*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 67049 ***

KOLME TOVERUSTA

Romaani


Kirj.

GUSTAV FRENSSEN


Suomentanut

Volter Kilpi





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.






ENSIMMÄINEN KIRJA




ENSIMMÄINEN LUKU.


Tuossa ratsastavat nuo kolme toverusta esiin Strandigerkartanon
puistokujasta.

Heidän on matka rantavallille, sen laelta tähystelläkseen ulos
Pohjanmerelle, olisiko vihollislaivoja näköpiirissä. On nimittäin
Isänmaa vaarassa, Gravelotten taistelu on taisteltu kolme päivää sitten.

Maa ja rannikko ovat miehittämättä, kaikki ovat Ranskassa. Siksipä
pitää nuoren Holsteinin astua jalkeille. "Kolmeksi toverukseksi"
kutsuvat he itseään. Kaikki ovat he yhdenikäisiä, kymmenen vuotta
vanhat.

Edellä ratsastavat molemmat serkukset, kaksi Strandigeriä.

Hän joka ratsastaa oikealla, hän on Andrees Strandiger,
Strandigerkartanon ainoa lapsi. Hän on sen Strandigerin poika, jonka
nousuvesi tavotti ja sieppasi tuolla ulkona matalikolla, Wattilla.
Vielä nykyäänkin, kun tapauksesta jo on kulunut lähes kolmekymmentä
vuotta, muistellaan sitä, kun länsituuli pauhaa rantavallilla, surulla
marskitaloissa ja tuvissa, sillä, tämä Strandiger oli ollut vakava
kunnollinen mies.

Hänen vasemmalla puolellaan ratsastaa Frans Strandiger. Hän on
vierailulla Strandigerkartanossa. Hänen isänsä, luutnantti yhdeksännen
armeijakunnan tykkiväessä, lepää kuolinpäivästä asti, keuhkot
läpiammuttuina ja toivottomasti haavoittuneena talossa, joka on
ensimmäisenä Vernevillessa de la Cusse'n käsin. Poika ei tiedä siitä
vielä, hän saa kuulla siitä vasta viikkojen perästä, kun hän pulan
äitinsä luokse. Hän ei aavista, että elämänkulussaan on tapahtunut
käänne, ja käänne kovalle vaikealle taipaleelle; nyt on hänen
kasvatustaan nimittäin ohjaava äitinsä ja tämän perhe, joka asuu
Berlinissä, ja se suku on kovakouraista väkeä.

Hän on taivuttanut kätensä puuskaan kylkeänsä vastaan, kuten on nähnyt
isänsä tekevän ja ratsastaa parhaiten pojista.

Mutta Strandigerkartanon perillinen on johtajana. Hän onkin levollisin
ja järkevin heistä.

"Neljääkarua!" komentaa Andrees, ja hevoset painautuvat liikkeelle.
Rantavalli ylenee edessä.

Mutia nyt. jää kolmas pojista jälille.

Kolmas on Heim Heiderieter, Nummitalon poika. Hänellä on pyöreät
pyyleät lapsenkasvot ja käherä vaalea tukka. Silmänsä ovat siniset,
syvät ja vilpittömät. Olentonsa ja käytöksensä on arka ja kaihtiva.
mutta sekä opettaja että pappi sanovat, että hänellä on hyvä pää. Siksi
onkin hän jo pääsiäisestä asti opiskellut latinaa.

Hän on saanut huonoimman hevosen, vanhan seitsentoista talvisen konin,
joka juosta komppuroi niin kömpelösti.

Toiset ovat jo saapuneet vallin harjalle ja tähystelevät sieltä kädet
tötterössä silmäinsä edessä ulos viheriälle alavalle niemekkeelle ja
avaralle matalikolle, jonka yllä aurinko loistaa.

"Näköpiirissä näyttää kaikki rauhalliselta!" sanoo Andrees.

Frans kohottaa kätensä lakin rajalle: "Käskekää, herra översti...
eteläänpäin lahdesta, Norderpiep'in kohdalla näen kaksi alusta, jotka
eivät ole kalastajavenheitä."

Översti kiikaroi käsiensä välitse luodetta kohden. Hyvin etäällä
kaukaisuudessa eroitti kolme neljä mustaa pilkkua, jotka olivat kuin
kudotut siihen hopeaiseen kimalteiseen vyöhön, joka ympärillä kaarsi
merta.

"Meidän pitää vartoa tässä!" sanoi hän, "emme ole vielä selvillä
laivojen laadusta."

"Lähetänkö sotilas Heiderieterin takaisin laukaisemaan
hälyytyskanuunaa?"

Andrees kääntyi ympäri ja katsoi Heimiin, joka nyt verkalleen ratsasti
paikalle, ja tekeytyi kuin ei hän olisi kuullut ehdotusta. Se sopikin
mainiosti hänelle överstinä.

Adjutantti liikahteli levottomana ruskeallaan, katsahti tuimasti ja
silmissään välähti. Hän maltti kuitenkin mielensä ja sanoi jyrkästi:

"Salliiko herra översti, että ratsastan rannalle lähemmältä
tarkastamaan laivoja?"

Översti nyökäytti kopeasti päätään.

Silloin lähti Frans Strandiger ratsastamaan viistoon alas vallin
kuvetta, ja ajoi sitte rivakkaa karua pehmeää tietä, niinkutsuttua
mutatietä, joka vie suoraan matalikolle. Hän istui varmasti ja lujasti
satulallaan; näytti kuin kiinnittäisi häntä ruskea vyö hevoseen. Hän
ratsasti ihan rannalle asti: siellä pysähti hän hetkeksi ja tähysteli
ulos lahdelle. Sitte ratsasti hän edelleen, ihan veden rajaa myöten.
Näki selvästi auringonvalossa, kuinka hevosen kaviot viskelivät
harmaata mutaa ja pärskyvää vettä ilmaan.

Andrees sillä välin pidätteli nurpean näköisenä hevostaan ylhäällä
harjulla. Se ei oikein ollut mieleensä, että serkkunsa oli ensiksi
huomannut nuo laivat tuolla taivaan rannalla, ja sitte pelkäsi hän,
että adjutantti ajaisi hevosen turmiolle tuossa pehmeässä mutasavessa.
Hän kääntyi Heimiä kohden ja sanoi äreästi:

"Ja miltä tekin nyt näytätte. Heiderieter! Ikinä ei teistä tule miestä
satulaan. Kuin mikäkin pojan nulkki istutte siinä!"

Sotamies Heiderieter lensi punaiseksi ja koetti saada kankeita
engelskannahkaisia housujaan, jotka olivat survoutuneet ylös, liukumaan
alas lähemmä karkeatekoisia kenkiään.

Översti suuntasi taaskin katseensa ulos matalikolle ja sotamies
rupesi taaskin tapansa mukaan uneksumaan. Hän unohti koko sotaleikin
ja överstin, unohti uneksumisissaan koko osansa ja sanoa tokaisi
kirkkaalla lapsenäänellään: "Mutta Andrees. Franshan voi helposti
sotkeutua saveen. Ja siinä on syvää, kuule!"

Silloin unohti Andrees Strandigerkin virkansa ja arvonsa ja sanoi
nurpeana: "Hän nyt on olevinaan aina jotain erityisiä! Hurjapää hän
on, ja teoillaan ei ole mitään tarkoitusta. En saa kärsityksi häntä
muutonkaan."

"En minäkään!... Kun eilen tulimme tästä yli vallin, survasi hän
saappaankärjellään niin hirveästi hevoslurvakkoani, että se hypähti
syrjään niinikään... No nyt ja... Siinä sitä ollaan, Andrees?...
Näetkös?... Siinä hän nyt on savessa? Vatsaansa asti patasavessa!"

"Poika!" sanoi Andrees; "tämä on ikävä juttu!"

"Mutta nyt rivakasti!" Hän ratsasti alas vallin kuvetta ja sitte
neljääkarua tietä pitkin alas matalikolle. Heim perässä, minkä ennätti.

He saivat ratsastaa kauan, melkein kokonaisen neljännestunnin. Hevonen
oli liukastunut kallioisella epävarmalla maaperällä rantapengermän
jyrkällä reunalla ja makasi siinä nyt kyljellään. Ratsastaja, jonka,
sininen puku oli ihan savessa, oli polvillaan makaavan eläimen vieressä
ja kiskoi käsin irtonaista multaa, hevosen etukaviot olivat uponneet:
hän kääntyi heitä kohden, kun he lähestyivät, nousi ylös ja ilmoitti:
"Hevonen kaatunut."

"Niin, se on ikävä juttu se", sanoi Andrees: "miksi ratsastit myöskin
niin lähellä rantapengertä? Jos vielä kerran teet siten, alennan sinut
tavalliseksi sotamieheksi!"

Silloin välähti moitetta saaneen silmissä äkillinen vihastus. Hän
kourasi kätensä mutaa täyteen ja huudahti hurjana: "Älkää tulko liika
lähelle minua! kuulkaa se!... Olette tekin komeita sotamiehiä! Tuolla
seisotte vallin laella ja katsoa tollotatte ilmoihin! Näkisi kuningas
Wilhelm tuon!" Viha sai hänet ihan kuohuksiin, hän kohotti kätensä,
jossa oli mutaa.

"Palaa takaisin, Heiderieter, senkin lumppujaakko! En ilkeä nähdä
sinua. Ihme pöhköltä näytät pukinkoipisella konillasi." Hän heitti
häntä kohtien. "Olet saava kerran vielä tanssia isäni kurikan alla,
senkin vetelys!"

Andrees katseli nurpeissaan ja vaieten makaavaa hevosta ja nousevaa
merivettä, joka huuhtoili hevosen kavioita.

"Hevonen pitää saada pystyyn", sanoi hän huolissaan.

"Sinäkö sen nostaisit?" sanoi Frans halveksivasti, "sinähän et
kuitenkaan tohdi astua liejuun, sinä sileöiksi kammattuine hiuksinesi
ja kiiltävine saappainesi. Luulottelet itsestäsi ties mitä äitisi
tähden, hän kun on Strandigerkartanon omistaja; mutta sinulla
itselläsi", sanoi hän ja löi kädellään rintaansa vastaan, "sinulla ei
olo tässä paikassa mitään."

"Olehan nyt järkevä. Frans, ja nosta hevosesi pystyyn!"

"En minä viitsi!... Ja jos viitsinkin, niin en sittenkään rupea
ratsastamaan teidän kanssanne. Silloin ratsastan tuonne... saarelle,
joka on tuolla matalikon tuolla puolen. Flackelholmiin lähden, ihkasen
yksin ja tarkastan noita laivoja. Ajakaa te vaan kotiin taas, äidin
tykö!"

"Heim, astu sinä alas ja auta häntä."

"Heiderieter pysyköön puolessa, muutoin rupeaa kuulumaan jotain.
Tuommoisia miehiä! Tulkaapas lähelle, koettakaas!"

"Minä ratsastan pois!" sanoi Heim, "vesi nousee jo ja lurvakkoni ei
enää saa koipiaan liejusta."

Andrees oli hyvin huolissaan ja katseli vuoroin valleja kohti, vuoroin
pillastuneeseen adjutanttiinsa: "Kuulesta nyt! Saat seuraavat kahdeksan
päivää olla överstinä, jos nyt rupeat auttamaan hevosta!"

Samassa kumartui jo Frans Strandiger, tarttui hevosen kavioihin, jotka
olivat liejussa ja kiskoi ne irti, niin että savinen vesi pärskyi
hänelle päin silmiä. Sitten tempoi hän nuorilla pojanvoimillaan hevosta
kuolattimista, huusi ja potki sitä ja hoputti, ja hirmuisesti puhkuen
ja puhaltaen ja savea ympärilleen räiskytellen kiskasi se itsensä
vallalleen.

Samassa sovitti Frans jo jalkansa hevosen vasenta polvea vastaan,
tarttui sitä harjaan, hypähti ja keikahutti itsensä sen selkään. Sitte
ratsasti hän kiintonaiselle maaperälle, ja laskien hevosensa raviin,
kääntyi hän taakseen ja sanoi lyhyeen ja kopeasti:

"Tykistö kuuluu minun komentooni nyt!"

Samat sanat oli entispäivänä, täsmälleen kello kolme iltapäivällä,
lausunut hänen isänsä, kun hänen kapteeninsa kädestä liukui miekka.

"Koululle!" § He laskivat ravissa rantavallin ylitse, ajoivat viheriää,
peltotietä Eschenwinkelin matalain rakennusten välitse, sitte
hiekkatietä ylös, ja sitoivat hevosensa Nummitalon rappeutuneeseen
tuvan oveen. Sitte lähtivät he koulutalolle.

       *       *       *       *       *

Kouluhuoneessa istui kolme neljä vierasta koolla ja pakinoivat
huhuista, joita sanomalehdet viime päivinä olivat tietäneet, ja joita
ihmiset sitte olivat levitelleet talosta taloon, he tarkastelivat
suurta Saksan karttaa, joka riippui seinällä vasemmalla opettajan
istuimesta, ja olivat läsnäolijain silmät siinä puhellessa liitettyinä
varsinkin yhteen kohtaan kartalla.

Siinä seisoi lukea sana "Metz."

Ihmeellisiä huhuja liikkui kylästä kylään. Ne olivat, ikäänkuin
tahtoisivat ne puhua, mutta näytti kuin tyrehtyisi se puhe johonkin
kamalaan. Niiden silmät hehkuivat intoa, mutta olivat kuitenkin
säikähtyneet, niiden kädet olivat kohotetut, mutta ei tietänyt,
tapahtuiko se riemussa vai hädäntuskassa. Yhteenpurrusta suusta
kamppaili esiin hengenhätäinen huokaus ja hiukset nousivat koholle
syviin ryppyihin runneltujen otsien yllä.

Niillä oli olilla kokonaiset laakerikimput.

Missä ne liitivät ohitse, siellä riemastuivat kaikki suuret lapset ja
kaikki pienet lapset; jumalaapelkääväiset laskivat vakavina kätensä
ristiin, ne, joilla oli isä tai puoliso tai poika siellä kaukana, ne
vavahtivat. Ainoastaan kurjat maassa kohauttivat välinpitämättömästi
olkapäitään. Mutta ne olivat harvat.

Kaksi ja kolme erällään yhdessä ryhmässä tulivat ihmiset kylästä ja
Eschenwinkelistä ja keskustelivat huhujen johdosta. Tuli nuoria ja
vanhoja vaimoja, ja tyttöjä. Kaikki olivat arkivaatteissaan, olivat
auringon paahtamia ja työstä hikisiä. Rukiinleikkuu auringolla oli
juuri saatu päätteeseen, ja kohta oli vehnänleikkuu marskeilla oven
edessä.

Joku näytti muuatta sotapostikorltia. Oikeata sotapostikorttia!
Jan Peters, suur'renki, oli mahallaan maaten, kirjoittanut sen
juomakuppiaan vastaan: "Majuuri oli kysynyt miehiltä kaikilta: 'Noh,
mitäs teette, jos turkkilaiset tulevat?' Miehet kaikki kuin tuhannen
pirua huutamaan ikäänkuin olisi ollut jokaisen rensselin päällä villejä
kissoja! Näinikään huusivat: 'Päin nunnaa annamme.' Sekös meni majurin
suihin, hän on liian perso nunnaamaan. Minä puolestani olen perso
myöskin silavan perään! Mutta täällä ei ole mitään, homehtunutta leipää
vaan ja turkkilaisia."

"Hoksaatkos? Sinun pitää lähettää hänelle silavaa."

"Luuletko, että olen niin kankeakuuloinen? Haller otti tänään mukaansa
käärön."

Rohde Eschenwinkelistä oli vienyt teurastuseläimiä Hampuriin ja kertoi
kiihkoissaan, vaikka hän muuten on hyvin levollinen mies: "Mikä
liike ja elämä asemilla! Aivan kuin olisi siellä kokonainen kansa
vaeltamassa."

"Silloin, neljäkymmentäkahdeksan, silloin ei ollut johtoa... mitään
vauhtia! Siinä vika oli!"

"Mutta vanha Wilhelm kuningas!"

"Niin, sanosta muuta!"

"Tiedättekö, kuinka nykyään rautatietä kutsutaan?"

"Noh?

"'Bismarck'in musta orhi!' niin sitä kutsuvat."

"Niin, sotamiehet ja hevoset ja kanuunat: kaikki, kaikki vaan Rheiniä
päin."

"Niin, se Bismarck!"

Syntyi hetken hiljaisuus.

"Kun olin paluumatkalla, oli eräs mies junassa, joka tunsi Bismarckin.
Se sanoi: 'kun tehtiin rauha kuus'kymmentäkuus', oli hän lyönyt nyrkkiä
niin kauan pöytään, että kaikki olivat muijina edessään.' Hän sanoi
'Bismarck on suurin mies koko sotajoukossa.'"

"Niin, niinhän kai... viisaudeltaan!"

"Ei... hän tarkoitti pituudelta!"

"Niin... taitaahan niinkin olla."

"Hän osaa kaikkia kieliä. Ranskalaisen kanssa puhuu hän ranskaa,
turkkilaisen kanssa turkkia. Alasaksaakin osaa hän. Mutta on sillä
miehellä kalloa kanssa!"...

"Niin, älyä sillä on."

"Kuranssia sillä on!"

"Siinä se juuri on: hänellä on kuranssia!"

"Niin, mutta mitähän tuo on, kuranssi?"...

"Noo, tuohan tarkoittaa, että hän tietää, mitä hän tahtoo. Ja hän saa
toimeen sen, mitä hän tahtoo."

"Ja hän tietää, että hän saa toimeen sen, mitä hän tahtoo."

"Niinhän, niinhän... siinä se on!"

Kolme toverustamme tulivat kankaalta alas tien poikitse ja astuivat
koulutupaan. Molemmat Stradigerit menivät kopeasti nojaamaan penkkejä
vastaan. Heim vetäytyi ujona seinämälle. Kohta senjälkeen meni opettaja
Haller väsyneenä ja tomuisena akkunan editse. Häntä seurasi hänen
vaimonsa. Molemmat olivat vielä nuorenpuoieisia ihmisiä.

Haller seisoi kateederin vierellä, ja repi sanomalehtiä auki. Hän luki
niistä niiden lyhyet, hätäiset ja sekavat uutiset. Mutta se ainakin
näkyi olevan varmaa, että suuri vihollisarmeija oli kuninkaan johdolla
saarrettu Metziin ja että Schleswig-Holsfeinilaiset olivat olleet siinä
mukana.

Siitäkös syntyi iloista hälinää ja pakinaa.

"Missäs ne kylät sijaitsevat? Näyttäkääppäs!"

"Tuossa: Mars ja Tour... Ja tuossa pitäisi Gravelotten olla."

"Mutta sittehän ovat meidän miehemme tehneet koko käännöksen, kasvot,
päin Saksaa?"

"Tuhat tulimmaista!"

"Tuo on nyt taas niitä Moltken tepposia."

"Juhlavalaistuksen me toimitamme! Tietystikin!"

"Jos osaavat laittaa semmoisia kaupungissa, niin miks'emme mekin!"

"Siis kuinkahan se nyt kuului taas, sanokaas vielä kerta!"

"Mars ja Tour."

"Mutta eipäs! Missä ovat olleet yhdeksännen osaston miehet!"

"Gravelotte!"

"Verneville!"

Ne nimet saa lukea monessa kirkossa, monella hautakivellä
Schleswig-Holsteinissä.

"Mitähän siellä sanottiin kaatuneista?"

"Tappiot ovat suuret: mutta niiden suuruutta ei vielä voida määritellä.
Yhä löydetään uusia haavotettuja!"

Ovelta käsin kuului kirkas, voimakas ääni: "Kaksikymmentäneljä tuntia
ovat ne seisoneet verissään."

Sen lausui pastori Frisius. Heikkokasvuisena ja hiukan kumarassa,
parrattomin kulmikkain kasvoin seisoi hän siellä.

Pulpetin ääressä neuvoteltiin matalaäänisesti. Leski Thiel, jonka poika
Henrik myöskin oli mukana retkellä, oli astunut lähemmä. Ihan hänen
vieressään seisoi Antje Witt, suurpiika Strandigerkartanossa, jota
pidettiin Henrik Thielin morsiamena. Hänen veljensäkin, Reimer Witt,
oli vihollista vastassa. Antjella oli jalot vapaat kasvonpiirteet ja
tummat hiukset, hän oli terve ja kookas, ja ystävällisyytensä tähden
pitivät hänestä kaikki. Väitettiin sentään hänestä, että hengenlahjansa
olivat jotakuinkin vähäiset, jopa niinkin vähäiset, että hän oli
melkein yksinkertainen. Joka tapauksessa oli hän aina hyvin hiljainen
ja arka, ja kirkkaat silmänsä olivat ilmeettömät.

"Onko siellä mitään kahdeksannenkymmenenviidennen miehistä?" kysyi
Thiel eukko.

"Ne ovat uljaasti taistelleet eturinnassa!"

Silloin rohkaisi Antje Witt itsensä: "Hän lupasi, että hän kirjoittaa
kohta."

Muutamat keski-ikäiset miehet kertoivat Koldingista ja Idstedt'istä.
Siellä täällä penkeillä istui naisia, jotka nauroivat Antje Witt'iä,
siinä kun hän niin hätäyneen näköisenä seisoi pulpetin äänessä, ja
neuvottelivat aina tuontuostakin nauraen ilotulituksesta, jonka he
aikoivat panna toimeen.

"Kirjekö?"

"Ei... mutta minulla pitäisi olla taskussa eräs sotapostikortti", sanoi
Haller, "olen unohtanut sen, en ole lukenutkaan sitä... oli semmoinen
sekasorto!..." Hän etsi... "tuossa... sinulle, Antje!... Todellakin!"

Antje seisoi, silmät selkosen selällään, hänen vierellään, sanaa ei
hän saanut suustaan. Hän pyysi, että hän lukisi sen hänelle, osoittaen
korttia. Opettaja katsahti siihen, voihkasi syvään ja tarttui molemmin
käsin pöytään.

"Mitä?... Mitä siinä on?"

"Se on Reimer Witt'iltä!"

"Onko hän haavoittunut?

"Mutta lukekaahan nyt!"

    "Metz'in luona, kahdeksantena tai yhdeksäntenätoista päivänä
    elokuuta, en tiedä kumpana. Minun pitää ilmoittaa sinulle, että
    Henrikkisi on kaatunut. Menen etsimään voisinko löytää hänet;
    sanotaan että hän makaa lähimmässä talonpoikaistalossa tässä
    lähellä asemaamme. Nyt olen etsinyt häntä kokonaisen tunnin, enkä
    vaan ole löytänyt. Veljesi Reimer, joka on säilynyt eheänä; se
    oli kamala päivä."

Thielin vaimo pusersi huulensa tiukasti yhteen ja katsahti eteensä.
Pastori Frisius astui hänen eteensä ja silitti hänen kumpaakin kättänsä.

"Onko hän kuollut?" kysyi Antje.

Haller kohautti olkapäitään, tohti katsahtaa häneen ja kalpeni.
Perästäpäin hän toisinaan kertoi, vaikkei hän mielellään puhunut siitä,
ett'ei hän Mäissään ollut nähnyt niin tyhjiä silmiä, kuin Antje Wittin
sinä silmänräpäyksenä olivat.

"Onko hän kuollut?" kysyi hän toistamiseen.

"Veljesi kirjoittaa niin."

Hän käännähti hitaasti lähteäkseen pois. Mutta kun hän jo oli ovella,
kääntyi hän taakseen ja sanoi äänekkäästi, ja oli kummallista nähdä,
ettei hän ollenkaan ollut hämillään: "Minä en usko sitä! Hän oli niin
iloissaan, kun hän läksi."

"Mitä sanotte te, rouva Thiel?"

"Minä, niin, minä tahtoisin", sanoi vaimo... "että ne toiset... kaikki
ne toiset... olisivat myöskin kaatuneet."

"Oi, vaimoseni, tuo ei ole oikein!"

"Eikö?" vastasi hän terävästi. "Miksi piti juuri hänen kaatua, ja
kaikki toiset saivat jäädä elämään? Kun minulla ei enää ole poikaa,
miksi pitää toisilla olla? Luuletteko te, että minun poikani oli
minulle vähemmän rakas, vaikka olenkin vaan köyhä leskiparka?"

"Thiel eukkoseni!" sanoi eräs talonemäntä, jolla myöskin oli poika
sodassa, "vaikenehan nyt Herran nimessä. Tule kanssani. Saat
ruukullisen voita!"

Silloin heltesi vaimo itkemään. "Lähetin eilispäivänä hänelle palasen
silavaa, sitä hän ei enää ole saanut. Kuka senkin nyt syönee!"

"Niin... kukahan?"

Hän itki katkerasti. Hän näytti pienemmältä kuin tavallisesti, ja oli
kuin olisivat hiuksensa muuttunut harmaammiksi. Häntä saatti naisten
sydämestä lähtevä äänekäs sääli, kun hän köyhempänä, paljoa köyhempänä.
kuin oli sinne tullessaan, lähti kouluhuoneesta.

Hetkisen istui hän vielä opettajan puolella pikku Otton kehdon ääressä.
Nuori rouva polvistui hänen viereensä ja itki, leskivaimo mietti ja
mietti. Nuoren vaimon ajatukset, liikkuivat tulevaisuudessa, vanhan
menneissä päivissä.

       *       *       *       *       *

Myöhään illalla, kun jo oli pimeä, komensi Frans vielä vahtimaan
vallille. Hän sanoi, että se tapahtui laivojen vuoksi. Muuten oli
hänelle yhdentekevää, mitä ajutantti Strandiger ja vielä enemmän, mitä
sotamies Heiderieter tuumivat hänen määräyksistään. Niinpä lähtivät
he isännöitsijän hupaisasta tuvasta ja hiipivät tietä vallille. Mutta
matkalla, lepistössä, kieltäytyi Andrees tottelemasta: hän sanoi, että
oli vallan mieletöntä lähteä näin keskellä yötä; tämmöinen ei enää
ollut mitään leikkiä. Niinpä kääntyi hän takaisin ja lähti kotiin.

Siispä jatkoivat Frans ja Heim matkaa kahden.

Heim jätettiin vartioksi vallin laelle. Hän sai käskyn lymyillä
ruohikossa aitauksen vieressä, olla liikkumatta ja kaikella muotoa
varoa nukahtamasta. Toinen lähti yksin pimeälle niemikölle alhaalla.

Heim istui ja katseli rantakanavan ylitse, jonka pinta oli ihan pimeä,
valaistusta kohden, joka heijasteli kylän yllä. Siellä oli järjestelty
kynttilöitä ikkunoihin: voiton riemu oli sentään taas vallannut mielet.
Strandigerkartano tosin näkyi hiljaisena ja pimeänä: sillä kun Frans
kiihkeästi oli vaatinut, että sytytettäisiin kynttilät, oli rouva
Strandiger ruvennut itkemään. Hän itkikin paljon siitä saakka, kun
miehensä oli hukkunut matalikolla. Opettajankin asunto oli pimeänä,
puolisot istuivat hiljaa, rinnakkain ja kuuntelivat, kuinka lapsensa
hengitti. Mutta kylän keskellä, missä tie nousee ylös kirkolle ja
taittaa vasemmalla kirkkotarhan sivutse, olivat ikkunat kummallakin
puolella valaistut. Kauppiaan talo kirkon vieressä loisii kirkkaimpana.
Kynttilät seisoivat tiheissä riveissä. Mutta mies ja vaimo kävelivät
ulkona huoneen edustalla, kirkkotarhaa kohden, katselivat valaistusta
ja itkivät hiljaa itsekseen. Heillä oli yksi lapsi kirkkotarhalla ja
toinen Metz'in edustalla.

Heim istui ja ihmetteli toverinsa rohkeutta, joka oli ikäänkuin
kadonnut mustaan pimeyteen alhaalla. Heim rupesi uneksumaan. Ja kohta
asteli hän ystävänsä Reimer Wittin rinnalla taistelun tuoksinassa
Metz'iä kohden. Hehkuvia kuulia vinkui kaupunkia kohden, oli meteli
pahempi kuin kisatanterella ja Metz'in yllä heijasteli valaistus.
Ja hän ja Reimer olivat ensimmäiset, aivan ensimmäiset. He mursivat
portin, se oli ihan samallainen kuin Strandigerkartanon tallin ovi;
Bazaine oli polvillaan Heimin edessä, mutta Reimer ei tahtonut suoda
mitään armoa. Silloin tuli kuningas Wilhelm siihen mustalla orhillaan,
hänellä oli kultainen kruununsa valkeilla hiuksillaan ja hän kiitti
heitä kumpaakin, ja oli enää ainoastaan siitä kysymys, kumpi heistä
saisi aina ratsastaa kuninkaan rinnalla.

Heim heräsi.

Aitauksella hänen rinnallaan istui Antje Witt ja oli hyvin pimeätä.
Antje Witt sanoi: "Kuules, Heim, anna kätesi tänne."

Antje puhui niin kummallisesti, kuin semmoinen, joka on kovasti
juovuksissa. Heim antoi arkaillen kätensä hänelle.

Hän pusersi pojan lämmintä kättä ja puheli sitte, kieli kankeana: "Noin
lämmin oli hänenkin kätensä, kun hän kolme viikkoa sitten lähti. Ja
sinä et ole kuollut.... siis ei hänkään ole kuollut!... Vai oletko
sinä kuollut?" kysyi hän, ja katsoi häntä läheltä suoraan silmiin.
Silloin huomasi poika, että Antjen kasvot olivat ihan väännyksissä.
Hän kirkaisi kovasti, tempasi itsensä irti ja juoksi, niin nopeasti
kuin taisi, ja tuli itkien Nummitaloon. Emännöitsijä ei saanut häntä
rauhoittumaan, ei päässyt siitäkään selville, mitä hänelle oikein oli
tapahtunut, sillä hän ei kehdannut puhua, kun ei hän ollut selvillä,
mikä oli ollut totta, mikä uuta.

Seuraavana päivänä kertoi Frans Strandiger, että alhaalla kaivannoilla
oli ollut vieraita mustia aluksia, mutta että ne olivat lähteneet pois,
kun hänen huudoistaan olivat huomanneet, ett'eivät voineet salaa laskea
maihin.

Usko näihin mustiin laivoihin oli silloin, ja vielä vuosia
jälkeenpäinkin, hyvin yleinen rannikkokansan keskuudessa.

Nämä nyt olivat kolmen toveruksemme sotamuistot. Siten leikkivät lapset
tuon kamalan sodan kynnyksellä.




TOINEN LUKU.


Laakea tasainen kangas aukeni kylästä metsän rantaan asti. Kun makasi
pitkänään kankaalla, kuten Heim Heiderieter teki, niin ei tällaisena
toukokuun päivänä, joka oli hiukan usvainen, nähnyt muuta kuin toisella
puolen metsän, hyvin vaatimattoman, länsituulien runteleman metsän,
toisella puolen kirkon tornin, muutamia olkikattoisia päättyjä ja
puulatvoja. Sen näki, muuta ei. Kaikki muu, muu maailma, oli Heim
Heiderieteriltä sumun peitossa, vaikka hän nyt jo olikin kuudentoista
vanha, ja ollut mukana sodassa Ranskaa vastaan ja vaikka hän
kääntelikin pastori Frisiuksen johdolla vanhaa kreikkalaisukkoa Homeroa
saksaksi.

Kankaan rajalla, länttä päin lähellä kylää, yritteli leveä ja matala
olkikatoksinen rakennus, jonka räystäät kummallakin puolella melkein
koskettivat maahan, kurkistella kankaan ylitse. Siinä se vetelehti
laiskana sumun keskellä. Se oli Heim Heiderieterin isän asunto, äitinsä
oli hän jo aikoja sitten kadottanut; siskoksia ei hänellä ollut koskaan
ollutkaan. Niinpä oli hänellä ollut hyvä tilaisuus kehittyä oikeaksi
Heiderieteriksi.

Heiderieterit olivat jo kolmattasataa vuotta asustaneet tuossa talossa
kankaan rajalla. Heidän ilmaansa oli, kun leijaili sumu kankaalla.
Maailma semmoisena kuin se näkyy, ilmiöineen ja kuvineen, oli
Heiderietereille aina ollut sumun ja usvan harsossa. Siksipä eivät
olleetkaan tiluksensa laajenneet, eivätkä tulleet arvokkaammiksi.
Heille kuului kyllä paitsi jonkinvertaa peltoa marskeilla, myöskin
kangas, mutta se oli yhä yhtä muokkaamaton, kuin ensimmäisen
Heiderieterin päivinä; ja oli heillä siis kyllä vielä yllinkyllin tilaa
heittäytyä pitkäkseen ja oijennella pitkiä jäseniään kangaskanervikolla
ja tähystellä ulos sumuun, joka kätki maailman heidän uneksuvilta
silmiltään.

Pastori Frisius tapasi sanoa: "Heiderieterit ovat laiskoja vetelyksiä",
mutta pastori Frisius ei ole mikään ihmistuntija, ja lisäksi liikkuu
verensä hitaasti. Opettaja Haller taas sanoi: "Ne ovat hienoa hupaista
väkeä", mutta opettaja Haller paisuu ruumiillaan yhä tukevammaksi ja
ottaa elämän vielä kevyemmältä kannalta, ja mietiskelynsä tapahtuvat,
kaikki kirkkaassa auringonpaisteessa.

Totuus ei ole kummallakaan heistä; sen löytää siitä välimaalta:
Heiderieterit ovat hienoja ja vetelyksiä.

Kun peltomies näyttää perunoitaan, joita hän on viljellyt, niin ottaa
hän säkistä ja sanoo: "Tuommoisia ovat pienimmät!" ja vielä kerran
kourasee hän ja sanoo: "Ja tuommoisia suurimmat! Muut ovat siinä
välillä." Jos tekee siten Heiderieterien kanssa, niin oli suurin
heistä se, joka eli kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten, ja jonka
nimi tunnustuksella mainitaan maan taidehistoriassa. Hän oli, kuten
jokainen taiteentuntija tietää, kuvanveistäjä. Mutta kun eivät aika ja
ihmiset sallineet hänelle tilaisuutta luoda jotakin suurta kiveen tai
pronssiin, niin on hän näperrellyt pienempää. Onpa sentään muutamissa
kartanoissa ori lahoilla maata, kuten esimerkiksi Husanmin linnassa,
liesiä, toisin paikoin kivisiä portinpieluksia, jotka osoittavat varsin
jaloa ja eloisaa muotoaistia. Hänen elämästään on hyvin niukat tiedot.
Hän lienee ollut komean näköinen, ja noista linnoista, joissa hän
ansaitsi hyvän toimeentulon, lienee hän karkoitettu jonkun rakkausjutun
vuoksi. Sittemmin on hän kunnioitettuna ja arvossapidettynä elellyt
eräässä hansakaupungissa mestarina, joka osasi yhdistää toisiinsa
taiteen ja käsityön. Vanhuutensa päivät ja loppuikänsä eli hän
Nummitalossa. Tuo on omituisia. Oliko Heiderieterluonto vielä kerran
pujahtanut näkyviin? Ja olikohan se sen hieno vai vetelys-puoli?

Vähäpätöisin kaikista Heiderietereistä taas oli hän, joka vielä oli
elossa, Heimin isä.

Mitäköhän hänestä sanoisi?

Kun tulee metsästä taloa kohden, niin joutuu astumaan erään
kankaanpalasen poikki, joka kanervikon alla on kuin pienissä lyhyissä
aalloissa. Tämän maanpalasen oli isänsä kerran muinoin raivannut
viljelyskelpoiseksi, oli kylvänyt ruista siihen ja sitte kuollut.
Hänen poikansa ei kylvänyt peltoa, ja se maatui nummeksi taas. Mutta
kyntövaot näkyivät sillä vielä, kuin jähmettyneet aallot. Onpa hänestä
toinenkin juttu, kuinka joku häijynkurinen kerran oli ehdottanut, että
hän valittaisiin kirkonisännäksi. Mutta pastori Frisius kielsi sen
jyrkästi, hän kun sanoi hieman epäilevänsä semmoista kirkonisäntää,
joka ei pitänyt kunnossa ja puhtaana omaa taloaan, niin, eipä edes omaa
päätänsäkään.

Ei! Tämä Heiderieter ei ollut hieno, hän oli ainoastaan laiska!

Viimeiset kaksikymmentä vuottansa vietti hän siten, että kaiveli
jätinhautoja, joita oli kankaallaan. Niin pitkän ajan oli hän häärinyt
tässä toimessa, ja niin yksinomaan, että poikansa, Heim, oli lopulta
tullut siihen käsitykseen, että käytti aikaansa parhaiten, kun innolla
ja halulla etsi outoja esineitä maan povesta, tai, kun ei kumminkaan
voinut avata kaikkia hautoja maailmassa, loikoi kesät kankaalla,
talvet uunin päällä ja mietti ja kuvittelu mitä kaikkea semmoisissa
mahtoi piillä. Niinpä oli hänkin hyvällä tolalla kehittyä todelliseksi
Heiderieteriksi.

Heiderieter nimen kielijohdosta on ollut paljon kiistaa. Opettaja
Hallerin mukaan merkitsisi se kankaallaratsastajaa, siis miestä,
joka joko metsästäjänä tai vartijana ratsastelee kangasta: pastori
Frisiuksen mukaan merkitsisi se taas kankaanraatajaa, miestä siis, joka
raataa kangasta ja tekee sen viljelyskelpoiseksi. Jos nyt arvostelee
Heiderietereitä ensimmäisestä viimeiseen tämän jälkimmäisen selityksen
mukaan, niin ansaitsisi heistä vaan yksi, tuo ylempänä mainittu Heimin
isoisä, tämän nimen. Toiset kaikki eivät ole panneet montakaan kortta
ristiin pysyttääkseen tuota, aina eteenpäin tunkevaa kangasta etäällä
omasta olkikatostaan, jonka alla he uneksuen elustivat.

Heim makasi kankaalla ja katseli isäänsä, joka jo oli useat päivät
peräkkäin verkkaan ja arvellen hääräillyt avaamassa erästä hautaa.
Kuuli lapion pehmeän suhauksen ja mullan hiljaista vierintää. Muuta ei.
Molemmat olivat vaiti: he eivät koskaankaan puhuneet keskenään mitään.
Kumpikin kehräsi omia ajatuksiaan, todellisella Heiderieterillä olikin
aina riittävästi miettimisen aihetta.

Silloin kirahti lapio kiveen.

Ukko laski lapion kädestään ja lähti astelemaan Nummitaloa kohden.
Kuten tavallisia, oli hän unohtanut lippaan, johon hänen oli lapana
sulkea löytöesineet. Hänen vanha, raihnainen jakkunsa roikkui
etupuolella polviin asti; harmaat, melkeinpä valkeat hiuksensa ja
partansa törröttivät tappuraisina ja sekaisina suuren päänsä ympärillä,
hän astua komppuroi hitaasti ja kömpelösti ja koko ryhtinsä oli
vanhuuden ja velttouden murjoma.

Heim makasi ja katseli vanhuksen jälkeen. Samassa muisti hän,
että lapio oli kirahtanut. Hän sujahutti viime unensa sielunsa
sunnuntaikammioon, joka oli hyvin avara, ja kohdisti älykkäät silmänsä
sinne, mistä kivi kurkisti mullan peitosta. Verkalleen ryömi hän
lähemmälle, pitkät käsivarret ja sääret neliniitisessä palttinassa,
jaloissa kömpelöt pujotinkengät: ihan kuin suuri harmaa sisilisko.
Maaten pitkänään koetti hän saada liikahtamaan hiukan puoleen kahta
kiveä, jotka kehystivät hautaa: mutta se ei onnistunut. Hyvin
vaivalloisesti mutta levollisena tunki hän sitten pitkän ruskean
kätensä kivien rakoon ja tunnusteli varovasti haudan soralla täytettyä
sisustaa. Silloin hykähti koko pitkässä ruumiissaan, tuoksahti hiukan
ruskeaa multaa kivien raosta esiin, ja kohta jälestä tuli sieltä
näkyviin sormenlevyinen keltainen vanne, rannerengas.

"Nyt on niitä minulla kolme!" sanoi hän matalaan, otti renkaan
ja käänteli ja punnitsi sitä kädessään. "Kolme!... mutta tämä on
raskain..." Hän katseli miettiväisenä rengasta kädessään. "Kunpa vaan
nyt vihdoinkin saisin käyttää niitä! Vihdoinkin! Kolme niitä minulla
nyt jo on. Enkä vielä ole saanut yhtään käytetyksi!"

Ukko läheni kankaan poikitse. Häilyvästi ja epäselvästi näkyi hänen
ryhditön haamunsa sumun lävitse. Hänellä oli lipas kainalossa ja
kädessä rautakanki.

"Tartuppas kiinni!" sanoi hän.

Niinpä täytyi Heimin ylös ja tarttua kankeen. Kun ei ukon onnistunut
saada suurta kansikiveä liikkumaan puoleen, rynnisti Heim painollaan
sitä vastaan; silloin se antoi myöten.

Molemmat kumartuivat alas ja tirkistivät kammioon.

"Hiiri!" sanoi ukko.

"Myyrä!" tuumi Heim ja silitteli huolellisesti tasaiseksi jäljen, joka
arveluttavasti muistutti sormen jälkeä.

Ei vaihdettu sanaakaan kun he huolellisesti tarkastelivat multaa ja
nostivat pienimmätkin sirut ja palaset lippaaseen. Nyt oli hauta
tutkittu. Ukko tunnusteli varovasti kädellään multaa ja kohotti päätään.

"Sinä saat lähteä kotiin", sanoi hän.

Silloin lähti Heim, kädet upotettuina syvälle housuntaskuihin,
levollisin pitkin askelin kankaan ylitse: mutta hän ei mennytkään
Nummitaloa kohden, vaan Wodanin kukkulalle, joka kohosi metsän rajalla.
Ja siinä astellessaan naurahteli hän tyytyväisesti itsekseen: "Nyt
löytää hän tikarin... no, löytäköön!"

Kymmenessä minuutissa oli hän ennättänyt kukkulalle ja istahti alas
eräälle parin valkean koivun välillä olevalle istuimentapaiselle
kanervamätläälle jo rupesi hankaamaan rannerengasta kirkkaaksi
karheata nuttuansa vastaan. Siten askarteli hän vaieten ja kasvot
umpimielisen näköisinä lähes pari tuntia, ainoastaan puol'avoimissa
silmissään välkähteli elämä, värikäs kuin muinaisaikuisissa haudoissa.
Hän kuvitteli, kuinka hän käyttäisi näitä kolmea rannerengastaan, ja
kuinkahan tuo suuri ihmeellinen tapaus oikein tulisi sukeumaan.

Aurinko oli voittanut sumut ja lepäsi nyt kirkkaana ja lämpimänä
lännen taivaalla, tavoitellen jo kultaisilla pitkillä sädesiivillään
meren rantaa. Täytyi sentään tietää, että se siellä oli meri, omasta
päästään ei sitä olisi kukaan keksinyt. Mutta tuo mahtava hopeainen
viiru taivaan rannalla, joka näkyi lännessä, ja joka ikäänkuin
eroitti ihmisten maailman Jumalan maailmasta, se on Pohjanmeri, joka
luodeajaksi on vetäytynyt kaukaisuuteen.

Tie, joka johti maailmasta tänne kankaan yksinäisyyteen, tuli viistoon
Wodanin kukkulan takaa metsästä. Tuo hiljainen metsätie, jolla harvoin
näki ihmistä, vilkastui nyt tänä iltana yht'äkkiä. Kuului lähenevän
askeleita ja rupesi puiden välistä kuulumaan miesten ja naisten ääniä
ylös Wodanin kukkulalle.

Heim Heiderieter antoi rannerenkaan livahtaa taskuunsa ja katsahti
kummissaan ylös. Uupuneen näköisiä miehiä asteli hiekkaista tietä, ne
olivat tummissa sarkapuvuissa ja astuntansa todisti pitkää matkaa ja
raskasta työtä. Heidän jälissään asteli neljä viisi naista, hekin
näyttivät uupuneilta, mutta olivat kuitenkin yhä vielä puheliaita. Yksi
niistä, roteva, voimakaskasvuinen nainen keksi pojan kukkulalla ja
kysyi häneltä oudolla yläsaksalaisella murteella, oliko vielä pitkäkin
matka lähimpään kaupunkiin. Poika nousi ylös ja astui alas kukkulan
rinnettä.

"Tunnin matka!" vastasi hän. "Mutta sille saatte astua ripeämmin."

He jatkoivat matkaansa tuontuostakin katsahtaen taakseen: Heim seisoi
ruskeat sormensa kouraistuina valkean koivunrungon ympärille ja katseli
heidän jälkeensä. Säännöllisesti nousivat ja laskivat naisten värikkäät
huivit.

Nyt kääntyivät he kerran vielä katsomaan, ja kirkas nauru helähteli
tieltä metsää kohden.

Heimistä oli tämä kaikki kuin unta. Tuossahan oli ihan ilmielävänä
edessään mitä hän tänään aamuna oli lukenut pastori Frisiuksen
hiljaisessa työhuoneessa. Kasvoilleen oli herännyt kärsivä
ilme, otsalleen nousi silmäinsä ylle syviä suoria ryppyjä, ja
yhteenpuristetun suunsa pielukset nuutuivat alaspäin. Siten kyyristeli
hän koivun vieressä, pensaikko melkein peitti hänet.

Odysseys hän oli, josta hän näinä viikkoina oli lukenut ja jonka
seikkailut olivat kokonaan täyttäneet hänen mielikuvituksensa!
Tuntematonna oli hän palannut kotimaalleen ja tähysteli nyt suojaavan
pensaikon varjosta kosijain kopeata kulkuetta. Uhkaavasti huudahti hän
poistuvien jälkeen:

    "Teitä, te koirat! Jo jääneen luulitte mun ikipäiviks'
    Kauas rannoille Troian! Te mässätä saittekin täällä:
    Ah! väkivaltaa teitte mun linnani naisille kilvan,
    Ahmatit, vaimon mun jopa liehaten ahdistitte!
    Ettekö peljänneet edes taivahan hallitsijoita?
    Tai häpeäännekö tyystin jo muistonne haipunut lienee?
    Nyt toki kuoleman hetki on koittanut, kaikille teille!"

[Tämä, samoin kuin muutkin kirjassa löytyvät runot on suomentanut
maisteri O.E. Helkiö.]

Silloin helkkyi metsästä iloista naurua ja joku lapsenääni sanoi:
"Oletko sinä siis Odysseus?" Siellä istui eräällä puuntyngällä
sievä, ehkä noin neljätoistavuotias tyttö, hänellä oli päässään
punaisenkirjava huivi ja näytti hän matkaväsyneeltä.

Heim Heiderieterkös hypähti suorana ylös ja katsoi arastelematta
suoraan noihin nuoriin lämpöisiin kasvoihin siellä alhaalla. Kasvonsa
olivat punastuneet, vaaleita kiharia hiuksiaan kultasi ilta-aurinko, ja
silmänsä olivat sulaa säteilyä ja kysymyksiä.

"Tules tänne ylös!" sanoi hän ripeästi. Ja hän kääntyi hiukan ja
osoitti istuinsijaa vieressään.

"Mutta toiset jatkavat matkaansa!"

"Oh!... he jäävät kaupunkiin! Ja sinne sinä kyllä ennätät. Istu tähän
nyt... Kuuletko? Tänne. Rohkeasti vaan."

Hän kutsui ja viittoi. Koko ruumiinsa oli liikkeessä, silmänsä
hymyilivät ja säteilivät, ja sanansa sujuivat, vaikka hän puhuikin
yläsaksaa, liukkaasti ja pyöreästi ja keveästi huuliltaan kuin helmet.

Sillä tämähän oli elämää! Tämä oli todellisuutta! Tuo muu kaikki,
isä ja kylä ja marski: ne olivat vaan ikävää yksitoikkoista unta.
Mutta tämä oli värikästä ihanaa todellisuutta! Nythän hän voi pukea
sanoiksi kaiken sen, josta hän niin usein, kankaalla loikoessaan,
oli uneksinut. Nythän oli elävää todellisuutta se suuri tapaus, joka
niin oli väikkynyt mielessään, ja jonka hän niin usein oli jokaiseen
yksityisseikkaan asti niin selvästi ja värikkäästi itselleen kuvitellut!

Tyttö istui nyt todellakin siinä mättäällä! Kirjava huivinsa oli
soljunut alas ja hänen melkein mustat, hiukan kiharat hiuksensa
vivahtelivat ilta-aurinkoa vastaan metallisesti. Tyttö loi silmänsä
uteliaasti häneen ja hymyili hiukan ja nojautui voimakkaalla,
jäntevällä vartalollaan mukavasti koivunrunkoa vastaan.

"Nyt sinun pitää olla mukana", sanoi poika. "Ja älä lainkaan pelkää!"
Ja suurekkaalla liikkeellä osoitti hän kankaalle: "Tuo on kaikki
meidän, marskeillakin on meillä maata ja hevosia ja lehmiä. Tässä on
meidän kuningaskuntamme! Ja tiedämme kuinka vierasta on kohdeltava!
Isien Homeroa!"

"Hänestä olen minäkin joskus kuullut", vastasi tyttö.

"Luonnollisesti! Sinähän olet kuninkaan tytär!" Ja hän naurahti
vapaasti ja hilpeästi, kuin ei ikinä ennen.

"Sinä puhut niin hienoa kieltä, aivan toisellaista kuin täällä. Mistä
sinä olot?"

"Minä olen kaukaa etelästä."

"Oletko sinä samaa joukkoa kuin nuo tuolla?"

"Olen nyt, en aiemmin! He ovat tiilentekijöitä, tiedätkö.
Lippe-Detmoldista. Teidän kaupunkiinne on perustettu uusi tiilitehdas,
he tulevat sinne työhön."

"Mutta missä ovat vanhempasi sitte?"

"Vanhempani ovat asuneet Hessissä, ja ovat jo kauan sitte kuoileet."
Hän katsahti ajatuksissaan kankaan ylitse ja näytti hyvin väsyneeltä.

Poika kääntyi vilkkaasti häntä kohden: "Nyt sinun pitää jäädä minun
luokseni. Näetkös, olemme ihan yksin maailmassa? Tuolla lännessä ja
tuonne etelään on kaikki merta, tuonne pohjoiseen on kangasta, ja
idässä metsää, tuhannet penikulmat."

Nyt nauroi tyttö taaskin, ja silmissään välkkyi satu. "Mitä nyt siis?"
sanoi hän.

"Homerossa", sanoi poika suurekkaasti, "sinuttelevat kaikki kohta
toisiaan."

Hän otti tyttöä kädestä, ja sanoi, hieman hämillään ja hieman
juhlallisesti: "Sinäpäs olot oikein mieleiseni tyttö!"

"Sepä somaa", vastasi tyttö ja katsahti poistuvia kohden; "minusta
ei kukaan muutoin välitä, eikä kukaan kysy minulta, mikä olisi minun
mieleeni."

"Mikä olisi sitte mieleesi?"

"Nytkö? Jäädä sinun luoksesi!"

"Näetkös! Nyt sinä olet niinkuin ihmiset silloinkin! Nyt me teemme,
mitä itse ikinä tahdomme. Tule, niin menemme metsään."

"Mutta minä olen väsynyt."

"Minä tiedän erään sievän paikan puron rannalla, istut sinne, ja minä
kerron sinulle, mitä olen lukenut, ja enemmänkin."

Tyttö lähti hidastellen hänen mukaansa, Matalain pyökkien oksat
sulkeutuivat hiljaa kuin ovet heidän takanaan. Tuuli pidätti
hengitystään ja aurinko kurkisteli heidän jälkeensä. Muurahaiset
seisahtuivat askareissaan, ja linnut keskeyttivät lauluharjoituksensa.
Siellä lähellä metsän rantaa hoikkien solakkain koivujen varjossa,
juosta Iiritteli nopeasti, hiljaa solisten, valkealla sannallaan pieni
kirkas puro. Se oli niin kapea, että helposti voi hypätä sen ylitse.

Poika astui ensin yli, tyttö seurasi häntä nojaten hänen käteensä.
Hän oli ensi kertaa näin lähellä jotakin tyttöä. Hänellä oli ihan
sama tunne, kuin äskeisin, kun hän oli kahden pastori Frisiuksen
kanssa kirkossa levittämässä punaista pääsiäisvaatetta alttarille. Hän
hellitti hänestä kohta, ja osoitti sammalia jaloissaan, joka kaltevasti
yleni koivujen juurille. Siinä oli pehmyt, hempeävärinen matos, jota
heleäväriset pilkut vilkastuttivat.

Tyttö solahti uupuneena istumaan ja nojasi päätään kädellään, poika
istui hänen eteensä. Siinä vilkkaasti puhellessaan nojautui Heim
milloin kumpaankin kyynäspäähänsä, milloin taas nousi hän ylös ja oli
polvillaan, niin että tyttö nauroi hänen hullunkuriselle asennolleen,
ja sanoi että hän oli kuin jänis kaalimaassa, korvat vaan hiukan
erilaiset! Ja hän katseli hänen korviaan, jotka somasti liketen päätä
pilkistivät esiin kiharain hiusten alta.

He juttelivat keskenään, aivan kuin olisivat kasvaneet yhdessä, aivan
kuin veli, joka juttelee pikkusiskolleen. Poika oli ihan unohtanut
olla hämillään. Yläsaksa, jota hän muuten puhui vaan pastorin luona,
ihan tulvi huulilleen. Mutta mikään ei ihmetyttänyt häntä: olihan
kaikki sulaa, kirkkainta todellisuutta! Hän kertoi kankaasta ja
Pohjanmerestä, kertoi, mitä muinoin, ammoisina aikoina oli tapahtunut
kankaalla ja sotatanterilla, oli kovin toimissaan ladellessaan näitä
kirjavia viisauksiaan, ja innostui tuontuostakin tekemään kulmikkaan
kädenliikkeen, niin että tyttö sanoi: "Olet aivan kuin suuri
metsästyskoira!" Tyttö nauroi, oli pujottanut kätensä ristiin päänsä
taakse ja nojasi niitä yhteen pujotettuja käsiään vastaan. Näki hänen
silmistään ja siitä kuinka mukavasti ja täynnä hyvää tuntua hän nojausi
siinä, kuinka onnellinen hän oli.

"Mutia nyt kerron vielä sinulle jotain, sen olen itse kokenut. Ja sinun
pitää sanoa, onko se totta." Ja nyykäyttäen päätään, kuten tahdiksi,
alkoi hän lausua. Tuuli tulla humisteli kevyenä kankaalta käsin metsään
ja häivytti ja hämmensi nuorta lehvistöä; ja nuo lukemattomat, punaiset
pilkut, jotka aurinko oli kuvannut metsäruohikolle, heräsivät elämään
ja koettivat tavoitella toisiaan.

        Puron rannalla.

    On metsässä kevään tuoksu,
    Ja puro soljuen soi;
    Ja ääressä puron juoksun
    Poikanen unelmoi.

    Niin unen uinuvi oivan
    Hän sammalvuoteellaan,
    Hän kuulee puron soivan,
    Kuiskivan kulkeissaan.

    "Mun verhoni eikö loista?
    On rintani hopeinen,
    Ei valkoviittani moista
    Vihreäreunaisen!

    "Kuin tehoo lauluni sinuun,
    Tää sointujen kirkas vuo?
    Et kyltyä voikkaan minuun,
    Kerta kun käyt mun luo!

    "Mun silmiin hurmau etkö?
    On matkani kauas, hei!
    Mun lempeä pyytänetkö?
    Ei ole aikan, oi!"

    "Oi, ellös poistu, armas!"
    Hän valveten kirkaisee;
    On vastassa povi armas,
    Vaahtoa syleilee.

    Kun taasen on tyyni laine
    Ja puru kirkas on,
    Hän aallossa näkee vainen
    Katsehen angervon.

    On nurmi suruissansa
    Ja kukkuin painuu pää;
    Ja puro matkallansa
    Vieläkin nyyhkyttää.

Tyttö kohautti olkapäitään ja sanoi: "Tuommoistako sinä kuvittelet?"

"Olen elänyt sen! Aivan todella elänyt!"

"Sinäkö?" sanoi tyttö. "Veijari sinä olet? Nytpäs pääsin selville
sinusta!" Hän nojautui taas taaksepäin, ihan pitkäkseen, ja räpytteli
silmiään auringon valoa vastaan, joka pujotteli viistoon koivulehvikön
välitse. Poika istui hänen edessään vaan ja katseli -häntä.

"Ennenkuin lähdet", sanoi hän, "pitää meidän vaihtaa lahjoja! Tiedätkö
mitä? Semmoisia vaihtoivat ne muinoin aina."

"Mutta minullahan ei ole mitään."

"Sinun pitää nyt tuumia jotain."

Tyttö katsahti häneen mietteissään, sitte taivutti hän suruisan
näköisenä päätään hiukan syrjään ja sanoi: "Nyt pitää minun nousta,
pitää lähteä."

"Jää nyt vielä!"

"Minä olen jo jäänyt tunnin matkan jälille toisista. Oh. kunpa taas
saisin palata kotiin!"

"Kirjoitatko minulle, kun olet kotona? Minun nimeni on Heim
Heiderieter."

Tyttö ei kuunnellut häntä. Unet olivat unohtuneet. "Näytä minulle
nopeasti nyt, mistä tie menee?"

Poika lähti edellä pensaikon lävitse, taivuttaen oksat huolellisesti
syrjään. Siten saapuivat he tielle.

He katsahtivat toisiinsa ja huoahtivat syvään, eivätkä liikahtaneet.

"Mene tuonne kukkulalle!" Sitte näemme vielä kauan toisemme.

"Tulee kohta pimeä jo, pelkään."

"Nyt minä lähtien!"

"Niin", sanoi poika pikaisesti, "nyt sinun pitää lähteä, mutta kas
tässä... tämän saat minulta, näetkös? Lahjaksi!" Ja hän antoi hänelle
rannerenkaan, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt käteensä, "Se on kultaa",
sanoi hän, "säilytä se, että tunnen sinut sitte, kun olemme tulleet
suuriksi."

"Mutta tohdinkohan? Tuohan on suuria ihmisiä varten?"

"Olen löytänyt sen meidän omasta maasta", sanoi poika ylpeästi.

Silmät luotuina renkaaseen, jota hän piti kädessään, kääntyi tyttö
hänestä ja lähti vitkaan pois.

Pojan silmät riippuivat tytössä. Heidän välillään väreili jotain
henkistä. He palasivat uudelleen toistensa luoksi ja antoivat kätensä
toisilleen. Sitte lähti kumpikin sanaa sanomatta tietään.

Wodanin kukkula lepäsi yksinäisenä metsän rannalla.

Puro solisi edelleen.

Poika hiipi kankaan ylitse kotiinsa...

Vanha Heiderieter oli sillävälin palannut kotiin Kyökissä seisoi
Telsche Spieker avoimen lieden edessä. Isäntä astui hänen ohitsensa
ja meni viistoilla lasiruuduilla ja kiemuroivilla puuleikkelyillä
varustetun kaksoisoven kautta saliin.

Nummitalo oli kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten ollut kappalaisen
asuntona ja oli se hupaisa yhdistymä oppineen asunnosta ja
talonpoikaistalosta. On kuvaavaa Heiderietereille, että juuri he
silloin hankkivat itselleen tämän talon. Sen täytyi miellyttää sukua,
joka oli puolin taiteellista, puolin talonpoikaista.

Ukko meni pitkin laahustavin askelin tuon juhlallisen vanhanaikaisen
huoneen lävitse, jossa vaan oli harvassa huonekaluja, ja avoi
vasemmalla erään kamarin oven, johonka hän vihdoin viimein oli syvältä
taskustaan löytänyt avaimen.

Kun hän oli työntänyt puoleen erään niistä tomuisista verhoista, jotka
peittivät kumpaakin ikkunaa, ja tarkastanut, että koulukartano siinä
edessä oli tyhjänä, rupesi hän katselemaan aarteitaan. Ja täällä,
näiden elottomien hautalöytöjen keskellä, jotka olivat ladottuina
puupöydille ympärilleen, muuttui miehen ryhti, ikäänkuin poikansa
silloin kun oli nähnyt tuon vieraan tytön. Asetettuaan ensin lippaansa
pöydän reunalle, rupesi hän vilkkaasti ja ääneen itsekseen puhuen
vapisevin ja ripein käsin sijoittamaan uusia löytöjään paikoille, johon
ne ikänsä ja laaatunsa mukaan kuuluivat. Viimeiseksi asetti hän miekan,
joka oli noin käsivarren mittainen, suora ja noin kolme tuumaa leveä,
kahden muun samallaisen aseen viereen, ja sanoi: "Nyt niitä on kolme!"
Ja näki, kuinka vanhat kurttuiset kasvonsa välähtivät iloisiksi.
Sitte merkitsi hän uudet löytönsä, nähtävästi hyvinkin tottuneella
kädellä kirjoihin, merkitsi löytöpaikankin ja haudun rakennusmuodon
erääseen laajaan karttaan, jolla oli kuvattuna koko kangas. Tätä
työskennellessään muuttuivat liikkeensä vilkkaiksi ja innokkaiksi,
ja näki hyvin, että sielunsa, kun liikkui iällä alalla, työskenteli
tavallista suuremmalla lahjakkuudella, ja elävän mielikuvituksen ja
rehellisen rakkauden elähyttämänä.

Kun tuli ilta, istuivat isä ja poika myöhään yöhön lampun valossa
pöydän ääressä, joka seisoi keskellä salia. Poika yritteli kääntää
jonkun sivun Homeroa, isä luki jotakin vanhaa kotikalenteria. Kumpikin
istua torkkui sanattomana ja tuhman näköisenä siinä, kaikki väike
näytti sammuneen heissä. Telsche Spieker oli pistäytynyt opettaja
Hallerilla, jonka rouvan kanssa hän oli hyvä ystävä, ja oli sitte,
kyllästyneenä noihin ikäviin ihmisiin, jotka istuivat salissa, mennyt
makuulle.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli selkeä ja kirkas. Kangas lepäsi kuin ruskea lapsi,
selällään, auringon paahteessa, ja kuitenkin hyvillään auringosta,
joka paistoi sitä kasvoihin, kasvoihin, joissa elivät nuo levolliset,
hiljaiset silmät.

Sepäs oli oikea päivä loikoilla nummella, loikoilla ja antaa
mielikuvainsa liikkua, ihan hukkua mielikuviinsa, raueta ihan, lopulta
ei enää liikahtaakaan: uneksua, uneksua vaan. Oli päivä, ikäänkuin
taivaan lahja vartavasten jollekin Heiderieterin kaltaiselle.

Heim palasi illalla kello kuuden tienoissa pappilasta, ja oli hyvin
nyrpeissään pastori Frisiukselle, joka oli pitänyt häntä työssä koko
päivän. Niin, eihän matematiikka ja Virgilius häntä niin pahasti
kiusannut: mutta se Helmiä kiusasi, että tämmöinen ilma kului turhaan,
tahtoo sanoa, ilman että sai uneksua siinä. Viimein, kun kuusien
varjot venyivät yhä pitemmiksi, oli hän rohkaissut mielensä ja
pyytänyt päästä pois, ja pastori Frisius, joka istui syviin ajatuksiin
vaipuneella kirjoituspöytänsä ääressä, oli siellä syvistä maailmoistaan
nyökäyttänyt päätään.

Nummitalossa laski Heim kirjat kädestään pöydälle ja palasi ulos taas.
Kun hän näki edessään tuon hiljaisen avaran kankaan, etäisyydessä
metsän rannan ja sen edessä Wodanin kukkulan, silloin leimahti
silmissään sama tuli, joka niissä oli eilenkin puron rannalla leimunut.

Silloin tuli hän häirityksi.

Joku hypähti kova-äänisesli huutaa huikahuttaen aitauspengermän ylitse.
Kohta hänen takanaan ilmestyi esiin Andrees Strandiger.

Heim Heiderieter seisoi pahasti hämmentyneenä paikallaan. Joku vieras
henkilö siinä! Edessään seisoi nuori mies, pitkä ja solakka, ryhtinsä
varma ja itsetietoinen, pukunsa hieno. Heim yritti kumartaa, se ei
onnistunut oikein, kuten vastaisuudessakin, sanoaksemme sen nyt kohta,
ei häneltä koskaan oikein onnistunut tehdä kumarrusta, niin että
Heim Heiderieter, kun hän myöhemmin tuli hiukan itsetietoisemmaksi
kokonaan jätti sen, ja kulki elämänsä lävitse suorana, kuten oli
Jumalan luomasta. Andrees Strandiger oijensi kätensä hänelle ja
sanoi: "Tietysti et olo keksaissut ajatella, että helluntailoma alkoi
eilen!... Tunnetkos vielä Frans Strandigerin?"

Heim lensi punaiseksi ja nyökäytti päätään; mutta Frans astui häntä
kohden ja oijensi toverillisesti kätensä: "Sinutellaan toisiamme vaan
kohta:

"Tulkoon!" sanoi Andrees.

Frans oijensi suoriksi molemmat käsivartensa: "Hei, nyt lähdemme
kankaalle. Meillä on loma! Loma!"

Andrees kääntyi Heimlin: "No, koskas sinä tulet kouluun?"

"Syksyllä. Pastori Frisius toivoo, että pääsisin lähinnä korkeimmalle
luokalle."

"Miksi sinä aiot?"

"En minä tiedä", vastasi Heim hämillään. "Minunhan pitää ensin perehtyä
asioihin."

Andrees rypisti vakavat kasvonsa: "Täytyy tietää, minne pyrkii."

Ei, sitä ei Heim tietänyt. Yhtenä päivänä oli hän tuuminut sitä,
toisena tätä, ja useimmasti jotakin ihmeellistä ja erinomaista.
Jonkun aikaa oli hän tuuminut lähteä Friedrich Schillerin jälkiä,
kunnes surukseen huomasi, että Schiller jo oli edeltäkäsin ajatellut
kaikki ajatukset, jotka hänellekin tulivat mieleen kankaalla.
Toisinaan taas suunnitteli hän aikaa, jolloinka lähtisi ensimmäiselle
pohjoisnaparetkelleen, ja oli vaan huolissaan siitä, että joku tässäkin
ennättäisi hänestä edelle.

Oli hän jo tuuminut valtiomieheksikin ja sotapäälliköksi, mutia niillä
aloilla ei ollut Bismarckin ja Moltken jälkeen enää pitkiin aikoihin
mitään tehtävää. Mutta mitähän, jos lähtisi Afrikaan! Niin, Afrikaan!
Hän upotti molemmat kätensä syvälle avaroihin taskuihinsa ja rupesi
uneksumaan. Ja unensa virkosivat kohta eläviksi kuin todellisuus. Nyt
hän oli Indian valtamerellä, vasemmalla Sansibar'ista, ja laski maihin
Daressalaamin luona, niskallaan valkea korkkikypäri.

Frans Strandigerin ääni palautti hänet takaisin Wodanin kankaalle:
"Minä rupean pörssimieheksi, ja varmaan!" sanoi hän. "Sitä tietä saa
rahaa kokoon. Ja kun on rahaa, niin on mies vapaa. Sisareni Lena sanoi
pääsiäisenä minulle, kun olin Berlinissä: 'Kuuleppas Frans, laita sinä
itsesi rikkaaksi vaan, niin herätän minäkin enemmän huomiota, ja saan
jonkun kaartinkapteenin!'" Hän kääntyi Heimiin: "Ajatteleppas, tyttö
on juurikään saanut pitkän hameen ja ajattelee jo tuommoisia! Osaatkos
kuvitella semmoista?"

Ei, sitä ei Heim osannut, niin vilkas kuin mielikuvituksensa olikin!
Hän katsahti neuvottomana Andreekseen: "Ja miksikä sinä, sitte aiot,
Andrees?" Hän kysyi ainoastaan seljetäkseen toisesta, jonka varmuus sai
hänet hämilleen.

"Minäkö?" sanoi Andrees, "minä tahdon palvella isänmaata."

Silloin viuhautti Frans Strandiger keppiään ilmassa: "Mitä sinä sillä
tarkoitat?

"Minä rupean valtion virkamieheksi, valtiomieheksi! Ja silloin teen
sitä, mikä on kansallemme tarpeen."

Heim kumarsi kiharaa päätään, kuunteli hiljaa ja ihmetteli: "Kuinka
tyyneesti hän sanoo tuon! Hän on tekevä sen. Helposti on hän sen
tekevä!" Ja Heim vaipui taaskin mietiskelyihinsä, kätensä uppoutuivat
taskuihin ja hän katseli uneksuvin silmin kankaalle: "Ja kun hän
on saavuttanut tuon suuren päämääränsä, silloin lähettää hän minut
lähettiläänään... Afrikaan, paljon väkeä ja paljon rahaa mukanani."

Uneksuvasti kohotti hän oikeaa kättään, sysäsi korkkikypärinsä niskaan
ja veti syvään ja voimakkaasti henkeään.

"Noh?" kysäsi Frans, ja silmänsä väijyivät ja säkenöivät.

Silloin jatkoi Heim kuvitteluaan ääneen: "Minusta", puhui hän hiljaa
ja verkalleen, "minusta olisi elämäni kulunut hukkaan, ell'ei minulla
kolmenkymmenen vanhana olisi ainakin kahta ritarimerkkiä."

Frans purskahti nauramaan täyttä kurkkua. Hänen koko kauniit
Strandigerkasvonsa ihan säkenöivät ivaa ja hän ravisteli unistaan
herätetyn, säikähdystään melkein tupertuneen Heimin kättä: "Noista
sanoistasi muistutan sinulle. Heim Heiderieter, kun olet kolmenkymmenen
vuotias. Noniinhän! Sinullahan on vielä neljätoista vuotia laakeriesi
hankkimiseen."

"Ja sinulla", huomautti Andrees terävästi, "rahasäkkisi."

"Ja sinulla", huudahti Frans, "kuningaskuntasi!" Hän näpäytti
sormillaan ja nauroi: "Enpäs ole unohtava tätä mieleenpainuvaa päivää,
jolloin kolme tuhmaa poikaa jakoivat maailman keskenään."

       *       *       *       *       *

"Tuleppas", sanoi Andrees, "niin menemme takaisin. Sinun pitää myöskin
tulla mukaan Strandigerkartanoon. Siellä on tänään jotain erikoista.
Muistathan, että joku vuosi sitte eräs hampurilainen kapteeni rouvineen
ja lapsineen oli vierailemassa Strandigerkartanossa ja viipyi siellä
muutaman viikon. Muistatko vielä nuo molemmat pienet tytöt? Nyt ovat
heidän vanhempansa kuolleet. Ensin kuoli rouva, joka oli kaukaista
sukua äidilleni, sitten mies, joka oli matkalla Eleläamerikkaan,
keltakuumeeseen. Nyt on hän jättänyt jälkeensä määräyksen, jonka mukaan
pyydettäisiin, jos hän sattuisi kuolemaan, minun äitiäni kasvattamaan
lapset. Hän kirjoittaa, että silloin käydessään meillä, olivat sekä
hän että hänen vaimonsa niin mieltyneet äitiini ja tulleet häntä
niin lähelle, että hän nyt sydämensä pohjasin huolissaan lastensa
puolesta, tohti pyytää näin paljoa. Arvaathan, mitä äitini on vastannut
kirjeeseen."

"Minä tiedän", vastasi Heim ripeästi: "Hän on vastannut: 'Jumalan
nimeen!' Hän on paras nainen maailmassa. Hän on minunkin äitini."

Andrees nyökäytti päätään, ja laski kätensä ystävänsä olalle. Siten
kulkivat he hetken rinnakkain, kankaan rantaa kohden, länteen.
Edessään, kaksi tai kolmekymmentä jalkaa alempana levittäysi
marskilakeus.

Kaikki nuo pellot edessään, joita ojat viiltelivät, aina rantalakeille,
ja laakea rantama aina nousuveden peittämälle matalikolle asti
kuuluivat kaikki Strandigereille. Eikä kukaan voinut riidellä
Strandigereiltä sitäkään uutta maata, joka oli muodostumassa tuolla
ulkona rannikolla ja matalikolla, he itse olivat nimittäin voittaneet
nämä marskit mereltä, ja itse olivat niin kauas kuin ihmiset muistivat
ja asiakirjat tiesivät kertoa, omasta kukkarostaan ja omalla lapiollaan
pitäneet kunnossa rantatokeet ja kaivaneet rantamalle ne ojat, joihin
kerääntyi muta, josta sitten oli muodostuva uutta hedelmällistä maata.

Mutta vanhat rantatoeasiakirjat, jotka ovat kaupungissa
maaneuvosvirastossa, ne eivät tiedä paljoa maan lisääntymisestä,
useammin kertovat ne tokeitten särkymisestä. Asianomainen Strandiger
velvoitetaan maan turvallisuuden vuoksi tämän vuoden Martin päiväksi
korjaamaan ja uudesti laittamaan sen osan rantavallia, joka kuuluu
hänelle... tai: "Asianomainen Strandiger rakentakoon vielä tänä vuonna
Stülper-tokeen kulmauksesta sinne asti, josta tie kulkee talolle,
paikalle, jossa virta ja nousuvesi kolmantena päivänä marraskuuta,
nousi niityille, seitsemänkymmentä jalkaa pitkän ranta-tokeen..."

Vasta viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena ovat asiat muuttuneet.

Merellä on oikkunsa, milloin liehuu se, milloin hymyilee, milloin on
se ahnas, milloin antelias. Se oli muuttunut sangen anteliaaksi! Ja
Strandigerit, jotka aina olivat voimakkaita sitkeitä miehiä, oikeita
friesejä, ryhtyivät ripeään työhön vallien tuolla puolen. He kalvoivat
pitkiä, viistoon käyviä ojia rantakaistaleeseen ja pian lainehti näiden
ojien välillä mataloilla kohoumilla pitemmältä ja pitemmältä matalaa
viheriää ruohoa, ja nyt jo kantoi tuo viherjä rantakaistale rouva
Strandigerille yli kolmentuhannen markan vuokraa.

Mutta ulkona tuolla, kaukana ulkona neljän tunnin matkan päässä
matalikolla, jossa ulkoaallokko murtuu, oli kohonnut pitkä valkea jono
hiekkasärkkiä, olivat kohonneet yhä korkeammiksi ja korkeammiksi, ja
naiden särkkien suojiin, mannermaalta käsin oli muodostunut avara
keväisen viherjä niittylakeus.

Saarta kutsutaan Flackelholmiksi. Se on melkein tuntematon, se kun on
uusi ja sijaitsen ihan yksinään ja sille kun on vaikea laskea maihin
matalikon ja merenkäynnin vuoksi. On karttoja, joihin ei sitä ole edes
merkittykään, ja on julaistuna kertomuksia rantasäikistä, joissa sitä
ei ole mainittu. Se on kuitenkin myöskin rantasäikkä, on upoksissa
ollut, mutta taas ilmoille kohonnut jäännös ammoista kimbriläistä
marskia. Ja kuten nyt näyttää, on se kaikista säikistä se, jolla
on suurin tulevaisuus edessään; toisia nimittäin täytyy suojella
tokeilla, ett'ei meri nielisi niitä takaisin. Niiden rannat varustetaan
kivitokeilla, joihin meri riehuu voimansa. Flackelholm sitä vastoin
kasvaa itse omin voimin ja laajentaa alaansa vuosi vuodelta. Sen eteen
on meri itse rakentanut vallin ja rajan itselleen, korkean seinämän
valkeata santaa.

