Senaattori käveli ääneti, kädet selän takana, katse maahan luotuna
hänen sivullaan.

»Sinä olet niin hiljainen, Tom... Ja olet oikeassa: mitäpä siihen voisi
sanoa? Ja tämä sattuu nyt samaan aikaan kun Christian makaa sairaana
Hampurissa...»

Sillä niin oli todellakin laita. Christianin vasemmassa sivussa
tuntuva »vaiva» oli käynyt viime aikoina Lontoossa niin ankaraksi ja
muuttunut niin selväksi tuskan tunteeksi, että hän oli unohtanut kaikki
pienemmät raihnautensa. Hän ei ollut enää ymmärtänyt mihin ryhtyä, oli
kirjoittanut äidilleen, että hänen täytyi tulla kotiin hoidettavaksi,
oli jättänyt lontoolaisen paikkansa ja lähtenyt matkalle. Mutta hän oli
tuskin ehtinyt Hampuriin, kun hänen täytyi käydä vuoteeseen. Lääkäri
oli sanonut sen olevan nivelreumatismia ja toimittanut Christianin
hotellista sairaalaan, koska matkan jatkaminen aluksi oli mahdotonta.
Siellä hän nyt makasi sanellen kirjoittajalleen murheellisia kirjeitä...

»Niin», vastasi senaattori hiljaa, »onnettomuus ei tule tavallisesti
yksin.»

Sisar kietoi hetkeksi käsivartensa hänen kaulalleen.

»Sinä et saa tulla toivottomaksi, Tom», sanoi hän. »Siihen sinulla ei
ole oikeutta vielä pitkään aikaan! Sinun pitää olla rohkea...»

»Niinhän minun pitäisi, se on totta!»

»Mitä sinä tarkoitat, Tom!... Sanopas, minkätähden sinä olit
toissapäivänä, torstaina, koko iltapäivän niin hiljainen?»

»Ainahan niitä on asioita... rakas lapsi. En ollut myynyt erästä
ruismäärää oikein edullisesti... toisin sanoen: olin myynyt suuren
määrän ruista hyvin epäedullisesti...»

»Sattuuhan sellaista, Tom! Sattuu kerran niin, kerran näin; toisen
kerran korvaat taas tappion. Kannattaako antaa sellaisen pilata
mielialaa...»

»Sinä erehdyt, Tony», sanoi hän päätään pudistaen. Minun mielialani
ei ole pilalla siksi, että olen kärsinyt vahingon. Päinvastoin. Minun
uskoni on mennyttä, ja siksi kävi niin.»

»Mutta mikä sinua sitten vaivaa?» kysyi sisar säikähtyneenä ja
ihmeissään. Luulisi, että sinun pitäisi olla iloinen, Tom! Klara elää
vielä... ja kaikki on kääntyvä hyväksi Jumalan avulla! Ja entä kaikki
muu. Tässä kävelemme sinun puutarhassasi, jossa kaikki tuoksuu. Tuossa
on talosi, kaikkien talojen esikuva; Hermann Hagenströmin talo on rähjä
tämän rinnalla! Kaiken tämän olet sinä saanut aikaan...»

»Se on melkein liian kaunista, Tony. Tarkoitan, että se on vielä niin
uutta. Se häiritsee minua vielä hiukan, ja kun sitten tämä huono
mieliala tahtoo ahdistaa, vahingoittaen kaikkia toimiani, niin... Olen
iloinnut suuresti kaikesta tästä, mutta ennakko-ilo oli tietenkin
suurin, kuten aina, sillä hyvä tulee aina liian myöhään, sattuu
kohdalle vasta sitten kun ei siitä enää oikein jaksa iloita...»

»Ei enää oikein jaksa iloita, Tom? Mutta sinähän olet niin nuori!»

»Ihminen on niin nuori tai vanha kuin miksi hän itsensä tuntee. — Ja
jos tuo toivottu hyvä sitten tulee, hankalasti ja hitaasti, tulee se
niin monen pienen häiritsevän seikan seuraamana, kaikenlaisen sivukaman
pilaamana, todellisuuspölyn peittämänä, jota ei laskuissaan ole ottanut
lukuun ja joka kiusaa... kiusaa... »

»Niin... Mutta jos tuntee itsensä nuoreksi, Tom —?»

»Niin, Tony, jos. Ehkä tämä on ohimenevää... saattaa olla. Mutta olen
tuntenut itseni viime aikoina vanhemmaksi kuin mitä olen. Minulla on
liikehuolia, ja eilen puhui konsuli Hagenström minut kumoon Büchenin
rautatien tarkastustoimikunnassa, vastustaen mielipidettäni ja saattaen
minut melkein naurunalaiseksi... Minusta tuntuu siltä, kuin ei minulle
tätä ennen olisi voinut tapahtua sellaista, kuin minun käsistäni
alkaisi luistaa jotakin, kuin en pitäisi enää yhtä lujasti kuin ennen
kiinni tuota määrittelemätöntä jotakin... Mitä on menestys? Salainen,
kuvaamaton voima, varovaisuus, valppaus... tieto, että ihminen pelkällä
läsnäolollaan vaikuttaa eteenpäintyöntävästi ympäristöönsä... Usko
elämän mukautumiseen ihmisen tahdon mieleiseksi... Onni ja menestys
ovat meissä itsessämme. Meidän tulee pitää kiinni niistä lujin kourin.
Sillä kun sisällä alkaa herpautuminen, laimeneminen, väsymys, niin
samassa irtaantuvat ohjat käsistämme ja kaikki käy vastaiseksi,
kapinoitsevaksi, kaikkoaa vaikutuksemme alta... Ja silloin liittyy yksi
velttouden hetki toiseen ja mies on mennyttä.

Eräs turkkilainen sananparsi on viime päivinä pyörinyt usein
mielessäni, luin sen sattumalta jostakin, se kuuluu: 'Kun talo on
valmis, tulee kuolema'. Eihän sen nyt tarvitse aivan kuolemakaan olla.
Mutta taantumusta... alamäkeen luisumista, lopun alkua.. Näetkös,
Tony», jatkoi hän työntäen kätensä sisaren käsikynkkään äänen käydessä
samalla yhä hiljaisemmaksi: »Muistatko Hannon ristiäisiä? Sinä sanoit
silloin minulle: minusta tuntuu kuin nyt alkaisi aivan uusi aika!»
Kuulen sen vielä aivan selvästi korvissani, ja sinä näytit ensin
olevan oikeassa, sillä sitten tuli senaattorinvaalit ja minua seurasi
onni, ja tämä talo nousi maasta. Mutta senaattorin nimi ja talo ovat
ulkonaista, ja minä tiedän jotakin, mitä sinä et ole ajatellut, tiedän
sen elämästä ja historiasta. Tiedän, että usein ulkonaiset, näkyvät
ja kouraantuntuvat onnen ja menestyksen merkit ilmaantuvat vasta
sitten kun kaikki jo alkaa painua takaisinpäin. Nuo ulkonaiset merkit
tarvitsevat aikaa ilmetäkseen, kuten, tuollaisen tähden valo, josta
emme tiedä, onko se jo sammumassa vai sammunut, silloin kun se meistä
näyttää kaikkein kirkkaimmalta...»

Hän vaikeni, ja he kävelivät hetken ääneti, suihkulähteen loristessa ja
pähkinäpuun latvan humistessa. Viimein henkäisi rouva Permaneder niin
syvään, että se kuului huokaukselta.

»Sinä puhut niin surullisesti, Tom! Surullisemmin kuin koskaan! Mutta
on hyvä, että sinä olet saanut sen sanotuksi, sinun tulee nyt olemaan
helpompi olla ja voit jättää sen mielestäsi.»

»Niin, Tony, minun täytyy koettaa tehdä se. Anna nyt Klaran ja pastorin
kirjeet. Sinusta on kai hyvä, että minä otan asian huolekseni ja puhun
äidin kanssa huomenna. Voi meidän hyvää äitiämme! Jos Klarassa on
tuberkeleja, on kaikki toivo mennyttä.»




SEITSEMÄS LUKU.


»Minulta kysymättä?! Syrjäyttäen minut täydellisesti?!»

»Olen tehnyt, kuten minun täytyi tehdä!»

»Olet tehnyt äärettömän hullusti ja järjettömästi.»

»Järki ei ole korkeinta maan päällä!»

»Korulauseita!... On kysymys selvästä oikeudesta, jonka sinä olet
jättänyt huomioonottamatta hämmästyttävällä tavalla!»

»Pyydän huomauttaa sinulle, poikani, että sinä puolestasi jätät
huomioonottamatta kunnioituksen, jonka olet velkaa äidillesi!»

»Ja minä vastaan, rakas äiti, etten vielä milloinkaan ole unohtanut
tuota kunnioitusta, mutta että pojanvelvollisuuteni lakkaavat samalla
hetkellä, jolloin puhun sinulle kauppahuoneen asioista suvun miehisenä
johtajana, isäni edustajana!...»

»Ole vaiti, Thomas!»

»En! En ole oleva vaiti, ennenkuin tunnustat suunnattoman
järjettömyytesi ja heikkoutesi!»

»Voin käyttää omaisuuteni kuten haluan!»

»Kohtuus ja järki asettavat sille rajoja!»

»En olisi uskonut, että sinä voisit loukata minua näin!»

»Enkä minä olisi uskonut, että sinä voisit antaa minulle näin
häikäilemättömän iskun...!»

»Tom...! Tom!» kuului rouva Permanederin hätääntynyt ääni. Hän istui
käsiä väännellen maisemahuoneen ikkunan luona, veljen kävellessä
äärettömän kiihtyneenä lattiaa pitkin ja konsulittaren istuessa
suuttumuksen ja surun sortamana sohvalla, nojaten toisella kädellään
patjoihin ja lyöden toisella pöytään jokaisen kiivaan sanan
täydennykseksi. Kaikki kolme olivat mustiinpuetut Klaran poistuttua
elävien joukosta, ja kaikki kolme olivat kalpeat ja kiihdyksissä...

Mitä oli tekeillä? Jotakin kauheaa, pöyristyttävää, joka asianosaisista
itsestäänkin tuntui hirveältä, käsittämättömältä! Riita, katkera
yhteentörmäys äidin ja pojan välillä!

Oli painostavan helteinen iltapäivä elokuussa. Jo kymmenen päivää
sen jälkeen kun Thomas oli näyttänyt äidilleen hellävaroen Sievertin
ja Klaran kirjeet, oli hänen täytynyt ilmoittaa tuolle vanhalle
rouvalle se vaikea sanottava, että Klara oli kuollut. Hän oli sitten
matkustanut hautajaisiin Riikaan, oli palannut lankonsa Tiburtiuksen
keralla, joka oli viipynyt jonkun päivän vaimonsa omaisten luona, ja
käynyt myös tapaamassa Christiania Hampurin sairaalassa... Ja nyt,
kun sukulaispappi oli ollut jo kaksi päivää kotonaan, oli konsulitar
ilmaissut asian pojalleen huomattavan empivästi...

»Satakaksikymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa!» huudahti Thomas
pudistaen käsiään kasvojensa edessä. Myötäjäisrahat olisivat voineet
mennä! Tiburtius olisi voinut pitää nuo kahdeksankymmentätuhatta,
vaikkei heillä ollutkaan lasta! Mutta perintö! Mennä lupaamaan Klaran
perintö hänelle! Minulta kysymättä! Syrjäyttäen minut...!»

»Thomas, ole oikeamielinen, Kristuksen tähden. Saatoinko minä tehdä
toisin? Saatoinko?!... Hän, joka nyt on Jumalan luona, kirjoittaa
kuolinvuoteeltaan... lyijykynällä... vapisevin sormin... 'Äiti',
kirjoittaa hän 'me emme ole enää tapaavat toisiamme maan päällä, ja
minä tunnen, että nämä ovat minun viime rivini... Kirjoitan ne vielä
tajuissa ollessani; mieheni vuoksi... Jumala ei ole siunannut meitä
lapsilla, mutta se, mikä olisi ollut minun, jos olisin jäänyt eloon
sinun jälkeesi, anna se hänelle, jos tahdot seurata minua tuolle puolen
— anna se hänelle hänen elinajakseen! Äiti, tämä on minun viimeinen
pyyntöni... kuolevan pyyntö... Ethän jätä sitä täyttämättä...' Ei,
Thomas, en jättänyt sitä täyttämättä, en voinut! Lähetin hänelle
sähkösanoman, ja hän sai rauhallisen lopun...» Konsulitar itki
kiihkeästi.

»Eikä minulle hiiskuta sanaakaan! Minulta salataan kaikki. Minut
syrjäytetään!» toisti taas senaattori.

»Niin, minä olen salannut sen sinulta, Thomas, sillä tunsin, että minun
täytyi täyttää kuolevan tahto... ja tiesin sinun tahtovan estää minua
siitä!»

»Niin. Kautta taivaan! Sen olisin tehnyt!»

»Eikä sinulla olisi ollut oikeutta siihen, sillä kolme muuta lasta ovat
minun puolellani.»

»Luulisipa minun mielipiteeni vastaavan kahden naisen ja yhden narrin
ajatusta...»

»Sinä puhut yhtä rakkaudettomasti sisaristasi kuin puhut minulle!»

»Klara oli hurskas, mutta tietämätön nainen, äiti! Ja Tony on lapsi
— joka ei muuten tähän asti ole tiennyt mitään, muuten hän olisi
lörpötellyt siitä etukäteen, eikö niin? Ja entä Christian?...
Tiburtius on tietysti hankkinut hänen suostumuksensa... Kuka olisi
voinut ajatella hänestä sellaista?!... Etkö sinä vieläkään tiedä,
vieläkään älyä, mikä hän on, tuo ovela pappi? Hän on lurjus! Perinnön
tavoittelija...!»

»Vävyt ovat aina lurjuksia», sanoi rouva Permaneder kolkolla äänellä.

»Perinnöntavoittelija! Mitä hän tekee? Matkustaa Hampuriin, istuutuu
Christianin vuoteen ääreen ja taivuttaa hänet puolelleen. 'Kyllä',
sanoo Christian. 'Kyllä minun puolestani, Tiburtius. Mutta voitteko
käsittää minkälainen vaiva minulla on vasemmassa kyljessäni?... Äh!
Tyhmyys ja kehnous ovat liittyneet minua vastaan —!» Senaattori, joka
seisoi epätoivoisena nojaten uunin rautaristikkoon, painoi molemmat
nyrkkiin puristetut kädet otsaansa vasten.

Tuo järkkynyt mielentila ei vastannut olosuhteita! Eivät nuo 127 000
markkaa olleet saaneet häntä tällaiseen tilaan, jollaisena kukaan ei
vielä ollut nähnyt häntä! Se johtui siitä, että tämä viimeinen isku
muodosti uuden renkaan viimeaikaisten tappioiden ja nöyryytysten
ketjussa, joita hän oli saanut kokea kauppa- ja yleisissä asioissa, ja
ärsytti hänen aristanutta mieltään yhä enemmän... Ei mikään sujunut
enää! Ei mikään käynyt enää hänen tahtonsa mukaan! Oltiinko siis niin
pitkällä, että hänet »syrjäytettiin» hänen isiensä talossa tärkeimmistä
asioista päätettäessä...? Muuan Riiasta oleva pappi oli siis salaa
pettänyt hänet?... Hän olisi voinut sen ehkäistä, mutta hänen neuvoaan
ei oltu ollenkaan kysytty. Tapaukset olivat sujuneet ilman häntä! Mutta
hänestä tuntui siltä kuin ei se tähän asti olisi ollut mahdollista,
ettei sitä tähän asti olisi uskallettu tehdä! Tämä järkytti uudelleen
hänen uskoaan onneen, voimaan, tulevaisuuteen... Ja hän paljasti nyt
äitinsä ja sisarensa edessä oman sisäisen heikkoutensa ja epätoivonsa.

Rouva Permaneder nousi syleilemään häntä.

»Tom», sanoi hän, »tyynny toki! Tule toki järkiisi. Oliko se niin
pahasti tehty? Sinähän tulet sairaaksi! Ehkei Tiburtius elä niin
kauan... ja hänen kuoltuaan lankeaa perintö takaisin meille! Ja voihan
päätöksen muuttaakin, jos sinä tahdot! Eikö voikin, äiti?»

Konsulitar vastasi vain nyyhkyttäen.

»Ei... ei voi!» sanoi senaattori kohoten suoraksi ja tehden kädellään
torjuvan liikkeen. »Mikä on tehty, se on tehty. Vai luuletteko te minun
rupeavan juoksemaan oikeudessa ja käräjöimään äitiäni vastaan sekä
muuttamaan perheenkeskisen häpeän julkiseksi? Käyköön miten käy...»
lopetti hän puheensa ja lähti veltosti lasiovea kohti, jossa hän vielä
kerran seisahtui.

»Mutta älkää luulko, että meidän asiamme ovat kovinkaan loistavat»,
sanoi hän hiljaa. »Tony on menettänyt 80.000 markkaa... Christian on
hävittämiensä 50.000 markan lisäksi saanut jo 30.000 perinnöstään...
joka summa on nouseva siksi että hän on ihan ilman tointa ja tulee
tarvitsemaan hoitoa Öynhausenissa... Nyt on vielä Klaran myötäjäissumma
iäksi mennyttä ja sitäpaitsi koko hänen perintöosuutensa joutuva suvun
käytettävistä epämääräisiksi ajoiksi... Ja liikeasiat ovat käyneet
huonosti, toivottoman huonosti siitä hetkestä alkaen, jolloin minä
panin yli satatuhatta talooni... Voi hyvät ihmiset, ei ole hyvä sen
perheen laita, jossa riidellään, kuten me olemme tehneet. Uskokaa minua
— uskokaa mitä minä nyt sanon: Jos isä olisi elossa, jos hän olisi
nähnyt tämän, olisi hän ristinyt kätensä ja rukoillut meidän kaikkien
puolesta.»




KAHDEKSAS LUKU.


Sota ja sotahuutoja, majoitusta ja hyörinää! Preussiläisiä upseereja
kulkee senaattori Buddenbrookin loistokerroksen parkettilattioilla,
suutelee talonrouvan kättä ja käy klubissa Christianin kanssa, joka on
palannut Öynhausenista, — samalla kuin Mengstrassen varrella mamsseli
Severin, konsulinnan uusi neitsyt, raahaa palvelustyttöjen kanssa
aluspatjoja »porttaaliin», vanhaan puutarhamajaan, joka on sotamiesten
olinpaikkana.

Vilinää ja jännitystä kaikkialla! Sotaväkeä menee portista, toista
virtaa sijaan vaatien ruokaa, juomaa ja nukkumasijaa, täyttäen
asukkaiden korvat rummunpärrytyksellä, torventörähdyksillä, ja
komennussanoilla ja marssien taas pois. Kuninkaallisia prinssejä
tervehditään; läpikulkujoukkoja tulvii myötänään. Sitten jäädään
hiljaisuuden ja odotuksen valtaan.

Myöhemmin syksyllä ja talvella palaavat joukot voitokkaina takaisin,
vaativat taas majoitusta ja marssivat helpotuksesta huokaavien
asukkaiden koteihin näiden hurratessa. — Rauha. Lyhyt, kohtalokas rauha
vuonna kuusikymmentäviisi.

Ja noiden kahden sodan vaiheen välillä leikkii pehmeäkiharainen,
laajaan esiliinamekkoonsa puettu pikku Johann puutarhan suihkukaivon
luona tai »korokkeella», joka on vartavasten erotettu hänen
käytettäväkseen toisen kerroksen ulokkeesta pienellä pylväsrivillä,
leikkii neljän ja puolen vuotiaan viattomia leikkejä... Noita leikkejä,
joiden syvämielisyyttä ja viehätystä kukaan täysikasvanut ei enää
ymmärrä ja joihin ei tarvita muita välikappaleita kuin kolme kiveä
tai puupalikka, jonka kypärintöyhtönä on leijonankitakukka, mutta
joissa ennen kaikkea ilmenee tuon ikäkauden puhdas, voimakas, palava,
tahraton, pilaantumaton ja häiriintymätön mielikuvitus, ikäkauden, jota
elämä vielä karttaa, jolloin ei vielä velvollisuus eikä pakko tohdi
koskea meihin, jolloin näemme, kuulemme, nauramme, ihmettelemme ja
uneksimme maailman vaatimatta meiltä palveluksia... jolloin eivät ne,
joita me tahtoisimme rakastaa, vielä kärsimättömästi odota, miten me
voimme nuo palvelukset täyttää... Oi, ei ole kestävä kauan ennenkuin
raaka voima on hyökkäävä kimppuumme väkivaltaisena, kouluttaen,
kiusaten, typistäen, pilaten olemustamme...

Tapahtui suuria asioita Hannon noin leikkiessä. Sota raivosi,
voitto vaappui puolelta toiselle ja pysähtyi paikalleen, ja Hanno
Buddenbrookin synnyinkaupunki, joka oli ymmärtäväisesti pysynyt
Preussin puolella, saattoi katsoa vahingonilolla rikasta Frankfurtia,
joka sai maksaa uskonsa Itävaltaan sillä, että lakkasi olemasta
vapaakaupunki.

Mutta erään Frankfurtin suurkauppahuoneen vararikossa heinäkuussa,
heti aselevon jälkeen, kadotti kauppahuone Johann Buddenbrook yhdellä
iskulla kaksikymmentätuhatta taalaria.






KAHDEKSAS OSA.





ENSIMMÄINEN LUKU.


Kun herra Hugo Weinschenk, joka oli ollut jonkun aikaa kaupungin
palovakuutusyhtiön johtaja, astui keinuvin ja itsetietoisin askelin
suuren eteisen poikki tiukasti napitettuine takkeineen, kapeine,
mustine, vakavuutta osoittavalla tavalla suupieliin kasvatettuine
viiksineen ja hiukan riippuvine alahuulineen, mennäkseen etumaisista
virkahuoneista takimmaisiin kädet nyrkissä ja kyynärpäät hiukan
heiluen, oli hän toimeliaan, vakavaraisen ja vaikuttavan miehen
perikuva.

Ja Erika Grünlich, joka oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli
suurikasvuinen, kukoistava, punaposkinen ja terveyttä uhkuva neito.
Jos hän sattui kulkemaan portaita alas samalla kun herra Weinschenk
kulki eteisessä — eikä se sattunut harvoin — kohotti johtaja hattunsa
mustilta lyhyeksileikatuilta hiuksiltaan, jotka alkoivat harmahtaa
ohimoilta, keikutti enemmän kävelytakkiin puettua vartaloaan ja loi
nuoreen tyttöön hämmästyneen ja ihailevan katseen rohkeista, ruskeista
silmistään... jonka jälkeen Erika juoksi pois, kätkeytyi jollekin
ikkunapenkille ja itki kotvan aikaa neuvottomuudesta ja hämmingistä.

Neiti Grünlich oli kasvanut Therese Weichbrodtin hoivissa kurituksessa
ja Herran nuhteessa, eivätkä hänen ajatuksensa kantaneet kauas. Hän
itki herra Weinschenkin silinteriä, tapaa, jolla tämä hänet nähdessään
kohotti ja jälleen laski kulmakarvansa, tämän kuninkaallista ryhtiä ja
heilahtelevia nyrkkejä. Mutta hänen äitinsä, rouva Permaneder, näki
pitemmälle.

Tyttären tulevaisuus oli jo vuosikausia huolestuttanut häntä, sillä
Erika oli toisiin nuoriin tyttöihin verraten epäedullisessa asemassa.
Rouva Permaneder ei elänyt ainoastaan seuraelämän ulkopuolella, vaan
suhtautui myös vihamielisesti siihen. Olettamus, että häntä hänen
kaksinkertaisen avioeronsa tähden halveksittiin, oli muuttunut melkein
päähänpinttymäksi, ja hän luuli näkevänsä ylenkatsetta ja vihaa
siinäkin, missä oli ainoastaan välinpitämättömyyttä. Esimerkiksi
konsuli Hermann Hagenström, jonka rikkaus oli tehnyt iloiseksi ja
hyväntahtoiseksi, olisi luultavasti tervehtinyt häntä kadulla,
ellei katse, joka sivuutti hänen kasvonsa, nuo »hanhenmaksakasvot»,
joita rouva Permaneder »vihasi kuin ruttoa», olisi kieltänyt sitä
mitä ankarimmin. Ja siitä johtui sekin, että myös Erika Grünlich
jäi ulkopuolelle enonsa, senaattorin, piirin, ettei hän ottanut
osaa tanssiaisiin ja että hänellä oli hyvin vähän tilaisuutta tehdä
herratuttavuuksia.

Mutta Antonie-rouvan kiihkein toivo oli kuitenkin, varsinkin sen
jälkeen kun hän itse oli siirtynyt syrjään, että hänen tyttärensä voisi
täyttää ne toiveet, jotka häneen, äitiin, nähden olivat pettäneet,
ja että hän voisi tehdä naimakaupan, joka ollen samalla edullinen ja
onnekas koituisi perheen kunniaksi ja painaisi unhoon äidin kohtalot.
Hän toivoi sitä etenkin vanhemman veljensä vuoksi, joka viime aikoina
oli ollut niin masentuneella mielellä. Hän tahtoi voida osoittaa, ettei
suvun onni vielä ollut menetetty, ettei sen aika ollut vielä ohi...
Hänen myöhempi myötäjäissummansa, nuo 17 000 taaleria, jotka herra
Permaneder oli niin auliisti luovuttanut takaisin, odottivat Erikaa.
Ja heti kun hän oli huomannut tarkoilla ja kokeneilla silmillään sen
hellän suhteen, joka oli syntynyt hänen tyttärensä ja johtajan välillä,
alkoi hän anoa, että taivas lähettäisi herra Weinschenkin heidän
luokseen vierailulle.

Ja taivas oli suopea. Herra Weinschenk ilmestyi vierailulle, talon
kolme naista, isoäiti, tytär ja tyttärentytär olivat häntä vastassa,
hän keskusteli kymmenen minuuttia ja lupasi pistäytyä joskus kahville
juttelemaan.

Sekin tapahtui, ja tutustuttiin kummankinpuolin. Johtaja oli
kotoisin Schlesiasta, jossa hänen vanha isänsä vielä oli elossa,
mutta hänen omaisensa eivät olleet erittäin huomioonotettavaa
väkeä. Hugo Weinschenk oli pikemminkin »oman teon» mies, eikä
hänen itsetietoisuutensa ollut synnynnäistä, vaan hiukan
liioiteltua ja epäluuloista; hän ei myös tuntenut kaikkia muotoja,
ja hänen keskustelutaitonsa oli erittäin kankea. Hänen hiukan
pikkuporvarimaisessa kävelytakissaan oli muutamia kiiltäviä kohtia,
hänen kalvosensa suurine mustine nappeineen eivät olleet aivan
moitteettoman puhtaat, ja vasemman käden keskisormen kynsi oli jonkin
tapaturman kautta vioittunut aivan mustaksi ja muodottomaksi — mikä oli
sangen iloton näky. Mutta Hugo Weinschenk oli kunnianarvoisa, ahkera,
tarmokas mies, hänellä oli 12 000 markan vuotuiset tulot, ja hän oli
Erika Grünlichin silmissä suorastaan kaunis mies.

Rouva Permaneder oli tajunnut nopeasti asian tilan ja arvioinut
sen. Hän vastusti avomielisesti konsulitarta ja senaattoria. Oli
päivänselvää, että asiasta oli oleva molemminpuolista hyötyä. Johtaja
Weinschenkillä samoin kuin Erikalla ei ollut seuratuttavia; molemmat
olivat kuin luodut toisiaan varten. Jos johtaja Weinschenk, jonka
tukka alkoi harmaantua ja joka läheni neljääkymmentä, aikoi perustaa
asemaansa vastaavan oman kodin, avasi liitto Erika Grünlichin kanssa
hänelle pääsyn erääseen kaupungin tunnetuimpaan perheeseen ja oli
tukeva häntä hänen työssään ja asemassaan. Ja mitä Erikan menestykseen
tulee, rohkeni rouva Permaneder ainakin sanoa sen, että tämä
säästyisi hänen kokemuksiltaan. Herra Permanederiä Hugo Weinschenk ei
muistuttanut vähimmässäkään määrässä ja Bendix Grünlichistä hän erosi
säännöllisten tulojensa ja vankan taloudellisen virkamiesasemansa
puolesta, josta hän saattoi kohota vielä korkeammalle.

Sanalla sanoen: hyvää tahtoa ei puuttunut kummaltakaan puolelta.
Johtaja Weinschenkin kahvinjuontivierailut tihenivät tihenemistään
ja tammikuussa vuonna 1867 rohkeni hän pyytää Erika Grünlichin kättä
parilla suoralla, miehekkäällä, selvällä sanalla.

Siitä alkaen kuului hän perheeseen, alkoi käydä »sukupäivillä» ja sai
kokea ystävällisyyttä morsiamen sukulaisten puolelta. Epäilemättä
hän tunsi heti, ettei hän ollut aivan paikallaan heidän joukossaan,
mutta hän peitti tuon tunteen sitä reimempaan esiintymiseen. Ja
konsulitar, Justus-setä ja senaattori Buddenbrook osoittivat tuota
kykenevää virastomiestä, tuota seuratottumusta vailla olevaa tulevaa
sukulaista kohtaan mitä suurinta hienotunteisuutta — mitä ei voi sanoa
Breitestrassen Buddenbrookin naisista.

Sitä tarvittiinkin, sillä yhä uudelleen täytyi jonkun perheen
jäsenen koettaa karkoittaa parilla toisaanne johtavalla sanalla
äänettömyys, joka syntyi ruokapöydässä, kun johtaja leikitteli liian
kouriintuntuvasti Erikan poskilla tai käsivarsilla, kysyi, oliko
appelsiini-marmeladi jälkiruokaa tai ilmoitti, että »Romeo ja Julia»
oli Schillerin kirjoittama... Tämän kaiken hän teki reippaasti ja
itsetietoisesti, huolettomasti käsiään hykerrellen, istuen syrjittäin
tuolin selkänojaa vasten.

Parhaiten hän sopi yhteen senaattorin kanssa, joka osasi ohjata
varmalla kädellä politiikkaa ja kauppa-asioita koskevaa keskustelua,
ilman että toinen joutui karille. Mutta hänen suhteensa Gerda
Buddenbrookiin muodostui kerrassaan toivottomaksi. Tuon naisen olemus
vaikutti häneen niin vieroittavasti, ettei hän keksinyt kuolemakseen
edes pari minuuttia kestävää keskustelunaihetta. Tietäessään rouvan
soittavan viulua, joka seikka oli tehnyt häneen voimakkaan vaikutuksen,
tyytyi hän kysymään tältä joka torstaina leikkisästi: »Miten on viulun
laita?» — Mutta kolmannen kerran jälkeen pidättyi senaattorin rouva
antamasta mitään vastausta.

Christian tarkasti uutta sukulaista nenä kurtussa ja matki seuraavana
päivänä tarkasti hänen käytöstään ja puhettaan. Edesmenneen konsuli
Johann Buddenbrookin toinen poika oli parantunut nivelleinistään
Öynhausenissa, mutta hänen jäsenissään oli vieläkin kankeutta ja
ajoittainen »vaiva» vasemmalla puolella — siellä, missä kaikki hermot
olivat liian lyhyet — myöskään hänen muut häiriönsä, hengitys- ja
nielemisvaikeudet, sydämen epäsäännöllisyydet ja halvautumisoireet
tai niiden pelko eivät olleet suinkaan kadonneet. Eikä hänen
ulkomuotonsakaan vastannut kolmenkymmenen loppupuolella olevan miehen
näköä. Hänen päälakensa oli aivan kalju, vain niskapuolella ja
ohimoilla oli vielä harvaa punaista haiventa. Ja hänen pienet pyöreät
silmänsä, jotka harhailivat levottomina ja vakavina paikasta toiseen,
olivat entistä syvemmällä kuopissaan. Mutta hänen iso kyhmyinen nenänsä
törrötti myös entistä luisevampana ja mahtavampana sisäänvajonneiden
poskien ja suun yli riippuvien tuuheiden viiksien keskellä. Ja
hienosta, kestävästä englantilaisesta kankaasta tehdyt housut huljuivat
hänen kaitojen, väärien sääriensä ympärillä.

Kotiin tultuaan oli hän asunut kuten ennenkin eräässä ensimmäisen
kerroksen käytävän viereisessä huoneessa äitinsä talossa, mutta
oleskeli enemmän klubissa kuin Mengstrassen varrella, sillä kotona ei
hänen elämänsä ollut erittäin suloista. Siellä hallitsi nyt Riekchen
Severin, Ida Jungmannin seuraaja, konsulittaren palveluskuntaa ja
talousasioita. Hän oli vanttera 27-vuotinen maalaistyttö, joka oli
talonpoikaisella tosiasiavaistollaan havainnut, että tuota toimetonta
juttujen kertojaa, joka vuoroin oli mahtava, vuoroin vaikeroi
surkeuttaan ja jota talon arvohenkilö, senaattori, katsoi yli olan, ei
tarvinnut häikäillä liikoja. Ja hän laiminlöi muitta mutkitta tämän
tarpeet.

»Kyllä, kyllä, herra Buddenbrook!» hän sanoi, »mutta minulla ei nyt
ole aikaa!» Jolloin Christian katsoi häneen nenä kurtussa aivan kuin
kysyen: Etkö häpeä?... ja lähti jäykin säärin pois.

»Luuletko sinä, että minulla lähimainkaan aina on huoneessani
kynttilää?» kysyi hän Tonyltä... »Hyvin harvoin! Enimmäkseen minun
täytyy riisuutua tulitikun valossa...» Tai sitten hän saattoi selittää
— sillä taskuraha, jonka hän sai äidiltään, oli riittämätön —: »niin,
ajat ovat huonot!... Toista oli ennen! Mitä sanot esimerkiksi siitä,
että minun täytyy usein lainata viisi killinkiä hammaspulveriin!»

»Christian!» huusi rouva Permaneder. »Miten arvotonta! Tulitikun
valossa! Viisi killinkiä! Älä ainakaan puhu siitä!» Hän oli kiihtynyt,
kuohuksissaan, loukkaantunut pyhimpiä tunteitaan myöten; mutta se ei
muuttanut asiaa...

Nuo viisi killinkiä, jotka Christian tarvitsi hammaspulveriin, lainasi
hän vanhalta ystävältään Andreas Giesekeltä, molempien oikeuksien
tohtorilta. Hänellä oli etua ja kunniaa tuosta ystävyydestään, sillä
asianajaja Gieseke, tuo »hummaaja», joka osasi säilyttää arvokkuutensa,
oli viime talvena valittu senaattoriksi vanhan Kaspar Överdieckin
ummistaessa hiljaa silmänsä ja tohtori Langhalsin jouduttua tämän
paikalle. Mutta hänen elämäntapoihinsa se ei vaikuttanut mitään.
Tiedettiin hänen omistavan paitsi keskikaupungilla sijaitsevaa
avaraa taloansa, jonka hän oli saanut naituaan neiti Huneuksen, myös
pienen, sievän, viiniköynnöksen peittämän huvilan esikaupungissa,
St. Gertrudissa, jossa asui eräs vielä nuori, erinomaisen kaunis,
tuntematonta sukuperää oleva nainen aivan yksin. Huvilan oven
yläpuolella komeili siroin kullatuin kirjaimin nimi: »Quisisana», ja
koko kaupungissa tunnettiin tuo rauhaisa huvila sillä nimellä; se
äännettiin pehmeästi epäselvin a-ääntein Mutta Christian Buddenbrook,
joka oli senaattori Gieseken paras ystävä, oli hankkinut itselleen
pääsyn Quisisanaan ja järjestänyt asiansa samoin kuin Aline Puvogelin
luona ja muissa samanlaatuisissa tapauksissa Lontoossa ja Valparaisossa
ja toisissa maailman kolkissa. Hän oli jutellut hänen kanssaan vähän,
»pitänyt häntä vähän hyvänä», ja kävi nyt tuossa vihreässä talossa yhtä
säännöllisesti kuin senaattori Gieseke. On tietymätöntä, tapahtuiko
tämä jälkimmäisen suostumuksella, mutta se on ainakin varma, että
Christian Buddenbrook nautti Quisisanassa aivan maksuttomasti samaa
viehättävää vaihtelua, josta senaattori Gieseken täytyi maksaa suuret
rahat vaimonsa kassasta.

Pian sen jälkeen kun johtaja Hugo Weischenk oli julkaissut kihlauksensa
Erika Grünlichin kanssa, teki hän langolleen ehdotuksen, että tämä
astuisi vakuutusyhtiön palvelukseen, ja Christian tekikin ahkerasti
työtä palovakuutusyhtiön konttorissa kahden viikon ajan. Mutta sitten
kävi valitettavasti ilmi, että hänen vasemmassa kyljessään oleva
vaivansa ja muutkin vammansa pahenivat, että johtaja oli kovin kiivas
mies ja että tämä oli juljennut nimittää häntä erään erehdyksen
johdosta »hylkeeksi».... Seuraus oli, että Christianin oli pakko jättää
tuokin paikka.

Madame Permaneder oli onnellinen, ja hänen valoisa mielialansa ilmeni
muun muassa senkaltaisissa lausunnoissa, että elämällä oli sentään
joskus hyvätkin puolensa. Ja hän puhkesi uuteen kukoistukseen noina
viikkoina, jotka vilkkaine puuhineen, lukuisine suunnitelmineen,
asuntohuolineen ja myötäjäiskuumeineen muistuttivat hänen omaa
kihlausaikaansa, nuorensivat hänen mieltään ja täyttivät sen
riemuisalla toivolla. Hänen tyttöaikaiset ilmeensä ja liikkeensä
palasivat ja hän rikkoi erään Jerusalemin-illan hartauden niin tyystin
vallattomalla hilpeydellään, että Lea Gerhardtkin laski käsistään
esi-isiensä suuren hartauskirjan katsoen ympärilleen kuuron ihmisen
suurin, tietämättömin ja epäluuloisin silmin...

Erikan ei tarvinnut erota äidistään. Johtajan luvalla ja hänen
toivomuksestaan päätettiin, että Antonie-rouva ainakin aluksi asuisi
Weinschenkien luona opastaakseen tottumatonta Erikaa taloudenpitoon...
ja juuri tämä seikka se oli, joka herätti hänessä sen miellyttävän
tunteen kuin ei Bendix Grünlichiä eikä Alois Permanederiä olisi
milloinkaan ollutkaan ja kuin kaikki hänen elämänsä epäonnistumiset,
pettymykset ja kärsimykset häviäisivät olemattomiin ja hän nyt vielä
kerran saisi aloittaa kaiken alusta uusin toivein.

Tosin hän kehoitti Erikaa kiittämään Jumalaa siitä, että tämä oli
suonut hänelle hänen rakastamansa miehen, kun sitävastoin hänen äitinsä
oli täytynyt tukahduttaa ensimmäinen mieltymyksensä velvollisuuden
ja järjen äänen tähden. Tosin hän kirjoitti Erikan ja johtajan nimet
sukupapereihin ilosta vapisevin sormin... mutta hän, hän itse,
Tony Buddenbrook, oli sittenkin varsinainen morsian. Hän se vielä
kerran tarkasteli oviverhoja ja mattoja, tutki läpi huonekalu- ja
taloustavarakaupat, katsasti ja vuokrasi hienon asunnon. Hän se
vielä kerran tuli jättämään hurskaan, laajan vanhempienkotinsa ja
oli lakkaava olemasta eronnut rouva; vielä kerran oli hänellä oleva
tilaisuus kohottaa päänsä ja aloittaa uusi elämä, herättää yleistä
mielenkiintoa ja edistää suvun kunniaa... Ja... oliko se unta vai totta
— esiin ilmestyi kaksi aamupukua! Kaksi aamupukua, toinen hänelle ja
toinen Erikalle, kaksi pehmeätä, kudotusta kankaasta valmistettua
aamupukua, joissa oli pitkät laahukset ja paksu samettinauhakimppu,
joka kulki kaula-aukosta helmaan asti.

Mutta viikot kuluivat, ja Erika Grünlichin kihlausaika läheni
loppuaan. Nuori pari oli tehnyt vierailuja vain muutamiin perheisiin,
sillä johtaja, vakava ja seuraelämään tottumaton työihminen, tahtoi
omistaa vapaahetkensä kotielämälle... Kihlajaispäivälliset, joihin
paitsi morsiusparia, Thomas, Gerda, Friederike, Henriette ja Pfiffi
Buddenbrookia, otti osaa senaattorin lähin ystäväpiiri, pidettiin
Fischergruben talon suuressa salissa; eikä johtajan alituinen
Erikan paljaan kaulantaputtaminen taaskaan voinut olla herättämättä
ihmettelyä... Ja häät lähenivät.

Pylvässali oli, kuten kerran ennen rouva Grünlichin seisoessa
myrttiseppel päässä, valittu vihkiäistoimituksen paikaksi. Rouva
Stuht Glockengiesserstrassen varrelta, joka seurusteli parhaimmissa
piireissä, auttoi morsianta atlaspuvun laskoksien järjestämisessä ja
vihreiden myrtinoksien kiinnittämisessä. Senaattori Buddenbrook oli
ensimmäinen ja Christianin ystävä senaattori tohtori Gieseke toinen
sulhaspoika, kaksi Erikan entistä täysihoitolatoveria oli kutsuttu
morsiustytöiksi, ja johtaja Hugo Weinschenk oli komea ja miehekäs
sulhanen, joka astui johdattaessaan morsianta tilapäisen alttarin
ääreen vain kerran Erikan maataviistävälle hunnulle. Pastori Pringsheim
toimitti vihkimisen kaikella mahdollisella juhlallisuudella kädet
ristissä rinnalla, ja kaikki sujui asiaankuuluvalla arvokkuudella.
Kun oli vaihdettu sormukset ja salissa oli kajahtanut kaksi »tahdon»
sanaa, toinen syvä, toinen heleä, molemmat hiukan käheät, purskahti
rouva Permaneder entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden valtaamana
äänekkääseen itkuun — itku oli yhä hänen entistä välitöntä lapsellista
itkuaan — ja Buddenbrookin naiset, joista Pfiffi juhlan kunniaksi
oli kiinnittänyt kultaisen ketjun silmälaseihinsa, hymyilivät hiukan
happamasti, kuten tavallisesti tämänkaltaisissa tilaisuuksissa... Mutta
m:lle Weichbrodt, Therese Weichbrodt, joka viime vuosina oli kutistunut
entistä pienemmäksi, Sesemi Weichbrodt, jolla oli laihalla kaulallaan
soikea rintaneulansa, jossa oli hänen äitinsä muotokuva, lausui tuolla
ponnekkaalla juhlallisuudella, jonka tulee salata syvää sisäistä
liikutusta: »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!»

Sitten seurasi valkoisten jumaltenkuvien keskellä, jotka piirtyivät
sinisestä taustastaan muuttumattoman levollisissa asennoissaan,
juhlallinen, upea ateria, jonka loppupuolella vastanaineet poistuivat
lähteäkseen häämatkalle muutamien suurkaupunkien läpi... Se tapahtui
huhtikuun keskivaiheilla. Ja seuraavan kahden viikon kuluessa
suoritti rouva Permaneder yhdessä verhoilija Jacobsin kanssa yhden
mestarinäytteistään, heidän tilavan asuntonsa hienon sisustamisen, joka
oli vuokrattu Mittlere Bäckergruben varrelta ja jonka runsaasti kukilla
koristetut huoneet määräajan kuluttua sulkivat huomaansa palaavan
pariskunnan.

Ja niin alkoi Tony Buddenbrookin kolmas avioliitto.

Niin, tämä oli sattuvasti sanottu; senaattori oli lausunut tuon
sutkauksen eräänä torstaina, jolloin Weinschenkit eivät olleet
saapuvilla, ja rouva Permaneder oli hyväksynyt sen innolla. Hänen
niskoillaan lepäsivät kaikki taloudenpidon huolet ja vaivat, mutta
hänellä oli myös ilon ja ylpeyden aihetta. Ja eräänä päivänä,
tavatessaan arvaamatta kadulla konsulitar Möllendorpfin, syntyisin
Hagenström, loi hän tähän niin voitonvarman ja vaativan katseen,
että rouva Möllendorpf huomasi vihdoinkin tervehtiä ensin... Ilo ja
ylpeys yhtyivät hänen kasvoissaan vakavaksi juhlallisuudeksi hänen
näytellessään uutta kotia sukulaisille, jolloin Erika kulki vieressä
melkein kuin ihaileva vieras.

Vetäen perässään pitkää laahustaan, olkapäät hiukan koholla, pää
takakenossa, käsivarrella atlasnauhoilla somistettu avainkoppa
— hän oli hullaantunut atlasnauhoihin — näytteli Antonie-rouva
talossakävijöille huonekaluja, oviverhoja, läpinäkyvää porsliinia,
välkkyviä hopea-astioita ja suuria öljymaalauksia, jotka esittivät
yksinomaan ruokatavarahiljaiselokuvia ja alastomia naisvartaloita,
sillä sellainen oli Hugo Weinschenkin maku, ja hänen jokaisesta
liikkeestään saattoi lukea: Katsokaa, tämän minä vielä olen saanut
aikaan elämässä. Tämä on melkein yhtä hienoa kuin Grünlichillä ja
paljon hienompaa kuin Permanederilla!

Vanha konsulitar tuli taloon musta- ja harmaaraitaiseen silkkipukuun
puettuna, levittäen ympärilleen hienoa patshulin tuoksua, antoi
vaaleiden silmiensä kulkea rauhallisesti esineestä toiseen ja ilmaisi
äänekkääseen ihastukseen puhkeamatta olemuksellaan tyydytyksensä.
Senaattori tuli myös vaimoineen ja lapsineen, nauroi Gerdan kanssa
Tonyn onnellista intoa ja sai vaivoin estetyksi tämän yritykset tappaa
jumaloitu pikku Hanno korinttileivillä ja portviinillä... Sitten
tulivat Buddenbrookin naiset, jotka huomauttivat yksimielisesti
kaiken olevan niin kaunista, etteivät he, vaatimattomat naiset, olisi
mitenkään tulleet toimeen sen keskellä... Ja harmaa, kärsivällinen
ja laiha Klothilde antoi toisten nauraa itselleen ja joi neljä
kupillista kahvia, kiittäen sen jälkeen kaikkea muutakin hitaalla,
ystävällisellä äänellään... Silloin tällöin, kun ei klubissa ollut
ketään toisia, käväisi heidän luonaan myös Christian, joi lasillisen
benediktiini-likööriä ja kertoi aikovansa ruveta erään samppanja-
ja konjakkitehtaan asiamieheksi, jota alaa hän sanoi ymmärtävänsä.
Se oli helppo, miellyttävä toimi ja siinä sai olla oma herransa,
kirjoittaa silloin tällöin jonkun rivin muistikirjaansa ja ansaita
kädenkäänteessä kolmekymmentä taalaria. Sitten hän lainasi rouva
Permanderilta neljäkymmentä killinkiä, voidakseen ojentaa kukkavihkon
kaupunginteatterin ensimmäiselle rakastajattarelle ja joutui, herra
ties kuinka, puhumaan Lontoosta ja »Mariasta» ja »paheesta», kertoi
syyhyisestä koirasta, joka oli lähetetty laatikossa Valparaisosta
San Fransiskoon, ja jutteli, kerran vauhtiin päästyään, niin
mukaansatempaavasti ja hauskasti, että hän olisi voinut ylläpitää sillä
suuren seuran mielenkiinnon.

Hän innostui, hän puhui kielillä. Hän puhui englantia, espanjaa,
alasaksaa ja Hampurin murretta, hän kertoi chileläisiä puukkojuttuja,
Whitechapelin varkausjuttuja, koetti muistella kuplettivarastoaan
ja alkoi esittää puoleksi laulaen, puoleksi lausuen, verrattomasti
elehtien seuraavaa:

    »Mä kuljin lystiksein
    Noin aivan hiljalleen
    Katua keikaillen.
    Sattuupa neitinen
    Nyt justiin etehein.
    Se mennä hepsailee
    Ja silmää heittelee
    Ja nupin päässä keikkuu heissantei.
    Mä virkan: 'Hempusein,
    Kuin sievä oletten
    Niin sallitteko käydä rinnallen?'
    Hän kohden pyörähtää
    Kurkkailee — veikistää — ja sanoo näin:
    'Ka, mennään sitten, poika, lystäämään!'»

Tuskin hän oli ehtinyt loppuun, kun hän jo siirtyi juttelemaan sirkus
Renzistä ja kuvasi erään englantilaisen puheklovnin esiintymistä
niin elävästi, että luuli istuvansa sirkuksessa. Kuultiin alkumeteli
klovnin pyrkiessä näkyviin esiripun takaa huutaen »avatkaa ovi!»,
kuultiin hänen toraamisensa tallimestarin kanssa ja miten hän leveällä,
uikuttavalla englantilaisella saksankielen murtamisella kertoi pitkän
jonon kaskuja ja juttuja. Hän kertoi miehestä, joka oli niellyt unessa
hiiren ja menee siitä syystä eläinlääkärin luo, joka neuvoo häntä
nielemään myös kissan... Toinen kertomus oli »isoäidistäni, terveestä
ja kukkeasta rouvasta», joka joutuu moniin seikkailuihin matkallaan
asemalle, koska hän oli terve ja kukkea, ja joka viimein saapuu perille
junan lähtiessä hänen nenänsä edestä... Christian taittoi tämän jutun
kärjen käskien riemuitsevasti: »Soittoa, herra kapellimestari!» ja
aivan kuin havahtui, kun ei soittoa kuulunut...

Sitten hän yht'äkkiä vaikeni, hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen
liikkeensä veltostuivat. Hänen pienet, ruskeat, syvällä olevat silmänsä
alkoivat pyöriä levottoman vakavasti, hän siveli vasenta kylkeään ja
oli aivan sen näköinen kuin olisi hän kuunnellut ihmeellisiä, sisältään
kuuluvia ääniä... Hän joi vielä lasillisen likööriä, valpastui
uudestaan, koetti kertoa vielä yhden jutun ja lähti sitten pois
jotakuinkin raukealla tuulella.

Rouva Permaneder, joka tähän aikaan oli erittäin naurunhaluinen ja
jolla oli ollut erinomaisen hauska, saattoi veljeään ilakoiden portaita
alas. »Näkemiin, herra asiamies!» hän sanoi. »Laulattaja, naurattaja!
Pässinpää! Tule taas pian käymään!» Hän nauroi täyttä kurkkua ja palasi
sisään.

Mutta Christian Buddenbrook ei huomannut sitä; hän oli ajatuksissaan.
Mitähän, jospa minä kävisin Quisisanassa! Ja hattu hiukan kallellaan,
nojaten nunnanpäällä varustettuun keppiinsä laskeutui hän portaita
hitaasti, jäykästi ja hiukan ontuen.




TOINEN LUKU.


Oli kevät vuonna kuusikymmentäkahdeksan rouva Permanederin ilmestyessä
eräänä iltana kymmenen aikaan Fischergruben taloon. Senaattori
Buddenbrook istui yksin arkihuoneessa, jonka huonekalut olivat
päällystetyt oliivinvärisellä ripsikankaalla, pyöreän keskipöydän
ääressä ison kaasulampun valossa, joka riippui katosta. Hän oli
levittänyt eteensä Berlinin pörssilehden ja luki sitä pöydän yli
kumartuneena, savuke vasemman käden etu- ja keskisormen välissä,
nenällä kultasankaiset silmälasit, joita hänen viime aikoina oli
täytynyt käyttää työtä tehdessään. Hän tunsi sisarensa askeleet tämän
tullessa ruokasalin läpi, otti lasit nenältään ja katsoi jännittyneesti
pimeään, kunnes Tony sukelsi esiin oviverhojen välistä.

»Sinäkö siinä olet. Hyvää iltaa. Joko olet tullut takaisin
Pöppenradesta? Miten ystäväsi voivat?»

»Iltaa, Tom! Kiitos kysymästä, Armgard voi hyvin... Istutko yksin?»

»Istun. Tulet kuin kutsuttuna. Minä olen syönyt illallista yhtä yksin
kuin paavi, sillä neiti Jungmann ei ole mikään varsinainen seuratoveri,
hän kun juoksee aina parin minuutin kuluttua katsomaan miten Hanno
jaksaa... Gerda on kasinolla. Tomayo soittaa viulua. Christian kävi
häntä hakemassa...»

»Hyvänen aika. — Olen muuten huomannut viime aikoina, että Gerda ja
Christian viihtyvät hyvin yhdessä.»

»Minä myös. Christianin jäätyä tänne on Gerda alkanut tuntea
mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja hän kuuntelee myös tarkkaavasti
kun Christian kuvailee kipujaan... Ajatteles, hän huvittaa Gerdaa.
Äskettäin Gerda sanoi minulle: Hän ei ole porvari, Thomas! Hän on vielä
vähemmän porvari kuin sinä...»

»Porvari... Porvari, Tom?! Haa, minusta tuntuu siltä, ettei taivaan
alla ole parempaa porvaria kuin sinä...»

»No niin; eihän sitä tarvitse käsittää aivan sanojen mukaan!...
Riisu pois päällysvaatteet, lapsukainen. Sinä olet terveen näköinen.
Maalaisilma on kai tehnyt hyvää!»

»Mainion hyvää!» sanoi toinen riisuen vaippansa ja sinipunaisilla
nauhoilla koristetun kapottihattunsa ja laskeutui majesteetillisesti
pöydän viereiseen nojatuoliin... »Vatsa ja yöuni ja kaikki on
parantunut tässä lyhyessä ajassa. Vastalypsetty maito ja makkara ja
kinkku panee lihomaan kuin karjan. Ja lisäksi tuore hunaja, Tom, jota
minä aina olen pitänyt tärkeimpiin ravintoaineisiin kuuluvana. Se on
puhdasta luonnontuotetta! Silloin tietää mitä nielee! Armgard oli
todella rakastettava muistaessaan meidän vanhaa kouluystävyyttämme ja
kutsuessaan minut luokseen. Ja herra von Maiboom oli samoin erittäin
huomaavainen... He pyysivät kovasti minua jäämään vielä pariksi
viikoksi, mutta tiedäthän, että Erika ei tahdo tulla toimeen ilman
minua, varsinkaan nyt kun pikku Elisabeth on maailmassa...»

»_A propos_, miten tuo pienokainen jaksaa?»

»Kiitos, kutakuinkin hyvin, Tom; lapsi on sangen vauraissa voimissa
neljäkuukautiseksi, vaikka Friederike, Henriette ja Pfiffi eivät
pitäneet häntä elämänkelpoisena...»

»Entä Weinschenk? Miten hän käyttäytyy isänä? Minähän tapaan häntä
enimmäkseen vain torstaisin...»

»Hän on muuttumaton! Näetkös: hän on kunnollinen ja ahkera mies ja
tavallaan myös aviomiehen esikuva, sillä hän inhoaa ravintoloita,
tulee suoraapäätä kotiin konttorista ja viettää vapaahetkensä meidän
parissamme. Mutta, Tom, — voimmehan puhua vapaasti näin kahden kesken:
Hän vaatii, että Erikan pitäisi aina olla iloinen, aina puhua ja laskea
leikkiä, sillä kun hän palaa väsyneenä ja masentuneena kotiin, tahtoisi
hän, että Erika puhelisi kepeästi ja iloisesti ja huvittaisi ja
virkistäisi häntä. Hän sanoo, että vaimo on sitä varten maailmassa...»

»Pöllöpää!» mutisi senaattori.

»Miten sanoit?... Mutta pahinta on, että Erikalla on taipumusta
alakuloisuuteen, Tom, hän on varmaan perinyt sen minulta. Hän on
toisinaan totinen ja vaitelias ja miettiväinen, ja silloin Weinschenk
haukkuu häntä ja kiivastuu ja sanoo sanoja, jotka eivät aina ole kovin
hienotunteisia. Sen huomaa muuten sangen usein, ettei hän ole hienosta
perheestä eikä ole valitettavasti saanut hyvää kasvatusta. Tunnustan
suoraan, että hän esimerkiksi pari päivää ennen minun Pöppenradeen
lähtöäni paiskasi maahan liemimaljan kannen siksi, että liemi oli liian
suolaista...»

»Sievästi tehty!»

»Ei, päinvastoin! Mutta älkäämme moittiko häntä siitä. Hyvänen aika,
onhan meillä kaikilla puutteemme, ja hän on niin mainion kunnollinen
ja luotettava ja uuttera mies... Niin, Thomas, karkea ulkokuori ja
hyvä sydän eivät ole pahinta maailmassa. Tulen juuri oloista, jotka
niinsanoakseni ovat surullisemmat. Armgard itki katkerasti meidän
joutuessamme kahden kesken...»

»Mitä sanot! — Herra von Maiboom?...»

»Niin, Tom; ja siksi minä tulin tänne. Tässä me istumme ja puhelemme,
mutta minä olen oikeastaan tullut puhumaan eräästä hyvin tärkeästä ja
vakavasta asiasta.»

»Anna kuulua? Koskeeko se herra von Maiboomia?»

»Ralf von Maiboom on hyvin rakastettava mies, Thomas, mutta aika
veitikka ja huijari. Hän on pelannut Rostockissa ja Warnemündessä
ja hänen velkansa ovat lukuisat kuin meren hieta. Sitä ei uskoisi,
kun elää pari viikkoa Pöppenradessa! Kartano on komea ja kaikki
näyttää rikkaalta, eikä maidosta ja makkarasta ja kinkusta ole
puutetta. Tuollaisella maatilalla ei monasti tiedä mitään olosuhteiden
todellisesta laidasta... He ovat mitä kurjimmassa tilassa, Tom, Armgard
tunnusti sen minulle sydäntäsärkevästi itkien.»

»Sangen surullista.»

»Se on helppo sanoa. Mutta asia on sellainen, etteivät nuo ihmiset
minun nähdäkseni pyytäneet minua luokseen aivan epäitsekkäistä syistä.»

»Kuinka niin?»

»Minä sanon sen sinulle, Tom. Herra von Maiboom tarvitsee rahaa, hän
tarvitsee nyt heti suuremman summan rahaa, ja tuntiessaan vaimonsa ja
minun vanhan ystävyyden ja tietäessään, että minä olin sinun sisaresi,
on hän pannut vaimonsa puhumaan omassa nimessään minulle, ja minä puhun
nyt vuorostani hänen nimissään... ymmärrätkö?»

Senaattori siveli oikean kätensä sormenpäillä päälakeaan ja irvisti
hiukan.

»Luulen ymmärtäväni», hän sanoi. »Sinun tärkeä ja vakava asiasi näkyy
viittaavan Pöppenraden viljapeltoihin, ellen erehdy. Mutta sinä ja
ystäväsi ette ole kääntyneet oikean miehen puoleen. Ensiksikään minä
en ole ollut milloinkaan asioissa herra von Maiboomin kanssa, ja tämä
olisi jotakuinkin omituinen suhteiden solmimistapa. Toiseksi olemme me,
isoisänisä, isoisä, isä ja minä tosin kyllä joskus antaneet luottoa
maalaisille, kun he ovat olleet luotettuja henkilöitä tai kun heidän
olosuhteensa ovat antaneet takeita takaisinmaksusta... Mutta se mitä
sinä pari minuuttia sitten kerroit herra von Maiboomista ja hänen
asioistaan, ei juuri tunnu varsin luotettavalta...»

»Sinä erehdyt, Tom. Olen antanut sinun puhua loppuun, mutta
erehdyt. Tässä ei ole kysymyskään luotosta. Maiboom tarvitsee
kolmekymmentäviisituhatta markkaa...»

»Tuhat tulimmaista!»

»Kolmekymmentäviisituhatta markkaa vajaan kahden viikon sisään. Hänellä
on puukko kurkulla; sanalla sanoen: hänen täytyy koettaa myydä heti
paikalla!»

»Kasvavaa viljaa! Mies-parka!» Senaattori, joka leikki silmälaseillaan,
ravisti päätään. »Mutta tämä olisi meidän menettelytavoillemme outo
tapaus», hän sanoi. »Olen kuullut puhuttavan sellaista Hessenissä,
jossa suuri osa maalaisista on juutalaisten käsissä... Kuka tietää
minkä nylkyrin verkkoon herra von Maiboom on takertunut...»

»Juutalaisten? Nylkyrin?» huudahti rouva Permaneder aivan ymmällä...
»Sinustahan tässä on puhe, Tom, sinusta itsestäsi!»

Thomas Buddenbrook heitti äkkiä lasit pöydälle, niin että ne liukuivat
vähän matkaa sanomalehteä pitkin, ja kääntyi kokonaan sisareensa päin.

»Minusta?» äänsivät hänen huulensa kuulumattomasti; sitten hän sanoi
ääneen: »Mene nukkumaan, Tony! Sinähän puhut unissa.»

»Niin, sanoi Ida Jungmannkin aina illalla, kun meillä juuri alkoi olla
oikein hauska. Mutta vakuutan sinulle, etten ole milloinkaan ollut
valppaampi ja virkumpi kuin nyt, vaikka tulen sinun luoksesi näin
öiseen aikaan ilmoittaakseni sinulle Armgardin — toisin sanoen Ralf von
Maiboomin ehdotuksen...»

»Ja minä panen tuon ehdotuksen sinun lapsellisuutesi ja Maiboomin
neuvottomuuden laskuun.»

»Neuvottomuuden? Lapsellisuuden? En ymmärrä sinua, Thomas, en ikävä
kyllä ole ollenkaan lapsellinen enää! Sinulle tarjoutuu tilaisuus hyvän
työn tekoon samalla kuin voit solmia elämäsi edullisimman kaupan...»

»Voi sinua, hyvä lapsi, sinähän puhut paljasta pötyä!» huudahti
senaattori heittäytyen kärsimättömästi tuolin selustaa vasten. »Suo
anteeksi, mutta sinä saat minut lapsellisuudellasi aivan vimmastumaan!
Et siis käsitä, että kehoitat minua mitä arvottomimpiin, epäpuhtaisiin
vehkeilyihin? Vaadit, että minun olisi ruvettava kalastelemaan sameissa
vesissä? Että minun pitäisi hyötyä toisen kustannuksella, käyttää
hyväkseni tuon tilanomistajan hätää ja sysätä hänet perikatoon?
Pakottaa hänet myymään minulle vuoden sato puolella hinnalla, jotta
voisin kiskoa kiskurinkoron?»

»Siltäkö kannalta sinä katsot asiaa?» sanoi nyt rouva Permaneder
arasti ja ajatuksiin vaipuen. Mutta sitten hän jatkoi taas vilkkaasti:
»Mutta eihän ole ollenkaan tarpeellista katsoa asiaa siltä kannalta,
Tom! Pakoittaa hänet? Ethän sinä pakota häntä, kun hän tulee itse
luoksesi. Hän tarvitsee rahaa ja tahtoisi järjestää asian tuttavien
kautta, miehestä mieheen, kaikessa hiljaisuudessa. Siksi hän on etsinyt
käsiinsä meidät, ja siksi minut kutsuttiin sinne!»

»Hän erehtyy siis minuun ja kauppahuoneemme laatuun nähden. Minulla on
omat perityt tapani. Tuollaista kauppaa ei meidän liikkeessämme ole
tehty sataan vuoteen, enkä minä halua olla senkaltaisten yritysten
aloittaja.»

»Onhan sinulla perityt tapasi, se on totta, Tom, ja kunnia sille!
Eikä isä olisi sellaiseen kauppaan ryhtynyt, se on varma, en minä
sitä väitäkään... Mutta vaikka olen tyhmä, tiedän kuitenkin, että
sinä olet toisenlainen ihminen kuin isä ja että sinä ryhtyessäsi
kauppahuoneen johtoon annoit puhaltaa aivan toisen tuulen ja että sinä
olet tehnyt monta sellaista asiaa, jota hän ei olisi tehnyt. Sinä
olet nuori ja yritteliäämpi. Mutta pelkään, että sinä viime aikoina
olet tullut aremmaksi jonkun epäonnistuneen yrityksen tähden... ja
että sinun menestyksesi väheneminen johtuu liiasta varovaisuudesta ja
tunnontarkkuudesta, joten päästät livahtamaan käsistäsi monta hyvää
kauppaa...»

»Voi, rakas lapsi, ole jo vaiti, sinä kiihdytät minua!» sanoi
senaattori terävällä äänellä kääntelehtien puolesta toiseen.

»Puhukaamme jostakin muusta!»

»Näen, että sinä olet kiihtynyt, Tom. Olit sitä alusta alkaen, ja minä
jatkoin puhettani siksi, että saisin osoittaa sinun loukkaantuneen
aiheettomasti. Mutta jos tahdot tietää, miksi sinä olet kiihtynyt, on
syy siihen se, ettet sinä pohjaltasi sentään ole aivan tätä ehdotusta
vastaan. Sillä vaikka minä olen vain tyhmä nainen, tiedän kuitenkin
itsestäni ja muista, että ihminen kiihtyy ja suuttuu vain sellaisesta
ehdotuksesta, jota hän ei tunne voivansa vastustaa kyllin voimakkaasti,
ja johon hän olisi sisimmässään suostuvainen.»

»Erittäin terävästi ajateltu», sanoi senaattori, puri rikki
savuke-imukkeensa ja oli vaiti.

»Terävästi? Selvä kokemus sen on vain opettanut minulle. Mutta olkoon
miten on, Tom. En tahdo kiusata sinua. Ja kuinka voisin koettaa
taivuttaa sinua! En toki, minulla ei ole siihen tarpeeksi tietoja. Olen
vain tyhmeliini... Ikävä juttu... Mutta samantekevä. Asia innostutti
minua. Olin toiselta puolen järkytetty ja peloissani Maiboomien tähden
ja iloinen sinun puolestasi. Ajattelin: Tom on ollut viime aikoina
alakuloinen. Aikaisemmin hän valitteli, mutta nyt hän ei tee enää
sitäkään. Hän on kärsinyt joitakin tappioita, ajat ovat huonot, juuri
nyt kun minun asemani Jumalan armosta on jälleen parantunut ja kun
minä tunnen itseni onnelliseksi. Ja niin ajattelin sitten: Tuossa
olisi hänelle sopiva, edullinen kauppa. Sen avulla hän voi parantaa
monta vauriota ja osoittaa, ettei kauppahuone Johann Buddenbrookin
menestys ole vielä mennyt. Ja jos sinä olisit suostunut ehdotukseen,
olisin ollut ylpeä siitä, että olin voinut välittää tuon kaupan,
sillä kuten tiedät, olen minä aina uneksinut ja toivonut saada olla
hyödyksi niinellemme... No niin... asia on kai sitten selvä. — Minua
harmittaa vain, että Maiboomin sittenkin joka tapauksessa täytyy myydä
vilja etukäteen, Tom, ja jos hän etsii ostajaa tästä kaupungista, on
sellainen kyllä löytyvä... ja se on oleva Hermann Hagenström, tuo
veijari..»

»Niin kyllä, ei tarvitse luulla, että hän päästäisi tuon tilaisuuden
käsistään», sanoi senaattori katkerasti. Johon rouva Permaneder vastasi
kolme kertaa peräjälkeen: »Näetkös, näetkös, näetkös!»

Äkkiä alkoi Thomas Buddenbrook pudistaa päätään ja nauraa.

»Se on niin hassua... Tässä me puhumme hirveän vakavasti — ainakin sinä
— asiasta, joka on aivan epämääräinen! Minä en tietääkseni ole edes
vielä kysynyt, mistä on kysymys, mitä herra von Maiboom tahtoo myydä...
En tunne koko Pöppenradea...»

»Sinun pitäisi tietysti mennä sinne ensin!» sanoi Tony innokkaasti.
Rostockiin ei ole kuin pieni pyörähdys, eikä siitä ole heille senkään
vertaa! Mitäkö hän tahtoo myydä? Pöppenrade on suuri tila. Tiedän
varmasti sen tuottavan yli tuhat säkkiä vehnää... tarkalleen en
voi sanoa. Rukiin, kauran ja ohran määrää en tiedä. Lieneekö niitä
500 säkkiä kutakin lajia, enemmän vai vähemmän, en tiedä. Kaikki
on mainiossa kunnossa, sen voin sanoa. Mutta lukuja en voi sinulle
esittää, Tom, olen hanhi. Sinun pitäisi tietysti matkustaa sinne...»

Syntyi äänettömyys.

»Ei kannata enää puhua asiasta», sanoi senaattori päättävästi,
tarttui silmälaseihinsa, työnsi ne liivintaskuun, napitti takkinsa ja
alkoi kävellä edestakaisin reippain, varmoin askelin, poistaakseen
pienimmänkin horjuvaisuuden merkin.

Sitten hän jäi seisomaan pöydän ääreen ja sanoi, kumartuen sisarensa
puoleen ja naputtaen pöydän laitaa koukistetulla etusormellaan: »Minä
kerron sinulle, rakas Tony, erään tapauksen, joka on selvittävä
minun kantani tähän asiaan nähden. Tunnen sinun ihailusi aatelia
kohtaan yleensä ja Mecklenburgin ylimystöä kohtaan eritoten, siksi
pyydän sinua kuuntelemaan kärsivällisesti erään tuollaisen herran
kunniakirjaa... Tiedäthän, että heidän joukossaan on monta, jotka
eivät anna liikaa arvoa kauppasäädylle, vaikka he tarvitsevat sitä
ja päinvastoin, ja jotka — suomastaan tunnustuksesta huolimatta
— yliarvioivat tuottajan aseman välittäjään nähden. Jotka siis,
sanalla sanoen, eivät pidä kauppiasta juuri kaupustelevaa juutalaista
parempana, jolle he, tietäen tulevansa puijatuiksi, luovuttavat
käytetyt vaatteensa. Olen ylpeä siitä, etten minä ylimalkaan ole tehnyt
noihin herroihin tunnottoman nylkyrin vaikutusta, ja olen toiselta
puolen tavannut heidän joukossaan paljon kitsaampia henkilöitä kuin
mitä itse olen. Kerran minun täytyi tehdä seuraava pieni voimatemppu
saattaakseni itseni seurustelusuhteessa vähän lähemmäksi erästä
sellaista herraa... Se oli Gross-Poggendorfin omistaja kreivi Strelitz,
hyvin sukuylpeä herra, josta sinä varmaan olet kuullutkin ja jonka
kanssa minulla joku vuosi sitten oli paljon yhteisiä asioita; hän
käytti neliskulmaista monokkelia — en ymmärrä miten se ei leikannut
hänen ihoaan — kiiltonahkaisia kaulussaappaita ja kultakahvaista
ratsupiiskaa. Hänen oli tapana katsoa minuun suu puoliavoinna ja
silmät puoliummessa jostakin luoksepääsemättömästä korkeudesta... Ensi
käyntini hänen luonaan oli merkitsevä. Edellä olleen kirjeenvaihdon
jälkeen menin hänen luokseen ja astuin palvelijan ilmoittamana hänen
työhuoneeseensa. Kreivi Strelitz istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän
vastaa kumarrukseeni kohoten puoleksi istualtaan, kirjoittaa loppuun
kirjeen viimeisen sivun, kääntyy sitten puoleeni katsoen ohitseni
ja alkaa neuvotella tavarastaan. Minä nojaan sohvapöytää vastaan,
panen käsivarret ja jalat ristiin ja nautin hupaisasta tilanteesta.
Viisi minuuttia keskustelen seisoaltani. Seuraavien kymmenen minuutin
kuluessa istun pöydän laidalla, heiluttaen toista jalkaa ilmassa.
Neuvottelut jatkuvat, ja neljännestunnin kuluttua sanoo hän minulle
tosiylimyksellisen arvokkaasti tuolia osoittaen: »Ettekö halua istua?»
— »Istua?» sanon minä.... »Kiitoksia, minä olen istunut jo hyvän aikaa.»

»Sanoitko niin? Sanoitko niin?» huudahti rouva Permaneder
ihastuksissaan... Hän oli unohtanut koko edellä olleen keskustelun ja
ajatteli nyt vain Thomaksen kertomusta. »Olit istunut jo hyvän aikaa!
Mainiota!»...

»No niin. Ja tuosta hetkestä alkaen muuttui kreivin käytös, hän ojensi
minulle kätensä tullessani ja pyysi heti istumaan... ja meistä tuli
vähitellen melkein hyvät ystävät. Mutta miksi luulet minun kertoneen
tämän? Kysyäkseni sinulta: Luuletko, että minulla olisi sydäntä,
oikeutta ja kylliksi sisäistä varmuutta opettaakseni herra von
Maiboomiakin samalla tapaa, jos hän neuvotellessaan kanssani satonsa
hinnasta unohtaisi pyytää minua istumaan...?»

Rouva Permaneder oli vaiti. »Hyvä», sanoi hän ja nousi. »Sinä voit
olla oikeassa, Tom, enkä minä tahdo kiusata sinua. Tottapa sinä tiedät
mitä teet ja mitä et tee, ja sillä hyvä. Mutta se sinun pitää uskoa,
että minä olen tarkoittanut hyvää... Se on siis päätetty! Hyvää yötä,
Tom!... Ai ei, odotahan. Minun täytyy ensin suudella Hannoa ja sanoa
hyvästit kelpo Idalle... Käväisen sitten vielä täällä...»

Ja niin hän meni.




KOLMAS LUKU.


Hän nousi toiseen kerrokseen, kulki ulokkeen sivu, joka jäi oikealle,
astui pylväskäytävän valkoisen, kullalla koristetun kaidepuun
viertä etuhuoneeseen, jonka ovi oli auki ja josta toinen käytävä
vei vasemmalle senaattorin pukeutumishuoneeseen. Sitten hän painoi
varovasti vastapäätä olevan oven ripaa ja astui sisään.

Huone, johon hän tuli, oli erittäin tilava ja sen ikkunoiden edessä
oli runsaslaskoksiset, suurikukalliset verhot. Seinät olivat hiukan
paljaat. Isoa, mustakehyksistä vaskipiirrosta lukuunottamatta,
joka riippui neiti Ida Jungmannin vuoteen yläpuolella, ja Giacomo
Meyerbeerin kuvaa, jonka ympärillä oli hänen oopperoittensa
henkilöhahmoja, ei seinillä ollut muuta kuin joku englantilainen
kuvapainos, joka esitti keltakutrisia, koreapukuisia lapsia ja joka
oli kiinnitetty seinälle nuppineuloilla. Ida Jungmann istui keskellä
huonetta suuren aukivetopöydän ääressä parsien Hannon sukkia.
Uskollinen preussitär oli yli viidenkymmenen vuoden vanha, mutta vaikka
hän oli alkanut harmaantua varhain, ei hänen sileä päälakensa ollut
vieläkään kokonaan valkoinen, vaan oli jäänyt epätasaiseksi, hänen
suora vartalonsa oli yhtä luiseva ja vankka, hänen ruskeat silmänsä
yhtä kirkkaat ja väsymättömän valppaat kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

»Hyvää iltaa, rakas Ida!» sanoi rouva Permaneder hiljaa, mutta
iloisesti, sillä veljen tarina oli saanut hänet mitä parhaimmalle
tuulelle. »Mitä sinulle, vanhalle konkarille, kuuluu?»

»Ai, ai, Tonychen, lapsukainen? Näin myöhään täällä?»

»Niin, olin veljeni luona... meillä oli kiireellistä puhuttavaa...
Asiasta ei valitettavasti tullut mitään... Nukkuuko poika?» kysyi
hän nyökäten päätään pientä vuodetta kohti. Vuode oli vasemmalla
sivuseinällä, vihreän verhon peittämä pääpuoli korkean oven vieressä,
joka vei senaattori Buddenbrookin ja hänen puolisonsa makuuhuoneeseen...

»Kyllä», kuiskasi Ida, »hän nukkuu». Rouva Permaneder astui
varpaisillaan pienen sängyn luo, kohotti varovasti verhoja ja kumartui
alas katsomaan nukkuvaa veljenpoikaansa.

Pikku Johann Buddenbrook nukkui selällään, mutta oli kääntänyt pitkän
vaaleanruskean tukan ympäröimät kasvonsa huoneeseen päin ja hengitti
hiljaa tuhisten tyynyyn. Hänen toinen kätensä, jonka sormenpäät
pistivät esiin yöpaidan aivan liian pitkistä ja leveistä hihoista,
oli rinnalla, toinen hänen vieressään peitteellä, ja silloin tällöin
nytkähtelivät koukistuneet sormet hiljaa. Raollaan olevissa huulissakin
näkyi heikkoa värähtelyä, aivan kuin ne olisivat koettaneet muodostaa
sanoja. Väliin kulki noiden kasvojen yli alhaalta ylöspäin tuskallinen
ilme, joka alkoi leuan nytkähtelyllä, levisi suun vaiheille, sai hennot
sieramet värisemään ja liikutti kapean otsan jänteitä... Pitkät ripset
eivät voineet peittää silmäkulmissa piileviä tummia varjoja.

»Hän näkee unta», sanoi rouva Permaneder liikutettuna. Sitten hän
kumartui lapsen yli, suuteli hellävaroen hänen unen lämmittämää
poskeaan, järjesti huolellisesti paikoilleen verhot ja meni jälleen
pöydän luo, jonka ääressä Ida lampun keltaisessa valossa paraikaa veti
uutta sukkaa parsimasienen päälle, tarkasti reikää ja alkoi parsia.

»Sinä parsit, Ida. Ihmeellistä! Minä en oikeastaan tunnekaan sinua
muullaisena!»

»Niin, Tonyseni... Tuo poika on alkanut kuluttaa niin uskomattomasti
sukkia kouluun jouduttuaan!»

»Mutta hänhän on niin hiljainen ja kiltti lapsi?»

»Niin kyllä... Mutta sittenkin.»

»Onko hänestä hauska käydä koulua?»

»Ei, Tonyseni. Hän olisi mieluummin tahtonut lukea minun johdollani
eteenkinpäin. Ja se olisi ollut niin hyvä minustakin, sillä eiväthän
nuo herrat tunne häntä pienestä asti, kuten minä, eivätkä tiedä, miten
häntä on opetettava... Tarkkaavaisuus on vaikea asia hänelle, ja hän
väsyy usein pian...»

»Lapsi parka! Joko häntä on lyöty?»

»Eihän toki! Herranen aika... eiväthän he nyt voisi olla niin
kovasydämisiä! Kun tuo lapsi katsoo heihin suurilla silmillään...»

»Miten hän oikein selvisi ensi kerralla? Itkikö hän?»

»Itki. Hän itkee niin vähästä... Ei ääneen, vaan hiljaa itsekseen...
ja sitten hän piti kiinni herra veljesi takinliepeestä ja pyysi
pyytämistään, ettei tämä jättäisi häntä yksin...»

»Vai saattoi minun veljeni hänet sinne?... Niin, se on vaikea hetki,
Ida. Muistan oman ensimmäisen koulupäiväni kuin olisi se ollut eilen!
Minäkin itkin... ulvoin kuin kahlekoira, se oli hirveän vaikeata. Ja
miksi? Siksi, että minulla oli ollut kotona yhtä hyvä kuin Hannolla.
Kaikki hienojen perheiden lapset itkivät, huomasin sen heti, toiset
eivät olleet millänsäkään, vaan töllistelivät meitä irvistellen... Hyvä
Jumala! mikä häntä vaivaa, Ida?!»

Hänen kuvaava kädenliikkeensä jäi kesken, ja hän kääntyi
pelästyneenä sänkyyn päin, josta kuuluva huuto oli keskeyttänyt
hänen puhelunsa, hätäinen huuto, joka seuraavalla hetkellä toistui
vielä tuskallisempana, vielä kauhistuneempana, uudistuen sitten
neljä viisi kertaa peräjälkeen... »Voo-ih, vooih, voo-ih!» Se oli
järkytetty, epätoivoinen vastalause johonkin kauheaan, mitä hän näki
tai koki... Sitten kavahti pikku Johann seisaalleen vuoteessa, ja
mumisten käsittämättömiä sanoja katsoi hän selkoselällään olevine,
kullanruskeine silmineen tajuttomasti, jäykästi ympärilleen...

»Ei mikään», sanoi Ida. »_Pavor_. Se on usein vielä paljon ankarampi.»
Ja hän laski tyynesti syrjään työnsä, astui pitkine raskaine
askeleineen Hannoa kohden ja asetti hänet takaisin peitteen alle puhuen
hänelle samalla matalalla, rauhoittavalla äänellä.

»Niinkö, vai 'pavor'... » sanoi rouva Permaneder. »Herääkö hän nyt?»

Mutta Hanno ei herännyt, vaikka hänen silmänsä olivat selällään ja
vaikka hänen huulensa yhä liikkuivat...

»Mitä? Kas niin... Kas niin... Emme me nyt enää lorua... Mitä sinä
sanot?» kysyi Ida. Rouva Permanederkin astui lähemmäksi kuunnellakseen
tuota levotonta muminaa ja hokemista.

»... Tahdon... pikku... puutarhaan...» sanoi Hanno kankein kielin...
»kastaa kukkiani...»

»Hän lausuu runojaan», selitti Ida Jungmann päätään pudistaen. »Kas
niin, kas niin. Riittää jo, nuku nyt, poikaseni!...»

»Silloin... siellä aivastaa... kyssäniska vaari...» saneli Hanno
huokaisten. Mutta äkkiä hänen kasvonpiirteensä muuttuivat, silmät
sulkeutuivat puoliksi, hän liikutti päätään edestakaisin tyynyllä ja
jatkoi hiljaisella, tuskaisella äänellä:

»Kuuhut paistaa huoneeseen, Lapsi itkee hiljalleen, Kello lyö jo
kaksitoista, Herra auta angervoista!...»

Tämän sanottuaan hän nyyhkäisi, silmistä pusertuivat kyyneleet ja
lähtivät vierimään hitaasti poskia pitkin... ja silloin hän heräsi. Hän
syleili Idaa, katsoi kostein silmin ympärilleen, supisi tyytyväisesti
»Tony-täti», käännähti ja nukkui sitten rauhallisesti edelleen.

»Kummallista!» sanoi rouva Permaneder Idan istuuduttua taas pöydän
ääreen. »Mitä runoja ne olivat, Ida?»

»Ne ovat hänen lukukirjastaan», vastasi neiti Jungmann, »sen nimi
on 'Pojan taikatorvi'. Ne ovat niin lystikkäitä... Hannolla on
ollut nämä läksynä viime päivinä ja hän on puhunut paljon tuosta
kyssäniskavaarista Tunnetko sinä sen runon?... Se oli aivan kaamea.
Tuo kyssäniskavaari on kaikkialla, rikkoo keittokattilan, syö hillot,
varastaa puut, estää rukin pyörimästä, nauraa ihmisille... ja viimeksi
hän pyytää rukoilemaan puolestaan! Ja tämän hän nyt on saanut aikaan.
Poika ei ajattele muuta päivällä eikä yöllä. Arvaapas mitä hän sanoi
äsken? Hän sanoi pari kolme kertaa: 'Ei hän tahdo tehdä pahaa, eikö
totta, Ida, ei hän tahdo tehdä pahaa... Hän tekee niin siksi, että
hän on surullinen, ja sitten hän on vielä surullisempi... Mutta kun
rukoilee, ei hänen enää tarvitse tehdä niin!’ Ja tänä iltanakin, kun
hänen äitinsä tuli sanomaan hyvää yötä ennen konserttiinmenoaan, kysyi
poika häneltä, pitikö hänen rukoilla kyssäniskavaarin puolesta...»

»Rukoiliko hän?»

»Ei ääneen, mutta luultavasti itsekseen. Mutta tuota toista runoa
lukiessaan ei hän puhunut mitään, itki ainoastaan. Hän itkee niin
vähästä, tuo poika raiska, eikä tahdo osata sitten ollenkaan lakata...»

»Mutta mikä siinä sitten on niin surullista?»

»Mistä minä tiedän... Hän ei pääse koskaan alkua pitemmälle, jota
sanellessaan hän nytkin unissaan nyyhkytti... ja lopummalla hän taas
itkee ajomiestä, joka jo neljän aikaan nousee olkivuoteeltaan...»

Rouva Permaneder nauroi liikutettuna, mutta tuli sitten vakavaksi.

»Tiedätkös, Ida, tuo ei ole ollenkaan hyvä, ei ollenkaan, että kaikki
koskee häneen niin syvästi. Ajomies nousee neljältä — hyvänen aika,
sehän on luonnollista, koska hän on ajomies. Lapsella näkyy olevan
taipumusta ottaa kaikki asiat liiaksi sydämelleen — olen huomannut
sen jo ennen — ja sen täytyy kuluttaa häntä. Siitä pitäisi puhua
kerran vakavasti Grabowille... Mutta toiselta puolen on niin», lisäsi
hän vieden käsivarret ristiin ja rummuttaen tyytymättömästi jalkansa
kärkeä maahan, »että Grabow alkaa käydä vanhaksi, ja vaikka hän on
äärettömän hyvä ja vilpitön ihminen, en minä anna hänelle kovin
suurta arvoa lääkärinä, Ida, Jumalaparatkoon. Esimerkiksi juuri mitä
tulee Hannon heräämiseen yöllä, hänen tuskakohtauksiinsa unessa...
Grabow tietää niistä, mutta ei tee muuta kuin toteaa, mitä se on, ja
sanoo sen latinalaisen nimen: _pavor nocturnus_... hyvä Jumala, se
on sangen opettavaa... Hän on hyvä mies ja hyvä perheystävä, mutta
mikään nero hän ei ole. Etevä mies on toisen näköinen ja hänestä
näkyy jo nuorena, että hänessä on jotakin erikoista. Grabow on elänyt
vuonna neljäkymmentäkahdeksan. Hän oli nuori silloin. Mutta luuletko
hänen milloinkaan innostuneen — innostuneen vapaudesta ja oikeudesta
ja etuoikeuksien ja mielivallan kukistamisesta. Hän on oppinut
mies, mutta minä olen varma siitä, että silloiset yliopistojen ja
sanomalehtien ohjesäännöt ovat jättäneet hänet aivan kylmäksi. Hän ei
ole milloinkaan intoillut, ei milloinkaan mennyt yli rajojen... Hänen
pitkät, lempeät kasvonsa ovat aina olleet samanlaiset, hän on määrännyt
lääkkeeksi kyyhkyspaistia ja ranskanleipää ja vakavammassa tapauksessa
ruokalusikallisen kamomillateetä... Hyvää yötä, Ida... Ehei, maailmassa
on aivan toisenlaisia lääkäreitä!... Vahinko, etten saanut tavata
Gerdaa.... Kiitos, käytävässä on vielä valoa... Hyvää yötä.»

Kun rouva Permaneder ohimennessään avasi ruokasalin oven huutaakseen
veljelleen hyvää yötä arkihuoneeseen, näki hän, että koko huonerivi oli
valaistu ja että Thomas kulki edestakaisin kädet selän takana.




NELJÄS LUKU.


Yksin jäätyään oli senaattori istuutunut entiselle paikalleen pöydän
ääreen, ottanut esiin silmälasinsa ja aikonut jatkaa sanomalehden
lukua. Mutta parin minuutin kuluttua oli hän jo nostanut katseensa
painetusta paperista ja tuijottanut rävähtämättä, asentoaan muuttamatta
kauan aikaa oviverhojen välitse pimeään salonkiin.

Miten toisiksi muuttuivatkaan hänen kasvonsa hänen yksin jäätyään!
Suun ja poskien lihakset, jotka tavallisesti olivat niin ankaran kurin
alaisina, herpaantuivat ja veltostuivat; oli aivan kuin naamari olisi
pudonnut hänen kasvoiltaan, ja hänen jo kauan vain tahdonponnistuksella
pysytetty valpas, huomaavainen, rakastettava ja tarmokas ilmeensä
vaihtui kiusaantuneen väsymyksen ilmeeksi. Hänen silmänsä, jotka
tuijottivat sameina ja surullisina ja hajamielisinä yhteen paikkaan,
kyyneltyivät, ja hän käsitti, rohkenematta enää pettää itseänsä,
kaikista päässään pyörivistä sekavista, painostavista ja rauhattomista
ajatuksista yhden ainoan — sen epätoivoisen ajatuksen, että Thomas
Buddenbrook oli neljänkymmenenkahden ikäisenä uupunut mies.

Hän siveli hitaasti ja syvään hengittäen otsaansa ja silmiään,
sytytti koneellisesti uuden savukkeen, vaikka tiesi sen tekevän
pahaa, ja tuijotti edelleen savun läpi pimeään... Minkä vastakohdan
muodostivatkaan hänen piirteittensä kärsivä velttous ja tuo
sankarimaiseen tapaan kammattu ja hoidettu pää — hajuvesin
pirskoitettuine, suipoiksi kierrettyine viiksineen, äärimmäisen
tarkasti ajeltuine leukoineen ja poskineen ja huolellisesti
käherrettyine tukkineen, jonka alkava harventuminen päälaella oli
mahdollisuuden mukaan peitetty ja joka muodosti syvän lahdekkeen
kummallekin ohimolle. Se oli kammattu kapealle jakaukselle eikä
lainehtinut enää kiharoina korvien yli, kuten ennen, vaan oli lyhyeksi
leikattu, ettei sen harmaantumista huomattaisi... Hän itse tunsi
tuon vastakohdan ja tiesi, ettei kukaan kaupunkilainen voinut olla
huomaamatta ristiriitaa, joka oli olemassa hänen eloisan, jäntevän
toimeliaisuutensa ja kasvojen himmeän kalpeuden välillä.

Ei niin, ettei hän olisi ollut kuten ennenkin tärkeä ja korvaamaton
henkilö kaupungin asioissa. Ystävät toistivat hänelle lakkaamatta
pormestari tohtori Langhalsin sanoja, tämän vahvistaessa kauas
kuuluvalla äänellä edeltäjänsä Överdieckin lausuntoa siitä, että
senaattori Buddenbrook oli pormestarin oikea käsi. Eivätkä kadehtijat
voineet tätä kieltää. Mutta kauppahuone Johann Buddenbrook ei enää
ollut sama kuin se oli ollut ennen; ja tämä oli niin julkinen
totuus, että herra Stuht Glockengiesserstrassen varrelta saattoi
kertoa sen vaimolleen heidän syödessään yhdessä silavakeittoaan
päivällisverokseen... ja tuo totuus pani Thomas Buddenbrookin ähkymään.

Ja kuitenkin hän itse oli pääsyyllinen sen levenemiseen. Hän oli rikas
mies, eikä yksikään kauppahuoneen kärsimistä tappioista, ei edes
vuoden kuudenkymmenenkuuden vakava vaurio, ollut voinut todenteolla
horjuttaa sen asemaa. Mutta vaikka hän tietenkin edusti asemaansa
samaan tapaan kuin ennen ja vaikka hänen pitämillään päivällisillä oli
tarjona vieraiden odottama määrä ruokalajeja, oli kuitenkin kuvitelma,
että hänen onnensa ja menestyksensä olivat mennyttä, kuvitelma, joka
pikemminkin oli sisäinen tuntemus kuin ulkonaisiin tosiseikkoihin
perustuva totuus, saattanut hänet niin epäluuloisen arkuuden valtaan,
että hän alkoi, mitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen, käännellä
rahoja käsissään ja harjoittaa pikkumaisen tarkkaa säästäväisyyttä
taloudessaan. Tuhat kertaa oli hän jo katunut uuden kalliin talonsa
rakennuttamista, joka ei ollut, niin hän luuli, tuottanut muuta kuin
pelkkää onnettomuutta. Kesänaikaiset matkat peruutettiin, ja pieni
kaupunkipuutarha sai korvata oleskelun rannikolla tai vuoristossa.
Ateriat, jotka hän nautti puolisonsa ja pikku Hannon kanssa, olivat
hänen uudistuneen käskynsä mukaan niin yksinkertaiset, että se vaikutti
naurettavalta laajan parkettilattiaisen ruokasalin muun komeuden
rinnalla, johon kuului korkea, ylellisesti koristettu katto ja mahtavat
tammiset huonekalut. Jo kauan aikaa oli jälkiruokaa saanut olla vain
sunnuntaisin... Hänen pukeutumisessaan ei tapahtunut muutosta. Mutta
Anton, talon monivuotinen palvelija, tiesi kuitenkin kertoa keittiössä,
että senaattori vaihtoi nykyään aluspaitaa vain joka toinen päivä,
koska pesu kulutti hienoja alusvaatteita... Hän tiesi enemmänkin. Hän
tiesi senkin, että hänen oli lähdettävä paikastaan. Gerda pani vastaan;
kolme palvelijaa ei riittänyt näin suuren talon kunnossapitoon. Mutta
mikään ei auttanut: Anton sai kohtuullisen rahalahjan ja hänen oli
jätettävä paikkansa kuskinpukilla, jossa istuen hän monet vuodet oli
kyydinnyt Thomas Buddenbrookin senaattiin.

Näiden määräysten mukainen oli myös kauppa-asioiden nykyinen iloton
tahti. Niissä ei näkynyt enää jälkeäkään siitä uudesta virkeästä
hengestä, jolla Thomas Buddenbrook kerran oli elävöittänyt toimintansa,
— ja hänen kumppaninsa, herra Friedrich Wilhelm Marcus, jonka
yhtiöosuus oli vain hyvin pieni ja jolla ei milloinkaan ollut ollut
tuntuvampaa vaikutusta asioiden menoon, oli luonnostaan kokonaan
aloitekykyä vailla.

Vuosien kuluessa oli tämän pikkumaisuus lisääntynyt ja muuttunut
suorastaan omituisuudeksi. Hän tarvitsi neljännestunnin sikarin
leikkaukseen ja sen kärjen pistämiseen rahakukkaroonsa, minkä hän teki
arvelevasti viiksiä sivellen, rykien ja epäluuloisesti ympärilleen
vilkuen. Iltaisin, kaasulamppujen valaistessa kirkkaasti konttorin
joka nurkan, ei hän jättänyt milloinkaan asettamatta palavaa kynttilää
pulpetilleen. Sillä joka puolen tunnin kuluttua hän nousi mennäkseen
vesijohdon ääreen, jossa kasteli koko päänsä. Eräänä päivänä oli
hänen pulpettinsa alle sattumalta joutunut tyhjä viljasäkki, jota
hän luuli kissaksi ja koetti koko henkilökunnan riemuksi hätistää
pois... Ei, hänessä ei ollut miestä puuttumaan pontevasti asiain
kulkuun kumppaninsa nykyisen masennuksen aikana, ja usein valtasi
senaattorin, kuten esimerkiksi nyt hänen tuijottaessaan raukein silmin
salin pimeyteen, häpeä ja epätoivoinen kärsimättömyys ajatellessa sitä
mitätöntä pikkupuuhailua, johon kauppahuone Johann Buddenbrook viime
aikoina oli vaipunut.

Mutta eikö tämä ollut hyvä? Onnettomuuskin kestää aikansa, ajatteli
hän. Eikö ole viisasta pysyä hiljaa niin kauan kuin se vallitsee meitä,
pysyä rauhallisena ja odottavana ja kerätä uusia sisäisiä voimia?
Miksi tuo ehdotus nyt oli tullut hänen mietittäväkseen, häiriten hänen
viisasta alistumisvaihettaan ja täyttäen hänen mielensä epäilyllä
ja ajatuksilla! Oliko aika täyttynyt? Oliko tämä viittaus? Oliko se
rohkaisu uuteen taisteluun ja nousuun? Hän oli työntänyt luotaan tuon
vaatimuksen niin päättävällä äänellä kuin suinkin osasi. Mutta oliko
asia Tonyn lähdettyä todellakin rauennut? Ei se siltä näyttänyt, koska
hän kerran istui tässä miettien. »Ihminen kiihtyy vain sellaisesta
ehdotuksesta, jota hän ei tunne voivansa kyllin voimakkaasti
vastustaa»... Tuo pikku Tony oli hemmetin ovela ihminen!

Mitä hän oli sanonut Tonylle? Hän oli antanut hyvin hyvän ja sattuvan
vastauksen ja muisti sen hyvin. »Epäpuhtaisiin vehkeilyihin...
kalastelemaan sameissa vesissä... saattamaan toisen perikatoon»...
näin hän oli sanonut. Mutta hänen täytyi kysyä itseltään, sopivatko
noin voimakkaat sanat kyseessä olevaan tapaukseen. Konsuli Hermann
Hagenström ei olisi sellaisia hakenut eikä löytänyt. Oliko Thomas
Buddenbrook kauppias, teon mies, vai hempeä mietiskelijä?

Siinäpä olikin asian ydin; se oli aina, niin kauan kuin hän muisti,
ollut hänen ratkaistavanaan! Elämä oli kovaa, ja kauppaelämä oli
häikäilemättömyydessään ja epätunteellisuudessaan koko elämän
vertauskuva. Seisoiko Thomas Buddenbrook, kuten hänen esi-isänsä,
tanakasti tuon karun käytännöllisen elämän pohjalla? Hänellä oli usein,
kuten nyt, ollut aihetta epäilyyn. Hänen oli usein jo nuorena täytynyt
korjailla tunteitaan tuon elämän mukaan... Mahtaisiko hän milloinkaan
oppia olemaan kova ja kärsimään kovuutta tuntematta sitä kovuudeksi? —
siitä oli kysymys.

Hän muisti, minkä vaikutuksen häneen oli tehnyt vuoden
kuudenkymmenenkuuden tapaus, ja hänessä heräsivät eloon silloiset
sanomattoman tuskalliset tunteet. Hän oli menettänyt suuren määrän
rahaa... mutta se ei ollut ollut julmin puoli asiassa! Julminta oli
ollut se, että hänen oli täytynyt ensi kerran tuntea omassa nahassaan
koko kauppaelämän ehdoton raakuus, jolloin kaikkien hyvien, lempeiden
ja rakastettavien ominaisuuksien ja tunteiden oli täytynyt madella
karkean, alastoman ja vallanhaluisen itsesäilytysvaiston edessä ja
jolloin kärsitty onnettomuus ei herättänyt ystävissä, parhaissa
ystävissä osanottoa ja myötätuntoa vaan — »epäluuloa», kylmää,
edentävää epäluuloa. Eikö hän ollut tiennyt sitä? Oliko hän oikeutettu
sitä ihmettelemään? Kuinka hän olikaan hävennyt myöhemmin parempina
ja voimakkaampina hetkinä, että hän silloisina unettomina öinä oli
kapinoinut inhon vallassa, parantumattomasti haavoitettuna elämän rumaa
ja häpeämätöntä kovuutta vastaan!

Miten joutavaa se oli ollut! Miten naurettavat nuo mielenliikkeet
olivat olleet joka kerran! Miten oli ylimalkaan mahdollista, että
hänessä oli sellaisia herännytkään? Sillä hänen täytyi kysyä itseltään
vielä kerran: Oliko hän käytännön mies vai tunteellinen uneksija?

O, hän oli tehnyt itselleen tuon kysymyksen jo tuhat kertaa ja oli
vastannut siihen voimakkaina hetkinä toisella tapaa ja heikompina
toisin. Mutta hän oli siksi terävänäköinen ja rehellinen, että hänen
täytyi lopultakin tunnustaa olevansa sekoitus kumpaakin.

Koko elämänsä ajan oli hän esiintynyt ihmisten edessä toimenmiehenä;
mutta jos hän oli sitä, eikö hän ollut ollut sitä tietoisen harkinnan
perusteella, goetheläisine mielilauseineen? Hänellä oli siihen aikaan
ollut menestystä... mutta eikö se ollut johtunut vain järkeilyn
pohjalta nousseesta innostuksesta ja tarmosta? Ja kun hän nyt oli
kadottanut nuo tunteet, kun hänen voimansa näytti tyhjentyneen, —
suokoon Jumala, ettei ainiaaksi — eikö se ollut tuon kestämättömän
tilan, hänen sisimmässään riehuvan luonnottoman ja repivän
vastakohtaisuuden seurausta?... Olisivatko hänen isänsä, isoisänsä,
kantaisänsä ostaneet kasvavaa viljaa? Samantekevä!... Samantekevä!...
Mutta he olivat olleet käytännön miehiä, ehjempiä, täydellisempiä.
voimakkaampia, luonnollisempia kuin hän, sitä ei käynyt kieltäminen!...