Kun matkustaa Hampurista Helgolandiin ja ylälaidalla on kadonnut
näkyvistä mannermaa, niin voi, jos on hyvä kiikari, pohjoisessa nähdä
valkean säikkäjonon, voipa eroittaa merenajamasta bamburuo'osta kyhätyn
lipputangonkin ja lipun vieressä nähdä seisomassa sen miehenkin, joka
nyt asuu siellä, elettyään ja koettuaan sen, mitä tässä kirjassa tulee
kerrottavaksi.

Kun ystävät astelivat puistokujannetta, joka johti ylös kartanoon,
ja jossa jalavain varjossa jo oli melkein pimeätä, seisoivat
sisäänkäytävän edessä upeat vaunut, ja rouva Strandiger silitteli
kahta mustapukuista lasta poskille, vuoroin toista, vuoroin toista,
ett'ei kumpikaan jäisi ilman. Vanhempi, neljäntoistavuotias Maria,
tummanverevä tyttö, jolla oli ruskeat lempeät silmät, itki;
kahdeksanvuotias Ingeborg, jolla oli siniset, vilkkaat siimat, katseli
luottavasti ylös tuohon ystävälliseen naiseen, joka puhui niin verkkaan
ja hiljaa ja jonka silmät olivat niin lyhytnäköiset ja itkettyneet, ja
tuota suurta, harmaata rakennusta. Sitte käänsi hän ripeästi päätään --
punevvanvaaleat hiuksensa heilahtivat olalta toiselle -- ja keksi nuo
kolme poikaa, jotka hitaasti lähenivät puiden varjosta.

"Katsokaas!" sanoi rouva Strandiger, "tuossa tulevat ystävänne." Ja hän
mainitsi heidän nimensä.

Kohta senjälkeen seisoi Heim rouva Strandigerin takana, ja odotti,
kunnes tuli hänen vuoronsa tervehtää. Hän tähysteli ylös vanhoihin
menneenvuotisiin variksenpesiin, joita oli ylhäällä jalavissa, ja laski
niitä. Kaksi kerta vaan, ennenkuin hän siirsi silmänsä seuraavaan
pesään, vilkaisivat silmänsä pikaisesti ja arasti sieltä juhlallisista
puista alas noihin nuoriin lapsiin, joilla oli niin lempeä ääni, ja
niin ihmeellisen kauniit hiukset. Mutia kun lasten silmät kääntyivät
häneen, tähysteli Heim jo taaskin ylös vanhaa varista kohden, joka
siellä ylhäällä vaakkui maailmankatsomustaan.

"Nuo ovat aivan liika hienoja!" ajatteli Heim.

"Kvaa! Kvaa!"

"Tästä ei ikinä tule mukavaa!" valitti Heim.

"Kvaa! Kvaa!"

Siten rääkkyi vanhus siellä äveänä, eikä tiedä, kuinka kauan tuota
keskustelua olisi jatkunut, ell'eivät lapset olisi astuneet Heimin
luokse ja tervehtäneet häntä.

Illallisen jälkeen lähtivät he vielä käymään avaralle nurmikolle,
jonka ympärillä tukevat puunrungot kohosivat kuin vartioina, rupesi
jo hiljalleen hämärtämään siellä puiden siimeksissä. Lännestä käsin,
mereltä, pilkoitti sentään vielä heikko iltavalaistus, se sattui
kahteen päätyakkunaan, ja katseli kuin lempein puolisulkeuvin silmin
ihmisiin, jotka käyskelivät puutarhassa. Tässä järjestyksessä he
kulkivat: edellä Frans Strandiger, ja hänen rinnallaan tumman verevä
Maria; Frans kertoi hänelle vilkkaasti ja reippaasti suurkaupungin
elämästä, paraadeista, kaduista ja palatseista, ja hän kuunteli
luottavasti ja katsahti toisinaan ylös häneen. Mutta kun Frans
toisinaan vilkastui ja vaikka hän koettikin hillitä itseään, hän oli
nimittäin ihmistuntija -- ja sattui nauraen kertomaan jotain surullista
tai jotain, joka herätti sääliä tai inhoa, silloin muuttui tyttö kohta
araksi ja katsahti hänestä Andreekseen ja Heimiin silmillä, jotka
ikäänkuin säikähtyneesti kysyivät: "Oletteko tekin samallaisia?"
Ja Andrees, joka katseli häntä, vastasi joka kerta, katsoen häntä
lempeästi ja ystävällisesti silmiin. Mutta Heimin silmät! yks' kaks' --
olivat ne jalavien varjossa.

Andrees oli ottanut käteensä pikku Ingeborgin käden. "Kuinka vanha sinä
olet, Ingeborg Landt?"

"Minä olen kahdeksan vuoden!" sanoi tyttö ja hypähti.

"Minä olen kuudentoista. Paljonkos minä olen vanhempi kuin sinä? Yks',
kaks?..."

"Kahdeksan, trarallallaa!" sanoi tyttö ja hypähti taas.

"Miksi sinä niksauttelet aina noin?"

"Enhän minä mitään niksauttele!" Nyt oli äänensä yht'äkkiä paljoa
syvempi. "Sehän on vaan lystikseni... kun me käymme näin verkkaan."

"Ahaa! Sinä haluaisit juosta kanssani?"

"Niin oikein, lähdetäänkös?"

Poika pudisti järkevänä päätään: "Se ei sovi isoille ihmisille!" sanoi
hän.

Silloin asteli tyttö hiljempänä käsi hänen kädessään. Toveruus oli
mennyttä. Poika oli tullut tytölle kaukaiseksi ja vieraaksi. Sydämensä,
joka oli lentänyt Andreekselle, oli säikähtänyt takaisin ja lensi nyt
toisia teitä, Frans Strandigeriä kohden, joka astui heidän edellään
iloisesti puhellen. "Andrees saa huomenna näyttää minulle talon",
ajatteli hän, "ja hevoset ja lampaat. Fransin kanssa leikin minä
sillävälin piilosta puiden lakana. Tuonne, tuon suuren puun taakse
menen minä piiloon; otan hameen näin kokoon, sitte ei hän näe minua.
Mutta tuota kolmatta, sitä en minä saa kärsityksi. Hänelle en minä sano
mitään; hänellä on harmaat kengät, joissa on nahkanauhat."

Heim asteli rouva Strandigerin rinnalla ja kuunteli hiljaisena, mitä
hän jutteli lasten elämästä ja koulutodistuksista ja heidän vastaisesta
opetuksestaan, jota Frisius ja Haller ohjaisivat. Sillävälin kukisti
hän useita neekeriheimoja Tanganjika-järven rannoilla, jotka
juhlallisista ja sanarikkaista uskollisuuslupauksistaan huolimalla
jo kolmannen kerran olivat nousseet kapinoimaan häntä vastaan; hän
tähysteli pimeihin varjopaikkoihin tien sivuilla, olisiko siellä
väijyksissä villejä mustia miehiä, joilla oli silmät kuin tulihiilet,
ja jotka vartoivat tilaisuutta hyökätäkseen sen suloisen lapsen
päälle, joka käveli Frans Strandigerin rinnalla ja katsoi häneen. Heim
Heiderieteriin, kuin pyytäisi hän apua. Maria Landt taas ajatteli, kun
pojan katse arasti lensi häneen: Mikä hyvä armas ihminen hän olleekaan!

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana tulivat Andrees ja Maria yhdessä sisään ja Andrees
lausui, kohottaen lakkiaan, kun hän astui Marian sivutse: "Jos viitsit,
niin näytän sinulle näkö-alan, joka meillä on yläkerroksesta."

He nousivat rinnakkain pimeitä, kuluneita rappusia, jotka upean leveinä
ja tummanvärisillä rikkaasti koristetuilla nojapuilla varustettuina
ylenivät vasemmalla sisäänkäytävästä. Kapea käytävä, johonka he sitten
tulivat, oli ikkunaton, ja sen keskikohdalla oli kaksi porrasta,
siinä täytyi hänen ottaa tyttöä kädestä. Mutta kun käsi, joka niin
luottavasti lepäsi hänen kädessään, oli niin pehmyt ja lämmin, ei hän
kohta osannut hellittää siitä, vaan johti häntä käytävän päähän jyrkkiä
ahtaita portaita, joilla vaan on sileä puutanko käsipuuna.

"Ingeborg viihtyy hyvin täällä", sanoi tyttö. "Kun lähdimme Hampurista,
itki hän."

"Ja sinä sitten?"

"Minäkö? Ensin pelkäsin, teitä poikia nimittäin. Minä luulin, että te
olisitte ylpeitä. Suuret pojat ovat usein niin ylpeitä."

"Minä en ole mikään poika enää!"

Tyttö vaikeni ja päänsä vaipui. "Älä vaan pahastu!" sanoi hän sitte.
Hän oli itkuun puhkeemaisillaan. Sisarensa Ingeborg olisi nauranut,
mutta hänellä oli täysi työ pidättää kyyneliään.

Poika sysäsi jalallaan oven auki: he olivat kamarissa, joka oli
laitettu vinnille rakennuksen päättyyn. Jyrkässä päätyseinässä
oli leveä ikkuna. Toisiaan vastapäätä, kaltevassa tiilikatossa,
oli kaksi pienempää, joissa oli rautaiset kehykset; toinen niistä
antoi itäänpäin, kankaalle, toinen länteen, merelle. Useissa
talonpoikaistaloissa rannikolla on samallaiset ikkunat tai luukut,
joista pahalla säällä voi tähystellä, miltä rantakaistale ja matalikko
näyttävät, onko karja rauhallinen laitumella, tai näyttääkö nousuvesi
uhkaavalta.

"Tule!" sanoi Andrees. "Tänne!" Ja hän laski suojelevasti, kuten
vanhempi veli ainakin pikkusiskolleen, kätensä hänen olkapäilleen ja
veti hänet päätyikkunan eteen. Hän oli paljoa kookkaampi kuin tyttö,
pitkä ja kehittymätön, nenänsä oli suora ja kopeannäköinen -- se kuului
Strandigerien perintö-ominaisuuksiin, oli heidän vaakunakilpensä --
suu oli hyvin kaunispiirteinen, mutta ankara, silmät ylpeät, mutta
niiden tuli ei vielä ollut täysi, leveän, mutta ei korkean otsan yllä
ylenivät tummat suorat hiukset, jotka sileästi ja tasaisesti lepäsivät
päälaen mukaan, yleten taappäin, kuten Ingeborgin vaaleat hiukset.
Jos seisoo Andreasta ja Ingeborgia vastapäätä, ja on tarpeeksi pitkä,
niin näkee aina takapuolella päätä vahvasti kohoavan päälaen. Ei
koskaan näe Andrees Strandigeria huolettomasti kammatuin hiuksin,
aina ovat ne tuommoiset suorat ja sileänkiiltävät, ja hänellä on
tupana tuontuostakin huolellisesti vetäistä kädellään päälakensa
ylitse, kädenliike, joka hänellä on vielä tänäpäivänä, jolloin hän jo
rupeaa olemaan seudullaan tunnettu ja huomattu mies. Tämä kädenliike
osoittaa jonkinmoista turhamaisuutta, mutta vielä enemmän osoittaa
se turhantarkkaa huolellisuutta ja mietiskeliästä perinpohjaisuutta
tunnesävyssä ja luonteenlaadussa.

Tyttö astui Andreeksen käsivarsi olkainsa ympärillä, ikkunan ääreen,
mutta hän ei vielä voinut huomata, mitä silmänsä näkivät, hän ajatteli
ainoastaan: "Kuinka lujasti hän pitää minusta!" Ja hellä, kaikille
vaikutuksille altis sydämensä sykähteli ilosta.

"Näetkö kanavaa tuolia vallin edustalla? Siinä on syvä vesi."

Tyttö katseli poikki veden. "Kenen ovat nuo pienet rakennukset tuolia?"
kysyi hän vilkkaasti.

Ilta-aurinko välkkyi Eschenwinkelin pieniä mainioita ikkunoita vastaan,
niin että ne kellersivät ja liekehtivät kuin ilmivalkeassa.

"Ne ovat työväenasuntoja", sanoi Andrees ja aikoi vetää hänet ikkunan
äärestä. Mutta tyttö oli unohtanut hänen käsivartensa: "Siellä leikkii
lapsia!" huudahti hän, "ja paljain jaloin!"

"No niin, mitä niistä!"

Hän veti hänet toiseen ikkunaan, joka antoi itään päin. Siellä aukeni
eteen avara ilta-auringon valaisema kangas. Edessä yleni se ehkä noin
parikymmentä jalkaa, sitte leveni se lakeana ja tasaisena metsään
saakka, eteläänpäin aina taivaanrannalle asti.

"Näetkö tuossa kankaan rajalla ihan kylän liepeellä tuota leveätä
olkikattoista rakennusta? Se on Heim Heiderieterin koti."

"Oi... kuinka sievä!... Hän on hyvä!... Eikä ole?"

Andrees käänsi hänet käsivarrellaan itseään kohden. Tyttö kohotti
hienot kasvonsa häntä kohden, onnellisena ja hiukan hämillään: "Sinä
sanot, että Heim on hyvä! Mikset sano, että hän on kaunis? Hänellähän
on kiharat hiukset ja älykkäät ystävälliset silmät."

Tyttö nyökäytti päätään: "Niin, niin on!"

"Noh? Olehan rehellinen!"

"Niin, mutta mitä niistä, ell'ei hän ole hyvä?"

Tyttö katsahti syrjään ja näki taaskin lapset. "Katsos", sanoi hän ja
nauroi hiljaa, "lapset tanssivat piiritanssia ja laulavat."

Silloin veti Andrees hänet kärsimättömänä toiseen ikkunaan, josta
aurinko lännestä käsin loisti sisään.

Oli nousuveden aika, ja aaltojen harjoilla oli valkoista kuohua.

"Ja mitä sanot nyt, Maria Landt? Aallot tanssivat piiriä ja laulavat!"

Lapsen silmät liitelivät veden avaraa selkää, kuten rantalintu, joka
on lähtenyt liika aikaisin vallilta, eikä löydä kuivaa paikkaa,
jolle laskeutuisi. Hänen lapsuutensa oli kulunut suurkaupungin
seinämien välillä. Näky edessään oli liika suuri hänelle. Sanansa
muodostuivat rukoukseksi: "Kuinka maailma on suuri... oi, sitä en ole
aavistanutkaan. Minä pelkään."

Poika naurahti lyhyeen -- Strandigerit eivät osaa nauraa, se
loppuu aina niin lyhyeen ja kuivakiskoiseen --: "Luulin, että sinä
osaisit iloita suuresta, etkä näkisi pientä. Mutta sinä iloitsetkin
paljasjalkaisista lapsista Eschenwinkelissä, ja kun näet meren, niin
pelkäät."

Tyttö koetti koota ajatuksiaan: "Kaikkein kauneinta mitä näen, ovat
minusta nuo saarnien alla leikkivät lapset."

"Vai niin! Ja senjälkeen Heim Heiderieter ja hänen kotonsa, ja
senjälkeen? Ja koska tulee minun vuoroni?"

"Mutta enhän minä osaa ajatella samalla tapaa kuin sinä Andreas?!"

"Tule!" sanoi hän ja lähti edeltä ja astui rappuja alas. Mutta hän ei
enää antanut tytölle kättään. Käytävässä pysähtyi hän ja sanoi: "Tässä
on kaksi rappusta."

Tyttö astui hänen jälissään, kasvoillaan hiljainen ilme.

Kun he tulivat sisäovesta puutarhaan, juoksi siellä Frans Strandiger
täyttä vauhtia Ingeborgin jälissä. Hän oli kuitenkin löytänyt hänet
jalavan takaa, Kummankin silmät säteilivät, ja jokainen heidän
liikkeensä oli kaunis. Heim Heiderieter taas seisoi kädet taskuissa
syrjempänä aitausta vastaan ja katseli, pää eteenpäin kumartuneena
tyttöä, kuin olisi hän aikonut suoraapäätä maalata hänet.




KOLMAS LUKU.


Heim ja Andrees olivat keskivälissä syyskuuta palanneet kotiin. He
olivat suorittaneet päästötutkinnon.

Andrees oli antanut kimnasistilakkinsa äidilleen, joka oli pyytänyt
sitä. Tämä lakki löydettiin, kertoaksemme sen kohta, rouva Strandigerin
kuoleman jälkeen, joka tapahtui kahdeksantoista vuotta jälkeenpäin,
pähkinäpuisen piirongin alimmasta laatikosta, joka oli hänen
vuoteensa jalkapäässä. Samasta laatikosta löydettiin myöskin hänen
morsiushuntunsa, jonka kolmella sivulla oli hänen itsensä kutomaa
pitsiä, ja Andreeksen ensimmäiset mustasta vuohennahasta tehdyt kengät
ja hänen miehensä matala verkalakki, jonka meri toisena päivänä hänen
kuolemansa jälkeen oli huuhtonut rannalle. Siellä oli myöskin se uusi
Bielefeldiläisestä palttinasta tehty paita, ne valkeat hansikkaat ja
se valkea myssy, joissa hän tahtoi tulla haudatuksi. Vanhempana kävi
hän nimittäin mielellään puettuna valkeaan aamumyssyyn, mieluimmin koko
päivän. Vanhemmat siistit naiset meidän paikoilla tuntevat ainakin
erityistä mieltymystä valkeihin myssyihin.

Andrees oli ostanut itselleen jonkinlaisen metsästyslakin, joka
puki häntä erinomaisesti ja teki hänet miehekkään näköiseksi. Hänen
käytöksensä oli hyvin levollinen ja järkevä ja mielipiteensä niin
vaimenneet, ett'ei hän, vaikka hän kohteliaana miehenä koettikin sitä,
voinut yhtyä pastori Frisiuksen enemmän teoreettisiin mielipiteisiin,
eikä niihinkään enemmän käytännöllisiin, joita opettaja Haller esitti.
Elämänkatsomuksessaan ei enää ollut vähintäkään aukkoa, ja sydämensä,
sen liesi hän varmasti, ei ikinä lähtisi kulkemaan teitä, joita ei
kokemuksensa ja ajattelunsa varmasti ja tyystin ollut punninnut
Hän oli nuori mies, joka tiesi, mitä hän tahtoi, jolla oli nuori
voimakas hevosensa satuloituna, ja joka nyt lähti koulun ovelta ulos
maailmalle, edessään tuttu, ihana, siimeksinen tie, joka vei suureen
kaupunkiin, jossa kaikki oli oleva myötäistä hänelle: neitojen
rakkaus oli kaunistava hänen tietään, nuoret olivat etsivät hänen
kokeneita neuvojaan, vanhat olivat antavat arvoa hänen punnitsevalle
perusteelliselle mielelleen.

Hän aikoi Berliiniin. Frans Strandigerin äidin luokse aikoi hän asumaan.

Heim Heiderieter kantoi vielä tulipunaista kimnasistilakkiaan, vielä
kun ei ollut sattunut mitään ylimääräisiä rahoja, joilla olisi voinut
hankkia hatun. Häneltä riitti ylimalkaankin hyvin hiukan ajatuksia
rahoihin, joita oli tarpeen. Antoi vaan isäukon pukeutua vanhoihin
harmaihin kenkiinsä ja tuumia, mistä niitä piti lähteä. Hän kuleksi
vaan onnellisissa kirjavissa ajatuksissaan syksyistä tummaa kangasta
ja uneksi vanhoista kuuvalon valaisemista linnanraunioista, hupaisista
ravintoloista jossain vuorten rinteillä ja hiljaisista metsäteistä,
joilla käyskeli ihania lapsia ja joitten vierillä linnut livertelivät
pensaikoissa.

Hän aikoi Tübingeniin.

Hän istui Andreeksen kanssa Wodanin kukkulan ruohoisella rinteellä, ja
tuijotteli kankaalle, jolta aamu-usva huuruili, kuin olisi se ollut
auringon säteistä kudottu peite, jota hellät lämpimät äidinkädet hiljaa
kohottivat puoleen, ja unensa liihoittelivat kirjavina ja värikkäinä
avaraa hämärää kangasta.

Näihin aikoihin oli hänellä aate -- hän ei ole toteuttanut sitä
aatettaan -- kirjoittaa runo tai satu tapaan, joka silloin oli
muodissa: Joku ritari näiltä kankailta, ei mikään Heiderieter,
vaan joku Andrees Strandiger, palaisi niihin kirjaviin aikoihin,
jolloin puettiin sääripari, joka kuului yhteen, toinen siniseksi,
toinen punaiseksi, Tübingenistä Holsteiniin ja pelastaisi jollakin
tulvillaan olevan Neckarin ylitse kaareuvalla sillalla jonkun nuoren
tytön elämän. Ja uhkarohkeassa nuorukaisylimielisyydessään saisi
hän tytön kiitollisen, lapsirikkaan humaltuneen isän lupaamaan,
'että hän tuo tämän saman lapsen, kun tästä on tullut neito, hänelle
hänen linnaansa Pohjanmeren rannalla. -Ja kun tyttö sitte, kun oli
vierähtänyt kolme vuotta, todella tulikin korkeana ja solakkana
kullankellervät hiuksensa lainehtivina ja silmänsä tummina, tuli erään
vanhan palvelijattaren saattamana, arkana kysellen ja pelokkaana, kuinka
hänet valtasi koti-ikävä ja kuinka hän lohduttomana katseli ulos yli
meren, ja kuinka ylpeytensä kuohahti kerskaksi, kuin se tummanruuni
orhi' jolla nuorukainen ratsasti rantasäikkien ylitse. Ja kuinka
nuorukainen teeskeli itsensä niin kylmäksi ja niin välinpitämättömäksi
ja tahtoi vaan vartoa, että neito ensiksi tulisi hänen luokseen,
vaikka sydämessään painikin rakkaus, kuin aamuaurinko neitsytkammion
lyijyikkunoissa, jotka välkkyvät metsää kohden. Ja kuinka he
ratsastivat rinnakkain kangasta, ja kuinka nuorukainen, kun he vielä
ratsastivat kumpikin hevosellaan, ja neidon hiukset hulmahtelivat
hänen kasvoilleen, kuitenkin ensiksi läheni neittä ja rukoili hänen
rakkauttaan, rukoili ylpeänä ja nöyränä, niinkuin naiset niin
mielellään näkevät miehen rukoilevan... "Etkös usko, että siitä syntyy
kaunista, Andrees? Hän oli hypähtänyt seisaalleen rinteellä ja osoitti
kädellään kankaalle: Tuolla... tuolla he ratsastavat! Näetkös?"

"Nuo ovat unia!" sanoi Andrees. "Sinun pitää elää todellisuudessa."

Eräänä toisena iltana, kun lähtöpäivä jo oli lähellä, istuivat molemmat
ystävykset puutarhassa jalavan juurella, joka on etelään nurmikosta.
Sinne oli Heim nikkaroinut penkin ja pöydän; Ingeborg oli auttanut
häntä.

He väittelivät Mariasta ja lngeborgista. Heim väitti, että Maria oli
liika hyvä maailmaan. "Oletko sinä nähnyt hänen vihastuvan? Onko hän
koskaan hermostunut, oikullinen tai äkkipikainen? Onko hän kenellekään
ylpeä? Jos se kristillisyys, jota Frisius saarnaa" -- he sanoivat nyt
aina Frisius, ei koskaan pastori Frisius -- "jos se todellakin elää
jossakin ihmisessä, niin elää se Maria Landtin sielussa!" Hän löi
kädellään pöytään, jonka hän oli tehnyt.

Andrees nojausi taaksepäin ja sanoi: "Olemme aivan yhtä mieltä. Sinä
sanot monisanaisesti: 'hän on pyhimys'. Niinpä jätkänkin siitä:
siis hän ei ole käyttökelpoinen elämässä. Hän on liika hellä, liika
luottavainen, hänen silmiään peittää sumuharso. Hän seurustelee
ainoastaan äitini ja mahdollisesti lasten kanssa Eschenwinkelissä.
Tuollainen pehmeä hento luonne! Ja tuollainen hento, lapsekas,
kyynelsilmäinen seurapiiri! Mitä on siitäkin lähtevä?"

"Äitisi on melkein ihan sokea. Hän tarvitsee Marian apua."

"Ingeborg käy sitävastoin usein Hallerilla ja Frisiuksella."

"Ingeborg", sanoi Heim painolla. "Ingeborg onkin ihan toista."

"Niinkö vai? Maria pyhimys, Ingeborg ilkivelho?"

"Ei, enhän niin!... Mutta oikea saksatar, ylpeä ja voimakas!"

"En ymmärrä, kuinka tuommoinen lapsi saattaa niin kiinnittää mieltäsi."

"Varroppas vaan, jahka on kulunut vielä neljä vuotta! Hän on yksi
noita vanhoja muinoisia germaaneja, jotka lähtivät näiltä rannoilta
Englantiin! Voimakas, vaaleat, heikosti punervat hiukset, säihkyvät,
sinisen harmaat silmät! Hänen äitinsä oli sukua äidillesi..Mutta sinun
äitisi on sukuisin näiltä seuduilta, ja kuuluu vanhaan Horstensukuun.
Mutta nyt on historiallisesti todistettu, että Hengis ja Horsa,
vaeltamaan lähteväin saksalaisheimojen ruhtinaat, ovat olleet
maanomistajia näillä seuduin."

"Nytpäs mielikuvituksesi pillastuu!"

"Ah... sinulla ei ole mielikuvitusta, Andrees!"

"Sinulla sitävastoin on! Mutta et osaa sitä ohjata! Se vie sinut
mukanaan!

"Kuule Andrees, miten oikeastaan on välisi Marian kanssa?"

"Kuulithan sen: hän on pyhimys! Niiksi siis kysyt? Entä sinä ja
Ingeborg sille?"

Heim vetäisi suurella laihalla kämmenellään kerran suunsa ylitse
ja vaikeni: sitte sanoa tokaisi hän: "Jos sanon hänelle: 'Rakas
Ingeborg!', niin katsoo hän minuun _näin_ ja sanoo: 'Heim..."

He istuivat hetken miettivinä, kunnes molemmat tytöt tulivat jalavain
varjosta ja astuivat puutarhan lävitse: Maria ei enää näyttänyt
lapselta, mutta oli yhä vielä hentorakenteinen, liikkeensä olivat
arat ja hiukan verkalloiset ja silmänsä lempeät, Ingeborg oli vielä
lapsi, mutta pitempi kuin Maria, puheensa ja liikkeensä olivat hiukan
kulmikkaat: "kuivin kaislaruoko vallin rantamalla", sanoo Andrees
hänestä, "lentävä nuoli", sanoo Heim.

Ystävykset nousivat kohteliaasti seisaalleen ja Heim sanoi
Ingeborgille: "Ystävämme kaupungista kirjoittavat meille, että he
aikovat matkustaa jo huomenna. Me matkustamme yhdessä heidän kanssaan."

"Noh... siispä hyvästi!"

Maria katsahti Andreekseen. "Jo huomennako, Andrees?"

"Lapset!" sanoi Ingeborg, "sitte menemme kerran vielä kankaalle! Tule,
Heim!"

Oli luonnollista, että Ingeborg kävi Heimin kanssa, ja Maria Andreeksen.

Maria riensi Wodaninkukkulaa ylös ja jäi, arvatenkin neuvottomuuttaan,
kun Andrees tänään oli niin vieras ja jäykkä, seisomaan
ruohikkorinteelle, ja nojasi kädellään koivun runkoon. Andrees
oli kohta rinnallaan, hän oli vihoissaan, kun tyttö pysyi noin
väliäpitämättömänä, ja koskei hän ollut saavuttanut mitään, laski hän
nopeasti ja lujaan käsivartensa hänen vyötäisilleen. Aurinko lepäsi
meren yllä kuin kultapallo hopeaisella tasolla. Ilma oli kirkas ja.
selkeä kuin väritön lasi, maailmassa oli ihan hiljaista, ja oli kuin
koko maailma olisi ollut ihan virheetön ja tuskaton. Silloin laski
Maria Landt ensikertaa käsivartensa luottavasti Andreas Strandigerin
olalle.

"Näetkös, Maria, tuolla kaukana, ihan taivaan rannalla noita valkeita
pitkiä juovia, jotka nousevat ja laskevat, ne kierteleivät kuin pitkät
välkkyvät käärmeet aurinkoa kohden: nousuvesi lähenee siellä."

"Mutta mitä on tuo tuolla oikeaan auringosta, Andrees?... Oi, mutta
katsos: valkea vuori keskellä merta!"

"Se on kai joku kuohuaalto... missä sitte?"

Tytön pää oli keveästi hipaissut hänen päätään vastaan. Hänen hiuksensa
ja osoittava käsivartensa peittivät Andreekselta näköalan.

Silloin tarttui hän tytön käteen, ja nyt näki hän sen selvästi etäällä
meressä: "Oi!" huudahti hän... "Tuo on harvinainen näky. Se on
Flackelholm!"

Tyttö hengähti syvään: "Tuoko on Flackelholm! Kaunis ja rauhallinen on
se tuolla. Niin puhdas ja valkea."

Andrees naurahti lyhyeen: "Hirveän autiota ja ikävää mahtaa siellä
olla. Mutta kadun kuitenkin, ett'en tälläkään kertaa ole tullut
käyneeksi siellä. En ole vielä koskaan ollut siellä; äitini ei salli
sitä."

"Sinun äitiraukkasi!"

He vaikenivat kumpikin.

"Isäni on sijoittanut sinne enemmän kuin kymmenentuhatta markkaa ojiin
ja kaivantoihin, siellä seisovat vielä pystyssä ne kaksi majaa, joissa
työmiehet asuivat. Isän kuoleman jälkeen ei siellä enää ole tehty
mitään. Ei olo enää siedetty mainitakkaan koko Flackelholmia."

"Kuinka rauhaisana ja valkeana se tuolla välkkyy! On kuin aurinko
armastaisi sitä. Se on laskeutunut ihan sen rinnalle."

"Harvat tuntevat tien sinne. Sampikalastajat Elbellä laskevat toisinaan
ankkuriin sen läheisyyteen; on vaikeata laskea maihin sille, eikä
siellä ole mitään löydettävissä, korkeintaan lokin munia, tai joskus
jonkun rannalle ajauneen laivahylyn jätteitä, tai joku kuollut hylje."

"Tai!... joku kuollut ihminen."

"Laskuveden aikaan voi sinne päästä jalankin. Mutta se on vaarallinen,
monta tuntia kestävä matka. Minun isäni hukkui semmoisella matkalla."

"Onko se paljasta hedelmätöntä hietasäikkää?"

"Ei! Säikän suojassa on tasaista alavaa maata, monta hehtaaria,
sanovat, ja sen muta sanotaan olevan hyvin hedelmällistä. Kun palaan,
käväisen siellä ja katselen hiukan. Sanotaan kyllä, että kasvullisuus
siellä on suolaista ja suomaista, ja ett'ei mikään eläin syö sitä, ja
että koko saari on ihan arvoton. Ja hirveän ikävää siellä ainakin on."

"Mutta jos ihminen olisi kipeä, Andrees, minä tarkoitan, siten
sielussaan, suruisa tai katkeroitunut, tai onneton, jos ihmiset
olisivat tehneet vääryyttä hänelle, tai hän itse toisille: silloin
olisi hänen hyvä mennä sinne."

Andrees nykäytti olkapäitään ja hellitti hänen kädestään: "Semmoista
minä en osaa kuvitella!" sanoi hän.

"Oi", sanoi Maria, "maailmassa on sentään niin paljon kurjuutta ja
onnettomuutta! Eschenwinkelissäkin on melkein aina joku sairaana. Pikku
Schütt on kovassa kuumeessa, ja huone, jossa hän makaa, on niin matala
ja ummehtunut. Reimer Wittin vaimo on myöskin taas sairaana. Ja heillä
on kuusi lasta."

Andrees hellitti kätensä hänen olaltaan. Kasvoilleen nousi tyytymätön
ilme.

Silloin huomasi Maria, että hän oli loukannut häntä, ja koetti hyvittää
häntä taas: "Kuka tuntee tien Flackelholmiin?"

Andrees naurahti lyhyeen: "Ystävättäresi Antje Witt ja hänen veljensä
Reimer. He tuntevat sen. Sanotaan, että Antje Witt laskuvedellä lähtee
ulos ja kuljeksii tuntikausia ulkona matalikolla vältellen pitkissä
kaarroksissa juoksuvesikaivantoja, ja saapuu siten Flackelholmille.
Totta ainakin on, että hän toisinaan lähtee ulos laskuvedellä, eikä
palaa nousuvedeksi. Missä hän muuten oleskelisi? Täytyyhän hänen toki
jossain olla löytänyt maata? Mutta tuo on sentään aina uhkapeliä. Olen
niitannut kartalla matkan sinne, ja se tekee neljännesosan matkasta
Helgolandiin."

"So on ihmeellistä: kokonainen maa, jota ei kukaan tunne?"

"Tule!" sanoi Andrees. "Puhutaan jostain muusta! Mitä liikuttaa minua
tuo autio saari? Täällä on kaunista ja edessäni on koko maailma." Ja
ikäänkuin sulkeakseen vielä kerran sydämelleen koko synnyinseutunsa,
loi hän katseensa kankaan ylitse ja sanoi taaskin: "Huomenna lähden
maailmalle!"

Hän ei luonut katsettaankaan tyttöön, eikä kiinnittänyt huomiotaan
häneen. Oli kuin olisi hän unohtanut hänet.

Silloin ajatteli Maria: Hän iloitsee, että hän pääsee pois. Ja hän
mietti ja mietti, mikähän se oli, joka teki heidät niin erilaisiksi ja
eroitti heitä. Eikä hän vaan päässyt siitä selville.

Viistoon kankaan ylitse näkyivät rattaitten jäljet, jotka veivät
Strandigerkartanolle. He seurasivat niitä. Kumpikin astui omaa
jälkeään: heidän välillään oli matala kaistale, joka kasvoi korkeata
kanervaa. Niin liikkuivat heidän ajatuksensakin siten rinnakkain kuin
nuo pyöräin jäljet, jotka eivät ikinä kohdanneet toisiaan. --

Aurinko oli laskeumaisillaan mereen: iltarusko alkoi sytytellä valojaan
hajanaisten pilvien takana, silloin läheni Heim Heiderieter pohjoisesta
kankaan ylitse. Ingeborg asteli hänen rinnallaan, heilutellen kädessään
ruskeata olkihattuaan ja huolettomasti tyrkkien jalankärjellään nummea.
Siten käydä retosteli hän veltosti ja huolimattomasti. Välittiköhän
Ingeborg Landt näihin aikoihin ylialaan mistään? Eiköhän hän elänyt
ihan huolitta ja ihan ajatuksitta? Kuten pääsky, kuten leijaava lokki?
Eikö hän näihin aikoihin ollut hyvin kaunis, hyvin komea ja hyvin
pitkäkaulainen ohdake? Oliko hän kankaalla suriseva metsämehiläinen?
Heim sen tietää! Niin, sellainen ihan hän oli.

Kun Maria käveli kangasta, seisahti hän tuontuostakin säikähtyneenä ja
pelkäsi nähneensä käärmeen, joka mateli ruohikossa, ja lähti ainoastaan
pelokkaasti eteenpäin. Mutta Ingeborg tyrkkäsi kanervikkoon, ja sanoi:
"Antakaa sijaa tai kumartukaa!" eikä välittänyt käärmeistä. Hän kulki
kuin nuori kuningatar valtakunnassaan. Silmänsä välkkyivät kirkkaina ja
tulisina, kirkkaan sininen pukunsa, jossa oli pieniä valkeita täpliä,
mukautui vaatimattomasti ja nöyränhyväilevästi hänen muotojensa, mukaan
pyytämättä muuta kuin pidättää Heimin silmiä, jotka toisinaan pyrkivät
liika rohkeiksi.

Ingeborg asteli hiukan edellä ajatuksiinsa vaipuneena, nyt kääntyi hän
ympäri ja katsahti Heimiin.

Tyylisenä ja juhlallisena kuin odottaisi se vieraita, seisoi metsä
heidän edessään; siellä täällä oli joku valkokoivu astunut hiukan eteen
ikäänkuin ottaakseen vastaan vieraita.

Metsällä oli kirjavanvälkkyvä hienokuteinen puku, säädyllinen ja
siveä. Tuolla syvemmällä ainoastaan, jossa puno kurkistelee kirkkaine
silmineen lehvien välitse, ovat puvun liepeet hiukan kohotetut, pistää
esiin jalankärki. Metsä vaeltaa nimittäin verkalleen länttä kohden
kankaan ylitse.

Edustalla on tiheikkö matalaa pensaikkoa, sen jaloissa myllertää
sanajalkoja ja kanervaa kuin pikkulapsia; pensaikkoa seuraavat
pyökit, jotka alaslaskettuine vehreine huntuineen verhoovat metsän
salaisuuksia. Näiden kaikkien edessä seisoo siellä täällä, keskellä
kangasta valkokoivuja, solakoita nuorukaisia. Länsituuli huojuttelee
niitä usein ankarasti ja taivuttelee niitä, mutta ne pitävät lujasti
kiinni pehmeistä hatuistaan ja vartioivat metsän edustalla, seisoen
yksikseen tai kaksi ja kolme yhdessä.

Tuossa on Wodanin kukkula. Se ylenee metsän edessä, ei ylen korkeana,
kaksikymmentä jalkaa vaan, ja on ihan pyöreä. Metsän pihkaiset
lyhytsääriset peikot ovat pystyttäneet sen tähystelläkseen laelta
kankaan ylitse ja kauemmaksi merellä ja kauemmaksi vielä, niin kauas
kuin metsäpeikon silmä kantaa. Ne ovat istuttaneet sille koivujakin,
kapuavat niihin, istuvat ja kurkistelevat sieltä, kohooko meren ylle
pilviä ja uhkaako kova ilma. Sitte liitävät ne itkien ja voihkien
metsän ylitse, koko sen rintaa, ja ilmoittavat, mikä lähenee: "Lujaan
juuret nyt ja taipuisaksi runko! Ylväänä huojukoon latva!" Pauhaten
vinkuen tulee ensi puuska, ryhmyisen juuren alle iivahtaa vaikertaen
metsänpeikko.

Mutta kun aurinko loistaa kuin tänään ja ieyhyy lempeä leppeä tuuli,
silloin istuvat ne kahdeksan yhdeksän rinnakkain -- ne ovat nimittäin
pienen pieniä raukkoja -- penkeillä, joita he ovat laittaneet itselleen
mättäistä, ja tarinoivat keskenään muinaisista ajoista, ja niistä
kahdesta lempivästä, jotka viime sunnuntaina hiipivät metsän lävitse
ja Heim Heiderieterin kahdesta kultaisesta rannerenkaasta, jotka yhä
vielä ovat mättään alla... Hshth! Poissa he ovat! Tuossa tulee Heim
Heiderieter, tuo rauhanrikkoja, ja ihana Ingeborg.

"Älä puhu noin kovaan, Ingeborg! Ilma on niin kirkas ja tyyni. Se
kuuluu kauemmalta kuin luuletkaan. Älä heilauta kättäsi noin ilmassa,
se kuuluu, kuin löisit lasiin. Jos aiot laulaa, niin laula jotain
vakavaa ja hienoa, sillä se kuuluu portille asti, jota enkelit
vartioitsevat."

Ingeborg käännähti häntä kohden ja katsahti häneen, kuin olisi häntä
arveluttanut. "No nyt... nythän olet taas lennossa! Nyt ei sinun
kanssasi enää voi vaihtaa järkevää sanaa."

He nousivat rinnakkain kukkulan rintaa. Heim katseli, kuinka Ingeborgin
polvet ponnistivat pukua vastaan.

"Tässä on eräs kuningas haudattuna."

"Tiedätkö sen varmasti?"

Hän heittäysi ruohikkoon ja katsahti tyttöön. "Tietysti tiedän; olenhan
minä sunnuntailapsi."

"Oletko näinä päivinä saanut mitään valmista? Kehuithan!"

"Ehkä! Kun vaan olet ystävällinen!"

"Mutta onko siinä myöskin jotain järkeä?"

"En tiedä. Sitä ei ole kukaan vielä kuullut."

"Tietysti! Niinhän sen pitääkin! Lausu nyt!"

      Wodanin kakkulalla.

    Niin ylväs linnan valtias
    Ol' Pohjanmeren ruhtinas.
    "Nyt" -- lausui -- "alkaa kiista.
    Jo vartoo syksyn riista!"

    He kiertää metsät, manteret
    Ja kaataa uljaat otukset.
    Ja raikui riemun sarvi,
    Kun palas miesten parvi.

    Mut ruhtinas ei palaakkaan.
    Jää yksin metsään huokaamaan.
    "Suo, Wodan, saalis aino,
    Oi, poista lemmen paino!"

    Hän uinailee, ja nukkuukin,
    Saa metsän käärme esihin,
    Jo usvattaret vuottaa,
    Nyt kuolo rauhan tuottaa.

    Metsässä hänen haudallaan
    En rinnan rauhaa saa mä vaan.
    Mä etsin saalistani,
    Mi ain' on aatteissani.

"Tuo käy nyt taas minun ymmärrykseni ylitse", sanoi tyttö. Mutta Heim
huomasi hyvin, että hän sentään oli hiukan ymmärtänyt siitä, sen
verran kuin ymmärtää pilveä, joka ylenee etäältä. Hän oli aukaissut
hiukan suunsa, ja rintansa nousi ja laski hitaasti ja syvään. Kun vaan
tietäisi, mitä hän nyt ajattelee! Mutta hän on aina kuin lintu: juuri
kun luulee, että nyt se on paulassa, silloin ilkkua visertää se jo
lähimmällä puunoksalla, ikäänkuin ei olisi koko maailmassakaan mitään
kettuja ja linnunpyydystäjiä.

"Mitä sinä katselet, Ingeborg?"

"Etkös näe? Missä silmäsi ovat? Andrees ja Maria käyvät tuolla. Andrees
ei ole vielä koskaan pyytänyt minua käymään kanssaan. Noh, se onkin
ihan yhdentekevää."

Tuotako hän ajatteli?

"Andrees pitää Mariasta; siksi käy hän hänen kanssaan. Minä pidän
sinusta, siis!"

"Ah... pitää? pitää? Mitä se on olevinaan?"

"Siten on todellakin laita, Ingeborg! Ja sinä voisit niin hyvin...?"

"Voisit? Voin?... Mutta minä en tahdo! Tuo on tuhmaa kaikki tyyni!"

"Mutta soisinpa", sanoi Heim, ja silmänsä välähtivät vihastuneesti,
"soisinpa, että edes kerrankin olisit ystävällinen minulle. Nyt edes
viimeisenä päivänä!"

"Ja minä... minä soisin, että jättäisit tuon kerjäämisen. Andreekselle
ei ikipäivinä juohtuisi mieleenkään tuolla tapaa kerjäillä ja juosta
jonkun tytön perässä... mutta sinä olot aivan raukka!" Hän hypähti ylös
ja lähti pää jäykästi pystyssä ja heilutellen hattuaan kädessään alas
kukkulanrinnettä Strandigerkartanoa kohden.

Heim jäi paikalleen ja katseli hänen jälkeensä.

Ingeborg meni yli kankaan ja ajatteli Andreesta. Sillä Andrees oli
ylpeintä ja ihaninta, mitä maanpäällä löytyi. Hän oli yhtä ylevä ja
loistokas, kuin kaikki ne miehet, joista hän viime viikkoina oli
lukenut pastori Frisiuksen luona, kuin Theodor Kölner, kuin Friedrich
Frisen ja kaikki nuo muut vapaussodan sankarit. Niin kaunis hän oli
ja niin varma, ja semmoiset ylpeät silmät kuin hänellä olivat! Ja oli
vallan hirveätä, ett'ei hän välittänyt mitään Ingeborg Landtista! Mutta
Heim taas? Ei, Heim oli liika lauha, liika levoton, liika ystävällinen.
Heim ei ollut mikään sankari!

Heim seisoi hetken vielä ja katseli hänen jälkeensä. Sitte upotti hän
kätensä taskuihin, ja katseli iltaruskoa, joka ihmeellisen loistavana
säteili taivaalla. Se valtasi hänen mielensä. Kasvojensa kiusautunut
jännitys suli, ja silmissään syttyi tuli. Hän unohti tuon Ingeborgin,
joka tuolla syrjempänä kulki kankaan ylitse, ja rupesi puhelemaan sen
toisen kanssa, joka en hänen mielikuvituksessaan, joka ratsasti hänen
sivullaan kankaan yli, ja joka oli hänen armaansa. Hän astui ripeämmin
eteenpäin, ja kun hän siinä kulki tietään, silmänsä illanruskossa,
kohotti hän kätensä, ja kaikki muu maailmassa hälveni mielestään: "Koko
linna on liekkien vallassa, Ingeborg! Nyt täyttä karua! Ja älä pelkää!
Etkö näe, kuinka lujina ja upeina nuo pilvenharmaat muurit ylenevät?
Ne eivät ikinä voi sortua. Mutta sisällä on paljasta liekkiä ja
lieskaa. Liekit kurkistavat mielettömin punaisin silmin joka ikkunasta,
ne lieskaavat joka käytävässä, ne kapuavat ylisille ja kiipeävät
ylös tornia. Näetkös? Nyt lentää punainen kukko katonharjalle. Pysy
tiellä. Ingeborg ja pidä lujasti ohjaksista! Näetkö kuinka lieska
loimuu kauniissa salissa? Pöytien ja vuoteitten ylitse leimuavat
ja liekehtivät nuo punaiset tulihenget... Älä itke, Ingeborg! Me
rakennamme uuden talon, ihanamman kuin entisen, rakennamme alttaanin,
jolta saa katsella metsiin, ja korkeat ikkunat merelle käsin... Nyt
uupuu lieska... liekit sammuvat... ontot silmät tuijottavat vastaani...
oh... nyt on kaikki raunioina!"

Hän antoi käsiensä vaipua, ja seisoi hiljaa uniinsa unohtuneena.
Kotipihansa oli lähellä, ja aitausvallin takana makasi Ingeborg
pitkänään ja nauroi.

Silloinkos Heim hämmentyi ja aikoi vihoissaan kääntyä pois. Mutta
kun tyttö lepäsi siinä ja katseli ja nauroi häntä niin ylimielisen
vallattomasti, ja kun hänen vaaleat hiuksensa sekautuivat
kanervikkoon, niin ei Heim osannutkaan irroittaa silmiään hänestä. Hän
seisoi hänen edessään ja ajatteli: Ehkä hän kuitenkin pitää sinusta! ja
tyttö salli hänen kernaasti katsella, kun ei hän vaan häirinnyt häntä
puheillaan, ja oijenteli ja oikoili itseään siinä, kuin kissanpoikanen,
joka haluaisi leikkiä.

Silloin kääntyi Heim hiljaa poispäin, hän kalpenikin hiukan, ja silloin
hypähti tyttö pystyyn ja lähti hänen kanssaan rinnettä alas. Marskia ja
merta peitti jo illan hämärä.

"Siedänpä sinua sentään!" sanoi tyttö yht'äkkiä. "Enhän muuten viitsisi
aina käydä kanssasi täällä kankaalla."

"Mutta sitte tulet yht'äkkiä niin epäystävälliseksi ja rupeat
riitelemään."

"Mutta enkös odottanut sinua vallilla vai?"

"Niin, odotithan, ja sentähden... ja koska..." Hän pani kätensä
taskuunsa ja etsi sieltä ja katsoi häneen... mutta silloin olivat tytön
silmät taas yht'äkkiä tuollaiset suuret ja kummastelevat, ikäänkuin
näkisi hän yht'äkkiä "elefantin edessään." Niitä silmiä!

Heim jätti koko etsimisen.

Kun hän palasi yksin rantamaa pitkin, otti hän yht'äkkiä rannerenkaan
taskustaan, ja heitti sen äkkiä vihastuneesti veteen. Vilahti
hopeaisesti veden kalvossa, ja vedenneitojen kädet kurkottivat ahnaasti
vedestä aarteen perään. Niitäkin varomattomin!

"Ei siitä kuitenkaan ikinä mitään synny!" sanoi Heim. "Hän on liika
itsepintainen. Hän on toisellainen kuin minä!"




NELJÄS LUKU.


Heim Heiderieter, yhdeksännettä lukukauttaan viettävä ylioppilas,
oli aamusti saapunut Bebenhauseniin, oli uneksinut koko päivän
Bebenhausenin kauniissa hiljaisessa linnassa, tuossa kuninkaallisessa
erakkolassa, ja käyskeli koko iltapäivän Schönbuchissa jatkaen
ja kehitellen näitä uneksumisiaan. Milloin kuleksi hän rauhaisan
hiljaisilla metsäpoluilla, milloin päätiellä, jonka ylitse pyökit
tuuheine oksineen riippuivat. Nyt tuli hän uupuneena, kengät tomusta
valkeina ja kasvot kuumina, viimeistä kukkulan rinnettä alas.
Pyökit väistyivät edestä, ja sadut ja unet kaikkosivat metsien
piiloon, maailma avautui eteen taas: tuossa seisoi Tübingenin linna.
Ilta-aurinko välkkyili pitkissä ikkunariveissä. Tuo vanha kaupunki
seisoi rauhaisana tuossa edessä, laajana ja omaisena tuossa laakson
pohjalla.

Heim Heiderieter laskeusi verkkaan mäen rinnettä. Hän uneksi yhä vielä.
Vielä ei ollut kukaan herättänyt häntä, ei ollut kukaan ottanut häntä
palvelukseensa. Sen teki sittemmin kotiseutu.

Pukunsa oli hyvin yksinkertainen, ruskeata sarkaa, valkeilla kiharoilla
hiuksillaan oli pehmeä hattu ja kädessään luja tammisauva.

Kasvonpiirteensä olivat vuosien vieriessä miehistyneet ja
elämänuskallus ja aurinko olivat saaneet ne ruskeiksi ja voimakkaiksi,
mutta silmänsä olivat yhä pysyneet entisinä, olivat yhä samat
uskolliset puhtaat silmät, joiden takaa välkkyi värikkäitä kirjavia
ajatuksia, kuin ikkuna, jonka takana seisoo sytytetty joulukuusi.

Mutta siinä juuri onkin Heim Heiderieterin heikkous. Eihän aina olo
jouluaatto. Milloin ryhdyt sinä arkipäivätoimiin, Heim Heiderieter?

Torin vierellä, lähellä kirkkoa, on ravintola, joka ehkä on jo yli
kahdensadan vuoden vanha. Sinne meni hän sisään.

Tuo matala avara huone yksinkertaisine pöytineen, penkkineen ja
tuoleineen on täpötäynnä ylioppilaita, jotka nauttivat vaatimatonta
illallistaan, leipää ja juustoa, tai istuvat oluthaarikkojensa ja
viinilasiensa ääressä ja pakinoivat keskenään korkeaäänisesti ja
iloisesti. Siinä ravintolassa kävi etupäässä pohjoissaksalaisia.
Monta verevää reipasta nuorukaista saa siellä nähdä. Muutamat
ovat vielä hyvin nuoria, vasta koulusta päässeitä, kasvoillaan on
vielä päästötutkintojen kalpeus, ja liikkuvat he vielä enemmän tai
vähemmän epävapaasti, eivätkä vielä ole oikein kotiutuneet vapaaseen
ylioppilaselämään. Toiset taas ovat jo vanhempia, heiltä on tuuheat
viikset, ja siellä täällä antaa joku lyhyt vaalea poskiparta
aihetta viattomiin leikinlaskuihin. Mutta on joukossa vanhempiakin,
rappeutuneita elämän kuluttamia miehiä, ne ovat yliopiston
kiusanlapsia, sen silmien edessä pilalle joutuneita; näkee kasvoja,
jotka puhuvat joko uneliaisuudesta tai juopottelusta, vartaloita, jotka
ovat joko liika ohuet tai liika tukevat, käytöstä, joka osoittaa joko
velttoutta tai raakuutta. Ne ovat reippaan nuorison pilkan esineinä
ja rasitukseksi tovereilleen ja tuttavilleen. Ne ovat vanhempain ja
sisarusten huoli ja Jumalan kauhistus.

Heim Heiderieter ripustaa hattunsa käyräkahvaisen keppinsä nenään
ja sijoittaa molemmat nurkkaan, sivasee kerran pieniä viiksiään
ja oijentaikse suoraksi, niin että päänsä melkein koskee kattoon,
ja lähtee sitte, milloin nyökäyttäen tervehdykseksi päätään,
milloin kumartaen -- nyökäyksensä ovat aina sydämelliset, on kuin
välähtäisi joka kerta lämpöä silmistään, kumarruksensa ovat jäykät
ja taipumattomat -- ja pujotteleikse pöytien välitse pyrkien
holsteinilaisten pöytää kohden.

"Kas, tuossa uneksija tulee! Istu alas Heiderieter, kangasten samooja!"

"Kangasten samooja, metsän kulkija! Tänne!"

"Eipäs, vaan tänne! Meidän kahden välillä on vaan yksi ainoa kangas."

Sen sanoo eräs viimeistä lukukautta opiskeleva lääketieteen ylioppilas,
hupainen hauska mies, kirkkaitten silmälasien takana välkkyvät kirkkaat
silmät. Hänen isänsä, eräs lääkäri, käy virkamatkoillaan välistä aina
Eschenwinkelissä saakka, ja poikansa on tuntenut Nummitalon jo, kun
Heim vielä juosta livisti paljain jaloin hiekkatietä koululle.

"Tiedätkö Heim, että palatsisi Weinbergissä on palanut?"

"Kokonaan... Ei muuta kuin tuhkaa jälillä!"

Heim naurahti tyyneesti: "Kun vaan Uhlandin laulut ovat pelastetut!"

"Kaikki on palanut!"

"Mutta ne ovat minulla taskussani. Tuossa!" Hän näytti nauraen risuista
nidosta.

"Mutta kuulkaas, Heiderieter", kysäsee eräs vanhempi ylioppilas, joka
vasta äskettäin on tullut Tübingeniin, eräs teräväpiirteinen juristi:
"Mihinkä tiedekuntaan te oikeastaan kuulutte?"

Kysymyksessä piilee pientä ivaa ja pientä uteliaisuutta. Mutta
pöydässäkös remahdetaan nauramaan, ja satelee sukkeluuksia asian
johdosta. Jotkut arvelevat: "Viidenteen!" Toiset taas tuumivat, että
Heiderieter kuuluu "Uhlandin tiedekuntaan" ja että "koko Württemberg on
opintosalinaan." Viimeksi selittää joku, että Heiderieter oleksii liika
harvoin Tübingenissä, jotta edes voisi semmoisia kysyäkään.

Tuo ystävällissilmäinen lääketieteen ylioppilas saa hälinässä, joka
oli syntynyt, tilaisuuden matalalla äänellä selittää kysyjälle, että
Heiderieter oli mukava, mutta omituinen nuorukainen, joka, ikävä kyllä
ei tietänyt, miksi hän pyrki.

Heimistä on kiusallista olla keskustelun keskipisteenä ja on hämillään.
Hän on, kun on kahdenkesken ajatustensa kanssa, ylen rohkea mies;
hän puhuu kokonaisille kansanjoukoille, eikä hän valtiopäivillä jää
ketään vastaan sanattomaksi. Kahdenkesken jonkun tuttavansa kanssa on
hän hupainen seuranpitäjä, avaa sydämensä ja tarjoo siellä sijaa niin
vilpittömällä ystävyydellä, että tuntee ihan ilostuvansa. Mutta hän
joutuu hämilleen, kun on ympärillään kuusi, seitsemän miestä ja kaikki
katsovat häneen, ja aina menee hän ensimmäisenä luentosaliin -- jos
hän ylialaan menee sinne nimittäin -- ett'ei, kun hän astuu ovesta,
kaikkien silmät kääntyisi häneen. Niinpä onkin käynyt niin, että Heim
Heiderieter, joka kullekin erikseen esiintyy mielevänä, vilpittömänä
ja lahjakkaana miehenä, on tuttavapiirilleen kokonaisuudessaan
hyvänsävyisen leikinlaskun esineenä, ravistavatpa muutamat
jyrkempiluontoiset ja ylpeämmät päätäänkin hänestä puhuttaessa.

Tällä kertaa pelasti hänet pälkähästä voimakas käsi. Oli astunut
ravintolaan joku vieras nuori herra, kookas komea mies, jonka tummat,
suorat hiukset, tummat silmät, jalot kasvojenpiirteot ja hieno puku
tekivät varsin edullisen vaikutuksen. Tämä mies pysähti hetkeksi
itsetietoisen ja varman näköisenä keskelle huonetta, hattu kädessään,
ja katseli etsivästi ympärilleen. Sitte kuuli hän keskustelun
holsteinilaisten pöydän ääressä, ja samassa laski hän kätensä Heimin
olalle.

"Hyvää iltaa, Heim Heiderieter!"

Heim hypähti pystyyn ja laski kummankin kätensä toisen olalle:
"Andrees, Andrees!"

"Tule!" sanoi Andrees. "Riisuin eilen Berliinissä yltäni ulaanitakin,
ja olen suoraapäätä matkustanut tänne näkemään ja puhuttelemaan sinua.
Vaikeatapa oli löytää Tübingeniä, Stuttgartissa olin jo heittää koko
yrityksen sikseen. Vielä vaikeampi oli löytää sinua." Hän kääntyi
pöytäseuran puoleen: "Olette saaneet pitää tätä miestä viisi vuotta.
Minulla on vanhat oikeudet häneen; sallikaa hän minulle täksi illaksi."

Ulkona oli ruvennut hämärtämään, oli jo melkein ilta. Mutta taivas oli
kirkas. Oli hiljainen, ihana kesä-ilta.

"Missä sinä asut?" kysyi Andrees.

"Tuolla syrjempänä", sanoi Heim hieman arasti. "Olon vuokrannut
itselleni pienen huvimajan tuolla ulkona viinitarhoissa. Mutta
voisimmehan mennä sinun hotelliisi. Minne olet ottanut asuntoa?"

"Kiitos, lähdetään sinun luoksesi vaan."

He astelivat kapeaa epätasaista polkua ylös kukkulalle. Kuu kurkisteli
etäisten puunlatvojen ylitse; sen valo heitti kiemuroivia viinilehväin
varjoja tielle. Toisinaan näki hieno- ja siromuotoisen viinirypäleen
lepäävän kivityksellä, viheriän viinirypäleen.

Heim tuijotteli miettivän näköisenä tiehen, Andrees piti tapansa mukaan
päätään ylhäällä ja katseli ympärilleen; liikkeensä eivät sentään enää
olleet niin rauhalliset kuin ennen, niihin oli tullut jotain äkillistä
ja levotonta.

He vaikenivat kumpikin: Tuolloin tällöin kuului joku yksinäinen arka
lintu huutavan yössä.

Silloin väistyivät vasemmalle tiestä viinipensaat ja edessä seisoi
pienen lavan päällä neliskulmainen huvimaja, jonka ovi oli auki.

Sen muodosti yksi ainoa huone, noin tavallisen pienen huoneen kokoinen.
Seinällä vastapäätä ovea oli puupenkki, joka oli maalattu viheriäksi,
se oli varustettu patjoilla ja näytti käyvän vuoteesta. Huoneen
oikealla seinällä seisoi kirstu, jonka Andrees kohta tunsi, se oli
ennen seisonut Nummitalon salissa. Muun osan huonetta anasti pyöreä
pöytä.

Kun tämän huvilan asujalla oli luonaan enemmän kuin kolme vierasta,
täytyi hänen ottaa ne kolme kirjaa, jotka olivat kirstulla ja nostaa
ne pöydälle. Näistä kolmesta kirjasta lupasi yksi opastaa ahkerat
lukijansa koko vanhaan filologiaan, toinen oli päiväkirja ja kolmas
Uhlandin runot. Ensimmäistä ei hän ollut aukaissutkaan, toisessa oli
ainoastaan tyhjiä valkeita lehtiä ja käytettiin sitä spriikeittiön
alustana, kolmannen osasi Heim ulkoa.

Strandiger katsahti päätä pudistellen ympärilleen: "Saakohan täällä
edes kupin kahvia tai jotain semmoista?"

"Paikalla!" vastasi Heim ja laski pienen spriikeittiönsä
punaisenkirjavalle pöytäliinalle. Andrees seurasi tarkasti jokaista
hänen kömpelöä liikettään.

Liekki lieskahti alta ylös.

"Onko pöytäliina tulenkestävä?"

"Keittiö seison muuten tavallisesti tässä arkulla", sanoi Heim, etsien
paraikaa samasta arkusta kahvitötteröä.

"Nyt peite käryän jo."

Heim kääntyi ympäri, ja survasi konetta kämmenellään, niin että se,
sensijaan että olisi hiukan siirtynyt syrjään, pannuilleen päivineen
lensi lattialle. Lattialle juokseva väkiviina syttyi kohta palamaan.
Nyt paloi jo kahdessa kohdassa, ja Heim seisoi niiden välillä.

"Jos sinä aiot antaa sen palaa", sanoi Andrees, "niin pitää meidän
vähitellen ruveta poistumaan."

Nyt maltti Heim mieltään ja iski leveällä kämmenellään palavaan
pöytäliinaan, ja saikin tulen kohta sammumaan.

"Tule", sanoi Andrees, "mennään istumaan tuonne ulos penkille, kuu
nousee laakson ylle. Ympäristö näkyy olevan hyvin kaunis... onko
sinulla jotain juotavaa?"

"Karafiini viiniä."

"No tulehan siis!"

He menivät istumaan ulos penkille, viini välillään. Silloin tällöin
ottivat he siemauksen. Lasia ei ollut.

"Emme ole tavanneet toisiamme viiteen vuoteen", sanoi Andrees...
"Kuinka pitkälle sinä olot edistynyt?"

Heim nojasi kyynäspäillään polviinsa ja katseli avaraan laaksoon
edessään. Valkeine kiharoine hiuksineen ja partoineen ja voimakkaine
suurine piirteineen muistutti hän, siinä kun hän terävästi ja kuitenkin
uneksuvasti katseli kuuvalovälkkeiseen hämärään, etelään, noita
vaeltavia germaaneja, jotka muinoin joskus matkahaluisina ja kaihoten
olivat näiltä samoilta kukkuloilta tähystelleet etelään, ikävöiden
tuonne kaukaisuuteen, jota eivät tunteneet, ja joka oli tuleva heidän
tuhokseen.

"Pitkällekö olen edistynyt jo?" kysyi hän neuvottomana. "Enhän tiedä
edes, pitääkö minun pyrkiäkään mihinkään."

"Mutta sallihan sitte, miekkoseni, että kysyn sinulta jotakin! Paljoko
jätti isäsi sinulle perintöä?"

"Minä elän hyvin vaatimattomasti, Nummitalo kestää sen vielä."

"Vai niinkö luulet... Noh, ja sitäpaitsi! Tottahan sinä johonkin
sentään pyrit. Mitä sinä toimittelet?"

"Minä luen ja... kuleksin."

Silloin naurahti Andrees harmistuneesti: "Olen saanut kaksi kirjettä",
sanoi hän, "toinen on Maria Landt'ilta, toinen Telsche Spiekeriltä.
Oletkohan utelias?"

"Voinhan lähimain kuvitella, mitä Telsche Spieker kirjoittaa."

"Vai niin? Sittehän ei minun tarvitse sitä kertoakaan. Hän kirjoittaa:
säästöpankki lähettää sinulle vielä puoleksi vuodeksi rahaa. Nummitalo
on jo savupiippua myöten velassa ja tämä savupiippu huojuu jo
perustuksillaan."

Silloin purasi Heim huuleensa, mutta ei kääntänyt katsettaan laaksosta:
"Siispä pitää minun ryhtyä johonkin."

"Ruveta suorittamaan tutkintoja vai?"

"Siihen... niin, siihen en pysty... Mitähän sitte suorittaisin?"

"Sen pitäisi sinun itse parhaiten tietää! Mutta uskonpa kylläkin,
ett'et pysty siihen. Ei ole yksikään Heiderieter koskaan suorittanut
mitään tutkintoja, tai saanut mitään valmista aikaan... Neuvon sinua,
kuule. Palaa kotiin ja rupea Nummitalon isännäksi."

"Enpäs ikinä! Kiitos siitä! Keksinhän aina jotain. Jossain maailman
kolkassa! Matkustan ulkomaille."

"Maria Landt kirjoittaa myöskin sinulle."

"Hän laulaa kait samaa laulua?"

"Mutta toisessa sävellajissa. Olen jättänyt hänen kirjeensä pöydällesi.
Voit lukea sen perästäpäin."

He vaikenivat hetkeksi. Ajatuksensa vaelsivat kotiseuduille.

"Kuule, Andrees, mikä on oikein suhteesi Maria Landt'iin??

"Mariaanko? Hän kirjoittaa hyvin järkeviä kirjeitä. Ensi rivillä
seisoo: Äitisi tulee vanhaksi ja on jo melkein sokea. Ja toisella:
Rakennukset Eschenwinkelissä luhistuvat jo huomispäivänä. Sitten
palataan taas äitiin ja taas Eschenwinkeliin."

"Et sinäkään ole viiteen vuoteen ollut kotona vai?"

Andrees kohautti olkapäitään. "Mitä minä siellä? Kerran käväisin, kolme
vuolta sitten. Maria oli matkustanut pois. En osaa mukautuu noihin
pieniin oloihin siellä. Kuulun suurkaupunkiin. Mutta, kuule, sinulle
tahdon tunnustaa jotain: Sinun pitää hoitaa pientä omaisuuttasi, kuten
kaikki isäsi. Sinä kuulut kotiseudulle."

Heim kävi rauhattomaksi ja aikoi nousta ylös.

"Pysy hiljaa vaan! Enhän ajattelu halveksivasti sinusta. Senhän
tiedät. Mutta olen aina aavistanut, että loppu tulisi tämmöinen.
Heiderietereistä ei ole vieraisiin oloihin. Jos sinusta joskus jotain
kunnollista tulee, niin tulee sinusta sitä kotona, siellä metsän ja
rannan välillä. Sinne kuulut sinä, sinne kuuluu sydämesi ja sinne
voimasi. Siellä voit joskus ehkä käyttää, mitä täällä vieraissa maissa
olet nähnyt ja oppinut."

Silloin nousi Heim seisaalleen ja astui jonkun askeleen eteenpäin ja
katseli laakson ylitse. Kaikilta rinteiltä huurusi kaste usvaisina
pilvinä laaksojen ylle.

"En voi jättää tätä ihanaa lempeätä maata", puhui hän matalaan, "siellä
ylhäällä, kaukana on minusta liika autiota ja kylmää. Ihmiset ja maa,
kaikki ovat niin tasaista, niin lakean aavaa ja kaukaista." Hän kääntyi
ympäri: "Miksi et sinä palaa kotiseudulle?"

"Minäkö? Minä kuulun kaupunkiin." Hän naurahti: "Kun johtuu mieleeni
tuo Maria Landt, tuo hiljainen sävyisä pyhimys! Että silloin muinoin
olin ihastunut häneen! Mutta sitenhän käy. Ell'ei näe ja saa mitään
muuta, niin tyytyy siihen, mitä on saatavilla. Muistatko serkkuani,
Frans Strandigerin sisarta?"

Heim puisti päätään: "Missä on Frans?"

"Hänestä tulee maanviljelijä. Konttorituoli tuntui hänestä liika
kovalta, ja seinät liika ahtailta, hän on nyt jossain Itäpreussissa
jollain maatilalla... Mutta tuon Lena Strandigerin, hänen sisarensa,
tahtoisin kerran nähdä rinnan Maria Landtin kanssa. Sekös olisi oiva
pila! Suurempia vastakohtia ei löydy."

Heim katsahti ystäväänsä, ja kuun valossa näki hän nyt selvästi, mitä
hän jo oli ollut tuntevinaan hänen äänensä sävystä, että Andrees
Strandiger oli saanut toiset silmät. Ne silmät olivat kyllä vielä
ylpeät ja kauniit, mutta ne eivät enää olleet rauhalliset ja puhtaat.
Ja tämä viilsi hänen sieluaan: hän ajattelu että hän nyt oli ihan yksin
maailmassa: "minulla ei enää ole yhtään ystävää!"

Hän kävi ihan hiljaiseksi.

"Tuumin", jatkoi Andrees, "antaa Strandigerkartanon vuokralle. Naiset
voivat asua yläkerrassa, eikä heidän tarvitse huolehtia talonpidosta.
Minä jään Berliiniin ja tutustun suureen maailmaan. Mitä muutakaan
hyvää rahoista on?"

Heim ei virkannut mitään. Hän ei ollut vielä tarpeeksi ajatellut näitä
asioita. "Mitä muutakaan hyvää rahoista? Että saisi nauttia elämästä!
Luonnollisesti! Sitähän varten rahat ovat ja maat ja väki! Olisi
minulla vaan rahaa!" Hän havahtihe unistaan.

"Kauanko aiot viipyä täällä?"

"Lena jäi äitinsä kanssa Stuttgartiin. Me jatkamme huomenna matkaa
Schweitsiin."

Andrees nousi ylös. Myöskin Heim nousi.

"Tein tämän syrjämatkan luoksesi, tuodakseni sinulle Marian kirjeen ja
laskeakseni minäkin sydämellesi, että palaisit takaisin Nummitaloon.
Sinne sinä kuulut ja siellä olet paikallasi."

"En ikinä!" sanoi Heim ja ravisti uhkamielisesti kiharoita hiuksiaan.
"Palaisinko kotiin näin hyljättynä ja näin menneenä miehenä? Avaraan
maailmaan minä lähden!"

Andrees oijensi kätensä hänelle. "Oma olet käskijäsi. Tee, kuinka
tahdot. Minun pitää lähteä. Löydän kyllä itse kaupunkiin takaisin. Eikö
täälläpäin ole tapana sanoa: Jumalan haltuun? Jumalan haltuun, Heim!"

Heim piti yhä vielä hänen kättään kädessään ja aikoi sanoa: "Jää nyt
vielä luokseni tänne! Olemmehan lapsuudesta asti parhaimmat ystävät."
Mutta Andrees kääntyi poispäin, ja taaskin hänen viime katseessaan,
huomasi Heim tuon vieraan hänessä. Silloin hellitti hän hänen kädestään.

Hetken seisoi hän oven edessä ja kuunteli hänen askeleitaan, ne
kuuluivat, yhä alemmalta. Yhä kauempaa kuului tuo tripp, trapp... Ja
nyt oi enää mitään... Kaikki hiljaista.

"Niinpä... tuo on lopussa... ihan lopussa."

Hän puisteli hämmentyneenä päätään, tähysteli laakson ylitse, kääntyi
ympäri, ja astui, mielensä levottomasti lainehtivana, majaansa.

Niinpä maailmalle siis! Kuljeksivana, kodittomana!

Silloin näki hän pöydällä tuon kirjeen ja tarttui siihen, kuin
johonkin, joka vielä oli hänelle omaista ja läheistä.. Hän astui
taaskin ulos ja koetti lukea sitä kalpeassa kuunvalossa, joka väreili
ilmassa. Siinä oli ainoastaan muutama sana, jotka olivat kirjoitetut
erään kämmenenkokoisen valokuvan takapuolelle: "Äiti Strandiger
sanoo: Heiderieterit ovat aina pyrkineet vieraaseen ja laiminlyöneet
kotonsa; mutta Heimistä en olisi uskonut sitä. Jos kaikki olisimme
Heiderietereitä, olisi kaikki paljasta ohdaketta ja orjantappuraa, ja
kaikki olisimme katottomia. Kangas on hiipinyt aina ikkunalautoihin
asti ja livahtanut katolle. Nummitalo on suotta kutsuva poikaansa ja
kangas isäntäänsä, kunnes viimein palaa kotiin kelvoton mies, josta ei
kotiseudulle ole mitään hyötyä."

Heim käänsi kuvan.

"Nummitalo!! Nummitalohan!!"

Hän näki sen selvästi kuunvalossa. Hän astui hiukan syrjempään,
niin ett'eivät viinipensaat riistäneet häneltä hituistakaan kuun
hopeavalosta: "Nummitalo! Tosiaankin... Ei, mutta! Nummitalo!...
Eipäs... Katsokaas toki!" Hän kertoi viinipensaille, hän puhui ääneen,
kuin joku, joka hilpeänä ja keveänä tarinoi viinipikarin ääressä:
"Nähkääs! Todentotta, kaikki vajan ikkunat ovat rikki, sen ovat
ne pojan viekanat, senkin ilkimykset, tehneet. Ovat sen perineet
niiltä ajoin, kuin minä aloitin... onkin osaava heitto pienelle
pojanvekaralle! Ken osasi, sai palkinnoksi pienen piipunnysän. Luulenpa
todentotta, että tuolta salin ruudun takaa kurkistaa esiin Telsche
Spiekerin naama, Sekös osasi murista. Mutta mepäs istuimme vallin
takana vaan ja nauroimme."

Hän puisteli ihmeissään päätään. Kuunvalo hiipi joka hiuskarvallaan ja
välkkyi joka suortuvallaan.

"Enpäs enää voisi astua suorana tuosta ovesta sisään... en
likimainkaan! Minun täytyy taivuttaa päätäni syvään, oikein kumartua
täytyy minun, kun palaan! Minä... niinpä, näkisinpä mielelläni taas
kerran tuon vanhan talon, ainoastaan nähdäksenikin, miltä se nyt
näyttää... sali ja kellarikamari ja kyökki avoimine liesineeen, jolla
mustat härkäpavut ratisten paistuvat pannussa... ruton hyvää ruokaa
se! Mutta seassa pitää olla perunanpalasia ja ne pitää olla paistetut
rasvassa, niin, ja oikeastaan pitää länsituulen viuhua kankaalla,
tuommoisen oikean märän, kolakan länsituulen. Sillä se on oikeata
rannikkoväen ruokaa se."

"Tuosta menee polku puutarhan lävitse ja tuossa on vallinaukko.
Tosiaankin, aukko näyttää pieneltä, se on nurmettunut, siitä ei enää
käy kukaan metsään ja Wodaninkukkulalle. Ja siellä turpeen alla on
yhä vielä se kolmas rannerengas. Olisipa somaa tietää, kuka senkin on
saava! Ne molemmat toiset ovat menneet linnunteitä! Mutta kolmas kerta
olen osaava oikeaan!"

"Missähän lienee sekin rengas, jonka lahjoitin silloin purolla?
Lieneekö sen käsivarsi yhä yhtä ruskea ja silmät yhtä kirkkaat?
Näkisinpä... näkisinpä mielelläni puron taaskin, jonka rannalla lepäsin
hänen edessään, ja tahtoisinpa nähdä paikankin, jolla hän erosi
minusta. Missä lienee hän nyt? Missä?"

Hän puisti päätään, ja tuijotti otsa rypyssä ja silmät tuimina kuvaan
kädessään. Kuun valo lepäsi sillä. Tuntui hänestä, kuin katselisi siitä
kotinsa ja kotiseutunsa häntä uskollisesti ja vilpittömästi silmästä
silmään.

"Ja kohtapa tulee aika, jolloin villihanhet lentävät kankaan ylitse,
aamusin toisaalle päin ja illalla takaisin, lentävät kolmikulmaisessa
jonossa ja räikeästi kirkuen. Olenpas monta kertaa väijynyt niitä
turhaan pyssyilleni metsän reunassa.