Hänet valtasi syvä rauhattomuus, liikunnon, tilan ja valon tarve.
Hän työnsi tuolinsa syrjään, meni salongin puolelle ja sytytti monta
lamppua keskipöydän yläpuolella riippuvassa kruunussa. Sitten hän
jäi seisomaan, kiersi hitaasti ja suonenvedontapaisesti pitkien
viiksiensä päitä ja katseli hajamielisesti ympärilleen tuossa
loisteliaasti sisustetussa huoneessa. Se anasti arkihuoneen kera koko
talon päätyleveyden, se oli kalustettu vaaleilla kaarevamuotoisilla
huonekaluilla ja sillä oli suurine konserttiflyygeleineen, jonka
päällä oli Gerdan viululaatikko, flyygelin vieressä seisovine
täyteenahdettuine nuottihyllyineen, leikkelyksin koristettuine
nuottitelineineen ja ovien yläpuolella olevine korkokuvineen, jotka
kuvasivat soittavia amoriineja, täysi musiikkihuoneen leima. Uloke oli
koristettu palmuilla.

Senaattori Buddenbrook seisoi pari kolme minuuttia liikkumatta
paikallaan. Sitten hän ryhdistäysi, meni takaisin arkihuoneeseen,
pistäytyi sieltä ruokasaliin ja sytytti sielläkin lamput. Hän toimitti
jotakin ruokakaapin luona, joi sydäntään rauhoittaakseen tai jotakin
tehdäkseen lasillisen vettä ja lähti sitten nopeasti, kädet selän
takana, talon toisiin pimeisiin huoneisiin. »Tupakkahuoneessa» oli
tummat huonekalut ja puupaneeli. Hän avasi koneellisesti savukekaapin,
sulki sen jälleen ja kohotti pelipöydällä olevan pienen tammisen arkun
kantta, jonka sisällä oli korttipakkoja, merkintäkirjoja ja muita
pelivehkeitä. Hän antoi luisten pelimarkkojen soljua kalisten sormiensa
läpi, sulki kannen ja lähti taas vaeltamaan edelleen.

Tupakkahuoneen vieressä oli pieni kammio, jonka ikkunassa oli
moniväriset ruudut. Siinä ei ollut muuta sisustusta kuin pari kevyttä
tarjoilupöytää, joiden päällä oli liköörilaatikko. Siitä jouduttiin
saliin, joka jälleen suunnattomine parkettilattioineen ja neljine
korkeine, viininpunaisilla verhoilla varustettuine, puutarhaan
päin antavine ikkunoineen ulottui rakennuksen toisesta reunasta
toiseen. Salissa oli pari jykevää, matalaa sohvaa, joiden päällys
oli samanvärinen kuin verhot, ja joukko korkeaselkäisiä tuoleja,
jotka seisoivat vakavina seinäviertä pitkin. Oli myös uuni, jonka
ristikkoluukun taakse oli järjestetty tekohiiliä, jotka punaisine
kiiltopaperiliuskoineen näyttivät aivan luonnollisilta. Peilin edessä
olevalla marmorilevyllä oli kaksi valtavaa kiinalaista vaasia...

Nyt oli koko huonerivi osittain valaistu, aivan kuin juhlan jälkeen,
viimeisen vieraan lähdettyä. Senaattori kulki kerran lattian poikki
pituudelleen ja jäi sitten seisomaan kabinettia vastapäätä olevan
ikkunan ääreen katsoen puutarhaan.

Kuu loisti korkealta repaleisten pilvien lomista, ja suihkukaivon
vesi lipisi hiljaa pähkinäpuun raskaiden oksien alla. Thomas katsoi
huvimajaa, joka oli puutarhan päässä, pientä valkohohtoista pengertä
obeliskeineen, säännöllisiä hiekkakäytäviä, kuohkeita, hiuskarvalleen
tasaisiksi leikattuja kukkasaarekkeita ja ruohokenttiä... mutta koko tuo
siro, täydellinen suhdallisuus kiusasi ja loukkasi häntä sen sijaan
että se olisi suonut hänelle rauhaa. Hän tarttui ikkunanripaan, painoi
otsansa sitä vasten ja antoi ajatusten jälleen vaeltaa tuskallista
latuaan.

Minne ne hänet johtivat? Hän muisti erään lauseen jonka hän äskettäin
oli antanut livahtaa huuliltaan puhuessaan sisarensa kanssa ja joka
heti, kun hän oli sen sanonut, oli suututtanut häntä tarpeettomuudellaan.
Hän oli puhuessaan kreivi Strelitzistä ja maalaisaatelista
ilmaissut selvin sanoin sen mielipiteen, että tuottaja oli
välikauppiaaseen nähden korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa.
Oliko se osuvasti sanottu? Hyvä Jumala, se oli niin äärettömän
yhdentekevää! Mutta oliko hänen asiansa lausua tuo ajatus, herättää se
pohdittavaksi, ylimalkaan keksiä koko ajatusta? Saattoiko hän puolustaa
isänsä, isoisänsä, yhdenkään ammattitoverinsa edessä sitä, että oli
antautumat tuon ajatuksen valtaan ja tullut pukeneeksi sen sanoiksi?
Mies, joka seisoo varmana ammatissaan, tuntee vain sen, puhuu vain
siitä, antaa arvoa vain sille...

Hän tunsi äkkiä veren tulvehtivan kuumana poskilleen, tunsi miten
hän punastui erään toisen muiston johdosta. Hän näki itsensä
kävelemässä veljensä Christianin kanssa Mengstrassen talon
puutarhassa riitaantuneena... Christian oli lausunut epähienolla ja
loukkaavalla tavallaan useiden henkilöiden kuullen sellaista, josta
hän raivostuneena, äärimmäisiin asti kiihtyneenä oli vaatinut tämän
tilille. Pohjaltaan on jokainen kauppias petkuttaja, oli hän sanonut...
Kuinka? Oliko tuo satunnainen, joutava lause niin kovin erilainen kuin
se, mitä hän juuri äsken oli itse sanonut sisarelleen? Hän oli ollut
kuohuksissaan, oli pannut jyrisevän vastalauseen sitä vastaan... Mutta
miten tuo pikkuinen ovela Tony olikaan sanonut? Ihminen kiihtyy vain
silloin...

»Ei!» sanoi senaattori äkkiä ääneen, kohotti kiivaasti päänsä,
ponnahutti itsensä kauemmas ikkunasta ja sanoi taas ääneen: »Nyt sen
pitää loppua!» Sitten hän rykäisi päästäkseen irti epämieluisasta
tuntemuksesta, jonka hänen oman äänensä kuuleminen oli synnyttänyt,
kääntyi ja alkoi astua nopeasti, kädet selän takana, huoneesta
huoneeseen.

»Nyt sen pitää loppua!» toisti hän. »Pitää! Minusta tulee
tyhjäntoimittaja, tylsämielinen, suurempi houkkio kuin Christianista!»
Oli mainio asia, että hän nyt tiesi mihin hän oli ollut
joutumaisillaan! Hänen oli korjattava suuntansa! Väkisin!... Saammepa
nähdä... saammepa nähdä... minkälainen ehdotus hänelle olikaan tehty?
»Sato... Pöppenraden kasvava vilja? Minä suostun!» sanoi hän huohottaen
ja ravistaen toista kättään etusormi ojossa. »Minä suostun!»

Tämä oli niinsanottua uhkapeliä. Tilaisuus kaksintaa kädenkäänteessä
neljänkymmenen tuhannen markan pääoma!... Se oli merkki, viittaus
nousuun! Oli kysymyksessä uusi alku, uusi yritys, jonka vaaranalaisuus
perustui oikeastaan vain siveellisten epäilysten kumoamiseen. Jos se
onnistuisi, oli hän jälleen päässyt entiseen tahtiinsa, saisi takaisin
rohkeutensa, pitelisi taas onnea ja menestystä käsissään sisäisillä
jäntevillä voimillaan...

Tämä tilaisuus oli nyt ainakin livahtava herrojen Strunck &
Hagenströmin käsistä! Seudulla oli liike, joka henkilökohtaisten
suhteiden vuoksi oli etuoikeutettu!... Juuri nuo henkilökohtaiset
suhteet olivat päätekijänä asiassa. Tämä ei ollut mikään tavallinen
kauppa, joka solmitaan kylmästi ja muodollisesti. Sillä oli Tonyn
välityksellä esitettynä puolittain yksityisasian leima, jonka
käsittelyssä tarvittiin hienotunteisuutta ja huomaavaisuutta!
Hermann Hagenström ei olisi ollut paikallaan tässä!... Thomas tahtoi
ottaa tilaisuudesta vaarin, koska oli kauppias, ja jälkeenkin päin,
myydessään, oli hän pitävä puolensa! Toiselta puolen saattoi hän tehdä
ahdinkoon joutuneelle tilanomistajalle palveluksen, johon hän, juuri
hän, sen kautta, että Tony oli tämän rouvan ystävä, oli ainoa oikea
mies. Kirje valmiiksi siis... vielä tänä iltana... ei virkapaperille,
vaan yksityisarkille, johon oli painettu vain »senaattori Buddenbrook»
— kirje, jonka tuli olla mitä huomaavaisin ja jossa hän kysyisi, sopiko
hänen saapua lähipäivinä käymään. Oli se sentään hiukan pulmallinen
asia, hiukan hyllyväpohjainen yritys, jota tuli käsitellä varoen...
Mutta juuri siksi omiaan hänelle!

Ja hänen käyntinsä kiihtyi ja hengityksensä syveni. Hän istahti
hetkiseksi, hypähti pystyyn ja käveli uudelleen huonerivin halki,
ajatteli vielä kerran kaiken alusta alkaen, ajatteli herra Marcusta,
Hermann Hagenströmiä, Christiania ja Tonyä, näki Pöppenraden keltaisen
viljan huojuvan tuulessa, uneksi kauppahuoneen yleisestä noususta, joka
oli seuraava tätä yritystä, karkoitti vihaisesti kaikki empivät äänet,
ravisti kättään ja sanoi: »Minä teen sen!»

Rouva Permaneder aukaisi ruokasalin oven ja huusi hänelle »hyvää yötä!»
Hän vastasi tietämättään. Gerda, josta Christian oli eronnut portilla,
astui sisään, ja hänen erikoisissa, lähekkäin olevissa silmissään oli
musiikin luoma arvoituksellinen ilme. Senaattori jäi koneellisesti
seisomaan hänen eteensä, kysyi koneellisesti espanjalaisen soittoniekan
menestystä ja konsertin kulkua ja sanoi sitten tulevansa myös aivan
heti nukkumaan:

Mutta hän ei mennyt levolle, vaan alkoi taas kulkea. Hän ajatteli
vehnä-, ruis-, kaura- ja ohrasäkkejä, jotka olivat täyttävät »Löwen»,
»Walfischin», »Eichen» ja »Linden» varastohuoneet, mietti hintaa,
jonka tarjoaisi, meni keskiyöllä hiljaa alas konttoriinsa ja kirjoitti
herra Marcuksen steariinikynttilän valossa yhteen menoon kirjeen
herra von Maiboomille Pöppenradeen, kirjeen, joka tuntui hänestä —
hänen lukiessaan sen läpi pää kuumeisena ja raskaana, parhaimmalta ja
hienotunteisimmalta minkä hän koko elämässään oli laatinut.

Tämä tapahtui yöllä vasten toukokuun 27:ttä päivää. Seuraavana päivänä
ilmoitti hän sisarelleen keveästi ja leikkisästi harkinneensa nyt asiaa
joka puolelta ja tulleensa siihen tulokseen, ettei hän voinut antaa
rukkasia herra Maiboomille ja jättää tätä jonkun kiristäjän käsiin.
Toukokuun 30:ntenä lähti hän Rostockiin ja sieltä vuokravaunuissa
maalle.

Hänen mielialansa oli lähipäivinä mitä parhain, hänen käyntinsä
jäntevä ja vapaa, hänen ilmeensä ystävällinen. Hän kiusoitteli
Klothilde-parkaa, nauroi sydämestään Christianin vehkeille, ilvehti
Tonyn kanssa, leikki pyhänä kokonaisen tunnin Hannon kanssa tämän
»korokkeella» toisessa kerroksessa auttaen poikaansa vipuamaan
pikkuruikkuisia viljasäkkejä pieneen tiilenpunaiseen varastoaittaan,
matkien työmiesten pitkäveteisiä hoilaavia huutoja... ja piti
raatihuoneella 3:na päivänä kesäkuuta niin repäisevän hauskan puheen
maailman ikävimmästä asiasta, jostakin verokysymyksestä, että kaikki
kannattivat häntä ja konsuli Hagenström, joka oli vastustanut häntä,
joutui yleisen naurun alaiseksi.




VIIDES LUKU.


Ei puuttunut paljoa — johtuipa se sitten senaattorin
huomaamattomuudesta tai tahdosta — ettei eräs tosiseikka jäänyt unhoon,
tosiseikka, jota nyt rouva Permaneder, joka oli parhaiten ja hartaimmin
perehtynyt sukupapereihin, alkoi toitottaa koko maailmalle. Se oli,
että papereiden mukaan kauppahuoneen perustamispäivä oli heinäkuun
seitsemäs päivä vuonna 1768 ja että nyt koitti tuon perustamisen
satavuotispäivä.

Näytti melkein siltä kuin Thomas olisi tullut kiusaantuneeksi Tonyn
täydellä äänellä huomauttaessa hänelle tästä. Hänen mielialansa ei
ollut pysynyt valoisana. Pian oli hän jälleen tullut hiljaiseksi,
kenties entistä hiljaisemmaksi. Hän saattoi lähteä konttorista kesken
työtä puutarhaan, jossa alkoi kävellä rauhattomasti edestakaisin,
pysähtyen silloin tällöin kuin pidätettynä paikalleen ja peittäen
huoahtaen silmänsä kädellään. Hän ei sanonut mitään, ei purkanut
kenellekään ajatuksiaan... kenellepä hän olisikaan sen tehnyt? Herra
Marcus oli — mikä ihmeellinen näky — ensi kertaa elämässään suuttunut
kumppaninsa ilmoittaessa hänelle lyhyesti Pöppenraden kaupasta ja oli
kieltäytynyt kaikesta osanotosta ja vastuusta. Mutta sisarelleen,
rouva Permanederille, ilmaisi Thomas eräänä torstai-iltana kadulla
erotessaan huolensa tämän mainitessa jotakin Pöppenraden viljasta,
puristi tämän kättä ja sanoi nopeasti ja hiljaa: »Voi Tony, kunpa
minä olisin jo myynyt tuon viljan!» Sitten hän kääntyi äkkiä pois
jättäen Antonie-rouvan ällistyneenä ja liikutettuna kadulle...
Tuo äkillinen kädenpuristus oli ilmaissut murtumaisillaan olevaa
epätoivoa, tuo kuiskauksentapainen lause kauan pidätettyä pelkoa...
Mutta Tonyn yrittäessä toisen kerran palata asiaan oli hän sulkeutunut
sitä suurempaan vaiteliaisuuteen, häveten hetkellistä heikkouttaan,
katkeroituneena siitä, ettei voinut vastata yrityksestä itsensä
edessä...

Ja hän sanoi raskaasti ja kiusaantuneesti: »Voi, hyvä ystävä, jospa
pääsisimme muistamasta koko asiaa!»

»Koko asiaa, Tom! Mahdotonta! Kuinka me voisimme sivuuttaa tuon
tosiseikan? Pitäisikö koko kaupungin unohtaa tuon päivän merkitys?»

»En sanokaan sen olevan mahdollista, sanon vain, että minä mieluummin
näkisin tuon päivän sujuvan huomaamattomasti. On kaunista juhlia
menneisyyttä silloin, kun toivoo hyvää tulevaisuudelta... On mieluisaa
muistella isiään, kun tietää olevansa heidän kanssaan yhtä sekä
toimineensa aina heidän tapansa mukaisesti... Kun tuo juhlapäivä olisi
sattunut parempaan aikaan... En ole juhlimistuulella.»

»Et saa puhua noin, Tom. Et voi tarkoittaa totta, sillä tiedät, että
olisi häpeä, ikuinen häpeä, jos kauppahuone Johann Buddenbrookin
satavuotispäivä menisi ohi kenenkään tietämättä! Olet vain hiukan
hermostunut nyt, ja minä tiedän mistä syystä... vaikka en huomaa mitään
hermostumisen syytä... Mutta kun se päivä on edessä, olet sinä oleva
yhtä iloinen kuin kaikki me muut...»

Hän oli oikeassa, tuota päivää ei saanut sivuuttaa vaieten. Eikä
aikaakaan, niin »Sanomissa» näkyi edeltävä uutinen, jossa luvattiin
vanhan tunnetun kauppahuoneen perinpohjainen historiikki juhlapäivän
ehtiessä — eikä sitäkään olisi tarvittu herättämään arvoisan
kauppasäädyn huomiota. Mutta mitä itse sanottuun sukuun tulee, oli
Justus Kröger ensimmäinen, joka otti asian puheeksi torstaina, ja
rouva Permaneder huolehti siitä, että kunnianarvoisa nahkasalkku
ilmestyi jälkiruoan perästä juhlallisesti pöydälle, ja luki siitä
alkujuhlallisuudeksi edesmenneen Johann Buddenbrookin, Hannon
isoisänisoisän, liikkeen perustajan elämää koskevat päivämäärät. Hän
luki milloin tällä oli ollut nokkosrokko ja milloin oikea rokko,
milloin tämä oli pudonnut alas kolmannesta kerroksesta kuivaushuoneen
lattialle ja milloin hän oli ollut ankarassa kuumetaudissa saaden
raivokohtauksen — luki tämän kaiken uskonnollisella hartaudella. Mutta
se ei vielä riittänyt, hän luki yhä vanhempia asioita, alkaen 16:nnesta
vuosisadasta, jossa kerrottiin vanhimmasta Buddenbrookista, ja vielä
siitäkin taapäin Grabaun raatiherraan ja rostockilaiseen pukuräätäliin
asti, joka oli ollut »hyvin hyvissä varoissa» — tämä oli alleviivattu
— ja jolla oli ollut niin summaton määrä kuolleita ja eläviä lapsia...
»Miten erinomainen ihminen!» huudahti hän ja ryhtyi sitten lukemaan
vanhoja kellastuneita, revenneitä kirjeitä ja juhlarunoja...

       *       *       *       *       *

Herra Wenzel oli luonnollisesti ensimmäinen onnittelija seitsemäntenä
päivänä heinäkuuta.

»Niin, herra senaattori, siitä on nyt sata vuotta!» sanoi hän käytellen
kätevästi partaveistä ja hiomahihnaa... »Ja minä voin sanoa ajaneeni
Buddenbrook-suvun herrojen partoja viisikymmentä vuotta. Sitä ehtii
nähdä yhtä ja toista, kun joutuu ensimmäiseksi puheisiin johtajan
kanssa aamulla... herra konsulivainaja oli myös aina puheliain aamulla
ja kysyi minulta usein: 'Wenzel, mitä te arvelette rukiin hinnasta?
Onko minun myytävä nyt vai vieläköhän se nousisi?'...»

»Niin, Wenzel, enkä minä voi kuvitella koko liikettämme ilman teitä.
Teidän ammattinne on sangen viehättävä, kuten jo monesti olen sanonut.
Kun te aamulla olette tehnyt kierroksenne, olette viisaampi kaikkia
muita, sillä silloin teidän veitsenne alla ovat istuneet melkein kaikki
suurimpien kauppahuoneiden johtajat ja te olette saanut nähdä millä
tuulella kukin heistä on ollut. Ja tuota täytyy jokaisen kadehtia,
sillä se on erittäin mieltäkiinnittävää.»

»Kyllä se on niin, herra senaattori. Mutta mitä herra senaattorin omaan
tuuleen tulee, niin on herra senaattori, jos uskallan huomauttaa, taas
tänään hiukan kalpea!»

»Niinkö? Minulla onkin päänsärky, eikä se arvatenkaan mene aivan heti
ohi, sillä minulta taidetaan tänään vaatia yhtä ja toista.»

»Niin minäkin luulen, herra senaattori. Mielenkiinto on suuri,
hyvin suuri. Katsokaapas, herra senaattori, ulos ikkunasta, kun
minä olen ajanut ensin parran. Siellä on aikamoinen määrä lippuja!
Ja Fischergruben rannassa seisovat 'Wullenwewer' ja 'Friederike
Oeverdieck' aivan liputettuina...»

»No, kiirehtikää sitten, Wenzel, minulla ei ole hetkeäkään liikaa.» —

Senaattori ei tänään pukeutunut ensiksi konttoritakkiinsa, vaan
puki ylleen vaaleihin housuihinsa kuuluvan mustan, avonaisen takin,
jonka välistä näkyi valkoiset pikeeliivit. Aamulla oli odotettavissa
vieraita. Hän heitti viimeisen silmäyksen pukeutumispeiliin, antoi
vielä kerran pitkien viiksiensä kulkea käherrysraudan läpi ja kääntyi
huoahtaen menemään. Päivä alkoi... Kunpa se olisi ollut jo ohi! Kunpa
hän saisi hetkisenkään olla yksin, antaa piirteittensä höltyä! Nyt
täytyi koko päivä ottaa vastaan satojen ihmisten onnentoivotuksia,
vastata joka taholle sopivalla tavalla, löytää sattuvat sanat ja
vivahdukset, vastata kenelle kunnioittavasti, kenelle vakavasti,
kenelle ystävällisesti, sitten taas ivallisesti, leikillisesti,
lempeästi, sydämellisesti... ja illalla oli yöhön asti kestävä
juhla-ateria herroille raatihuoneenkellarissa...

Se ei ollut totta, että hänellä olisi ollut päänsärky. Hän oli
vain väsynyt ja tunsi jälleen, hermojen ensi aamurauhan jälkeen,
joutuvansa kalvavan epämääräisen alakuloisuuden valtaan... Miksi hän
oli valehdellut? Eikö hänellä aina ollut ikäänkuin paha omatunto
pahoinvointinsa johdosta? Minkätähden? Miksi?... Mutta nyt ei ollut
aikaa jäädä tuumimaan tätä.

Hänen astuessaan ruokasaliin tuli Gerda vilkkaasti häntä vastaan.
Hänkin oli jo vastaanottopuvussa. Hänellä oli sileäkuosinen
skottilaisesta kankaasta tehty hame, valkoinen pusero ja sen yllä ohut
silkkinen, hänen paksun kuparinruskean tukkansa värinen zuaavijakku.
Hän paljasti hymyillen leveät, tasaiset hampaansa, jotka olivat vielä
valkoisemmat kuin hänen kauniit kasvonsa, ja hänen silmänsäkin, nuo
lähetysten olevat, arvoitukselliset, ruskeat silmät sinertävine
varjoineen, hymyilivät tänään.

»Minä olen ollut jo monta tuntia jalkeilla, josta voit arvata miten
innokkaasti minä onnittelen sinua.»

»Älä ihmettä! Nuo sata vuotta ovat tehneet vaikutuksen sinuun!»

»Mitä syvimmän vaikutuksen!... Mutta onhan mahdollista, että sen on
saanut aikaan myös yleinen juhlahumu... Mikä päivä! Katsopas tätäkin»,
sanoi hän osoittaen aamiaispöytää, joka oli ympäröity puutarhasta
tuoduin kukkasin. »Tämä on neiti Jungmannin työtä... Mutta älä luule,
että voit juoda teetä nyt. Salongissa odottavat sinua jo suvun
tärkeimmät henkilöt, jotka ovat tuoneet lahjan, johon minäkin olen
hiukan osallinen... Kuule, Thomas, tämä on tietysti vasta alkua.
Minä koetan kestää päivälliseen asti, mutta sitten minä vetäydyn
syrjään, sanon sen jo etukäteen. Taivas on vielä hävyttömän sininen,
vaikka ilmapuntari on laskenut — se näyttää tosin kauniilta lippujen
liehuessa... koko kaupunki on liputettu — mutta se merkitsee myös
hirveätä kuumuutta... Tule nyt toisten luo... teen täytyy odottaa.
Sinun olisi pitänyt nousta aikaisemmin ylös. Nyt sinun täytyy kestää
ensimmäinen liikutus tyhjin vatsoin...»

Konsulitar, Christian, Klothilde, Ida Jungmann, rouva Permaneder ja
Hanno olivat salongissa ja kaksi viimemainittua piteli vaivalla perheen
lahjaa, suurta muistotaulua, pystysuorassa asennossa... Konsulitar
syleili esikoistaan syvästi liikutettuna. »Rakas poikani, tämä on ihana
päivä... ihana päivä...» saneli hän. »Me emme saa milloinkaan lakata
kiittämästä Jumalaa hänen suuresta armostaan... suuresta armostaan...»
Hän itki.

Senaattorin valtasi heikkous äidin syleillessä häntä. Oli kuin hänen
sisimmässään jokin olisi irtaantunut ja jättänyt hänet. Hänen huulensa
värisivät. Hänet valtasi raukea tarve saada jäädä äitinsä syliin,
äitinsä rinnalle, tämän silkkipuvusta leviävään vienoon hajuveden
tuoksuun silmät ummessa, näkemättä enää muuta, tarvitsematta sanoa
muuta... Hän suuteli äitiä ja oikaisi vartalonsa ojentaakseen kätensä
veljelleen, joka puristi sitä hajamielisen ja nolon näköisenä,
jollainen hän oli kaikissa juhlatilaisuuksissa. Klothilde sanoi jotakin
hidasta ja ystävällistä. Ja neiti Jungmann kumarsi ainoastaan syvään,
samalla kuin hänen kätensä hypisteli hopeaisia kellonvitjoja, jotka
riippuivat hänen litteällä rinnallaan...

»Tule tänne, Tom», sanoi rouva Permaneder vapisevin äänin, »me
emme enää jaksa pidellä tätä Hannon kanssa.» Hän kannatti taulua
melkein yksin, sillä Hannon käsivarsissa ei ollut paljon voimaa, ja
oli haltioituneessa uupuneisuudessaan melkein marttyyrin näköinen.
Hänen silmänsä kiilsivät kosteina, hänen poskensa hehkuivat ja hänen
kielenkärkensä liputti samalla epätoivoisen ja vallattoman näköisenä
ylähuulta vasten...

»Niin, nyt on teidän vuoronne!» sanoi senaattori. »Mitäs teillä siinä
on? Heittäkää irti, pannaan se maahan.» Hän asetti taulun flyygelin
viereen seinää vasten ja jäi omaistensa ympäröimänä sen eteen.

Raskas, leikkauksin koristettu pähkinäpuukehys ympäröi lasilla
päällystettyä pahvilevyä, johon oli kiinnitetty kauppahuone Johann
Buddenbrookin neljän omistajan kuvat; näiden nimet ja syntymävuodet oli
merkitty alle kultakirjaimin. Siinä oli erään vanhan öljymaalauksen
mukaan tehty kuva Johann Buddenbrookista, perustajasta, pitkästä
vakavasta herrasta, joka katsoi ankarin, tahdonlujin silmin
kaularöyhyksensä yli; siinä oli Johann Buddenbrookin, Jean Jacques
Hoffsteden ystävän leveät hymyilevät kasvot; siinä oli konsuli Johann
Buddenbrookin kuva kohokauluksen sisään hukkuvine leukoineen, leveine
poimuisine suineen ja henkevine, uskonnollisen haaveilun täyttämine
silmineen; ja viimeksi Thomas Buddenbrookin oma, hiukan nuoremmalta
ajalta oleva kuva... Tyylitelty kultainen rukiintähkä kulki kuvien
välissä, joiden alle, samoin kullalla painettuna, oli merkitty
rinnakkain vuodet 1768 ja 1868. Mutta ylinnä oli korkein goottilaisin
kirjaimin, vanhanaikaisessa muodossaan, kantaisän suvulleen jättämä
lause: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta tee vain
sellaisia kauppoja, että voit nukkua rauhassa yösi.»

Kädet selän takana tarkasti senaattori taulua kauan.

»Niin», sanoi hän viimein pilkallisesti, »hyvä yöuni on tärkeä asia...»
Sitten hän sanoi vakavasti, vaikka hiukan ylimalkaisesti: »Kiitän teitä
sydämellisesti, rakkaat ystävät! Tämä on hyvin kaunis ja syvämielinen
lahja!... Minnekähän me sen panemme? Yksityiskonttoriini?»

»Niin, Tom, sinun kirjoituspöytäsi yläpuolelle yksityiskonttoriisi!»
vastasi rouva Permaneder syleillen veljeään. Sitten hän veti tämän
ikkuna-ulokkeeseen ja osoitti ulos.

Kirkkaan sinistä kesätaivasta vasten liehuivat kaksiväriset liput
jokaisessa Fischergruben talossa Breitestrasselta alkaen satamaan asti,
jossa myöskin »Wullenwewer» ja »Friederike Oeverdieck» olivat liputetut
omistajansa kunniaksi.

»Koko kaupunki on samanlainen», sanoi rouva Permaneder, ja hänen
äänensä vapisi... »Olen jo ollut kävelemässä, Tom. Hagenströminkin
talossa liehuu lippu! Hahaa, eiväthän he muuta voi... Minun tekisi
mieli viskata rikki heidän ikkunansa...»

Thomas hymyili, ja Tony veti hänet takaisin pöydän luo.

»Tässä ovat sähkösanomat, Tom... vasta ensimmäiset, sukulaisten ja
henkilökohtaisten tuttavien tietysti. Kauppaystävien sähkösanomat
menevät tietysti konttoriin...»

He avasivat pari kappaletta, Hampurista ja Frankfurtista tulleet,
herra Arnoldsenin ja hänen omaistensa lähettämän ja Jürgen Krögerin
Wismarista lähettämän... Yhtäkkiä rouva Permaneder punastui.

»Hän on tavallaan hyvä ihminen», sanoi hän työntäen veljelleen
sähkösanoman, jonka hän juuri oli avannut. Sen alla seisoi »Permaneder».

»Mutta aika kuluu», sanoi senaattori aukaisten taskukellonsa kuoren.
»Minä tahtoisin juoda teetä. Tahdotteko olla seuranani? Talo on
myöhemmin oleva kuin kyyhkyslakka...»

Hänen vaimonsa, jolle Ida Jungmann oli antanut merkin, pidätti häntä.

»Silmänräpäys, Thomas... Tiedäthän, että Hannolla on aivan kohta
tuntinsa... Hän tahtoisi lausua sinulle runon... Tule, Hanno. Älä ole
tietävinäsi, että täällä on ketään. Ole aivan rauhallinen!»

Pikku Hannon täytyi loma-aikoinakin — sillä heinäkuussa oli kesäloma
— ottaa yksityisopetusta laskennossa voidakseen seurata luokkansa
mukana. Jossakin Sankt Gertrudin esikaupungin kuumassa kamarissa,
jossa ei haissut varsin hyvältä, odotti häntä punapartainen mies,
jolla oli mustat kynnenalukset, opettaakseen hänelle tuota mahdotonta
kertomataulua. Mutta ensin täytyi hänen lausua isälleen runo jonka hän
oli valmistanut huolellisesti Idan kanssa korokkeellaan...

Hän nojasi flyygeliä vasten puettuna Kööpenhaminasta tuotuun
merimiespukuunsa, jossa oli valkoinen edusta ja paksu merimiessolmu.
Hän seisoi siinä hennot jalat ristissä, pää ja vartalo hiukan syrjin,
arassa ja itsetiedottoman sirossa asennossa. Pari kolme viikkoa sitten
oli hänen pitkä tukkansa leikattu, koska koulussa paitsi tovereita
myös opettajat olivat nauraneet sille. Mutta pään päältä se oli vielä
tuuhea ja kiharainen ja lankesi syvälle alas ohimoille ja hennolle
otsalle. Hän oli luonut alas luomensa, niin että pitkät ruskeat ripset
koskettivat silmien sinertäviä varjoja, ja hänen suljetut huulensa
olivat hiukan vinossa.

Hän tiesi mitä tulisi tapahtumaan. Hän oli alkava itkeä eikä ollut
voiva lopettaa itkulta runoaan, jota ajatellessa sydän pusertui kokoon
samoin kuin sunnuntaina kirkossa herra Pfühlin, urkurin, soittaessa
erästä määrättyä, karmivan juhlallista säveltä... hän oli alkava itkeä
kuten aina, kun häntä tahdottiin esiintymään, kun häntä kuulusteltiin,
kun koetettiin hänen taitoaan ja tarkkaavaisuuttaan, kuten isä halusi
tehdä. Jospa ei äiti olisi sanonut mitään rauhallisuudesta! Sen tuli
olla rohkaisuna, mutta hän tunsi sen vaikuttavan toisin. Tuossa he nyt
kaikki seisoivat ja katsoivat häneen. He pelkäsivät ja odottivat, että
hän rupeaisi itkemään... ja oliko silloin mahdollista ettei hän olisi
itkenyt? Hän kohotti luomensa ja etsi katseellaan Idaa, joka hypisteli
kellonvitjojaan ja nyökkäsi hänelle juron vilpittömällä tavallaan. Ja
hänet valtasi halu hiipiä tämän kaulaan, kannatuttaa itsensä pois ja
kuulla vain Idan syvän, matalan äänen sanovan: »Ole huoleti, Hanno, ei
sinun tarvitse lausua...»

»No poikaseni, annapas kuulua», sanoi senaattori lyhyeen. Hän oli
istahtanut nojatuoliin pöydän ääreen ja odotti. Hän ei hymyillyt — ei
tänään senkään vertaa kuin muissa tämänkaltaisissa tilaisuuksissa.

Vakavana, toinen kulmakarva koholla tarkasti hän pikku Hannon vartaloa
tutkivin, melkein kylmin silmin.



Hanno kohentausi. Hän siveli kädellään flyygelin sileäksikiilloitettua
pintaa, loi aran katseen kaikkiin läsnäolijoihin ja sanoi hiljaisella,
hiukan karhealla äänellä, rohkaistuneena isoäidin ja Tony-tädin
lempeästä katseesta: »Paimenen pyhä... kirjoittanut Uhland.»

»Voi hyvä ystävä, eihän tuo ole mitään!» huusi senaattori. Ei se sovi,
että sinä seisot soittokoneen luona kädet ristissä vatsan päällä...
Seiso suorana ja lausu ääneen! Se on ensimmäinen ehto. Mene tuonne
oviverhojen väliin! Ja sitten pää pystyyn... ja käsivarret hiljaa
sivuilla...»

Hanno asettui arkihuoneen kynnykselle ja laski käsivarret alas.
Kuuliaisesti kohotti hän päänsä, mutta piti luomensa niin alhaalla,
ettei silmiä näkynyt ollenkaan. Luultavasti niiden alla oli jo
kyyneleitä.

»Nyt Herran päivä on», aloitti hän aivan hiljaa, mutta sitä kovempaa
kajahti hänen isänsä ääni, kun tämä keskeytti hänen lausuntansa:
»Esitystä alkaessa on ensin kumarrettava, kuulepas, poikani! Ja sitten
paljon äänekkäämmin. Vielä kerran, ole hyvä! 'Paimenen pyhä'...»

Tämä oli julmaa, ja senaattori tiesi kyllä riistävänsä siten lapsen
viimeisenkin rohkeuden ja vastustuskyvyn. Mutta poika ei saanut antaa
riistää rohkeuttaan! Hän ei saanut joutua ymmälle! Hänen täytyi
osoittaa lujuutta ja miehekkyyttä... »Paimenen pyhä...!» toisti hän
vaativasti ja kehoittavasti...

Mutta Hannon itsehillintä oli loppunut. Hänen päänsä riippui
rinnalla ja hänen oikea kätensä, joka pisti esiin hentona, kelmeänä
ja sinisuonisena kudotun merimiespuvun tummansinisestä, ankkurilla
varustetusta ahdassuisesta hihasta, kouri suonenvedontapaisesti
oviverhon brokadikudosta.

»Nyt Herran päivä on», alkoi hän uudestaan, mutta siihen se loppui.
Hänet valtasi niin rajaton sääli itseään kohtaan, että ääni kieltäytyi
tottelemasta ja kyyneleet kumpusivat auttamattomasti esiin luomien
alta. Ja hän alkoi äkkiä ikävöidä sellaisia öitä, jolloin hän oli
maannut pienessä kaulataudissa tai kuumeessa sängyssään ja jolloin Ida
oli tullut antamaan hänelle juotavaa ja pannut hellästi uuden kääreen
hänen otsalleen... Hän kääntyi syrjin, painoi päänsä kättä vasten,
jolla hän piti kiinni oviverhosta, ja nyyhkäisi.

»No, tästä ei ole suurta huvia!» sanoi senaattori vihaisesti ja nousi
paikaltaan. »Mitä sinä itket? Siinä olisi itkun syytä, ettet sinä
tämmöisenä päivänä voi pusertaa itsestäsi sen verran tarmoa, että
tuottaisit minulle ilon. Oletko sinä tyttö? Mikä sinusta tulee, jos et
muuta tapojasi? Aiotko aina kylpeä kyynelissä, kun sinun on puhuttava
ihmisille?...»

Minä en puhu milloinkaan ihmisille, ajatteli Hanno epätoivoisesti.

»Mieti asiaa iltapäivään asti», päätti senaattori puheensa. Ja Ida
Jungmannin polvistuessa kasvattinsa eteen, kuivatessa tämän silmät ja
puhellessa tälle puoleksi nuhdellen, puoleksi lempeän lohduttavasti,
meni hän ruokasaliin.

Kun hän joi nopeasti teetään, poistuivat konsulitar, Tony, Klothilde
ja Christian. Heidät oli kutsuttu Gerdan luo päivälliselle yhdessä
Krögereiden, Weinschenkien ja Buddenbrookin naisten kanssa, senaattorin
ottaessa osaa raatihuoneen herrakutsuihin, jonne hänen oli pakko mennä,
tekipä mieli tai ei, mutta jossa hän ei aikonut viipyä kovin pitkään,
sillä hän tahtoi vielä tavata omaisensa kotonaan.

Hän joi kukkasilla reunustetun pöydän ääressä kuuman teensä teevadilta,
söi nopeasti munan ja veti portailla pari haikua savukkeestaan.
Grobleben tuli puutarhan puoleisesta eteisestä herraansa vastaan
portaiden alapäähän, nytkin, kuumimman kesän aikana, villainen
huivi kaulassaan. Hänellä oli kenkä vasempaan käteen pistettynä,
kenkäharja oikeassa, pitkulainen tippa riippui taaskin nenänpäässä.
Hän seisahtui ruskean karhun viereen, joka piteli käpäliensä välissä
käyntikorttilautasta.

»Kyll', herra senateeri, sata vuotta... ja toinen on köyhä ja toinen on
rikas...»

»Hyvä, Grobleben, hyvä on!» Ja senaattori pisti kolikon käteen,
joka piteli kenkäharjaa, minkä jälkeen hän astui eteisen läpi
vastaanottokonttoriin, joka oli lähinnä. Pääkonttorissa tuli häntä
vastaan kassanhoitaja, pitkä mies, jolla oli uskolliset silmät,
esiintuodakseen huolitelluin sanoin henkilökunnan onnentoivotukset.
Senaattori kiitti häntä parilla sanalla ja meni paikalleen ikkunan
ääreen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt vilkaista esillä oleviin
sanomalehtiin ja avata postin, kun ulommaiseen eteiseen vievälle ovelle
kolkutettiin ja sieltä ilmestyi onnittelijoita.

Huoneeseen astui varastotyömiesten lähetystö, kuusi hajareisistä
karhumaisen vahvaa miestä, jotka liikuttelivat suutaan äärimmäisen
alamaisin ilmein ja pyörittelivät lakkejaan. Heidän puhemiehensä
sylkäisi ruskean purusyljen huoneen lattialle, kohotti housujaan
ja alkoi puhua järkytetyllä äänellä »sadasta vuodesta» ja »vielä
monesta sadasta vuodesta»... Senaattori lupasi heille huomattavan
palkankorotuksen tältä viikolta, jonka jälkeen he poistuivat.

Sitten tuli veroitusvirkailijakunta onnittelemaan esimiestään
ammattinsa puolesta. Näiden poistuessa työntyi ovesta sisään joukko
merimiehiä, jotka oli lähetetty perämiestensä johdolla edustamaan
senaattorin laivaveistämöön kuuluvaa »Wullenweveriä» ja »Friederike
Oeverdieckiä» jotka sattumalta olivat satamassa. Ja sitten tuli
viljankantajien lähetystö mustiin puseroihin, polvihousuihin
ja silintereihin puettuna. Välillä ilmestyi myös yksityisiä
onnittelijoita, kuten räätälimestari Stuht Glockengiesserstrassen
varrelta, musta takki villapaitansa päällä, ja pari naapuria, näiden
joukossa myös kukkakauppias Iversen. Samoin eräs vanha valkopartainen
kirjeenkantaja, kirjeenkantaja, jolla oli korvarenkaat, — lystikäs
äijä, jota senaattori hyvinä päivinä oli kutsunut kadulla tavatessaan
»herra ylipostimestariksi»; tämä huusi jo ovelta: En minä sitä varten
herra senaattori, en minä sitä varten! Kyllä minä tiedän, että
toiset luulevat jokaisen saavan täällä jotakin... mutta en minä sitä
varten...!» Kuitenkin otti hän kiitollisesti vastaan kolikkonsa...
Ja tätä menoa jatkui jatkumistaan. Kellon ollessa puoli yksitoista
ilmoitti sisätyttö, että senattorin rouva oli ottanut vastaan
ensimmäiset vieraat salongissa.

Thomas Buddenbrook lähti konttorista ja kiiruhti pääportaita ylös.
Salongin ovella hän viivähti puoli minuuttia peilin edessä, järjesti
kravattinsa ja veti silmänräpäyksen sisäänsä hajuveden tuoksua
nenäliinastaan. Hän oli kalpea, vaikka hänen ruumiinsa oli hikinen;
hänen kätensä ja jalkansa olivat kylmät. Konttorissa tapahtunut
vastaanotto oli kuluttanut hänen voimansa melkein loppuun... Hän
hengähti ja astui sisään. Auringonpaisteisessa salongissa tapasi
hän konsuli Huneuksen, puutavaratukkukauppiaan, joka oli tullut
onnittelulle vaimonsa, tyttärensä ja tämän miehen, herra senaattori
tohtori Gieseken kera Travemündestä, jossa he, kuten useimmat kaupungin
hienot perheet, viettivät kesää, mutta josta he nyt kaikki olivat
tulleet kaupunkiin vartavasten Buddenbrookin riemujuhlan kunniaksi.

Ei oltu istuttu kolmea minuuttia salongin vaaleilla, kuperilla
nojatuoleilla, kun sisään astui konsuli Oeverdieck, pormestari-vainajan
poika ynnä tämän puoliso, syntyisin Kistenmaker; ja konsuli Huneuksen
heittäessä hyvästejä kohtasi hän ovella veljensä, jolla oli yksi
miljoona vähemmän, mutta sen sijaan senaattorin arvonimi.

Nyt oli vierasten tulva alkanut. Suuri, valkoinen ovi soittavia
amoriineja esittävine korkokuvineen sulki tuskin hetkeksikään näkyvistä
aurinkoista porraskäytävää, jossa vieraita liikkui lakkaamatta ylös
ja alas. Mutta koska salonki oli tilava ja ryhmiin kerääntyneet
kävijät viihtyivät keskenään, oli tulijoiden luku paljon suurempi
kuin menijäin, ja kohta vapautettiin palvelustyttö oven avaamisesta
ja sulkemisesta ja seisoskeltiin myös eteisen parkettilattialla.
Kuuluu nais- ja miesäänten sorinaa, puhetta, leikinlaskua, äänekästä,
rattoisaa naurua, joka kaikuu porraskäytävän pylväiden välissä ja
kohoaa himmeää lasikattoa kohti; kumarrellaan, pudistetaan toistensa
käsiä, ja senaattori Buddenbrook vastaanottaa milloin portaiden
yläpäässä, milloin ulokkeen suulla, vakavasti ja muodollisesti
mumistuja tai sydämellisesti lausuttuja onnentoivotuksia. Sitten
saapuu pormestari tohtori Langhals, komea, tanakkavartaloinen herra,
jonka ajeltu leuka katoaa valkoisen kaulaliinan solmuun; hänellä
on lyhyt harmaa poskiparta ja väsynyt valtiomiehenkatse, ja häntä
tervehditään joka puolelta suurella kunnioituksella. Ja tuossa on
viinikauppias konsuli Eduard Kistenmaker vaimoineen, syntyisin
Möllendorpf, ynnä hänen veljensä ja liikekumppaninsa Stephan,
senaattori Buddenbrookin uskollisin ystävä ja kannattaja rouvansa,
erittäin terveen tilanomistajan tyttären kera. Leskirouva, senaattorin
rouva Möllendorpf, prameilee keskellä salongin sohvaa, ja hänen
poikansa, herra konsuli August Möllendorpf, ja miniänsä Julchen,
syntyisin Hagenström, saapuvat myös samassa, ilmaisevat onnittelunsa
ja liikkuvat tervehtien seuran keskellä. Konsuli Herman Hagenström on
löytänyt sopivan tuen raskaalle vartalolleen portaiden kaidepuusta
ja juttelee nyt, raskaasti punaiseen partaansa hengittäen, litteä
nenä ylähuulen päällä riippuen, herra senaattori tohtori Cremerin,
poliisimestarin kanssa, jonka harmaan ja ruskean kirjava parta ympäröi
hänen viekkaan näköisiä, lempeästi hymyileviä kasvojaan. Jostakin
vilahtavat myös virallisen syyttäjän, lakitieteentohtori Moritz
Hagenströmin terävät harvat hampaat ja hänen hampurilaisen vaimonsa,
syntyisin Puttfarken, kauniit kasvot. Vanha tohtori Grabow pitää hetken
verran kädessään senaattori Buddenbrookin oikeaa kättä ja jättää sen
seuraavassa silmänräpäyksessä rakennusmestari Voigtin puristettavaksi.
Ja portailta ilmestyy maallikon pukuun puettuna, vain pitkän takin
osoittaessa hengellistä arvokkuutta, pastori Pringsheim, kädet ojossa
ja kirkastunein kasvoin. Friedrich Wilhelm Marcus myöskin on läsnä. Ne
herrat, jotka edustavat jotakin virkakuntaa, senaattia, porvaristoa tai
kauppakamaria, esiintyvät hännystakeissa. — Kello on puoli kaksitoista.
Kuumuus on tukahduttava. Talon rouva on neljännestunti sitten
vetäytynyt pois seurasta...

Äkkiä kuuluu alhaalta töminää ja jalkojen raapimista, aivan kuin ovesta
pyrkisi sisään paljon väkeä yht'aikaa, ja samassa kajahtaa eteisestä
kova, komentava ääni, joka kuuluu talon joka soppeen... Kaikki
rientävät kaiteen ääreen, tunkeilevat portaissa, salongin, ruokasalin
ja tupakkahuoneen ovilla ja koettavat kurkistaa alas. Ja alhaalla
järjestyy parastaikaa viisitoista- kaksikymmenmiehinen soittokunta
ruskeatekotukkaisen herran komentamana, jonka leveät keltaiset
tekohampaat vilahtelevat hänen puhuessaan... Mitä on tekeillä? Konsuli
Peter Döhlmann saapuu kaupunginteatterin soittokunnan kera! Hän nousee
voittoisan näköisenä portaita, heiluttaen ilmassa ohjelmapinkkaa!

Ja sitten alkaa tolkuton sointujen sekamelska tässä kaiultaan
mahdottomassa paikassa, äänikilpailu, jossa ylinnä kaikuu iso, rämisten
toitottava pasuuna, jota eräs paksu mies puhaltaa epätoivoisen
näköisenä; ja tuosta räminästä, jolla tahdotaan kunnioittaa
Buddenbrookin sukua sen merkkipäivänä, selviää esiin koraali: »Nyt
Herraa kiittäkää», sitä seuraa parafraasi Offenbachin »Kauniista
Helenasta» ja sitten useita kansanlaulusovitelmia... Se on sangen laaja
ohjelma.

Kaunis ajatus, kiitos Döhlmannin! Onnitellaan konsulia, eikä kukaan ole
halukas lähtemään ennen konsertin loppua. Seisoskellaan ja istutaan
salongissa ja porrasholvistossa, kuunnellaan ja puhellaan...

Thomas Buddenbrook seisoo Stephan Kistenmakerin, senaattori tohtori
Gieseken ja rakennusmestari Voigtin kanssa pääportaiden toisella
puolen viimeisen, tupakkahuoneeseen johtavan oven luona, lähellä
toiseen kerrokseen johtavia portaita. Hän seisoo nojaten seinään,
sanoo silloin tällöin sanan ympärillään seisoville ja katsoo muuten
äänettömänä kaiteen yli ilmaan. Kuumuus on yhä lisääntynyt, käynyt yhä
painostavammaksi, mutta pian voidaan toivoa sadetta, sillä lasi-ikkunan
yli kulkevista varjoista päättäen on taivaalla pilviä. Ja noita varjoja
tulee yhä enemmän ja enemmän, niin että nopeasti vaihtuva valo koskee
silmiin. Vähän väliä himmenee kullatun stukon, messinkisen kruunun ja
läkkisoittimien loiste, ja välähtää sitten taas kirkkaaksi... Vain
kerran viipyy varjo hiukan kauemmin, jolloin kattoikkunaa vasten kuuluu
viiteen kuuteen otteeseen hienoa ritinää: sataa epäilemättä hiukan
rakeita. Sitten taas valahtaa auringonpaiste yli koko talon.

On lamaannuksen tiloja, jolloin kaikki se, mikä meitä kiusaa
säännöllisissä oloissa, herättäen tervettä vastenmielisyyttä, painaa
meidät raukean, painostavan, äänettömän ärtymyksen valtaan... Tähän
tilaan oli Thomas Buddenbrookin saattanut pikku Johannin käytös, tässä
tilassa hänet pysytti koko juhlatilaisuuden hälinä, eikä hän parhaalla
tahdollaankaan voinut vapautua siitä. Useampaan kertaan koetti hän
jännittää voimiaan, kirkastaa katsettaan ja vakuuttaa itselleen, että
tämä oli kaunis tilaisuus, jonka täytyi kohottaa hänen mieltään ja
täyttää hänet ilolla. Mutta vaikka soittokoneiden häly, äänten sorina
ja ihmispaljouden näkeminen tärisyttivät hänen hermojaan ja herättivät
hänessä samalla, hänen muistaessaan menneisyyttä ja isäänsä, heikkoa
liikutusta, teki häneen kuitenkin tuon huonon musiikin kuuleminen,
koko tuo arkipäiväinen, kursseista ja päivällisistä puheleva seura
naurettavan ja kiusallisen vaikutuksen... ja juuri tämä liikutuksen ja
vastenmielisyyden ristiriita saattoi hänet umpean epätoivon tilaan...

Neljännestä yli kaksitoista, kaupunginteatterin soittokunnan ohjelman
kallistuessa kohti loppuaan, sattui välikohtaus, joka ei millään
tavoin häirinnyt tai keskeyttänyt vallitsevaa juhlahumua, mutta joka
virallisen luonteensa johdosta pakotti talon isännän poistumaan
hetkiseksi vieraittensa luota. Pääportaita nousi näet juuri soiton
vaiettua, monista vieraista hölmistyneenä, konttorin nuorin oppilas,
lyhyt, kyttyräselkäinen nuorukainen, jonka neuvottomuudesta punoittava
pää oli vaipunut entistä syvemmälle hartioiden väliin; hän heilutti
liioitellun huolettomasti luonnottoman pitkää, laihaa käsivarttaan
näyttääkseen vaivattomalta ja piteli toisessa paperia, sähkösanomaa.
Ylös tultuaan etsi hän arasti silmillään johtajaansa ja keksittyään
tämän alkoi lähestyä tätä nopeasti, mutisten anteeksipyyntöjä vieraiden
ohi työntyessään.

Hänen hämminkinsä oli aivan turha, sillä kukaan ei kiinnittänyt
huomiota häneen. Vilkaisemattakaan sinne päin, jutellen rauhassa
edelleen, tehtiin hänelle tilaa ja huomattiin tuskin sitäkään, että hän
ojensi kumartaen senaattori Buddenhrookille sähkösanoman, jonka jälkeen
tämä siirtyi pois Kistenmakerin, Gieseken ja Voigtin seurasta lukemaan
sitä. Tänäänkin, vaikka useimmat sähkösanomat olivat onnitteluja,
täytyi konttoriaikana toimittaa viipymättä ja ehdottomasti perille
jokainen sähkösanomatieto.

Toiseen kerrokseen noustessa tekivät portaat mutkan, jatkuen eteenpäin
salin suuntaisena palvelusväen portaita kohti, josta eräs sivuovi johti
saliin. Toisen kerroksen portaita vastapäätä oli luukku, jonka takana
olevan hissilaitoksen avulla nostettiin ruoka keittiöstä yläkertaan.
Sen alla oli seinää vasten suurehko pöytä, jonka ääressä sisätyttö
tavallisesti puhdisti hopeoita. Siihen nyt senaattori seisahtui
kääntäen selkänsä kyttyräselkäiselle oppilaalle ja mursi sähkösanoman.

Yht'äkkiä revähtivät hänen silmänsä niin suuriksi, että jokainen, joka
olisi nähnyt sen, olisi peräytynyt hätkähtäen, ja hän vetäisi niin
kiivaasti henkeä, että se kuivasi hänen kurkkunsa ja sai hänet yskimään.

Hän sai sanotuksi: »Hyvä on». Mutta takaa kuuluva äänten sorina teki
sen kuulumattomaksi. »Hyvä on», toisti hän; mutta vain alku oli
kuuluva, loppu tuli kuiskaten.

Kun ei senaattori liikahtanut, kääntynyt, eikä antanut pienintäkään
merkkiä taaksepäin, alkoi kyttyräselkäinen oppilas liikutella
levottomasti jalkojaan. Sitten hän teki eriskummallisen kumarruksensa
ja lähti portaita alas.

Senaattori Buddenbrook jäi pöydän ääreen. Hänen kätensä, jotka
pitelivät avattua sähkösanomaa, riippuivat velttoina, ja hengittäen yhä
nopeasti, vaivaloisesti ja haukkoen, vartalon huojuessa edestakaisin,
pudisti hän herkeämättä, tolkuttomasti, aivan kuin salaman lyömänä
päätään. »Hiukan rakeita... hiukan rakeita...»jupisi hän. Mutta sitten
hänen hengityksensä syveni ja tyyntyi ja hänen liikkeensä kävivät
hitaammiksi; hänen puoleksi ummistuneisiin silmiinsä tuli väsynyt,
verhottu, melkein murtunut ilme, sitten hän kääntyi, nyökäten raskaasti
päätään.

Hän aukaisi saliin vievän oven ja astui sisään. Verkalleen, pää
painuksissa, kulki hän tuon välkkyvälattiaisen avaran huoneen poikki ja
vaipui toiselle ikkunan luona olevalle tummanpunaiselle nurkkasohvalle.
Täällä oli hiljaista ja viileätä. Puutarhasta kuului suihkukaivon
lirinä, kärpänen lensi suristen ikkunaruutua vasten, ja alhaalta
kuuluvat äänet kaikuivat tänne vain epäselvänä muminana.

Hän laski väsyneesti päänsä patjalle ja sulki silmänsä. »Hyvä on, hyvä
on», hän mutisi. Ja sitten hän sanoi vielä kerran syvään hengähtäen,
tyytyväisesti, vapautuneesti: »Oikein hyvä!»

Jäsenet velttoina ja kasvoilla rauhallinen ilme lepäsi hän tuossa
asennossa viisi minuuttia. Sitten hän ojentihe, taittoi sähkösanoman
kokoon, työnsi sen povitaskuunsa ja nousi, aikoen palata vieraittensa
luo.

Mutta samassa vaipui hän inhon vallassa takaisin patjalle. Soitto...
soitto! Nyt se taas alkoi, ollen esittävinään jotakin laukkaa,
jossa patarumpu ja messinkihelistimet määräsivät tahdin, toisten
soittimien pysymättä läheskään aina perässä. Se oli räiskävä, räikyvä,
teeskentelemättömässä hillittömyydessään sietämätön sotku, jonka
keskeyttivät pikkolon hullut hujaukset, —




KUUDES LUKU.


»Bach! Sebastian Bach, armollinen rouva!» huudahti herra Edmund
Pfühl, Marian-kirkon urkuri, joka mitteli innoissaan salongin lattiaa
Gerdan istuessa kasvot hymyilevinä käteen nojaten flyygelin ääressä
ja pikku Hannon kököttäessä jakkarallaan kuuntelevan näköisenä, kädet
polven ympärillä... »Aivan niin... olette aivan oikeassa... hän sai
aikaan, että soinnullisuus voitti kontrapunktin... hän on nykyaikaisen
sointuopin aikaansaaja, aivan oikein! Mutta minkä kautta? Täytyykö
minun sanoa teille minkä kautta? Kontrapunktisen tyylin kehittymisen
kautta — te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä! Mikä siis on ollut
tuon kehityksen eteenpäintyöntävä aate? Sointuoppiko? Ehei! Ei
suinkaan! Vaan kontrapunkti, armollinen rouva! Kontrapunkti!... Mihin
olisivat yksinomaiset sointuopilliset kokeilut johtaneet, sanokaapas?
Varoitan teitä... niin kauan kuin kieleni kääntyy, varoitan pelkistä
sointuopillisista kokeiluista!»

Hän joutui tästä alasta puhuessaan ylen suuren innostuksen valtaan,
jota hän ei koettanut salata, sillä hän tunsi olevansa kotonaan
tässä salongissa. Joka keskiviikkoiltapäivä ilmestyi hänen roteva,
neliskulmainen, jonkun verran korkeahartiainen hahmonsa ruskeaan
takkiin puettuna, jonka liepeet ulottuivat polviin asti, salongin
kynnykselle, josta hän astui Bechstein-flyygelin ääreen aukaisten
hellävaroen sen kannen soittokumppaniaan odottaessaan, järjesti
viulunuotit leikkauksin koristetulle nuottitelineelle ja soitteli
sitten aluksi sujuvia juoksutuksia pään heilahdellessa milloin millekin
puolelle.

Uskomattoman vahva tukankasvu, lukematon joukko pieniä, säännöllisiä,
ketunruskean ja harmaan kirjavia kiharoita sai tuon pään näyttämään
luonnottoman suurelta ja raskaalta, vaikka se liikkui vapaasti pitkän,
suurella aataminomenalla varustetun kaulan päässä, joka kohosi esiin
alaspäinkäännetyn kauluksen sisästä. Hoitamattomat, pöyheät, hiusten
väriset viikset ulkonivat kauemmas kasvoista kuin vähäpätöinen
töppönenä... Hänen pyöreiden silmiensä alla, jotka olivat ruskeat ja
kirkkaat ja jotka soittaessa näyttivät katsovan haaveellisesti asioiden
näkyvää kuorta syvemmälle, oli iho pullistunut hiukan pussimaisesti...
Nuo kasvot eivät olleet merkilliset, ainakaan niissä ei ollut erittäin
voimakkaan ja valppaan älyn leimaa. Hänen luomensa olivat enimmäkseen
puoliummessa, ja usein riippui hänen ajettu leukansa, huulten pysyessä
suljettuina, velttona ja tahdottomana alas; se soi suulle pehmeän,
hartaasti itseensäsulkeutuneen, tyhmähkön ja antautuvan ilmeen,
jollaisen tapaa sikeään uneen vaipuneella ihmisellä...

Muuten hänen luonteensa ankaruus ja arvokkuus oli omituisesti
vastakohtainen tuolle ulkonaiselle pehmeydelle. Edmund Pfühl oli
laajalti tunnettu urkuri, eivätkä hänen kontrapunktiset tietonsa
olleet pysyneet hänen synnyinkaupunkinsa muurien sisällä. Pientä
kirkkosävellajeja käsittelevää kirjasta, jonka hän oli julkaissut,
suositeltiin parissa kolmessa konservatooriossa yksityisesti
tutkittavaksi, ja hänen fuugiaan ja urkusommitelmiaan soitettiin siellä
täällä, missä Jumalaa kunnioitettiin uruilla. Nuo sävellykset, kuten
myös hänen sunnuntaisin Marian-kirkossa soittamansa fantasiat, olivat
moitteettomia, täynnä mahtavaa, ankaran teeman siveellis-johdonmukaista
arvokkuutta.

Niiden olemus oli vieras kaikelle maalliselle kauneudelle, eikä
niiden ilmaisema musiikki liikuttanut kenenkään maallikon puhtaasti
inhimillistä tunnetta. Niistä puhui, niissä riemuitsi voitonvarmana
askeettiseksi uskonnoksi muodostunut tekniikka—omaksi tarkoituksekseen,
loukkaamattomaksi pyhyydeksi korotettu taito.. Edmund Pfühl
vähäksyi kaikkea sulosointuisuutta ja puhui aivan kylmästi melodian
kauneudesta. Mutta ihmeellistä: hän ei sittenkään ollut mikään kuiva
ihminen ja kaavoihin kangistunut vanhapoika. »Palestrina!» saattoi
hän sanoa mahtipontisesti ja peloittavan ankarasti. Mutta heti sen
jälkeen, soitellessa vanhoja musiikkiteoksia, olivat hänen kasvonsa
sulaa pehmeyttä, haltioitumista ja haaveilua, ja hänen silmänsä
katsoivat etäisyyteen kuin häämöittäisi hänelle siellä kaiken
tulevaisen viimeinen pyhä välttämättömyys... Se oli soittoniekan
katse, joka näyttää samalla elävältä ja tyhjältä, siksi että se on
siirtynyt syvempään, puhtaampaan, tahrattomampaan ja täydellisempään
todellisuuteen kuin minkä meidän ajatuksemme käsittää ja kielelliset
käsitteemme voivat ilmaista.

Hänen kätensä olivat suuret, pehmeät, näköjään aivan nivelettömät ja
täynnä kesakkoja — ja ääni, jolla hän lausui Gerda Buddenbrookille:
»Nöyrin palvelijanne, armollinen rouva!» tämän työntäessä syrjään
oviverhot arkihuoneesta tullessaan, kuului myös pehmeältä ja ohuelta,
aivan kuin pala olisi tarttunut hänen henkitorveensa.

Kohoten hiukan tuoliltaan ja tarttuen pää alasluotuna kunnioittavasti
hänelle ojennettuun käteen, antoi hän vasemman käden sormien jo painaa
selvästi kvinttisoinnun, jonka jälkeen Gerda otti stradivariuksensa ja
viritti nopeasti, tarkalla korvalla viulunkielet.

»Bachin G:molli konsertti, herra Pfühl. Minusta adagio-osa sujui vielä
jokseenkin puutteellisesti...»

Ja urkuri löi alkusävelen. Mutta tuskin olivat ensimmäiset soinnut
seuranneet toisiaan, kun käytävän ovi tavallisesti aukeni hyvin hiljaa
ja varovasti ja pikku Johann hiipi äänettömin askelin maton poikki
nojatuolia kohti. Siihen hän kyyristyi, kietoi kädet polviensa ympäri,
pysyi hiljaa kuin hiiri ja kuunteli sekä itse soittoa että mitä sen
ohessa puhuttiin.

»No Hanno, kuuluuko musiikki hyvältä?» kysyi Gerda tauon tultua
kääntäen lähekkäin olevat silmänsä, joihin soitto oli synnyttänyt
kostean kiillon, poikaan päin...

Silloin poika nousi paikaltaan ja ojensi äänettömästi kumartaen kätensä
herra Pfühlille; tämä silitti hiljaa ja hellästi hänen vaaleanruskeita
hiuksiaan, jotka kähertyivät niin kauniisti otsalla ja ohimoilla.

»Kuuntele sinä vain, poikaseni, se on oikein!» sanoi hän lempeän
varmasti, ja lapsi katsoi hiukan arasti urkurin suurta aataminomenaa,
joka nousi hänen puhuessaan ylös, mutta luiskahti heti sen jälkeen
hiljaa ja nopeasti takaisin, kuin ei se olisi malttanut odottaa soiton
ja puheen jatkoa.

Pätkä Haydnia, joku sivu Mozartia, yksi Beethovenin sonaatti, siinä
illan ohjelma. Mutta sitten sattui se ihme, että herra Pfühl, Gerdan
etsiessä nuotteja viulu kainalossa, herra Edmund Pfühl, Marian-kirkon
urkuri, eksyi välisoittoineen aivan outoon tyyliin, jossa hänen
kauas katsoville silmilleen siinsi kaino, vaatimaton onni... Hänen
sormistaan puhkesi nyt kukkiva, laulava sävel, josta vähitellen, ensin
hiljaa ja häipyen, sitten yhä kirkkaampana ja ytimekkäämpänä, taitavan
kontrapunktin säestämänä, kehkeytyi vanhanaikaisen juhlallinen, mainion
vaikuttava marssiaihe... Nousu, keskitys, ylimeno... johon Gerdan viulu
yhtyi _fortissimossa_. Mestarilaulajien alkusoitto oli menossa.

Gerda Buddenbrook oli uudemman musiikin intohimoinen kannattaja. Mutta
herra Pfühliin nähden oli hänen intonsa kilpistynyt niin kiihkeään
vastarintaan, että hän aluksi oli epäillyt tokko hän ollenkaan saisi
tätä puolelleen.

Sinä päivänä, jolloin hän oli ensi kertaa asettanut Pfühlin eteen
»Tristan ja Isolde» pianosovitelman ja pyytänyt tätä soittamaan, oli
urkuri hypähtänyt paikaltaan kahdenkymmenenviiden tahdin jälkeen ja
kulkenut äärimmäisen vastenmielisyyden vallassa ulokkeen ja flyygelin
väliä.

»Minä en soita tätä, armollinen rouva; olen alamaisin palvelijanne,
mutta minä en soita tätä! Tämä ei ole mitään musiikkia... uskokaa
minua... minä luulen ymmärtäväni hiukan oikeaa musiikkia! Tämä on
kaaosta, herjausta, jumalanpilkkaa ja hulluutta! Se on hajuvesin
höystettyä moskaa! Se on kaiken siveellisyyden loppu taiteessa!
Minä en soita!» Tämän sanottuaan oli hän taas istahtanut tuolille,
aataminomenan liikkuessa ylös ja alas, soittanut nieleskellen ja
ontosti yskähdellen vielä kaksikymmentäviisi tahtia ja sulkenut sitten
flyygelin kannen huutaen:

»Hyi! Ei, taivahan taatto, tämä menee liian pitkälle! Suokaa anteeksi,
armollinen rouva, mutta puhun suoraan... Te maksatte minulle palkkaa,
olette vuosikausia korvannut vaivani... ja minä elän vaatimattomissa
oloissa. Mutta ennemmin minä luovun virastani kuin suostun moisiin
kataluuksiin...! Ja tuo lapsi istuu tuolla. Hän on pujahtanut sisään
musiikkia kuulemaan! Tahdotteko myrkyttää hänen henkensä?»

Mutta vaikka hän riehui ja äksyili, sai Gerda hänet vähä vähältä,
tottumuksen ja suostuttelun avulla kuitenkin puolelleen.

»Pfühl», hän sanoi, »olkaa oikeudenmukainen ja suhtautukaa asiaan
levollisesti: Hänen uusi sointukäsittelynsä saa teidät ymmälle...
Teistä on Beethoven hänen rinnallaan puhdas, selvä ja luonnollinen.
Mutta muistakaa, että Beethovenkin saattoi pois suunniltaan vanhaan
tapaan koulutetut aikalaisensa... ja itse Bachia syytettiin soinnin
ja selvyyden puutteesta!... Puhutte siveellisyydestä... mutta mitä
te tarkoitatte musiikin siveellisyydellä? Ellen erehdy, on se kaiken
hedonismin vastakohta. No niin, sitä on tässä. Samoin kuin Bachin
musiikissa. Suurenmoisempana, tietoisempana, syvempänä kuin Bachilla.
Uskokaa minua, Pfühl, tämä musiikki on teille sisäiseltä olemukseltaan
vähemmän vieras kuin luulette!»

»Silmänkääntämistä ja viisastelua — suokaa anteeksi», mutisi herra
Pfühl. Mutta toinen oli oikeassa: tuo musiikki oli hänelle pohjaltaan
vähemmän vieras kuin mitä hän oli alussa luullut. Tosin hän ei
milloinkaan oppinut sulattamaan oikein Tristania, vaikka hän viimein
Gerdan pyynnöstä sovitti erittäin onnistuneesti »Liebestod»-kohtauksen
viululle ja pianolle. Eräät »Mestarilaulajien» osat saivat hänen
lausumaan ensimmäisen tunnustuksen sanan... ja sen jälkeen alkoi
hänessä herätä vastustamaton rakkaus tuohon taiteeseen. Hän ei
tunnustanut sitä, hän melkein säikähti sen keksiessään ja kielsi
sen nyreästi. Mutta hänen soittokumppaninsa ei tarvinnut enää
kiusata häntä, vanhojen mestarien ihailustaan huolimatta, siirtymään
johtoaiheiden elämään; ja silloin hänen katseessaan syttyi tuo ilme,
joka kuvasti kainoa, melkein harmillista onnea. Soiton jälkeen saattoi
kyllä syntyä kiistaa tämän taidetyylin suhteesta ankarampaan tyyliin,
mutta eräänä päivänä selitti herra Pfühl huomanneensa olevansa
pakoitettu, joskaan asia ei liikuttanut häntä henkilökohtaisesti,
liittämään kirkkotyyliä koskettelevaan kirjaansa lisäyksen, jossa
käsiteltiin »vanhojen sävellajien käyttöä Richard Wagnerin kirkko- ja
kansanlaulumusiikissa».

Hanno istui tapansa mukaan hiiskahtamatta tuolillaan, pienet kädet
polvien ympärillä, kaivertaen kielellään erästä poskihammasta, jonka
johdosta suu joutui hiukan vinoon asentoon. Suurin, rävähtämättömin
silmin katsoi hän äitiään ja herra Pfühliä. Hän kuunteli heidän
soittoaan ja heidän puheitaan, ja niin tapahtui, että hän jo elämänsä
alkuaskeleita ottaessaan alkoi pitää musiikkia erittäin tärkeänä,
vakavana ja syvänä asiana. Hän ei ymmärtänyt heidän keskustelustaan
kuin jonkun sanan; suurin osa meni hänen lapsellisen ymmärryksensä yli.
Mutta kun hän siitä huolimatta tuli yhä uudelleen ja saattoi istua
tuntimääriä paikallaan ikävystymättä, johtui se siitä, että hänen
pienessä sydämessään oli herännyt usko, rakkaus ja kunnioitus musiikkia
kohtaan.

Hän oli vasta seitsemän vuoden vanha yrittäessään etsiä pianosta eräitä
sointuyhdistelmiä, jotka olivat tehneet erityisen syvän vaikutuksen
häneen. Äiti katsoi häneen hymyillen, paransi hänen mykän innon
vallassa muovailemiaan sointuja ja neuvoi sitten, että sitä tai tätä
ääntä ei saanut jättää pois, muuten ei syntynyt kokonaisuutta. Ja pojan
korva vahvisti todeksi sen mitä hänelle sanottiin.

Annettuaan pojan olla vielä jonkun aikaa omissa oloissaan päätti Gerda,
että tämän oli ruvettava soittamaan pianoa.

»Pelkään, ettei hänestä ole solistiksi», sanoi hän herra Pfühlille,
»ja minä olen oikeastaan iloinen siitä, sillä sillä alalla on
varjopuolensa. En puhu solistin riippuvaisuudesta säestykseen nähden,
joskohta sekin saattaa käydä sangen vaikeaksi seikaksi, ja minä olen
omasta puolestani iloinen, että olen saanut teidät... Mutta siinä
saattaa olla se vaara, että voi luisua enemmän tai vähemmän paljaan
taituruuden orjaksi... Näettekös, minä tiedän siitä asiasta jotakin.
Tunnustan suoraan, että minun käsitykseni mukaan musiikki alkaa vasta
hyvin suuren taituruusmäärän jälkeen. Ylä-äänen jännittynyt keskitys,
sen muodostus ja vivahdusrikkaus, polyfonian liikkuessa tajunnassa vain
hyvin hämäränä yleisenä käsitteenä, saattaa johtaa keskinkertaisen
soittajan helposti ulkonaisen sointuisuuden huolehtimiseen ja
ajatteluun, jota on myöhemmin vaikea korjata. Minä rakastan viuluani
ja olen saavuttanut koko sievän taituruuden, mutta piano on minusta
oikeastaan sittenkin korkeampi soitin... Tarkoitan näin: piano on
soitin, jolla saattaa esittää monipuolisempia ja rikkaampia sävelkuvia,
se on musiikillisen jälleenluomisen verrattomin keino, ja sen
hallitseminen merkitsee minulle läheisempää, selvempää ja laajempaa
musiikin välitystä... Kuulkaahan, herra Pfühl, tahtoisin teidät itsenne
poikani opettajaksi. Mitä arvelette? Tiedän tässä kaupungissa olevan
pari kolme soitonopettajaa — luullakseni naisia, mutta ne ovat vain
sellaisia »soitonopettajia»... Ymmärrättehän mitä minä tarkoitan...
Ei hänen tarvitse oppia tusinataituriksi, vaan ymmärtämään hiukan
musiikkia... Teihin minä luotan. Te suhtaudutte asiaan vakavammin.
Ja saattepa nähdä, että hän on edistyvä johdollanne. Hänellä on
Buddenbrookien kädet... Buddenbrookit osaavat ottaa kaikki noonit ja
desiimit. — Mutta ne eivät vielä milloinkaan tätä ennen ole välittäneet
siitä», päätti hän nauraen puheensa. Ja herra Pfühl lupasi ryhtyä
opetukseen.

Tästä alkaen kävi hän talossa myös maanantai-iltapäivin antaakseen
opetusta pikku Johannille, Gerdan istuessa arkihuoneessa. Hän ei
tehnyt sitä tavanomaisten kaavojen mukaan, sillä hän tunsi lapsen
mykän, kiihkeän opinhalun vaativan muutakin kuin hiukan pianonsoiton
alkeita. Heti kun ensimmäiset vaikeudet oli voitettu, rupesi hän
jo helppotajuisessa muodossa selvittämään teoreettista puolta ja
sointuopin perusteita. Ja Hanno ymmärsi, sillä se oli vain sen
uudistamista, minkä hän oli oikeastaan tietänyt jo aikaisemmin.

Herra Pfühl mukautui niin paljon kuin suinkin lapsen kiihkeään
edistyshaluun. Hän tahtoi hellällä huolenpidolla keventää
lyijypainoja, joilla aine ehkäisee mielikuvituksen lentoa ja intoisaa
ponnistusta. Hän ei vaatinut liian suurta sorminäppäryyttä skaalojen
harjoittamisessa, taikka se ei ollut vielä tuon harjoittelun
tarkoitusperä. Se, mihin hän pyrki ja minkä hän pian saavutti, oli
selvä, laaja ja perinpohjainen yleiskatsaus kaikkiin äänilajeihin
— sisäinen ja ymmärtävä katsaus niiden keskinäiseen yhteyteen ja
sukulaisuuteen, tuo vaistomainen herrauden tunne soittokoneeseen
nähden, joka johtaa mielikuvitteluun ja improvisoimiseen...
Liikuttavalla hienotunteisuudella tyydytti hän tuon pienen,
soiton kuulemisen hemmoitteleman oppilaan henkiset tarpeet, jotka
suuntautuivat vakavan musiikin alalle. Hän ei häirinnyt tämän mielialan
syvyyttä ja juhlallisuutta arkipäiväisten laulelmien harjoittamisella.
Hän pani pojan soittamaan koraaleja eikä antanut ainoankaan soinnun
mennä ohi osoittamatta soinnun siirtymisen lainmukaisuutta.

Gerda seurasi neuleensa tai kirjansa äärestä opetuksen kulkua.

»Te teette enemmän kuin olen osannut odottaa», sanoi hän herra
Pfühlille. »Mutta ettekö opeta hänelle liikoja? Eikö tuo ole
ennenaikaista? Teidän opetustapanne on minun nähdäkseni suunnattoman
luovaa laatua... Monesti hän jo koettaa sävellellä, mutta ellei hän
ole opetustapanne tasalla, ellei hän ole kyllin lahjakas, ei hän opi
mitään...»

»Kyllä hän on sen tasalla», sanoi herra Pfühl nyökäten. Katson välistä
hänen silmiään... niissä kuvastuu niin paljon — mutta hänen suunsa
pysyy suljettuna. Myöhemmin, kun elämä on sulkeva sen vielä tiukemmin,
on hän ehkä saava tilaisuuden puhua...»

Gerda katsoi tuota kömpelövartaloista soittoniekkaa, jolla oli
ketunväriset hiukset, pussit silmien alla, pöyheät viikset ja suuri
aataminomena — sitten hän ojensi tälle kätensä ja sanoi: »Kiitoksia,
Pfühl. Te tarkoitatte hyvää, eikä sitä tiedä mitä te vielä hänestä
teette.»

Ja Hannon kiitollisuus tuota opettajaa kohtaan, hänen antaumuksensa
hänen johdettavakseen oli rajaton. Hän, joka huolimatta kaikista
lisätunneista istui tylsänä ja toivottomana laskutaulujensa
ääressä, käsitti flyygelin ääressä kaiken mitä herra Pfühl hänelle
sanoi, käsitti ja omaksui sen, kuten ihminen omaksuu vain sen,
mikä jo ennemmin on kuulunut hänelle. Mutta Edmund Pfühl itse oli
hänen mielestään kuin suuri enkeli, joka otti hänet syliinsä joka
maanantai-iltapäivä kantaakseen hänet arkipäivän kurjuudesta lempeän,
suloisen ja lohdullisen vakavuuden sointuvaan valtakuntaan....

Monesti tapahtui opetus herra Pfühlin asunnossa eräässä suuressa
vanhassa suippopäätytalossa, jossa oli paljon viileitä käytäviä ja
komeroita ja jossa herra Pfühl asui aivan yksin vanhan emännöitsijänsä
kanssa. Ja monesti sai pikku Hanno Buddenbrook tulla sunnuntaina
jumalanpalveluksen aikaan hänen luokseen Marian-kirkon urkulehterille,
ja se oli toista kuin istua muiden kanssa alhaalla. Korkealla
seurakunnan yläpuolella, vielä paljon korkeammalla saarnatuolissa
seisovaa pastori Pringsheimiä, istuivat he kaksi valtavien
soittoaaltojen keskellä, joita he yhdessä hallitsivat ja ohjailivat.
Sillä Hanno sai joskus auttaa opettajaansa rekisterin käyttelyssä,
mikä täytti hänet ilolla ja ylpeydellä. Mutta kun virren loppusoitto
oli ohi, kun herra Pfühl oli hitaasti nostanut kaikki sormensa
koskettimilta, jättäen vain perusbassosävelen hiljaa ja juhlallisesti
kaikumaan — ja kun sitten tunteellisen taidepaussin jälkeen herra
pastori Pringsheimin muunteleva ääni alkoi kaikua saarnastuolin
katoksen alta, tapahtui usein, että herra Pfühl alkoi pilkata saarnaa
ja nauraa pastori Pringsheimin frankkilaisvoittoiselle ääntämistavalle,
hänen pitkille, suljetuille tai terävästi korostetuille vokaaleilleen,
hänen huokauksilleen ja synkkyyden ja kirkastuksen ilmeen äkkinäisille
vaihteluille hänen kasvoillaan. Ja Hanno nauroi myös hiljaa ja erittäin
huvitettuna; sillä katsomatta toisiinsa ja sanomatta sitä toisilleen
tiesivät nuo kaksi ylhäällä istujaa kuitenkin, että kummastakin
tuo saarna oli jokseenkin joutavaa loruamista ja että varsinainen
jumalanpalvelus oli se, minkä he suorittivat, mutta mitä pastori ja
hänen seurakuntansa luultavasti pitivät vain sivuseikkana: nimittäin
musiikki.

Se vähäinen ymmärtämys, jota herra Pfühl tunsi saavansa osakseen
suorituksistaan noiden senaattoreiden, konsuleiden ja porvareiden
puolelta, oli hänen alituinen surunsa aihe, ja siitäkin syystä piti
hän mielellään rinnallaan pienen oppilaansa, jolle hän ainakin
saattoi hiljaa huomauttaa, että se, mitä hän äsken oli soittanut, oli
ollut erittäin vaikeata. Hän sävelsi mitä ihmeellisimpiä teknillisiä
sovitteluja. Hän oli laatinut erään sävelmän, joka oli samanlainen
alusta ja lopusta lukien, ja perustanut tuolle aiheelle kokonaisen
»ravunkulku»-fuugan. Saatuaan sen valmiiksi laski hän murheellisen
näköisenä kädet helmaansa. »Ei sitä huomaa kukaan», sanoi hän
toivottomasti päätään pudistaen. Ja sitten hän kuiskasi pastori
Pringsheimin saarnatessa: »Tämä oli ravunkulku-mukaelma, Johann.
Sinä et tiedä mitä se merkitsee... se on teeman toisinto lopusta
alkaen, viimeisestä nuotista ensimmäiseen... se on hyvin vaikeata.
Tulet myöhemmin tietämään mitä se merkitsee... Mutta minä en tule
milloinkaan kiusaamaan sinua sillä, enkä pakottamaan sinua muodostamaan
sellaisia... Ei sitä tarvitse osata. Mutta älä usko niitä, jotka
väittävät niitä musiikillisesti arvottomiksi sepustuksiksi. Tätä
taidemuotoa ovat käyttäneet kaikkien aikojen suuret säveltäjät. Vain
laiskat ja keskinkertaiset soittajat hylkäävät tällaiset harjoitukset
ylpeydessään. Tulee oppia olemaan nöyrä, pane mieleesi tämä, Johann.»

Huhtikuun viidentenätoista päivänä vuonna 1869, täyttäessään kahdeksan
vuotta, soitti Hanno suvun kuullen äitinsä kanssa pienen oman tekemänsä
sävellyksen, yksinkertaisen aiheen, jonka hän oli keksinyt, havainnut
merkilliseksi ja kehittänyt hiukan. Tietenkin oli herra Pfühlillä,
jolle hän oli näyttänyt sen, ollut yhtä ja toista muistuttamista.

»Mikäs teatraalinen loppu tämä on, Johann! Eihän se sovi ollenkaan
edelliseen! Alku on hyvä, mutta miten sinä siirryt yhtäkkiä H-duurista
neljännesasteen kvarttisekstisointuun, jossa on alennettu terssi? Se ei
ole mitään. Ja sitten sinä vielä olet merkinnyt siihen tremolon. Sinä
olet varmaan varastanut sen jostakin... Mistä se on kotoisin? Jopa minä
tiedänkin. Sinä olet kuunnellut liian tarkasti, kun minun on täytynyt
soittaa äidillesi eräänlaista musiikkia... Muuta loppu, lapseni, sitten
se on koko sievä kappale.»

Mutta juuri tuota mollisointua ja loppua piti Hanno kaikkein
tärkeimpänä, ja tämä huvitti hänen äitiään niin suuresti, että se sai
jäädä. Hän otti viulunsa, soitti mukana ylä-äänen ja mukaili sitten,
Hannon soittaessa vielä kerran teeman aivan yksinkertaisesti, diskantin
kolmaskymmeneskahdesosajuoksutuksiksi. Se kaikui suurenmoiselta. Hanno
suuteli äitiään onnesta loistaen, ja niin he sitten esittivät kappaleen
huhtikuun viidentenätoista päivänä suvulle.

Konsulitar, rouva Permaneder, Christian, Klothilde, konsuli ja rouva
Kröger, johtaja ja rouva Weinschenk, Breitestrassen Buddenbrookin
naiset ja neiti Weichbrodt olivat Hannon syntymäpäivän kunniaksi
syöneet päivällistä kello neljä senaattorin ja hänen rouvansa luona;
nyt he istuivat salongissa katsoen kuuntelevina lasta, joka istui
merimiespuvussaan flyygelin ääressä, sekä Gerdaa, joka seisoi siinä
omalaatuisessa kauneudessaan ja hienoudessaan, alkaen ensin g-kielellä
mahtavan kantileenen ja päättäen sen erehtymättömällä taituruudella
helmeilevään, säihkyvään kadenssiin. Hänen viulunkäyränsä kahvassa
oleva hopealanka välkkyi kaasulamppujen valossa.

Hanno ei ollut voinut syödä juuri mitään, vaan oli ollut kalpea
jännityksestä; mutta nyt hän oli niin innoissaan sävellyksestään,
joka kahden minuutin kuluttua jo oli oleva loppuunsoitettu, että hän
unohti kaiken ympärillään olevan. Tuo pieni sävelluoma oli enemmän
harmoonista kuin rytmillistä laatua, ja vastakohta, joka oli olemassa
yksinkertaisten, alkeellisten ja lapsellisten musikaalisten keinojen
ja tärkeän, innokkaan, melkeinpä kiihkeän esityksen välillä, vaikutti
varsin merkilliseltä. Hanno painosti jokaista siirtymäsäveltä työntäen
päätään eteenpäin ja koetti, istuen aivan tuolin reunalla, antaa joka
soinnulle oman vivahduksensa pedaalien avulla. Ja jos pikku Hannon
tarkoitus oli herättää huomiota — joskin se kohdistui vain häneen
itseensä — oli se laadultaan enemmän herkkää kuin tehostavaa laatua.
Jokin aivan yksinkertainen soinnullinen taidetemppu muuttui hänen
käsissään tarkoitetun, hitaan korostuksen kautta salaperäisen ja
ihmeellisen tärkeäksi. Jokin toinen sointu, harmonia, sävelyhdistelmä
sai, Hannon kohottaessa kulmiaan ja tehdessä vartalollaan huojuvan,
keinuvan liikkeen, äkillisen vaimennuksen kautta hämmästyttävän
vaikutusvoiman... Ja viimein tuli loppu, Hannon rakas loppu, joka
alkuperäisen yksinkertaisessa ylevyydessään oli kaiken huippu. Hiljaa
ja kellonpuhtaasti, viulun helmeilevien juoksutusten säestämänä, kuului
aivan hiljaa, _pianissimo_, e-mollisointu tremoloineen... Se kasvoi,
paisui hitaasti, Hannon soittaessa täyttä _fortea_ dissoneeraavan,
perussävellajiin johtavan Cis'in. Ja stradivariuksen ympäröidessä
tuonkin Cis'in sävelhyrskyllään lisäsi Hanno vielä sen vaikutusta
paisuttaen sen _fortissimoon_. Hän viivytteli viime säveltä, viivytteli
yhä. Mitä tuo viimeinen sävel merkitsi, tuo hurmaava, vapautunut
vaipuminen takaisin H:duuriin? Sanomatonta onnea, ääretöntä, ihanaa
tyydytystä. Rauhaa! Autuutta! Taivasta!... Ei vielä... ei vielä! Vielä
hetkinen viivytystä, jännitystä, jonka oli oltava sietämätön, jotta
tyydytys olisi sitä suloisempi... Vielä viimeinen, viimeinen pisara
tuota pakottavaa, ahdistavaa kaipausta, koko olemuksen janoisaa ikävää,
tuota äärimmäistä, kouristuksenomaista tahdon ponnistusta, jolla hän
pidätti täyttymyksen ja vapautuksen, koska tiesi, että onni kestää vain
silmänräpäyksen... Hannon vartalo taipui verkalleen eteenpäin, hänen
silmänsä suurenivat, hänen suljetut huulensa värisivät, ja hän hengitti
sysäyksittäin nenän kautta... nyt hän ei enää voinut vastustaa hurmion
hetkeä. Se tuli, valtasi hänet, eikä hän vastustanut sitä. Hänen
lihaksensa laukesivat, hänen päänsä vaipui raueten ja antautuvasti
olkapäälle, hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kaihoisa, melkein
tuskallisen autuaallinen hymy väreili hänen suunsa ympärillä, kun hän
pedaalia käyttäen, — viulun sävelten kuiskiessa, kuohuessa ja keinuessa
hänen tremolonsa ympärillä, liittäen juoksutuksiinsa myös bassoääniä, —
vaipui takaisin H: duuriin, kohotti sävelen _fortissimoon_ ja lopetti
sen lyhyesti ja jälkikaiuttomasti.

Tuon soiton tekemä vaikutus ei mitenkään voinut olla samanlainen
kuulijoihin nähden kuin Hannoon itseensä. Rouva Permaneder ei
esimerkiksi ollut ymmärtänyt mitään koko asiasta. Mutta hän oli nähnyt
lapsen hymyn, hänen vartalonsa taipumisen, hänen pienen, hellästi
rakastetun päänsä painumisen sivulle... ja tuo näky oli liikuttanut
mitä syvimmin hänen herkkää hyväntahtoisuuttaan.

»Kuulitteko, miten tuo poika soitti! Kuulitteko?» huudahti hän,
rientäen melkein itkien Hannon luokse ja sulkien hänet syliinsä...
»Gerda, Tom, hänestä tulee uusi Mozart, Meyerbeer, uusi...» ja
löytämättä kiireessä kolmatta samanarvoista mestaria, alkoi hän
suudella veljenpoikaansa, joka istui vielä paikallaan kädet sylissä,
aivan uupuneena ja hajamielisin silmin.

»Älähän, älähän nyt Tony!» sanoi senaattori hiljaa. »Mitä joutavia sinä
ajat hänen päähänsä...»




SEITSEMÄS LUKU.


Thomas Buddenbrook ei ollut syvimmässä sydämessään tyytyväinen pikku
Johannin lahjoihin ja kehitykseen.

Hän oli kerran, huolimatta kaikkien poroporvareiden arvelevista
päänpudistuksista, tuonut kotiinsa Gerda Arnoldsenin siksi että oli
tuntenut itsensä kyllin voimakkaaksi ja vapaaksi osoittamaan tavallista
hienostuneempaa makua, vahingoittamatta silti porvarillista kykyään.
Mutta pitikö nyt tämän lapsen, tämän kauan kaivatun perillisen, jolla
sentään ulkonaisesti oli niin monta isänsukuunsa kuuluvaa piirrettä,
muodostua kokonaan äitinsä kaltaiseksi? Oliko hän, josta isä oli
toivonut elämäntyönsä onnellisempaa ja menestyksellisempää jatkajaa,
jäävä vieraaksi koko sille ympäristölle, jossa hän oli kutsuttu elämään
ja toimimaan, vieraaksi myöskin isälleen?

Gerdan viulunsoitto oli merkinnyt Thomakselle tähän asti, samoin kuin
hänen ihmeelliset silmänsä, joita Thomas rakasti, tumma kuparinruskea
tukkansa, koko hänen hurmaava ulkomuotonsa, vain erästä puolta,
viehättävää lisäominaisuutta hänen erikoisessa olemuksessaan. Mutta
nyt, kun oli pakko huomata, miten taipumus musiikkiin, joka oli hänelle
itselleen vieras, jo näin nuorena, alusta alkaen, valtasi myös hänen
poikansa, muuttui se hänen mielessään vihamieliseksi voimaksi, joka
oli asettunut hänen ja hänen poikansa väliin, — poikansa, josta hän
oli aikonut kasvattaa oikean Buddenbrookin, voimakkaan käytännön
miehen, jonka toimintahalu oli suuntautuva ulospäin, vallan ja mahdin
tavoitteluun. Ja nykyisessä ärtyneessä tilassaan tunsi Thomas, että tuo
vihamielinen voima uhkasi saattaa hänet muukalaiseksi omassa talossaan.
Hän ei kyennyt lähestymään musiikkia siten kuin Gerda ja tämän ystävä,
herra Pfühl; ja Gerda, joka oli yksipuolinen ja kiihkeä taidetta
koskevissa asioissa, vaikeutti sitä vielä todellakin julmalla tavalla.

Ei hän ollut ikinä uskonut musiikkia niin vieraaksi suvulleen kuin
miksi se nyt osoittautui. Hänen isoisänsä oli mielellään soittanut
toisinaan huilua, ja hän itse oli aina kuunnellut kernaasti keveän
siroja, suruisan kaihomielisiä tai hilpeän reippaita sävelmiä. Mutta
jos hän ilmaisi mieltymyksensä johonkin sellaiseen, saattoi Gerda
kohauttaa olkaansa ja sanoa säälivästi hymyillen: »Kuinka se on
mahdollista, ystäväni! Eihän sillä ole pienintäkään musikaalista
arvoa...»

Hän vihasi tuota »musikaalista arvoa», tuota sanaa, jossa hän ei
nähnyt muuta kuin kylmää kopeutta. Se sai hänet, Hannon istuessa
saapuvilla, nousemaan vastarintaan. Tapahtui useamman kerran, että hän
sellaisen tilaisuuden sattuessa suuttui ja huudahti: »Rakkahimpani, tuo
'musikaalinen arvo’ on minun mielestäni sangen mauton valtti!»

Ja toinen vastasi: »Thomas, sanon sinulle kerta kaikkiaan, ettet
sinä ole ikinä oppiva ymmärtämään musiikkia taiteena; vaikka olet
älykäs mies, ei se sinusta koskaan ole oleva muuta kuin pieni
jälkiruokahauskutus ja korvan hurmio. Näät jo siitä, miten vieras
ala musiikki on sinulle, ettei musikaalinen makusi oikeastaan
ollenkaan vastaa muita tarpeitasi ja taipumuksiasi. Mikä sinua
miellyttää musiikissa? Eräänlainen helppohintainen optimismin henki,
jolle sinä nauraisit harmistuneesti, jos tapaisit sen jossakin
kirjassa, ja viskaisit koko kirjan nurkkaan. Tuskin syntyneen toiveen
nopeaa täyttymystä... Kouriintuntuvaa aulista tyydytystä... Käykö
elämässä niin?... Käykö elämässä? Onko elämä jonkin kauniin sävelmän
kaltainen?... Tuo on lapsellista ihanteellisuutta.»

Thomas ymmärsi hänet, ymmärsi mitä hän tarkoitti. Mutta hän ei
voinut seurata Gerdaa tunteellaan eikä käsittänyt, miksi sävelmät,
jotka virkistivät häntä tai saivat hänet liikutuksen valtaan, olivat
arvotonta rihkamaa — ja kappaleet, jotka saivat hänet nyreälle
mielelle tai ymmälle, edustivat korkeinta musikaalista arvoa. Hän
seisoi temppelin edustalla, jonka kynnykseltä Gerda karkoitti hänet
säälimättömällä kädenliikkeeltä... ja murheissaan näki hän, miten Gerda
katosi sen sisään pojan kanssa.

Hän ei osoittanut surua, jolla hän seurasi yhä enenevää vieraantumista
itsensä ja pikku poikansa välillä, ja poikansa suosiontavoittelu
olisi hänestä ollut hirveän alentavaa. Päivisin hänellä oli hyvin
vähän aikaa olla poikansa kanssa. Aterioiden aikana hän kohteli tätä
hyväntahtoisella suopeudella, jossa oli rohkaisevan kovuuden vivahdus.
»No, hyvä veli», sanoi hän taputtaen Hannoa pari kertaa päälaelle ja
istuutuen hänen viereensä vaimoaan vastapäätä... Mitä kuuluu? Mitä
sinä olet hommannut? Lukenut... ja soittanut? Se on oikein. Mutta
älä soita liikaa, muuten sinulla ei enää ole halua muuhun ja voit
jäädä luokalle!» Ei yksikään lihas hänen kasvoissaan ilmaissut sitä
huolestunutta jännitystä, jolla hän odotti, miten Hanno suhtautuisi
hänen sanoihinsa ja vastaisi hänelle; ei mikään ilmaissut hänen
sisimpänsä tuskallista kokoonkiristymistä, kun lapsi loi vain aran
katseen häneen päin kullanruskeista, sinertävien varjojen ympäröimistä
silmistään, katseen, joka ei edes kohonnut hänen kasvojensa tasalle —
ja painui sitten ääneti lautasensa yli.

Olisi ollut joutavaa välittää tuosta lapsellisesta avuttomuudesta.
Heidän yhdessä ollessaan, lautasia vaihdettaessa, oli hänen
velvollisuutensa jutella hiukan pojan kanssa, koetella häntä hiukan,
tutkia hänen käytännöllistä huomiokykyään... Montako asukasta
kaupungissa oli? Mitkä kadut veivät Traven rannasta ylemmäs kaupunkiin?
Mitkä olivat liikkeeseen kuuluvien varastohuoneiden nimet? Reipas ja
rohkea vastaus! — Mutta Hanno oli ääneti. Ei uhmatakseen isäänsä eikä
tuottaakseen tälle pahaa mieltä. Mutta kaupungin asukkaat, kadut, jopa
varastohuoneetkin, jotka tavallisissa olosuhteissa eivät liikuttaneet
häntä vähääkään, herättivät hänessä, kun ne asetettiin kuulustelun
esineiksi, ääretöntä vastenmielisyyttä. Hän oli saattanut tulla pöytään
hilpein mielin, olipa ehkä puhellutkin isänsä kanssa, — mutta heti kun
keskustelu sai hiukankaan tutkintoa muistuttavan luonteen, painui hänen
mielialansa alle nollan ja hänen vastustuskykynsä murtui kokonaan.
Hänen silmänsä verhoutuivat, hänen suunsa ympärille ilmestyi arka ilme
ja hänet valtasi suuri surullinen tunne isän varomattomuuden johdosta,
jolla tämä nyt pilasi aterian hauskuuden itseltään ja kaikilta muilta,
vaikka tiesi tuollaisten yritysten hyödyttömyyden. Kyyneleiden
sumentamin silmin katsoi hän alas lautaselleen. Ida töykkäsi häntä ja
kuiskasi hänelle katujen ja varastoaittain nimet. Mutta se oli turhaa,
turhaa! Hän ei ymmärtänyt Hannoa. Tiesihän hän nuo nimet, ainakin
osittain, ja olisi ollut helppo täyttää isän toivomukset jossakin
määrin; mutta häntä esti siitä jokin voittamattoman surullinen tunne...
Ankara sana, haarukan kopautus pöytään pelästytti hänet. Hän katsahti
äitiinsä ja Idaan ja koetti puhua. Mutta jo ensi tavut hukkuivat
nyyhkytyksiin; se ei käynyt. »Olkoon!» huusi senaattori vihaisesti.
»Ole vaiti! En tahdo kuulla mitään! Ei sinun tarvitse luetella
mitään nimiä! Saat istua mykkänä ja tyhmänä kaiken ikäsi!» Ja ateria
lopetettiin äänettömän huonotuulisuuden vallassa.

Mutta tuo haaveellinen heikkous, tuo itkeskely, tuo täydellinen
reippauden ja tarmon puute oli se kohta, johon senaattori perusti
Hannon kiihkeää musiikki-intoa koskevat epäilynsä.

Hannon terveys oli aina ollut heikko. Varsinkin hänen hampaansa
olivat jo kauan olleet monenlaisten kipujen ja häiriöiden
aiheena. Maitohampaiden puhkeaminen myötäseuraavine kuumeineen
ja kouristuskohtauksineen oli vähällä viedä häneltä hengen. Ja
myöhemminkin olivat hänen ikenensä vähän väliä tulehtuneet ja
työnsivät ajoksia, jotka mamsseli Jungmann, niiden kypsyttyä, puhkaisi
parsinneulalla. Nyt hampaiden vaihtumisen aikaan olivat kivut vielä
kovemmat. Hän sai kokea tuskia, joihin hän oli menehtyä, ja vietti
monet yöt valvoen, hiljaa ähkien ja itkien, lievän kuumeen vallassa,
jolla ei ollut muuta syytä kuin tuo hampaiden tuottama kipu. Hampaat,
jotka olivat päältäpäin yhtä kauniit ja valkoiset kuin hänen äitinsä
hampaat, mutta heikkoa ja haurasta lajia, kasvoivat vinoon ja painoivat
toinen toisiaan. Ja että kaikki tuo epäsäännöllisyys ohjattaisiin
oikeaan uomaansa, täytyi nuoren Johannin tehdä tuttavuutta erään
hirmuisen miehen kanssa. Tämä oli hammaslääkäri herra Brecht, joka asui
Mühlstrassen varrella...

Jo tuon miehen nimi muistutti peloittavasti ääntä, joka syntyy
leukaluissa, kun hammasjuuria kiskotaan ikenistä vääntäen ja murtaen,
ja Hannon sydän pusertui kokoon hänen kyyhöttäessään tuolissa
uskollista Idaa vastapäätä herra Brechtin odotushuoneessa selaillen
kuvalehtiä ja tuntien koko ajan väkevän lääkeaineiden hajun, kunnes
hammaslääkäri ilmestyi vastaanottohuoneen ovelle sanoen kohteliaasti,
mutta peloittavasti: »Olkaa hyvä».

Yksi vetovoima ja harvinainen viehätysvoima oli tässä odotushuoneessa
kuitenkin, ja se oli komea, kirjava papukaija myrkyllisine pienine
silmineen; se istui huoneen nurkkauksessa messinkilankahäkin keskellä
ja oli nimeltään Josephus, luoja tiesi minkätähden. Sillä oli tapana
sanoa kirkuvalla vanhan akan äänellä: »Istukaa, olkaa hyvä...
hetkinen, pyydän...» ja vaikka se oloihin nähden kuului inhoittavalta
pilkanteolta, oli Hanno kiintynyt siihen rakkauden ja pelon tuntein.
Papukaija, iso, kirjava papukaija, jonka nimi oli Josephus ja joka
osasi puhua — sepäs oli jotakin! Se oli aivan kuin karannut lintu
Grimmin satujen lumotuista metsistä, joista Ida oli lukenut hänelle
kotona?... Ja kun tohtori sanoi »olkaa hyvä», toisti se senkin mitä
kohteliaimmin, jolloin tapahtui se kumma, että Hanno astui nauraen
tohtorin huoneeseen ja kiipesi ikkunan luona olevaan kamalan näköiseen
tuoliin, jonka vieressä oli porauskone.

Mitä herra Brechtiin itseensä tulee, oli hän aivan saman näköinen
kuin Josephus, sillä hänen nenänsä kaartui aivan yhtä kovana ja
käyränä mustan- ja harmaankirjavia viiksiä kohti. Mutta pahin ja
kauhistavin asia oli se, että hän oli hermostunut eikä kärsinyt itse
nähdä virkansa puolesta aikaansaamiaan tuskia. »Meidän täytyy kiskoa
se pois, neiti», sanoi hän Ida Jungmannille kalveten. Ja kun Hanno
sitten kylmän hien vallassa, silmät auki revähtäneinä, kykenemättä
panemaan vastaan, kykenemättä pötkimään pakoon, mielentilassa, joka ei
eronnut suurestikaan hirtettävän pahantekijän kuolemanpelosta, näki
herra Brechtin tulevan häntä kohden pihdit kädessä, huomasi hän, että
hammaslääkärinkin kaljulla otsalla oli pieniä hikipisaroita ja että
hänenkin suunsa oli pelosta vääntynyt... Ja kun tuo kauhea toimitus oli
ohi, kun Hanno kalpeana, vavisten, vetisin silmin ja kasvot turvonneina
sylki verta sivullaan olevaan siniseen kuppiin, täytyi herra Brechtin
asettua hetkeksi istumaan jonnekin, kuivata otsaansa ja juoda vähän
vettä...

Pikku Johannille vakuutettiin, että tuo mies teki hänelle hyvää ja
säästi hänet monilta vielä suuremmilta kivuilta. Mutta kun Hanno
vertasi kipua, jonka herra Brecht oli tuottanut hänelle, siihen
näkyvään ja tuntuvaan hyvään, mistä hänen täytyi olla kiitollinen
tälle, oli edellinen niin paljon suurempi, että hänen täytyi pitää
käyntejä Mühlstrassen varrella suurimpina kaikista hyödyttömistä
kärsimyksistä. Viisaudenhampaiden tähden, jotka kerran olivat kasvavat
taakse, täytyi nyt ottaa pois neljä valkoista, kaunista, täysin
tervettä poskihammasta, ja siihen meni, ettei lapsi rasittuisi, neljä
kokonaista viikkoa! Ja voi, millaista aikaa se oli! Pitkällinen kiusa,
jolloin tulevan tuskan pelko jo valtasi mielen ennenkuin vasta kärsityn
kivun tuottama rasitus vielä oli ehtinyt mennä ohi, oli suorastaan
rääkkäystä. Kun viimeinen hammas oli vedetty pois, makasi Hanno
kahdeksan päivää sairaana ylenpalttisen uupumuksen tähden.

Mutta nuo hammashäiriöt eivät vaikuttaneet ainoastaan hänen
mielialaansa, vaan myös yksityisten elinten toimintaan.
Puremishankaluudet synnyttivät ruoansulatushäiriöitä, jopa
vatsakuumettakin; ja nuo vatsavaivat olivat yhteydessä epäsäännöllisen,
milloin liian kiihkeän, milloin liian heikon sydämentoiminnan ja
satunnaisten pyörrytyskohtausten kanssa. Ja kaiken lisäksi jatkui
tuo omituinen sairaloisuus, tuo tohtori Grabowin toteama »_pavor
nocturnus_». Kului tuskin ainoatakaan yötä, ettei pikku Johann olisi
kavahtanut pari kolme kertaa seisoalleen vuoteessa ja huutanut apua ja
armahdusta käsiä väännellen, kauhistavan hädän alaisena. Oli kuin hän
olisi ollut tulen keskellä tai kuin olisi hänet tahdottu tukehduttaa;
jotakin hirveätä hän näki... Mutta aamulla hän ei tiennyt siitä mitään.
— Tohtori Grabow koetti parantaa tätä sairautta määräämällä hänelle
illalla mustikkamehua; mutta siitä ei ollut pienintäkään apua.

Haitat, joiden alainen Hannon ruumis oli, kivut, joita hänen täytyi
kestää, kehittivät hänessä ennenaikaisen kypsyyden, jota tavallisesti
nimitetään »pikkuvanhuudeksi». Mutta vaikka se älyn ja hyvän maun
hillitsemänä ei monasti ilmennyt eikä milloinkaan epähienosti, pilkisti
se kuitenkin toisinaan esiin alakuloisen tietäväisyyden muodossa... Kun
joku hänen omaisistaan, isoäiti tai Breitestrassen naiset, kysyivät:
»Miten sinä voit, Hanno?»... oli pieni, alistuvainen suun liike ja
merimieskauluksen peittämän olkapään nytkähdys hänen ainoa vastauksensa.

»Onko hauska käydä koulua?»

»Ei», vastasi Hanno tyynesti ja avomielisesti, sillä hän ei katsonut
maksavan vaivaa valehdella.

»Eikö? Älä ihmettä! Mutta pitäähän jokaisen oppia kirjoittamaan,
laskemaan, lukemaan...»

»Ja niin edespäin», sanoi pikku Johann.

Ei, totta se oli, ettei hänestä ollut hauska käydä koulua, nähdä
yhä uudelleen tuota entistä luostarikoulua ristikäytävineen ja
goottilaisine, holvikattoisine luokkahuoneineen. Alituinen sairauden
aiheuttama poissaolo ja täydellinen tarkkaamattomuus, johon hän
vaipui, ajatusten askarrellessa jossakin soinnullisessa yhdistelmässä
tai jonkin äidin ja herra Pfühlin esittämän soittokappaleen
toistaiseksi hämärissä ihmeissä, ei juuri edistänyt hänen tietojaan.
Ja tuntiopettajat ja kokelaat, jotka opettivat alemmilla luokilla ja
joiden matalasäätyisyys, henkinen ahtaus ja ulkoasun hoidottomuus
kiusasi häntä, herättivät hänessä rankaisun pelon ohella salaista
ylenkatsetta. Herra Tietge, laskennon opettaja, pieni, tahraiseen
takkiin puettu ukko, joka jo Marcellus Stengel-vainajan aikoina oli
ollut laitoksen palveluksessa ja joka katsoi mahdottomasti kieroon
koettaessaan tutkia tehtyä virhettä silmälasien läpi, jotka olivat
pyöreät ja paksut kuin laivan ikkunat, — herra Tietge muistutti pikku
Johannille joka tunti, miten ahkera ja teräväpäinen hänen isänsä oli
ollut. Ankarat yskänkohtaukset pakottivat herra Tietgen vähän väliä
syljeksimään kateederin lattialle.

Hannon suhde tovereihin oli yleensä aivan ulkonaista ja vierovaa
laatua; vain erääseen heistä hän oli liittynyt ensimmäisistä päivistä
alkaen lujasti ja pysyvästi. Tämä oli ylhäissyntyinen lapsi, jonka
ulkoasu oli aivan laiminlyöty, muuan kreivi Mölln, etunimeltään Kai.

Hän oli Hannon kokoinen poika, mutta hänellä ei ollut tanskalaista
merimiespukua, vaan köyhän näköinen, epämääräisen värinen puku, josta
siellä täällä puuttui joku nappi ja jossa oli suuri paikka takapuolen
kohdalla. Hänen kätensä, jotka pistivät esiin liian lyhyistä hihoista,
olivat kuin pölyn ja lian läpäisemät ja muuttumattoman harmaat, mutta
kapeat ja erittäin hienomuotoiset pitkine sormineen ja suippoine
kynsineen. Ja noiden käsien mukainen oli pääkin, jonka piirteissä,
joskin se oli jätetty hoidotta, kampaamatta ja huonolle pesulle,
näkyivät kaikki jalon ja puhtaan rodun tuntomerkit. Punakellertävä
tukka, johon oli vedetty hätäisesti jakaus keskelle päätä, kohosi
alabasterinvalkoiselta otsalta, jonka alla välkkyi terävä ja
synkkäkatseinen silmäpari. Poskiluut olivat hiukan ulkonevat, ja
hienosti kaartuva, herkkäsieraiminen nenä oli jo nyt, samoin kuin suu
hiukan ulospäin kääntyvine ylähuulineen, selvästi luonteenomainen.

Hanno Buddenbrook oli jo ennen koulunkäyntiään nähnyt pikku kreivin
pari kolme kertaa ollessaan Idan kanssa kävelyllä pohjoiseen päin,
Burgtor'in taakse. Siellä oli näet kaukana maalla, ennen ensimmäistä
kylää, pieni maalaistalo, vähäinen, miltei arvoton asumus, jolla ei
edes ollut nimeä. Jos katsoi sisään portista, näki tunkion, kanaparven,
koirankopin ja ränsistyneen hökkelintapaisen rakennuksen, jossa oli
matala punainen katto. Tämä oli heidän herraskartanonsa ja siinä asui
Kain isä, kreivi Eberhard Mölln.

Hän oli erakko, jota harvoin nähtiin missään ja joka harjoitti kanan-
ja koiranhoitoa sekä vihannesten viljelystä asuen erillään muusta
maailmasta pienessä talossaan. Hän oli pitkä, kaulussaappaisiin ja
vihreään friisinuttuun puettu herra, jolla oli kalju päälaki ja
suunnaton, harmaantunut Rübezahl-parta; hän kulki aina ratsupiiska
kädessä, vaikka hänellä ei ollut ainoatakaan hevosta, ja toisen
tuuheakarvaisen kulman alle oli painettu monokkeli. Paitsi häntä ja
hänen poikaansa ei koko maassa ollut muita Mölln-sukuisia kreivejä.
Tuon muinoin niin rikkaan, mahtavan ja ylvään suvun haarat olivat
vähitellen rappeutuneet ja kuolleet sukupuuttoon, ja vain eräs
pikku Kain täti, jonka kanssa hänen isänsä ei kuitenkaan ollut
kirjeyhteydessä, oli vielä elossa. Hän kirjoitti ihmeellisellä
salanimellä varustettuja romaaneja kuvalehtiin. — Mitä kreivi
Eberhardiin tulee, muistettiin, että hän, saadakseen olla rauhassa
ja suojellakseen itseään kyselyiltä, tarjouksilta ja kerjuulta, oli
paikalle muutettuaan pannut matalan ovensa ulkopuolelle kilven, joka
oli saanut olla siinä kauan ja jossa oli seisonut: »Tässä asuu kreivi
Mölln aivan yksin. Hän ei tarvitse mitään, ei osta mitään eikä anna
mitään.» Kun kilpi oli tehnyt vaikutuksensa, poisti hän sen jälleen.

Ollen äiditön — sillä kreivitär oli kuollut hänen syntyessään, ja
taloutta hoiti vain muuan vanha nainen — oli pikku Kai saanut kasvaa
villinä kuin eläin kanojen ja koirien keskellä, ja täällä oli Hanno
arastellen ja pitkän matkan päästä nähnyt hänen hyppelevän kaniinien
tavoin kaalimaassa, peuhaavan koiranpentujen kera ja säikyttävän kanoja
kuperkeikoillaan.

Koulussa hän oli tavannut pojan jälleen, eikä hänen arkuutensa toisen
villiytynyttä näköä kohtaan aivan heti hälvennyt. Mutta ei kestänyt
kauan, ennenkuin varma vaisto opetti hänet näkemään tuon laiminlyödyn
kuoren läpi, kiinnittämään huomiota hänen valkoiseen otsaansa,
tuohon kapeaan suuhun, noihin soikeihin vaaleansinisiin silmiin,
joissa oli ollut vihaisen vieroksuva ilme; ja hänet täytti suuri
myötätunto tuota ainoata toveria kohtaan; mutta hän oli sittenkin
luonteeltaan siksi kaino, ettei hän olisi rohjennut alkaa tuttavuutta,
joten he ilman pikku Kain häikäilemätöntä aloitetta olisivat kai
jääneet vieraiksi toisilleen. Kiihkeys, jolla Kai oli lähestynyt
häntä, oli alussa melkein peloittanut pikku Johannia. Tuo pieni
villivesa oli pyrkinyt niin tulisesti, niin riehakan miehekkäästi
hiljaisen, hienosti puetun Hanno Buddenbrookin suosioon, ettei tämä
ollenkaan kyennyt vastustamaan. Tosin Kai ei voinut auttaa häntä
kertomataulun oppimisessa, sillä se oli yhtä vastenmielistä hänen
vapaalle ja kesyttömälle luonteelleen kuin pikku Hannon uneksivalle
hajamielisyydelle. Mutta hän oli antanut Hannolle kaiken mitä omisti,
lasipallonsa, puiset hyrränsä, jopa pienen kiverän läkkipistoolinkin,
suurimman aarteensa... Ja kulkien Hannon kanssa käsikkäin koulun
pihalla kertoi hän tälle kodistaan, koiristaan ja kanoistaan ja saattoi
häntä kotiinlähtiessä niin kauas kuin suinkin, vaikka Ida Jungmann oli
aina odottamassa holhokkiaan kouluportin ulkopuolella voileipäpaketti
kädessä, viedäkseen hänet kävelylle. Tällaisella kävelyllä Kai kuuli,
että pikku Johann Buddenbrookia kutsuttiin kotona Hannoksi, omaksui
heti tuon lempinimen, eikä enää sen koommin nimittänyt häntä muuksi.

Kerran hän pyysi, että Hanno, joka tavallisesti teki kävelynsä
Mühlenwalliin päin, lähtisi hänen kanssaan hänen isänsä taloon
katsomaan vastasyntyneitä marsun poikasia, ja neiti Jungmann oli
viimein suostunut poikien hartaaseen pyyntöön. He olivat lähteneet
kreivin asuntoa kohti, olivat katselleet lantatunkiota, vihanneksia,
koiria, kanoja ja marsuja ja astuneet viimein taloonkin, jossa kreivi
Eberhard oli istunut pitkässä, matalassa, multalattialla varustetussa
huoneessa karkeatekoisen talonpoikaispöydän ääressä lukien, koko
ulkonäöltään uhmaavan yksinäisyyden perikuvana, ja kysynyt äreästi
heidän asiaansa...

Ida Jungmannia ei saanut millään uudistamaan tuota vierailua. Hän
sanoi, että jos pojat tahtoivat olla yhdessä, voi Kai tulla Hannon
luokse. Ja niin sitten pikku kreivi astui ensi kertaa ystävänsä
komeaan kotiin, jossa kaikki täytti hänet vilpittömällä ihastuksella
saattamatta häntä kuitenkaan ymmälle. Siitä alkaen hän tuli yhä
useammin, ja viimein saattoi vain talvinen huono keli estää häntä
tekemästä toisen kerran päivässä tuota pitkää matkaa, saadakseen
viettää pari tuntia Hanno Buddenbrookin luona.

He istuivat suuressa lastenkamarissa toisessa kerroksessa lukien
läksyjään, koettaen ratkaista laskuesimerkkejä, kirjoittaen kivitaulun
molemmat puolet täyteen yhteenlaskuja, vähennyslaskuja, kertolaskuja
ja jakolaskuja, joiden tulos oli oleva nolla — ja ellei niistä tullut
nollaa, oli johonkin pujahtanut virhe, jota sai hakea ja hakea kunnes
tuo pahansisuinen pikku ilkiö oli löytynyt. Toivottavasti se ei ollut
kovin korkealla, muuten täytyi melkein kaikki kirjoittaa uudestaan.
Sitten oli opittava saksan kielioppi-läksy, harjoitettava taivutusta
ja kirjoitettava alekkain siististi ja suorin rivein tämäntapaisia
lauseita: »Sarvi on läpinäkyvä, lasi on läpinäkyvämpi, ilma on
läpinäkyvin». Tämän jälkeen he ottivat esiin oikeinkirjoitusvihot
opetellakseen oikeinkirjoituksen vaikean taidon monimutkaisia ja
juonikkaita ongelmia. Mutta kun kaikki oli valmista, työnnettiin kirjat
syrjään ja istuuduttiin ikkunalaudalle kuuntelemaan Idan ääneenlukua.

Tuo rakastettava olio luki heille Katerlieschenistä, joka lähti
maailmalle oppiakseen pelkäämään, Rumpelstilzchenistä, Rapunzelista
ja Sammakkokuninkaasta — syvällä, kärsivällisellä äänellä, puoleksi
suljetuin silmin, sillä hän osasi jo melkein ulkoa nuo sadut, joita
hän oli lukenut monet monituiset kerrat elämässään, käännellen
koneellisesti kirjan lehtiä suussaan kastamallaan sormenpäällä.

Mutta heidän yhdessä ollessaan tapahtui sellainen kumma, että pikku
Kaissa alkoi herätä halu kertoa itse jotakin samantapaista kuin
kirjassa; ja se oli erittäin hauskaa, sillä he osasivat pian kaikki
painetut sadut, ja Idankin täytyi silloin tällöin saada levähtää.
Kain kertomukset olivat alussa lyhyet ja yksinkertaiset, mutta ne
kävivät vähitellen rohkeammiksi ja monimutkaisemmiksi, ja niillä oli
aivan oma mielenkiintonsa siksi, etteivät ne olleet aivan tuulesta
temmattuja, vaan lähtivät todellisen elämän pohjalta, luoden siihen
harvinaista salaperäistä loistetta... varsinkin piti Hanno eräästä
kertomuksesta, jossa kerrottiin pahasta, mutta mahtavasta velhosta,
joka oli lumonnut erään kauniin ja lahjakkaan Josephus-nimisen prinssin
kirjavaksi linnuksi, jota hän säilytti vangittuna luonaan, kiusaten
kaikkia ihmisiä sen kavalilla tempuilla. Mutta kaukana oli jo syntynyt
valittu sankari, joka kerran oli lähtevä taisteluun velhoa vastaan
voittamattoman koira-, kana- ja marsuarmeijan kera ja vapauttava
miekan iskulla prinssin ja koko maailman, mutta ennen kaikkea Hanno
Buddenbrookin sen vallasta. Sitten saattoi Josephus palata vapautettuna
ja lumoista päässeenä takaisin valtakuntaansa, jossa hän tuli
kuninkaaksi ja koroitti Hannon ja Kain suureen loistoon ja kunniaan...

Senaattori Buddenbrook, joka näki lasten askartelevan yhdessä
kulkiessaan lastenkamarin ohi, ei paheksunut tuota ystävyyttä, sillä
oli helppo huomata, että nuo kaksi sopivat yhteen. Hanno vaikutti
hillitsevästi, kesyttävästi, melkeinpä jalostavasti Kaihin, joka
puolestaan rakasti häntä hellästi, ihaili hänen valkoisia käsiään ja
antoi hänen mielikseen neiti Jungmannin hoitaa omia käsiäänkin harjalla
ja saippualla. Ja kun Hannoon joskus tarttui pikku kreivin into ja
reippaus, oli se erinomaisen hauskaa, sillä senaattori Buddenbrook
ymmärsi, että alituinen naisellinen hoiva, jonka alainen poika oli, ei
juuri ollut omiaan kasvattamaan hänen miehisiä taipumuksiaan.

Kelpo Idan yli kolmikymmenvuotinen uskollisuus ja antautuva alttius
ei ollut rahalla maksettavissa. Hän oli hoidellut jo edellistä
polvea vaivojaan säästämättä. Mutta Hannoa hän aivan kantoi
käsillään, ympäröi hänet hellyydellä, jumaloi häntä ja meni toisinaan
mahdottomuuksiin lapsellisessa, horjumattomassa uskossaan tämän
ehdottomaan, etuoikeutettuun asemaan maailmassa. Hän oli pojan
puolta pitäessään toisinaan hämmästyttävän, jopa kiusallisen rohkea.
Ollessaan esimerkiksi ostoksilla leipomaliikkeessä ei hän milloinkaan
unohtanut etsiä aivan kursailemattomasti jotakin makupalaa näytteille
asetetuilta lautasilta maksamatta siitä mitään. Täytyihän myyjän
ymmärtää, että se oli vain kunnia hänen liikkeelleen! Ja jonkun
näyteikkunan edessä, jossa oli paljon katselijoita, ei hän häikäillyt
vaatia länsipreussiläisellä murteellaan ystävällisesti, mutta varmasti
sijaa suojatilleen. Tämä oli hänen silmissään niin ihmeellinen olento,
ettei hän pitänyt ketään toista lasta kyllin arvokkaana liittymään
pojan seuraan. Mitä pikku Kaihin tulee, oli lasten molemminpuolinen
kiintymys kuitenkin hänen epäluuloaan voimakkaampi; ja Kain arvonimi
oli myös tehnyt hiukan vaikutusta häneen. Mutta jos heihin, heidän
istuessaan Mühlenwallilla, yritti liittyä toisia lapsia saattajineen,
nousi neiti Jungmann melkein samassa paikaltaan ja lähti pois syyttäen
päivällistä tai tuulta. Selitykset, jotka hänen tämän johdosta täytyi
antaa pikku Johannille, herättivät tässä sen käsityksen, että kaikissa
muissa lapsissa oli risatauti tai muuta saastaa. Eikä se lisännyt hänen
muutenkin hataraa luottavaisuuttaan ja ennakkoluulottomuuttaan näihin.

Senaattori Buddenbrook ei tiennyt noista yksityiskohdista, mutta
hän näki, ettei hänen poikansa kehitys luonnostaan ja ulkonaisten
vaikutusten johdosta sujunut siihen suuntaan kuin hän olisi toivonut.
Jospa hän olisi ehtinyt pitää huolta hänen kehityksestään ja alati
ohjata hänen luonnettaan! Mutta hänellä ei ollut aikaa. Ja hänen täytyi
nyt nähdä surukseen, miten hänen tilapäiset yrityksensä epäonnistuivat
ja miten isän ja pojan suhde kylmeni ja vieraantui. Hänen mielessään
väikkyi eräs esikuva, jonka mukaiseksi hän olisi tahtonut muovailla
poikansa: Hannon isoisänisän kuva, sellaisena kuin hän itse tämän
lapsuudestaan muisti — teräväpäisen, hyväntahtoisen, yksinkertaisen,
leikillisen ja voimakkaan miehen kuva... Eikö hän voinut tulla
sellaiseksi? Oliko se mahdotonta? Miksi?... Kun hän edes olisi voinut
hävittää ja karkoittaa musiikin, joka etäännytti pojan käytännöllisestä
elämästä, vahingoitti varmasti hänen heikkoa terveyttään ja lamautti
hänen henkiset lahjansa! Hänen uneksiva käytöksensä vivahti toisinaan
suorastaan syyntakeettomuuteen!

Hanno oli kerran iltapäivällä mennyt yksin yläkertaan
kolmeneljännestuntia ennen päivällistä, joka syötiin kello
neljältä. Hän oli harjoitellut jonkun aikaa soittoa ja oleksi sen
jälkeen joutilaana arkihuoneessa. Hän oli puoleksi loikovassa
asennossa leposohvalla, pyöritteli kauluksensa merimiessolmua
ja katseli hajamielisesti ympärilleen, kunnes huomasi äitinsä
sirolla pähkinäpuisella kirjoituspöydällä avatun nahkasalkun —
sukupaperisalkun. Painaen kyynärpäänsä sohvan selkämykseen ja posken
kättään vasten katsoi hän ensin vähän aikaa kapineita kaukaa. Isä oli
varmaan liikutellut niitä aamiaisen jälkeen ja jättänyt ne esille
tutkiakseen niitä edelleen. Osa oli salkussa, mutta ulos otettujen
papereiden painona oli rautainen viivotin, ja iso kultareunainen
kirjoitusvihko erilaisine paperiliitteineen oli auki.

Hanno nousi veltosti sohvalta ja meni kirjoituspöydän luo. Kirja oli
aukaistu siltä kohden, mihin jo monen aikaisemman esi-isän ja viimeksi
isän käsialalla oli merkitty Buddenbrookin sukupuu, asiaankuuluvine
sulkuhakasineen, luokitteluineen, vuosilukuineen ja päivämäärineen.
Toinen polvi kirjoitustuolilla, pehmeäkiharainen vaaleanruskea tukka
sormien lomasta tunkien tarkasti Hanno kirjaa syrjästä, kasvoillaan
täysin välinpitämätön, raukean arvosteleva ja hiukan halveksivan
vakava ilme, samalla kuin hänen vapaana oleva kätensä leikitteli äidin
kullasta ja ebenholzista tehdyllä kynänvarrella. Hänen katseensa
kulki koko tuon miesten ja naisten nimien paljouden yli, joita oli
siinä alekkain ja vieretysten ja joista toiset olivat kirjoitetut
vanhanaikaisella koukeroisella käsialalla monine pitkine koukeroineen;
niihin käytetty muste oli kellahtavaa, iän vaalentamaa tai väkevän
mustaa, kultahiekalla kuivatettua... Ja hän löysi lopusta, isän
pienellä joutuisalla käsialalla merkittynä, vanhempiensa nimen alla
myös omansa — Justus, Johann, Kaspar, synt. 15 p. huhtik. 1861. Se
huvitti häntä, sitten hän muutti asentoaan, otti veltosti viivottimen
ja kynän, asetti viivottimen nimensä alle, katsahti vielä kerran koko
tuota genealogista vilinää ja veti sitten hiljaa ja ajatuksettoman
tarkasti, koneellisesti ja haaveksivasti kultakynällä kaksi kaunista
säännöllistä viivaa sivun laidasta toiseen, joista ylempi oli
hiukan paksumpi alempaa, kuten ne, jotka hän oli oppinut tekemään
laskuvihkoonsa... Sitten hän painoi päänsä tarkastavasti kallelleen ja
kääntyi pois.

Päivällisen jälkeen huusi senaattori hänet luokseen ja vaati hänet
tilille kulmakarvat rypyssä.

»Mitä tämä on? Mistä se on tullut? Oletko sinä vetänyt ne siihen?»

Hannon täytyi ensin hiukan tuumia oliko hän vetänyt ne siihen; sitten
sanoi hän arasti ja peloissaan: »Olen».

»Mitä se merkitsee! Miten sinä voit keksiä semmoista? Vastaa!» huusi
senaattori lyöden kokoonkäärityllä viholla Hannoa poskelle.

Ja pikku Johann änkytti peräytyen, tavaten kädellään poskeaan: »Minä
luulin... minä luulin... ettei siihen tulisi enempää...»




KAHDEKSAS LUKU.


Suvun istuessa torstaina tyynesti hymyilevien jumaltenkuvien keskellä
päivällispöydässä oli läsnäolijain pohdittavana jonkun aikaa
liikkeellä ollut keskustelunaihe, uusi, erittäin vakava keskustelun
aihe, joka nosti Breitestrassen Buddenbrookin naisten kasvoille
kylmän, umpimielisen ilmeen, mutta synnytti rouva Permanederissa
äärimmäisen kiihtymyksen. Hän puhui pää takakenossa, ojennellen
molempia käsiään ylös ja eteenpäin, vihan vimmassa, todellisen, syvän
suuttumuksen vallassa asiasta. Hän siirtyi esilläolevasta tapauksesta
yleisemmälle alalle, puhui pahoista ihmisistä yleensä ja lausui kuivan,
hermostuneen, vatsasta johtuvan yskänsä keskeyttämänä terävällä
kurkunpää-äänellä, joka oli hänelle ominainen hänen suuttuessaan
ja joka kaikui kuin torventörähdys: »Itku-Trieschke!» »Grünlich!»
»Permaneder-!»... mutta noihin nimiin oli liittynyt uusi, jonka hän
lausui sanoin kuvailemattomalla ylenkatseella ja vihalla, ja se kuului:
»Virallinen syyttäjä!»

Kun johtaja Hugo Weinschenk astui saliin monien puuhiensa tähden
myöhästyneenä ja asettui paikalleen nyrkit heiluen ja keinutellen
tavattoman eloisasti vartaloaan, alahuulen riippuessa kapeiden
viiksien alla tomeran näköisenä, vaikeni keskustelu ja pöytään levisi
kiusallinen, painostava hiljaisuus, kunnes senaattori vapautti
tunnelman kysyen tulijalta keveästi ja ohimennen, aivan kuin olisi
ollut kysymys jostakin kaupasta, asian tilaa. Ja Hugo Weinschenk
vastasi asian olevan hyvällä kannalla, aivan kuin ei voisi toisin
ollakaan... sekä puhui sitten iloisesti ja keveästi muusta. Hän oli
paljon iloisempi kuin ennen, katseli ympärilleen huolettomasti ja kysyi
moneen kertaan, vastausta saamatta, Gerda Buddenbrookin viulunsoittoa.
Hän puheli paljon ja vallattomasti eikä siinä ollut muuta vikaa kuin
se, ettei hän aina malttanut valita riittävästi sanojaan, vaan eksyi
pursuavassa hyväntuulisuudessaan kertomaan juttuja, jotka eivät
olleet oikein paikallaan. Eräs juttu esimerkiksi oli imettäjästä,
joka oli vahingoittanut hänen hoitoonsa uskotun lapsen terveyttä sen
kautta, että hänellä oli niin paljon ilmaa vatsassa. Ja hän matki nyt
perhelääkäriä, joka oli huudahtanut: »Kuka täällä haisee? Kuka täällä
haisee niin kauheasti?» — tavalla joka hänestä itsestään oli varmaan
mitä leikillisin. Vasta perästäpäin, jos aina sittenkään, huomasi
hän vaimonsa ankaran punastuksen, konsulittaren, Thomaksen ja Gerdan
äänettömyyden, Buddenbrookin naisten keskenään vaihtamat läpitunkevat
katseet ja Rieckchen Severinin loukkaantuneen ilmeen pöydän alemmasta
päästä. Ainoa, joka ehkä pyrskähti hiljaiseen nauruun, oli konsuli
Kröger...

Mikä johtaja Weinschenkiä vaivasi? Tuota vakavaa, uurasta ja pontevaa
miestä, joka vieroksui kaikkea seuraelämää ja oli tavallisesti niin
miehekkään juro eikä välittänyt muusta kuin työstään? Tuota miestä
vastaan oli nostettu syyte siitä, että hän jo useampaan kertaan oli
tehnyt itsensä syypääksi pahaan hairahdukseen, virallinen, julkinen
syyte kepposen johdosta, joka ei ollut ainoastaan arveluttava, vaan
ruma ja rikollinen. Häntä vastaan oli nostettu oikeusjuttu, jonka
tulosta ei voinut aavistaa! — Mistä häntä siis syytettiin? — Eri
seuduilla oli sattunut tulipaloja, suuria tulipaloja, jotka olisivat
maksaneet asianomaiselle palovakuutusliikkeelle tuntuvia summia. Nyt
sanottiin johtaja Weinschenkin, saatuaan asiamiehiltään pikaisen,
salaisen tiedon asiasta, siis tietoisen rikollisesti, tehneen
jälleenvakuutuksen jossakin toisessa palovakuutusliikkeessä ja siten
siirtäneen vahingot näiden niskoille. Asia oli jätetty virallisen
syyttäjän, tohtori Moritz Hagenströmin käsiin...

»Thomas», sanoi konsulitar pojalleen heidän kahdenkesken ollessaan,
»minä en ymmärrä mitään koko asiasta. Mitä minun tulee ajatella!»

Ja tämä vastasi: »Rakas äiti... mitä siitä voisi sanoa! On
valitettavasti mitä todennäköisintä, ettei kaikki ole kuten olla
pitäisi. Mutta en voi myöskään uskoa, että Weinschenk olisi siinä
määrin syyllinen, joksi eräät häntä väittävät. Nykyaikaisessa
kauppaelämässä on olemassa eräs käsite, jota nimitetään usanssiksi...
Usanssi on muuan ei aivan moitteeton, ei aivan lain kirjaimen mukainen
temppu, joka näyttää maallikon silmällä katsottuna epärehelliseltä,
mutta joka on yleinen liike-elämässä ja joka sivuutetaan äänettömällä
yhteisellä suostumuksella. Usanssin ja sitä pahemman vehkeilemisen
välinen raja on vaikea määrätä... Mutta joskin Weinschenk olisi
hairahtunut, ei hän luultavasti ole sen enemmän syypää kuin hänen
ammattitoverinsa, jotka ovat selvinneet asiasta ehjin nahoin.
Mutta... minä en silti ole ollenkaan varma oikeusjutun suotuisasta
tuloksesta. Ehkä hänet vapautettaisiin jossakin suuremmassa
kaupungissa; mutta täällä, missä kaikki käy nurkkakuntatyyliin ja
riippuu henkilökohtaisista suhteista, ei ole varma... hänen olisi
pitänyt ottaa huomioon tämä seikka puolustusasianajansa valinnassa.
Koko kaupungissa ei ole yhtään etevää asianajajaa, ei ainoatakaan
tosiälykästä ja sujuvapuheista oikeusoppinutta, joka tuntisi kaikki
mutkat ja arveluttavimmatkin tapaukset. Siksipä meidän herra
juristimme ovatkin liittyneet yhteen ja tulleet riippuviksi toisistaan
yhteisten päivälliskutsujen, yhteisten harrastusten, mahdollisesti
myöskin sukulaisuuden perusteella. Minun ajatukseni mukaan olisi
ollut viisasta, jos Weinschenk olisi ottanut puolustajakseen jonkun
täkäläisen asianajajan. Mutta sensijaan on hän katsonut olevansa
pakotettu, — minä sanon pakotettu, joka seikka saa epäilemään hänen
puhdasta omaatuntoaan — tilaamaan itselleen Berliinistä tohtori
Breslauerin, oikein pirunmoisen konstailijan, ovelan sananiekan,
jonka sanotaan pelastaneen monta petollista vararikon tekijää
kuritushuonerangaistuksesta. Ja hän on nyt vaativa hyvin suuren
palkkion ajaakseen asiaa sen mukaisella viekkaudella... Mutta onko
siitä oleva hyötyä? Aavistan, että omat oikeusoppineemme ovat kynsin
ja hampain koettavat vastustaa tuota vierasta tungettelijaa, ja
tuomioistuin on kuunteleva mieluummin tohtori Hagenströmiä... Entä
todistajat? En usko hänen oman henkilökuntansakaan kannattavan häntä
kovin halukkaasti. Se, mitä me hyväätarkoittavat sukulaiset — ja
luullakseni hän itsekin — kutsumme karkeaksi kuoreksi, on hankkinut
hänelle monta vihamiestä... Sanalla sanoen, pelkään pahinta, äiti.
Olisihan se ikävä Erikan tähden, mutta eniten minä sittenkin säälisin
Tonya. Näetkös, hän on aivan oikeassa sanoessaan Hagenströmin ryhtyneen
ilolla asiaan. Se koskee meitä kaikkia, ja häpeällinen ratkaisu
kohtaisi myös meitä kaikkia, sillä Weinschenk kuuluu joka tapauksessa
perheeseen ja istuu meidän pöydässämme. Minä kyllä selviän. Minä
tiedän mitä minun on tehtävä. Minun täytyy suhtautua asiaan aivan
vieraasti julkisuudessa, en saa milloinkaan käydä oikeusistunnoissa
— vaikka olisi mielenkiintoista kuunnella Breslaueria — enkä saa
olla tietävinäni mistään, jo siksi, ettei minua voitaisi syyttää
henkilökohtaisesta vaikutuksesta asian kulkuun. Mutta Tony? En tahdo
ajatella, miten surullista se olisi hänelle. Kuulen jo nyt, miten
hänen äänekkäästä väärämielisyyden ja kateellisten juonittelujen
syyttelystään kajahtaa pelko — pelko vielä kerran, kaikkien kestettyjen
onnettomuuksien jälkeen joutua kokemaan kovaa, menettämään viimeinenkin
kunniakas asemansa tyttärensä talouden ohjaajana. Saat nähdä, että hän
on vakuuttava sitä pontevammin Weinschenkin viattomuutta mitä enemmän
hän alkaa sitä epäillä... Mutta voihan hän myös olla viaton, aivan
viaton, aivan niin... Meidän tulee odottaa, äiti, ja kohdella häntä ja
Erikaa hienotunteisesti. Mutta pelkään pahinta...»

Tällaisten olosuhteiden vallitessa lähestyi tällä kertaa joulu,
ja pikku Johann seurasi Idan valmistaman kalenterin avulla, josta
sai repiä pois lehden joka päivä, ja jonka viimeiselle sivulle oli
piirustettu joulupuun kuva, sykkivin sydämin tuon vertaa vailla olevan
juhlan saapumista.

Edeltävät merkit lisääntyivät... Ensimmäisestä adventtipyhästä asti
oli isoäidin ruokasalin seinällä riippunut luonnollisessa koossa oleva
värillinen kuva Knecht Ruprechtista, joulupukista. Eräänä aamuna
olivat Hannon peite, sänkymatto ja vaatteet ripoitellut täyteen
ritisevää kiiltohilettä. Ja muutaman päivän perästä, kun istuttiin
iltapäivällä arkihuoneessa, isän lukiessa sanomalehteä pitkällään
leposohvalla ja Hannon lukiessa Gervekin »Palmunlehdistä» runoa
Endorin noidasta, ilmestyi taloon, kuten joka vuosi, mutta jälleen
yhtä odottamatta »vanha ukko», joka kysyi »lapsia». Hänet kutsuttiin
sisään ja hän laahusti esiin hitain askelin pitkään turkkiin puettuna,
jonka karvat oli käännetty ulospäin ja jossa välkkyi kiiltohilettä
ja lumihiutaleita, ja karvalakki päässä; hänen kasvoissaan oli syviä
mustia juovia, hänellä oli suunnattoman iso valkoinen parta, joka myös,
samoin kuin luonnottoman paksut kulmakarvat, välkkyivät kiiltohileestä.
Hän julisti nyt, kuten joka vuosi, jyrisevällä äänellä, että tässä
pussissa, joka oli hänen vasemmalla olkapäällään, oli omenia ja
kultaisia pähkinöitä kilteille lapsille, jotka osasivat rukoilla,
— mutta tässä, joka oli hänen oikealla olkapäällään, oli vitsa
pahoja lapsia varten... Se oli Knecht Ruprecht. Ei tietenkään oikea
joulupukki, ja ehkä oikeastaan vain parturi Wenzel, joka oli pukenut
ylleen isän käännetyn turkin. Mutta jos joulupukki oli olemassa,
oli se tämä, ja Hanno saneli taas tänä vuonna, syvästi järkytettynä
ja vain kerran tai pari hermostuneen nielaisun keskeyttämänä,
isämeidän-rukouksen, jonka jälkeen hän sai pistää kätensä kilttien
lasten pussiin, jonka joulupukki unohti ottaa jälleen mukaansa...

Sitten tuli joululoma, ja hetki, jolloin isä luki todistuksen, sujui
jotakuinkin siedettävästi. Todistus oli näytettävä ehdottomasti
myöskin jouluna... Jo olivat suuren salin ovet salaperäisesti
suljetut, marsipaanikonvehteja ja piparkakkuja oli levitetty pöydälle
ja koko kaupunki oli jouluisen näköinen. Satoi lunta, tuli pakkanen,
ja kirkkaassa ilmassa kaikuivat italialaisten posetiivinsoittajien
lirittävät, kaihoisat sävelmät; nämä samettitakkiset, mustaviiksiset
miehet olivat tulleet juhlaksi kaupunkiin. Puotien ikkunoissa oli
joulunäyttelyitä ja korkean goottilaisen suihkukaivon ympärille torille
oli pystytetty joulumarkkinoiden kirjavia kojuja ja huvittelulaitoksia.
Ja kaikkialla tuntui myytävänä olevien kuusien juhlallinen tuoksu.

Ja niin saapui vihdoin joulukuun kahdennenkymmenennenneljännen päivän
ilta ja joululahjojen jako isossa salissa Eischergruben varrella. Se
tapahtui perhepiirissä ja oli vain pyhän jouluillan alkajaistilaisuus,
esinäytös, sillä tämä ilta kuului konsulittaren vanhoihin oikeuksiin,
ja myöhemmin kerääntyi maisemahuoneeseen koko suku, torstaipöytäkunta,
ynnä lisäksi vielä Jürgen Kröger, joka oli tullut Wismarista, sekä
Therese Weichbrodt sisarensa madame Kethelsenin kera.

Puettuna harmaa- ja mustaraitaiseen silkkiin, posket hehkuen ja silmät
kiiltäen, vienon patshulin lemun ympäröimänä, otti tuo vanha rouva
vastaan vähitellen saapuvat vieraansa, ja hänen syleillessään näitä
äänettömästi kilisivät kultaiset ranneketjun renkaat hiljaa. Hän oli
tänä iltana mykän, vapisuttavan jännityksen vallassa. »Hyvänen aika,
sinullahan on kuumetta, äiti!» sanoi senaattori, joka oli tullut Gerdan
ja Hannon kanssa... »Eihän tässä ole mitään pelkäämistä». Mutta vanha
rouva sanoi kuiskaten, suudellen heitä jokaista: »Tervetuloa, Jeesuksen
nimeen... Ja rakkaan Jean-vainajan muistoksi...»

Juhlallinen ohjelma, jonka konsuli-vainaja oli määrännyt täksi
illaksi, täytyi pysyttää voimassa, ja edesvastuu illan arvokkaasta
menosta, juhla syvine, vakavine ja hartaine ilon tunnelmineen sai
hänet kulkemaan levottomasti paikasta toiseen — milloin oli hän
pylväikössä, johon Marian-kirkon kuoropojat jo olivat kerääntyneet,
milloin ruokasalissa, missä Rieckchen Severin viimeisteli joulupuuta
ja lahjapöytää, milloin eteisessä, jossa seisoi vanhoja ukkoja ja
akkoja arkana ja hämillään, avuntarvitsijoita, jotka myös olivat
saavat lahjansa — kunnes palasi takaisin maisemahuoneeseen, jossa hän
rankaisi jokaisen turhan sanan ja äänen mykällä silmäyksellä. Oli niin
hiljaista, että kuului kaukaisen posetiivin soitto, jonka sävelet
kantautuivat paikalle vienoina, mutta selvinä joltakin lumiselta
kadulta. Sillä vaikka huoneessa oli kaksikymmentä henkeä, joista toiset
istuivat, toiset seisoivat, oli hiljaisempaa kuin kirkossa, ja tunnelma
muistutti, kuten senaattori varovasti huomautti Justus-sedälle,
hautajaistunnelmaa.

Muuten ei ollut pelkoa siitä, että se häiriintyisi nuorekkaan
vallattomuuden äänistä. Yksi ainoa katse olisi riittänyt toteamaan,
että melkein kaikki suvun koolla olevat jäsenet olivat iässä, jossa
mielenilmaukset jo kauan aikaa sitten ovat mukautuneet määrättyihin
muotoihin. Tarkastakaammepa heitä: siinä oli senaattori Thomas
Buddenbrook, jonka kalpeus oli ristiriidassa hänen teeskennellyn
valppaan, tarmokkaan ja hiukan leikkisän ilmeensä kanssa; Gerda, hänen
rouvansa, joka, nojaten liikkumattomana tuolin selkää vasten, oli
kääntänyt kauniit kasvonsa ylöspäin ja katseli lähekkäin olevilla,
sinisten varjojen ympäröimillä, ihmeellisesti kimaltelevilla silmillään
kattokruunun säihkyviä kristalleja; Thomaksen sisar, rouva Permaneder;
Jürgen Kröger, hänen serkkunsa, hiljainen, yksinkertaisesti puettu
virkailija; Thomaksen serkut Friederike, Henriette ja Pfiffi, joista
kaksi edellistä oli käynyt vielä laihemmaksi ja pitemmäksi ja
jälkimmäinen vielä pienemmäksi ja paksummaksi kuin ennen, mutta joilla
oli yhteistä muuttumaton kasvojen ilme, terävä, pahansuopa hymy,
joka kohdistui kaikkia ihmisiä ja asioita kohtaan juorunhaluisella
epäuskolla ja joka tuntui sanovan: »Todellako? Tekisipä mieli aluksi
epäillä», ja viimein tuhkanharmaa Klothilde-parka, jonka ajatukset kai
olivat suuntautuneet illalliseen. Kaikki he olivat yli neljänkymmenen.
Ja talon emäntä, tätilän veli Justus Kröger sekä pikku Therese
Weichbrodt olivat hyvän joukon yli kuudenkymmenen; mutta vanha
konsulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, ynnä täysin kuuro madame
Kethelsen olivat seitsemissäkymmenissä.

Nuoruutensa kukoistuksessa oli oikeastaan vain Erika Weinschenk.
Mutta kun hänen vaaleansiniset silmänsä — herra Grünlichin silmät —
liukuivat hänen mieheensä, johtajaan, jonka lyhyttukkainen, ohimoilta
harmaantunut pää kapeine suupielineen näkyi sohvan vieressä seinän
idyllistä maisemaa vasten, saattoi huomata, että hänen täyteläinen
povensa alkoi kohoilla äänettömästi, mutta raskaasti... Hänen päässään
pyörivät kai usanssi, kirjanpito, todistajat, virallinen syyttäjä,
puolustusasianajaja ja tuomari yhtenä sekavana vyyhtenä. Ja tuskinpa
koko huoneessa oli ketään, jota nuo joulunvietolle vieraat ajatukset
eivät olisi painaneet. Rouva Permanederin vävyn syytteenalainen tila,
koko koollaolevan suvun tietoisuus erään suvun jäsenen läsnäolosta,
jonka väitettiin loukanneen lakeja, porvarillista järjestystä ja
kaupallista kunniallisuutta, ja joka ehkä oli joutuva häpeän uhriksi ja
vankilaan, antoi yhdessäololle aivan epätavallisen, painostavan leiman.
Buddenbrookin suku viettämässä joulua syytteenalaisen henkilön kera!
Rouva Permaneder nojasi tavallista ankarampana ja mahtipontisempana
selustaan, Breitestrassen Buddenbrookin naisten hymy oli tavallista
pisteliäämpää...

Entä lapset? Nuo hiukan niukkalukuiset jälkeläiset? Tunsivatko
nämäkin tämän uuden, kaamean asiantilan vaikutusta? Pikku Elisabethin
mielentilasta oli mahdoton sanoa mitään; hän istui hoitajattarensa
käsivarrella puettuna mekkoon, jonka runsaissa atlasnauhoissa näkyi
rouva Permanederin maku. Hän oli puristanut peukalonsa pikkuruikkuisten
nyrkkiensä sisään, imi kieltään, katseli hiukan ulkonevine silmineen
jäykästi eteensä ja päästi silloin tällöin lyhyen pärisevän äänen,
jolloin hoitajatar keikutti häntä hiukan. Mutta Hanno istui hiljaa
jakkarallaan äitinsä jalkojen juuressa ja katsoi, kuten tämä,
kruunun kristalleja... mutta entä Christian? Missä hän oli? Vasta
viime tingassa huomattiin, ettei hän ollut saapuvilla. Konsulittaren
liikkeet, tuo omituinen suupielestä hiuslaitetta kohti kohoava ele,
jolla hän aivan kuin siirsi paikoilleen irtaantuneen suortuvan, muuttui
yhä hätäisemmäksi... Hän antoi määräyksen mamsseli Severinille, ja
tämä meni kuoropoikien keskitse ja köyhien ohi eteisen poikki, jossa
kolkutti herra Buddenbrookin ovelle.

Heti sen jälkeen ilmestyi Christian esiin. Hän tuli mukavan
verkkaisesti, hiukan laahustaen maisemahuoneeseen, sillä hänen laihat
väärät säärensä olivat nivelreumatismin jälkeen jonkun verran jäykät.

»Tuhat tulimmaista», hän sanoi, »minä olin unohtaa koko asian!»

»Olit unohtaa...» toisti hänen äitinsä kysyvästi.

»Niin, olin melkein unohtaa, että on joulu... Istuin lukemassa erästä
matkakertomusta... Etelä-Amerikasta...» lisäsi hän aikoen juuri ruveta
kuvailemaan joulunviettoa eräässä viidennen luokan huvipaikassa
Lontoossa, kun huoneessa vallitseva haudanhiljaisuus alkoi vaikuttaa
häneenkin ja hän lähti varpaisillaan, nenäänsä kurtistaen paikalleen.

»Iloitse, Sionin tytär!» lauloivat kuoropojat, ja samat naskalit,
jotka vast'ikään olivat pitäneet pylväikössä semmoista meteliä,
että senaattorin oli täytynyt näyttäytyä ovella hillitäkseen heitä,
lauloivat nyt ihmeteltävän kauniisti. Nuo heleät äänet, jotka
matalampien äänten kannattamina kohottivat puhtaan, riemuitsevan
ylistyslaulun, saivat kaikkien sydämet puolelleen, pehmittivät
Buddenbrook-neitojen hymyn ja saivat aikaan sen, että vanhat vaipuivat
ajattelemaan mennyttä elämäänsä ja nuoret unohtivat hetkeksi huolensa.

Hanno oli kalpea. Hän irroitti kädet polviensa ympäriltä, leikki
jakkaransa rimpsuilla ja painoi kielenkärkensä hammasta vasten, suu
puoliavoinna ja kasvoilla paleleva ilme. Hänen täytyi silloin tällöin
hengähtää syvään, sillä laulun, tuon kellonheleän _a capella_-laulun
täyttäessä ilman kuristui hänen sydämensä kokoon ahdistavan onnen
vallassa. Joulu... Korkean, valkoisen, toistaiseksi suljetun
kaksoisoven rakosista tunkeutui kuusentuoksu huoneeseen herättäen salin
ihmeiden ikävöimistä, jotka joka vuosi tuntuivat yhtä käsittämättömän
ylimaailmallisilta ja joiden paljastumista hän odotti suonet tykkien...
Mitähän siellä mahtoi olla hänelle? Sen, mitä hän toivoi, sai hän
varmasti, ellei sitä jo edeltäpäin ollut sanottu mahdottomaksi.
Teatteri oli heti pistävä hänelle silmään ja vetävä hänet luokseen,
kaivattu nukketeatteri, joka oli seisonut päällimmäisenä, voimakkaasti
alleviivattuna isoäidille annetussa toivomuslistassa ja joka oli
»Fidelion» jälkeen hänen ainoa ajatuksensa.

Hanno oli äskettäin, herra Brechtin luona kärsittyjen vaivojen
palkkioksi ja korvaukseksi, päässyt ensi kertaa kaupungin teatteriin,
jossa hän oli istunut ensi rivillä äitinsä vieressä seuraten henkeä
pidättäen »Fidelion» sointuja ja kohtauksia. Sen jälkeen näki hän
unta vain oopperakohtauksista, ja hänet täytti semmoinen ihastus
näyttämöä kohtaan, ettei hän tahtonut osata nukkua. Sanomattomalla
kateudella katsoi hän kadulla ihmisiä, jotka Christian-sedän tavoin
olivat tunnettuja teatterin harrastajia, kuten konsuli Döhlmann ja
kaupanvälittäjä Gosch. Saada istua, kuten nämä, melkein joka ilta
teatterissa — käsittämätön ajatus. Kunpa hän olisi edes kerran
viikossa, ennen näytännön alkua, saanut kurkistaa saliin, kuulla
soittimien viritystä ja katsoa suljettua esirippua! Sillä häntä
viehätti teatterissa kaikki: kaasun haju, istuimet, soittajat,
esirippu...

Olikohan hänen nukketeatterinsa suurikin? Suuri ja leveä? Miltä mahtoi
sen esirippu näyttää? Siihen täytyi mitä pikimmin pistää pieni reikä,
sillä kaupunginteatterin esiripussakin oli kurkistusreikä... Olikohan
isoäiti vai mamsseli Severin — sillä eihän isoäiti ehtinyt tehdä
kaikkea — laittanut »Fidelion» näyttämökoristukset? Huomispäivänä oli
hän piiloutuva jonnekin esittääkseen ensi näytännön aivan yksin... Ja
hän kuuli jo nukkiensa laulavan; sillä musiikki oli heti kiinnittänyt
hänet teatteriin mitä läheisimmin...

»Veisaa, Jerusalem!» päättivät kuoropojat laulunsa, ja äänet, jotka
olivat kulkeneet rinnakkain fuugantapaisesti, sulivat viime sävelessä
sovinnollisesti ja iloisesti yhteen. Kirkas sointu hälveni, ja syvä
hiljaisuus levisi pylväikköön ja maisemahuoneeseen. Suvun jäsenet
loivat katseensa alas; vain johtaja Weinschenk katseli huolettomasti ja
rohkeasti ympärilleen. Mutta konsulitar lähestyi hitain askelia pöytää
ja asettui omaistensa keskeen sohvalle, joka ei enää, kuten entisinä
aikoina, ollut erillään, ilman edessäolevaa pöytää, seinän vieressä.
Hän nosti lampun lähemmä ja asetti eteensä ison raamatun, jonka
vanhuudesta vaalennut kultanahkapinta oli mahdottoman leveä. Sitten
hän työnsi silmälasit nenälleen, aukaisi molemmat nahkasolmut, joilla
tuo suunnaton laitos oli sidottu, levitti auki merkillä varustetun
paikan, jolloin tuli esiin kirjan paksu, karkea, kellahtava paperi
suhteettoman suurine kirjaimineen, joi kulauksen sokerivettä ja alkoi
lukea joulutekstiä.

Hän luki hitaasti tuota vanhanaikaista kieltä, yksinkertaisella,
sydämeenkäyvällä tavalla, äänellä, joka kaikui selvänä, liikutettuna
ja iloisena äänettömän hartauden keskellä. »Ja ihmisille
hyvä tahto!» lausui hän. Ja kun hän oli lopettanut, kajahti
pylväiköstä kolmiäänisesti »Jouluyö, juhlayö», johon koko suku
yhtyi maisemahuoneesta. Se tapahtui vähän varoen, sillä useimmat
läsnäolijoista olivat epämusikaalisia, ja vähänväliä kuului joukosta
joku matala, aivan asiaankuulumaton sävel... Mutta se ei häirinnyt
ensinkään laulun vaikutusta... Rouva Permaneder lauloi vapisevin
huulin, sillä suloisinta ja tuskallisinta liikutusta tuntee ihminen,
jolla on takanaan vaiherikas elämä ja joka juhlahetken lyhyessä
rauhassa muistelee mennyttä aikaa... Madame Kethelsen itki hiljaa ja
katkerasti, vaikka hän ei voinut kuulla juuri mitään.

Sitten nousi konsulitar paikaltaan. Hän tarttui toisella kädellään
lapsenlapsensa Johannin, toisella lapsenlapsenlapsensa Elisabethin
käteen ja astui näiden kera huoneen poikki. Toiset liittyivät heihin,
ensin vanhemmat, sitten nuoremmat suvun jäsenet, pylväiköstä yhtyivät
heihin vielä palvelijat ja köyhät, ja kaikkien laulaessa yksiäänisesti
»Joulupuu on rakennettu», ja Christian-sedän naurattaessa lapsia
nostelemalla jalkojaan kuin tanssinukke astuttiin silmät huikaistuina,
kasvot hymyillen selkoselälleen levitetyn kaksoisoven kautta suoraan
taivaaseen.

Koko sali, jonka täytti kärventyneiden kuusenoksien tuoksu, välkkyi ja
kimmelsi lukemattomista valoista, ja seinien sininen tausta valkoisine
jumalhahmoineen saattoi huoneen näyttämään vielä suuremmalta.
Kynttilöiden liekit valtavan, melkein kattoon asti ulottuvan joulupuun
oksilla, joka seisoi punaverhoisten ikkunoiden välissä, joka oli
koristettu hopealangoilla ja suurilla valkoisilla liljoilla, jonka
latvassa oli sädehtivä enkeli ja juurella sievä sienisommitelma,
tuikahtelivat yleisessä valomeressä kuin kaukaiset tähdet. Sillä
valkoisen liinan kattamalla pöydällä, joka ulottui pitkänä ja leveänä
ja joululahjojen peittämänä ikkunasta melkein ovelle asti, oli rivi
pienempiä, konvehdeilla koristettuja joulupuita, joiden oksilla myös
paloi vahakynttilöitä. Ja seinillä paloivat haarajalkojen kynttilät,
ja kullatuissa jalustoissa paloivat paksut kynttilät huoneen joka
nurkassa. Isommat lahjat, joille ei ollut sijaa pöydällä, odottivat
rivissä lattialla. Pienempiä pöytiä, jotka myös olivat katetut
valkoisella liinalla ja joiden päällä myös oli lahjoja ja sytytetty
kuusi, oli pantu molempien ovien viereen: niillä olivat palvelusväen ja
köyhien lahjat.

Laulaen, häikäistyneinä, vanhan tutun huoneen näyttäessä aivan uudelta,
kuljettiin kerran huoneen ympäri, seimen sivu, jossa vahasta tehty
Jeesuslapsi näytti tekevän ristinmerkkiä, ja seisahduttiin sitten
äänettöminä paikoilleen, silmän alettua erottaa yksityisiä esineitä.

Hanno oli aivan kuin houreessa. Heti kun hän oli astunut sisään, olivat
hänen kuumeiset, etsivät silmänsä keksineet pöydällä teatterin...
teatterin, joka oli suurempi ja leveämpi kuin hän oli milloinkaan
osannut kuvitella. Mutta hänen paikkansa oli vaihtunut, ja hän alkoi jo
vakavasti epäillä, oliko koko tuo satumainen teatteri tarkoitettukaan
hänelle. Ja näyttämön juuressa lattialla oli sitäpaitsi jokin iso,
oudon näköinen esine, huonekalu, piirongintapainen kappale... voiko
sekin olla tarkoitettu hänelle?

»Tule tänne, lapsi, katsopas tätä», sanoi konsulitar avaten sen
kannen. »Tiedän sinun soittavan mielelläsi koraaleja... Herra Pfühl on
antava sinulle tarpeelliset ohjeet... Näitä polkimia täytyy koko ajan
polkea... väliin kovemmin, väliin hiljemmin... eikä käsiä saa ottaa
välillä pois, sormia pitää siirrellä vain _peu a peu_...»

Se oli urkuharmonio, pieni, sievä ruskeapintainen harmonio, jossa
oli metallikannattimet sivuilla, kirkkaanväriset polkimet ja siro
kääntötuoli. Hanno painoi paria kosketinta... ja siitä lähti hiljainen
urkusointu, joka sai ympärillä seisovat kääntämään päätään... Hanno
syleili isoäitiään, joka painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja
irroittautui sitten vastaanottaakseen toisten kiitokset.

Hanno kääntyi katsomaan teatteria. Harmonio oli yllättävä unelma,
mutta hänellä ei nyt ensi aluksi ollut aikaa tutkia sitä. Se oli onnen
kukkura, jollaisen langetessa ihmisen osalle hän on kiittämätön kutakin
lahjaa kohtaan erikseen ja katsoo vain hätäisesti kaikkea sekä oppii
vasta myöhemmin käsittämään koko tuon ylenpalttisuuden... Ah, siinä
oli kuiskaajakoppikin, näkinkengänmuotoinen kuiskaajakoppi, jonka
takana riippui punainen kullalla kirjaeltu esirippu kokoonkäärittynä.
Näyttämölle oli järjestetty »Fidelion» viimeinen näytös. Vankiraukat
olivat siinä ristissä käsin. Don Pizarro seisoi sivummalla peloittavan
näköisenä suunnattomine puhvihihoineen. Ja takaa riensi juoksuaskelin
mustaan samettiin puettu ministeri, kääntääkseen kaikki asiat hyväksi.
Se oli aivan kuin kaupunginteatterissa, melkein vielä kauniimpaa.
Hannon korvissa kaikui riemukuoro, finaali, ja hän istuutui harmonion
ääreen soittaakseen siitä erään pätkän, joka oli jäänyt hänen
muistiinsa... Mutta hän nousi jälleen ylös katsellakseen erästä
toivottua kirjaa, kreikkalaista jumalaistarustoa, joka oli sidottu
punaisiin kansiin ja jonka kannessa oli kullattu Pallas Atenen kuva.
Hän söi lautaseltaan makeisia, marsipaania ja piparkakkuja, tarkasti
pikkutavaroita, kirjoitustarpeita ja kouluvihkoa, ja unohti hetkeksi
kaiken muun pikkuruikkuisella lasimurulla varustetun kynän varren
tähden, johon katsoessa näki edessään laajan sveitsiläismaiseman...

Nyt tarjosivat mamsseli Severin ja sisätyttö tarjottimilta teetä ja
leivoksia, ja kastaessaan leipää kuppiinsa ehti Hanno hiukan katsella
ympärilleen. Sukulaiset seisoivat pöydän ympärillä tai kuljeksivat
edestakaisin puhellen ja nauraen, ihaillen toisten lahjoja tai
näytellen omiaan. Pöydällä oli kaikenlaatuisia tavaroita: porsliinisia,
nikkelisiä, hopeaisia, kultaisia, puisia, silkkisiä ja kankaasta
valmistettuja. Suuria manteleilla ja hyytelöviipaleilla koristettuja
piparkakkuja oli ladottu pitkään riviin vuorotellen paksujen
marsipaanileipien kanssa. Niissä lahjoissa, jotka rouva Permaneder oli
valmistanut, kuten eräässä työpussissa, kukkaruukkujen alusliinassa ja
jalkatyynyssä, oli suuret atlassilkkiset rusetit.

Joku kävi aina väliin katsomassa pikku Johannia, laski kätensä hänen
merimieskaulukselleen ja katseli hänen lahjojaan sillä ivallisella,
liioitellulla ihailulla, jolla aikuiset ihmettelevät lasten leluja.
Vain Christian-setä ei osoittanut tuota täysikasvuisten ylpeyttä; hänen
ihastuksensa nukketeatteriin, kun hän sattui kulkemaan Hannon ohi
timanttisormus sormessa, jonka hän oli saanut lahjaksi äidiltään, oli
yhtä suuri kuin veljenpojan.

»Tuhat tulimmaista, onpas tämä hauska laitos!» sanoi hän vetäen
esirippua ylös ja alas ja astuen sitten askeleen taapäin katsellakseen
näyttämökuvaa. »Oletko sinä toivonut itsellesi tätä? — Vai olet
sinä toivonut tätä», sanoi hän sitten äkkiä annettuaan katseensa
harhailla tuokion verran kummallisen vakavana ja levottomana ympäri
huonetta. »Miksi? Miten sinä keksit toivoa sellaista? Oletko käynyt
teatterissa?... Vai 'Fideliota' katsomassa! Niin, se esitetään aika
hyvin... Ja nyt sinä aiot esittää sen itse, ruveta itse tekemään
oopperoita?... Tekikö se sinuun sellaisen vaikutuksen?... Kuulehan,
lapsi, mitä minä sanon, älä ajattele liikaa tämmöisiä asioita...
teatteria... ja sen sellaisia... se ei kelpaa, usko setääsi. Minä olen
myös aina ollut liiaksi huvitettu niistä, siksi minusta ei ole tullut
tämän enempää. Olen tehnyt suuria erehdyksiä...»

Hän puhui pikku veljenpojalleen vakavasti ja vakuuttavasti, Hannon
katsoessa häneen uteliaasti. Mutta sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen,
katsellessaan teatteria, joka sai hänen luisevat, kuluneet kasvonsa
kirkastumaan, pani erään teatterinuken liikkumaan eteenpäin näyttämöllä
ja lauloi rämeällä, värisevällä äänellään: »Haa, on hirmurikos tää!»
jonka jälkeen hän nosti harmonion tuolin teatterin eteen, istuutui
sille ja alkoi esittää oopperaa, matkien laulaen ja liikehtien
vuoroin kapellimestaria, vuoroin esittäviä henkilöitä. Hänen selkänsä
taakse kerääntyi katsojia, jotka nauroivat, pudistelivat päätään ja
olivat huvitetut hänen hommastaan. Hanno katsoi häntä vilpittömällä
ihastuksella. Mutta hetken kuluttua keskeytti Christian aivan
odottamatta esityksensä. Hän jäi istumaan mykkänä paikalleen, levoton
vakavuuden ilme levisi hänen kasvoilleen, hän pyyhkäisi kädellään
päälakeaan ja vasenta kylkeään ja kääntyi sitten nenä kurtussa ja
murheellisen näköisenä yleisön puoleen.

»Niin, nyt se on taas lopussa», sanoi hän; »nyt tulee taas rangaistus.
Kun minä yritän olla hetkenkään iloinen, tulee heti kosto. Sitä ei
kivistä, siinä on vaan sellainen epämääräinen vaiva... epämääräinen
vaiva, siksi että hermot kaikki ovat tällä puolen liian lyhyet. Ne ovat
kaikki liian lyhyet...»

Mutta omaiset eivät ottaneet hänen vaivaansa vakavammalta kannalta
kuin hänen ilveitänsäkään ja viitsivät tuskin vastata. He hajaantuivat
välinpitämättöminä eri suunnille, ja Christian jäi istumaan vielä
pitkäksi aikaa teatterin eteen katsellen sitä nopeasti ja miettivästi
silmiään pyöritellen ja nousi viimein paikaltaan.

»No, onneksi olkoon, lapsi», sanoi hän silittäen Hannon päätä. »Mutta
ei liikaa... äläkä unohda vakavia toimiasi tämän vuoksi, kuulitkos?
Minä olen tehnyt paljon erehdyksiä... Minä lähden vähäksi aikaa
klubiin!» huusi hän täysikasvuisille. »Sielläkin vietetään joulua
tänään. Näkemiin!» Ja hän lähti jäykin, väärin säärin pylväikön läpi
pois.

Kaikki olivat syöneet tänään tavallista aikaisemman päivällisen
ja olivat nyt juoneet teetä runsaiden leipien kera. Mutta oli
tuskin ehditty lopettaa teenjuonti, kun jo tarjoiltiin uutta
herkkua, ryynimäistä puuroa isoista kristallimaljakoista. Se oli
mantelikiisseliä, munista, hienonnetuista manteleista ja ruusuvedestä
valmistettua jälkiruokaa, joka maistui mainiolta, mutta josta tuli mitä
hirveimmät vatsanvaivat, jos sitä söi lusikallisenkaan liikaa. Mutta
vaikka konsulitar kehoitti jättämään pienen loven illallisellekin, ei
juuri arasteltu. Klothilde suoritti kerrassaan ihmetekoja. Hiljaa ja
kiitollisesti lappoi hän lusikallaan mantelikiisseliä kuin olisi se
ollut tattaripuuroa. Virvokkeena oli pöydällä myös viinihyytelöä, jotka
syötiin englantilaisen luumukakun kanssa. Mutta vähitellen siirryttiin
takaisin maisemahuoneeseen, jossa sijoituttiin lautasineen pöydän
ympärille.

Hanno jäi yksin ruokasaliin, sillä pikku Elisabeth Weinschenk oli viety
kotiin. Hanno sai tänä vuonna ensi kertaa ottaa osaa jouluillalliseen
Mengstrassen talossa.

Palvelijat ja köyhät olivat vetäytyneet lahjoineen keittiön puolelle,
ja Ida Jungmann lörpötteli eteisessä Rieckchen Severinin kanssa,
vaikka hän kasvattajan asemassaan tavallisesti osoitti olevansa tätä
paljon korkeammalla. Ison joulupuun kynttilät olivat palaneet loppuun
ja sammutetut, ja seimi oli nyt pimeässä. Mutta pikku joulupuissa
paloi vielä jokunen kynttilä, ja joskus joutui kuusenoksa liian
lähelle liekkiä, syttyi rätisten palamaan ja lisäsi salissa tuntuvaa
kuusenhajua. Joka kerran kun ilmanveto sattui sivuuttamaan puita,
alkoivat hopealangat hiljaa heilua. Nyt oli taas niin hiljaista, että
posetiivin vienot säveleet kuuluivat jostakin kauempaa kadulta kylmän
pakkasilman läpi.

Hanno antautui hartaasti joulun tuoksujen ja äänien valtaan. Hän luki
pää käteen nojaten jumalaistarustoaan, söi koneellisesti, etupäässä
siksi, että se kuului asiaan, konvehteja, marsipaania, mantelikiisseliä
ja luumukakkua, ja liian täyden vatsan aikaansaama ahdistava
pinnistys yhtyi illan suloisen tunnelman kera kaihoisaksi onneksi.
Hän luki taisteluista, jotka Zeuksen oli täytynyt kestää päästäkseen
valta-asemaansa, ja kuunteli silloin tällöin puolella korvalla mitä
maisemahuoneessa puhuttiin Klothilde-tädin tulevaisuudesta.

Klothilde oli varmasti onnellisin kaikista ja hän vastaanotti joka
puolelta tulevat onnittelut ja pilailut hymyllä, joka kirkasti hänen
tuhkanharmaat kasvonsa. Hänen äänensä värisi iloisesta liikutuksesta.
— Hän oli saanut sijan »Johannisklosterissa». Senaattori oli
vihdoinkin saanut toimitetuksi hänelle johtokunnan suostumuksen
siihen, vaikka eräät herrat olivat nurisseet ja syyttäneet häntä
sukulais-puolueellisuudesta. Maisemahuoneessa puheltiin nyt innokkaasti
tuosta erinomaisesta laitoksesta, joka vastasi Mecklenburgissa,
Dobberthienissä ja Ribnitzissä olevia, aatelisnaisia varten
perustettuja koteja ja joiden tarkoitus oli suoda ansiokkaiden vanhojen
sukujen varattomille tyttärille turvattu vanhuuden toimeentulo.
Klothilde oli nyt saanut pienen, mutta varman eläkkeen, joka oli
vuosien kuluessa kasvava; ja tultuaan määräikään oli hän saava oman
rauhaisan ja siistin asunnonkin itse laitoksessa...

Pikku Johann lähti vähäksi aikaa täysikasvuisten pariin, mutta palasi
sitten ruokasaliin, joka ei enää — vähennetyn valaistuksen vuoksi —
tehnyt yhtä valtavaa vaikutusta kuin alussa, mutta joka nyt viehätti
uudella tavalla. Siinä oli niin oudon tenhoisaa liikkua, aivan kuin
hämärällä näyttämöllä näytännön jälkeen, kulisseja tarkastellen. Sai
katsella läheltä ison joulupuun kultaheteisiä liljoja, ottaa käteensä
seimen puisia eläimiä ja ihmisiä, etsiä kynttilää, joka oli saanut
Betlehemin läpinäkyvän tähden loistamaan, ja kohotella alasriippuvaa
pöytäliinaa, nähdäkseen pöydän alle kerätyt pahvi- ja käärepaperikasat.

Maisemahuoneen keskustelu kävi sitäpaitsi yhä vähemmän
mielenkiintoiseksi. Luonnon pakosta oli viimein tuo määrätty kolkko
asia tullut keskustelun alaiseksi, joka tähän asti oli sivuutettu
vaieten juhlaillan kunniaksi, mutta joka ei hetkeksikään ollut
poistunut kenenkään mielestä, nimittäin johtaja Weinschenkiä vastaan
nostettu oikeusjuttu. Hugo Weinsehenk piti itse esitelmää siitä. Hän
kertoi rajulla hilpeydellä yksityiskohtaisesti juhlan keskeyttämästä
todistajien kuulustelusta, moitti kiihkeästi presidentti tohtori
Philanderin liian selvästi huomattavaa ennakkomielipidettä ja arvosteli
ylpeän pilkallisesti halveksuvaa tapaa, jolla virallinen syyttäjä
tohtori Hagenström suvaitsi kohdella häntä ja hänen todistajiaan.
Breslauer oli muuten vastannut hyvin sukkelasti eräisiin raskauttaviin
syytöksiin ja vakuuttanut mitä varmimmin, ettei edes tarvinnut ajatella
syyttävän tuomion langettamista. — Senaattori teki silloin tällöin
jonkun kysymyksen kohteliaisuuden vuoksi, ja rouva Permaneder, joka
istui olkapäät koholla sohvassa, mutisi pari vihaista voimasanaa Moritz
Hagenströmiä vastaan. Mutta toiset olivat ääneti. He olivat niin
ääneti, että johtajakin vähitellen vaikeni; ja ajan kiitäessä pikku
Hannon mielestä kuin siivillä ruokasalissa vallitsi maisemahuoneessa
painostava, huolestunut, tuskallinen seisahduksen tila, joka ei ollut
poistunut vielä kello puoli yhdeksänkään, jolloin Christian palasi
klubista vanhojenpoikien ja »hummaajien» joulunvietosta.

Sammunut sikarinpätkä pisti esiin hänen suustaan ja hänen
sisäänvaipuneet poskensa olivat punaiset. Hän tuli salin läpi ja
sanoi maisemahuoneeseen astuessaan: »Lapsukaiset, sali on kerrassaan
suurenmoisen ihana! Weinschenk, meidän olisi pitänyt tuoda tänne
Breslauer; hän ei ole varmaan milloinkaan nähnyt tällaista.»

Äänetön, rankaiseva syrjäsilmäys kohtasi häntä konsulittaren taholta.
Christian vastasi siihen huolettoman kysyvällä ilmeellä. Kello
yhdeksältä käytiin pöytään.

Kuten tavallisesti oli illallinen tänä iltana katettu pylväikköön.
Konsulitar lausui sydämellisen hartaasti vanhan pöytärukouksen:

    »Tule, Jeesus vieraaksemme Siunaa meidän einehemme.»

jonka hän, samaten jouluillan perityn tavan mukaan, lopetti pienellä
esityksellä, kehoittaen pääasiallisesti Buddenbrook-suvun jäseniä
muistamaan kaikkia niitä, joilla ei ollut yhtä onnellinen joulu... Ja
kun tämä oli tehty, istuuduttiin hyvällä omallatunnolla pöytään ja
käytiin aluksi voisulassa keitettyjen karppien ja reininviinin kimppuun.

Senaattori pisti pari kalansuomusta kukkaroonsa, ettei loppuisi raha
tulevan vuoden aikana. Mutta Christian huomautti yhtäkaikkisesti,
etteihän siitä kuitenkaan ollut mitään apua, ja konsuli Kröger
ei viitsinyt ryhtyä tuollaiseen varokeinoon, koska hänen ei enää
tarvinnut pelätä kurssivaihteluita, hän kun eli rauhassa puolinetoista
killinkeineen. Tuo vanha herra istui mahdollisimman etäällä rouvastaan,
jonka kanssa hän pitkään aikaan ei ollut vaihtanut juuri sanaakaan,
koska tämä ei herennyt lähettämästä salaa rahoja perinnöttömäksi
tehdylle Jakobille, joka vietti jossakin maailmalla, Lontoossa,
Pariisissa tai Amerikassa — missä, sen tiesi vain hänen äitinsä —
rappeutunutta kiertäjän elämäänsä. Hän rypisti synkästi otsaansa
puheen kääntyessä toisen ruokalajin aikana suvun poissaoleviin
jäseniin, nähdessään tuon heikon äidin kuivaavan silmiään. Muistettiin
Frankfurtin ja Hampurin sukulaisia, joku mainitsi myös pahaa
tarkoittamatta pastori Tiburtiuksen nimen, ja senaattori kilisti
kaikessa hiljaisuudessa sisarensa lasia herrojen Grünlichin ja
Permanederin terveydeksi, jotka myös tavallaan kuuluivat sukuun...

Kastanjoilla, rusinoilla ja omenilla täytetty kalkkuna herätti
yleistä mielihyvää. Verrattiin sitä edellisten vuosien kalkkunoihin
ja huomattiin, ettei pitkään aikaan oltu nähty näin mahtavaa paistia.
Sen kera oli paistettuja perunoita, kahdenlaisia vihanneksia ja
kahdenlaista hilloa, ja jokaista lajia oli sellaiset määrät kuin eivät
ne olisi olleet lisäruokia vaan pääruokalaji, jolla jokaisen tuli
täyttää vatsansa. Paistin ohella juotiin Möllendorpf-toiminimen vanhaa
punaista viiniä.

Pikku Johann istui vanhempiensa välissä ahtaen vaivalla valkoista
rintalihapalasta murekkeineen vatsaansa. Hän ei enää jaksanut syödä
niin paljon kuin Thilda-täti, vaan oli väsynyt eikä voinut oikein
hyvin. Mutta hän oli ylpeä siitä, että sai istua isojen ihmisten
pöydässä, että hänenkin taidokkaasti käännetyllä ruokaliinallaan oli
ollut tuollainen mainio valmunsiemenillä peitetty vehnäsämpylä, että
hänenkin edessään oli kolme viinilasia; hän sai näet tavallisesti juoda
pienestä kultaisesta pikaristaan, joka oli Krögerin sedän kummilahja...
Mutta kun Justus-setä alkoi kaataa öljynkeltaista kreikkalaista viiniä
pienimpiin laseihin ja kun jäätelöpallukat — punaiset, valkoiset ja
ruskeat — ilmestyivät pöytään, parani hänenkin ruokahalunsa. Hän söi,
vaikka se teki melkein sietämättömän kipeää hampaisiin, yhden punaisen
ja puolet valkoisesta pallerosta, mutta viimein hänen täytyi maistaa
hiukan ruskeaakin suklaajäätelöä, ja hänen narskutti sen kera vohvelia,
joi vähän imelää viiniä ja kuunteli Christian-setää, joka oli tullut
puhetuulelle.

Setä kertoi klubissa viettämästään joulusta, joka oli kulunut hyvin
vilkkaasti. »Hyvä Jumala!» sanoi hän joka toisella sanalla, kuten
silloin, kun hänen oli tapana kertoa Johnny Thunderstormista. »Ne
miehet joivat ruotsalaista punssia kuin vettä!»

»Hyi», sanoi konsulitar lyhyesti luoden alas katseensa.

Mutta Christian ei huomannut mitään. Hänen silmänsä alkoivat harhailla
esineestä toiseen ja hänen ajatuksensa ja muistonsa olivat niin elävät,
että ne liikkuivat varjojen tavoin hänen laihoilla kasvoillaan.

»Tietääkö kukaan teistä», hän kysyi, »miltä tuntuu, kun on juonut
liian paljon ruotsalaista punssia? Minä en tarkoita itse juopumusta,
mutta sitä, mikä tulee perästäpäin, seurauksia... ne ovat ihmeellisen
inhoittavat... samalla ihmeelliset ja inhoittavat.»

»Ja siinä on syytä kyllin käydä kuvailemaan niitä», sanoi senaattori.

»_Assez_, Christian, se ei huvita meitä vähääkään», sanoi konsulitar.

Mutta Christian ei huomannut koko vastaväitettä. Se oli hänen
omituisuutensa, ettei hän sellaisina hetkinä huomannut mitään. Hän oli
hetken aikaa vaiti, sitten tuntui se, mikä hänessä liikkui, kypsyneen.

»Ensin tuntee voivansa pahoin», hän alkoi kertoa kääntyen nenä
rypyssä veljeensä päin. »Päätä kivistää ja suolia kaivaa... niin no,
sellaista sattuu muulloinkin. Mutta kun on juonut punssia, tuntee
itsensä likaiseksi —» Christian hieroi kasvot irvessä käsiään —
»tuntee koko ruumiinsa likaiseksi. Peset kätesi, mutta siitä ei ole
apua, ne tuntuvat vain yhä kosteilta ja likaisilta, ja kynnet ovat
kuin rasvassa... Otat kylvyn, mutta se ei tunnu missään, koko ruumiisi
tuntuu mielestäsi epäpuhtaalta ja tahmaiselta. Koko ruumiisi vaivaa
sinua, harmittaa sinua, inhoat itseäsi... Oletko sinä kokenut tämän,
Thomas?»

»Olen», sanoi senaattori tehden torjuvan liikkeen, mutta Christian
jatkoi kertomistaan ruotsalaisen punssin liiallisen nauttimisen
seurauksista sillä omituisella tahdittomuudella, joka vuosien kuluessa
oli yhä lisääntynyt ja joka esti häntä huomaamasta, että nuo kuvailut
olivat vastenmielisiä koko pöytäkunnan mielestä ja etteivät ne olleet
paikallaan tänä iltana ja tässä ympäristössä — kunnes hän katsoi
luonnehtineensa asian tarpeeksi tyhjentävästi ja vaikeni vähitellen.

Ennenkuin käytiin käsiksi juustoon ja voihin, piti konsulitar vielä
pienen puheen omaisilleen. Joskaan ei kaikki ollut vuosien kuluessa
muodostunut sellaiseksi kuin tietämätön ihminen lyhytnäköisyydessään
olisi toivonut, oli sentään saatu kokea siksi suurta näkyvää siunausta,
että se riitti täyttämään sydämet kiitollisuudella. Juuri onnen ja
ankarien koetusten vaihtelu osoitti, ettei Jumala ollut milloinkaan
ottanut kättään suvun kohtaloiden johdosta, vaan että hän oli ohjannut
niitä ja ohjasi edelleen omien syvien ja viisaiden aivoitustensa
mukaan, joita ihminen ei ollut oikeutettu kärsimättömästi tutkimaan
ja epäilemään. Ja juotakoon nyt toivovin sydämin ja yksimielisesti
suvun menestymisen ja tulevaisuuden malja, tulevaisuuden, joka oli
jatkuva vielä sitten kun sen vanhat ja keski-ikäiset jäsenet olivat
levänneet jo kauan maan mullassa... lasten tulevaisuuden malja, joille
tämän-iltainen juhla oikeastaan kuului...

Ja koska johtaja Weinschenkin pikku tytär ei enää ollut saapuvilla,
täytyi pienen Johannin, aikuisten kilistäessä myös keskenään, lähteä
kiertämään yksin koko pöytää kilistääkseen jokaisen kanssa, isoäidistä
alkaen mamsseli Severiniin. Hannon tullessa isänsä kohdalle, kohotti
senaattori, lähentäessään lasinsa lapsen lasia kohti, lempeästi Hannon
leukaa katsoakseen tätä silmiin... Hän ei tavannut pojan katsetta,
sillä Hannon ripset olivat laskeutuneet syvälle, syvälle alas silmiä
ympäröivien sinertävien varjojen tasalle.

Mutta Therese Weichbrodt tarttui hänen päähänsä molemmin käsin,
suudella napsahutti häntä poskelle ja sanoi niin sydämellisellä
äänenpainolla, ettei itse Jumalakaan olisi voinut vastustaa sitä: »Tule
onnelliseksi, hövä lapsi!»

— Hetkistä myöhemmin makasi Hanno vuoteessaan, joka nyt oli
etuhuoneessa; sinne tultiin toisen kerroksen käytävästä ja sen
vasemmalla puolen oli senaattorin pukeutumishuone.. Hän makasi
selällään vatsansa vuoksi, joka ei vielä ollut voinut sulattaa kaikkea
sitä, mitä sen illan kuluessa oli täytynyt ottaa vastaan, ja katsoi
kiihoittunein silmin Ida Jungmannia, joka tuli yöpaitaan puettuna
huoneestaan huljutellen vesilasia ojennetussa kädessään. Hanno joi
nopeasti hiilihappoisen natronin, irvisti ja vaipui takaisin vuoteelle.

»Nyt taitaa tulla paha yö, Ida.»

»Mitä vielä, Hannoseni. Makaa vain hiljaa selälläsi... Näätkö, ken
salaisesti viittaa tuolla?... Vaan poikapa ei seuraa houkutustaan...»

»Niin... ehkä se meneekin hyvin... Milloin saan tavarani tänne, Ida?»

»Aamulla, poikaseni.»

»Ne pitää tuoda tänne, että minä näen ne heti aamulla!»

»Hyvä, hyvä, Hannoseni, mutta nuku nyt ensin.» Ja hän suuteli tätä,
sammutti kynttilän ja lähti.

Hanno oli yksin; ja jättäytyen hiljaa paikallaan maaten natronin
hyväätekevän vaikutuksen valtaan näki hän suljettujen silmiensä
edessä uudelleen joulusalin. Hän näki teatterinsa, harmonionsa,
jumalaistarustonsa ja kuuli kaukaa kuoropoikien laulavan: »Riemuitse,
Jerusalem!» Kaikki säteili. Hänen päänsä oli kuumeinen, ja hänen
sydämensä, jota rasitti kapinoivan vatsan ahdinko, löi hitaasti,
voimakkaasti ja epätasaisesti. Hän makasi kauan pahoinvoinnin,
kiihoituksen, ahdistuksen, väsymyksen ja onnen tilassa voimatta nukkua.

Huomenna oli kolmas joulu, joka vietettiin Therese Weichbrodtin
luona, ja se huvitti häntä jo etukäteen pienen hassunkurisen
näytelmän tavoin. Therese Weichbrodt oli viime vuonna lopettanut
kokonaan koulunpidon, ja Madame Kethelsen asui nyt yksin tuon
pienen Mühlenbrinckin varrella sijaitsevan talon luokkahuoneissa,
alakerran ollessa hänen itsensä hallussa. Hänen epäonnistuneen ja
heikon pienen ruumiinsa raihnaudet olivat näet lisääntyneet vuosien
kuluessa, ja mitä sävyisimmällä kristillisellä nöyryydellä otaksui
Sesemi Weichbrodt loppunsa lähenevän. Siksi hän oli jo monen vuoden
aikana luullut jokaista joulua viimeisekseen ja koetti tehdä sen niin
loistokkaaksi pienissä tulikuumiksi lämmitetyissä huoneissaan kuin
suinkin hänen heikot voimansa myöten antoivat. Koska hän ei voinut
ostaa paljoa uutta, lahjoitti hän aina osan vähäisistä kapineistaan
ja kasasi joulupuun alle kaiken mitä hän suinkin saattoi olla vailla:
pöytäkoruja, kirjepainoja, neulatyynyjä, lasivaaseja ja kappaleita
kirjastostaan, vanhoja hullunkurisen muotoisia ja kantisia kirjoja,
kuten »Itsetutkistelijan salainen päiväkirja», Hebelin Alemannilaiset
runot, Krummacherin Parabelit j.n.e.... Hanno oli jo saanut häneltä
erään ranskankielisen teoksen, nimeltä »Pensees de Blaise Pascal», joka
oli niin pikkuruinen, ettei sitä voinut lukea ilman suurennuslasia.

Bischofia tarjottiin loppumattomat määrät, ja Sesemin
inkivääripiparkakut olivat kerrassaan mainioita. Mutta ilta ei sujunut
milloinkaan, neiti Weichbrodtin vavahtelevan hartauden tähden, ilman
jotakin yllätystä, tapausta, jotakin pientä kommellusta tai vauriota,
joka sai vieraat nauramaan ja yhä lisäsi emännän mykkää intoa.
Milloin kaatui bischofkannu pöydälle peittäen kaiken punaisella,
imelällä, kirpelöivällä nesteellään, milloin suistui joulupuu puiselta
ristikkojalaltaan juuri sillä hetkellä, jolloin astuttiin juhlallisesti
sisään... Ja ennen uneen vaipumistaan näki Hanno vielä edessään
viimevuotisen vahingon, joka oli tapahtunut juuri ennen lahjojen jakoa.
Therese Weichbrodt oli lukenut niin hartaasti joulutekstiä, että kaikki
vokaalit olivat eksyneet paikoiltaan, ja vetäytyi sen jälkeen ovelle
pitääkseen sieltä pienen puheen vierailleen. Hän seisoi kynnyksellä
kyttyräselkäisenä, kääpiömäisenä, vanhat kädet lapsenrinnallaan. Hänen
myssynsä vihreät silkkinauhat riippuivat hänen hennoilla olkapäillään,
ja hänen päänsä päällä, oven yläpuolella, oli kuusenoksilla ympäröity,
takaapäin valaistu paperinauha, jossa oli kirjoitus: »Kunnia olkoon
Jumalalle korkeudessa». Ja Sesemi puhui Jumalan hyvyydestä, lausui,
että tämä oli hänen viimeinen joulunsa, ja lopetti puheen kehoittamalla
kaikkia, ankarasti vapisten, apostolin sanoilla iloisuuteen; niin
innokkaasti otti hänen pieni ruumiinsa osaa tuohon kehoitukseen.
»Iloitkaa!» sanoi hän ja painoi päänsä kallelleen ravistaen sitä
kiihkeästi. »Ja taaskin minä sanon: iloitkaa!» Mutta juuri sillä
hetkellä syttyi läpinäkyvä paperinauha palamaan puhahtavalla,
sähähtävällä ja ritisevällä äänellä, niin että mademoiselle
Weichbrodtin täytyi paeta säikähdyksestä huudahtaen ja vastustamattoman
lystikkäästi hypähtäen sinkoilevaa säensadetta...

Hanno muisti tuon vanhan neidin hypyn ja nauraa hihitti katketakseen,
kiihoittuneesti ja hermostuneesti, suu tyynyä vasten.




YHDEKSÄS LUKU.


Rouva Permaneder kulki kiireesti Breitestrassea pitkin. Hän oli aivan
hengästyneen näköinen, ja vain pieni pään ja hartioiden pönäkkyys
osoitti arvokkuutta, joka hänelle kadulla kulkiessaan oli ominainen.
Hätääntyneenä, kiihtyneenä ja mitä suurimmassa kiireessä oli hän
hotaissut kokoon sen viimeiset rippeet, kuten voitettu kuningas
keräilee joukkojensa jäännöksiä lähteäkseen näiden kanssa pakoon...

Oi, hänen ulkomuotonsa ei ennustanut hyvää! Hänen ylähuulensa, joka
ennen oli tehnyt hänen kasvonsa niin viehättäviksi, vapisi nyt, hänen
silmänsä olivat pelon suurentamat ja katsoivat eteensä kiihoittuneina,
nekin kuin eteenpäin rientäen... hänen hiuslaitteensa oli joutunut
epäkuntoon ja pörrötti esiin kapottihatun alta, ja hänen kasvoillaan
oli kellahtava väri, joka niille levisi silloin, kun hänen vatsansa oli
epäkunnossa.

Hänen vatsansa oli nykyään usein epäkunnossa; torstaisin, suvun
kokoontuessa yhteen, saattoivat kaikki sen huomata. Ja vaikka olisi
kuinka koetettu välttää yleistä loukkauskiveä, kääntyi keskustelu
sittenkin Hugo Weinschenkin oikeusjuttuun. Rouva Permaneder johdatti
sen siihen vastustamattomasti, vaatien toisia vastaamaan, miten oli
mahdollista, että virallinen syyttäjä Moritz Hagenström saattoi nukkua
rauhassa yönsä! Hän ei käsittänyt sitä, hän ei ollut milloinkaan
käsittävä sitä!... ja hänen kiihtymyksensä kasvoi sana sanalta.
»Kiitos, minä en syö mitään», sanoi hän työntäen kaiken luotaan
olkapäitään kohottaen, painoi päänsä takakenoon ja vetäytyi yksinäiseen
loukattuun korkeuteensa, huolimatta muuta kuin kylmää, baierilaista
olutta, jota hän oli tottunut juomaan müncheniläisen avioliittonsa
aikoina; hän kaatoi sitä tyhjään vatsaansa, jonka hermot olivat
kapinassa ja joka kosti tuon teon. Sillä aterian lopulla täytyi hänen
nousta pöydästä ja kiitää puutarhaan tai pihalle, jossa hän Ida
Jungmannin tai Rieckchen Severinin tukemana sai kestää hirvittäviä
vaivoja. Hänen vatsansa tyhjensi sisältönsä, kouristuen minuuttimääriä
suonenvedontapaisesti, ja hänen täytyi kestää sen nytkähtelyitä
sittenkin, kun hänellä ei enää ollut mitään oksentamista...

Kello oli kolme, oli tuulinen ja sateinen tammikuun päivä. Rouva
Permanederin ehdittyä Eischergruben nurkkaan kääntyi hän rantaa
kohti ja riensi alamäkeä veljensä taloa kohti. Hän astui eteisestä
konttoriin, koputettuaan hätäisesti ovelle, katsoi pulpettien yli
ikkunaa, veljensä paikkaa kohti ja teki niin pyytävän päänliikkeen,
että senaattori Thomas Buddenbrook laski viipymättä kynän kädestään ja
meni häntä vastaan.

»Mitä kuuluu?» kysyi veli kohottaen toisen kulmansa...

»Silmänräpäys, Thomas... minulla on hyvin tärkeätä asiaa... en voi
odottaa hetkeäkään... »

Senaattori avasi täytteellä varustetun yksityishuoneensa oven, veti sen
kiinni sisarensa jälkeen molempien astuttua sisään ja katsoi Tonyyn
kysyvästi.

»Tom», sanoi Tony vavahtelevin äänin ja väänteli turkispuuhkaan
pistettyjä käsiään, »sinun täytyy luovuttaa... toistaiseksi... vakuus,
hyvä, rakas Tom.... Eihän meillä ole mitään... Mistä me voisimme ottaa
kaksikymmentä viisituhatta markkaa?... Saat varmasti takaisin koko
summan... mutta pian... ymmärräthän... asia on niin, että... sanalla
sanoen, oikeusjuttu on sillä asteella, että Hagenström on uhannut antaa
heti vangitsemiskäskyn, ellemme voi suorittaa kahdenkymmenenviidentuhannen markan vakuutta. Ja Weinschenk lupaa kunniasanallaan, ettei hän
poistu paikkakunnalta...»

»Ollaanko siis todella niin pitkällä!» sanoi senaattori päätään
pudistaen.

»Ollaan, nuo kurjat konnat ovat saaneet asian semmoiselle tolalle...!»
Rouva Permaneder vaipui voimattomasta vihasta nyyhkyttäen vahakankaalla
päällystetylle tuolille, joka oli hänen vieressään. »Ja he tulevat
johtamaan sen vielä pitemmälle, Tom, loppuun asti...»

»Tony», sanoi senaattori istuutuen syrjittäin mahonkipöydän eteen,
nostaen polven toisen polven yli ja nojaten päänsä käteen... »Sanohan
suoraan, uskotko sinä yhä hänen viattomuuteensa?»

Toinen nyyhkytti pari kertaa ja vastasi sitten hiljaa ja
epätoivoisesti: »En, Tom... Miten minä voisin uskoa sitä? Miten juuri
minä voisin uskoa sitä, jonka on täytynyt kokea niin paljon rumaa? En
ole voinut uskoa sitä alusta alkaenkaan, vaikka kuinka olen koettanut.
Elämässä on niin hirveän vaikea uskoa kenenkään viattomuuteen... Jo
kauan olen epäillyt hänen hyvää omaatuntoaan, ja Erikakin on erehtynyt
hänen suhteensa... hän on tunnustanut sen itkien... erehtynyt hänestä,
mitä hänen kotikäytökseensä tulee. Olemme tietysti olleet puhumatta
koko asiasta... Hänen kuorensa on käynyt yhä karkeammaksi... ja hän on
vaatinut yhä ankarammin, että Erikan tulee olla iloinen ja karkoittaa
hänen huolensa; ja jos Erika on vakava, rikkoo hän astioita. Et
ymmärrä minkälaista kotona on ollut, kun hän iltaisin vielä sulkeutuu
tuntimääriksi huoneeseensa asiakirjojaan tutkimaan... ja jos kolkuttaa
ovelle, hyppää hän pystyyn huutaen: »Kuka siellä!... mitä asiaa?»

Tony vaikeni.

»Mutta vaikka hän olisikin syyllinen, vaikka hän olisikin erehtynyt»,
jatkoi rouva Permaneder taas puhettaan, ääni yhä enemmän paisuen,
»hän ei ole ainakaan tehnyt sitä oman kukkaronsa vuoksi, vaan yhtiön
hyväksi, ja silloin... Herranen aika, täytyyhän elämässä sentään ottaa
huomioon yhtä ja toista, Tom! Ja hän kuuluu joka tapauksessa meidän
sukuumme... hän kuuluu meihin... Ja emmehän me voi antaa sulkea tyrmään
omia jäseniämme, kaikkivaltias Jumala!... »

Thomas kohautti olkaansa.

»Sinä kohautat olkaasi, Tom... Sinä siis aiot sietää sen, että nuo
roistot saavat loistavan voiton? Täytyyhän tässä tehdä jotakin!
Häntä ei saa tuomita!... Sinä olet pormestarin oikea käsi... hyvä
Jumala, eikö senaatti voi armahtaa häntä ilman muuta?... Minäpä
sanon jotakin... juuri ennen tänne tuloani aioin lähteä Cremerin luo
pyytääkseni, että hän ryhtyisi välittämään, puuttuisi asiaan... Hän on
poliisimestari...»

»Voi, hyvä lapsi, sinun hassutuksiasi.»

»Hassutuksiasi, Tom? — Entä Erika? Ja lapsi?» sanoi hän kohottaen
puuhkansa rukoilevasti veljeään kohti. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja
päästi kätensä vaipumaan, hänen suunsa vääntyi alas, hänen kurttuihin
vetäytynyt leukansa alkoi vavista, ja kahden kyyneleen vierähtäessä
esiin alas laskettujen luomien alta lisäsi hän aivan hiljaa: »Ja entä
minä...?»

»Rohkeutta, Tony!» sanoi senaattori astuen liikutuksen ja toisen
avuttomuuden valtaamana lähemmä ja alkaen silitellä lohduttavasti tämän
päätä. Eihän kaikki ole vielä lopussa. Eihän häntä vielä ole tuomittu.
Kaikki voi vielä käydä hyväksi. Ja minä luovutan aluksi vakuussumman;
en tietenkään kieltäydy siitä. Ja onhan Breslauer ovela mies...»

Tony pudisti itkien päätään.

»Ei, Tom, en minä jaksa uskoa sitä. Kyllä he tuomitsevat hänet ja
panevat hänet vankilaan, ja sitten koittaa vaikea aika Erikalle ja
lapselle ja minulle. Hänen myötäjäisensä ovat käytetyt, ne ovat menneet
kodin sisustukseen ja tauluihin... ja myydessä saa tuskin neljättä
osaa koko summasta... Ja palkan me olemme aina käyttäneet kokonaan...
Weinschenk ei ole pannut mitään säästöön. Meidän täytyy taas palata
äidin luo, jos hän sen sallii, siihen asti kunnes hän on kärsinyt
rangaistuksensa... ja sitten tulee vielä vaikeampaa, sillä mihin me
sitten menemme?... Emmehän me voi istua kivillä», sanoi hän nyyhkyttäen.

»Kivillä?»