"Olisikohan tosiaankin niin, että kotona ilmenisi minussa tuo hyvä ja
voimakas -- tunnen että minussa piilee jotakin -- joka ei täällä vaan
tahdo päästä virkenemään? Suuri on siellä luonto, raittiina humisevat
tuulet ja kauas kantaa silmä. Sielläpä pitäisi ihmisessä herätä
hurskaus, voima ja ilo."

Ja yht'äkkiä tulvahti rikkaan riemuisasti sielussaan: "Minä... lähden
kotiin!" huudahti hän. "Huomenna, jo... huomenna lähden!" Silmänsä
tulivat kosteiksi ja äänensä värisi.

Sinä yönä nukkui hän hyvin vähän. Kaikki ajatukset, jotka liikkuivat
vilkastuneessa sielussaan, kehäsivät yhdessä asiassa vaan: Minä lähden
kotiin!

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna lähti hän matkalle, jalkaisin, loput rahansa
taskussaan, selässään musta nahkalaukku, jonka hän kerran, viisi vuotta
sitten oli ostanut S:t Paulilla Hampurissa, kädessään oli tammisauva.
Siten vaelsi hän viimeistä kertaa Schönbuchin lävitse. Yleensä noudatti
hän Neckarin juoksua, vältti sentään suurempia kaupunkeja. Mitä
kauemmas matkansa joutui, sitä varmemmaksi tuli hän siitä, että hän oli
oikealla tiellä, ja sitä iloisemmaksi, luottavammaksi ja uskaliaammaksi
tuli mielensä. Tunto voimakkaasta, hyvästä teosta ylensi hänen
sieluaan, sai silmänsä kirkkaiksi ja askeliinsa voimaa. Näinä tyyneen
vaelluksen, hiljaisen itseensäsyventymisen ja voitollisten taistelujen
päivinä, jolloin hän heilautteli ruskeassa kädessään jykevää
tammisauvaansa, näinä päivinä, jolloin kotiseutunsa heräsi sielussaan
yhä kirkkaampana ja selvempänä ja yhä ihanampana ja avarampana,
jolloin elämän vakavuus valtasi hänen mielensä ja unet hälvenivät
edestään kuin sumuharsot, runoili hän seuraavat värssyt, jotka hän
illalla lyijykynällä kirjoitti pieneen mustaniteiseen taskukirjaansa.
Seuratkoon niitä tässä pari näytteeksi hänen silloisesta mielialastaan.

         Kotiapäin.

    Jo koittaa aamun koi!
    Saa aurinkoinen loistossaan
    Taas taivahalle paistamaan.
    Nyt kotiin, oi!

    Käy aika kiirehtäin.
    On kuuma paahde auringon;
    Mun tieni vuoristohon on,
    On kotiin päin!

    Jo huippu häämöttää;
    Ylhäältä luota pyökkien
    Mä kodin nähdä himoitsen,
    Miks' sit en nää?

    En näe mä kotoain;
    Vain kirkon tornin kaukaa näin.
    Mi tuska polttaa silmässäin?
    Ei itku vain?

    Jo sammuu päivän lies.
    Nään enkeleitten viittaavan,
    Kun painun laakson helmahan
    Mä matkamies.

Muutamat toiset säkeet ovat toista laatua. Rohkeutensa kasvoi.

         Lehmuksen alla.

    Istun lehmuksen alla ja uinun;
    Äkkiä leijaa lehviltä maahan
    Mun eteen aivan
    Yks' keltalehti.

    Tunnen kaihoa: kesä nyt kukkii,
    Kypsä ei pellon vihreä vilja,
    Oi, mistä lehti.
    Tää kuolon enne?

    Taaskin leijavi ylhäältä maahan
    Nurmelle hiljaa: eessäin seisoo
    Kuin taian tuoma
    Yks' kirjolintu.

    Seisoo, keikkuu, sorjana leikkii,
    Nyökkivi päällään, heiluvi pyrstö.
    On silmä kirkas
    Sen punapulmun.

    Istun ja haaveksin uusin toivein:
    Vihryt on vilja ja pitkä on kesä,
    Ja kirjolinnun
    Mä -- pyytää mielin.

Kolmantena matkapäivänään aikoi hän jättää Neckarin ja poiketa
Würzburgia kohden. Silloin sai lian kuulla, että Heidelberg
valmistautui seuraavana päivänä, viettämään yliopistonsa
viisisatavuotista muistojuhlaa. Silloin päätti hän pysyä uskollisena
virtaystävälleen Heidelbergiin asti, ja sitte jatkaa matkaansa
suoraan pohjoiseen. Matkalla, kauniilla laaksotiellä, antoi hän monen
iloisen ylioppilasparven, ja monen lehväkoristeisen, lippuliehuisen
vaunun ajaa ohitsensa. Hän pysytteli yksin, kuitenkin tervehti hän ja
vastasi iloisesti tervehdyksiin. Aikaiseen seuraavan päivän aamulla
levähti hän hiukan eräässä ravintolassa, joka on hetken matkan
päässä Heidelbergista. Sen avara aurinkoinen suoja oli tungokseen
asti väkeä täynnä. Hän istahti väsyneenä alas, ja, ajatuksensa kun
kaikki liikkuivat kotona, unohti hän itsensä, ja tilasi leveällä
alasaksallaan: "Leipää ja juustoa ja lasi viiniä!"

Siinä istui lähellä pari vilkasta tyttöä, joiden jalat olivat
yhtä valkeanpölyiset kuin hänenkin. Heillä oli mukana isänsä,
kookas, vakava, polvihousuihin puettu mies, jolla oli älykkäät
kasvonpiirteet ja lyhyt poskiparta. Kun he kuulivat vieraan sanat,
joita he eivät ymmärtäneet, lähenivät nuo tummat päät toisiaan ja
lämpimät posket hipaisivat toisiinsa, ja laskivat he arvelujaan,
kukahan tuo oli ja mistä, arvelivat hänen vaaleista hiuksistaan ja
leveästä puheenparrestaan, että hän mahtoi olla joku alankomaalainen
tai tanskalainen ja kurkistelivat siinä päätä käännellessään aina
tuontuostakin häneen ja näyttivät hyvinkin halukkailta antaumaan jo
ennen Heidelbergiakin pieneen hupaisaan seikkailuun. Ukkovanhus katseli
vakavana eteensä, otti aina joukkoon tyytyväisen näköisenä siemauksen
lasistaan ja istui siinä kuin ainakin mies, joka nauttii sitä, mikä
hänelle maistuu, ja jolle on pieni asia maksaa kestinsä.

Sillävälin lämpeni Heim hiukan noiden vallattomain silmien tulesta.
Ja kun ukko sattumalta lähti ulos -- joukko varsoja talutettiin
nimittäin ohitse, kohotti hän täysinäisen lasinsa ja sanoi hymyillen
ja päätä nyökäyttäen: "maljanne!..." ja tytöt vastasivat perin somasti
ja nauraa tirskuivat keskenään ja kätkivät tyttömäisesti silmänsä ja
katsahtivat toisiinsa ja nauroivat, eivätkä unohtaneet tuontuostakin
vilkaista häneen. Ja kaikkia kolmea huvitti, he kun puhuivat eri
kieliä, keskustella toistensa kanssa silmillä. Sittemmin, kun hän
lähti pois, tapasi hän pienemmän tytöistä puolipimeässä käytävässä,
ja ehkä olisivat he siellä tulleet lähempäänkin keskusteluun,
ellei Heim yht'äkkiä olisi unohtanut itseään ja puhutellut häntä
schwabilaismurteella ja ell'ei toinen tytöistä olisi ilmestynyt
käytävän toiseen päähän. Silloin naurahtivat kumpikin hämillään, ja
palasivat takaisin ravintolaan.

Niinpä jatkoi hän matkaansa, vilkastuneena pienestä seikkailustaan ja
jatkaen ja kehitellen sitä mielikuvituksissaan kaikille suunnille,
menneisyyteen ja tulevaisuuteen, rakentaen siitä oikean ilmalinnan
korkeine, uhkarohkeine kaarineen, ja kiemuroivine koristeineen, jonka
kullalle hohtelevissa saleissa hän molempine kaunottarineen käyskeli.

Mitä lähemmäksi hän tuli Heidelbergia, sitä kauemmas unohtui mietiskely
ja ajattelu. Sielunsa avautui ja kurkisti esiin hänen kirkkaista
silmistään. Hän, joka matkallaan yksinäisillä poluilla hiljaisissa
metsissä oli ollut uneksija, hän muuttui nyt tarkkasilmäiseksi
katsojaksi. Heidelberg oli näyttämönä, ja sen asukkaat näyttelijöinä.

Ja mikä avara aurinkoinen näyttämö ja millaiset todelliset ja arvokkaat
näyttämövarustukset ja millaiset vilkkaat ja iloiset näyttelijät!
Nuo vanhat kiemuroivat kadut, nuo vanhat, korkeapäätyiset talot,
nuo juhlivat kansallispukuiset ihmiset, ja nuo nuoret, reippaat
ylioppilaat, joiden silmistä ja poskilta loisti juhlailo ja juhlaviini!
Ja tätä kaikkea elämää edessään katsoen seisoi juhlallisen vakavana
linna tyhjine ikkunoineen ja jaloine muotoineen, ikäänkuin joku
ylhäinen harmaahapsinen vanhus, jolta raa'at vihollisensa ovat
puhkaisseet loistavat silmät.

Ja ylempänä vielä linnan yllä, ja yllä tuon kaiken aitosaksaiaisen
näkymön vietti saksalainen aurinko.

Heim Heiderieter meni, minne vaan häntä uteliaisuutensa veti. Pyöreä
hattunsa kaukana takaraivolla, molemmat kätensä sauvansa kahvalla,
jota hän piti edessään, seisoi hän, kasvot linnaan päin, joka yleni
kukkulalla rakennusten yllä, ja antoi kirjavain juhlakulkueiden
samoilla ohitsensa. Tuskinpa kukaan, joka näinä loistavina
juhlapäivinä katseli näitä juhlakulkueita, oli syvemmän liikutuksen
ja voimakkaamman lumon vallassa, kuin tämä yksinkertainen ylioppilas,
joka ensi kertaa näki ruumiillistuneina edessään nuo haamut, jotka
hän mielikuvituksissaan oli lapsuudestaan asti aina nähnyt edessään.
Kun nuo kaikki, nuo kirjavat värikkäät kuvat Saksan muinaisuudesta
olivat liikkuneet ohitse ja kaikki kadut tulvivat äänekästä iloa ja
reipasta, täyteläistä vuolasta elämää, silloin lähetti hän silmillään
tervehdyksen tuonne ylös linnanraunioille: "Olisipa sinulla vielä
silmäsi, että saisit nähdä lastesi ilon."

Kun rupesi hämärtämään, tuli hänen nälkä. Hän ei ollut koko päivään,
sitte kuin hän silloin aamulla ulkopuolella kaupunkia oli nauttinut
hiukan leipää ja viiniä, muistanut ajatellakaan ruokaa tai juomaa,
Iloinen soitto ja riemukas äänten ja lasien helinä johtivat hänet
erääseen puistoravintolaan. Hän istuutui erään yksinäisen pöydän
ääreen, ja tilasi itselleen illallista. Kun hän oli ravittu, nojautui
hän mukavasti taaksepäin, ja antoi väsymättömäin silmiensä taas
lähteä seikkailuille. Siinä istui viereisessä pöydässä vieraita,
jotka kielimurteensa mukaan näyttivät olevan Keskisaksasta, ne olivat
hyvinvoipia, hyvin vaatetettuja keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja
naisia, ja kuuluivat he juttelevan juhlasta ja juhlavaikutelmistaan.
Taampana, kauempana puutarhan taustassa, jossa oli hämärää, jota
kuu ja tähdet vaan heikosti valaisivat, samalla kuin muu puisto oli
valaistu, istui eräässä pitemmässä pöydässä nuorta väkeä, naisia ja
herroja. Ne olivat kaikki ottaneet osaa juhlakulkueeseen, ja olivat
vielä kulkuepuvuissaan. Heidän suuret leveälieriset hattunsa, kirjavat,
kullalla kirjaillut ja raskaat pukunsa, miekat miesten vöillä, ja
leveät kultaiset reunustat naisten puvuissa, lisäksi tuo iloinen vilkas
haastelu ja kuunvalo, joka värjyi puiden lehvistössä, kaikki tuo
synnytti kokonaisuuden, jota Heim Heiderieter hiljaa ja kauan avoimella
mielihyvällä katseli.

Kesti vaan tuokion, kun seura jo huomasi kiinnittäneensä hänen
huomionsa. Iloisia kun olivat, ja säälien hänen seurattomuuttaan, ja
koska hän katseli siinä niin tyytyväisenä ja hyvillään, ehkä miellytti
hänen komea voimakas nuoruutensakin ja reippaat virkeät kasvonsa
kiharoine hiuksineen ja partoineen naisia, lähettivät he hetken
neuvoteltuaan nuorimman keihäsmiehensä, soman nuorukaisen kutsumaan
vierasta, viittoillen samalla myöskin käsillään ja haarikoillaan
ja laseillaan. Silloinpa lähti Heim heidän joukkoonsa ja istahti
pöytään ja, ollen yhtäläisessä juhlahuumeessa kuin toisetkin, iloitsi
iloitsevaisten kanssa. Ja kaikki katselivat hyvillään hänen säteileviin
kasvoihinsa, joille lankesi kirkas kuunvalo.

Häntä vastapäätä istui joku ylhäinen porvarisneiti yliopiston
perustamisen ajoilta, silkkisen sinisen aluspuvun yllä oli hänellä
väljä vaalea päällyspuku, jota reunusti kultaiset päärmeet. Korkea
huippuhuntu, jota hän oli kantanut juhlakulkueessa, oli illennmältä
tuntunut hänestä epämukavalta, nyt hänellä oli päässään kevyt huivi,
joka välkkeili vilkkaissa turkkilaisissa, väreissä. Saattoi kuvitella,
että tämä huivi oli ristiretkien ajoilta asti saanut levätä jossain
tammiarkun pohjalla, ja että se nyt oli haettu esiin juhlan kunniaksi.
Hän näytti olevan huvitettu osastaan, ja käytti puheessaan yhä jäykkiä
vanhanaikaisia käänteitä ja kätki kasvonsa syvälle huiviin, jonka
varjo peitti hänen otsansa ja silmänsä. Hän oli kookkaan, komean
ja täyteläisen näköinen, ja loistavata pukuaan kantoi hän sillä
varmuudella ja sillä suurekkaalla ja kuitenkin mukavalla ryhdillä,
kuin pitikin. Hänen vieressään istui hänen kanssanäytlelijänsä, tämä
oli puettu hienoon, hopealla ja kullalla kirjailtuun viittaan ja
tummanväriseen matalaan lakkiin, hän ei sentään osannut näyttää yhtä
arvokkaalta kuin neitinsä. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta,
näyttää ryhdikkäältä ja komealta, näytti hän vaan lyhyeltä,
paksulta ja hyvin jokapäiväiseltä ja joutui hän ylhäisnäköisen
seuralaisettarensa rinnalla ala-arvoiseen, melkeinpä naurettavaan
valoon. Heim Heiderieter, joka sai olla hyvinkin omassa rauhassaan
toisten huomiolta, katseli häntä niin usein kun vaan luuli, ett'ei hau.
kiintyneenä keskusteluun, huomannut sitä. Mutta hän havaitsi pian, että
tyttökin oli kiinnittänyt huomionsa häneen. Kuitenkaan ei johtunut
mieleensäkään ruveta puhuttelemaan tuota ylhäistä neitiä, joka tummilla
silmillään katseli häntä silmäkulmat rypyssä.

Sattui silloin että toinen puoli seuraa erittäin vilkkaassa
haastelussa kääntyi toisaanne päin, toinen puoli toisaanne. Silloin
laski tuo ylhäinen neiti käsivartensa pöytää vastaan, ja kysyi
matalaan, mutta äänellä, jossa kajasti mielenkiintoa, ehkä liitimen
veitikkamaisuuttakin: "Tohtiikohan kysyä vieraalta hänen kotiseutuaan?"

Heim loi häneen välähtelevät syvät silmänsä ja vastasi samassa
sävellajissa: "Kotoni ikkunasta näen minä meren."

Tyttö kumartui vielä enemmän eteenpäin ja kysyi nopeasti:
"Pohjanmerenkö."

"Sen juuri", vastasi Heim. "Itään on kangasta, länteen merta."

"Kangasta ja merta! Kuinka ihanaa!... Mutta onko metsää? Eikö metsää
ollenkaan?"

Heim oli kuulevinaan, että hänen äänensä värähteli, mutta näki
ainoastaan hiukan hänen kasvoistaan ja joskus tumman väläyksen hänen
silmistään, kun hän hiukan taivutti päätään syrjään.

"On siellä metsääkin!" -- sanoi hän. "Kankaan reunalla!"

"Mutta eikö ole vuoria, yhtään puroa?... Minä tarkoitan..."

Heim naurahti ja sanoi: "On; on meillä purokin, ihan pieni puro."

"Sen rannoilla sammalta ja pohja hopean valkoinen? Sepä somaa."

"Ihan niin!" vastasi Heim iloisesti.

Tyttö vaikeni hetken. Heim odotteli uusia kysymyksiä. Ylen mielellään
kuunteli hän tuota lempeän pehmeätä, syvää ääntä, ja tämän paikkakunnan
siroa murretta, kun se kuului tuosta suusta. Mutta tyttö istui
miettivänä eikä liikahtanutkaan. Hänen toinen kätensä piti haarikasta,
joka oli edessään.

Heim loi silmänsä häneen kysyvästi.

Silloin nosti tyttö silmänsä taas ja katsahti häneen, ikäänkuin
tahtoisi hän katsoa häntä hänen sieluunsa, niin pitkään ja
liikkumattoman syvästi hän katsoi. Selvästi näki hän nyt hänen
silmäinsä kostean loiston.

"Palaatteko nyt kotiseudullenne?" kysyi hän matalaan, "vai tuletteko
sieltä?"

"Minä olen matkalla sinne." Ja avomielisten ihmisten tapaan ja
vilkkaampana taas pitkän yksinäisen matkansa jälkeen, innostui hän
puhumaan: "Minä olin Tübingenissä, ja sain yht'äkkiä kovan koti-ikävän
ja lähdin kohta ja jalkaisin vaan" -- hän katsahti sauvaansa ja kohotti
sitä ilmaan --, "ja kun pääsen kotiin, rupean minä eräässä pienessä
nummitalossa maamieheksi kuten isänikin."

Tyttö vaikeni taaskin tuokion, sitte irroitti hän kätensä haarikasta ja
sanoi hiljaa ja heleästi nauraen: "Vaan eihän kangas yksin ja puro ja
meri kutsu vaeltajaa kotiin, vaan myöskin neito, morsian!"

Heim pudisti nauraen päätään: "Täytyypä Nummitalon pusertaa kaikkensa
voidakseen elättää minut yksinkin. En ole löytänyt rikkauksia vierailla
mailla, ja kotona olen köyhä."

"Ihminen 'on rikas, kun sydämensä vaan on hyvä ja ystävällinen. Mutta
ette saa, kuten moni tekee, sulkea sitä, mitä tuolla ulkona olette
nähnyt ja oppinut, itseenne, vaan jakakaa siitä ympärillenne. Kun
ihminen vaan on ystävällinen ja tuntee mielenkiintoa ja osaanottoa,
niin on hän rikas. Tiedättekö, että jo tänään iltapäivällä näin
teidät, kun menimme läpi kaupungin? Teillä oli hattu vielä kauempana
takaraivolla kuin nyt. ja olin loukkaantunut, kun ette katsahtaneetkaan
minuun, vaan yhtäpäätä tuijotitte tuonne linnaan. Nähkääs, siksi
toimitinkin teidät, kun näin teidän istuvan tuolla, kutsutuksi tänne
pöytään, olitte kiinnittänyt huomioni, herraseni."

"Säälitte minua."

"Juuri niin! Tuumin noin: sääli häntä. Hän näyttää kuin voisi hän olla
iloinen: niin, ja jotain muutakin ajattelin..."

"Päivä oli ihana!" huudahti Heim innoissaan. "Mutta teidän hyvyytenne
tekee illan vielä ihanammaksi. Minä kiitän teitä."

Seura nousi pöydästä ja rupesi hojaumaan. Tukeva patriisimme unohti
innokkaassa keskustelussa kokonaan neitinsä. He jäivät kahden.

"Saatte saattaa minut puutarhasta", sanoi tyttö, "serkkuni on unohtanut
ja jättänyt minut." Ja katsahtaen Heimiin, jatkoi hän: "Teidän olisi
pitänyt olla mukana juhlakulkueessa tänään. Tuommoisia noin ryhdikkäitä
miehiä, kuin te, ei meillä ollut monta."

"Minne olisitte sijoittanut minut?" -- Heim kävi uskaliaammaksi.

"Sinne, missä nytkin käytte! Ulisimme muodostaneet muhkean parin. Eikö
teistäkin? Olkaamme sitä, kunnes tulemme puistosta."

Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja asteli hänen rinnallaan.
Ensi kertaa elämässään kulki Heim nyt naisen käsi käsivarrellaan, ja
hän astui ylpeästi ja varmasti: sillä tämä oli nyt kerrankin elämää ja
todellisuutta. Niinkauan kun he vielä olivat toisten seurassa, ei hän
ollut oikein vapautunut ujoudestaan, mutta nyt tuntui hänessä iloiselta
ja keveältä, nyt virtasi juhlanilo keveänä ja tulisena jäseniään. Nyt
piti hän neidon kättä lujasti käsivarrellaan.

Puistosta johti tuuhea puukujanne eräälle kadulle. Tätä puukujannetta
astelivat he nyt, kumpikin vaieten, ja kumpikin liikutettuna ja
tunteittensa vallassa. Kumpikaan ei tohtinut sanoa mitään, kun pelkäsi,
että varomaton sana, tai ajatus, joka voisi toiselle olla vieras tänä
silmänräpäyksenä, voisi särkeä sen aran hennon harson, joka eroitti
unen todellisuudesta.

Siellä, missä puistokujanne päättyi ja yön tähdet hiukan kimmelsivät
lehvien välitse, pysähtyi neito.

Ja silloin löysivät kätensä toisensa.

"Tervehdi kotiseutuasi!" sanoi neito. "Tervehdi kangasta ja puroa ja
Wodaninkukkulaa ja koko nuoruuttasi!"

"Mistä sinä Wodaninkukkulan tiedät?"

"Sinähän kerroit siitä..."

"Älä lähde vielä. Suo minun hetki vielä olla kanssasi... Ei ikinä vielä
ole kukaan ollut minulle niin omainen ja hyvä kuin sinä."

"Ei ikinäkö?"

"Ei, ei ikinä... Tai oli eräs lapsi kerran... siitä on jo pitkä aika.
Hänellä oli sydän kuin sinulla. Siitä on pitkä aika... Jää kanssani!
Kaikki ajatukseni ovat olevat sinun luonasi... Kuu olkoon vartijasi."

"Luotanhan sinuun jo! Kaikkea hyvää uskon sinusta. Mutta minä en voi,
minun pitää kotiin. Jumalan haltuun!"

"Minä pidän sinusta kiinni, ett'et pääse."

"Tule tänne!" Ja ennenkuin Heim ennätti ajatella, mitä hän aikoi, oli
tyttö likistänyt itsensä häntä vastaan ja suudellut häntä. Sitte työnsi
hän hänet puoleen ja pujahti samassa portin taakse jo ja sanoi sieltä:
"Oi, kuule! älä vaan ajattele pahaa minusta."

Heim Heiderieter seisoi vielä hetken nojaten porttia vastaan, ja antoi
silmänsä liikkua ylös ja alas pitkin pimeää katua.

       *       *       *       *       *

Samana yönä jatkoi hän vielä matkaansa pohjoiseen, silmänsä säteilivät
onnea.

Mitä pitemmälle matkansa joutui sitä selvempinä näki hän edessään
nuo vanhat kuvat, jotka hän oli nähnyt, kun hän muinoin poikana oli
uneksinut kanervikossa. Mutta ne kuvat olivat muuttuneet. Nyt ne eivät
enää olleet vieraita, ne eivät enää tulleet vierailta mailla, eivät ne
enää lähteneetkään vieraisiin maihin tekemään suur'tekojaan; nyt ne
olivat kotiseudun lapsia, jotka koettivat palvella kotiseutuaan, jotka
ottivat osaa sen kärsimyksiin, ja iloitsivat sen onnesta. Kangasta
ne ratsastivat ja rakensivat ensimmäisen majansa sen reunaan, merta
vastapäätä, ja lähtivät alas sen viettävää kuvetta valtaamaan uutta
maata. Tokeita rakennettiin ja niitä reuhtoi vinkuva myrsky. Mutta ne
eivät väsyneet, ne kestivät työläässä työssään, kunnes viherjä maa
ulottui kauas matalikolle.

Siten oli tämä vaeltaja jo kotonaan, uneksi kanervikossa, kulki
matalikkoa, ja luuli jo voittaneensa itsessään kaiken vieraan ja
teeskennellyn.

Kun hän, oikealla puolellaan Harz-vuori, asteli alas Hildesheimiä
kohden ja näki edessään tuon avaran tasangon, menetti hän
kärsivällisyytensä. Hän jätti jalanmatkaamisen ja meni junalla
pohjoiseen.

Illalla tuli hän viimeisellä junalla kaupunkiin ja asteli pimeitä
katuja toria kohden. Mutta osaamatta tehdä mitään ratkaisevaa päätöstä,
poikkesi hän kohta oikealle, ja tapasi itsensä rauta-aitauksen takana,
jonka ristikon lävitse hän urheilukentän poikitse tuijotteli kimnaasin
korkeata hiljaista rakennusryhmää kohden, ja lähti sitte ajatuksissaan
torille. Tuolia eteläsyrjällä? Mikä juosta livistää siellä pitkin
askelin ja häviää yöpimeälle sivukadulle? Heim seisoo ja kuuntelee.

"Vait! Se oli joku yläluokkalainen! Minun aikaani kantoivat ne housuja,
jotka olivat liika lyhyet. Se näkyy muuttuneen. Mutta entisellään on
kaikki muu: hän hävisi saman oven taakse, jonka taakse kahdeksan vuotta
sitten hävisi Heim Heiderieter."

"Niinpä olenkin tänään viimeistä kertaa kevytmielinen." Ja Heim lähti
yläluokkalaisen jälissä syrjäkadulle.

Kotiintulon herättämä ilo pysyi hänessä hereillä myöhään sydänyöhön.
Aamusti -- oli tyyni, kaunis elokuun yö -- saapui hän kotikyläänsä.
Hän asteli pää kumarassa ja otsa rypyssä, keppinsä kilahteli terävästi
kiviin.

Tuossa tuo on tuo vanha talo.

Rautainen kolkutin kumahtaa lujaan ovea vastaan.

"Telsche Spieker, nouse ylös! Minä olen palannut."

"Kuka sitte?"

"Heim Heiderieter."

Hetken oli hiljaista.

Idässä valkeni hiljaa metsän yllä ensimmäinen aamukajaste, vanha
Pellwormer-ukko, yövartija, joka änkyttää niin pahasti, tuli
Strandigerkartanolta käsin rantavallia pitkin viimeistä kiertoaan, ja
lauloi kauniilla ja kirkkaalla ja vähän värisevällä äänellään:

    Löi kello neljä,
    Jo neljä löi,
    Yön synkeän päivä jo karkottaa.
    Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa
    Ja Herraa kiittäkää!






TOINEN KIRJA




ENSIMMÄINEN LUKU.


Telsche Spieker astui kantaen kädessään lamppua, jonka hän kyökissä oli
puhdistanut, kirjoituspöydän ääreen: "Sytytänkö sen?"

Heim kohotti päätään, ja katsahti ällistyneenä ja tajuamatta mitään,
ylös kirjastaan: "Mitä? sytyttääkö?"

"Noh, älä nyt ole noin tuhma, Heim! Enhän minä sinua pyydä sytyttää, en
upeata taloasikaan, tämän lamppupahasen vaan."

"Sytytä sitte Telsche, jos vaan arvelet tarpeelliseksi."

"Kaukaa kai palasit nyt? Mitä on tuo nahkanidos kirjojaan, kun niin
unohdat kuulemasta ja näkemästä? Neljä viikkoa olet jo ollut kotona, ja
istua nökötät vaan ja tuijotat tuohon kirjaräähkään."

"Se on eräs vanha kirkonkirja, Telsche, arvonsa sille! Uskoisitko,
että matalikko tuolla ulkona on kerran ollut asuttua ja viljeltyä
maata? Siellä on seisonut taloja ja ylennyt kirkkoja, Telsche, tuolla
ulkona syvien aaltojen alla. Jokseenkin niillä paikoin, missä nyt on
Flackelholm, täytyy ennen muinoin olla seisoneen kirkon, jonka nimi oli
Pyhän Andreaksen kappeli."

"Niin, entäs sitte?" sanoi Telsche. "Mitä sinä noista vanhoista
kirkoista, jotka ovat aaltojen alla? Huolehdi sinä kirkosta, joka
seisoo keskellä kylää. Siellä et sinä käy!

"Käynhän minä toisinaan kirkossa toki, Telsche!"

"No, käythän sinä. Mutta pelkäänpä, että käyt siellä enemmän
katsellaksesi kuin kuunnellaksesi. Nähdäksesi Ingeborg Landt'in, siksi
käyt sinä kirkossa."

"Tuo on raskas syytös!" sanoi Heim, ja, kohottausi verkalleen ylös
ja läheni Telscheä. Hän katsoi tuimasti ja synkästi Telscheen, mutta
silmäkulmissaan nykähteli veitikka.

Silloin poistui Telsche pikaisesti huoneesta.

Kohta senjälkeen astui Ingeborg Landt saliin.

Hänen solakan vartalonsa takaa pilkisti esiin Telsche Spiekerin
pienempi tukevampi vartalo.

"Näetkös?" sanoi Telsche. "Tuossa kuhnailee hän nyt aikansa. Päivät
vaeltaa hän matalikot ristin ja rastin, ja illalla ovat hänellä nuo
iänikuiset tuhmat kirjansa. Neljä tai viisi tuntia kyntää hän. Mutta
tänään iltapäivällä tuli hän jo kello neljältä kotiin. Hän puhella
höpisi silloin, ett'ei hän voisi sietää tätä kauemmin, ajatuksensa
seisoivat muka sulasta pitkästymisestä päällään. Hänen ajatuksensa!
Mitä lienevät mokomatkin! Laiskuutta se on! Ja meillä on vielä kaksi
tynnyrinalaa perunoita maassa."

"Missä renki on?" kysyi Ingeborg. "Joutivasikka on kiskonut itsensä
irti ja navettaan puhaltaa märkä kylmä tuuli. Etköhän voisi hiukkaakaan
pitää silmällä, taloutta, sill'aikaa kuu Telsche ja renki ovat
pellolla? Joutaisit toki kuunnella, kun joku puhuu kanssasi."

"Näetkös? Näetkös nyt?" sanoi Telsche. "Hän lukee taaskin."

"En minä lue, Ingeborg: löin silmäni alas vaan."

Mutta silloin rupesi Telsche Spieker puolustamaan veijaria, kuten
ainakin, kun joku vaan moitti häntä: "No, annahan hänen olla, Ingeborg!
Emme kumminkaan saa häntä toiseksi kuin hän on. Hän on samallainen kuin
isänsä. Sitäkin kiinnittivät kirjat enemmän kuin navetta."

Heim kohotti päätään: "Nyt puhut järkevästi, Telsche."

"Niin", virkkoi Ingeborg, "kun vaan saisit jotain kunnollista toimeen.
Mitä sinä nyt oikein toimaat sitte?"

"Rakas lapseni!"

"En minä ole mikään sinun rakas lapsesi! Ja millä naamalla hän sen
sanoo, Telsche!"

"Minä aioin sanoa: Minun pitää ensin saada tottua tähän uuteen
elämääni. Kun eilen vielä oli yliopistossa, niin eihän sitte tänään
saata koko päivää olla perunoita nostamassa."

"Kun on laiskotellut viisi vuotta, niin eihän sitte sovi odottaa, että
mies nyt palaisi sulaa työ-intoa!"

"Rakas Ingeborg!"

"Hiljaa nyt... Mitä teet sinä?"

"Tahdon tutustua tämän paikkakunnan, meidän kotiseutumme historiaan,
etenkin sen alkuperäisimpään asutus-historiaan."

"Olisinpa utelias kuulemaan", vastasi Ingeborg rivakasti, "mitä
käytännöllistä hyötyä siitä lähtee. Onhan jokseenkin yhdentekevää,
onko se tai tämä maanpala ojitettu ennenkuin se ja se. Ja kuule
nyt, tiedätkö, noita tuommoisia mielitekoja sopii parhaiten noutaa
illallisen jälkeen ja sunnuntai-iltapäivisin."

Heim huojutti päätään edestakaisin: "Oh, Ingeborg! Käytännöllinen
hyöty! Tiede elää itsensä vuoksi."

"Hölynpölyä! Ellei se hyödytä minua tai naapuriani mitään, niin menköön
vaikka kuuhun koko loru!" Hän astui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi
välinpitämättömästi selailemaan tuossa vanhassa paperipinkassa. "Sinun
pitää kirjoittaa tämän maakunnan historia, tai..." sanoi hän ja katsoi
häneen suurine harmaine silmineen ikäänkuin näkisi miehen ensi kertaa
edessään ja ihmettelisi otusta: "Kuulehan, sinä olet mies yhtä sekava
kuin hiuksesi. Luulenpa että voisit kirjoittaa jonkinmoisen romaanin,
jonkin historiallisen. Kasvannaisia siihen kyliä tulisi, mutta ne
leikkelisimme me, Frisius, Telsche ja minä pois."

Silloin iski Heim kämmenellään lujasti pöytään: "Kuka tietää Ingeborg,
mitä vielä tapahtuu! Perunain nostaminen, tiedätkös..."

Silloin aukaistiin ovi ja Maria Landt astui sisään ja sanoi: "Andrees
tulee huomenna!"

"Andrees?! Andrees?!" Molemmat kirjoituspöydän ääressä istujat olivat
hypähtäneet pystyyn ja katselivat ilmiötä ovessa.

Maria läheni rauhaisaan lempeään tapaansa, hän oli tummanverevä ja
voimakasmuotoinen kaunotar, jotavastoin Ingeborg oli kookkaampi ja
solakampi. Hänen mukanaan oli pieni nelivuotias Fritz Witt pujahtanut
saliin.

Ingeborg astui pikaisesti häntä vastaan: "Onko hän kirjoittanut?
Sinulle?"

"On, hän tulee huomenna!" sanoi Maria epävarmaan tapaansa. "Hänen
mukanaan tulee Frans Strandiger ja tämän sisar ja äiti."

Heim kummasteli ja mietti; mutta Ingeborg tokaisi yht'äkkiä sydämensä
pohjasta: "Nyt minä tulen uteliaaksi!"

"Kuule Heim!" sanoi Maria, "otin mukaani pikku Fritzin. Hän on aina
niin terve, mutta nyt hänellä on jotain rohtumaa. Tarkasta sinäkin
sitä!" Hän polvistui pojan viereen ja riisui häneltä hänen paikatun
takkinsa. Sitte työnsi hän paidan olalta puoleen. Sen kaiken teki hän,
hiljainen, rauhallinen ilme kalpeilla rasvoillaan ja toimeliain käsin.

"Tuossa! Näetkö? Sitä on melkein koko selkä täynnä. Emännöitsijä luulee
että se on jonkinlaatuista rupea tai savipuolta."

"Se on varmasti savipuolta, Maria."

"Siinä tapauksessa pitäisi meillä olla voidetta, tai paremmin,
meidän pitäisi valmistaa semmoista." Hän katsahti ajatuksissaan
eteensä.. "Tuo on niin surullista", sanoi hän. "Meillä on yllinkyllin
lääkäreitä ja apteekkeja, mutta suurin osa varattomia saa sentään kitua
sairauksissaan ja vammoissaan, kun lääkärit ja lääkkeet ovat liika
kalliita. Kuinka monta ihmistä voisi parantua ja tulla iloiseksi ja
voimakkaaksi. Nyt pitää meidän ruveta puoskaroimaan, niin epämieluista
kuin se onkin. Vai mitä arvelet sinä, Heim?"

"Meidän pitää voidella sysitervalla sitä."

"Niin, niin minäkin luulen. Kun Ingeborg oli pieni, oli hänellä
savipuolta, silloin kysyttiin neuvoa lääkäriltä, ja hän antoi hienon
kirjavan rasian, oikean apteekkirasian." Hän puisti surunvoittoisesti
tummaa päätään. "On maailma sentään nurin kurin. Lääkärit oppivat
valtion kustannuksella neuvomaan kansaa parantamaan sairauksiaan. Mutta
kun he ovat oppineet sen, niin ovat olot niin nurjat, että heidän
tietonsa ovat ihan hyödyttömät suurimmalle osalle kansaa, ja kaikkea
tuota tuon vaivaisen rahan vuoksi ainoastaan."

"Telsche, tänne tervaämpäri!"

Telsche kirkasi kyökistä: "Tervaämpäri?"

"Nyt minä tulen mustaksi", sanoi Fritz.

Toiset nauroivat. Maria Landt vaan pysyi yhä yhtä hiljaisena
kasvoiltaan. Kukaan ei muista, että hän koskaan olisi nähnyt Maria
Landt'ia iloisena. Hän oli aina kaunis, aina hiljainen ja ystävällinen,
mutta ei koskaan iloinen.

Kun he saivat riisutuksi pojan, tervasivat he hänen. Heim tahtoi tehdä
sen. "Likastat sormesi, Maria." Mutta Fritz ei luottanut häneen: "Et
sinä osaa." Ja Maria sanoi: "Minä teen sen itse." Sitte veivät he hänet
kyökkiin, että hän kuivuisi takan edessä. Ingeborg oli lähtenyt, pois.
Nyt valmistautui Mariakin lähtemään.

"Lähdötkö mukana. Heim? Wittin vaimo on taaskin kovin heikkona."

"Witteillä on aina onnettomuutta", sanoi Telsche lyhyesti. Telsche ei
saanut siedetyksi Wittejä, varsinkaan ei vaimoa.

Maria ei kuunnellut häntä: "Hänellä on hyvin paha yskä, ja Antjesta ei
ole mihinkään. Hän käy yhä kummallisemmaksi."

"Siihen on ikä syynä", sanoi Telsche, "hän on neljänkymmenen jo."

"Hän puhuu alinomaa Andreeksesta, hän on muka auttava häntä. Se on
onnetonta!"

"Minä lähden mukaasi. Maria."

He astuivat yhdessä Reimer Wittille. Hänen huoneensa oli ensimmäinen
Eschenwinkelissä, se sijaitsi ihan hietasäikän juurella vastapäätä
Nummitaloa. Kun he palasivat sieltä ulos, aikoi Maria oijentaa kätensä
hyvästiksi seuraajalleen.

"Minä lähden mukanasi Strandigerkartanolle asti."

Pää kumartuneena alaspäin asteli Maria hänen rinnallaan. Oli kostea
sumuinen syyskuun ilta. Heim näki siinä hämärissä, kuinka hänen
tummissa peittämättömissä hiuksissaan kimalteli vesipisaroita.
Niinkauan kuin hän oli tuntenut Marian, oli hän tuntenut veljellistä
kunnioittavaa rakkautta häntä kohtaan, ja hellä sydämensä olisi
mielellään auttanut häntä: mutta hän ei tietänyt -- eikä sitä tietänyt
kukaan -- mikä häntä rasitti. Se ei kai ollut mikään erikoinen tapaus,
joka oli saanut hänet semmoiseksi niin hiljaiseksi, hän oli semmoinen
jo lapsesta saakka. Se että hän alinomaa oli rouva Strandigerin
läheisyydessä, oli ehkä myöskin vaikuttanut häneen. Ingeborg oli
juossut pastori Frisiukselle tai opettaja Hallerille ja livistänyt
kankaan poikitse, niin että pitkät hiuksensa liehuivat takanaan; Maria
taas oli istunut tuon hiljaisen naisen luona, jonka silmät olivat
sokeat, ja jonka elämänrohkeus oli murtunut sinä hetkenä, jona hän oh
saanut kuulla miehensä kuolemasta. Maria oli niin hiljainen ja syvä,
kuin vedet rantakanavassa ja niin heikko ja lento kuin pajupensaat
sen rannalla. Hän oli kehittynyt yhä pitemmälle siihen suuntaan, jota
Andrees ei ollut saanut siedetyksi silloin kun vielä olivat lapsia.

Länsi-tuuli, tuo väsynyt matalikkojen vaeltaja, astui pitkävartisissa
vesisaappaissaan maille ja meni, hiljaa itsekseen humisten, heidän
ohitsensa. Laulu, jota se lauloi, oli suruisa. Nyt ei Andrees enää
lainkaan voisi sietää Maria Landtia, nyt kun hän palaisi.

Siinä oli aukko rantapajukossa ja porras vedennoutajia varten.

Silloin, kun muinoin murtuivat takeet, oh maihin ajautunut myöskin
valkeita meren neitoja, myrsky oh säikähyttäayt ne ja masentanut
mahdittomiksi ja viskannut ne vasten tahtoa edellään. Kiivaasti
ja korkealle viskautuen olivat ne vastustaneet -- oli selvästi
nähty ne -- mutta niiden oli täytynyt vaan yli tokeitten. Kun sitte
yöllä tuuli kääntyi ja vedet kuohuivat takaisin, niin eivät ne enää
osanneet takaisin. Aukko oli liika ahdas, ja syvillä väijyvillä
vesillä ainoastaan solahtelee merenneito. Niinpä olivat ne jääneet
rantakanavaan. Moni neito on säikähtänyt niitä, kun hän hämärissä on
pajukosta tullut vettä noutamaan. Ääneen kirkahtaen on hän viskannut
sankonsa kädestään ja palannut vasta kun oli seurassaan se, johonka
hän luotti, ja joka suojelisi häntä. Mutta kerran oli eräs, kun hän
kumartui ottamaan vettä, nähnyt edessään kuolemansuruiset naisen
kasvot. Hänen päätään oli huimannut ja hänet oli vallannut halu,
sanotaan, syleillä kuvaa siellä alhaalla ja itkeä hänen kanssaan. Hän
oli suistunut päittäin veteen ja hukkunut.

Maria katseli pajukon välitse veteen. Askelensa ikäänkuin hapuilivat,
ja viivähtelivät ja näytti kuin aikoisi hän seisahtua. Silloin kosketti
Heim häntä käsivarteen. "Sinun pitää herätä unistasi. Maria."

Maria ei kohottanut päätään ja asteli edelleen, ja teeskeli, kuin
olisi hän herännyt unistaan, mutta yhä piti hän päätään syrjäänpäin
käännettynä ja kuunteli kaislikon kuiskintaa. "Andrees tulee tänä
iltana", sanoi Heim hiljaa.

Maria antoi päänsä taaskin painua. "Ajattelen sitä. Mutia aioin kysyä
sinulta: luuletko, että Reimer Wittin vaimon täytyy kuolla?"

"Luulen, Maria! Ja sen sinäkin tiedät. Olethan nähnyt jo monta sairasta
ja kuolevaa, niin nuori kuin oletkin. Sinä tiedät, että hänen täytyy
kuolla."

Maria huoahti syvään ja käyntinsä kävi hitaammaksi: "Elämä ei ole
suonut hänelle mitään, ei yhtään mitään."

"Onhan. Maria! Nuoruuden, rakkauden, lapset. Meidän pitää tyytyä
vähään."

"Mutta kun toisilla ei ole muuta kuin iloa ja onnea ja runsautta, ja
toisilla taas..."

"Ulkokuori saattaa usein pettää, Maria... Ja muuten on kai Jumalan
tahto semmoinen."

Maria säikähti: "Se ei ole mahdollista, Heim. Se on varmasti Jumalan
tahtoa vastaan. Kun Jumala loi maailman, sanoi hän: 'Ja katso, se
oli kaikki sangen hyvä'. Mutta nyt ei ole enää sangen hyvää. Sitä ei
voi ymmärtää, ja se on vaikeata kestää."

Heim tarttui häntä käteen: "Älä ajattele tuommoisia, Maria, sinä
olot vielä liika nuori, et paljoa yli kahdenkymmenen, ja terve, ja
me pidämme kaikki sinusta. Katsos vaan, Ingeborg liikkuu paljon
ihmisissä, käy usein Hallerilla ja Frisiuksella, käy silloin tällöin
kaupungissakin -- meillähän on nyt asema tässä lähellä -- nyt
ovat silmänsä kirkkaat ja hän on iloinen ja osaa nauraa niinkuin
kahdeksantoistavuotiaan tuleekin. Mutta sinä taas istut aina täti
Strandigerin luona, joka on heikko ja alakuloinen ja elää suruisissa
muistoissa. Käy oikein usein meidän luonamme, Maria, Hallerin ja
Frisiuksen ja minun!"

Maria puisti päätään: "Minä en osaa olla iloinen. Minun täytyy aina
ajatella kaikkea, ja kaikkia, sairaita ja surunkalvaamia ja kuolleita.
Näen kaikessa kärsimystä ja on, kuin en olisi itsessäni, vaan kuin
olisin aina ulkona vaelluksella, näkemässä kaikkia surun rasittamia.
Reimerin vaimon luona olen, kaiket yöt kuulen hänen äänensä.
Koetan kuvitella, mitä hän mahtaa ajatella. Ja joka lapsensa on
sydämelläni. Ihmettelen, ett'en yski niinkuin hänkin, yhtä vaikeasti ja
tuskallisesti. Andreestakin ajattelen."

"Mitä hänestä sitte, Maria?"

"Tämä ei pääty onnellisesti, Heim. Minä tiedän sen. Hänen kirjeensä
äidille ovat niin tyhjiä. Ja nyt hän tuo mukanaan nuo vieraat.
Muistatko vielä Lena Strandigerin kuvan, siinä kun hän nauraa valkeine
hampaineen? Hinnerk Elsen on ajanut kaupunkiin noutamaan heitä. He
saattavat koska tahansa olla täällä. Mitä on tästäkin tuleva?"

"Se on tämä ikävä, kylmä ja kostea ilma, joka saa sinut noin
alakuloiseksi."

Maria seisahti kahden ensimmäisen jalavan välille, jotka ylenivät
mahtavina ja tuuheina: "Kiitos sinulle, Heim! Olen iloinen, että sinä
olet palannut. Olet palannut samallaisena kuin lähditkin. Käy huomenna
taaskin katsomassa Reimerin vaimoa! Kuulitko, Heim! Älä unhota tehdä
sitä. Se viihdyttää häntä. Sinä olet niin iloinen."

Sitten palasi Heim hitaasti ja raskaihin ajatuksiin vaipuneena
takaisin. Tuo koleankostea hämärä oli tarttunut hänenkin sieluunsa.

Maria seisoi vielä hetken paikallaan. Nojaten kädellään puunrunkoon,
katseli hän taakseen rantakanavalle. Hän näki enää ainoastaan sen
valoisamman rannan, ja oli kuulevinaan kuinka aallot ja kaislikko
ääntelivät. Silloin hellitti hän hitaasti ja haluttomasti kätensä
puunrungosta ja lähti tietä takaisin. Hän taivutti huolellisesti
puoleen märät pajunoksat ja meni alas ja seisahti porraspuille.
Kummallakin puolellaan seisoivat nuo lukemattomat kaislat suorina kuin
ihmiset portilla ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään: "Niin", puheli
hän, "hyvin ei tuo ikinä pääty. Hän on tullut ylpeäksi ja kovaksi. Jo
silloin vivahti hänessä semmoista, kun hän vielä oli täällä luonani."
Hän kumartui toiselle polvelleen, ja istui siten ja nojausi puupaaluun
vierellä, joka tuki porraspuuta. Ja kun hän istui siinä, unohti hän
kylmän ja pimeän, ja lähti uneksien ja mietteissään kulkemaan takaisin
lapsuuspolkujaan.

       *       *       *       *       *

Sisällä, pehmeillä vaunupatjoilla istuivat Andrees, Lena ja Frans.
Rouva Strandigerin, heidän äitinsä, piti muutaman päivän kuluttua
tulla jälestä. Vaunun ikkunaruudut kilahtelivat tuolloin tällöin,
koko vaunuihin oli levinnyt hienoa tuoksua. Lena Strandiger virui
hienot jäsenensä ja musta päänsä valuneina patjoille ja katseli
puol'sulkeuneilla silmillään Andreesta. Tämä mietti hiljaa itsekseen.

Ulkona kuskin istuimella, sumussa ja kosteudessa, istui Hennerk Elsen
ja muisteli, niinpaljon kuin tunnollisuutensa ihmisenä ja kuskina
sen salli, niitä aikoja, jolloin hän Andreeksen kanssa oli leikkinyt
hiekkakuopissa kankaan reunalla ja rantamudassa. Mutta nuo ajatukset
olivat tyyniä rauhaisia ajatuksia. Hinnerk Elsen on vaan kaksi kertaa
elämässään joutunut suunniltaan.

Sisällä vaunuissa kertoi Frans viime vuosista, jotka hän oli viettänyt
toisena taloudenhoitajana eräällä posenilaisella maatilalla. Lyhyeksi
leikatulla, voimakasilmeisellä päällään nyökäytti hän tuon tuostakin
arvokkaasti selitystensä vahvistukseksi. Lopuksi sanoi hän: "Sinä,
ystäväni, sinä et harrasta lainkaan maatoimia! Sinun pitäisi vuokrata
pois koko tiluksesi. Taloudenhoitajasikin käy jo liika vanhaksi."

"Olen itsekin tuuminut sitä, Frans. Mutta niin kauan kuin äitini on
elossa, ei se käyne päinsä. Hän ei voi kuvitellakaan muuta, kuin että
minä otan haltuuni kartanon."

"Sinäkö eläisit täällä?" kysyi Lena, "Tässä yksinäisyydessä? Sinä?
Kuinka kauan luulet viihtyväsi semmoisessa?"

Andrees loi epävarman katseen puhujaan, joka niin huolettomasti nojausi
patjoihinsa: "Noh, eihän minun tarvitsisi aina olla täällä. Voisinhan
tehdä vaikka viikkoja kestäviä matkoja."

Sisarukset loivat toisiinsa silmäyksen. "Onpas sillä niskaa!" sanoi
veljen katse. Mutta sisaren viehkeät tummat silmät ilkkuivat:
"joutavia! kyllä minä hänet vielä!"

"Ulkona näkyy valkeoita", sanoi Lena ja kohotti hiukan päätään.

"Kylä!" Hetken kuluttua sanoi hän: "Tässä oikealla on koulu." Sitten
kumartui hän yht'äkkiä kurkistamaan ruudusta: "Kas, tosiaankin! Tuossa
istuu Heim Heiderieter lamppuineen kirjoituspöytänsä ääressä! Sepä
näyttää kodikkaalta!"

Nyt ajoivat he hietasäikkää alas.

"Mitä rakennuksia nuo ovat tuossa oikealla?"

Andreeksen piti kiskaista itsensä hereille omituisista unista! "Oh,
tiedäthän toki! Eschenwinkel. Oli pitkät jupakat niistä asunnoista."

"Kuule, sanon sinulle: vuokraa pois kaikki tyyni."

"Katsos, katsos! Tuossa on rantakanava! Pajut ovat kasvaneet korkeiksi."

Maria Landt sävähti porraspuillaan: "Tuossa hän on!"

Hän ajatteli ainoastaan Andreesta.

Vaunut tulivat esiin jalavain peitosta. Somer kirahteli. Ingeborg
seisoi huoneessa, vasemmalla sisäänkäytävää, jossa nuoren isännän piti
asua. Hän nojausi lujasti ikkunan pieltä vastaan ja piti edessään Lena
Strandigerin kuvaa, sitä valkeine hampaineen, ja tarkasteli sitä otsa
rypyssä ja silmät terävinä. Hän ajatteli ainoastaan Lena Strandigeria.

"Tuossa hän tulee!"

       *       *       *       *       *

He istuivat. Andrees ja hänen äitinsä ja Frans ja Lena, siinä hauskassa
avarassa huoneessa, joka on vastapäätä sisäänkäytävää. Ingeborg oli
hetkeksi ilmestänyt pihalle, ja oli tervehtinyt vieraita lyhyellä
ylpeällä pään Hyökkäyksellä. Mutta kun hän näki, kuinka äiti Strandiger
itkien oli levännyt poikansa sylissä, oli hän rientänyt ylös portaita,
eikä ollut vielä tullut näkyviin. Maria oli kutsuttu Eschenwinkeliin.

Huone oli kalustettu yksinkertaisesti ja vanhanaikuisesti, mutta
siellä oli hupaista tuossa avarassa mukavassa huoneessa mahtavine
kattopalkkineen, suurine valkoisine uunineen ja kolmine korkeine
ikkunoineen. Ja rouva Strandiger epävarmoine liikkeineen hän
oli silloin jo melkein sokea -- ja mustassa villapuvussaan sopi
erinomaisesti siihen ympäristöön.

"Olen jättänyt kaiken entiselleen. Andrees, sekä ulkona että sisällä.
Nyt olet sinä isäntänä. Minä olen Marian ja Ingeborgin kanssa muuttanut
ylikerrokseen. Täällä alhaalla saat sinä vallita."

Kaikki vaikenivat.

Silloin sanoi Andrees ohimennen. "Lenallahan on hyvä aisti, äiti. Hän
saa sitte järjestää, kuinka hänestä näyttää mukavimmalta."

"Ja eihän tässä merkitse pari tuhatta markkaa sinne tai tänne mitään",
sanoi Frans ja naurahti lyhyeen.

"Eihän", virkkoi Andrees, "semmoinen summa kyllä liikenee."

"Maria arvelee", haasteli äiti Strandiger ilmeettömällä äänellään,
"että sinun pitäisi ensiksi tehdä jotain Eschenwinkeliläisten hyväksi."

Frans vilkasi Andreekseen lyhyesti ja ivallisesti ja astui ikkunan
ääreen. Kohta jälkeen tuli hänen sisarensa hänen luokseen.

"Täällähän on ikävää", puheli tämä, "ikävämpää vielä kuin luulin. Eihän
voi vaihtaa järkevää sanaa tuon hyvänsävyisän rouvan kanssa. Kun ei
ihmisellä enää ole silmiä?! Ja tytöillä ei näy olevan aavistustakaan
oikeista elämäntavoista. Enpä tunne kovinkaan suurta halua jäädä
ikävystymään tänne tähän autioon taloon sinun aikeittesi vuoksi,
tunnenpa halun lähteä kohta takaisin."

"Ja mitä sitte aiot? Millä aiot elää? Yhä vieläkö riippuvaisena
enostamme, jonka valtikan alla olemme olleet niinkauan kuin muistumme?
Varro nyt vielä joku viikko, niin rupeaa häntä kiusaamaan tämä
yksitoikkoisuus ja yksinäisyys. Silloin matkustat sinä hänen kanssaan
avaraan maailmaan ja minä vuokraan Strandigerkartanon. Ja silloin
olemme kumpikin pelastetut."

"Mutta suunnitelmillasi on vastustajia."

"Vastustajia?" Frans katsahti huoneeseen. Rouva Strandiger oli lähtenyt
ulos. Mutta oven suuhun ilmestyi yht'äkkiä kaksi haamua, ne näyttivät
vastustajilta.

Siellä seisoi kookas vaalea tyttö ja voimakasvartaioinen, noin
nelikymmenvuotias työläisnainen, sen kasvot olivat tummat ja auringon
paahtamat ja silmät selkeät, mutta avuttomat ja harhailevat.

"Hyvää iltaa, Andrees!" huudahti Ingeborg kirkkaalla äänellään. "Tässä
tuon luoksesi Antje Wittin. Hän ei saa katsotuksi sinua."

Antje Witt jäi hätäytyneenä oven suuhun seisomaan ja käänteli päätään
ja silmiään sinne tänne.

"Noh, esitähän pyyntösi, Antje! -- kehoitti Ingeborg.

"Hyvää iltaa, Andrees, hyvää iltaa! Tiedäthän, mikä onnettomuus minua
on kohdannut... jo kaksikymmentä vuotta sitten."

"Tiedän!" sanoi Andrees, "Gravelotten päivänä. Etkö saa sitä
mielestäsi?"

"Niin Andrees, näetkös... sinä näytät niin hienolta, ja minä olen
sentään pitänyt sinua käsivarsillani, silloin ennen sotaa, kun palvelin
täällä... Näinikään tein aina!" Ja hän kohotti molemmat kätensä
ja tuuditti niitä kahtaanne. "Mutta he sanovat, ett'en ole oikein
täysjärkinen."

"Oh, Antje!" keskeytti Ingeborg hänet. "Älä pidä niin pitkiä puheita!
Sehän on luonnollista, että Andrees on iloinen, kun saa nähdä sinut.
Mutta esiin nyt vaan pyyntöinesi!"

"Niin, Andrees!... Pastori arvelee myöskin siten ja samoin Heim.
Nimittäin että!... Enhän oikein tiedä, onko Henrik Thiel oikein totta
jäänyt Gravelottelle. Ja minä en usko sitä. Hänhän oli niin vahva.
Hänhän kantoi niin kevyesti tynnyrillisen papuja välikön poikitse ja
sitte lupasi hän myöskin varmasti palata, kun sota olisi lopussa. Ja
kun nyt ei ole niin kovin pitkää matkaa sinne, kissan loikkaus vaan,
sanoo Heim, niin antaisit sinä rahaa minulle, sinä ja kunta, ja minä
ehkä löytäisin hänen hautansa, tai näkisin kaikki ne haudat, ne monet
tuhannet haudat, jotka siellä kuuluvat olevan, ja siiloin, arvelee
Heim, en enää sanoisi, että hän elää vielä, enkä enää puhelisi hänen
kanssaan ja saisin nukkua. Eilen, matalikolla, kohtasin hänet. Se on
ihan totta."

Andrees aikoi vastata tyynnyttävästi ja ystävällisesti. Mutta samassa
huomasi hän katseen, jolla Lena tarkasteli häntä. Hän tunsi nuo silmät
ja mitä ne puhuivat. "Sinä olet ja pysyt maalaispoikana, Andrees."

Ingeborg tokaisi sekaan: "Pyydä nyt, Antje. Olemmehan kaikki
kristi-ihmisiä toki."

"Ei nyt ole, kuten näet, sopiva aika tuommoiseen, Ingeborg. Esitän
pyyntösi kunnalle, Antje. Mutta epäilen, voiko matka mitään auttaa.
Heiderieterillä on aina niin kummallisia päähänpistoja."

Ingeborg katsahti häneen hämmästyneesti: "Helmilläkö?" sanoi hän.
"Mutta Maria sanoo sitä myöskin. Hän sanoo, että Antjen täytyy saada
nähdä taistelutanner: ne monet haudat."

"Niin", mumisi Antje, "ne minun täytyy."

"Sinähän sanoit äsken, että aioit sisustaa uudestaan tämän huoneen",
huudahti Ingeborg. "Tuhannen markkaa sinne tai tänne ei merkitsisi
mitään. Minä kuulin sen, kun seisoin ovessa. Sadalla markalla voisit
sisustaa tämän sielun uudestaan. Mutta kuten tahdot! Sinä olet isäntä.
Tule, Antje! Älä itke! Me kokoomme ropomme yhteen, Eschenwinkelissäkin
kokoomme ja Heim Heiderieterkin antaa meille jotain, jos hänellä vaan
on."

"Hänellä ei ole mitään", nyyhki Antje.

"Älä sinä itke. Mene nyt kyökkiin."

Kun hän taaskin kääntyi sisään huoneeseen, seisoi Andrees edessään:
"Esitänhän sinut toki, Ingeborg Landt."

"Tiedänhän, tiedänhän, Andrees", sanoi hän, ja koetti olla tyyni ja
ystävällinen. He seisoivat toisiaan vastapäätä: Ingeborg, pitkä,
vaalea ja kalpea, Lena Strandiger, tumma, siro, viehkeä ja paljoa
lyhempi. Frans Strandiger oli kohottaunut huolettomasta asennostaan ja
katseli mielenkiinnolla noihin kalpeihin kasoihin, joista välähtelivät
kirkkaat ja rohkeat silmät. "Mehän olemme vanhoja tuttuja!" sanoi hän.
"miks'emme saa nähdä sisartanne?"

"Hän on katsomassa erästä sairasta naista Eschenwinkelissä ja pyytää
saada, tervehtiä vieraita huomenna."

"Onko sisarenne yhtä pitkä kuin tekin?"

"Ei hän ole näin pitkä", vastasi Ingeborg nauraen. "Hän ei muutenkaan
olo minun laiseni. Hän on tumma, minä vaalea; hän on lempeä, minä kova;
hän on hiljainen, minä äänekäs: hän on suruisa, minä iloinen. Enpäs
tiedä, mitä -Jumala minustakin tuuminee."

Lena Strandiger nauroi: "Tuopas oli rehellinen itsetutkimus, neiti
Landt. Ja lopuksi vielä jumal'isämme kriitikona?"

"Kriitikona? Tietysti! Siitähän juuri riippuu! Mitä hän ajattelee ja
sanoo ihmisestä!"

"Mitä sinä arvelet, veli Frans? Pidätkö sinäkin häntä kriitikona? Tai
sinä, Andrees?"

Silloin kajahti taaskin tuo ääni, jota heidän kaikkien täytyi
kuunnella, niin kirkas ja selkeä se oli. "Hyvää yötä, Andrees! Hyvää
yötä!"

Ovi oli hiljaa sulkeunut hänen takanaan.

Hän kääntyi rappusia kohden mennäkseen kohta ylös. Mutta sitte tuli
mieleensä, että Antje Witt arvatenkin vielä oli kyökissä ja tarvitsisi
rohkaisua. Se olikin Ingehorgin vahva puoli, hän osasi rohkaista. Hän
oli aina kohta niin lähellä ihmistä.

Ja aivan oikein! Siellä istuivat hänen uskolliset ystävänsä takan
ääressä. Hinnerk Elsen, Antje Witt ja hänen veljensä, vaaleaviiksinen
Reimer Witt, joka oli ollut mukana 1870, ja tämän tytär Anna, joka oli
sisäpiikana. Hinnerk Elsen otti juuri lyhyttä piipun nysäänsä suustaan
ja veti kellon taskustaan ja sanoi arvokkaasti: "Kirkonkello lyö kohta
yhdeksän."

"Oh, sinä kelloinesi! Sanokaa ennemmin, mitä pidätte noista tuolla
ylhäällä."

Toiset vaikenivat, vähän hämillään, vaikka tunsivatkin Ingeborgin
tavat: mutta Hinnerk Elsen vastasi punnitsevasti: "Enpä tiedä, mitä
ajatella Andreeksesta. Hevosiinsa hän ei katsahtanutkaan, minua... ei
hän katsonut, vaikka monta kertaa olen viskannut hänet nummelle, ja
vaikka minulla on osakseni pankissakin, siellä on nyt 1.835 markkaa.
Muuta en sano, sillä se ei koske minua mitään. Mutta että tuo toinen,
Frans Strandiger nauroi niin Anna Wittille tuolla väliköllä, se oi
ollut mieleeni. Se koskee minua, sillä Reimer Witt on sanonut, että
minun pitää pitää silmällä hänen tytärtään. Etkö ole, Reimer?... Noh!
ja nyt pitää meidän levolle, kello on yhdeksän."

Se oli nyt Hinnerk Elsenin mielipide, ja enempää hän ei sanonut.
Hän pisti piippunsa takkinsa povitaskuun ja lähti käytävää omaan
huoneeseensa. Toisetkin hankkiutuivat lähtemään. Käytävällä sanoi
Ingeborg: "Mitenkä on vaimosi laita??

"Hän käy aina vaan huonommaksi."

"Entä lääkäri?"

"Tiedän, ett'ei hän voi auttaa; ja tiedän, ett'en voi maksaa hänelle."

Tuo kuului niin toivottomalta ja niin välinpitämättömältä.

"Tulen huomenna teille. Heim saa tulla mukaan. Lähetämme ruokaa teille
ja lapsille."

"Maria tuli jo kello seitsemältä", sanoi Reimer, "kohta kun vaunut
olivat ajaneet meidän ohitsemme. Hän aikoo valvoa sairaan luona tämän
yön, vaikka hän näyttää hyvin väsyneeltä."

       *       *       *       *       *

Tänä yönä, jolloin kolme toverustamme ensi kertaa taas olivat
yhtähaavaa kotiseudulla, nousi kello kahdentoista tienoissa,
nousuveden tullessa ensimmäinen syysmyrsky. Se karisti maahan monta
vanhaa oksaa Strandigerkartanon jalavissa ja iski tuimin käsin siihen
katto-ikkunaan, jonka takana kerran muinoin oli palanut valkea, jonka
piti näyttää tietä ulkona matalikolla harhailevalle kartanonherralle.
Se mellasteli ja vinkui Eschenwinkelin rakennusten välillä, niin ett'ei
voinut kuulla sairaan yskintää. Se kiiti hiekkasäikkää ylös ja riehui
vinkuen ja puuskuillen Nummitalon nurkissa, niin että Telsche, joka
makasi valveilla, luuli sisäänkäytävän oven lentäneen auki, ja Heim
unissaan luuli viikingillä viiltelevänsä vyöryävää merta, vallatakseen
"Maineen" maan, joka oli sadat peninkulmat tuolla puolen Islannin.
Ja kaikki oli juhlallista ja suurekasta, ainoastaan kaipaus Ingeborg
Landtin perään kiusasi häntä.




TOINEN LUKU.


Jo seuraavana aamuna tuli Fransin ja Lenan äiti ja anasti kohta
haltuunsa Andreeksen.

Tämä rouva Strandiger oli aina, siitä asti kuin hän oli leski, puettuna
mustaan; harvoilla harmailla hiuksillaan kantoi hän sentään siroa,
kankeata myssyä, joka oli vilkkaampivärinen. Hän oli solakka ja
melkoisen pitkä, kasvonpiirteensä olivat terävät, silmänsä älykkäät
ja tutkivat ja nenä hieno ja sievästi kaaressa. Ryhdissään oli jotain
jyrkkää ja kulmikasta ja liikkeissään jotain ripeätä ja ahnasta ja
Heim, joka mielellään teki uhkarohkeita vertauksia, sanoi myöhemmin
Ingehorgille, että rouva muistutti närheä, joka syksymyöhään kypärä
päässä ja olalla viitta pyydystelee terhoja ja pähkinöitä. Ingeborg,
joka metsissä kulkijana hyvin tunsi närhen ja asuntokumppanina rouvan
kirjavine myssyineen ja äkkijyrkkine liikkeineen, nyökäytti oikein
sydämen pohjasta päätään, ja näytti kuin olisivat taipumattomat
hiuksensa iloinneet mukana, niin terävän pistävinä vilkahtivat lyhyet
suortuvansa hänen kirkassilmäisten kapeitten ja kalpeitten kasvojensa
ympärillä.

Lena Strandigerin äidin kohtalo oli ollut sama, joka tapaa olla
niillä naisilla, jotka ovat miestään etevämmät henkevyydessä ja
tahdonlujuudessa: kotiseudullaan oli hän vielä ihmisien kesken
säilyttänyt tyttönimensä. Aiemmin kun hän vielä oli luutnantti
Strandigerin nuori rouva, oli häntä kutsuttu Lena Hobookeniksi, ja nyt
kun hiuksensa jo olivat melkein valkeat, kulki hän vanhan Hobookenin
nimellä. Ihmiset eivät kursaile suuria!

Andrees astui tätinsä käsi käsivarrellaan molempain huoneitten läpi,
tuon avaran, upean seurusteluhuoneen, ja tuon pienen hupaisen
yksi-ikkunaisen huoneen, jossa seisoo tuo avattava vanha iso-isän
aikuinen lipas kiemurtelevine kulmapilarineen. Joka kerta, kun nämä
kaksi tulivat kulmapeilin näköpiiriin, loivat he pikaisen silmäyksen
sinne, vanha rouva nähdäkseen, miltä hän näytti tuon sorean nuorukaisen
rinnalla, Andrees, nähdäkseen Lenaa, joka kyyristeli heidän takanaan
sohvalla. Mutta kun he tulivat toiseen huoneeseen, katsahti Andrees
ovea kohden, josta Maria oli astuva sisään, ja sydämensä sykähti
voimakkaammin. Hän ei ollut vielä nähnyt Mariaa.

"Ei sanaakaan menneisyydestä!" sanoi vanha rouva. "Olet tarvinnut
rahoja voidaksesi nauttia elämästä. Mutta puhukaamme tulevaisuudesta!
Kuinka aiot järjestää olosi?"

"Pelkään, että minun pitää jäädä tänne, ja tarttua auraan."

"Luulen, ett'et ole punninnut asiaa tyystin. Voit rauhassa jatkaa
elämää, jota tähän asti olet viettänyt, ja jota, sikäli kuin tiedän,
mielelläsi edelleenkin viettäisit, jos noudat neuvoani kahdessa
asiassa. Ensinnäkin: sinun pitää tehdä säästöksiä tilan hoidossa. Ja
sellaisia voi tehdä paljokin."

"Esimerkiksi?"

"Vierasta työväkeä! Hävität koko Eschemvinkelin ja rakennat sijaan
asuntokasarmin."

"Mutta heistä ovat muutamat jo olleet isäni palkoissa ja palveluksessa."

"Isäsi, Andrees -- älä pane pahaksesi sitä -- oli liiaksi
tunne-ihminen. Siinäpä joutui rahakukkaro välikäteen. Hänhän oli
kristitty? Niin... minä aioin sanoa -- kristittyjähän mekin ollaan
-- minä tarkoitan vaan: hän koetti todenteolla elää siksi. Hän ei
tahtonut olla kristitty yksin itselleen, omassa kodossaan, viettää
nuhteetonta elämää, pitää pöytärukouksia, ja semmoista, jossa nyt ei
ole mitään niin moitittavaa, vaan tahtoi myöskin kohdella lyöväkeään
kristillisesti, ostaa ja myydä kristillisesti, lyhyesti, hoitaa
talouttaan kristillisesti."

Andrees katseli hiljaa eteensä, sitte puki hän sanoiksi ajatuksen, joka
arkana ja surunvoittoisena heräsi sielussaan: "Soisinpa, että isäni
olisi elänyt kauemmin. Moni asia olisi silloin ehkä toisin."

"Siitä asti kun hän oli kotona, sitte eilisen, oli hänellä niin
kummallisia mieleenjohtumia, tuommoisia niin vanhoja, unohtuneita
ajatuksia heräsi mielessään."

Vanha rouva heitti häneen pikaisen silmäyksen ja sormensa pujottelivat
rauhattomina kultaisissa kellonvitjoissa, jotka riippuivat olaltaan:
"Olisi minulla eräs toinenkin neuvo vielä", sanoi hän. "Anna
Strandigerkartano vuokralle! Sinä et ole mikään maamies. Vuokraa
kartano Fransille ja palaa minun ja Lenan kanssa takaisin Berliiniin!"

Tuo kuului viekottavalta: "Lenan kanssa."

"En voi päättää itseäni sellaiseen, niinkauan kuin äitini elää."

"Aiotko viettää elämäsi täällä sitten? Sinä loistavine ulkonäköinesi,
voimakkaine nuoruuksinesi, tietöinesi ja varallisuuksinesi? Miksi
hyväksi on sinulla kaikki nuo sitten?"

Taaskin tuommoinen vanha ammoinen ajatus: "Isä sanoisi: palvellaksesi
maata ja kansaa."

"Tuuminpa sitä, täti. Paljo riippuu Lenasta. Toivon vielä, että hän
viihtyisi täällä ja että hän päättäisi toistaiseksi jäädä tänne."

Kun hän sanoi tämän, olivat he astuneet ruokasaliin. Siellä seisoi
Maria Landt pöydän ääressä, ja nojausi raskaasti toisella kädellään
pöytää vastaan. He näkivät toisensa ensikertaa siitä saakka kun he
viisi vuotta sitten olivat seisoneet rinnakkain Wodaninkukkulalla.

"Maria!" sanoi hän. Eikä saanut sanotuksi sen enempää, niin järkytti
häntä hänen katseensa ja koko hänen näkynsä. Tuossa seisoi yht'äkkiä
hänen edessään tuo sama kirkas- ja vakava- ja lämminkatseinen Maria
Landt, jonka hän viisi vuotta sitten oli jättänyt, jolla oli ollut niin
suuri vetovoima häneen, ja joka aina taas oli sysännyt hänet luotaan.

Hän ei hellittänyt Marian kädestä, ja hän, tuo tyyni mies, joka
oli päättänyt osoittaa äitinsä monivuotiselle seuralaiselle ja
hoitajattarelle kaikkea asiaankuuluvaa ystävyyttä ja kunnioitusta, hän,
joka tuolla vieraassa maailmassa ja tuossa kylmässä kylmäkiskoisessa
perheessä ja pintapuolisessa seurustelussa oli oppinut ajattelemaan
kylmästi ja toimimaan tyynen punnitsemisen mukaan, hän jätti vanhan
rouvan yksin, ja tarttuen Marian toiseenkin käteen sanoi hän nopeasti
ja värähtelevällä äänellä: "Tule Maria, minun täytyy puhua kanssasi,
tule!" Ja hän vei hänet ulos ovesta etehisen kautta omaan huoneeseensa.

Ja kun he kahden seisoivat siinä kirjoituspöydän edessä, silloin
tuntui kuin olisivat nuo viisi vuotta, jotka he olivat olleet
erillään toisistaan, haihtuneet kuin heidän henkäyksensä edestä,
kuin olisi yksi ainoa heidän silmäinsä katse saanut ne häviämään
yöhön ja ja unhotukseen. He tulivat taaskin yhteen siinä, missä
ennen olivat eronneet, olivat taaskin yhtä etäällä toisistaan, ja
oi, yhtä lähelläkin, kuin silloinkin, kun he astuivat kumpikin omaa
pyöränjälkeänsä kankaalla.

"Andrees! Älä vuokraa taloa! Muista isääsi, muista äitiäsi ja
Eschenwinkelin asukkaita. Älä kuuntele noita toisia!"

"Sinä olet mustasukkainen!"

"En, Andrees! Sitä et usko minusta! Sinä tiedät, että sinun onnesi on
aina oleva minun iloni. Ja onnetonta muunlainen rakkaus olisikin!"

Andrees puisteli hämmennyksissään päätään: "Ja sinä olet... sinä olet
kaikki nämä vuodet tuntenut minua kohtaan semmoista rakkautta?"

"Minä soisin niin mielelläni, että sinä jäisit tänne kotiseudulle,
ja että tulisit semmoiseksi kuin isäsi. Siksi pyysin niin kiihkeästi
sinua, että vihdoinkin kerran taas tulisit kotiisi ja äitisi luokse,
joka jo on melkein sokea."

"Älä tuommoisia! Että jäisin sinun luoksesi, sen soisit. Olet ihan kuin
kaikki toisetkin!"

Maria kalpeni hiukan, ja hellitti kätensä hänen käsivarreltaan. "Kun
sinä vaan tulet onnelliseksi, Andrees, niin olen minä iloinen. Mutta
sillä tiellä, jota nyt jo olet monta vuotta kulkenut, et sinä onneasi
tapaa. Niinä viikkoina, jotka nyt seuraavat, pitää kodin ja kotiseudun
voittaa sinussa vieras, muuten jäät elämäksesi ihmiseksi, jolla ei ole
rauhaa ja tyyssijaa. Sinä kulut turhaan tuolla ulkona, kuten Heimkin.
Minähän tunnen sinut, Andrees."