»Se on vain sellainen puheenparsi... kuvannollinen puheenparsi. Ei
se voi kääntyä hyväksi. Minun on täytynyt kärsiä liian paljon... En
tiedä, millä olen sen ansainnut... mutta en nyt enää jaksa toivoa. Ja
Erikan täytyy nyt kokea samaa kuin minun Grünlichin ja Permanederin
tähden... mutta näet nyt, miten elämässä käy, voit nähdä sen lähimmästä
ympäristöstäsi, eikä sille mahda mitään! Onnettomuus tulee vain eteen
ja painaa ihmisen alleen. Eikä sille mahda mitään. Eihän, Tom!» valitti
hän katsoen tätä veljeään lohduttoman kysyvästi suurilla, kyyneleisillä
silmillään. »Kaikki, mihin minä olen ryhtynyt, on tuottanut pettymystä
ja kääntynyt pahaksi... Ja minä olen tarkoittanut vain hyvää, kautta
Jumalan!... Olen aina toivonut koko sydämestäni voivani saada aikaan
jotakin elämässä ja niittää hiukan kunniaa... Ja nyt tämäkin sortuu.
Näin se nyt päättyy... tämä viimeinen yritys...»

Ja veljen käsivarren varassa itki hän nyt hukkaanmennyttä elämäänsä,
jossa viimeinenkin toivo oli sammunut.

Viikkoa myöhemmin tuomittiin johtaja Hugo Weinschenk kolmen ja puolen
vuoden vankeusrangaistukseen ja vangittiin viipymättä.

Istunto, jossa tuomio julistettiin, oli ollut tungokseen asti
täynnä kuuntelijoita, ja berliiniläinen asianajaja Breslauer oli
puhunut niin loistavasti, ettei sellaista koskaan oltu näillä
mailla kuultu. Kaupanvälittäjä Sigismund Gosch puhui useita
viikkoja haltioituneena asianajajan suurenmoisesta ivallisuudesta,
voimasta ja liikutuksesta, ja Christian Buddenbrook, joka myöskin
oli ollut saapuvilla, asettui pöydän taa klubissa, levitti eteensä
sanomalehtipinkan muka asiapapereina, ja esitti sitten täydellisen
jäljennöksen puolustusasianajajasta. Hän selitteli myös kotona, että
lakitiede oli ihanin tiede ja että se ala olisi sopinut hänelle!
Jopa virallinen syyttäjä tohtori Hagenströmkin, joka oli kaunosielu,
tunnusti yksityiskeskusteluissa, että Breslauerin puhe oli tuottanut
hänelle todellista nautintoa. Mutta kuuluisan asianajajan taito ei
ollut sittenkään estänyt kaupungin lakimiehiä lyömästä häntä olalle ja
ilmoittamasta hänelle kaikessa sovussa, etteivät he tulisi antamaan
pehmittää itseään.

Kun sitten oli toimitettu välttämättömät myynnit johtajan
katoamisen jälkeen, alkoi kaupunki unohtaa Hugo Weinschenkin. Mutta
Breitestrassen Buddenbrookin naiset ilmoittivat seuraavana torstaina
sukupäivällisillä, että he heti ensi hetkestä olivat nähneet tuon
miehen silmistä, ettei hän ollut luotettava mies, vaan että hänen
luonteessaan varmasti oli suuria vikoja, sekä että hänelle vielä
oli käyvä huonosti elämässä. Eräät asianhaarat, joiden ilmaisematta
jättämistä he nyt katuivat, olivat saaneet heidät pitämään surullisen
huomionsa omana tietonaan.






YHDEKSÄS OSA.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Senaattori Buddenbrook tuli molempien tohtoreiden, vanhan tohtori
Grabowin ja nuoren tohtori Langhalsin, erään Langhalsin perheen
sukulaisen kera konsulittaren sänkykamarista aamiaishuoneeseen ja sulki
oven perästään.

»Silmänräpäys, hyvät herrat», sanoi hän vieden heidät portaita alas
eteisen poikki maisemahuoneeseen, jonka uunia jo oli lämmitetty
kostean, kolkon syysilman tähden. »Voinette käsittää jännitykseni...
olkaa hyvät ja istuutukaa! Onko hänen tilansa huolestuttava?»

»Olkaa nyt toki, rakas senaattori», vastasi tohtori Grabow, joka oli
asettunut mukavasti nojatuoliin pitäen molemmin käsin vatsansa päälle
asettamansa hatun lieristä; tohtori Langhals, tanakka tummaihoinen
herra, jolla oli suippo parta, pystyssä seisova tukka, kauniit silmät
ja itserakas ilme, oli laskenut silinterinsä viereensä matolle ja
katseli harvinaisen pieniä, karvaisia käsiään... »Huolestuttava
se ei ole ollenkaan; hyvänen aika... potilas, jolla on sellainen
vastustusvoima kuin arvon rouva konsulittarella, kestää paljon... Rakas
ystävä, minä tunnen tuon vastustusvoiman, koska olen monivuotinen
neuvonantajanne. Hänen iässään se on suorastaan ihme...»

»Niin niin, mutta juuri hänen iässään...», sanoi senaattori
levottomasti kiertäen pitkien viiksiensä päitä.

»En tietenkään väitä, että rakas rouva äitinne voi huomenna lähteä
kävelemään», jatkoi tohtori Grabow lempeästi. »Sellaista vaikutusta
tekään tuskin lienette saanut, rakas senaattori. Täytyy myöntää,
että tulehdus on viime vuorokauden kuluessa kääntynyt pahempaan
päin. Eilisiltainen puistatuskohtaus ei miellyttänyt minua oikein,
ja tänään hänellä arvattavasti tulee olemaan pistoksia kyljessä sekä
hengenahdistusta. Kuumetta on myös hiukan — aivan vähän vain, mutta
kuitenkin. Meidän täytyy siis myöntää se harmillinen tosiseikka, että
keuhkossa on hiukan vikaa...»

»Keuhkotulehdus siis?» sanoi senaattori katsoen toisesta lääkäristä
toiseen.

»Niin, — _pneumonia_», sanoi tohtori Langhals tehden vakavan,
täsmällisen kumarruksen.

»Aivan niin, pieni tulehdus oikeassa keuhkossa», vastasi kotilääkäri,
»jota meidän on koetettava estää levenemästä...»

»On siis kuitenkin vakavan huolen syytä?» Senaattori istui paikallaan
aivan hiljaa katsoen puhujaa kasvoista kasvoihin.

»Huolen? Noo... meidän tulee huolehtia sairauden rajoittamisesta,
yskän lieventämisestä, kuumeen poistamisesta... kiniini on tekevä
hyvää... Ja sitten vielä eräs seikka, rakas senaattori. Emme saa pelätä
jokaista yksityistä taudinoiretta! Jos hengenahdistus lisääntyisi, jos
hän alkaisi hiukan houria yöllä tai syleksiä huomenna... sellaista
ruskeanpunaista sylkeä, jossa saattaa olla vertakin... niin emme
saa hätäillä. Se on kaikki asiaankuuluvaa, aivan kuten olla pitää.
Kertokaa, olkaa hyvä, tästä myös herttaiselle rouva Permanederillemme,
joka hoitaa häntä niin suurella antaumuksella... _A propos_, mitä
hänelle kuuluu? Olen aivan unohtanut kysyä, millainen hänen vatsansa on
ollut viime päivinä...»

»Kiitos, kuten tavallisesti. Minä en tiedä mitään erinomaisempaa. Hän
ei tietenkään nyt ehdi huolehtia niin paljon omasta voinnistaan...»

»Ymmärrettävästi. Mutta... muistuupa mieleeni muuan asia. Sisarenne
tarvitsee lepoa, varsinkin yöllä, ja mamsseli Severin ei kai jouda
hoitamaan yksin... miten olisi, jos hankkisimme sairaanhoitajattaren,
rakas senaattori? Meillähän on hyvät katolilaiset harmaat sisaremme,
joita te aina olette puoltaneet niin suopeasti... Johtajatar on
iloitseva voidessaan palvella teitä.»

»Pidätte sitä siis tarpeellisena?»

»Ehdottaisin sitä. Se on niin miellyttävää... Nuo sisaret ovat
verrattomat. Heidän kokemuksensa ja tyyneytensä tekee niin hyvää
sairaalle... varsinkin näissä sairaustapauksissa, joihin, kuten
sanottu, kuuluu hiukan peloittavia oireita... Toistan siis vielä
kerran: malttia, rakas senaattori! Ja saammehan sitten nähdä...
saammehan sitten nähdä... Kai me neuvottelemme vielä kerran tänään...»

»Tiettävästi», sanoi tohtori Langhals, otti silinterinsä maasta ja
nousi samalla kuin hänen virkatoverinsa. Mutta senaattori jäi istumaan,
hänellä oli vielä jotakin kysyttävää...

»Hyvät herrat», hän sanoi, »vielä yksi sana... Veljeni Christian on
hermostunut eikä siedä kovin paljoa... Neuvotteko minua ilmoittamaan
hänelle äitini sairastumisesta? Pyytämään häntä palaamaan —?»

»Eikö veljenne Christian ole kaupungissa?

»Ei, hän on Hampurissa. Käymäseltään. Asioissa, tietääkseni...»

Tohtori Grabow vilkaisi ammattitoveriinsa, sitten hän ravisti nauraen
senaattorin kättä ja sanoi: »Antakaamme hänen toimittaa asiansa! Miksi
säikähdyttää hänet turhanpäiten? Jos rouva äitinne tilassa tapahtuisi
jokin muutos, joka tekisi hänen läsnäolonsa suotavaksi — esimerkiksi
sairaan rauhoittamista varten, hänen mielialansa kohottamiseksi — niin
vielähän hän ehtii sittenkin... sittenkin saada tietää...»

Kulkiessaan pylväikön ja eteisen läpi ja jäädessään seisomaan
tuokioksi portaiden yläpäähän puhuivat herrat aivan toisista asioista,
politiikasta, juuri vastapäättyneen sodan aikaansaamista mullistuksista
ja muutoksista... »Ja nyt ovat tulossa hyvät ajat, vai kuinka, herra
senaattori? On rahaa maassa... Ja virkeää mieltä kaikkialla...»

Senaattori myönteli puolittain. Hän myönsi, että sodan puhkeaminen
oli vaikuttanut edullisesti viljakauppaan Venäjän kanssa, ja mainitsi
armeijan tarpeiksi tehdyistä suurista kauranostoista. Mutta voitot
olivat langenneet hyvin epätasaisesti.

Lääkärit lähtivät talosta, ja senaattori Buddenbrook kääntyi takaisin,
palatakseen vielä kerran sairasta katsomaan. Hän muisteli Grabowin
sanoja... Niissä oli ollut niin paljon peitettyä... Saattoi huomata,
että hän oli pidättynyt sanomasta mitään ratkaisevaa. Ainoa selvä sana
oli ollut »keuhkotulehdus», eikä tuo sana käynyt lohdullisemmaksi
siitä, että tohtori Langhals oli kääntänyt sen lääkärinkielelle.
Keuhkotulehdus konsulittaren iällä... Sekin, että talossa kävi kaksi
lääkäriä, antoi asialle huolestuttavan leiman. Grabow oli järjestänyt
asian siten, melkein huomaamattomasti, kuin ohimennen. Hän sanoi
aikovansa pian luopua toiminnastaan, ja koska nuori Langhals oli
halukas ottamaan vastaan hänen potilaansa, niin oli Grabowista
hauska jo silloin tällöin tutustuttaa seuraajaansa tämän tulevaan
vaikutuspiiriin...

Senaattorin astuessa hämärään makuuhuoneeseen oli hänen ilmeensä
iloinen ja ryhtinsä jäntevä. Hän oli niin tottunut salaamaan huolensa
ja väsymyksensä hillityn varmuuden alle, että tuo ilme melkein hänen
tahtomattaan jo asettui hänen kasvoilleen.

Rouva Permaneder istui sängyn vieressä, jonka verhot olivat vedetyt
syrjään, ja piti konsulittaren kättä omassaan. Tämä istui tyynyjen
tukemana vuoteessa ja loi tulijaan tutkivan katseen vaaleansinisistä
silmistään. Tuo katse ilmaisi mielentyyneyttä ja jännittynyttä,
väistämätöntä tietämishalua ja se tuntui melkein väijyvältä tullessaan
hiukan sivultapäin. Hän oli kalpea, ja poskilla hehkui pari punaista
täplää, mutta muuten ei noilla kasvoilla ollut pienintäkään väsymyksen
ja heikkouden merkkiä. Vanha rouva tarkkasi valppaasti asiaa, vielä
valppaammin kuin hänen ympäristönsä, sillä häntähän asia koski
lähimmin. Hän epäili tätä sairautta eikä ollut lainkaan halukas
kallistamaan päätään tyynylle ja antamaan asioiden kulkea latuaan...

»Mitä he sanoivat, Thomas?» kysyi hän niin varmalla ja virkeällä
äänellä, että sitä paikalla seurasi yskänkohtaus, jota hän koetti
pidättää suljetuin huulin, mutta joka siitä huolimatta pusertui esiin
ja pakotti hänen painamaan kädellä oikeaa kylkeään.

»He sanoivat», vastasi senaattori kohtauksen mentyä ohi, silitellen
hänen kättään... »että äitimme on parin päivän kuluttua taas pääsevä
jalkeille. Se, ettet sinä voi heti paikalla tehdä sitä, johtuu siitä,
että tuo paha yskä on käynyt hiukan keuhkoihin... se ei ole suorastaan
keuhkotulehdus», sanoi hän huomatessaan, että äidin katse kävi vielä
läpitunkevammaksi... »vaikkei sekään olisi mikään niin hirmuinen asia.
On paljon pahempiakin! Keuhkossa on siis pikkuisen vikaa, sanovat
molemmat, ja voivathan he olla oikeassa... Missä on Severin?»

»Apteekissa», sanoi rouva Permaneder.

»Joko hän nyt taas on apteekissa, ja sinä, Tony, olet nukkua siihen
paikkaan. Tämä ei kelpaa. Vaikka ei olisi kysymys kuin parista
päivästä, on meidän hankittava hoitajatar taloon, eikö teidänkin
mielestänne? Minä lähetän heti jonkun kysymään 'Harmaiden sisarien'
johtajattarelta, onko heistä kukaan vapaa...»

»Thomas», sanoi konsulitar nyt varovaisemmalla äänellä estääkseen
yskänkohtausta, »sinä herätät pahennusta suosiessasi aina enemmän
katolisia sisaria kuin mustia protestanttisia sisariamme. Olet
hankkinut edellisille suoranaisia etuja tekemättä mitään jälkimmäisten
hyväksi. Pastori Pringsheim valitti sitä aivan äskettäin minulle...»

»Siitä ei ole mitään hyötyä hänelle. Olen varma siitä, että harmaat
sisaret ovat uskollisempia, palvelevaisempia, uhrautuvampia kuin
mustat. Nuo protestanttiset sisaret eivät ota kutsumustaan yhtä
vakavalta kannalta. He voivat ensi tilaisuuden sattuessa mennä
naimisiin... Sanalla sanoen: he ovat maallisia, itsekkäitä,
inhimillisiä... Harmaat ovat hartaampia, aivan varmasti, he ovat
lähempänä taivasta. Ja juuri siksi, että he ovat minulle kiitollisuuden
velassa, ovat he etuoikeutetut. Eikö sisar Leandra ollut aivan
korvaamaton Hannon maatessa hammaskuumeessa! Toivoisin, että hän olisi
vapaa...»

Ja sisar Leandra tuli. Hän laski hiljaa syrjään pienen käsilaukkunsa,
vaippansa ja harmaan päähineensä, joka oli valkoisen päähineen päällä,
ja ryhtyi — vyöstä riippuvan rukousnauhan hiljaa heiluessa — tyynesti
ja ystävällisesti toimeensa. Hän hoiti hemmoiteltua, ei aina aivan
kärsivällistä sairasta yötä ja päivää ja luovutti sitten toimensa,
miltei häpeissään inhimillisestä heikkoudestaan, toiselle sisarelle,
mennäkseen vähäksi aikaa kotiinsa nukkumaan ja palatakseen jälleen.

Sillä konsulitar vaati hoitajattaren alituista läsnäoloa. Mitä enemmän
hänen tilansa paheni, sitä enemmän kääntyivät kaikki hänen ajatuksensa,
koko hänen mielenkiintonsa sairauteen, jota hän tarkasti avomielisen,
lapsellisen vihaisesti. Hän, entinen maailmannainen, joka rakasti
hiljaisella, luonnollisella ja pysyväisellä tavalla hyvinvointia
ja elämää yleensä, oli uhrannut viimeiset vuotensa hurskauteen ja
hyväntekeväisyyteen... miksi? Kenties ei yksinomaan kunnioituksesta
miesvainajaansa kohtaan, vaan myös tiedottomasta halustaan saavuttaa
vilkkaalla toiminnallaan taivaan suosio ja taivuttaa se suomaan
hänelle, hänen sitkeästä elämänhalustaan huolimatta, autuaallinen
kuolema! Mutta hän ei osannut kuolla autuaasti. Monista raskaista,
kokemuksista huolimatta oli hänen vartalonsa murtumaton ja hänen
silmänsä kirkas. Hän piti hyvistä aterioista, hänestä oli mieluista
käydä komeasti ja hienosti puettuna, hän tahtoi sivuuttaa ja
karkoittaa kaikki ikävät seikat, joita hän havaitsi ympärillään,
ja nautti vanhimman poikansa laajasta maineesta. Tämä sairaus,
tämä keuhkotulehdus oli iskenyt hänen suoraan vartaloonsa minkään
sielullisen ennakkotoiminnan helpoittamatta sen työtä... suorittamatta
tuota kärsimyksen miinoitustyötä, joka etäännyttää meidät hitaasti,
tuskien avulla, elämästä tai ainakin sen suomasta olotilasta, herättäen
meissä lopun, uuden olotilan, rauhan suloisen kaipuun... Ei, vanha
konsulitar tunsi selvästi, ettei hän, huolimatta viime vuosien
kristillisestä elämäntavasta, ollut oikeastaan valmistunut kuolemaan;
ja tuo hirvittävä ajatus, että jos tämä oli oleva hänen viimeinen
sairautensa, oli se siis viimein hirveän nopeasti, ruumiillisten
tuskien seuraamana, murtava hänen vastustuskykynsä ja aiheuttava
hengenlähdön, — ja tuo hirvittävä ajatus täytti hänet pelolla.

Hän rukoili paljon; mutta vielä innokkaammin seurasi hän, tajuissaan
ollessaan, tilaansa, tunnusteli itse suontaan, koetti kuumettaan ja
koetti pidättää yskäänsä... Mutta suoni löi epätasaisesti, kuume
nousi sitä korkeammalle, jos se oli hetkeksi laskenut, pannen hänet
vuoroin vilusta värisemään, vuoroin kiihkeästi hourimaan; yskä, johon
liittyi sisäisiä tuskia ja joka nostatti verisiä ysköksiä rinnasta,
lisääntyi, ja hengenahdistus sai hänet pelkäämään. Tämä kaikki johtui
siitä, että nyt oli, ei ainoastaan oikean keuhkon kärki, vaan koko
keuhko tulehtunut ja että vasemmassakin oli havaittavissa tulehduksen
jälkiä, jota ilmiötä tohtori Langhals nimitti »hepatisationiksi» ja
josta tohtori Grabow oli mieluummin kokonaan vaiti... Kuumetta kesti
taukoamatta, ja vatsa rupesi tekemään vastusta. Voimien vähentyminen
lisääntyi hitaasti, mutta varmasti.

Potilas seurasi sairauden kulkua, nautti, jos suinkin kykeni, hänelle
tarjottua ravintoa, piti vielä tarkemmin kuin hoitajansa mielessään
lääkkeenottamistunnit ja oli tuosta kaikesta niin innostunut, ettei
hän puhunut juuri kenenkään muiden kanssa kuin lääkäreiden, osoittaen
silloin vilpitöntä mielenkiintoa asiaan. Sairaskävijöitä, joita alussa
laskettiin hänen luokseen, ystävättäriä, »Jerusalemin-illan» jäseniä,
seurapiiriin kuuluvia vanhoja naisia ja papinrouvia kohtaan osoitti
hän välinpitämättömyyttä tai hajamielistä sydämellisyyttä, mutta ei
viivyttänyt heitä. Omaisista tuntui vaikealta piittaamattomuus, jolla
vanha rouva kohteli heitäkin ja joka tuntui sanovan ylenkatseellisesti:
»Ettehän te kuitenkaan voi auttaa minua». Pikku Hannokin, joka
laskettiin sisään hänen voidessaan vähän paremmin, sai tyytyä pieneen
päänsilitykseen; sitten vanha rouva jo kääntyi seinään päin. Oli kuin
hän olisi tahtonut sanoa: »Lapset, te olette herttaisia ihmisiä, mutta
minun — täytyy ehkä kuolla!» Molemmat lääkärit sitävastoin olivat hyvin
tervetulleet hänen vuoteensa ääreen, ja hän neuvotteli heidän kanssaan
vilkkaasti ja perusteellisesti...

Eräänä päivänä ilmestyivät taloon vanhat Gerhardt-sisarukset, Paul
Gerhardtin jälkeläiset. He tulivat kaavuissaan, lautasenmuotoisissa
hatuissaan, ruokalaukku käsivarrellaan hyväntekeväisyyskäynneiltään,
eikä heitä hennottu kieltää näkemästä ystävätärtään. Heidät jätettiin
yksin tämän kanssa, ja Jumala yksin tietää, mitä he puhuivat hänelle
istuessaan hänen vuoteensa laidalla. Mutta heidän sieltä tullessaan
olivat heidän kasvonsa ja silmänsä vielä kirkkaammat, vielä lempeämmät
ja sielullisesti suljetummat kuin ennen, ja huoneessa makasi
konsulitar samanlainen ilme silmissä ja kasvoilla, aivan hiljaa,
aivan tyynenä, tyynempänä kuin koskaan; hänen hengityksensä oli
harva ja tasainen, ja hän näytti heikkenevän heikkenemistään. Rouva
Permaneder, joka lausui voimasanan Gerhardt-sisarustea mentyä, lähetti
heti noutamaan lääkäreitä, ja tuskin olivat nämä ilmestyneet ovelle,
kun konsulittaressa tapahtui täydellinen, hämmästyttävä muutos. Hän
heräsi, valpastui, nousi melkein istumaan. Noiden miesten, noiden
hataraoppisten lääketieteilijäin näkeminen palautti hänet taas
maailman piiriin. Hän ojensi näitä kohti molemmat kätensä ja alkoi
puhua: »Tervetuloa, hyvät herrat! Asiat ovat nyt sillä kannalla, että
huomenaamulla minä...»

Mutta jo kauan sitten oli ollut se päivä, josta keuhkotulehdusta ei
enää käynyt käännyttäminen.

»Niin se on, rakas herra senaattori», oli tohtori Grabow sanonut
pusertaen Thomas Buddenbrookin kättä, »ettemme me ole voineet ehkäistä
tautia; se on nyt levinnyt molempiin keuhkoihin, ja se on aina
arveluttava asia, jonka te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, en koeta
pimittää teitä... Se on aina, olkoonpa potilas kahdenkymmenen tai
seitsemänkymmenen vuoden vanha, vakava asia, ja jos nyt kysyisitte,
onko teidän kirjoitettava veljellenne Christianille tai lähetettävä
hänelle pikkuinen sähkösanoma, en minä enää panisi vastaan, en millään
muotoa... Mitä hänelle muuten kuuluu? Hän on sangen lystikäs herra,
minä olen aina pitänyt hänestä... Älkää Jumalan tähden tehkö mitään
liioiteltuja johtopäätöksiä sanojeni johdosta, rakas senaattori! Ei
ole mitään välitöntä vaaraa... olin tyhmä, kun mainitsin sellaista
sanaakaan! Mutta asian nykyisellä kannalla ollen täytyy aina ottaa
lukuun kaikki mahdollisuudet, ymmärrättehän, rakas senaattori... Olemme
erinomaisen tyytyväiset arvon rouva äitiinne potilaana. Hän auttaa
meitä, ei jätä meitä pulaan... ei, ei, en lausu kohteliaisuuksia,
hän on todellakin verraton potilas! Ja siksi toivokaamme vielä,
toivokaamme, rakas herra senaattori!»

Mutta joutuu hetki, josta lähtien omaisten toivo on hiukan
teennäinen ja petollinen. Sairaassa on jo tapahtunut muutos, ja
hänen olemuksessaan on jotakin vierasta, elämään kuulumatonta. Hänen
suustaan kuuluu outoja sanoja, joihin emme ymmärrä antaa vastausta ja
jotka samalla ehkäisevät häneltä paluutien jättäen hänet kuolemalle.
Ja vaikka tuo henkilö olisi rakkaimpamme, emme voi enää toivoa, että
hän nousisi ylös ja kävisi. Ja jos hän sen tekisi, levittäisi hän
ympärilleen kauhua aivan kuin jos joku vainaja nousisi arkustaan...

Hänessä alkoi näkyä hirvittäviä kuoleman merkkejä, elimien yhä
toimiessa ankaran tahdon pakosta. Konsulittaren paneutumisesta
sänkyyn vilustumisen tähden oli nyt kulunut useita viikkoja ja hänen
ruumiiseensa oli ilmestynyt pitkästä makaamisesta haavoja, jotka
eivät enää menneet umpeen, vaan joutuivat inhoittavaan tilaan. Hän ei
enää nukkunut, ensiksikin siksi, että tuskat, yskä ja hengenahdistus
estivät häntä siitä, toiseksi siksi, että hän itse esti itseään
vaipumasta uneen koettaen kaikin tavoin pysyä valveilla. Vain
muutamaksi minuutiksi vaipui hän kuumeiseen tajuttomuuden tilaan.
Mutta valveillaan ollessaankin puhui hän ammoin kuolleiden henkilöiden
kanssa. Kerran hämärissä sanoi hän äkkiä kovalla, hiukan pelokkaalla,
mutta hartaalla äänellä: »Minä tulen, rakas Jean!» Ja tuon vastauksen
välittömyys oli niin erehdyttävän luonnollinen, että luuli kuulevansa
konsuli vainajan äänen, joka oli kutsunut häntä.

Christian saapui. Hän tuli Hampurista, jossa hän sanojensa mukaan oli
ollut asioilla, ja viipyi vain lyhyen hetken sairaan huoneessa; sitten
hän lähti sieltä otsaansa pyyhkien, silmien harhaillessa levottomasti
ympäri, ja sanoi: »Sehän on kauheata... Sehän on kauheata... Minä en
kestä enempää.»

Pastori Pringsheimkin tuli, loi sisar Leandraan kylmän katseen ja
rukoili konsulittaren vuoteen ääressä muuntelevalla äänellä.

Sitten tuli lyhyt elpyminen; kuume poistui, voimat näyttivät palaavan,
tuskat helpottivat, sairaan suusta kuultiin pari selvää ja toiveikasta
sanaa, jotka nostattivat ilon kyyneleet ympärillä seisovien silmiin..

»Lapsukaiset, hän jää eloon, saattepa nähdä, että hän jää eloon», sanoi
Thomas Buddenbrook. »Hän on viettävä joulua kanssamme, emmekä anna
hänen puuhata niin paljon kuin ennen...»

Mutta jo seuraavana yönä, Gerdan ja hänen miehensä juuri ehdittyä
paneutua vuoteeseen, haetti rouva Permaneder heidät Mengstrassen
varrelle, jossa sairas kamppaili kuoleman kanssa. Tuuli pieksi kylmää
sadetta ikkunaruutua vasten.

Kun senaattori ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, jota valaisivat
kahden pöydällä seisovan haarajalan kynttilät, olivat molemmat lääkärit
jo saapuvilla. Christiankin oli haettu huoneestaan ja istui jossakin
selin vuoteeseen, pää syvälle käsiin haudattuna. Odotettiin sairaan
veljeä, konsuli Justus Krögeriä, jota myös oli lähetetty noutamaan.
Rouva Permaneder ja Erika Weinschenk istuivat hiljaa nyyhkyttäen sängyn
jalkopäässä. Sisar Leandra ja mamsseli Severin eivät enää voineet tehdä
mitään, vaan katsoivat murheissaan kuolevan kasvoja.

Konsulitar makasi monien tyynyjen ympäröimänä selällään, ja hänen
molemmat kätensä, nuo kauniit, sinisuoniset kädet, jotka nyt olivat
niin laihat ja kurtistuneet, nyplivät nopeasti, herkeämättä,
vapisevalla kiihkolla peitettä. Hänen päänsä, jossa oli valkoinen
yömyssy, kääntyili lakkaamatta, pöyristyttävän säännönmukaisesti
puolelta toiselle. Hänen huulensa, jotka näyttivät vetäytyneen
sisäänpäin, avautuivat ja sulkeutuivat, napsahtaen jokaisella
vaivalloisella hengitysyrityksellä, ja hänen sisäänvajonneet silmänsä
harhailivat apua etsivinä ympäri huonetta, kiintyen silloin tällöin
järkyttävän kateuden ilmein johonkin läsnäolevista henkilöistä, jotka
olivat täysissä vaatteissa, osasivat hengittää ja kuuluivat elämälle
eivätkä voineet tehdä muuta kuin kantaa sen rakkaudenuhrin, että
katsoivat loppuun asti kuolemankamppausta. Ja yö kului edelleen, eikä
muutosta tullut.

»Kauanko tätä vielä voi kestää?» kysyi Thomas Buddenbrook hiljaa vetäen
vanhan tohtori Grabowin huoneen perälle, tohtori Langhalsin paraikaa
antaessa sairaalle jotakin ruisketta. Rouva Permaneder liittyi myös
heihin nenäliina suulla.

»Sitä on mahdoton sanoa, rakas herra senaattori», vastasi tohtori
Grabow. »Rouva äitinne voi päästä tuskistaan viiden minuutin kuluttua,
mutta voi myös elää vielä useita tunteja... en voi sanoa mitään varmaa.
On kysymyksessä niin sanottu keuhkopöhö..»

»Minä tiedän mitä se on», sanoi rouva Permaneder vahvistaen sanansa
päännyökkäyksellä, kyynelten juostessa hänen poskiaan pitkin. »Se
sattuu usein keuhkotulehduksen yhteydessä... keuhkopussiin kerääntyy
silloin nestettä, ja jos se käy vaaralliseksi, ei sairas enää voi
hengittää... Minä tiedän, mitä se on... »

Kädet ristissä rinnalla katsoi senaattori uudinvuoteeseen.

»Miten julmasti hän mahtaa kärsiä!» kuiskasi hän.

»Se on erehdys!» sanoi tohtori Grabow yhtä hiljaa, mutta tavattomalla
arvovallalla, ja hänen pitkät lempeät kasvonsa vetäytyivät moniin
ryppyihin... »Se on erehdys, uskokaa minua, se on erehdys!
Tietoisuus on enää hyvin heikko... Nämä ovat suurimmaksi osaksi
refleksiliikkeitä... Uskokaa minua...»

Ja Thomas vastasi: »Jumala suokoon, että niin olisi!» — Mutta lapsikin
olisi voinut nähdä konsulittaren kasvoista, että hän oli täydessä
tajussaan ja tunsi kaiken...

Istuttiin jälleen... Konsuli Krögerkin oli saapunut ja istui keppinsä
kokkaan nojaten, silmät punaisina vuoteen ääressä.

Sairaan liikahtelut olivat lisääntyneet. Kauhea levottomuus, sanomaton
hätä ja pelko, kuvaamaton, rajaton avuttomuuden ja yksinolon tunne
näytti ahdistavan tuota kuoleman valtaan jätettyä olentoa. Hänen
silmänsä, nuo rukoilevat, valittavat, apua-anovat silmät sulkeutuivat
monesti, pään kääntyillessä korahdellen puolelta toiselta, melkein
murtuvan näköisinä, tai avautuivat niin selälleen, että silmämunan
hienot suonet muuttuivat verestäviksi. Eikä helpotusta tuovaa
tajuttomuutta kuulunut!

Kello kolmen jälkeen nähtiin Christianin nousevan. »Minä en kestä
enempää», hän sanoi ja lähti laahustamaan pois, tapaillen tukea
huonekaluista. — Mutta Erika Weinschenk ja mamsseli Severin olivat
torkahtaneet tuoleilleen yksitoikkoisten kuolon äänien jatkuessa, ja
heidän kasvoillaan oli unen kukkeus.

Kello neljä paheni tila pahenemistaan. Koetettiin tukea sairasta ja
kuivata hikeä hänen otsaltaan. Hengitys uhkasi kokonaan tauota ja
ahdistus kasvoi. »Tahtoisin nukkua hiukan...!» sai hän sanotuksi.
»Unilääkettä!» Mutta hänen ei annettu nukkua.

Äkkiä alkoi hän jälleen vastailla kuulumattomiin ääniin, kuten jo
kerran aikaisemmin. »Ei enää kauan, Jean!»... Ja senjälkeen: »Minä
tulen, rakas Klara!...»

Sitten alkoi taistelu uudelleen... Vieläkö se oli kamppailua kuolemaa
vastaan? Ei, hän kamppaili nyt kuoleman puolesta elämää vastaan.
»Minä tahtoisin mielelläni...» läähätti hän... »en voi... antakaa
unilääkettä... hyvät herrat, olkaa armolliset, antakaa lääkettä!...»

Tuo »olkaa armolliset» sai aikaan sen, että rouva Permaneder alkoi
itkeä ääneen ja Thomakselta pääsi tukahutettu ähkäys hänen tarttuessaan
molemmin käsin päähänsä. Mutta lääkärit tiesivät velvollisuutensa.
Heidän täytyi pidättää tuo elämä niin kauan kuin suinkin omaisten
luona; nukutusaine olisi heti vapauttanut hengen. Lääkärit eivät olleet
maailmassa kuoleman saattamiseksi, vaan elämän säilyttämiseksi millä
hinnalla hyvänsä. Tätä käsitystä tukivat sitäpaitsi eräät uskonnolliset
ja siveelliset käsitteet, joista heille oli tehty tarkkaa selkoa
yliopistossa, vaikka he tällä hetkellä eivät sattuneet muistamaan
niitä... He vahvistivat siis eri aineilla sydämen toimintaa ja saivat
useamman kerran aikaan helpotusta oksetuksen avulla.

Kello viideltä ei sairaan tila enää voinut tulla pahemmaksi.
Konsulitar, joka oli noussut kouristuksenomaisesti istumaan silmät
selkosen selällään, huitoi ympärilleen kuin tukea etsien tai
tavoitellen käsiä, jotka ojentuivat häntä vastaan, ja vastaili
lakkaamatta joka puolelta kuulemiinsa kutsuihin, jotka näyttivät
käyvän yhä lukuisammiksi ja kehoittavammiksi. Oli kuin ei ainoastaan
hänen kuollut miehensä ja tyttärensä, vaan myös hänen vanhempansa,
appivanhempansa ja monet muut ennen häntä manalle ehtineet sukulaiset
olisivat olleet läsnä jossakin; hän mainitsi nimiä, eivätkä huoneessa
olijat tienneet ketä kuollutta hän milloinkin tarkoitti. »Kyllä!»
huusi hän eri tahoille. »Tulenhan minä... aivan heti... niin... en voi
enää... lääkettä, hyvät herrat...»

Puoli kuusi tuli rauhallisempi hetki. Sitten, yht'äkkiä vavahtivat
hänen vanhentuneet, kärsimyksen runtelemat kasvonsa, ja äkillinen,
ääretön ilo, syvä, pelokas, arka rakkaus levisi hänen kasvoilleen; hän
ojensi salamannopeasti käsivartensa ja huusi ääneen — niin välittömän
nopeasti, että jokainen tunsi, ettei vastauksen ja kutsun välillä,
minkä hän oli kuullut, ollut silmänräpäystäkään — mitä ehdottomimman
kuuliaisuuden, äärettömän pelon ja nöyrän alistuvaisuuden vallassa:
»Tässä minä olen!»... ja kuoli.

Kaikki olivat järkytetyt. Mitä se oli ollut? Kenen se ääni oli ollut,
jota hän oli empimättä seurannut?

Joku veti syrjään ikkunaverhot ja sammutti kynttilät tohtori Grabowin
sulkiessa lempeästi kuolleen silmät.

Kaikkia värisytti valjun syys-aamun valossa, joka nyt täytti huoneen.
Sisar Leandra peitti seinäpeilin liinalla.




TOINEN LUKU.


Avonaisesta ovesta näkyi rouva Permaneder polvillaan kuolinhuoneen
lattialla. Hän oli yksin, rukoukseen vaipuneena, surupuvun laskokset
aaltoina ympärillään, ristissä olevat kädet vuoteen lähellä olevaa
tuolia vasten, mumisten hiljaa pää kumarassa. Hän kuuli selvästi, että
hänen veljensä ja kälynsä tulivat aamiaishuoneeseen, johon he jäivät
seisomaan keskelle lattiaa odottaen hartauden päättymistä, mutta ei
kiirehtinyt erityisesti, vaan yskäisi lopuksi kuivan yskähdyksensä,
keräsi liepeensä lattialta ja astui omaisiaan vastaan vähääkään
hämilleen joutumatta ja täysin arvokkaasti.

»Thomas», sanoi hän nyreästi, »mitä Severiniin tulee, näyttää minusta
siltä, että äiti vainajamme on ruokkinut povellaan kyykäärmettä.»

»Kuinka niin?»

»Minua harmittaa niin kauheasti. Saattaa aivan menettää malttinsa ja
hillintänsä... Onko tuolla naisella oikeus katkeroittaa näiden päivien
tuskaa niin arkipäiväisellä tavalla?»

»Mitä nyt sitten on tapahtunut?»

»Ensiksikin on hänen ahneutensa mieltäkuohuttava. Hän menee kaapin luo,
ottaa sieltä äidin silkkiset vaatteet, latoo ne käsivarrelleen ja aikoo
poistua. »Rieckchen, sanon minä, minne nuo viedään?! — 'Konsulitar on
luvannut ne minulle!' — 'Hyvä mamsseli Severin!' sanon minä ja moitin
hänen menettelytapansa ennenaikaisuutta. Mutta luuletteko siitä olevan
apua? Hän ei ota vain silkkipukuja, vaan myös kasan liinavaatteita,
ja menee. Enhän minä voi ruveta tappelemaan hänen kanssaan, vai
mitä?... Eikä hän yksin ole sellainen... kaikki toiset tytöt myös...
Kokonaiset pyykkikorilliset liina- ja pitovaatteita häviävät
talosta... Palveluskunta liikuttelee minun nähteni talon tavaroita,
sillä Severinillä on kaappien avaimet. 'Neiti Severin —', sanon minä,
'haluaisin avaimet!' Mitä hän vastaa? Hän sanoo minulle vasten silmiä,
ettei minulla ole mitään määräämistä, hän ei ole minun palveluksessani
eikä hän tule luovuttamaan avaimia ennenkuin lähtiessään!»

»Onko sinulla hopeakalujen avaimet? — Hyvä. Anna muun olla. Sellaista
ei voi välttää taloutta lopetettaessa, jota jo viime aikoina on
hallittu vähän ylimalkaisesti. Liinavaatevarasto on vanha ja kulunut...
mutta kyllähän me näemme, mitä on jälellä. Onko sinulla luettelot?
Pöydällä? Hyvä. Katsokaamme paikalla.»

He astuivat makuuhuoneeseen, jossa jäivät hetkeksi seisomaan
äänettöminä vuoteen ääreen, Antonie-rouvan siirrettyä valkoisen liinan
kuolleen kasvoilta. Konsulitar oli jo puettu silkkivaatteisiin,
joissa hänet tänään oli pantava arkkuun ja vietävä isoon saliin; oli
kulunut vuorokausi hänen viimeisestä hengenvedostaan. Hänen suunsa ja
poskensa olivat, tekohampaiden puuttuessa, vajonneet eukkomaisesti
sisään, ja leuka kohosi esiin terävänä ja kulmikkaana. Kaikki kolme
koettivat tuskan valtaamina, tarkastaessaan noita peruuttamattoman
tiukasti suljetuita luomia, etsiä noissa kasvoissa äitinsä piirteitä.
Mutta myssyn alta, jota vanha rouva oli käyttänyt sunnuntaisin,
näkyi punertava, sileäjakauksinen tekotukka, jota Breitestrassen
Buddenbrookin naiset olivat niin usein ivailleet... Kukkia oli
siroteltu peitteelle.

»Tänne on tuotu suurenmoisia seppeleitä», sanoi rouva Permaneder
hiljaa. »Kaikista perheistä... koko maailmalta! Olen antanut asettaa
ne kaikki eteiseen; teidän täytyy myöhemmin mennä katsomaan niitä,
Gerda ja Tom. Se on niin surullisen kaunista. Niissä on näin pitkiä
atlasnauhoja...»

»Miten pitkälle salissa on ehditty?» kysyi senaattori.

»Siellä ollaan pian valmiit, Tom. Aivan pian. Verhoilija Jacobs on
pannut parhaansa. Myöskin» — hän nyyhkäisi — »arkku on jo täällä.
Mutta riisukaa nyt päällysvaatteenne, rakkaat ihmiset», jatkoi hän
vetäen hellävaroen valkoisen liinan paikalleen. »Täällä on kylmä,
mutta aamiaishuoneessa on hiukan lämmitetty... Anna minun auttaa,
Gerda; tuollaista vaatekappaletta täytyy käsitellä varovasti... Saanko
antaa sinulle suudelman? Tiedät, että rakastan sinua, vaikka sinä olet
aina inhonnut minua... Älä pelkää, en minä saata epäkuntoon sinun
tukkalaitettasi hattua irroittaessani... Voi sinun ihania hiuksiasi!
Tällainen tukka oli äidilläkin nuorena. Eihän hän ole ollut koskaan
niin ihana kuin sinä, mutta on sentään ollut sellainenkin aika, jolloin
hän on ollut todella kaunis olento. Mutta entä nyt... Grobleben oli
oikeassa sanoessaan, että meidän kaikkien kerran täytyy muuttua
mullaksi —! Tuo yksinkertainen mies oli oikeassa... Tässä, Tom, ovat
sitten tärkeimmät luettelot.»

He olivat palanneet viereiseen huoneeseen ja istuutuivat nyt pyöreän
pöydän ympärille, senaattorin alkaessa tutkia papereita, joihin oli
merkitty lähimmille omaisille jaettavat tavarat... Rouva Permaneder ei
nostanut katsettaan veljensä kasvoista, vaan tarkasti niitä kiihkeällä
jännityksellä. Häntä painoi raskas, polttava kysymys, joka seuraavalla
hetkellä oli purkautuva esiin...

»Minun mielestäni», aloitti senaattori, »on meidän pysyttävä siinä
yleisessä periaatteessa, että lahjat on luovutettava takaisin ja että
siis... »

Hänen vaimonsa keskeytti hänet.

»Anteeksi, Thomas, minusta tuntuu... että Christianin... missä hän on?»

»Herranen aika, Christian, todellakin!» huudahti rouva Permaneder.
Mehän unohdamme hänet!»

»Aivan oikein», sanoi senaattori päästäen paperit kädestään »Eikö häntä
kutsuta?»

Rouva Permaneder meni nyt soittokellon luo. Mutta samalla hetkellä
aukaisi Christian itse oven ja astui sisään. Hän tuli huoneeseen
jokseenkin nopeasti, sulki oven hiukan äänekkäästi ja jäi seisomaan
kulmakarvat rypyssä, samalla kuin hänen pienet, pyöreät, syvällä
olevat silmänsä ketään katsomatta harhailivat ympäri huonetta ja hänen
tuuheiden, punertavien viiksiensä ympäröimä suunsa liikkui kiihkeästi.

... Hän näytti olevan uhmaavassa ja ärtyneessä mielentilassa.

»Kuulin teidän tulleen tänne», sanoi hän lyhyesti. »Kun näistä asioista
puhutaan, täytyy toki minullekin lähettää sana.»

»Aioimme juuri tehdä sen», vastasi senaattori välinpitämättömästi. »Ole
hyvä ja istuudu.»

Mutta samalla pysähtyi hänen katseensa Christianin valkoisiin
paidanrinnusnappeihin. Hän itse oli täydellisessä surupuvussa,
ja hänen paidankauluksessaan, joka loisti häikäisevän valkoisena
mustan verkatakin reunaa vastaan ja jonka yläpäässä oli leveä musta
kaulaliina, oli hänen tavallisesti käyttämiensä kultanappien sijasta
mustat napit. Christian huomasi tuon katseen, sillä vetäessään
esiin tuolin ja käydessään istumaan sipaisi hän rintamustaan ja
sanoi: »Tiedän, että minulla on valkoiset napit. En ole vielä tullut
ostaneeksi mustia, tai oikeammin, olen jättänyt sen tekemättä. Minun
on usein viime vuosien kuluessa täytynyt lainata viisi killinkiä
hammaspulveriin ja mennä nukkumaan tulitikun valossa... en tiedä,
lienenkö itse ehdottomasti syypää siihen. Eivätkähän mustat napit ole
pääasia maailmassa. En rakasta äärimmäisyyksiä. En ole milloinkaan
ollut niiden ihailija.»

Gerda tarkasti häntä hänen puhuessaan ja nauroi hiljaa. Senaattori
sanoi: »Tuota viimeistä väitettäsi sinä et voi puolustaa, hyvä ystävä.»

»Enkö? Ehkä sinä siis tiedät sen asian paremmin, Thomas. Olen nähnyt
siksi paljon maailmaa ja elänyt niin monenlaisten ihmisten parissa,
etten... Minä olen muuten täysi mies», sanoi hän äkkiä ääneen, »olen
neljänkymmenenkolmen vuoden vanha, olen oma herrani eikä minun tarvitse
sallia kenenkään sekaantua asioihini.»

»Minusta tuntuu kuin sinä hautoisit jotakin mielessäsi, hyvä
ystävä», sanoi senaattori ihmetellen. »Mitä nappeihin tulee, en minä
tietääkseni ole sanonut niistä yhtään sanaa. Voit valita surupukusi
aivan oman makusi mukaan; mutta älä luule, että sinun halpahintainen
ennakkoluulottomuutesi voi tehdä minuun mitään vaikutusta...»

»En minä ole sitä tahtonutkaan...»

»Tom... Christian...», moitti rouva Permaneder. »Emmehän me viitsi
ruveta riitelemään... tänään... ja tässä huoneessa, jonka vieressä...
Jatka lukua, Thomas. Lahjat on siis luovutettava takaisin? Sehän on
aivan luonnollista.»

Ja Thomas jatkoi lukuaan. Hän alkoi suuremmista kappaleista ja pani
merkin niiden kohdalle, jotka hän tuli tarvitsemaan omassa talossaan,
kuten ruokasalin kynttiläjalat ja suuren, leikkauksilla koristetun
arkun, joka oli eteisessä. Rouva Permaneder otti erinomaisella innolla
osaa asiaan ja lausui aina verrattoman näppärästi, kun tuleva omistaja
hiukankaan epäili jonkun kappaleen tarpeellisuutta: »Minä voin ottaa
sen...» Ja hänen ilmeensä osoitti suunnatonta uhrautuvaisuutta. Hän
sai itselleen, tyttärelleen ja tyttärensälapselle suurimman osan
huonekalustoa.

Christian oli saanut muutamia huonekaluja, erään empire-tyylisen
pöytäkellon ja harmonion, ja näytti olevan tyytyväinen. Mutta kun
siirryttiin hopeoiden ja liinavaatteiden sekä ruokakalustojen jakoon,
alkoi hän osoittaa kaikkien ihmeeksi melkein ahneudelta näyttävää
harrastusta.

»Entä minä? Entä minä?» kysyi hän... »Pyydän, ettette unohtaisi
kokonaan minua...»

»Kuka sinut sitten unohtaa? Johan minä olen... Katso tänne, johan
minä olen merkinnyt sinulle kokonaisen teekaluston hopeaisine
tarjottimineen. Juhlapöytäkalustoa tarvitsemme kaiketi vain me, ja...»

»Minä voin ottaa jokapäiväisen ruokakaluston, jossa on sipulimalli»,
sanoi rouva Permaneder.

»Entä minä!» huudahti Christian kuohuksissaan; hänen poskensa näyttivät
vielä laihemmilta ja koko hänen kasvonsa olivat merkillisen näköiset...
»Minä pyytäisin myös saada osan ruokakalustoa! Montako lusikkaa ja
haarukkaa minä sitten saan? Huomaan, ettei minun osalleni lankea juuri
mitään!...»

»Mutta, hyvä ystävä, mitä sinä teet sellaisilla tavaroilla? Ethän sinä
voi käyttää niitä mihinkään! En ymmärrä... On kai parempi, että nämä
tavarat jäävät sukuun...»

»Vaikkapa äidin muistoksi», sanoi Christian uhmaavasti.

»Hyvä ystävä», vastasi senaattori jotakuinkin kärsimättömästi... »minua
ei haluta laskea leikkiä... mutta sinun sanoistasi päättäen näyttää
siltä kuin tahtoisit asettaa liemimaljan äidin muistoksi piironkiasi
koristamaan! Toivon, ettet sinä luule meidän tahtovan jättää sinua
vähemmälle osalle. Jos sinä jäät vähemmille tavaroille, korvataan se
sinulle toisessa muodossa. Samoin on laita liinavaatteisiin nähden...»

»Minä en tahdo rahaa, minä tahdon liinavaatteita ja ruoka-astioita.»

»Mutta minkä ihmeen tähden?»

Nyt antoi Christian sellaisen vastauksen, joka sai Gerda Buddenbrookin
kääntymään äkkiä häneen päin ja katsomaan häntä arvoituksellinen katse
silmissään, senaattorin ottamaan silmälasit nenältään ja tuijottamaan
häntä jäykästi kasvoihin ja rouva Permanederin ristimään kätensä. Hän
sanoi näet: »Minä aion mennä piakkoin naimisiin.»

Hän sanoi tämän hiljaa ja nopeasti, heilauttaen kättään aivan kuin
olisi viskannut veljelleen jotakin pöydän yli. Sitten hän nojautui
taapäin ja katseli jurosti ympäri huonetta, samalla loukkaantuneen ja
hajamielisen näköisenä. Syntyi pitkähkö äänettömyys. Viimein sanoi
senaattori: »Tunnustan, Christian, että sinun aikeesi on hiukan
myöhäinen... olettaen tietenkin, että se on rehellisesti tarkoitettu
ja mahdollinen toteuttaa, eikä sellainen kuin se, jonka sinä jo kerran
aikaisemmin esitit äidillemme...»

»Aikeeni on sama kuin silloin», sanoi Christian yhä luomatta katsettaan
kehenkään ja yhä samanlainen ilme kasvoillaan.

»Se lienee toki mahdotonta. Olisitko siis odottanut äidin kuolemaa
voidaksesi...»

»Olen tehnyt sen, aivan niin. Sinä näyt olettavan, että koko maailman
hienotunteisuus ja huomaavaisuus on ainoastaan sinun vallassasi...»

»En tiedä mikä oikeuttaa sinut käyttämään tällaista puhetapaa. Mutta
minun täytyy ihmetellä sinun hienotunteisuutesi laajuutta. Äidin
kuoleman jälkeisenä päivänä tahdot ilmaista tottelemattoman tahtosi...»

»Koska se tuli puheeksi. Ja pääasia on, ettei äidin enää tarvitse
kiihtyä siitä. Ja silloin on yhdentekevä, tapahtuuko se tänään vai
vuoden perästä... Hyvä Jumala, Thomas, eihän äiti ollut ehdottomasti
oikeassa, vaan ainoastaan omalta kannaltaan katsoen, jota kohtaan minä
olen osoittanut huomaavaisuutta hänen elossa ollessaan. Hän oli toiseen
aikaan kuuluva vanha rouva, jolla oli toisenlainen katsantokanta...»

»Siispä ilmoitan, että minun katsantokantani tässä asiassa on
täsmälleen sama.»

»En voi ottaa sitä huomioon.»

»Sinun täytyy ottaa se huomioon, ystäväni.»

Christian katsoi häneen.

»En —!» huudahti hän. »Minä en voi! Sanon sinulle, etten voi! Täytyyhän
minun tietää mitä teen. Olen täysi mies!...»

»Tuo sinun 'täysi miehesi' on hyvin ylimalkaista. Et tiedä ollenkaan
mitä teet...»

»Tiedänpähän!... Ensiksikin teen kuten kunnian mies... Sinä et ota
ollenkaan huomioon asian laatua, Thomas! Tässä istuvat Tony ja Gerda...
emme voi puhua siitä yksityiskohtaisesti, mutta olen sanonut sinulle jo
sen, että minulla on velvollisuuksia! Viimeinen lapsi, pikku Gisela...»

»Minä en tunne ketään pikku Giselaa enkä tahdo tietää sellaisesta! Olen
varma siitä, että sinua on petetty. Missään tapauksessa sinulla ei ole
senkaltaista henkilöä kohtaan, jota tarkoitat, muita velvollisuuksia
kuin ne, jotka ovat määrätyt laissa ja jotka sinun kai täytyy täyttää
edelleen, kuten tähänkin asti...»

»Henkilöä, Thomas? Henkilöä? Sinä erehdyt hänen suhteensa, Thomas.
Aline...»

»Vaikene!» huusi senaattori Buddenbrook jyrisevällä äänellä. Veljekset
tuijottivat toisiinsa pöydän yli, Thomas kalpeana ja vihasta vavisten,
Christian pyörittäen pieniä, pyöreitä, syvällä olevia silmiään, joiden
luomet äkkiä olivat tulleet punaisiksi ja jotka olivat revähtäneet
selkoselälleen samalla kuin hänen suunsakin oli auennut mielen
kiihtymyksestä, niin että hänen laihat poskensa näyttivät paljaalta
luulta ja nahalta. Vähän alapuolella silmien oli pari punaista
täplää... Gerda katsoi jokseenkin pilkallisesti toisesta toiseen ja
Tony väänteli käsiään ja sanoi rukoilevasti: »Hyvä Jumala, Tom... ja
Christian... Äiti makaa viereisessä huoneessa!»

»Sinä olet niin häpeämätön», jatkoi senaattori, »että voit... ettei
sinua arveluta lausua tässä paikassa ja näissä olosuhteissa tuota
nimeä! Sinun tahdittomuutesi on luonnoton, se on sairaloisuutta...»

»En ymmärrä, miksi minä en saisi mainita Alinen nimeä!» Christian oli
kauhean kiihtynyt, ja Gerda katsoi häntä kasvavalla mielenkiinnolla.
»Minä mainitsen sen uudestaan, kuten kuulet, Thomas, ja aion naida
hänet, — sillä minä kaipaan kotia, rauhaa ja lepoa, — ja minä kiellän,
kuuletko, kiellän sinua puuttumasta tähän asiaan! Olen vapaa, olen oma
herrani...»

»Narri sinä olet! Testamentin avaamispäivä on osoittava sinulle, missä
määrin sinä olet oma herrasi! On pidetty huolta siitä, ymmärrätkö,
ettet sinä saa haaskata äidin perintöä, kuten jo edeltäpäin olet
haaskannut kolmekymmentätuhatta markkaa. Minä olen hoitava sinun
omaisuutesi jäännöstä, etkä sinä ole enää milloinkaan saava käsiisi
muuta kuin kuukausirahasi, vannon sen sinulle...»

»Kaipa sinä itse tiedät parhaiten kuka on saanut äidin suostumaan
sellaisiin toimenpiteisiin. Mutta ihmettelen sentään, ettei äiti
ole uskonut sitä tointa sellaisen henkilön käsiin, joka on minulle
läheisempi ja joka on kiintynyt minuun veljellisemmillä tunteilla...»
Christian oli nyt aivan poissa suunniltaan, hän alkoi sanoa sanoja,
jollaisia ei vielä koskaan oltu kuultu hänen suustaan. Hän oli
kumartunut pöydän yli, naputti taukoamatta koukistetulla etusormensa
kärjellä pöytää ja tuijotti viikset pörhössä ja silmät punaisina
veljeensä, joka seisoi suorana ja kalpeana ja katsoi häneen puoleksi
alasluotujen luomien alta.

»Sinun sydämesi on niin täynnä kylmyyttä ja pahansuopuutta ja
halveksuntaa minua kohtaan», jatkoi Christian äänellä, joka oli samalla
ontto ja kähisevä... »Niin kauan kuin muistan, olet sinä antanut
virrata itsestäsi kylmyyttä minua kohtaan, niin että minua aina on
palellut sinun läheisyydessäsi... niin, tämä saattaa olla hiukan
merkillinen vertaus, mutta siltä minusta on tuntunut... Sinä loitonnat
minut luotasi... Loitonnat minut luotasi pelkällä katseellasi, etkä
sinä edes katso minuun juuri koskaan. Mikä suo sinulle oikeuden siihen?
Olethan sinäkin ihminen, jolla on heikkoutensa! Sinä olet aina ollut
vanhemmillemme parempi poika, mutta jos todellakin olet heitä niin
paljon lähempänä kuin minä, pitäisi sinulla olla myös hitunen heidän
kristillistä maailmankatsomustaan; ja vaikka et tuntisi vähääkään
veljellistä rakkautta, luulisi sinulta voivan odottaa sentään hiukan
kristillistä rakkautta. Mutta sinä olet niin rakkaudeton, ettet
edes käy katsomassa minua... et käynyt kertaakaan katsomassa minua
sairashuoneella, kun makasin Hampurissa nivelreumatismissa...»

»Minulla on ollut vakavampaa ajateltavaa kuin sinun sairautesi. Oma
terveyteni on muuten...»

»Ei, Thomas, sinun terveytesi on verraton! Sinä et olisi se mies joka
olet, ellei se verrattuna minun terveyteeni olisi erinomainen...»

»Minä olen kenties sairaampi kuin sinä.»

»Ettäkö sinä olisit... Ei, tuo on toki liikaa! Tony! Gerda! Hän sanoo
olevansa sairaampi kuin minä! Mitä se merkitsee? Oletko sinä maannut
Hampurissa nivelreumatismissa kuoleman kynsissä?! Onko sinun täytynyt
tuntea ruumiissasi jokaisen pienimmänkin epäsäännöllisyyden jälkeen
vaivaa vasemmassa kyljessäsi?! Ovatko kaikki sinun vasemmanpuoliset
hermosi liian lyhyet?! Erikoistuntijat ovat vakuuttaneet minulle, että
näin on asian laita minuun nähden! Tapahtuuko sinulle sellaista, että
kun tulet hämärissä huoneeseesi, näet sohvalla istumassa miehen, joka
nyökkää sinulle ja jota ei ole ollenkaan olemassa?!...»

»Christian!» sanoi rouva Permaneder kauhuissaan. »Mitä sinä kerrot?...
Hyvänen aika, mistä te nyt oikeastaan riitelette? On aivan kuin
teistä olisi kunnia olla toista sairaampi! Jos siitä on kysymys,
voisimme Gerda ja minäkin sanoa sanamme!... Ja äiti makaa viereisessä
huoneessa...!»

»Etkä sinä onneton ymmärrä», huusi Thomas Buddenbrook kiihkeästi, »että
kaikki nuo inhoittavuudet ovat sinun paheellisuutesi seurauksia ja
sikiöitä, sinun laiskottelusi ja itsetutkistelusi ilmausmuotoja?! Tee
työtä! Herkeä hellimästä sairaloisuuksiasi ja puhumasta niistä!... Jos
tulet hulluksi — ja sanon tieten tahtoen, ettei se ole mahdotonta — en
minä ole vuodattava yhtään kyyneltä, sillä se on oleva sinun oma syysi,
aivan oma syysi...»

»Et sinä ole vuodattava yhtään kyyneltä, vaikka minä kuolisinkin.»

»Ethän sinä kuole», sanoi senaattori halveksuvasti.

»Ettenkö minä kuole? Hyvä, minä en siis kuole! Saammepa nähdä kumpi
meistä kahdesta ensiksi kuolee!... Tee työtä! Mutta ellen minä voi?
Ellen minä voi tehdä työtä kauan aikaa kerrallaan, hyvä Jumala
sentään?! En voi tehdä kauan aikaa samaa työtä, tulen sairaaksi
siitä! Jos sinä olet voinut ja voit, niin iloitse, mutta älä mene
tuomitsemaan toisia, sillä se ei ole sinun ansiosi... Jumala suo
toiselle voimaa, toiselle ei... Mutta sinä olet semmoinen, Thomas»,
jatkoi hän kumartuen yhä kurjemman näköisenä pöydän yli ja koputtaen
yhä kiivaammin pöytään... »Sinä olet omahyväinen... odotahan, en minä
aikonut sanoa näin, ei minun pitänyt sanoa tätä sinua vastaan... Mutta
en tiedä mistä alkaisin ja jos sanon jotakin, on se vain tuhannes
osa kaikesta... vain miljoonasosa siitä, mitä minun sydämelleni on
kerääntynyt sinua vastaan! Olet vallannut itsellesi paikan elämässä,
arvossapidetyn paikan, ja siitä sinä nyt työnnät luotasi kylmästi ja
tietoisesti kaiken, mikä hetkeksikään saattaisi sinut hairahtumaan
ja rikkoisi tasapainoasi, joka on sinulle tärkeintä. Mutta se ei ole
tärkeintä, Thomas, se ei ole, kautta Jumalan, pääasia maailmassa. Sinä
olet itsekäs, sitä sinä olet! Voin rakastaa sinua silloinkin, kun
sinä haukut ja pidät melua ja löylytät minua. Mutta pahin on sinun
vaikenemisesi, pahinta on, kun sinä minun sanottuani jotakin äkkiä
vaikenet ja vetäydyt kuoreesi ja työnnät luotasi kaiken edesvastuun,
ylhäisenä ja koskemattomana, jättäen toisen häpeineen oman onnensa
nojaan... Sinulla ei ole yhtään sääliä, rakkautta, nöyryyttä...
Oh!» huusi hän äkkiä heilutellen käsiään päänsä päällä ja syösten
ne sitten eteenpäin kuin työntäen koko maailman luotaan... »Miten
minua kyllästyttää tuo kaikki, tuo hienotunteisuus ja tahdikkuus ja
tasapaino ja arvokkuus ja ryhti... Miten minä olen saanut tarpeekseni
siitä!...» Ja tuo viimeinen huudahdus oli niin aito, se tuli niin
suoraan sydämestä ja puhkesi esiin niin suurella inholla ja ponnella,
että siinä todella oli jotakin musertavaa ja että Thomas lysähti vähän
matalammaksi suorasta asennostaan ja jäi hetkeksi katsomaan sanattomana
ja väsyneen näköisenä alas.

»Minusta on tullut se, mikä minusta on tullut», sanoi hän viimein, ja
hänen äänessään oli liikutuksen väre, »siksi, etten tahtonut tulla
sellaiseksi kuin sinä. Jos olen karttanut sinua sisällisesti, olen
tehnyt sen siksi, että minun täytyi suojella itseäni sinua vastaan,
siksi että sinun olemuksesi ja elämäsi on vaarallinen minulle... sanon
totuuden.»

Hän oli hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten lujemmalla äänellä: »Olemme
muuten eksyneet kauas varsinaisesta asiastamme. Sinä olet pitänyt
minulle puheen luonteeni laadusta... hiukan sekavan puheen, jossa
kuitenkin on nimeksi tottakin. Mutta nyt ei ole kysymys minusta, vaan
sinusta. Olet ajatellut naimisiinmenoa, ja minä tahtoisin nyt saada
sinut perinpohjin vakuutetuksi siitä, että sen toteuttaminen sinun
aikomassasi muodossa on mahdoton. Ensiksikään eivät korot, jotka minä
olen suorittava sinulle, tule olemaan erittäin ilahduttavat...»

»Alinella on hiukan säästöjä.»

Senaattori nieli, ja hän hillitsi itsensä.

»Hm... säästöjä. Aiot siis liittää äidin perinnön tuon naisen
säästöihin...»

»Aion. Kaipaan kotia ja ihmistä, joka säälii minua vähän, kun
olen sairas. Me sovimme yhteen muutenkin. Olemme kumpikin hiukan
murjotuita...»

»Aiot siis myös ottaa ottolapseksesi aikaisemmat lapset, kenties antaa
heille... nimesi?»

»Aion.»

»Niin että siis perintösi kuolemasi jälkeen on joutuva noille
ihmisille? — Senaattorin lausuessa nämä sanat laski rouva Permaneder
kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi pyytävästi: »Thomas... äiti
makaa viereisessä huoneessa!...»

»Niin», vastasi Christian» »kai se kuuluu asiaan.»

»Sinä et ole tekevä tuota kaikkea!» huusi senaattori hypähtäen pystyyn.
Myöskin Christian nousi, astui tuolinsa taa, tarttui siihen toisella
kädellään, painoi leuan rintaansa vasten ja katsoi veljeensä arasti ja
järkytettynä.

»Sinä et ole tekevä sitä...»toisti Thomas Buddenbrook melkein
älyttömänä vihasta, kalpeana, vavisten, koko ruumis nytkähdellen.
Niin kauan kuin minä olen maan päällä, ei se ole tapahtuva... vannon
sen!... Varo itseäsi...! On mennyt liiaksi rahaa onnettomuuksiin,
hullutuksiin ja alhaisuuksiin; minä en voi sallia, että neljäs osa
äidin perinnöstä lankeaisi tuon naishenkilön ja hänen äpäröittensä
hyväksi!... Varsinkin kun toinen neljännes jo hupeni Tiburtiuksen
käsiin!... Sinä olet tuottanut suvulle liiaksi häpeää, onneton; ei ole
enää tarpeellista tuoda meidän sukuumme huonoa naista ja antaa meidän
nimeämme hänen lapsilleen. Kiellän sen, kuuletko? Kiellän sen!» huusi
hän äänellä, joka sai huoneen kaikumaan ja karkoitti rouva Permanederin
itkien sohvan nurkkaan. »Äläkä yritäkään nousta tätä kieltoa vastaan,
varoitan sinua! Olen jo tähän asti halveksinut sinua, ummistanut
silmäni... mutta jos aiot vaatia minut taisteluun, olet saava nähdä,
kumpi meistä vie voiton! Varo itseäsi, sanon minä! En tunne enää
sääliä! Olen julistava sinut syyntakeettomaksi, antava sulkea sinut
hullujenhuoneeseen, tuhoava sinut! Tuhoava! Ymmärrätkö?!...»

»Ja minä sanon sinulle...»alkoi Christian... Ja nyt hukkui kaikki
sanakiistaan, katkonaiseen, arvottomaan, surkuteltavaan sanakiistaan,
jossa ei ollut muuta varsinaista aihetta kuin saada loukata toisiaan
veriin asti. Christian moitti taas veljensä luonnetta ja kaivoi esiin
varhaisimpien vuosien muistoja, kiusallisia yksityispiirteitä, joiden
tuli osoittaa Thomaksen itsekkyyttä ja joita Christian ei ollut voinut
unohtaa, vaan joita hän oli hautonut mielensä pohjalla valaen niihin
katkeruutta. Ja senaattori vastasi hänelle kertaamalla liioitellun
halveksuvasti ja uhkaavasti äskeisiä sanojaan. Gerda oli nojannut
päänsä kättään vasten ja tarkasti molempia verhottu, määrittelemätön
ilme silmissään. Rouva Permaneder hoki alituiseen: »Ja äiti makaa
viereisessä huoneessa... Äiti makaa viereisessä huoneessa...»

Christian, joka jo viimeisten sanojen aikana oli liikuskellut
edestakaisin, peräytyi viimein taistelu-paikalta.

»Hyvä on! Saammepa nähdä!» huusi hän puhkuen ja lähti ovea kohti silmät
punaisina, takki avoinna, nenäliina kädessään, sekä paukahutti sen
kiinni perästään.

Tätä seuranneen äkillisen hiljaisuuden aikana seisoi senaattori vielä
kotvasen paikallaan katsellen oveen, josta hänen veljensä oli kadonnut.
Sitten hän istuutui ääneti, otti taas paperit käteensä ja suoritti
sen, mikä vielä oli suorittamatta, minkä jälkeen hän nojautui taapäin,
soljutti viiksiensä päitä sormiensa lomitse ja vaipui ajatuksiinsa.

Rouva Permanederin sydän tykytti pelosta. Kysymys, tuo suuri kysymys
ei enää ollut lykättävissä, sen täytyi päästä esille, saada vastaus...
mutta oliko Thomas nyt siinä mielentilassa, että hän oli taipuvainen
lempeyteen ja tunteellisuuteen?

»Entä... Tom —,» alkoi hän epäröiden katsoen ensin helmaansa ja
koettaen sitten arasti tutkia veljensä ilmettä... »Huonekalut... Sinä
olet tietysti jo miettinyt kaiken valmiiksi... Tavarat, jotka kuuluvat
meille, tarkoitan Erikalle ja pikkuiselle ja minulle... jäävät kai
tänne... meidän kanssamme... tarkoitan... miten olet ajatellut talon
suhteen?» kysyi hän väännellen salaa käsiään.

Senaattori ei vastannut heti, vaan kierteli yhä viiksiään ja antoi
ajatustensa kulkea synkkää latuaan. Sitten hän huokasi ja suoristausi.

»Talon suhteen?» sanoi hän... »Se kuuluu tietysti meille kaikille,
sinulle, Christianille ja minulle... sekä, naurettavaa kyllä, myös
pastori Tiburtiukselle, sillä tämä osuus kuuluu Klaran perintöön. Minä
en voi päättää siitä yksin, vaan tarvitsen teidän suostumuksenne.
Se on tietysti myytävä niin pian kuin suinkin», sanoi hän olkaansa
kohauttaen. Samalla hänen kasvoillaan kuitenkin näkyi sellainen häive
kuin olisi hän pelästynyt omia sanojaan.

Rouva Permanederin pää painui syvälle, hänen kätensä eivät enää
pusertaneet toisiaan, vaan höltisivät liikkumattomiksi.

»Meidän suostumuksemme!» toisti hän hetken aikaa vaiettuaan
surullisesti, melkeinpä katkerasti. Hyvänen aika, tiedäthän
sinä tekeväsi oikeuden mukaan, emmekä me voi olla antamatta
suostumustamme... Mutta jos saamme sentään sanoa sanan... pyytää»,
jatkoi hän melkein soinnuttomasti ylähuulen alkaessa väristä... »Talo!
Äidin talo! Kotimme! Jossa me olemme olleet niin onnelliset! Täytyykö
meidän se myydä...?»

Senaattori kohautti jälleen olkaansa.

»Usko minua, lapsi, että kaikki, mitä sinä nyt esität, liikuttaa minua
yhtä paljon kuin sinua... Mutta ne eivät ole mitään vastaperusteita,
vaan tunteita. Se, mitä on tehtävä, on selvä. Meillä on tämä suuri
kiinteistö... mitä me teemme sillä? Jo vuosia, jo isän kuolemasta
saakka on takarakennus ollut rappiotilassa. Biljardisali on kissojen
valtakuntana, ja jos astuu liian lähelle, on vaarassa suistua lattian
alle.... Ellei minulla olisi Fischergruben-taloani, niin — Mutta se on
olemassa ja minne minä sen panisin? Onko minun ennemmin myytävä se?
Päätä itse... ja kenelle? Menettäisin melkein puolet siitä rahasta,
jonka olen pannut siihen. Voi, Tony, meillä on kylliksi kiinteistöjä,
meillä on liiaksi niitä! Varastohuoneet ja kaksi suurta taloa.
Kiinteistöjen arvo ei ole liikepääoman tasalla! Ei, ei, myydä meidän
täytyy!...»

Mutta rouva Permaneder ei kuullut tätä. Kokoon kyyhähtäneenä ja
itseensä sulkeutuneena istui hän siinä tuijottaen kyyneleisin silmin
avaruuteen.

»Meidän talomme!» mutisi hän... Muistan vielä sen
vihkimistilaisuuden... Emme silloin olleet tätä korkeampia. Koko suku
oli koolla. Ja setä Hoffstede lausui runon... Se on salkussa... Osaan
sen ulkoa. Venukselt' on... Maisemahuone! Ruokasali! Vieraiden ihmisten
käsiin...!»

»Niin, Tony, samoin kai ajattelivat ne, joiden täytyi poistua talosta
isoisän ostaessa sen. He olivat menettäneet omaisuutensa ja heidän
täytyi lähteä, ja ovat nyt kuolleet ja kuopatut. Kaikella on aikansa.
Meidän tulee iloita ja kiittää Jumalaa, ettemme me vielä ole siinä
asemassa kuin Ratenkampfit silloin, ja että saamme lähteä täältä
suotuisissa oloissa...»

Nyyhkytys, syvä, tuskallinen nyyhkytys keskeytti hänet. Rouva
Permanederin suru oli niin suuri, ettei hän edes ajatellut kuivata
kyyneleitään, jotka vierivät hänen poskilleen. Hän istui etukumarassa,
kokoon lyyhistyneenä, ja kuuma pisara putosi hänen helmassa lepääville
käsilleen hänen huomaamattaan.

»Tom», sanoi hän koettaen tehdä itkuun hukkumaisillaan olevan äänensä
lujaksi. »Et tiedä miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, et tiedä.
Sisarellesi ei ole käynyt hyvin elämässä. Olen saanut kestää kaikki
mahdolliset onnettomuudet... en tiedä millä olen ansainnut sen. Mutta
olen kestänyt kaiken nurkumatta, Grünlichin, Permanederin, Weinschenkin
asiat. Sillä vaikka Jumala antoi yhä uudelleen minun elämäni sortua,
en menettänyt sittenkään kaikkea toivoa. Tiesin paikan, turvallisen
sataman, niin sanoakseni, jossa olin suojassa, jonne saatoin paeta
kaikista elämän vastoinkäymisistä... Vielä sittenkin kun Weinschenk
vietiin vankilaan... 'Äiti', sanoin minä, 'saammeko me tulla sinun
luoksesi?' 'Kyllä, lapsukaiset, tulkaa vaan!'... Kun olimme lapsia ja
leikimme 'hippasilla', oli aina joku rajoitettu paikka, maali, johon
sai juosta hädässään ja ahdingossaan ja jossa sai olla turvassa. Äidin
talo, tämä talo tässä oli minun turvapaikkani elämässä, Tom... Ja
nyt... se... aiotaan myydä...»

Hän painoi päänsä tuolin selkämykseen, kätki kasvot nenäliinaan ja itki
katkerasti.

Thomas veti hänen toisen kätensä alas ja sulki sen omiensa väliin.

»Tiedän sen, rakas Tony, tiedän sen kaiken! Mutta olkaamme nyt hieman
järkevät! Hyvä äitimme on kuollut... emme voi kutsua häntä takaisin.
Mikä on edessä nyt? On ollut järjetöntä pitää tätä taloa kuolleena
pääomana... tottapahan minä sen tiedän, vai mitä! Teemmekö me siitä
vuokrakasarmin?... Sinusta on raskasta ajatella, että se joutuisi
vierasten käsiin. Mutta silloinhan on parempi, ettei sinun tarvitse
nähdä sitä, vaan että etsit itsellesi pienen sievän talon tai asunnon
jostakin, esimerkiksi Burgtor'in luota... Vai olisiko sinusta hauskempi
asua tässä vuokralaisten parissa?... Ja onhan sinulla yhä sukulaisesi,
Gerda ja minä ja Breitestrassen Buddenbrookit ja Krögerit ja neiti
Weichbrodt... puhumatta Klothildesta, joka ehkä ei taida enää oikein
hyväksyä seuraamme. Hän on tullut vähän yksipuoliseksi uudessa
ympäristössään...»

Sisarelta pääsi huokaus, joka oli puoleksi naurua, hän kääntyi ja
painoi nenäliinan tiukemmin kasvojaan vastaan, murjottaen kuin lapsi,
jota koetetaan lepyttää leikkipuheella. Mutta sitten hän paljasti
päättävästi kasvonsa ja oikaisi ryhtinsä keikauttaen päänsä takakenoon
ja painoi leukansa alas, kuten hänellä oli tapana tehdä silloin kun
kysyttiin luonnetta ja arvokkuutta.

»Kas niin, Tom», hän sanoi, ja hänen itkettyneissä silmissään oli
vakava ja luja ilme, kun hän loi ne räpytellen ikkunaan päin, »tahdon
olla järkevä... olen jo järkevä. Anna anteeksi... anna sinäkin
anteeksi, Gerda... että olen itkenyt. Sille ei joskus mahda mitään...
se on sellainen heikkous. Mutta se on vain ulkonaista, uskokaa minua.
Te tiedätte kumpikin, että minä olen elämän karkaisema nainen... Tom,
tuo, mitä sinä sanoit kuolleesta pääomasta, valaisee minulle asian.
Toistan vielä kerran, että sinun tulee tehdä minkä oikeaksi näet. Sinun
tulee ajatella ja toimia meidän puolestamme, sillä Gerda ja minä olemme
naisia, ja Christian... Jumala olkoon hänelle armollinen!... Emme voi
vastustaa sinua, sillä me emme voi esittää mitään vastaperusteita, vaan
ainoastaan tunteita, se on päivänselvää. Kenelle sinä mahtanet sen
myydä, Tom? Joko se tapahtuu piankin?»

»Jospa minä tietäisin, hyvä lapsi... Sittenhän se nähdään... puhuin
jo tänä aamuna pari sanaa asiasta Goschille, vanhalle kaupanvälittäjä
Goschille; hän ei näyttänyt haluttomalta...»

»Se olisi hyvä, hyvin hyvä. Sigismund Goschilla on omat heikkoutensa...
Nuo hänen espanjankielestä tekemät käännöksensä, joista puhutaan — en
muista koskaan runoilijan nimeä — ovat hiukan omituista hommaa, eikö
totta, Tom. Mutta hän oli jo isän ystävä ja perin rehellinen mies. Ja
hänellä on sydäntä, se on tunnettu asia. Hän on käsittävä, ettei tässä
ole kysymys mistään tavallisesta kaupasta, mistä talosta hyvänsä...
Mitä olet ajatellut pyytää, Tom? Satatuhatta markkaa on kai vähin
määrä?»

»Satatuhatta markkaa on kai vähin määrä, Tomi» sanoi hän vielä
pitäessään kiinni ovesta, kun hänen veljensä rouvineen jo oli menossa
portaita alas. Yksin jäätyään hän jäi sitten seisomaan hiljaa keskelle
huonetta, kädet ristissä, kämmenpuolet alaspäin, katsellen suurin,
neuvottomin silmin ympärilleen. Hänen pienellä mustalla pitsimyssyllä
peitetty päänsä, jota hän huojutteli hiljaa edestakaisin, vaipui
ajatusten painamana hitaasti yhä alemma ja alemma olkapäälle.




KOLMAS LUKU.


Pikku Johannin täytyi sanoa jäähyväiset isoäitinsä maallisille
jäännöksille, eikä hän pannut vastaan, vaikka häntä peloitti.
Konsulittaren vaikean kuolinkamppailun päivänä oli senaattori,
näköjään vartavasten poikansa saapuvilla ollessa, lausunut pari kovaa,
syyttävää sanaa vaimolleen Christian-sedästä, joka oli hiipinyt pois
kuolinhuoneesta ja mennyt nukkumaan. »Se johtuu hermoista, Thomas», oli
Gerda vastannut. Mutta Thomas oli, luoden nopean katseen lapseen, jolta
se ei suinkaan jäänyt huomaamatta, vastannut melkein ankarasti, ettei
sitä sopinut puolustaa. Äitivainaja oli kärsinyt niin kauheasti, että
oli häpeä istua vieressä liian, tunnottomana ja paeta pientä tuskaa,
jonka tämän taistelun näkeminen tuotti. Siitä oli Hanno nyt päättänyt,
ettei hänellä ollut oikeus panna vastaan, kun hänelle sanottiin, että
hänen oli astuttava avonaisen arkun ääreen.

Samoin kuin jouluna tuntui tuo suuri huone vieraalta hänen astuessaan
sinne hautajaisten edellisenä päivänä isän ja äidin välissä
pylväiköstä. Ovea vastapäätä, suurten ruukkukasvien tummanviheriää
taustaa vasten, joita oli asetettu puolikaareen korkeiden hopeaisten
haarakynttiläjalkojen väliin, seisoi hohtavan valkoisena mustalla
jalustalla Thorwaldsenin siunaava Kristus, jonka paikka tavallisesti
oli eteisessä. Joka puolella häilyivät vedossa seinille kiinnitetyt
suruharsot peittäen taivaansinisen taustan ja hymyilevät jumalhahmot,
jotka olivat nähneet iloisia aterioita tässä huoneessa. Ja kokonaan
mustiin puettujen omaistensa ympäröimänä, leveä, musta surunauha
merimiespukunsa hihassa, runsaiden tuoksujen huumaamana, jotka lähtivät
kukkavihkoista ja seppeleistä ja joihin sekoittui jokin melkein
huomaamaton, vieras ja kuitenkin merkillisen tuttu haju, seisoi pikku
Johann paarien ääressä katsoen liikkumatonta olentoa, joka lepäsi
hänen edessään valkoisen atlassilkin keskellä ankaran ja juhlallisen
näköisenä...

Tämä oli isoäiti. Tuo oli isoäidin juhlamyssy valkoisine
silkkinauhoineen, ja sen alta näkyi isoäidin punaisenruskea tukka.
Mutta tuo terävä nenä, nuo sisäänpäin vajonneet huulet, tuo
esiinpistävä leuka, nuo keltaiset, läpikuultavat, ristissä olevat
kädet, jotka näyttivät jäykiltä ja kylmiltä, eivät olleet hänen. Tämä
oli vieras vahanukke, jonka asetteillepano ja juhliminen kammotti.
Ja hän katsoi maisemahuoneeseen odottaen, että oikea isoäiti astuisi
sieltä seuraavalla hetkellä... Mutta häntä ei kuulunut. Hän oli
kuollut. Kuolema oli ainiaaksi vaihtanut hänet tähän vahaolentoon, joka
piti silmäluomiaan ja huuliaan niin hirveän tiukasti suljettuina...

Hanno seisoi nojaten vasempaan jalkaansa, oikea polvi niin koukussa,
että jalka oli melkein varpaiden varassa, ja piteli toisella kädellään
kauluksensa merimiessolmusta toisen riippuessa hervottomana alas.
Hänen päänsä otsalle kiertyvine vaaleanruskeine kiharoineen oli
kääntynyt sivulle, ja rypistettyjen kulmakarvojen alta katsoivat hänen
kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä räpyttäen,
luotaantyöntävästi ja miettivän näköisinä kuolleen kasvoja. Hän
hengitti hitaasti ja pidättäen, sillä joka hengenvedolla saattoi hän
tuntea tuon hajun, tuon vieraan ja samalla merkillisen tutun hajun,
jota kukkien paljous ei voinut aina hälventää. Ja kun hän tunsi,
huomasi sen taas, vetäytyivät hänen kulmakarvansa syvempiin ryppyihin
ja hänen huulensa alkoivat väristä... Viimein hän huokasi; mutta tuo
huokaus oli niin nyyhkytyksen kaltainen, että rouva Permaneder kumartui
hänen puoleensa, suuteli häntä ja vei hänet pois.

Ja kun senaattori rouvineen, rouva Permaneder ja Erika Weinschenk
olivat ottaneet vastaan kaupunkilaisten monta tuntia kestävät
surunvalittelut, tapahtui Elisabeth Buddenbrookin, syntyisin Kröger,
ruumiinsiunaus. Vierasseutulaisia oli myös läsnä; Frankfurtin ja
Hampurin sukulaiset olivat saapuneet viimeiselle käynnille Mengstrassen
taloon. Ja surevien joukko täytti salin ja maisemahuoneen, pylväikön
ja eteisen pastori Pringsheimin pitäessä hautauspuhetta arkun
pääpuolessa palavien kynttilöiden keskellä, mahtavan suorana, leveän
röyhelökauluksen keskeltä kohoavat ajellut kasvot taivasta kohti
käännettyinä, niiden ilmeen vaihdellessa vuoroin synkän innoituksen ja
lempeän kirkastuksen välillä.

Hän ylisti milloin paisuvin, milloin vaimenevin äänin vainajan
ominaisuuksia, hänen ylevyyttään ja nöyryyttään, hänen iloisuuttaan
ja hurskauttaan, hänen hyväntekeväisyyttään ja lempeyttään. Hän puhui
»Jerusalemin illoista» ja »pyhäkoulusta» ja loihti manallemenneen koko
elämän vielä kerran esiin koko sanahelinänsä loistossa... ja koska sana
»loppu» tarvitsee määräsanan, puhui hän viimein tämän autuaallisesta
lopusta.

Rouva Permaneder tiesi, mitä hän tällä hetkellä oli velkaa itselleen
ja kaikille läsnäoleville. Hän oli asettunut arvokkaana ja
edustavana tyttärensä Erikan ja tyttärensätyttären Elisabethin kera
näkyvimmälle paikalle aivan pastorin viereen, seppeleillä koristetun
arkun pääpuoleen, Thomaksen, Gerdan, Christianin, Klothilden ja
pikku Johannin sekä vanhan konsuli Krögerin, joka istui tuolilla,
tyytyessä toisarvoisten sukulaisten kera seuraamaan toimituksen
kulkua vähemmän silmiinpistävältä paikalta. Suorana, olkapäät hieman
koholla, mustaraitainen nenäliina käsissään seisoi hän siinä, ja
hänen ilonsa ja ylpeytensä siitä, että hän sai näytellä pääosaa
tässä juhlatilaisuudessa, oli niin suuri, että se toisinaan hälvensi
kokonaan surun ja sai sen unohtumaan. Hänen silmänsä, jotka hän
enimmäkseen piti alaslaskettuina tietäessään olevansa koko kaupungin
tarkastavien katseiden alaisena, eivät malttaneet olla silloin tällöin
vilkaisematta hautajaisvieraisiin, joiden joukossa hän keksi myös
Julchen Möllendorpfin, syntyisin Hagenström, puolisoineen... Heidän oli
kaikkien täytynyt tulla, Möllendorpfien, Kistenmakerien, Langhalsien ja
Oeverdieckien! Ennenkuin Tony Buddenbrook lähti vanhempienkodistaan,
oli heidän vielä kerran täytynyt tulla joukolla paikalle lausumaan
hänelle, huolimatta Grünlichistä, huolimatta Permanederistä, huolimatta
Hugo Weinschenkistä, kunnioittava surunvalittelunsa...!

Ja pastori Pringsheim kaiveli hautauspuheineen kuoleman iskemää haavaa,
hän teki ihmeellisen selväksi kullekin, mitä tämä oli kadottanut
vainajan kera, ja osasi puristaa esiin kyyneleitä sellaisistakin
silmistä, joista niitä itsestään ei olisi vuotanut; ja liikutuksen
valtaan joutuneet olivat itse eniten kiitolliset hänelle siitä. Hänen
alkaessaan puhua »Jerusalemin illoista» rupesivat kaikki vainajan
ystävät nyyhkimään, lukuunottamatta madame Kethelseniä, — joka ei
kuullut mitään, vaan katseli eteensä tylsähköin silmin, kuten kuurojen
on tapana — ja Gerhardt-sisaruksia, Paul Gerhardtin jälkeläisiä,
jotka seisoivat käsikädessä kirkkain silmin eräässä huoneen nurkassa;
sillä he iloitsivat ystävänsä kuolemasta ja olivat kadehtimatta
tätä ainoastaan siitä syystä, että kateus oli vieras tunne heidän
sydämilleen.

Mitä mademoiselle Weichbrodtiin tulee, niisti hän herkeämättä nenäänsä
lyhyeen ja tarmokkaasti. Mutta Breitestrassen Buddenbrookin naiset
eivät itkeneet; se ei kuulunut heidän tapoihinsa. Heidän ilmeensä,
joka oli hiukan vähemmän terävä kuin tavallisesti, osoitti lempeää
tyydytystä kuoleman oikeamielisyyden johdosta...

Kun sitten oli kaikunut pastori Pringsheimin viimeinen aamen, tuli
neljä kantajaa kolmikolkkahattuineen, mustat kauhtanat kahahdellen,
hiljaa, mutta nopeasti sisään, ja he tarttuivat arkkuun. Nämä olivat
tunnettuja vuokrapalvelijoita, joiden kasvot jokainen tunsi, jotka
olivat läsnä parhaimmissa piireissä pidetyillä päivällisillä kantaen
raskaita vateja ja juoden Möllendorpfin tehtaan punaviiniä karahveista
käytävien nurkissa. Mutta he olivat välttämättömät myös kaikissa
parhaiden ja lähinnä parhaiden piirien hautajaistilaisuuksissa ja he
täyttivät tehtävänsä kiitettävän taitavasti. He tiesivät, että hetki,
jolloin arkku nostetaan ja viedään pois jäljellejääneiden omaisien
keskeltä, vaatii hienotunteisuutta ja taitoa. Parilla kolmella
reippaalla, voimakkaalla, äänettömällä otteella nostivat he arkun
paareilta hartioilleen, ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt tuntea käsillä
olevan hetken kaameutta, keinui kukkien peittämä arkku jo eteenpäin
tasaisessa pysähtymättömässä tahdissa ja katosi pylväikköön.

Naiset tungeksivat hellävaroen rouva Permanederin ja hänen tyttärensä
ympärillä pusertaakseen heidän käsiään, mutisten alasluoduin silmin
juuri ne sanat, jotka tällaisessa tilaisuudessa ovat asiaankuuluvat,
herrojen valmistautuessa lähtemään vaunuihin...

Ja sitten alkoi tuon mustan saaton hidas, hiljainen kulku harmaita,
märkiä katuja pitkin, Burgtor'in läpi, pitkin lehtensä ravistaneiden,
kylmässä sateessa värjöttävien puiden reunustamaa kujaa hautausmaalle,
jossa seurattiin arkkua jalkaisin, surumarssin säveleiden kaikuessa
alastoman pensaikon takaa, metsikön laitaan, jossa näkyi Buddenbrookien
perintöhauta suurine hiekkakivikoristeineen ja goottilaisine
nimilevyineen... Haudan kivinen päällyslaatta, johon oli kaiverrettu
suvun kilpi, oli mustan, kostean nurmen reunustaman haudan vieressä.

Siihen oli valmistettu tila uudelle tulokkaalle. Senaattorin
valvoessa toimitusta oli siellä tehty tilaa ja poistettu vanhojen
Buddenbrookien jätteitä. Ja nyt häilyi arkku musiikin keinuessa
kantohihnojen varassa haudan yläpuolella; hiljaa kolahtaen laskeutui
se pohjalle, ja pastori Pringsheim, joka oli vetänyt käsiinsä
kalvosimet, alkoi puhua uudestaan. Hänen koulutettu äänensä kaikui
kirkkaana, vuolaana ja hurskaana avonaisen haudan reunalta läsnäolevien
herrojen alaspainettujen tai alakuloisesti kallellaan olevien päiden
yli hiljaisessa syksyisessä ilmassa. Viimein hän kumartui haudan
yli, lausui kaikki vainajan nimet ja siunasi hänet ristinmerkillä.
Hänen vaietessaan ja kaikkien herrojen painaessa silinterinsä
mustahansikkaisella kädellään kasvojaan vasten, rukoillakseen hiljaa
mielessään, pilkisti aurinko esiin. Ei enää satanut. Kuului vain
silloin tällöin vesipisaran tipahdus pensaista ja lyhyt, heikko, kysyvä
linnun viserrys.

Tämän jälkeen hankkiutuivat kaikki vielä kerran puristamaan vainajan
poikien ja veljen kättä.

Thomas Buddenbrook, jonka paksu, tumma päällystakki oli täynnä
hienoja hopeaisia vesipisaroita, seisoi veljensä Christianin ja
enonsa Justuksen välissä tuon juhlallisen ohimarssimisen aikana.
Hän oli lihonut viime aikoina — se oli ainoa vanhenemisen piirre
hänen huolellisesti hoidetussa ulkonäössään. Hänen poskensa, joiden
yli pitkät, teräviksi kierretyt viikset ulottuivat, olivat alkaneet
pyöristyä; mutta ne olivat valkoiset, kalvakat, verettömät ja vailla
eloa. Hänen punehtuneet silmänsä katsoivat jokaista herraa, jonka kättä
hän hetkisen piti omassaan, raukean kohteliaasti silmiin.




NELJÄS LUKU.


Viikkoa myöhemmin istui senaattori Buddenbrookin yksityiskonttorissa
kirjoituspöydän viereisessä nojatuolissa pieni vanhus, jolla oli
sileäksiajellut kasvot ja syvään otsalle kammattu lumivalkea tukka. Hän
nojasi selkä kumarassa molemmin käsin keppinsä valkoiseen koukkuun,
oli painanut terävän ulkonevan leukansa käsiään vasten ja katsoi niin
vihaisen läpitunkevasti ja kavalasti, huulet kiinni nipistettyinä,
alta kulmain senaattoriin, että tuntui käsittämättömältä, miten tämä
ei mieluummin karttanut sellaista seuraa. Mutta Thomas Buddenbrook
istui huomattavampaa levottomuutta osoittamatta tuolillaan ja puhui
tuon häijyn ja pirullisen näköisen olennon kanssa kuin jonkun kunnon
porvarin... Kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja ja kaupanvälittäjä
Sigismund Gosch neuvottelivat Mengstrassen varrella sijaitsevan vanhan
talon myynnistä.

Se vaati aikansa, sillä herra Goschin tekemä tarjous, 28 000 taaleria,
tuntui senaattorista liian pieneltä, kun taas kaupanvälittäjä vannoi
maanalaisten voimien nimessä, että olisi hulluutta lisätä tuohon
summaan ainoatakaan hopeagroschenia. Thomas Buddenbrook puhui talon
keskeisestä asemasta ja tontin tavattomasta laajuudesta, mutta herra
Gosch piti sähisevällä, pihisevällä ja puhisevalla äänellä, huulet
väärässä ja peloittavia liikkeitä tehden esitelmän tappionvaarasta,
jonka hän otti niskoilleen, esitelmän, joka elämänkylläisessä innossaan
oli melkein runollinen... Haa! Kuka sen tiesi milloin, kenelle ja millä
hinnalla hän saisi myydyksi tuon talon? Montako kertaa vuosisatojen
kuluessa tapahtui, että joku tahtoi ostaa tällaista taloa? Saattoiko
hänen korkeastikunnioitettu ystävänsä ja suosijansa luvata, että
Büchenin junalla tulisi huomenna kaupunkiin joku Intian nabob
asettuakseen Buddenbrookien taloon? Hän — Sigismund Gosch — jäisi
varmaan pitämään sen taakkanaan... niin... ja silloin hän oli oleva
mennyttä miestä, auttamattomasti mennyttä miestä, jolla ei enää olisi
aikaa nousta, sillä hänen hetkensä oli lyövä pian, hänen hautansa
aukeava... Ja koska tämä viimeinen käänne miellytti häntä, mutisi hän
vielä kumeasti jotakin arkun kannelle tömähtävistä multakokkareista.

Mutta senaattori ei taipunut sittenkään. Hän puhui tontin erinomaisesta
jakamismahdollisuudesta, huomautti sisaruksiaan kohtaan tuntemastaan
edesvastuusta ja vaati 30 000 taaleria käteistä kuunnellakseen
sitten taas hermostuneen hyväntahtoisesti herra Goschin taidokasta
vastaesitystä. Tähän kaikkeen meni runsaasti kaksi tuntia, joiden
kuluessa herra Goschilla oli tilaisuus osoittaa koko luonneasteikkonsa
laajuus. Hän pelasi kaksinaista peliä, hän esitti teeskentelevää
ilkimystä. »Kättä päälle, herra senaattori, nuori suosijani... 84
000 markkaa... se on vanhan rehellisen miehen tarjous!» sanoi hän
mairealla äänellä katsoen isäntään kallella päin, vetäen irvistelyn
vääristämät kasvonsa lapsellisen viattomaan hymyyn ja ojentaen esiin
kätensä, suuren, valkoisen käden pitkine vapisevine sormineen. Mutta se
oli valhetta ja petollisuutta! Lapsikin olisi nähnyt tuon petollisen
naamarin läpi, jonka takaa tämän miehen sisäinen konnuus irvisti...

Vihdoin viimein ilmoitti Thomas Buddenbrook tahtovansa ajatusaikaa
ennenkuin suostui tyytymään tarjottuihin 28 000 taalariin, joka tuskin
oli tapahtuva koskaan. Hän ohjasi keskustelun yleiselle alalle, kysyi
herra Goschin liiketointen menestystä ja hänen henkilökohtaista
vointiaan...

Herra Goschille ei kuulunut hyvää. Hän kumosi kauniilla, laajalla
kädenliikkeellä olettamuksen, että hän muka kuuluisi elämän
suosikkeihin. Hankala ukkoikä läheni, oli jo saapunut, hänen hautansa
aukeaisi pian, kuten sanottu. Hän saattoi iltaisin tuskin enää viedä
grogilasia huulilleen, ilman että puolet siitä läikkyi maahan; piru
se niin hänen kättänsä keikutti, eikä siinä auttanut kiroileminen...
Tahto ei enää ollut herran asemassaan... Semmoista se oli! Hänen
elämänsä ei ollut ollut aivan köyhä. Hän oli katsellut maailmaa
valppain silmin. Vallankumoukset ja sodat olivat mullistaneet
oloja, ja niiden aallot olivat lyöneet hänen sydämensä läpi... niin
sanoaksemme. Haa, ne olivat olleet toisia aikoja, kun hän senaattorin
isän rinnalla, konsuli Johann Buddenbrookin rinnalla oli uhmannut
raivoavan roskaväen hyökkäystä! Tuota hirmuisinta kaikista hirmuista...
Ei, ei hänen elämänsä ollut ollut aivan köyhä, ei sisäisestikään.
Hän oli tuntenut sisällään voimia, ja 'millaiset voimat, sellaiset
ihanteet' sanoo Feuerbach. Ja vieläkään, nytkään, ei hänen sielunsa
ollut köyhtynyt, hänen sydämensä oli pysynyt nuorena, se ei ollut
milloinkaan lakannut, ei ollut milloinkaan lakkaava ottamasta
vastaan suurenmoisia elämyksiä, hoivaamasta lämpimästi ja hartaasti
ihanteitaan... Hän oli vievä ne hautaansa kanssaan, varmasti! Mutta
olivatko ihanteet olemassa toteutuakseen? Eivät suinkaan! Tähtiä ei
tavoitella, mutta toivo... oi, toivo, ei sen täyttymys, toivo itse
oli parhainta elämässä. _L'espérance tute trompeuse qu'elle est, sert
au moins à nous menerà la fin de la vie par un chemin agréable_. Näin
sanoo Larochefoucauld, ja se on kauniisti sanottu, eikö ole?... Niin,
eihän hänen korkeastikunnioitetun ystävänsä ja suosijansa tarvinnut
tietää sellaista! Sen, jonka todellisuuden aallot ovat nostaneet
korkealle ja jonka otsalta onni sädehtii, ei tarvinnut hautoa päässään
sellaisia. Mutta se, joka uneksii yksin pimeyden kuilussa, se tarvitsee
sellaisia!...

»Te olette onnellinen», sanoi hän äkkiä laskien kätensä senaattorin
polvelle ja katsoen häneen haaveellisin silmin. »... Kyllä, aivan
varmasti! Teette syntiä, jos kiellätte sen! Te olette onnellinen!
Teillä on onni käsissänne! Te olette valittu ja olette valloittanut
sen vahvalla kädellä... vahvoin käsivarsin», paransi hän, koska häntä
vaivasi saman sanan liian pikainen toistaminen. Sitten hän vaikeni, ja
ottamatta korviinsa senaattorin epäävää ja alistuvaa vastausta katsoi
tätä yhä syvä haaveellisuus silmissään.

»Mutta me lörpöttelemme turhia», sanoi hän, »olemme tulleet
puhumaan kauppa-asioista. Aika on kallista — älkäämme tuhlatko
sitä viivyttelyyn! Kuulkaahan nyt... Koska on kysymys teistä...
ymmärrättehän? Koska...» Näytti siltä kuin herra Gosch aikoisi
uudelleen vaipua kauniisiin haaveisiinsa, mutta sitten hän ryhdistäysi
ja huusi, tehden laajan, lennokkaan, haltioituneen liikkeen:
»Kaksikymmentäyhdeksäntuhatta taalaria... Kaksikymmentäseitsemäntuhatta
käteistä äitinne talosta! Joko kelpaa?...»

Rouva Permanederin mielestä oli ostohinta, kuten arvata saattaa,
naurettavan pieni. Jos joku olisi lyönyt pöytään miljoonan, taloon
sisältyvien muistojen tähden, olisi se ollut hänestä vain kunniallinen
teko — ei muuta. Nyt tottui hän kuitenkin pian veljensä ilmaisemaan
lukuun, varsinkin koska kaikki hänen ajatuksensa ja toiveensa olivat
suuntautuneet tulevaisuuteen.

Hän iloitsi sydämestään monista hyvistä huonekaluista, jotka olivat
langenneet hänen osalleen, ja vaikka ei kukaan ensi aluksi aikonut
ajaa häntä vanhempiensa kodista, puuhasi hän innokkaasti uuden asunnon
hakua ja vuokraamista itselleen ja omilleen. Hyvästijättö tuli olemaan
vaikea... sitä ajatellessa nousivat kyyneleet silmiin. Mutta toiselta
puolen oli muutolla ja uusilla oloilla myös oma viehätyksensä...
Eikö se ollut melkein kuin uuden, neljännen kodin perustamista?
Jälleen katseli hän huoneita, jälleen keskusteli hän verhoilija
Jacobsin kanssa, jälleen neuvotteli hän puodeissa oviverhoista ja
lattiamatoista... Hänen sydämensä, hänen vanha, elämän runtelema
sydämensä löi todellakin kiivaammin!

Näin kului viikkoja, neljä, viisi, kuusi viikkoa. Tuli ensimmäinen
lumi, tuli talvi, uuneissa räiskyi valkea, ja Buddenbrookit tuumivat
suruisasti, miten tänä vuonna joulu sujuisi. Silloin tapahtui
odottamatta jotakin, jotakin erittäin jännittävää, jotakin äärettömän
yllättävää; asiain kulku sai käänteen, joka ansaitsi mitä suurinta
mielenkiintoa ja joka sitä myös herätti; tapahtui jotakin, joka iski
heihin kuin salama ja joka sai rouva Permanederin pysähtymään kesken
puuhiaan!

»Thomas», sanoi hän, »olenko minä hullu? Houriiko Gosch? Eihän se
voi olla mahdollista! Se on liian mahdotonta, liian käsittämätöntä
ollakseen...» Hän vaikeni ja piteli ohimoltaan molemmin käsin. Mutta
senaattori kohautti olkaansa.

»Rakas lapsi, eihän mitään ole vielä päätetty. Mutta tuo ajatus, tuo
mahdollisuus on sukeltanut esiin, ja tyynesti asiaa harkitessasi
olet huomaava, ettei siinä ole mitään ihmeellistä. Onhan se hiukan
hämmästyttävää, se on tosi. Minäkin astuin askeleen takaperin Goschin
ilmoittaessa sen minulle. Mutta käsittämätöntä? Mikä siis estäisi?...»

»Minä en kestä sitä», sanoi sisar, istuutui ja jäi liikkumattomana
paikalleen.

Mitä oli tekeillä? — Talolle oli ilmaantunut ostaja tai ainakin
ostohaluinen henkilö, joka oli lausunut toivomuksen saada tarkastaa
perinpohjin myytävänä olevaa kiinteistöä jatkuvien neuvottelujen
perusteeksi. Ja tuo henkilö oli herra Hermann Hagenström, tukkukauppias
ja Portugalin kuningaskunnan konsuli.

Ensi huhun saavuttua rouva Permanederin korviin tämä aivan kuin
herpaantui, joutui ymmälle, oli kuin puulla päähän lyöty eikä kyennyt
sulattamaan ajatusta kaikessa laajuudessaan. Mutta kun ajatus alkoi
muuttua kouriintuntuvammaksi, kun konsuli Hagenströmin vierailu
Mengstrassen varrella oli jo oven edessä, silloin hän havahtui. Hän ei
pannut vastaan, hän uhmasi. Hänen suustaan sinkoili hehkuvia, viiltäviä
sanoja, joita hän käytteli kuin tulisoihtua tai taistelutapparaa.

»Se ei ole tapahtuva, Thomas! Ei minun elämäni aikana! Kun myy
koiransa, katsoo minkälaiselle isännälle se joutuu. Äidin talo! Meidän
talomme! Maisemahuone!...»

»Mutta minä kysyn sinulta, mikä sitten estäisi?»

»Mikä estäisi? Taivaan Jumala, mikä estäisi? Kokonaiset vuoret
estävät sen, kokonaiset vuoret ovat estävät tuota paksua ihmistä
astumasta tänne, Thomas! Vuoret! Mutta hän ei näe niitä! Hän ei
välitä niistä! Hän ei tajua niitä! Onko hän lehmä?... Ikiajoista
asti ovat Hagenströmit olleet meidän vihamiehiämme... Ukko Hinrich
on rettelöinyt isoisän ja isän kanssa, ja joskaan Hermann ei vielä
ole tehnyt sinulle mitään mainittavampaa haittaa, joskaan hän ei
vielä ole viskannut sinua halolla, on se tapahtunut siksi, ettei
hänellä vielä ole ollut tilaisuutta siihen... Ollessamme lapsia annoin
hänelle korvapuustin keskellä katua, johon minulla oli oikeus, ja
hänen suloinen sisarensa Julchen oli raapia minulta silmät päästä
sen tähden. Nuo ovat lapsellisuuksia... niin kyllä! Mutta he ovat
katselleet pilkaten ja vahingoniloisina meidän onnettomuuksiamme, ja
minä olen ollut se henkilö, joka on tuottanut heille eniten huvia...
Jumala on sallinut sen tapahtua... Mutta onko konsuli tuottanut
sinulle kaupallista vahinkoa ja mitä hävyttömyyksiä sinun on täytynyt
kärsiä hänen puoleltaan, sen tiedät sinä, Tom; minun asiani ei ole
saattaa niitä sinun mieleesi. Ja kun sitten kaiken lopuksi Erika teki
hyvän naimakaupan, kaiveli se heitä siihen asti kunnes he saivat
toimitetuksi johtajan vankilaan tuon heidän veljensä, tuon kissan, tuon
saatanallisen virallisen syyttäjän avulla... Ja nyt he julkeavat...
julkeavat...»

»Kuule, Tony, ensiksikään meidän ei kannata enää puhua vakavasti koko
asiasta, sillä olemme antaneet sen Goschin käsiin ja nyt on hänen
asiansa solmia kauppa kenen kanssa hän haluaa. Myönnänhän minä, että
siinä olisi hiukan kohtalon ivaa...»

»Kohtalon ivaa? Niin, Tom, se on sinun tapasi ilmaista asia! Mutta
minä kutsun sitä häväistykseksi, iskuksi vasten silmiä, ja sitä se
olisi!... Etkö sinä ymmärrä, mitä se merkitsisi, Thomas! Se merkitsisi:
Buddenbrookit ovat poissa pelistä, he ovat lopullisesti tuhotut,
he peräytyvät asemastaan ja sijaan astuvat soitoin ja päristyksin
Hagenströmit... Minä en suostu ikinä, en ikinä tuohon näytelmään!
En ole ikinä ojentava kättäni tuon alhaisen kaupan päättämiseksi!
Jos hän uskaltaa, julkenee tulla tänne taloa katsomaan, niin minä en
ole ottava häntä vastaan, sen minä sanon! Minä istuudun tyttäreni ja
tyttärentyttäreni kera johonkin huoneeseen ja väännän oven lukkoon ja
kiellän häneltä pääsyn sisään, ole varma siitä...»

»Sinä saat tehdä miten viisaaksi näet, hyvä ystävä; mutta tuumi sentään
etukäteen, eikö ole parasta noudattaa seuratapoja. Oletan sinun
uskovan, että se on nujertava maahan konsuli Hagenströmin? Erehdyt,
rakas lapsi. Se ei olisi herättävä hänessä iloa eikä suuttumusta vaan
ainoastaan ihmetystä, kylmää, välinpitämätöntä ihmetystä... Sinä oletat
hänessä samanlaisia tunteita itseäsi ja meitä kohtaan kuin mitä sinä
tunnet heitä kohtaan. Erehdyt, Tony! Eihän hän vihaa sinua ollenkaan.
Miksi hän vihaisi sinua? Hän ei vihaa ketään ihmistä. Hän nauttii
hyvinvoinnistaan ja menestyksestään ja on täynnä hyvänsuopuutta. Olen
vakuuttanut sinulle enemmän kuin kymmenen kertaa, että hän tervehtisi
sinua kadulla mitä rakastettavimmin, jos sinä kerrankin menisit hänen
ohitseen hiukan vähemmän sotaisena ja mahtavana tuijottaen ilmaan.
Hän ihmettelee sitä, tuntee parin minuutin ajan tyyntä, ivallista
ihmetystä, mutta se ei saa pois tasapainosta miestä, jota kohtaan
kellään ei ole muistuttamista... Mistä sinä syytät häntä? Jos hän on
mennyt paljon minun edelleni kaupallisessa suhteessa ja vastustanut
minua silloin tällöin menestyksellisesti yleisissä asioissa, niin
hyvä on! — Hänen täytyy siis olla minua taitavampi kauppias ja minua
parempi poliitikko... Ei ole ollenkaan syytä nauraa noin hurjasti!
Mutta palatkaamme taloasiaan. Eiväthän menneet asiat koske enää
juuri nimeksikään perhettämme, vaan ovat vähitellen siirtyneet minun
niskoilleni... sanon sen lohduttaakseni sinua. Toiselta puolen on
selvä, mistä syystä konsuli Hagenströmissä on herännyt ostoajatus.
He ovat nousseet korkeampaan asemaan, heidän lukunsa lisääntyy,
he ovat vetäneet Möllendorpfit sukuunsa ja kuuluvat varojensa ja
arvonsa vuoksi kaupungin ensimmäisiin. Mutta heiltä puuttuu jotakin,
jotakin ulkonaista, näkyvää, jota he tähän asti ovat olleet vailla...
Historiallinen vihkimys, aviosyntyisyys, niin sanoaksemme... He näkyvät
nyt päässeen sen makuun ja koettavat hankkia sitä edes siten, että
ostavat meidän talomme kaltaisen talon... Saat nähdä, että konsuli on
koettava säilyttää täällä entisellään kaiken, minkä suinkin saattaa,
hän ei ole rakennuttava mitään uudestaan, hän on jättävä paikoilleen
tuonkin vanhan oven yläpuolella olevan _Dominus providebit'in_,
vaikkakin meidän on oltava oikeudenmukaiset ja tunnustettava,
ettei Herra ole saattanut kauppahuone Strunck & Hagenströmiä niin
ilahduttavaan asemaan, vaan hän itse...»'

»Hyvä, Tom! Kuinka hyvää tekeekään kuulla kerran sinun suustasi häntä
kohtaan suunnattu ilkeys! Enhän minä oikeastaan muuta tahdokaan! Hyvä
Jumala, jos minulla olisi sinun älysi, niin miten huimisinkaan häntä!
Mutta siinä sinä nyt seisot...»

»Huomaat, ettei minun älyni auta minua paljoakaan.»

»Mutta siinä sinä nyt seisot, sanon minä, ja puhut asiasta noin
käsittämättömän tyynesti, selittäen Hagenströmin menettelytapaa...
Puhu miten tahdot, sinulla on sydän rinnassasi samoin kuin minulla,
enkä niinä usko, että sinä olet sisäisesti niin tyyni kuin mitä olet
olevinasi! Sinä vastaat valituksiini... mutta ehkä tahdotkin lohduttaa
itseäsi...»

»Nyt sinä olet nenäkäs, Tony. Tuo 'olet olevinasi' on sana, jota minä
en tahdo kuulla! Eikä muu kuulu kehenkään ihmiseen.»

»Sano minulle vain yksi asia, Tom, rukoilen sinua: Eikö se olisikin
kuumehoure?»

»Täydellisesti.»

»Painajainen?»

»Miksikä ei.»

»Maailman viheliäisin hullutus?»

»Jo riittää, jo riittää!» —

       *       *       *       *       *

— Ja konsuli Hagenström ilmestyi Mengstrassen taloon, ilmestyi
herra Goschin seurassa, joka kumaraisena, jesuiittahattu
kädessään, petollisesti ympärilleen vilkuen astui konsulin perästä
maisemahuoneeseen sisäkön ohi, joka oli vienyt sisään heidän
käyntikorttinsa ja nyt piteli avoinna lasiovea...

Hermann Hagenström oli maataviistävine, paksuine, raskaine,
auki olevine turkkeineen ja vihreänkeltaisine, kuituisine,
hyvästä englantilaisesta kankaasta valmistettuine pukuineen
suurkaupunkilaismallinen henkilö, vaikuttava pörssityyppi. Hän oli
niin harvinaisen lihava, että paitsi hänen leukaansa oli koko kasvojen
alaosa kaksinkertainen, jota seikkaa ei edes lyhyeksileikattu, vaalea
täysiparta pystynyt peittämään; saattoipa melkein nähdä päänahan
vetäytyvän varjoisiin poimuihin otsan ja kulmakarvojen tehdessä
määrätyitä liikkeitä. Hänen nenänsä riippui litteämpänä kuin koskaan
ylähuulen päällä, ja hän hengitti vaivalloisesti viiksiensä sisään;
mutta silloin tällöin täytyi suun tulla avuksi, jolloin se aukeni
tuottoisaan siemaisuun. Siihen yhtyi lisäksi hiljainen maiskahdus, joka
syntyi kielen irtaantumisesta kitalaesta.

Rouva Permaneder punastui kuullessaan tuon tutun äänen.
Hänen mielessään vilahti muisto sitruunasämpylöistä ja
hanhenmaksaviipaleista, ja se oli hetkeksi horjuttaa hänen ryhtinsä
arvokkuutta... Surumyssy sileästi jakaukselle kammatulla päälaella,
oivallisesti sopiva musta puku yllään, jota volangit ympäröivät
vyötäisille asti, istui hän käsivarret rinnalla, olkapäät hieman
koholla sohvalla, lausuen vielä herrojen sisäänastuessa jonkun
välinpitämättömän ja tyynen huomautuksen veljelleen senaattorille,
joka ei olisi voinut jättää häntä tällä hetkellä pulaan... Hän istui
vielä silloinkin, kun senaattori, joka oli astunut vieraita vastaan
lattian puoliväliin, vaihtoi sydämellisen tervehdyksen kaupanvälittäjä
Goschin kanssa ja tervehti konsulia asianmukaisen kohteliaasti. Vasta
sen jälkeen nousi hänkin paikaltaan, kumarsi arvokkaasti molemmille
yhteisesti ja uudisti sitten kiirehtimättä sanoin ja liikkein veljensä
kohteliaan istuutumiskehoituksen. Hän piti muuten järkkymättömän
välinpitämättömästi silmänsä melkein kokonaan suljettuina.

Istuutuessaan ja seuraavien minuuttien aikana puhuivat vuoroin konsuli
ja kaupanvälittäjä. Herra Gosch pyyteli vastenmielisen teeskennellyllä
nöyryydellä, jonka takaa väijyi selvästi havaittava kavaluus, suomaan
hyväntahtoisesti anteeksi heidän tuottamansa häiriön; mutta herra
konsuli Hagenström halusi saada tehdä kierroksen talossa, koska hän
tuumi ostoa... Ja konsuli uudisti saman toisin sanoin äänellä, joka
taas palautti rouva Permanederin mieleen sitruunasämpylät. Niin oli
asia, selitti hän, hänessä oli syntynyt sellainen ajatus, joka sitten
pian oli muuttunut toivomukseksi jonka hän toivoi voivansa toteuttaa
itsensä, omaistensa iloksi, edellyttäen, ettei herra Gosch aikonut
hyötyä liian paljon välityksestään, hah-hah!... eikä hän epäillyt asian
järjestymistä kaikinpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Hänellä oli vapaa, huoleton, miellyttävä maailmanmiehen käytös, joka ei
ollut tekemättä vaikutusta rouva Permanederiin, varsinkin kun toinen
kohteliaisuuden vuoksi melkein aina kääntyi sanoineen hänen puoleensa.
Jopa hän ryhtyi melkein anteeksipyytävällä äänellä perustelemaan
toivoaan talon ostoon nähden. »Me tarvitsemme tilaa! Enemmän tilaa!»
sanoi hän. »Minun taloni Sandstrassen varrella.. ette usko sitä,
armollinen rouva, mutta ehkä te, herra senaattori... ehdottomasti
liian ahdas, pääsen monesti tuskin enää liikkumaan siinä. En puhu vain
pitotilaisuuksista... en lainkaan. Lähin sukumme tarvitsee ehdottomasti
enemmän tilaa, Huneukset, Möllendorpfit, veljeni Moritzin omaiset... me
asumme nykyään todellakin kuin sillit tynnyrissä. Siis — miksikä ei?»

Hän puhui hiukan nyreällä äänenpainolla, liikutellen käsiään kuin
sanoakseen: »Ymmärrättehän... eihän minun tarvitse sitä selitellä...
olisinhan tyhmä... ja kun minulta sentään, Jumalan kiitos, ei puuta
tärkeintä välikappaletta asian järjestämiseksi...»

»Olin aikonut odottaa», jatkoi hän, »olin aikonut odottaa siihen asti
kun Zerline ja Bob tulevat tarvitsemaan taloa jättääkseni heille oman
taloni ja hankkiakseni itselleni vähän isomman; mutta... tiedättehän,
että tyttäreni Zerline ja veljeni vanhin poika Bob ovat olleet
kihloissa jo vuosia,» sanoi hän toisella äänellä... »Häitä ei enää
tulla lykkäämään kauan. Korkeintaan kaksi vuotta... He ovat nuoria —
sitä parempi! Mutta miksi minä odottaisin heitä ja päästäisin käsistäni
hyvän tilaisuuden? Eihän siinä ehdottomasti olisi mitään järkeä...»

Huoneessa vallitsi myöntyväinen mieliala, ja keskustelu liikkui vähän
aikaa tuossa perheasiassa, tuossa tulevassa avioliitossa; sillä koska
edullisia avioliittosopimuksia serkuksien väliä ei pidetty minään
ihmeenä kaupungissa, ei kukaan loukkaantunut siitä. Kysyttiin nuoren
herrasväen suunnitelmia, jopa häämatkaakin... Nämä aikoivat lähteä
Rivieralle, Nizzaan j.n.e. Heidän teki mieli matkustaa — miksikä siis
ei?... Nuoremmatkin lapset tulivat puheeksi, ja konsuli puhui heistä
mielihyvällä ja suopeudella, keveästi olkaansa kohauttaen. Hänellä
itsellään oli viisi lasta ja hänen veljellään Moritzilla neljä.
Tyttäriä sekä poikia... kiitos, he olivat kaikki terveitä lapsia.
Miksikä ei? Heille kuului pelkkää hyvää. — Siitä hän sitten jälleen
joutui puhumaan perheen lisääntymisestä ja talonsa ahtaudesta. »Tämä
on toista!» sanoi hän. »Näin sen jo tänne tullessani — talo on helmi,
epäilemättä, edellyttäen, että tuota vertausta saattaa käyttää näihin
tilavuussuhteisiin nähden, hah, hah... Seinätkin... ihailen tässä
kaiken aikaa näitä seiniä, armollinen rouva. Ehdottomasti hurmaava
huone! Ja te olette saanut viettää niin monet vuodet tämän ihanuuden
keskellä.»

»Kyllä, — muutamia keskeytyksiä lukuunottamatta», lausui rouva
Permaneder tuolla määrätyllä kurkunpää-äänellä, joka toisinaan oli
ominainen hänelle.

»Keskeytyksiä — niin», toisti konsuli suopeasti hymyillen. Sitten
hän katsahti senaattori Buddenbrookiin ja herra Goschiin, ja koska
nämä olivat syventyneet keskusteluun, veti hän tuolinsa lähemmä rouva
Permanederia, joka istui sohvassa, ja kumartui tämän puoleen, niin että
hänen nenänsä raskas tuhina kuului aivan tämän edestä. Ollen liian
kohtelias kääntyäkseen poispäin tai vetäytyäkseen hänen hengityksensä
lähettyviltä, istui Tony kankeana ja mahdollisimman suorana paikallaan
katsoen toiseen alasluoduin silmin, mutta tämä ei huomannut ollenkaan
tilanteen kiusallisuutta ja epämiellyttävyyttä.

»Miten onkaan, armollinen rouva», hän sanoi... »muistelen kuin meillä
olisi jo kerran ennen ollut kaupantekoa keskenämme? Silloin oli
tietysti kysymys vain... mistä se nyt olikaan? Jostakin makupalasta,
makeasta, eikö niin?... Ja nyt kokonaisesta talosta.»

»Minä en muista», sanoi rouva Permaneder ojentaen kaulansa vielä
suoremmaksi, sillä toisen kasvot olivat sopimattoman, sietämättömän
lähellä häntä...

»Ettekö muista?»

»En, minä en suoraan sanoen muista mitään makeiskauppaa. Muistan
hämärästi olleen puhetta joistakin sitruunasämpylöistä, jotka olivat
päällystetyt rasvaisella makkaralla... inhoittavista koulueväistä...
En tiedä kuuluivatko ne minulle vai teille... Olimme silloin lapsia...
mutta tämä talonkauppahan on kokonaan herra Goschin asia...»

Hän loi veljeensä nopean, kiitollisen katseen, sillä tämä oli nähnyt
hänen hätänsä ja tuli nyt avuksi pyytäen saada kysyä, halusivatko
herrat siis tarkastaa taloa. Herrat sanoivat haluavansa, lausuivat
väliaikaiset hyvästit rouva Permanederille toivoen saavansa tavata
tämän vielä myöhemmin... ja seurasivat senaattoria ruokasalin kautta
ulos.

Senaattori vei heidät portaita ylös, toisia alas, näytti heille
toisen kerroksen huoneet, ensi kerroksen käytävän viereiset huoneet
ja pohjakerroksen, jopa keittiön ja kellarinkin. Mitä konttoreihin
tulee, ei niitä nyt voitu katsoa, koska oli palovakuutusyhtiön herrojen
työaika. Vaihdettiin pari sanaa uudesta johtajasta, jota konsuli
Hagenström kaksi kertaa perätysten kiitti perin rehelliseksi mieheksi,
niihin senaattorilla ei ollut mitään sanomista.

He kävivät lehdettömässä, puoleksisulaneen lumen peittämässä
puutarhassa, loivat silmäyksen »porttaaliin» ja palasivat etupihaan,
jossa oli pesutupa; sitten he lähtivät kapeata, kivettyä, muurien
välissä kulkevaa solaa myöten takapihan poikki, suuren tammen ohi
takarakennukseen. Siellä ei ollut nähtävänä muuta kuin rappeutumista.
Pihakivityksen välissä rehoitti ruoho ja sammal, rakennuksen portaat
olivat luhistumaisillaan ja biljardisalin kissalauma antoi häiritä
itseään vain hetkeksi, ovea avattaessa, sillä lattia ei enää ollut
luotettavassa kunnossa.

Konsuli Hagenström oli vaitelias ja teki nähtävästi suunnitteluitaan.
»No niin —» sanoi hän tavantakaa välinpitämättömän torjuvasti,
viitaten siihen, että jos hän tulisi tämän kaiken omistajaksi, ei
tämä tietenkään voisi jäädä entiseen asuunsa. Sama ilme kasvoilla
seisoi hän myös tuokion kovalla multalattialla katsellen ylös tyhjää
varasto-ullakkoa kohti. »No niin —» kertasi hän ja töykkäsi paksua,
kulunutta nostoköyttä, joka oli vuosikausia riippunut paikallaan
keskellä ullakkoaukkoa ruostuneine rautaisine koukkuineen, niin että se
joutui pieneen liikkeeseen, ja kääntyi sitten ympäri.

»Suuret kiitokset vaivastanne, herra senaattori; olemme kai
katsoneet kaiken», sanoi hän ja oli sitten melkein mykkä koko matkan
eturakennukseen palattaessa, samoin myöhemmin, maisemahuoneeseen
tultuaan, heittäessään herra Goschin kanssa hyvästejä rouva
Permanederille torjuen luotaan istuutumiskehoituksen. Tällainen hän
oli vielä Thomas Buddenbrookin saattaessa heitä portaita alas pihalle.
Mutta herrat olivat tuskin jääneet kahden ja astuneet kadulle, kun
konsuli Hagenström kääntyi seuralaisensa, kaupanvälittäjän puoleen, ja
heidän välillään alkoi erittäin vilkas keskustelu....

Senaattori palasi maisemahuoneeseen, jossa rouva Permaneder istui
selustaan nojaamatta ankaran näköisenä ikkunan luona kutoen kahdella
pitkällä puisella puikolla mustaa villamekkoa tyttärensätyttärelle,
pikku Elisabethille, ja luoden silloin tällöin katseen katupeiliin.
Thomas käveli hetken aikaa kädet housuntaskuissa ääneti edestakaisin.

»Niin, minä olen nyt jättänyt asian kaupanvälittäjän käsiin», sanoi
hän sitten, »meidän täytyy odottaa, miten käy. Luulen hänen ostavan
talon kaikkineen päivineen, asettuvan eturakennukseen ja suunnittelevan
jotakin muuta takatonttiin nähden...»

Sisar ei katsonut häneen, hän ei myöskään muuttanut vartalonsa suoraa
asentoa eikä lakannut kutomasta; päinvastoin, vauhti, jolla puikot
liikkuivat hänen käsissään, lisääntyi huomattavasti.

»Tietysti hän ostaa sen kaikkineen päivineen», sanoi hän, ja se
tapahtui kurkunpää-äänellä. »Miksikä ei? Eihän siinä olisi ehdottomasti
mitään järkeä.»

Näin sanoen hän katsoi kulmakarvat koholla silmälasien läpi, — joita
hänen oli täytynyt alkaa käyttää käsitöitä tehdessään, mutta joita
hän ei osannut asettaa oikealle paikalle, — jäykästi ja kiinteästi
puikkojaan, jotka suihkivat päätäpyörryttävän nopeasti, hiljaa
kalahdellen edestakaisin.

       *       *       *       *       *

Tuli joulu, ensimmäinen joulu vailla konsulitarta. Aatto-ilta
vietettiin senaattorin talossa ilman Breitestrassen Buddenbrookin
naisia ja ilman vanhoja Krögereitä; sillä, kuten Thomas Buddenbrook
oli lopettanut säännölliset »sukupäivät», samoin ei hän myöskään
halunnut nähdä tuona iltana luonaan kaikkia konsulittaren tavallisia
jouluvieraita ja ostaa lahjoja näille. Vain rouva Permaneder, Erika
Weinschenk ja pikku Elisabeth, Christian, Klothilde ja mademoiselle
Weichbrodt olivat kutsutut; ja viimeksimainittu piti taas seuraavana
päivänä tulikuumissa huoneissa tavanmukaisen lahja-illan.

Puuttuivat ukot ja akat, joiden oli ollut tapana saada Mengstrassen
talossa jalkineita ja villasukkia, ja puuttui pikkupoikien laulu.
Salissa viritettiin nyt aivan yksinkertaisesti »Jouluyö, juhlayö»,
jonka jälkeen Therese Weichbrodt luki joulutekstin mitä selvimmin
korostein senaattorin rouvan sijasta, josta se ei ollut varsin
mieluista. Sitten lähdettiin juhlakulussa, laulaen puoliääneen
»Joulupuu on rakennettu», huoneiden läpi suureen saliin.

Ei ollut ollut erikoisempiin juhlavarustuksiin aihetta. Kasvot
eivät olleet erittäin loistavat eikä keskustelu erittäin vilkas.
Mistäpä olisikaan juteltu? Maailmassa ei ollut paljon hupaisia
aiheita. Muisteltiin äiti-vainajaa, puhuttiin talon myynnistä,
valoisasta asunnosta, jonka rouva Permaneder oli vuokrannut
Holstentor'in lähettyviltä eräästä sievästä talosta, josta oli
näköala »Lindenplatzille», ja siitä, millaisiksi olot olivat
muodostuvat sitten, kun Hugo Weinschenk oli jälleen pääsevä vapaalle
jalalle...välillä soitti pikku Johann flyygelillä jotakin, jonka
hän oli harjoitellut herra Pfühlin johdolla, ja säesti hiukan
virheellisesti, mutta kauniilla kosketuksella äitiään, tämän soittaessa
muuatta Mozartin sonaattia. Häntä kiitettiin ja suudeltiin, mutta
sitten hänen täytyi lähteä Ida Jungmannin seuraamana levolle, koska hän
oli vielä kalpea ja väsynyt äskeisen vatsataudin jälkeen.

Christiankin, joka ei tuon aamiaishuoneessa sattuneen yhteentörmäyksen
jälkeen enää ollut maininnut mitään naima-aikeistaan, vaan eli edelleen
vanhassa, ei erittäin kunniakkaassa suhteessa veljeensä, oli aivan
puhumaton ja haluton leikinlaskuun. Hän teki silmät harhaillen pienen
yrityksen herättää läsnäolevissa hiukan myötätuntoa vasemmassa kyljessä
olevaa »vaivaansa» kohtaan ja lähti sitten klubiin, palatakseen vasta
illalliselle, joka oli perittyjen tapojen mukainen... »Siinä tämä
Buddenbrookien joulu-ilta oli, ja kun se päättyi, olivat he melkein
iloiset.

Alussa vuotta seitsemänkymmentäkaksi lopetettiin konsulitarvainajan
talous. Palvelustytöt lähtivät pois, ja rouva Permaneder ylisti
Jumalaa, kun myös mamsseli Severin, joka oli viimeiseen asti mitä
sietämättömimmällä tavalla osoittanut, kuka kantoi talon avaimia,
vihdoinkin poistui anastamiensa silkkipukujen ja liinavaatteiden kera.
Sen jälkeen nähtiin Mengstrassella muuttorattaita, ja vanhan talon
tyhjentäminen alkoi. Suuri leikkauksilla koristettu arkku, kullatut
kandelaaberit ja muut tavarat, jotka olivat langenneet senaattorin
ja hänen puolisonsa osaksi, vietiin nyt Fischergrubelle, Christian
kalusti omillaan kolmen huoneen laajuisen vanhanpojanasuntonsa lähellä
klubia, ja pieni Permaneder-Weinschenkin perhekunta siirtyi valoisaan
ja huomattavan hienosti kalustettuun asuntoonsa Lindenplatzin varrelle.
Se oli kaunis pieni asunto, ja sen ovella olevaan kuparilaattaan oli
kaiverrettu siroin kirjaimin: A. Permaneder-Buddenbrook, leski.

Mutta heti kun Mengstrassen talo oli tyhjennetty, ilmestyi paikalle
työmiesparvi, joka alkoi repiä alas takarakennusta, niin että ilma
pölisi... Talo oli nyt lopullisesti konsuli Hagenströmin hallussa.
Hän oli ostanut sen, hän näkyi pitävän sen ostoa kunnia-asianaan,
sillä hän oli viipymättä tarjonnut lisää herra Sigismund Goschin
ilmoittaessa saaneensa Bremenistä toisen tarjouksen ja alkoi nyt hoitaa
uutta omaisuuttaan sillä älykkäällä tavalla, jota jo kauan oli ihailtu
hänessä. Jo keväällä muutti hän perheineen eturakennukseen, jättäen
siellä kaiken, mikäli mahdollista, entiseen kuntoon, lukuunottamatta
eräitä aivan pieniä korjauksia ja uuden ajan vaatimia muutoksia; muun
muassa hävitettiin kaikki kilistyskellot ja koko talo varustettiin
sähkökellolaitteilla... Mutta takarakennus oli hävinnyt maan päältä,
ja sen paikalle kohosi uusi kaunis, ilmava rakennus, jonka pääty oli
Bäckergrubelle päin ja jossa oli korkeita, tilavia suojia makasiini- ja
puotitarkoituksia varten.

Rouva Permaneder oli vannonut veljelleen Thomakselle useita kertoja,
ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä enää edes katsahtamaan
entiseen kotiinsa päin. Mutta tämä oli mahdoton vala, hänen askeleensa
johdattivat hänet sittenkin joskus takarakennuksen nopeasti ja
edullisesti vuokrattujen puotien ja näyteikkunoiden ohi, tai sivu tuon
toisen, kunnianarvoisen suippopäädyn, jossa nyt luettiin »_Dominus
providebit_»-kirjoituksen alla konsuli Hermann Hagenströmin nimi.
Mutta silloin alkoi rouva Permaneder-Buddenbrook keskellä katua,
monien ihmisten nähden, ääneensä itkeä. Hän kohotti päänsä kuin lintu,
joka rupeaa laulamaan, painoi nenäliinan silmilleen ja päästi haikean
valitusvirren, joka samalla ilmaisi vastarintaa, ja jättäytyi kyynelten
valtaan huolimatta ohikulkijoista tai tyttärensä tyynnyttelyistä.

Se oli yhä hänen entistä, välitöntä, virkistävää lapsenitkuaan,
joka oli pysynyt muuttumattomana kaikissa elämän myrskyissä ja
haaksirikoissa.






KYMMENES OSA.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Usein synkkien hetkien tullessa kysyi Thomas Buddenbrook itseltään,
mikä hän vielä oli, mikä hänet vielä oikeutti pitämään itseään
yksinkertaisia, ahdassieluisia kelpo pikkuporvareita parempana.
Hänen nuoruutensa lennokas jäntevyys ja virkeä ihanteellisuus
oli mennyttä. Leikkien suoritettuun työhön ja leikittelyyn työn
kustannuksella, puoleksi leikillä asetettujen päämäärien tavoitteluun,
joille hän soi vain näennäisen arvon — ei hänellä enää ollut kyllin
kunnianhimoa; sellaisiin hilpeän epäileviin yrittelyihin ja nerokkaihin
puolinaisuuksiin tarvitaan paljon reippautta, huumoria ja hyvää tuulta.
Mutta Thomas Buddenbrook tunsi itsensä sanomattoman uupuneeksi ja
kiusaantuneeksi.

Sen, mitä hänen saavutettavissaan oli ollut, oli hän saavuttanut,
ja hän tiesi sivuttaneensa jo aikaa sitten elämänsä huippukohdan,
jos sellaisesta yleensä, tuumi hän mielessään, saattoi puhua näin
keskinkertaisen ja vähäpätöisen elämän yhteydessä.

Puhtaasti kaupallisiin asioihin nähden pidettiin hänen varojaan
tuntuvasti vähentyneinä ja kauppahuoneella oli laskeva maine. Siitä
huolimatta oli hän äidinperintönsä kautta, osuus Mengstrassen taloon
ja kiinteistöön luettuna mukaan, yli kuudensadantuhannen markan
omistaja. Mutta liikepääoma oli ollut entisellään jo useita vuosia
eikä se ollut kohonnut sillä saiturimaisella kaupantekotavalla, josta
senaattori oli syyttänyt itseään Pöppenraden viljakaupan aikoina, vaan
oli hänen silloin saamansa iskun kautta supistunut yhä pienemmäksi,
sekä oli nyt — aikana, jolloin joka puolella oli vireyttä ja liikettä,
jolloin kaupungin liityttyä tulliyhdistykseen pienetkin rihkamakaupat
kohosivat muutamassa vuodessa arvossapidetyiksi tukkuliikkeiksi —
lamatilassa, seisahduskohdassa, osaamatta käyttää hyväkseen ajan suomia
etuja. Ja jos kauppahuone Johann Buddenbrookin johtajalta kysyttiin
kaupan kulkua, vastasi hän raukean torjuvasti: »Ei siitä ole paljon
iloa...» Muuan valpas kilpailija, Hagenströmien läheinen ystävä, lausui
sellaisen sutkauksen, että Thomas Buddenbrook oli oikeastaan enää vain
koristeellinen ilmiö pörssissä, ja tuota sutkausta, joka tarkoitti
senaattorin huoliteltua ulkoasua, ihailtiin kaupungin porvarien
piirissä ennenkuulumattomana sanataidon näytteenä.

Mutta samalla kuin senaattorin jatkuva menestyksellinen toiminta
kauppahuoneen kilven kohottamiseksi, jota hän ennen oli palvellut niin
suurella innolla, oli lamaantunut kärsittyjen vahinkojen ja sisäisen
uupumuksen kautta, oli hänen pyrinnöilleen kaupungin yleisissä asioissa
myös ilmestynyt ulkonainen, ylipääsemätön este. Hän oli tälläkin
alalla jo vuosia sitten saavuttanut sen, mitä saavutettavissa oli. Nyt
tuli vain pysyttää asemansa ja kunniatoimensa, uusia ei ollut enää
vallattavissa. Nyt oli vain enää nykyhetki ja arkinen todellisuus,
mutta ei tulevaisuutta, ei mitään kunnianhimoisia suunnitelmia.
Tosin hän oli osannut levittää valtansa kaupungissa laajemmaksi kuin
mitä monikaan ehkä olisi osannut, eivätkä hänen vihamiehensä voineet
kieltää, että hän oli »pormestarin oikea käsi». Mutta pormestariksi
Thomas Buddenbrook ei voinut päästä, sillä hän oli kauppias eikä
oppinut, hän ei ollut suorittanut täydellistä kimnaasikurssia, ei ollut
lakimies eikä hänellä ollut yleensäkään yliopistosivistystä. Mutta hän,
joka jo nuoruudessaan oli käyttänyt vapaahetkensä historiallisen ja
kaunokirjallisen kirjallisuuden lueskeluun, joka tunsi olevansa koko
ympäristöään korkeammalla hengen, älyn ja sisäisen sekä ulkonaisen
sivistyksen puolesta, hän ei nyt voinut voittaa harmiaan sen
johdosta, että säännönmukaisten tietojen puute esti häntä nousemasta
paikalle, joka oli ensimmäinen tuossa pienessä valtakunnassa, missä
hän oli syntynyt. »Miten tyhmät me olimme», sanoi hän ystävälleen
ja ihailijalleen Stephan Kistenmakerille — tarkoittaen sanalla »me»
vain itseään — »kun upposimme niin varhain konttoriin emmekä ensin
lopettaneet kouluamme!» Ja Stephan Kistenmaker vastasi: »Sinä olet
oikeassa!... Mutta mitä varten oikeastaan?»

Senaattori työskenteli nykyään enimmäkseen yksin suuren mahonkisen
kirjoituspöydän ääressä yksityiskonttorissaan; ensiksikin siksi,
ettei siellä kukaan nähnyt, miten hän nojasi päänsä kättään vasten
jääden mietteisiinsä silmät ummessa, mutta vielä enemmän siksi,
että hänen oli täytynyt paeta pääkonttorinsa ikkunapaikalta sen
pöyristyttävän pikkumaisuuden tähden, jolla hänen vastapäätä istuva
liikekumppaninsa herra Friedrich Wilhelm Marcus aina uudelleen järjesti
kirjoituspöytänsä kapineita tai siveli viiksiään.

Vanhan herra Marcuksen harkitseva perusteellisuus oli muuttunut
ajanpitkään suoranaiseksi kiihkoksi ja päähänpistoksi. Mutta se,
mikä oli tehnyt sen viime aikoina Thomas Buddenbrookille kerrassaan
sietämättömän ärsyttäväksi, oli se seikka, että hän joskus ei voinut
olla huomaamatta itsessään jotakin samantapaista. Hänessäkin, joka
ennen oli inhonnut kaikkea pikkumaisuutta, oli kehittynyt eräs laji
turhantarkkuutta, joskin toisen luontoista ja laatuista.

Hänen sisällään oli tyhjää, eikä hän nähnyt mitään innostuttavaa
suunnitelmaa tai työtä, johon hän olisi voinut ryhtyä ilolla
ja tyydytyksellä. Mutta hänen toimintahalunsa, hänen aivojensa
kykenemättömyys lepoon, hänen aktiivisuutensa, joka aina oli ollut
pohjaltaan aivan muuta kuin hänen isiensä tasainen työhalu, ollut
jotakin teennäistä, hänen hermojensa luoma tarve, huumauskeino,
samanlainen kuin hänen pienet venäläiset savukkeensa, joita hän
poltteli työn ohessa... hänen toimintahalunsa ei ollut vähennyt.
Hän oli vähemmän kuin koskaan sen herra, se oli anastanut ylivallan
ja muuttunut piinaksi, pannen askartelemaan kaikenlaisten
vähäpätöisyyksien kimpussa. Tuhannet joutavanpäiväiset pikkuseikat,
jotka koskivat enimmäkseen hänen talonsa hoitoa ja hänen vaatetustaan,
joita hän koetti häätää luotaan ja joista hänen päänsä ei jaksanut
päästä selvyyteen siksi, että hän kulutti niihin liian paljon aikaa ja
ajatusta, kiusasivat häntä lakkaamatta.

Se, mitä kaupungilla sanottiin hänen »turhamaisuudekseen», oli
lisääntynyt tavalla, jota hän jo kauan oli itsekin hävennyt, hänen
pystymättä sittenkään luopumaan noista vähitellen omaksumistaan
tottumuksista. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän eräänä aamuna
oli ilmestynyt sekavassa, joskaan ei levottomassa unessa vietetyn
yön jälkeen yönuttuunsa puettuna alas pukeutumishuoneeseen, jossa
herra Wenzel, vanha parturi häntä odotti — kello oli yhdeksän,
tavallisesti nousi hän paljon aikaisemmin — tarvitsi hän runsaasti
puolitoista tuntia pukeutumiseensa ennenkuin tunsi olevansa valmis ja
kyllin tarmokas alkamaan päivän toimet, lähtien aluksi ensimmäiseen
kerrokseen teelle. Hänen ulkoasunsa oli niin huoliteltu ja hänen
pukeutumisjärjestyksensä niin ankarasti säännönmukainen — alkaen
kylpyhuoneessa otetusta kylmästä suihkusta siihen hetkeen, jolloin
viimeinen pölyhiukkanen oli poistettu takista ja viiksenpäät viimeisen
kerran olivat kulkeneet polttoraudan läpi — että tuo alituinen eri
yksityiskohtien muuttumaton kertautuminen oli saattaa hänet epätoivoon.
Mutta sittenkään hän ei olisi voinut lähteä kabinetista tietäen
jättäneensä jotakin tekemättä tai suorittaneensa yhdenkään seikan
hutiloiden, pelosta, että hän silloin kadottaisi tuon raikkauden,
rauhan ja puhtauden tunteen, joka kuitenkin jo ensimmäisen tunnin
jälkeen oli poissa ja vaati uudistusta.

Hän säästi kaikessa, missä suinkin saattoi säästää joutumatta juorujen
alaiseksi — paitsi puvuissaan, jotka hän valmistutti Hampurin
parhaimmalla räätälillä ja joiden hankkimisessa ja kunnossapidossa
hän ei säälinyt rahojaan. Ovi, joka näytti vievän toiseen huoneeseen,
johtikin tilavaan komeroon, joka oli muurattu pukeutumishuoneen
seinään; siinä riippui pitkissä riveissä, puisten kannattimien päällä
kävelytakkeja, smokingeja, pitkiätakkeja, hännystakkeja kaikkien
vuodenaikojen ja kaikkien seuraelämän tilaisuuksien varalle kun taas
housut olivat järjestetyt huolellisesti käännettyinä tuoleille.
Mutta piirongissa, jonka päällä oli valtava peili ja lukematon määrä
kampoja, harjoja ja hius- ja ihonhoitolaitteita, oli monipuolinen
alusvaatevarasto, jota alati muutettiin, pestiin, käytettiin ja
uudistettiin...

Tässä huoneessa hän ei viettänyt ainoastaan aamuisin pitkiä aikoja,
vaan myös jokaisen päivälliskutsun, jokaisen senaatin istunnon,
jokaisen julkisen kokouksen edellä, sanalla sanoen aina ennen kun
tuli liikkua ihmisten parissa, jopa ennen jokapäiväistä päivällistä
kotona, jossa paitsi häntä itseään olivat läsnä vain hänen rouvansa,
pikku Johann ja Ida Jungmann. Ja hänen astuessaan ulos kadulle tuotti
puhtaiden alusvaatteiden tuntu, hänen pukunsa moitteeton ja hienostunut
kuosikkuus, hänen huolellisesti pestyt kasvonsa, hajuvesin hoidetut
viikset ja suuveden kylmänpistelevä maku hänelle saman tyydytyksen ja
valmiuden tunteen kuin näyttelijälle, joka, täydennettyään naamionsa
yksityiskohtia myöten, astuu katselijoiden eteen... Todellakin! Thomas
Buddenbrookin elämä ei enää ollut muuta kuin näyttelijän elämää, mutta
sellaisen näyttelijän, jonka koko elämä pienimpiä, jokapäiväisimpiä
piirteitään myöten on lakkaamatonta luomistyötä, luomistyötä, joka,
muutamia harvoja lyhyitä yksinolon ja levon hetkiä lukuunottamatta,
vaatii ja kuluttaa kaikki voimat... Täydellinen vilpittömän, hehkuvan
innostuksen puute, joka esti hänen mieltään syttymästä, hänen
sisimpänsä köyhtyminen ja autioituminen — niin voimakas autiuden tunne,
että se melkein taukoamatta painosti häntä kuin epämääräinen kalvava
suru, johon kuitenkin liittyi sitkeä sisäinen tahto ja velvoituksen
tuntemus täyttää arvokkaasti oma edustava paikkansa, salata kaikin
keinoin sisäinen rappiotilansa ja säilyttää »muoto», — oli tehnyt hänen
elämänsä siksi, oli aiheuttanut teennäisesti, tieten, pakoitetusti sen,
että jokainen sana, jokainen liike, jokainen pieninkin ele ihmisten
parissa oli muuttunut rasittavaksi ja kuluttavaksi näyttelemiseksi.

Hänessä ilmeni tämän yhteydessä ominaisuuksia, outoja tarpeita,
jotka hän itse havaitsi ihmetyksen ja vastenmielisyyden tuntein.
Päinvastoin kuin ihmiset, jotka eivät tahdo näytellä mitään osaa,
vaan istuvat mieluummin huomaamatta ja syrjässä toisten katseilta
jossakin nurkassa huomioitaan tehden, nauttien siitä, että tuntevat
olevansa varjossa, ei hän pitänyt siitä, että tunsi päivänvalon
tulevan selästäpäin, että tunsi olevansa varjossa ja näki toiset
täydessä valossa. Hän tahtoi katsoa häikäisevää valoa kohden, nähdä
edessään pelkkänä tummana joukkona ihmiset, yleisönsä, johon hänen
tuli vaikuttaa rakastettavana seuramiehenä tai virkeänä kauppiaana ja
edustavana kauppahuoneen johtajana tai julkisena puhujana... vain tämä
soi hänelle sen varmuuden ja eristymisen tunteen, tuon sielullisen
luomisen sokean huumauksen, jolla hän niitti voittonsa. Niin, juuri tuo
huumauksentapainen toiminnan tila se oli, joka vähitellen oli muuttunut
hänelle siedettävimmäksi. Kun hän seisoi viinilasi kädessä pöydän
ääressä pitäen rakastettavien ilmeiden, miellyttävien kädenliikkeiden
ja onnistuneiden sanakäänteiden höystämää maljapuhetta, joka herätti
mieltymystä ja hyväksyvää hilpeyttä, saattoi hän kalpeudestaan
huolimatta näyttää entiseltä Thomas Buddenbrookilta; hänen oli paljon
vaikeampi keskittää itseensä läsnäolijoiden mielenkiinto hiljaa ja
toimettomana istuessaan. Silloin valtasi hänet väsymys ja kyllästymys,
hänen katseensa synkkeni, hän menetti vallan kasvonlihastensa yli ja
hänen ryhtinsä herpaantui. Silloin liikkui hänessä yksi ainoa toivomus:
saada vaipua tuon umpean epätoivon valtaan, livahtaa kotiin ja painaa
päänsä viileälle tyynylle.

       *       *       *       *       *

Rouva Permaneder oli ollut yksin illallisella Fisehergruben varrella,
sillä hänen tyttärensä, joka myös oli saanut kutsun, oli käynyt
päivällä vankilassa katsomassa puolisoaan ja tunsi nyt itsensä
väsyneeksi ja pahoinvoivaksi, kuten tavallisesti noiden käyntien
jälkeen.

Antonie-rouva oli pöydässä puhunut Hugo Weinschenkistä, jonka
mielentila kuului olevan mitä lamaantunein, ja sitten oli pohdittu
kysymystä, milloin voitaisiin menestyksen toivossa kääntyä
senaatin puoleen armonanomuksella. Nuo kolme sukulaista olivat nyt
sijoittautuneet arkihuoneeseen suuren kaasulampun alla olevan pyöreän
keskipöydän ympärille. Gerda Buddenbrook istui kälvään vastapäätä, ja
molemmilla oli käsityö edessään. Senaattorin rouva oli taivuttanut
kauniit valkoiset kasvonsa silkkineuleen yli, ja hänen upea tukkansa
näytti hehkuvan tummasti lampun valossa. Rouva Permaneder, joka oli
asettanut silmälasit aivan vinoon nenälleen, niin että ne nyt eivät
ollenkaan täyttäneet tarkoitustaan, kiinnitti huolellisin sormin isoa,
heleänpunaista atlasnauharuusuketta pikkiriikkiseen keltaiseen vasuun.
Siitä tuli syntymäpäivälahja jollekin tuttavalle. Ja senaattori istui
syrjin pöytään leveässä patjatuolissa, jossa oli kalteva selkänoja,
lukien polvi toisen yli heitettynä sanomalehteä ja vetäen silloin
tällöin haiun venäläisestä savukkeestaan, jonka hän sitten puhalsi
viiksiensä läpi sinertävänä juovana...

Oli lämmin kesäinen sunnuntai-iltapäivä. Korkea ikkuna oli auki, ja
siitä virtasi sisään leuto, hiukan kostea ilma. Pöydästä saattoi nähdä
kadun vastapäisten harmaiden päätyjen yläpuolella hitaasti vaeltavat
pilvet ja niiden välissä tuikahtelevat tähdet. Iversenin pienessä
kukkakaupassa oli vielä valoa. Ylempää kadulta kuului hanurinsoittoa,
jossa vähän väliä oli vääriä sointuja; soittaja oli nähtävästi joku
ajuri Dankwartin rengeistä. Joskus kuului ulkoa melua; merimiesparvi
kulki ohi laulaen, tupakoiden, kaulakkain, tullen jostakin
epäilyttävästä satamakapakasta ja ollen nyt juhlimis-innossaan matkalla
vielä epäilyttävämpään. Heidän raa'at äänensä ja keinuvat askeleensa
kaikuivat sitten jostakin sivukadulta.

Senaattori laski sanomalehden kädestään pöydälle, työnsi silmälasit
liivintaskuunsa ja pyyhki kädellä otsaansa ja silmiään.

»Kyllä on mitätön lehti nämä 'Kaupungin Sanomat'»! lausui hän.
»Minä muistan aina sitä lukiessani mitä isoisä sanoi mauttomista ja
vetisistä ruuista: Se maistuit siltä kuin jos riiputtaisi kieltään ulos
ikkunasta... Kolmessa ikävässä minuutissa se on luettu. Siinä ei ole
kerrassaan mitään...»

»Niin, sen voit huoleti toistaa, Tom!» lausui rouva Permaneder antaen
työnsä vaipua ja katsoen silmälasien ohi veljeensä.... »Mitäpä siinä
olisi? Minä sanoin jo silloin, kun vielä olin nuori tyhmeliini, että
nämä 'Kaupungin Sanomat' ovat vaivainen tekele. Luenhan minäkin niitä,
tietysti, koska ei ole käsillä muuta... Mutta tukkukauppias konsuli sen
ja sen hopeahäät eivät minun mielestäni ole kovin mullistava seikka.
Pitäisi lukea muita lehtiä, esimerkiksi Königsberger Hartungsche
Zeitungia tai Rheinische Zeitungia. Silloin...»

Hän keskeytti puheensa. Hän oli ottanut käteensä lehden, oli vielä
kerran levittänyt sen auki ja antamat katseensa liukua halveksuen sen
sivujen yli. Mutta sitten hänen katseensa pysähtyi erääseen kohtaan,
pieneen viisiriviseen uutiseen... Hän jäi mykäksi, korjasi lasejaan
toisella kädellä, luki huulien hitaasti avautuessa uutisen loppuun ja
päästi sitten kaksi kauhunhuutoa, painaen molemmat kämmenensä poskiaan
vasten ja pitäen kyynärpäitään loitolla itsestään.

»Mahdotonta... Mahdotonta!... Eihän nyt ihmettä... Gerda, Tom... Miten
sinä saatoit sivuuttaa sen!... Sehän on kauheata... Armgard-parka! Se
oli siis hänen osansa...»

Gerda oli kohottanut päänsä työstään, ja Thomas katsoi säikähtyneenä
sisareensa. Ja ankaran järkytyksen vallassa, korostaen värisevällä
kurkkuäänellä jokaisen sanan, luki rouva Permaneder äänekkäästi tuon
Rostockista tulleen uutisen, jossa kerrottiin, että ritaritilan
omistaja Ralf von Maiboom oli viime yönä päättänyt päivänsä
revolverilla työhuoneessaan kartanossaan Pöppenradessa. »Taloudelliset
huolet lienevät aiheuttaneet tämän epätoivoisen teon. Herra von Maiboom
jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta.» Sitten hän oli vaiti ja päästi
lehden vaipumaan syliinsä, nojautui tuolin selkään ja katsoi ääneti,
ymmällä, valittavin silmin veljeensä ja kälyynsä.

Thomas Buddenbrook oli jo hänen lukiessaan kääntynyt poispäin ja
tuijotti nyt hänen ohitseen oviverhojen läpi pimeään salonkiin.

»Revolverilla?» kysyi hän pari minuuttia kestäneen täydellisen
hiljaisuuden jälkeen. — Ja sitten hän sanoi uuden äänettömyyden jälkeen
hiljaa, verkalleen ja pilkallisesti: »Niinhän sellaiset ritarisherrat!»

Sitten hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Nopeus, jolla hän kiersi
viiksiensä päitä sormiensa välissä oli omituisessa ristiriidassa
silmien samean, jäykän ja tuijottavan katseen kanssa.

Hän ei kuunnellut sisarensa valituspuheita ja tämän esittämiä arveluita
ystävänsä Armgardin vastaisen elämän suhteen eikä myöskään huomannut,
että Gerda päätään kääntämättä tutkivasti katsoi häneen lähekkäin
olevilla ruskeilla silmillään, joiden nurkissa oli sinertäviä varjoja.




TOINEN LUKU.


Thomas Buddenbrook ei voinut katsoa pikku Johannin tulevaisuuteen
samoin raukein, toivottomin silmin, joilla hän odotti oman elämänsä
loppupuolta. Häntä esti siitä hänen sukuvaistonsa, tuo peritty ja
kasvatuksen kautta voimistunut, sekä taapäin että tulevaisuuteen
kääntynyt harras mielenkiinto sukunsa historiaa kohtaan; ja se
hellivä ja utelias odotus, jolla hänen ystävänsä ja tuttavansa, hänen
sisarensa, jopa Breitestrassen naisetkin seurasivat pojan kehitystä,
vaikutti myös hänen ajatuksiinsa. Hän ajatteli tyydytyksellä, että
vaikka hänen oma olemuksensa olisi ollut kuinkakin rikkirevitty ja
toivoton, kykeni hän sittenkin aina toivomaan pienelle perilliselleen
tulevaisuutta, joka oli oleva täynnä käytännöllistä työtä, menestystä,
ansiota, valtaa, rikkautta ja kunniaa... tämä ainoa asia sai
hänen kylmenneen ja teennäisen elämänsä lämpenemään ja täyttymään
vilpittömällä huolella, pelolla ja toivolla.

Rohkenikohan hän vielä toivoa vanhojen aikojen uudistumista. Hannon
isoisän isän aikojen? Oliko se niin mahdotonta? Hän oli tuntenut
musiikin vihollisekseen; mutta oliko sillä todellisuudessa niin suuri
merkitys? Joskin pojan taipumus soittaa vapaasti, ilman nuotteja,
osoitti tavallista suurempaa lahjakkuutta, ei hän säännöllisen
opetuksen alalla ollut edistynyt sanottavan pitkälle herra Pfühlin
johdolla. Musiikki oli epäilemättä hänen äitinsä vaikutusta, eikä
ollut ihme, että se lapsuusvuosina oli voimakkaampi muita. Mutta
nyt alkoi olla käsissä se aika, jolloin isälläkin on tilaisuus
vaikuttaa poikaansa, vetää hänet puolelleen ja tasoittaa miehekkäällä
vastavoimalla aikaisempia naisellisia vaikutelmia.

Hanno, joka nyt oli yhdentoista vuoden vanha, oli pääsiäisenä,
samoin kuin hänen ystävänsä pikku kreivi Mölln, hädintuskin päässyt
neljännelle luokalle, suoritettuaan kahdet jälkikokeet, toiset
laskennossa, toiset maantieteessä. Oli päätetty asia, että hänen tuli
joutua realiosastolle, sillä oli itsestään selvää, että hänestä piti
tulla kauppias ja vastedes kauppahuoneen johtaja; ja isänsä kysyessä,
oliko hänellä halua tulevalle alalleen, vastasi hän myöntäen... tosin
arasti ja yksikantaan, lisäämättä siihen sen enempää. Senaattori koetti
herättää hänessä suurempaa intoa pitemmälle johtavilla kysymyksillä —
mutta enimmäkseen turhaan.

Jos senaattorilla olisi ollut kaksi poikaa, olisi hän epäilemättä
antanut nuoremman käydä kimnaasipuolta ja ruveta lukumieheksi.
Mutta kauppahuone tarvitsi perillistä; ja sitäpaitsi luuli hän
tekevänsä pojalle hyväntyön, kun säästi hänet turhalta kreikan
pänttäämiseltä. Hän oli sitä mieltä, että realilinja oli helpompi
ja että Hanno hitaaksi osoittautuneine käsityksineen, uneksivine
tarkkaamattomuuksineen ja heikkoine ruumiinvoimineen, jotka usein
pakoittivat hänen olemaan poissa koulusta, pääsisi edistymään sillä
pikemmin ja helpommin. Jos pikku Johann Buddenbrookin kerran oli
kyettävä saamaan aikaan se, mihin hän oli kutsuttu ja mitä hänen
omaisensa häneltä odottivat, täytyi ennen kaikkea ottaa huomioon hänen
heikonlainen ruumiinrakenteensa ja vahvistaa sitä järjestelmällisin
karkaisevin keinoin...

Ruskeine tukkineen, joka nykyään oli sivujakauksella ja harjattu vinoon
ylös valkoiselta otsalta, mutta joka sittenkin tahtoi varastautua
pehmeinä kiharoina alas ohimoille, pitkine ruskeine ripsineen
ja kullanruskeine silmineen oli Johann Buddenbrook kulkiessaan
koulun pihalla ja kadulla kööpenhaminalaisesta merimiespuvustaan
huolimatta sittenkin hiukan vieras ilmiö vaaleatukkaisten ja
raudanharmaasilmäisten skandinaavilaistyyppisten tovereittensa
joukossa. Hän oli viime aikoina kasvanut huomattavasti, mutta hänen
mustiin sukkiin puetut säärensä ja tummansinisistä puhvihihoista
esiinpistävät kätensä olivat hennot ja pehmeät kuin tytön, ja hänen
silmiensä nurkissa oli yhä entiset sinertävät varjot, samanlaiset kuin
hänen äidillään, — noiden silmien, joiden ilme varsinkin hänen sivulta
katsoessaan oli sanomattoman arka ja poisvetäytyvä. Ja hänen suunsa
pysyi yhä edelleen alakuloisen tiukasti suljettuna tai oli se hiukan
vinossa Hannon kaivertaessa kielensä kärjellä jotakin hammasta, jota
hän epäili; ja hän oli silloin kummasti palelevan näköinen...

Kuten tohtori Langhals sanoi, joka nyt oli ottanut haltuunsa vanhan
tohtori Grabowin koko toiminta-alueen, oli Hannon epätyydyttävällä
terveydentilalla ja hänen kalpeudellaan oma ikävä syynsä, nimittäin se,
että lapsen ruumiissa ei ollut tarpeeksi punaisia verisoluja. Mutta
tuon puutteen poistamiseksi oli olemassa erinomainen lääke, oivallinen
lääke, jota tohtori Langhals määräsi hänen nautittavakseen rajattomat
määrät. Se oli kalaöljy, hyvä, keltainen, paksu kalanmaksaöljy, jota
tuli ottaa kahdesti päivässä porsliinilusikasta. Ja Ida Jungmann
huolehti senaattorin tiukan käskyn perusteella hellällä ankaruudella
siitä, että se tapahtui säännöllisesti. Alussa oksensi Hanno joka
lusikallisen jälkeen eikä hänen vatsansa näyttänyt voivan sulattaa
kalanmaksaöljyä; mutta vähitellen tottui hän siihen, ja kun heti sen
jälkeen pureksi suussaan henkeä pidättäen hapanleipäpalasta, poisti se
vähän tuota inhoittavaa makua.

Kaikki Hannon terveydelliset haitat olivat ainoastaan tuon
punaisten verisolujen puutteen ilmiöitä, sanoi tohtori Langhals
katsellen kynsiään. Mutta noitakin ilmiöitä täytyi alkaa vastustaa
säälimättömästi. Hampaiden hoitamista, täyttämistä ja milloin
tarvis oli, poistamista varten asui herra Brecht Josephuksineen
Mühlstrassen varrella; ja ruuansulatuksen kurissapitämiseksi oli
olemassa risiiniöljy, hyvä, paksu, kiiltävä, hopeanvärinen risiiniöljy,
joka otettuna ruokalusikasta luikahti alas kurkusta kuin niljainen
salamanteri ja jonka haju ja maku tuntui kolme päivää jälkeenpäin
vaikka olisi tehnyt mitä... Oi, miksi tuon kaiken piti olla niin
sietämättömän vastenmielistä? Yhden ainoan kerran, kun Hanno oli
maannut oikein sairaana ja hänen sydämensä oli ruvennut reistaamaan,
oli tohtori Langhals määrännyt hiukan hermostuneesti erästä lääkettä,
joka oli tuottanut iloa pikku Johannille ja tehnyt sanomattoman hyvää:
hän oli määrännyt arsenikkipillereitä. Hanno kysyi niitä myöhemmin
usein, hänessä oli herännyt melkein hellä kaipaus noihin pieniin,
imeliin onneatuottaviin pillereihin. Mutta niitä ei annettu hänelle
enää.

Kalaöljy ja risiiniöljy olivat kaksi hyvää asiaa, mutta tohtori
Langhals oli siinä asiassa aivan yhtä mieltä senaattorin kanssa,
etteivät ne yksin riittäneet tekemään pikku Johannista elämänkelpoista,
karaistunutta miestä, ellei tämä itse tehnyt kaikkea voitavaansa sen
lisäksi. Sitä varten olivat olemassa esimerkiksi voimistelunopettaja
herra Fritschen johtamat voimistelunäytökset, joita kesäiseen
vuodenaikaan pidettiin joka viikko kaupungin ulkopuolella
»Burgfeldillä» ja joissa nouseva miehinen nuoriso sai koetella ja
näyttää voimiaan, rohkeuttaan, näppäryyttään ja kylmäverisyyttään.
Mutta isänsä suuttumukseksi Hanno osoitti vain vastahakoisuutta,
äänetöntä, hillittyä, melkein ylpeää vastahakoisuutta noita
terveellisiä ajanvietetilaisuuksia kohtaan... Miksi hänellä ei ollut
vähääkään kosketuskohtia luokka- ja ikätovereihinsa, joiden parissa
hän myöhemmin joutui elämään ja toimimaan? Miksi hän kyhni aina vaan
tuon pienen, huonostipestyn Kain kanssa, joka tosin oli hyvä lapsi,
mutta jonkun verran hämäräperäinen olento, eikä mikään tulevaisuudessa
etua tuottava ystävä? Jollakin muotoa täytyy pojan jo alusta alkaen
koettaa voittaa itselleen sen ympäristön luottamus ja kunnioitus, joka
varttuu hänen kerallaan ja jonka arvioinnista hän on riippuvainen
koko vastaisen elämänsä ajan. Olivathan hänen tovereitaan konsuli
Hagenströmin molemmat pojat, nelitoista- ja kaksitoistavuotiset
paksut, voimakkaat ja vallattomat vekarat, oikeat jymymiehet, jotka
suorittivat ympäristön metsiköissä ohjesääntöisiä nyrkkitaisteluita,
jotka olivat koulun parhaita voimistelijoita, uivat kuin hylkeet,
polttivat sikareita ja olivat valmiit vaikka mihin ilkitöihin. Heitä
pelättiin, rakastettiin ja kunnioitettiin. Heidän serkkunsa, virallisen
syyttäjän tohtori Moritz Hagenströmin pojat, joilla oli heikommat
voimat ja sävyisemmät tavat, olivat taas mallioppilaita luvuissa,
kunnianhimoisia, hartaita, hiljaisia kirjatoukkia, hievahtamattoman
tarkkaavaisia, yhden ainoan toivon elähdyttämiä: saada istua aina
priimuksena luokalla ja kantaa kotiin parhaimmat arvosanat. He
saavuttivat päämääränsä ja heidän tuhmemmat ja laiskemmat toverinsa
kunnioittivat heitä. Mitähän nuo toverit arvelivat Hannosta, joka oli
korkeintaan hyvin keskinkertainen oppilas ja päällepäätteeksi nahjus,
joka väisti arasti kaikkea, missä tarvittiin jonkun verran voimaa,
rohkeutta, näppäryyttä ja tarmoa? Ja kun senaattori Buddenbrook
matkalla pukeutumishuoneeseensa kulki toisen kerroksen »korokkeen» ohi,
kuuli hän keskimmäisestä yläkerran huoneesta, joka nyt oli Hannolla
pojan tultua liian isoksi nukkumaan Ida Jungmannin kanssa, — harmonion
soittoa tai Kain salaperäisen äänen tämän kertoessa satujaan...

Mitä Kaihin tulee, vältti hän voimistelunäytöksiä siksi, että hän
inhosi niissä vallitsevaa ja vaadittavaa kuria ja säännöllistä
järjestystä. »Ei, Hanno!» sanoi hän, »en minä mene sinne. Menetkö sinä?
Lempo soikoon... Kaikki se, mikä niissä voisi olla hauskaa, ei ole
muista minkään arvoista.» Tuollaiset sutkaukset kuin »lempo soikoon»
oli hän perinyt isältään. Mutta Hanno vastasi: »Jos herra Fritsche
kerrankaan haisisi muulle kuin hielle ja oluelle, saattaisi asiaa
ajatella... Kerro sinä vaan eteenpäin, Kai. Se, mitä sinä kerroit
suosta hakemastasi sormuksesta, ei ole vielä läheskään lopussa...»
»Hyvä on», sanoi Kai. »Mutta kun minä annan merkin, täytyy sinun
soittaa». Ja Kai kertoi eteenpäin.

Kertomansa mukaan oli hän joku aika sitten eräänä tukehduttavan
kuumana yönä vaeltanut vieraassa, tuntemattomassa seudussa ja luisunut
alas liukasta, äärettömän jyrkkää rinnettä, jonka juurelta hän oli
löytänyt virvatulten kalpeassa häilyvässä valossa mustan suolammikon,
jonka pinnalle kaiken aikaa kohoili pulahtelevia, hopeankirkkaita
kuplia. Mutta yksi niistä, lähellä rantaa oleva, joka kohosi yhä
uudelleen samasta paikasta, oli särkyessään aivan sormuksen muotoinen,
ja se hänen viimein, monien vaivaloisten ja vaarallisten yritysten
jälkeen, oli onnistunut siepata; eikä se hajonnut enää, vaan oli
pysynyt sileänä, lujana sormuksena, jonka hän oli painanut sormeensa.
Mutta tuolla sormuksella oli, kuten hän oli arvannutkin, harvinaisia
ominaisuuksia, ja hän oli sen avulla päässyt kiipeämään takaisin tuon
liukkaan rinteen reunaa ja oli löytänyt vähän matkan päästä punertavan
usvan keskeltä hirveän tarkasti vartioidun linnan, johon hän oli
tunkeutunut ja jossa hän taaskin sormuksen avulla oli suorittanut
mitä ansiokkaimpia lumouksestapäästämis- ja vapauttamistekoja...
Salaperäisimmissä kohdissa säesti Hanno häntä harmoniolla soittaen
suloisia sointujaksoja... Toisinaan he myös esittivät näitä kertomuksia
nukketeatterin avulla, elleivät ylipääsemättömät näyttämölliset esteet
tehneet sitä mahdottomaksi... Mutta »voimistelunäytöksiin» meni Hanno
vain isänsä nimenomaisesta, vastaansanomattomasta käskystä, ja silloin
häntä seurasi pikku Kai.

Samaa vastahakoisuutta hän osoitti luistelua ja kesäistä uintia kohtaan
herra Asmussenin puisessa uima-altaassa, joen rannalla... »Uiminen
tekee hyvää!» oli tohtori Langhals sanonut. Ja senaattori oli aivan
samaa mieltä. Mutta se, mikä sai Hannon pysymään poissa niin usein
kuin suinkin kävi päinsä sekä uintitilaisuuksista että luistinradalta
ja ennen kaikkea »voimistelunäytöksistä», oli se seikka, että konsuli
Hagenströmin molemmat pojat, jotka ottivat menestyksellisesti
osaa kaikkiin noihin taidonnäytteisiin, olivat huomanneet Hannon
vastahakoisuuden ja kiusasivat ja nöyryyttivät nyt tätä kaikin tavoin
voimillaan ja kyvyllään, vaikka he asuivat hänen isoäitinsä talossa. He
nipistelivät ja pilkkasivat häntä 'voimistelunäytöksissä', kaatoivat
hänet hankeen luistinradalla, syöksyivät häntä vastaan uima-altaassa
uhkaavasti pyrskien... Hanno ei koettanut paeta, eikä siitä olisi juuri
apua ollutkaan. Hän seisoi missä seisoi tyttömäisine käsivarsilleen,
vatsaa myöten sameassa vedessä, jonka pinnalla siellä täällä uiskenteli
vihreitä kasveja, ja katsoi syrjäkarein, kulmakarvat rypyssä ja
huulet vinossa kun pojat lähestyivät häntä pitkin roiskuvin askelin,
varmana saaliistaan. Heillä oli jänteet käsissään, noilla Hagenströmin
veitikoilla, ja niillä he nyt tarttuivat häneen, työnsivät hänet veden
alle ja pitelivät häntä siellä sangen kauan, niin että hän ilmoille
päästyään sai niellä aikamoiset määrät sekaantunutta vettä ja tapailla
kauan henkeä, käännellen itseään puolelta toiselle... Yhden ainoan
kerran heitä kohtasi kosto. Juuri kun nuo molemmat Hagenströmit
näet kerran taas pitelivät häntä veden alla, päästi toinen heistä
äkkiä raivon ja tuskan huudon nostaen toista säärtään, josta tippui
suuria veripisaroita. Hänen vierestään ilmestyi näkyviin kreivi
Kai Mölln, joka jollakin käsittämättömällä tavalla oli hankkinut
itselleen pääsylippurahat, sukeltanut huomaamatta paikalle ja purrut
nuorta Hagenströmiä kaikin voimin jalkaan kuin pieni raivoisa koira.
Hänen siniset silmänsä salamoivat punaisenruskean tukan alta, joka
oli liimautunut otsalle... Pieni kreivi parka sai kärsiä tekonsa
tähden ja nousi viimein tuntuvasti mukiloituna uima-altaasta. Mutta
konsuli Hagenstxömin väkevä poika ontui sentään arveluttavasti kotiin
mennessään...

Vahvistavat lääkkeet ja monipuolinen ruumiillinen liikunto — siinä
senaattori Buddenbrookin isällisen huolenpidon sanelema ohje. Mutta
yhtä pontevasti koetti hän vaikuttaa poikaansa henkisesti ja herättää
hänessä käytännöllisen elämän alalta lainaamillaan vilkkailla
esimerkeillä harrastusta siihen, koska se oli oleva hänen alansa.

Hän alkoi johdatella poikaansa vähitellen tämän tulevaan
toimintapiiriin, otti hänet mukanaan kierroksilleen satamaan,
antaen pojan kuunnella sivusta, kun hän puhui lossausmiesten kanssa
tanskan ja alasaksan sekoitusta, — vei hänet pieniin pimeisiin
varastomakasiineihin, joissa hän neuvotteli päällysmiesten kanssa
tai jakeli määräyksiään miehille, jotka hilasivat viljasäkkejä
korjuuseen pitkäveteisesti huudellen... Thomas Buddenbrookista oli
tämä osa maailmaa, tämä sataman kolkka laivoineen, vajoineen ja
viljavarastoineen, joissa haisi voille, kaloille, vedelle, tervalle ja
öljytylle raudalle, ollut pienestä asti mitä mieluisin ja jännittävin
olopaikka. Ja kun ei poika itsestään osoittanut samaa iloa ja
osanottoa, täytyi hänen koettaa herättää sitä... Mitkä olivatkaan taas
ne laivat nimeltään, jotka kulkivat Kööpenhaminan väliä? Najaden...
Halmstadt... Friederike Oeverdieck... »Hyvä kun muistat nekin, se on jo
jotakin. Ja pian sinä opit tuntemaan toisetkin... Ja noilla miehillä,
jotka hilaavat säkkejä tuolla kauempana, on monella sama nimi kuin
sinulla, hyvä ystävä, sillä he ovat saaneet nimensä sinun isoisäsi
mukaan. Ja heidän lapsillaan on monella minun nimeni... ja myöskin
äidin nimi... He saavat siitä hyvästä joka vuosi pienen lahjan... Kas
niin. Ja nyt me menemme tämän varastohuoneen ohi sanomatta mitään; se
on erään kilpailijan oma...»

Toisen kerran hän kysäisi: »Tuletko mukaan, Hanno? Eräs uusi laiva,
joka kuuluu meidän varustamoomme, lasketaan tänään teloilta. Minä
kastan sen. ... Haluatko sinä nähdä?»

Ja Hanno ilmoitti haluavansa. Hän lähti mukaan ja kuunteli isänsä
kastamispuhetta, näki miten tämä rikkoi samppanjapullon sen keulaan
ja katsoi oudoksuvin silmin, miten laiva luisui vihreällä saippualla
hierottua loivaa pintaa myöten alas, sujahtaen kuohahtavaan veteen...

Muutamina vuodenpäivinä, kuten palmusunnuntaina, jolloin yleinen
rippikoululasten ripillepäästäminen tapahtui, tai uudenvuodenpäivänä,
lähti senaattori Buddenbrook vaunuilla onnentoivotuskierrokselle
muutamiin taloihin, joissa velvollisuus vaati häntä käymään; ja
koska hänen puolisonsa tällaisissa tapauksissa enimmäkseen puolusti
poisjäämistään päänkivistyksellä ja hermostuksella, pyysi hän Hannoa
mukaan. Ja Hanno lähtikin mielellään. Hän nousi isänsä viereen
vaunuihin ja istui ääneti hänen rinnallaan vastaanottohuoneissa,
tarkaten hiljaisin silmin isän kepeätä, varmaa ja omalaatuista,
huolellisesti punnittua esiintymistä. Hän näki, miten isä erään
everstiluutnantin, piiripäällikkö von Rinnlingenin luona, joka
lähtiessä lausui ilonsa vierailun johdosta, vastasi kohteliaisuuteen
laskemalla rakastettavaa pelästystä ilmaisten kätensä isännän
olkapäälle; miten hän toisessa paikassa otti samanlaisen huomautuksen
vastaan tyynen vakavasti ja miten hän kolmannessa torjui sen luotaan
ivallisen liioitellulla vastakohteliaisuudella... Tämä tapahtui
kaikki sana- ja muotovalmiudella, jonka hän kernaasti asetti poikansa
ihailtavaksi ja jonka hän toivoi olevan tälle opiksi.

Mutta pikku Johann näki enemmän kuin hänen tuli nähdä, nuo arat,
kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmät olivat
liian tarkkanäköiset. Hän ei nähnyt ainoastaan isänsä varmaa
rakastettavuutta, jolla tämä voitti kaikkien suosion, hän näki myös —
näki sen harvinaisella, kiduttavalla selvänäköisyydellä — miten tuo
kaikki oli vaikeata hallita, miten hänen isänsä jokaisen uuden paikan
jälkeen kävi yhä harvapuheisemmaksi ja kalpeammaksi, nojaten suljetuin
silmin, joiden luomet olivat alkaneet punertaa, vaununnurkkaan. Ja
kauhu sydämessä näki hän, miten noille kasvoille seuraavan talon
kynnyksellä levisi aivan kuin naamio ja miten tuon väsyneen ruumiin
liikkeet äkkiä norjistuivat. Esiintyminen, puhuminen, käyttäytyminen,
toimiminen ihmisten keskellä ei pikku Johannin käsityksessä
muodostunut miksikään luonnolliseksi, yksinkertaiseksi ja puolittain
itsetiedottomaksi yhteisten käytännöllisten harrastusten edustamiseksi
ja vahvistamiseksi yhteisiä kilpailijoita vastaan, vaan eräänlaiseksi
itsetarkoitukseksi, tietoiseksi ja teennäiseksi rasitukseksi, jossa
vaadittiin vilpittömän, yksinkertaisen tunteen asemesta peloittavan
vaikeata ryhdin ja selkärangan taituruutta. Ja ajatellessaan, että
häntäkin vaadittaisiin kerran esiintymään julkisissa kokouksissa,
puhumaan ja liikkumaan kaikkien nähden, sulki Hanno silmänsä pelokkaan
kauhun vallassa...

Tuo ei ollut se vaikutus, jota Thomas Buddenbrook oli toivonut
esiintymisestään! Hänen tarkoituksensa oli herättää pojassa reipasta,
kursailematonta ja yksinkertaista käytännöllistä mieltä — sitä hän
tarkoitti, eikä mikään muuta.

»Sinä näyt pitävän herkuttelusta, hyvä ystävä», sanoi hän Hannon
pyytäessä toista annosta jälkiruokaa tai puoli kupillista kahvia
aterian jälkeen... »Sitten sinusta pitää tulla hyvä kauppias ja sinun
pitää ansaita paljon rahaa! Niinhän?» Ja pikku Johann vastasi: »Niin.»

Toisinaan, kun suku oli kutsuttu päivälliselle senaattorin luo ja
Antonie-täti tai Christian-setä vanhan tavan mukaan kiusoitteli
Klothilde-täti parkaa alkaen puhua tälle tämän hitaaseen ja nöyrän
ystävälliseen tapaan, saattoi tapahtua, että Hanno tavallista
väkevämmän punaviinin vaikutuksesta hänkin hetkeksi eksyi saamaan
äänilajiin ja kääntyi Klothilde-tädin puoleen lausuen jonkun
kompasanan. Silloin nauroi Thomas Buddenbrook — äänekästä,
sydämellistä, tartuttavaa, melkeinpä kiitollista naurua, kuten ihminen,
jolle on tapahtunut jokin suuri, odottamaton ilo — ja hän ryhtyi
kannattamaan poikaansa ja otti osaa tämän pilantekoon. Ja kuitenkin
oli hän jo vuosia sitten luopunut entisestä pilkallisuudestaan
sukulaisparkaansa kohtaan. Oli niin helppoa, niin liian vaaratonta
osoittaa ylemmyyttään tuon ahdasjärkisen, nöyrän, laihan ja ikuisesti
nälkäisen Klothilden suhteen, että se hänestä kaikessa viattomuudessaan
tuntui epämiellyttävältä. Hänestä oli vastahakoista tuntea tuollainen
epämiellyttäväksi, hän kun jokapäiväisessä elämässään sai alati
taistella luonteensa liikaa arkatuntoisuutta vastaan ja kokea
tuontuostakin, ettei hän voinut käsittää, miten oli mahdollista
ymmärtää ja tunnustaa joku tilanne ja sittenkin käyttää sitä häpeämättä
hyväkseen, eikä omaksua tuota kantaa... Mutta juuri tuo tilanteen
hyväksikäyttäminen ilman häpeän tunnetta oli elämänkelpoisuutta, sanoi
hän itselleen!

Ja miten iloinen, miten onnellinen, miten riemuisan toivehikas hän
olikaan havaitessaan pikku Johannissa pienimmänkin elämänkelpoisuuden
merkin!




KOLMAS LUKU.


Jo vuosia sitten olivat Buddenbrookit luopuneet laajemmista kesäisistä
matkoista, joita he ennen olivat tehneet säännöllisesti, ja kun
senaattorin rouva edellisenä keväänä oli lausunut toivomuksen saada
lähteä Amsterdamiin vanhaa isäänsä tervehtimään, soittaakseen hänen
kanssaan pitkästä aikaa pari viuluduettia, oli hänen miehensä antanut
suostumuksensa sangen kuivasti. Mutta kun Gerda lähti Pikku Johannin
ja neiti Jungmannin kanssa kesäajaksi Travemünden kylpylaitokselle,
tapahtui se pääasiallisesti Hannon terveyden vuoksi...

Kesäaika meren rannalla! Käsittikö kukaan täysin mitä se merkitsi?
Toinen toistaan seuraavien, hitaastikuluvien, yksitoikkoisten
koulupäivien jälkeen neljä viikkoa rauhaisaa, huoletonta hiljaisuutta,
jonka täytti vain leväntuoksu ja aaltojen hiljainen kohina... Neljä
viikkoa — aika, joka alkaessaan tuntui mittaamattomalta, jonka loppuun
uskominen oli mahdottomuus ja siitä puhuminen oli häpeämätön teko.
Pikku Johann ei voinut ymmärtää, miten joku opettaja saattoi lukukauden
loppuessa saada suustaan sellaisia sanoja kuin esimerkiksi: »Jatkamme
tästä kesäloman jälkeen ja siirrymme siihen ja siihen...» Kesäloman
jälkeen! Ja tuo kampalankatakkiin puettu käsittämätön mies näytti vielä
iloitsevan siitä! Kesäloman jälkeen! Olihan kaikki, mikä tuon ajan
takaa häämöitti, niin hirveän kaukana!

Miten ihanata oli herätä ensimmäisenä aamuna toisessa
kylkirakennuksessa, jota yhdisti toiseen kapea välirakennus ja joka
muodosti ravintolan ja päärakennuksen kanssa suoran linjan. Herätä
edellisen päivän todistuksen näyttämisen ja matkatavaroilla täytetyissä
vaunuissa suoritetun maamatkan jälkeen! Epämääräinen onnentunne, joka
tuntui hänen ruumiissaan ja sai hänen sydämensä vetäytymään kokoon,
herätti hänet... hän avasi silmänsä ja katseli ahnain, autuaallisin
silmin puhtaan pienen kamarin muinaisfrankkilaisia huonekaluja...
Hetki unenpöppöröistä, riemuisaa ihmettelyä — sitten täysi tietoisuus
siitä, että oltiin Travemündessä, neljä pitkää viikkoa Travemündessä!
Hän ei hievahtanut. Hän makasi hiljaa selällään kapeassa keltaisessa
puusängyssä, jonka vuodevaatteet olivat kulumisesta ohuet ja pehmeät,
sulki sitten uudelleen silmänsä ja tunsi, miten hänen rintaansa
vapisutti onni ja levottomuus hänen vetäessään syvään ja hitaasti
henkeään.

Huoneeseen paistoi keltainen päivänvalo raitaisen kaihtimen läpi, mutta
ympärillä oli vielä aivan hiljaista ja Ida Jungmann ja äiti nukkuivat.
Ei kuulunut muuta kuin kylpylaitoksen puiston hiekkakäytävien tasainen
ja viihdyttävä haravointi ja ikkunan ja kaihtimen väliin jääneen
kärpäsen surina ja toivoton poksahtelu ruutua vasten. Sen varjo näkyi
raitaisella kankaalla... Hiljaisuus! Haravan raaputus ja kärpäsen
yksitoikkoinen surina! Nuo tutut äänet herättivät pikku Johannissa
taas eloon sen verrattoman, rauhaisan, miellyttävän tunteen, joka
liittyi kylpylaitoksen eristettyyn asemaan ja jota hän niin rakasti.
Jumalan kiitos, täällä ei tarvinnut pelätä kiiltäviä kampalankatakkisia
opettajia, jotka ajoivat oppilaiden päihin kielioppia ja muuta
joutavaa, sillä täällä oli liian kallista heille...

Hän hyppäsi ilon puuskassa vuoteestaan ja juoksi paljain jaloin
ikkunaan. Hän veti ylös kaihtimen, aukaisi toisen ikkunapuoliskon
irroittaen valkoisen haan ja seurasi katseellaan kärpästä, joka lensi
pois käytävien ja ruusu-istutusten yli. Puksipuiden puolikaarena
ympäröimä soittokoju seisoi vielä toistaiseksi tyhjänä vastapäätä
hotellirakennuksia. »Leuchtenfeld», ranta, joka oli saanut nimensä
oikealla esiinpistävästä majakasta, levisi laajana vaaleahkon
taivaan alla. Siinä kasvoi lähinnä matalaa, paljaiden läikkien
keskeyttämää ruohoa, joka vaihtui vähän matkan päässä korkeiksi,
karkeiksi rantakasveiksi ja viimein hiekaksi, jonne oli asetettu
riviin pieniä puisia yksityispaviljonkeja ja merelle päin käännettyjä
rantatuoleja. Meri päilyi tyynenä aamuauringon valossa, sen pinnalla
väreili vain putelin vihreitä ja sinisiä, säännöllisiä juovia,
ja punaiseksimaalattujen merimerkkien välitse, jotka osoittivat
kulkuväylää, tuli Kööpenhaminasta päin höyrylaiva, ilman että tarvitsi
tietää oliko se »Najaden» vai »Friederike Oeverdieck». Ja jälleen
hengitti Hanno Buddenbrook syvään ja onnellisena meren suolaista
tuoksua ja tervehti sitä hellästi, äänettömästi, kiitollisesti ja
rakkaasti.

Sitten alkoi päivä, ensimmäinen noista niukoista
kahdestakymmenestäkahdeksasta päivästä, jotka alussa tuntuivat
autuaalta ikuisuudelta ja loputtuaan ohikiitäneeltä hetkeltä...
Aamiaista syötiin ulkoparvekkeella tai suuren kastanjan alla, joka
kasvoi lasten leikkikentän edessä, missä suuri kiikku oli — ja kaikki,
hätäisesti pestyn pöytäliinan lemu, jonka tarjoilija levitti pöydälle,
silkkipaperiset ruokaliinat, vieraslaatuinen leipä, se, ettei täällä,
kuten kotona, syöty munia luisella, vaan tavallisella teelusikalla
metallisista kupeista — kaikki tämä viehätti pikku Johannia.

Ja sitten oli kaikki niin vapaata ja keveää, sujui niin mainion
joutilaasti ja häiriintymättömästi ja huolettomasti ja mukavasti:
Aamunvietto rannalla soittokunnan esittäessä aamuohjelmaansa ylempänä
kylpylaitoksella, loikominen ja lepäily rantatuolin ympärillä,
leikittely pehmeällä hiedalla, joka ei ollut likaista, silmien
vaivaton ja tuskaton tuijottaminen sinivihreään avaruuteen, josta
puhalsi vapaana, esteettömänä, tohisten voimakas, raitis, villi
ja ihanalta tuoksuva tuuli, joka pani korvat umpeen ja herätti
miellyttävän huumauksen tunteen, johon hukkui tietoisuus ajasta
ja paikasta ja kaikista rajoituksista... Sitten tuli uinti, joka
täällä oli toista kuin herra Asmussenin laitoksella, sillä täällä
ei ollut »ämmänhiuksia», vaan vaaleanvihreä, kristallikirkas vesi
oli läpikuultavan puhdasta ja räiskyi vapaasti joka puoleen, kun
sitä kosketti; ja niljakan lautapohjan sijasta oli jalan alla kova,
hienoviiruinen hiekkapohja; ja Hagenströmin pojat olivat kaukana,
hyvin kaukana, Norjassa tai Tirolissa. Konsuli rakasti laajoja
virkistysmatkoja kesäisin — ja miksikäs ei... Lämpimikseen käveleminen
rantaa pitkin »Mövensteinille» tai »meritemppeliin», välipala
rantatuolin luona — ja sitten takaisin huoneisiin, jossa vietettiin
pieni lepohetki ennen table d'hôtelle pukeutumista. Table d'hôte sujui
hauskasti, kylpykausi oli parhaimmillaan, kylpylaitoksen suuri sali oli
täynnä ihmisiä, joiden joukossa oli Buddenbrookeille tuttuja perheitä
ja hampurilaista, jopa englantilaista ja venäläistä herrasväkeäkin.
Eräässä pöydässä tarjosi parastaikaa muuan mustapukuinen herra
lientä hopeankirkkaasta maljasta. Ja joka päivälliseksi oli neljä
ruokalajia, jotka olivat maukkaammat, voimakkaammat tai ainakin
jollakin erinomaisemmalla tavalla valmistetut kuin kotona, ja monessa
pöydässä juotiin samppanjaa. Usein tuli kaupungista yksinäisiä
herroja, jotka eivät viitsineet olla koko viikkoa toimissaan, vaan
olivat tulleet tänne huvittelemaan ja pelaamaan hiukan rulettia
aterian jälkeen. Heihin kuului konsuli Peter Döhlmann, joka oli
jättänyt tyttärensä kaupunkiin ja kertoi kaikuvalla alasaksanmurteella
niin kainostelemattomia juttuja, että hampurilaiset naiset yskivät
naurusta ja pyysivät häntä taukoamaan hetkeksi. Sellaisia olivat myös
senaattori tohtori Cremer, entinen poliisimestari, Christian-setä ja
hänen koulutoverinsa, senaattori Gieseke, jolla myöskään ei ollut
perhettä mukana ja joka maksoi kaikki Christianin laskut... Myöhemmin,
kun täysikasvuiset joivat kahvia ravintolan telttakaton alla musiikin
soidessa, istui pikku Hanno tuolilla soittokojun portaiden juurella
kuunnellen väsymättömänä soittoa... Iltapäivällä oli oma ohjelmansa.
Kylpylaitoksella oli ampumarata, ja sivurakennusten oikealla puolella
oli tallirakennus hevosineen, aaseineen ja lehmineen, joiden maitoa
sai juoda lämpimänä, kuohuvana ja tuoksuavana. Sitten saattoi lähteä
kävelylle kaupunkiin »Vorderreiheä» pitkin tai veneellä »Privaliin»,
jonka rannalta löytyi merikultaa, ottaa osaa lasten leikkikentällä
suoritettuun krokettipeliin tai istua metsäisen kukkulan harjalla
penkillä, jonka luona riippui table d'hôte-kello, ja kuunnella Ida
Jungmannin lukua... Ja sittenkin oli aina viisainta palata rantaan,
istua vielä illan hämärtyessä aallonmurtajan reunalla, huiskuttaa
nenäliinaa suurille laivoille ja kuunnella pienten laineiden
loisketta rantakiviä vasten, koko avaruuden ollessa tuon saman vienon
ja suurenmoisen äänen täyttämä, joka saapui pikku Johannia kohti,
puhui hänelle leppeästi ja sai hänet sulkemaan luomensa äärettömän
tyytyväisyyden vallassa. Mutta silloin sanoi Ida Jungmann: »Tule,
Hannoseni; täytyy lähteä, on illallisaika; saat kuolemantaudin,
jos jäät tähän nukkumaan...» Miten tyynesti, viihdytetysti ja
säännöllisesti hänen sydämensä löikään meren rannalta palatessa. Ja
syötyään illallista huoneessaan maidon tai mallasmakuisen ruskean oluen
kera, äidin aterioidessa myöhemmin kylpylaitoksen lasiparvekkeella
suuremmassa seurassa, painui hän heti paikalla, ilman kuumeista kauhua,
pehmeiden lakanoiden väliin päästyään, unen helmaan, kuunnellen sydämen
tasaisia, voimakkaita lyöntejä ja iltakonsertin etäisiä rytmejä...

Pyhäisin ilmestyi senaattori eräiden muiden herrojen keralla,
joita toimet olivat pidättäneet kaupungissa, omiensa luo, ja
viipyi maanantaiaamuun. Mutta vaikka silloin oli samppanjaa ja
jäätelöä table d'hôte-pöydällä, vaikka tehtiin ajoretkiä aasilla ja
purjehdusmatkoja merelle, ei pikku Johann pitänyt erittäin noista
pyhäpäivistä. Kylpylaitoksen rauha ja yksinäisyys oli häiritty. Joukko
kaupunkilaisia, jotka eivät lainkaan kuuluneet tänne ja joita Ida
Jungmann nimitti hyväntahtoisella halveksunnalla »paremman keskiluokan
päiväkärpäsiksi», täytti päivällä puutarhan ja rannan kahvia juoden,
soittoa kuunnellen ja uiden, ja Hanno olisi mieluimmin odottanut noiden
juhlapukuisten rauhanhäiritsijäin poistumista omassa huoneessaan...
Sitten hän taas oli iloinen, kun kaikki maanantaina liukui entisiin
raiteisiinsa ja kun myös isän silmät, nuo silmät, jotka olivat olleet
etäällä kuusi päivää ja jotka taas, hän tunsi sen hyvin, olivat koko
pyhän tarkastaneet häntä arvostelevasti ja tutkien, olivat poissa...

Kaksi viikkoa kului, ja Hanno vakuutti itselleen ja jokaiselle, joka
vain kuulla tahtoi, että vielä oli jälellä yhtä pitkä aika kuin
Mikonpäivän viikot. Mutta tuo oli petollinen lohdutus, sillä kun
loma-ajan keskikohta oli sivuutettu, alkoi aika luistaa alamäkeen
huimaavan nopeasti, niin nopeasti, että hänen olisi pitänyt tarttua
jokaiseen tuntiin estääkseen sitä vierimästä edelleen ja pidentää
jokaista meri-ilman siemausta, ettei onni olisi päässyt livahtamaan
huomaamatta käsistä.

Mutta aika kulki omaa latuaan antaen vuoroon sadetta,
auringonpaistetta, meri- ja maatuulta, hiljaista paahtavaa hellettä
ja jyrisevää ukkosta, jolla ei ollut valtaa veden yli ja josta ei
näyttänyt tulevan loppua. Oli päiviä, jolloin koillistuuli ajoi
lahden täyteen mustanvihreää nousuvettä, joka peitti rannan levillä,
simpukoilla ja maneeteilla ja uhkasi kaataa paviljongit. Silloin
oli musta, möyrivä meri kokonaan kuohun peittämä. Suuret voimakkaat
aallot lähestyivät ulapalta peloittavan rauhallisina, taipuivat
majesteetillisesti muodostaen tummanvihreän, metallinkirkkaan kaaren ja
viskautuivat pauhaten, roiskuen ja kumisten rannalle... Toisina päivinä
veti taas länsituuli veden poispäin, jolloin sirosti kumpuileva pohja
paljastui laajalti ja kaikkialla näkyi alastomia hiekkasärkkiä, sateen
valuessa virtoina alas, taivaan, maan ja meren sulaessa harmaaksi
seinäksi ja tuulenpuuskien pieksäessä vettä ikkunaruutuja vastaan niin
että ne kävivät läpinäkymättömiksi. Silloin Hanno tavallisesti oleksi
kylpylaitoksen salissa pianinon ääressä, joka ikävä kyllä oli mennyt
vähän pilalle seurusteluiltojen valssi- ja jenkkamusiikista ja josta
ei lähtenyt niin kaunista kaikua kuin flyygelistä kotona, mutta josta
sentään, joskin himmeällä ja rämähtelevällä sointuvärillä, sai esiin
varsin hauskoja vaikutelmia... Ja oli sitten sellaisiakin päiviä,
haaveellisia, sinisiä, peilityyniä, polttavan kuumia päiviä, jolloin
siniset hyönteiset survoivat paikallaan ilmassa, ampaisten silloin
tällöin kappaleen matkaa johonkin suuntaan, ja jolloin meri oli äänetön
ja kirkas kuin kuvastin... Ja kun kolme päivää oli jälellä, sanoi Hanno
itselleen ja jokaiselle, joka kuulla tahtoi, että vielä oli jälellä
koko helluntain pituinen aika. Mutta vaikka tuo lasku oli eittämättömän
oikea, ei hän itse uskonut sitä, vaan hänen sydämessään oli varmistunut
käsitys, että kampalankatakkinen mies oli ollut sittenkin oikeassa,
että nuo neljä viikkoa sittenkin loppuivat ja että sittenkin siis
täytyi jatkaa siitä, mihin oli lopetettu, ja siirtyä siihen ja siihen
asiaan...

Matkatavaroilla kuormitetut ajoneuvot pysähtyivät kylpylaitoksen
eteen, lähtöpäivä oli käsissä. Hanno oli heittänyt jo varhain aamulla
jäähyväiset merelle ja rannalle; hän hyvästeli nyt tarjoilijoita,
jotka saivat juomarahansa, soittokojua, ruusu-istutuksia ja koko
kesäaikaa..Sitten lähtivät vaunut liikkeelle hotellihenkilökunnan
kumarrellessa ympärillä.

Ne ajoivat puistokujalle, joka vei kaupunkiin, ja vierivät
»Vorderreiheä» pitkin... Hanno painoi päänsä vaununnurkkaan ja katsoi
ulos ikkunasta Ida Jungmannin ohi, joka istui häntä vastapäätä
takaistuimella virkkusilmäisenä, valkotukkaisena ja luisevana.
Aamutaivas oli vaaleanharmaassa pilvessä ja Travella kävi pienet
laineet, joita tuuli työnteli nopeasti edelleen. Joskus ripsahti
yksinäinen vesitippa ruutuun. »Vorderreihen» loppupäässä istuivat
ihmiset oviensa edessä verkkoja paikaten; paljasjalkaisia lapsia juoksi
esiin ja asettui uteliaasti vaunuja tarkastamaan. He jäivät tänne...

Vaunujen ehtiessä viimeisten talojen ohi kumartui Hanno eteenpäin
nähdäkseen vielä kerran majakan. Sitten hän nojautui taapäin ja sulki
silmänsä. »Ensi vuonna taas», lohdutti Ida Jungmann syvällä, matalalla
äänellä. Mutta tuo lause sai Hannon leuan vapisevaan liikkeeseen, ja
kyyneleet pulpahtivat esiin pitkien ripsien alta.

Hänen kasvonsa ja kätensä olivat meri-ilman päivetyttämät;
mutta jos hänen oli luultu vahvistuvan ja karaistuvan tämän
kylpykausioleskelun aikana, tulevan reippaammaksi, tarmokkaammaksi
ja vastustuskykyisemmäksi, oli surkeasti petytty; tuo lohduton
totuus oli Hannolle päivänselvä. Hänen sydämensä oli näiden neljän
merenrannalla hartaudessa ja rauhassa vietetyn viikon jälkeen tullut
vielä herkemmäksi, uneksivammaksi, aremmaksi kuin ennen, vielä
kykenemättömämmäksi pysymään rohkeana herra Tietgen edessä, ja se
oli murtua hänen muistaessaan jälleen historian vuosilukuja ja
kieliopin sääntöjen ulkoaoppimista, hirveän kevytmielistä kirjojen
nurkkaanviskaamista ja nukkumaanmenoa kesken läksyjen, ahdistavaa
pelkoa herätessä ja tunnin alussa, osaamattomuutta, vihamielisiä
Hagenströmejä ja isän asettamia vaatimuksia.

Mutta sitten virkisti aamuinen ajo häntä hiukan heidän ajaessaan
lintujen laulaessa maantien vedellä täyttyneitä raiteita pitkin. Hän
ajatteli Kaita ja tapaamista, herra Pfühlia, soittotunteja, flyygeliä
ja harmoniotaan. Muuten oli huomenna pyhä, ja ensimmäinen koulupäivä,
maanantai, oli vielä vaaraton. Hän tunsi nappikengissään olevan
vielä vähän hiekkaa... hän tahtoi pyytää ukko Groblebeniä jättämään
sen sinne... Ja tulkoonpa taas kampalankatakkien ja Hagenströmien
aika ja kaikki muu. Hänellä oli mitä oli. Hän oli muisteleva merta
ja kylpylaitoksen puistoa, kun kaikki ikävät seikat kävivät hänen
kimppuunsa; ja yksi ainoa lyhyt muisto äänestä, jolla kaukaa uinuvasta,
salaperäisestä etäisyydestä tulevat pikku laineet illan hiljaisuudessa
loiskahtivat aallonmurtajaa vasten, oli tuova hänelle lohtua ja tekevä
hänet tunnottomaksi kaikkia vastuksia kohtaan...