"Älä puhu siitä!"

Silloin levitti Maria kätensä ja sanoi rukoilevasti: "Oi, Andrees,
sinä tiedät, että minun kohtaloni on pitää sinusta ja samalla tietää,
että olemme niin erillaisia. Minun onneton osani on, että minun
koko sielullani täytyy riippua sinussa, ja ett'emme sentään ymmärrä
toisiamme, kummallakin meistä on oma uskonsa ja uskontonsa, oma
rakkautensa ja omat toivonsa, enkä näe mitään, mikä olisi yhteistä
meille... Niin, kun vaikenet! Ah, kun vaikenet! Mutta kohta kun avaat
suusi tai kirjoitat, niin kohta puhumme omaa kieltämme, ja omasta
maailmastamme: minä kodosta, sinä vieraasta maailmasta, minä Jumalasta,
sinä valloista, minä Eschenwinkelistä, sinä suurkaupungin loistavasta
elämästä. Tiedänhän sen sinun kirjeistäsi."

Andrees katseli suruisana eteensä, hän oli antanut päänsä vaipua
noiden totuuksien edessä, jotka lausuttiin niin vannalla ja lempeällä
ja suruisalla äänensävyllä. Ja yht'äkkiä laski hän molemmat kätensä
Marian kummallekin olalle ja kuiski hänelle rakkautta ja ystävyyttä,
sillävälin kun Maria taivutti tummaa päätään Taaksepäin ja hätäynein
silmin katseli hänen kiihtyneihin ja liikutettuihin kasvoihinsa.

He eivät, nähneet eivätkä kuulleet, kuinka Frans Strandigerin kasvot
ilmestyivät ja taaskin katosivat kapeassa ovenaukossa.

Huulet puserrettuina yhteen palasi hän takaisin seurusteluhuoneeseen
ja asettui seisomaan ikkunan eteen. "Vai tuolla tapaa ovat asiat?"
ajatteli hän. "Vai tuolla tapaa? Tuopa oli pahasti. Ja Lenan pitää
voittaa. Olen jo kyllästynyt olemaan toisten renkinä. Tämä on paikka
kuin minua varten. Täällä on maata ja rahaa. Minun pitää puhuu Lenan
kanssa, heti paikalla! Hänen pitää ottaa hänet itselleen, ja äkkiä.
Ja kun Lena on saanut hänet -- juoni on ovela, ja saanpa sen käymään,
sillä minä olen nopeampi ja päättävämpi kuin he kaikki, -- kun Lena on
hänen kanssaan toisilla manterilla, ja minä täällä vuokraajana... ja
minä en jääkkään koko elämäkseni taloudenhoitajaksi ja vuokraajaksi,
minä tahdon itse olla herrana, sitte otan koko tuon Eschenwinkelin ja
Antje Wittin ja Reimerin, ja kaiken muun, ja punon niistä paulan ja
pyydystän siihen Maria Landtin ja otan hänet itselleni: silloinpa ei
sanota ikinä irti Strandigerkartanon vuokrasopimusta, niin... silloinpa
on vuokraaja vaimonsa rahoilla jonakin kauniina päivänä ostava
Strandigerkartanon..."

Sisarensa astui hänen luokseen, katsoi häntä kasvoihin ja sanoi: "Aioin
tulla sanomaan, että täällä on ikävää ja yksitoikkoista, mutta nyt kun
näen silmäsi... Mitä on tapahtunut?"

Veljensä tarttui kummallakin kädellään häneen, ja sanoi matalaan
nauraen: "On kuin onkin, Lena Strandiger! Jotain on tapahtunut!
Olen nähnyt, että Andrees Strandiger alkaa kääntyä kauniista
suunnitelmistamme ja joutua toisten syliin."

"Andrees?"

"Aha... saitkos tulta, sisko!"

"Maria Landt?"

"Luulin, että silmäsi olisivat tarkat! Mutta käväiseppäs nyt hänen
huoneessaan! Siellä seisovat he ehkä vieläkin, enkä tiedä, mitä lisäksi
lienee tapahtunut. Tiedäthän, hän näyttää komealta juhlapuvussa,
hänellä on vartalo kuin kuusella, noh, sinähän et ole niin erityinen
puiden ihailija... kuin ulaanilla. Pääset morsiusneidoksi ja
Eschenwinkeliläiset saavat ihailla näkyäsi ja pukuasi."

"Vaikene nyt!" sanoi sisko, ja hänen syvä täyteläinen äänensä oli
soinnuton ja tummissa silmissään pisti.

"Miksi niin? -- Sehän on tapahtunut! Vai aiotko alkaa taistella
hänestä? Mutta sanonpa sinulle, hän oli ottanut hänet lujasti syliinsä,
näytänkö sinulle? Noin! Eikä ole oleva niinkään helppoa saada häntä
irtaumaan. Olet antanut tilaisuuden livahtaa käsistäsi, Lena. Sillä
tapaa on jo monesta tullut vanhapiika."

Illallisen jälkeen ilmestyi Heim Ingeborgin seurassa
seurusteluhuoneeseen ja esitettiin. Hän tuli tervehtimään vanhoja
ystäviään ja noutamaan Mariaa, jonka vielä iltamyöhään piti kerran
käydä katsomassa Wittin vaimoa.

Ingeborg oli etehisessä kuiskannut hänelle korvaan, että hänen
piti olla kohtelias, mutta kun lattiapeite, peräti harvinainen
kapine hänelle, sai hänelle huolta aikaan, ja kokonaan anasti
hänen ajatuksensa, niin unohti hän käydä varovasti käsiksi vanhaan
Hobookeniin, ja pusersi niin lujaan tämän kättä, että vanhan rouvan
kasvot väännähtivät. Sitte istuttiin alas, koska Heimillä vielä oli
puoli tuntia aikaa ja tarinoitiin yhtä ja toista, kaupunkielämästä ja
maa-elämästä, kaupunki-ihmisistä ja maalaisihmisistä. Kun vanha rouva
oli hiukan ennättänyt toipua, otti hän kiivaasti osaa väittelyyn. Frans
ja Lena lähtivät huoneesta.

Heim ja Ingeborg istuivat ihan vierekkäin, ja näin, tällaisesta
varmasta asemastaan puolustivat he maaseutua ja maa-ihmisiä. Vanhan
rouvan ääni kuului kimakkana ja kovana: "Kaupungeissa asuu äly ja
tieto, intelligenssi!"

"Ja mailta on se lähtöisin", vastasi Heim. "Me emme varusta kaupunkeja
ainoastaan kaalinkerillä ja juurikkailla, vaan myöskin lihalla ja
hengellä."

"Olet oikeassa. Heim", sanoi Ingeborg.

"Luonnollisesti!" sanoi Heim, joka lämpeni ja istui siinä jo aivan kuin
kotonaan ja hyvillään: "Ja sen, mitä kaupunki ei voi käyttää, loput ja
ruuput, sen lähettää se takaisin meille tänne maille."

"Niinkö!" sanoi vanha rouva, ja nousi suoremmaksi ja katsoi
hämmästyneenä puhujaan.

Ingeborg nauroi: "läsnäolevia tietysti lukuunottamatta."

"Ell'ei ihmisellä enää ole pohjaa jalkainsa alla", sanoi Heim, "niin on
hän hukassa. Sen olemme me, Andrees ja minä monasti painiskellessamme
saaneet kokea. Ilmassa! Läiskis! ja siinä makaa. Senvuoksi onkin
suurkaupunkilaisissa aina jotain levotonta, ryhditöntä ja ahnasta
itsessään."

"Läsnäolevia tietysti edelleenkin lukuunottamatta!" sanoi Ingeborg ja
hiussuortuvansa ja silmänsä säikkyivät ja pistivät.

"Meillä on täällä maata yllin ja kyllin!" sanoi Heim. -"Käykääs vaan
kerran kankaalla! Ja jos tullaan sinne kiusaamaan meitä, niin pakenemme
ulos matalikolle. Siellä mudassa voi seistä niin jykevän lujasti. Maa,
se tekee puut ja ihmiset niin vahvoiksi!"

Siten puheli Heim, oli oientanut pitkät säärensä eteensä, ja oli
unohtanut, missä hän oli eikä huomannut, että Lena Strandiger seisoi
ovensuussa ja katseli häntä kummissaan. Silloin kiinnitti Ingeborg
hänen huomionsa siihen. Ja samassa muuttui Heim hiljaiseksi ja
itseensäsulkeuneeksi. Lena Strandigerin silmät tulivat maailmasta, jota
ei Heim ikinä ollut oppinut tuntemaan ja sulkivat hänen sydämensä ja
huulensa.

Kun Maria, valmiina lähtemään Eschenwinkeliin astui huoneeseen, nousi
Heim vapahtuneesti hengähtäen ylös ja lähti hänen kanssaan etehisen
kautta ulos. Ulkoetehisessä huomasi hän, että hän oli unohtanut
keppinsä käytävään. Hän kääntyi takaisin ja loi sattumalta katseensa
lasioven läpi. Siellä oli Anna Witt noussut eräälle tuolille ja väänsi
lamppua sammuksiin, Frans Strandiger seisoi vierellään ja autti häntä.

Silloin lähti hän ilman keppiään Marian jälissä.

Kun he olivat tulleet rantakanavalle, tuli Hinnerk Elsen heitä vastaan.
Piipustaan lensi kipunoita viistoon pimeän tien poikitse. Hän asteli
tavallista, itsetietoisen varmaa käyntiään. Silloin jäi Heim hiukan
jälille.

"Kuule, Hinnerk!" alkoi hän. "Tiedätkös, mitä kello nyt on lyönyt?"

"Viiden minuutin kuluttua yhdeksän!" sanoi Hinnerk.

"Eipäs poikaseni! Minä tarkoitan muuta. Pidä sinä tarkasti silmällä
Anna Wittiä!

"Aina!" sanoi Hinnerk Elsen ja oikaisihe hiukan suoremmaksi.

"Noh", sanoi Heim, "sitte ei hätää! Minä vaan arvelin, että kyyhkystä
on väijymässä näätä."

Hinnerk Elseniä ei niin hevillä säikytetty: "Sanon aina hänelle,
että hänen pitää olla kunnollinen. Kunnollisuudella pääsee ihminen
kauniimmaksi."

"Yleensä olet oikeassa, Hinnerk! Mutta auttaneeko tuo suuria Anna
Wittiä??

"Hän on hyvä ja kunnon tyttö!"

Heim kosketti häntä olkapäähän ja kohotti silmäkulminaan. "Sen tiedän
poikaseni, sillä hän on naapurini tytär. Mutta tiedätkö, jos minun
pitäisi pitää vaaria semmoisesta tytöstä, jolla on niin vilkkaat
iloiset silmät kuin Anna Wittillä; luulenpa, ett'ei riitä, että sanot
hänelle, että hänen pitää pysyä kunnollisena, vaan sinun pitää lisäksi
auttaa häntä siinä, sinun pitää tehdä hänelle keveämmäksi pysyä
kunnollisena... Missähän olit näin myöhään?"

"Reimer Wittin luona. Haastelimme hiukan yhtä ja toista."

"Kuka on siellä tänään keittänyt lapsille ruokaa?"

"Tänään päivällisiksi ei siellä ole ollut juuri mitään, mutta noin
lähemmä kello viittä toi rouva Haller suuren jauhopiirakan, siitä ovat
lapset syöneet puolet ja menneet nukkumaan. Reimer ja Antje valvovat
sairaan luona."

He jatkoivat matkaansa pimeässä yössä. Vieno surunkaihoisa länsituuli
puhalsi rantavallilla kanavan poikitse ja humisi tuota matalaa
rakennusta vastaan pitkäräystäisine olkikattoineen: rakennus oli ihan
viheriä sammaleesta, nyt yöllä näytti se mustalta.

Oikealla ja vasemmalla sisäänkäytävästä oli kummallakin puolella huone.
Huoneessa vasemmalla makasi sairas, oikean puolisessa nukkuivat lapset.

Sairaan huoneessa liikkui kookas naisen haamu edestakaisin. Se tuuditti
päätään edestakaisia ja kuului laulavan. Reimer Witt istui selkä
kumarassa vuoteen ääressä, josta nyt kuului ikkunan läpi tuskaista
yskintää. Sen keskeyttämänä kuului Antje pelokkaalla, takertuvalla
äänellä laulavan:

    Yö kun tumma, raskas hiljaa
    Taivahalta maille hiipii,
    Ja kun töllit, mannut peittyy
    Öisen tuulen usvasiipiin;

    Milloin lapset tuhatmäärin
    Unen hellään helmaan vaipuu,
    Niityn heinä, pellon olki,
    Kaikki lepoon kun jo taipuu;

    Silloin saapuu vuoteelleni
    Huolet valjut lukuisasti,
    Ja ne haastaa synkkää kieltä
    Harmaasen ain' aamuun asti.

    Niin ne kertoo tietämänsä,
    Ett'en onneain mä voita,
    Että kurjan, mielettömän
    Pelastus ei koskaan koita.

    Vaan kun päivän koitto kultaa
    Metsän latvat säteillänsä.
    Aurinko kun maille valaa
    Ensi sädesäikeitänsä;

    Kun taas lapset tuhatmäärin
    Vuotehelta nostaa päänsä,
    Ja kun uuden päivän toimet
    Vartovat taas tekijäänsä.

    Silloin seestyy rinnassani
    Riemun sää, mi huolet poistaa,
    Ja mä katson intomielin.
    Kuinka aamu raikas loistaa.

Siten asteli hän edestakaisin, pää kumarassa.

Sitten tuli hiljaista. Sairas oli nukahtanut. Reimer Wittin selkä
köyristyi yhä syvemmälle. Hänen kätensä riippuivat ristissä polvien
välillä, ja hän istui ja katsoa tuijotti liikkumattomasti sairaaseen.
Antje oli vaipunut tuolille ikkunan ääressä, oli laskenut kätensä
pöydälle ja antanut päänsä painua käsivarsiensa varaan. Hänen
hiuksilleen lankesi lampusta samea valo. Hänen tummissa hiuksissaan
näkyi jo monta harmaata karvaa.

"En menekkään sisään", sanoi Maria, ja palasi tielle takaisin. "Lasten
huoneessa näkyy olevan valkeata, minä pistäyn katsomassa, nukkuvatko
he."

Kepein askelin hiipivät he kumpikin matalan ikkunan taakse.

Siellä seisoi keskellä pöytää vanha kyökkilamppu, ja sen vieressä
suurella valkoisella lautasella puoliksi nautittu jauhopiirakas. Se oli
vielä niin suuri, ett'ei se ollut luhistunut nurin.

"Onpas sillä ollut kokoa!" kuiskasi Heim ihailevasti.

"Ainakin neljä naulaa jauhoja."

"Hiljaa."

Seinäännaulatussa sängyssä rupesi joku nukkujista liikkumaan. Sieltä
ilmeni näkyviin eräs pellavapää, joka tirkisteli valoa kohden.
Hienorakenteinen suora sääri pujahti esiin vuoteen laidalle. Se oli
kymmenvuotiaan Doran. Hitaasti, unenvelttona ja silmät puoliummessa
nousi lapsi, seisahti hetkeksi horjuen vuoteen eteen, lähti sitte käydä
komppuroimaan eteenpäin, palasi takaisin taas ja otti sisartaan, joka
oli maannut vieressään, kädestä ja kääntyi taaskin ja lähti silmiä
räpytellen käydä komppuroimaan pöytää kohden, aukaisi siellä totuttuun
tapaansa laatikon ja sai käteensä kahvelin ja, koskei koko huoneessa
ollut yhtään tuolia, nojautui hän raskaasti pöydän laitaa vastaan ja
rupesi syömään. Toinen sisko, suuri Bertha tuli ja nojautui hänen
rinnallaan.

Silloin narahti pöytä. Sen kai kuuli kaksitoistavuotias Karsten, joka.
ei suinkaan sattumalta, paraikaa uneksi suuresta jauhopiirakasta. Hän
kohosihe vuoteellaan ja näki silmäinsä raoista jauhopiirakan puolikuun
muotoisen varjon, näki käsien liikkeet ja kahvelien työskentelyn, ja
koska mielikuvituksensa juuri oli liikkunut samassa asiassa, tarvitsi
hän vaan lyhyen ajan, ennenkuin hän unenhumalaisena hypähti ylös.

Wittin lasten kanssa oli laita tämä.

Kun he olivat saaneet ensimmäisen lapsensa, olivat he, silloin vielä
nuoria elämänhaluisia ihmisiä, kinastelleet lapsen nimestä. Silloin
oli tullut paikalle vanha Thomählen eukko, joka silloin asui kylän
äärimmäisessä rakennuksessa -- nyt hän on kuollut --, ja jolla,
hän kun ei enää jaksama tehdä työtä, ei ollut muuta tehtävää, kuin
varoa itseään rikkomusta kahdeksatta käskyä vastaan. Tämä oli tullut
ja sanonut: "Tulette saamaan paljon lapsia! Tunnen sukunne. Sinun
äidilläsi, Rieke, oli niitä kahdeksan, ja sinun, Reimer, niin monin,
ett'ei hän lopulta enää muistanut niiden lukuakaan, hänen muistonsa
heikkeni nimittäin hiukan. Niitä oli kolmetoista tai viisitoista. Ja
hän on kertonut minulle usein, että joka kerta oli huoneessa syntynyt
aika tora Nimestä, Reimer! Äitisi olisi tahtonut kauniita nimiä, isäsi
lyhyitä nimiä. Tiedättekö, kuinka teidän pitää tehdä? Teidän pitää
alkaa A:sta ja sitte mennä aakkosjärjestyksessä. Kutsukaa tyttöä.
Annaksi!"

Siten tapahtuikin, ja se on sama Anna, josta Hinnerk Elsen nykyään
niin oivallisesti pitää huolta, että hän pysyy kunnollisena. Toinen
lapsi, joka syntyi vuoden kuluttua, sai nimekseen Bertha. Kolmas
lapsi oli poika. Hänen piti saada nimekseen Carsten. Mutta pastori
Frisius, joka ei tuntenut Thomählin säännöksiä, kirjoitti pojan kovalla
K:lla kirkonkirjaan. Niinpä oli koko kaunis suunnitelma pilassa ja
vanhalla Thomählilla oli taaskin kerran tilaisuus väittää, että
pastori toisinaan on sentään aika hopilo. Ja siten hän taas kompastui
kahdeksatta käskyä vastaan.

He pysyivät sentään aakkosjärjestyksessään ja välttivät riitaa, ja
pikku Hannu, kahdeksas lapsi, oli juuri tullut ja tuo matala rakennus
täydessä miehistössään, ja olivat kaikki voimakkaita vilkkaita lapsia
hyvällä ruokahalulla, silloin sairastui äiti. Lapset olivat ottaneet
hänestä kaiken terveen. Mitä hänestä oli jälellä, riutui keuhkotautiin.

Sairaan huoneesta kuului taaskin vaivalloista yskintää. Mutia lasten
huoneessa pujahti näkyviin yhä uusia sääriä ja pieniä käsivarsia. Pikku
Fritz, joka makasi kahden nuorimman kanssa lattialla, ravistettiin
kovakouraisesti hereille. Hän armahti molempia pienempiä ja nosti
heidät hereille vuoteessa ja hekin, sanattomina kuin kaikki toiset,
lähtivät käydä komppuroimaan pöytää kohden. Jokainen oli ottanut
kahvelin laatikosta ja työskenteli ahkerasti. Pikku Hannun oli Bertha
nostanut pöydälle. Hän piti silmiään ihan ummessa ja hengitti syvään
ja raskaasti, mutta joka kerta kun joku lähensi täysinäistä kahveliaan
hänen suutaan kohden, haritti hän sen selkosen selälleen ja kahmaisi
kohden. Joka kerta horjahti hän silloin eteenpäin; he kohottivat hänet
silloin aina vasemmalla kädellään ylös, oikeassa oli kahveli.

Taistelu päättyi lyhyeen. Jauhopiirakka oli se, joka joutui tappiolle.
Fritz, joka oli vilkasluontoisin kaikista Wittin lapsista, kohotti ylös
tuon raskaan vadin; koko mies melkein hävisi sen taakse: ylösalaisin
kääntyi kivivati. Sitte asetti hän sen varovasti eteensä. Ja nyt oli
vati puhdas. Ihan peilikirkas oli se. Bertha vei Kustaan ja Hannun
takaisin vuoteelle. Heidän omaksi huolekseen jäi huolehtia siitä,
että pääsivät peiton alle. Huoneessa tuli hiljaista. Lamppu heijasti
kirkkaampana ja valaisi hiljaista huonetta.

Heim Heiderieter astui syvään hengähtäen ikkunan äärestä: "Kuule",
virkkoi hän, "olisinpa suonut, että vanha Hobooken olisi ollut täällä
näkemässä tätä. Olisin ottanut lujasti häneen, ja rutistanut lujasti
ruutua vastaan, ensin tuota sairashuoneen, ja sitte tätä vastaan. Ja
ell'ei hänen kuivettunut sydämensä olisi sulanut tästä näystä, niin
olisinpa likistänyt häntä kerran oikein kunnollisesti tuota muuria
vastaan tuossa."

Maria Landt puisti hiljaiseen tapaansa päätään: "Sinä olet liika
kiihkeä. Semmoisia ihmisiä ei voi muuttaa, sen täytyy tapahtua
ylhäältä. Jos maassa tulee ilmi vanhoja, hautautuneita kultakaivoksia
tai jos kansassa herää uusia voimakkaita ajatuksia, tapahtuu se kaikki
Jumalan tahdosta. Ja jos se tapahtuu, tapahtuu se voimakkaampana ja
voimakkaampana, kuin kevättuuli, eikä sitä voi pidättää. Vanhat sitovat
siteitä ja tukkivat korvansa ja sanovat, etteivät he siedä sitä kuulla,
ja lapset ryömivät nurkkiin ja sanovat, että he pelkäävät: mutta
tuuli kohisee vaan teitään. Mutta me taas, me, joilla on itsessämme
tulta, meillä pitää nyt jo olla silmämme tyyneen kirkkaat, meidän
pitää olla ystävällisiä ja antina jokaisen niin paljon kuin taidamme.
Ja, Heim!" hän tarttui häntä käsivarteen. "Jos jollakin on voimaa
siihen, ja hänellä on Jumalalta lahjat, niin kertokoon hän kansalle
siitä voimakkaasta vapahtavasta tuulesta, joka on lähenemässä ja jonka
huminan jo kuulemme, kertokoon Jumalan suuresta tyyneestä voimasta,
joka vaikuttaa kaikkialla. Kylpeköön sielunsa uskon täydellisyydessä
ja kastakoon hän kynänsä toivoon, ja puhukoon ihmisille Jumalan
rakkaudesta, joka alati uutena tulvii maille ja ihmisille. Kansan
sydämestä puhukoon hän kansalle, puhukoon sen hädästä ja vaivannäöstä,
puhukoon sen kamppailusta ja harhamatkoista, puhukoon sen uljuudesta
ja sen kyynelistä. Niistä hän puhukoon, ja loistakoot silmänsä lempeä
ja iloa. Loistakoot sanansa, jotka hän kirjoittaa, kuin korkeina
tuliviittoina, niin että ihmiset näkevät ne kaukaa jo, ja ehkä ohjaavat
elämänsä niiden mukaan, ja löytävät pikemmin sen tien, joka johtaa
uuteen aikaan."

Niin puhui Maria ja äänensä kuului puhtaana ja lempeänä ja hiljaisena
ja kuitenkin täyteläisenä kuin kirkonkello, johon keveästi koskettaa
sormellaan. Heim astui askelen taaksepäin ja katsahti häneen ja
ihmetteli, ett'ei hän tuntenut rakkautta tuota puhdasta olentoa
kohtaan, ainoastaan kunnioittavaa tulista ihastusta. Vasta myöhemmin,
kun Maria jo lepäsi Strandigerin perintöhaudassa, oppi hän ymmärtämään,
mitä Maria oli hänen elämälleen merkinnyt, ja että hän tänä yöhetkenä,
Reimer Wittin majan edustalla oli piirtänyt hänen eteensä hänen
elämäntehtävänsä, oli piirtänyt sen selvemmin ja syvemmin, kuin
yksikään ihminen tai kirja oli sen voinut.

Maria palasi takaisin kartanoon; mutta Heim istui vielä hetken
kirjoituspöydän ääressä, kasvot vakavina ja kalpeina.




KOLMAS LUKU.


Kahdeksan päivää senjälkeen, eräänä kolakkana lokakuuniltana, istui
Hinnerk Elsen Anna Wittin kanssa pöydän ääressä. He olivat lakanneet
aterioimasta, emännöitsijä oli jo noussut pöydästä. Kun Hinnerk Elsen
hyvillään sytytteli piippuaan, muistui mieleensä, mitä vanha ystävänsä
Heim Heiderieter silloin illalla oli puhunut kanavan rannalla. Tämä
taas tuli hänelle mieleen sentähden, että Anna Witt koko päivän oli
ollut niin omituisen hiljainen. Muutenhan täytti hänen äänensä koko
talon.

"Vaivaako sinua mikä?"

"Mikähän minua vaivaisi? Ja mitä se sinuun kuuluu?"

"Isäsi on sanonut..."

"Ah... kun sinä olet ikävä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" sanoi Hinnerk Elsen, ja otti kummissaan
piipun suustaan.

"Isäni on sanonut, että sinun pitää pitää silmällä minua vai? No,
pidähän Herran nimessä sitte."

"No, pidänhän minä!"

Tyttö tuijotti eteensä: "Niinkö vai?" sanoi hän. "Luulenpa, että vielä
minä sinulta puijataan." Nyt katsahti hän nauraen ylös, mutta silmäinsä
pohjalla piili levottomuutta ja hätää.

"On iltasin niin yks'toikkoista!" sanoi hän ja leikki näppärillä
sormillaan pöytäliinan kanssa. "Emännöitsijä menee nukkumaan jo puoli
yhdeksältä, sinä täsmälleen kello yhdeksältä. Mutta silloin en minä
vielä ole väsynyt. Sinun pitäisi silloin vielä pieneksi aikaa jäädä
kanssani."

Nyt hän katsahti taas häneen, ja taaskin piili silmäinsä pohjalla
hätää. Mutta Hinnerk Elsen ei sitä huomannut. Hän kaiversi piippuaan,
joka oli tukossa. Miten epäsäntillistä tuommoinen, piippu tukossa!
Hinnerk Elsen oli levollinen tuumiva mies, joka oli liian mukava,
kiinnittääkseen tarkempaa huomiota toisiin, ja liika itserakas,
voidakseen uskoa, että jotakin voisi olla häneltä salassa. Hän oli niin
vakuutettu omasta erinomaisuudestaan, että hän olisi uskaltanut vaikka
ummessa silmin taivaltamaan maailman lävitse. Kukahan voisi ja tohtisi
puijata Hinnerk Elseniä?

Silloin rukoili Anna Witt vielä kerran sielunsa puolesta.

Hän siirsihe lähemmäksi häntä, nojautui taaksepäin ja sanoi: "Minä olen
vielä niin nuori."

"Sinä täytät kesäkuussa seitsemäntoista."

"Niin, mutta sinä luulet, että minä olen vielä lapsi kuin Bertha. Mutta
sitä en ole."

"Et ole!" sanoi hän ja lämpeni hieman: "Et ole lapsi enää, sen
näen päältäsi. Mutta et ole vielä tarpeeksi järkevä. Kun olet
tullut järkeväksi ja minä olen saanut täydet kaksituhatta markkaa
säästöpankkiin, niin sitte..." ja hän nyökäytti päätä hänelle,
vilkauttaen hiukan silmiään.

Tyttö nojautui häntä vastaan ja sanoi: "Minä olen tarpeeksi vahva nyt
jo. Minä ansaitsen viisikymmentä taalaria. Jos sinä pidät minusta,
niin voithan osoittaa sen. Onhan tapahtunut usein, että on tullut
jotain väliin, ja on tullut onnettomuutta. Jos nyt livahtaisinkin pois
sinulta? Etkä olisikaan pitänyt tarpeeksi silmällä minua?"

Silloin kohottausi Hinnerk Elsen arvonsa tuntevana miehenä seisomaan
ja sanoi: "Tyttö, tyttö, mitä kuhiseekaan päässäsi. Kyllä minä sinua
silmällä pidän, ja ovathan isäsi ja äitisi myöskin lähellä."

Silloin oli tyttökin seisaallaan vihastuneena ja kiihdyksissään:
"Niinpä, jos olisinkin joku hieno neiti! Ne saavat olla kotona, ja
ovat hyvissä turvissa. Silloin ei minullekaan tapahtuisi mitään! Mutta
äiti on kipeä, ja isä raataa pellolla ja minä olen vieraassa talossa,
ja sinä?" -- hän tyrkkäsi häntä kädellään ja katsahti häneen hurjasti
-- "sinä olet vanha ja nitkistynyt kuin Pellwormer! Olet kova ja
sitkistynyt kuin anturanahka!"

Torat saanut lähti murahdellen pois.

Niinpä rukoili Anna Witt kahteen kertaan sielunsa puolesta. Mutta
Hinnerk Elsen ei ymmärtänyt sitä rukousta. Hänellä oli varma
mielipiteensä kaikesta, eikä hän ollut mikään ihmistuntija. Hän oli
liika kankealiikkeinen kumartuakseen toisten pienten ihmisten puoleen
ja kurkistaakseen niitä silmiin, piilisikö niissä mahdollisesti
tuskaa tai huolta. Yhdeltäkään toiselta ei ole Anna Witt, sikäli kuin
tiedetään, pyytänyt apua.

Samana iltana meni Andrees oikotietä kankaan poikitse kylää kohden.
Ilma oli sumuinen ja kostea, oikea tuollainen surunhimmeä, uneksumaan
saava ilma. Silloin, kun hän siinä koetti taistella ajatuksiaan vastaan
ja irroittaa niitä kotiseudusta ja vanhasta rakkaudestaan, tuli hänelle
vastaan kylästä käsin Maria. Hänen kookas naisvartalonsa tuli esiin
hämärtävästä ilmasta, kuin joku ilmestys.

"Sinä näytät väsyneeltä. Maria! Mistä sinä tulet?"

"Tulen vaivaishoidon esimiehen luota. Kävin pyytämässä apua Witteille."

"Oletko taaskin valvonut?"

"Viime yön."

"Jätä sinä tuo vanhojen naisten tehtäväksi", sanoi hän nyrpeästi,
"niissä ei ole mitään turmeltumisen varaa!"

"Sinä et käsitä, Andrees, että ihmisen sydän saattaa hehkua halusta
auttaa."

Andrees puisti ylpeästi päätään. "En, sitä minä en käsitä. Minä en
ymmärrä sinua."

"Minä tiedän sen. Andrees... Aiotko todellakin jättää meidät, ja Frans
Strandiger tulee isännäksemme?"

"Voinko minä jäädä tänne teidän kanssanne, tänne, jossa ei kukaan minua
ymmärrä?"

"Sinä itse et ymmärrä itseäsi. Andrees! Itse et! Jos nyt lähdet pois...
niin on tuleva aika, jolloin kaipaat ja ikävöitset tänne, jolloin
olisit iloinen, kun saisit nähdä edessäsi kankaan ja Pohjanmeren
ja saisit kuulla jonkunkin puhuvan alasaksaa. Sydämesi on hiutuva
ikävästä, ja mielessäsi on tuntuva tyhjältä ja kylmältä, ja jos vaan on
mahdollista, niin palaat tänne, joll'et muuta varten, niin ainoastaan
saadaksesi edes kuolla täällä. Tunnen sinut lapsuudesta asti ja tiedän
että sisimmällä sydämelläsi riiput kotiseudussa ja että koto ja
kotiseutu siitä saakka, kun olet täällä taaskin, taistelevat saadakseen
sielusi takaisin. Olen joka kirjeestäsi tuntenut, ett'et tuolla ulkona
vieraassa elämässä ole löytänyt mitään tyydytystä, ja näin sinut eilen,
kun tulit ulos alhaalta puutarhasta, ja aurinko paistoi, ja sinä jäit
katsomaan kaunista vanhaa taloasi ja navettojasi ja kuulit eläinten
mekastelevan ja katselit niin rauhattomana ja onnettomana kaikkea, mikä
on sinun omaasi."

Hän katsahti ulos kankaalle ja kalpeat kasvonsa olivat liikutetut: "En
se ole minä, joka sinua pyydän. Minä olen kokonaan vetäynyt itseeni, ja
minä en toivo mitään ulkopuolellani. Mutta oma kotisi puhuu sinulle.
Maa ja koko seutu syyttää sinua." Hän osoitti kädellään metsää kohden,
joka seisoi liikkumattomana raskaassa ilmassa, ikäänkuin kuuntelisi
se. "Tuolta ovat esi-isäsi tulleet, ja pitkän taistelun jälkeen, joka
melkein kävi ihmisvoimien ylitse, ovat he ottaneet voiton mereltä.
Voitetun alueelle ovat he rakentaneet Strandigerkartanon. Nyt hallitsee
siellä viides tai kuudes sukupolvi, ja nyt aiot sinä jättää kaiken,
vuokrata pois ja myydä kurjasta rahasta? Ja lapsesi ja jälkeläisesi
ovat olevat kodittomat sinun tähtesi."

"Olenko minä mikään orja? Tekeehän jokainen, joka vaan voi, mitä itse
tahtoo."

"Ei, me emme tee, mitä itse mielimme. Sinun isäsi ei asettunut uunin
taakse loikoamaan: hän meni ulos matalikolle valtaamaan mereltä uutta
maata itselleen ja lapsilleen. Reimer Witt lähti sotaan, eikä kysynyt,
miksi; hän sanoi itselleen, että sen täytyi tapahtua, maan vuoksi, nyt
raataa hän aamusta iltaan raskaassa loputtomassa työssä. Antje Witt
menee penikulmia, aamun sarastaessa, ulos vaaralliselle matalikolle
etsimään lapsille, jotka eivät ole hänen omiaan, ravintoa. Kaikilla
meillä on työmme. Meitä ajaa velvollisuuden pakko. Me tottelemille
omaatuntoamme, koska se puhuu meille kovalla tunkevalla äänellä. Me
luulemme, että meidän täytyy, vaikk'emme tahtoisikkaan, ja me tiedämme,
että siinä löydämme rauhamme. Me teemme kaikki lyötä, koko kylä,
ainoastaan vanhat eivät, jotka eivät enää jaksa, jotka istuvat tien
varrella ja odottavat Herraa, sinä yksin et, ja ne, jotka sinä olet
tuonut kanssasi, -ja semmoisia... semmoisia halveksimme me!"

"Entä Heim Heiderieter, sinun... ja teidän kaikkien ystävänne?"

"Älä hänestä nyt! Jätä hänet poikkeukseksi! Hän on vielä muodostumassa.
Älä väitä, että hän on laiska. Hän kantaa raskaita vakavia ajatuksia
itsessään, eikä elämänsä ole kevyt. Koti ja kotiseutu ovat auttavat
häntä, niin että hänestä tulee ehyt ihminen."

"Jos häntä autetaan, niin miks'ei minuakin?"

"Mutta ell'et tahdo? Kun sysäät luotasi ja hylkäät kaiken hyvän
ja rakkaan ja entisen, ett'ei se häiritsisi sinua? Eiköhän siten
ole vai? Vai puhunko perättömiä. Jos jäisit tänne, voisitko täällä
pysyä laiskana, nauttijana? Eiköhän kotosi ja maasi, ystäväsi ja
Eschenwinkel, matalikko ja Flackelholm, eivätkö ne kaikki kannustaisi
sinua työhön, tekemään hyvää ja luomaan uutta? Mutta tuolla, vieraassa
maailmassa, tuolla, kaukana kotiseudun puutteesta ja vaivannäöstä,
siellä voit olla laiska ja nauttia, ja elättää itseäsi kotiseutusi
hiellä ja työllä."

Hän etsi Andreeksen katsetta. Mutta tämä tuijotti sanattomana eteensä.

Silloin kääntyi Maria poispäin ja lähti pois, ja Andrees ei voinut olla
katsomatta hänen jälkeensä, kunnes hän oli kulkenut yli kankaan ja
hävisi sumuun.

Andrees jatkoi matkaansa kankaan poikitse kylää kohden, ulkonaisesti
näytti hän kyllä tyveneltä, käyntinsä oli varma ja ylpeä, mutta
sielunsa pohjalla kuohui ja aaltoili: "Minä teen sen! Mitä pitää minun
tehdä?"

Hän ei ajatellut itselleen selväksi, minne hän nyt aikoi, ja kuitenkin
tiesi hän tarkalleen, mikä oli matkansa päämäärä! Edessään ylenivät
kylän ensimmäiset rakennukset, pitkiä, jykeviä olki- tai turvekatoksia
matalain punaisten seinien yllä. Ilta hämärsi jo, missään ei näkynyt
valoa, ei kuullut ainoatakaan ääntä, eikä nähnyt yhtään ihmistä. Kaikki
näytti kuolleelta yhtä hyvin ylhäällä taivaassa kuin alhaalla ihmisten
kesken. Navetoista kuului silloin tällöin kytkyinten kitinää. Häntä
rupesi melkein kammottamaan.

Kirkkotarhan portti aukeni matalasti kirahtaen, ja hiekkakivinen
patsas isänsä haudalla seisoi hänen edessään kuin kivettyneenä
suorana miehenä ja katsoi mykkänä ja ikäänkuin väliäpitämättömänä
häneen. Ajatuksettomasti ja kuitenkin hyväillen hiveli hän kädellään
murattiköynnöstä, joka kiemuroi kirkkotarhan aitausta. Tuolla
kirkontornin ja kirkon välillä seisoi se mies, jonka luokse hän oli
matkalla, ja jonka sanaa hän halusi kuulla, niin paljon kuin hän
peikäsikin sitä.

Frisius, joka kumarassa hartein ja vaivalloisesti -- hän oli silloin
jo hyvin heikko -- läheni ylös polkua myöten, oijensihe hämmästyneenä
suoremmaksi: "Andrees, poikaseni? Et ole käynyt vielä minua
tervehtimässä! Aioitko minun luokseni?

"En ihan, setäni... tai kuitenkin..."

"Vai isäsi haudalleko aioit?"

"Käväisin siellä!" sanoi Andrees. "Aioin ilmoittaa sinulle, setä,
ennenkuin ennättäisit kuulla siitä muilta, että olen tuuminut vuokrata
maatilani."

Pastori Frisius katsahti ylös Andreekseen, -- hän oli paljoa lyhyempi
kuin Andrees Strandiger. "Olen kuullut, siitä. Heimiltä. Selitä
minulle se! Ryhdytkö johonkin virkaan, vai oletko saanut jonkun toimen
kaupungissa?"

"En semmoista! Vaan... olen päässyt näkemään liika paljon maailmaa ja
ihmisiä."

"Ja sekö estää sinua viljelemästä isäisi maata, ja täyttämästä
velvollisuuksiasi. Hautaa siinä tapauksessa kaikki näkemäsi ja
oppimasi, Andrees: mutta älä tänne, hyvään maahan, vaan jonnekin, jonne
semmoiset kuuluvat."

"On kummallista, kuinka ette kukaan voi minua ymmärtää."

"Ei, vaan se on kummallista, ett'et sinä ymmärrä meitä... sinä aiot
vuokrata talon Frans Strandigerille?"

"Niin! Olen ajatellut sitä: hän on sukulaiseni ja kelpo maanviljelijä."

"Ihmiset täällä eivät voi pitää hänestä, eivät ole lapsesta asti
osanneet pitää. Hänessä on jotain semmoista kovaa ja tylyä, ja hän
halpelee kansan miestä. Sanovat täällä, että hänellä ei ole sydäntä.
Teillä kummallakaan, teillä ei ole sydäntä!"

"Sinä olet ankara. Sinä sielunpaimenena!"

"Muistatko vielä kertomuksen, Andrees, hänestä, joka myöskin tahtoi
ja lähti pois, ja muutti kauas vieraille maille? Tiedätkö, miksi hän
lähti? Sanon sen sinulle: siksi että elämä isänsä huoneessa oli liika
rauhallista ja ahkeraa ja siivoa hänelle."

"Setä!... Mutta sinähän olet jäänyt ajastasi jälille."

Frisius nyökäytti harmaata päätään, ja katseli hautakivien ylitse,
jotka lepäsivät tai seisoivat ympärillä ja jäi tuijottamaan koillista
kohden matalain pajukkojen ylitse, joiden yllä haaleanharmaa ilta-utu
loputtomana huuruili. "Niin sanovat. En ryhdy väittelemään siitä: siitä
ei väittelyillä selvitä. Näetkös, sumu harsoo tänä iltana kaiken.
Mutta nämä asiat ovat aina sumun harsoomina. Siitä huolimatta emme
osaa olla yrittämättä kurkistaa sinne taakse, tuijottaa sinne ja
etsiä tietä. Ainoastaan ihan joutavimmat, hyvän Jumalan lammaspaimenet
harhailevat tylsinä ja määkien, tarkoituksetta ja päämäärättä edes- ja
takaisin sumussa, eivätkä tutki ja kysy. Mutta me toiset kysymme, me,
sinä, minä monta muuta ympärillämme, myöskin Antje Witt ja Reimer ja
Reimerin vaimo, joka on pyytänyt pyhää ehtoollista, ja jonka on niin
vaikea hengittää. Me kaikki kuljemme sumussa ja kysymme: Missä olemme?
Minne menemme? Emmekä saa lepoa ennen, kuin luulemme sen tietävämme."

"Tiede tietää, sen. Filosofia."

"Filosofiako? Arvonsa sille! Sekin tähystelee hengen silmillä sumuun.
Kuinka kauas kantaa sen katse? Sano minulle ainoakin tulos, joka on
varma, sano minulle ainoakin tie, joka vie valoon! Voisin laulaa
laulun, suruisan laulun filosofian kirouksesta, sen siunauksesta, tässä
suhteessa, voisin puhua hyvin vähän. Se on tehnyt enimmät lapsensa
ylpeiksi ja koviksi ja yksinäisiksi. Se ei ole mikään äiti, sillä on
kivikasvot.

"Ja luonnontieteet?" Hän seisahti, ja syvällepainuneissa silmissään
hehkui tulinen kirkas innostus. "Kävin kaksi vuotia sitten Berlinissä
-- se oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa, minä en nimittäin elä
enää kauan. Silloin kävin 'Uraniassa'. Viisi tuntia viivyin siellä,
katselin ja tarkastelin kaikkia koneita, ystävällinen oppaani selitti
minulle kaiken -- ja minä", äänensä melkein katkesi liikutuksesta,
"minä iloitsin jumalaisesti, Andrees. Tarkoin silmin ja tarkoin
tähystimin katsovat he ja katseensa kantaa kauas, kauas sumuihin.
Paljon maailmoja näkevät he, mutta eivät kaikkia. Ehkä tuhannennen
osan. He tuntevat ne aineet, joista ne ovat muodostetut, ja tuntevat
ne lait, joiden mukaan ne matkaavat avaruutta. He ovat kolpolnilla
tutkineet hänen tekojaan, ja ovat kuin toukat kalunneet hänen
istuimensa jalkalaudan lävitse, Monta seikkaa tuntevat he hänen
työpajassaan. Mutta tuntevatko he silti hänet itsensä? he sanovat itse,
ett'eivät he tunne häntä. Olethan kurkistellut heidän kirjoihinsa.
Oletko kuullut heidän huutoaan sumussa? Olemme harhassa. Taaskin
harhassa! Emme ikinä ole löytävät tietä."

"Mutta kuule nyt, kun sanon: sumut niittyjen yllä. Andrees, ne voi eräs
hajoittaa. Ainoastaan yksi ainoa. Näin sen tänä kesänä, eräänä iltana,
siiloin nousi tuolla toisella puolella -- tuolla toisella puolella.
Andrees! -- ukkosilma, kirkas salama välähti ja kohotti silmänräpäyksen
ajaksi esirippua, välähti kaksi kertaa, kolme kertaa, kolmannella ihan
kirkkaasti. Selvästi näin silloin edessäni niityn ja valkean tien, joka
vie kaupunkiin. Me itse, Andrees, emme omin voimin voi täältä nähdä
sitä tietä: on liika pimeätä. Mutta tuo suuri salaperäinen lähetti
salamansa tuolta puolen, kaksi kertaa, kolme kertaa, ja silloin näimme
selvästi tien!"

Hän yski heikosti ja työläästi.

Andrees Strandiger pudisti päätään. Suunsa ympärillä oli katkera
tuskaisa ilme. "Olette haaveksijoita kaikki tyyni, setä. Sinä ja Maria
ja Antje Witt..."

"Tuo on oikein, mainitse meidät kolme rinnan! Me kuulumme yhteen. Me
emme häpeä sisartamme. Tässä olemme. Ja esitäppäs sinä nyt kaikki
maineettomat ja maineekkaat nimesi meitä vastaan. Nyt on usko uskoa
vastaan. Sillä sekin, mitä te sanotte näistä asioista, on uskoa,
aivan kuin meidänkin, eikä mitään tietoa. Ja nyt kysyn sinulta,
Andrees, miten arvelet, kummat ovat onnellisempia, uskollisempia ja
rauhallisempia, ne joilla on risti johtotähtenään elämänsumussa, vai
ne, joilla on harppi johdattajanaan? Kummalla on kirkkaammat silmät?
Sano, koeta se!"

Andrees ei vastannut. Hän seisoi tuokion vaieten toisen edessä.
"Suvaitse että lähden!" sanoi hän viimein -- "joku toinen kerta..."

"Tulkoon joskus tuo toinen kerta, Andrees!"

Ja Andrees palasi tietään hiljaisen kylän lävitse, pujotteli
talonpoikaisasuntojen välitse, joiden ikkunoista sieltä täältä
pilkoitteli kotoinen valkea kirkkaasti ulos pimeään yöhön. Sitten
muuttui maaperä alavammaksi, ja hiekkaisemmaksi. Vasemmalla näkyi
Nummitalo ja oikealla koulu, ja nyt rupesi häämöttämään pimeästä esiin
Reimer Wittin tupa.

Poikkitiellä seisoi pikku Fritz Witt ja kertoi: "Isä on mennyt
apteekkiin ja äiti yskii."

Strandiger heräsi ajatuksistaan: "Mitä pitää minun teiniä?"

"Isä on sanonut äidille, ett'ei meillä ole ropostakaan rahaa koko
talossa. Onko sinulla yhtään groschenia?"

"Kerjäätkö sinä?"

"Minäkö? Minä en ole mikään kerjäläispoika! Mutta sinähän menet ohitse
tästä! Ja äiti sanoo, että Annalla vielä on viisitoista markkaa
saatavana paikastaan. Tulehan kanssani!"

Strandiger punastui koko kauniilta ylpeiltä kasvoiltaan ja lähti pojun
mukana.

Hänestä tuntui niin epämukavalta. Välikkö oli niin matala, perunoita
oli kaadettu nurkkaan, ilma tuvassa oli niin ummehtuneen vari ja Rieke
Witt näytti niin kalpealta ja laihalta ja hänen silmänsä olivat niin
suuret ja kuumeiset. Millaiseksi olikaan tuo reipas tyttö muuttunut,
joka kerran muinoin oli palvellut Strandigerkartanossa.

"Lapsi sanoo, että teillä on vielä viisitoista markkaa saatavana
tyttärenne palkasta?"

Rieke Witt olisi niin mielellään kutsunut häntä Andreekseksi ja
sinutellut häntä, koska hän sentään tunsi hänet lapsesta saakka,
ja koska tapa oli sellainen, mutta koska hän nyt käyttäytyi noin
ylhäisesti ja vieraasti, eikä ollenkaan kysynyt hänen vointiaankaan --
hän oli jo ennakolta niin iloinnut siitä, että hän kävisi hänen luonaan
ja kutsuisi Rieke'ksi ja olisi ystävällinen, sitte puhuisi hän hänen
kanssaan lapsistaan, etenkin Annasta -- mutta nyt tuntui sydämessään
niin ahdistuneelta ja kylmältä ja sanansa jähmettyivät kielellään.

Silloin aukeni ovi, ja hartiat kumarassa, hän kun muuten olisi
syössyt kiharan päänsä oveen, astui sisään Heim Heiderieter. Hän
kantoi pyssyä kädessään, ja harmaan verkatakkinsa päällä oli suuri
metsästyslaukku, pitkävartiset saappaansa olivat märät ja saviset. Hän
nyökäytti ohimennen päätään Andreekselle ja läheten vuodetta, puhui hän
luonnollisella avomielisellä tavallaan: "No tyttöseni, mitä nyt kuuluu?"

Silloin muuttuivat yht'äkkiä auo kalpeat näivettyneet kasvot, ja
lensi kuin vilaus nuoruutta niiden ylitse, ja hän katsahti hymyillen
Heimin säihkyviin, ystävällisiin silmiin: "Kiitos, Heim, kun sinä olet
täällä..."

"Ja Ingeborg ja Maria, mitäkö? ja Haller, mitäkö? No, meillä nyt ei
tavallisesti ole mukanamme kuin tyytyväiset iloiset kasvot..."

"Teillä on enemmän!"

"Niin, tällä kertaa." Hän kourasi laukkuunsa. "Nuori jänis, kuules!
Tulin näyttämään sitä sinulle. Telsche laittaa sen sinulle huomiseksi."

Hän asettui mukavasti istumaan vuoteen reunalle, ja laski pitkät
säärensä ristiin toistensa päälle. Hän näytti niin tuiki sydämellisen
tyytyväiseltä ja iloiselta siinä. Siitä saakka kuin hän oli kotona ja
vanhojen tuttujen parissa, oli hänessä herännyt semmoinen turvallinen
varmuuden tunne, hänen astuntansakin oli muuttunut tyyneeksi ja
jykeväksi ja uskalsi hän toisinaan vastustaa itse Telsche Spiekeriäkin
ja kinastella Andreeksen kanssa.

"Oikeastaan on tässä tuvassa nyt kaksi jänistä. Kun tulin alas
kankaalta, näin Ingeborgin alempana tiellä. Luulen, että hän aikoi
tervehtimään Telsche Spiekeriä. Se on taaskin puhelevä hänelle suut
silmät täyteen. Minulla ei nimittäin ole oikein puhdasta omaatuntoa,
en ole tänään taas tehnyt liikoja töitä. Silloin pakenin minä
virkaveljeni, tämän toisen jäniksen kanssa tähän taloon. Jos Ingeborg
tulee, ryömin sängyn alle."

"Olet liika pitkä. Fritz, ryömii sinne usein. Pallonsa kierii toisinaan
sängyn alle."

Andrees nousi seisomaan.

"Jää nyt tuokioksi vielä", sanoi Heim, "jutellaan nyt hiukan vielä."

Ja hän koetti asettua mukavammin istumaan vuoteen reunalla. "Kuule,
Ingeborg kertoo, että aiot vuokrata koko romun? Frans Strandigerille?
Siinä tapauksessa on meitä kolme jänistä tässä tuvassa."

"Niinkö luulet?"

"Tuon periaatteen mukaan: Mitä olet isältäsi perinyt, myy se ja nauti."

"Lakaise sinä puhtaaksi oman ovesi edusta ensin, Heim!"

"Kiitoksia. Andrees! Aivan oikea huomautus! Tuossapa sain. Rieke,
kuulitkos?" ja hän vilautti veitikkamaisesti silmiään.

Rieke Witt nyökäytti hymyillen päätään.

"On siinä pieni eroitus sentään, Andrees!" sanoi Heim sitte. "Näetkös.
Heimilla on kuusi lehmää, kuusi sikaa, viisi vasikkaa, kahdeksan
joutia, neljä hevosta ja kaksikymmentäkaksi hehtaaria maata, sitäpaitse
kangas, pyssy, kynä ja Telsche Spieker. Mutta sinä, Andrees, taas
isännöit laajoja maita ja olet varattu huolehtijaksi ja auttajaksi
monelle ihmiselle."

"Kuka on minut varannut?"

"Isä Jumalamme! sanoo Ingeborg Landt. Siten sanoo hän, kun hän lakaisee
minun oveni edustua."

Samassa avattiin ripeästi ulko-ovi, ja kuului keveitä ja pehmeitä
askeleita välikön poikitse.

"Tuossa hän tuleekin! Apuun nyt minulle, Rieke! Todellakin, tuossa hän
on!"

Ingeborg aukaisi solmusta kirjavan huivinsa, jossa välkkyili
sadehelmiä. "Pois tieltä. Heim!" sanoi hän, "enhän pääse pitkäin
sääriesi sivutse vuoteelle."

Heim nousi totteliaasti ylös ja asettautui nojalleen seinää vastaan,
Ingeborg istahti tuolille vuoteen viereen, ja silitti sairasta kädelle.

"Hän puhuu sinut ihan kipeäksi, Rieke, sinun pitäisi lähettää hänet
pois."

"Jätähän hänet rauhaan nyt, Ingeborg! Hän puhuu minut melkein
terveeksi. Tiedäthän sen."

Ingeborg käänsi päätään ja katsahti häneen ja vältti katsomasta
Andreekseen. "En ymmärrä, mitä ihmiset oikein ovat löytävinään sinussa."

Heim tekeytyi kummastuneeksi hänkin: "Enkä minäkään!" sanoi hän, ja
nyt täytyi Ingeborgin rypistää kasvonsa ankarammiksi, ett'ei hän
purskahtaisi nauramaan.

"Rakas lapsi!" sanoi Heim sitte. "Esitit miilulle joku päivä sitten
maailmankatsomuksesi. Olet varmaan saanut sen pastori Frisiukselta;
arvelit silloin, että olisi terveellistä että me, Andrees ja minä,
toisinaan saisimme kuulla sen."

Tyttö nojaasi taaksepäin tuolillaan ja yhä silitellen kädellään sairaan
kättä ja silmänsä luotuina sairaaseen, nousi kasvoilleen hehkuva
puna. "No niin ja!" sanoi hän, pää jäykästi pystyssä. "Jos haluatte
kuulla sen, niin ei se todellakaan haitanne. Juuri teitä ei! Sehän on
varsin yksinkertainen asia. Mistä sen olen saanut, sitä en kiellä!
Pastori Frisius on antanut siihen ainakin pohjan. Kuulkaa siis! Hyvä
Jumala jakoi maan niinkuin puutarhan ja antoi kullekin palstansa! Heim
Heiderieter sai hyvin suuren palasen, Nummitalon, kaikkineen, mitä
siihen kuuluu, ja sitäpaitsi tänne jotain!" Hän osoitti sormellaan
otsaansa. "Andrees Strandiger sai hyvin suuren palasen." Hän teki
laajan liikkeen käsivarrellaan. "Niin sai kukin ihminen osansa,
pienemmän tai suuremman." Sitte teki hän kädellään tällä tapaa! ja
sanoi: "viljelkää se!"

"Tuota et ole saanut Frisiukselta, tuo on omaasi. Tuollaisia
kädenliikkeitä ei Frisius tee."

"Vaiti nyt! Nyt voi jokainen viljellä maapalaansa. Mutta hän voi
myöskin jättää sen tekemättä. Jos hän viljelee sitä, on hänellä leipää
ja hyvä omatunto. Ell'ei hän tee sitä, kasvaa maansa rikkaruohoa ja
nurmettuu. Ja tämä on ensimmäinen rangaistus: he saavat nähdä nälkää,
täällä!" -- hän osoitti sormellaan rintaansa vastaan. "Eikö totta,
Rieke? Mutta jälkeenkinpäin, kun he lähtevät täältä maanpäältä, saavat
he kärsiä siitä, ett'eivät pitäneet puutarhaansa kunnossa. Mutta jos
kokonainen kansa antaa puutarhansa joutua häviölle, koska on laiska ja
unelias, tai koska tungettelevat ja sysivät toisiaan, ja nimittelevät
rajoja, kunnes pienten ja vähäväkisten, jotka asuvat keskuudessaan,
maapalaset ovat ihan mitättömät, tai ne jo istuvat ojan reunalla tien
varrella, eikä koko kansassa nouse ketään, ketään voimakasta tai
viisasta, joka taistelisi näiden vähäväkisien puolesta tai kannustaisi
laiskoja, niin että he taaskin uljaasti ryhtyisivät työhön, silloin
vihastuu puutarhan mahtava valtijas ja lähettää voimakkaampia heidän
päälleen tai ruhjoo heidät ja antaa heidän maansa toisille", hän
löi kädellään keveästi vuoteen reunaa vastaan, "kuten moni lehti
maailmanhistoriassa voi todistan."

Heim oli antanut päänsä vaipua ja kuunnellut hiljaisena. Nyt kohotti
hän pikaisesti päätään ja kätensä: "Oivallisesti puhuttu! Nyt vaan
johtopäätös hänen suhteensa tuossa!"

"Sinun suhteesi! Kuule!"

"Oli, senhän olet niin monta kertaa tehnyt."

"Niin, Andreeksen?" Hänen katseensa oli yhä luotuna sairaaseen ja
kapeille kasvoilleen kohosi taaskin puna: "Andreeksen? Andreaksen tulee
huolehtia puutarhastaan!"

"Niin, lapseni, sitähän hän aikookin. Hän palkkaa itselleen
kotipuutarhurin, ja aikoo itse, pitkä piippu suussaan ja yllään väljä
yönuttu..."

Silloin hypähti Ingeborg ylös, ja silmänsä leimuivat: "Se ei ole
mahdollista. Se on halveksittavaa!"

Sairas yski: "Jääkää luoksemme!" sanoi hän. "Niin monen ihmisen onni
riippuu teistä."

Heim seisoi kookkaana ja suorana Ingeborgin rinnalla: "Jos Frans
Strandiger pääsee isännöimään täällä, hävittää hän koko puutarhan."

Silloin kääntyi Andrees pois ja lähti ulos.

Niinpä kolkutettiin kolme kerma Andrees Strandigerin sydämelle, ja
kolme kertaa pysähti hän ja kuunteli. Mutta vielä kietoutui sydämensä
kaksin verroin pauloihin.

       *       *       *       *       *

Kun Andrees palasi kotiin, näyttivät kaikki jo menneen levolle. Oli
ihan hiljaisia koko tuossa avarassa vanhassa talossa. Hän aukaisi,
ei suinkaan sattumalta, vaan veti häntä uhka ja salainen toivo,
seurusteluhuoneen oven. Siellä lepäsi Lena Strandiger nojatuolilla,
joka oli oikealla pöydästä ikkunan ääressä, muuten ei ollut ketään
ihmistä huoneessa...

Hän seisoi hänen edessään, ja he katsoivat toisiinsa. Lena ei
liikahtanutkaan.

"Mitä minua katsot? Tiedäthän, että pidän sinusta."

"En tiedä!" vastasi Andrees ja äänensä värähteli. "Enhän sitä vieläkään
tiedä."

"Olet sinä oikea karhu! Ja pidän sinusta juuri, koska olet semmoinen
karhu. Herrat, jotka olen tuntenut, ja kuinka monta olenkaan niitä
tuntenut, ovat kaikki niin sileitä ja liukkaita ja mietoja... en saa
siedetyksi niitä!"

Andrees ei liikahtanut, ja Lena naurahti hiljaa itsekseen kuin
uneksuisi hän, sitte loi hän silmänsä taaskin häneen, viehkeinä,
hymyilevinä ja pyytävinä: "Muistan erään kerran, joka oli samallainen
kuin tämä. Olin kutsuttu erään komppanian päällikön luokse
illalliselle. Koko huoneusto oli täynnä nuoria, soreita miehiä, ja
kaikki olivat hyvin huomaavaisia kohtaani. Muistan, että eräs nuori
kauppias lupasi minulle enemmän, kuin hänen oikeastaan olisi tullut, ja
luulen, että lämpenin hieman, vaikka vakuutinkin itselleni, ett'ei koko
seurassa ollut omaani. Mutia jälkeenpäin, kun läksin -- olin tanssinut
paljon -- ja tulin erään etuhuoneen lävitse, seisoi siellä eräs nuori
sotilas, voimakas reipas nuorukainen kuin sinä. Andrees, tuuhein
vaalein viiksin. Hän katsoi minuun niin vapaasti ja näin, ett'ei
hän ollut arka, ja että miellytin häntä, ja minua -- minua ei ollut
ravinnut kaikki tuo joutava herkkuruoka tuolla sisällä --, hän puhui
alasaksaa, oli ehkä kotoisin näiltä seuduin, joku talonpoikaispoika,
enhän tiedä."

Hän hiipi veltommin patjoilleen.

"Jos joku minua miellyttää, oikein sydämen pohjasta, oikein sydämestä,
tästä, missä minä pidän kättäni, niin silloin olen hänen, ja hänellä on
tässä lämmin ja hyvä paikka."

"Soisinpa", sanoi Andrees käheällä äänellä, "ett'et ikinä olisi tullut
tielleni."

"Noin tarttui hän minuun silloin, noin lujasti ja vahvasti."

"Hiljaa nyt. Sanon sen sinulle. Tästä pitää kumminkin tulla loppu.
Älä katso noin minuun. Katso pois! Sanon sen sinulle: minä olen
vallanhimoinen ja kiivas, tahdon temmaista, riuhtaista itselleni
sen, mikä on mieleeni, enkä kysy. itkevätkö vai nauravatko ihmiset
ympärilläni, ja tämä puoli minussa pyrkii sinua kohden, sillä sinä
olet samallainen... sinä! Mutta sydämeni pohjalla liikkuu jotain uivan
toista."

"Älä sano sitä! En tahdo tietää sitä."

"Se on perintöä isältäni. Se on jotakin lämmintä ja lempeätä, se tahtoo
välkkyä silmistä, ja tahtoo nauraa ja itkeä ihmisten mukana, jotka
ovat ympärilläni, se rakastaa kotoa ja kotiseutua, eikä tahdo pois
kototalosta ja isäni haudan luota ulos vieraaseen maailnaan. Ja siitä
saakka, kun olen taas nähnyt kotini ja meren ja Eschenwinkelin ja
haudan ja kirkon ja..."

"Älä mainitse sitä nimeä!"

"Maria Landtin!" huudahti hän ja viskasi Lenan käden puoleen. "Sinä
olet kova, mutta hän on lempeä ja hyvä ja kuitenkaan... kuitenkaan en
osaa luopua sinusta."

"Hellitähän kädestäni toki. Työnnän sen puoleen, noin helposti!
Sotilas silloin, hän aavisti, mitä minussa oli. Hänessä oli tultu kuin
minussakin. Hänet täytyi minun sysätä luotani. Palanen hihani pitsiä
jäi hänen käteensä, niin lujasti piti hän, ja niin minä riuhtasin
itseni irti. Mutta sinut, Andrees Strandiger, sinun kätesi työnnän minä
puoleen. Mitä tekemistä on sinun käsilläsi minun sylissäni?"

"Anna niiden olla!"

"Sinun pitäisi laskea minut pois, ja jo huomenna viedä minut asemalle,
aamulla varhain jo! Minä olen vaarallinen. Kukaties kiedon vielä
sieluparkasi pauloihin."

"Kun voisit tulla toiseksi ihmiseksi, kun olisi sinussa jotain
pehmyttä, sydän..."

"Ehkä! Mutta ei täällä! Berliinissä. Kun saisin olla luonasi, aina
sinun luonasi, oikein lähellä sinua, niin että tulisin lämpöiseksi ja
helläksi!"

"Sano se minulle selvästi..."

"Sanoa? Olen osoittava sen sinulle! Tule kanssani, Andrees! Tule
Berliiniin!" Hän oli hypähtänyt ylös, oli kiihkeästi likistäytynyt
häntä vastaan ja samassa työntänyt hänet luotaan.

Sitten pakeni hän huoneesta.




NELJÄS LUKU.


Oli taaskin kulunut kahdeksan päivää, ja vieläkään ei ollut ilma
muuttunut.

Andrees Strandiger palasi hitaasti iltahämärissä kotiapäin. Hän oli
käynyt jalkaisin kaupungissa, oli kohdannut kaupungissa joitakuita
tuttujaan, ja pelkäsi palata kotiin.

Hetkeksi pysähti hän ja oli kahdenvaiheilla, palaisiko hän kylään
takaisin ja viettäisi iltaa Heimin luona. Mutta hehän eivät ymmärtäneet
häntä kukaan, eikä hän heitä. Parasta oli siis kai, että hän teki
ripeän päätteen tälle, ja lähti ulos avaraan maailmaan.

Maata käsin puhalsi hiljainen raskas tuuli. Se kantoi mukanaan
maan mehuista, raikasta tuoksua. Kosteana ja kylmänä puhalteli se.
Keneen se koski, sai poskensa raikkaiksi ja hiuksiinsa kastehelmiä.
Semmoiseksi oli se tänään iltapäivällä saanut Ingeborg Landtin. Hän
tuli kanavan vartta ilman päähinettä, hiukset keveässä solmussa, kuten
hän usein niitä piti. Ja Andrees oli tullut häntä vastaan ja ajatellut:
"Ingeborgilla on vielä kerran tuleva voimakas ja kaunis neito. Mutta
vielä ei ole hänen aikansa. Hänellä on silloin oleva, mitä Marialta nyt
puuttuu: iloinen uskalias sydän."

Sen enempää hän ei ollut ajatellut.

Tuuli puhalteli edelleen ja kantoi hiljaa hyräellen pitkiä sunuverkkoja
mereltä.

"Tuolla vastapäätä on Flackelholm, suoraan tuolla, josta tuuli nyt
puhaltaa. Suurena, rauhallisena ja yksinäisenä lepää se tuolla,
kuin joku jättiläinen, joka on laskeutunut pitkäkseen meren kuohuin
ranteelle ja nukkuu siinä ja käyristyneellä leveällä selällään
pidättää meren tulon. Kuinka rauhallista lienee siellä! Ei ainoatakaan
ihmistä siellä, aavaa lakeutta vaan ympärillä ja matalikot harmaina
ja tasaisina ja loputtomina ympärillä, ja ääretön meri. Kun olisin
siellä nyt yksin, kahdeksan päivää ympärilläni tuo ääretön hiljainen
autius, niin ehkä näkyisivät asiat täällä minulle toisessa valossa.
Flackelholmista, niin, sieltä käsin katsottuna täytyy koko maailman ja
yksityisen elämän näyttää loiselta kuin muulloin."

Tuuli puhalteli ohitse kuin valitellen ja äännellen hiljaista laulua,
semmoista laahustavaa, raskasta, jommoista merimiehet joskus laulavat,
kun kiskovat ankkuria ylös.

"Kaukana meressä on Flackelholm. Mutta kuka osaa tien sinne? Tuhmia
mieleenjohtumia!"

"Lena Strandigerin luokse!"

Tuossa ovat jalavat. Ja tuossa vilkahtelevat esiin kartanon valkeat.
Tuossa alhaalla on kulmakamari, siinä on valoa Lenan ikkunassa ja
tuossa seisoo hän. Hän pitää kädessään käsipeiliä puuveistoksisine
kehyksineen, jonka hän oli lahjoittanut hänelle ja järjestää varovasti
ja huolella hiuksiaan, kauniita tummia hiuksiaan. Andrees seisoo ja
tuijottaa sinne ja hengittää syvään.

Ja hänessä herää utelias halu mennä kurkistamaan Mariankin ikkunan
taakse ja näkemään, mitä hän toimittelee. Hän menee rakennuksen
ympäritse ja näkee ylhäällä äitinsä makuuhuoneessa valkeata, kun hän
hiukan astuu taaksepäin, näkee hän Maria Landt'in istuvan ikkunan
ääressä. Maria on nojannut molemmat käsivartensa ylös ja laskenut
vasemman poskensa ristiinlasketuille käsilleen. Andrees ei eroita
mitään hänen kasvoistaan. Mutta hän näkee sen koko asennosta, ja
tietäähän hän sen sitäpaitsi muutenkin: käsien takana ovat suruisat
silmät ja kalpeat kasvot, ja tummien hiusten alla ei liiku ainoatakaan
nuorta rohkeata ajatusta.

Hän pudisti päätään, kääntyi takaisin ja tuli etusisäänkäytävän kautta
sisään. Ja kun ovikellon heläys kaikuili käytäviä ja huoneita, laski
Lena Strandiger peilin kädestään ja sanoi ääneen: "Tänä iltana kiedon
hänet." Maria Landt taas sykähti kokoon: "Tuossa hän tulee! Ja minä en
voi pidättää häntä itselleni, niin lujasti kuin pitäisinkin käsilläni."

Anna Witt astui Lenan huoneeseen. Poskensa hohtivat ja silmänsä olivat
kirkkaat ja säihkyivät.

"Herra Frans Strandiger käskee sanoa, että tulisitte
seurusteluhuoneeseen."

Maria Landt'in huoneeseen taas astui Antje Witt, katsahti tuskauneesti
ympärilleen ja sanoi hätäisesti: "Tule, Maria! Rieke Witt kuolee.
Kuolema tuli kirkkotarhalta käsin hiekkatietä pitkin ja meni kanavaa
kohden ja hipaisi valkeilla lakanoillaan ikkunoihin, niin että ne
kilahtivat. Nyt hän ei enää saa hengitetyksi."

       *       *       *       *       *

Seurusteluhuoneessa oli lämmintä ja kodikasta. Kynttilät kruunussa
paloivat ylpeinä ja suorina, ne kun luulivat, valaisevansa onnellisia
ihmisiä. Tuommoinen tuhma kynttilä ei tiedä mitään eroa loiston ja
onnen välillä. Pehmeä tummu lattiaverho puhui: "Ikinä ei vielä ole
minua polkenut niin pehmeät jalat kuin Lena Strandigerin." Nojatuoli
oikoili itseään yhä pehmeämpänä ja mukavampana, ja puhui: "Istuhan,
Andrees! Lena Strandiger tulee kohta: hän puhuu kanssasi pitkistä
matkoista ja kauniista suuresta kaupungista. Maria Landtin silmät
ovat suruisat ja Rieke Wittin sairashuoneessa on ilma raskasta ja
ummehtunutta. Sinä ja Lena Strandiger kuulutte tänne."

Ja Lena tuli ja oli saanut kirjeitä Berliinistä. Kaikki tuttavat
lähettivät terveisiä ja kysyivät: "Milloin palaa herra Strandiger taas?
Kaipaamme häntä, hänen vakavia kasvojaan, hänen ylpeitä silmiään ja
hänen ryhdikästä ulkonäköhän." Olivat lähettäneet myöskin luettelon
taidenäyttelystä, jossa oli näytteitä taideteoksista, se oli soma,
sievä nidos pyöreine kulmineen, ja Lena tuli ihan lähelle häntä
istumaan, ja heidän tummat päänsä kumartuivat toisiaan lähemmä. Lena
näytti hänelle kuvat, ja kiinnitti hänen huomiotaan tunnetumpiin
nimiin. Ja siinä selaillessaan sattui eteensä kangasmaisema, taustassa
vanha rappeutunut olkikatos, ja Lena sanoi nauraen: "Heim Heiderieterin
Nummitalo."

Siten puheli hän ja teki huomautuksiaan ja otti hänen sieluaan kädestä
ja johti sitä vilkkaita, eloisia katuja ja ihaniin linnoihin iloisten
ihmisten keskelle ja tuuletutti häntä suurkaupungin ilmalla. Andrees
pysyi vaiti.

Silloin astui Frans äitlneen huoneeseen. Ja kun Lena kääntyi
katsomaan, kuka sieltä tuli, ja hiukan kumartui syrjään, tuli hän
nojautumaan kiinteästi Andreeksen olkaa vastaan. Sisarukset vaihtivat
keskenään nopean katseen.

Frans Strandiger astui huolettomasti Andreeksen luokse ja oijensi
hänelle erään paperin. "Asianajaja on kirjoittanut vuokravälikirjan
toivomuksiesi mukaan. Minusta voisimme nyt jo sopia asiasta."

Andrees kumartui suurten paperiarkkien ylle. Taaskin hipaisi Lenan pää
hänen poskeensa.

Sitte alkoivat he puhella. He puhuivat äänekkäämmin, rauhallisemmin
ja huolettomammin kuin tavallisesti. He juttelivat kuin ihmiset,
jotka neuvottelevat vähäpätöisistä sivuseikoista. Vanha rouva
asteli rivakasti edestakaisin, mutta hän ei astu kertaakaan toiseen
huoneeseen, vaikka ovi onkin selkosen selällään, ja vaikka se muutoin
on hänen tapansa. Hän käy kiivaasti edes- ja takaisin, edes- ja
lakaisin, kädet selän takana ristissä. Kun tuo paperi nyt vaan on
allekirjoitettu, niin on Frans täällä vuokraajana, myöhemmin ehkä
omistajanakin: Andrees lähtee Lenan kanssa Berliiniin, ja kaikki
on hyvin. Hän on kokenut kovia vuosia. Yksin Andreeksen korkeat
asuntomaksut ja hänen veljensä, erään iäkkään vanhanpojan vuotuiset
raha-avustukset ovat jotakuinkin pitäneet yllä Berliniläistä
taloudenpitoa, mutta se on ollut vaan tyhjää ulkokorua, vaivaista,
paperikultaa! Raskaita vuosia ne! Mutta nyt on muuttuva toiseksi.

"Olen kirjoittanut kaksitoista vuotta vuokraajaksi", sanoi Frans.

"No niin ja! Jos on mieleemme, niin voimmehan sitte pidentää
vuokra-aikaa."

"Ja äidillesi ja sinulle jää koko yläkerros, sekä yhdet vaunuvaljakot.
Lähemmin on siitä tässä viidennessä kohdassa."

Andrees istui pöydän ääressä, nojasi päätään kädellään ja katseli
kynänvartta, jolla hän oli seurannat rivejä paperilla, ja ihmetteli,
kuka oli lykännyt hänen käteensä tuon siron kapineen, joka oli kuin
nuoli.

"Se on minun kynänvarteni!" sanoi Lena ja nyökäytti päätään hänelle.

"Se on ihan kuin nuoli."

"Niin", sanoi Lena, "se sattuukin sydämeen."

Lena katsahti häneen kysyvästi, silmissä hillittyä hellyyttä. Mutta,
Andrees taas ajatteli Maria Landtia ja Eschenwinkelin asujamia. Ja kynä
arkaili liikkua paperilla.

"On niin omituista ajatella", sanoi hän verkalleen ja tunsi hetken
merkityksen että voi luovuttaa oikeutensa maahan ja ihmisiin palasella
paperia... "Niin koditon sitte!..."

Ja yht'äkkiä, kun sielunsa liikkui isiltä perittyjä maitaan ja
tiluksiaan, heräsi hänessä omituinen ajatus. Veri valahti kasvoihinsa
ja silmänsä harhailivat pöytää. Hänen mieleensä muistui tuo yksinäinen
hiljainen maa, jonne ajatuksensa tänä iltana olivat vaeltaneet,
ja yht'äkkiä muisti hän kuin unohtuneen unen, joka taaskin virkoo
eläväksi, että Marin Landt kerran oli Wodaninkukkulalla puhunut
Flackelholmista kuin onnettoman viimeisenä tyyssijana.

"Eihän Flackelholmia ole mainittu välikirjassa, vai?"

"Ei siitä ole mitään mainintaa, mutia se kuuluu tässä kolmannessa
kohdussa mainittuihin maa-alueisiin."