Tultiin sitten lautalle, Israelsdorfin kujaan, Jerusaleminvuoren
alle, Burgfeldille ja Burgtor'in luo, jonka vieressä vasemmalla
olivat vankilan muurit, joiden takana setä Weinsehenk istui, ajettiin
kolisten Burgstrassea pitkin ja yli Kobergin, ohi Breitestrassen ja
alas Fischergrubea ankarasti jarruttaen... Tuossa oli kodin punainen
pääty ulokkeineen ja naisenmuotoisine valkoisine pylväineen; ja kun he
astuivat keskipäivänhelteiseltä kadulta viileään kiviseen eteiseen,
tuli senaattori konttorista kynä kädessä heitä vastaan...

Ja hitaasti, hyvin hitaasti, salaa itkien, oppi pikku Johann taas
tulemaan toimeen ilman merta, pelkäämään ja olemaan kauheasti
ikävissään, näkemään aina edessään Hagenströmit ja tyytymään Kaihin,
herra Pfühliin ja musiikkiin.

Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja Klothilde-täti- kysyivät
heti hänet nähtyään miltä koulu maistui loman jälkeen — vilkuttaen
kiusoittavasti silmiään, mikä ilmaisi heidän ymmärtävän hänen tilansa
ja suhtautuvan siihen tuolla käsittämättömällä aikaihmisten ylpeydellä,
joka kohtelee kaikkia lasten elämän ilmiöitä mahdollisimman ivallisesti
ja pintapuolisesti. Mutta Hanno kesti tuon hetken.

Kolme tai neljä päivää kaupunkiin paluun jälkeen ilmestyi kotilääkäri
tohtori Langhals Fisehergruben varrelle nähdäkseen loma-ajan
vaikutukset. Kun oli pidetty pitkähkö neuvottelu senaattorin rouvan
kanssa, kutsuttiin Hanno sisään ja hänen täytyi puoleksi riisuutuneena
alistua yksityiskohtaisen tutkimuksen, hänen _status praesens'insa_
selvittämiseksi — kuten tohtori Langhals kynsiään katsellen sanoi. Hän
tutki Hannon heikot lihakset, hänen rintansa leveyden ja sydämensä
toiminnan, antoi pojan tehdä selvää kaikista ruumiintoiminnoistaan,
otti viimein neularuiskulla veripisaran hänen laihasta käsivarrestaan
tehdäkseen verikokeen kotona eikä näyttänyt yleensä nytkään oikein
tyytyväiseltä.

»Väriä meillä on kyllä», sanoi hän ravistaen Hannoa, joka seisoi hänen
edessään, ja laskien pienen karvaisen kätensä hänen olkapäälleen
katsoen senaattorin rouvaan ja Ida Jungmanniin, »mutta ilme on yhä
liian murheellinen.»

»Hänellä on ikävä merta», huomautti Gerda Buddenbrook.

»Vai niin, vai niin... vai viihdyt sinä siellä niin hyvin!» sanoi
tohtori Langhals katsoen pikku Johannia itserakkaine silmineen...
Hanno punastui. Mitä tuo kysymys merkitsi, johon tohtori Langhals
nähtävästi odotti vastausta? Mieletön, haaveellinen toivo, joka
johtui siitä haaveellisesta vakaumuksesta, ettei kaikista maailman
kampalankatakkisista opettajista huolimatta Jumalalle sittenkään mikään
ollut mahdotonta, täytti hänen mielensä.

»Niin...» sai hän sanotuksi tuijottaen tohtoriin silmät suurina. Mutta
tohtori Langhals ei ollut tarkoittanut mitään erikoista kysymyksellään.

»No niin, uinnin ja hyvän ilman vaikutus on pian tuntuva... pian
tuntuva!» toisti hän lyöden pikku Johannia olalle, työntäen hänet
loitomma ja nyökäten senaattorin rouvalle ja Ida Jungmannille — se oli
varman, hyväätarkoittavan ja tietävän lääkärin rohkaiseva nyökkäys,
lääkärin, joka on tottunut siihen, että hänen silmistään ja huulistaan
luetaan kohtaloita. Sitten hän nousi, ja tutkimus oli päättynyt...

Auliinta ymmärtämystä hänen meren-kaipuutaan kohtaan, tuota haavaa,
joka arpeutui niin hitaasti ja alkoi vuotaa uudelleen pienimmästäkin
arkipäivän kouraisusta, osoitti Antonie-täti, joka näkyi kuuntelevan
silminnähtävän hartaana kuvausta Travemünden tapauksista sekä yhtyi
täysin sydämin hänen kaihoisiin ylistyksiinsä.

»Niin, Hanno», hän sanoi, »se mikä on totta, pysyy totena aina, ja
Travemünde on ihana paikka! Siihen asti kun työnnän jalkani hautaan,
olen minä, tiedätkös, muisteleva muutamia kesäisiä viikkoja, jotka
kerran nuorena tyhmeliininä sain viettää siellä. Asuin perheessä,
josta pidin ja joka myös piti minusta, luullakseni, sillä olin kaunis
tuulihattu silloin — voinhan minä sanoa sen nyt, kun olen jo tämmöinen
vanha rouva — ja olin myös aina hyvällä tuulella. Ne olivat kelpo
ihmisiä, tiedätkös, vilpittömiä, hyväsydämisiä ja oikeamielisiä ja
sitäpaitsi niin älykkäitä, oppineita ja innostuneita, etten ole
myöhemmin tavannut sellaisia enää koskaan. Niin, se oli harvinaisen
innostava aika. Minä sain silloin, mitä mielipiteisiin ja tietoihin
tulee, oppeja koko elämäni ajaksi, ja ellei väliin olisi tullut muuta,
kaikenlaisia tapahtumia... niinkuin elämässä saattaa käydä... olisin
minä tyhmeliini saanut oppia vielä paljon lisää. Tahdotko tietää, miten
tuhma minä olin silloin? Minä tahdoin ottaa ulos maneettien koreat
tähdet. Kannoin aika joukon maneetteja kotiin nenäliinassa ja asetin
ne sievästi parvekkeelle auringonpaisteeseen, jotta ne kuivuisivat...
Silloinhan täytyi tähtien jäädä jälelle! Hyvä!... Kun menin katsomaan
niitä, oli sillä kohden isonlainen märkä läiskä. Ja se haisi vielä
vähän leville...»




NELJÄS LUKU.


Alussa vuotta 1873 suostui senaatti Hugo Weinschenkin puolesta
jätettyyn armonanomukseen, ja entinen palovakuutusjohtaja päästettiin
vapauteen puoli vuotta ennen määräaikaa.

Jos rouva Permaneder olisi ilmaissut ajatuksensa, olisi hänen täytynyt
tunnustaa, ettei tuo tapaus ollenkaan ilahduttanut häntä, vaan että
hänestä olisi ollut mieluisampaa, jos kaikki olisi saanut jatkua
sellaisena, joksi se nyt kerran oli muodostunut. Hän eli tyttärensä ja
tyttärentyttärensä kera rauhaisasti Lindenplatzin varrella seurustellen
Fischergrubelaisten ja kouluystävänsä Armgard von Maiboomin, synt. von
Schilling, kanssa, joka asui miehensä kuoltua kaupungissa. Hän oli
tullut tietämään jo kauan aikaa sitten, ettei hän voinut saada missään
niin tunnettua ja arvossapidettyä asemaa kuin se, mikä hänellä oli
kotikaupungissaan; eikä hänellä Münchenin aikuisten muistojensa ja yhä
heikommaksi ja juonikkaammaksi käyvän vatsansa sekä rauhantarpeensa
johdosta ollut pienintäkään halua asettua enää vanhoilla päivillään
suureen kaupunkiin tai vieraisiin maihin.

»Rakas lapsi», sanoi hän tyttärelleen, »minun täytyy nyt kysyä sinulta
jotakin, jotakin hyvin vakavaa!... Rakastathan miestäsi yhä kaikesta
sydämestäsi? Rakastathan häntä niin, että tahdot seurata häntä lapsenne
kanssa sinne, minne hän menee, koska te, paha kyllä, ette enää voine
jäädä tänne?»

Ja kun rouva Erika Weinschenk, synt. Grünlich, silmissä kyyneleet,
jotka saattoivat merkitä monenmoista, vastasi tähän aivan yhtä
velvollisuudentuntoisesti kuin Tony itse kerran samantapaisissa
olosuhteissa oli vastannut isälleen Hampurin lähellä olevassa
huvilassaan, alettiin tuumia pikaista eroa...

Päivä, jolloin rouva Permaneder nouti vävypoikansa suljetuissa
vaimuissa vankilasta, oli melkein yhtä kamala kuin se, jolloin
johtaja Weinschenk oli vangittu. Hän toi vävynsä Lindenplatzin
varrella sijaitsevaan asuntoonsa, ja siellä tämä jäi, tervehdittyään
hämmentyneenä ja neuvottomana vaimoaan ja lastaan, huoneeseen, joka oli
varustettu häntä varten, polttaen aamusta iltaan sikareja, rohkenematta
mennä kadulle, jopa ottamatta aina edes osaa perheenkeskisiin
aterioihin. Hän oli harmaantunut ja täydelleen ihmisarka mies.

Vankilaelämä ei ollut voinut murtaa hänen ruumiillisia voimiaan,
sillä Hugo Weinschenkillä oli aina ollut vuorenvankka terveys;
mutta hänen tilansa oli silti syvin surkea. Oli kauheata nähdä,
miten tuo mies, joka luultavasti ei ollut tehnyt muuta kuin mitä
hänen useimmat virkatoverinsa tekivät tunnonvaivoitta eri puolilla
maata ja joka, ellei hän olisi joutunut kiinni, olisi epäilemättä
myös jatkanut kulkuaan pystyssä päin ja valoisin mielin — miten tuo
mies, porvarillisen maineensa menettäneenä, oikeudellisen tuomion
langettamisen ja näiden kolmen vankeusvuoden johdosta nyt oli
täydelleen siveellisesti murtunut. Hän oli vakuuttanut oikeuden
edessä, ja asiantuntijat olivat myöntäneet hänen olevan oikeassa,
että tuo rohkea temppu, jonka hän oli tehnyt omaksi ja yhtiönsä
eduksi ja kunniaksi, kulki kauppamaailmassa usanssin nimellä. Mutta
juristit, herrat, jotka hänen käsityksensä mukaan eivät ymmärtäneet
näistä asioista mitään, joilla oli aivan toisenlaiset käsitykset
ja maailmankatsomus, olivat tuominneet hänet kavalluksesta; ja tuo
päätös, jolla oli valtion mahti takanaan, oli vaikuttanut siinä
määrin hänen itseluottamukseensa, ettei hän enää uskaltanut katsoa
ketään silmiin. Hänen ponteva käyntinsä, eloisuus, jolla hän oli
liikutellut vartaloaan pitkässätakissaan, heilutellut käydessä
nyrkkejään ja pyöritellyt silmiään, tavaton arkailemattomuus, jolla
hän oli esittänyt kysymyksensä ja hupaisat tarinansa häpeämättä
tietämättömyyttään ja sivistymättömyyttään — kaikki oli mennyttä! Se
oli kadonnut jäljettömiin, ja hänen omaisiaan kauhisti nähdä niin
suurta murtuneisuutta, arkuutta ja omanarvontunteen puutetta.

Kulutettuaan kahdeksan tai kymmenen päivää sikareja poltellen alkoi
herra Hugo Weinschenk lukea sanomalehtiä ja kirjoitella kirjeitä.
Ja siitä oli toisten kahdeksan tai kymmenen päivän kuluttua se
seuraus, että hän vakuutteli omaisilleen epämääräisin sanoin saavansa
mahdollisesti Lontoossa uuden paikan, mutta tahtovansa ensin lähteä
sinne yksin järjestääkseen asian henkilökohtaisesti ja kutsuakseen
sitten vaimonsa ja lapsensa perästä, jos kaikki järjestyi suotuisasti.

Hän lähti Erikan saattamana suljetuissa vaunuissa asemalle ja matkusti
kaupungista näkemättä ketään muita sukulaisiaan.

Jonkun päivän kuluttua sai hänen vaimonsa Hampurista lähetetyn kirjeen,
jossa mies ilmoitti päättäneensä olla tapaamatta vaimoaan ja lastaan
ja antamatta näille tietoa itsestään ennenkuin voisi tarjota näille
sopivan aseman. Se oli viimeinen elonmerkki Hugo Weinschenkistä.
Hänestä ei kuultu sen jälkeen mitään. Ja vaikka rouva Permaneder,
joka tunsi tuollaiset asiat ja oli jäntevä toimen ihminen, teki
useita kuulusteluja saadakseen selkoa vävystään ja voidakseen,
kuten hän tärkeän näköisenä selitti, nostaa häntä kohtaan syytteen
tarkoituksellisen maastapoistumisen nojalla, pysyi hänen olinpaikkansa
tuntemattomana. Ja silloin kävi niin, että Erika Weinschenk jäi
edelleen pikku Elisabethin kera äitinsä luokse »Lindenplatzin»
valoisaan asuntoon.




VIIDES LUKU.


Avioliitto, josta pikku Johann oli syntynyt, ei ollut milloinkaan
kadottanut viehätystään puheenaiheena kaupunkilaisten keskuudessa.
Samoin kuin kummassakin aviopuolisossa oli jotakin erikoista
ja arvoituksellista, samoin oli koko avioliitto merkillinen ja
salaperäinen. Näytti vaikealta, mutta lupaavalta tehtävältä pyrkiä
vähän lähemmä tuota suhdetta ja saada tietää siitä hiukan enemmän
kuin muutamia harvoja tosiasioita... Ja asuin- ja makuukamareissa,
klubissa ja kasinolla, jopa itse pörssissä puhuttiin Gerda ja Thomas
Buddenbrookista sitä enemmän, mitä vähemmän heistä tiedettiin.

Miten nuo kaksi olivat löytäneet toisensa ja minkälainen heidän
suhteensa mahtoi olla? Muistettiin vielä, millä päättäväisyydellä
kolmikymmenvuotias Thomas Buddenbrook oli ajanut asiaa. »Tämä tai
ei kukaan» oli hän sanonut, ja samanlainen lienee ollut asianlaita
Gerdaan nähden, sillä hän oli jaellut rukkasia Amsterdamissa
kahdenteenkymmenenteen seitsemänteen vuoteensa asti ja suostunut
tähän kosijaan paikalla. Se oli siis lemmenavioliitto, päättelivät
ihmiset mielessään. Sillä niin vaikealta kuin se tuntuikin, täytyi
heidän sittenkin myöntää, että Gerdan kolmensadantuhannen myötäjäiset
olivat kai olleet ainoastaan sivutekijänä pelissä. Mutta rakkautta,
tai sitä mitä rakkaudella tarkoitettiin, näkyi tässä tapauksessa hyvin
vähän. Alusta alkaen ei heidän suhteessaan oltu keksitty muuta kuin
huomaavaisuutta, aviopuolisojen kesken aivan tavatonta, kohteliasta ja
kunnioittavaa huomaavaisuutta, joka ei näyttänyt ihme kyllä lähtevän
sisäisestä kylmyydestä ja vieraudesta, vaan aivan erikoislaatuisen,
äänettömän, syvän molemminpuolisen luottavaisuuden ja tuntemuksen,
molemminpuolisen hienotunteisuuden pohjalta. Siksi eivät vuodet olleet
ensinkään muuttaneet sitä. Niiden aiheuttama muutos oli havaittavissa
vain siinä, että nyt puolisoiden välinen ikäero alkoi pistää
huomattavammin silmiin...

Verrattiin heitä toisiinsa ja huomattiin, että Buddenbrook oli
iän merkitsemä, jo hieman lihavahko mies, jonka rinnalla hänen
vaimonsa näytti nuorelta. Huomattiin, että Thomas Buddenbrook
näytti rappeutuneelta — se oli juuri oikea sana hänestä, huolimatta
suorastaan naurettavasta turhamaisuudesta, jolla hän koetti pönkittää
esiintymistään — jotavastoin kuluneet kahdeksantoista vuotta eivät
olleet muuttaneet Gerdaa juuri ollenkaan. Hän oli säilynyt ihmeteltävän
hyvin hermostuneessa kylmäkiskoisuudessaan, jossa hän eli ja jota hän
huokui ympärilleen. Hänen punaisenruskea tukkansa oli aivan entisen
värinen, hänen kauniit valkoiset kasvonsa ja hänen notkea vartalonsa
yhtä ylhäisen hienot kuin alussa, ja hänen vähän liian pienten ja
vähän liian lähekkäin olevien silmiensä nurkissa oli yhä samat siniset
varjot... Noihin silmiin ei luotettu. Niissä oli niin omituinen katse
ja sitä, mitä niihin oli kirjoitettu, eivät ihmiset osanneet lukea.
Tuo nainen, jonka olemus oli niin viileä, niin suljettu, hillitty ja
loitontava ja joka näytti valavan vain musiikkiin hiukan elämänlämpöä,
herätti epäluuloa. Ihmiset kaivoivat esiin hiukan tomuttuneen
ihmistuntemuksensa sovittaakseen sen senaattorin rouva Buddenbrookiin.
Hiljaisissa vesissä uivat suurimmat kalat; ja moni osasi olla ovela.
Ja kun ihmiset nyt tahtoivat päästä asiasta tarkemmin perille, oppia
yleensä tuntemaan ja ymmärtämään tuota suhdetta, herätti heidän
vaatimaton mielikuvituksensa heissä sen otaksuman, ettei tässä voinut
olla kysymyksessä muu kuin että kaunis Gerda petti vähän miestänsä.

He pitivät silmänsä auki, eikä kestänyt kauan ennenkuin he ilmaisivat
huomionsa toisilleen; ja heidän yhteinen arvelunsa kuului, että. Gerda
Buddenbrookin suhde herra luutnantti von Throtaan meni lievästi sanoen
yli sopivaisuuden rajojen.

Renee Maria von Throta, joka oli syntyisin Reininmaista,
oli aliluutnanttina eräässä kaupungissa majailevassa
jalkaväkipataljoonassa. Punainen kaulus sopi hyvin hänen mustaa
tukkaansa vastaan, joka oli kammattu sivujakaukselle ja harjattu
oikealla puolen korkeaksi, tuuheaksi, kähäröidyksi laineeksi; mutta
vaikka hän oli suuri ja roteva, teki hänen koko olemuksensa, hänen
liikkeensä ja puhumis- sekä vaikenemistapansa hyvin epäsotilaallisen
vaikutuksen. Hän istui mielellään käsi sotilastakkinsa nappien
väliin pistettynä, nojaten poskensa käteen. Hänen kumarruksestaan
puuttui kokonaan sotilaallinen säntillisyys eikä hän lyönyt edes
kuuluvasti yhteen kantapäitään. Muutenkin liikkui hänen jäntevä
vartalonsa sotilaspuvussa niin vapaasti ja mielivaltaisesti kuin
ei sitä olisi ollutkaan. Hänen kapeat, vinosti suupieliin taipuvat
nuorukaisviiksensäkin, joita ei olisi voinut kiertää pontevasti
sivulle, vahvistivat tuota epäsotilaallista vaikutusta. Mutta suurimman
huomion vetivät puoleensa hänen silmänsä, nuo suuret, harvinaisen
loistavat ja tavattoman mustat silmät, jotka näyttivät kuvastavan
pohjatonta syvyyttä, silmät, jotka kohdistuivat asioihin ja ihmisiin
haaveellisina, vakavina ja säihkyen...

Hän oli epäilemättä joutunut sotilas-uralle vastoin tahtoaan tai ilman
omaa intoa, sillä ruumiinvoimistaan huolimatta ei hän ollut sopiva
paikallaan eikä suosittu toverien piirissä, joiden harrastuksiin ja
huvituksiin — nuorten upseerien harrastuksiin ja huvituksiin, heidän
vastikään palattuaan voitokkaalta sotaretkeltä — hän otti liian vähän
osaa. Häntä pidettiin heidän keskuudessaan ikävänä ja omituisena
erakkona, joka teki yksinäisiä kävelyjä, ei välittänyt hevosista,
metsästyksestä, pelaamisesta eikä naisista, vaan jonka koko mieli oli
kääntynyt musiikkiin; hän soitti näet useampia eri soittimia, ja hänen
hehkuvat silmänsä ja epäsotilaallinen, samalla vetelä ja teatterimainen
vartalonsa nähtiin kaikissa oopperoissa ja konserteissa. Klubia ja
kasinoa hän sensijaan halveksi.

Hän suoritti mitenkuten välttämättömimmät vierailut kaupungin
huomattavimmissa perheissä, mutta torjui melkein kaikki kutsut ja
seurusteli oikeastaan vain Buddenbrookeilla... liian paljon, sanoivat
ihmiset, liian paljon, arveli myös senaattori....

Kukaan ei aavistanut mitä Thomas Buddenbrookissa tapahtui, kukaan ei
saanut aavistaa sitä. Ja juuri tämä ihmisten pitäminen tietämättömänä
hänen surustaan, vihastaan ja voimattomuudestaan oli niin hirveän
vaikeata! Ihmiset alkoivat pitää häntä hiukan naurettavana; mutta
kenties heissä olisi herännyt myötätunto häntä kohtaan tai he olisivat
tukahuttaneet sellaiset tunteet, jos heillä olisi ollut kaukaisintakaan
aavistusta siitä, miten pelokkaan arasti hän kaihtoi pienimpiäkin
naurettavuuden ilmiöitä ja miten hän oli nähnyt ja tuntenut tuon
vihollisen lähestyvän kaukaa jo paljon ennen kuin kukaan edes oli
sitä ajatellut. Hänen turhamaisuutensakin, tuo paljon pilkattu
»turhamaisuus», oli johtunut suureksi osaksi tästä huolesta. Hän
oli ollut ensimmäinen, joka oli huomannut epäluuloisin silmin oman
olemuksensa ja Gerdan ihmeellisen kylmän koskemattomuuden välillä
vallitsevan alituisen epäsuhteen, ja nyt täytyi hänen, herra von
Throtan aljettua käydä hänen talossaan, koettaa voittaa ja salata
huolensa viimeisillä voimillaan, täytyi tehdä se, ettei hänen nimensä
joutuisi yleisen naurun alaiseksi tuon huolen tunnetuksi-tulon kautta.

Gerda Buddenbrook ja tuo nuori, merkillinen upseeri olivat tietenkin
heränneet yhteisymmärrykseen musiikin alalla. Herra von Throta soitti
pianoa, viulua, selloa ja huilua, — joka soitinta erinomaisesti — ja
usein sai senaattori tietää tulevasta vierailusta siten, että herra von
Throtan sotilaspassari kulki yksityiskonttorin vihreiden puoliuutimien
ohi sellolaatikkoa selässään raahaten ja kadoten taloon..

Silloin istui Thomas Buddenbrook kirjoituspöytänsä ääressä odottaen
siksi kunnes näki tämän itsensäkin, vaimonsa ystävän, astuvan
taloonsa, kunnes kuuli salista sointuja, jotka laulaen, valittaen ja
yli-inhimillisesti riemuiten, suonenvedontapaisesti käsiään ojennellen
pauhasivat esiin tai vaipuivat yöhön ja pimeyteen, mielettömästi,
voimattomasti nyyhkien. Vyöryköötpä minkä vyöryivät, pauhatkoot,
itkekööt ja riemuitkoot, syleilkööt toisiaan myrskyisästi ja olkootpa
miten yliluonnollisia tahansa! Vielä hän sen kesti. Mutta pahinta,
ahdistavinta oli tätä seuraava hiljaisuus, jota sitten, sen jälkeen,
kesti salissa liian kauan, liian pitkään, ja joka oli liian syvä ja
häiriintymätön ollakseen herättämättä pelkoa. Lattialla ei kuulunut
yhtään askelta, ei yksikään tuoli liikkunut; se oli epäpuhdas, kavala,
äänetön, salattu hiljaisuus... Ja silloin Thomas Buddenbrook istui niin
ahdistavan tuskan vallassa, että hän hiljaa voihkaisi.

Mitä hän pelkäsi? Jälleen olivat ihmiset nähneet herra von Throtan
astuvan taloon. Ja hän näki asian heidän silmillään. Näki itsensä,
vanhenevan, työn kuluttaman ja huonotuulisen aviomiehen istumassa
konttorissaan ikkunan luona sillä, aikaa kun hänen kaunis rouvansa
liehittelijöineen soitteli ja oli soittamatta... Sellaiselta näytti
asia heidän silmissään, hän tiesi sen. Ja kuitenkin hän samalla
tiesi, että sana »liehittelijä» oikeastaan soveltui hyvin huonosti
herra von Throtaan. Oi, hän olisi ollut melkein onnellinen, jos olisi
uskaltanut käyttää hänestä tuota sanaa, jos hän olisi voinut pitää
häntä huikentelevana, tietämättömänä ja tavallisena upseerinulikkana,
joka antaa luonnollisen vallattomuutensa purkautua musiikkiin ja
soittaa siten naisten sydämiä. Hän koetti tehdä kaikkensa voidakseen
leimata hänet sellaiseksi mielessään. Vain sitä varten herätti hän
itsessään eloon isiensä vaistot: vakavaraisen ja säästäväisen kauppiaan
luotaantyöntävän epäluulon seikkailunhaluista, kevytmielistä ja
taloudellisesti epävarmaa sotilasluokkaa kohtaan. Ajatuksissaan ja
puheissaan nimitti hän aina herra von Throtaa halveksivin äänenpainoin
pelkäksi »luutnantiksi». Ja samalla tunsi hän selvästi, ettei tuo
arvonimi sopinut ollenkaan tuolle nuorelle miehelle...

Mitä Thomas Buddenbrook pelkäsi? Ei mitään... Ei mitään, minkä olisi
voinut pukea sanoiksi. Jospa hän olisikin saanut asettua taistelemaan
jotakin kouriintuntuvaa, yksinkertaista ja karkeaa tosiseikkaa vastaan!
Hän kadehti kaupunkilaisten asiasta muodostamaa yksinkertaista
käsitystä. Mutta hän tiesi liian hyvin istuessaan tässä päätään käteen
nojaten, mielessä ahdistus, etteivät »petos» ja »avionrikkomus» olleet
sanoja, joita olisi voinut käyttää noista ylhäällä vietetyistä soivista
ja syvyydenhiljaisista hetkistä.

Usein, kun hän katsoi kadun tuolla puolen olevia harmaita päätyjä ja
ohikulkevia porvareita tai antoi katseensa viipyä edessään riippuvassa
muistotaulussa, satavuotispäivälahjassa, isiensä muotokuvissa,
muistellen sukunsa historiaa, sanoi hän itselleen, että kaikki oli
loppuva tähän, että vain tämä oli enää puuttunut kaiken täyttymiseksi.
oli vain puuttunut enää se, että hän joutuisi ihmisten pilkan
kohteeksi ja että hänen nimensä, hänen yksityiselämänsä kaikuisi
kaikkien huulilla... Mutta tuo ajatus teki melkein hyvää, koska se
oli hänestä yksinkertainen, terve, mahdollinen käsittää ja ilmaista
verrattuna tuohon häpeälliseen arvoitukseen, tuohon hänen päänsä päällä
tapahtuvaan salaperäiseen häpeäjuttuun, jota hänen täytyi pohtia....

Hän ei kestänyt sitä kauempaa, hän työnsi tuolinsa syrjään, lähti
konttorista ja nousi asuinkerrokseen. Minne hän saattoi kääntyä?
Salonkiinko tervehtimään herra von Throtaa vaivattomasti ja hiukan
yli olan, pyytämään tätä illalliselle ja kuulemaan tämän kieltäytyvän
siitä, kuten niin monasti ennen? Sillä sietämättömintä kaikesta oli,
että luutnantti karttoi häntä täydellisesti, ei suostunut mihinkään
julkisiin kutsuihin, vaan näytti haluavan rajoittua ainoastaan
kahdenkeskiseen vapaaseen seurusteluun senaattorin rouvan kanssa...

Odottaako? Odottaako jossakin, ehkäpä tupakkahuoneessa, kunnes hän oli
lähtenyt, astua sitten Gerdan eteen ja puhua hänen kanssaan, vaatia
hänet tilille? — Gerda ei ollut niitä ihmisiä, joita olisi vaadittu
tilille. Ja mistä? Heidän liittonsa oli perustettu ymmärtämykselle,
hienotunteisuudelle ja vaikenemiselle. Ei ollut tarpeellista tehdä
itseään naurettavaksi vielä hänenkin edessään. Mustasukkaisuuden
näyttäminen olisi samaa kuin myöntää ihmisten olevan oikeassa, tehdä
häpeä julkiseksi... Oliko hän mustasukkainen? Kenelle? Mille? Ei
lainkaan! Niin voimakas tunne saattaa toimimaan, ryhtymään tekoihin,
ehkä vääriinkin, mielettömiin tekoihin, mutta kouriintuntuviin,
vapauttaviin tekoihin. Ei, ei, hän tunsi vain vähän pelkoa, vähän
ahdistavaa, hätäistä pelkoa....

Hän kulki edestakaisin pukeutumishuoneessaan, valeli otsaansa
hajuvedellä ja palasi sitten taas alakertaan päättäen katkaista
salongissa vallitsevan hiljaisuuden mihin hintaan tahansa. Mutta
juuri kun hän oli tarttunut valkoisen oven musta- ja kultakirjavaan
kädensijaan, alkoi soitto taas hurjin juoksutuksin, ja hän perääntyi.

Hän meni palvelusväen portaita alakerrokseen, kulki eteisen ja kylmän
porstuan kautta puutarhaan, palasi jälleen, oli toimittavinaan jotakin
eteisessä, täytetyn karhun luona ja pääportaiden käänteeseen asetetun
kultakalasäiliön ääressä, kykenemättä löytämään rauhaa, kuunnellen,
väijyen, häpeän ja katkeruuden kalvamana, masentuneena, salaisen ja
julkisen häpeän pelon ahdistamana...

Kerran hänen nojatessaan siten toisen kerroksen käsipuuhun katsoen
alas valoisiin portaisiin, joissa oli äänetöntä, tuli pikku Johann
huoneestaan »korokkeen» portaita alas, yli käytävän, menossa jollekin
asialle Ida Jungmannin luo. Hän aikoi pujahtaa kirja kädessä
seinäviertä pitkin isänsä ohi, katse maahan luotuna ja hiljaa
tervehtien, mutta senaattori puhutteli häntä:

»Mitä sinä hommaat, Hanno?»

»Minä luen läksyjä, isä. Menen Idan luo kuulustuttamaan käännöstä... »

»Miten työ sujuu? Mitä sinulla on huomiseksi?»

Hanno luetteli, yhä katse maahan luotuna, mutta nopeasti ja
jännittyneesti, koettaen ensin hätäisesti nielaistuaan antaa selvän
ja täsmällisen vastauksen: »Meillä on Neposta, eräs kauppalasku
puhtaaksikirjoitettavaksi, ranskan kielioppia, Pohjois-Amerikan joet...
saksan kirjoitusta...»

Hän vaikeni onnettomana siitä, ettei ollut sanonut viimeisen aineen
edellä »ja»-sanaa sekä alentanut ääntään päättävästi, sillä muuta hän
ei enää tiennyt ilmoittaa, ja koko vastaus oli jälleen hajanainen ja
huolimaton. — »Ei muuta», sanoi hän niin varmasti kuin osasi kuitenkaan
ylös katsomatta. Mutta hänen isänsä ei näkynyt huomaavan sitä. Hän piti
Hannon vapaata kättä omassaan, leikitteli sillä hajamielisesti ja antoi
nähtävästi kaiken sanotun mennä sivu korvien; tietämättään hän vain
heilutti noita hentoja sormia ja oli vaiti.

Sitten, aivan yhtäkkiä, kuuli Hanno yläpuoleltaan sellaista, joka
ei ollut missään yhteydessä varsinaisen puheenaiheen kanssa, kuuli
hiljaisen, kärsivän, liikutetun, melkeinpä rukoilevan äänen,
jollaisella hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut isänsä puhuvan. Tämä
sanoi: »Nyt on luutnantti ollut jo kaksi tuntia äidin luona... Hanno...»

Ja katso, silloin loi pikku Johann ylös kullanruskeat silmänsä ja
katsoi ensi kerran kirkkaasti ja rakkaasti isäänsä kasvoihin, noihin
kasvoihin, joiden luomet olivat tulehtuneet ja joiden posket olivat
vähän pöhöllä. Herra tiesi paljonko hän ymmärsi. Yksi seikka vain
oli varma, ja sen tunsivat molemmat, että näinä lyhyinä sekunteina,
heidän katseittensa pysyessä toisissaan, katosi kaikki kylmyys ja
vieraus, kaikki painostus ja väärinymmärrys, ja Thomas Buddenbrook
tiesi voivansa olla tästälähin varma poikansa luottamuksesta
ja kiintymyksestä aina kun ei ollut, kysymys tarmon, kyvyn ja
kirkassilmäisen reippauden vaatimisesta, vaan pelon ja kärsimyksen
myötätunnosta.

Hän ei ollut huomaavinaan sitä, hän teki kaikkensa häätääkseen sen
luotaan. Ankarammin kuin koskaan johti hän Hannoa näihin aikoihin
hänen tulevan toimintansa käytännöllisiin esiharjoituksiin, pani hänen
henkiset kykynsä koetukselle, pakotti hänet ilmaisemaan päättävästi
halunsa tulevalle alalleen ja suuttui jokaisesta vastustuksen
ja uupumuksen merkistä... Sillä Thomas Buddenbrook, joka oli
neljänkymmenen kahdeksan vuoden vanha, alkoi yhä enemmän aavistaa
aikansa päättymistä, olla yhä varmempi pikaisesta lopustaan.

Hänen ruumiillinen vointinsa oli huononnut. Ruokahaluttomuus ja
unettomuus, huimaus ja käsien vapiseminen, johon hänellä aina oli
ollut taipumusta, pakottivat hänet monasti kysymään neuvoa tohtori
Langhalsilta. Mutta hän ei tullut paljoakaan seuranneeksi lääkärin
määräyksiä. Hänen tahdonvoimansa, jota oli vaivannut jo vuosimääriä
kiihoittunut toimintahalu, ei riittänyt siihen. Hän oli alkanut nukkua
pitkään aamuisin, vaikka hän joka ilta oli tehnyt vihaisen päätöksen
nousta varhain tehdäkseen tohtorin määräämän kävelyn ennen teenjuontia.
Hän teki sen vain pari kolme kertaa... ja niin kävi joka asiassa.
Alituinen tahdon jännitys menestyksettä ja tyydytyksettä kulutti
hänen itsekunnioitustaan ja saattoi hänet epätoivoiseen mielentilaan.
Hän ei voinut mitenkään olla polttamatta joukottain pieniä väkeviä
venäläisiä savukkeitaan, joita hän oli polttanut nuoruudestaan asti.
Hän sanoi tohtori Langhalsille suoraan, vasten tämän itserakkaita
silmiä: »Katsokaahan, tupakoimisen kieltäminen minulta on teidän
velvollisuutenne... hyvin helppo ja miellyttävä velvollisuutenne,
aivan niin! Mutta kiellon varteenottaminen on minun asiani! Te
voitte katsella miten se tapahtuu... Tehkäämme yhdessä jotakin
minun terveyteni hyväksi. Mutta osat ovat liian epätasaiset, minun
puolelleni tulee liian paljon vaivaa! Älkää naurako... se ei ole mikään
sukkeluus... Ihminen on niin yksin... Minä poltan. Ehkä saan tarjota?»

Ja hän aukaisi tulalaisen savukekotelonsa...

Kaikki hänen voimansa vähenivät, ja hänessä vakiintui entistä
lujemmaksi vakaumus, että tätä tilaa ei enää ollut kestävä kauan,
vaan että hänen loppunsa oli lähellä. Hän joutui omituisten
aavistuksellisten kuvittelujen valtaan. Toisinaan valtasi hänet
pöydässä sellainen tunne kuin ei hän oikeastaan enää istuisikaan
omiensa parissa, vaan katsoisi heihin jostakin hämärästä
etäisyydestä... Minä kuolen, ajatteli hän; ja hän huusi Hannon
uudelleen luokseen ja puhui tälle näin:

»Minä voin kuolla ennen kuin luulemmekaan, poikani. Sinun täytyy
silloin astua minun sijalleni! Minäkin jouduin nuorena työhön... Koeta
siis käsittää, että sinun haluttomuutesi kiusaa minua! Oletko varma
itsestäsi?... 'Kyllä — kyllä —' tuo ei ole mikään vastaus! Astutko
ilolla ja reippain mielin toimeen, kun tarvitaan, kysyn minä... Vai
luuletko, että sinulla on tarpeeksi rahaa, niin ettei sinun tarvitse
tehdä mitään? Sinulla ei ole mitään, sinulla on niin himppusen vähän,
että sinun täytyy tulla toimeen aivan omin neuvoinesi! Jos sinä tahdot
elää mukavasti, täytyy sinun tehdä työtä, ankarasti, vielä ankarammin
kuin minä...»

Mutta tämä ei enää ollut hänen ainoa huolensa. Hän ei kärsinyt vain
poikansa ja sukunsa epävarmasta tulevaisuudesta, siihen liittyi muuta,
joka valtasi hänen mielensä ja kiihoitti hänen väsyneitä ajatuksiaan...
Sillä siitä asti kun hän ei enää pitänyt ajallista kuolemaansa
kaukaisena, ajateltuna ja vähäpätöisenä välttämättömyytenä, vaan
hyvin läheisenä, tuntuvana tosiseikkana, jonka varalta täytyi ryhtyä
valmistaviin toimenpiteisiin, alkoi hän mietiskellä, tutkia itseään,
selvitellä suhdettaan kuolemaan ja ylimaallisiin kysymyksiin... ja
heti ensi yrityksellä selvisi hänelle hänen henkensä auttamaton
kypsymättömyys ja epävalmius kuoleman edessä.

Kirjaimenmukainen usko, haaveellinen raamattu-uskonnollisuus, jonka
hänen isänsä oli osannut yhdistää käytönnölliseen kauppaälyyn ja
jonka hänen äitinsäkin oli myöhemmin omaksunut, oli aina ollut vieras
hänelle. Hän oli pikemminkin koko ikänsä kannattanut isoisänsä
epäilevää maailmanmiehen kantaa. Mutta koska hänen henkensä oli
liian syvä, liian liikkuva ja mietiskelyyn altis voidakseen tyytyä
vanhan Johann Buddenbrookin miellyttävään pintapuolisuuteen, oli hän
vastannut ikuisuus- ja kuolemattomuuskysymyksiin historiallisesti ja
sanonut itselleen, että hän oli elänyt edeltäjissään ja tulisi elämään
jälkeläisissään. Se ei ollut ollut sopusoinnussa ainoastaan hänen
sukuhenkensä, hänen ylimysitsetietoisuutensa ja hänen historiaa kohtaan
tuntemansa kunnioituksen kanssa, se oli myös kannattanut ja vahvistanut
hänen toimintaansa, hänen kunnianhimoaan ja elämäntapojaan. Mutta
nyt hän huomasi kuoleman läheisen ja läpitunkevan katseen edessä sen
häipyvän olemattomiin kykenemättä suomaan hetkenkään rauhoitusta ja
valmiuden tunnetta.

Vaikka Thomas Buddenbrook oli silloin tällöin elämässään tuntenut
hiukan mieltymystä katolisuuteen, täytti hänet sentään pohjaltaan
totisen, innokkaan protestantin syvä, vakava, itsekidutukseen saakka
ankara edesvastuuntunne. Ei, korkeimman edessä ei ollut mitään
ulkoapäin tulevaa välitystä, synninpäästöä, vaimennusta ja lohtua!
Aivan yksin, itsenäisesti ja omasta voimastaan täytyi ihmisen koettaa
palavalla innolla selvittää itselleen kuoleman arvoitus ja päästä
täyteen selvyyteen tai vaipua epätoivoon... Ja Thomas Buddenbrook
kääntyi pettyneenä ja toivottomana pois ainoasta pojastaan, jossa
hän oli toivonut saavansa elää uudelleen voimakkaana ja nuortuneena,
ja alkoi etsiä hätäisesti totuutta, jonka täytyi olla olemassa
hänellekin...

Oli sydänkesän aika vuonna seitsemänkymmentäneljä. Hohtavan valkoiset
hattarat leijailivat syvänsinisellä taivaalla yli kaupunginpuiston
hoidetun säännöllisyyden, pähkinäpuun oksilla visertelivät
linnut kysyvästi toisilleen, suihkukaivon vesi lirisi korkeiden
sinisten kurjenmiekkojen keskellä ja sireenin tuoksuun sekoittui
valitettavasti siirapinhaju, jonka lämmin tuulenhenki toi läheisestä
sokeripolttimosta. Konttorihenkilökunnan ihmeeksi lähti senaattori
nykyään usein kesken työaikaa kädet selän takana konttorista
puutarhaan, jossa hän milloin haravoi jotakin käytävää, milloin
onki limaa suihkukaivon pinnalta, milloin laittoi tuen jollekin
ruusunoksalle... Hänen kasvonsa vaaleine kulmakarvoineen, toinen kulma
vähän koholla, kuvastivat vakavaa kiintymistä näihin toimiin; mutta
hänen ajatuksensa kulkivat kaukana, omia vaivaloisia, hämäriä polkujaan.

Toisinaan hän istahti pienen pengermän laelle rakennettuun, kokonaan
viiniköynnöksen peittämään huvimajaan ja tuijotti ajatuksissaan
puutarhan takaista punaista seinää. Ilma oli lämmin ja lauhkea, ja
oli kuin ympärillä olevat rauhalliset äänet olisivat puhuneet hänelle
tyynnyttävästi ja koettaneet vaivuttaa hänet viihtyisään unelmointiin.
Väsyneenä tuijottamaan omaan itseensä yksinäisyyteen ja vaikenemiseen
sulki hän hetkeksi silmänsä, mutta karkaisi sitten taas luontonsa
ja hääti rauhan luotaan. Minun täytyy ajatella, sanoi hän melkein
ääneen... Minun täytyy järjestää kaikki ennen kuin on liian myöhä...

Ja tässä huvimajassa, pienessä ruokoisessa kiikkutuolissa hän eräänä
päivänä luki neljä tuntia yhteen mittaan kasvavalla liikutuksella
muuatta kirjaa, joka melkein sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä...
Aamiaisen jälkeen, poltellessaan savuketta tupakkahuoneessa, oli hän
löytänyt sen kirjakaapin pimeästä nurkasta, komeiden loistopainosten
takaa ja muistanut samassa, että hän kerran, kauan aikaa sitten oli
ostanut sen kirjakauppiaalta polkuhintaan. Se oli verrattain laaja,
ohuelle keltaiselle paperille huonosti painettu ja huonosti nidottu
teos, erään kuuluisan metafyysillisen järjestelmän toinen osa....

Ennentuntematon, suuri, kiitollinen ilo valtasi hänet. Hän näki
sanomattomalla tyydytyksellä miten muuan valtava nero oli tarttunut
voimansa tunnossa väkevän, julman ja ilkkuvan elämän niskaan
taivuttaakseen sen tahtonsa alle ja määrätäkseen sen arvon... Se oli
kärsivän ihmisen tyydytystä, joka on elämän kovuuden ja kylmyyden
murtamana salannut häpeissään ja pahan omantunnon arkuudella
kärsimyksensä ja nyt äkkiä saa suuren ja viisaan ihmisen kädestä
perustavan ja juhlallisen oikeuden kärsimiseensä maailmassa — tässä
parhaimmassa kaikista maailmoista, jonka toiset olivat ilkkuvalla
pilkalla leimanneet kurjimmaksi kaikista, mitä ajatella saattoi.

Hän ei ymmärtänyt kaikkea, eräät periaatteet ja olettamukset jäivät
hämäriksi hänelle, eikä hänen tämänkaltaiseen luettavaan tottumaton
päänsä voinut seurata kaikkia johdatelmia. Mutta juuri tuo valon ja
pimeyden, tajuttujen ja tajuamattomien kohtien vaihtelu, siirtyminen
epäselvän, läpitunkemattoman, horjuvan aavistuksen kautta äkilliseen
kirkkauteen sai hänet pidättämään henkeään. Ja tunnit kuluivat hänen
vilkaisemattaankaan kirjasta tai muuttamatta asentoaan.

Hän oli alussa jättänyt monta sivua lukematta ja etsinyt nopeasti,
tiedottomasti ja hätäisesti pääasiaa, tärkeintä johtopäätöstä,
pysähtyen vain jonkun kappaleen kohdalla, joka oli viehättänyt häntä.
Mutta sitten tuli eteen laaja luku, jonka hän luki ensimmäisestä
kirjaimesta viimeiseen, huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja
kulmakarvat rypyssä, kasvoilla vakavuus, täydellinen, melkein
jähmettynyt, elämän vaikutteille sulkeutunut vakavuus. Tuo luku
oli nimeltään: »Kuolemasta ja sen suhteesta olemuksemme
katoamattomuuteen». —

Hänellä oli joku rivi jälellä, kun sisätyttö tuli neljän aikaan
puutarhaan kutsumaan häntä päivälliselle. Hän nyökkäsi, luki
jälelläolevat lauseet, sulki kirjan ja katseli ympärilleen.. Hän
tunsi koko olemuksensa kummasti laajentuneen tai kuin raskaan,
sekavan juopumuksen valtaamaksi, jonkin aivan uuden houkuttelevan ja
lupaavan voiman vangitsemaksi, joka muistutti ensimmäistä, toivovaa
rakkaudenkaihoa. Mutta kun hän työnsi kirjan kylmin ja vapisevin käsin
puutarhapöydän laatikkoon, ei hänen polttava päänsä, jossa tuntui outo
paine, huolestuttava jännitys, aivan kuin jokin olisi katkeamaisillaan
sen sisällä, voinut ajatella selkeästi.

Mitä tämä oli ollut? kysyi hän itseltään astuessaan sisään, noustessaan
portaita ja suunnatessaan kulkunsa ruokasaliin perheensä luokse...
Mitä minulle on tapahtunut? Mihin minä olen ryhtynyt? Mitä minulle
on puhuttu, minulle, Thomas Buddenbrookille, tämän kaupungin
senaattorille, viljanhankintaliike Johann Buddenbrookin johtajalle...?
Oliko se minulle? En tiedä mitä se oli... tiedän vain, että se on
liikaa, liikaa minun porvarisaivoilleni...

Tätä raskasta, sekavaa, humaltunutta, ajatuksetonta haltioitumisen
tilaa kesti koko päivän. Mutta viimein tuli ilta, ja silloin hän,
kykenemättä enää pitämään päätänsä pystyssä, meni aikaisin levolle. Hän
nukkui kolme tuntia sikeää, kuolemanraskasta unta. Sitten hän heräsi
niin suloisesti säikähtäen kuin ihminen, jonka sydämessä rakkaus on
nousemassa oraalle.

Hän tiesi olevansa yksin suuressa makuukamarissa, sillä Gerda nukkui
nykyään Ida Jungmannin huoneessa; tämä, ollakseen lähempänä pikku
Johannia, oli muuttanut kolmanteen parvihuoneeseen. Hänen ympärillään
vallitsi yö, sillä molempien korkeiden ikkunoiden uutimet olivat
tiukasti suljetut. Hän makasi selällään hiljaisuuden ja painostavan
kuumuuden keskellä, katsellen pimeään.

Ja katso: oli kuin pimeys äkkiä olisi revennyt, kuin yön musta seinä
olisi avautunut ja häntä vastaan olisi virrannut mittaamaton, ikuinen
valon kaukonäky... Olen saava elää! sanoi Thomas Buddenbrook itsekseen,
tuntien miten hänen rintansa tärisi sisäisestä nyyhkytyksestä. Sitä
se on, että minä olen saava elää! On oleva elämää... se, ettei
olisi elämää, on pelkkää erehdystä, harhaluuloa, jonka kuolema on
toteennäyttävä. Niin se on, niin se on!... Miksi? — Tuo kysymys sai
jälleen valon vaihtumaan yöksi hänen silmissään. Hän ei nähnyt, tiennyt
eikä ymmärtänyt taaskaan mitään, vaan painui syvemmälle tyynyihin sen
totuuden hiukkasen häikäisemänä ja rauentamana, jonka hän juuri äsken
oli saanut kokea.

Ja hän makasi hiljaa palavan odotuksen vallassa, tunsi halua rukoilla,
että se ilmestyisi vielä kerran valaisemaan häntä. Ja se tuli. Kädet
ristissä, uskaltamatta hievahtaa, makasi hän siinä saaden katsoa...

Mitä on kuolema? Vastaus siihen ei ilmestynyt hänelle köyhinä,
tekotärkeinä sanoina: hän tunsi sen syvällä itsessään. Kuolema
oli onni, niin syvä, että sen saattoi mitata vain armoitettuina
hetkinä, sellaisina kuin tämä. Se oli paluu sanomattoman raskaalta
harharetkeltä, se oli karkean virheen korjaus, vapautus mitä
vastenmielisimmistä kahleista ja rajoituksista — kärsityn vahingon
korvaus.

Entä loppu? Säälittävä, tuhannesti säälittävä se, jota peloitti tuo
sana! Mikä oli loppuva? Tämä hänen ruumiinsa... Tämä hänen minänsä ja
olevaisuutensa, tämä kömpelö, uppiniskainen, erehtyväinen ja vihattava
vastus, joka esti häntä olemasta muuta ja parempaa!

Eikö jokainen ihminen ollut erehdys ja harha-askel? Eikö hän joutunut
heti syntyessään tuskallisiin kahleisiin? Vankilaan! Vankilaan!
Esteitä ja rajoituksia kaikkialla! Yksilöllisyytensä ristikoiden
takaa tuijottaa ihminen toivottomasti ulkonaisten asianhaarojen
ympärysmuuriin, kunnes kuolema tulee ja kutsuu hänet kotiin ja
vapauteen...

Yksilöllisyys!... Se mitä ihminen on, mihin hän pystyy, mitä hänellä
on, näyttää köyhältä, harmaalta, riittämättömältä ja ikävältä; mitä hän
ei ole, ei voi eikä omista, siihen hän kohdistaa katseensa kaipaavalla
kateudella, joka muuttuu rakkaudeksi, koska hän pelkää sen muuttuvan
vihaksi.

Minussa on itua, orasta kaikkiin maailman mahdollisuuksiin... Missä
minä saattaisin olla, ellen olisi tässä! Kuka, mikä, millainen minä
saattaisin olla, ellen minä olisi minä, ellei tämä henkilöllinen
muotoni rajoittaisi olemustani ja erottaisi tietoisuuttani kaikista
muista, jotka eivät ole minä! Elimistö! Pakottavan tahdon sokea,
ajattelematon, surkuteltava tuote! Parempi on, että tuo tahto leijailee
vapaana palkattomassa ja ajattomassa yössä kuin että se kituu kopissa,
jota valaisee älyn väräjävä, häilyvä, mitätön liekki!

Olin toivonut saavani elää uudelleen pojassani? Vielä heikommassa,
horjuvammassa yksilössä? Mikä lapsellinen, mieletön erhe! Mitä minä
teen pojalla? En tarvitse poikaa!... Missä minä olen oleva kuoltuani?
Sehän on niin päivänselvää, niin valtavan yksinkertaista! Minä olen
oleva kaikissa niissä, jotka olemisen aikana ovat sanoneet, sanovat
ja tulevat sanomaan »minä»: mutta varsinkin niissä, jotka sanovat sen
voimakkaimmin, reippaimmin ja iloisimmin...

Jossakin maailman kulmalla kasvaa poika, joka on hyvillä lahjoilla
varustettu, kykenevä avujaan kehittämään, suoraselkäinen ja huoleton,
puhdas, julma ja iloinen, yksi noita ihmisiä, joiden näkeminen lisää
onnellisen onnea ja johtaa onnettoman epätoivoon: — Se on minun
poikani. Se olen minä, kohta, kohta... heti kun kuolema vapauttaa minut
siitä viheliäisestä erehdyksestä, etten minä ole samalla hän kuin
minä...

Olenko koskaan vihannut elämää, puhdasta, julmaa ja voimakasta elämää?
Voi mikä hulluus ja väärinkäsitys! Vain itseäni minä olen vihannut,
siksi, etten kestänyt sitä. Mutta minä rakastan teitä... teitä kaikkia
onnellisia, ja pian olen pääsevä ahtaasta vankilastani, joka on
erottanut minut teistä; pian se puoli minua, joka rakastaa teitä, minun
rakkauteni teihin, on pääsevä vapauteen, on liittyvä, yhtyvä teihin...
teihin ja teidän kauttanne kaikkiin! — —

Hän itki, painoi kasvonsa tyynyyn ja itki sellaisen onnen
vapisuttamana, hurmaamana ja nostattamana, jolle ei mikään maailman
tuskallinen suloisuus vedä vertaa. Tämä se oli, kaikki tämä, joka
oli pitänyt hänet eilisillasta asti kuin juopumuksen tilassa,
joka oli yöllä liikkunut hänen sydämessään ja herättänyt hänet
kuin orastava rakkaus. Ja kun hän nyt uskalsi käsittää ja tuntea
sen — ei sanoina ja ajatusyhtyminä, vaan äkillisenä, autuuttavana
sisimpänsä kirkastumisena — oli hän jo vapaa, oli hän jo oikeastaan
vapautettu, irti kaikista luonnollisista ja teennäisistä kahleista
ja rajoituksista. Hänen synnyinkaupunkinsa muurit, joiden keskelle
hän oli tieten tahtoen asettunut, avautuivat ja paljastivat hänen
nähtäväkseen maailman, koko maailman, josta hän nuoruudessaan oli
nähnyt kappaleen sieltä, kappaleen täältä, ja jonka kuolema lupasi
lahjoittaa hänelle kokonaisuudessaan. Ajan ja paikan, siis historian
pettävät käsitysperustat, huoli laajemmasta historiallisesta
jatkuvaisuudesta jälkeläisten kautta, historian loppumisen pelko
— tuo kaikki vapautti hänen henkensä eikä enää estänyt häntä
käsittämästä iankaikkisuutta. Millään ei ollut alkua eikä loppua. Oli
vain iankaikkinen nykyolevaisuus. Ja se voima hänessä, joka rakasti
elämää suloisella, ahdistavalla ja kaihoisalla rakkaudella ja josta
hän oli vain epäonnistunut osa — tulisi aina löytämään pääsyn tuohon
nykyolevaisuuteen.

Minä olen saava elää! kuiskasi hän tyynyynsä, itki... eikä seuraavalla
hetkellä enää tiennyt miksi. Hänen aivonsa eivät toimineet, hänen
tietonsa sammui, eikä hänessä jälleen ollut muuta kuin äänetön pimeys.
Mutta se on palaava! vakuutti hän itselleen. Eikö se jo ollut minun
vallassani?... Ja tuntien, miten tajuttomuus ja uni vetivät häntä
vastustamattomasti puoleensa, vannoi hän mielessään, ettei hän ollut
milloinkaan päästävä käsistään tuota ylimaallista onnea, vaan oli
keräävä voimansa, lukeva, tutkiva ja oppiva uutta, kunnes saattoi
omaksua itselleen täydelleen sen maailmankatsomuksen, josta tämä kaikki
oli lähtenyt.

Mutta se ei käynyt; jo seuraavana aamuna, kun hän herätessään muisti
hiukan häpeillen eilisiä henkisiä vaelluksiaan, aavisti hän noiden
kauniiden aikeiden toteuttamattomuuden.

Hän nousi myöhään vuoteesta, ja hänen oli jouduttava viipymättä
raatihuoneelle kokoukseen. Tuon suippopäätyisen ja mutkittelevakatuisen
kaupungin julkinen, kaupallinen ja porvarillinen elämä vaati taas
hänen henkensä ja voimansa. Heittämättä mielestään alkamansa
ihmeellisen kirjan lukemisen jatkamista alkoi hän kuitenkin kysellä
itseltään, saattoivatko tuon yön elämykset todenteolla ja ajanpitkään
kiinnittää hänen mieltään ja oliko niillä kuoleman lähestyessä oleva
käytännöllistä paikkansapitäväisyyttä. Hänen porvarilliset vaistonsa
panivat vastaan. Hänen turhamaisuutensa teki sen myös: pelko kaikkea
omituista ja naurettavaa kohtaan. Sopivatko nuo tuollaiset asiat
hänelle, hänelle, senaattori Thomas Buddenbrookille, kauppahuone Johann
Buddenbrookin johtajalle?...

Hän ei joutunut enää koskaan avaamaan tuota merkillistä kirjaa, joka
kätki niin paljon kalleuksia, puhumattakaan siitä, että hän olisi
hankkinut itselleen teoksen puuttuvat osat. Hermostunut pikkumaisuus,
joka oli vuosien kuluessa saanut hänet valtaansa, kulutti hänen
päivänsä. Tuhansien mitättömien, arkipäiväisten pikkuseikkojen
kiusaamana, joiden järjestyksessä pitäminen ja suorittaminen oli
hänelle alituinen vitsaus, oli hänen tahtonsa liian heikko saadakseen
aikaan järjestelmällisen ajan jaon. Ja noin kaksi viikkoa sanotun
iltapäivän jälkeen oli hän päässyt sellaiseen tulokseen, että käski
palvelustytön hakemaan heti erään kirjan, jonka hän oli löytänyt
puutarhapöydän laatikosta, ja panemaan sen kirjakaappiin.

Mutta sen jälkeen kävi niin, että Thomas Buddenbrook, joka oli
ojennellut odottavasti käsiään viimeisiä, korkeimpia totuuksia
kohtaan, vaipui raukeasti takaisin niiden käsitysten ja mielikuvien
keskelle, joihin hänet oli lapsesta asti totutettu. Hän kulki ajatellen
yhtä, persoonallista Jumalaa, ihmislasten isää, hänen ainosyntyistä
poikaansa, jonka hän oli lähettänyt maailmaan kärsimään ristinkuoleman
meidän puolestamme — joka viimeisenä päivänä oli tuomitseva kaikkia
ja jonka jalkojen juuressa senjälkeen alkavan iankaikkisuuden
kuluessa hyvät olivat saavat korvauksen murheenlaakson vaivoista ja
kärsimyksistä... Hän ajatteli tuota kaikkea, koko tuota hieman sekavaa
ja luonnotonta tarinaa, johon ei vaadittu ymmärtämistä, vaan ainoastaan
kuuliaista uskoa, ja jonka lapselliset sanat olivat olevat ihmisen
turvana viimeisen kamppailun hetkinä... Todellako?

Voi, tämäkään ei suonut hänelle täyttä rauhaa. Tuo kauppahuoneensa,
vaimonsa, poikansa, nimensä, sukunsa kunniaa koskevien huolien
vaivaama mies, tuo rasittunut mies, joka hädintuskin jaksoi pitää
asunsa hienona ja moitteettomana ja pysyä itse pystyssä — hän oli jo
useamman päivän kiusannut itseään kysymyksellä, olikohan hänen sielunsa
kuoleman jälkeen heti pääsevä taivaaseen vai alkaisiko autuus vasta
lihan ylösnousemuksen päivänä... Ja missä oli sielu sillä välin? Oliko
hänelle koulun tai kirkon taholta koskaan selitetty tätä? Eikö ollut
edesvastuutonta jättää ihmistä näin suureen tietämättömyyteen? — Ja hän
oli vähällä lähteä tervehtimään pastori Pringsheimiä, hakea häneltä
neuvoa ja lohdutusta, kunnes hän viime hetkellä jätti sen tekemättä
peläten olevansa naurettava.

Viimein heitti hän mielestään tuumailut ja jätti kaiken Jumalan
huomaan. Mutta koska hän iankaikkisten asioittensa järjestämisessä oli
johtunut niin epätyydyttävään tulokseen, päätti hän ainakin saattaa
ajalliset asiansa tyydyttävään kuntoon ja ryhtyi siis toteuttamaan jo
kauan pohtimaansa aietta.

Eräänä päivänä kuuli pikku Johann päivällisen jälkeen isänsä sanovan
äidille arkihuoneessa, jossa nämä joivat kahvia, että hän odotti
tänään luokseen asianajaja, tohtori sitä ja sitä tehdäkseen tämän
kanssa testamenttinsa, jonka kirjoittamista hän ei tahtonut siirtää
epämääräiseen tulevaisuuteen. Vähän myöhemmin harjoitteli Hanno
salongissa soittoläksyään. Mutta kun hän sen jälkeen oli menossa
eteisen poikki, tapasi hän portaissa isänsä ja pitkään mustaan
päällystakkiin puetun herran, jotka olivat tulossa ylös.

»Hanno!» sanoi senaattori lyhyesti. Ja pikku Johann seisahtui, nielaisi
ja vastasi hiljaa ja nopeasti: »Niin, isä...»

»Minulla on tärkeitä toimia tämän herran kanssa», jatkoi hänen isänsä.
»Asetu, ole hyvä, tähän ovelle» — hän osoitti tupakkahuoneen ovea — »ja
pidä silmällä, ettei kukaan, huomaa tarkoin: ei kukaan, häiritse meitä.»

»Kyllä, isä», sanoi pikku Johann asettuen ovelle, joka sulkeutui
herrojen jälkeen.

Hän seisoi siinä merimiessolmustaan pidellen, kaivertaen kielellään
hammasta, jota hän epäili, ja kuunteli vakavia, matalia ääniä,
jotka kuuluivat huoneen perältä. Hänen päänsä ohimoille kihartuvine
vaaleanruskeille hiuksineen oli kallellaan, ja hänen kullanruskeat,
sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä katsoivat kokoonvedettyjen
kulmakarvojen alta, räpytellen, sivulle. Ja niiden luotaantyöntävä,
miettivä ilme oli aivan samanlainen kuin se, joka niissä oli ollut
hänen seisoessaan isoäitinsä paarien ääressä, hengittäen varovasti
kukkien tuoksua ja tuota vierasta ja kuitenkin niin merkillisen tuttua
hajua.

Ida. Jungmann kulki hänen ohitseen ja sanoi: »Hannoseni, poikaseni,
minne sinä jäit ja mitä sinä seisot siinä?»

Kyttyräselkäinen oppilas ilmestyi konttorista sähkösanoma kädessä ja
kysyi senaattoria.

Ja molemmilla kerroilla ojensi pikku Johann tummansiniseen, ankkurilla
varustettuun merimieshihaan puetun käsivartensa vaakasuorasti oven
eteen, pudisti päätään ja sanoi hetken äänettömyyden jälkeen hiljaa,
mutta varmasti: »Ei kukaan pääse sisään — isä tekee testamenttia.»




KUUDES LUKU.


Syksyllä sanoi tohtori Langhals vilkutellen kauniita silmiään kuin
nainen: »Hermot, herra senaattori... kaikkeen ovat syynä vain hermot.
Joskus on verenkierrossakin vikaa. Saanko antaa neuvon? Teidän pitäisi
vielä tänä vuonna levähtää vähän! Pari kesäistä sunnuntaita meren
rannalla ei tietenkään ole voinut saada paljon aikaan... Nyt on
syyskuun loppupuoli, Travemünde on vielä käytettävissä, se ei vielä ole
aivan tyhjillään. Lähtekää sinne, herra senaattori ja viettäkää vielä
vähän aikaa meren rannalla. Pari kolme viikkoa saa jo ihmeitä aikaan...»

Ja Thomas Buddenbrook suostui. Mutta kun hänen omaisensa kuulivat
päätöksestä, tarjoutui Christian häntä saattamaan.

»Minä lähden mukaan, Thomas», sanoi hän muitta mutkitta. »Ei kai
sinulla ole mitään sitä vastaan.» Mutta vaikka senaattorilla oli yhtä
ja toista sitä vastaan, suostui hän taas.

Asianlaita oli sellainen, että Christianilla oli nykyään enemmän
aikaa kuin koskaan, sillä horjuvan terveyden tähden oli hän huomannut
olevansa pakotettu jättämään viimeisenkin kauppatoimensa, samppanja-
ja konjakki-asioimisen. Miehen haamu, joka hämärässä istui hänen
sohvallaan nyökäten hänelle, ei onneksi enää ollut näyttäytynyt. Mutta
hänen ajoittainen »vaivansa» vasemmalla puolella oli yhä pahentunut,
ja siihen liittyi suuri määrä muita vammoja, joita Christian piti
huolellisesti silmällä ja joita hän kuvaili nenä kurtussa kaikkialla.
Kuten jo ennenkin kieltäytyivät hänen nielemislihaksensa usein
toimimasta, niin että hän sai istua pala kurkussa pöydässä, pienten
pyöreiden syvällä olevien silmien harhaillessa ympäri huonetta. Kuten
jo ennenkin vaivasi häntä usein epämääräinen voittamaton pelko kielen,
nielun ja muiden paikkojen, jopa ajatuskyvynkin lamaantumisesta; mutta
pelko taisi olla itse vaivaa suurempi? Hän kertoi perusteellisesti
miten hän eräänä päivänä teetä valmistaessaan oli pitänyt palavaa
tulitikkua avonaisen spriipullon yläpuolella, eikä keittokoneen päällä,
niin että hän itse ja koko talon väki ja ehkä naapuritkin olivat
olleet vähällä joutua hirveän kuoleman uhreiksi... Se oli jo liian
vaarallista. Mutta eräs kauhistava sairaudenilmiö, jonka hän viime
aikoina oli havainnut itsessään ja jota hän koetti kuvailla kaikista
perinpohjaisimmin, tehdäkseen sen käsitettäväksi, oli se, ettei hän
määrättyinä päivinä, määrätyllä säällä ja määrätyssä mielentilassa
voinut nähdä avonaista ikkunaa tuntematta hirveää, aivan aiheetonta
halua syöksyä alas... hurjaa, pakottavaa halua, järjetöntä ja
epätoivoista yltiömieltä. Ja eräänä sunnuntaina, kun suku oli kutsuttu
päivälliselle Fischergruben varrelle, kuvaili hän, miten hänen oli
täytynyt panna liikkeelle koko tahdonvoimansa ja ryömiä avonaisen
ikkunan luo sulkeakseen sen... Mutta silloin kaikki rupesivat huutamaan
eikä kukaan tahtonut kuulla enempää.

Tämän ja muiden samantapaisten ilmiöiden toteaminen tuotti hänelle
eräänlaista kamalaa tyydytystä. Mutta se, mitä hän ei tarkastellut,
joka jäi häneltä huomaamatta ja joka siitä syystä yhä paheni, oli
harvinainen soveliaisuuskäsitysten puute, joka vuosien kuluessa oli
yhä enemmän muuttunut hänen luonnokseen. Oli paha, että hän kertoi
perhepiirissä juttuja, jotka korkeintaan olisivat olleet paikallaan
klubissa. Mutta oli myös havaittavissa selviä merkkejä siitä,
että hänen ruumiillinenkin kainouden tunteensa oli rappeutumassa.
Tahtoessaan osoittaa kälylleen Gerdalle, jonka kanssa hän oli
tuttavallisissa väleissä, miten hyvää kudosta hänen englantilaiset
sääryksensä olivat ja miten laihaksikin hän oli tullut, ei hän hävennyt
vetää tämän silmien edessä leveitä, ruudukkaisia housujaan paljon
yläpuolelle polven... »Katso, miten laiha minä olen... Eikö se ole
tavattoman kummallista?» kysyi hän huolissaan, osoittaen nenä kurtussa
luisevaa, ulospäin väärää säärtään ja laihaa polveaan, joka pisti esiin
surkean näköisenä valkeitten alushousujen alta...

Hän oli, kuten sanottu, jättänyt kaiken kaupallisen toiminnan; mutta
hän koetti kuitenkin saada jotenkuten kulumaan ne tunnit, joita hän
ei viettänyt »klubissa», ja hän selitti innolla, ettei hän ollut
koskaan lakannut kokonaan tekemästä työtä. Hän laajensi kielitaitoaan
ja oli tieteellisestä harrastuksesta, ilman käytännöllisiä
tarkoitusperiä, alkanut vastikään tutkia kiinan kieltä, pannen siihen
kahden viikon kuluessa paljon aikaa. Hän täydensi myös parast'aikaa
erästä englantilais-saksalaista sanakirjaa, joka hänestä tuntui
riittämättömältä; mutta koska ilmanvaihdos saattoi taas tehdä hyvää
ja koska myös oli suotavaa, että senaattorilla olisi seuraa, ei tämä
askartelu estänyt häntä lähtemästä mukaan...

Veljekset lähtivät meren rannalle. He ajoivat sinne sateen ropistessa
vaunun kuomia vasten, maantietä pitkin, joka oli yhtenä ainoana
kuravellinä, puhumatta keskenään tuskin sanaakaan. Christianin silmät
harhailivat sinne tänne kuin olisi hän kuunnellut jotakin arveluttavaa.
Thomas istui väristen vaippansa sisällä, raukeakatseiset silmät
punaisina; ja hänen pitkät, suipot viiksensä törröttivät jäykkinä kauas
ohi kalpeiden poskien. Näin saapuivat he iltapäivällä kylpylaitokselle,
jonka vetisillä hiekkakäytävillä vaununpyörät ratisivat. Vanha
kaupanvälittäjä Gosch istui päärakennuksen lasiparvekkeella juoden
rommitotia. Hän nousi paikaltaan sihauttaen kieltään hammasten välissä,
ja sitten he istuivat hänen luokseen, nauttiakseen hekin jotakin
lämmintä sillä välin kun heidän matka-arkkujaan kannettiin sisään.

Herra Gosch oli vielä kylpyvieraana, kuten muutamat toiset: eräs
englantilainen perhe, eräs naimaton hollannitar ja eräs naimaton
hampurilaisherra, jotka nyt todennäköisesti olivat viettämässä
pientä lepohetkeä ennen table d'hôtea, sillä joka puolella oli
kuolemanhiljaista, sade vain läiski ja lotisi. Nukkukoot. Herra Gosch
ei nukkunut päivällä. Hän oli iloinen, jos yöllä sai vaipua pariksi
tunniksi tiedottomuuden tilaan. Hän ei ollut hyvässä voinnissa, hän
tarvitsi tätä myöhäistä ilmaparannusta vapisemista vastaan, kaikkien
jäsentensä vapisemista vastaan... kirottu juttu! Hän osasi tuskin enää
pitää totilasia käsissään, ja — piru vieköön! — hän ei voinut enää
kirjoittaa kuin hyvin harvoin, joten hän edistyi surkean hitaasti
Lope de Vegan koottujen teosten kääntämistyössä. Hän oli erittäin
masentuneella mielellä ja hänen herjauksensa olivat vailla tavallista
iloista pontevuuttaan. »Kohta sitä kupsahtaa!» sanoi hän, ja tuo näkyi
muuttuneen hänen mielilauseekseen, sillä hän toisti sitä alituiseen,
sopi tai oli sopimatta.

Entä senaattori? Mikä häntä vaivasi? Miten kauan aikoivat herrat viipyä?

Tohtori Langhals oli lähettänyt hänet tänne hermojen tähden, vastasi
Thomas Buddenbrook. Hän oli tietenkin totellut, koiranilmasta
huolimatta, sillä mitä ei tee lääkäriään peläten! Hän tunsi itsensä
todellakin vähän kurjanpuoleiseksi. He aikoivat jäädä tänne siihen asti
kunnes hän virkistyisi hiukan...

»Niin, en minäkään ole hyvässä voinnissa», sanoi Christian kateellisena
ja katkeroituneena siitä, että Thomas puhui vain itsestään, ja hän
oli juuri aikeissa puhua nyökkäävästä haamusta, spriiputelista ja
avonaisesta ikkunasta, kun hänen veljensä nousi mennäkseen huoneeseensa.

Sade ei lakannut. Se liotti maan ja tanssi hyppivinä pisaroina vedessä,
joka lounaistuulen ajamana oli paennut kauemmas. Kaikkialla oli
harmaata. Laivat kulkivat kuin varjot tai aavelaivat ohi rannan ja
katosivat sekavan näköpiirin taa.

Toisia kylpyvieraita tapasi vain aterioiden aikana. Thomas teki
sadetakkiin ja kalosseihin puettuna kävelyretkiä kaupanvälittäjä
Goschin kanssa Christianin juodessa ravintolan tarjoilijaneidin kanssa
ruotsalaista punssia.

Parina kolmena iltapäivänä, kun aurinko jaksoi pilkistää esiin, oli
table d'hôtella pari tuttavaa kaupungista, jotka mielellään poistuivat
vähäksi aikaa omaistensa parista. Nämä olivat senaattori tohtori
Gieseke, Christianin koulutoveri, ja konsuli Peter Döhlmann, joka
muuten oli huonon näköinen, sillä hän pilasi terveytensä liialla
Hunyadi-Janos-vedellä. Herrat istuutuivat sitten päällystakit yllään
ravintolan telttakaton alle, vastapäätä soittokojua, joka ei enää
ollut käytännössä, joivat kahviaan ja sulattivat viittä ruokalajiaan
katsellen ulos syksyiseen puutarhaan ja puhellen niitä näitä...

Tulijat kertoivat kaupungin uutisia. Siellä oli juuri ollut suuri
tulva, joka oli tunkeutunut moniin kellareihin ja joka oli tehnyt sen,
että alavimmissa kujissa soudettiin veneillä; sitten oli ollut muuan
tulipalo rannalla, erään vajarakennuksen palo, ja uuden senaatinjäsenen
vaali... Senaattoriksi oli valittu viime viikolla Alfred Lauritzen,
kauppahuone Stürmann & Lauritzenin, siirtomaatavara-, tukku- ja
vähittäisliikkeen toinen omistaja, eikä senaattori Buddenbrook ollut
tyytyväinen siihen. Hän istui kaulusvaippaansa kiedottuna tupakoiden
ja puuttui keskusteluun vain viimeistä asiaa kosketeltaessa, tehden
pari huomautusta. Ei hän olisi antanut herra Lauritzenille ääntään,
sanoi hän, se oli varma. Lauritzen oli läpirehellinen mies ja mainio
kauppias, epäilemättä. Mutta hän kuului keskiluokkaan, alempaan
keskiluokkaan, hänen isänsä oli vielä omakätisesti kaivanut happamia
sillejä tynnyreistä ja käärinyt ne paperiin... ja nyt oli senaattiin
siis tullut yksi vähittäiskaupan omistaja. Hänen, Thomas Buddenbrookin
isoisä oli lopettanut välinsä vanhimman poikansa kanssa siksi, että
tämä oli nainut itselleen puodin; sellaiset olivat asiat siihen aikaan.
»Mutta taso on laskemassa, senaatin arvoluokkataso on laskemassa,
senaatti kansanvaltaistuu, hyvä Gieseke, eikä se ole hyvä. Ei siinä
riitä yksinomaan kaupallinen kykeneväisyys; minun mielipiteeni mukaan
ei pitäisi lakata vaatimasta hiukan enemmän. Minusta on epämieluista
ajatella Alfred Lauritzenia suurine jalkoineen ja laivurinkasvoineen
raatihuoneen salissa... en tiedä miksi. Se on vastoin kaikkia
tyylikäsityksiä, se on sanalla sanoen mautonta.»

Mutta senaattori Gieseke oli loukkaantunut. Hänkin oli vain
pankinjohtajan poika... Ei niin, ansion tuli päästä kunniaansa. Siksi
tässä oltiin tasavaltalaisia. »Teidän ei muuten pitäisi polttaa niin
paljon, Buddenbrook, sillä sitten meri-ilma ei auta teitä yhtään.»

»Minä lopetankin juuri», sanoi Thomas Buddenbrook viskaten pois
imukkeen ja sulkien silmänsä.

Keskustelu sujui harvakseen sateen alkaessa uudestaan ja himmentäessä
koko näköalan. Johduttiin puhumaan kaupungin viimeisestä häpeäjutusta,
eräästä vekselinvaärennyksestä, jonka oli tehnyt tukkukauppias
P. Philipp Kassbaum, joka nyt istui telkien takana. Ei kiihdytty
ensinkään, nimitettiin herra Kassbaumin tekoa tuhmuudeksi,
naurahdettiin lyhyeen ja kohautettiin olkaa. Senaattori tohtori Gieseke
kertoi, että tukkukauppias muuten oli hyvällä tuulella. Uudessa
olinpaikassaan oli hän ensimmäiseksi pyytänyt pukeutumispeiliä, jota
vankilan kopissa ei ollut. »Pitäähän minulla olla peili!» oli hän
sanonut.

Ilmettään rävähdyttämättä naurahtivat herrat nenäänsä. Sigismund Gosch
tilasi rommitotia äänellä, joka ilmaisi: »Mitä hyötyä tästä kurjasta
elämästä on?»... Konsuli Döhlmann muisti viinaryyppynsä, ja Christian
oli taas ruotsalaisen punssin kimpussa, jonka senaattori Gieseke oli
tilannut itselleen ja ystävälleen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin Thomas
Buddenbrook jälleen alkoi vedellä haikuja.

Ja puhetta jatkettiin — laiskasti, halveksivasti ja epäilevän
yhtäkaikkisesti, kylläisinä ja haluttomina raskaan ruoan ja juoman
jälkeen ja sateen kiusaamina. Puheltiin kauppa-asioista, kunkin
yksityisistä kauppa-asioista; mutta tuo keskustelun aihe ei innostanut
ketään.

»Siitä ei ole paljon iloa» sanoi Thomas Buddenbrook raskaasti ja laski
päänsä väsyneesti tuolin nojaa vasten.

»Entä miten on teidän laitanne, Döhlmann?» tiedusti senaattori Gieseke
haukotellen... »Te olette tainnut antautua kokonaan paloviinan
palvelukseen, vai kuinka?»

»Mistäpä piippu savua päästäisi», vastaa konsuli. »Kurkistan pari
kertaa päivässä konttoriini. Lyhyt tukka on pian kammattu.»

»Ja huolehtiihan Strunck & Hagenström kaikesta tärkeimmästä», huomautti
kaupanvälittäjä Gosch nyreästi. Hän oli laskenut kyynärpäänsä pöydälle
kauaksi toisistaan ja nojannut ilkeän ukonpäänsä käsiään vasten.

»Lantatunkion lähellä ei tunnu toiset hajut», sanoi konsuli Döhlmann
niin tarkoituksellisen alkuperäisesti että jokaisen täytyi vaipua
murheelliseen mielentilaan, toivottoman epäilyn lamauttamana. »No, entä
te, Buddenbrook, vieläkö te puuhaatte mitä?»

»En», vastasi Christian; »en minä enää». Ja sitten hän yht'äkkiä,
ilman edelläkäyvää siirtymistä, ainoastaan vallitsevan äänettömyyden
kehoittamana ja tarpeesta syventää sitä, alkoi puhua, hattu toisella
korvallisella, Valparaison ajasta ja Johnny Thunderstormista...
Semmoisessa kuumuudessa, hah haa! Voi hyvä Jumala!... työtä? No,
sir, kuten näette, sir!» Ja hän kertoi miten he olivat puhaltaneet
tupakansavun esimiehensä silmille. Hyvä Jumala!... Hänen ilmeensä ja
liikkeensä ilmaisivat verrattoman hyvin tuota röyhkeän vaativaa ja
hyväntahtoisen holtitonta laiskuutta. Hänen veljensä ei hievahtanut.

Herra Gosch koetti viedä totilasia huulilleen, laski sen kieltään
sihauttaen takaisin pöydälle ja hinautui itse nyrkin avulla
vastahakoisen käsivarren varaan, jonka jälkeen hän uudelleen lähensi
kaidat huulensa lasin reunaan, läikytti osan pöydälle ja kulautti loput
yht'aikaa suuhunsa.

»Voi teitä ja vapisemistanne, Gosch!» sanoi Döhlmann, »teidän pitäisi
antaa asioiden mennä kuten minä. Tämä kirottu Hunyadi-Janos... Minä
keperryn, ellen juo joka päivä litraani, semmoista se on, ja jos minä
juon, keperryn vielä varmemmin. Tiedättekö, miltä tuntuu kun ei saa
kunnon päivällistä... Tarkoitan, kun se ei pysy vatsassa?...» Ja nyt
hän alkoi kertoa inhoittavan yksityiskohtaisesti voinnistaan, jota
Christian Buddenbrook kuunteli peloittavalla mielenkiinnolla nenä
kurtussa ja jonka hän palkitsi antamalla pienen tarkan kuvauksen
vasemmalla puolella olevasta »vaivastaan».

Sade oli jälleen yltynyt. Se valui rankkana kohtisuoraan alas, ja sen
toivoton, taukoamaton ropina kuului autiosta kylpylaitoksen puistosta.

»Niin, elämä on mätää», sanoi senaattori Gieseke, joka oli juonut hyvin
paljon.

»Minä en viitsi enää olla maan päällä ollenkaan», sanoi Christian.

»Pian sitä kupsahtaa!» sanoi herra Gosch.

»Tuossa tulee Fiken Dahlbeck!» sanoi senaattori Gieseke.

Mainittu henkilö oli navetan omistajatar; hän kulki maitoämpäri kädessä
herrojen ohi, hymyillen heille. Hän oli neljänkymmenen korvissa oleva,
lihava ja julkea nainen.

Senaattori Gieseke katsoi häntä palavin silmin.

»Mikä povi!» hän sanoi; ja konsuli Döhlmann säesti noita sanoja
äärettömän saastaisella sukkeluudella, josta oli se seuraus, että
herrat taas nauraa hörähtivät nenäänsä.

Sitten huudettiin tarjoilijaa.

»Minä olen juonut litrani, Schröder», sanoi Döhlmann. »Voimme vaikka
maksaakin. Kerranhan se on kuitenkin edessä... Entä te, Christian?
Vaikka Giesekehän se taitaa maksaa teidän puolestanne.»

Mutta nyt elostui senaattori Buddenbrook. Hän oli istunut
kaulusvaippaansa kääriytyneenä, kädet helmassa ja sikari suupielessä
melkein kuin seuran ulkopuolella. Hän nousi paikaltaan ja sanoi
terävästi: »Eikö sinulla ole rahaa mukanasi, Christian? Sallit kai
sitten, että minä suoritan tuon pienen erän.»

Avattiin sateenvarjot ja astuttiin ulos katoksen alta. Teki hyvää
lähteä vähän kävelemään...

— Toisinaan kävi rouva Permaneder veljeään tervehtimässä. Silloin he
kulkivat yhdessä »Mövenstein»-kiven luo tai »meritemppeliin», jossa
Tony Buddenbrook tuntemattomista syistä aina joutui innokkaaseen ja
kapinoivaan mielentilaan. Hän puhui kaikkien ihmisten vapaudesta ja
tasa-arvoisuudesta, hylkäsi empimättä valtiopäivien säätyjärjestelmän,
tuomitsi ankarasti etuoikeudet ja mielivallan ja vaati pontevasti,
että ansion oli oltava kaiken perustus. Ja sitten hän johtui puhumaan
elämästään. Hän puhui hyvin, hän hauskutti veljeään suuresti. Tuon
onnellisen olennon ei ollut tarvinnut koko elämänsä aikana salata
mitään, ei vähäisintäkään seikkaa, eikä voittaa vaieten mitään. Hän
ei ollut jättänyt ilmaisematta yhtään imartelevaa sanaa eikä yhtään
loukkausta, jonka elämä oli tuottanut hänen kohdalleen. Kaiken,
jokaisen onnen ja murheen oli hän ilmaissut arkipäiväisin, lapsellisin
sanoin, jotka riittivät täydellisesti hänen ilmaisutarpeelleen.
Hänen vatsansa ei ollut aivan terve, mutta hänen sydämensä oli kevyt
ja vapaa — hän ei itse tiennyt miten vapaa. Häntä eivät kalvaneet
mitkään kätketyt salaisuudet; ei yksikään mykkä elämys painanut
häntä. Ja siksi hänellä ei ollutkaan kantamista menneisyydessään.
Hän tiesi, että hänellä oli ollut erilaisia kovia kohtaloita,
mutta ne eivät olleet sittenkään jättäneet jälkeensä raskautta ja
väsymystä, eikä hän pohjaltaan uskonut niihin ollenkaan. Mutta kun
hän ei voinut kieltää yleisesti tunnettuja tosiseikkoja, käytti hän
niitä hyväkseen kerskuakseen niillä ja puhuakseen niistä äärettömän
vakavan näköisenä... Hän saattoi joutua vihan valtaan lausuessaan
niiden henkilöiden nimet, jotka olivat vaikuttaneet haitallisesti
hänen elämäänsä — ja luonnollisesti myös Buddenbrook-suvun elämään
— ja joiden luku vähitellen oli kasvanut kunnioitettavaksi.
»Itku-Trieschke!» hän huudahti »Grünlich! Permaneder! Tiburtius!
Weinschenk! Hagenströmit! Severin! Voi sentään, Thomas, tuota
häpeämätöntä joukkoa! Kyllä Jumala kerran on rankaiseva heitä, siihen
minä uskon!»

Kun he tulivat »Meritemppeliin», alkoi jo hämärtää; syksy oli pitkällä.
He seisoivat eräässä merenpuoleisessa, avonaisessa osastossa, joissa
haisi puulta samoin kuin uimalaitoksen kopeissa ja joiden seinät
olivat täynnä nimikirjoituksia, sydämenkuvia ja runoja. He seisoivat
rinnakkain katsellen alas kosteanvihreän jyrkänteen laitaa ja yli
kapean kivisen rantahiekan harmaanmustalle aaltoilevalle merelle.

»Valtavat aallot...» sanoi Thomas Buddenbrook. »Miten ne vyöryvät esiin
ja murtuvat toinen toisensa perästä, loppumattomina, tarkoituksettomina
ja kuolleina. Ja kuitenkin ne rauhoittavat ja lohduttavat, kuten kaikki
yksinkertainen ja välttämätön maailmassa. Olen oppinut pitämään yhä
enemmän merestä... ennen pidin vuoristosta enemmän, mutta ehkä vain
siksi, että se oli kauempana. Nyt en enää välittäisi siitä. Luulen,
että pelkäisin ja häpeäisin. Siellä on liian monipuolista, liian
oikullista ja epätasaista... jäisin varmasti alakynteen siellä. Mitähän
ihmisiä ne ovat, jotka antavat etusijan meren yksitoikkoisuudelle?
Minusta tuntuu siltä kuin ne olisivat sellaisia, jotka ovat
tuijottaneet liian kauan ja syvälle sisäisten asioiden mutkiin ja jotka
tarvitsevat ainakin yhdessä asiassa yksinkertaisuutta... Vuoristossa
täytyy osoittaa rohkeuttaan, mutta meren rannalla voi levätä hiekassa.
Minä tunnen katseen, jolla kumpaakin tervehditään. Varmat, uhmailevat,
onnelliset silmät, joista loistaa yritteliäisyys, tarmo ja elämänhalu,
katsovat kukkulalta kukkulalle. Mutta meren äärellä, joka vyöryttää
aaltojaan salaperäisellä ja herpaannuttavalla kohtaloonalistumisella,
uneksii verhottu, toivoton ja tietävä katse, joka on jossakin kerran
katsonut syvälle surullisiin totuuksiin... Terveys ja sairaus, siinä
on näiden kahden asian ero. Ihminen kiipeilee reippaasti vuoriston
louhikkojen, sakaroiden ja huippujen keskellä koetellakseen voimiaan,
joita hän ei vielä tunne. Mutta se, joka on väsynyt sisäiseen
kamppailuun, saapuu lepäämään ulkonaisen yksinkertaisuuden helmaan.»

Rouva Permaneder oli vaiti ja vaivaantunut, kuten huolettomat
ihmiset ovat seurassa, jossa joku äkkiä sanoo jotakin kaunista ja
vakavaa. Eihän sellaista puhuta! ajatteli hän katsellen kiinteästi
etäisyyteen jottei kohtaisi veljensä katsetta. Ja aivan kuin hiljaa
anteeksipyytäen, että häntä kamostutti, veti hän veljensä käsivarren
kainaloonsa.




SEITSEMÄS LUKU.


Oli tullut talvi, joulu oli ohi, oli kulumassa tammikuu vuonna 1875.
Lumi, joka peitti jalkakäytävät kovaksitallattuna, tuhkan ja hiekan
sekaisena kerrostumana, oli muodostanut molemmin puolin ajotietä
korkeita kinoksia, jotka kävivät yhä harmaammiksi, kuopallisemmiksi
ja hatarammiksi, sillä ilmassa oli lämpöasteita. Kivitys oli märkä ja
likainen, ja tummista räystäistä tippui vettä. Mutta niiden yläpuolella
levisi taivas vaaleansinisenä ja pilvettömänä, ja avaruudessa näytti
tanssivan miljardeja säkenöiviä valohiukkasia...

Kaupungin keskuksessa oli vilkasta, sillä oli lauantai ja toripäivä.
Raatihuoneen pylväikön suippokaarien alla olivat lihakauppiaiden kojut,
joissa he punnitsivat tavaroitaan verisin käsin Mutta itse torilla,
suihkukaivon ympärillä oli kalamarkkinat. Siellä istui lihavia vaimoja
kädet karvavieruisissa puuhkissa ja jalat hiilipatojen ääressä,
vartioiden kylmänliukasta saalistaan ja kutsuen ympäri liikuskelevia
keittäjättäriä ja talonrouvia levein puheenparsin ostoon. Ei ollut
petoksen pelkoa. Saattoi olla varma tavaran tuoreudesta, sillä kalat
elivät melkein kaikki, nuo lihavat, voimakkaat kalat... Toisilla
oli hyvät päivät. Ne uiskentelivat, tosin ahtaudessa, mutta iloisin
mielin vesisangoissa tarvitsematta kärsiä minkäänlaista hätää.
Mutta toiset lojuivat hirveästi pullottavin silmin ja haukkovin
kiduksin sitkeähenkisinä ja kituen laudallaan, pieksäen kovasti ja
epätoivoisesti pyrstöllään, kunnes ne vihdoin napautettiin laudan
laitaan ja verinen veitsi viilsi auki niiden kurkun. Pitkät ja paksut
ankeriaat kiemurtelivat ja kääntyilivät mitä oudoimpiin mutkiin.
Syvissä soikoissa vongerteli mustanaan Itämeren krapuja. Välistä
vetäytyi joku voimakas kampela kouristuksenomaisesti kokoon ja ponnahti
mielettömässä pelossaan kauas laudalta liukkaalle, totkujen tahraamalle
levitykselle, niin että omistajattaren täytyi juosta sen perästä
ja tuoda se ankarasti nuhdellen ja velvollisuudentuntoa teroittaen
takaisin paikalleen...

Breitestrassella oli päivällisaikaan erittäin vilkasta. Koululapset
tulivat reppu selässään katua pitkin, täyttivät ilman naurullaan ja
lavertelullaan ja nakkelivat toisiaan puolisulaan lumeen. Nuoret,
hyviin perheisiin kuuluvat konttorioppilaat kulkivat arvonsa
tuntien torin ohi tanskalaisiin merimieslakkeihin tai hienoihin
englantilaiskuosisiin vaatteisiin puettuina, ylpeinä siitä, että
olivat päättäneet realikoulukurssin. Vakiintuneet, harmaapartaiset ja
mitä arvossapidetyimmät porvarit kulkivat katua pitkin järkkymätön
kansallis-vapaamielinen ilme kasvoillaan, kopautellen kävelykeppiään
katuun ja katsellen tarkkaavasti raatihuoneen lasitiilipäätyä kohti,
jonka portaille oli asetettu kaksi vartiaa. Sillä senaatti oli koolla.
Jalkaväkeen kuuluvat sotilasvahdit kulkivat viittoihinsa kietoutuneina,
kivääri olalla, kylmäverisesti, määrättyä alaa edestakaisin likaisessa
sohjussa. He kohtasivat toisensa puolitiessä, katsoivat toisiinsa,
vaihtoivat pari sanaa ja jatkoivat taas kulkuaan toistensa ohi. Kun
joku upseeri sattui kohdalle kaulus ylöskäännettynä ja molemmat kädet
taskuissa, seuraten jonkun pikku mamsselin jälkiä ja antaen samalla
rikkaiden talojen nuorten neitien ihailla heitä, asettuivat sotamiehet
kumpikin vahtikoppinsa eteen, vilkaisivat hätäisesti asuaan ja
tekivät kunniaa... Kesti vielä kauan ennenkuin he saisivat tervehtiä
senaattoreita näiden tullessa ulos. Istuntoa oli kestänyt vasta
kolmeneljännes tuntia. Kai tässä ennen sen loppumista ehtisi tapahtua
vaihtokin...

Mutta silloin, yht'äkkiä, kuuli toinen sotilaista lyhyen, hiljaisen
kuiskauksen rakennuksen sisältä; samassa vilahti pylväikössä
raatihuoneenvahtimestari Uhlefeldtin tulipunainen hännystakki, ja tämä
ilmestyi esiin sanomattoman touhukkaana kolmikolkkahattu päässä ja
koristemiekka sivulla, sanoi hiljaa »huomio!» ja vetäytyi takaisin.
Samassa kuului kaikuvasta käytävästä jo läheneviä askeleita...

Jalkaväkisotilaat asettuivat asentoon, löivät kantapäänsä yhteen,
pullistivat rintaansa, veivät kiväärin jalalle ja tekivät kunniaa
parilla täsmällisellä otteella. Heidän välitseen astui kutakuinkin
nopeasti, silinteri koholla, keskipituinen herra, joka oli vetänyt
toisen kulmansa ylös ja jonka pitkät, suipot viikset ulottuivat kauas
ohi kalpeiden poskien. Senaattori Buddenbrook lähti tänään paljon ennen
istunnon loppua raatihuoneelta.

Hän kääntyi oikealle eikä siis kotiaan kohden. Täsmällisenä,
moitteettoman hienona ja siistinä kulki hän eteenpäin hiukan
hypähtelevine askeleineen, ollen kaiken aikaa pakotettu tervehtimään
joka suunnalle. Hänellä oli kädessään valkoiset hansikkaat ja hänen
hopeakoukkuinen keppinsä oli pistetty vasempaan kainaloon. Hänen leveän
turkinkauluksensa yläpuolelta näkyi valkoinen hännystakin kravatti.
Mutta hänen huolellisesti hoidetut kasvonsa olivat valvoneen näköiset.
Monet huomasivat ohikulkiessa, että hänen tulehtuneissa silmissään
oli kyyneleitä ja että hän oli puristanut huulensa yhteen aivan
erikoisella, varovaisella ja vääntyneellä tavalla. Usein hän nieli
aivan kuin hänen suunsa olisi täyttynyt jollakin nesteellä. Ja poskien
ja ohimoiden liikkeistä näkyi, että hän oli purrut yhteen hampaansa.

»Mitäs nyt, Buddenbrook, sinä karkaat istunnosta! Onpas se uutta!»
sanoi Mühlstrassen kulmassa hänen vieressään joku, jota hän ei ollut
huomannut. Se oli Stephan Kistenmaker, hänen ystävänsä ja ihailijansa,
joka yleisissä asioissa omaksui kaikki hänen mielipiteensä. Hänellä oli
pyöreäksileikattu, harmahtava täysiparta, tavattoman paksut kulmakarvat
ja pitkä, punainen nenä. Hän oli pari vuotta sitten, ansaittuaan aika
määrän rahaa, lopettanut viiniliikkeensä, jota nyt hoiti hänen veljensä
Eduard omissa nimissään. Siitä alkaen oli hän elänyt koroillaan. Mutta
koska hän hiukan häpesi nykyistä toimettomuuttaan, oli hänellä aina
olevinaan kauhean kiire.

»Kauhean kiire. Minusta tulee pian loppu!» sanoi hän sivellen harmaata,
käherrysraudalla kiharoitua tukkaansa. »Mutta mitä varten ihminen olisi
muutenkaan olemassa?» Hän saattoi seista tuntimääriä pörssissä, ilman
että hänellä oli siellä mitään tekemistä. Hänellä oli monta joutavaa
virkaa. Viimeksi oli hän hommannut itsensä kaupungin kylpylaitoksen
johtajaksi. Hän hääri vilkkaasti valamiehenä, kaupanvälittäjänä,
testamentintoimeenpanijana pyyhkien hikeä otsaltaan...

»Onhan nyt istunto, Buddenbrook», sanoi hän uudelleen, »ja sinä olet
kävelyllä.»

»Sinähän siinä olet», sanoi senaattori hiljaa, liikuttaen vaikeasti
huuliaan... Menee minuutteja, etten voi nähdä mitään. Minulla on
hirveät tuskat.»

»Tuskat? Missä?»

»Hampaassa. Jo eilisestä asti. En ole ummistanut silmääni koko yönä...
En ole vielä käynyt lääkärillä, sillä minulla oli aamulla tekemistä
konttorissani enkä tahtonut olla poissa istunnosta. Mutta lopulta en
sittenkään jaksanut kestää kauemmin ja nyt olen matkalla Brechtin
luo...»

»Mikä hammas se on?»

»Täällä alhaalla vasemmalla... Poskihammas... Siinä on tietysti kolo...
Se on sietämätöntä... Hyvästi, Kistenmaker! Ymmärräthän, minulla on
kiire...»

»Luuletko, ettei minulla ole kiire? Hirveästi, hirveästi hommaa...
Hyvästi! Ja hyvää vointia! Anna vetää se pois! Aina heti pois, se on
parasta...»

Thomas Buddenbrook kulki eteenpäin purren hampaansa yhteen, vaikka se
vain pahensi asiaa. Siinä tuntui viiltävä, polttava, kolottava tuska,
ilkeänlaatuinen särky, joka oli levinnyt kipeästä poskihampaasta koko
vasempaan leukaluuhun. Sitä jomotti kuin takoen, ja se sai kuumeisen
punan nousemaan hänen kasvoilleen ja kyynelten silmiin. Uneton yö
oli tehnyt hirveän pahaa hänen hermoilleen. Hänen oli juuri äsken
puhuessaan täytynyt ponnistaa kaikki voimansa, ettei hänen äänensä
olisi sortunut itkuun.

Mühlstrassella astui hän keltaisenruskealla öljymaalilla maalattuun
taloon, jonka oveen kiinnitetyssä messinkilaatassa seisoi
»Hammaslääkäri Brecht». Hän ei nähnyt palvelustyttöä, joka avasi oven.
Eteisessä tuntui pihvin ja kukkakaalin lemu. Sitten hän yht'äkkiä tunsi
ympärillään odotushuoneen kirpeän hajun, jonne hänet oli johdettu.
»Istukaa, olkaa hyvä... hetkinen, olkaa hyvä!» huusi vanhan naisen
ääni. Se oli Josephus, joka istui huoneen perällä kiiltävässä häkissään
ja katsoi häneen pienin, terävin silmin kierosti ja salakavalasti.

Senaattori sijoittui pyöreän pöydän ääreen, ja koetti etsiä »Fliegende
Blätterin» sukkeluuksista lievitystä tilaansa, mutta työnsi sitten
kirjan inhoten luotaan, painoi keppinsä hopeakoukun poskeaan vasten,
sulki polttavat silmänsä ja voihkaisi. Huoneessa oli aivan hiljaista,
Josephus pureskeli vain jotakin narskutellen häkissään.

Herra Brechtin velvollisuus oli antaa odottaa itseään hiukan, vaikka
hän olisi ollut toimetonkin.

Thomas Buddenbrook nousi äkisti ja kaatoi erään pikku pöydän luona
olevasta karahvista lasillisen vettä, jonka hän nielaisi ja joka haisi
ja maistoi kloroformille. Sitten hän aukaisi eteisen oven ja huusi
kärsimättömällä äänellä, että ellei herra Brechtillä ollut kovin
tähdellistä estettä, pyytäisi hän hiukan kiirehtimään, sillä hänen
hammastaan särki.