"Flackelholm ei ole mikään mutakaistale, se on itsenäinen saari." Hän
tarttui taaskin kynään, jonka hän oli hellittänyt kädestään. "En tiedä,
miksi... ehkä joskus käyn metsästämässä siellä. Eroitan saaren ja sen
rannikon." Ja hän kirjoitti: "Paitsi Flackeiholmia rannikkoineen ja
matalikkoineen, jotka ylettyvät Flackstrom'iin saakka."

Silloin aukeni sivuhuoneen ovi ja sisään astui Ingeborg Landt.

Vilkas valpas sielunsa huomasi kohta, että tapahtui jotain erikoista.
Hän näki paperiarkit ja kynän Andreeksen kädessä, katsahti kerran
läsnäoleviin ja tiesi kaiken. Hän kohotti päätään ja silmänsä
suurenivat. Siten jäi hän seisomaan kynnykselle.

"Sinä teet katkeraa vääryyttä meille kaikille, minä..."

"Ja te?" sanoi Lena Strandiger käsi pöydän varassa.

"Minä olen siitä saakka, kun muistan, kunnioittanut sinua. Minä luulin,
että sinä olisit sankari..."

"Tuohan on suora rakkauden tunnustus, Andrees!" sanoi Lena nauraen.

Hänen veljensä Frans katseli ihmeissään Ingeborg Landtia. Hän näyttikin
verrattomalta siinä.

"Jos pitäisinkin hänestä", sanoi Ingeborg Landt kovaan, "niin mitä
kuuluu se teihin? Sehän on muutenkin tuiki yhdentekevää. Jos hän nyt
häpeällisesti jättää meidät, niin soisinpa, ett'en ikinä olisi tullut
hänen taloonsa."

Silloin nousi Andrees ylös ja läheni häntä. "Ingeborg", sanoi hän
tylysti, "sinä unohdat itsesi! Sinä Käyttäydyt sopimattomasti ja
loukkaat hyviä tapoja."

"Hyviä tapoja? Te hämmennätte hyvän ja pahan, vilpin ja vilpittömyyden."

Andrees puisti neuvottomana päätään.

"Tule kerran vielä ulos kankahalle, Andrees. Tule Frisiuksen luokse!
Tai ei! Minä tiedän: mennään Heimin luokse, ja me kaikki kolme. Heim,
sinä ja minä, neuvotteiemme vielä kerran kaikesta. Kuulehan, istumme
siellä sen viheriän uunin edessä, jossa valkea räiskyy niin hauskasti,
lamppu seisoo kistulla ja Heim on niin hupainen ja kertoo vanhoja
juttuja täältä kotiseudulta."

Frans Strandiger katsoi Ingeborgia. Hän oli, silmänräpäysihminen kun
oli, ja helposti innostuva, unohtanut koko välikirjan, ja nautti
kohtauksesta. Vaikka hän olikin hyvin kärkäs tekemään pilaa kaikesta,
ja vaikka hän kaikissa sattuvissa tilaisuuksissa kohta tulisikin
itsensä aseman herraksi, oli koko ihailunsa nyt sentään tuon
nuoren reippaan tytön puolella, joka ensin niin ylpeänä ja melkein
pilkallisena oli seisonut kynnyksellä ja nyt taas niin pyytävänä.

"No lähdehän toki mukaan, Andrees", ilkkui Lena.

Tämä kääntyi häntä kohden: "Vaiti nyt", sanoi hän tylysti. "He
tarkoittavat parastasi."

Silloin huomasi Frans Strandiger hänen äänensä sävystä, että koko
asiansa oli kyseessä, ja samassa oli hän kuin muuttunut. Hän läheni
Ingeborgia ja katsoen häneen ylpeästi ja voimistaan tietoisena sanoi
hän vakavasti ja silmät säihkyvinä: "Neiti Landt! Tuo mies tuossa,
Andrees Strandiger, täyttää kohta kolmenkymmenen. Minä olen melkein
samanikäinen. Kumpikin olemme täys'ikäisiä. Punnitkaa nyt itse --
teillähän on selvä järki" -- tällä hetkellä hän ei ilkkunut -- "miltä
näyttää, että te kahdeksan-, yhdeksäntoista vuosinenne sekaannutte
meidän toimituksiimme. Sanokaas" -- hän laski kätensä serkkunsa olalle
-- "onko hän mies tässä vai ei?"

Silloin loi Ingeborg silmänsä maahan. Tuo voimakas itsetietoinen
miehekkyys, joka ilmeni noissa silmissä ja tuossa ryhdissä, masensi
hänet. Hänet valtasi kuin ruumiillinen pelko, että tuo mies saattaisi
laskea voimakkaan kättensä hänenkin olkapäälleen, ja hänen täytyisi
vaipua polvilleen.

Ingeborg katsoi häntä silmiin, kasvonsa lensivät yltä ja yltä
punaisiksi: "Kaikki, mitä seuraa tästä", sano: hän verkkaasti, "lasken
minä hänen edesvastuulleen." Hän kääntyi poispäin ja lähti ulos.

Kohta sen jälkeen tuli Anna Witt Ingeborgin luokse hänen huoneeseensa.
"Minut käskettiin pyytämään viinikellarin avainta. He aikovat tyhjentää
pullon parasta viiniä, sanoo neiti Strandiger. Herra palaa takaisin
Berliiniin ja herra Strandiger jää tänne!"

Hän poistui laulaa hyräillen porstuaan.

       *       *       *       *       *

Vuoteen ääressä seisoi pastori Frisius.

"Koko elämäni on ollut lauantai-iltaa, herra pastori, aina
puhdistamista ja aina siivoomista. Muuta ei. Niin monta lasta kun oli!"

"Mutta lauantaita seuraa sunnuntai."

"Niin seuraa. Ja se on mieleeni. Itseni vuoksi! Sydämessäni tuntuu niin
kevyeltä nyt pyhän ehtoollisen jälkeen. Käyköön, kuinka käykin! Niinpä
ajattelenkin nyt hyvää Jumalaa. Mutta Reimer? Ja lapset!"

"Olemme kaikki koettavat pitää huolta heistä, Rieke. Ole sinä rauhassa
vaan!"

Sairas käänsi hitaasti päätään katsoakseen tupaan, joka oli täynnä
ihmisiä.

"Niin, kaikki koetamme pitää huolta heistä", sanoi eräs vaimo, jolla
itsellään oli neljä lasta.

"Te köyhyydessänne", sanoi kuoleva hiljaa.

Pastori Frisius lähti.

Thiel eukko palasi ikkunan äärestä, jossa hän oli hiljaa istunut koko
ajan, kun pastori oli sisällä.

"Parasta on, Rieke, että sanot miehellesi, että hän menee uusiin
naimisiin. Hänen täytyy tehdä se lasten vuoksi. Jos sinä sanot sen
hänelle, tekee hän sen ennemmin. Silloin saavat lapset hoidon."

Sairaan kasvojen ylitse liiti hento puna ja silmänsä muuttuivat vielä
loistavammiksi. Mutta sitte ajatteli hän kohta taas lapsiansa.. Olisi
joku kunnon tyttö, ei enää vallan nuori, niin olisi se paras. Antje ei
voi sitä tehdä.

"Jos Telsche Spieker suostuisi."

"Telsche?... Niinhän..."

Hän lepäsi hetken. Sitte kysyi hän: "Onko Peter Nahwer täällä?"

Vanha puuseppä astui vuoteen ääreen. Hänellä oli suussaan lyhyt
piipunnysä kuten aina, vaikkei hän enää moneen vuoteen ollut polttanut.
Lääkäri oli kieltänyt sen häneltä.

"Hän ei voi maksaa sinulle ruumisarkkuakaan, Peter Nahwer."

"Ei tee mitään, tyttöseni. Ensi syksynä! Ensi syksynä!"

"Jos vaan käy päinsä, Nahwer, niin tee kaunis arkku, hiukan hopeaista
korennusta kanteen, ja kaksi seppelettä lasihelmistä. Lasten vuoksi.

"Saat yhtä sievän arkun, kuin Thomählen mummo, Rieke. Minulla on vielä
jälellä niitä kauniita pielusruusukkeita. Ne kuuluvat oikeastaan
sänkyihin ja piironkeihin; mutta ne näyttävät sieviltä."

"Yhdentekevää, Peter Nahwer, pistä niitä vaan."

"Sen teen tyttöseni!" Peter Nahwer astui pois sängyn viereltä ja imi
piippuaan. Thiel eukko viittasi suurella kämmenellään hänet luokseen ja
sanoi hiljaa, luoden häneen tuiman silmäyksen: "Sinä teet minulle ihan
samallaisen arkun kuin Thomählillekin. Kaikki vuodet olen rinnan hänen
kanssaan mennyt ylös kartanoon. En tahdo olla huonompi kuin hänkään.
Kuuletko?"

Vuoteen vierellä seisoi nyt eräs toinen naapuri. Matalalla, heikolla
lapsen äänellä kutsui hän heitä, ja he tulivat kohta ja puhuivat hiljaa
ja kumartuivat vuodetta kohden ja palasivat takaisin ja sanoivat
toisilleen: "Nyt hän ei enää kestä kauan", ja hän kuuli sen ja odotti
loppuaan.

Maria Landt seisoi vuoteen jalkapäässä, nojasi tummaa päätään vuoteen
päätylautaa vastaan, silmänsä olivat tulvillaan kyyneliä.

Silloin aukeni ovi, ja sisään astui Ingeborg. Hän meni suoraan
sisarensa luokse ja sanoi: "Kuule... Andrees on allekirjoittanut
vuokrasopimuksen, talo on vuokrattu."

Tuli ihan hiljaista tuvassa.

Sitte kuului joitakuita matalaäänisiä, tyyniä huomautuksia: "No.
niinhän siis! Nyt ei Eschenwinkel enää seiso kauvoja!"

"Mitenhän käy nyt meidän?"

Sairas käänsi katseensa Mariaan. "Minua ei enää koske mikään. Minun
työni talossa on päättynyt. Sinä sanoit aina, että hän olisi hyvä
ihminen."

"Sitä hän onkin. Mutta toiset ovat puheillaan saaneet hänet
hämmennyksiin."

"Sinä voit vaikuttaa enimmän häneen. Sinä voit kääntää kaiken vielä
hyväksi. Älä unhota sitä. Minä... minä tahdon ajatella jotain muuta,
nyt... On aika jo. Lapset... Maria, rukoilisitko sinä? Mutta korkealla
äänellä. Minusta on, kuin en kuulisi enää. Mutta vilpittömästi, Maria,
sinä tiedät, kuinka asiat ovat."

Silloin rukoili Marin, rukoili herkästi ja lämpimästi, ikäänkuin
kohoisi rukouksensa, ei enää suustaan, vaan suoraan syvimmästä
sydämestään: "Nöyrinä rukoilemme sinua, rukoilemme kahdeksan lapsen
puolesta, että varjelisit heitä nälältä ja kaikelta ynseydeltä ja
ansaitsemattomasta pahoinpitelystä ja pahoilla ihmisiltä ja erikoisilta
onnettomuuksilta. Koska ei heitä enää voi olla suojelemassa äiti
suuremmissa ja pienemmissä vastoinkäymisissä, niin rukoilemme me, että
sinä sulkisit heidät huomioosi. Me rukoilemme sinua että sinä vaalisit
heidän nousemistaan ja nukkumistaan, ja ett'ei heidän tarvitsisi
palella talvella, ja että heillä olisi joku, jonka kaulan ympäri he
saisivat kietoa kätensä. Me tiedämme että sinä olet kaikkien orpojen
isä, ja ett'et anna yhdenkään orvon hukkaan joutua, mutta me tiedämme
myöskin, että iloitset, kun lapsesi lähestyvät sinua pyytäen tai
kiittäen. Me uskomme sinun lupauksiisi elämästä ja kuolemasta. Amen."

Hän antoi vaipua kätensä, jotka hän oli likistänyt rintaansa vastaan,
ja odotti levottomana, kunnes tukehduskohtaus oli ohitse ja sairas taas
raukeana ja vaikeasti hengittäen makasi, silmät puolisulkeuneina.

"Kuinka sanoitte? Onko Andrees Strandiger kuollut?"

Ingeborg kumartui kuolevan ylitse: "Ei, Rieke, hän aikoo lähteä
luotamme."

"Rukoilkaa hänen puolestaan! Huokuu niin raikasta puhdasta ilmaa
rintaani vastaan, kun sinä rukoilet. Rukoile!"

Maria nyyhkyi ääneen.

Silloin sanoi Ingeborg: "Anna kun minä!" Ja hän rukoili, äänessään
rohkea luottamus: "Hyvä Jumala! Me kaikki olemme tuskassa ja vaarassa,
koko Eschenwinkel ja me ja hänen äitinsä ja hän itse. Sinä voit kyllä
tehdä, mitä sinä tahdot, mutta hän ei voi tehdä, mitä hän tahtoo.
Osoita sinä hänelle voimasi. Muista lupauksesi, että tahdot, että
kaikki ihmiset saavat avun. Niin auta siis meitä, anna kullekin
leipänsä kotonsa ja talonsa. Meitä uhkaa hätä ja puute, emmekä ymmärrä
sinua ja sinun tekojasi, mutta me uskomme Jesukseen Kristukseen ja
luotamme häneen. Sinä olet saattava kaikelle hyvän lopun. Amen!"

Tähän tapaan rukoili hän, otsansa oli kyllä syvissä rypyissä, mutta
silmänsä loistivat. Tuuli kohisi viuhuen kanavalla ja sade roiskui
ikkunoihin.

Hänen vielä rukoillessaan, oli Reimer Witt astunut sisään. Hän oli
työ-asussaan, ja talvitakki vedettynä korville. Hän näytti väsyneeltä.
Kun hän näki ihmiset ja kuuli että rukoiltiin, huomasi hän, että loppu
oli lähellä, Hän ei itkenyt: silmänsä eivät edes kostuneet, mutia
kasvonsa lensivät kalman kalpeiksi ja silmiinsä nousi jäykkä tuijottava
synkeys. Hän oijensi lääkepullon, joka hänellä oli kädessään, Marialle
ja kumartui vuoteen ylle.

"Andrees?" kysyi Maria.

"Hän seisoo tuolla ulkona ikkunan takana, ja katsoo tupaan. Jumala
tietäköön, mitä hän siellä tekee... Rieke..."

"Oma Reimerini... Hänen pukunsa istuu hyvin, Reimer! Nyt en voikkaan
tänä vuonna mennä Herran ehtoolliselle... ensi vuonna menen. Pukusi
istuu hyvin, Bertha!... Fritz, sinä et voi tulla mukana kirkkoon.
Nuttusi... Nyt heitä on vielä kuus' jäljillä, Reimer. Nyt lähdemme.
Jumalan kiitos, että taas on kerran sunnuntai."

Sielunsa yritteli ensimmäisiä raukeita siivenlyöntejään: hengitys
heikkeni ja keveni. Noin keveästi ei oliut Rieke Witt pitkiin aikoihin
hengittänyt. Sielunsa astui kynnykselle, silloin seisahti sydän. Sielu
kohosi korkeuteen, maja oli tyhjänä. Ja kun maja on tyhjä, rappeutuu
se. Tuossa olivat enää vaan rauhalliset kuolleenkasvot.

Silloin meni Maria Landt loiselle puolelle lasten luokse. Ovi aukeni
edessään keveästi, kuin itsestään. Fritz tuli hänelle vastaan. Maria
polvistui hänen eteensä. Nyt oli Fritz aivan yhtä pitkä kuin tuo pitkä,
kaunis neito.

"Fritz, äitisi on lähtenyt nyt."

"Onko hän kuollut?"

Suuremmat lapset rupesivat itkemään, pienemmät yhtyivät heihin. Fritz
yksin pysyi tyyneenä. Hän rypisti otsansa, kuten Ingeborg äsken
rukoillessaan.

"Sinä sanot, että hän on lähtenyt?"

"Kauas pois, toiseen maailmaan."

"Paistaako siellä aurinko? Ja onkohan siellä aina syötävää?"

"Luulisin, Fritz."

"Noh... sittehän on hyvä, että hän on lähtenyt. Täällä ei aina ole
niinkään hääviä. Mutta nythän me kerran taas saamme jotain. Kun Hans
Leesenin isä kuoli, niin toivat ihmiset lihaa ja kakkuja, suuria
valkeita rinkilöitä."

Maria Landt! nousi seisaalleen. Sielussaan tuntui kuumaa haikeata itkua:
On toki toisinaan hyvä, että joku lähtee pois. Silloin tulevat toiset
ravituiksi. Tuo on sitä 'toisten tähden kuolemisia'.

Päätään rupesi pakottamaan, ikäänkuin olisi joku laskenut kätensä
raskaasti hänen päälaelleen. Hän palasi takaisin tupaan. Kaikki olivat
poistuneet. Reimer Witt istui yksin vuoteen ääressä. Maria tarjoutui
valvomaan yön hänen kanssaan, mutta Reimer pyysi häntä lähtemään.

Hän lähtikin, lähetettyhän ensin Antjen, joka ihan hämmennyksissään
seisoi väliköllä, lasten luoksi. Kun hän meni kanavan vieriä, -- oli
ihan pimeätä, ja hänen oli vaikea päästä eteenpäin, niin kiivaasti iski
tuuli häntä vastaan -- tunsi hän yht'äkkiä taas itsensä niin heikoksi,
että hän jäi seisomaan. Taaskin heräsi hänessä, kuin painaisi sen hänen
aivoihinsa joku raskas käsi, tuo umea kolkko ajatus, että toisen kuolo
on toisen onni. Niin äkillisesti ja ruumiillisesti tuli tämä ajatus
häneen, että hän tunsi päätään huimaavan. Mutta hän kiskaisi itsensä
tällä kertaa vielä vapaaksi. Hän nousi raskaasti polviltaan ja lähti
lannistuneena ja mieli samean alakuloisena eteenpäin.

Kuolema, jota hän oli ollut näkemässä, oli koskenut liika kovasti
hänen sieluansa, joka luonnostaankin oli pehmeä ja herkkä, hän ihan
hupeni tuskautuneeseen mielialaansa ja kadotti kaiken yhteyden
tuntemisessaan ja tahtomisessaan. Toivoton lohduton hämmennys kartanon
ja Eschenwinkelin oloissa hämmensi koko hänen sielunsa. Myrsky oli
jo kauan riehunut hänessä, ja yhä kasvavalla voimalla. Nyt, tänä
yöhetkenä, vilahti ensimmäinen valkea vaahto näkyviin tokeitten tuolla
puolen. Vielä sysäys, ja hurjistunut meri on hukuttava sielunsa.

Kuitenkin nukkui hän seuraavat yöt, senmukaan kuin Ingeborg muistaa,
syvästi ja rauhallisesti ja toipui hiukan.

Sillä välin valvoi Reimer Witt yksin ruumiin ääressä.

Hän kävi ja kävi ympäri pöytää, joka seisoi keskellä huonetta. Joka
kerta, kun hän meni vuoteen puolelta, katsoi hän noita kalpeita
hiljaisia kasvoja, ja joka kerta kun hän meni ikkunan puolelta,
katsoi hän erästä kuvaa, joka oli ripustettu kummankin ikkunan väliin
seinälle. Oikeastaan piti siinä riippua peili, ja he olivat usein
puhuneet siitä, että ostaisivat siihen kauniin peilin, kun neljä
vanhinta lasta olivat päässeet ripille. Sitä ennen arvelivat he, ei
heiltä liikenisi rahaa semmoiseen. Niinpä riippui siinä nyt kuva. Se
oli kirjava kuva, kaksi korttelia korkea ja saman verran leveä, ehkä
noin kaksikymmentä vuotta vanha, ja sen alla seisoi lukea: Vernevillen
taistelu.

Ensinnä hän ei tietänyt, mitä noilla oli yhteistä, noilla kahdella,
noilla kalpeilla kasvoilla ja tuolla kirjavalla kuvalla. Mutia sitte se
yht'äkkiä selkeni hänelle. Otsalleen helmeili hikipisaroita, kun hän
nyt jatkoi ajatella sitä.

Hän oli tähän asti elämässään kokenut yhden ainoan järkyttävän päivän,
tuon päivän Vernevillen luona, ja nyt liittyi siihen päivään tämä
tämänpäiväinen päivä, yhtä kamala ja yhtä sydäntäjärkyttävä. Tuo päivä
silloin oli tehnyt hänestä vakavan mielien, tämä nykyinen teki hänestä
hiljaisen. Ja tämä ajatus sai sydämensä lyönnit seisahtumaan.

Kun sielunsa kamppaili nykyhetken tuska-aallokosta, uupui se menneitten
tuskien muistelemiseen.

"Kuuletko, kuinka kanuunat jyrähtelevät, Reimer?"

Jan Requast, hänen vierustoverinsa rintamassa, Stülperkoogin renki,
tuijottaa häneen silmät selkosen selällään. Kypäränsä on liukunut
niskaan ja otsallaan poreilee suuria hikikarpaloita, kuin valkeita
naulankantoja.

He ovat kumpikin vielä nuorukaisia, kahdenkymmenen vuoden vanhoja,
ovat astuneet auran kurjessa, antaneet lokkien leijailla ympärillään
ja laulaneet. Joskus silloin tällöin ovat käyneet kirkossa, joskus
tansseissa, eivätkä ole suuria tuumineet sinne eikä tänne.

"Rutisee aivan kuin äidin kahvimylly! Kuuletko, Reimer?"

Reimer Witt purasi huulensa yhteen. Silmänsä tuijottivat synkkinä
valkeaa pölyisiä maantietä eteenpäin. Toinen pataljoona marssii ohitse,
tuonne kanuunoja kohden. Henrik Thieliä ei näy missään.

"Marssimaan! Nyt!"

"Onpa onni, että he kaikki lähtevät yht'aikaa. Kymmenen tuhatta edessä
ja kymmenen tuhatta takana... muuten viskaisi kaikki, kaikki kädestään
ja juoksisi, juoksisi, kunnes tapaisi jonkun pellon, kaukana tästä
rutinasta ja räiskeestä ja jyrähtelystä ja jyskeestä, ja auran sillä
pellolla, tai lapion, jonka voisi ottaa käteensä ja ruveta muokkaamaan
peltoa ahkerasti ja kunnollisesti, armasta rauhallista peltoa, jonka
yllä lokit leijailevat.

"Kuuletko. Reimer? Tuo on meidän miestemme kivääripauketta."

"Tuossa edessä palaa kangas... vai mitä tuo on?"

Tuossa edessä on kaikki sinisenharmaata pilveä. Ne heittelehtivät, nuo
pitkät veltot jättiläiset, levittäytyvät koko pituudessaan maanpinnalle
ja jyrähtelevät.

"Me olemme vielä kaukana ampumalinjasta, Jan!... Luulen ett'emme
tulekkaan siihen vielä ennenkuin... huomenna ehkä."

"Niinkö luulet?... Minä haluaisin muuten..."

"Mitä haluaisit..."

"Partioretkiä!... käydä retkeilyillä..."

Kenttä on muuttunut alavammaksi oikealla...

"Niin... mutta missähän ovat nuo kymmenen tuhatta edessämme?"

Vaan harvassa siellä täällä näkee jonkun upseerin, kyyristyneenä alas,
kuin aikoisi hän hypähtää, sapeli pistettynä maahan eteensä. Pari
kolme hevosta pitkät siniset satulaloimet liehuvina nelistää makaavain
ihmisten ylitse.

Rivittäin makaavat ne siinä, sääret hajalla, pyssynperä poskella,
savussa.

"Reimer... kuuletkos!"

Joku kirkahti. "Se oli joku eläin, Reimer."

Siinä makaavat he rinnakkain.

"Siirry hiukan syrjempään. En voi tähdätä. Näetkö noita punahousuisia
miehiä tuolla?"

"Siirryppäs hiukan. Fritz!"

Kuin kuolleena makaa hän siinä.

Kuin kuolleena? Pajunetti makaa viistoon maata vastaan, pää on vaipunut
pyssynperää vastaan, vasen silmä on sulkeutunut, ja karsastava, oikea
silmä... se on auki?

"Kuule. Jan! Fritz Hollenwalt on kuollut!"

Edessä kaatuu eräs upseeri, vielä eräs: edellinen kaatuu eteenpäin
kuin tinasotilas, toinen vaipuu polvilleen ja pitää käsiään korkealla
ristissä miekkansa kahvalla. Vasemmalta kuuluu vaikeroiva kirkaisu.
Joku husaari ratsastaa viistoon heitä kohden, hän ei välitä
ampumisesta, hän tulee paljainpäin ja käsivarsi paljaana, sitä myöten
valuu verta. Kun hän tulee lähemmäksi, näkee Reimer Witt, että punainen
heinikko on värjännyt hänen saappaansa punaisiksi.

Herra Jumala!

Yht'äkkiä, ikäänkuin teatterissa, kun tapahtuu näyttämönmuutos,
nykäys... ja kaikki muuttui sielussaan... Kaikki mikä äsken oli niin
tärkeänä ja leveänä ja suurekkaana seisonut etualalla: nuo kirjavat
univormut, ja kaupunkityttö ja ruoska nahasta nivottuine varsineensa.
Jan Requast, tuo iloinen paras ystävänsä.... ne pienenevät ja väistyvät
puoleen... ja nyt tuli taas esiin jotakin... joka oli ollut ihan
taustassa piilossa sielussaan kaikellaisen särkyneen ja hyljätyn
leikkikaluroinan seassa. Tähän loukkoon syöksyivät ajatuksensa ja
etsivät ja löysivät joitakin katkonaisia särkyneitä palasia ja
karkasivat niihin kiinni kaksin käsin.

"Nuo kirotut ruskeat miehet tuolla vallin takana!... Witt! tähtää...
tarkkaan..."

    Mä oon vain lapsi pienoinen,
    On heikot voimat mun;
    Oi, missä löydän autuuden,
    Miss' onnen kaivatun?

"Kolmensadan metrin päähän! Kuule, minä osasin. Hän sai kylliksensä...
Minuun on sattunut... minäkin... sain... kyltikseni..."

    Jos sinun henkes lohdun tois
    Mun viime hetkelläin,
    Niin kolkko kuolo matka ois
    Vain taivaan maita päin.

"Ylös!" Rummut soivat. "Pois tieltä niiden pitää, niin totta kuin
olemme schleswig-holsieinilaisia." Kolme kaatuu yhtä haavaa.

"Olkoon Herra heidän kanssaan..."

    Kun saavun taivaan portillen,
    Niin, isä ikuisiin
    Suo asuntoihin autuuden
    Mun päästä ihaniin.

Reimer Witt- kääntyi katsomasta kuvaa ja lähti hitaasti ja verkalleen
jatkamaan vaellustaan tupaa ympäri, ja kävi kuin joku poika, jonka
pitäisi toimittaa joku asia, ja joka astelee hitaammin ennen juuri
kuin pääsee perille, muistellen, mitä hänen pitäisi sanoa. Kun hän
tuli vuoteen kohdalle, aikoi hän jatkaa kävelyään. Mutta silloin
kääntyi hän puolittain, ikäänkuin kuuntelisi hän jotain kaukaista
ääntä, jotain komentokäskyä, ja yht'äkkiä lankesi hän alas, aivan kuin
kerran Vernevillen luonakin, pysyi hiljaa polvillaan, ja taaskin, kuin
silloinkin sammalteli hän lapsuudenaikaisia rukouksiaan. Mutta tällä
kertaa hän ei noutanutkaan niitä huoneen loukosta. Nyt ne loistivat
kuin säteilevät helmet ihan edessä oven suussa.

Sitte Vernevillen päivän tiesi Reimer Witt, että maailmaa hallitsi
Jumala, Jumala niin läheinen ja persoonallinen, että häntä voi
puhutella "sinuksi".

Sanovat, että siitä on nyt niin ja niin pitkä aika, kun teimme retkemme
Ranskaan! Mutta on vielä tuhansia koteja avarassa isänmaassamme, on
pieniä ja suuria, on vuorien rinteillä ja virtojen varsilla ja merien
rannoilla, joissa tänä päivänä vielä taistellaan taistelua Ranskaa
vastaan. Muistossa, valvoen ja unissa, taistelevat muutamat, toiset
ovat tuoneet mukanaan kuoleman idun märjästä leiristä, kylmistä
vartiopaikoista, nälän ja kylmän vaivoista, haavoista ja sairaudesta,
ja kaatuvat yhä tänä päivänä isänmaan puolesta: toiset, jotka ovat
olleet lähellä taistelutanterella tai jälkeenpäin kaatuneita, kantavat
sielussaan ja elämässään, ravinnossaan ja puvussaan, kasvatuksessaan
ja elämäntavoissaan Vernevillen luona saatuja arpia. Kuinka kauan
taistelemme vielä? Tämä koko sukupolvi on saanut vaeltaa haultaan,
ennenkuin meillä on rauha.




VIIDES LUKU.


Elettiin joulukuussa ja jouluaatto läheni. Vaaleanharmaat pilvet
vaeltelivat taivaan kantta kuin raskaasti kuormatut kauppamiehet ja
pukivat maat tavanmukaiseen valkeaan juhlapukuun. Pilvivaunu toisensa
jälkeen vaelsi raskaana täydessä kuormassaan ohitse. Ja kun ne siinä
vaelsivat matkaansa, sirottivat ne osan kuormaansa alas, niin että
marskit ja kangas muuttuivat valkeiksi. Ne tulivat lännestä, ja
lainehtivalle merelle jo pudottelivat ne valkeita tähtiään. Miksi
kylmälle levottomalle merelle tuommoista valkeata pehmeätä peitettä, se
ei kumminkaan nukahda sen alle?

Ihmiset ovat iloissaan noiden lumivaunujen tulosta. Lapset iloitsevat,
että saavat tehdä lumiukkoja, täysikäiset sanovat, ett'ei joulu
joululle tunnu ilman lunta. Vanha Pellwormer, yövartija, lukenut ja
syvämielinen mies, menee väitöksissään niinkin pitkälle, että sanoo,
että valkea jouluaatto kuuluu niihin asioihin, jotka meille ovat
luvatut Noa'an ajoista asti.

Kun Heim Heiderieter heräsi -- kello oli noin lähemmä puol'
kahdeksaa -- huomasi hän kohta siitä kirkkaammasta päivänvalosta,
joka sarasti sisään matalasta leveästä ikkunasta, mitä yöllä oli
ulkona tapahtunut. Hän aukaisi ikkunan ja katseli ulos avaralle
lumivalkealle kankaalle, katseli marskeille, ja nyökäyttäen vilkkaasti
päätään, ilmaisi hän mielihyväänsä yllä liitäville pilville. Sitte
pukeutui hän täydellisesti ja lähti suoraa päätä saliin ja istuutui
kirjoituspöytänsä ääreen ja työskenteli pari tuntia.

Hän oli eilen iltana istunut, ravintolassa kello kahteentoista asti,
oli juhlinut kokonaista kolme markkaa, ja nyt oli omatuntonsa kipeä ja
hän pelkäsi tulla Telsche Spiekerin kasvojen eteen.

Hän ei kuullut askartelua kyökissä ja navetassa; Telsche Spiekeriä hän
ei nähnyt.

Hän istui, luki ja mietti. Hän etsi jotakin aihetta, jotakin kaunista
kertomusta. Hän rakenteli linnoja pilviin ja antoi niiden häipyä taas
pilvien lennoksi, hän kuvitteli itselleen köyhien ja varattomien
kohtaloa, ihmisten, jotka elivät niinkuin hän tahtoi elettävän, jotka
pyrkivät ja taistelivat ja sitte kuolivat. Hän kuvitteli ja muovaili
ihmisiä, kuin kaksivuotias lapsi rakennuksiaan.

Hän unohti kaiken ympärillään. Jänis, joka kyyristeli kaalimaassa,
olisi huoletta voinut kurkistaa ikkunasta sisään, Heim oi olisi sitä
huomannut.

Kello kymmeneltä tuli Telsche Spieker, mukanaan raikasta navetan
tuoksua, pää ja hartiat kiedottuina lämpimään saaliin. Hän näytti
oikein reippaalta, ja silmänsä olivat kirkkaat.

"Kuulehan... Heim!"

Hän ei kuullut tuon taivaallista.

"Heim! Heräähän! Ja kapuappas tänne alas minun luokseni!"

Heim kohotti päätään ja tirkisteli likinäköisesti syrjään häntä kohden:
"Mikä nyt hätänä? Tahdotko pullon lämmintä jäniksille, jotka istuvat
kaalimaassani? Vai onko Ingeborg taas saanut pääsi pyörälle?"

"Älähän kujeile toisten kustannuksella; saattaisivat maksaa samalla
mitalla... Minä kävin Wittillä."

"No, entä sitte, Telsche?"

"Tuo ei enään saa jatkua pitemmälti. On epäkristillistä nähdäkkin sitä.
En ymmärrä, mikä on mennyt Landt'eihin. Hekään eivät nyt enää suuria
välitä pienemmistään."

"Mikä nyt sitte on hätänä? Puhuhan, hyvä ihminen!"

"Lapset pysyvät vuoteella, eivätkä suostu nousemaan siitä koko päivän,
ja tekevät oikeinkin siinä, sillä tupa on kylmä, ja hiilos samoin.
Bertha ja Karsten ovat koulussa. Fritz kyyristelee kylmällä uunilla."

"Ja missä on Reimer sitte?"

"Hän on eilen mennyt viemään Klaussenin härkiä Hosumin markkinoille.
Hän on valittanut minulle vaivojaan."

"Entä naikkonen sitte, Antje?"

"He ovat eilen saaneet kirjeen apteekarilta. Siinä puhutaan panteista.
Ja nyt on Antje matkalle sinne."

"Senkin saituria! Olisi mies tässä edessäni, suurimmassa
rouhinvadissaan! Ei tiedä, kuinka lämpimissä hän istuu, ja kuinka
kylmissä lapset!"

"Herjaa sinä vaan! Hänellä on kai koronmaksupäivä lähellä! Auta sinä
nyt, Heim!"

"No... eivätkö he... tuolla?" Hän osoitti peukalollaan suunnilleen
sinne kohden, missä oli koulu.

Telsche Spieker kiivastui: "Eivätkö he ehkä ole tehneet tarpeeksi koko
sinä vuonna, jolloin Rieke sairasti? Eivätkö he itsekin ole niukalla?
Tänään iltapäivällä palaavat molemmat pojat joululomalle. Ja silloin
ovat molemmat vanhukset tietenkin ihan suunniltaan. Kuuletko? Lapset
laulavat joululauluja. Tänään iltapäivällä päättyy koulu."

He kuuntelivat kumpikin. Etäällä kuului se seinien ja ikkunan lävitse
sinne heille. Tuo tuttu sävel hyväili ja tyynnytti heidän mieliään.
He vaikenivat hetkeksi. Heim tuijotti silmät synkkinä leveihin
lattiapalkkeihin kirkkaine naulankantoineen, jotka kuluneilla lankuilla
näkyivät pienten pyöreäin kohoumien yllä.

"Ett'ei toki ikinä saa olla iloinen!" sanoi hän ja löi kämmentään
pöytään. "Ei edes jouluiltana! Ovat olevinaan, ikäänkuin jouluna
kaikki ihmiset olisivat onnellisia, kirjoittelevat ja valehtelevat,
ja jokainen kääriytyy korvia myöten lämpimiin peitteisiinsä. Kaikki
ihmiset onnellisia! Kirottu kurja valhe!"

"Niin! Kenen pitää nyt auttaa?"

"Noh... ensinnäkin nyt meidän!"

"Niin, onko sinulla rahaa, Heim? Minulla on vielä viisi taalaria
talousrahoja, ja niillä pitää minun tulla toimeen, kunnes myymme
joutin."

"Äsh! Sitä tuhmaa rahaa!"

"Niin juuri, rahaa! Sinun pitäisi hoitaa tulotiliäsi hyvin, ryhtyä
siihen kerran oikein kaksin kourin, ja ainakin olla viskelemättä
rahojasi ulos ikkunasta, että sinulla sitte olisi antaa jotakin
tarvitseville!"

"Tuhat tulimmaista!" Hän hypähti pystyyn ja kahmaisi käteensä
mustepullon.

"Kuule nyt, kun sanon kerran, Heim: tätä ei saa jatkua pitemmälle!"
-- nyt hän oli todellakin ihan tulipunainen kasvoiltaan -- "Sinun
pitää mennä naimisiin! Jos minä jään tänne luoksesi, ei sinusta tule
mitään. Sinä et tunne kunnioitusta minua kohtaan, etkä tunne mitään
tarvetta täyttää tehtäviäsi. Ajattelet vaan: 'No, Telsche Spieker
kyllä pitää siitä huolen. Niinpä saan minä levätä patjoillani ja käydä
ravintolassa.'"

Nyt oli Heim lyöty mies. Hän kääntyi ikkunaa päin, ja hänet valtasi
lohduton yksinäisyyden tunne.

Silloin kävi Telschekin tyyneemmäksi ja leppeämmäksi: "Ajattelen
todenteolla jättää sinut, Heim. Teen sen sinun itsesi vuoksi. Mutta
sano nyt, mitä teemme Wittien kanssa?"

"Käy siellä katsomassa! Tee tulta uuniin!" sanoi hän äreissään.

"Ja kuka keittää ruuan, ja siivoo huoneen, ja pitää huolta pesusta?
Antje ei siihen pysty. Tiedäthän, hän on tänään kotona, huomenna ulkona
matalikolla, tänään kylläkin mukiinmenevä, huomenna päin männikköön."

"No mihinkä muuhunkaan naisista on?" sanoi hän yhä vielä nyreissään.
"Lyökää viisaat päänne yhteen ja keksikää joku neuvo!"

Puolta tuntia myöhemmin, kun Telsche kuuli koululasten remun ja
metakan, kun ne huutaen ja nauraen juoksivat leikkikentälle ja tielle,
meni hän ovelle, ja aukaisi sen yläpuoliskon, ja kun hän sai silmiinsä
Bertha Wittin, viittasi hän hänet luokseen. Tuo pitkäksi pujahtanut
tytönletukka juoksi hänen luokseen, niin että tohvelinsa viskelivät
löyhää lunta ilmaan ja ohuet vaatteensa löivät hänen hoikanhintelöitä
jäseniään vastaan. Hänellä oli yllään tavallinen harmaa pukunsa, joka
oli tehty eräästä rouva Strandigerin hameesta, kaulassa oli hänellä
surun merkkinä mustaksi värjätty huivi. Tämä huivi oli värjännyt hänen
kaulansakin sinisen mustaksi.

"Mitä nyt?" sanoi hän, ja vilkkaat harmaat silmänsä välkähtelivät.

"Tule sisään, äläkä hiisku mitään!"

Kohta senjälkeen istui tyttö lämpimän lieden ääressä ja lusikoitsi
suuhunsa lämmintä hernelientä.

Telsche Spieker palasi taaskin askareihinsa navetassa ja lypsi pienen
mustankirjavan lehmän, joka kolme päivää sitten oli poikinut, eikä
nähnyt ja kuullut mitään.

Heim istui ja kirjoitti.

Silloin avattiin varovasti ulko-ovi ja Karsten Witt hiipi, tollukkaat
kädessä välikön poikki kyökkiin. Hän heitti ainoastaan yhden ainoan
silmäyksen sisään, yhden ainoan pitkän syyttävän katseen; sitte pysyi
hän silmänräpäyksen liikkumatonna; sitte ajatteli hän, mitä juuri oli
opetettu koulussa, kuinka viidennessä käskyssä käsketään auttamaan ja
holhoamaan kaikkia elämänhuolissa. Kuin tuiskuna palasi hän välikön
läpi takaisin, viskasi tollukkaat maahan, astui ulos, juoksi tietä alas
ja huusi: "Telsche Spiekerillä on hernerokkaa, Bertha syö jo."

Samassa, ilman mitään järjestystä, mutta kuitenkin niin ett'ei kukaan
jäänyt jälellä hyökkäsivät kaikki tietä ylös, vetivät kaikki kuin
käskystä vaikk'ei kukaan siitä huomauttanut, tollukkaat ovella jaloista
-- Hannu oli tullut sukillaan -- ja nyt seisoivat he lieden ympärillä,
ja katselivat tuota suurta mustaa pataa, jossa porisi niin kodikkaasti
ja lämpimästi, ja odottivat.

Silloin tuli sisään Heim Heiderieter, joka luuli että vasikat olivat
tulleet välikölle.

"Heim!"

Hänelle selveni kohta asiain tila. Silmissään välähti ilo ja riemu.
Siinä seisoi vieressä ruskea kivivati, jossa Telsche Spiekerin oli
tapana tehdä taikinan. Siihen pisti hän kuumaa lientä. Nyt vielä
seitsemän puulusikkaa.

"Teidän pitää puhaltaa!"

Heim istui penkille, jolla tavallisesti oli vesisaavi, asetti vadin
puutuolille edessään ja piti haolla kahdesta pienimmästä. Nyt syntyi
lyhyt, tulinen ja äänetön taistelu.

       *       *       *       *       *

Telsche Spieker, joka tuli välikön läpi, kuuli hiljaista matalaa ääntä.
Sitte kun hän tuli lähemmä, oli kuin koko kyökki olisi pidättänyt
hengitystään. Heim tuijotti tyhjään vatiin ja purasi huuliinsa. Silloin
astui Telsche Spieker sisään.

Mutta Fritz pelasti asemasta kaiken kiusallisen. Hän ei vähintäkään
peljännyt Telscheä. Hän sanoi: "Kuules, koetappas kurkistaa, vieläkö
putissa on mitään?"

"Niinkö!" sanoi Telsche osoittaen sormellaan ja painavasti: "Nyt saat
tuumia itse, mistä saat päivällistä. Minä en keitä sinulle. Tulitteko
ravituiksi?"

"Emme!" sanoi Fritz.

"Sitte saatte vielä jokainen palasen leipää. Siihen kuluu taaskin
kokonainen puolikas. Bertha, mene sinä kotiin ja sytytä tuli! Ja lakase
tupa! Tulen tänä iltana vielä katsomaan teitä..."

       *       *       *       *       *

Telsche Spieker oli syönyt palasen leipää ja puuhaili huonetta
puhdistamassa. Siinä ohessa toraili hän lapsia, jotka olivat tuoneet
niin paljon lunta sisään. Heim Heiderieter käyskeli edestakaisin
navetan ja salin väliä, koetti olla näyttämättä nälkäänsä, ja kurkisti
tuontuostakin kyökinovesta sisään, hävisi taas kohta, kun kuuli toraa
sieltä sisältä.

Kun hän taaskin seisoi kirjoituspöytänsä edessä, tuli Anna Haller,
naapurin ainoa viisitoistavuotias tytär, juosten pihalle. Hän tunsi
hänen askelensa kohta, vaikka hänellä olikin tollukkaat. Se harmitti
häntä; "Miksi on tytönhujakolla tollukkaat?"

Kyökinovelta kuului hänen ystävällinen lapsenäänensä: "Olemme saaneet
pestyksi jo, juuri saimme valmiiksi. Joko olette syöneet?"

"Olemme."

"Niin vai!" murahti itsekseen Heim.

"Aiomme juuri ruveta syömään", sanoi Anna, "meillä on viherjääkaalia."

Sitä nyt vielä! Se oli Heimin lempiruokaa.

"Tulin kysymään, voisimmeko saada lainata reen ja hevosen. Pojat tulevat
tänään iltapäivällä."

"Kysy häneltä itseltään. Hän on salissa."

Heim tempaisi oven auki: "Sinun pitää sanoa, 'herra' on salissa."

"Oh!" sanoi Telsche Spieker. "Herra? Vai herrako? No, minkä herra
sitte? Minunko? Vai tämän talonko? Paljoko on siitä hänen omaansa?
Tai edes itsensäkö? Eipäs! Ei itsensäkään herra! Sillä hän on istunut
kahteentoista asti ravintolassa. Oh... Hän vaatii, että häntä kutsutaan
herraksi! Herra Heiderieter!"

Heim siveli kädellään hiuksiaan: "Mitä sinä tahdoit?"

"Pyysin rekeä lainaksi."

"Minä itse käyn noutamassa pojat!"

"Ei, minä noudan heidät."

"Sitte voit ajaa minun kanssani."

"Ei! Sinä minun!"

"Nyt en ole edes rekeni herra. Tulen kohta teille."

"Meidän pitää ensin syödä!" sanoi Anna.

"Herra on jo syönyt", kuului Telschen ääni kyökistä.

"Voinhan istua ja katsella, kun syötte! Voinhan vai?"

"Voithan hyvinkin. Mutta, tule sitte kohta kanssani."

Heim meni hänen kanssaan heille, astuen hänen takanaan. Tytöllä oli
omituinen lapa käydä; oli kuin hän -- niin paljon kuin hän kiirehtikin
-- ensin aina olisi etsinyt paikkaa, mille astua. Se sai hänen
käyntinsä hiukan lapsellisen avuttomaksi. Hän astui niin varovasti ja
niin arasti, kuin kulkisi hän ihan raivaamatonta tietä.

"Nyt on kai omatuntosi taaskin oikein hyvä?" huomautti Heim ohimennen.
"Astut lumella, kuin kulkisit pilvillä."

Vilkas kinastelunhaluinen tyttömielensä älysi kohta näistä sanoista
hänen omantuntonsa tilan.

"Missä olit eilen illalla?"

"Eilen illalla? Käväisin kylän ravintolassa."

"Älä silloin kadehdi minulta hyvää omaatuntoani! Eilen hiukan! Huomenna
hiukan."

"Mutta minne sitte menisi?"

"Olisithan voinut tulla vaikka meille tai mennä pappilaan,"

"Luuletko sinä, että minä aina viitsin olla järkevä."

"Etkös? Oh! Vai etkös?"

"Olisittehan voineet kutsua minut."

"Eihän johdu mieleemmekään!... Tiedäthän, että aina olet tervetullut."

"No jättäkää silleen sitte!"

Kyökissä, kun Heim oli mennyt sisähuoneeseen, sanoi tyttö
kiireeninnokkaasti: "Kuule, äiti, Heim meni sisään. Hän sanoo, että hän
on syönyt jo, mutta Telsche vilkutteli niin omituisesti silmiään. Älä
tarjoa hänelle mitään!"

Ja siten tapahtuikin. Ei tarjottukaan ja hän istui siinä, jäykkänä ja
ikävänä. Kaali tuoksui hyvälle, ja sitä jäi paljon.

Silloin kantoi Anna loput kyökkiin: "Pojat ovat nälissään", sanoi hän.
"Pistän kaalin lämpiämään heidän varalleen. Oi, kuinka hauskaa, että
pojat tulevat!"

Sitten kuuli, kuinka tyttö kyökissä rämisteli lautasia ja lauleli
hiljaa yksikseen. Sitte rupesi ukko, joka oli sytyttänyt piippunsa,
puhumaan viidennen käskyn käsittelystä opetuksessa ja laski kaiken
painon lauseelle, 'että häntä autamme ja kolhoomme.' "Sillä eiväthän ne
toki ketään surmaamaan rupea!"

"Eivät", vastasi Heim kuivasti.

"Mutta auttaa: sitä eivät he tee... noin sairaustapauksissa..."

"Ja nälässä!" sanoi Heim.

"Niinhän!" tuumi ukko. "Wittitkin olivat tänään päivällisillä luonasi.
Näin heidän tulevan sinne. Mitä teillä oli?"

"Hernelientä."

"Jahaa. Siksi siis et ottanut haukkaustakaan kaalia."

Ukko istui ikkunan ääressä kuin mikäkin maaton ruhtinas, puhalteli
suostaan mahtavia savupilviä ja katseli ulos lumimaisemaan.

Heim rupesi luulemaan itsensä heikoksi. "Käväisempä hiukan kyökissä",
sanoi hän.

"Ja minä käväisen hiukan maailmalla", sanoi ukko ja kohotti
sanomalehteään.

Anna oli yksin pesemässä astioita; äitinsä oli mennyt hiukan levolle.

Heim istahti tapansa mukaan ikkunapenkille ja katseli tyttöä vaieten.

"Tahdotko hiukan kaalia?"

"Oh, kyllä. Jos sinulla on, ja jos vaan suot minulle?"

Tyttö antoi hänelle hiukan kaalia pienellä lautasella, ja samalla
kahvelin.

Heim ei liikahtanutkaan, piti kahvelia ylhäällä ja siristeli silmiään.

"Pelkään, että käyn lyhytnäköiseksi."

"Kuinka niin?"

"En voi löytää tästä kaalia. Sanoisitko minulle, missä kulmassa tätä
lautasta se on?"

"Tunnusta ensin!" sanoi tyttö.

"Herneliemen ovat Wittit kulettaneet meidän pihan piiristä pois. Anna
minulle enemmän kaalia, tai särjen kaikki lautaset palasiksi."

Silloin antoi tyttö hänelle kaalia.

Niinpä tehtiin Heim Heiderieterillekin viidennen käskyn mukaisesti,
vaikka vähän myöhään, kello oli jo yksi.

Muutamaa tuntia myöhempään -- rupesi jo hämärtämään -- palasi reki
kaupungista. Heimin ja Annan välillä istui Otto, seminaristi, jolla nyt
on hyvä paikka lähellä Hampuria. Takana, takapakilla istui Richard,
lukkosepän oppilas, jalat oljilla täytetyissä puusaappaissa, ja uneksi
äidin joululeivoksista. Nyt on hän ensimmäisenä koneenkäyttäjänä
matkalla Kiinaan ja taaskin on lähenemässä jouluaatto.

       *       *       *       *       *

Illalla istui Heim huonolla omallatunnolla kirjoituspöytänsä ääressä.
Hän ei ollut tehnyt mitään, ei yhtään mitään tänään koko päivänä, ja
taaskin tunsi hän itsessään vetoa pistäytyä kylän ravintolassa. Jos
jatkui tähän tapaan, niin mitä oli hänestä sitten tuleva?

Kirjoitushommansa eivät vaan tahtoneet oikein sujua, hän kun ei osannut
oikein ilolla ryhtyä niihin. Miksei hän osannut ryhtyä niihin ilolla?
Kaikki oli niin etäistä hänelle, mitä hän kirjoitti. Tuntui niin
turhanpäiväiseltä, joutavalta ja naurettavalta. Ei ollut hänen omaansa,
mitä seisoi tuossa paperilla..

Hän tuki päätään kädellään ja tuijotti ulos ikkunasta.

"Mitä olen nyt siis saanut toimeen oikein siitä saakka, kun läksin
Tübingeniin? Juossut luentosalista toiseen. Mutta kohta kun olen hiukan
kurkistanut sisään, olen kohta livistänyt tieheni taas. Tieteellä on
valtaava kita. Aivan kuin haukottelisi joku krokodiili. Kun se kerran
saa ahmaistuksi ihmisen, niin silloin istuu elämäkseen pimeässä, ja
iäksi peittyy silmistä kaikki kaunis ja vapaa ja avara... Noh niin
ja... olihan sitäpaitsi ehkä hieman laiskuuttakin pelissä."

Hän sovittausi vaivalloisesti pitkille säärilleen, ja lähti raskain
pitkin askelin ovelle. Navetalta käsin kuului eläinten ammuntaa ja
torailua.

"Hiljaa siellä!"

Taaskin alakuloisesti ja levottomasti edes- ja takaisin.

"Pitäisi kirjoittaa jotain muuta kuin tuommoista! .. Jotain aivan
toista. Mutta enpä tiedä, mihin minun oikein pitäisi ryhtyä. Toisinaan
näkyy se minulle kuin purje, joka ilmestyy näkyviin ja taaskin katoo;
aivan kuin jono lokkia, jotka kääntyvät ja antavat valkeitten siipiensä
hetkeksi vilahtaa auringossa. Mutta samassa on taaskin hämärää...
Pitäisi kirjoittaa jotakin, joka olisi vahvaa ja iloista ja tervettä
kuin Fritz Witt. Kun olisi lukenut semmoista, pitäisi vetää henkeään
syvään kuin länsituulen puhaltaessa. 'Tuo oli raikasta ja ihanaa!'
Pitäisi tuntua ihmisestä kuin astuisi hän ulos tuomiokirkosta...
tuomiokirkosta, eikä olisi siellä nähnyt heikonhentoja hurskailevia
ihmisiä raukeanhienoin käsin ja nöyrin silmin, vaan kuin olisi hän
nähnyt itse mahtavakäyntisen puhdassilmäisen Siegfriedin ylevänuljaine
ryhtineen rinnallaan Kriemhildinsä. Jumalan edessä nöyrä! Semmoinen
pitää ihmisen olla, niinkauan kuin maailma seisoo. Mutta ihmisten
edessä ylpeä: tahtoo sanoa: puhdas ja vapaa.

"Mutta siihen ei minussa ole miestä. Siihen eivät voimani riitä, eikä
silmäni ole tarpeeksi terävä. Ja kuitenkin täytyy minun... minun täytyy
kirjoittaa jotakin, joka on hurskasta ja voimakasta, ja jossa on
rohkeutta.

"Ja ell'en ole taiteilija, niin olen työmies sitte, vakava ja
kunnollinen."

Hän astui ikkunan ääreen. Lumi näytti harmaalta hämärissä.

"Kohta täytän kolmenkymmenen! Ja mies roteva kuin tammi. Mitenkä sanoi
Telsche? 'Sinun pitää mennä naimisiin'. Naimisiin? Mutta eihän minulla
ole leipää toiselle. Ja kenen kanssa sitte? Ingeborgin?

"Ingeborg! Ei, siitä ei synny mitään! Ensinnäkin niin eihän voi
vaatiakaan, että hän huolisi minusta. On kasvanut Strandigerkartanossa.
ja muuttaisi Nummitaloon? Ei! Ja sitte emme sovi toisillemme. Tuo
on vanhaa viisautta, jonka sain oppia poikana. Rannerengas on vielä
merenpohjassa. Se toinen silloin, ruskeine käsineen..." Hän puisti
päätään. "Omituinen kohtaus!... Ja se heidelbergiläistyttö sitte?
Kummallista! Poissa, mennyttä! Missä lienevät maailmassa hekin?

"Onpas tämä kurjaa."

Hän katseli, ajatuksiinsa vaipuneena, ulos kankaalle: "Tuossa ulkona on
aava kangas, ja tässä sisällä lasin ja ikkunan kehysten takana minä,
varjokuva ihmisestä, en mikään ihminen. Tuo paperin tuhrailu tuossa on
ihan arvotonta. Ihmisillä ei ole säihkyviä silmiä. Äitelyksiä he ovat,
ilman uskoa ja ilman rakkautta. Vai onko asianlaita se, ett'ei minulla
ole uskoa ja rakkautta? Siitäkö se ehkä riippuukin?" Hän ravisti
päätään. "Siitä ei se riipu. Syy on toinen. Se on aineessa, jonka olen
valinnut. Sen haamuissa ei ole mitään oikeata mehua... Minun pitäisi
kuvata muinaisajan ihmisiä, mahtavaryhtisiä luonteita. Se ajatus on
jo usein lentänyt päähäni. Kirjoitan yliopistoon ja pyydän heidän
lähettämään minulle kirjoja, että saisin tunkeutua syvemmälle maan
historiaan."

Hän rupesi taaskin astelemaan edes- ja takaisin, levottomasti ja
ahdistuneena.

"Ei siitäkään lähde apua! Se ei voi riippua aineesta, niin tärkeä
kuin se onkin. Se täytyy riippua minusta itsestäni. Luulenpa, että
se riippuu siitä... siitä, etten seiso molemmin jaloin keskellä
ihmisten ja elämän pyörrettä. Minun pitää asettua seisomaan hajasäärin
molemmille tukeville jaloilleni ja pitää silmäni auki. Minun pitää
nähdä elämä semmoisena kuin se on ympärilläni. Tuossa nyt esimerkiksi
Andrees... ja Reimer Witt. Kun katson tuota omine silmineni ja omalla
tavallani. Se on jotakin."

Hän näpäytti sormiaan ja asteli pitkin askelin huonetta, silmänsä
rupesivat loistamaan. "Pitää käydä asioihin käsiksi semmoisina
kuin no ovat. Pitää katsella elämää, ja sitte etsiä sen lähteet.
Elämä kumpuilee ja versoo ympärillämme; mutta kuka näkee lähteet ja
vesisuonet maan alla? Ihmiset seisovat ja ihmettelevät: kirjava on
elämä, sekavaa pyörrettä!

"Eipä! Sillä on lähteensä ja juoksusuuntansa. Se on virta. Mistä se
tulee? Minne se menee? Ken tietää vastata siihen, hän tietää enemmän
kuin muut!"

Hän teki liikkeitä pitkillä käsivarsillaan ja puhui ääneen itsekseen:

"Luulenpa, että nyt löin naulaa kantaan! Puhun siitä joskus
Ingeborgille. Asiat selkenevät, kun niistä saa puhua jonkun kanssa. Ja
kenenkä kanssa muuten? Ainoastaan Ingeborgin! Mukava tyttönen hän on!
Ingeborg! Toverini!"

Silloin kuului joku ripeästi astuvan välikön poikki,

Ja Ingeborg ilmestyi oveen. Hän oli kokonaan suuren kyökkiesiliinan
peitossa. Näytti aina, kuin olisi hän juuri tänään pukeunut uuteen
pukuun, niin uudelta näytti kaikki hänessä.

"Miksi tulit minua häiritsemään? Hyvä jumala!"

"Mitä? häiritsemäänkö? Sinähän kutsuit minua!"

"Minä... kutsuin sinua?"

"Niin, huusit minua niin, että vanha rakennusrähjäsi tärisi."

Heim istahti alas ja oli hiukan hämillään. Tyttö istui häntä vastapäätä
hänen suureen kirjoitustuoliinsa, hänen molemmat kätensä olivat
esiliinan taskuissa ja katseli hän vakavasti eteensä. "Täällä sinun
luonasi", sanoi hän, "on ilma raikas. Täällä tulee kohta kuin toiseksi
ihmiseksi. Mutta meillä kotona ovat kaikki kuin lyijytaakan alla.
Maria on kuolon kalpea ja on kuin olisi hän ihan unohtanut kaiken
ympärillään. Ja Andrees..." Hän hypähti ylös. "Heim!" sanoi hän.
"Olisitko ikinä uskonut sitä mahdolliseksi? Oi, kuinka kurjaa, kurjaa!"

"Että hän on vuokrannutko..."

"Oh... niin, sekin on halpaa. Mutta ajatteles; Andrees!... Hyljätä
meidät kaikki, noin raukkamaisesti ja lähteä ulos maailmalle tuon
naisen kanssa... Andrees!"

"Hän on viisi vuotia asunut hänen perheessään."

"Ja sittenkin, Heim! Hänhän on Andrees, Andrees!"

"Olet pitänyt häntä liika korkeassa arvossa, Ingeborg; samoin olen
minäkin."

Ingeborg astui selin häneen ikkunan ääreen, ja kun Heim katsahti
häneen, huomasi hän, että hänen olkapäänsä nykähtelivät kuumaa
äänetöntä itkua. Silloin läheni hän Ingeborgia ja laski käsivartensa
hänen olalleen.

"Milloin lähtee hän, Ingeborg?"

"Luulon, ett'ei hän saa lähdetyksi. Se särkee hänen sydäntään, ja hän
tuntee itsensä onnettomaksi. Hän näyttää ihan menehtyneeltä."

"Ehkä kääntyy vielä kaikki hyväksi."

"Mutta talohan on vuokrattu. Hänenhän täytyy pois."

"Sitte jäät sinä tänne... minun luokseni... Ingeborg, ja sitte... jos
hiukankin voisit sietää minua ja minä... hiukan parantaisin itseäni,
niin ehkä..."

Nyt kääntyi Ingeborg, yhä vielä Heimin käsivarsi olallaan, häntä kohden
ja katsahti häneen. Silmissään taistelivat yht'aikaa kyyneleet ja nauru.

"Oh sinuakin, hyväseni! Kun näet minun itkevän!"

"Näen ensikertaa sinun itkevän", sanoi hän.

"Siinä se on!... Mutta tuosta ei synny mitään, mitä sinä äsken aioit
sanoa, Heim! Me emme kunnioita tarpeeksi toisiamme. Olemme erinomaisia
veljenä ja sisarena. Ihan esikuviksi kelpaamme kinastelussa ja taas
sopimisessa! Mutta tuosta toisesta, siitä oi ikinä synny mitään."

"Noh, eihän siis, tuhma tyttöseni! Mutta lakkaa sitte itkemästä.
Sitähän ei voi kukaan ihminen sietää nähdä. Anna hänen mennä, minne
mielii, ell'ei hän viihdy täällä meidän kanssamme."

Silloin säikähti hän Ingeborgin suruista katsetta.

"Anna hänen mennä, sanot sinä!" Sitte jatkoi hän, silmissään ja
äänessään ilme, ikäänkuin sillä, jonka ajatukset ovat kokonaan
toisaalla: "Tule pian käymään Strandigerkartanolla, Heim! Kuuletko?"

Ja livahti pois.

"Tule tänä iltana vielä tänne", huusi Heim hänen jälkeensä. "Minulla
olisi vielä jotain puhuttavaa kanssasi."

Hiukan vielä suunniltaan meni Heim kyökkiin. Alkoi jo hämärtää.

Siellä istui pikku-Fritz puupenkillä lieden ääressä, hänellä oli kädet
taskuissa, ja polvet koukussa allaan ja katseli hän paksun pannukakkua,
joka paistua porisi pannussa. Näki tuossa matalassa tuvassa ainoastaan
avoimessa takassa palavan tulen ja sen yläpuolella avoimen mustan
takka-aukon, sekä Fritz Wittin kirkkaat silmät, joissa myöskin kiilui
tuli.

Hän ei kääntänyt pellavapäätään valkeasta, kun hän kuuli Heimin
tulevan, hän virkkoi ainoastaan; "Se pitää kääntää, muuten käryy se!"

Heim älysi kohta, että oli todellakin vaara käsillä: Ei ole veistä
missään.

"Veistä? Ei siihen veistä tarvitakkaan! Kierauta se ympäri vaan!"

Heim katseli arasti pannua kohden. Tuollaiset tehtävät saivat hänet
aina neuvottomaksi, eikä hän suuresti luottanut itseensä semmoisissa.
Mutta silminnähtävä vaara pakoitti hänet toimimaan.

"Varo nyt! Nyt se lentää!"

Pannukakku lensikin pannusta kuin villihanhi ja ylös pimeään
savupiippuun. Molemmat kurkistivat sen jälestä. Heim seisoi suu auki ja
pannu kädessä valmiina ottamaan asianomaisesti vastaan, kun pannukakku
suvaitsisi palata. Mutta se ei palannut Fritz Wittin silmissä rupesi
mustenemaan.

"Se ei tulekkaan!" sanoi hän ja hengähti syvään. "Se on jo pitkät
matkat ulkona savupiipusta."

Heim laski pannun kädestään paininjalalle, niin että sälähti. "Niin,
jos se yhä lentää, niin on se kyllä ulkona savupiipusta. Niitä
naishupakkoja! Ne ovat syynä kaikkeen. Telsche!" huusi hän.

Mutta Telscheä ei kuulunut.

"Sinä heitit liika kovasti", sanoi Fritz. "Äiti sanoi aina, että sinä
olot kovin viisas, mutta kosk'et näy osaavan kääntää pannukakkua
edes..."

"Poika, sanos nyt, missä pannukakku on!"

"En minä tiedä! Taivaassa!"

"Eivät ne siellä mitään pannukakkuja syö."

"Eivätkö?... Ja minä olen kuullut, että siellä olisi kaikki hyvää?"

"Ilman pannukakkuja. Sitä et sinä vielä käsitä."

Molemmat katselivat synkeinä eteensä. Fritz ajatteli pannukakkua, Heim
Telsche Spiekeriä.

Fritz kurkisteli ylös savupiippua kohden.

"Heim! Heim! Tuolla... riippuu se... paistinkoukussa, yhtenä
nyttyränä." Yhdellä hypähdyksellä oli poika penkillä, astui toisella
jalallaan liedelle ja tähysteli ylös pimeään savutorveen. "Tuossa se
riippuu. Aivan silavakimpaleen vieressä."

"Sukulaistunnetta, sukulaistunnetta, Fritz! Anna se alas!"

Hän nosti pojan molemmilla voimakkailla käsillään valkean ylitse. "Ota
varovasti siihen!... Ja nopeasti nyt, poikaseni! Telsche Spieker tulee.
Joko sait sen?"

"Ylemmäksi! Täällä savuaa."

"Joko sait?"

"Ylemmäksi!"

"No, joko nyt?"

"Ei... jakkuni on tarttunut jonnekin. Oh, täällä savuaa... Minä en
pääse alas. Niin karvasta!"

"Nyt on poika koukussa."

Pannukakku putosi läiskähtäen pannun viereen. Ylhäältä savupiipusta
kuului kovaäänistä avunhuutoa.

Silloin hypähti Heim liedelle. Yläruumiinsa katosi pimeään. Näki
ainoastaan Heimin sääret ja Fritz Wittin säpylöitsevät jalat. Silloin
-- tietysti juuri silloin -- astui Telsche Spieker kyökkiin ja hänen
takanaan ilmeni Ingeborgin vaalea pää. Tämä älysi ensiksi asiain tilan
ja nosti lattialle pojan. Pojan kasvot olivat ihan nokiset ja silmistä
tippui kyyneliä, hän katsoi kuitenkin kohta pannukakkua.

"Syö se, poika!" sanoi Telsche ärneissään ja nosti hänet puupenkille.

"Minä aioin kääntää pannukakun", sanoi Heim, "mutta se ei onnistunut."
Hän katsahti Ingeborgiin: "Älä naura!" sanoi hän ja kohotti molemmat
kätensä ilmaan.

"Naurako?" sanoi Telsche. "Tuommoisille tuhmuuksille."

Syntyi hiljaisuus.

Telsche pani uuttu taikinan pannuun: Heim pesi kätensä, Ingeborg istui
Fritz Wittin rinnalle penkille.

"Katsos Ingeborg! Minä aioin kerran oikein juurtajaksain keskustella
kanssasi siitä, mihin runoilijan ominaisuudet oikein perustuvat."

Telsche laski kolistellen taikinakaukalon liedelle: "Puhuisit ennemmin
lehmäkaupan ominaisuuksista. Punike lypsää kovin huonosti."

"Tule Ingeborg! Mennään saliin!"

Illallisen jälkeen sovitti Telsche niin, että hänellä oli työtä
väliköllä. Hän järjesteli siellä, lakaisi ja aukaisi suuren arkun, joka
seisoo salin seinällä oikealla lasiovesta. Ulko-ovi oli auki, vaikka
puhalsikin kolea itätuuli tiellä. Ja sittenkin oli Reimer Witt vähällä
päästä huomaamatta ohitse, niin pitkin askelin riensi hän asemalta
kotiin. Hän kiirehti lastensa luokse. Hänellä oli pitkävartiset
saappaat jalassa ja kädessä piiska ja näytti hän hyvin komealta siinä
vinhaan ja voimakkaasti astuessaan. Hän oli jo ennättänyt ohitse, ja
Telschen täytyi huutaa häntä, niin epämieluista kuin se olikin.

"Reimer, kuulehan!"

Reimer kääntyi ympäri ja seisoi samassa hänen edessään ja katsoi
lumeen. Mutta nyt rupesi Telschen sydäntä tykyttämään, eikä hän
keksinyt mitään jokapäiväistä puheenalkua.

"Sinun ei tarvitse yhtään olla huolissasi lasten tähden nyt, Reimer.
Päivällistä ovat he saaneet, ja nyt illalla lähetin heille sitäpaitse
muutamia pannukakkuja."

"Siitä ansaitset kiitokset. Mutta missä on Antje sitte?"

"Hän käväsi apteekissa. Oli tullut kirje sieltä."

Reimer antoi päänsä painua: "Onpa tuo kurjaa, Telsche."

"Sinun pitää ottaa itsellesi emännöitsijä, Reimer. Tuo ei käy
pitemmälti päinsä."

"Niin... mutta, kuka tulee minulle? Pitääkö minun ottaa joku
vaivaishuoneesta tai kadulta. Kuka muu tulisi minun luokseni seitsemine
lapsineni? Ja lisäksi Antje."

"Antjen kanssa tulee hyvin toimeen, häntä täytyy vaan ohjata hiukan."

"Mikään kelpo nainen siihen ei suostu, Telsche. Senhän tiedät. Nuo
lapset eivät ole mitään leikkiä."

"Koetan katsella, Reimer, tunnenhan useita naisia, jotka ovat vapaita
kuin minä, ehkä löydän jonkun, joka sopii. Mutta kunnollisen sen pitää
olla. Muunlainen saisi sinut ihan hunningolle."

"Hän. Kunnollisen sen pitää. Muunlainen olisi minullekin
vastoinmielinen. Ja jos sinä jotakin suosittelet, niin on se oleva
hyvä. Teet minulle suuren palveluksen. Olen todellakin vaikeassa
asemassa."

"Sitä olet... No, hyvää yötä, Reimer! Ja älähän suotta ole allapäin.
Katselenpa, ehkä jo jouluillaksi keksin jonkun."

Telsche nyökäytti päätä hänelle, katsahti lumeen ja kääntyi pikaisesti
poispäin.




KUUDES LUKU.


Jouhin aattopäivä oli kirkas ja selkeä talvipäivä. Kankaalla lepäsi
tuores lumipeite puhtaan valkeana kuin uusi puhdas pöytäliina
joulupöydällä. Aurinko kurkisteli vielä rantavallin ylitse. Taivas oli
pilvetön. Näki että juhla-ilta oli muodostuva semmoiseksi, jommoisen
sen pitääkin olla: yläällä kimaltelevia tähtiä, alaalla valkeaa lunta,
koko maailma hiljaisena ja odottavana.

Silloin täytyi Andrees Strandigerin huoneesta, jossa hän oli ollut koko
päivän, ulos vapaaseen ilmaan. Pyssy olallaan lähti hän ilman päämäärää
taivaltelemaan ulos valkealle lumikankaalle. Tehden pitkiä loikkauksia
pakeni joku jänis löyhässä lumessa. Antoi sen loikata. Palaisiko hän
kotiin ja sanoisi noille ihmisille: "Olen ampunut jäniksen teille."

Kun hän näki Wodaninkukkulan lähellään, oli aurinko lähellä laskuaan.
Hän nousi kukkulaa ja katseli tuolle hiljaiselle nukkuvalle lakeudelle
edessään, jota rajoittivat rantavallin valkea, suora juova ja
Strandigerkartanon tummat jalavat syrjempänä. Tuo kaikki oli ollut
hänen omaansa! Oli ollut! Kahdeksitoista vuodoksi oli hän myynyt tuon
eräälle toiselle, oli myynyt, kuten myydään vanhanaikaiset vaunut, että
saataisiin sijaan uudet ja hienommat, joissa oli pehmeämmät patjat.

Alakuloisena ja tuskastuneen näköisenä seisoi hän siinä ja katseli,
kuinka aurinko laski mereen. Ja kun hän yhä seisoi siinä keskellä
hiljaista maailmaa, vastapäätä koko synnyinseutuansa, joka päivä
päivältä hiipi yhä lähemmälle sydäntänsä, ja kun hän säikähti ja
kavahti kolkkoa ja synkeätä nykyisyyttä, pakeni hän kuin apua anova
menneisyyteen ja kutsui sen ystävällisiä kuvia iohdutuksekseen. Silloin
tulikin menneisyys hänen eteensä ja puhui entisistä ajoista.

Yön usvat ylenivät metsästä ja etenivät hitaasti kankaalle; marskeilta
leijaili ystäviä niitä vastaan ja kohottivat käsiään niille. Sitä
tervehtelyä, viittoilua, häilyilyä tuossa kankaalla!

"Kolme teitä oli! Sinä ja Frans ja Heim. Ja sinä olit ensimmäinen.
Sen sanoivat kaikki, Eschenwinkeliläisetkin. Ja sittemmin, lukiossa,
olit sinä lahjakkain, tiedoistasi varma. Heim oli huoleton, hän
uneksi muista asioista. Fransilla ei ollut ylimaankaan halua
kirjaopiskeluihin, häntä veti ja kutsui elämä ympärillään. Heim oli
aina, kuin istuisi hän kuutamossa, ja uneksi. Frans oli aina kuin
markkinoilla, ja kulutti aikansa niitten hälinässä. Mutta sinä olit
kuin tienkäyjä, olit silloin kuin ripeä jalankulkija, joka lupasit
tulla kotiseutusi ylpeydeksi ja turvaksi.

"Mutta sitte tulit ensikertaa suurkaupunkiin ja opit sukulaistesi
piirissä näkemään elämää ihan toiselta kannalta. Sait nähdä, että
muutamat olivat luodut palvelemaan, toiset käskemään, muutamat tekemään
työtä, toiset nauttimaan. Oli ihan toista se elämä, kuin mitä oli
kirjoista opittu. Silloin muutuit vähitellen -- itse et huomannutkaan
sitä? jyrkäksi ja kovaksi. Kun tulit kotiin, niin, kun kohtasit ensi
kertaa Rieke Wittin, annoit hänen seistä, kun hän aikoi ystävällisesti
tervehtiä sinua: 'Olen iloinen, Andreas, että taas olet täällä.' Sinä
sanoit Heimiä suoraan päin silmiä, että hänen isänsä oli kieropäinen
maamoukka, ja laiminlöit käydä tervehtimässä Halleria."

Kylmän aution kankaan poikitse lähenivät häntä ystävänsä: tuli
Heim Heiderieter, pitkä pojan hoivakka, kasvot synkkinä ja itkusta
väännyksissä, silmissä suuret kyynelet. Astui ohitsensa Rieke Witt
kumaraselkäisenä ja uuvuksissa, ja Maria Landt, puettuna vielä lyhyeen
hameeseen ja hiukset vapaina, vältti häntä ja seurasi Rieke Wittiä.

Usvakuvat hälvenivät.

Pensaikosta kuului askelia, jotka lähenivät. Kun hän kääntyi katsomaan
sinnepäin, läheni sieltä kankaan poikitse eräs nuori mies, seurassaan
nainen. He eivät kumpikaan huomanneet miestä kukkulalla, mutta tämä
näki heidät. He olivat huonosti puetut, heillä oli vaatenyytti
kainalossa, ja kasvoissaan oli jotain levotonta. Hän ei ollut koskaan
nähnyt heitä, sikäli kuin hän muisti, mutta he puhuivat hänestä.

"Strandiger kuuluu viettäneen hurjaa elämää kaupungissa. Mutta panenpa
vetoa, että hän tänä iltana kuitenkin menee kirkkoon."

"Tuo ei oikein soinnu yhteen."

"Siinä suhteessa olemme me molemmat rehellisempiä", sanoi mies. "Me
hiivimme pois sieltä ja vietämme jouluamme vanhassa metsämajassa."

He nauroivat kumpikin.

"Mutta Maria Landt!" sanoi tyttö.

"Niin, hän on poikkeus!"

"Kun tulee mieleeni hän, niin kääntyisin takaisin ja menisin kirkkoon."
Tyttö pysähti. "Mutta siksipä ei huolikkaan hän hänestä miehekseen.
Hän... hän ei, suoraan sanoen, ole kylliksi puhdas ja hieno Marialle."

"Sinä olet tarpeeksi hieno minulle."

"Niin. Me sovimme yhteen. Niin! Mutta hiljaa nyt! Älä puhu noin! Kohta
on jouluaatto."

"Mitä meillä on sen kanssa tekemistä?"

"Ell'ei meillä olisikkaan mitään sen kanssa, niin on sillä ainakin
meidän kanssamme. Ell'emme me rakasta Herraa, niin rakastaa hän ainakin
meitä. Siksi tahdonkin rukoilla tänä yönä."

"Ikäänkuin siitäkin jotain apua lähtisi..."

"Teen sen vaan hänelle kunniaksi, en itseni tähden. Onhan hän sentään
tahtonut auttaa meitä."

"Noojaa... ottakoon tuosta nyt selvän!"

"Puhtaille, Maria Landt'ille ja kaikille lapsille, niille kaikille
merkitsee hän jotakin, että he pysyisivät puhtaina."

He jatkoivat kumpikin matkaansa ja hävisivät näkyvistä samalle tielle,
jolle menneisyyskin oli kadonnut.

Strandiger seisoi ja kuunteli. Kaupungista käsin kuului hiljaisen
hämärän halki joulukellojen kumahtelua. Niiden kaiku tuli kuin
pehmeillä vierivinä meren aaltoina, ne tulivat, yksi toisensa jälkeen,
viistoon yli kylän ja kankaan, vierähtivät metsää vastaan, ponnahtivat
sieltä takaisin ja nousivat ylös Wodaninkukkulalle ja humahtivat hiljaa
kysyen tuon yksinäisen miehen luokse.

Kankaalla alkoi hämärtää.

Silloin vaikenivat kellot hetkeksi. Silloin läheni etelästä kankaan
poikitse eräs mies.

Hän oli vanhuuttaan kumarassa, vanhuuttaan, joka oli hänelle tullut
varhain, sillä liikkeistään päättäen ei hän nähtävästi vielä ollut
kuudenkymmenenkään vanha, Hänellä oli kumaraisella selällään sitäpaitsi
raskas matkalaukku. Hän oli ulkonäköään kuin joku noita, jotka
kodittomina kuleksivat ympäri maakuntaa, jotka onnettomuus tai laiskuus
tai joku pahe tai paha omatunto on ajanut liikkumaan kylästä toiseen,
kadulta toiselle; niitä, jotka kahdenkymmenenviiden vuoden vanhoina
jättävät kotinsa, ja seitsemänkymmenen vuoden vanhoina eroavat elämästä
jonkun yömajan nurkassa.

Mies kahlasi vaivalloisesti lumessa kylää kohden. Kun hän asteli
siten, ja oli tullut aina Wodaninkukkulan sivulle, kohotti hän päätään
ja katsahti ympärilleen. Ensin olivat kasvonilmeensä tylsät, mutta
sitte vilkastui huomionsa, hän kohotti kätensä otsalleen... "Mitä tämä
on?... Olenhan nähnyt monta tuommoista hoikkaa neulaa, kuin tuo tuolla
puiden takana ja monta tuommoista kylää... kuin tuo tuolla. Tähän on
jouluaatto syynä..."

Hän astui pari askelta ja kompastui; nuttunsa liepeet lyödä lerpahtivat
sääriään vastaan, hän nousi taas ylös' ja ravisti päätään.

"Tuo oli joku keitinkuoppa. Tuommoisia kaivavat he täällä kun tehdään
heinää, he polttavat valkeaa niissä." Hän katsahti ylös ja katsoa
tirkisteli kylää kohden, ja kun samassa sumu- ja usvaharso hiukan
kohottautui ja ensimmäinen tähti ilmestyi vartiopaikalleen, oikealla
kirkontornin yllä, tarttui mies molemmin käsin harmaihin hiuksiinsa:
"Kotini!" kirkasi hän. "Kotini!"

Kirkolta käsin kumahteli taaskin raskaissa paisuvissa aalloissa
kellojen syvä soitto, nyt rupesi kuulumaan kyläkellojenkin ääni ja
lähettivät ne ensimmäisen rivakan kolmisointunsa kankaalle. Kuuli
selvään, kuinka ne kutsuivat: "vaeltaja... tule tänne!..." Mutta
ukko ravisti päätään ja taitti syrjään ja meni metsään, jonne nuo
äskeisetkin vaeltajat olivat hävinneet.

Strandiger purasi hampaansa yhteen. Jäseniään puisti kylmä. Sumut
haihtuivat: tähtiä tuikahti palamaan kaikkialle taivaalla. Missä niitä
vilahti näkyviin, sinne ne jäivät paikalleen tuikuttamaan. Kuu istuutui
valtaistuimelleen taivaan salissa.

Vielä kun hän seisoi siinä paikallaan, tulivat metsästä Reimer Wittin
kolme lasta, Bertha kurkisteli kirkkaine silmineen kummallekin puolelle
tietä kuin metsäkauris. Vieressään talutti hän pikku Fritziä. Hänen
takanaan asteli Karsten, kainalossaan pieni joulukuusi.

"Nähkääs", sanoi Karsten, "kuinka pimeätä on. Meitä ei näe kukaan."

Fritz käydä kahlusti vaivalloisesti lumessa: "Kuule, Bertha, onko
Haller jo kertaakaan sanonut teille, missä hyvä Jumala asuu?"

"Senhän tiedän muutenkin!" sanoi Bertha. "Hän asuu tuolia ylhäällä.
Voihan nähdäkkin sinne."

Fritz tuijotti ylös tähtiin ja kompastui, niin että hän kaatui. Kun hän
taas oli päässyt pystyyn, itki hän. "Äiti voisi kernaasti joskus tulla
meitäkin katsomaan, koska hän asuu niin lähellä. Meillä on aina niin
kylmää. Mutta hän ei viitsi vaan."

Molemmat toiset nauroivat. Bertha veti häntä nopeasti jälissään.
Karsten puhalsi käteensä, joka oli kangistunut joulukuusta pidellessä.
"Kuule", sanoi hän sitte, "voisithan joskus lähteä hänen luokseen.
Eihän sinne niin pitkää matkaa ole. Katsos vaan tuonne." Ja hän osoitti
sinne, jossa kuu oikealla metsästä yleni vaaleitten pilvien takaa.

"Voiko sinne mennä käyden?" kysyi pikkupoika.

"Jouluaattona", sanoi Bertha, "ovat ovet auki sinne Kristuslapsen
tähden, joka silloin tulee enkelien kanssa alas. Tiedäthän sen toki. Ne
avataan niin selkoselälleen, kuin Heim avoi riihensä ovet, kun hän ajoi
ruista sisään."

He nauroivat, niin että kaiku kiiri kauas kangasta.

Sitte tuli hiljaista. Lapset häämöttivät enää vaan kolmena pilkkuna
kaukana. Ainoastaan hiukan selvemmät olivat ne kuin varjot, jotka
ympäriltä vaelsivat kankaan poikki. Sillä kankaalla heräsi vähitellen
elämä.

       *       *       *       *       *

Neljännestuntia myöhemmin astui Andrees pappilan työhuoneeseen.
Frisiuksella oli jo virkatakki yllään ja kirjat kainalossa. Silmänsä
olivat syvällä, ja niissä oli jotain kuumeista ja jouluista.

"Mistä tulet sinä pyhänä iltana, Andrees?"

"Menin kankaan poikitse, ja silloin tuli mieleeni pistäytyä luoksesi ja
sanoa hyvästit. Nyt seuraavina päivinä on sinulla runsaasti työtä. Minä
matkustan kohta juhlan jälkeen."

Frisius pudisti päätään: "Omituinen ja kirjava on aika. Ihmiset
hylkäävät kotinsa ja kotiseutunsa, joka on kasvattanut heidät,
hylkäävät uskonsa, joka on todistanut itsensä todeksi. Sinä hylkäät
molemmat. Olet kaksinverroin koditon."

Strandiger katseli sanattomana eteensä, huulensakin olivat kalvenneet.

"Mieltäni karmii", sanoi Frisius, "että joudun käyttämään tällaista
puhetapaa vastaasi nyt kun pyhä yö Laskeutuu ihmisille. Minun koko
sydämeni värähtelee ilosta. Olisin koko elämäni ollut kuin varpunen,
jolla ei ole siipiä, ell'ei minulla olisi ollut tätä iloani Jumalan
asian puolesta. Ja nyt tulet sinä, tuon vakavan ja kelvollisen Fredrik
Strandigerin, joka valitettavasti joutui liika aikaiseen hautaan, ainoa
poika, ja sanot minulle: 'Olen laittanut itselleni siivet pahvista, ja
lähden niillä ulos maailmaan.'"

"Löytyy monta, jotka tulevat toimeen ilmankin sitä uskoa."

"Se ei ole totta! Sinä tiedät, ettei se ole totta. He nauravat, mutta
se nauru ei lähde sydämestä. He elävät, mutta heidän elämänsä ei ole
tervettä. He eivät käy, he juoksevat tai hoipertelevat, tai istuvat
he tien vierellä ja itkevät. Mutta pitää veljensä kättä kädessään
ja katsoa Jumalaa hänen puhtaihin silmiinsä, se on elämää. Olenko
oikeassa? Tai sano minulle, miksi tulet toistamiseen minun luokseni?
Nämä käyntisi eivät ole mitään kohteliaisuuskäyntejä. Mitä etsit
vanhalta yksinäiseltä mieheltä? Sielusi halajoitsee kuulla uskosta,
rakkaudesta ja toivosta. Kaiken tuon inhottavan sekasoiton jälkeen
haluat taas kuulla kirkonkellojen oikeata puhdasta kolmisointua.
Siksipä et hennokaan ja voikkaan jättää kotoasi ja kotiseutuasi."

Silloin kääntyi Strandiger poispäin ja tarttui oven ripaan. Mutta
toinen ei tahtonut laskea häntä sillä tapaa pois kotiseudulta, ja
hädissään kirkasi hän.

Silloin kääntyi Strandiger takaisin jäykästi ja puisevasti, kuin olisi
häneen tarttunut kaksi kättä, jotka käänsivät hänen kuin luudan.

"Minulle on annettu kylmä ja kuivakiskoinen järki", sanoi hän, "ja
siksi en kiinnitä suurta huomiota noihin asioihin."

"Erehdystä! Järkesi ei sinua estä, vaan sydämesi! Jos ihminen jättää
Jumalan, niin älköön hän silloin syyttäkö järkeään, joka on selvä, vaan
sydäntään, joka on epäpuhdas. Tuhlaajapoika ei jättänyt isänsä kotoa
sentähden, että elämä siellä oli liika sekava hänen ymmärtääkseen, vaan
sentähden että se oli liika puhdasta ja siivoa hänelle. Miten sanoo
Herramme? Jos kuka tahtoo tehdä Jumalan tahdon? Se ei riipu selvästä
järjestä, se riippuu hyvästä tahdosta."

"On löytynyt monta suurta ja jaloa miestä, joilla ei ole ollut uskoa.
Ajattele vaan Fredrik Suurta esimerkiksi: hänellä ei ollut uskoa."

"Uskonsa ei ehkä ollut suuri ja toivonsa vahva, mutta hänellä oli
rakkautta. Hän palveli kansaansa kuolemaansa asti. Hän on hankkinut
maata kymmenille tuhansille, sadoille tuhansille on hän hankkinut
leivän ja miljoonille on hän esikuvana uskollisuudesta. Rakkaus on
suurempi kuin usko ja toivo. Missä ei ole rakkautta, joka osoittautuu
teoissa, siellä ei ole kristillisyyttäkään."

"En luullut, että olisit noin vapaasydäminen."

"Kristinusko on maailmankatsantokanta, joka yhtähyvin voi olla tarpoen
Berlinin tiheimmästi asutulla kadulla kuin Flackelholmilla."

"Entä ne sitte, jotka eivät tahdo elää sen mukaan? Jotka elävät
itseänsä varten?"

"Andrees! Niin totta, kuin olet vaativa vuokran Frans Strandigerilta,
kun tulee Pyhäinmiestenpäivä, niin totta on sinultakin viimeisenä
päivänä vaadittava vuokra kaikesta, mitä sinulle on annettu."

Strandiger avoi hitaasti ovea valmiina lähtemään.

"Et nyt vasta lähde vieraille maille. Olet jo kauan ollut siellä. Olet
jo siinä kohdassa, josta sanotaan: 'Ja tuli kallis aika maahan, ja hän
rupesi näkemään nälkää'. Sinullakin on nyt edessäsi 'kallis aika'.
Siksi tulet luokseni! Minkätähden aiot jättää hyvästit minulle?" sanoi
hän korkeammalla äänellä. "Eihän sinulla ole voimaa lähteä. Jumala
ja kotiseutu kutsuvat sinua jo. Sielusi kuulee sen kutsun, ja on
lähtemäisillään lentoon."

Silloin antoi Strandiger päänsä painua ja lähti ulos.

Kun hän tuli kirkkotarhan yli, tuli häntä vastaan kyläläisiä. He
tervehtivät häntä kuin vierasta ja puhella supistelivat keskenään.
Eschenwinkeliläiset katsoivat maata kohden ja väistivät häntä lumeen,
jota oli tasaisiksi tallatuilla haudoilla. Kirkossa kuului jo
lauleltavan:

    Enkeli taivaan lausui näin.

Hän kuuli selvästi sanat, hän tiesi myöskin kenen sydämestä nuo sanat
ensiksi olivat lähteneet, oikean voimakkaan saksalaisen miehen, jonka
ajatus oli kuin kotkanlento, jonka sana oli kuin alaisimen helähdys,
ja jolla oli rohkeutta seistä yksin koko maailmaa vastaan. Ja oli
kuitenkin laulanut tuon lastenlaulun! Ja vanhat ja nuoret lauloivat
sitä hänen jälissään.

Hän meni kirkon ohitse.

Strandigerkartanossa istuivat kaikki seurusteluhuoneessa. Frans
istui klaveerin ääressä, ja koetti soittaa sitä torvikappaletta.
jonka se rykmentti, jossa hän oli palvellut, oli omistanut omakseen.
Rukouskellojen ääni kuului tuon tuostakin soiton välitse kuin lapsen
ääni keskeltä kavioiden kopsetta. Lena oli laskenut vasemman korvansa
tuolin nojaa vastaan, oikealla korvallaan piti hän sormuksilla
koristettua oikeaa kättään. Siten istui hän ja luki erästä kirjaa,
jonka Frans oli tilannut, hänelle uusimpana uutuutena Berlinistä, eikä
kellojen ääni voinut tunkeutuu hänen sieluunsa, koska hän nyrkillä
käsin seisoi sitä vastaan jo ovessa. Vanha Hobooken asteli tapansa
mukaan viistoon poikki huoneen, hän asteli levottomalla hätäisyydellä
ikäänkuin näätä, joka on joutunut vangiksi kanatarhassa. Kellonsoitto
etsi hänenkin sieluaan, mutta se löysi sen sijassa ainoastaan kiven,
jolle oli kaiverrettu joitakin kuolleita numerosarjoja.

Silloin astui sisään Andrees Strandiger, katse synkkänä ja koko kasvot
surun kuivaamina ja katkerina. Kun hän nyt näki nuo tuossa yhdessä,
heräsi hänen mielessään vanha lapsuuden muisto, kuinka vanhempansa
ennen muinoin olivat viettäneet jouluiltaansa tässä samassa huoneessa,
ja hän johtui ajattelemaan, kuinka hänen äitinsä klaveerin räikeä kova
ääni nyt repi sieluansa. Silloin naurahti hän kovaäänisesti.

Molemmat nuoret kuulivat kohta oudon vivahduksen hänen äänessään
ja kummankin kasvot hienoine rohkeine piirteinen kohottautuivat
häntä kohden. Mutta vanha Hobooken oli kuuro ja sokea, kun hän teki
laskujaan. Hän jatkoi niitä vaan: "Paljonko lasket suunnilleen olevan
puhdasta tuloa hehtaarista marskimaata, Frans?"

"Jos sinä tallaat sitä, täti, niin kasvaa se ainoastaan ohdaketta."

Silloin jäi Hobooken seisomaan, kädet selän takana, ja katsahti
terävästi häneen: "Olet päissäsi."

"Ja miks'en olisi? Sinä teet laskujasi, tyttäresi lukee roskaromaaneja,
poikasi soittaa hyökkäysmarssia; minä juon. Sehän sopii kaikki mainiosti
jouluaattona?"

Silloin riensi Lena häntä kohden, ja kun ei hänelle johtunut mieleen
mitään parempaakaan, sanoi hän: "Sinä saat pääni särkemään."

"Pääsi särkemään? Sinuakin! Mikä särky on minun päässäni! Että
laskinkin teitä kettuja tänne kattoni alle!... Ulkona on kaikki
sulaa eloa ja elämää. Koko luonnossa, ihmiset ja henget etunenässä,
häärää ja hyörii kuin muurahaiskeossa. Mutta te olette kuin mitäkin
vahanukkia. Painaa nappua vaan, ja sinä lasket, ja sinä vilkutat
viekkailla silmilläsi ja sinä himoitset lähimmäisesi huonetta ja
vaimoa. Tiedättekö, että tänään on juhlailta? Kirkossa laulavat ihmiset
kuin enkelinäänin 'Enkeli taivaan lausui näin'. Menemmekö kirkkotarhan
aitauksen taa kuuntelemaun? Sisäpuolelle emme ansaitse astua. Me emme
ole tarpeeksi hyviä, emme paikalle, emme ihmisille. Emme läheskään
tarpeeksi hyviä! Minä menen äitini luokse."

       *       *       *       *       *

Koko taivas oli yhtä ainoata valonvärjyä. Tähdet astuilivat tietään ja
väreilivät. Niin kylmä ja kirkas oli ilma.

Wittin lapset istuivat pöydän ympärillä. Isä oli lähtenyt tuntia sitten
ja oli Strandigerkartanon tallissa ruokkimassa hevosia sillävälin
kun Hinnerk Elsen säntillisenä miehenä oli mennyt kirkkoon. Lapset
kinastelivat tai itkivät tai rakentelivat he ilmalinnojaan. Pikku Hannu
oli nukahtanut ja makasi lattialla, hänen jouluiltansa oli jo vietetty.

Antje oli lähtenyt ulos. Kun iltapäivällä ei vielä ollut kuulunut
mitään leivoksia tai omenoita, otaksui hän levottomuudessaan, ett'ei
enää tulisikaan mitään ja että niinhyvin Strandigerkartano kuin Frisius
ja Haller ja Heimkin olisivat kokonaan hyljänneet hänet. Silloin lähti
hän salaa pois, mutisten ja puhellen itsekseen ja tuli illan lähetessä
Westdorffiin ja Hindorffiin ja rupesi kerjäämään. Putoilevassa lumessa
asteli hän talolta talolle, ja kun hän tuli suurille väliköille, joissa
nurkissa jo oli pimeätä, veisasi hän, ovella seisoen, voimakkaalla
äänellään jouluvirren:

    Nyt Jumalalle kunnia,
    Kun antoi ainoon Poikansa'
    Siit' enkelitkin riemuiten
    Veisatkoon taivaan Herrallen!

Kerran hän erehtyi ja lauloi uudenvuodenvirren ja vielä toisenkin
kerran, jolloin hän lauloi suruvirren. Silloin tulivat lapset ulos
kirkkaasti valaistuista huoneista. Valo lankesi heidän vaaleille
hiuksilleen ja he seisoivat ja nauroivat, mutta eivät tohtineet tulla
ovelle asti, ja sisältä kuului riemua ja tulvi esiin leveä valojuova
ja tuntui tuttua pihkan ja tuoreen leivän tuoksua. Mutta kun lapset
vanhempien taluttamina tulivat lähemmälle ja näkivät tuon kookkaan
naisen epävarmoine säikähtyneine silmineen ja kauniine voimakkaine
kasvoineen, niin pelkäsivät he. Mutta vanhemmat tunsivat melkein
kaikki hänet ja tiesivät raukan jo vuosia kestäneestä onnettomuudesta
ja sanoivat: "Antje, tuletko näin myöhään vielä? Tule sisään, Antje!"
Mutta hän nauroi vaan ja sanoi, ett'ei hänellä ollut ollenkaan aikaa
ja nojautui vuoroin kumpaankin jalkaansa ja katsoa vilkaisi tuon
tuostakin pelokkaasti nurkkiin ja ylös paksuihin mustiin kurkihirsiin
välikön yllä. Silloin antoivat hänelle leipää ja silavaa tai puolia ja
kokonaisia groscheneja. Ja hän nyökytteli yhtä päätä päätään ja sanoi:
"Niin... Niin..." eikä kiittänyt sen enempää ja jatkoi matkaansa.
Eräässä talossa, jossa ei häntä tunnettu, kysyi nuori vaimo, jolla oli
ensimmäinen lapsensa käsivarrella, oliko hänellä lapsia. Silloin nauroi
Antje ja sanoi: "On, on koko liuta!" Silloin sai hän pähkinöitä ja
leivoksia ja lapsi äidin käsivarrella työnteli palleroisilla käsillään
kaiken tuon ihanuuden koriin. Mutta nuori vaimo katseli ihmetellen
tuota omituista kerjäläisnaista, joka lauloi ja nauroi ja siinä samassa
taas katsoi niin värisyttävän vakaasti.

Kun suuri korinsa ja kaikki avarat taskunsa olivat täynnään, lähti
hän kotimatkalle. Astellessaan lauloi hän loppuun virren, josta hän
taloissa aina oli laulanut ainoastaan ensimmäisen värssyn. Laulaen meni
hän kylän läpi.

Kun hän astui sisään, istuivat lapset joulukuusen ympärillä. Bertha ja
Karsten pitivät sitä pystyssä. Dora piti kyökkilamppua oksien välillä,
milloin ylempänä, milloin alempana, se oli edustavinaan kynttilöitä,
joita ei heillä ollut. He olivat siinä tuumiskellessaan niin vakavia ja
totisia kuin täysikasvuiset, kun ovat jokapäiväisessä työssään.

Antje alkoi, kuten hänen aina oli tapansa, heti ovessa seisoen, ääneen
laskea lapsia: Yksi, kaksi...

"Oi, missä Fritz on?"

       *       *       *       *       *

Fritz mennä kahlusti kankaalla, hän oli matkalla taivaaseen.

Ensin oli hän odotellut, että Antje palaisi, sitte oli hän istunut nenä
likistettynä puoliksi lumen peittämää ruutua vastaan, ja tähystellyt
vuorottain Heimin taloa kohden, vuorottain koululle, mutta kummassakin
oli hiljaista, eikä liikkunut mitään. Silloin kääntyi hän pöytää päin
ja sanoi samalla verrattomalla päänliikkeellä, joka hänellä on vielä
tänäpäivänä: "Minä lähden taivaaseen!"

Reimer Witt tapasi leikata lastensa hiukset sillä tapaa, että hän
kaasi ylösalaisin heidän päähänsä jonkun kiviastian, jonkun maitovadin
esimerkiksi ja leikkasi sitte lyhyin voimakkain leikkauksin kaikki
hiukset, jotka kurkistivat esiin vadin reunan alta. Kaikille tahoille
päättyivät nuo kirkkaanvaaleat hiukset jyrkästi. Bertha painui tuolla
tapaa leikatulle päälle sen vanhan ketunnahkalakin, joka oli poikain
yhteisomaisuutta. Sitte laskivat he hänet menemään, tuumien että kylmä
ja pimeänpelko kyllä pian ajaisivat hänet takaisin.

Mutta Fritz oli ottanut asian tuiman vakaasti. Hän oli jo siihen
aikaan kaikissa hommissaan perin vakava, ja on hänestä kerran
tuleva luotettava mies. Toisella puolella tietä kapusi hän kohta
hietavallille, loi vielä kerran katseen vasemmalle, josta pilkisti
kankaalle valo Telsche Spiekerin kyökistä, kiipesi sitte yli vallin ja
rupesi taivaltamaan syvässä lumessa.

Uljaasti ja rohkeasti ponnisti hän eteenpäin, purasi hampaansa yhteen,
ja oli ylpeä, kun ne kirskahtivat. Pörröisen tukan takaa tirkistelivät
rohkeat silmät ulos pimeyteen. Mutta siellä ei näkynyt mitään muuta
kuin ylhäällä joku tähti ja ihan silmien edessä lumihiutaleita, jotka
tulivat pimeästä ja lensivät häntä vastaan kuin parvi hyttysiä.

Hän tähysteli etsivästi ylöspäin. Taivas oli melkein kokonaan pilvien
peitossa. Mutta näki sentään selvästi häämöttävän sen paikan, jossa kuu
korkeitten harmaitten muurien takana piti hoviansa. Laimeasti välkkyviä
tähtiä oli siinä kahdenpuolen osoittamassa tietä ylös. Fritz ei ollut
nähnyt tuota vielä koskaan. Mitä olikaan hänellä taivaassa tekemistä?
Maanpäällähän hän löysi, mitä hän kaipasi, leipää ja leikkejä. Mutta
kun kangas oli edessään pimeänä ja sumuisena ja kun tuo välkkyilevä
portti näytti olevan niin matalalla, niin nyökäytti hän pyöreätä
päätään, kirskautti hampaitaan ja jatkoi matkaansa suoraa päätä tuota
upeata ylöskäytävää kohden, eikä peljännyt.

Hän ei peljännyt; mutta häntä rupesi väsyttämään. Kun hän jo oli
kamppaillut ehkä kokonaisen tunnin tuossa pehmeässä lumessa ja
epätasaisella maapinnalla, rupesi hän tuntemaan uupumusta. Vasemmalla
oli metsä väistynyt syrjään, kangas oli loppunut, tuli eteen alaspäin
viettävä rinne, ja edessään aukeni alava avara marski. Kylmä tuuli
puhalteli metsästä käsin ja työnteli pilviä länteen ja kurkoitti
raskaat usvamöhkäleet kankaalta ja marskeilta ulos epäystävälliselle
matalikolle. Kummastellen ja ihmetellen katseli lapsi tuota
itselleen uutta maata. Kirkas kuunvalo väreili vaaleankimmeltävillä
matalilla katoilla. Niiden alta kuin mahtavan tuuheitten valkeitten
kulmakarvojen takaa tähystelivät jouluaattoisesti valaistut ikkunat.
Puut seisoivat valkean härmän peitossa valkealla pinnalla. Peltojen
välillä juoksi, kuin olisivat ne vedetyt kirkkaalla, terävällä
piirustimella, jääpeitteisten ojien suorat juovat. Siiloin luuli hän,
että hän oli matkansa päässä, sillä koko maailma oli kuin hopeasta, ja
talot kaikki olivat upeita komeita marskitaloja.

Silloin kohotti hän sattumalta silmänsä ylös taivaalle. Kaikki pilvet
olivat haihtuneet, kaikki esiriput vedetyt syrjään. Nuo lukemattomat
kaukaiset valot välkkyivät ja väreilivät ja tähtimaailmojen koko
loistoisa kylmä ihanuus tähtäsi lukemattomin hehkuvin nuolin hänen
silmiinsä. Tuolla ylhäällä... siellä oli taivas. Täällä alhaalla ei.

Ympärillä oli kaikki hiljaista, kuolemanhiljaista.

Ei äänenvärähdystäkään koko äärettömässä rajattomassa avaruudessa.
Tuuli tunnusteli kylmillä sormillaan hänen ruumistaan, joka siinä
ponnistellessa oli tullut lämpimäksi ja märäksi. Silloin heräsi hänessä
pelko, äkillinen kamala pelko. Sielussaan sortui kokonainen taivas. Hän
kääntyi ympäri, ja lähti juoksemaan takaisin kangasta. Väsyneempänä,
aina väsyneempänä, hengittäen hätäisesti ja sysäyksittäin.
Vaivalloisesti liikutti hän enää jalkojaan. Kuka löytäisi hänet
huomenna? He eivät löydä häntä. Tuuli tupruttaa umpeen hänen jälkensä,
lumi peittää hänet. Kuka tietäisi etsiä häntä kankaalta? Keväällä
löytävät hänestä, mitä hänestä enää on jäljillä.

Kätensä kangistuivat ja niissä teki hirveän kipeältä. Ne olivat
kuin palavaa jäätä, niin jäykät, niin kuumat ja raskaat. Silmänsä
olivat puoliummessa, ainoastaan sen verran avoiminaan, että pisara
pisaran jälkeen mahtui raskaasti nousemaan niihin. Pyöreät poskensa,
jotka äsken vielä olivat niin verevän punaiset, olivat nyt kalpeat,
ja yhteenpuristettujen huuliensa ympärillä värähteli, mutta
äänennikahdustakaan ei päässyt huuliltaan.

Hän uneksi jo.

Kerran kaatui hän; mutta tuntui hänestä, kuin nostaisivat hänet
lapset, jotka olivat yhtä suuret kuin hän itse, ylös taaskin. Niillä
oli yllään valkeat puvut ja niitä oli joka puolella. Mutta hän ei
kummastellut sitä yhtään; oli ihan samantekevää hänestä. Sekin oli
ihan samantekevää hänestä, mikä kirkas valo se oli, joka pilkoitli
edessään, tuolla puolen vallin: hän meni kuitenkin sitä kohden, kuin
olisi häntä joku vetänyt. Hän tuli todellakin vallin yli, ja liukui
alas sen toisella puolella ja mennä komppuroi puuristien välitse
valoa kohden, eikä huomannut että valo lähti eräästä lapsesta, joka
seisoi kirkon ovella yllään valkea paita. Kohta kuhisi koko polku ja
kivikäytävä Strandigerien sukuhaudasta niille hautakiville asti, jotka
nojautuivat kirkkotarhan aitausta vastaan lasten haamuja. Ei kuullut
askelen ääntäkään, vaikka lapset pujottelivatkin toistensa ohitse, ja
vaikka vaaleat pukunsa liehuivatkin tuulessa. Ne tulivat sivuilta ja
menivät alas käytävää pitkin. Kaksi niistä oli nostanut pystyyn pikku
Fritzin, joka asteli silmät puoliummessa ja kasvot punaisina heidän
välillään, kaikki ne olivat lumivalkeissa puvuissa, hänellä yksin oli
vanha nuttunsa. Puolittain tunsi hän, missä hän oli, puolittain uneksi
hän. Siten menivät he portin läpi ja lähtivät kylää kohden. Tiellä tuli
Anna Haller heitä vastaan. Hän astui siroon tapaansa puoleen heistä
tiellä ja meni ohitse. Silloin kummasteli Fritz, ett'ei hän huomannut
sitä loistoa, joka oli hänen ympärillään. Hän aikoi puhutella häntä,
mutta ei osannut. Kun he tulivat Heim Heiderieterin talon kohdulle,
kohottivat lapset kaikki vaieten käsiään, ja antoivat siunauksensa
vasemmalla Nummitalolle ja oikealla kouluhuoneelle, josta kuului
joululaulua, ja Eschenwinkelille alhaalla jalkojensa edessä.

Ja tällä paikalla osoitti se, joka oli toisten johtajana, Heimin kotoa
kohden. Silloin veivät ne kaksi pojan, joka vaivoin pysyi pystyssä,
mäkeä ylös. Hiljaa avoivat he ylemmän ovipuoliskon ja kurkistivat
sisään ja olivat ihan niin pitkät, että ylettivät kurkistaa sisään,
mutta eivät rahtustakaan pitemmät. Heitä vastaan tulvahti hyvänä ja
lämpimänä navetantuoksu läävästä ja kuului sarvipäitten kodikasta
murinaa. Mielissään heräsivät muinoiset Bethlehemin aikuiset muistot.
He astuivat sisään ja menivät viistoon välikön poikki ja laskivat
valossa, joka levittäytyi heidän omilta kasvoiltaan, pojan matalaan
seimeen ihan oven takana. Kaikki on vielä tänäpäivänä Nummitalossa
samalla tavalla, kuin oli sinä yönäkin.

Ja he lähtivät ulos ja nauroivat.

Telsche Spieker oli yksin kotona, istui tuvassa ja oli nyreissään. Hän
oli hyvin tyytymätön Heimiin, Hyödyttiköhän ylialaan mitään hoitaa tuon
miehen taloutta? Olikohankaan enää mitään hoidettavaa? Ainahan hän
oli halannut päästä oikeaan taloon, jossa oli työtä aamusta iltaan.
Talouden pitoon, joka pyrki eteenpäin eikä taantunut. Ei, tämä ei ollut
mikään kunniakas toimi, tämä toimi Heim Heiderieterin talossa.

Telsche Spieker oli harmissaan. Hän ei ollut harmissaan Heimiin, vaan
itseensä. Hän oli hämärissä seisonut ovessa ja ajatellut Reimer Wittiä.
Sitten oli hän katsahtanut hänen asuntoaan kohden ja nähnyt, kuinka
lapset valaisivat joulukuusta lampulla. "Tuohon tapaan ei saa jatkua."

"Eiköhän minulla ole velvollisuuksia Reimer Wittiä ja hänen lapsiaan
kohtaan? Mikä surullinen jouluaatto tämä! Tässä tämä pahan onnen talo,
jossa nyt olen asunut jo kaksikymmentä vuotta, ja jossa ei hallitse, ei
ahkeruus, ei järki, ei onni! Ja tuolla toisella puolella nuo seitsemän
lastu! Ja kun hän palaa kotiin, niin ei tupa ole lämmin, eikä takassa
valkeata. Jumala armahtakoon!"

"Antoisinko ne kaksituhatta markkaa, jotka kahtenakymmenenä vuonna
vaivoin olen saanut kokoon, mennä Wittin lasten suihin? Sillä siihen se
kävisi. Tunnen maailman! Ja olen varova itseäni."

Puistaen päätään ja puhellen itsekseen, kuten semmoiset ihmiset
ainakin, jotka ovat paljon yksikseen, sytytti hän lampun ja istui
lieden ääreen. Hän otti pöydältä raamatun, joka ehkä oli ollut jo
kaksisataa vuolta siinä, istui alas ja rupesi lukemaan kertomusta
joulu-illasta, hän piti lukiessaan kirjaa kaukana itsestään, sillä
hän rupesi jo tulemaan pitkänäköiseksi. Hän oli jo neljänkymmenen
paikkeilla ja oli hän katsellut paljon avaran kankaan ylitse.

Kuu hän siinä luki ja tuli kohdalle, jossa sanotaan: "ilmestyi
silloin lakeudelle taivaallisten sotajoukkojen paljous", rupesi
ikkunasta kuulumaan, kuin olisi sitä vastaan keveästi ja arasti
koputettu, ja kohta jälkeen samoin ovella, joka aukeni välikölle;
hän kuuli lukemattomia keväitä askelia, ja matalaa naurua väliköltä.
Hän kuunteli, pidättäen hengitystään, ja katseli yhä vielä kirjaan,
tuohon sanaan: taivaalliset sotajoukot. Silloin kiskaisi hän itsensä
irti, nousi ylös ja meni välikölle. Siellä oli kaikki pimeätä. Mutta
vasemmalle ovesta, läävästä käsin, kuului äänekästä syvää nukkuvan
lapsen hengitystä. Se kuului niin omituiselta lehmäin märehtimisen
keskeltä. Muuten oli kaikki hiljaista, niin hiljaista, kuin kuuntelisi
koko maailma tuota lapsen hengitystä.

Silloin palasi Telsche Spieker sisään takaisin, sytytti värähtelevin
käsin navettalyhdyn ja aukaisi varovasti lehmäläävän oven, siinä
makasi Fritz Witt hänen jalkojensa edessä seimessä. Hän makasi siinä
yhdessä myttyrässä, kääriyneenä kokoon kuin iiliäismato, pää kätkettynä
käsivarsien alle, niin että näki ainoastaan tukan. Mutia siitä
tunsi hän hänet kohta, sillä kukaan ei leikkaa hiuksia niin rohkein
leikkauksin kuin Reimer Witt. Hän tunsi sitäpaitsi housut, jotka
pojalla oli yllään, ja jotka hän eilen oli paikannut.

Hän seisoi hetken, kuunteli hänen hengitystään, ja katseli tuota
edessään olevaa onnetonta pikkukääröä. Sitte sanoi hän oikein
tuikeasti: "Tuossa hän nyt on! Mutta taivaallisista sotajoukoista ei
näy jälkeäkään. Hän on heistä kai ollut liika likainen." Hän laski
lyhdyn kädestään, otti lapsen syliinsä, kantoi hänet sisään ja laski
pöydälle lieden ääressä. Taivaalliset sotajoukot seisoivat Nummitalon
ympärillä.

Hetken hän epäili vielä, silmänsä olivat miettivinä ja tuikeasti
luotuina tuohon nukkuvaan lapseen. Hän ajatteli erästä, joka nyt makasi
lumen alla kirkkotarhalla. Ja mitä kauemmin hän ajatteli häntä, sitä
vakavampi, rohkeampi ilme heräsi kasvoilleen. Hän meni ikkunapenkin
ääreen ja palasi, kädessään kirjoitusneuvot ja kirjoitti, kumartuneena
pöydän ylitse, seisoaltaan, toisella puolellaan lapsi, toisella
raamattu, viistoon koko arkin yli suurin kirjaimin: "Telsche Spieker
on kyllästynyt hoitamaan herra Heiderieterin taloutta. Lypsää lehmät
ja siivoa lattian osaa hän itse. Kaikkea siunausta ja hyvinvointia,
jota jo onkin talossa, mutta myöskin ahkeruutta ja hyvän vaimon,
jota ei vielä ole, toivoo Telsche Spieker, joka tähän asti on ollut
emännöitsijänä herra Heiderieterillä, mutta joka nyt on sitä samaa
Reimer Wittillä niinsanotussa Eschenwinkelissä."

Sitte kävi hän vielä kerran katsomassa salin uunia, sammutti valkean,
otti sänkyvaatteensa, kääri lapsen niihin ja lähti ulos. Hän lukitsi
oven takanaan ja pisti avaimen Nummitalon tapaan oven päälle räystään
ja ylimmän seinähirren väliin. "Hyvä vaan", ajatteli hän, "ett'ei hän
ole kotona, muuten puhuisi hän minulle vielä suut silmät täyteen,
ja osaisi liehakoida niin kauan, että jäisin." Hitaasti ja astuen
raskaasti, ruumis kumarassa, meni hän hiekkatietä alas. Putoileva lumi
peitti hänen jälkensä, että oli, ikäänkuin hän ei ikinä olisi ollut
Nummitalossa.




SEITSEMÄS LUKU.


Oli tullut uusi vuosi, ja ihmiset olivat livahtaneet siihen aivan
samaan aikaan kuin lapset alkoivat saada luistella kanavan jäällä.
Dwengerin pojat, jotka aina olivat vallattomia ja ylimielisiä, olivat
jo aamusti aikaiseen käyneet rumuamassa siellä, olivat luisuneet
viistoon kulmauksen yli kaislikkoon. Sitä risahtelua, rytinää ja
ryskettä, olipas joku saanut naarmuja otsakulmiinsakin. Mutta he
olivat sankareita, ja se oli pääasia. Schüttln lapset taas seistä
kyyristelivät nenät sinisinä ja kädet kyynäspäihin asti housuntaskuissa
rannalla, osoittivat toisilleen heleän jäälasin lävitse tuonne pimeään
kumottavaan syvyyteen, ravistelivat päitään Dwengerien vehkeille,
eivätkä tohtineet ottaa ainoatakaan rohkeampaa askelta ulos jäälle.
Kello yhdentoista tienoissa ilmestyi opettaja Haller ulos jäälle.
Silloin lähtivät kaikki, pienet ja suuret, rohkeat ja pelkurit hänen
jälissään, joka asteli edellä. Muhkeana asteli hän -- hän painoi
silloin lähes kaksisataa naulaa -- ollen kuin mikäkin kohtalon ja
maailmanjärjestyksen vaarumattomana vaeltava kuva.

Kolmekymmentä päivää menivät lapset leikkitunteina alas rantavallia, ja
joka kerta kun he tulivat koulunovelta ulos, täytyi heidän varjostaa
käsillään silmiään, niin häikäisevän kirkkaana yleni aurinko valkean
maailman yllä.

Niilipä olivat nämä kolmekymmentä päivää tulvillaan auringon valoa ja
iloista lastenhälyä.

Mutta Heim Heiderieteristä näytti maailma nurjalta. Hän näki
taloutensa menevän päin männikköön. Karjansa oli hoidettu, hän itse
ilman iloisuutta. Hän etsi emännöitsijää. Kun ei hän halunnut ketään
omasta kylästä eikä lähitienoolta, oli hän lähettänyt ilmoituksen
sanomalehtiin; mutta ei vaan ollut ilmennyt mitään sopivaa. Mutta oli
sentään sallittu, että näinä kolmenakymmenenä päivänä aurinko vielä
koitti Heimillekin.

Viime päivinä tammikuuta sai hän kirjeen rouva Mölleriltä, joka aiemmin
oli omistanut Munkkiravintolan, ja joka nyt vanhoina päivinään asui
torin laidalla kaupungissa, viistoon vastapäätä Munkkiravintolaa ja
katseli ikkunasta, olisikohan ketään, jota hän voisi auttaa. Heim
Heiderieter oli ollut hänen lemmikkinsä jo muinoin, kun hän vielä oli
koulupoika. Hän oli osoittanut äidillistä huolenpitoa häntä kohtaan,
oli usein antanut hänelle ruokaa, oli sittemmin toisinaan pitänyt
hänelle nuhdesaarnoja, ja nyt viime aikoina oli hänellä vakaa tuuma
toimittaa hänet naimisiin, hän oli nimittäin talven mittaan aivan liika
usein nähnyt Heimin rivakalla Ruskollaan ajavan Munkkiravintolasta
torin poikki. Hän tunsi hänen rahakukkaronsa heikot puolet yhtähyvin
kuin hänen luonteensakin.

Tämä rouva Möller siis, joka on tuttu koko paikkakunnalla siistin
pyyleän ulkonäkönsä, hienon terävän älykkyytensä ja kunnollisen
avuliaan luonteenlaatunsa vuoksi, kirjoitti Heimille, että hän nyt
luuli löytäneensä erään tytön, joka vaatimattomilla ehdoilla suostuisi
parhaimpansa mukaan hoitamaan hänen talouttaan. "Sillä paljoa, Heim
hyvä, et voi vaatia. Taloutesi on hieman laihahko, ja sinulla itselläsi
on joitakuita vikoja." Siten kirjoitti rouva Möller.

Silloin valjasti Heim Ruskonsa eteen ja ajoi keskellä aurinkoisinta
ja lumivälkkeisintä päivää kaupunkiin. Kun hän ensin Munkkilassa
oli kylmän vuoksi tyhjentänyt pari lasia kylmää totia, meni hän
parhaimmassa mielentilassa, Varmoilla itseensä luottavilla askelilla
torin poikitse, tervehti ylös asianomaiseen ikkunaan ja astui sisään
tuonne hupaiseen lämpimään huoneeseen.

Ensi aluksi puheli tuo ripeä pyyleä rouva, kuten täällä on tapana
kaiken maailman asioista, ainoasta pojastaan Kristianista, jolla on
kaukana Witte Kneessä suuri aulankomaatila, viime perjantaisesta
toripäivästä, viime pesusta, ja turveisännästä, jota ei ollut kuulunut.
Sitte nousi hän yht'äkkiä ylös, aukaisi oven ja huusi ulos kyökkiin:

"Eva! Tulkaa sisään! Herra Heiderieter on täällä!"

Kohta ilmestyi oveen, kädessä kilkahteleva teetarjotin, kookas,
voimakasrakenteinen ruskeanverevä tyttö, jolla oli voimakaspiirteinen
pyöreä pää kauniine tummine hiuksineen, hän oli ehkä hiukan yli
kahdenkymmenen vuoden vanha. Hänellä oli yllään ruskea samettimekko,
jossa oli matala kaulus ja kapea valkea kaularöyhelö, ja musta hame.
Heim muistaa sen vielä tänäpäivänäkin.

"Näetkös, Heim?" Tietysti Heim näki. "Tämä on Eva 'Walt. Hän suostuu
rupeamaan emännöitsijäksesi."

Teetarjotin oli laskettu pöydälle ja Eva Walt, joka vältti tulemasta
kasvoineen ikkunan valoon, kumarsi, silmät maahan luotuina lyhyesti
herra Heiderieteriä kohden. Tämä oli mykkä.

"Toisitteko hiukan leivoksia. Eva? Haluaisin nähdä, maistuvatko
ne hänelle. On hyvä merkki, jos herrat eivät halveksi leivoksia.
Epäsäännölliset miehet eivät välitä leivoksista."

Heim rupesi tointumaan hiukan: "Mutta, täti..."

Silloin oli tyttö jo takaisin taas ja tarjosi hänelle leivoslautasta.
Heim otti ja sanoi verkkaan: "En vaan osaa kuvitella, että te tuolla
yksinkertaisessa talossani ja yksinäisyydessä siellä... ja sitte se
runsas työ..."

"Ja miks'ei sitte? Siksikö että hän näyttää siistiltäkö?"

"Mistä olette kotoisin, neiti Walt?"

"Läheltä Marburgia, herra." Äänensä oli syvä ja viehkeän täyteläinen.

Heim asettui takakenoon tuolille ja yritti näyttää rauhalliselta.
Kun etsii emännöitsijää, pitää näyttää vakavalta ja varmalta: "En
tiedä, osaatteko oikein kuvailla itsellenne, millaista on elämä ja työ
sellaisessa talossa, kuin minun."

"Luuletko sinä, ett'en ole juurtajaksain selittänyt hänelle, millaista
luonasi on ja millaiselta siellä näyttää."

Silloin haukkasi Heim aimo palasen kakkua.

"Rouva Möller on kertonut minulle kaiken, herra: talon asemasta ja
jokapäiväisistä töistä siellä. Eikö totia, teillähän on nuori renki,
joka silloin tällöin voi auttaa hiukan? On lypsettävänä kuusi lehmää,
ja toisinaan istuu joku päivätyöläinen myöskin pöydässä. Luulenpa,
herra, että voisin hoitua talouttanne, jos vaan alussa saan kysyä
teiltä hiukan neuvoa. Tunnen kyllä työt, jotka ovat tuollaisessa
maataloudessa kuin teidän suoritettavat, mutta en tunne täkäläisiä
tapoja."

Heim veti henkeään syvään: "Suoraan sanoen, neiti, en ymmärrä, kuinka
mieleenne on johtunut pyrkiä noin alkuperäisiin oloihin. Olette
sivistynyt ja osaatte käyttäytyä tarpeeksi hyvin, voidaksenne saada
kaupungissakin hyvän toimeentulon. Mitä tulette te etsimään mailta ja
minun yksinkertaisesta kodistani?" Hän kohottausi hiukan suoremmaksi.
"Pelkään että olette saava taloni minulle hupaisemmaksi kuin mitä olon
tottunut, ja että sitte tahdotte pian taas pois luotani, koska siellä
on työtä liika paljon ja koska talo on liika hiljainen."

Nyt loi tyttö häneen ensikertaa silmänsä. Pari älykkäitä tummia silmiä
oli vakavasti luotuina häneen. "Olen yksinkertainen tyttö vaan", sanoi
hän, "ja olen saanut kokea monellaista. Haluaisin hiljaista uutteraa
työtä, haluaisin tehdä sennimistä kaiket päivät. Olen keskustellut
kaikesta rouva Möllerin kanssa, tunnen työt, ja tiedän myöskin palkan,
jonka voitte maksaa minulle."

Siinä olikin asian painavin puoli. Heim hengitti keveämmin taas ja
sanoi: "Ja sinä, täti, anelet myöskin, että neiti Waltin pitäisi tulla
minun luokseni? Mutta kuulehan, kuinka olet tullut tuntemaan hänet?"

"Eva oli Hampurissa sukulaisteni luona ja etsi jotain tointa. Sattui
palvelustyttöni silloin juuri olemaan kipeänä. Pyysin siiloin häntä
auttamaan minua. Siten alkoi tuttavuutemme."

"No, tehdään siis kaupat. Sinä saat ottaa päällesi edesvastuun."

"Mielelläni, poikaseni, mikäli asia koskee Evaa! Kummastelen muuten,
että estelet noin paljon. Olenko minä käytännöllinen nainen, vai enkö
ole?"

"Olet paras kaikista, täti!" Hän nousi ylös, ja kun tyttö meni hänen
ohitsensa, oijensi hän kätensä hänelle ja sanoi: "Toivon, ett'ette te
tulisi katuinaan tätä."

"Enhän; olen kiitollinen teille luottamuksestanne. Lähden jo tänään
kanssanne, herra!"

On ylen miellyttävää itselle kuulla, että tuommoinen noin voimakas ja
kaunis neito kutsuu noin kunnioittavasti itseä herraksi. Mutta sitte
pitää myöskin miehellä olla tarpeellinen määrä itsetietoisuutta.

Matkalla, rinnakkain istuessaan oli heillä paljokin puhuttavaa
keskenään. Heim piti huolen sekä ohjuksista että keskustelusta. Hän
kertoili maan muodostumisesta ja ihmisistä, jotka asuivat sillä.
Tyttö kuunteli tarkkaavasti ja antoi silmäinsä vaeltaa marskeilla
mereen asti. Heim kertoi tuttavistaan, Frisiuksesta ja Hallerista,
Witteistä ja Landt'eista, Peter Nahwerista, joka ei saanut tupakoida
ja Pellwormerista, jonka oli vaikea puhua. Tyttö ohjasi älykkäillä
kysymyksillään hänen kertomuksensa kulkua kuin ohjaksilla.

Heim huomasi, että tyttö oli järkevä ja lämminsydäminen.

Silloin rupesi hän kodikkaanhupaisella, liioittelevalla tavallaan
kertomaan Nummitalosta. "Nummi", kertoi hän, "on liika korkeata
ylämaata. Se on niin korkeata, että sateet eivät jaksa niin korkealle.
Marski taas on liika alavaa: se kurkistelee ainoastaan joinakin
kauniina kesäkuun päivinä esiin veden alla. Näitä alamaita varten olen
hankkinut erikoista korkeakoipista lehmälajia, joka vesirikkauden ja
Darwinin vuoksi kehittyy aina pitkäkoipisemmaksi. Ylämaata varten
taas olen tuottanut lampaita Lüneburgin kankaalta. Kun kangas siellä,
kuten lienette sanomalehdistä lukenutkin, on otettu viljelykseen,
etsivät lampaat siellä sanomalehtien kautta jotakin paikkaa maassamme,
joka olisi tarpeeksi laihaa ja kuivaa heille. Minä olin ainoa, joka
tarjouduin ottamaan vastaan."

"Entä Nummitalo sitte?"

"Nummitalo", sanoi hän, "on joku entinen jätinhauta tai entinen
keittokuoppa. Siitä ollaan vielä eri mieltä. Joka tapauksessa on
se kuoppa maassa, jonka yllä on terävä kalteva olkikatto kuin
viljakuhilas. Oljet ovat vähitellen muuttuneet nummeksi. Kristofter
Dwenger -- tulette tuntemaan hänet ja uskomaan sen mahdolliseksi
hänestä -- niitti tänä syksynä kangasheinää, niitti ja niitti ja
ennenkuin huomasikaan mitään, iski viikatteensa savupiippuuni.
Sen jälkeen olen pystyttänyt varoitustaulun: 'Tästä alkaa Heim
Heiderieterin katto.'"

"Te olette ollut lukuhonmissa, herra?"

Heim kääntyi häntä kohden ja katsoi häntä hänen tummiin silmiinsä:
"Olen vakuutettu, että te tunnette paremmin minut, kuin minä itse
itseni. Olette kuullut kaiken rouva Mölleriltä. Niin, olen minä ollut
yliopistossa, Tübingenissä, olin viisi vuotia siellä, mutta silloin,
juuri kun minun piti ottaa joku tutkinto, niinhän rouva Möller kai
sanoi? -- silloin lentää päähäni, ett'ei minun siellä sentään ollut
oikein mukavaa. Minun täytyi kotiin."

"Ettekä enää lähde pois?"

Heim katsahti kylän ylitse, joka oli edessään alamaalla ja kankaan
poikitse Nummitaloa kohden: "Tänne tahdon jäädä", sanoi hän vakavasti,
"ja koetan viljellä ja hoitaa sitä pientä perintöäni joka tuossa on
ilta-auringon valaisemana, niin, ja sitäkin perintöäni, joka minulla
mahdollisesti vielä on lisäksi. Alku on aina hankalaa", lisäsi hän
huoaten, ja mieleensä johtui kirjoituspöytänsä, ja menneen vuotinen
perunasaaliinsa. "Näettekö Nummitulon? Tuo vanha viisas talo on tulonne
viettäjäisiksi tilannut itselleen auringolta loistoa, ja koreutta,
sitä pukee erinomaisesti tuo suuri valkea lumimyssy, johonka se nyt on
pukeutunut, ja silmänsä, joilla se tähystelee ulos tielle, välkkyilevät
auringonkultaa. Toivotan teille iloista onnellista mieltä tämän talon
katon alla. Astukaa alas; olemme perillä."

"Kiitoksia, herra."

Heim katseli hänen jälkeensä, kuu hän meni ovelle.

"Ell'ei se vaan aina kutsuisi 'herraksi'!"

Aurinko loi vielä pitkän ystävällisen silmäyksen Nummitaloon, sitte
sulki se kultaisen silmänsä ja vaipui mereen.

Eva Walt seisoi yksin huoneessa, jossa Telsche Spieker oli asunut. Hän
astui ikkunan ääreen, aukaisi sen, ja loi silmänsä ulos kankaalle, ja
katseli kauan ajatuksissaan ulos metsää ja Wodaninkukkulaa kohden,
joka yleni metsän edessä yhtä valkeana kuin kangaskin. Sitte astui
hän ikkunasta, sulki sen, katseli kukkia ikkunalaudalla, vanhoja
hurskaita kuvia seinällä sekä siistiä, vaikealla vaatteella peitettyä
vuodetta. Ja katseltuaan kaikkea tuota, istahti hän tuolille pöydän
ääreen, katsahti vielä kerran hämillään ympärilleen, samalla kun
nuorille terveille kasvoilleen kohosi puna, laski molemmat käsivartensa
pöydälle, kätki kasvonsa ja rupesi itkemään.

       *       *       *       *       *

Kolmekymmentä päivää välkkyili aurinko kirkkaana lumipeittoisen maan
yllä. Mutta Strandigerkartanossa oli taivas pilvessä.

Lenalle tuli joka maanantai kirjalähetys Berlinistä. Siiloin oli
hän kolme päivää aina kuin kateissa, hän tuli näkyviin ainoastaan
päivällisajoiksi. Niiden jälkeen kulki hän talossa posket kuumeisina
ja silmissä loisto. Hän oli saanut hengittää Berlinin ilmaa, ja oli
lämmennyt siitä. Hän puheli kiihtyneen iloisesti jokaisen kanssa, ja
vaati välttämättömästi, että Andrees tulisi ratsastamaan hänen kanssaan
kankaalle, ja koetti häiritä Hinnerk Elsenin tavallista rauhaa.
Loppupuolella viikkoa seisoskeli hän ikkunoissa ja kuleksi ulkona
lumessa pitkin rantavallia, katseli kankaalle, palasi kotiin ja lukitsi
oven takanaan, ja kuuli, että hän itki sisällä. Seuraavana aamuna
huomasi Anna Witt että juhlapuvut olivat olleet esillä ja että niillä
oli kyyneliä.

Sunnuntaiaamuisin ilmestyi hän silmät punervina veljensä eteen: "Etkö
voi tehdä mitään, että hän lähtisi kanssamme Berliiniin. Tee jotakin,
joka vaikuttaa, ett'ei hän enää siedä nähdä koko tätä taloa, ja että
hän lähtee kanssamme."

Frans Strandiger vetäisi kerran kädellään otsansa ylitse, ja tuijotti
synkkänä lattiaan: "Niin, niin, koetanhan tuumia, Lena. Minulla onkin
eräs suunnitelma, mutta minun pitää menetellä varovaisesti, ett'ei hän
kokonaan närkästyisi minulle; tulee nimittäin vaikeaksi maksaa vuokra
ajoissa."

Silloin lähti Lena Strandiger huoneesta, ja hänen äitinsä tuli sisään,
istuutui Fransin kirjoituspöydän ääreen ja rupesi vielä vanhoina
päivinään opiskelemaan tilushoidon monimutkaista kirjanpitoa, otti
nenälasit silmiltään, kutsui poikansa luokseen, ja osoitti erästä
sivua kirjassa, jossa olivat merkityt korjaukset, tulot ja menot
Eschenwinkelistä ja sanoi sitte: "Tämä sivu pitää tulla tyhjäksi,
säälittä."

Mutta ennenkuin hän lähti huoneesta ja puhuttuaan vuokrasummasta ja
tehtävistä välttämättömistä parannuksista, sanoi hän: "Kuulo, kuinkahan
paljon rahaa on Landt'illa? Etköhän sanonut jo vuosia sitten, että
kummallakin on neljäkymmentätuhatta markkaa? Ajattele ensi päivää
marraskuuta, Frans!"

Andrees Strandiger kuleksi usein levottomasti ulkona kankaalla.
Illat istui hän huonona ja epämukavana seuranpitäjänä suuressa
seurusteluhuoneessa, jossa hän muinoin oli istunut isänsä ja äitinsä
kanssa, ja ajatteli kaikellaista, useimmakseen pohti hän sentään sitä
kysymystä: "Kuinka saattaa ihminen myydä kotonsa, kappaleen omaa
elämäänsä ja omaa sieluaan? Joll'ei juuri hätä ja puute häntä siihen
pahoita?"

Kohta liikkuivat, ajatuksensa tässä kehässä: "Olen vuokrannut taloni
pois, koska aioin elää ja nauttia Lena Strandigerin kanssa. No
niinhän siis: ulos maailmaan!" Mutta samalla ilmestyi hänen silmäinsä
eteen mies, josta Frisius oli puhunut ja joka sanoi: "Mene sinäkin
viinitarhaani!"

Sitte ajatteli hän taas: "Menen pyytämään Maria Landtia, että hän
tulee minun vaimokseni, elämäni toveriksi. Olen oppiva ajattelemaan
niinkuin hän ajattelee, ja elämään niinkuin hän elää. Tahdon palvella
kotiseutuani, ja elää yksinkertaista vaatimatonta elämää." Mutta kun
ajatuksensa hetken kulkivat tätä tietä, silloin näki hän edessään,
kirjoitettuna hiekalle, sanat: "Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna
olemme kuolleet."

Hän karttoi Nummitaloa ja Pappilaa. Pitkissä kaarroksissa kulki hän
tuntikausia kylän ympäri kankaan poikitse rantavallille ja seisoi
siellä ja katseli ja levitteli rintaansa ja imi nautinnolla ilmaa
keuhkoihinsa: "Olen kotona! Kotona!" Vierailla mailla vieraissa
seuduissa ollessaan oli hän halveksinut ja halpeillut sitä. Mutia
nyt, kun hän joka päivä sai katsoa sitä sen uneksuviin kaihomielisiin
kasvoihin, rakasti hän sitä päivä päivältä enemmän. Se levitti
käsivartensa häntä kohden, loistavammiksi muuttuivat sen silmät. Se
tavoitti hänen sydämeensä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen:
"Jää tänne!"

Naiset yläkerroksessa elivät omaa hiljaista elämäänsä. Rouva Strandiger
vietti suurimman osan päivästä nojatuolissa ikkunan ääressä. Hän oli
nyt melkein kokonaan sokea: hän voi enää eroiltua ainoastaan, oliko
päivä auringonpaisteinen vai pilvinen. Hän istui siinä paikallaan
ja kuunteli, kuinka lapset leikkivät rantakanavan paltaalla. Kudin
kädessään ei milloinkaan valmistunut. Se vaipui kohta takaisin syliin,
oli kuin olisi joku sanonut: Älä nyt enään! Jos joku puhutteli häntä,
rupesi hän kohta puhumaan pojastaan, kuinka hänen äänensä ja käyntinsä
muistutti isää, ja kuinka hän oli yhtä tunnollinen ja kelvollinen
mies. Ainoastaan uhkarohkea hän ei ollut, ikinä ei hän menisi ulos
matalikolle ja Flackelholmille. "Minä olen ollut heikko nainen", sanoi
hän, "mutta hän on saava talon taaskin kuntoon. Kuinka pitkälle ovat
rakennukset Eschenwinkelissä jo edistyneet?"

Andrees ilmestyi ovelle, hän aikoi tulla puhumaan Marian kanssa siitä,
joka runteli sydäntään.

"Eikö totta, Andrees? sinä saat isäsi talon entiseen kuntoonsa taaskin?"

Andrees nyökäytti päätään ja sanoi ääneen: "Kyllä, äitini!" ja astui
hänen tuolinsa ääreen ja silitti kädellään hänen valkeita hiuksiaan ja
antoi katseensa vaeltaa ulos kanavalle eikä tohtinut luoda katsettakaan
pöytää kohden, jonka ääressä Maria Landt istui, lähti ulos taas ja taas
oli särjetty runneltu sydämensä saanut uuden haavan.

Kukaan ei ollut tohtinut sanoa vanhalle rouvalle: "Talo on annettu
vuokralle. Andrees lähtee Berliniin."

Frans Strandiger kävi joka aamupäivä katsomassa, kuinka tätinsä voi.
Mutta useasti unohti hän puhutellakaan vanhaa rouvaa. Hän istuutui
vastapäätä Maria Landtia ja puheli hänen kanssaan jokapäiväisistä
asioista. Mutta Maria tunsi, että hänellä oli joku tarkoitusperä hänen
suhteensa. Silloin menivät hänen kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi,
hän nousi ylös ja lähti vaieten huoneesta. Makuuhuoneessaan kirkahti
hän matalaan ja lepäsi polvillaan, nousi taaskin ylös ja kumartui
pöytää vastaan lukemaan sitä kirjaa, josta hänen oli tapansa etsiä
lohdutusta ja neuvoa, mutta ei löytänyt sitä ja palasi levottomuuden ja
tuskan ajamana takaisin, kasvot kärsivän ja menehtyneen näköisinä ja
silmät katseettomina.

Kolmekymmentä päivää uudenvuoden jälkeen puhalsi ensimmäinen
kevätmyrsky kohisevana maiden ylitse. Ensi päivänä riisti se lapsilla,
jotka luistelivat kanavalla, lakit päästä, tuuppi heitä selkään ja
työnsi ruovonsänkeen rannalla, jossa he kaatuivat. Seuravana päivänä
karkoitti se heidät kosteakiiltoiselta jäältä. Opettaja Haller seisoi
paljainpäin Heimin tuvan oven edessä, huusi ja viittoili.

Nyt jäi Ingeborg Landt yksin kanavalle. Toisinaan antoi hän voimakkaan
puuskaisen luulen kulettaa itseään, toisinaan taisteli hän sitä
vastaan. Kun hän antoi tuulen kulettaa itseään, olivat kasvonsa
hiljaiset ja miettivät, mutta kun hän taisteli sitä vastaan, lähenivät
silmäkulmansa toisiaan, otsansa meni ryppyyn, ja hän työnsi rintaansa
voimakkaasti esiin. Silmänsä olivat vakavammat kun tavallisesti hänen
ikäisillään, ja hän puheli itsekseen.

"Maria itki tänä yönä. Kunpa hän välittäisikin minusta yhtä paljon kuin
Mariasta, niin osaisinpa ottaa hänet ja pitää hallussani, mutta hän ei
katsahdakaan minuun, minä olen ainoastaan lapsi hänen silmissään...
Minä olen voimakkaampi ja kauniimpi ja rohkeampi kuin Lena
Strandiger... Maria menettää rohkeutensa kohta, kun hiukankin puhaltaa
vastaan. Mutta minun rohkeuteni kasvaa silloin... Hän itki; mutta
minä... minä ajattelin, kuinka voisin muuttaa asiain menon... Mutta
enhän kuitenkaan voi tehdä muuta, kuin osoittaa hänelle rakkauttani ja
toiselle hampaita... Sen saattaisin kestää, että Maria saisi hänet.
Lähtisin silloin pois täältä. Mutta että tuo toinen ottaa hänet, eikä
kunnioita häntä, ja vilkkuilee toisille miehille... Sitä en kestä. Se
pitää hänen saada nähdä, että minä olen voimakkaampi ja rohkeampi, kuin
he kumpikaan... Oma rakas sisareni!... Oi, Maria ja hän eivät sovi
yhteen."

Silmissään välkkyi, ja kasvonsa kuumenivat: niin paloi sydämessään.

Kuu hän luistimet kädessä palasi pihan poikitse ja Frans tuli häntä
vastaan, nauroi hän hänelle, nyökäytti päätään ja sanoi: "Menettekö
vielä kerran tervehtimään Mariaa tuolla ylhäällä? Luulen, että hän
on iloinen, kun tulette." Kun portailla Andrees tuli häntä vastaan,
pysäytti Ingeborg hänet, ja sanoi, vaikka hän näyttikin synkältä,
hengästyneenä: "En vielä viitsi mennä sisään istumaan. On niin ihanaa
ulkona, niin suurenmoisen hurjaa ja raikasta. Huolitko minusta mukaasi?"

"Kankaalle!"

"O, kuinka hauskaa!"

Ja hän riensi myrskynä kalpean sisarensa ohitse.

"Minä lähden Andreeksen kanssa kankaalle!" ja hän niksautti sormillaan
Lenan huonetta kohden: "Minä lähden Andreeksen kanssa kankaalle." Ja he
lähtivät.

Oli aivan samallaista kuin silloin, ehkä noin kahdeksan vuotta sitten,
kun hän oli käymässä Marian kanssa. Se eroitus vaan; että silloin oli
kaunis kirkas syyspäivän ilma ja että kummallakin vaeltajalla silloin
oli lapsen sydän. Nyt sysäili heidän takanaan kostea kylmän kolakka
länsituuli. Vingahdellen puuski se heitä vastaan, mennä viuhui heidän
välitsensä, heitteli kylmiä sadekuuroja heitä vastaan, täytti kaikki
epätasaisuudet maanpinnalla vedellä, niin että heidän tuontuostakin
täytyi erota toisistaan ja viuhui valitellen ja vingahdellen menneistä
päivistä ja nykyisistä huolista.

Ho olivat kumpikin vaiti ja kuuntelivat ja antoivat päänsä painua.

Wodaninkukkulalla kääntyivät he takaisin. Silloin iski myrsky koko
voimallaan heitä vastaan ja viskeli repaleisen liehuvan manttelinsa
märkiä siekaleita heitä vastaan. Silloin kohosivat heidän päänsä ja
silmänsä terästyivät. Se kuului heidän kummankin ominaisuuksiin, että
uskalluksensa ja rohkeutensa kasvoi, jos oli matka vastatuuleen.

Ingeborgin katse liiti ulos rantavallin tuolle puolen, ja silmissään
kiilui kuin terästä. Huivia, jonka hän oli kieraissut päähänsä, riisti
kuin joku ohitsekiitävä käsi puoleen. Sama käsi pärskytti vesihelmiä
hänen vaaleille hiuksilleen.

Silloin katsahti Andrees häneen, ja huomasi taaskin, että hän oli
vallan toisellainen kuin sisarensa. Maria oli uskollinen ja heikko,
tämä tässä oli uskollinen ja voimakas.

Oliko hän uskollinen?

Eihän hän tuntenutkaan häntä. Hänhän oli aina ajatellut vaan Mariaa.
"Oletko mieltynyt astumaan näin kanssani tuulta vastaan."

Ingeborg taivutti päätään taaksepäin ja katsahti häneen, ja Andrees
näki, kuinka syvään hän veti henkeään.

Hetken perästä tarttui myrsky taas voimakkaammin häneen, tempoi hänen
pukuaan ja heitti jokaisen vaatesiekaleen hänen jäseniään vastaan,
myrsky vinkui ja turjutti ruumiissaan ja sielussaan, ja järkytti
sielussaan hereille ajatuksia, jotka siihen asti olivat nukkuneet ja
levottomasti uneksuneet sen jossakin nurkassa.

"Oletko mieltynyt astumaan näin kanssani?"

"Minne menemme sitten?"

"Aina eteenpäin, Ingeborg! Tämä on ensimmäinen iloinen hetkeni kotona.
Etkö pelkää? Etkö väsy?"

Ingeborg naurahti kovaan ja katkerasti. "Minä en pelkää, mutta..." ja
hän ojensi nyrkkiin puristetut kätensä eteensä, ja hampaansa kilahtivat
avuttomassa vihastuksessa yhteen.

Silloin tunsi Andrees, että tämä rinnallaan oli häntä lähinnä. Harsot
ratkesivat rikki, sumut väistyivät, aukeni portteja, hänelle pilkoitti
kaukaisuudessa taaskin tie ja toivo.

"Mitä pitää minun tehdä?" huudahti hän.

"Mitä tahdot...?"

"Maria sanoo: täytä Jumalan tahto, Magdalena sanoo: täytä minun
tahtoni."

"Täytä oma tahtosi!" sanoi Ingeborg kovaan.

"Minun oma tahtoni heittelee minua sinne ja tänne."

"Sinun pitää ottaa Jumalan tahto ja oma tahtosi, ja ota sitten uljuuden
vasara käteesi ja luo niistä yksi tahto. Silloin seisoo siinä loisella
puolen Jumalan kuva, toisella puolen omaa kirjoitustasi. Silloin on
sinulla arvosi."

Silloin pysähti Andrees ja jäi tuijottamaan häneen: "Mistä olet
keksinyt tuon, olet vielä niin nuori?"

"Olen vaan ajatellut meitä kaikkia, miksi olemme joutuneet näin
onnettomiksi. Marialta puuttuu omaa tahtoa, sinulta Jumalan tahto."

"Voit puhua terveeksi ihmisen. Minun pitää puhua enemmänkin kanssasi
vielä. Kun vaan tietäisin, oletko ystävä minulle..."

"Mutta kysyhän sitte, Andrees! Avaa silmäsi!" Hän löi molemmat kätensä
kasvoilleen peittääkseen liekkejä, jotka tulvahtivat silmiinsä ja
kasvoilleen.

Silloin lähtivät he viistoon alas vallin rinnettä.

Ja vallin juurella, kanavan partaalla seisoi Maria Eva Waltin rinnalla,
joka oli noutamassa vettä. Ja Maria katsahti sattumalta ylös ja näki
sisarensa kasvoihin. Sitte lähti hän Eva Waltin kanssa Eschenwinkeliä
kohden.

Myrsky ulvoi vinkuen ja viuhuen rantavallin yllä, lensi sieltä kohisten
kanavan ylitse ja iski kankaan reunaan.

Ingeborg katsahti Andreekseen: "Tuleekohan nyt todellakin kevät?"




KAHDEKSAS LUKU.


Eschemvinkel oli saanut talvivieraan: puute hiipi ovelta ovelle. Hyvin
hiljaa hiipien aukaisi se oven oven perästä ja nousi kiviliedelle,
jolla paloi kituinen valkea padan alla.

Miehillä ei ollut kahdeksaan viikkoon ollut mitään työansiota.
Sateet ja pakkanen, vesi ja lumi estivät työskentelemästä pelloilla.
Edellisinä vuosina oli järjestetty siten, että viljanpuinti kartanossa
hankki viikkoja kestävää työansiota; mutta Frans Strandiger oli
toimittanut itselleen työväkeä yläkankaalta, siellä kun työväki oli
helpompaa kuin marskeilla.

"Hänellä ei ole mitään tunnetta meitä kohtaan", sanoivat naiset
Marialle. "Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä huolia meillä
ja meidän kaltaisillamme on. Mistä pitää meidän ottaa leipämme ja
jauhomme? Silavasta puhumattakaan. Meitä on jokapäivä yhdeksän henkeä
pöydässä. Ja lapset, kun kylmässä ja pakkasessa palaavat kotiin
koulusta, ovat nälkäisiä kuin sudet."

Enempää eivät he sanoneet. He eivät puhuneet jokapäiväisistä huolistaan
ja puutteistaan. Tämä köyhyys kulkee silmät maahanluotuina.

Mutta kun he puhuivat Frans Strandigerista, silloin loivat he silmänsä
ylös, ja katseessaan oli synkkää katkeruutta, eivätkä he salanneet
mitään: "Ensi vuonna aikoo hän riistää meillä perunamaamme, sen hän on
sanonut jo Peter Schüttille."

"Sitä hän ei tee!" vastasi Maria pikaisesti.

"Hän ei välitä Jumalasta eikä ihmisistä, asuntommekin on hän vielä
riistävä meiltä. Ennenkuin on vierähtänyt kahtakaan vuotta, on paikka,
jolla nyt leikkivät lapsemme, oleva laidunmaata, ja hänen lehmänsä ovat
käyvät sillä laitumella. Lehmät kostuttavat taloa, lapset kuluttavat."

"Sitä hän ei tee", vastasi Maria taaskin, ja sydämensä sykähti kurkkuun.

"Hän tekee sen. Kaikki on käyvä, kuten sanomme. Me tunnemme hänet."

"Niin", sanoi Thiel eukko, "he ovat oikeassa. Hänessä ei ole mitään
hyvää. Parasta meille olisi, kun hän saisi vaimon, jolla olisi sydäntä
vähävaraisiakin kohtaan." Ja tuo vanha vaimo katsoi räpyttelevin silmin
Mariaa kasvoihin. "Siinä yksin olisi pelastus", sanoi hän, "sen sanon."

Silloin jatkoi Maria matkaansa.

Hän oli pannut taskuunsa pari taalarinrahaa, ne hän aikoi jättää
kahteen perheeseen, joissa hätä oli pahin. Hän astui Dwengerien
mökkiin. Se oli kolmas rakennus Wittin asunnosta.

Dwengerin vaimo oli joskus palvellut Stramdigerkartanossa, silloin,
kun Maria Landt vielä oli lapsi. Tuo voimakas kukoistava tyttö oli
ollut ensimmäisiä ja syvimpiä vaikutuksia, joita kaupunkilaislapsi,
joka kummastunein silmin katseli ympärilleen, oli saanut
Strandigerkartanossa. Nyt oli hän seitsemän lapsen äiti, joista kolme
oli kouluijässä. Lapsilla oli kaikilla järjestään ollut risatautia, ja
oli kestänyt kauan, ennenkuin voivat seistä. Yhteen aikaan eivät kolme
nuorinta olleet osanneet käydä. Nyt niitä oli kaksi, jotka haikailivat
itseään hiekoitetulla lattialla, osaamatta nousta seisomaan. Perheen
isä, Kristoffer Dwenger oli kelpo ahkera työmies, mutta sai aina
ajottain juomakiihkon. Kun juopotteluhimonsa valtasi hänet, ja sen se
teki aina noin joka viides tai kuudes viikko, joi hän kaikki rahat,
mitä hänellä sattui olemaan taskussa, usein kokonaisen viikon ansion,
hijoi riitaa, huutaa kiljahteli, kerskui, löi vaimoaan ja lapsiaan,
lyhyesti, eli kuin mieletön eläin. Sittemmin, viime vuosina, on hän
mennyt jäseneksi raittiusseuraan, joka on levittänyt niin suurta
siunausta paikkakunnallamme, joka on saanut lämpimäksi monta kylmää
liettä ja välkkyväksi niin monta suruista naisen ja lapsensilmää. Tämän
seuran suojissa on hän viettänyt loppuosan elämäänsä hiljaa, raittiisti
ja onnellisesti, on saanut nähdä vaimonsa taaskin toipuvan ja lapsensa
kasvavan suuriksi ja kelpo-ihmisiksi.

Dwengerin vaimo otti Marian vastaan sillä epävarmalla etsivällä
katseella, joka hänellä oli siitä asti, kun hän huomasi olevansa
juomarin vaimo. Hän oli joskus ollut hyvinkin ylpeä, erittäinkin oli
hän ylpeillyt siitä rotevasta, voimakkaasta ja terveestä miehestä,
jonka hän oli saanut. Siksipä masentuikin hän niin syvästi ja menehtyi
kuin sisällisesti, kun miehensä yhä enemmän ja enemmän sortui
juomariksi.