Heti tämän jälkeen ilmestyi hammaslääkärin harmahtava poskiparta,
kyömynenä ja paljas otsa vastaanottohuoneen ovelle. »Olkaa hyvä»,
hän sanoi »Olkaa hyvä», kirkui Josephus. Senaattori seurasi kutsua
nauramatta. Vaikea tapaus! ajatteli tohtori Brecht kalveten...

He kulkivat kiireesti valoisan huoneen läpi isoa kääntötuolia kohden,
jossa oli pehmeä päänalus ja vihreällä sametilla päällystetyt käsinojat
ja joka sijaitsi ikkunan alla. Istuessaan selitti Thomas Buddenbrook
lyhyesti mistä oli kysymys, laski päänsä taapäin ja sulki silmänsä.

Herra Brecht asetteli tuolia ja alkoi sitten tutkia hammasta pienellä
peilillä ja rautapuikolla. Hänen kätensä haisi mantelisaippualle ja
hänen hengityksensä pihville ja kukkakaalille.

»Meidän täytyy vetää se pois», sanoi hän tuokion kuluttua kalveten yhä
enemmän.

»Vetäkää vaan», sanoi senaattori sulkien luomensa vielä tiukemmin.

Nyt syntyi äänettömyys. Herra Brecht puuhasi jotakin kaapin luona ja
etsi esiin kojeita. Sitten hän lähestyi uudestaan potilastaan.

»Minä pensselöin ensin vähän», sanoi hän. Ja samassa ryhtyi hän
toimeen, voidellen hammaslihaa huolellisesti väkevähajuisella aineella.
Sitten hän pyysi hiljaa ja sydämellisesti potilastaan pysymään hiljaa
ja aukaisemaan suunsa hyvin auki sekä aloitti tehtävänsä.

Thomas Buddenbrook rutisti molemmin käsin samettikäsinojaa. Hän tunsi
tuskin ollenkaan pihtien asettamista, huomasi sitten vasta, suunsa
sisältä kuuluvasta ritinästä ja lisääntyvästä, yhä julmemmaksi käyvästä
paineesta, joka tuntui koko hänen päässään, että asia oli hyvällä
alulla. Jumalan kiitos! ajatteli hän. Nyt on vaan annettava sen jatkua.
Kipu on kasvava hirmuiseksi, äärettömäksi, kunnes tulee loppukouraus,
kamala, järjetön, murskaava, epäinhimillinen tuska, joka repii koko
aivot kappaleiksi... Sitten se on ohi; täytyy siis odottaa.

Sitä kesti kolme tai neljä sekuntia. Herra Brechtin vavahteleva
voimanponnistus tuntui myös Thomas Buddenbrookin ruumiissa, hän tunsi
kohoavansa istuimelta ja kuuli pienen uikahduksen hammaslääkärin
kurkusta... Äkkiä tuli kamala tempaus, järistys, hän luuli niskan
taittuvan; ja sitä seurasi lyhyt rätinä ja rasahdus. Hän avasi
nopeasti silmänsä... Paine oli poissa, mutta hänen päässään jyrisi,
tulehtuneessa ja raadellussa leuassa tuntui vihlova, julma polte,
ja hän tunsi selvästi, ettei tämä ollut asian oikea ratkaisu, vaan
ennenaikainen tapaus, joka vain pahensi asiaa... Herra Brecht oli
astunut taapäin. Hän nojasi koneistokaappia vastaan, oli kalpea kuin
kuolema ja sanoi: »Juuret... Johan minä sen arvasin.»

Thomas Buddenbrook sylki vähän verta siniseen kuppiin, joka oli
hänen vieressään, sillä hammasliha oli revennyt. Sitten kysyi hän
puolitiedottomasti: »Mitä te sanotte juurista?»

»Juuret jäivät sinne, herra senaattori... Pelkäsin jo sitä... Hammas on
hyvin pilaantunut... Mutta minun velvollisuuteni oli yrittää...»

»Mitä nyt?»

»Jättäkää kaikki minun huolekseni, herra senaattori...»

»Mitä nyt tapahtuu?»

»Juuret täytyy ottaa pois. Vipukoneen avulla... Niitä on neljä...»

»Neljä? Täytyy siis vetää neljä eri kertaa?»

»Valitettavasti.»

»Tämä riittää täksi päiväksi!» sanoi senaattori aikoen nousta, mutta
jäi sitten kuitenkin istumaan painaen päänsä alas.

»Hyvä herra, teidän ei tule vaatia yliluonnollista», hän sanoi. »Minä
en ole parhaimmissa voimissa... Täksi kertaa olen kestänyt tarpeeksi...
Tahdotteko olla hyvä ja aukaista ikkunan silmänräpäykseksi.»

Herra Brecht teki sen ja vastasi sitten: »Suostun aivan mielelläni
siihen, että tulette huomenna tai ylihuomenna uudestaan johonkin aikaan
ja että siirrämme loput siihen. Tunnustan, että itsekin... Sallitteko,
että toimitan vielä huuhtelun ja pensselöimisen, lievittääkseni tuskaa
toistaiseksi...»

Hän toimitti huuhtelun ja pensselöimisen, ja sen jälkeen lähti
senaattori pois, lumivalkeaksi valahtaneen herra Brechtin koettaessa
viimeisine voimineen kohauttaa säälivästi olkaansa.

»Hetkinen... olkaa hyvä!» huusi Josephus heidän astuessaan odotussalin
läpi, ja se huusi sen uudelleen Thomas Buddenbrookin jo laskeutuessa
portaita alas.

Vipukoneen avulla... niin, se oli tapahtuva huomenna. Mitä nyt? Kotiin
lepäämään, koettamaan nukkua. Varsinainen hermosärky tuntui lauhtuneen;
hänen suussaan tuntui vain epäselvä, vaikea polte. Kotiin siis... Hän
kulki hitaasti katuja pitkin, tervehtien ja vastaten tervehdyksiin
koneellisesti, miettivin, epävarmoin silmin aivan kuin pohtien miltä
hänestä oikeastaan tuntui.

Hän saapui Fischergrubelle ja alkoi astua vasenta jalkakäytävää pitkin.
Kaksikymmentä askelta kuljettuaan hän tunsi pahoinvointia. Minä menen
toiselle puolen katua ja juon pienen viinaryypyn anniskeluliikkeessä,
hän ajatteli ja astui kadulle. Kun hän oli saapunut jotakuinkin
keskiväliin tapahtui seuraavaa. Hänestä tuntui aivan siltä kuin
joku olisi tarttunut hänen aivoihinsa ja alkanut pyörittää niitä
vastustamattomalla voimalla ja yhä lisääntyvällä, hirvittävästi
lisääntyvällä nopeudella ensin suurissa ympyröissä, sitten pienemmissä
ja yhä pienemmissä, kunnes se murskasi ne suunnattomalla, raa'alla
ja armottomalla voimalla noiden ympyröiden kivikovaa keskipistettä
vasten... Hän teki puolikäännöksen ja kaatui kädet levällään suulleen
märälle kivitykselle.

Koska katu oli hyvin jyrkkä, oli hänen yläruumiinsa sangen paljon
korkeammalla kuin jalat. Hän oli kaatunut kasvoilleen, joiden alle heti
alkoi muodostua verilammikko. Hänen hattunsa vieri kappaleen matkaa
alemma. Hänen turkissaan oli loka- ja lumitahroja. Hänen valkoisiin
hansikkaisiin puetut kätensä olivat kuralätäkössä.

Siinä hän makasi ja siihen hän jäi makaamaan, kunnes pari
kaupunkilaista sattui kohdalle ja käänsi hänet toisinpäin.




KAHDEKSAS LUKU.


Rouva Permaneder tuli pääportaita ylös kannattaen helmojaan toisella
kädellä ja painaen toisella suurta ruskeata puuhkaansa poskeaan vasten.
Hän syöksyi puolijuoksua eteenpäin, kapottihattu huolimattomasti
päähän nakattuna, posket hohtaen; eikä hänen eteenpäintyöntyvässä
ylähuulessaan ollut yhtään hikipisaraa. Vaikka ei näkynyt ketään,
mutisi hän lakkaamatta rientäessään eteenpäin, ja hänen mutinastaan
erottui silloin tällöin joku sana, jolle pelko antoi kuuluvan muodon...
»Ei se ole mitään...» hän sanoi. »Ei se merkitse mitään... Hyvä Jumala
ei voi tahtoa sellaista... Hän tietää mitä tekee; siihen minä uskon...
Se ei varmastikaan ole sen vaarallisempaa... Voi, Herra Jumala,
totisesti minä tahdon rukoilla sinua...» Hän höpisi peloissaan mitä
sattui, ryntäsi toiseen kerrokseen ja sitten yli käytävän...

Etuhuoneen ovi oli avoinna, ja sieltä tuli hänen kälynsä häntä vastaan.

Gerda Buddenbrookin kauniit valkoiset kasvot olivat vääntyneet
kauhun ja inhon irveeseen, hänen lähekkäin olevat, ruskeat, sinisten
varjojen ympäröimät silmänsä räpyttivät ja niiden katse oli vihainen,
hämmentynyt ja iljetyksen täyttämä. Nähdessään rouva Permanederin
levitti hän käsivartensa ja syleili tätä kätkien päänsä tämän olkapäätä
vasten.

»Gerda, Gerda, mitä se on?» huusi rouva Permaneder. »Mitä on
tapahtunut?... Mitä tämä merkitsee!... Minulle sanottiin hänen
langenneen? Tiedoton?... Miten hän voi?... Eihän hyvä Jumala saata
tahtoa pahinta... Sano jo toki, ole laupias...»

Mutta hän ei saanut heti vastausta, tunsi vain miten Gerdan koko olemus
vääntelehti kauhun vallassa. Sitten hän kuuli olkapäänsä kohdalta
ääntä...

»Ja minkä näköinen hän oli», ymmärsi hän, »kun he toivat hänet
tänne! Koko elämänsä aikana ei hän sallinut vaatteissaan yhtään
tomuhiukkasta... On kohtalon ivaa, että loppu saattaa tulla siten...!»

He kuulivat hiljaista liikettä. Pukeutumishuoneen ovi oli avautunut,
ja Ida Jungmann seisoi kynnyksellä valkoinen esiliina edessään, vatia
kantaen. Hänen silmänsä olivat itkettyneet. Kun hän huomasi rouva
Permanederin, astui hän taapäin maahan katsoen antaakseen tietä. Hänen
ryppyinen poskensa vapisi.

Pitkät, kukikkaat ikkunaverhot häilähtivät vedossa, kun Tony kälynsä
seuraamana astui makuuhuoneeseen. Karboolin, eetterin ja muiden
lääkkeiden haju lemahti heitä vastaan. Leveässä mahonkisängyssä,
punaisen peitteen alla makasi Thomas Buddenbrook riisuttuna, kudottuun
yöpaitaan puettuna selällään. Hänen raollaan olevat silmänsä olivat
murtuneet ja vääntyneet, huulet liikkuivat lallattaen pörrööntyneiden
viiksien alla ja hänen kurkustaan kuului tavantakaa kurahtelevia ääniä.
Nuori tohtori Langhals kumartui hänen ylitseen, otti verisen hauteen
hänen kasvoiltaan ja kastoi uuden kulhoon, joka oli yöpöydällä. Sitten
hän kuunteli sairaan rintaa ja koetteli valtimoa... Sängyn jalkopäässä
istui pikku Johann, pyöritti merimiessolmuaan ja kuunteli miettivän
näköisenä isänsä ääntelyitä. Likaantuneet vaatteet olivat jossakin
tuolilla.

Rouva Permaneder kyykistyi vuoteen viereen, tarttui veljensä käteen,
joka oli raskas ja kylmä, ja tuijotti tämän kasvoihin... Hän alkoi
tajuta, että tiesipä hyvä Jumala tai ei mitä teki, hän sittenkin tahtoi
»pahinta».

»Tom», vaikeroi hän. »Etkö tunne minua? Mikä sinun on? Jätätkö meidät?
Ethän jätä meitä?! Voi, se ei voi olla mahdollista...!»

Ei seurannut mitään, jonka olisi voinut käsittää vastaukseksi. Tony
katsoi apua anoen tohtori Langhalsiin. Tämä seisoi siinä kauniit silmät
alasluotuina, ja hän ilmaisi kasvoillaan, ei aivan itserakkaudetta,
hyvän Jumalan tahdon...

Ida Jungmann tuli taas sisään auttamaan, jos oli jotakin auttamista.
Vanha tohtori Grabow tuli omassa persoonassaan loukkaantunutta
katsomaan, puristi jokaisen kättä pitkät kasvot lempeän näköisinä,
tarkasti päätään pudistaen sairasta ja teki juuri samoin kuin tohtori
Langhals vähää ennen oli tehnyt... Tieto tapahtumasta oli levinnyt
tuulen nopeudella kaupungille. Vähänväliä soi alaoven kello ja
makuuhuoneeseen tunki senaattorin vointia koskevia kysymyksiä. Se oli
muuttumaton, muuttumaton... jokainen sai saman vastauksen.

Molemmat lääkärit olivat sitä mieltä, että yöksi oli joka tapauksessa
hankittava laupeudensisar. Lähetettiin noutamaan sisar Leandraa, ja
tämä tuli. Hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmettelyn tai
kauhun ilmettä, kun hän astui sisään. Hän laski vain nytkin hiljaa
nahkalaukkunsa, päähineensä ja kaapunsa syrjään ja ryhtyi hiljaisin,
ystävällisin liikkein työhönsä.

Pikku Johann istui paikallaan tunti tunnin jälkeen, katseli kaikkea
ja kuunteli isänsä kurkusta tulevia kurahtelevia ääniä. Hänen
olisi oikeastaan pitänyt mennä laskento-yksityistunnilleen, mutta
hän ymmärsi, että nämä olivat sellaisia tapauksia, joiden edessä
kampalankatakkien täytyi vaieta. Läksyjenlukuakin hän muisti vain
silmänräpäyksen pilkallisesti... Kun rouva Permaneder pari kertaa
tuli hänen luokseen ja painoi hänet rintaansa vasten, vuodatti hän
kyyneleitä; mutta muuten katsoi hän ympärilleen kuivin silmin,
luotaantyöntävän ja miettivän näköisenä, hengitti säännöttömästi ja
varoen kuin olisi hän pelännyt tuntevansa tuon vieraan ja samalla niin
tutun hajun...

Kellon lähestyessä neljää teki rouva Permaneder päätöksen. Hän pyysi
tohtori Langhalsin seuraamaan häntä viereiseen huoneeseen, vei
käsivarret ristiin rinnalleen, kohotti päänsä takakenoon ja painoi
leukansa alas.

»Herra tohtori», hän sanoi, »eräs asia on teidän vallassanne; pyydän,
että tekisitte sen! Sanokaa minulle totuus! Minä olen elämän koettelema
nainen. Olen oppinut katsomaan totuutta silmiin, uskokaa minua... Onko
veljeni elävä huomiseen? Puhukaa suoraan!»

Tohtori Langhals käänsi pois kauniit silmänsä, katsoi kynsiään ja puhui
ihmisen voimattomuudesta ja kykenemättömyydestä arvaamaan, oliko herra
senaattori elävä yli yön vai kutsuttaisiinko hänet pois seuraavassa
silmänräpäyksessä...

»Sitten minä tiedän mitä teen», hän sanoi, lähti ulos ja lähetti
hakemaan pastori Pringsheimiä.

Osittaiseen virkapukuun puettuna, ilman kaularöyhystä, mutta pitkä
kauhtana yllään tuli tämä huoneeseen, loi kylmän katseen sisar
Leandraan ja istuutui tuolille vuoteen viereen, joka oli työnnetty
hänelle. Hän pyysi sairasta tuntemaan hänet ja kuuntelemaan hiukan
mitä hän sanoisi; mutta kun tuo pyyntö jäi tuloksettomaksi, kääntyi
hän suoraan Jumalan puoleen, puhutteli häntä frankkilaismurteisella
saksankielellä ja muunteli ääntään, milloin alentaen sen matalaksi ja
synkän intoilevaksi, milloin koroittaen sen lempeään kirkastukseen,
kasvonilmeiden muuttuessa aina sitä mukaa... Hänen pyöräyttäessään
r-äännettä oudon paksulla tavalla kitalaessaan arveli pikku Johann
hänen juuri juoneen kahvia voisämpylöiden kera.

Pastori Pringsheim sanoi, ettei hän eivätkä nämä muut läsnäolevat
henkilöt enää rukoilleet tämän kalliin uskonveljen henkiinjäämistä,
sillä he ymmärsivät Herran pyhän tahdon olevan ottaa hänet luokseen,
vaan he rukoilivat hänelle vain autuaallista loppua... Sitten hän luki
vielä vaikuttavalla tavalla kaksi tapaukseen soveltuvaa rukousta ja
nousi. Hän puristi Gerda Buddenbrookin ja rouva Permanederin kättä,
otti pikku Johannin pään käsiensä väliin ja katsoi minuutin verran
surusta ja hellyydestä väristen hänen alasluotuja luomiaan, kumarsi
neiti Jungmannille, loi uudelleen kylmän katseen sisar Leandraan ja
poistui.

Tohtori Langhalsin palatessa kotoaan, jonne hän oli pistäytynyt
vähäksi aikaa, oli kaikki aivan ennallaan. Hän neuvotteli vain lyhyeen
hoitajattaren kanssa ja poistui taas. Myöskin tohtori Grabow kävi vielä
kerran kysymässä sairaan vointia ja katsoi sitten lempeästi sivulle.
Thomas Buddenbrookin silmät olivat yhä murtuneet, hänen huulensa
lallattivat ja hänen kurkustaan kuului edelleen kurahtelevia ääniä.
Hämärä laskeutui. Ulkona näkyi kalpea iltarusko, ja sen valo lankesi
ikkunasta likaantuneille vaatekappaleille, jotka olivat jossakin
tuolilla.

Kello viisi ryhtyi rouva Permaneder ajattelemattomaan tekoon. Istuen
vastapäätä kälyään vuoteen laidalla alkoi hän yhtäkkiä sanella
kurkkuäänellään hyvin kovasti ja ristissä käsin erästä virttä...
»Lopeta, Herra, tuskansa», hän lausui kaikkien kuunnellessa häntä
hiiskahtamatta, — lopeta, Herra, tuskansa; ja vahvista myös jalkansa;
niin kuolemahan mennen... » Mutta hän rukoili niin sydämensä pohjasta,
että hän koko ajan vain ajatteli niitä sanoja, joita parastaikaa
lausui, muistamatta, ettei hän osannut ollenkaan loppua, vaan sai
pysähtyä surkeasti kolmannen säkeen jälkeen. Hän teki sen, keskeytti
rukouksensa koroitetulla äänellä ja korvasi lopun sitä suuremmalla
ryhdin arvokkuudella. Jokainen huoneessa-olijoista oli odottanut loppua
ja vetäytynyt hämillään itseensä. Pikku Johann rykäisi niin kovasti,
että se kuului kuin voihkaisulta. Sen jälkeen ei huoneessa kuulunut
muuta kuin Thomas Buddenbrookin kuolemaa ennustavat kurahtelut.

Tuntui vapauttavalta, kun sisätyttö ilmoitti viereiseen huoneeseen
kannetun hiukan ruokaa. Mutta juuri kun oli alettu nauttia vähän
lientä Gerdan makuukamarissa, ilmestyi sisar Leandra ovelle viitaten
ystävällisesti.

Senaattori kuoli. Hän henkäisi pari kolme kertaa hiljaa, vaikeni ja
lakkasi liikuttamasta huuliaan. Siinä oli koko muutos; hänen silmänsä
olivat jo sitä ennen olleet kuolleet.

Tohtori Langhals, joka saapui muutaman minuutin perästä paikalle,
asetti mustan kuulotorvensa sairaan rinnalle, kuunteli kauan ja lausui
tunnontarkan harkinnan jälkeen: »Hän on kuollut.»

Ja sisar Leandra sulki hellävaroen kuolleen silmäluomet kalpean,
lempeän kätensä nimettömällä sormella.

Silloin viskautui rouva Permaneder polvilleen vuoteen ääreen, painoi
kasvonsa peitteeseen ja itki ääneen, antautui hillittömästi, mitään
salaamatta tuon virkistävän tunteenpurkauksen valtaan, joka oli hänen
onnellisen luontonsa käytettävissä... Kasvot likomärkinä, mutta
vahvistuneena, keventyneenä ja täydellisessä sielullisessa tasapainossa
nousi hän maasta ja ryhtyi heti ajattelemaan kuolemanilmoituksia, jotka
oli viipymättä toimitettava eri tahoille — suunnaton määrä hienosti
painettuja surukirjeitä...

Christian tuli näkyviin. Hänen laitansa oli siten, että hän oli saanut
tiedon senaattorin kaatumisesta klubiin, josta hän oli paikalla
poistunut. Mutta peläten näkevänsä jotakin kauheata oli hän ensin
tehnyt laajan kävelyn Burgtor'in ulkopuolelle, niin ettei kukaan ollut
löytänyt häntä. Nyt hän sitten tuli ja kuuli jo alhaalla veljensä
kuolleen.

»Eihän se saata olla mahdollista!» sanoi hän nousten ontuen ja silmät
harhaillen portaita ylös.

Sitten hän seisoi sisarensa ja kälynsä välissä kuolinvuoteen ääressä,
seisoi siinä paljaine päälakineen, sisäänvajonneine poskineen,
riippuvine viiksineen, suunnattomine, luisevine nenineen ja väärine
laihoine säärineen; seisoi hiukan alakuloisena, hiukan kysyvän
näköisenä, ja hänen pienet, syvällä olevat silmänsä katsoivat
veljen kasvoja, jotka näyttivät niin äänettömiltä, kylmiltä ja
luoksepääsemättömiltä. Thomaksen suupielet olivat vetäytyneet alas
miltei pilkallisen näköisinä. Veli, jonka Christian oli väittänyt
olevan itkemättä hänen kuollessaan, makasikin nyt itse siinä,
oli kuollut muitta mutkitta, sanaakaan sanomatta, vetäytynyt
ylhäisesti äänettömyyteen ja jättänyt toisen säälimättömästi häpeän
valtaan, kuten niin monasti elämässä! Oliko hän tehnyt oikein vai
väärin kohdellessaan Christianin kärsimyksiä, hänen »vaivaansa»,
nyökkäävää miehenhaamua, spriiputelia ja avonaista ikkunaa vain
kylmällä ylenkatseella? Tuo kysymys oli turha, sillä kuolema oli
nyt itsepäisessä ja arvaamattomassa puolueellisuudessaan valinnut
hänet, tehnyt hänet syytteiden saavuttamattomaksi, ottanut hänet
hoiviinsa ja holhoukseensa, tehnyt hänet kunnianarvoiseksi ja
korottanut hänet käskijävallallaan ihmisten aran mielenkiinnon
kohteeksi — samalla kuin se hylkäsi halveksuen Christianin ja oli
virittävä ilkkuen hänen eteensä vielä kymmenet kiusat ja häpeät.
Milloinkaan ei Thomas Buddenbrook ollut tehnyt veljeensä niin valtavaa
vaikutusta kuin tällä hetkellä. Menestys on mahtava voima. Toisten
kunnioituksen kärsimyksiämme kohtaan herättää yksin kuolema; se tekee
vähäpätöisimmänkin niistä kunnianarvoiseksi. Sinun puolellasi on
nyt oikeus, minä taivun, ajatteli Christian; ja äkkiä taivutti hän
kömpelösti toisen polvensa ja laskeutui sille sekä suuteli peitteellä
lepäävää kylmää kättä. Sitten hän nousi ja alkoi kulkea edestakaisin
silmien harhaillessa ympäri huonetta.

Saapui sitten muitakin surunvalittelijoita, vanhat Krögerit,
Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja vanha herra Marcus.
Klothilde-parkakin tuli taloon, seisoi laihana ja tuhkanharmaana
vuoteen ääressä ja risti tylsän näköisenä kudotuilla käsineillä
peitetyt kätensä. »Älkää luulko, Tony ja Gerda», sanoi hän äärettömän
hitaasti ja valittavasti, »että minulla on kylmä sydän, kun en itke.
Minulla ei ole enää kyyneleitä... » Ja jokainen uskoi nuo sanat hänen
seisoessaan siinä niin toivottoman värittömänä ja kuivettuneena...

Viimein poistuivat kaikki erään vaimoihmisen tieltä, erään
epämiellyttävän vanhan olion tieltä, jolla oli väkättävä, hampaaton suu
ja joka oli tullut pesemään ja pukemaan ruumista sisar Leandran kanssa.

       *       *       *       *       *

Vielä myöhään illalla istuivat arkihuoneessa Gerda Buddenbrook, rouva
Permaneder, Christian ja pikku Johann suuren kaasulampun alla pyöreän
keskipöydän ympärillä uutterassa toiminnassa, oli saatava kokoon
luettelo henkilöistä, joille täytyi lähettää kuolemanilmoitus, sekä
varustettava kirjekuoret osoitteilla. Kaikkien kynät rapisivat. Silloin
tällöin muisti joku taas uuden nimen ja merkitsi sen luetteloon...
Hannonkin täytyi olla avullisena, sillä hänellä oli hyvä käsiala, ja
aika oli täpärällä.

Talossa ja kadulla oli hiljaista. Harvoin vain kajahtivat jonkun
kulkijan askeleet. Kaasulamppu puhahteli, joku mutisi nimen, paperi
rapisi. Välistä yhtyivät kaikkien katseet hetkeksi tapahtunutta
muistellen.

Rouva Permanederin kynä liikkui vauhdikkaasti. Mutta joka viides
minuutti, aivan kuin kellon mukaan laskettuna, pani hän kynän
kädestään, kohotti yhteenliitetyt kätensä suunsa tasalle ja puhkesi
valitukseen. »Minä en käsitä sitä!» huusi hän osoittaen sillä, että
hän vähitellen rupesi käsittämään, mitä oikein oli tapahtunut. »Nyt on
siis kaikki lopussa!» huusi hän aivan odottamatta viiltävän epätoivon
vallassa ja kiersi itkien käsivartensa kälynsä kaulaan, minkä jälkeen
hän taas vahvistuneena jatkoi puuhaansa.

Christian oli samassa tilassa kuin Klothilde-parka. Hän ei ollut
vuodattanut vielä ainoatakaan kyyneltä ja häpesi sitä hiukan.
Nolouden tunne oli hänessä voimakkaampi kuin mikään muu. Sitäpaitsi
oli ainainen askartelu omien mielentilojen ja omituisuuksien kanssa
tylsyttänyt ja kuluttanut häntä. Hän oikaisi itsensä väliin, pyyhkäisi
paljasta otsaansa ja sanoi tukahtuneella äänellä: »Niin, se on hirveän
surullista!» Hän sanoi sen itseään varten, pakotti itseään muistamaan
tapausta ja koetti pusertaa silmistään hiukan kosteutta....

Äkkiä tapahtui sellaista, mikä sai kaikki hämmennyksen valtaan. Pikku
Johann purskahti nauruun. Hän oli kirjoitellessaan sattunut huomaamaan
jonkun outokaikuisen nimen, joka tuntui vastustamattoman koomilliselta.
Hän toisti sen, pyrski nenän läpi, taivuttautui eteenpäin, vapisi,
nieli, mutta ei voinut olla nauramatta. Alussa saattoi luulla hänen
itkevän, mutta ei se ollut sitä. Aikuiset katsoivat häneen luullen
erehtyneensä ja ollen ymmällä. Sitten lähetti äiti hänet nukkumaan...




YHDEKSÄS LUKU.


Hammassärkyyn... Senaattori Buddenbrook oli kuollut hammassärkyyn,
sanottiin kaupungilla. Mutta tuhat tulimmaista, kuoliko nyt kukaan
hammassärkyyn! Hänen hammastaan oli kivistänyt, herra Brecht oli
taittanut hampaan, ja sen jälkeen hän oli kaatunut kadulle. Oliko
moista kuultu?!...

Mutta olipa asia miten hyvänsä, nyt oli edessä seppeleiden
lähettäminen, suurten seppeleiden, kalliiden seppeleiden, seppeleiden,
jotka tuottivat kunniaa, joista mainittaisiin sanomalehdissä ja joista
näkyi, että ne tulivat velvollisuudentuntoisilta, maksukykyisiltä
ihmisiltä. Ne lähetettiin surutaloon, niitä tulvi kaikkialta,
yhdistyksiltä, perheiltä ja yksityisiltä; niissä oli laakeriseppeleitä,
väkevätuoksuisia kukkaseppeleitä, hopeaseppeleitä; seppeleitä, joissa
oli mustat nauhat, ja toisia, joissa oli kaupungin värien mukaiset
nauhat, sellaisia, joissa oli mustat kirjaimet, ja sellaisia, joissa
oli kultaiset. Ja joukossa oli palmunlehtiä, suunnattoman suuria
palmunlehtiä....

Kaikki kukkakaupat tekivät suurenmoisia kauppoja, ei vähimmin Iversenin
liike, joka oli vastapäätä surutaloa. Rouva Iversen soitti monta
kertaa päivässä ulko-oven kelloa tuoden erilaisia laitteita; mikä oli
senaattori siltä ja siltä, mikä konsuli siltä ja siltä, mikä joltakin
virkakunnalta... Kerran hän kysyi, eikö hän saisi käväistä sisällä
katsomassa senaattorivainajaa. Kyllä, sen hän mielellään sai tehdä,
tuli vastaukseksi, ja sitten hän seurasi neiti Jungmannia pääportaita
ylös luoden mykkiä katseita häikäisevään ympäristöön.

Hänen käyntinsä oli raskasta, sillä hän odotti pieniä, kuten
tavallisesti. Hänen näkönsä oli muutenkin vuosien kuluessa muuttunut
hiukan epäedulliseksi, mutta kapeamuotoiset mustat silmät ja
malaijilaiset poskiluut olivat edelleenkin viehättävät, ja näkyi
yhä, että hän varmaan kerran oli ollut erinomaisen kaunis. — Hänet
päästettiin salonkiin, sillä Thomas Buddenbrookin paarit oli viety
sinne.

Vainaja makasi tuon suuren ja valoisan huoneen keskellä, josta
huonekalut olivat poistetut, valkosilkkisillä patjoilla, valkoiseen
silkkiin käärittynä ja valkoisella silkillä peitettynä tuberoosien,
orvokkien ja kymmenien muiden kasvien väkevässä, huumaavassa
tuoksussa. Hänen pääpuolessaan, puolipiiriin asetettujen hopeaisten
haarakynttilöiden keskellä, joiden alustat olivat verhotut mustalla
suruharsolla, seisoi Thorvaldsenin siunaava Kristus. Kukkavihkoja,
seppeleitä, kukkakoreja ja -laitteita oli pitkin seinävieriä pystyssä
ja nojallaan lattialla ja peitteellä; palmunlehtiä oli järjestetty
paarien ympärille ja ne taipuivat yli kuolleen jalkojen. — Hänen
kasvonsa olivat paikotellen ruhjoontuneet, ja nenä varsinkin oli
pahasti vioittunut. Mutta hänen hiuksensa olivat käherretyt, kuten
hänen eläessäänkin, ja viikset, jotka vanha herra Wenzel vielä kerran
oli hoitanut käherrysraudalla, ulottuivat jäykkinä kauas ohi valkoisten
poskien. Hänen päänsä oli kääntynyt hiukan sivuun ja hänen ristiin
asetettujen käsiensä välissä oli norsunluinen risti.

Rouva Iversen jäi seisomaan oven suuhun, katsoen sieltä silmiään
räpytellen paareja; vasta kun rouva Permaneder ilmestyi kokonaan
mustiin puettuna, kasvot itkusta pöhöllään arkihuoneen oviverhojen
väliin ja kehoitti häntä lempeästi astumaan lähemmä, rohkeni hän astua
kappaleen matkaa eteenpäin parkettilattialla. Hän seisoi kädet riskissä
ulkonevan vatsansa päällä katsellen kapeine, mustine silmineen kasveja,
haarakynttilöitä, silkkinauhoja, koko tuota valkoisen silkin paljoutta,
ja Thomas Buddenbrookin kasvoja. Olisi ollut vaikea määritellä noiden
kalpeiden, raskaudentilan kuluttamien kasvojen ilmettä. Viimein hän
sanoi: »Niin...», nyyhkäisi kerran — yhden ainoan kerran — aivan
lyhyeen ja melkein huomaamattomasti ja kääntyi menemään.

Rouva Permanederiä miellyttivät tuollaiset vierailut. Hän
ei poistunut talosta, vaan valvoi väsymättömällä innolla
kunnianosoituksia, jotka tulivat hänen veljensä maallisten
jäännösten osaksi. Kurkunpää-ääntään käyttäen luki hän moneen
kertaan sanomalehtikirjoitukset, joissa ilmaistiin kaikki veljen
ansiot, samoin kuin suvun satavuotisjuhlapäivänä, ja valitettiin
hänen henkilönsä korvaamattomuutta. Hän oli läsnä arkihuoneessa
lausumassa tervetulleiksi kaikkia surunvalittelijoita, jotka Gerda
otti vastaan salongissa; ja näiden luku oli leegio. Hän neuvotteli
useiden henkilöiden kanssa hautajaisista, joista oli tuleva
suurenmoisen hienot. Hän järjesteli jäähyväiskohtauksia. Hän antoi
konttorihenkilökunnan tulla sisään sanomaan johtajalleen viimeiset
jäähyväiset. Ja sitten oli varastotyömiesten vuoro. Nämä vääntäytyivät
suurine jalkoineen yli parketin, vetivät suunnattoman alamaisesti
suupielensä alas ja levittivät ympärilleen paloviinan, purutupakan
ja ruumiillisen työn hajua. He töllistelivät komeata paarilaitetta
lakkejaan pyöritellen, ihmettelivät ensin ja ikävystyivät sitten,
kunnes eräs viimein uskalsi tehdä lähtöä, minkä jälkeen kaikki muut
mennä lohjustivat hänen kintereillään ulos... Rouva Permaneder oli
haltioissaan. Hän väitti nähneensä monelta tipahtaneen kyyneleen
partaan. Se ei ollut totta. Sellaista ei ollut tapahtunut. Mutta samapa
se, kun hän nyt kerran oli luullut nähneensä sen ja se teki hänet
onnelliseksi!

Tuli sitten maahanpaniaispäivä. Metalliarkku oli ilmanpitävästi
suljettu ja kukilla peitetty, haarajalkojen kynttilät paloivat,
talo täyttyi ihmisistä, ja surevien keskellä, niin perheenjäsenten
kuin vieraiden, seisoi valtavimmassa majesteettisuudessaan pastori
Pringsheim paarien pääpuolessa, ja hänen ilmeikäs päänsä nökötti
kaularöyhelöllä aivan kuin lautasella.

Muuan hartiakas kantaja, eräänlainen mukava tarjoilijan ja
juhlanjärjestäjän välimuoto, huolehti tilaisuuden ulkonaisesta menosta.
Hän juoksi silinteri kädessä hiljaisin askelin portaita alas ja huusi
läpitunkevalla kuiskausäänellä eteiseen, joka juuri oli täyttynyt
virkapukuisista tullivirkamiehistä ja puseroihin, polvihousuihin ja
silinteriin puetuista viljankantajista: »Huoneet ovat aivan täydet,
mutta pylväskäytävässä on vielä tilaa... »

Sitten syntyi hiljaisuus; pastori Pringsheim alkoi puhua, ja hänen
taidokas äänensä täytti mahtavana ja muuntelevana koko talon. Mutta
hänen oikoessaan siunaten käsiään Kristuskuvan vieressä saapui talon
eteen kalpean talvitaivaan valossa nelivaljakkoiset ruumisvaunut, ja
toiset vaunut asettuivat niiden jälkeen jonoksi, joka ulottui katua
pitkin alas virtaan asti. Talon ovea vastapäätä seisoi kivääri jalalla
komppania sotamiehiä luutnantti von Throtan johdolla, joka paljastettu
miekka kädessään katsoi hehkuvin silmin salongin uloketta kohti...
Monet ympärillä olevissa ikkunoissa ja kadulla olijoista kurkottivat
silloin kaulojaan.

Viimein syntyi liikettä eteisessä, luutnantin hiljainen komennushuuto
kajahti, sotamiehet tekivät kunniaa kivääreillään, herra von Throta
laski miekkansa alas, ja arkku tuli näkyviin. Neljän mustaan
viittaan ja kolmikolkkahattuun puetun kantomiehen kantamana se
keinui varovasti ulos ovesta, ja tuuli toi kukkien tuoksun uteliaita
katsojia kohti, leyhäyttäen ruumisvaunujen katolla olevaa mustaa
sulkatöyhtöä, liikuttaen hevosten turpakarvoja, hevosten, joita
seisoi rivissä virtaan asti, sekä viputtaen ruumiskuskin ja ajajien
mustia hatunharsoja. Silloin tällöin leijaili ilmassa joku yksinäinen
lumihiutale painuen pehmeästi maahan.

Ruumisvaunuja vetävät hevoset, jotka olivat verhotut kokonaan mustalla
peitteellä, jonka alta vain niiden levottomat silmät vilkkuivat,
lähtivät liikkeelle neljän mustiin puetun miehen taluttamina, ja toiset
saattohevoset lähtivät liikkeelle toinen toisensa jälkeen. Christian
Buddenbrook astui pastorin kanssa ensimmäisiin vaunuihin. Seuraavassa
ajoi pikku Johann hyvinvoivan näköisen hampurilaisen sukulaisen kanssa.
Ja vitkalleen, vitkalleen, alakuloisena ja juhlallisena solui Thomas
Buddenbrookin ruumissaatto eteenpäin, tuulen liehuttaessa kaikkien
talojen puolitankoon vedettyjä lippuja... Virkakunnat ja viljankantajat
kulkivat jalan.

Arkun edetessä surevien jonon saattamana hautuumaan käytäviä pitkin,
ohi ristien, patsaiden, kappelien ja lehdettömien itkupajujen sekä
lähetessä Buddenbrookien sukuhautaa seisoi siellä jo sotilaskunniavahti
uudelleen kunniaa tehden, ja erään pensaikon takaa kajahtivat
surumarssin hitaat, raskaat sävelet.

Jälleen oli suuri hautakivi kaiverrettuine sukukilpineen siirretty
syrjään, ja jälleen seisoivat kaupungin herrat lehdettömän metsikön
laidassa avonaisen haudan äärellä, johon nyt laskettiin Thomas
Buddenbrook vanhempiensa viereen. Siinä he seisoivat, nuo arvon ja
rikkauden edustajat, katse maahan luotuna tai pää alakuloisesti
kallellaan, ja senaattorit erotti heidän joukostaan heidän valkoisista
hansikkaistaan ja kravateistaan. Mutta kauempana tungeksivat muut
virkamiehet, viljankantajat, konttoristit ja varastomiehet.

Soitto vaikeni, pastori Pringsheim puhui. Ja kun hänen siunaussanansa
olivat kajahtaneet koleassa ilmassa, varustautuivat kaikki pusertamaan
vielä kerran edesmenneen veljen ja pojan kättä.

Se oli pitkällinen toimitus. Christian Buddenbrook otti vastaan
surunvalittelut puolittain hajamielisen, puolittain nolon näköisenä,
jollainen ilme hänellä tavallisesti oli juhlatilaisuuksissa. Pikku
Johann seisoi paksuun kultanappiseen merimiespukuunsa puettuna hänen
vieressään, piti sinertävien varjojen ympäröimiä silmiään alasluotuina,
katsomatta kehenkään, ja käänsi päänsä arasti irvistäen vinosti tuulta
vasten.






YHDESTOISTA OSA.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Juuri kun ajattelee jotakin henkilöä tuumien, että mitenkähän
hänenkin on käynyt elämässä, voikin äkkiä muistaa, ettei tämä enää
kävelekään kaupungin kaduilla, ettei tämän ääni enää kaiukaan yleisessä
äänikonsertissa, vaan että hän on kadonnut iäksi näyttämöltä ja nukkuu
jonkin multakummun alla kaupungin portin ulkopuolella.

Kosulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, Gotthold-sedän leski,
oli kuollut. Hänellekin, joka kerran oli ollut niin ankaran riidan
aiheuttaja perheen keskuudessa, oli kuolema suonut sovittavan
ja kirkastavan kruununsa, ja hänen kolme tytärtään, Friederike,
Henriette ja Pfiffi, tunsivat nyt olevansa oikeutetut ottamaan vastaan
sukulaisensa, näiden tullessa surunvalittelulle, loukkaantuneen
näköisinä, aivan kuin sanoen: »Siinä nyt näette, teidän vainonne on
saattanut hänet hautaan!»... Vaikka konsulitar oli elänyt ikivanhaksi...

Madame Kethelsen oli myös saanut rauhan. Kärsittyään viimeisen vuoden
leinisärkyä oli hän hiljaa, koruttomasti, lapsenuskoineen muuttanut
manalle, sisarensa kadehtimana, joka vielä nytkin silloin tällöin sai
taistella pieniä järkeisuskoisia kiusauksia vastaan, vaikka hän tuli
yhä kumarammaksi ja pienemmäksi ja oli sitkeämmän rakenteensa vuoksi
pakotettu viipymään tässä pahassa maailmassa.

Konsuli Peter Döhlmann oli myös kutsuttu isiensä luo. Hän oli pannut
koko omaisuutensa aamiaisiin, oli viimein kuollut Hunyadi-Janokseen
ja jätti tyttärelleen kahdensadan markan vuotuiset korot, esitettyään
tunnetun Döhlmann-nimen perusteella, että hänet otettaisiin
Johannis-klosteriin.

Justus Kröger oli myös kuollut, ja se oli paha juttu, sillä nyt ei
mikään enää estänyt hänen heikkotahtoista vaimoaan myymästä viimeisiä
hopeoitaan voidakseen lähettää rahaa rappiolle joutuneelle pojalleen
Jakobille, joka vietti jossakin maailmalla kulkurinelämäänsä....

Mitä Christian Buddenbrookiin tulee, olisi häntä ollut turha hakea
kaupungista; hän ei enää elänyt sen muurien sisällä. Vajaan vuoden
kuluttua veljensä senaattorin kuolemasta oli hän muuttanut Hampuriin,
jossa hän oli Jumalan ja ihmisten edessä mennyt naimisiin erään
neiti Aline Puvogelin kanssa, johon hän jo vuosia sitten oli ollut
läheisessä suhteessa. Kukaan ei ollut voinut estää häntä siitä. Hänen
äidinperintönsä, jonka koroista toiset puolet muuten aina olivat
menneet Hampuriin, oli siirtynyt herra Stephan Kistenmakerin hoitoon,
hänen kuolleen ystävänsä testamentin määräyksen mukaisesti; mutta
muuten oli Christian oma herransa... Heti kun hänen avioliittonsa
oli tullut tunnetuksi, kirjoitti rouva Permaneder rouva Aline
Buddenbrookille Hampuriin pitkän, erittäin vihamielisen kirjeen, joka
alkoi puhuttelusanalla »Madame!» ja sisälsi huolellisesti myrkytetyin
sanoin sen ilmoituksen, ettei rouva Permaneder ollut milloinkaan pitävä
häntä ja hänen lapsiaan sukulaisinaan.

Herra Kistenmaker oli Thomas Buddenbrookin testamentin toimeenpanija,
Buddenbrookilaisen omaisuuden hoitaja ja pikku Johannin holhooja,
ja hän ymmärsi pitää arvossa nämä toimet. Ne tuottivat hänelle mitä
tervetulleinta askartelua, ne oikeuttivat hänet pyyhkimään pörssissä
kaikkinaisin liikarasituksen elein päätänsä ja vakuuttamaan toisille,
että työ oli tappaa hänet... puhumattakaan siitä, että hän sai nostaa
jokaisesta vaivannäöstään kaksi prosenttia kokonaisomaisuudesta, jonka
hän suoritti suurella täsmällisyydellä. Mutta muuten hänellä ei ollut
paljon menestystä kauppa-asioiden alalla ja hän sai hyvin pian osakseen
Gerda Buddenbrookin tyytymättömyyden.

Asiat olivat sillä kannalla, että kauppahuoneen piti lakata olemasta
vuoden kuluessa. Se oli senaattorin viimeinen tahto. Rouva Permaneder
oli äärimmäisen kiihtynyt tuon asian johdosta. »Entä Johann, pikku
Johann, Hanno?!» kyseli hän... Tuo tosiasia, että hänen veljensä oli
jättänyt ottamatta huomioon poikansa ja ainoan perillisensä, ettei hän
ollut antanut kauppahuoneen jäädä eloon siirtymään kerran tämän käsiin,
oli hänelle suuri pettymys ja suru. Usein itki hän sitä, että heidän
kuuluisan, kunnianarvoisan kauppahuoneensa kilpi, tuo monien polvien
perinnöksi jättämä kalleus, oli otettava alas ja sen historia loppuva,
vaikka oli olemassa suoraan polveutuva perillinen. Mutta sitten
hän lohdutteli itseään sillä, etteihän kauppahuoneen loppu sentään
merkinnyt suvun loppua, vaan että hänen veljenpoikansa oli aloittava
uuden ja voimakkaan elämäntyön ja suorittava korkean kutsumuksensa,
joka oli hänen isiensä nimen kuuluksi tekeminen ja suvun saattaminen
uuteen kukoistukseen. Eihän hän turhan vuoksi ollut niin paljon
isoisänsä näköinen...

Liikkeen lopettaminen alkoi siis herra Kistenmakerin ja vanhan
herra Marcuksen johdolla, ja se sai sanomattoman surkuteltavan
lopun. Annettu määräaika oli ylen lyhyt, siitä täytyi pitää kiinni
kirjaimellisen tarkasti ja aika oli täpärällä. Epävakaiset asiat
saatettiin selviksi kiirehtien ja epäsuotuisasti. Toinen hätäilty
ja epäedullinen myynti seurasi toistaan. Varasto, viljamakasiinit
muutettiin rahaksi mitä vahingollisimmalla tavalla. Ja sen, mitä herra
Kistenmakerin hätiköinti ei tärvellyt, pilasi vanhan herra Marcuksen
vitkastelu, jonka kerrottiin talvella ennen kaupungille lähtöään
lämmittävän huolellisesti uunin edessä ei vain päällystakkiaan ja
hattuaan, vaan keppinsäkin, ja joka, jos kerrankin tarjoutui edullinen
kaupantekotilaisuus, varmasti löi sen laimin... Sanalla sanoen,
vahinkoja kasautui yhä enemmän. Thomas Buddenbrookin kirjojen mukaan
oli hänen jälkeensä jättämä omaisuus kuudensadanviidenkymmenentuhannen
markan suuruinen; vuosi testamentin avaamisen jälkeen havaittiin, ettei
tuota summaa saatu kokoon lähimailleenkaan...

Kaupungissa oli liikkeellä epämääräisiä ja liioiteltuja huhuja
epäsuotuisista kaupoista, ja näitä tuki vielä sekin seikka, että Gerda
Buddenbrook aikoi myydä suuren talonsa. Kerrottiin kummia siitä, mikä
hänet mahtoi pakottaa siihen ja mikä sai Buddenbrookilaisen omaisuuden
sulamaan kokoon; ja niin tapahtui, että kaupungissa vähitellen alkoi
levitä käsitys, joka ensin hämmästytti ja oudoksutti senaattori
Buddenbrookin leskeä, mutta joka hänen sitten täytyi kokea kasvavalla
vastenmielisyydellä omassa talossaan. Hänen kertoessaan eräänä päivänä
kälylleen, että useat käsityöläiset ja hankkijat olivat vaatineet
sopimattomalla tavalla muutamien suurempien maksuerien suorittamista,
jäi rouva Permaneder pitkäksi aikaa katsomaan eteensä suu auki ja
purskahti sitten raikuvaan nauruun... Gerda Buddenbrook oli niin
loukkaantunut, että hän ilmaisi jo päättäneensä lähteä pikku Johannin
kanssa koko kaupungista Amsterdamiin vanhan isänsä luo, jossa hän taas
pitkästä aikaa saisi soittaa tämän kanssa viuluduettoja. Mutta se
herätti rouva Permanederin taholta sellaisen kauhistuksen myrskyn, että
hän toistaiseksi luopui tuumastaan.

Kuten odotettavissa oli, ulottui rouva Permanederin vastustus myös
hänen veljensä rakennuttaman talon myyntiaikeisiin. Hän koetti
selitellä, miten huonon vaikutuksen se kaupungilla aikaansaisi, ja
valitti, että se oli merkitsevä heidän nimelleen uutta iskua. Mutta
hänen täytyi kuitenkin tunnustaa, että olisi ollut epäkäytännöllistä
pitää kunnossa ja asuttuna tuota suurta ja komeaa taloa, joka oli ollut
Thomas Buddenbrookin kalliiksi käyvä ylellisyys-oikku, ja että Gerdan
halu asettua johonkin pieneen mukavaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle,
luontoon, saattoi olla ymmärrettävissä...

Herra Goschin, kaupanvälittäjä Goscbin silmissä väikkyi nyt onnen
päivä. Muuan tapahtuma kirkasti hänen vanhuuspäivänsä, niin että
hänen jäsenensäkin lakkasivat vapisemasta moneksi tunniksi. Tapahtui
näet, että hän sai katsahtaa Gerda Buddenbrookin salonkiin, istua
tätä vastapäätä nojatuolissa ja neuvotella hänen kanssaan kasvoista
kasvoihin hänen talonsa myyntihinnasta. Lumivalkean tukan harattaessa
joka puolelta kasvoille tuijotti hän rouvan kasvoihin, alta kulmain,
leuka hirmuisesti eteentyönnettynä, ja hänen onnistui näyttää
aivan kyttyräselkäiseltä. Hänen äänensä sihisi, mutta hän puhui
kylmästi ja virallisesti, eikä mikään ilmaissut hänen sielunsa
järkytystä. Hän sitoutui ottamaan talon myytäväkseen, ojensi kätensä
ja tarjosi siitä kavalasti hymyillen kahdeksankymmentäviisituhatta
markkaa. Se oli hyväksyttävä hinta, sillä tappio oli väistämätön
tämän loistorakennuksen myynnissä. Mutta ensin täytyi kuulla herra
Kistenmakerin mieltä, ja Gerda Buddenbrookin täytyi päästää herra
Gosch menemään sopimatta hänen kanssaan kaupasta; ja kävi ilmi,
ettei herra Kistenmaker ollut halukas suostumaan minkäänlaisiin
oikeutensa luovutuksiin. Hän ylenkatsoi herra Goschin tarjousta,
nauroi sille ja vannoi, että talosta piti saada paljon enemmän. Ja
hän vannoi ja manaili niin kauan, että hän viimein oli pakotettu
myymään talon seitsemälläkymmenelläviidellätuhannella markalla eräälle
vanhallepojalle, joka palattuaan pitkäaikaisilta matkoilta halusi
asettua kaupunkiin...

Herra Kistenmaker huolehti myös uuden talon, miellyttävän pienen
huvilan ostosta, josta ehkä tuli maksetuksi hiukan liian suuri hinta,
mutta joka sijaitsi Burgtorin takana vanhan kauniin kastanjakujan
varrella, jota ympäröi sievä puutarha ja keittiötarha ja joka oli Gerda
Buddenbrookin toivomusten mukainen... Sinne nyt muutti senaattorin
rouva poikineen, palvelusväkineen ja osittaisine huonekalustoineen
syksyllä vuonna seitsemänkymmentäkuusi, huonekaluston toisen osan
jäädessä rouva Permanederin suruksi entiseen taloon ja joutuessa tuon
kaupunkiin asettuneen vanhanpojan saaliiksi.

Vielä lisää muutoksia! Mamsseli Jungmann, Ida Jungmann, siirtyi
neljänkymmenenvuotisen palvelusajan jälkeen pois Buddenbrook-suvun
keskuudesta ja palasi takaisin länsipreussiläiseen kotiseutuunsa
viettääkseen omaisten keskuudessa elämänsä illan. Totta puhuaksemme
senaattorin rouva antoi hänen mennä. Tuo kunnon sielu oli edellisen
miespolven luisuessa pois hänen vaikutuspiiristään — löytänyt pikku
Johannin, jota hän oli hellinyt ja hoidellut, jolle hän oli lukenut
Grimmin satuja ja kertonut sedästään, joka oli kuollut nikotukseen.
Mutta nyt ei pikku Johann ollut oikeastaan enää lainkaan pieni, vaan
viisitoistavuotias nuorukainen, jota hän ei voinut, tämän heikkoudesta
huolimatta, hyödyttää tarpeeksi... ja tämän äidin kanssa hän oli ollut
jotakuinkin epämiellyttävissä väleissä jo kauan. Hän ei ollut koskaan
pitänyt tätä rouvaa, joka oli tullut taloon niin paljon myöhemmin
kuin hän itse, oikein perheeseen kuuluvana ja täysivertaisena, ja hän
oli sitäpaitsi viime vuosina, vanhan palvelijan omahyväisyydellä,
alkanut ottaa itselleen liikoja oikeuksia. Hän herätti pahennusta
pitäessään itseään liian tärkeänä henkilönä ja sekaantuessaan
joskus asiaankuulumattomalla tavalla taloudenpitoon... Asema kävi
kestämättömäksi, syntyi kiivaita kohtauksia, ja vaikka rouva Permaneder
puhui hänen puolestaan samalla sanavalmiudella, jolla hän oli rukoillut
vanhojen asuinrakennusten ja huonekalujen säilyttämistä, sai vanha Ida
lähteä talosta.

Hän itki katkerasti sen hetken lähestyessä, jolloin hänen oli
sanottava hyvästit pikku Johannille. Tämä syleili häntä, vei sitten
kädet selkänsä taa, nojasi toiseen jalkaansa ja katsoi Idan lähtöä
sama miettivä, sisäänpäin kääntynyt ilme kullanruskeissa, sinertävien
varjojen ympäröimissä silmissään, joka niissä oli ollut hänen
isoäitinsä ruumiin ääressä, hänen isänsä kuollessa, suurta taloutta
hajoitettaessa ja monen vähemmän mullistavan tapauksen sattuessa...
Vanhan Idan lähtö muodostui hänen käsityksessään aikaisempien lohkomis-
ja hajoamisilmiöiden johdonmukaiseksi jatkoksi, joita hän oli tullut
näkemään. Se ei enää kummastuttanut häntä; se ei ollut milloinkaan
kummastuttanut häntä sanottavammin. Toisinaan, kun hän kohotti
vaaleanruskeiden kiharoiden peittämää päätään, huulet aina vähän
vinossa, hienojen sierainten avautuessa herkästi, näytti siltä, kuin
hän olisi haistellut tunnustellen ympärilleen, odottaen tuntevansa tuon
hajun, tuon merkillisen tutun hajun, jota kukkien paljous ei ollut
voinut hälventää hänen isoäitinsä paarien ääressä...

Joka kerran kun rouva Permaneder käväisi kälynsä luona, veti hän
veljenpoikansa viereensä ja alkoi puhua tälle Buddenbrook-suvun
menneisyydestä ja tulevaisuudesta, jonka edustaja hän, pikku Johann,
Jumalan armosta oli. Mitä autiommalta nykyisyys tuntui, sitä laajemmin
hän kuvaili kuinka hienosti hänen isovanhempainsa talossa oli eletty
ja kuinka Hannon isoisänisoisä oli ajanut nelivaljakolla läpi koko
Saksan... Eräänä päivänä hän sai ankaran vatsakohtauksen sen johdosta,
että Friederike, Henriette ja Pfiffi olivat yksimielisesti väittäneet
Hagenströmien olevan kaupungin hienointa hienostoa...

Christianista kuului huolestuttavia tietoja. Avioliitto ei näyttänyt
vaikuttaneen suotuisesti hänen vointiinsa. Kaameat harhanäöt ja
pakkomielikuvat olivat lisääntyneet arveluttavassa määrässä, ja hän oli
vaimonsa ja lääkärin neuvosta lähtenyt sairaalaan. Hän ei viihtynyt
siellä, vaan kirjoitteli surkeita kirjeitä omaisilleen toivoen
kiihkeästi pääsevänsä pois tuosta laitoksesta, jossa häntä tunnuttiin
kohdeltavan hyvin ankarasti. Mutta häntä ei päästetty vapaaksi, ja se
oli kai parasta hänelle. Joka tapauksessa oli hän saattanut vaimonsa
sellaiseen asemaan, jossa tämä, käytännöllisten ja yhteiskunnallisten
etujen turvin saattoi jatkaa aikaisempaa riippumatonta elämäntapaansa
vastuksitta ja häiriöittä.




TOINEN LUKU.


Herätyskellon koneisto läpsätti ja tärisi velvollisuudentuntoisesti ja
julmasti. Se oli käheää särähtelevää rämpätystä enemmän kuin soimista,
sillä kello oli vanha ja kulunut; mutta sitä kesti kauan, toivottoman
kauan, sillä se oli huolellisesti vedetty.

Hanno Buddenbrook säikähti. Tuon hänen yöpöydältään, korvan juuresta
kuuluvan pahansuovan, mutta uskollisen pärinän ääni sai nyt, kuten joka
aamu, hänen sisimpänsä käpertymään kokoon myrtymyksestä, valituksesta
ja epätoivosta. Ulkonaisesti hän oli aivan rauhallinen, ei edes
muuttanut asentoaan vuoteessaan, repäisi ainoastaan silmänsä auki,
aamu-unesta heräten.

Hänen talvisen kylmässä huoneessaan oli aivan pimeä; ei voinut
erottaa yhtään esinettä, ei myöskään kellon viisareita. Mutta hän
tiesi kellon olevan kuusi, sillä hän oli eilen illalla asettanut
herätyskellon siten... Eilen... eilen... Tuumien jännitetyin hermoin
tulensytyttämistä ja ylösnousua jäi hän liikkumatta selälleen, ja
vähitellen palasi hänen tietoisuuteensa kaikki se, mikä eilen oli
täyttänyt hänen mielensä...

Oli ollut sunnuntai, ja kärsittyään monta päivää peräkkäin hirveätä
piinaa tohtori Brechtin käsissä oli korvaukseksi saanut tulla äidin
mukana teatteriin kuulemaan »Lohengriniä». Hän oli odottanut tuota
iltaa jo viikon. Valitettavasti oli vain moisten juhlahetkien edellä
niin monenlaista pahaa, joka pilasi viime hetkeen asti odotuksen ilon.
Mutta vihdoinkin oli koulu sitten loppunut lauantaina, ja porauskone
oli viimeisen kerran ritissyt hänen suussaan kipua tuottaen... Nyt
oli kaikki voitettu, sillä läksyjenluvun hän oli lykännyt päättävästi
sunnuntai-illan taakse. Mitä oli maanantai? Oliko se milloinkaan
koittava? Kuka uskoo maanantaihin, kun on kuuleva sunnuntai-iltana
»Lohengrinin»... Hän oli aikonut nousta maanantaiaamuna varhain ylös
toimittaakseen nuo joutavat asiat silloin — sillä hyvä! Ja sitten hän
oli kulkenut mieli vapaana, iloiten sydämestään tulevasta illasta,
soitellut haaveillen flyygelin ääressä ja unohtanut kaikki vaivat ja
vastukset.

Ja sitten oli onni muuttunut todellisuudeksi. Se oli tullut
häntä vastaan pyhine intoineen, salaisine mielenliikutuksineen
ja vapistuksineen, äkillisine sisäisine nyyhkäyksineen, koko
ylenpalttisine, korvaamattomine hurmauksineen... Tosin eivät orkesterin
halpahintaiset viulut olleet alkusoiton aikana soineet oikein hyvin,
ja eräs lihava, itserakas mies, jolla oli leivänruskea täysiparta, oli
liukunut esiin ruuhessaan luonnottomasti töksähdellen, ja viereisessä
aitiossa oli istunut hänen holhoojansa herra Stephan Kistenmaker,
joka oli moittinut, että pojan annettiin huvitella ja ohjattiin siten
hänen ajatuksensa pois velvollisuuksista. Mutta suloinen, kirkastettu
musiikki oli saanut hänet unohtamaan kaikki puutteet ja mieliharmit...

Viimein se kuitenkin oli loppunut. Sointuva, säihkyvä onni oli
vaiennut ja sammunut, polttavin ohimoin oli hän huomannut olevansa
kotona huoneessaan ja nähnyt, että vain pari tuntia erotti hänet enää
seuraavasta harmaasta arkipäivästä. Ja silloin hänet oli vallannut
täydellinen avuttomuuden ja alakuloisuuden tunne, jonka hän jo tunsi
ennestään. Hän oli taas kokenut, miten kipeää kauneus tekee, miten se
järkyttää tunteita ja saattaa ihmisen kaipaavaan epätoivoon, jäytäen
samalla jokapäiväisessä elämässä tarvittavaa rohkeutta ja kelpoisuutta.
Näin hirveän toivottomana ja raskaana se ei ollut vielä milloinkaan
painanut häntä; ja hänen oli täytynyt taas sanoa itselleen, ettei häntä
painanut vain hänen henkilökohtaisten huoliensa taakka, vaan jokin,
joka sielun alkuajoista asti oli ollut sen hartioilla ja joka vielä
kerran sen musertaisi...

Sitten hän oli vetänyt herätyskellon ja nukkunut niin syvään ja sikeään
uneen kuin ei hän enää ikinä heräisi. Ja nyt oli edessä maanantai, ja
kello oli kuusi, ja kaikki läksyt olivat lukematta!

Hän kohottautui ylös ja sytytti yöpöydällään olevan kynttilän. Mutta
kun hänen käsivarsiaan ja hartioitaan alkoi palella jääkylmässä
ilmassa, pistäytyi hän sukkelasti takaisin peitteen alle.

Viisarit osoittivat kellon olevan kymmenen minuuttia yli kuuden... Oli
järjetöntä nousta vuoteesta ja ruveta lukemaan, se oli liian paljon
vaadittu, joka tuntia varten oli jotakin valmistettavaa, ei kannattanut
alkaakaan, hänen määräämänsä lukuaika oli liian lyhyt. Ja oliko sitten
niin varma, että hänen vuoronsa tulisi tänään kemiassa ja latinassa?
Se oli otaksuttavaa, inhimillisten laskelmien mukaan se oli hyvin
otaksuttavaa. Mitä Ovidiukseen tulee, olivat äskettäin olleet esillä ne
nimet, jotka alkoivat kirjaimiston viime kirjaimilla, ja tänään tulisi
todennäköisesti alettavaksi A:sta ja B:stä. Mutta eihän se sittenkään
ollut ehdottoman varmaa ja epäilemätöntä! Saattoihan säännössä olla
poikkeuksiakin! Hyvänen aika, eikö sattuma toisinaan saanut aikaan
kummempiakin... Ja hänen näin punnitessaan asiaa puolin ja toisin
sekaantuivat hänen ajatuksensa ja hän nukkui uudelleen.

Pieni ja kolkko koulupojan huone vuoteen yläpuolella riippuvine
sikstiiniläistä madonnaa esittävine kuparipiirroksineen, keskellä
lattiaa seisovine levypöytineen, huolimattomasti täyteen sullottuine
kirjapöytineen, jäykkäjalkaisine mahonkipulpetteineen ja kapeine
pesupöytineen oli vaipunut hiiskumattomaan hiljaisuuteen; kynttilä
loi vain ympärilleen häilyvää valoaan. Ikkunassa kukkivat jääkukat;
uutimia ei oltu laskettu kokonaan alas, jotta valo lankeaisi sisään
aikaisemmin. Ja Hanno Buddenbrook nukkui poski tyynyä vasten.
Hän nukkui huulet raollaan, luomet lujasti suljettuina, palavan,
tuskallisen antaumuksen ilme kasvoillaan ja pehmeä, vaaleanruskea,
kihara tukka ohimoillaan. Ja vähitellen kadotti yöpöydällä palava
tuikku punakellertävän hohteensa, ja ikkunan jäämetsän takaa alkoi
virrata huoneeseen aamun kalpea valo.

Kellon ollessa seitsemän heräsi hän kauhistuen uudelleen. Nyt oli
viimeinenkin vara-aika mennyt. Ei auttanut muu kuin nousta ja kestää se
minkä tuleman piti. Oli vielä tunti koulun alkamisaikaan... Aika oli
niukka, ei ollut puhettakaan läksyjenluvusta. Mutta siitä huolimatta
jäi hän yhä sänkyyn mieli täynnä katkeruutta, surua ja nuhdetta
tuon raa'an väkipakon johdosta, joka olisi vaatinut häntä nousemaan
lämpimästä vuoteesta kolkossa hämärässä ja lähtemään pahansuopien
ihmisten pariin, jossa uhkasi hätä ja vaara. Vielä kaksi lyhyttä
minuuttia, eikö niin? kysyi hän tyynyltään ylitsevuotavan hellästi.. Ja
sitten uhman puuskassa salli hän itselleen viisi minuuttia, ummistaen
vielä hetkiseksi silmänsä, raotti milloin toista, milloin toista
ja tuijotti epätoivoisesti minuuttiviisaria, joka kulki tylsänä,
tietämättömänä määrättyä rataansa...

Kymmenen minuuttia yli seitsemän hän karkaisi luontonsa ja alkoi
liikkua mitä joutuisimmin edestakaisin huoneessa. Kynttilä paloi
edelleenkin, sillä paljas päivänvalo ei vielä riittänyt. Puhaltaessaan
sulaksi yhden ruudussa olevan jääkukan näki hän ulkona olevan sumua.

Häntä vilutti kauheasti. Kylmä puistatti toisinaan aivan kipeää tehden
koko hänen ruumistaan. Hänen sormenpäitään poltti ja ne olivat niin
paisuneet, ettei kynsiharjasta ollut mihinkään. Hänen pestessään
yläruumistaan vaipui sieni puutuneesta kädestä lattialle ja hän seisoi
siinä höyryten kuin hiestynyt hevonen.

Viimein hän sitten kuitenkin seisoi valmiiksi puettuna, huohottaen
ja murheellisin silmin keskipöydän ääressä, tarttui nahkalaukkuun
ja ponnisti kaikki jälelläolevat sielunvoimansa, joita epätoivo ei
ollut musertanut, ahtaakseen siihen tarvittavat kirjat. Hän katsoi
jännittyneesti eteensä ja mumisi: »Uskontoa... latinaa... kemiaa...» ja
latoi kuluneet ja musteen tahraamat pahvikannet toisiaan vasten...

Pikku Johann oli jo jokseenkin pitkä. Hän oli täyttänyt viisitoista
vuotta eikä enää käynyt puettuna kööpenhaminalaiseen merimiespukuun,
vaan vaaleanruskeaan jakettipukuun, johon kuului sininen,
valkopilkullinen kravatti. Hänen liiveissään riippui ohuet kultaiset
kellonvitjat, jotka olivat isoisänisän perintöä, ja oikean käden
nimettömässä sormessa oli vanha perintösinettisormus vihreine kivineen,
joka samoin oli joutunut nyt hänelle... Hän veti ylleen paksun,
villaisen talvipäällystakkinsa, painoi hatun päähänsä, tempasi laukun,
sammutti kynttilän ja loikki portaita alas eteiseen, täytetyn karhun
ohi, oikealla olevaan ruokasaliin.

Neiti Clementine, äidin uusi sisäneitsyt, laiha tyttö, jolla oli
poltetut otsakiharat, terävä nenä ja likinäköiset silmät, oli jo siellä
ja toimitteli jotakin ruokapöydän luona.

»Mitä kello oikeastaan on?» kysyi Hanno hampaiden välitse, vaikka hän
hyvin tiesi ajan.

»Neljännestä vailla kahdeksan», vastasi sisäkkö osoittaen seinäkelloa
laihalla punaisella kädellään, joka oli leininlyömän näköinen. »Teidän
pitää joutua, Hanno...» Näin sanoen laski hän höyryävän kupin pojan
eteen ja työnsi leipäkorin, voilautasen, suolan ja munakupin lähemmäs.

Toinen ei sanonut enää muuta, vaan tarttui leipään ja alkoi
seisaaltaan, hattu päässä ja laukku kainalossa, hörppiä kaakaota.
Kuuma juoma vihloi hirveästi erästä poskihammasta, jonka herra Brecht
juuri oli korjannut... Hän jätti puolet juomatta, ei koskenut myöskään
munaan, äännähti epäselvästi, huulet vinossa jotakin hyvästin tapaista
ja lähti juosten talosta.

Kello oli kymmentä vailla kahdeksan hänen sivuuttaessaan etupihan,
jättäessään taakseen pienen punaisen huvilan ja alkaessaan rientää
talvista kujaa oikealle... Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan minuuttia. Ja
tie oli pitkä. Eikä sumussa tahtonut nähdä miten pitkällä milloinkin
oli! Hän veti henkeensä ja huokui taas ulos tuota sakeaa, jääkylmää
sumua, hengitti koko kapean rintansa voimalla, painoi kielen hammasta
vasten, jossa vielä tuntui kuuman kaakaon vaikutus, ja jännitti
jalkalihaksiaan suunnattomasti. Hän oli hikinen, mutta tunsi silti
palelevansa. Hänen kylkeään alkoi pistellä. Niukka aamuateria piti
ääntä hänen vatsassaan tämän kiireisen kävelyn johdosta, hän tunsi
pahoinvointia, ja sydän läpätti kuin jokin irtonainen kappale, ollen
salvata häneltä hengen.

Burgtor, vasta Burgtor, ja kello oli jo neljä minuuttia vailla
kahdeksan! Ponnistaessaan edelleen kylmää hikeä uhkuen, kipua ja
pahoinvointia tuntien ja hätäisin mielin koetti hän katsella, eikö
missään enää näkyisi toisia koululaisia... Ei yhtään ainoata. Kaikki
olivat jo perillä, ja kellot kuuluivat lyövänkin jo kahdeksan! Niiden
ääni kaikui kaikista torneista sumun läpi, ja Marian-kirkon kellot
soittivat hetken kunniaksi vielä »Herraa hyvää kiittäkää»... Ne
soittivat sen aivan väärin, havaitsi Hanno raivoissaan, niillä ei
ollut aavistustakaan rytmistä, ja ne olivat hyvin huonossa vireessä...
Mutta ei tämä ollut vielä mitään, ei mitään! Hän oli myöhästyvä,
siitä ei enää ollut epäilystä. Koulun kello oli jäljessä, mutta hän
oli myöhästyvä sittenkin, varmasti. Hän tuijotti vastaantulijoita.
Nämä olivat matkalla konttoreihinsa ja liikkeisiinsä eivätkä pitäneet
kiirettä, sillä heitä ei uhannut mikään. Moni vastasi hänen kadehtivaan
ja valittavaan katseeseensa, katsahti hänen läkähtymäisillään olevaa
muotoaan ja hymyili. Häntä raivostutti tuo hymy. Mitä he luulivat, mikä
käsitys noilla huolettomilla olennoilla oli aseman laadusta? Tuo teidän
hymynne on raakuutta, olisi hänen tehnyt mieli huutaa heidän jälkeensä!
Saattoiko heitä naurattaa se, että toinen pihalle tultuaan kaatuisi
kuoliaana maahan!...

Pitkä kilisevä soitto, maanantairukousten aloittamisen merkki kaikui
hänen korviinsa hänen ollessaan kahdenkymmenen askeleen päässä
pitkästä, punaisesta, kahdella rautaportilla varustetusta muurista,
joka erotti etupihan kadusta. Jaksamatta enää juosta puski hän
eteenpäin vartalo etunojossa, jalkojen koettaessa jotenkuten estää
kaatumista liikkuessaan eteenpäin kompuroiden ja laahaten, ja saapui
siten lähimmälle portille soiton jo vaiettua.

Herra Schlemel, vahtimestari, tanakka karkeapartainen, työläisen
näköinen mies oli juuri sulkemassa sitä. »Vieläkö nyt...» sanoi hän
päästäen oppilas Buddenbrookin livahtamaan sisään... Kenties, kenties
hän saattoi pelastua. Täytyi koettaa pujahtaa luokkahuoneeseen, odottaa
siellä hiljaa rukousten loppua, jotka pidettiin voimistelusalissa, ja
olla olevinaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja puhkuen, huohottaen
ja kylmän hien kostuttamana laahusti hän punaisilla muurikivillä
lasketun pihan poikki ja sitten kirjavilla laseilla varustetusta ovesta
sisään...

Koulussa oli kaikki uutta, siistiä ja kaunista. Aika oli perinyt
omansa: entisen luostarikoulun vanhat harmaat, romahtamaisillaan
olevat seinät, joiden sisällä vielä edellinen polvi oli päntännyt
tieteitä, olivat hajoitetut maahan, ja niiden sijalle oli kohonnut
uusia, ilmavia, komeita rakennuksia. Entinen tyyli oli säilytetty, ja
käytävien ja ristikäytävien yllä kaareutuivat juhlalliset goottilaiset
holvikaaret. Mutta valaistukseen, lämmitykseen, tilavuuteen,
luokkahuoneiden valoisuuteen, opettajahuoneiden mukavuuteen, kemia-,
fysiikka- ja piirustussalin käytännölliseen järjestelyyn nähden
vallitsi koulussa täydellinen nykyajan henki...

Hanno Buddenbrook hiipi nääntyneenä seinänviertä pitkin, vilkuen
ympärilleen... Jumalan kiitos, kukaan ei nähnyt häntä. Kaukaa
käytävistä kuului oppilasjoukkojen ja opettajien liikettä näiden
vyöryessä voimistelusaliin noutaakseen sieltä hengellistä vahvistusta
viikon työlle, mutta tällä puolen oli hiljaista, ja korkkimatolla
peitetty rappukäytäväkin oli aivan tyhjä. Varovasti, varpaisillaan,
henkeä pidättäen, jännittyneesti kuulostellen luikki hän ylös.
Hänen luokkansa, realilinjan keskikoulu-osaston lähinnä viimeinen,
sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa, vastapäätä portaita; ovi oli
auki. Viimeiselle askelmalle tultuaan katsoi hän pitkään käytävään,
jonka kummallakin puolella oli porsliinikilvellä varustettuja, eri
luokkahuoneisiin vieviä ovia, otti pari kolme pitkää askelta ja oli
turvassa luokassa.

Huone oli tyhjä. Leveiden ikkunoiden edessä oli vielä verhot, ja
palavat kaasulamput, jotka riippuivat katosta, pihisivät hiljaa.
Vihreät verhot jakoivat valoa kolmen kaksi-istuimisen vaalean
pulpettiryhmän yli, joita vastapäätä oli tumma, arvonantoa herättävä
juhlallinen kateederi. Vaalea paneeli peitti seinien alaosan, ja
yläosan paljasta kalkkipintaa koristi pari karttaa. Kateederin toisella
puolen oli suuri taulu jalustallaan.

Hanno meni paikalleen, joka oli jotakuinkin keskellä huonetta,
työnsi laukun pulpettiin, vaipui kovalle istuimelle, laski kädet
kaltevalle laudalle ja painoi päänsä niitä vasten. Sanomattoman
suloinen tunne värisytti häntä. Tämä paljas ja ankaran näköinen huone
oli ruma ja vastenmielinen, ja hänen sydäntään painoi koko aamupäivä
tuhansine vaaroineen, mutta hän oli nyt ainakin ensi aluksi turvassa,
oli saanut ruumiillisen suojan ja saattoi antaa asioiden langeta
niskaansa. Ensimmäinen tunti, herra Ballerstedtin pitämä uskontotunti,
oli sitäpaitsi jotakuinkin vaaraton... Korkealla seinässä olevan
lämmityslaitoksen pyöreän aukon paperiläpän vipajamisesta näkyi, miten
lämmin ilma virtasi huoneeseen, ja kaasulamputkin huokuivat lämpöä. Ah,
nyt saattoi oikaista itsensä ja antaa jäykistyneiden, hikisten jäsenien
hitaasti norjeta ja sulaa. Hyvältä tuntuva, epäterve kuumuus kohosi
hänen päähänsä, pani hänen korvansa soimaan ja himmensi katseen...

Äkkiarvaamatta kuuli hän takaansa ääntä, joka sai hänet hätkähtämään ja
kääntymään ympäri... Ja katso, takimmaisen pulpetin alta kohosi Kain,
kreivi Mölln'in vartalo, nuori herra kompuroi esiin, ryömi käytävälle,
nousi pystyyn, löi hiljaa kädet toisiaan vasten pudistaakseen niistä
tomua ja astui loistavin kasvoin Hanno Buddenbrookin luo.

»Sinähän siinä olet, Hanno!» hän lausui. »Ja minä kun pakenin tuonne —
luulin sinua joksikin opettajaksi!»

Hänen äänensä oli murroskaudessa, se keikahteli ylös ja alas; niin ei
vielä ollut hänen ystävänsä äänen laita. Hän oli kasvanut saman verran
kuin tämä, mutta oli muuten aivan entisensä kaltainen. Hänellä oli yhä
edelleen epämääräisen värinen puku, jossa sieltä täältä puuttui joku
nappi ja jonka takapuolen muodosti suuri paikka. Vieläkään eivät hänen
kätensä olleet aivan puhtaat, mutta ne olivat kapeat ja erinomaisen
jalomuotoiset hoikkine, pitkine sormineen ja suippoine kynsineen. Ja
yhä vielä lankesi hänen hätäisesti jakaukselle kammattu, punakeltainen
tukkansa alabasterin valkoiselle, moitteettoman kaunismuotoiselle
otsalle, jonka alla välkkyi kaksi vaaleansinistä syvä- ja
teräväkatseista silmää.... Vastakohta hänen suuresti laiminlyödyn
asunsa ja noiden kasvojen erinomaisen rotupuhtauden välillä, jonka
merkkejä olivat myös hienosti kaartuva nenä ja hiukan ivallisesti
vääntynyt ylähuuli, pisti entistä enemmän silmiin.

»Hyvänen aika, Kai», sanoi Hanno värisevin huulin, tapaillen toisella
kädellä sydäntään, kuinka sinä saatoit pelästyttää minua näin! Miksi
sinä olet täällä luokassa? Miksi sinä olit piilossa? Myöhästyitkö
sinäkin?»

»Vielä mitä», vastasi Kai. »Minä olen ollut täällä jo kauan...
Kelläpä ei olisi maanantaiaamuna hoppu kouluun, kuten itse tiedät,
hyvä ystävä... Ei, minä jäin vain huvikseni tänne. Matalajalkaisella
on valvomisvuoro, eikä hän katsonut pahaksi ajaa kansaa rukouksiin.
Silloin minä toimin niin, että olin aina hänen selkänsä takana... Ja
vaikka tuo mystikko olisi kurkistellut kuinka tahansa, olin minä aina
hänen selkänsä takana, kunnes hän lähti pois; ja silloin minä saatoin
jäädä tänne... Mutta sinä», sanoi hän surkutellen ja istuutui hellästi
Hannon viereen penkille... »Sinun on pitänyt juosta, onhan? Ihmisparka!
Sinä olet aivan henkiheiton näköinen. Ja hiukset ovat tarttuneet
otsalle... » Hän otti viivottimen pöydältä ja alkoi pöyhöttää sillä
vakavissaan ja huolellisesti pikku Hannon kiharoita. »Sinä nukuit siis
liian kauan?... Minä istun tässä muuten Adolf Todtenhauptin paikalla»,
sanoi hän kesken kaiken ympärilleen katsellen, »priimuksen vihityllä
paikalla! No, tällä kertaa se ei ole niin vaarallista... Nukuit siis
liian kauan?»

Hanno oli taas haudannut kasvonsa käsiinsä. »Minä olin eilen illalla
teatterissa», sanoi hän syvään huokaistuaan.

»Oikein, olin unohtanut sen!... Oliko se kaunista?»

Kai jäi vastausta vaille.

»Sinä olet sentään onnellinen», jatkoi hän sitten suostutellen, »sinun
pitäisi muistaa se, Hanno. Minä en ole vielä koskaan ollut teatterissa,
eikä minulla taida vastakaan olla toivoa päästä sinne....»

»Kun ei olisi pohmeloa perästäpäin», sanoi Hanno.

»Niin, sen tilan minä tunnen hyvin.» Kai kumartui ottamaan ystävänsä
päällystakkia ja hattua, jotka olivat lattialla penkin vieressä, nosti
ne ylös ja kantoi ne hiljaa eteiseen.

»Sitten sinä et kai ole aivan selvillä muodonvaihdoksesta?» kysyi hän
palatessaan.

»En», sanoi Hanno.

»Etkä ole valmistanut maantieteenkoetta?»

»En ole tehnyt mitään enkä osaa mitään», sanoi Hanno.

»Et siis myöskään kemiaa ja englantia! _All right!_ Terve kaveri!»
Kai oli silminnähtävästi keventynyt, »Minä olen samassa tilassa»,
selitti hän iloisesti. »En lukenut mitään lauantaina, koska senjälkeen
oli sunnuntai, ja sunnuntaina minä en lukenut päivän kunniaksi...
pyh, vielä mitä... pääasiallisesti siksi, että minulla oli parempaa
tekemistä, tietysti», sanoi hän äkkiä vakavasti, kasvojen hitaasti
punehtuessa. »Tästä on tuleva iloinen päivä, Hanno.»

»Jos minä saan vielä yhden muistutuksen, niin minä jään istumaan»,
sanoi pikku Johann. »Ja sitä ei voi välttää, jos minulta kysytään
latinaa. Nyt on B-kirjaimen vuoro, Kai, siinä ei auta mikään... »

»Maltahan! Haa, Caesar menee ulos. 'Mua selästäpäin vaara uhannut
on aina; kun otsan Caesarin he kerran... '» Mutta Kain taito loppui
kesken. Hänelläkin oli hyvin epämiellyttävä olo. Hän meni kateederin
luo, istui siihen ja alkoi synkän näköisenä kiikutella itseään
nojatuolissa. Hanno Buddenbrook antoi yhä päänsä levätä pulpetilla.
Näin istuivat he kotvan äänettöminä.

Äkkiä alkoi jostakin kuulua kaukaista töminää, joka kasvoi jyrinäksi ja
vyöryi uhkaavasti pauhaten lähemmä...

»Kansa tulee», sanoi Kai katkerasti. »Voi Herra Jumala, miten pian he
pääsivät! Tunti ei ole tullut edes kymmentä minuuttia lyhyemmäksi...»

Hän laskeutui alas kateederilta ja suori itsensä ovelle pujahtaakseen
toisten toverien joukkoon. Mutta Hanno nosti vain hetkiseksi päätään,
veti suunsa vinoon ja jäi paikalleen.

Se läheni, tuo töminä, jyry, miehisten äänien, murroksessa olevien
äänien ja diskanttiäänien sorina, vyöryi portaita ylös, levisi
käytävään ja virtasi tähän huoneeseen, joka äkkiä täyttyi elämällä,
liikkeellä ja hälinällä. Nuo nuoret pojat, realilinjan oppilaat,
Hannon ja Kain toverit, joita oli luvultaan noin kaksikymmentäviisi,
tulivat sisään vetelehtien, kädet housuntaskussa, tai käsivarsiaan
heilutellen ja aukaisivat raamattunsa. Joukossa oli miellyttävän
näköisiä poikia, sellaisia, jotka näyttivät terveiltä ja hyvinvoivilta,
mutta oli myös arveluttavan näköisiä, oli pitkiä, väkeviä huiskaleita,
joista oli tuleva kauppiaita tai joista ehkä joku aikoi merille eikä
piitannut tämän taivaallista mistään, oli pieniä, ikäisekseen liian
lukuintoisia kirjatoukkia, jotka loistivat sellaisissa aineissa,
joissa vaadittiin ulkomuistia. Mutta Adolf Todtenhaupt, priimus, tiesi
kaikki; hän ei vielä elämänsä aikana ollut jäänyt vastausta velkaa.
Se johtui osaksi hänen hiljaisesta, uuraasta ahkeruudestaan, osaksi
siitä, että opettajat varoivat kysymästä häneltä sellaista, jota hän
ehkä ei olisi voinut tietää. Se olisi ollut noloa ja vastenmielistä,
se olisi horjuttanut heidän uskoaan inhimilliseen täydellisyyteen.
Adolf Todtenhaupt ei saanut erehtyä... Tällä oli merkillisen
kupurainen päänmuoto, jota pitkin hänen vaalea tukkansa oli su'ittu
peilinkiiltäväksi pinnaksi, harmaat, tummien renkaiden ympäröimät
silmät ja pitkät ruskeat kädet, jotka pistivät esiin hänen hyvin
harjatun takkinsa hihoista. Hän istuutui Hanno Buddenbrookin viereen,
hymyili hiljaa, hiukan salamyhkäisesti, sekä toivotti naapurilleen
hyvää huomenta tuolla koulupoikien kesken tavaksi tulleella kielellä,
joka lyhensi koko sanan yhdeksi ainoaksi huolimattomaksi, reippaaksi
murahdukseksi. Sitten hän ryhtyi, toisten puhellessa puoliääneen
ympärillä, päntätessä vielä viime hetkessä päähänsä läksyjä,
haukotellessa ja nauraessa, tekemään merkintöjä päiväkirjaan käyttäen
kynää verrattoman täsmällisesti, hoikin, suoraksiojennetuin sormin.

Kahden minuutin kuluttua kuului käytävästä askeleita, etumaisten
pulpettien oppilaat nousivat kiirehtimättä paikoiltaan ja taampana
olevilta seurasi joku esimerkkiä, toisten antamatta häiritä
valmisteluitaan ja tuskin huomaamatta, että herra lehtori Ballerstedt
astui luokkaan, ripusti hattunsa oven suuhun ja nousi kateederiin.

Hän oli neljänkymmenen vaiheilla oleva hauskan lihavahko herra, jolla
oli hyvin kalju päälaki, punakellertävä, lyhyeksi leikattu täysiparta,
rusottava iho ja hurskauden ja miellyttävän aineellisuuden välinen ilme
kosteiden huulien ympärillä. Hän otti muistikirjan esiin ja selaili
sitä ääneti; mutta koska luokassa vallitseva hiljaisuus jätti paljon
toivomisen varaa, kohotti hän katseensa, ojensi käsivartensa pulpetille
ja liikutti heikkoa valkoista nyrkkiään pari kertaa voimattomasti
ylös ja alas, kasvojen paisuessa niin tummanpunaisiksi, että parta
näytti vaaleankeltaiselta, ja huulien toimiessa puolen minuutin ajan
suonenvedontapaisesti ja tuloksettomasti, kunnes niiltä viimein
purkautui lyhyt, pusertunut ja ähkyvä: »No»... Sitten hän vielä haki
hetken aikaa muita moitteen ilmaisumuotoja, painui taas tutkimaan
muistikirjaansa, odotti punastuksensa haihtumista ja tyytyi asian
tilaan. Tämä oli Ballerstedtille ominaista.

Hän oli aikonut kerran papiksi, mutta oli sitten änkyttämisen
vuoksi ja maallisen hyvinvoinnin houkutuksesta päättänyt ruveta
opettajaksi. Hän oli vanhapoika, hiukan varakas, kantoi pientä
timanttisormusta sormessaan ja rakasti sydämestään ruokaa ja juomaa.
Hän oli samainen opettaja, joka seurusteli vain virkansa yhteydessä
opettajatovereittensa kanssa, mutta viihtyi varsinaisesti kaupungin
naimattoman kauppamaailman keskellä ja myöskin upseeriston parissa,
söi kaksi kertaa päivässä kaupungin parhaimmassa ravintolassa ja oli
»klubin» jäsen. Jos hän tapasi koulun varttuneempia oppilaita jossakin
kaupungin kaduilla kello kahden, kolmen aikaan yöllä, paisuivat hänen
poskensa punastuksesta, hän koetti ääntää »hyvää huomenta» ja jätti
asian silleen... Hanno Buddenbrookin ei tarvinnut pelätä häntä; häneltä
ei kysytty juuri milloinkaan. Opettaja oli viettänyt tämän sedän
Christianin kanssa niin usein inhimillisesti ymmärrettäviä yhdessäolon
hetkiä, että häntä ei haluttanut joutua riitaan veljenpojan kanssa....

»No...» sanoi hän uudestaan, katsoi ympäri luokkaa, liikutti taas
heikkoa nyrkkiään, jossa kimalteli timanttisormus, ja katsoi
muistikirjaansa. »Perlemann. Yleiskatsaus.»

Perlemann nousi. Häntä tuskin huomasi luokalla. Hän kuului noihin
pieniin kirjatoukkiin. »Yleiskatsaus», sanoi hän hiljaa ja siivosti,
ojentaen kaulansa pelokkaasti hymyillen. »Jobin kirja jakautuu kolmeen
osaan. Ensimmäinen kuvaa Jobin tilaa ennen hänen joutumistaan Herran
ristin ja kurituksen alaiseksi; ensimmäinen luku, kuusi ensimmäistä
säkeistöä. Toinen kuvaa itse kuritusta ja sen oheen kuuluvia seikkoja;
luku...»

»Oikein, Perlemann», keskeytti herra Ballerstedt liikutettuna toisen
arasta alttiudesta, ja kirjoitti hyvän arvosanan kirjaansa. » Jatkakaa,
Heinricy.»

Heinricy oli noita pitkiä huiskaleita, jotka eivät välittäneet mistään.
Hän työnsi tukevan puukon, jolla hän alinomaa oli askarrellut, housunsa
taskuun, nousi kolisuttaen paikaltaan, laski alahuulen lerpalleen ja
rykäisi karhealla, raa'alla miehenäänellä. Kaikkia harmitti, että hänet
oli pantu jatkamaan siivon Perlemannin tietoja. Oppilaat torkkuivat
lämpimässä huoneessa pihisevien kaasulamppujen alla, kukin omissa
ajatuksissaan. Kaikki olivat väsyneet sunnuntain jälkeen ja kaikki
olivat nousseet kylmän sumuisena aamuna huokaillen ja kalisevin hampain
lämpimistä vuoteistaan. Jokaisesta olisi ollut mieluista, jos pikku
Perlemann olisi vaikka koko tunnin supattanut hiljaa edelleen, sillä
nyt Heinricy varmasti oli nostattava kahakan.

»Minä olin poissa tätä valmistettaessa», sanoi hän karheasti.

Herra Ballerstedtin kasvot paisuivat, hän nosti heikkoa nyrkkiään,
liikutteli huuliaan ja tuijotti nuorta Heinricyä kulmakarvat koholla.
Hänen tummanpunainen päänsä tutisi ponnistuksesta, kunnes hän
viimein sai sanotuksi: »No...», joka avasi sulun sanoille ja voitti
alkuhankaluuden. »Teiltä ei milloinkaan saa vastausta, Heinricy»,
jatkoi hän nyt helposti ja sujuvasti »ja aina teillä on joku puolustus
mielessänne. Jos olitte poissa viime tunnilta, olisitte voinut
välipäivinä kysyä läksyä tovereilta, ja jos kerran ensi osa kuvaa
Jobin tilaa ennen kuritusta ja toinen kuritusta, olisi teidän pitänyt
voida laskea sormillanne, että kolmas osa käsittelee Jobin tilaa
tuon kurituksen jälkeen. Mutta, teillä ei ole innostusta työhön, ja
te ette ole vain heikko erehtyväinen ihminen, vaan myös aina valmis
kaunistelemaan ja puolustamaan heikkouttanne. Mutta huomatkaa, että
niin kauan kuin tätä jatkuu, ei ole puhetta luokalta pääsemisestä,
Heinricy. Istuutukaa. Wasservogel, jatkakaa.»

Heinricy istuutui uhmaavan ja yksipäisen näköisenä kovalla ryminällä,
jupisi vierustoverilleen jonkun hävyttömyyden ja tarttui uudelleen
tukevaan puukkoonsa. Nyt nousi Wasservogel, poika, jolla oli
tulehtuneet silmät, pysty nenä, ulkonevat korvat ja pureksitut
sormenpäät. Tämä täydensi pehmeällä, puristuneella äänellä
»yleiskatsauksen» ja alkoi sitten kertoa Jobista, Uzin miehestä,
ja hänen kohtaloistaan. Hänellä oli Vanha Testamentti auki edessä
istuvan toverin selkää vasten ja hän luki nyt siitä viattoman ja
ajattelevan näköisenä, tuijotti sitten silmää räpäyttämättä seinään,
ja alkoi kääntää lukemaansa yskien ja takerrellen nykyaikaiselle
kirjakielelle... Hänen olennossaan oli jotakin erittäin vastenmielistä
mutta herra Ballerstedt kiitti innokkaasti hänen osaamistaan.
Wasservogelilla oli siinä suhteessa helpot päivät, että useimmat
opettajat kiittivät häntä yli ansion osoittaakseen hänelle itselleen ja
kaikille tovereille, etteivät he antaneet hänen rumuutensa johtaa heitä
puolueellisuuteen...

Ja uskontotuntia jatkui. Opettaja huusi vielä monen nuorukaisen
nimen kuullakseen näiden tietoja Jobista, Uzin miehestä, ja Gottlieb
Kassbaum, onnettoman tukkukauppias Kassbaumin poika, sai rappeutuneista
kotioloistaan huolimatta kiitettävän arvosanan, koska hän tiesi
tarkasti Jobilla olleen seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta
kamelia, viisi-, sataa härkäparia, viisisataa aasia ja hyvin paljon
palvelijoita.

Sitten otettiin esiin raamatut, joista useimmat jo olivat olleet
auki, ja tuntia jatkettiin lukemisella. Ja sitten tuli paikka, joka
tuntui herra Ballerstedtin mielestä kaipaavan selitystä; hän paisui
punaiseksi, sanoi: »No...» ja piti ennenmainittujen valmistelujen
jälkeen pienen, yleisillä siveellisillä periaatteilla höystetyn
esitelmän tuon arveluttavan paikan valaisemiseksi. Ei yksikään oppilas
kuunnellut häntä. Rauha ja uneliaisuus vallitsi huoneessa. Kuumuus oli
kaiken aikaa toimivan lämmityslaitoksen ja kaasulamppujen johdosta
käynyt jo sangen rasittavaksi, ja noiden kahdenkymmenenviiden oppilaan
käyttämä ilma oli jotensakin pilaantunut. Lämpö, liekkien hiljainen
pihinä ja yksitoikkoinen ääneenluku vaivuttivat ikävystyneet aivot
umpeaan unisuuteen. Kreivi Kai Mölln oli levittänyt eteensä paitsi
raamattua Edgar Allan Poen »Käsittämättömät tapaukset ja salaperäiset
teot», ja luki nyt niitä pää ylimykselliseen, mutta ei aivan puhtaaseen
käteen nojaten. Hanno Buddenbrook istui kumarassa tuijottaen suu
veltosti avoinna hämärtävin, polttavin silmin Jobin kirjaan, jonka
rivit ja kirjaimet sulivat hänen, edessään mustaksi sohruksi. Väliin,
kun hänen mieleensä muistui Graal-aihe tai Münsteriin-meno, painoi hän
hitaasti alas luomensa ja tunsi, miten hänen sisällään nyyhkytti. Ja
hän rukoili sydämessään, ettei tämä vaaraton ja rauhallinen aamutunti
milloinkaan loppuisi.

Ja kuitenkin se loppui säädetyn ajan perästä, ja käytävästä kuuluvan
soittokellon kimeä kilinä raastoi nuo kahdetkymmenetviidet aivot
suloisesta uinailusta.

»Selvä on», sanoi herra Ballerstedt ja otti vastaan päiväkirjan
kirjoittaakseen siihen nimensä ja todistaakseen siten, että tämä tunti
oli pidetty viran määräämässä muodossa.

Hanno Buddenbrook sulki raamattunsa ja oikaisihe vavisten,
hermostuneesti haukotellen. Mutta laskiessaan alas käsivartensa ja
päästäessään jäsenensä herpoamaan täytyi hänen henkäistä äkkiä ja
vaivaloisesti, saadakseen taas sydämensä käymistahtiin, sillä se
oli silmänräpäykseksi laiminlyönyt velvollisuutensa. Ja nyt oli
latinan vuoro... Hän loi apua anoen katseen Kain puolelle, joka
ei näkynyt lainkaan huomanneen tunnin loppumista, vaan oli yhä
vajonnut yksityislukemiseensa, veti laukustaan esiin kirjavakantisen
Ovidiuksensa ja aukaisi sen siltä kohtaa, jossa täksi päiväksi ulkoa
opittavat säkeet olivat.... Toivotonta! Oli mahdotonta oppia muutamassa
hetkessä nuo mustat, lyijykynävedoin varustetut, supisuorat, viitosella
merkittyihin jaksoihin jaetut säerivit, jotka tuijottivat häneen niin
synkkinä ja vieraina. Hän ymmärsi tuskin niiden sisältöä, puhumattakaan
siitä, että hän olisi voinut lausua ulkoa jonkun niistä. Ja
seuraavista, täksi päiväksi käännettävistä hän ei ymmärtänyt hituakaan.

»Mitä merkitsee '_deciderant, patula Jovis arbore, glandes_'?» kysyi
hän epätoivoisella äänellä Adolf Todtenhauptilta, joka oli taas
päiväkirjan kimpussa. »Sehän on paljasta lorua ja...»

»Mitä?» sanoi Todtenhaupt jatkaen kirjoittamistaan... »Jupiterin puun
terhot... Se on tammi... En minä tiedä oikein itsekään...»

»Kuiskaa minulle vähän, kun minun vuoroni tulee, Todtenhaupt!» pyysi
Hanno työntäen kirjan luotaan. Sitten hän, luotuaan synkän katseen
priimukseen, joka oli nyökännyt yhdentekevästi ja epäystävällisesti,
työntäytyi sivuttain ulos pulpetistaan ja nousi seisomaan.

Tilanne oli muuttunut. Herra Ballerstedt oli poistunut ja kateederissa
seisoi nyt hänen sijallaan suorana ja jäykkäryhtisenä pieni, heikon
näköinen ja laiha mies, jolla oli ohut valkoinen parta, jonka punainen
kaula työntyi esiin ahtaan alaskäännetyn kauluksen sisästä ja joka piti
toisessa valkokarvaisessa kädessään silinteriään, sisäpuoli ylöspäin.
Häntä kutsuttiin oppilaiden kesken »hämähäkiksi», ja hänen varsinainen
nimensä oli lehtori Hückopp. Koska hänellä oli valvontavuoro
käytävässä, oli hänen velvollisuutensa pitää myös silmällä luokkia...
»Sammuttakaa lamput! Verhot syrjään! Ikkunat auki!» sanoi hän tehden
heikon äänensä niin käskeväksi kuin suinkin ja heilautti kömpelön
tarmokkaasti kättään ilmassa aivan kuin olisi vääntänyt veiviä... »Ja
kaikki ulos raittiiseen ilmaan, sukkelaan!»

Lamput sammuivat, verhot lensivät syrjään, kelmeä aamuinen valo
levisi huoneeseen, ja kylmä sumu syöksyi sisään leveistä ikkunoista,
oppilaiden työntyessä lehtori Hückoppin ohi ovea kohti; vain
priimuksella oli oikeus olla luokassa.

Hanno ja Kai tapasivat toisensa ovella ja kulkivat rinnatusten alas
komeita portaita ja poikki tyylikkään holviston. Molemmat olivat
vaiti. Hanno oli kerrassaan kurjan näköinen ja Kai oli mietteissään.
Saavuttuaan suureen pihaan alkoivat he astua edestakaisin eri-ikäisten
tovereiden keskellä, jotka hyörivät meluten kosteanpunaisilla
pihakivillä.