"Missä on miehesi, Liese?"

"Hän meni kaupunkiin. Tänäänhän ovat eläinmarkkinat. Hän toivoi
ansaitsevansa siellä jonkun markan taluttamalla eläimiä." Kalpeilla
kasvoillaan oli luettavana huolestunut kysymys: "Missä tilassa palannee
hän takaisin?"

"Hänellä ei ole ollut pitkiin aikoihin työtä?"

"Frans Strandiger ei teetä mitään, hän ei kaivuuta ojia eikä anna
puida. Rantatoetyö jäänee kai myöskin sikseen."

Taaskin tuo suma nimi.

Maria kourasi hätäisesti taskuunsa. Mutta vaimo huomasi hänen
liikkeensä ja kumartui nuorinta poikaansa kohden ja sanoi: "Olemmehan,
Jumalan kiitos, kaikki terveitä toki. Niin, kuu tulee sairaus, silloin
tarvitsemme apua! Sairaus kuluttaa rahoja ja saa ihmisen nöyräksi.
Mutta niinkauan kuin olemme terveinä... Arvelen, että hän palaa kohta
takaisin jo, ja tuo mukanaan markan puri. Usein ansaitsee hän hyvinkin."

Silloin jätti Maria Landt taalarin taskuunsa ja lähti suruissaan
ulos. Ovella nojausi vaimo oven pieltä vastaan ja sanoi, silmät
luotuina maahan: "Kerrottiin eilen että Frans Strandiger aikoisi mennä
naimisiin. Tiedätkö sinä kertoa mitään enempää siitä?"

Maria kääntyi poispäin: "En tiedä mitään", sanoi hän ja lähti.

Ja mennen kotiin, hiipien kanavan rantaa, ajatteli hän yötä, joka jo
väijyi kaislikossa ja hengitti vetten yllä, niin että näytti pimeältä.
Taaskaan ei hän nyt saisi unta. Taaskin täytyisi hänen maata selällään,
ja silmät avoiminaan tuijotella eteensä ja ajatella sitä, mitä hänen
oli tehtävä. "Se on pelastava Eschenwinkelin. Se on säikähdyttävä
hereille Andreeksen. Se on saattava hänet Lenan vaikutuksen alta
lngeborgin vaikutuksen alle. Silloin on vanha rouvakin löytävä levon."

Mutta häntä kamottaa tehdä se, mikä on tarpeen. Ja kammoissaan koettaa
hän etsiä itselleen toisen tien, tien Andreeksen luokse, mutta se on
ihan ummessa.

Siten harhailee henkensä sinne ja tänne. Hän haparoi käsillään
pimeässä, kuten rouva Strandiger, kun hän kädet ojolla menee huoneen
läpi.

       *       *       *       *       *

Pimeitä, valottomia usvaharsoja lepäili vielä seuraavana aamuna
marskeilla. Aurinko yleni usvaisena ja huuruisena oikealla
metsänrannasta kankaan ylle. Silloin meni Reimer Witt ylös
Strandigerkartanoon.

Hän oli leveähartiainen keskikokoinen mies, jäsenensä suorat ja
voimakkaat. Käyntinsä oli hieman raskaahko ja jäykkä, ja selkänsä
hartioittensa välillä todisti raskaasta työstä. Ajatuksiltaan ja
tiedoiltaan oli hän hyvin vaatimaton mies, mutta terve kristillinen
vakaumuksensa ja erikoinen synnynnäinen aistikas käytöstapansa antoi
hänelle jotain voimakasta ja ritarillista ja suopea mielenlaatunsa teki
hänet suosituksi kaikkialla.

Vaimonsa pitkällöinen sairaus ja kuolema olivat tosin syvästi
masentaneet häntä, ja ikävät koto-olot, jotka olivat seuranneet
vainajan kuolemaa, olivat joksikin aikaa saaneet hänet neuvottomaksi ja
avuttomaksi. Mutta kristillinen elämänkatsomuksensa oli pitänyt häntä
pystyssä. Hän oli antanut vuotavan laivansa turvautua tähän satamaan.
Nyt korjaili hän laivaansa, taklasi sen uudestaan ja piti silmällä
ilmaa ja tuulia tuolla ulkona. Siitä saakka kuin Telsche Spieker
oli hänen taloutensa etunenässä, oli siinä paljasta siisteyttä ja
ahkeruutta.

Tiellä jalavain alla tuli Andrees häntä vastaan. He pysähtyivät
kumpikin.

"Aioin käydä hakemassa hiukan rahaa", sanoi Reimer Witt. "Olen kaivanut
ojaa kahdeksansataa metriä, se tekee kolmekymmentä markkaa."

Andrees tuijotti synkästi eteensä maahan: "'Tuota, se on siten, että...
tiedättehän. Witt, että olen vuokrannut taloni pois."

"Pitääkö minun mennä serkkunne puheille?"

"Pitää. Mutta aioin sanoa..." Hän etsi liivintaskustaan jotakin
kultarahaa: "Teillä on tänä talvena ollut niin paljon ulosmennja..."
Silmänsä livistivät ylös ja alas tietä, kuin koira, joka on kadottanut
jäljet.

"Aioin pyytää rahoja, jotka olen ansainnut, tarkalleen
kahdeksastasadasta metriä ojaa."

Reimer sanoi tuon kovasti ja kylmästi. Ell'ei mies tuossa enää ollut
työnantaja, niin mitä hän sitte oli? Joku vieras vaan.

"Aivan oikein... mutta olin hyvä tuttu vaimonne kanssa ja samoin
teidän..."

"Se on nyt ohitse. Te lähdette ulos avaraan maailmaan, minä työhöni, ja
Rieke lepää kirkkotarhalla."

Hän kääntyi pois ja lähti jäykästi astelemaan sisäänkäytävää kohden.

Frans Strandiger istui jo pienessä huoneessaan vasemmalla,
kirjoituspöydän ääressä ja laskeskeli menoja viljanpuinnista, joka
juuri oli saatu päätteeseen. Hän tunsi hyvin miehen, joka seisoi
ovessa lakki kourassa. Poikana ollessaan oli hänellä ollut monta
rattoista pakinaa saman miehen kanssa, talvisin tallissa, kesäisin
jossain ojan reunamalla. He olivat silloin olleet erityisesti hyviä
ystäviä, heidän kummankin ryhdissä ja luonteessa kun oli sitä lujaa
ja ylpeätä, joka on ominaista ihmisille Pohjanmeren rannoilla. Mutta
ne ajat olivat olleet ja menneet. Frans Strandiger oli nyt isäntänä
täällä, isäntänä! Siispä piti toisen olla renkinä. Siksipä sanoikin hän
sillä välinpitämättömällä kylmällä äänensävyllä, joka niin loukkasi
Eschenwinkeliläisiä: "Haluaisin, ett'eivät ihmiset tulisi häiritsemään
minua ennen kello kymmentä. Mitä asiaa teillä on?"

Reimer Witt selitti lyhyesti asiansa.

"Tulkaa joku toinen kerta, minun pitää ensin käydä katsomassa sitä."

"Teidän tarvitsee heittää ainoastaan silmäys kartalle."

"Kuulkaa nyt jotakin, Witt. Olette ollut liika kauan Iässä talossa. En
ylialaan voi käyttää miehiä, semmoisia kuin te, jotka pyrkivät olla
viisaampia, kuin isäntänsä."

"Mitä tuolla tarkoitatte?"

"Nähkääs -- jos vielä tahdotte selityksen tähän -- olen aiemmin ollut
hoitajana eräällä maatilalla... Rühenbau'illa... ja siellä olen oppinut
tuntemaan toista lajia työntekijöitä."

"Oh, te tarkoitatte sitä lajia, joka sallii päivät pitkät menetellä
itsensä kanssa kuin koirien, ja illalla tyytyy hypislelemään
rukousnauhaansa."

Frans Strandiger nousi ylös. Nyt olivat kumpikin kovaluontoisia
kiivaita miehiä.

'Tuo on todellakin minun käsitykseni kristinuskosta: elää hiljaista
rauhallista elämää, ja seista nurkumatta paikalla, jolle kotitalo on
ihmisen asettanut.

"En tiedä, herra Strandiger, onko kohtalo asettanut teidät tänne. Enkä
tiedä sitäkään, mistä teillä on tuollainen käsitys kristinuskosta. Se
on muovailtu muotoonsa hienossa lämpimässä huoneessa, semmoisessa kuin
tämä tässä, ja sen on muovaillut semmoinen mies, jonka niinsanottu
kohtalo on asettanut hyvälle asemalle. Minun kristinuskollani on
puimamekko yllään ja sillä on känsäiset kädet kuin minulla."

"Tuhmia, nurinkurisia mielipiteitä!"

"Arvelette noin, kosk'en ole suuria oppinut. Noh jaa, olenhan minäkin
ehkä käynyt yliopistoni. Ensiksikin vuonna seitsemänkymmentä Ranskassa.
Muutamia raaisti sota, minut se sai vakaaksi. Toisekseen olen käynyt
kirkossa. En usein. Meikäläisillähän on ainoastaan sunnuntaipäivä
perhettä ja kotoa varten. Mutta kun olen käynyt siellä, olen kuunnellut
tarkalleen joka sanan, ja ottanut ne niinkuin ne kuuluivat, sanan
'veli' ja sanat 'armeliaisuus' ja 'puhdas sydän', ja vertauksen
rikkaasta miehestä. 'Vaalikaa vaivaisia', on käsketty. Siksi olen
ottanut sisareni luokseni. Olen ymmärtänyt kaikki nuo sanat siten, kuin
niitä meillä käytetään. Lopuksi olen vielä saanut vaeltaa surujen maata
ristin ja rastin. Ja se oli opettavaista... Ah, mitä tiedätte te siitä."

Hän kääntyi poispäin, kätensä oli jo ovenrivalla.

"Strandigerkartano ei vast'edes enää tarvitse apuanne; ja
Eschenwinkelistä teen lopun."

Silloin naurahti Reimer Witt. "Näettekös? Tuo on teidän uskontoanne!
Kristinusko sanoo: 'Auta veljeäsi ja ole ystävällinen hänelle!' Teidän
uskonne sanoo: 'Pidä huolta rahakirstustasi ja nouda villaasi!'"

Nyt he seisoivat ihan lähekkäin toisiaan vastapäätä.

"Ulos! sanon minä."

Hän lähti hitaasti ulos.

Käytävässä, ihan vanhan seinäkellon vierellä seisoi Maria Landt. "Mitä
nyt on tapahtunut. Reimer? Millaiselta näytötkään!"

He eivät kumpikaan huomanneet, että Frans Strandiger seisoi avoimessa
ovessa.

"Aioin pyytää rahojani; sensijaan olemme keskustelleet, millä kannalla
kumpikin olemme Isä Jumalaan."

"Reimer, Reimer, minä pyydän sinua. Puhu Andreeksen kanssa!"

"Hänen kanssaanko? Yhtä hyvin voisin puhua tuon kellon kanssa. Mitä hän
on? Onko hän jotakin? Hän kuuluu nyt isä Jumalamme syytinkimiehiin."

"Reimer!" sanoi Maria, ja kirkahtava tuska leimahti hereille silmissään
kuin liekkuva, tuulen turjuttama valkea: "Tiedäthän, löytyy eräs, joka
voi pehmittää kovat sydämet."

"Ei, Maria! Ne jäävät semmoisiksi kuin ovat. Ne syövät elinpäivänsä
sangen hyvin. Ja koska ovat syöneet hyvin, arvelevat voivansa nukkuakin
hyvin. Ne jäävät kuolinpäiväänsä saakka semmoisiksi kuin ovat."

"Minä puhun hänen kanssaan. Minä luulen, Reimer, että minä voin auttaa."

"Noh", sanoi hän ja ravisti raskaissa ajatuksissa päätään: "Meitä ja
meidän kaltaisiamme varten on kirjoitettu tuo sana: 'Älkää murehtiko!'
Jos murehtisimme, niin olisipa parempi, että tekisimme pikaisen lopun
kaikelle kurjuudellemme. Meidän pitää olla yhtä huolettomia kuin
pallot, joilla lapset leikkivät. Lentää vaan, ja antaa lastenkätten
viskellä itseään sinne tänne, ja viimein, jos hyvin sattuu,
lentää Jumalan käteen!... Koko Eschenwinkelin pitää hävitä! Koko
Eschenwinkelin!"

Hän lähti päätään ravistellen pois, ajatuksensa liikkuivat kodissaan ja
siinä, mitä hän kahdeksanatoista vuonna oli siinä saanut kokea.

Frans Strandiger veti oven hiljaa kiinni ja mumisi itsekseen: "Hän
aikoo auttaa heitä!" Hän tuijotti synkkänä ovea kohden. Tämä ei ollut
hänelle keveätä. Kaikki ritarillisuus ja kunnollisuus luonteessaan
korskahti hereille, mutta sitte purasi hän hampaansa yhteen ja aukaisi
taaskin oven.

Maria Landt meni juuri ohitse siitä ja pysähtyi. Hän ei sanonut mitään.
Mutta he katsoivat kumpikin toisiinsa. Silloin huomasi Frans, että
Maria aikoi voittaa hänet. Ja lama ajatus sai hänet niin suunniltaan,
ett'ei hän saanut sanaa suustaan. Hän oli toivonut tätä silmänräpäystä,
mutta voimakkaine keveine luonteineen ei hän ollut kuvitellut, että
tämä silmänräpäys tulisi olemaan näin vakava. Nyt seisoi Maria hänen
edessään silmät suurina ja tuskallisen pelokkaina.

"Mikä on aikomuksenne Wittin ja Eschenwinkelin suhteen?"

"Lepääkö Eschenwinkel vielä niin sydümellänne, kuin muinoin, kun vielä
olitte nelitoistavuotias lapsi?"

"Siinä ei ole mitään muuttunut."

"On taloudellisesti järkevintä, että rakennukset siellä hävitetään.
Siispä sen pitää tapahtua."

"Mutta onhan toisiakin näkökantoja. Jos tahdotte katsoa asioita
yksinomaan taloudelliselta kannalta, niin silloin ette saa myöskään
viettää mitään sunnuntaita eikä joulua, ja laskette vaan päivät, kunnes
tulee viimeinen."

Hänen alakuloinen äänensä liikutti Fransia; mutta samassa heräsi
katkeruus hänessä, heräsi niin tulisesti, että koko ruumiinsa vavahleli
ja äänensä muuttui käheäksi. "Joulusta puhutte te! Enhän tiedä, mitä
semmoinen onkaan. Semmoista ei meillä tunnettukaan. Äiti ei sietänyt
semmoisia. Aioin kerran mennä erään toisen pojan kanssa näkemään hänen
joulukuustaan; silloin sain lyöntejä. Kun sanoimme sanan 'joulukuusi',
nauroi äiti. 'Hölynpölyä!' sanoi hän."

Lapsuusvuosiensa autio kurjuus ilmeni ilkkuvana eteensä.

"Te olette pyhimys, jommoisista saa lukea kirjoissa. Olin tänä
jouluna teidän asuntokumppaninanne. Kutsuitteko minua viettämään
joulua kanssanne? 'Tule mukaan, saat nähdä joulukuusemme?' Seisoin
tuossa ikkunassa ja näin valon teidän joulukuusestanne lumella.
Minusta ei ole vielä kukaan ikinä välittänyt, minun sieluni perään
ei ole vielä kukaan ikinä kysynyt: siispä olen lopulta tullut siihen
luuloon, ett'ei minulla olekkaan mitään sielua. Siksipä kuljenkin omaa
tietäni, ja se on tämä: tahdon olla herra ja käskijä. Siinä on koko
maailmankatsomukseni: eikä ihmeitäkään!"

Maria oli astunut ikkunan ääreen. Hän seisoi kääntyneenä poispäin
hänestä, ja hengitti raskaasti. Säikähtäneessä pelokkaassa sielussaan
aaltoili voimakkaasti: "Minun pitää tehdä se: ei ole mitään muuta
neuvoa. Sillä autan Andreesta ja Ingeborgia ja Eschenwinkeliä. Häntä
itseäänkin autan."

Nyt alkoi Frans taas puhua, rauhoittuneempana, ja vetäen henkeään
syvään, ja oli totta, mitä hän sanoi:

"Lapsuuteni päivistä asti on minussa elänyt eräs toive. Jo lähes
kaksikymmentä vuotta on se ollut toivojeni luettelossa: tahdoin päästä
isännäksi omalle pohjalleni. Jos tulisin siksi, voisin ehkä tehdä tilaa
itsessäni lempeillekin ajatuksille. Auta minua siihen! Sinä tiedät,
Maria Landt, mitä tarkoitan! Valmista minulle joulu, ole ystävällinen
minulle! Ehkä on minullakin sielu!"

"Ja muuten... muuten et?"

"En, muuten en! Ell'ei pyhäin rakkaus mene niin pitkälle, niin jään
kiveksi, joka on vielä monelle tuleva loukknuskiveksi. Se riippuu
sinusta!"

Silloin lähti Maria hänen ohitsensa huoneesta.. Ja kun hän oli
ulkona ja etsi portaita, horjahti hän kellokaappia vastaan. Kätensä
rutistettuina ohimoilleen, kuunteli hän sydämensä lyöntejä. Ja kellon
käynti tykytti nopeampana, aina nopeampana, ja sydän yritti lyödä
mukana, mutta ei voinut, ja juoksi jalkansa haavoihin ja tavoitti
henkeään ja nyykistyi alas ja lankesi polvilleen kanavan paltaalla ja
kumartui portaitten yli vettä kohden. Siellä oli viheriällä pohjalla
suuri harmaa kivi, ja hän sukelsi alas ja nouti sen ylös ja se
lepäsi jäisevän kylmänä hänen povellaan, mutta se muuttui lämpimäksi
ja raskaaksi ja peitti hänet kokonaan. Ja kello sanoi: "Nyt lyön
kaksitoista. Hän on kuollut." Hän lepäsi kanavan pohjalla ja nukkui, ja
vedenneidot tulivat ja levittivät märkiä lakanoita hänen kasvoilleen.

Anna Witt löysi hänet tainnoksiin vaipuneena makaamassa väliköllä.

       *       *       *       *       *

Peter Nahwerin verstaassa, joka samalla oli hänen asuintupansa, oli
tänä iltana koolla koko Eschenwinkel. Schütt oli siellä ja hänen
vaimonsa, molemmat Genthinit olivat siellä, samoin molemmat Dwengerit
ja muita. Thiel eukko istui ihan uunin vierellä ja piti käsiään
kuumaa peltiä vastaan. Peter Nahwer keitti liimaa, suussaan sammunut
piipuntynkänsä, Koko matala huone tuoksui tuoretta puun ja liiman hajua.

He keskustelivat siitä kontrahdin peruutuksesta, joka oli ilmoitettu
Reimer Wittille.

"Varokaa vaan! Nyt tulee meidän vuoromme! Se ei kestä kauan!"

"Koko Eschenwinkel on häviävä!"

"Niin, sitä se on!"

Thiel eukko laski tukevat käsivartensa pöydälle: "Viisikymmentä
vuotta olen sitonut olkia täällä, ensin mieheni jälissä, kunnes hän
kuoli, sitten poikani jälissä, kunnes hänen täytyi Ranskaan, sitten
toisten miesten jälissä, milloin ystävällisten, milloin äkäisten,
milloin tuttujen, milloin tuntemattomien. Nyt olen tullut vanhaksi ja
väliäpitämättömäksi."

"Sinullahan on eläkkeesi. Thiel eukko!" sanoi Peter Nahwer ja imusi
piippuansa. "Mutta mihin pitää minun ryhtyä?" Ja hän otti piippunsa
suustaan, otettuaan ensin sentään jykeän vedon siitä, ja osoitti sen
varrentyngällä rintaansa kohden.

"Sinä?" sanoa tokaisi Schüttin vaimo. "Tuommoinen kuivettunut
vanha nuoripoika! Kysy ennemmin, mihin meidän pitää ryhtyä, meidän
lapsilaumoinemme."

Eräs nuori työmies, joka oli palvellut Frans Josefin rykmentissä
Berlinissä, sanoi sotilaallisen lyhyesti, ikäänkuin soturi, joka
ilmoittaa tieduisteluistaan: "Pitää ilmoittaa keisarille."

Mutta Peter Nahwer kohotti uhkaavasti piippuaan: "Jättäkää se! Hänen
ajatustensa täytyy olla kiinnitetyt yleiseen ja suureen. Kun Kristian
kahdeksas kahdeksantoistasataa kuusikymmentäneljä kulki tästä kylän
lävitse, aikoi Thomählen kertoa hänelle, että pastori Jürgens oli
antanut hänen poikavintiölleen kunnon selkäsaunat. Tämä kehui jo
edeltäkäsin ja sanoi: 'Olen ollut vakinaisessa väessä Glückstadtissa,
ja tiedän, kuinka pitää menetellä: täten vaan, käsi housun saumaa
myöten, kolme askelta taaksepäin ja sitte asiaan!' Mutta hän ei
saanutkaan asiataan esiin, kuningas katseli ulos marskeille, vaunut
ajoivat ohitsensa. Ja olipa onni, että hän oli ottanut kolme askeltaan
taaksepäin, muutoin olisi kuningas ajanut varpaittensa ylitse. Ei,
siitä ei synny mitään."

"Parasta on, että lähdemme kaikki Iowa'an."

Tämä sana antoi neuvottelulle uutta virikettä.

"Minä olen liika vanha", sanoi Peter Nahwer ja ravisti päätään ja
piippuaan.

"Minä lähden mukaan", sanoi Thiel eukko, vetäistynään hameensa helmat
suoriksi: "Enpä ymmärrä, miks'en lähtisi mukaan, kaikki tyttönihän ovat
siellä."

"Siellä tuolla puolen valtameren on ihmisillä maata jalkainsa alla ja
siispä myöskin runsas jokapäiväinen leipä."

"Se on totta. Samaa sanoo pastorikin. Heillä ei ole ainoastaan
perunoita vaan myöskin lihaa."

"Siispä ihan oikeauskoisen luteerilaista: ruoka, juoma, talo, tavarat,
pelto, karja, raha..."

"Ei, rahaa ja uskollisia kylänmiehiä ei heillä useinkaan ole."

"Ja luulenpa, että hurskaan ja hyvän esivallan laita on myöskin hiukan
niin ja näin."

Genthin, joka keväisin kävi korjailemassa olkikattoja koko
paikkakunnalla, sai sysäyksen vaimoltaan. Hän oli hiljaisluontoinen
mies ja on elinpäivinään saanut pieneltä vilkkaalta vaimoltaan monta
sysäystä. Tämä oli tanskatar. Genthin oli oppinut tuntemaan hänet
ollessaan kuljettamassa eläimiä Jutlandista, eikä vaimonsa vieläkään
oikein osannut saksaa: "Kuuletko?" sanoi hän. Sitte kääntyi hän toisten
puoleen: "Genthin sanoo usein, ett'ei hallitus ole oikein niinkuin
pitäisi."

Toiset nauroivat. "Niin, olet saanut maksaa sakkoja, koska
savupiipussasi oli suuri reikä."

"Näytä kirjeesi, Genthin, jonka Lena on kirjoittanut, se on sinulla
toisessa liivintaskussasi."

Genthin, hidasluontoinen mies, avoi verkalleen lakkinsa ja veti esiin
kirjeen ja istuen veistintukilla, joka seisoi lieden vierellä, rupesi
hän lukemaan silmät sirrallaan:

"Rakas äiti! Rahaa en voi lähettää teille..." -- noo... sitähän ei
minun tarvitse lukea. -- "Meillä on seitsemän lehmää lypsettävänä,
kaksikymmentäkuusi sikaa, seitsemänkymmentä kanaa, ja kolmasti päivässä
saamme syödä niinpaljon kuin vaan jaksamme. Rakas äiti! Mitä meillä on
syötävänä? Mitä juotavana? Mitähän meillä on, jolla vaatettaa itsemme?
Täällä on meillä mitä syödä ja mitä juoda. Vaatetukseen emme käytäkään
paljoa, meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa..."

Thiel eukko oikaisihe suoremmaksi ja loi ankaran silmäyksen Genthiniin:
"Mitä hän kirjoittaa?"

"Meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa", luki Genthin
kovempaan, -- "joka illat seisoo ja kurkistelee joka ikkunan takana."

"Ah, vai niin! Vai siten kirjoittaa Lena! Hän on aina ollut
nokkaviisas."

"Sinne on pitkä matka", sanoi Dwengerin vaimo, joka ajatteli pieniä
lapsiaan.

"Äsh, mitä, vai pitkä matkako! Saamme maata ja leipää!"

"Miekkoista sinua! Kun senkin päivän vielä saisi ihminen elää!" sanoi
Frans Josefin rykmentin mies.

"Palanen maata ja leilinä!"

"Niin, maata lehmää varten!"

"Sitä se on, jota meiltä täällä puuttuu!"

Ilta vaipui pimeänä ja suruisana maille, ja he erosivat raskaissa
ajatuksissa toisistaan.

       *       *       *       *       *

Strandigerkartanossa huoneessaan, jossa oli valkeat pitkät ikkunaverhot
ja valkeasta, saarnipuusta tehty telttasänky, istui Maria pöydän
ääressä ja luki sitä lukua Johanneksen evankeliumissa, jossa mestari
sanoo jäähyväiset omilleen. Lampunvalo lankesi hänen tummalle
eteenpäinkumartuneelle päälleen.

Hän ei ymmärtänyt enää, mitä hän luki.

'Antaa, rakastaa, valaista, nähdä'. Sanat eivät saaneet hänen
sielussaan enää mitään muotoa, ne olivat ainoastaan muodottomia
varjoja ja hämmensivät hänen mieltään. Lopuksi kiintyivät silmänsä
ja ajatuksensa viimeisiin sanoihin: 'jotta rakkaus, jolla sinä minua
rakastat, eläisi teissä ja minä teissä.'

Kun hän istui siten kyyristyneenä ja lampunvalo lankesi päälaelleen,
näki että yksityiset hiukset, välkkyvinä ja mustina seisoivat
vierekkäin tarkoissa riveissä, aivan kuin olisi joku ne järjestänyt ja
laskenut siten.

Myöhään illalla astui Ingeborg sisään.

Kun hän näki kirjan, sanoi hän kiihdyksissään: "Sinun pitäisi jättää
tuo lukeminen. Kaikki lukeminen ja miettiminen on ihan joutavaa. Mutta
jos voisit auttaa?"

Hetken perästä, käytyään levottomasti edes- ja takaisin, sanoi hän:
"Reimer Witt on sanottu ylös asunnostaan, ja nyt juuri on hän ajanut
Antjen ulos. Antjen huuto kuuluu läpi koko talon."

Maria kohotti silmiään: "Missä on Andrees?" kysyi hän matalaan.

"Hänkö? Hän istuu neitinsä luona! Oh, on hänkin mies! Inhotus hän
on ja hirviö!" Hän oli hirveästi kiihdyksissään. "Tänä iltana vielä
kysyn häneltä... kaukaa... likeltä pidän itseni liika hyvänä häntä
puhuttelemaan. Kysyn hänellä: Oletko ihminen vai apina, puukuva vai
kristitty ihminen? Olen tarjoava hänelle esiliinan nauhaani: pidä
kiinni, pikku Andrees! On niin pimeätä!"

Silloin vaipui Marian pää kirjalle, ja hän ratkesi kovaääniseen itkuun.




YHDEKSÄS LUKU.


Seuraavana iltana -- oli lauantai ennen laskiaissunnuntaita -- astui
Ingeborg huoneeseen, jossa Maria istui rouva Strandigerin vuoteen
ääressä. Hän viittoili käsin ja silmin. Silloin lähti Maria ulos, ihan
kalvenneena. Hän tiesi, mitä nyt tapahtuisi.

"Koko Eschenwinkel on sanottu ylös. Ensi päiväksi huhtikuuta pitää
kaikkien asuntojen olla tyhjinä. Kaikkien tuttavaimme, vanhain ja
nuorten, pitää muuttaa pois. Pikku Wittit ja Schüttit... pois! Kaikki
pois! Minne heidän pitää mennä, sen tietäköön Frans Strandiger ja
Jumala."

Maria seisoi ovessa ja katsoi vaieten eteensä.

"Mutta sanohan loki, Maria, mitä nyt pitää tehdä."

"Tehdä?" Hän kohotti päätään. "Niin, jotain pitää tehdä."

"Hän kulkee talossa ja pihalla kasvoin niin julkein ja vapain, kuin ei
välittäisi hän mitään Jumalasta ja ihmisistä, Eschenwinkeliläiset eivät
ole mitään miehiä enää, muuten löytäisivät he hänet kyllä tänä iltana
ja heittäisivät kanavaan, missä se on syvin."

"Kanavaan? Mitä sinä pulun? Olehan toki hiljaa!"

Ingeborg myrskysi ulos viileyttääkseen vihan ja rakkauden tulistamaa
sydäntänsä raikkaassa kylmässä talvi-ilmassa. Hän oli kaksi kertaa
astellut koululle asti, sitte laitti hän ylös hiekkatielle Nummitaloa
kohden.

Heim Heiderieter istui kirjoituspöytänsä ääressä päälaki kammattuna
niin sileäksi, kuin ei ikinä ennen, ja kasvot niin vakavina, kuin ei
ikinä ennen. Vasemmalla hänestä oli pöydällä useita holsteinilaisia
historiakirjoja avoiminaan päällekkäin, oikealla oli arkki paperia,
jolle oli kirjoitettu rinnakkain kaksi numerosarjaa, ylhäältä alas.
Pitkät säärensä pöydän alla, lujasti tuettuina seinää vastaan,
laskeskeli Heim omaisuuttaan, vasemmalla olivat vastattavansa, jotka
velkakirjoihin merkittyine velkoineen olivat kylläkin tarkalleen
laskettavissa, oikealla vastaavansa, joiden arvoa huoneissa, pelloissa,
rahassa ja omaisuudessa ei ollut niinkään helppoa määritellä. Vihdoin
viimein, monen päännyökkäyksen ja monen: Noh jaa! noh jaa'n jälkeen,
vähensi hän velkansa omaisuudesta pois.

Jäi neljätoistatuhatta markkaa omaisuutta.

Nyt istui hän ja katseli epäröisiin mietteisiin vaipuneena loppusummaa.
Sitte piirusti hän summan viereen paperille kasvot, jotka hiukan
muistuttivat hänen omiaan. Kasvot siinä olivat ainoastaan hieman
pitemmät ja saivat sentähden hiukan tuhmanilmistyneen ilmeen, eivätkä
hiukset olleet kiharat, vaikka semmoiset ovat hyvin helpot piirtää,
vaan nousivat ne suorina ylös päästä, joka tosin on vielä helpompi
piirustaa.

Kun Ingeborg välittämättömällä tavallaan ilman kolkutusta tuli saliin,
jäi Heim yhä istumaan kumaraan ja kuunteli hänen kertomustaan.

"Mitä arvelet tästä?"

"Minäkö? Minäkö? Katsos!" sanoi hän, ja katsoi häneen suurin
hämmästynein silmin ja osoitti sitte tuota törröillähiuksin seisovaa
kuvaa: "Kenen luulet tuon olevan? Se olen minä! Minä juuri!
Tuommoiselta näytän sisältäni!"

"Herra varjelkoon!"

"Ja minun pitäisi vielä huolehtia toisista ihmisistä? Minä olen
tärvellyt koko jutun, koko elämäni. Olen lukenut enemmän kuin
kymmenentuhatta markkaa itseltäni!... Niin mukavasti kuin voisin elää
täällä! Niin hupaisaa olisi täällä. Mutta velat! Velat!"

Tyttö katseli häntä harmailla kylmillä silmillään: "Olet yht'äkkiä
menettänyt järkesi. Mitä nuo kirjat ovat... nuo tuossa?" Hän osoitti
epäluuloisesti kirjaläjää kohden lampun vierellä.

"Holsteinin hisioriaa", sanoi hän älleissään. "Ainahan yritän
kirjoittaa jotakin. Mutia en tiedä mitään, enkä osaa mitään. Joku on
sanonut, luulen, että se on Gustav Freytag: Pitää tutkia historiaa,
silloin on kirjailijalla pohjaa jalkainsa alla. Mutta jos miehellä
on velkoja! Velkoja! Niin poissa on pohja! Polviansa myöten on mies
liejussa! Siinä ei auta mikään historia."

"Ah sinua", sanoi tyttö nyt ihan äkeissään. "Tuommoinen tuhma
vaikeroitseminen on ihan tyhjänpäiväistä. Voisithan olla ahkera ja
säästävä. Mutta sitä et osaa, et osaa tehdä työtä!"

Heim katsahti pikaisesti ylös ja teki päällään ja kädellään liikkeen
kyökkiä kohden: "Mutta älähän puhu niin kovaa. Sehän kuuluu läpi koko
talon."

"Ahaa!" sanoi tyttö ja keinutti tuoliaan. "Vai pelkäätkö? Se tekee
hyvää sinulle, Heimiseni!" Hän katsahti ympärilleen huoneessa. "Hän on
siisti ja soma, ja huoneesi on myöskin siisti ja soma, ja näyttääpä
kuin olisi hiusseppeleesi ruvennut kiiltämään entistä enemmän. Kuka
tietää, Heim?"

"Sinä olet hupsu! Hupsu kuten aina!"

Silloin aukeni ovi ja emännöitsijä astui saliin. Työ oli saanut
kasvonsa punottamaan ja silmänsä säteilivät nuoruutta ja terveyttä.
Ryhtinsä ja vartalonsa oli kookas ja komea, mutta tummaa päätään piti
hän kumarrettuna.

Ingeborg nousi ylös ja antoi hänelle kättä. He olivat jo tuttuja
ja sopivat hyvin yhteen: niin, näyttipä, kuin olisivat he oikein
mieltyneetkin toisiinsa.

"Kuulkaas Eva, sanokaa, miten kuluttaa tuo mies päivänsä?"

"O, taloustehtävistä pidämme minä ja renki huolen. Herra hommailee
ahkerasti kirjojensa parissa."

Heim kumartui syvälle vastaaviensa ja vastattaviensa ylle. Hän
punastui, kun emännöitsijä kutsui häntä Ingeborgin läsnäollessa
herraksi. Ja tuo kunnioittava tapa sitten, jolla hän aina sen sanoi!
Kunpa kerran osaisi yhtä syvästi itse kunnioittaa itseään!

Ingeborg heitti heihin kumpaankin vuoronperään tutkivan katseen.
Tuo tuolla kirjoituspöydän ääressä oli läpinäkyvä kuin lasi.
Kirjoituspöytänsä on järjestyksessä, hiuksensa sileät, kauluksensa
puhdas, reiän kyynäspäässään oli hän itse neulonut kiinni. Miesparka
kunnioittaa huonetoveriaan, ja katuu hänen tähtensä tuhlattuja vuosiaan
ja tekemiään tuhmuuksia. Mitä Telsche Spieker ja minä emme saaneet
toimeen, että hän nimittäin karaisisi itsensä, sen on hän tuossa saanut
helposti aikaan. Mutta tuo voimakas tyttö tummine palmikoituine
hiuksineen, ylpeine ryhtineen ja nöyrine päänasentoineen, hän on
arvoitus. Onko hän vilpitön, vai näyttääkö hän jotakin osaa? Eikö
hän huomaa, että mies tuossa on ihan sormien ympärille käärittävä?
Eikö hän ole kuullut, että hän täydellisesti oli Telsche Spiekerin
tohvelin alla. Eikö hän näe, että hän tanssii, kuinka sulo Ingeborg
vaan suvaitsee viheltää? Miksi on hän niin nöyrä, niin kunnioittava
ja niin hiljainen?... Mutta, tarkoituksellako vai ei... jos hän jää
samallaiseksi, tekee hän Heim Heiderieteristä uuden miehen.

Hän katseli Eva Waltia ja kielellään pyöri jo yksi hänen pikaisia,
miettimättömiä sanojaan, mutta hän kohtasi parin tummia vakavia silmiä,
silloin purasi hän poikki sanansa valkeilla hampaillaan, kääntyi ympäri
ja sanoi äidillisen lohduttavasti tuolle hiljaiselle, siistille,
alakuloiselle miehelle kirjoituspöydän ääressä. "Älä turhia huolehdi,
Heim. Luulen, että kaikki vielä kääntyy hyväksi, niinhyvin täällä kuin
Strandigerkartanossakin. Tiedätkö, pitää käydä käsiksi asioihin alusta
alkaen ja jättää muu Jumalan huomaan."

Ulkona, kuu emännöitsijä tuli saattamaan häntä ovelle asti, sanoi hän
tarkasti punniten ja painolla: "Olen iloinen, että lapsuuteni ystävä
on saanut teidät taloutensa etunenään. Olen vakuuteltu, että käsitätte
oikein tehtävänne laadun, ja että myöskin osaatte toteuttaa sen. Niin.
sen uskon."

Eva Walt nyökäytti vakavana päätään.

Siten erosivat nuo kaksi Evan tytärtä toisistaan.

       *       *       *       *       *

Samalla hetkellä aukeni hiljaa työhuoneen ovi Strandigerkartanossa.
Frans Strandiger oli hämärässä seisonut ikkunassa ja hautonut
maanviljelyssuunnitelmiaan, jotka kohosivat mielikuvitukseensa kuin
sumuhaamuina, ja rukoilivat häneltä elämän lahjaa. Hän tuumi ostaa
uuden höyrykoneen, tuumi kuivauttaa nevaniityt tuolla puolen metsän,
hän tuumi hävittää Eschenwinkelin ja rakentaa sijaan talousrakennusten
taakse asuntokasarmin. Mutta siihen kaikkeen tarvittiin rahaa.

Allapäin ja synkkänä katseli hän ulos autioon hämärään edessään. Olla
kelpo maanviljelijä, innostunut ammattiinsa, ja väsymättömän toimelias,
olla isäntänä suurella huonosti hoidetulla maatilalla, josta voisi
muodostaa jotain oivallista ja kannattavaista, ja... sitte ei ollakaan
rahaa käsissä, olla ihan mahditon,... saada seista tässä ikkunassa vaan
ja vaivata päätään, ja ulkona värjöttävät lumessa kaikki nuo kauniit
suunnitelmat.

Häntä puistatti kiivastus ja viha: "Voisin vaikka varastaa, mitä
tarvitsen."

Hän kääntyi ympäri, ja näki Maria Landtin, joka hiljaa sulki ovea
takanaan.

"Olette sanonut irti koko Eschenwinkelin. Mitä siitä on syntyvä?"

"Enhän voi viskata rahojani ulos tyhjään ilmaan. Voin saada helpommalla
työvoimaa."

"Mutta täällähän on heidän kotinsa ja kotiseutunsa. Täällä
kirkkotarhalla lepäävät heidän lapsensa."

"Ja tässä seison minä, mies, joka tahdon eteenpäin. Ja nuo ihmiset ja
heidän asuntonsa estävät minua."

Hän oli antanut kiihtymyksensä tempaista itsensä mukaan; nyt läheni
hän häntä ja sanoi rauhallisempana: "Istukaa tähän. Koetan tehdä
teille selväksi, että olen ihminen kuin muutkin... Nähkääs, nyt olen
minä herrana täällä! Olen edesvastuussa siitä, että laitumet kasvavat
väkevää ruohoa, pellot voimakasta viljaa, että alempiarvoinen karja
häviää navetoista ja että tulee sijaan uutta voimakasta rotua. Rouva
Strandiger piti huolta siitä -- ja hän saatti tehdä sen että ihmiset
pääsivät oikeuksiinsa hänen maillaan, minä tahdon pitää huolta taas
siitä, että maa pääsee oikeuksiinsa, ja silloin pitää, hoikan
rahakukkaroni vuoksi, ihmisten etujen joutua syrjempään. Että joku
ihminen on onneton, sitä voin katsoa tyynellä mielellä, mutta nähdä
huonosti hoidettua maata on minulle kauhistukseksi. Selvintä taloutta
olen pitävä, suurimmat sadot tahdon minä saada, etunenässä tahdon
kulkea. En ole ikinä tyytynyt toiseen sijaan. Työtä tahdon tehdä,
kuin koskaan mikään Strandiger! Mutta tahdon myöskin olla herrana ja
käskijänä!... Kuvitelkaa itsellenne asemaani! Tuossa juoksentelee
talon omistaja ylt'ympäri kuin hampaaton koira. Tuossa on sisareni,
joka aamusin puhuu Berliinistä, iltasia kuolemasta. Tuossa ovat
Eschenwinkeliläiset, muutamat röyhkeitä, toiset mielipuolia. Tuossa
olette te. Maria Landt, ja katselette minua silmin, niin että minun
tulee tuska ja pelko, sisarestanne puhumattakaan, joka pui nyrkkiään
kun hän vaan näkeekin minut. Ja tuo kaikki sentähden, että taloon on
tullut mies, joka tietää, mitä hän tahtoo."

Maria Landt nojaasi ovea vastaan: "Sanokaa minulle, mitä tahdotte."

Silloin otti hän viivoittmen pöydältä ja viuhuutti sillä ilmaa,
niin että syntyi hieno kimeä ääni: "Kun voisitte päättävästi astua
minun puolelleni, silloin olisi kerrallaan kaikki autettu; Andrees
joutuu tekemään ratkaisevan päätöksen. Eschenwinkeliläiset jäävät
asuntoihinsa, kunnes minä tai Andrees rakennamme heille uusia. Te ja
sisarenne jäätte tänne ja osoitatte niin paljon hyväntekeväisyyttä
Eschenwinkeliläisille ja heidän lapsilleen, kuin vaan mielitte. Siis!"

Taaskin viuhaus ilmaan. Mutta sitä ei kuulunut tällä erällä. Maria itki
hiljaa.

Frans Strandiger istui kirjoituspöydän reunalla; hän oli taivuttanut
lyhyeksi leikattua päätään Mariaa kohden ja katseli häntä. Päänsä oli
älykäs hienopiirteinen pää. Oli pää kuin jalorotuisen metsästyskoiran,
joka kuulee kahinaa pensaikosta.

"Minä en osan selittää sitä itselleni", puhui Maria, "en tiedä, onko se
oikein vai väärin."

Strandiger huojutti päätään edes- ja takaisin, katsellen yhä häneen:
"Te voitte yhdellä ainoalla tuulenhenkäyksellä karkoittaa kaikki
pilvet, jotka nyt lepäävät Strandigerkartanon yllä. Kaikki saavat siitä
avun. Tunnustan suoraan ja vilpittömästi: te autatte minuakin sillä.
Minun pitää saada käsiteltäväkseni hyvän joukon rahaa, muuten en voi
käydä käsiksi taloon sillä tapaa kuin tahtoisin. Teillä on enemmän
kuin mitä tarvitsen. Loput saatte käyttää, kuinka itse tahdotte. Ja
edelleen: jos te, Maria Landt, olette vuokraajan rouva ja te ilmoitatte
haluavanne jäädä koko ijäksenne tänne, ja jos pidätte huolta siitä,
että juopa minun ja Andreeksen välillä pienenee, niin silloin ei sanota
vuokrasopimusta irti kahdentoista vuoden perästä; niin, uskallanpa
väittää: silloin olemme me kerran vielä olevat upeimman maakartanon
omistajat, mitä on ympäristöllä kahden penikulman laajuudelta."

Maria oli likistänyt nenäliinansa suutaan vastaan ja loi silmänsä
kummastuneina häneen.

"Vastatkaa myöntävästi, Maria Landt! Nähkääs! Lapsesta asti olen
tietänyt kaksi asiaa. Ne ovat olosuhteitten pakosta kaivertuneet
sieluuni. Ensinnäkin: hallita tahdon, olla käskijä ja kuningas.
Toisekseen: siihen tarvitaan rahaa, paljon rahaa. Niinpä ovat kaikki
ajatukseni kiintyneet rahaan ja rahaan... Nyt en ole salannut teiltä
mitään."

"Tyynnyttää minua", sanoi Maria itkien, mutta säilyttäen sentään hyvää
ryhtiä, "että se on yksinomaan raha, joka saa meidät yhteen."

Strandiger kohotti pikaisesti päätään ja katsahti häneen. "Ei ihan
sitenkään. Minulla on selkeät silmät ja tahdon hallita kaikkea. Minun
pitää sanoa sekin teille."

Maria kohotti, heikosti torjuen, molemmat kätensä. "Se on hyvä", sanoi
hän ilmeettömästi ja silmissään ja olennossaan luottavaa liikuttavaa
lapsellisuutta kysyi hän: "Ja nyt luulette, että kaikki tulee hyväksi?"

Silloin lensi väre hellempää tunnetta hänen teräväin ylpeitten
kasvojensa ylitse: "Huomenna julkaisemme salaisuutemme, Maria, silloin
on kaikki järjestyksessä."

"Huomenna on sunnuntai", sanoi hän. "Meidän pitää mennä yhdessä
kirkkoon, siten on tapa."

Frans aikoi mennä hänen luokseen, koska häntä säälitti nähdä häntä
taas niin murrettuna ja tyhjin silmin siinä. Mutta Maria nyökäytti
useampaan kertaan ajatuksissaan päätään hänelle ja meni pikaisesti
hänen ohitsensa.

"Älkää puhuko tänään vielä kenellekään tästä", sanoi Strandiger, "joku
saattaisi vielä turmella asian."

Sitte lähti Maria.

Oli niin hiljaista ja rauhallista hänessä nyt. Niin hiljaista ja
kuollutta oli hänessä nyt aina oleva. Ei milloinkaan enää pitäisi hän
päätään ylhäällä. Kellä on raskas puku hartioillaan, hän katselee
maahan eteensä.

Kun hän meni ylös portaita, hitaasti, joka rappuselle vetäen syvään
henkeänsä, tunsi hän itsensä niin raukeaksi. Viimeisellä portaalla
huimasi päätään. Mutta hän maltti itsensä, ja meni huoneesensa ja
asettui vuoteelleen ja nukahti kohta ja nukkui rauhallisesti ja unia
näkemättä, kuin ei pitkiin aikoihin.

Hetken perästä -- oli ihan pimeätä jo huoneessa -- herätti Anna
hänet, joka seisoi kynttilä kädessä lähellä komoodia, ja kysyi jotain
taloudenpitoa koskevaa.

Hän kohottautui ylös eikä vastannut ja rupesi vasten tapaansa
kiihkeästi käymään edestakaisin huonetta..Sitte sanoi hän: "Voisit tänä
iltana käydä Eschenwinkelissä."

Anna, joka askarteli jotain uunin luona, kohottautui pystyyn. Silloin
pisti Marian silmiin, että hän näytti niin kalpealta. Ja kun Maria
Landt aina ensiksi ajatteli toisten kärsimyksiä, eikä omiaan, kysyi
hän: "Oletko kylmännyt itsesi?"

"Olen..."

"Sitte et saisi mennä ulos. Mutta et saa sisällä huoneessa pitää tuota
suurta huivia, silloin vasta oikein vilustut."

Anna Witt kietoi huivin vielä lujemmin ympärilleen: "Minua palelee",
sanoi hän ja silmiinsä liitivät pelokkaina sinne ja tänne.

"Jos menet Eschenwinkeliin, niin sano isällesi, että irtisanominen
on peruutettu. Kaikki Eschenwinkeliläiset jäävät asuntoihinsa. Työtä
saavat he myöskin. Ja jätä minut yksin..."

Kuu hän oli yksin, rupesi hän taas astelemaan edes ja takaisin. Hän
oli luullut, että nyt tulisi hiljaista ja rauhallista hänessä, niin,
hän oli toivonut, että hän nyt saisi tuntea jonkinmoista onnea ja
tyydytystä. Mutta nyt ympäröivät häntä uudet suhteet, ja lähenivät
vaateliaina ja tekivät kysymyksiään ja vaativat vastausta ja saivat
hänet niin levottomaksi, että koko ruumiinsa vapisi.

       *       *       *       *       *

Kolmas asuntorakennus oikealla oli pienin koko Eschenwinkelissä. Kun
astui sisään sen ainoasta ovesta, tapasi itsensä kyökissä, ihan takan
edessä. Oikealla oli huone, vasemmalla samoin. Huoneessa vasemmalla
asui Pellwormer, yövartija, oikealla asui leski Thiel.

Mitään portaita ei oltu voitu sijoittaa rakennuksen sisäpuolelle..Sen
sijaan oli ulkopuolelle, oven yläpuolelle pystytetty tikapuut, joita
myöden pääsi pienen kattoluukun kautta vinnille, jossa oli varastossa
vaaleata keveätä turvetta, jota kaikkialla käytettiin polttoaineena.

Molemmat huoneet ovat ihmisiä täpötäynnä, ja molemmilla pöydillä
seisoo kirkas paloviinapullo. Kalpea, rintatautinen helmikuun aurinko
tuijottaa ilmeettömin silmin ikkunasta sisään, eikä jaksa laimealla
valollaan puhkaista sameaa ilmaa tuvassa. Se vilauttelee ainoastaan
hiukan silmää pullolle pöydällä, niin että syntyy ilettävä kellervä
värikuvastus.

Aamusta asti ovat ihmiset olleet levottomia kuin muurahaiset, joiden
rauhaa on häiritty. Ja nyt ovat kaikki kokoontuneet yhteen.

He keskustelevat muutosta pois maasta...

Monta sataa vuotta sitten, harmaassa muinaisuudessa, silloin olivat
joskus myöskin maan asujamet kokoontuneet, kun suli maaliskuun lumi ja
neuvotelleet maasta muutosta.

Aavan tumman kankaan poikitse, pohjoisesta käsin oli tullut mies
kysymään, lähtisivätkö he mukana ratsastamaan etelää kohden. Kankaalla,
Wodaninkukkulalla olivat he neuvotelleet, jäisivätkö maahan, vai
lähtisivätkö pois, pysyisivätkö paikoillaan vai lähtisivätkö
vaelluksille, valitsisivatko asuinsijakseen majan vai matkavankkurit.

Silloin lainehti ja kuohui kansassa, kuin karjalaumassa, jota keväällä
ajetaan ulos navetasta. Liika ahdas oli tanner nuorille varsoille,
liika lukuisat olivat lapset, liikaa voimaa uhkui jäsenissä, liikaa
rohkeutta mielissä, ja silmäin välke oli liika kirkas.

Lisäksi olivat ulkona rannalla vanginneet miehen, jonka venheen
länsituuli oli viskannut rantahiekalle, niin että rysähti. Kalpeana ja
märkänä kapusi haaksirikkoinen ylös hietasäikän kuvetta, pelokkaalla
huolekkuudella tähysteli hän kolkkoa, kylmän syksyisen sumeen peittämää
maata, sydän sykähdellen astui hän sisään majaan.

Mutta hän tuli oikeaan aikaan.

Simakattila riippui tulella, ja sen ympärillä loikoili matalassa
majassa noettuneiden silavakimpaleiden alla noettuneita miehiä.
Ystävällinen oli vastaanotto, lämmintä oli jäädä, kuumat olivat
kuvauksensa vieraasta maasta: kuin kuohuva käyvä sima, niin
sykähtelivät reiniläisen kaupustelijan kädet. Sanansa unohtivat
innoissaan totuuden.

Hän on syypää Teutoonien vaellukseen! Hänen omallatunnollaan on.
ett'ei kieltäynyt simasta, kun vielä oli aika! Mutta kestiystävyys ja
itselleen onnellinen hetki oli saanut hänet haltioihinsa.

"Suloinen sima riippuu raskaissa rypäleissä puiden uksilla!" kertoi
hän. "Täällä on maaemo karhu!" huudahti hän, "se lepää valkeassa
turkissaan talviuntaan; tuolla etelässä on se nuori ihana neito, jonka
silmissä koko vuodon umpeensa ilo säteilee."

Siten puheli hän ja saattoi hämmennystä mieliin.

Mutta sen hän saavutti, että häntä kohdeltiin hyvin, ja että hän
sai olla lämpimissä koko talven. Mitään muuta pahaa ei hänelle
tapahtunut, kuin että kerran, kun perheenisä oli ulkona metsästyksellä,
perheenemännän suurin keitinkauha vähän epäystävällisesti kosketti
poskeensa.

Niinpä neuvottelivat he alussa maaliskuuta Wodaninkukkulalla. Ja
seitsemän päivää myöhemmin iskettiin viime kertaa haava hevosen kaulaan
ja puikahti esiin verisuihku, ja savusi viimeistä kertaa uhrisavu, ja
heitettiin viimeinen katse merelle ja kankaalle. Sitte sukelsivat he
alas metsätielle. Vielä kuului vankkurien ratinaa. Ilomielin lähtivät
he etelää kohden. Ranskassa Rhone'n rannoilla valkenevat nyt luunsa.

Samana vuonna vielä, kun toukokuun tuuli pehmyillä poskillaan hiveli
ja hyväili kangasta, kurkistivat ensimmäiset wendiläiskasvot pyökistön
varjosta, vinot silmät laatalla naamalla korkein poskipäin. Rumat,
lyhyet ja väärät olivat sääret, ulospäin taipuneet paljon ratsastamisen
tähden.

Kun hän keksi kankaan tyhjäksi, ja ett'ei missään suitsunut maja,
eikä missään näkynyt germaanisen miehen jälkiä, niin silloin juoksi
hän, Probislav Ketteräjalka, ensimmäinen heimoansa, joka näki tuon
valtaavan meren tuolla puolen kankaan, tuon ikävöidyn Pohjanmeren,
jonka rannoille jo kauan oli pyrkinyt, juoksi ylös ketteränä kuin kissa
Wodanin kukkulalle, kääntyi ympäri siellä ja kirkaisi niin kimeän
rumasti, että germaanilainen kangas vavahti joka ruohonkorressaan, ja
että pikku maannmenniäiset, jotka olivat nukahtaneet Wodaninkukkulan
hautakivien varjossa, kauhuissaan kaikkosivat pystyyn. Niin kamalasti
kirkui wendi.

Sillä vanhat henget olivat jääneet maahan, kuten kissa ihmisien
jättämään taloon..Mutta siitä hetkestä eivät ne levähtäneet. He
muuttuivat ilkeiksi, ja tekivät yhtämittaa kiusojaan tunkeliaille
tulokkaille. Kolkoin huuhkajan huudoin karkoittivat he parit,
jotka rakastelivat pimeässä metsänreunassa. He suuntasivat nuolen
livahtamaan saaliin sivutse ja pujoittautuivat jykevinä tammijuurikkoina
takaa-ajavan metsästäjän väärien säärien Väliin. He kiskoivat pimeinä
myrskyöinä majojen paalut irralleen ja viuhahtaen lensi majan katto
kankaalle, ja kurjina saivat asujamet virua myrskyssä ja lumessa
paljaalla maalla. Vanhoja ahdistivat he hammassäryllä ja painajaisella
ja särkivät öisin pyöreäkupuiset saviastiat, jotka seisoivat majan
sivulla, wendiläisäitien ylpeyden esineet. Sillä he vihasivat
wendiläiskansaa, eivätkä osanneet sietää heimoa, joka enemmän muistutti
vaivaiskasvuisla lehtopyökkiä, kuin ihmistä, ja jotka kuutamoöinä
lauloivat hirveitä särenteleväsävelisiä rakkaus- ja juomalaulujaan.

He toivoivat uutta germaanista aikaa, joka pian tulikin.

Sillä kuten juolas nummikolla, niin levenivät saksit Elben tälle puolen
ja kansoittivat taaskin maan. Oikeita germaaneja, joissa kaikki oli
leveätä, leveätä käynti, leveitä kirveet, leveätä puheenparsi, leveitä
kallot. Silloin muuttuivat maanmenniäisetkin taas ystävällisiksi. Ne
sovittivat vanhan mummon käsiin, joka vaivalloisesti mennä raahusti
metsässä, sauvan käteen, että hän saisi tukea siitä, ne leikkivät ja
tekivät tepposiaan lasten kanssa, jotka juoksentelivat metsän rannassa;
ne ilmestyivät, yht'äkkiä näkyviin majan pimeässä nurkassa, niin että
tytöt korkeasti kirkaisten heittäytyivät sen syliin, johonka heidän
silmänsä jo kauan ennen olivat kiintyneet.

Nykyään, kerrotaan, elää ihmisiä, jotka ovat niin viisaita, että he
tietävät- kaiken, mitä on taivaassa maassa ja maan alla, ja joiden
siis ei enää tarvitse pitää silmiään auki. He loikoilevat haukotellen
kankaalla ja metsän sammaleella, ahmivat ilmaa, ja sanovat, että on
ikävää ja yksitoikkoista.

Mutta sillä välin mennä livistävät maanmenniäiset heidän nenänsä ylitse
ja ilkkuvat heille.

       *       *       *       *       *

Pellwormerin matalan olkikaton alla neuvotellaan nyt myöskin maasta
lähdöstä, Mutta ihmisten silmissä siellä asuu vähän toivoa, eikä niissä
välky, kuin välkkyi esi-isäin silmissä. Heidän _täytyy_ lähteä maasta,
muuten jäävät sinne, missä ovat.

Heillä on edessään kolme mahdollisuutta. Voivat muuttaa kaupungin
lähistölle, ja asua siellä vuokralla pienissä huoneissa nummen rajalla,
ja käydä sitten töissä marskitaloissa, usein tunteja pitkäin matkojen
takana. Sitä he eivät tahdo.

He voisivat myöskin muuttaa Hampuriin, ja ruveta siellä työmiehiksi
kaupungissa tai satamassa, mutta muutamat ovat viime talvena, lakon
aikana, olleet siellä töissä. He ovat kyllä tuoneet sieltä rahaa
kokojoukon mukanaan, mutia ovat myöskin kokeneet, että kaupunki on
liika ahdas ihmiselle, jonka silmä on tottunut kankaaseen, marskiin ja
mereen.

Ja lopuksi voisivat he siirtyä Amerikaan ja siitä keskustelivat he nyt.

Thiel eukko on sovittanut nenälleen rillinsä, jotka hän on kiinnittänyt
nauhalla valkeaan yömyssyynsä ja lukee kovalla äänellä -- sellaisia
ääniä käyttää hän aina, kun hän lukee, muuten on äänensä kimakka,
hiukan itkettynyt -- paria kolmea kirjeitä.

Kaikki kuuntelevat. Heidän kasvojenilmeensä eivät ilmaise mitään muuta,
kuin hiljaista tyyntä tarkkaavaisuutta. Ei näy jälkeäkään erikoisesta
kiihtymyksestä tai mieltymyksestä. He kamppailevat epäluulonsa kanssa,
joka on synnynnäistä heissä.

Täten siis kirjoittaa Horn, joka jo kymmenettä vuotta on ollut Iowassa:

"Rakas äiti! Tartun kynään, kirjoittaakseni sinulle kirjeen ja toivon,
että kirjeeni tapaa sinut hyvässä voinnissa. Rakas äiti! Syy miksi
kirjoitan, on tämä. Lapset söivät tänään päivällisiksi niin paljon;
silloin muistui mieleeni, että meitä siellä kotona oli kahdeksan
kappaletta pöydän ympärillä ja että me täytimme koko pöydän, ja että
meillä oli lusikat kädessä ja löimme niillä pöytään. Ja sitä et
sinä olisi sallinut, sillä me olimme niin nälissämme. Henrik seisoi
ikkunassa ja sanoi: Isä tulee. Ja sinä sanoit monta kertaa, että me
saimme kukin ottaa ainoastaan kolme palasta, muuten ei isä jaksaisi
työntää lapiota maahan; oli nimittäin kevättalvi, noin maaliskuussa,
ja maa oli vielä hiukan kylmänroutainen. Rakas äiti! Me saamme täällä
syödä sianlihaa joka päivä, suolatynnyri seisoo kyökissä, ja milloin
vaan tahdon, menee Klaukseni ulos ja ampuu kanan: täällä nimittäin
ammutaan kanat. Rakas äiti! Kun johdun ajattelemaan, mitä kaikkea olet
saanut kestää isäni kanssa, joka oli heikko, ja meidän kanssamme, ja
että ainoa poikasi on kuollut..."

"Kadonnut teille tietämättömille!" oikaisi Antje.

"Niin itken minä usein, sillä nyt on minulla itselläni lapsia, kaksi
on noutamassa hevosia nyt ja yksi on rinnoillani, ja tiedän nyt hyvin,
kuinka paljon olet pitänyt meistä. Siksi kirjoitankin sinulle nyt taas
tässä kirjeessä, älä turhia pelkää merta. Eihän se kestä kuin kymmenen
tai kaksitoista päivää. Tule tänne vaan, niin tulee kaikki hyvin..."

Eukko löi kämmenellään raskaasti pöytään ja sanoi puolin itkien puolin
toraillen: "Saan eläkettä täällä ja ansaitsen vielä monta sievää
groscheniä paikkaamalla säkkejä. Eihän sitä niin vaan lähteä livistetä."

Peter Schütt oli jo tyhjentänyt kolme lasia paloviinaa. Hän polveutuu
niistä Schütteistä, jotka nyt jo kolmannessa polvessa ovat juomareita.
Hänen isoisänsä, vanha Tuomas Schütt joi perheensä talolta, jonka
se omisti lähellä kirkkoa. Mutta elämänsä viimeisenä vuonna hän ei
enää juonut. Kerrotaan, että hän oli eräänä päivänä tavannut erään
pojanpoikansa, juuri tämän saman Peter Schüttin, kymmenvuotiaana
poikana navetassa paloviinapullo suulla, silloin oli hän kauhistunut ja
siitä päivästä oli hän pysynyt raittiina elämänsä loppuun. Schütteillä
ei ole kunniantuntoa. Se on hukkunut alkohooliin kuin kärpänen. He
ovat ainoat koko Eschenwinkelissä, jotka talvisin laskevat lapsensa
kerjuulle. Kaikki muut ovat vakavia kunniallisia miehiä; mutta Peter
Schütt on rappeutunut ja raaka.

Pellwormer, joka tuntee vastenmielisyyttä kaikkia humalaisia vastaan,
istuu häntä vastapäätä ja katselee häntä epäluuloisesti. Hän sanoisi
hänelle, että hän jättäisi juomisen, mutta hän ei saa kankealta
kieleltään sanotuksi ensimmäistä sanaa.

Schütt lyö nyrkillään pöytään ja rupeaa meluamaan: "Pitääks' mun,
pitääks' mun mennä kaupunkiin..."

Silloin sysää Pellwormer pöytää vastaan; silmäkulmansa häviävät
otsatukan alle ja hän laulaa: "Minne ja minne tuletkaan, käyt sinä
aina juomahan!" ja pitää kättään viinapullolla, eikä änkytä kertaakaan.

"Tuossa olet kerrankin oikeassa!" sanoi Thiel eukko ja nyökäytti
päätään vanhalle huonetoverilleen, otti monilla menoilla rillit pois
nenällään ja työnsi vinoon menneen myssynsä oikeaan asemaansa: "Minun
pitää sanoa, että olen ihan tyytyväinen täällä. Mutta se pitää minun
myöskin sanoa: tyttöjeni lapset -- niitä on kaikkiaan neljätoista nyt
senmukaan kuin minä tiedän -- haluaisin mielelläni saada nähdä."

"Mutta meillä", sanoi Dwenger, "meillä on tupa täynnä lapsia."

"Kaikki on totta, mitä kirjeissä seisoo", kirkui Schütt.

"Niin!" sanoi eukko. "Jos Therese olisi kirjoittanut tuon, niin olisi
hän kyllä saattanut hiukan liioitella. Mutta se, mitä Dora kirjoittaa,
on totta. He ovat tänä vuonna teurastaneet kolme sikaa."

Syntyi silmänräpäyksen hiljaisuus. He näkivät kaikki edessään kauniita,
pyyleitä sikoja, jotka riippuivat telineillä ja kaikki istuivat he
painavasti katettujen pöytien ääressä. Dwengerin vaimo sanoi hiljaa:
"Kolmesataa naulaa."

Niin selvästi näki hän asiat.

"Ja maat siellä sitte! Sataneljakymmentä auranalaa."

"Paljonko se tekee?"

"Noin kaksi- tai kolmekymmentä tynnyrinalaa."

Taaskin syntyi hiljaisuus.

"Mutta työtä siellä pitää tehdä."

"Kuin hevosen vaan."

"Mutta sitä pitää meidän täälläkin."

"Mutta siellä he pääsevät eteenpäin."

"Siinä se on eroitus."

"Täällä ravitsee työ miehensä vaan puoliksi, siellä kokonaan."

"Noh... ravituksihan olet aina tullut... sinä kolmine lapsinesi."

"Niin, mutta se kenellä on paljo lapsia, se saa, kuristaa nälkävyötä
koko talven."

"Kuulesta, mies! Aatteles! kolmekymmentä tynnyrinalan maata!"

"Ja vaikka sitä olisi ainoastaan kaksi!"

"Kun on maata vaan!"

He katsahtivat toisiinsa.

"Niin, siinä juuri onnettomuus onkin, ett'ei meillä ole maan
muruistakaan. Siksi ja sentähden ovat kaikki töiset muuttaneet, Ja
siksi lähdemme mekin."

"Mistä tahansa, missä olemmekin, voidaan meitä karkoittaa. Menemmekö
kankaalle, niin kuuluu se Heim Heiderieterille. Menemmekö metsään,
niin kuuluu se talollisille. Asetummeko rantavallille, niin on se
Strandigerien oma. Olemmeko omassa tuvassamme, niin on se säästöpankin."

"Niin, siten ovat asiat."

"Kirjoitan sedälleni, hänellä on farmi lähellä Klintonia. Klinton on
kaupungin nimi, ja se on Iowassa."

"Niin... siis tuumasta toimeen! Dora ja Therese Thielelle kirjoitamme
myöskin."

"Ja minä kirjoitan veljilleni, he lähettävät kohta rahaa."

"Ja sinun lapsesi. Rohde?"

Rohde, joka ylialaankin oli harvapuheinen mies, nykäytti ainoastaan
vakavannäköisenä päätään. Hiuksensa olivat jo ihan harmaat, Metzin
edustalla oli hän sairastanut vatsuria. Hän suoriutui vielä verraten
parhaiten Eschenwinkelissä. Lapsensa olivat, paitsi nuorin, kaikki
Amerikassa. Nuorin istui vieressään. Hän palveli renkinä kylässä, ja
oli, kuten kaikki Rohdet, vakava ja kelpo mies.

"Dora saa joka tapauksessa lähettää kaksi vapaapilettiä", sanoi Thiel
eukko, "jos kirjoitan vaan, niin hän kyllä lähettää."

"Jos... jos... _minä_ kirjoitan!" sanoi Pellwormer. Sillä hän kirjoitti
kirjeet; Thiel eukko ei koskaan ollut oppinut kirjoittamaan.

Nuori Rohde kumartui isäänsä kohden, joka istui vaieten: "Minunkin
mieleni tekisi lähteä mukaan, mutta sinä ja äiti..."

"Jos mielesi tekee", vastasi harmaapää... "niin lähde. Toisetkin ovat
siellä. Lähde sinäkin!"

"Minä ajattelen, että koska olen viimeinen... Voittehan te lähteä
mukaan..."

"Olen asunut täällä viisikymmentä vuotta ja olen ollut mukana retkellä
Ranskaan. Lähteä nyt tuolla tapaa, aivan kuin olot täällä eivät
liikuttaisi minua tuon taivaallista, sitä en voi... Äitikään ei voi
erota niistä kahdesta, jotka lepäävät kirkkotarhalla."

Schütt kirkasi kesken hänen puheensa: "Miekkonen, pelkäät koti-ikävää!
Kotiseutu?... Kissa periköön... Mitä hyvää minulla on kotiseudusta?
Syököön minut piru!"

"Sen... sen on hän tekevä..." hyräili Pellwormer... "Sen saat nähdä.
Muista silloin Pellwormeria!"

Kaikki istuivat ilmeettömin kasvoin.

Silloin aukeni ovi, ja kaikki katsahtivat sinnepäin.

Siellä seisoi Anna Witt kasvot kalpeina. Hän asettui seisomaan Thiel
eukon tukevan selän taakse ja sanoi sieltä: "Maria Landt käski sanoa,
että irtisanominen on peruutettu. Saamme kaikki jäädä asumaan tänne, ja
työtä saamme myöskin taas."

"Tuhat tulimmaista!"

"Kuulkaas tuota!"

"Mistä tämä näin yht'äkkiä?"

Schütt karjui: "Kissa leikkii hiiren kanssa. Minä muutan sittenkin. Koko
niinsanottu kotiseutu kohdatkoon minua vaikka kuussa."

"Kuka on sanonut sen sinulle?"

"Maria Landt."

"Niin, mitä on _hänellä_ sanottavana tässä?"

"Lyödääs vetoa, hän on kerjännyt puolestamme!"

"Ehkä on hän nyt yhtäväkeä Frans Strandigerin kanssa."

Anna Witt sykähti kokoon. "Ei!" huudahti hän.

"Mutia minä sanon, että se on liika myöhäistä."

"Ei kumminkaan voi tulla toimeen Strandigerin, tuon tylyn roiston
kanssa."

"Ei! Ei! Ei ikinä! Hän ajaa meidät järjestään pois."

"Tässä säiliinne istua vivulla, niinkauan kuin elämme."

Nuori Rohde kumartui taaskin isäänsä kohden: "Mitä arvelet sinä, isä?"

"Se sinun pitää tietää. Älä välitä meistä! Me emme tahdo seisoa onnesi
tiellä. Sinähän tiedät, miten niukkaa elämämme vuosien vieriessä on
ollut."

"Siinä tapauksessa kirjoitan huomispäivänä Iowaan, isä."

"Luonnollisesti! Me kirjoitamme!" huudahtivat muutamat. "Eihän se
ollut irtisanomisen vuoksi, vaan tuon miehen tähden. Hän on ja pysyy
ihmisnylkyrinä."

"Me kirjoitamme. Tietysti kirjoitamme!"

Ja he kävivät erilleen, kirjoittaakseen himmeiden lamppujen valossa,
raskaiksi sivutuilla pöydillään kankeasti kyhättyjä kirjeitään. Sana.
joka useimmin esiintyi näissä kirjeissä, oli: maata!

Pellwormer oli päätään ravistellen jäänyt tupaansa, oli sulkenut oven,
noutanut virsikirjan, ja veisaili hiljaa itsekseen. Kun ei hän osannut
puhua juoksevasti, lauloi hän mielellään.

Thiel eukon tupaan oli enää vaan jäänyt Anna. Hän istui vastapäätä
tuota vanhaa tukevaa vaimoa, ja katseli häneen, ikäänkuin pyytäisi:
Sano sinä totuus minulle! Eukko oli taaskin ripustanut rillit nenälleen
ja tuijotti hänen kalpoihin kasvoihinsa. "Sinä olet sairas", sanoi hän.

"En ole!" sanoi Anna ja katsoi pöytään.

"Sinä näytät aivan samallaiselta, kuin Therese silloin kun hän lähti
Amerikaan."

Anna Witt tunsi jutun. Hän tunsi vuotta sitten jo kaikki nuo jutut.
"Niin!" sanoi hän.

"Milloin vietätte häänne?"

Häntä puistatti ja hän loi katseensa ylös, ja katseessaan ilmeni koko
hätänsä.

Silloin aukeni ovi ja Hinnerk Elsen astui kumarassa sisään. "Olon
etsinyt sinua isäsi luona", sanoi hän, "tule mukaan, kello on kohta
yhdeksän." Hänellä oli kello kädessään.

"Teidän pitäisi viettää häänne pian!" sanoi eukko.

Hinnerk Elsen katsahti häneen itsetietoisen halveksivasti. Hän ei
voinut sietää Thiel eukkoa, tämä oli hänestä suultaan liika epäsiisti.
"Meidän pitää ensin säästää", virkkoi hän sitte. "Alla kahdentuhannen
markan en mene häitä viettämään. Anna on sitä paitsi liika nuori vielä."

Eukko asettui takakenoon tuolillaan ja katseli häneen vallan
äimistyneenä: "Mitäh?" Hän oli kohottanut rillit kädessään ilmaan.

Mutta molemmat toiset olivat jo kynnyksellä.

"Aiotteko tekin Amerikaan?" huudahti hän.

"Emmehän!" sanoi Hinnerk Kisen ja kohautti niskaansa jäykemmäksi.
"Ken pitää tolkun tavaroistaan, ja vartoo naimisen kanssa, siitä voi
täälläkin tulla jotain."

Silloin löi eukko vallan kummissaan kätensä pöytään: "No, eihän siis,
eihän siis!"




KYMMENES LUKU.


Seuraavana aamuna oli ankara lumipyry. Vinha itätuuli puhalsi kankaan
ja marskien ylitse merelle. Mutta jos pienet, tuulen lennättämät
lumihiutaleet vaan tapasivat pienenkin suojan, olkoon että se oli
vaan joku kanervatuppokin tai myyränkuoppa tai kuivunut ruohonkorsi,
niin viskautuivat ne kohta alas, kyyristyivät varjoon ja pelastuivat
tuimasta lennostaan. Mutta useimmat pysyivät tuulen käsissä ja tulivat
viskellyiksi ja turjutetuiksi ja täyttivät tuiskulla ilman niin
sakeasti, että ihmisten oli vaikeata löytää tietä kirkolle. Suurempain
kohoumain, talojen ja aitausten taakse ja kankaan alarinteelle
muodostui pitkiä teräväharjaisia sulkuja ja kirkkotielle läjittyi
poikittain valkeita aaltoja, jotka tuottivat suurta huvia iloisille
lapsille, mutta jotka haittasivat pahasti vanhempia.

Sittenkin meni tänään paljo ihmisiä kirkkoon.

Palvelustyttö Strandigerkartanosta oli jo aamusti aikaiseen, kuin
mikäkin vaeltava lumineito, kulkenut kylässä talosta taloon ja käskenyt
miehiä puhdistamaan kirkkokäytävää ja lisännyt pikaisesti: "Nuori
pari tulee kirkkoon!" ja oli sitä sanoessaan näyttänyt niin toimeliaan
salaperäiseltä ja hävinnyt kuin suuri lumihiutale tuiskuun.

Eschenwinkelistä tuli ihmisiä paljon hiekkatietä ylös. Ohimennessä
sujahti viisi kirjettä postilaatikkoon koulutalon nurkassa, viisi
kirjettä, joilla kaikilla oli kankealla käsialalla kirjoitettu
päällekirjoitus, ja jotka sisälsivät melkein samaa. Tultuaan kirkkoon,
pysähtyivät ihmiset ristikäytävälle, juttelivat kirjeistä ja siitä,
että irtisanominen oli peruutettu ja vilkaisivat aina tuontuostakin
tuota niin kutsuttua lasikaappia kohden, Strandigerien perhepenkkiä.

Heim Heiderieter tuli, kädet syvällä takin taskuissa ja ihan lumessa.
Lumituisku pyrähti hänen takanaan sisään ovesta. Emännöitsijänsä oli
tänä aamuna sanonut: "Herra kai menee tietysti kirkkoon tänään?"
Silloin oli hän ripeästi vastannut menevänsä. Oikeastaan oli hän tänä
sunnuntai-aamuna aikonut ryhtyä kirjoittamaan suunnittelemaansa teosta;
mutta kun hän sanoi tuolla sävyllä: "Herra kai menee tietysti kirkkoon
tänään?"

Hän oli sentään hyvällä päällä, Hän oli nykyjään useimmakseen hyvällä
päällä. Hänellä oli tunne, kuin olisi hän edistymässä.