Täällä piti ylikomentoa nuorehko, vaaleaverinen, suippopartainen
herra. Tämä oli koulun hienoin opettaja, maisteri Goldener, ja hän
johti koulupoikakotia, jossa asui rikkaita aatelisia Holsteinista
ja Mecklenburgista olevia tilanomistajanpoikia. Noiden ylhäisten
nuorukaisten esimerkkiä noudattaen, jotka olivat uskotut hänen
huomaansa, hoiti hän ulkoasuaan tavalla, joka oli aivan tuntematon
opettajapiirissä. Hän käytti heleänvärisiä silkkikaulaliinoja,
keikarimaista takkia, vaaleita housuja, jotka kiinnitettiin
rakseilla kengän alle, ja hajuvesiltä tuoksuvia, koreareunaisia
nenäliinoja. Kun hän oli syntyisin vaatimattomista oloista, eivät
hänen kasvonsa oikeastaan vastanneet tuota komeutta, ja esimerkiksi
hänen suuret jalkansa näyttivät jokseenkin hullunkurisilta kaidoissa,
suippokärkisissä nappikengissä. Käsittämättömästä syystä hän oli
ylpeä kömpelömuotoisista punaisista käsistään, joita hän lakkaamatta
hankasi, löi toisiaan vasten ja katseli hellän ihailevasti. Hän piti
päätään hiukan takakenossa ja vilkui ympärilleen nenä rypyssä ja suu
puoliavoinna, aivan kuin aina olisi udellut: »Mitäs, mitäs täällä nyt
on tekeillä?»... Mutta hän oli niin hieno, ettei ollut näkevinään
kaikkia pieniä luvattomia tepposia, joita sattui pihamaalla. Hän ei
ollut huomaavinaan, että joku oppilas oli tuonut mukanaan kirjan
parantaakseen vielä viime hetkellä tietojaan, ei ollut huomaavinaan,
että hänen koulukoti-oppilaansa antoivat rahaa vahtimestarille, jotta
tämä hakisi heille leivoksia, ei myöskään sitä, että toisaalla parin
kolmasluokkalaisen voimankoetus muuttui selkäsaunaksi, jota katselemaan
heti ryhmittyi asianymmärtäjien piiri, eikä sitä, että pihan perällä
jotakin onnetonta, joka oli osoittanut epätoverillista mieltä,
pelkuruutta tai kunniattomuutta, raastettiin miehissä pumpun ääreen,
jossa hänen häpeänsä pestiin pois kylmällä vedellä...

Se oli reipasta, joskin hiukan kovakouraista nuorisoa tuo joukko,
joka hälisten hyöri pihalla ja jonka keskellä Kai ja Hanno nyt
kävelivät. Ja koska se oli varttunut sotaisen, voitokkaan ja nuortuneen
isänmaan nousukaudessa, oli sen ihanteena karkea miehekkyys. Sen
kieli oli samalla homssuista ja sattuvaa ja siinä vilisi teknillisiä
sanoja. Juomis- ja tupakanpolttotaito, ruumiillinen voima ja
voimistelukuntoisuus olivat suuressa kunniassa, ja halveksittavimmat
paheet olivat velttous ja houkkamaisuus. Se, jonka kaulus oli
pakkasella pystyssä, vietiin armotta pumpun alle. Mutta se, jonka
oli nähty kulkevan kadulla keppi kädessä, se sai kärsiä julkisen,
häpäisevän ja kipeää tekevän kurituksen voimistelusalissa...

Se, mitä Hanno ja Kai puhuivat keskenään, hukkui vieraana ja outona
yleiseen sorinaan, joka täytti kylmän, kostean ilman. Tämä ystävyys oli
jo kauan ollut kaikille tuttu asia. Opettajat katsoivat sitä epäsuopein
silmin, koska olettivat sen takana vastustushenkeä, ja toverit, jotka
eivät käsittäneet sen laatua, olivat tottuneet olemaan piittaamatta
siitä ja pitämään heitä kummallisina olioina, jotka oli paras jättää
rauhaan... Kai Mölln oli muuten tavallaan pelätty hurjuutensa ja äksyn
itsevaltaisuutensa tähden. Mutta Hanno Buddenbrookiin ei edes suuri
Heinricy, joka antoi selkään koko maailmalle, uskaltanut koskea, hän
kun arasteli tämän pehmeää tukkaa, tämän jäsenten hentoutta ja tämän
alakuloista, suljettua, kylmää katsetta...

»Minua peloittaa», sanoi Hanno Kaille jääden seisomaan eräälle
seinämälle, nojautuen muuria vasten ja vetäen viluisesti haukotellen
takkinsa tiukemmin ympärilleen... »Minua peloittaa hirveästi, Kai, se
aivan kivistää ruumista. Eihän herra Mantelsack sentään ole mikään niin
hirveä ihminen? Vai onko? Kunpa tämä inhoittava Ovidius-tunti olisi
jo ohi! Kunpa jo olisin saanut muistutuksen päiväkirjaan ja jäänyt
istumaan ja kaikki olisi selvä! En minä pelkää sitä, pelkään hälinää,
joka liittyy siihen...»

Kai vaipui ajatuksiin. »Tuo Roderich Usher on ihmeellisin olio, mistä
kukaan koskaan on tietänyt!» sanoi hän nopeasti ja välittömästi. »Luin
koko tunnin hänestä... Kun minäkin osaisin joskus kirjoittaa niin
hyvin!»

Kai kirjoitteli näet. Sitä hän oli tarkoittanut aamullisillakin
sanoillaan, kertoessaan, että hänellä oli tekeillä parempaa
kuin läksyjen luku. Ja Hanno oli ymmärtänyt hänet. Hänen
pikkupojanaikuisesta sadunkertomisinnostaan oli kehittynyt
kirjoitteluyritysten tarve, ja hän oli vast'ikään saanut valmiiksi
runoelman, sadun, suunnattoman seikkailurikkaan tarinan, jossa kaikki
hehkui tummaa hohdetta, joka tapahtui metallien ja salaperäisten
valojen keskellä maan ja ihmissielun syvimmissä ja pyhimmissä
luomispajoissa, joissa luonnon ja ihmissielun alkuvoimia harvinaisella
tavalla sekoiteltiin, muunneltiin ja kirkastettiin. — Ja tämä kaikki
oli kirjoitettu hartaalla, merkityksellisellä, hieman ylitsevuotavalla
ja kaihoisalla haltioitumisen kielellä...

Hanno tunsi tuon kertomuksen ja piti siitä paljon; mutta hän ei ollut
nyt sillä tuulella, että olisi välittänyt Kain tai Edgar Allan Poen
teoksista. Hän haukotteli uudelleen ja huokasi sitten, laulaen samalla
mielessään sävelmää, jonka hän oli äskettäin sovittanut flyygelin
ääressä. Hänellä oli sellainen tapa, että hän usein huokasi syvään
saadakseen heikosti toimivan sydämensä reippaampaan käyntiin; ja hän
oli tottunut toimittamaan tuon huokaisun jonkin soitannollisen aiheen
tai sävelmän mukaan, jonka hän itse tai joku muu oli keksinyt...

»Katso, tuossa tulee Isäjumala!» sanoi Kai. »Hän käyskentelee
yrttitarhassaan.»

»Hyvinkin kauniissa tarhassa», sanoi Hanno purskahtaen nauruun. Hän
nauroi hermostuneesti, voimatta lakata, piti nenäliinaa suunsa edessä
ja katsoi henkilöä, jota Kai oli sanonut »Isäjumalaksi».

Tämä oli tohtori Wulicke, koulun johtaja, joka oli ilmestynyt
pihaan. Hän oli harvinaisen pitkä mies, jolla oli pehmeä hattu,
lyhyt täysiparta, ulostyöntyvä vatsa, aivan liian lyhyet housut ja
suppilonmuotoiset kalvosimet, jotka eivät koskaan olleet puhtaat. Hän
kulki niin vihaisen näköisenä ja vinhaa vauhtia pihan poikki, että
hänen kasvonsa näyttivät melkein kärsiviltä, sekä osoitti samalla
kädet ojossa pumppua... Vesi virtasi pitkin pihaa! Parvi poikia juoksi
hänen edellään hyökäten korjaamaan vahinkoa sulkemalla johdon. Mutta
vielä sen jälkeenkin seisoivat he pitkän aikaa paikallaan katsoen
kauhistuneen näköisinä vuoroin pumppua, vuoroin johtajaa, joka oli
kääntynyt punaisena luokserientäneen maisteri Goldenerin puoleen ja
moitti nyt tätä syvällä, kumealla ja kiihtyneellä äänellä. Hänen
puheessaan oli örähteleviä ja epäselviä huuliäänteitä.

Johtaja Wulicke oli hirmuinen mies. Hän oli sen leikkisän ja
ihmisystävällisen vanhan herran seuraaja, jonka hallinnon alaisina
Hannon isä ja setä olivat käyneet koulunsa ja joka oli kuollut
alkupuolella vuotta seitsemänkymmentäyksi. Silloin oli tohtori
Wulicke, joka sitä ennen oli ollut opettajana eräässä preussiläisessä
kimnaasissa, kutsuttu tähän virkaan, ja hänen mukanaan oli kouluun
tullut uusi henki. Siinä, missä klassillinen sivistys ennen oli ollut
iloinen pääasia, johon oli suhtauduttu tyyneydellä, kohtuudella ja
hilpeällä ihanteellisuudella, vallitsivat nyt käsitteet arvovalta,
velvollisuus, kuri, virkapalvelus ja yleneminen. »Filosofimme Kantin
kategorinen imperatiivi» oli se lippu, jota johtaja Wulicke liehutti
jokaisessa juhlapuheessa. Koulusta oli tullut valtio valtiossa, jossa
vallitsi niin jäykkä preussilainen virkahenki, että oppilaatkin,
eivätkä ainoastaan opettajat, tunsivat olevansa virkamiehiä, joilla ei
ollut mitään korkeampaa pyrintöä kuin yleneminen ja se, että pysyivät
vallassaolijain suosiossa... Heti uuden johtajan astuttua paikalle oli
koulun uudestaanrakentaminen ja korjaaminen pantu alulle erinomaisia
terveydellisiä ja kaunotaiteellisia näkökohtia silmälläpitäen, ja työ
oli suoritettu loppuun mitä onnistuneimmin. Mutta kysymyksenalaiseksi
jäi, eikö koulu aikaisemman hallinnon aikana, jolloin siinä oli
vallinnut hiukan suurempi hyväntahtoisuus, hilpeys, leikillisyys ja
tyyneys, ollut ollut miellyttävämpi ja siunauksellisempi laitos...

Mitä johtaja Wulickeen henkilökohtaisesti tulee, oli hän
ominaisuuksiltaan arvoituksellinen, kaksimielinen, itsepäinen ja
kateellinen kuten Vanhan Testamentin kiivas Jumala. Hän oli hirmuinen
sekä hymyssään että vihassaan. Rajaton valta, jota hän käytteli, teki
hänet peloittavan oikulliseksi ja arvaamattomaksi. Hän saattoi sanoa
jotakin leikkisää, mutta yltyä vihan vimmaan, jos sille naurettiin. Ei
yksikään hänen vapisevista luoduistaan tiennyt miten käyttäytyä häntä
kohtaan. Eikä siis auttanut muu kuin palvella häntä tomussa ja koettaa
järjettömällä nöyryydellä johdattaa luotaan hänen hirmuinen vihansa,
ettei hän musertaisi palvelijaansa suuressa oikeamielisyydessään...

Nimeä, jonka Kai oli antanut hänelle, eivät käyttäneet muut kuin hän
itse ja Hanno Buddenbrook, ja he varoivat tarkoin päästämästä sitä
toverien korviin, peläten kohtaavansa tuon kylmän ja epäymmärrystä
ilmaisevan katseen, jonka he niin hyvin tunsivat... Ei ollut sitä
seikkaa, jossa he olisivat sopineet näiden kanssa yhteen. Heille oli
tuntematon näiden vastustus- ja kostamistapakin, ja he halveksivat
käytännössä olevia pilkkanimiä, siksi että niissä piilevä huumori
ei Uikuttanut heitä eikä saanut heitä edes hymyilemään. Oli niin
helppohintaista, mautonta ja typerää kutsua laihaa lehtori Hückoppia
»hämähäkiksi» ja lehtori Ballerstedtia »papukaijaksi», se oli liian
vähäpätöinen vahingonkorvaus koulupalveluksen pakosta! Ei, kreivi
Mölln oli purevampi! Itsensä ja Hannon varalta oli hän ottanut
käytäntöön opettajista heidän oikeat porvarilliset nimensä liittäen
sen eteen vain sanan »herra». Siis: »herra Ballerstedt», »herra
Mantelsack», »herra Hückopp»... Se soi niille samalla etäännyttävän
ja kylmän ivallisen sävyn, halveksivan vieroksumisen vivahteen...
He puhuivat »luokkapöpöistä» ja pitivät hauskaa koko väliajan tuon
sanan kustannuksella keksien jollekin opettajaparalle mahdottomia,
epäinhimillisiä ominaisuuksia. Ja he puhuivat »laitoksesta» sellaisella
äänenpainolla kuin olisi se ollut samantapainen laitos kuin se, niissä
Hannon setä Christian oleskeli...

Isänjumalan näkeminen, joka vielä jonkun aikaa piti kaikkia kelmeän
kauhun vallassa osoitellessaan sormellaan peloittavasti urahdellen
eväspapereita, joita näkyi siellä täällä pitkin pihaa, sai Kain
loistavalle tuulelle. Hän veti Hannon muassaan portille, josta toiselle
tunnille saapuvat opettajat astuivat pihaan, ja alkoi kumarrella
kauhean syvään punasilmäisille, kalpeille ja köyhästipuetuille
opettajakokelaille, jotka olivat matkalla ensi- ja toisluokkalaistensa
luokse taempaan pihaan. Hän kumarsi niin syvään kuin osasi, kädet
riippuen, ja katsoi alamaisesti noihin nuorukaisparkoihin. Mutta kun
vanha laskennonopettaja herra Tietge tuli portista, kantaen selän
takana vapisevin käsin muutamia kirjoja, silmät kierossa, kumaraisena,
keltaisena ja syleksien, sanoi Kai sointuvalla äänellä: »Hyvää
huomenta, vainaja», jonka jälkeen hän kurkisteli kirkkain, terävin
silmin ilmaan...

Samassa kilisi soittokello, ja oppilaat alkoivat viipymättä virrata
kaikilta puolilta ovia kohti. Mutta Hanno ei lakannut nauramasta; hän
nauroi vielä portaissakin niin hillittömästi, että ympärillä olevat
luokkatoverit katsoivat kylmästi ja vieraasti, jopa melkein paheksuen,
moista houkkamaisuutta...

Luokassa vallitsi hiljaisuus, ja kaikki nousivat yht'aikaa ylös lehtori
Mantelsackin astuessa sisään. Hän oli luokanjohtaja, ja luokanjohtajaa
täytyi kunnioittaa. Hän veti oven perästään kiinni, teki kumarruksen,
kurkotti kaulaansa katsoakseen seisoivatko kaikki, ripusti hattunsa
naulaan ja meni sitten ripein askelin kateederiin, keikauttaen päätään
nopeasti ylös ja alas. Hän asettui asentoon, katsoi vähän aikaa ulos
ikkunasta ja raaputti etusormellaan, jossa oli suuri sinettisormus,
kaulaansa kauluksen välistä. Hän oli keskipituinen mies, jolla oli
ohut, harmaantunut tukka, kihara Jupiter-parta ja likinäköiset,
ulostyöntyvät safiirinsiniset silmät, jotka välkkyivät väkevien
silmälasien takaa. Hän oli puettu pehmeästä harmaasta kankaasta
tehtyyn avonaiseen lievetakkiin, jota hän mielellään sormieli vartalon
vaiheilta. Hänen housunsa, kuten kaikkien opettajien, lukuunottamatta
hienoa maisteri Goldeneria, olivat liian lyhyet, ja niiden alta näkyi
leveiden, marmorinkiiltäväksi harjattujen kenkien varret.

Äkkiä hän käänsi päänsä ikkunasta, päästi pienen herttaisen huokauksen,
katsoi äänettömään luokkaan sanoen: »No niin!» ja hymyili usealle
oppilaalle tuttavallisesti. Helpotuksen liikahdus kulki luokan läpi.
Siitä riippui niin paljon, siitä riippui kaikki, oliko lehtori
Mantelsack hyvällä tuulella vai ei, sillä tiedettiin hänen antautuvan
itsetiedottomasti ja ilman vähintäkään itsearvostelua tuuliensa
vietäväksi. Hän oli kerrassaan harvinaisen, lapsellisen puolueellinen,
ja hänen suosionsa oli suloinen ja häilyvä kuin onni. Hänellä oli aina
omat suosikkinsa, pari kolme kappaletta, joita hän sinutteli ja kutsui
etunimeltä, ja näillä oli niin hyvä olla kuin paratiisissa. He saivat
sanoa melkein mitä tahansa, se kelpasi sittenkin; ja tunnin jälkeen
jutteli lehtori Mantelsack heidän kanssaan mitä inhimillisimmin. Mutta
sitten, jonakin päivänä, loman jälkeen tai jostakin muusta syystä,
Herra tiesi miksi, oli suosio mennyt, ja siinä sitä istui nujerrettuna,
hyljättynä, opettajan kutsuessa jotakin toista etunimeltä... Näiden
onnellisten virheet hän alleviivasi vihoissa kevyesti ja sirosti, niin
että ne suuresta puutteellisuudestaan huolimatta näyttivät siistiltä.
Toisiin vihkoihin hän sitävastoin huiski leveitä vihaisia vetoja
ja kasasi niin suuret määrät punaista mustetta, että ne näyttivät
peloittavan avuttomilta. Ja koska hän ei laskenut virheitä, vaan antoi
arvolauseen sivun kirjavuuden mukaan, selvisivät suosikit loistavasti.
Näin tehdessään hän ei aavistanut lainkaan omaa puolueellisuuttaan,
vaan luuli kaiken tapahtuvan oikeuden mukaan. Jos jollakin olisi
ollut kylliksi turmaatuottavaa rohkeutta huomauttaa tästä, olisi hän
menettänyt ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden päästä suosikkien joukkoon
ja kuulla mainittavan itseään etunimeltä. Eikä kukaan hennonut luopua
tuosta toivosta...

Lehtori Mantelsack seisoi nyt jalat ristissä muistikirjaansa
selaillen. Hanno Buddenbrook istui etukumarassa väännellen käsiään
pulpetin alla. Oli B-kirjaimen vuoro! Tuossa paikassa oli hänen
nimensä kajahtava ja hänen oli noustava seisomaan tietämättä tämän
taivaallista, ja siitä oli tuleva kauhea häpeä, äänekäs, hirvittävä
kohtaus, vaikka luokanjohtaja olisi ollut kuinka hyvällä tuulella...
Sekunnit pitkittyivät tuskallisina. »Buddenbrook»... nyt hän jo sanoi
»Buddenbrook»...

»Edgar!» lausui lehtori Mantelsack, sulki muistikirjansa, jättäen
etusormen sen väliin, ja istuutui katedeerin laidalle kuin olisi nyt
kaikki mitä parhaimmalla tolalla.

Mitä? Mitä se oli? Edgar... Hän tarkoitti Lüdersiä, paksua Lüdersiä,
joka istui tuolla ikkunan luona. Hän oli alkanut kirjaimesta L,
vaikkei sen vuoro ollut ollenkaan tänään! Oliko se mahdollista?
Lehtori Mantelsack oli niin hyvällä tuulella, että hän alkoi eräästä
suosikista, huolimatta vähääkään siitä, kenen tänään olisi pitänyt
joutua vastaamaan...

Paksu Lüders nousi. Hänellä oli mopsin naama ja ruskeat, elottomat
silmät. Vaikka hänellä oli mainio paikka ja vaikka hän olisi voinut
huoleti käyttää apunaan kirjaa, oli hän liian laiska siihen. Hän oli
liian varma paratiisistaan ja vastasi ilman muuta: »Minä en eilen
voinut lukea päänsäryn tähden.»

»Vai jätät sinä minut pulaan, Edgar!» sanoi lehtori Mantelsack
murheissaan... »Et halua lausua minulle kultaisen aikakauden säkeitä?
Mikä vahinko, ystäväni! Oliko sinulla päänsärky? Mutta, sinä olisit
voinut sanoa sen minulle tunnin alussa, eikö niin, ennen kuin ehdin
sanoa nimesi... Ja eikö sinulla joku aika sitten myös ollut päänsärky?
Sinun pitäisi koettaa saada se poistumaan, Edgar, sillä muuten minä
pelkään sinun jäävän jälkeen... Timm, lukekaa te.»

Lüders istuutui. Hän oli tällä hetkellä yleisen vihan esine. Huomasi
selvästi, että luokanjohtajan hyvä tuuli oli haihtumassa ja että
Lüdersiä ehkä jo ensi tunnilla kutsuttaisiin sukunimeltä... Timm nousi,
hänen paikkansa oli takimaisilla penkeillä. Hän oli vaaleaverinen,
maalaisen näköinen poika, hänellä oli vaaleanruskea takki ja lyhyet,
tylpät sormet. Hänen suunsa oli töröllään suppilonmuotoisesti, ja hän
asetti sukkelasti kirjansa hyvään asentoon, katsoen samalla tuumivan
näköisenä eteensä. Sitten hän painoi päänsä alas ja alkoi lakea
hitaasti, änkytellen ja yksitoikkoisesti, kuten lapsi lukee aapista:
»_Aurea prima sata est aetas_...»

Oli selvä, ettei lehtori Mantelsack tänään noudattanut mitään
järjestystä eikä välittänyt siitä, ketä ei oltu kuulusteltu pitkään
aikaan. Nyt ei enää ollut niin ehdottoman luultavaa, että Hanno
joutuisi vastaamaan; jos se tapahtui, oli se vain onneton sattuma. Hän
loi onnellisen katseen Kaihin, uskalsi jo liikuttaa hiukan jäseniään ja
rauhoittua...

Yht'äkkiä keskeytyi Timmin luku. Joko ei lehtori Mantelsack kuullut
oikein hyvin tai tahtoi hän vähän liikuntoa — tosiasia oli, että
hän nousi kateederista, alkoi kävellä hiljakselleen luokan käytävää
pitkin ja asettui, Ovidius kädessään, aivan Timmin viereen, joka oli
työntänyt pikaisella näkymättömällä liikkeellä kirjan syrjään, ja oli
nyt aivan avuton. Hän maiskahutti suppilonmuotoista suutaan, katsoi
luokanjohtajaan sinisillä, hämmentyneillä silmillään eikä saanut enää
sanaakaan suustaan.

»Mitenkäs on, Timm», sanoi lehtori Mantelsack... »Nyt se ei luistakaan
enää?»

Ja Timm tarttui päähänsä, mulkoili silmillään, hengitti huohottaen, ja
sanoi viimein hupsumaisesti hymyillen: »Minä olen niin hämilläni, kun
herra lehtori seisoo niin lähellä.»

Lehtori Mantelsack hymyili myös; hän hymyili imarreltuna ja sanoi: »No,
tointukaahan nyt sitten ja jatkakaa.» Ja hän käveli pois.

Timm tointui. Hän veti taas kirjan eteensä, avasi sen katsellen
huoneeseen ponnistelevan näköisenä, painoi sitten päänsä alas ja oli
rauhoittunut.

»Olen tyytyväinen», sanoi luokanjohtaja Timmin lopetettua lukunsa. »Te
olette tehnyt hyvää työtä, epäilemättä. Mutta teiltä puuttuu kokonaan
rytmivaisto, Timm. Säejakso on selvä, mutta tuo ei ollut oikeastaan
ollenkaan heksametria. Minusta tuntuu siltä kuin te olisitte lukenut
kaiken ulkoa kuin proosaa... Mutta, kuten sanottu, te olette tehnyt
parhaanne, ja se, joka on uuttera... Voitte istua.»

Timm istuutui ylpeänä ja säteillen, ja lehtori Mantelsack merkitsi
tyydyttävän arvosanan kirjaansa hänen nimensä kohdalle. Mutta
merkillistä kyllä olivat ei ainoastaan opettaja vaan myös Timm itse ja
kaikki oppilaat varmasti vakuutetut siitä, että Timm todellakin oli
hyvä ja ahkera oppilas, joka oli ansainnut kunnialla arvosanansa. Hanno
Buddenbrookkaan ei päässyt tuosta vaikutelmasta, vaikka hän tunsi, että
hänessä liikkui jotakin vastenmielisyyden tapaista... Hän kuunteli
taas jännitettynä, kenen nimi nyt kajahtaisi... »Mumme!» sanoi lehtori
Mantelsack. »Alusta! _Aurea prima_...?»

Siis Mumme! Jumalan kiitos, nyt kai Hanno oli turvassa! Kolmatta kertaa
läksyä tuskin luetettaisiin, ja uutta valmistettaessa oli kirjain B
vasta aivan äskettäin ollut esillä.

Mumme kohosi. Hän oli pitkä, kalpea huiskelo, jolla oli vapisevat kädet
ja mahdottoman suuret, pyöreät silmälasit. Hänellä oli heikot silmät,
ja hän oli sitäpaitsi niin likinäköinen, että hänen oli mahdotonta
lukea seisoaltaan auki olevasta kirjasta. Hänen täytyi lukea läksynsä
kotona ja hän luki. Mutta koska hän oli erinomaisen lahjaton eikä sitä
paitsi ollut luullut joutuvansa tänään vastaamaan, ei hän tiennyt
paljoa, vaan pysähtyi jo ensi sanojen jälkeen. Tohtori Mantelsack
auttoi häntä tolalle, auttoi vielä toisen kerran tiukemmalla äänellä
ja kolmannen kerran hyvin äreästi mutta kun Mumme lopultakin kokonaan
vaikeni, joutui luokanjohtaja ankaran vihastuksen valtaan.

»Tämä ei kelpaa, Mumme! Istukaa! Te olette pölkkypää, aivan niin! Te
olette tuhma sekä laiska, ja se on liikaa...»

Mumme vaipui paikalleen. Hän oli aivan kuin onnettomuuden perikuva,
eikä koko huoneessa ollut tällä hetkellä ainoatakaan, joka ei olisi
halveksinut häntä sydämensä pohjasta. Uudelleen tunsi Hanno Buddenbrook
sisällään jotakin vastenmielisyyden tapaista, joka pyrki kouristamaan
hänen kurkkuaan. Mutta samalla tarkkasi hän kauhistavan selvästi, mitä
luokassa tapahtui. Lehtori Mantelsack piirsi paksun, pahaaennustavan
merkin Mummen nimen jälkeen ja selaili sitten kulmakarvat rypyssä
muistikirjaansa. Hän tulisi varmaan vihastuksissaan siirtymään
päiväjärjestykseen ja katsoi nyt kenen vuoro oikeastaan oli vastata, se
oli päivänselvää! Ja juuri kun tuo totuus oli iskenyt Hannon mieleen
nujertavalla voimalla, kuuli hän nimensä, kuuli sen kuin pahan unen
keskeltä.

»Buddenbrook!» — Lehtori Mantelsack oli sanonut »Buddenbrook», sana
kaikui vielä ilmassa, eikä Hanno sittenkään voinut uskoa sitä. Hänen
korvansa olivat alkaneet humista. Hän jäi istumaan.

»Herra Buddenbrook!» sanoi lehtori Mantelsack ollen lävistää hänet
safiirinsinisillä, ulostyöntyvillä silmillään, jotka välkkyivät
väkevien silmälasien takana... »Suvaitkaa olla niin hyvä?»

Siitä ei siis päässyt. Sen oli siis täytynyt tapahtua. Kaikki oli
ollut toisenlaista kuin tavallisesti, mutta nyt oli sittenkin kaikki
menetetty. Mahtaisikohan hän nostaa kovankin metakan? Hanno nousi ja
aikoi juuri sanoa jonkin järjettömän ja naurettavan puolustuksen,
jotakin sellaista, että hän oli »unohtanut lukea läksynsä», mutta
huomasi yht'äkkiä edessään olevan toverin pitävän auki kirjaa häntä
varten.

Tuo toveri oli Hans Hermann Kilian, luokan pikkuisia. Hänellä oli
ruskea, rasvainen tukka ja leveät hartiat. Hän aikoi upseeriksi ja
oli niin toverihengen läpitunkema, ettei voinut jättää pulaan edes
Hanno Buddenbrookia, jota hän ei muuten kärsinyt. Hän oikein osoitti
etusormellaan paikkaa, josta oli alettava....

Ja Hanno tuijotti siihen ja alkoi lukea. Vavahtelevalla äänellä,
kulmakarvat ja huulet vinossa luki hän kultaisesta aikakaudesta, jossa
oli vallinnut oikeus ja kuuliaisuus kunkin vapaasta tahdosta, ilman
lain pakkoa. »Rangaistus ja pelko olivat tuntemattomia», sanoi hän
latinaksi. »Siellä ei luettu uhkaavia sanoja vaskisilta tauluilta, eikä
rukoileva kansa pelännyt tuomariaan...» Hän luki kasvoilla tuskan ja
inhon ilme, luki tahallaan huonosti ja katkonaisesti, laiminlöi varsin
eräät yhdistykset, jotka oli merkitty Kilianin kirjaan lyijykynällä,
lausui toiset säkeet väärin, pysähteli ja oli pinnistävinään muistiaan,
odottaen samalla joka hetki, että luokanjohtaja keksisi kaiken ja
hyökkäisi hänen niskaansa.... Varkain hankittu tieto synnytti hänen
ihossaan kirpelöivän nautinnon tunteen, mutta häntä inhotti ja hän
suoritti vilpin niin huonosti kuin mahdollista. Sitten hän vaikeni,
ja syntyi hiljaisuus, jonka aikana hän ei uskaltanut katsoa ylös. Tuo
hiljaisuus oli kamala. Hän oli varma siitä, että lehtori Mantelsack
oli nähnyt kaiken, ja hänen huulensa olivat aivan valkoiset. Mutta
luokanjohtaja huokasi viimein ja sanoi:

»Oi, Buddenbrook, _si tacuisses!_ Suottehan anteeksi tämän klassillisen
sinuttelun!... Tiedättekö mitä te olette tehnyt? Olette vetänyt lokaan
kauneuden, olette menetellyt kuin vandaali, kuin barbaari; te olette
merkillinen olento, Buddenbrook, se näkyy teidän nenästänne! Jos
minulta kysyttäisiin, oletteko te yskinyt vai lukenut yleviä säkeitä,
olisin taipuvainen vastaamaan, että te olette yskinyt. Timmillä ei ole
paljon rytmitajua, mutta tähän verrattuna hän on nero, runoilija...
Istukaa, onneton. Olettehan te tehnyt työtä, epäilemättä, en voi
antaa teille huonoa arvosanaa. Olette kai pannut parastanne.... Mutta
kuulkaahan, eikö teidän kerrota olevan musikaalinen, soittavan pianoa?
Kuinka se on mahdollista?... No niin, hyvä on, istukaa, kaipa te olette
ollut ahkera, hyvä on.»

Hän kirjoitti hyväksyvän arvosanan taskukirjaansa, ja Hanno Buddenbrook
istuutui. Kuten aikaisemmin oli käynyt runoilija Timmin, niin kävi nyt
hänenkin. Hän ei voinut sille mitään, että hän omaksui vilpittömästi
lehtori Mantelsackin sanoihin sisältyvän kiitoksen. Hän oli tällä
hetkellä vakavasti sitä mieltä, että hän oli hiukan typerä, mutta
ahkera oppilas, joka oli suoriutunut asiasta varsin tyydyttävästi;
ja hän tunsi selvästi, että kaikki hänen luokkatoverinsa, myöskin
Hans Hermann Kilian, olivat samaa mieltä. Jälleen hän tunsi sisällään
jotakin vastenmielisyyden tapaista. Mutta hän oli liian uupunut
selvitelläkseen ajatuksiaan. Kalpeana ja välisten sulki hän silmänsä ja
vaipui tylsyyteen...

Mutta lehtori Mantelsack jatkoi opetusta. Hän siirtyi käännettävinä
oleviin säkeisiin ja mainitsi Petersenin nimen. Petersen nousi
reippaasti, iloisesti ja luottavaisin mielin, uljaassa asennossa,
hyökkäysvalmiina. Ja kuitenkin odotti häntä tänä päivänä perikato!
Tunti ei ollut kuluva loppuun ilman turmioniskua, paljon kauheampaa
kuin se, joka oli kohdannut likinäköistä Mumme-raukkaa...

Petersen käänsi, heittäen silloin tällöin silmäyksen kirjan toiselle
sivulle, paikkaan, jossa hänellä oikeastaan ei ollut mitään katsomista.
Hän teki sen taitavasti. Hän oli olevinaan aivan kuin jokin olisi
vaivannut häntä siinä, pyyhki sitä kädellään ja puhalsi siihen, aivan
kuin poistaakseen jotakin tomuhiukkasta tai muuta roskaa, joka kiusasi
hänen silmiään. Ja sittenkin seurasi kauhutapaus.

Lehtori Mantelsack teki äkkiä kiihkeän liikkeen, johon Petersen vastasi
samalla tavalla. Ja samassa silmänräpäyksessä kohosi luokanjohtaja
paikaltaan, hän suorastaan syöksyi kateederista alas ja lähestyi
pitkin, kiireisin askelin Peterseniä.

»Teillä on lunttilappu kirjassa, käännöskirjoitus», sanoi hän tultuaan
pojan luo.

»Lunttilappu... minulla... ei ole... » änkytti Petersen. Hän oli kaunis
poika, jonka vaalea tukka lankesi paksuna laineena otsalle ja jolla oli
harvinaisen kauniit siniset silmät, jotka nyt liikkuivat levottomasti
sinne tänne.

»Eikö teillä ole lunttilappua?»

»Ei... herra opettaja... herra lehtori... Lunttilappua?... Minulla
ei todellakaan ole lunttilappua... Te erehdytte... Epäilette minua
syyttä...» Petersen puhui tavalla, jolla ei tavallisesti puhuta.
Pelko sai aikaan sen, että hän käytti erittäin huolellista kieltä
saattaakseen siten luokanjohtajan ymmälle. »Minä en valehtele», sanoi
hän hirveässä hädässä. »Minä olen aina ollut rehellinen... koko ikäni!»

Mutta tohtori Mantelsack oli liian varma surullisesta asiastaan.

»Antakaa tänne kirjanne», sanoi hän kylmästi.

Petersen tarrautui kirjaansa, kohotti sen rukoilevasti ylös molemmin
käsin ja jatkoi yhä puoleksi kangertavin kielin puolusteluaan: »Uskokaa
toki... herra luokanjohtaja... herra tohtori... Kirjassa ei ole
mitään... Minulla ei ole lunttilappua... Minä en ole valehdellut...
Minä olen aina ollut rehellinen...»

»Antakaa kirja minulle», toisti luokanjohtaja jalkaa polkaisten.

»No, sama se», sanoi Petersen ja antoi kirjan, »siinä se on. Siinä on
lunttilappu! Tuossa, katsokaa itse!... Mutta minä en ole käyttänyt
sitä!» huusi hän äkkiä hurjasti.

Mutta tohtori Mantelsack ei ottanut korviinsa tuota järjetöntä
valhetta, jonka epätoivo oli pusertanut esiin. Hän veti kirjan välistä
lunttilapun, tarkasti sitä aivan kuin pitäen käsissään haisevaa
saastaa, työnsi sen taskuunsa ja viskasi Ovidiuksen halveksivasti
takaisin Petersenin pulpetille. »Päiväkirja», komensi hän kumeasti.

Adolf Todtenhaupt toi palvelusintoisena päiväkirjan esille, ja Petersen
sai muistutuksen vilpin harjoittamisesta, joka tuhosi hänet pitkiksi
ajoiksi ja teki mahdottomaksi luokalta siirron pääsiäisenä. »Te olette
luokan häpeäpilkku», sanoi lehtori Mantelsack ja palasi takaisin
kateederiin.

Petersen istuutui tuomitun näköisenä. Näki selvästi, miten hänen
vierustoverinsa siirtyi hänestä etemmäksi. Kaikki katsoivat häntä
inhon, säälin ja kauhun tuntein. Hän oli kukistettu, yksinäinen ja
hyljätty, siksi että hän oli joutunut kiinni. Luokassa vallitsi
vain yksi ajatus Petersenistä, se, että hän todella oli »luokan
häpeäpilkku». Hänet hyljättiin yhtä vastaansanomattomasti kuin Timmin
ja Buddenbrookin menestys oli hyväksytty... Ja hän itse teki samoin.

Se, jolla noista kahdestakymmenestäviidestä nuoresta oppilaasta oli
vankka ruumiinrakenne, voimaa ja terveyttä karun elämän varalta,
suhtautui tällä hetkellä asiaintilaan aivan luonnollisesti, ei tuntenut
loukkaantuvansa siitä, vaan katsoi kaiken olevan kuten olla piti.
Mutta oli myös silmiä, jotka tuijottivat synkkinä yhteen kohtaan...
Pikku Johann tuijotti Hans Hermann Kilianin leveään selkään, ja hänen
kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä kuvastivat
inhoa, vastustusta ja pelkoa... Mutta lehtori Mantelsack jatkoi
opetusta. Hän lausui toisen oppilaan nimen, minkä sattui muistamaan,
Adolf Todtenhauptin, koska hän täksi päiväksi oli kadottanut
epävarmojen tutkimishalun. Sitten tuli vielä yhden pojan vuoro, joka
oli valmistanut keskinkertaisesti, mutta ei äkkiä muistanutkaan mitä
»_patula Jovis arbore, glandes_» merkitsi, jonka Buddenbrook sai
sanoa.. Hän sanoi sen hiljaa, katsettaan nostamatta, koska tohtori
Mantelsack kysyi sitä häneltä, ja sai palkakseen päännyökkäyksen.

Ja kun oppilaiden tiedot olivat tyhjennetyt, oli tunti myös menettänyt
mielenkiintonsa. Lehtori Mantelsack antoi erään neronalun kääntää
arviolta eteenpäin eikä kuunnellut miten toiset kaksikymmentäneljä
oppilasta ryhtyivät valmistamaan seuraavaa tuntia. Se oli samantekevä.
Ja pianhan tunti oli loppuvakin. Se loppui samassa; kello soi. Näin oli
siis Hannon käynyt. Hän oli saanut päännyökkäyksenkin.

»No», sanoi Kai heidän kulkiessaan tovereiden joukossa goottilaisia
käytäviä pitkin kemiahuoneeseen... »Mitä sinä nyt sanot, Hanno! Kun
otsan Caesarin he... Sinulla oli mainio onni!»

»Minusta tuntuu pahalta, Kai», sanoi pikku Johann. »Minä en välitä koko
onnesta, se tuntuu niin pahalta...»

Ja Kai tiesi, että hänestä Hannon asemassa olisi tuntunut yhtä pahalta.

Kemiasali oli holvikko, jossa oli amfiteatterimaisesti kohoavat penkit,
pitkä kokeilupöytä ja kaksi pitkäkaulaisilla pulloilla täytettyä
lasikaappia. Ilma oli viime tunnin kuluessa käynyt hyvin huonoksi
luokassa, mutta täällä oli väkevä rikkivedyn haju, jota vastikään oli
käytetty kokeisiin ja joka oli melkein sietämätön. Kai tempasi ikkunan
auki, varasti sitten Adolf Todtenhauptin puhtaaksikirjoitusvihon ja
alkoi häthätää kirjoittaa tämänpäiväistä läksyä. Hanno ja monet muut
tekivät samoin siihen asti kun kello soi ja lehtori Marotzke ilmestyi
ovelle.

Tämä oli ennenmainittu matalajalkainen opettaja, joksi Kai ja Hanno
olivat hänet ristineet. Hän oli keskipituinen, tummaihoinen mies,
jolla oli hyvin kellertävä iho, kaksi pahkaa otsassa, karkea tuhruinen
parta ja samanlaiset hiukset. Hän oli aina valvoneen ja pesemättömän
näköinen, mutta kai sentään erehdyttiin päätelmissä. Hän oli
luonnontieteiden opettaja, mutta hänen pääalansa oli matematiikka, ja
häntä pidettiin sangen lahjakkaana sillä alalla. Hän puhui mielellään
raamatun filosofisista kohdista, ja väliin, ollessaan hyvällä ja
leppeällä tuulella, alentui hän antamaan ensi- ja toisluokkalaisille
syviä, salaperäisiä selityksiä eräisiin raamatunkohtiin... Sitäpaitsi
hän oli reserviupseeri ja hyvin innostunut tuohon alaan. Virkamiehenä,
joka samalla oli upseeri, oli hän johtaja Wulicken erikoisessa
suosiossa. Hän vaati suurempaa kuria kuin kukaan mun opettaja, tarkasti
arvostelevin silmin suorana seisovien oppilasten rintamaa ja vaati
lyhyitä, teräviä vastauksia. Tuo mystiikan ja älyn yhtymä oli hiukan
luotaantyöntävä....

Puhtaaksikirjoitusvihot tarkastettiin, ja lehtori Marotzke kulki ympäri
luokkaa hipaisten joka vihkoa sormellaan, jolloin muutamat oppilaat,
jotka eivät olleet kirjoittaneet mitään, työnsivät hänen eteensä aivan
muita kirjoja tai vanhoja kaavoja, hänen huomaamatta sitä.

Tämän jälkeen alkoi opetus, ja kuten nuo kaksikymmentäviisi nuorukaista
äsken olivat osoittaneet oppiaan ja ahkeruuttaan Ovidiuksen suhteen,
tekivät he sen nyt booriin, klooriin ja strontiumiin nähden. Hans
Hermann Kiliania kiitettiin, koska hän tiesi, että BaSO4 oli tavallisin
väärennysaine. Hän oli muutenkin parhaissa kirjoissa siksi, että hän
aikoi upseeriksi. Hanno ja Kai eivät tietäneet mitään, ja lehtori
Marotzken muistikirjaan ilmestyi heidän niinensä kohdalle pahannäköinen
merkki.

Ja kun sitten kuulustelu ja arvosanojen anto oli toimitettu,
oli kemiaankin kohdistuva mielenkiinto taas lauennut. Lehtori
Marotzke ryhtyi suorittamaan paria koetta ja kehittämään värillisiä
paukahtelevia kaasuja, mutta se tapahtui vain tunnin täytteeksi.
Lopulta hän määräsi seuraavan tunnin läksyn. Kello soi, ja kolmaskin
tunti oli ohi.

Kaikki olivat tyytyväiset paitsi Petersen, joka tänään oli joutunut
kiinni, sillä nyt tuli hauska tunti, jota yhdenkään ei tarvinnut
pelätä, jolloin sai kujeilla mielin määrin. Se oli englannin tunti.
Tässä aineessa oli opettajana nuori maisteri Modersohn, joka oli ollut
pari viikkoa laitoksessa kokeilemassa, eli, kuten kreivi Kai Mölln
sanoi, antamassa vierailunäytäntöä, laitokseen kiinnittämisen toivossa
Mutta hänellä ei ollut paljon onnistumisen toiveita, hänen tuntinsa
kuluivat liian iloisesti...

Muutamat jäivät kemiasaliin, toiset lähtivät luokkahuoneeseen; mutta
kenenkään ei nyt tarvinnut palella pihalla, sillä ylhäällä käytävässä
oli valvojana herra Modersohn, eikä hän uskaltanut lähettää ketään
alas. Täytyi myös tehdä valmistuksia laitokseen kiinnityksen varalta...

Luokka ei tullut vähääkään hiljaisemmaksi kellon soittaessa oppilaita
kokoon neljännelle tunnille. Kaikki elämöivät ja nauroivat odottaen
innolla alkavan tunnin hauskuuksia. Kreivi Mölln jatkoi pää käsien
varassa Roderich Usherin seikkailujen tutkimista, ja Hanno istui
hiljaa, kuunnellen ympärillään vallitsevaa sekasortoa. Toiset matkivat
eläinten ääniä; ilmassa kajahti mahtava kukonkiekahdus, ja takana istui
Wasservogel röhkien aivan kuin sika kenenkään näkemättä päältäpäin
mistä tuo ääni tuli. Taululla oli komea liitupiirros, joka esitti
irvistävää naamaa; sen oli runoilija Timmin käsialaa. Ja kun herra
Modersohn sitten astui sisään, ei hän kiivaimmista ponnistuksistaan
huolimatta saanut vedetyksi ovea kiinni, sillä sen väliin oli pistetty
paksu kuusenkäpy, joka Adolf Todtenhauptin täytyi poistaa...

Maisteri Modersohn oli pieni, mitättömän näköinen mies, jonka toinen
olkapää työntyi kävellessä eteenpäin. Hänellä oli happaman näköinen
naama ja aivan ohut musta parta. Hän oli hirveän avuton. Hän räpytteli
kiiltäviä silmiään, veti henkeä ja aukoi suutaan aivan kuin jotakin
sanoakseen. Muttei hän ei keksinyt oikeita sanoja. Otettuaan kolme
askelta ovelta astui hän paukkunallin päälle, erinomaista lajia olevan
paukkunallin päälle, joka aikaansai sellaisen pamahduksen kuin olisi
huoneessa laukaistu dynamiittipanos. Hän säikähti kauheasti, mutta
hymyili sitten hädissään, oli kuin ei mitään olisi tapahtunut ja
asettui keskimmäisen pulpettirivin eteen, nojaten vartalo väärässä
tapansa mukaan kädellään etumaisen pulpetin reunaan. Mutta luokalla
tunnettiin tuo hänen mieliasentonsa, ja siksi oli sanottu kohta nyt
tahrittu musteella, niin että herra Modersohnin pikkuruinen, kömpelö
käsi tuli aivan mustaksi. Hän ei taaskaan ollut huomaavinaan mitään,
vei märän, musteen tahriman käden selkänsä taakse, räpytti silmiään
ja sanoi pehmeällä, heikolla äänellä: »Luokan järjestys ei ole
mallikelpoinen.»

Hanno Buddenbrook rakasti häntä tällä hetkellä ja katsoi rävähtämättä
hänen avuttomiin, onnettoman näköisiin kasvoihinsa. Mutta Wasservogelin
röhkinä kävi yhä äänekkäämmäksi ja luonnollisemmaksi, ja äkkiä
räiskähti kourallinen herneitä ikkunaruutua vasten, ponnahtaen sitten
ropinalla takaisin huoneeseen.

»Sataa rakeita», sanoi joku kuuluvalla äänellä, ja herra Modersohn
näytti uskovan sen, sillä hän vetäytyi ilman muuta kateederiin ja kysyi
päiväkirjaa. Sitä hän ei tehnyt siksi, että olisi kirjoittanut sinne
jonkun nimen; sillä vaikka hän oli jo pitänyt luokalla viisi tai kuusi
opetustuntia, ei hän tuntenut oppilaista kuin jonkun harvan, ja hänen
täytyi sanoa nimet arvaamalla ja turvautua kirjoitettuun nimilistaan.

»Feddermann», sanoi hän, »olkaa hyvä ja lausukaa läksynä oleva runo.»

»On poissa!» huudettiin luokalta kuorossa. Ja kaiken hälinän keskellä
istui Feddermann suurena ja leveänä viskoen uskomattoman nopeasti
herneitä ympäri luokkaa.

Herra Modersohn räpytteli silmiään ja etsi uuden nimen.

»Wasservogel», sanoi hän.

»Kuollut!» huusi Petersen, johon oli tarttunut hirsipuuhuumori.
Ja jalkoja raapien, röhisten, kotkottaen ja pilkkanaurua nauraen
vakuuttivat kaikki, että Wasservogel oli kuollut.

Herra Modersohn räpytti taas silmiään, katseli ympärilleen, veti suunsa
happamaan irveeseen ja katsoi sitten taas luokkakirjaan, osoittaen
pienellä, kömpelöllä kädellään nimeä, jonka hän nyt aikoi lausua.

»Perlemann», äänsi hän epävarmasti.

»On valitettavasti tullut mielenvikaan», sanoi kreivi Kai Mölln
selvästi ja kuuluvasti; ja melun yhä lisääntyessä vahvistettiin tämäkin
todeksi.

Silloin nousi herra Modersohn paikaltaan ja huusi yli hälinän.
»Buddenbrook, te pakotatte minut rankaisutoimenpiteeseen. Jos teidän
naurunne uudistuu, täytyy minun antaa teille muistutus.»

Sitten hän istuutui jälleen. — Hanno Buddenbrook oli todellakin
nauranut, hän oli purskahtanut Kain sukkeluuden johdosta hiljaiseen,
kiihkeään nauruun, jota hän ei osannut hillitä. Sukkeluus oli hänen
mielestään mainion onnistunut, ja varsinkin sana »valitettavasti»
oli huvittanut häntä. Mutta kun herra Modersohn yhä töllisti häneen,
tyyntyi hän ja katsoi maisteriin hiljaa ja synkin silmin. Hän näki
tällä hetkellä kaiken mitä hänen yllään ja sisällään oli. Hän näki
jokaisen karvan hänen harvassa parrassaan, josta iho kuulsi kaikkialta
läpi, näki hänen ruskeat, kiiltävät, toivottomat silmänsä, näki hänellä
olevan kaksi paria kalvosimia pienissä, kömpelöissä käsissään, koska
hänen paidanhihansa olivat yhtä pitkät ja leveät kuin kalvoset, näki
koko hänen viheliäisen, epätoivoisen olemuksensa. Ja hän näki myöskin
hänen sieluunsa. Hanno Buddenbrook oli melkein ainoa, jonka herra
Modersohn tunsi nimeltä, ja tätä tietoaan hän käytti siten, että aina
huusi häntä olemaan hiljaa, uhkasi häntä rankaisutoimenpiteellä ja
kohteli häntä julmasti. Hän tunsi oppilas Buddenbrookin siksi, että
tämä erosi muista hiljaisen käytöksensä tähden. Ja tuota hiljaisuutta
hän nyt käytti hyväkseen antaakseen pojan aina tuntea opettajan
mahtia, jota hän ei uskaltanut näyttää tämän äänekkäille ja röyhkeille
tovereille. Säälikin käy mahdottomaksi maailman pahuuden tähden,
ajatteli Hanno. Minä en ota osaa teidän kiusaamiseenne, maisteli
Modersohn, koska se on minusta karkeata, rumaa ja jokapäiväistä; ja te
vastaatte siihen näin. Mutta niin on laita, niin on ja niin tulee aina
olemaan, ajatteli hän. Ja jälleen liikkui hänessä pelko ja inho. Ja
miksi minun pitää vielä ymmärtää tämä kaikki niin selvästi!...

Viimeinkin löytyi eräs, joka ei ollut kuollut eikä mielenvikainen, vaan
joka oli valmis lausumaan englantilaiset säkeet. Oli läksynä muuan
runo, »The Monkey», lapsellinen, arvoton sepustus, jota ahdettiin
väkipakolla näiden nuorten poikain päähän, vaikka suurin osa heistä
aikoi merille, liikkeisiin tai muille vakaville elämänaloille.

    »Monkey, little merry fellow,
    »Thou art nature's pulchinello...»

Siinä oli pitkä jono säkeistöjä, ja Kassbaum luki ne kirjastaan.
Herra Modersohnin takia ei tarvinnut vaivautua vähääkään. Ja melu oli
yhä lisääntynyt. Kaikkien jalat olivat liikkeessä raapien karkeata
lattiaa. Kukko kiekui, sika röhki, herneet lensivät. Hillittömyys oli
huumannut nuo kaksikymmentäviisi. Heidän viisi-, kuusitoistavuotiset
kasvattamattomat vaistonsa heräsivät. Ympäri luokkaa kulkivat mitä
rivoimmat lyijykynäpiirustukset herättäen ahnasta naurua...

Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus. Kassbaum keskeytti lukunsa. Herra
Modersohnkin kohosi seisaalleen kuuntelevan näköisenä! Luokan perältä
kuului vienoja, kellonpuhtaita sointuja, jotka levisivät suloisina,
tunteellisina, hellinä äkilliseen hiljaisuuteen. Joku oli tuonut
mukaansa soittorasian, joka nyt soitteli sävelmää »Du, du liegst mir am
Herzen» kesken englannintuntia. Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä
kun tuon viehättävän sävelmän viimeinen sointu haipui, tapahtui
jotakin kauheata... se murskasi kaikki läsnäolevat alleen julmasti,
odottamatta, ylivoimaisena, lamauttavana.

Ovi aukeni näet ilman edelläkäyvää koputusta kiivaasti ja
selkoselälleen, sisään tuli jokin hirmuinen, pitkä olio, joka päästi
urahtavan huuliäänteen ja seisoi yhdellä ainoalla askeleella luokan
edessä... Se oli Isäjumala.

Herra Modersohn oli käynyt tuhkanharmaaksi ja kaasi kateederituolin
kumoon pyyhkiessään siitä tomua nenäliinallaan. Oppilaat olivat
kavahtaneet seisoalleen yhtenä miehenä. He painoivat kädet kylkiinsä,
nousivat varpailleen, taivuttivat päänsä ja purivat huultaan
musertavasta velvollisuudentunnosta. Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
Joku huokasi jännityksestä, sitten oli taas äänetöntä.

Johtaja Wulicke tarkasti hetkisen tervehtiviä joukko-osastoja; sitten
hän kohotti käsivartensa niin että hänen suppilonmuotoiset, likaiset
kalvosimensa tulivat näkyviin, esiintyen kuin mies, joka aikoo tarttua
täydellä voimalla ohjaksiin. »Istukaa», sanoi hän kontrabassoäänellään.
Hän ei sinutellut ketään.

Oppilaat painuivat alas. Herra Modersohn veti vapisevin sormin
nojatuolin esiin, ja johtaja istuutui kateederin viereen. »Jatkakaa
vain, olkaa hyvä,» hän sanoi; ja se kaikui niin kamalalta kuin olisi
hän sanonut: »Nythän se nähdään, ja voi sitä, ken...!»

Oli selvää, miksi hän oli tullut. Herra Modersohnin piti antaa hänelle
näyte opetustaidostaan, hänen tuli osoittaa, mitä luokka oli oppinut
kuudessa, seitsemässä tunnissa; oli kyseessä herra Modersohnin
olemassaolo ja tulevaisuus. Maisteri oli surkean näköinen seisoessaan
uudelleen kateederissa ja pannessaan jonkun lukemaan uudelleen runoa
»The Monkey». Ja samoin kuin aikaisemmin oli tutkittu ja arvioitu
oppilaita, tutkittiin ja arvioitiin nyt myöskin opettajaa...
Ja molempien kävi huonosti! Johtajan Wulicken ilmestyminen oli
äkkirynnäkkö, vain pari kolme oppilasta oli valmistanut läksyn kotona.
Herra Modersohn ei voinut mitenkään kysyä koko tuntia vain Adolf
Todtenhauptilta, joka tiesi kaiken. Kun ei runoa »The Monkey» enää
voitu lukea kirjasta johtajan läsnäollessa, meni se hirveän huonosti,
ja kun oli »Ivanhoen» vuoro, sai oikeastaan vain nuori kreivi Mölln
jonkun verran selkoa käännöksestä, koska hän oli ollut yksityisesti
innostunut luettavasta. Toiset tavailivat yskien äänteitä. Hanno
Buddenbrookin nimikin tuli esille, eikä hän päässyt ensimmäistä
riviä pitemmälle. Johtaja Wulicke päästi äänen, joka rämähti kuin
kontrabasson alimman kielen vihainen kosketus. Herra Modersohn väänteli
pieniä, kömpelöitä, musteen tahraamia käsiään ja hoki vaikeroiden: »Ja
tavallisesti se on mennyt niin hyvin! Tavallisesti se on mennyt niin
hyvin!»

Samaa hän hoki vielä kellon soidessa, kääntyneenä epätoivoisen
näköisenä puolittain oppilaisiin, puolittain johtajaan. Mutta Isäjumala
seisoi peloittavan suorana käsivarret ristissä tuolinsa edessä ja
katsoi torjuvasti päätään nyökäten yli luokan... Sitten hän käski
tuomaan päiväkirjan ja kirjoitti kaikille niille, joiden tiedot
äsken olivat osoittautuneet puutteellisiksi tai nollan arvoisiksi,
muistutuksen laiskuudesta; kuudelle, seitsemälle oppilaalle yht'aikaa.
Herra Modersohnin nimeä ei voitu kirjoittaa siihen, mutta hän oli
pahemmassa asemassa kuin kukaan. Hän seisoi paikallaan valjuna,
murtuneena, tuhottuna. Hanno Buddenbrookin nimi oli myös muistutuksen
saaneiden joukossa. — »Minä olen estävä teidän ylenemisenne», sanoi
rehtori Wulicke vielä. Sitten hän katosi.

Kello soi, tunti oli loppunut. Näin oli siis pitänyt käydä. Niin kävi
aina. Silloin kun eniten pelkäsi, kävi melkein hyvin; mutta juuri
kun ei arvannut pelätä, tuli turman isku. Hannon luokalta siirto
pääsiäisenä oli nyt lopullisesti mahdoton. Hän nousi ja lähti huoneesta
väsynein silmin, kaivertaen kielellään kipeää poskihammasta.

Kai tuli hänen luokseen, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja kulki
näin portaita alas hänen kerallaan kiihtyneiden tovereiden keskellä,
jotka kiistelivät näistä kuulumattomista tapahtumista. Hän katsoi
huolissaan ja hellästi Hannon kasvoihin ja sanoi: »Anna anteeksi,
Hanno, että minä käänsin enkä mieluummin antanut kirjoittaa omaa
nimeänikin päiväkirjaan. Se tuntuu niin ilkeältä...»

»Sanoinhan minäkin juuri sitä ennen, mitä _patula Jovis arbore glandes_
merkitsee?» sanoi Hanno. Niinhän se on, ei sille mahda mitään. Täytyy
'tyytyä.»

»Niin kai sitä täytyy. — Isäjumala tahtoo siis lopettaa sinun
ylenemisesi. Sinun täytyy sitten kai tyytyä siihen; koska se kerran
on hänen tutkimaton tahtonsa... Yleneminen, mikä herttainen sana!
Herra Modersohnin yleneminen on myöskin mennyttä. Hän ei ole pääsevä
milloinkaan lehtoriksi, miesparka. Niin, on olemassa lehtoreita ja
maistereita, näettekös, mutta paljaita opettajia ei ole olemassa.
Tätä ei nyt ole niin helppo käsittää, koska se on aikaihmisten asia,
sellaisten, jotka ovat jo kypsyneet elämässä. Pitäisi voida sanoa:
Opettaja kuin opettaja. Mitä varten toisten pitää olla yhdenlaisia
ja toisten toisenlaisia, sitä minä en ymmärrä. Siitä olisi otettava
selkoa Isältä jumalalta tai herra Marotzkelta. Mutta mitä silloin
tapahtuisi? He pitäisivät sitä loukkauksena ja nujertaisivat meidät
maahan uppiniskaisuuden tähden, vaikka meillä olisi ollut paljon
korkeampi käsitys heidän kutsumuksestaan kuin heillä itsellään... Mutta
ei viitsitä, he ovat kaikki sarvikuonoja.»

He lähtivät pihalle kävelemään ja Hanno kuunteli mielellään Kain
juttelua, jolla tämä koetti saada hänet unohtamaan muistutuksensa.

»Katso, tässä on portti, pihaportti, se on auki ja sen takana on katu.
Mitenkähän olisi, jos me lähtisimme ulos kävelemään hiukan kadulle?
On väliaika, ja meillä on aikaa kuusi minuuttia; ja saattaisimmehan
palata takaisin täsmällisesti. Mutta asia on kuitenkin sellainen, että
se on mahdotonta. Ymmärrätkö sinä sitä? Tuossa on portti, se on auki,
sen edessä ei ole mitään salpoja, mitään esteitä, ja tuossa on kynnys.
Mutta sittenkin se on mahdotonta, jo paljas ajatus on mahdoton, emme
saa poistua sekunniksikaan sen yli. Ja ottakaamme toinen esimerkki.
Olisi aivan nurinkurista väittää, että kello on nyt suunnilleen puoli
kaksitoista. Ei, nyt on maantiedetunnin vuoro: niin pitää sanoa! Mutta
onko tämä elämää, sanopas se? Kaikki on päin mäntyyn... Voi Herra
Jumala, jos tämä laitos laskisi meidät hellästä syleilystään!»

»Entä sitten? Ei, hyvä on näin, Kai, sillä silloin en minä tietäisi
mitä tehdä. Täällä on ainakin hyvässä tallessa. Isäni kuoltua
ovat herra Stephan Kistenmaker ja pastori Pringsheim ottaneet
elämäntehtäväkseen kysyä minulta joka päivä miksi aion. En minä tiedä.
En osaa vastata mitään. En voi tulla miksikään. Pelkään koko elämää...»

»Miten sinä voit puhua noin arasti! Sinä, jolla on musiikkisi...»

»Mitä minun musiikkini on? Ei se ole mitään, Kai. Pitääkö minun alkaa
kiertää maita ja mantereita soittaakseni ihmisille? Ensiksikään siihen
ei suostuttaisi, toiseksi minä en ole koskaan oppiva soittamaan
tarpeeksi hyvin. En osaa juuri mitään, osaan vain vähän improvisoida,
kun ei kukaan kuule. Ja sitten minusta olisi tuo kiertely ja matkustelu
hirveän vaikeata... Sinun laitasi on toinen. Sinulla on enemmän
rohkeutta. Sinä kuljet missä kuljet, naurat kaikelle vasten naamaa ja
löydät aina jonkun vastaväitteen. Sinä olet kirjoittava, olet kertova
ihmisille jotakin kaunista ja ihmeellistä: se on jotakin. Ja sinä tulet
varmasti kuuluisaksi, sinä olet niin taitava. Mistä se johtuu? Siitä,
että sinä olet iloisempi. Usein katsahdamme toisiimme tunnilla kuten
äskenkin herra Mantelsackin tunnilla, kun Petersen oli ainoa kaikista
lunttaajista, joka sai muistutuksen. Ajattelemme samaa, mutta sinä
irvistät ja olet ylpeä... Minä en voi tehdä niin. Se tekee minut niin
väsyneeksi. Minä tahtoisin nukkua enkä tietää enää mistään mitään.
Minä tahtoisin kuolla, Kai!... Ei, minusta ei tule mitään. Minä en
jaksa tahtoa mitään. Minä en tahdo edes tulla kuuluisaksi. Minä pelkään
sitä, aivan kuin siinä olisi jotakin väärää, ole varma siitä. Pastori
Pringsheim kuuluu äsken sanoneen jollekin rippikoulutunnin jälkeen,
että minusta on turha toivoa mitään, sillä minä kuulun rappiolle
joutuneeseen sukuun...»

»Onko hän sanonut sellaista?» kysyi Kai jännittyneesti...

»On, hän tarkoittaa sillä minun setääni Christiania, joka on Hampurissa
eräässä laitoksessa. — Hän on varmasti oikeassa. Ei pitäisi odottaa
minusta mitään. Olisin niin kiitollinen siitä!... Minulla on niin
monenlaisia huolia, ja kaikki on minusta niin raskasta. Jos minä
esimerkiksi satun saamaan haavan käteeni tai loukkaamaan itseni
jollakin tavoin... ja tuo haava on sellainen, että se paranisi jollakin
toisella viikossa, niin minulla se pysyy kipeänä kuukauden. Se ei
tahdo mennä umpeen, se ärtyy, rupeaa märkimään ja tuottaa suurta
hankaluutta... Herra Brecht sanoi äskettäin, että minun hampaani ovat
surkeassa kunnossa, melkein kaikki ovat pilalla ja loppuunkuluneet, ja
miten paljon onkaan vedetty pois! Semmoista se on. Ja millä minä sitten
puren, kun tulen kolmenkymmenen tai neljänkymmenen ikäiseksi? Minulla
ei ole mitään toivoa...»

»Älähän nyt enää», sanoi Kai alkaen kävellä nopeammin. »Nyt sinä kerrot
minulle vähän soitostasi. Minä aion näet kirjoittaa jotakin aivan
ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä... Ehkä
minä alotan jo piirustustunnilla. Aiotko soittaa tänä iltana?»

Hanno oli hetken ääneti. Hänen katseeseensa oli tullut huolestunut,
surullinen, epävarma kiilto. »Kai minä soitan», hän sanoi, »vaikka
minun pitäisi harjoitella etyydejäni ja sonaattejani ja sitten
lopettaa. Mutta kai minä soitan, en osaa olla ilmankaan, vaikka se on
vielä pahempi.»

»Pahempi?»

Hanno oli vaiti.

»Minä tiedän mitä sinä soitat», sanoi Kai. Ja sitten molemmat olivat
hiljaa.

He olivat merkillisessä iässä. Kai oli tullut hyvin punaiseksi ja
katsoi maahan, painamatta päätään alas. Hanno näytti kalpealta. Hän oli
hirvittävän vakava, ja hänen verhottu katseensa oli luotu syrjään.

Silloin soitti herra Schlemiel kelloa, ja he lähtivät ylös.

Tuli maantiedetunti ja sen ohella koekirjoitus, hyvin tärkeä kirjoitus
Hessen-Nassausta. Luokkaan astui punapartainen ja lievetakkinen
opettaja. Hänellä oli kalpeat kasvot, eikä hänen suurihuokoisissa
käsissään kasvanut ainoatakaan karvaa. Tämä oli koulun henkevin
opettaja, herra lehtori Mühsam. Hänellä oli aika ajoin verensyöksy,
ja hän puhui aina ivallisin äänenpainoin, koska hän piti itseään yhtä
sukkelapuheisena kuin sairaana. Kotonaan hänellä oli eräänlainen
Heine-arkisto, kokoelma papereita ja esineitä, jotka kuuluivat tuon
sairaan runoilijan jäämistöön. Hän näytti nyt kartalta Hessen-Nassaun
rajat ja pyysi sitten alakuloisen ivallisesti, että herrat olisivat
hyvät ja merkitsisivät vihkoihinsa mitä tiesivät tuosta alueesta. Hän
näytti tahtovan ivata sekä oppilaita että Hessen-Nassauta, ja kuitenkin
oli tämä hyvin tärkeä koekirjoitus, jota kaikki pelkäsivät.

Hanno Buddenbrook ei tiennyt mitään Hessen-Nassausta, ei sanottavasti
mitään. Hän koetti kurkistaa hiukan Adolf Todtenhauptin vihkoon, mutta
Heinrich Heine, joka ylimielisestä ja kärsivästä ivastaan huolimatta
valvoi mitä tarkkaavaisimmin silmin jokainen liikkeitä, huomasi sen
heti ja sanoi: »Herra Buddenbrook, minun tekisi mieleni pyytää teitä
sulkemaan kirjanne, mutta pelkään tekeväni sillä palveluksen teille.
Jatkakaa.»

Tässä lauseessa oli kaksi sukkeluutta. Ensiksikin se, että tohtori
Mühsam puhutteli Hannoa »herraksi», toiseksi tuo palveluksen tekeminen.
Mutta Hanno Buddenbrook jäi istumaan kumaraan vihkonsa yli ja jätti
viimein melkein tyhjän paperin pöydälle, poistuen sitten Kain kanssa.

Tänä päivänä oli nyt sitten kaikki ohi. Onnellinen se, joka oli
selvinnyt kunnialla ja jonka tunnolla ei ollut muistutusta...

Piirustussali oli suuri ja valoisa. Seinämillä oli antiikkismallisia
kipsijäljennöksiä, ja eräässä isossa kaapissa oli erilaisia puuesineitä
ja nuken huonekaluja, joita myöskin käytettiin malleina. Herra
Drägemüller oli tanakkavartaloinen mies, jolla oli pyöreä täysiparta
ja ruskea, sileä, huokeahintainen tekotukka, joka ulkoni niskasta,
paljastaen koko salaisuuden. Hänellä oli kaksi tekotukkaa, toinen,
jossa oli pitemmät ja toinen, jossa oli lyhemmät hiukset. Silloin kun
hän oli leikkauttanut partansa, piti hän lyhyempihiuksista... Muutenkin
hänellä oli eräitä hullunkurisia ominaisuuksia. »Lyijykynän» asemesta
sanoi hän »lyijy». Sitäpaitsi hänestä aina levisi öljyn ja viinan
sekainen haju; toiset arvelivat hänen juovan paloöljyä. Hänen ihanimmat
päivänsä olivat ne, jolloin hän sai olla jonkun toisen opettajan
sijaisena ja opettaa jotakin muuta ainetta kuin piirustusta. Silloin
hän esitelmöi Bismarckin politiikasta, tehden samalla innokkaita
spiraalinmuotoisia kädenliikkeitä nenästä olkapäähän, ja puhui vihalla
ja pelolla sosialismista... »Meidän täytyy pysyä koossa!» sanoi hän
huonoille oppilaille töykäten näitä käsivarteen. »Sosialismi on oven
edessä!» Hänen olemuksensa oli hermostuneen touhuava. Hän istahti
jonkun oppilaan viereen, tuoden väkevän viinanhajun tämän läheisyyteen,
huitoi sinettisormustaan tämän nenän edessä, puhkui jonkun yksityisen
sanan, kuten esimerkiksi: »Perspektiivi!» »Heittovarjo!» »Lyijy!»
»Sosialismi!» »Koossapysyminen!» ja riensi toiseen paikkaan...

Kai kirjoitti uutta kirjallista teostaan, ja Hanno esitti ajatuksissaan
orkesteri-alkusoittoa. Sitten tunti loppui, koulutyö oli päättynyt,
haettiin kirjat luokalta, kulku pihaportin kautta oli vapaa, mentiin
kotiin.

Hannolla ja Kailla oli sama matka, ja he kulkivat yhdessä kirjat
kainalossa kaupungin laidassa sijaitsevalle pienelle punaiselle
huvilalle asti. Siitä oli nuoren kreivi Möllnin vielä kuljettava yksin
pitkä matka isänsä asumukseen. Hänellä ei ollut edes päällystakkia.

Sumu, joka aamulla oli ollut hyvin tiheä, oli muuttunut lumeksi, jota
satoi nyt suurina pehmeinä hiutaleina ja joka suli maahan tultuaan
loaksi. Buddenbrookin portilla ystävykset erosivat. Mutta Hannon
ehdittyä jo puoliväliin pihaa palasi Kai takaisin ja kietoi kätensä
toverin kaulaan. »Älä ole onneton... äläkä soita tänään!» sanoi hän
hiljaa. Sitten katosi hänen hoikka, hoitamaton hahmonsa lumipyryyn.

Hanno jätti kirjansa eteisessä seisovan karhun pitelemälle
tarjottimelle ja meni arkihuoneeseen äitiään tervehtimään. Tämä istui
leposohvalla lukien keltaniteistä kirjaa. Hannon kulkiessa lattiamaton
yli katsoi äiti häneen ruskeilla, lähekkäin olevilla silmillään, joiden
kulmissa oli sinisiä varjoja, ja Hannon ehdittyä hänen kohdalleen otti
hän tämän pään käsiensä vähin ja suuteli häntä otsalle.

Hän meni omaan huoneeseensa, jonne neiti Clementine oli toimittanut
vähän aamiaista, pesi itsensä ja kävi syömään. Tultuaan valmiiksi
kaivoi hän laatikosta pakan pieniä, väkeviä venäläisiä savukkeita,
jotka hänkin jo tunsi, ja alkoi polttaa. Sitten istuutui hän harmonion
ääreen ja soitti jotakin hyvin vaikeata, ankaraa, fuugamaista Bachin
teosta. Ja viimein hän vei kätensä niskaan sekä katsoi ulos tarkastaen
äänettömästi maahan leijailevaa lumisadetta. Mitään muuta katsomista ei
ollut. Hänen ikkunansa alla ei enää ollut siroa puutarhaa lorisevine
suihkulähteineen. Näköalan sulki viereisen huvilan sivuseinä.

Kello neljä syötiin päivällistä. Gerda Buddenbrook, pikku Johann ja
neiti Clementine istuivat kolmisin. Sen jälkeen lähti Hanno salonkiin
tekemään soittovarusteluita ja jäi flyygelin luo odottamaan äitiään.
He soittivat yhdessä Beethovenin sonaatin, 24. opuksen. Adagio-osassa
soi viulu kuin enkelin laulu, mutta Gerda otti sen sittenkin
tyytymättömänä poskeltaan, katsoi sitä nyrpeästi ja sanoi, ettei se
ohut soittotuulella. Hän ei soittanut etemmäksi, vaan lähti lepäämään.

Hanno jäi salonkiin. Hän astui lasioven luo, joka vei kapealle
parvekkeelle, ja katsoi pari minuuttia ulos märän lumen peittämään
pihaan. Mutta äkkiä hän astui askeleen takaperin, veti kiihkeästi
kermanväriset uutimet oven eteen, niin että huone jäi kellertävään
hämärään, ja lähti mielenliikutuksen vallassa flyygelin ääreen. Siinä
hän seisoi vielä vähän aikaa, ja hänen katseensa, joka tuijotti
jäykkänä ja epämääräisenä yhteen paikkaan seinään, tummui hiljalleen,
verhoutui, kävi sameaksi... Hän istuutui ja ryhtyi soittamaan erästä
fantasiaansa.

Se oli aivan yksinkertainen aihe, olemattoman melodian katkelma,
puolentoista tahdin pituinen kuvio, ja kun hän soitti sen ensi kertaa
syvällä bassossa, yksiäänisenä, voimalla, jota ei olisi odottanut
häneltä, aivan kuin pasuuna olisi julistanut sen käskevästi kaiken
tulevan alkuaiheeksi ja perustukseksi, — ei saattanut aavistaa
vähääkään, mitä se oikein tarkoitti. Mutta sen uudistuessa diskantissa,
himmeän hopeanvärisessä äänilajissa, ilmeni, että sen pääsisältö
keskittyi yhteen ainoaan tasoitukseen, kaihoisaan, tuskalliseen
vaipumiseen äänilajista toiseen... se oli henkeäpidättävä, avuton
aihe, mutta se kasvoi ihmeelliseksi, salaperäiseksi ja merkitseväksi
täsmällisen, juhlallisen ja ponnekkaan esityksen kautta. Ja
sitten seurasi vilkkaita juoksutuksia, haeskelevaa tuloa ja menoa
synkooppeineen, huudahtelujen keskeyttämää harhailua, aivan kuin
hätääntyneen sielun levotonta, valittavaa, odottavaa, kiihkeää tuskaa
jostakin, jonka se oli havainnut, mutta joka ei tahtonut vaieta,
vaan uudistui yhä uusina sointuyhdistyksinä. Synkoopit kävivät yhä
kiihkeämmiksi, neuvottomammiksi, nopeiden triolien ajelemiksi, mutta
välistä kuuluvat pelonhuudot saivat muodon, liittyivät yhteen,
muodostivat sävelmän, joka lopulta kohosi valtaan palavan rukouksen
tavoin, puhallussoittimien sävyisenä, voimakkaana ja nöyränä. Ahdistava
haeskelu, häilyntä, harhaantunut liukuminen oli vaiennut ja voitettu,
ja erehtymättömän yksinkertaisena ja rytmikkäänä kaikui nyt esiin
murtunut, lapsellisen harras koraali... Se loppui kirkkosävelmän
tapaiseen loppuun. Tuli fermaatti, äänettömyys. Ja sitten, yht'äkkiä,
helähti aivan hiljaa, himmeän hopeanvärisenä fantasian perusaihe, tuo
avuton katkelma, tuo typerä tai salaperäinen kuvio, tuo kaihoisa,
tuskallinen vaipuminen sävellajista toiseen. Sitten syntyi hirveä
meteli, hurja toiminta, jossa sananvalta oli törähdyksentapaisilla
korosteilla, jotka ilmaisivat villiä päättäväisyyttä. Mitä se merkitsi?
Mitä oli tulossa? Kuului kuin torvien toitotusta, jotka kutsuivat
hyökkäykseen. Ja sitten tuli kuin kokoonkerääntyminen, rytmit
liittyivät lujemmin yhteen, ja aivan uusi aihe pistäytyi joukkoon,
reipas välikohta, eräänlainen metsästyslaulu, toiminnanhaluinen ja
kiihkeä. Mutta se ei ollut iloinen, se oli pohjimmaltaan täynnä
epätoivoista rohkeutta, joukosta kuuluvat merkkitörähdykset olivat
kuin hätähuutoja, ja jälleen kuului kaiken tuon menon keskeltä,
noiden ristiriitaisten ja kummallisten sointujen seasta perusaiheen
ahdistava, harhaileva, suloisen salaperäinen sävel... Ja sitten vyöryi
esiin vaihtelevien tapausten sarja, joiden sisältöä ja tarkoitusta
ei saattanut käsittää, sointujen, rytmien ja sävelten seikkaileva
mylläkkä, joita Hanno ei hallinnut, vaan jotka kehittyivät esiin
hänen sormistaan hänen tuntematta niitä ennestään... Hän istui
hiukan eteenpäinkumartuneena, huulet raollaan ja silmissä kaukainen,
syvä katse, ruskean tukan langetessa pehmeinä kiharoina ohimoille.
Mitä tämä oli? Mitä hän koki? Kamppailiko hän hirveiden vastuksien
kanssa, tappoiko hän lohikäärmeitä, louhiko hän vuoria, uiko hän
virtojen poikki, kulkiko hän läpi liekkien? Yht'äkkiä viilsi kaiken
läpi ilkkuvan naurun tai äärettömän autuuttavan lupauksen tavoin
perusaiheen avuton, äänilajista toiseen vaipuva kuvio... ja oli
kuin se olisi kiihoittanut yhä uusiin valtaviin ponnistuksiin; sitä
seurasivat nyt huimaavaa vauhtia kiitävät oktaavijuoksutukset,
jotka päättyivät parkauksiin. Ja tämän jälkeen alkoi paisutus,
hidas, säännöllinen nousu, kromaattinen eteenpäinpyrkiminen rajun,
vastustamattoman kaipauksen ajamana, jota keskeyttivät äkilliset,
peloittavat, yllyttävät pianissimot, jotka kuvasivat kuin maan
vajoamista jalkain alta tai vaipumista himoon... Kerran kaikuivat
aivan kuin varoittaen perusaiheen rukoilevat, murtuneet sävelet, mutta
sitten se peittyi raivoavien epäsointujen alle, jotka kasaantuivat
päällekkäin, vyöryivät eteenpäin, peräytyivät, kiipesivät ylemmä,
painuivat jälleen ja ryntäsivät uudestaan kuvailematonta päämäärää
kohti, joka oli paljastuva tuossa paikassa, jännityksen hetkellä,
jolloin ahdistava pakko oli muuttumassa sietämättömäksi... Ja se
paljastui, janoavat voimat eivät enää voineet pidättyä, se paljastui
kuin esivaatteen repeäminen, porttien aukeaminen, orjantappurapensaiden
taipuminen, lieskamuurien sortuminen... päämäärä, salaisuus,
vapahdus, täyttymys, tyydytys; se paljastui, ja riemuisan hurman
pusertamana yhtyivät nyt kaikki äänet sulosoinnuksi, joka heti
senjälkeen suli toiseen samanlaiseen kaihoisan, ikävöivän ritardandon
johdattamana... perusaiheeseen! Ja sitten alkoi juhla, voittojuhla,
tuon saman aiheen hillitön irstailu kaikissa sointuvivahduksissa; se
liikkui kaikissa oktaaveissa, itki, värisi tremolandossa, lauloi,
riemuitsi, nyyhki, astui esiin kaikessa myrskyävässä, kilisevässä,
helmeilevässä, pauhaavassa orkestraalisessa loistossaan... Oli jotakin
raakaa ja tylsää ja samalla askeettisen uskonnollista, uskon ja
kieltäymyksen tapaista tuon puolentoista tahdin pituisen lapsellisen
sointuaiheen intomielisessä palvonnassa... jotakin paheellista siinä
hillittömyydessä ja täyttymättömyydessä, jolla sitä oli käsitelty ja
kehitelty, ja samalla jotakin pilkallisen epätoivoista, aivan kuin
himoon uppoamisen ja hukkumisen halua tavassa, jolla siitä oli imetty
viimeinen sulous, kunnes tuli purkaus, inho ja kyllästymys, kunnes
viimeinkin, viimeinkin, kaikkien hurjastelujen jälkeen kuului pitkä,
hiljainen, mollisävellajissa kulkeva arpeggio, joka pyöri yhden sävelen
ympärillä, siirtyi duuriin ja häipyi alakuloiseen empimiseen.

Hanno istui vielä kotvasen ääneti paikallaan, leuka rinnalle
painuneena, kädet helmassa. Sitten hän nousi ja sulki flyygelin. Hän
oli hyvin kalpea, hänen polvensa olivat voimattomat ja hänen silmänsä
paloivat. Hän lähti viereiseen huoneeseen, oikaisi itsensä leposohvalle
ja jäi siihen pitkäksi aikaa, hievahtamattomaksi.

Myöhemmin syötiin illallista, jonka jälkeen Hanno pelasi äitinsä
kanssa pelin shakkia, jossa ei voittanut kumpikaan. Mutta vielä
keskiyön jälkeen istui hän huoneessaan soittaen kynttilän valossa
harmoniota, koska nyt ei enää saanut soittaa flyygeliä. Hän istui siinä
mietteissään, vaikka aikoi nousta seuraavana aamuna kello puoli kuusi
ylös lukemaan tärkeimpiä läksyjä.

Tämä oli eräs päivä pikku Johannin elämässä.




KOLMAS LUKU.


Lavantaudin kulku on seuraavanlainen.

Ihminen tuntee itsessään sielullista alakuloisuutta, joka nopeasti
lisääntyy ja muuttuu raukeaksi epätoivoksi. Samaan aikaan joutuu hän
ruumiillisen väsymyksen valtaan, joka ei ulotu ainoastaan lihaksiin ja
jänteisiin, vaan myös kaikkiin sisäelimiin, muun muassa vatsaan, joka
kieltäytyy itsepäisesti ottamasta ruokaa. Syntyy kova unentarve; mutta
huolimatta äärimmäisestä väsymyksestä on uni levotonta, pinnallista,
painostavaa ja vailla virkistystä. Päätä pakottaa; ajatus on samea,
sekava, kuin usvan peittämä, ja aika ajoin pyörryttää. Kaikissa
jäsenissä tuntuu epämääräistä kipua. Nenästä juoksee verta ilman
nähtävää syytä. — Tämä on johdantoa sairauteen.

Sitten tulee ankara vilunpuuska, joka puistattaa koko ruumista ja
kalisuttaa hampaita vastatusten. Se on kuumeen ilmestymisen merkki,
joka myös heti nousee hyvin korkealle. Rinnan ja vatsan pinnassa näkyy
yksityisiä herneensuuruisia punaisia täpliä, jotka katoavat sormella
painaessa, mutta nousevat heti taas näkyviin sen jälkeen. Suoni
tykyttää kiihkeästi; se lyö satakin kertaa minuutissa. Näin kuluu
ensimmäinen viikko kuumeen ollessa neljänkymmenen asteen vaiheilla.

Toisen viikon kuluessa ei ole pään eikä jäsenten pakotusta, mutta
pyörrytys on käynyt ankarammaksi ja korvat suhisevat ja humisevat
niin kauheasti, että melkein kadottaa kuulon. Kasvojen ilme muuttuu
typeräksi. Suu alkaa olla auki, silmät käyvät sameiksi ja tylsiksi.
Tajunta himmenee. Potilasta vaivaa unettaminen, ja hän vaipuu usein
lyijynraskaaseen horrostilaan, joka ei ole unta. Sillä välin kaikuu
huoneessa hänen äänekäs, kiihoittunut hourimisensa. Hänen tahdoton
avuttomuutensa aikaansaa jo epäsiisteyttä ja inhoittavuutta. Hänen
hammaslihaansa, hampaitaan ja kieltään peittää tumma limainen
aine, joka myrkyttää hengityksen. Vatsa on turvonnut, ja hän makaa
liikkumattomana selällään, polvet harallaan. Koko elimistön toiminta
tapahtuu nopeasti, kiihtyneesti ja pintapuolisesti, hengitys samoin
kuin suonentykytys, jossa nyt saattaa laskea satakaksikymmentä lyöntiä
minuutissa. Silmäluomet ovat puoliummessa, eivätkä posket enää hohda
kuumeesta punaisina kuten alussa, vaan niille on levinnyt sinertävä
vivahdus. Herneenkokoiset punaiset täplät vatsalla ja rinnalla ovat
lisääntyneet. Ruumiinlämpö on neljäkymmentäyksi astetta....

Kolmannella viikolla kohoaa heikkous huippuunsa. Ääneen houriminen
on lakannut, eikä kukaan saata sanoa, onko potilaan sielu vaipunut
tyhjyyteen vai uinuuko se ruumiillisesta tilasta tietämättömänä
jossakin kaukaisissa, syvissä, hiljaisissa maailmoissa, josta ei saavu
ääntä eikä elonmerkkiä. Ruumis on aivan tunnoton. — Tämä on käänteen
aika....

Toisiin nähden taudin määrittely on vaikeampaa. Sellaisessa tapauksessa
esimerkiksi, että alkuoireet: alakuloisuus, raukeus, ruokahaluttomuus,
levoton uni, päänkivistys ovat olleet olemassa jo silloin, kun
potilas, omaistensa toivo, vielä kulki jalkeilla, terveen ihmisen
kirjoissa. Ja ettei hänessä niiden lisääntyessä vieläkään havaittu
mitään merkillisempää. — Mutta taitava, kokenut lääkäri, sanokaamme
vaikka tohtori Langhals, jolla on pienet mustakarvaiset kädet, pääsee
kuitenkin pian selville taudin laadusta, ja kohtalokkaiden punaisten
täplien ilmestyminen rinnalle ja vatsalle on varma merkki, joka poistaa
viimeisenkin epäilyn. Ja hän toimittaa silloin potilaan suureen,
ilmavaan huoneeseen, jonka lämpö ei saa nousta yli seitsemäntoista
asteen. Hän vaatii äärimmäistä puhtautta ja vuoteen alituista
kunnossapitoa säästääkseen sairasta niin kauan kuin suinkin — toisissa
tapauksissa sitä ei voida kauan välttää — »makuuhaavoista». Hän on
käskevä pitämään suuontelon puhtaana liinavaatelappujen avulla ja
määräävä lääkkeiksi jodista ja jodikaliumista valmistelun sekoituksen,
kiniiniä ja aspiriinia, ja hän on ennen kaikkea pitävä ankaraa huolta
ruokajärjestyksestä, koska vatsa ja suolisto on joutunut suuresti
epäkuntoon — sallien vain helpostisulavia, mutta vahvistavia ruokia.
Hän on koettava poistaa heikontavaa kuumetta kylpyjen avulla,
täysikylpyjen, joihin sairas kannetaan joka kolmas tunti sekä päivällä
että yöllä ja jotka jäähdytetään hitaasti jalkopuolesta alkaen. Ja
kylvyn päälle hän on määräävä jotakin vahvistavaa ja kiihoittavaa
ainetta, konjakkia tai samppanjaa...

Mutta kaikkia noita aineita käyttää hän vain umpimähkään, siinä
toivossa, että niistä saattaisi olla vähän apua, vakuutettuna,
että niiden käyttäminen yhtä hyvin voi olla aivan turhaa ja
tarkoituksetonta. Sillä yhtä seikkaa hän ei tiedä, yksi kysymys
on vielä ratkaisematta, siihen nähden hän hapuilee pimeydessä,
täydellisessä tietämättömyydessä kolmanteen viikkoon asti, jolloin
tapahtuu käänne ja ratkaisu. Hän ei tiedä, merkitseekö tauti, jota hän
nimittää lavantaudiksi, satunnaista onnettomuutta, tarttumaa, jonka
kukaties olisi voinut välttää ja jota voi vastustaa tieteen keksimillä
apuneuvoilla — vai onko se elämän hajoamistapahtuma, itse kuoleman
ilmenemis-asu, joka olisi voinut esiintyä jossakin toisessakin muodossa
ja jolle eivät mahda mitään mitkään maalliset yrtit.

Lavantaudin laita on vielä tällainen: vaeltaessaan etäisissä
kuumehoureissaan kuulee sairas elämän selvän ja kutsuvan äänen.
Kirkkaana ja raikkaana tapaa tuo ääni hänen sielunsa sen vaeltaessa
outoja, kuumia polkujaan, jotka johtavat siimekseen, vilppauteen
ja rauhaan. Ja ihminen kuuntelee tuota kirkasta, raikasta, hiukan
juhlallista palaamiskehoitusta, joka tunkee hänen luokseen seudulta,
joka on jäänyt niin kauas hänen taakseen ja jonka hän jo oli
unohtanut. Jos se hänessä silloin saa vallan, herää hänessä, aivan
kuin laiminlyödyn velvollisuuden tunne, uusi elämäntarmo, ilo ja
rohkeus, rakkaus ja yhteenkuuluvaisuus tuohon pilkalliseen, kirjavaan
ja karkeaan hyörinään, jonka hän on jättänyt taakseen — niin, vaikka
hän olisi harhaillut kuinka kaukana vierailla paahteisilla poluillaan,
on hän palaava takaisin elämään. Mutta jos häntä vavahduttaa pelko ja
vastenmielisyys kuullessaan elämän äänen, jos tuo iloisa, kutsuva ääni
saa hänet pudistamaan päätään, työntämään käden torjuvasti vastaan ja
pakenemaan edelleen polkua pitkin, joka tarjoaa paon mahdollisuuden...
niin silloin hän tietenkin kuolee. —




NELJÄS LUKU.


»Se ei ole oikein, se ei ole oikein, Gerda!» sanoi vanha neiti
Weichbrodt ainakin kymmenennen kerran huolissaan ja nuhtelevasti.
Hän istui tänä iltana entisen oppilaansa arkihuoneen sohvassa,
piirissä, joka oli muodostunut pyöreän keskipöydän ympärille ja
johon kuultu Gerda Buddenbrook, rouva Permaneder, hänen tyttärensä
Erika, Klothilde-parka ja Breitestrassen Buddenbrookin naiset. Hänen
myssynsä vihreät nauhat riippuivat hennoilla lapsimaisilla olkapäillä,
joista hänen täytyi nostaa toinen korkealle voidakseen liikutella
käsivarttaan pöydän laidalla; niin pikkuruikkuiseksi hän oli käynyt
seitsemänkymmenenviiden vuoden iässään.

»Se ei ole oikein, se ei ole kauniisti tehty, Gerda, suo minun sanoa
se!» toisti hän vielä hartaalla, vapisevalla äänellä. »Minä olen jo
puoliksi haudassa, elonpäiväni ovat luetut, ja nyt sinä tahdot jättää
minut... Jättää meidät kaikki tänne, erota meistä ainiaaksi... mennä
menojasi... En sanoisi mitään, jos olisi kysymys vain vierailusta,
matkasta Amsterdamiin... mutta ainiaaksi!» Ja hän ravisti vanhaa
linnunpäätään katsellen eteensä ruskeine, viisaine, murheellisine
silmineen. »On kyllä totta, että olet kadottanut paljon...»

»Hän on kadottanut kaiken», sanoi rouva Permaneder. »Meidän ei tule
olla itsekkäitä, Therese. Gerda tahtoo mennä ja hän menee, ei sille voi
mitään. Hän tuli tänne Thomaksen kanssa kaksikymmentäyksi vuotta sitten
ja me olemme kaikki rakastaneet häntä, vaikka hän on aina inhonnut
meitä... niin se on, Gerda, älä ollenkaan vastusta! Mutta Thomasta ei
ole olemassa enää. Mitä me merkitsemme hänelle? Emme mitään. Se koskee
meihin kipeästi, mutta lähde Jumalan nimeen, ja kiitos, ettet lähtenyt
jo aikaisemmin, kun Thomas kuoli...»

Oli syöty illallista, oli syksy. Pikku Johann (Justus, Johann, Kaspar)
oli maannut jo lähes kuusi kuukautta pastori Pringsheimin siunausten
saattamana metsikön laidassa sukukivellä varustetun hiekkakiviristin
alla. Talon edessä valeli sade kujan puoliksi lehtensä pudottaneita
puita, ja toisinaan lennätti tuulenpuuska vesisuihkun ikkunoita vasten.
Kaikki kahdeksan naista olivat puetut mustiin.

Tämä oli pieni sukukokous, hyvästijättö, Gerda Buddenbrookin
toimeenpanema jäähyväistilaisuus, sillä hän aikoi siirtyä kaupungista
ja palata Amsterdamiin soittamaan, kuten ennen, viulua isänsä kanssa.
Häntä eivät pidättäneet enää mitkään velvollisuudet. Rouva Permaneder
ei ollut enää vastustanut tuota hänen päätöstään. Hän alistui
siihen, mutta sisimmässään oli hän hyvin onneton. Jos senaattorin
leski olisi jäänyt kaupunkiin, jos hän olisi säilyttänyt paikkansa
ja arvonsa seuraelämässä ja antanut rahojensa jäädä paikkakunnalle,
olisi Buddenbrook-nimelle jäänyt sentään jonkun verran kaikua...
Mutta olipa sen asian laita miten hyvänsä, Antonie-rouva oli kantava
sittenkin korkealla päänsä niin kauan kuin hän liikkui maan pinnalla
ja niin kauan kuin ihmiset katsoivat häntä. Hänen isoisänsä oli ajanut
nelivaljakolla läpi koko Saksanmaan...

Huolimatta vaihtelevasta elämästään ja vatsansa heikkoudesta ei häntä
olisi voinut uskoa viisikymmenvuotiaaksi. Hänen ihonsa oli hiukan
haiveninen ja himmeä ja hänen ylähuulessaan — Tony Buddenbrookin
kauniissa ylähuulessa — kasvoi noita haivenia runsaammin; mutta
surumyssyn alta näkyvässä, sileästi jakaukselle kammatussa tukassa ei
huomannut yhtään ainoata harmaata säiettä.

Hänen serkkunsa, Klothilde-parka, suhtautui Gerdan lähtöön
kuten kaikkiin maallisiin asioihin on suhtauduttava: tyynellä
välinpitämättömyydellä. Hän oli syönyt illallispöydässä äänettömästi
valtavia annosmääriä ja istui nyt paikallaan tuhkanharmaana ja laihana
kuten aina, lausuillen hitaita, ystävällisiä sanoja.

Erika Weinschenk, joka oli kolmenkymmenenyhden vuoden iässä, ei
myöskään ottanut kovin pahakseen tätinsä lähtöä. Hän oli kärsinyt
elämässä ja alistunut aikaisin kohtaloonsa. Hänen väsyneissä,
vedensinisissä silmissään — herra Grünlichin silmissä — kuvastui
tyytymys särkyneeseen elämään, ja hänen rauhallinen, joskus hieman
alakuloinen äänensä ilmaisi samaa.

Mitä Buddenbrookin naisiin, Gotthold-sedän kolmeen tyttäreen,
tulee, oli heidän ilmeensä hapan ja arvosteleva kuten tavallisesti,
Friederike ja Henriette, kaksi vanhinta, olivat käyneet vuosien
kuluessa yhä laihemmiksi ja tikkumaisemmaksi, mutta Pfiffi, nuorin,
kolmenkymmenenviiden ikäinen, oli sitäkin pienempi ja lylleröisempi...

Myös vanha konsulitar Kröger, Justus-sedän leski, oli kutsuttu seuraan,
mutta hän oli ilmoittanut olevansa estetty ja ehkä hänellä ei ollut
kelpaavaa pukuakaan; varsinaista syytä oli vaikea tietää.

Puhuttiin Gerdan matkasta, junasta, jolla hän oli aikonut matkustaa,
ja huvilan ja huonekalujen myynnistä, jonka herra Gosch oli ottanut
toimekseen. Sillä Gerda ei aikonut ottaa mukaansa mitään, vaan meni
kuten oli tullutkin.

Sitten johtui rouva Permaneder puhumaan elämän menosta, käsitteli sitä
kaikkein vakavimmalta kannalta ja loi katsauksia menneisyyteen sekä
tulevaisuuteen, vaikka tulevaisuudesta ei ollut juuri mitään sanottavaa.

»Kun minä kuolen, voi Erika minun puolestani myös mennä minne tahtoo»,
hän sanoi, »mutta minä en jaksa olla missään muualla, ja niin kauan
kitin minä elän, olemme me pysyvät koossa, me harvat jälellejääneet...
Kerran viikossa tulette te minun luokseni päivälliselle... Ja
silloin luemme sukupapereita —» Hän kosketti salkkua, joka oli hänen
edessään. »Kiitos, Gerda, otan sen haltuuni mielihyvällä. — Se on siis
päätetty... Kuule, Thilda?... Mitenhän olisi, jos sinäkin kutsuisit
meidät luoksesi kerran; eihän sinun asemasi enää ole huonompi kuin
meidänkään.

Niin se käy. Toinen näkee vaivaa ja pyrkii ja taistelee.... ja sinä
olet vain istunut paikallasi ja odottanut kärsivällisesti. Mutta kyllä
sinä sitten oletkin aika köntys, älä pahastu...»

»Voi sinua, Tony, mitä sanot!» virkkoi Klothilde hymyillen.

»Olen pahoillani, etten saa sanoa hyvästejä Christianille», sanoi
Gerda, ja niin jouduttiin puhumaan Christianista. Ei ollut juuri
toivoa, että hän koskaan pääsisi pois laitoksesta, jossa hän nykyisin
oleskeli, vaikka hänen laitansa tuskin oli niin huono, ettei hän olisi
voinut liikkua vapaalla jalallakin. Mutta hänen puolisonsa oli ylen
tyytyväinen asiain nykyiseen tilaan, — rouva Permaneder väitti hänen
olevan liitossa lääkärin kanssa — ja oli siis luultavaa, että Christian
saisi päättää päivänsä laitoksessa.

Sitten syntyi vaitiolo. Vitkaan ja epäröiden kääntyi keskustelu
viimeisiin tapahtumiin, ja kun pikku Johannin nimi mainittiin, syntyi
huoneessa jälleen hiljaisuus ja sateen ropina kuului selvemmin.

Hannon viimeinen sairaus painoi heitä kuin jokin raskas salaisuus, sen
kulku oli varmaan ollut tavallista kauheampi. Huoneessa-olijat eivät
katsoneet toisiinsa puhuessaan siitä hiljaa, puolittaisin sanoin ja
vihjauksin. Sitten joku mainitsi viimeisen tapauksen... miten pieni
huonostipuettu kreivi oli tunkeutunut melkein väkisin sairaan vuoteen
ääreen... Hanno oli hymyillyt kuullessaan hänen äänensä, vaikka hän
ei enää tuntenut ketään muita, ja Kai oli suudellut hänen käsiään
herkeämättä.

»Suuteliko hän hänen käsiään?» kysyivät Buddenbrookin naiset...

»Monta kertaa.»

Tuota jäi nyt jokainen miettimään.

Yhtäkkiä purskahti rouva Permaneder itkuun.

»Minä rakastin häntä niin», hän nyyhkytti... »Ette aavista, miten minä
häntä rakastin... enemmän kuin kukaan teistä... niin, suo anteeksi,
Gerda, sinähän olet hänen äitinsä... Oi, hän oli enkeli...»

»Hän on nyt enkeli», paransi Sesemi.

»Hanno, pikku Hanno», jatkoi rouva Permaneder kyynelten virratessa
hänen haivenisia, himmenneitä poskiaan pitkin... »Missä ovat nyt Tom,
isä, isoisä ja kaikki muut? Emme näe heitä enää. Oi, se on niin kovaa
ja surullista!»

»Meille on annettu jälleennäkeminen», sanoi Friederike Buddenbrook
ristien helmassaan lepäävät kätensä lujasti yhteen, luoden katseensa
alas ja työntäen nenänsä ilmaan.

»On kirjoitettu niin... Mutta on hetkiä, Friederike, jolloin siinä ei
ole lohdutusta, Jumala armahtakoon, jolloin epäilee hänen oikeuttaan ja
hyvyyttään... ja kaikkea. Elämä rikkoo, näettekös, meissä niin paljon,
se tekee niin monen kauniin haaveen mitättömäksi... Jälleennäkeminen...
Kunpa olisi niin...»

Mutta silloin kohosi Sesemi Weichbrodt paikaltaan niin korkeaksi
kuin saattoi. Hän nousi varpailleen, kurkotti kaulansa, napautti
pöydänlaitaa ja myssy tutisi hänen päässään.

»Niin on!» sanoi hän kaikesta voimastaan katsoen vaativasti jokaiseen.

Ja hän seisoi siinä voittajana jalon taistelun jälkeen, jota oli
kestänyt koko hänen elämänsä ajan hänen opettajajärkensä esiintuomia
epäilyjä vastaan, seisoi kyttyräselkäisenä, kääpiömäisenä,
vakaumuksesta vapisten kuin pieni, rankaiseva, haltioitunut profeetta.

LOPPU.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 69598 ***