Talossa työskenneltiin ahkerasti, huoneissa oli hupaista ja navetassa
parani karja. Ja, mikä oli tärkeintä, myöskin sydämessä oli heräämässä
uutta, ensin oli se nöyrtymistä, sitte salaista, mutta voimakkaasti
vaikuttavaa siveellistä ryhdistymistä vakavaksi ja ahkeraksi, sitte
työintoa seuraavaa itsetietoisuutta.

Ja nyt ei enää voi kukaan sanoa, mitä kaikkea siitä vielä voi syntyä.

Hän kopisti lumen jaloistaan ja astui rattoisaan tapaansa
Eschenwinkeliläisten joukkoon: "Noh, mitä kuuluu?"

He kertoivat hänelle, mitä tiesivät ja mitä otaksuivat.

"Luulemme, että Maria Landt on mennyt kihloihin Frans Strandigerin
kanssa."

Silloin muuttui Heim hiljaiseksi.

Sitte menivät kaikki istumaan, naiset keskipenkeille, miehet etelän
puolisille: pohjan ääriset penkit jäävät useimmiten tyhjiksi. Kelloja
ruvettiin soittamaan. Kun ne vaikenivat, kuului sakastin ovi aukenevan.
Urut alkoivat soida. Pastori Frisius tuli kumaraisena ja raihnaana
kuorin poikki ja meni penkilleen, aukaisi virsikirjansa ja rupesi
veisaten astelemaan edes takaisin eikä luonut katsettakaan ylös.

Kaikki kuin tavallisesti,

Silloin aukeni taaskin sakastin ovi. Se on eteläinen kuorin ovi.

Andrees Strandiger tuli verkalleen kuorin läpi. Silmänsä olivat luodut
maahan ja hän kulki kuin syviin ajatuksiin vaipuneena. Alakuloiset
kärsivät kasvonsa näyttivät himmeän talviaamun kalpeassa valossa
sairailta.

Frisius oli pysähtynyt astelussaan ja katsahtanut ylös ja keveästi
ravistanut valkeata päätään. Ihmiset penkeissä katsahtivat toisiinsa
ja katsahtivat ympärilleen. Muutamat naiset muuttivat istumaan likemmä
toisiaan, ikäänkuin olisi heitä pelottanut istua yksin.

Heim Heiderieterin hellä sydän värähti säälistä, päätään kuumotti ja
hän ajatteli: "Käyn huomenna tervehtimässä häntä. Olen neljätoista
päivää kyyristellyt kotona enkä välittänyt hänestä mitään. Kuinka
kärsivältä hän näyttää."

Taaskin aukenee kuorin ovi.

Maria Landt!... Tuossa... Frans Strandiger!.. He astelevat verkalleen
rinnakkain käytävää pitkin. Keskellä kuoria ottaa Frans Strandiger
Marian käsivarren omalleen. Siten lähenevät he Strandigerien penkkiä.

Heim Heiderieter kumartui kauas eteenpäin ja tuijottelee säikähtäneenä
Andreekseen. Urut soivat, mutta kukaan ei veisaa. Kaikki katsovat
Andreekseen.

Tämä on noussut ylös ja seisoo jo avoimessa ovessa. Kuten se, joku
vielä nuorena näkee kuoleman lähenevän itseään, siten katseli Andrees
Strandiger paria. Sitte, ikäänkuin viiltäisi häntä tuska, kääntyy hän
ympäri ja menee äänettömäin kivettyneiden ihmisten keskitse epätasaisin
kiiruhtavin askelin ulos kirkosta. Hänen takanaan alkavat äänekkäät
kirkkaat lasten äänet taas laulaa:

    On huokeata Jumalalle
    Tomusta köyhä korottaa
    Ja rikas panna vaivan alle.

Muun vei mukanaan tuuli.

Kirkossa ovat kaikkien mielet hiljaista mietiskelyä, kummastelua ja
suunnittelemista, kenenkään mielessä ei ole hartautta. Ainoastaan Maria
Landt koettua seurata saarnan juoksua. Puhutaan tuttuun, koruttomaan.
kulmikkaaseen ja toteen tapaan Herrasta Mestaristamme, kuinka hän on
kuollut meidän puolestamme. Onhan nyt laskiaissunnuntai, viimeinen
sunnuntai ennen paastoa.

Uloskäytävällä seisovat kaikki yhdessä tungoksessa. Pitkämatkaiset
napittavat päällystakkejaan, nostavat kauluksensa ylös ja rutistavat
lakit syvälle päähän. Ulkona seisovat Eschenwinkeliläiset yhdessä
ryhmässä. Kun Maria Landt tuli ulos ovesta, ei hän voinut ensin nähdä
mitään, oli niin sakea tuisku. Sitte näki hän yht'äkkiä kaikki nuo
vakavat kasvot.

Silloin säikähti hän niin, että sydämensä pysähti lyömästä, ja
ajatuksensa hämmentyivät. Mutta hän astui Thiel eukon luokse, jonka
vieressä Schütt seisoi. "Ettekö ole tyytyväisiä?"

Silloin sanoi Thiel eukko: "He aikovat kuitenkin Amerikaan."

"Viisi kirjettä on matkalla jo", sanoi Schütt ja katsoa luimisteli
Frans Strandigeriin, joka kylmästi ja puolin poispäin kääntyneenä
katseli lumen peittämälle kirkkotarhalle.

"Miksi niin? Sanokaahan: miksi?"

Tuuli vongahteli taas ja viskeli tiheää lumiryöppyä ihmisiä
päin silmiä. Maria Landt koetti katsoa ihmisiä kasvoihin, mutta
kaikki katsoivat ryöppyävään lumeen jaloissaan lumipeittoiselle
kirkkotarhalle, ja ohitsekulkijoihin. Dwengerin vaimo kumartui alas
lastaan kohden, ja puki hänen käsiinsä lämpimät vanttuut. Eikä kukaan
katsonut noihin silmiin, joista tuijotti esiin yhä pimeämpänä ja
synkeämpänä ja toivottoman hiljaisempana hätä.

Silloin kosketti hän sulhasensa käsivarteen ja lähti hiljaa pois. Ja
kun Thiel eukko katseli hänen jälkeensä, sanoi hän: "Katsokaas! Hän on
oikein mennyt pienemmäksi." Ja hän veti ylleen villavanttuut, jotka
Maria viikko sitten oli lahjoittanut hänelle.

Hän oli kova nainen. Työläässä elämässään oli hän unohtanut tuntea
sääliä. Kun hän näki kärsimystä, tuntui hänessä hyvältä. Hän ajatteli:
"Tuota olen minäkin saanut kokea." Tylysti ja kylmästi oli hän eilen
iltana puhunut Anna Wittin kanssa, siten puhui hän tänään Maria
Landtillekin. Hän kävi usein kirkossa: mutta pastori Frisius sai
hyvässä rauhassa puhua ystävällisyydestä ja armeliaisuudesta! Se
vaikutti kuin vesi kiveen. "Pastori Frisius ei ymmärrä tuota. Mitä on
pastori Frisius saanut kokea elämässä?"

Rauhallisesti puhellen lähti väki Eschenwinkeliä kohden. Kun he kylässä
erosivat toisistaan, huusi Schütt, ollen jo ovellaan, Dwengerille:
"Tuletkos myöhemmin päivällä meille? Minulla on pullo viinaa kotona.
Ruvetaan tänä iltana jo viettämään laskiaista. Nythän on kaikki
yhdentekevää."

       *       *       *       *       *

Sillävälin oli Andrees Strandiger syöksähtänyt seurusteluhuoneeseen:
"Oletko liennyt", huudahti hän vanhalle Hobookenille, "että Maria Landt
aikoo ruveta kunnon poikasi puolisoksi? Vastaa!"

Lena lensi säikähtyneenä pystyyn nojatuolistaan, kirja putosi kädestään
ja liukui lehdet irrallaan lattialle.

Vanha rouva jäi jäykäksi ja jyrkäksi: "Niin, mitä sinulla on sitä
vastaan sitte!"

"Sen olet näkevä! Maria Fransin vaimoksi? Sehän on mielettömyyttä."

Kun hän lausui sen, aukeni ovi, ja Anna Witt katseli yhdestä toiseen,
säikähti takaisin, ja löi oven takanaan kiinni. Ulkona käytävässä
likisti hän nyrkkiin puristetut kätensä ohimotaan vastaan ja sanoi
heikosti: "Hän tulee hänen rouvakseen... hän!"

Sisällä seurusteluhuoneessa oli Andrees hiukan tyyntynyt. Hän
nojausi seinää vastaan, ja puhui kuin itsekseen: "Hän on tehnyt sen
Eschenwinkelin vuoksi, se on selvää! Sillä ovat he pakoittaneet
tuon pehmeäsydämisen lapsiparan. Te... te olette vuosikautisella
seurustelulla kanssani sokaisseet silmäni; mutta nyt näen heikon valon
tuikkeen... minä sanon itseni irti sinusta.... Lena Strandiger... Minä
olen vapaa sinusta!... Ja tahdonpa nähdä..." hän kohotti molemmat
kätensä -- "enkö voi vapauttaa häntä ja meitä teistä vielä."

Sitte lähti hän.

Lena Strandiger otti kirjansa lattialta ja pani sen kainaloonsa ja
lähti ovea kohden: "Frans on toimittanut omat asiansa hyvin, mutia
huonosti minun." Sitte pysähtyi hän, hengitti syvään ja kohotti
kätensä, kuin joku, joka ravistaa velttouden jäsenistään: "Noh!...
Lopussa siis. Loppunut: näytös Strandigerkartanossa. Tänä iltana
matkustan Berliinin."

Vanha Hobooken asteli yksin huoneessa ylös ja alas, kädet miehekkäästi
selän takana, jäykkänä ja ylpeänä kuin puusta. Ankara piirre suunsa
ympärillä oli entistä ankarampi.

       *       *       *       *       *

Maria oli noussut ylös portaita, sittekun Frans etehisessä oli jättänyt
hänet.

Taaskin harhailivat ajatuksensa levottomasti sinne tänne ja etsivät
jotakin. Hän astui seurusteluhuoneeseen. Siellä istui Ingeborg ikkunan
ääressä ja katseli ulos lammelle lumen hurjaa ryöppyä. Poskiansa
kuumotti, ja silmänsä loistivat, hän oli ajatuksissaan ollut ulkona
kankaalla, ja nuoressa sydämessään hehkui ja löi. Andrees oli vapaa
toisesta, Mariasta... kenelle oli hän vapaa? kenelle?

"Auttaisitko minua?" kysyi Maria, ja jäi seisomaan oveen ja koetti
kylmettynein sormin avata päällystakkiaan.

Silloin hypähti Ingeborg ylös ja meni kepeänä huoneen poikitse,
taivuttaen hienoa solakkaa vartaloaan, kuin koivut Wodaninkukkulalla.
jotka taivuttavat runkojaan, kun humisee länsituuli. Kun hän näki
sisarensa pelokkaisiin uupuneisiin kasvoihin, sanoi hän hiljaa: "En
tiedä, minkätähden olet tämän tehnyt, mutta et näytä morsiamelta." Hän
kumartui alas ja askarteli jakun alimpain nappien kanssa: jotain kuumaa
kohosi silmiinsä: "Mutta... mitä teetkin... aina teet hyvin... aina!"

Silloin sulki Maria hänet lämpimästi syliinsä: "Olet minun oma rakas
sisareni!" Ja hetken olivat he sylitysten, ihan likittäin.

Ingeborg rupesi haikeasti itkemään.

       *       *       *       *       *

Tuli ilta, Maria istui ikkunan ääressä ja katseli uneksuen ulos
hämärään. Viimeinenkin tuli oli sammunut suruisissa silmissään.
Sydämensä oli uupunut ja pyysi nukkuu: mutta sen säikähti hereille aina
tuo tyly sana: "He lähtevät sittenkin Amerikaan!" Kun hän ajatteli
sitä sanaa, hehkui ja poltti hiiloksessa. Mutta se hehku ei ollut
mitään elämäntultu. Se heitti vaan räikeän jylhän valaistuksen.

Ingeborg kyyristeli ulkona käytävän päässä portaitten varjossa. Vaalea
päänsä eteenpäin kumarassa, ja kädet koukistettujen polviensa välillä,
kuunteli hän välkähtelevin silmin. Koko kalpeat kasvonsa olivat
paljasta elämää.

Tuolla alhaalla täytettiin matkalaukkuja ja kannettiin ulos. Laukku
laukun perästä kannettiin takaovelle. Kuuli Lena Strandigerin itkevän,
sitte kuului hänen veljensä levollinen varma ääni, hän naurahti kerran
lyhyesti. Se nauru oli oikeata kopeata Strandigernaurua. Kerran mennä
livahti Anna rappuja ylös. Hän oli siro sievä tyttö. Kirkahtaen vavahti
hän takaisin, kun hän näki tuon kyyristyneen haamun pimeässä.

"Matkustaako hän pois?" kysyi Ingeborg.

Mutta Anna ei kuullut mitään.

Silloin ei voinut Ingeborg enää kestää kauempaa, hän juoksi portaita
alas. Hän pääsi huomaamatta pimeän käytävän ylitse. Kun hän kiireissään
aikoi taka-oven kautta ulos, seisoi yht'äkkiä Frans Strandiger
edessään. Hän likistäytyi syrjään tiukkaan seinää vastaan, ja antoi
hänen siten, silmät terävästi luotuina häneen, mennä ohitsensa. Frans
tervehti häntä ohimennen eikä puhutellut häntä. Oli jotakin vierasta
ja puolustautuvaa Ingeborgin silmissä, ja vielä enemmän siinä jäykässä
ryhdissä, joka hänellä yht'äkkiä oli.

Kuin olisi häntä ajettu takaa, juoksi Ingeborg ulos talliin; siellä
seisoi Hinnerk Elsen, kädessä kello.

"Aiotteko valjastaa hevoset eteen?"

"En vielä." Hän kääntyi ympäri, nähdäkseen lyhdyn valossa, mitä kello
oli.

"Ah, tuota tuhmaa kelloa! Minä tahdon tietää, ajatko kaupunkiin."

"Ajan... kello kahdeksan ja kaksikymmentä minuuttia yli."

"Ketä menet viemään?"

"Neiti Strandigeria."

Kuin tuuli oli hän poissa. Hinnerk näki enää vaan pitkän varjon, jonka
hänen vartalonsa heitti muurille. Hän seisoi ja kummasteli, kuinka
tuommoiset olennot voivut olla niin notkeita ja niin uteliaita ja
ajatella noin kevytmielisesti ajan arvosta.

Kun hän seisoi siinä vielä, hiipi Anna ulos, hengitti kuultavan syvään
ja aikoi sanoa hänelle jotain. Mutta Hinnerk ennätti häntä ennen: "Olet
kylmännyt itsesi; laita itsesi nopeasti kyökkiin takaisin, äläkä tule
ulos enää tänä iltana! Kuuletko?"

Hän ei sanonut sitä suoraan epäystävällisesti. Häntä säälitti hiukan
tyttö, hänessä oli viime aikoina jotain niinkuin säikähtynyttä. Hän
olisi mielellään joskus ottanut hänet syliinsä, mutta kaksituhatta
markkaansa eivät olleet vielä täydet. Ja hän oli palveluksessa. Kaikki
ajallaan.

Puolen tunnin kuluttua astui Ingeborg Marian huoneeseen, ja kun hän ei
tavannut siellä ketään, aukaisi häh varovasti oven siihen huoneeseen,
jossa rouva Strandiger nukkui. Maria seisoi vuoteen vieressä nojanneena
vanhan rouvan ylle ja kääntyi katsomaan.

"Strandiger neiti on lähtenyt!" sanoi Ingeborg hiljaa.

Maria katsahti häneen; mutta uutinen ei näyttänyt enää tekevän häneen
mitään vaikutusta. "He lähtevät sittenkin Amerikaan. Kaikki on
turhaan." Hän laski sormen suulleen ja puhui luonnollisella äänellä:
"Kuule... täti on kipeä. Hänellä on hiukan kuumetta, meidän pitää
huomenna kutsua lääkäri."

Kun he kumpikin olivat tulleet seurusteluhuoneeseen, silitti Maria
useampaan kertaan kädellään otsaansa ja sanoi: "Täti Strandiger ei
vieläkään tiedä mitään siitä, että talo on vuokrattu. Ja nyt tämä
kihlaus? Tiedätkö, Ingeborg, mitä Andrees aikoo: sinunhan pitäisi
tietää se?"

"Minä en tiedä mitään."

"Tämä tulee olemaan kova isku tädille."

"Andrees on syypää kaikkeen tähän onnettomuuteen."

Maria kääntyi pois ikkunasta ja katseli pitkään ja tutkivasti sisartaan
silmiin.

Silloin kohosi Ingeborgin kasvoille hitaasti tumma puna, ja hän antoi
silmäinsä vaipua maahan.

"Ingeborg!" sanoi Maria hiljaa, "sinun pitää aina, aina seistä
Andreeksen puolella, eikä teeskennellä, kuin et pitäisi hänestä.
Siitä on jo syntynyt paljon onnettomuutta. Hän ottaa kaiken niin
raskaasti, ja on mietiskelijä, eikä pääse selville itsestään. Seiso
sinä uskollisesti hänen sivullaan, Ingeborg. Sano hänelle: minä olon
sinun toverisi. Silloin on hän huomaava, mitä sinussa on. Älä sinä jätä
häntä. Ingeborg!"

Ingeborg kääntyi poispäin ja lähti huoneesta.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamupäivänä, maanantaina tuli lääkäri. Hän ei pitänyt
vanhan rouvan tilaa mitenkään vaarallisena, arveli, että ikkuna, jonka
vierellä hän oli istunut, ei ehkä ollut tarpeeksi tiivis, ja että hän
sentähden oli hiukan vilustanut itsensä. Hän puhua laverteli pitkät
jonot, antoi joitakin määräyksiä lääkkeistä ja lähti. Vanha sokea
rouva oli istuallaan vuoteessaan, oli kovin hyvillään uskollisesta
huolellisesta hoidosta, ja vilkastuneena Jääkärin käynnistä, johon hän
suuresti luotti, jatkoi hän juttelua vielä hänen lähtönsä jälkeenkin.

"Kuulehan, lapseni, koska lähtee Frans Strandiger omaisineen oikein
pois. Siitähän on muodostunut oikein pitkä vierailu."

Maria vaikeni.

"En saa siedetyksi Hobookenia. On omituista, että Peter Strandigerin
molemmat lapset ovat luonteeltaan Hobookenia. Hobookenit ovat
kovasydämisiä. Olen aina pelännyt Ingeborgin puolesta, että hän rupeisi
pitämään Fransista, heillä oli aiemmin, kun he vielä olivat lapsia,
paljo yhtäläisyyksiä, ja on vieläkin. He olivat aina niin vallattomia
ja ilkkuivat sinua ja Andreesta, muistatko vielä? Kysyin tässä tuonnoin
häneltä: 'Ingeborg, kuinkahan on välinne Fransin ja sinun kanssa?
Leikitteköhän vielä piilosta toistenne kanssa, kuin ennen muinoin
jalavain alla?' Mutta hän vastasi: 'Täti! Enhän siedä katsoakaan
häneen! Hänessä on jotain semmoista niin rajua. Siihen en koske!' Siten
sanoi hän. Ikävä kyllä, en voinut nähdä, punastuiko hän. Sanohan,
lapseni, ettekö te molemmat, sinä ja Andrees, jo pian mieti häitä?"

Silloin nousi Maria ylös ja tarttui värähtelevin käsin Uuteen
Testamenttiin: "En ole vielä lukenut sinulle." Ja hän alkoi lukea
evankeliumia. Ja lukiessaan valtasi taaskin hänet lohduton synkeä
hämmennys, ja kasvonsa menivät kalpeiksi. Pakahduttavan tuskallisen
sydämenkolkutuksen ahdistamana oli hän joka hetki hypähtää ylös.
Yht'äkkiä kirkahti hän ikäänkuin ihminen, joka on palavassa
rakennuksessa, eikä löydä ulos, ja nyykähti vuoteelle.




YHDESTOISTA LUKU.


Tiistai-iltana muuttui ilma. Ylhäältä, jossa se kaiken päivää oli
ajellut edellään harmaita pilviä, laskeutui maanpinnalle leuto voimakas
länsituuli ja muutti kahdessatoissa tunnissa koko maan näön. Se tuli
kuin Anna Witt, kun hän viime vuonna, kun hän vielä oli reipas tyttö,
tuli huoneeseen huisku, luuta ja tomunpyyhin kädessään. Muutamassa
tunnissa oli kaikki lakaistu j% puhdistettu. Keskiviikko-aamuna oli
ainoastaan siellä täällä ojissa lumisiekaleita. Kanava oli ihan sula,
ja loiskui pienissä iloisissa laineissa. Koko maisema oli yhtenä yönä
pesty ja puhdistettu, ja katseli siistein raikkain kasvoin aamua.

Tiistai-iltana sattui vuokraajan kirjoitushuoneessa kiivas kohtaus.
Andrees tuli sinne, ja ilmaisi jyrkillä sanoilla ylenkatseensa ja
vihansa. Kuuli uloskäytäville ja ulko-ovelle asti, kuinka hän sanoi:
"Olet valehtelija ja kunnoton mies!" Mitä hänelle vastattiin, sitä ei
kuulunut. Frans ei puhunut paljoa. "En ole mikään uneksija kuin sinä ja
Heiderieter. Te ryömitte, minä astun. Minä tahdoin päästä herraksi ja
isännäksi, siksi vuokrasin tämän tilan. Tahdoin pysyä herrana, siksi
tein Marian morsiamekseni. Sinä olet vapaasta tahdostasi vuokrannut
talon minulle, hän on vapaasta tahdostaan myöntynyt pyyntööni."

Koko se aallokko, joka puhkesi esiin kirjoitushuoneessa, myrskysi
ja kuohui neidon sydäntä vastaan, joka oli liika heikko kestämään
semmoista hyökkäystä.

Ensinnä tuli Anna Witt. Hän seisoi avoimessa ovessa, ja tuijotti
Mariaan, eikä tietänyt, kuinka hänen piti puhua.

"Minä olin hänelle hyvä", hyrskähti hän itkemään, "hänelle, Frans
Strandigerille!"

"Anna!... Sinä?... Hiljaa. Anna!... Ei saa ajatella sitä... älä
sinäkään... se sekoittaa päätä vaan pahemmin... ja sitten sulkeutuu
kuin meri pään yläpuolella... ja tahtoisi auttaa ja... se on... liika
Vaikeata. Mene nyt ja pane nukkumaan, äläkä uneksi taaskin niin
kamalista asioista."

Silloin juoksi Anna ulos huoneesta.

Ja Maria jäi yöksi sairasvuoteen ääreen, samoin koko seuraavaksi
päiväksi, piinakeskiviikoksi. Hän ei sallinut, että kukaan tuli hänen
luokseen, vaan sanoi Ingeborgille, että sairas tarvitsi täydellistä
lepoa.

Kun Ingeborg jälkeenpäin muisteli näitä suruisia päiviä, niin ei hän
voinut muistaa huomanneensa hänessä mitään mielenhäiriön oireita
ennenkuin tänä iltana, jolloin se ilmeni selvästi. Kuitenkaan ei
Ingeborg, sen mukaan kuin tiedetään, ole puhunut siitä kenellekään
muulle, kuin Frisiukselle ja Evalle. Mutta vanha rouva Strandiger on
vielä monta vuotta myöhemminkin, hiljaisella heikolla äänellä, avoimet
sokeat silmänsä suunnattuina suoraan eteensä, kädet ristissä, istuen
vuoteellaan, kertonut että Maria nämä päivät oli ollut sulaa osanottoa
ja auttavaa lempeyttä. Hän ei ollut puhunut melkein mitään, aamu-
ja iltarukoukset oli hän sentään aina lukenut, mutta alakuloisella
väliäpitämättömällä äänellä. "Ikäänkuin hän ei enää olisi ymmärtänyt
Jumalan sanaa", sanoi sokea.

Tänä iltana, hämärissä, tuli Andrees sairashuoneeseen. Häntä ei voitu
pidättää. Hän veti Marian sairaan vuoteen äärestä, joka oli nukahtanut,
seurusteluhuoneeseen. Kumpikaan heistä ei huomannut, että Ingeborg
istui kyyristyneenä ikkunan varjossa.

Tämä tuli kamalalla tavalla kiskaistuksi autuaista unistaan.

"Minä en salli", sanoi Andrees hillityllä hurjalla äänellä, "en salli,
että sinä tulet hänen vaimokseen. Minä en salli sitä. Hänen pitää antaa
sanasi takaisin sinulle."

"Hellitä minusta!.. Olen antanut sen hänelle, ja hän on maksanut sen
selvässä rahassa."

"Todellinen helvetti on siitä syntyvä. Sinä hänen kanssaan! Mikä on
saanutkaan sinut tuommoiseen mielettömyyteen?"

"Mikä saanut minut siilien? Sanon hänelle, että hän rakentaa uudet
asunnot Eschenwinkeliläisille. Kuvastelisi aurinko ikkunoihin silloin
ja ikkunat kanavan kalvoon, sekös olisi loistavaa. Olen lukeva hänelle
kertomuksia laupiaasta samarialaisesta."

"Se on muka auttavako! Tulehan nyt järkiisi, Maria! Muistatko
vielä, kuinka seisoit tuolla ylhäällä minun kanssani ikkunassa, kun
vielä olimme lapsia? Ja katselimme ulos Eschenwinkeliä kohden ja
Flackelholmille? Ja minä osoitin kaikkea sinulle, ja pidin kättäsi
kädessäsi!"

"Se oli ihana aika!"

"Tule kanssani! Mennään jonnekin. Minne sinä vaan tahdot!"

"Mutta minähän en voi. Minun pitää odottaa, kunnes uudet rakennukset
ovat valmiit. Minun pitää astua polulle kanavan rannalla ja iloita."

Hän vetäisi kädellään hiustensa yli, ikäänkuin koettaisi hän koota
ajatuksiaan. "Voithan lähteä Flackelholmille. Sehän on niin yksin
ja hyljättynä... yksin ja hyljättynä keskellä aavaa merta. Yksin ja
hyljättynä! Sitä se on kuin tarvitsisi olla. Ken voi olla sitä, hän
voittaa kruunun. Flackelholmille pitää sinun ja kylpeä! Antje sanoo,
että siellä puhaltaa niin raitis tuuli."

"Tule siis. Maria! Rakas Maria!"

Hän kohotti kätensä ja laski ne Andreeksen hiuksille ja sanoi
säälitellen: "Rakas Andrees, ei minun kanssani! Ingeborgin pitää lähteä
kanssasi. Minunhan pitää Eschenwinkeliin... ne aikovat muuttaa pois
kauniista kodeistaan. Mutta sitä he eivät saa. Minun pitää sinne,
hellitä minusta, minä menen puhumaan heidän kanssaan."

Äänensä heikkeni heikkenemistään. Hän puhui aivan kuin olisivat he
olleet kaksi pelkäävää lasta pimeässä: "Minä pidän huolta omastasi,
kunnes sinä tulet takaisin. Silloin ovat hiuksesi valkeat ja pidät
Eschenwinkelistä, ja silloin nauramme me."

Hän silitti molemmilla käsillään Andreeksen kasvoja. "Tiedätkö,
kuinkahan olikaan taas sen laulun nimi, jota tytöt laulelevat, kun he
käyvät kanavan rannalla?"

    He ikivalan vannoivat.
    Kun nuor' oli kumpikin:
    Ei salli he lemmen sammuvan,
    Saa tahto ei täyttyä perhanan,
         Ei perhanan.

    Meni vuosia neljäkymmentä,
    Taas kohtaa he toisensa,
    He näki katseen sammuvan
    Ja virkkoi: "Tahto ol' Jumalan,
         Niin, Jumalan."

Hän herkähti itkemään ääneen: "Tuo ei sovi minulle! Isä meidän, joka
olet..."

Silloin selkeni Andreekselle koko kamaluus: "Mitä sinä puhut? Minä en
ymmärrä sinua."

"Ole hiljaa!" sanoi Maria. "Äitisi nukkuu; hänelle ei saa sanoa mitään
tästä. Hänellähän ei ole silmiä, että hän saisi itkeä. Mutta minä osaan
itkeä. Osaan itkeä niin hiljaa, ett'ei kukaan kuule sitä."

Andrees piti hänestä kummallakin kädellään: "Tulen tänä iltana. Älä
sano kenellekään mitään. Tulen kello seitsemältä. Kohta seitsemän
jälkeen tulen. Kuuletko?"

Hän riensi pois ja juoksi talliin ja tilasi vaunut ja juoksi sitten
levottomuudessaan talon ympäri, juoksi kappaleen matkaa ulos
kankaalle, palasi takaisin taas ja tapasi itsensä kello kädessä
työpihalla, ja kätensä vavahteli sinne ja tänne ja tuontuostakin
puistatti häntä kylmä.

Ingeborg pujahti huoneesta ja heittäysi pehmeälle vuoteelleen ja
valitti hiljaa nyyhkien. Sitte, kun kello rupesi lähenemään seitsemää,
istui hän, hiljaa itsekseen hautoen, ikkunalaudalle, kädet ristissä
polvensa takana ja tuijotteli ulos yöhön, joka suurin säikähtynein
kostein silmin uumotteli puutarhassa jalavain varjossa. Pisarteli
hiljaa puista. Kanavan yllä oli heikko valaistus, siellä näkyi joku
tähti, ne katselivat Strandigerkartanoa ja Ingeborgia kohden.

Mutta Ingeborg katseli viistoon eteensä puutarhaan ja kuunteli noita
putoilevia kyyneleitä. Ne putoilivat ja putoilivat. Mitä lohdutonta
itkua!

Kun kello porraskäytävässä rupesi lyömään seitsemää, astui Maria
huoneeseen. Hän tuli omituisen säännöttömin hätäisin askelin Ingeborgia
kohden ja sanoi -- huomasi, kuinka suurella vaivalla hän koetti
ponnistaa ajatuksiaan kokoon; hän puhui, kuin laskisi hän vaikeinta
laskutehtävää -: "Minä menen nukkumaan. Minä olen väsynyt, mene sinä
tädin luokse!"

Ingeborg oli antanut liukua itsensä alas ikkunalaudalta; koko ruumiinsa
vapisi.

"Sano Andreekselle, että olen kipeä ja makaan... Hän pyysi minulta
jotain; mitähän se nyt olikaan?.. Hän tahtoi jotakin minulta... En
tiedä mitä. Se oli jotakin, joka ei ole mahdollista; hänhän ei voi
kärsiä Eschenwinkeliä. Sano kaikille, Anna Wittillekin ja sille
vaimolle, jolle tein ne ruskeat vanttuut, että minä nyt vihdoinkin
menen nukkumaan. Minä olen väsynyt."

"Mutta jos Andrees... tulee tänne?"

"Lukitse sinä ovi, Ingeborg. Lukitse ovi... Puhuuko hän
Flackelholmista? Siellä puhaltaa raitis tuuli, ja sinun pitää mennä
hänen kanssaan... Lukitse ovi, Ingeborg!"

Ingeborg meni seurusteluhuoneen puolelle ja jäi seisomaan pyöreän
sohvapöydän eteen huulet rutistettuina lujasti yhteen ja silmät
suurina ja tuijottavina. Joku tyly raaka käsi piirsi syviä rumia
ryppyjä hänen otsalleen. Huone oli ihan pimeä. Mutta hän tahtoi
nojata kädellään pöytää vastaan, koska polvensa tutisivat. Silloin
kun hän laski kätensä pöydälle, satutti se erääseen tulitikkuun,
joka oli pöydällä. Kuin hyväillen kosketti se hänen sormeensa. Hän
työnteli sitä ensin huolettomasti sinne ja tänne, kunnes nousi häntä
vastaan heikko tulikiven tuoksu. Silloin laski hän tikun leikkien
etu- ja keskisormelleen, ja mursi sen peukalollaan keskeltä poikki.
Hän tunnusteli kumpaakin puoliskoa ja kun hän huomasi, että ne olivat
eri pitkät, heitti hän ne kuin tarkoituksetta pöydälle, mietti
silmänräpäyksen, sulki silmänsä ja etsi kädellään ja löysi toisen
palasen, juoksi ikkunan ääreen ja näki, että se oli pitempi.

Silloin vääntyivät kasvonpiirteensä ja silmiinsä ilmestyi jotain
kamalaa: niin säikähtivät ne.

Hän lähti huoneesta, ja kun hän tuli käytävää pitkin, lukitsi hän
ohimennessään makuuhuoneen oven. Avain liukui taskuunsa. Mutta Maria
Landt ei ollut siellä enää, hän istui jo portailla, jotka johtivat
kanavan ylitse.

Kun Ingeborg meni kauemmas käytävää ja saapui portaille, näki hän että
pastori Frisius seisoi alhaalla sisäänkäytävässä. Kumaraharteisena tuli
hän portaita ylös. Hän tuli sairaanluonakäynnille rouva Strandigerin
luokse. Ingeborg väistyi pimeään käytävään ja jäi seisomaan sinne
tykyttävin sydämin, kunnes Frisius oli kadonnut sairashuoneeseen. Sitte
palasi hän takaisin portaille.

Ja täällä kyyristyi hän taas istumaan käsipuita vastaan aivan samaan
asentoon kuin eilen. Sairaan huoneesta kuului tuolloin tällöin
keskustelua, alhaalla kuului kaukaisia askeleita. Muuten oli kaikki
ihan hiljaista. Silmät tarkkoina ja hengitystä pidätellen tähysteli hän
käsipuitten alatse. Alhaalla aukaistiin joku ovi. Taaskin hiljaista.

"Koko talo on kuin ruumisarkku. Pastori Frisius puhuu tuolla ulkona
ruumisarkun ääressä. Mielettömiä ajatuksia.

"Kuinka kauan viipynee hän?

"Ei hauvan. Tänäänhän on piinakeskiviikko. Kello puoli kahdeksalta on
ensi iltajumalanpalvelus. Hän on lähtevä kohta pois, ja sitte on tuleva
tuo toinen... Andrees!"

Silloin aukenee taaskin ovi. Ne ovat hänen askeliaan. Hän tulee.
Ripeästi astuu hän portaita ylös. Silloin nousee Ingeborg pimeässä
ylös, niin äkkiä ja niin korkeana, että Andrees säikähtäen tarttuu
käsipuuhun. Hampaansa kalahtavat kylmän ja sisäisen liikutuksen
vaikutuksesta yhteen.

"Mitä tahdot _sinä_?" kysyi Andrees silmät epävarmoina.

Ingeborg naurahtaa keveästi: "Maria on kipeä, käskettiin minun sanoa.
Hän on lukinnut itsensä sisään, makaa vuoteella ja, nukkuu."

"Mene hänen luokseen ja sano, että minä olen täällä."

Ingeborg pudisti päätään ja katseli kiinteästi häntä silmiin: "Hän ei
aukaise minulle, hän ei laske minua sisään." Andrees kääntyi puolittain
poispäin, hänet valtasi kalpea alakuloisuus.

Samassa aukeni makuuhuoneen ovi ja kuuli pastori Frisiuksen lähenevän
pimeää käytävää. Andrees astui portaitten varjoon, mutta Ingeborg jäi
seisomaan valoon, joka epävarmana ja heikkona lankesi ovelta. Frisius
ei huomannut ollenkaan Andreesta, mutta hän näki Ingeborgin kasvoihin.
Ja niillä kuvastui huono omatunto.

"Missä on sisaresi, Ingeborg?"

"Huoneessaan. Hän nukkuu."

"Voiko hän hyvin."

"Hän on heikko, ja tahtoi mielellään nukkua."

"Vie hänelle terveiseni. Nukkukoon hän itsensä terveeksi... Minne sinä
aiot?" -- "Kirkkoon", vastasi Ingeborg ja katsahti häneen.

Frisius katsahti eteensä ja sanoi hitaasti: "Aika on vakava nyt.
Kävin äsken juuri Theissenin luona kylässä. Pikku Elsa on kuollut
keuhkotulehdukseen. Hän oli kahdeksan vuoden vanha ja loppunsa oli
kevyt. Liese Nagel rupeaa myöskin uupumaan, on nyt jo vuoteenomana
lähes kaksi vuotta. Hän arvelee, että hän jo on kärsinyt tarpeeksi, ja
kaipaa lepoon, vaikka hän vasta on kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha.
Kristoffer Dwenger makaa juovuksissa Nummitalon nurkalla ja lapsensa
seisovat ympärillään. Täällä alhaalla on aina ja kaikkialla, minne vaan
silmämme luommekin, piinakeskiviikkoota. On kuin onkin meillä syytä
mennä Herran huoneeseen."

Ingeborg katsahti häneen. "Niin on!" virkkoi hän ääneen. Silloin lähti
Frisius.

Alhaalla sulkeutui ulko-ovi raskaasti hänen jälkeensä. Keveä
tuulenhenki hulmahteli taloa vastaan, muuten oli kaikki hiljaista.
Ingeborg kääntyi kiihkeästi ympäri: "Andrees, tule mukana!" sanoi hän.
Äänensä kiirehti kuin lapsi, joka henki kurkussa pakenee pelottavaa
paikkaa. Mutta samassa järkytti häntä yht'äkkiä peloittavasti, niin
että hän melkein luuhistui kokoon. Hän tarttui Andreesta käsivarteen
ja sanoi, ja äänessään oli kiirettä ja hätää: "Minä... en voi sitä!
Minä en voi sitä... vaan! Marian pitää... sittenkin sinun kanssasi!
Odota. Andrees! Odota... silmänräpäys! Jää tähän! Minä herätän hänet...
minä... minä..." Hän riuhtasi avaimen taskustaan ja lensi käytävää
takaisin, aukaisi oven ja huudahti ääneen riemuiten: "Maria, lapseni!
Nouse ylös!"

Mutta huone ja vuode olivat tyhjät. Silloin palasi hän takaisin, hiukan
ahdistuneena, mutta koko kasvonsa loistivat kuin sisäisiä puhdasta
valoa, ja ikinä ei ole Maria Landtin sisar näyttänyt kauniimmalta kuin
tänä silmänräpäyksenä. "Hän on mennyt kirkkoon, Andrees. Tule, mennään
hänen jälissään. Me molemmat! Ja sitte puhumme hänet suostumaan ja te
matkustatte viimeisellä junalla."

"Sinä olet hyvä, Ingeborg."

"Tietysti olen hyvä! Oikein hyvä! Mutta en vaan aina. Se on onnetonta
Ingeborg Landtissa."

Hän juoksi portaita alas ja nauroi: "Tule nopeasti, Andrees! muuten
tulemme liika myöhään."

Vasemmalla ovesta ottivat he kiirehtien päällysvaatteensa ja hattunsa
koukuista ja riensivät ulos.

Ulkona laski Ingeborg iloissaan kätensä hänen käsivarrelleen, ja
laverteli, astellen hänen rinnallaan: "Kuinka iloinen olen! Kuinka
iloinen olen! Tiedätkös, minä olin suuttunut sinulle! Yhdestä ja
toisesta syystä! Mutta nyt on kaikki hyvin. Kuinka Maria tulee
onnelliseksi! Minun Mariani!

"Tuo on oikein, Andrees! Meidän pitää suorastaan väkivallalla kiskaista
hänet tästä ympäristöstä. Kun vaan olette kaupungissa kerran, silloin
on hän sinun. Lähetän tavaranne jälestä teille. Jäätte pariksi päiväksi
Hampuriin, sitte matkustatte ehkä aina Berliiniin saakka ja kauemmas
vielä, ja kirjoitatte pitkiä kauniita kirjeitä. Sillä välin pidän
minä huolta äidistä ja hoidan taloutta. Sekös on oleva elämää! Tule,
astutaan pikemmin, kellot soivat jo."

       *       *       *       *       *

Kanavan yllä heijaili kirkas valaistus. Kokonainen maailma tähtiä
säteili siellä rinnakkain ja katseli maata kohden. Tuuli puhalsi
voimakkaammin. Mahtavia pimeitä pilvijonoja vaelteli itää kohden
iltaisen taivaan ylitse. Niistä riippui pitkiä leveitä sumusiekaleita
alas, ikäänkuin astelisivat ne raskain jaloin taivaan avaruutta.
Hartioillaan kantoivat ne jotakin pitkää ja mustaa, kuin ruumisarkkua.
Kummallakin puolella seisoi tähtiä kuin soihtuina. Tuuli soitteli
hiljaa ja suruisana.

Maria Landt istui sillalla, kyyristyneenä kokoon. Pienet laineet,
säikähdyksissään noista eriskummallisista ilmiöistä taivaan kannella
loiskuivat pelokkaina ja levottomina, itkien ja nyyhkyen häntä kohden
ja anoivat apua häneltä.

"Minä en voi auttaa teitä!" puheli hän: "Minä en voi itseänikään
auttaa."

Silloin vihastuivat, laineet ja puhuivat toisessa sävellajissa ja
laverlelivat ja valehtelivat ja hämmensivät hänen mieltään. Sydämensä
kohosi ihan kurkkuun.

Kun Ingeborg ja Andrees käsi kädessä, Ingeborg nauraen, Andrees
kasvoillaan ystävällinen ilme, menivät ohitsensa, katsahti hän
ainoastaan ohimennen ja välinpitämättömästi ylös. Hän taisteli
toisellaisten voimien kanssa, häntä vastassa oli näkyjä, jotka olivat
suuremmat kuin ihmiset. Hän kumartui syvemmälle alas, ja katsoi taaskin
veteen ja valitti: "En voi tehdä sitä, en voi tehdä sitä toistakaan.
Mitä teen enää täällä alhaalla?"

Tuulen voima kasvoi ja tempoili harsoja, jotka peittivät kuuta ja
riuhtoi ne irralleen, ja kuu välkkyi veteen. Se katsoi syvälle veteen.

"He voisivat kaikki... ell'ei heillä vaan olisi niitä kiviä
sydämillään... Frans ja Andrees ja Schütt ja Thiel eukko. Ne kivet
pitää minun saada. Ne ovat alhaalla. -- Tuolla ne ovat."

Tuo loiskuileva, kohajoiva, valkea, pehmeä, elävä vesi veti ja kutsui
aina kiehtovammalla jylhemmällä kumulla.

"Kivet! Kivet!"

"Tule ja nouda ne!"

Hän pani kätensä veteen.

"Näetkös? Se ei ole kylmää! Lämmintä se on ja pehmyttä ja silittää
elävänä kättä." -- "Niin, elävänä!"

"Näetkös! Me olemme odottaneet sinua jo viisi kuutamoyötä! Tuossa nyt
olet."

Valkeita ruumiinmuotoja, ihmeen ihania hiljaisia silmiä
puolisulkeuneiden ripsien takana ilmestyi esiin häilyvässä kaislikossa,
kaikki oli pehmyttä, soljuvaa, kosteankiiltoista, iäisesti nuorta,
kauneuden perikuvia, luomakunnan ensimmäisiä turmeltumattomia muotoja.
Ne soljuvat ja valuvat ja puhuvat hiljaa.

"Mitä ajattelet itsemurhasta? Lyhyt ja heikko ihmisajatus vaan. Etkö
näe, että elämme ja häilymme, kohoomme ja laskemme, itkemme ja puhumme.
Kuolleitako olemme vai elämmekö?"

"Mutta se on synti."

"Vaihdat levottomuuden lepoon, likaisen puvun puhtaaseen, heikkouden
voimaan, alhaison ylhäiseen?"

"Mutta se on synti."

"Silloin on hänkin tehnyt syntiä; hän olisi voinut mennä Golgathan
ohitse, mutta ei mennyt."

"Jos minä lähden, itkevät he kauan."

"He itkevät ja sulavat ja heltyvät lempeiksi... koska sinä etsit kiviä
viheriältä pohjalta."

Ne soljuvat lähemmälle... niitä on kaksi, kolme... kuusi ja niillä on
kaislaa hiuksissa. Hiuksilla ja kaislalla leikkivät pienet aallot.
Loputtoman lempeät ja syvät ovat nuo suuret hiljaiset, silmät.

"Menkää pois... minä pelkään... niin."

"Luuletko, ett'emme tunne ihmiselämää? Kuu puhuu meille kaiket yöt.
ja tuuli kertoo meillä alati pitkiltä matkoiltaan. Läpinäkyväksi
olemme tehneet majamme katon, niin että siihen kuvastaa kaikki.
Strandigerkartanon ja Eschenwinkelin kuvastuksen näemme, ja leikkiviä
lapsia katselemme. Ja mahtavampana ja suurempana ja ihanampana näkyy
kaikki veden kuvastetussa, kuin ohuessa ilmassa. Me emme katsele
ilmiöitä, me katsomme niitä sisään. Näetkö kuuta ja tähtiä. Ne ovat
täällä pohjalla."

"Isä! Isä!"

"Isä on täällä yhtä hyvin kuin tuollakin... senhän tiedät."

"Tahtoisin kerran vielä kirkkoon ja laulaa siellä toisten kanssa:

    "Jesus, maailman valkeus,
    Anna valos meille loistaa!
    Isän kunnian kirkkaus,
    Pimeytemme sä poista!

"Minä voin pahoin... tukekaa minua!... ett'en kaadu..."

Silloin liukuivat, ne nopeasti ohitse... kaikki kuusi. Ja kaislojen
välille ilmeni yksi vielä niitä, märillä välkkyvillä hiuksillaan
kultainen kruunu.

"Tukekaa häntä!... Kantakaa hänet... Hän on liika hento ja heikko maan
päälle. Hellästi... hennosti... ja laskekaa hän alas... nyt nukkuu hän."

Ylhäällä tiellä meni Anna kiirehtien ohitse, hän katsahti pari
kertaa säikähtyneesti sillalle, kirkahti ääneen ja lähti juoksemaan
Eschenwinkeiiä kohden. Antje oli yksin kotona.

"Onko Maria Landt mennyt täältä ohitse?"

"Sitte... sitte on hän heittäynyt kanavaan, ja se on minun syyni." Ja
hän heittäysi polvilleen pöydän eteen.

Antje aikoi juosta hänen ohitsensa, silloin hypähti hän ylös ja asettui
hänen eteensä: "Ettekö ole huomanneet sitä", kirkahti hän... "minä ja
Frans Strandiger olemme surmanneet hänet!"

"Sinä ja Frans Strandiger?..." Vanha tyttö nosti molemmat kätensä
torjuvasti ylös ja kauniit, kuluneet kasvonpiirteensä saivat ylhäisen
ylpeän ilmeen, ja hän rupesi puhumaan Henrikistään, kuinka hän, kun hän
lähti sotaan, oli jättänyt hänelle hyvästi kammarin ovella.

Anna Witt kääntyi pois ja aikoi kiiruhtaa ulos. Silloin seisoi isänsä
hänen takanaan liinaisessa työmekossaan ja pitkissä saappaissa, joilla
kiilsi märkää savea. Hän oli sysännyt lapionsa savilattiaan, ravisti
sitä kädessään, ja hänen muuton tyyneet kasvonsa olivat ankarasti
kiihtyneet.

Anna nojausi pöytää vastaan ja tuijotti tuskauneesti häneen.

"Missä on Maria Landt?" huusi Reimer.

"Kanavassa! Kanavassa!"

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan olivat kellot lakanneet soimasta, ja ne kaksitoista
lasta, jotka seisoivat urkujen vierellä ja muodostivat kuoron, olivat
kirkkain äänin alkaneet laulaa Gerhardtin laulua: "O, armon lähde
autuas."

Ingeborg oli, kuten hänen oli joskus tapansa, mennyt heidän kanssaan
istumaan ja lauloi mukana. Hänellä oli sointuva kirkas ääni ja
kasvoilleen nousi pian, kun hän lauloi, puna ja silmänsä rupesivat
lämpimästi loistamaan. Ja erittäinkin tänään! Tuollaisella noin
iloisella, nauravalla, riemuisalla omallatunnolla!

Urkulehterien alla, toisella niistä vanhoista epämukavista penkeistä,
jotka kantoivat korvillaan muinaisten talonpoikaissukujen vaakunoita,
istui Andrees ja katseli virsikirjaansa, ja lauloi hiljaa mukana. Ja
virren aikana, kun hän kiinnitti ajatuksensa sen sisältöön, rauhottui
hänessä hiukan, ja kun oli ennätetty kolmannen värssyn loppuun, oli
hänessä ihan tyyntä, kuten ei pitkiin aikoihin. Ja vaikkei se kaikki
ollutkaan hänelle selvää -- niinpä, juuri sentähden että se osaksi oli
hänelle hiljaista selittämätöntä salaisuutta -- näytti kaikki hänestä
suurelta, ylevältä ja ijäiseltä, ikäänkuin valoisalta kultaiselta
ihmeeltä. Oli hänestä, kuin tuo maailmankäsitys, joka oli kätkettynä
noissa kolmessa värssyssä, sittenkin olisi ollut'yksinkertaisin ja
täydellisin selitys arvoituksiselle elämälle, ja ikäänkuin voisi
hänenkin elämänsä, jos hän taaskin palaisi sen turviin, taaskin
saada sisältöä ja arvoa itseensä, ja muistot heräsivät hänessä ja
kertoivat hänelle muinoisista unohtuneista jumalanpalveluksista,
joita hän oli viettänyt pikkupoikana äitinsä rinnalla tuolla vanhassa
perhepenkissä, ja rupesi tuntumaan hänestä mahdolliselta, että hänkin
vielä joskus, jos hän vaan vakavasti tahtoi, voisi puhtaasti, suuresti
ja lapsellisesti iloita näistä asioista. Ja silloin saisi hän välkkyvät
kauas kantavat silmät ja tietäisi, mihin hänen tulisi ryhtyä elämässä.

Takanaan puuskuili tuuli pieniä ruutuja vastaan ja sysi kirkonseinää ja
vingahti sille valitellen viistoon hautojen yli aavalle lakeudelle.

Hän koetti keksiä Mariaa Strandigerien penkistä, mutta hän ei
eroittanut siellä mitään, toinen puoli penkkiä oli varjossa.

Silloin kuului ulkoa, kellotornilta käsin, askelia ja ääniä. Ne tulivat
käytävää ylös, pysähtyivät, puhelivat keskenään, aikoivat mennä kirkon
sivutse ja tuntuivat kiistelevän.

Kaikki kuuntelivat.

Pastori Frisius pysähtyi mennessään saarnatuolilleen, kärsivät
kalpeat kasvonpiirteensä näyttivät kiihtyvän. Muutamat nyykistyivät
syvemmälle penkkeihinsä, toiset, järkevämmät, katselivat huolissaan
ympärilleen. Vanha Klaus Peters, joka vieläkin elää, nousi ylös ja
lähti ovea kohden. Kaikki pelkäsivät samaa, nimittäin että ulkona olisi
miehiä, jotka olivat viettäneet laskiaistiistaita vähän liian kauan
piinakeskiviikonkin puolelle, ja nyt paloviinan villitseminä johtuneet
tuumaan tulla häiritsemään jumalanpalvelusta.

Nyt, kun kuului selvästi Schüttin ääni, laski pastori Frisius raamatun
kastemaljalle ja lähti kirkkokäytävää alas. Useita muitakin lähti
mukana, kasvot vakavina. Silloin, kun he aukaisevat oven ja astuvat
ulos, näkevät he ensiksi Schüttin, jolla on pullo kädessä, ja hänen
takanaan Thiel eukon, jonka ohuet valkeat hiukset sekaisina riippuvat
otsalla. Heidän takanaan näkyivät paarit, jotka he olivat ottaneet
kellotapulista ja paarilla...

Urkujen ääni katkesi kesken, kuten kirkuva lokki, johon lennossa on
sattunut luoti.

Frisius ratkesi itkemään ääneen kuin lapsi: toiset itkivät hänen
kanssaan. Vanhoja miehiä seisoi hiljaisin kalpein kasvoin, ja
katselivat sanattomina kuollutta.

Poikkikäytävällä tungeskeli miehiä ja naisia ja lapsia ja itkivät.

Pellwormer, jonka itkevän Frisiuksen näkö oli saanut ihan suunniltaan,
otti pastoria käsivarresta ja aikoi ruveta veisaamaan. "Min' tekee
Jumala, se hyvin tehty on."

Mutta silloin kuohahti pastori Frisiuksessa: "Mutta minkä ihmiset
tekevät, se ei ole hyvin tehty. Kuka on saattanut surmaan tuon
lapsiraukan?"

Hans Rohde, joka aina pysyi levollisena, laski kätensä pastorin
käsivarrelle: "Miksi kohta ajatella tuommoista? Hän on ehkä pudonnut
veteen; on niin pimeätä ja sateista. Eihän saa edes kunnolla silmiään
auki. Ja hän oli niin usein ajatuksissaan ja häntä vaivasi päänsärky.
Hän ei ole huomannut pitää vaaria tiestä."

"Ei. Se ei ole totta."

Kaikki puhuivat yhtä aikaa.

"Ovat ajaneet hänet veteen."

"Joukkue tuolla. No, tunnemmehan heidät" Yhtään nimeä ei mainittu.

"Ell'ei Strandiger olisi vuokrannut taloaan..."

"Silloin... niin, silloin..."

"Eläisi Maria Landt vielä!"

"Joutunutko harhaan pimeässä? Mutta koko rantahan kasvaa pajukkoa!
Kuinka olisi hän osannut tulla juuri sillalle? Lorua!"

"Andrees Strandiger!"

Tämä oli yht'äkkiä ilmestynyt ovelle ja tuijotti siinä nyt kauhistunein
silmin paaria kohden.

Ingeborg riensi urkulehterien rappuja alas, kirkahti ääneen ja
heittäysi paarien viereen, kuin olisi joku viskannut hänet siihen.

Lapset itkivät ääneen: muutamat juoksivat huutaen hautojen ylitse, kuin
olisi joku ajanut heitä takuu.

Ilma pimeni yhä. Näki vähääkään selvemmin enää ainoastaan, mitä sattui
olemaan siinä heikossa valokeilassa, joka lankesi ulos avoimesta
kirkonovesta: paarit, Ingeborgin, joka oli nyykistyneenä maassa ja piti
kiinni paarien karkeatekoisista tukevista sivupuista, samalla kuin
vettä pisarteli hänen käsilleen, sekä miehen kirkon ovessa.

Joku sanoi: "Tuo tuossa on syypää kaikkeen."

Reimer Witt sanoi Frisiukselle: "Minne nostamme ruumiin?"

Ingeborg kohotti päätään, ja kun hän näki _hänen_ seisovan tuossa,
kirkaisi hän hänelle: "Kurjaa sinua! Pois tältä paikalta! Mitä tuijotat
häneen, kurja ihminen! Sinä, sinä olet hänet surmannut. Ajakaa hänet
pois!"

"Hiljaa."

"Hän sanoo sen hänelle!"

Naiset seisoivat ja katselivat noihin hiljaisiin kuolonkalpeihin
kasvoihin, muutamat tunnustelivat valtimoa ja rintaa ja kumartuivat
alas häntä kohden ja kuuntelivat. Eräs vaimo irroitti esiliinansa ja
peitti sillä kuolleen. Ingeborg makasi maassa, eikä liikahtanut.

"Hän on mennyt tainnoksiin."

"Kylmää vettä."

"Tiedätkö jo... Anna Witt?"

"Hiljaa."

"So on kai myöskin yhteydessä tämän kanssa."

Frisius ei ymmärtänyt mitä Reimer Witt puhui hänelle: "Emme voineet
sairaan rouvan vuoksi viedä häntä kartanoon, Hallerilla oli ovi
lukossa. Sentähden ajattelimme..."

"Niin... niin...." Frisius nyökäytteli innokkaasti päätään, unohti
taaskin, mitä hän aikoi sanoa ja sanoi sitte: "Minulla on oikeus
häneen."

Ingeborg kohottautui raskaasti: "Niin, setä, sinun luoksesi! Ei tuohon
kärsimysten taloon. Minä vihaan häntä ja koko taloa ja kaikkia niitä
vuosia, jotka olen asunut siellä, minä ja minun Mariani."

Silloin tarttui Frisius kovasti häntä käsivarteen ja tuijotti häntä
kasvoihin ja sanoi käheästi: "Sinä... mitä seisoit sinä portailla
silmäsi pahoina? Katso minuun! Sinun oli syy, ja sinä olet sisar!"

Ingeborg väänteli itseään hänen käsissään, ja kun hän kauhuissaan etsi
paikkaa, jonne loisi silmänsä, näki hän Andreeksen, joka verkalleen ja
selkä kyyryssä meni pois pitkin kirkon seinävierustaa!

"Andrees!" kirkasi hän. "Minä lähden kanssasi!"

Mutta Andrees meni kankaalle käsin, astellen raskaasti, kuten
haavoittunut, jonka saappaat ovat täynnä hänen omaa vertansa.

Miehet kohottivat paaria ja kantoivat ne ristien välitse Pappilaan.
Frisius asteli vieressä ja piti kättään paarilla, ett'ei se miesten
astellessa saisi sysäyksiä. Ingeborg jäi seisomaan ja koetti ajatella
kaiken itselleen selväksi. Yhdessä hetkessä oli hänestä, kuin lepäisi
sielullaan koko tuo kamala taakka, mutta samassa ajatteli hän sitä
riemua, joka kuin piiritanssina oli tulvinut sieluunsa, kun hän aikoi
viedä sisarensa Andreekselle. Hän veti henkeään syvään ja sanoi
hitaasti: "Minä _aioin_ tehdä pahaa; mutta minua pidätettiin, niin
ett'en tehnytkään sitä."

Dwengerin vaimo tarttui hänen käteensä, ja sanoi säälien: "Tule,
Ingeborg!" Muutamia naisia läheni nyyhkien. Mutta hän ei tahtonut.
Silloin lähtivät naiset viivytellen pois, mutta jäivät poppelien
varjoon, joita silloin vielä kasvoi vasemmalla sisäänkäytävästä
kirkkotarhalla. Ympäri kirkkotarhalla, joka lepäsi sumeisen hämärän
peitossa -- kuuta peittivät pilvet, jotka kiitivät idästä yli taivaan,
liikkui miehiä ja naisia, ikäänkuin olisivat joutuneet harhaan.

       *       *       *       *       *

Myöhään kello lähemmä kymmentä tuli Ingeborg pappilaan. Ovella kohtasi
hän Frans Strandigerin, joka sanaa sanomatta meni hänen ohitsensa.
Hän aukaisi pelokkaasti salin oven ja astui kuolleen luokse, joka
lepäsi valkealla liinalla peitetyillä paarilla, kummallakin puolellaan
rivi hopeajaloissa palavia kynttilöitä. Emännöitsijä ja Reimer
Witt, kumpikin ripilläkäyntipuvussaan, valvoivat ruumiin ääressä.
Hän meni seisomaan pään puolelle kuollutta ja itki kauan, itki niin
lohduttomasti ja avuttomasti, niin tuskallisen valittavasti, että vanha
rouva säälien syleili häntä ja vei hänet pastori Frisiuksen luokse.

Kun hän hetken perästä palasi Strandigerkartanoon, tapasi hän Heimin
istumassa sairaan vuoteen ääressä, sairas itki.

Tänä yönä pysyi moni ikkuna kylässä ja Eschenwinkelissä valaistuna.
Pitkälle yli puoliyön pysyi monta valveilla, metsän yllä värjötti
jo heikosti uuden alkavan päivän sarastus. Kalpea käsi kurottautui
idästä metsän yli ja sammutti tähdet, jotka välkkyilivät kankaan yllä.
Strandigerkartanolta käsin teki Pellwormer, kankeapuheinen mutta
laulutaitoinen, viimeistä kiertoaan kanavan rantaa pitkin. Hän lauloi
aamulaulua. Joku yksityinen tuulen tempaama säe siitä kantoi ulos aina
niille asti, jotka paraikaa tekivät matkan ulkona matalikolla.

    "Löi kello neljä,
    Jo kello löi,
    Yön synkän päivä jo karkottaa.
    Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa,
    Ja Herraa kiittäkää!"






KOLMAS KIRJA




ENSIMMÄINEN LUKU.


Länttä kohden tekivät he matkaa aution asumattoman matalikon poikki.
Siellä ei laula yksikään lintu, eikä ihmistä näe siellä, eikä taimi
ruohon korsikaan. Harmaa ja alaston on maaperä.

Kuin luomisen ensi päivänä.

Mutta aamuna kuuluu taaskin tuo: Tulkoon!

Matalikko ei ole kuollutta, ei löydy mitään elävämpää kuin matalikko.
Siellä kestää luomispäivää vielä tänäpäivänä päivät ja yöt. Siellä
rakennetaan. Jos laskeutuu pitkäkseen maata vastaan, niin kuulee kuinka
matalikko hengittää, hengittää solisevasti ja tyyneesti, kuulee kuinka
kumpuu, kohoo ja laajenee.

Ihmiset rannikolla kertovat, että toisinaan näkee ulkona kaukana
matalikolla miehen. Kampelaverkko kainalossaan seisoo se, hihat
käärittyinä ylös ja jalat paljaina polviin asti, vesikuilujen
partailla. Nousuvesi tulee ja kohoo, mutta hän ei pakene. Hän jää
tyyneesti paikalleen ja jatkaa työtään, ja näkee selvästi, kuinka hän
viskaa kalat taakseen vasuun.

Rannikon väestö ei näe mitään vedenneitoja ja haltioita ja muuta
semmoista tyhjänpäiväistä korua. Rannikon väestö näkee kolkkoja
hirmuttavia yliluonnollisen kokoisia olentoja. He kertovat, että mies
matalikolla on kalastaja, joka joskus elämässään ei ole välittänyt
Jumalasta eikä ihmisistä ja monasti oli ulkona matalikolla, kun kellot
rantavalleilta kutsuivat ihmisiä kirkolle. Nyt on hän tuomittu ijäti
työskentelemään matalikolla.

Antje asteli edellä ja kertoi kovalla äänellä tästä ja nauroi
salaperäisesti: "Ihmiset eivät ymmärrä sen paremmin", sanoi hän.
"Mikään rikoksentekijä ei ole hän, joka työskentelee tuolla ulkona,
päinvastoin, se on Jumala! Hän työskentelee Dicksander Plaatilla
hihat kiverrettyinä ylös ja menee paljain jaloin matalikon yli.
Saattaahan olla totta, että hän 'lepäsi seitsemäntenä päivänä'. Mutta
kahdeksantena alkoi hän taaskin... Siksipä en pelkääkkään koskaan, kun
menen yksin matalikon yli tai oleskelen Flackelholmilla."

"Mutta tiedättekö, mitä Heim Heiderieter, tuo viisastelija, kertoo. Hän
kertoo näin":

       Matalikon haltija.

    Ei äärtä matalikon näy,
    Vain hiljaa länsituuli käy.
    "Nyt, lapsi, kohden rantaa!
    Jo matalikko kuukahtaa:
    Tuo tänne verkko, kiire saa!
    Jo aallot uurtaa santaa!"

    "Ei, taatto! Karikollahan
    Nätit miehen tuolla seisovan
    Keskessä lainehitten.
    Siis kiirettä ei kotihin.
    Viel' aimo saaliin tahtoisin,
    Ja äidin luokse sitten."

    "Tuo tuolla? Kurjan raukan sen
    On synnin kosto ainainen;
    Hän syystä kärsii vaivan.
    Hän ennen kalastajat öin
    Vei harhaan, monin ilkitöin
    Vei surman teille aivan.

    "Käy öin nyt veestä esiin hän.
    On raskas kulku eksyvän;
    Niin harhaa pitkin santaa,
    Hän huutaa, pyytää auttamaan,
    Yö musta on, ves' yltyy vaan,
    Ei saavuta hän rantaa.

    "Kun päivin tulva katoaa,
    Taas entisen hän toimen saa
    Ja monta eksyttääpi:
    Hän jääpi kalaa pyytämään,
    Ei kiire venemiehenkään --
    Ja sille tielle jääpi."

    Mut poika nauraa ilkkuen:
    "On tuhma, moista uskoo ken;
    Jo aaveet hautaan joutaa!
    On maailma niin selvä tää:
    Ei hätää, viel' on kaunis sää,
    Viel' aikaa saalis soutaa!"

    He verkon veteen työnsi niin,
    Jäi kotimatka unhoksiin:
    Ja vene turmaan kääntyy.
    Nous' tulva, länsituuli soi,
    Ja meri riehui, ailakoi --
    Ja äiti itkuun nääntyy.

"Multa eräs paikka minua peloittaa Andrees! Tuolla toisella puolella!
Kerron siitä sittemmin sinulle."

Hän tarttui hänen hevostaan ohjaksiin ja astui edellä syvänteihin. Kuu
oli kiitäväin mustien pilvien peitossa. Näki ympärillään ainoastaan
vettä. Reimerin hevonen sävähti, ja esteli astua eteenpäin, kohotti
päätään ja korskutti sieraimiaan. Silloin palasi Antje takaisin
ja talutti senkin veteen. Samalla katsahti hän viekkaasti ja
veitikkamaisesti häneen ja nauroi heikkomielistä nauruaan ja sanoi
osoittaen toista: "Otappas vaaria, millä naamalla hän kuuntelee, kun
kerron siitä."

Vesi nousi hevosille polviin asti, verkalleen nousivat he taaskin ylös.
verkalleen ja vaieten jatkoivat he matkaansa tiettömällä harmaalla
lakeudella.

Pitkän vaelluksen jälkeen rupesi näkymään ensimmäinen meriviitta.
solakka harmaanvalkokuorinen koivunrunko. Joku on kiskaissut sen
tuolta ylhäältä ruskeasta nummesta, nyt täytyy sen seista täällä
harmaalla matalikolla ja osoittaa tietä niille harvoille matkaajille,
jotka ovat eksyneet tänne asti. He astuvat uupuneina ohitse, eivät
luo katsettakaan siihen, kukaan ei huomaa ajatella, että se joskus
nuoruudessaan on hopeanvaaleassa takissaan, viheriöitä häilyviä oksia
nutussaan seisonut metsän rannassa auringon paisteessa ja tähystellyt
kankaan yli.

Länsituuli puhaltaa humistelee vaeltajia vastaan, ja kohisee koivun
lyhyessä lehdettömässä latvassa. Ilma on käynyt vielä pimeämmäksi.
Andrees tuijottaa vaieten eteensä. Reimer koettua nähdä jotakin,
olkoon vaikka kaikkein pienintäkin, jonkun pensaikon edes tai kiven
tai ihmisjäljen. Mutta hän ei näe mitään. Harmaita varjoja vaan näkyy
kaukaisuudessa kuin raskasliikkeisiä haamuja matalikolla.

Silloin alkaa Antje Witt kertoa.

"Tässä se oli, Andrees! Tässä tavoitti isäsi nousuvesi, kun hän palasi
Flackelholmilta. Ensin emme ymmärtäneet, mikä se oli, joka yhtäpäätä
huusi sieltä matalikolta, -Jälkeenpäin ymmärsimme me, mitä hän huusi:
'Tuokaa Mustu!' Se oli voimakkain hevonen tallissa. Reimer oli siihen
aikaan pikkurenkinä teillä, hän uskalsi ylityksen. Mutta Musta upposi
liejuun, ja jaksoi tuskin ponnistaa itsensä irti ja mennä lennätti,
harja takanaan vallin ylitse takaisin. Yritettiin muutakin. Venheellä
ei päästy sinne perille. Se tarttui saveen kuin lyijy. Illalla istuin
minä äitisi rinnalla kaksi tuntia vallilla, kunnes hän lakkasi
huutamasta. Tiedätkö, mitä hän huusi viimeksi:' 'Älä anna lapsemme
milloinkaan tulla matalikolle!'... Ha ha."

Andrees Strandiger kumartui syvemmälle hevosensa ylle. Antje katseli
välkkyvillä silmillä veljeensä. "Kuinka pian alkaa vesi nousta.
Andrees?" kysyi Reimer.

Tämä ei vastannut, Hän eli uudestaan koko elämänsä. Hän seisoi pienenä
poikana äitinsä rinnalla rantavallilla, ja äitinsä sanoi hänelle
nopeasti kahteen kertaan: "Älä milloinkaan mene matalikolle, Andrees!
Älä milloinkaan mene matalikolle! Olet ainoa lapseni!"

Antje tarttui taaskin hänen hevostaan suitsiin, hänen olkapäänsä
hipaisivat toisinaan hänen saappaihinsa.

"Miksi lähdit sinä mukaan, onnenorpo? Olet liika hyvä ja hurskas
tänne. Tiedätkö, kenen pitäisi matkata kanssani? Lena Strandigerin,
sydämeni valitun!... Astu jalkasi haavoihin, Lena! Riisu yltäsi
kirjava pukusi ja laskeudu makaamaan koville näkinkengille, se olkoon
rangaistuksesi... Asumme Flackelholmilla niinkauan kuin elämme, mutta
emme vaihda sanaakaan keskenämme. Emme katsettakaan. Ja molemmat
majamme rantavehnäkentällä kaukana toisistaan! Mitä tuumit siitä, Lena?"

Hän katsahti alas tyttöön ja tarttui hänen pitkiin luulleihin
hiuksiinsa ja taivutti hänen päätään taaksepäin. Silloin näki hän
Antjen nauraviin kasvoihin.

"Oh... sinäkö?" mumisi hän sitte itsekseen. "Mitä teet sinä
Flackelholmilla?"

Antje kääntyi toisaannepäin: "Meidän pitää kääntyä hiukan oikealle:
silloin tulemme kohta ristiviitalle."

He jatkoivat matkaansa.

"En näe vielä mitään, Antje. Joko tulemme pian viitalle?"

Antje kohotti kättään: "Näetkös? tuossa se on! En ole mennyt
askeltakaan harhaan. Tuosta menee tie!"

"Tiekö?" sanoi Strandiger ja kohotti päätään: "Mitä puhut tiestä? Enhän
näe tietä enkä polkua."

"Kaikkialla on tie, Andrees: mutta yksi vaan on oikea."

"Useasti kaksi, viisaudettareni."

"Ei!" sanoi Antje. "Kaikki muut vievät liejuun."

"Hiljaa, en siedä kuulla sitä!" Hän löi kädellään satulaa vastaan:
"Missä on tuo uusi maa?"

"Meillä on vielä kahden tunnin matka, edessämme."

He vaikenivat taaskin. Hetken perästä kohotti Andrees taaskin päätään:
silmissään välähteli omituisen levottomasti: "Minua kammottaa tämä yö",
sanoi hän vavahtaen kokoon.

Siten jatkoivat he matkaansa askel askeleelta, milloin laajojen,
vetisten hietalakeuksien poikki, joilla hevosten kaviot ainoastaan
hiukan vajosivat hiekkaan, milloin avaroiden valkeitten
simpukkariuttojen ylitse. Sitten tulivat he lakeuksille, joilla
loiskui matalalta, pienissä kiirehtivissä laineissa vettä, se oli
avaraa hedelmällistä maata, jolla joskus on ylenevä taloja ja puita,
jota auran kärki on leikkelevä, ja jolla lapset ovat tanssivat
piiritanssejaan. Joskus! Satojen vuosien perästä!

Nyt nukkuu se vielä.

Lännestä, kaukaa etäisyydestä, kuului umeaa kohinaa, taukoamatonta,
kuin kaukana jyrähtelevä ukkonen, joka hitaasti etenee. Antje kuunteli
sitä ja muutti suuntaa hiukan pohjoista kohden ja osoitti sinne käsin,
josta kuului kohinaa; ensin eivät he ymmärtäneet, mitä hän sanoi,
mutta viimein he kuulivat: se oli Norderelbe, jonka aallot murtuivat
matalikkoa vastaan. Silloin eroittivat hekin kaukaisessa etäisyydessä
kolme neljä valosikermää, ne olivat mahtavia laivoja, jotka kulkivat
Helgolandia kohden.

Näytti, kuin ei tulisi matkalle ikinä loppua, ja oli, kuin ei
olisikaan enään mitään maata ja viheriää ruohikkoa ja ihmisasuntoja.
Niin kaukaiselta tuntui ihmisten asuma maailma, niin autiolta ja
rajattomalta tuntui harmaa vaikeneva matalikko. Siten kulkivat he vielä
kaksi tuntia, siitä kun olivat jättäneet taakseen ristiviitan.

Antje asteli varmasti ja tyyneesti eteenpäin; sisäiselle silmälleen
näkyi koko tie, jonka he olivat kulkeneet -- hän olisi voinut osoittaa
sormellaan sinne, missä Flackelholm oli. Meren kohina oli vaan
varmistanut häntä siitä, että olivat oikealla tiellä.

Silloin havaitsivat he suuremmista laineista edessään, että olivat
viimeisellä syvänteellä.

"Näettekös?" sanoi Antje. "Olemme osanneet ihan oikein. Tuossa on
Flackvirta, jonka mukaan Flackelholmilla on nimensä. Näettekö venheitä
tuolla? Ne ovat sampikalastajia. Ne laskevat Hannoverista ylitse meidän
rannoillemme. Ne ovat nyt lähimpiä naapureitasi, Andrees. Nyt olemme
kohta Flackelholmilla!"

"En näe mitään!" sanoi Andrees. "Joko aurinko pian nousee?"

Ja kun hän vielä ponnisti silmiään nähdäkseen eteensä, nousi takaa,
emämaalta käsin kirkas valaistus. Aamurusko lensi kepein siivin
maiden ylitse. Sen punervat hiussuortuvat välkkyilivät pilvillä ja
matalikolla. Andrees oijensi kättään ja nyyhkähtäen ääneen sanoi hän:

"Nyt näen Flackelholmin. Se uiskentelee aalloilla!"

Tuolla, tuolla puolen vesitason, näkyi kaukana kapea tumma juova, kuin
suora viiva, sen takana yleni epätasaisessa jonossa matalia kumpuja,
jotka välkkyilivät valkeina. Mutta kaukana ympärillä taivaan rannalla
oli pimeitä suuria röykkiöitä, kuin metsiä tai rakennusten raunioita
tai mustia maavalleja. Koko kuvan yllä oli toisen luomispäivän aamun
vakavaa odottavaa tunnelmaa.

Rinnakkain ratsastivat he Flackvirran poikki. Andrees tuijotti
sanattomana eteensä tuota uutta maata kohden. Reimer, rivakasti
virtaavan veden hämmentämää, katseli ylös taivaaseen, Antje asteli
väliäpitämättömänä, verkalleen ja varmasti kylmässä vedessä, joka nousi
hänelle lähes puol' uumille.

Tuolla puolen virran matalikko taas alkoi. Pohja muuttui kiinteämmäksi,
kuitenkin oli se yhä vielä harmaata liejua. Silloin tulivat he
ensimmäiselle viheriälle saarelmalle, se oli läpimitaten pari kolme
metriä leveä, ja saarti sitä, ikäänkuin nuoleksi sitä joka puolelta
vesi.

Andrees katseli kalpeana eteensä; kätensä lepäsivät lujasti ristissä
satulan nappulaa vastaan.

He ratsastivat hiekkakumpuja kohden. Sitte väistyivät nuo kummut hiukan
syrjään, aurinko avoi verkalleen silmänsä: Tuossa seisoi rantasäikän
suojassa maja, rakennettu meren ajamista puista, sen vierellä toinen
pienempi jykevistä lankuista kyhätty hökkeli. Mahtava bamburuoko, joka
joskus oli ajautunut rannalle, yleni tulenvaarallisena savupiippuna
katolla. Toisella puolella kohosi tukeva mastopuu lipputankona.

Andrees Strandiger astui hevoseltaan ja kuleksi koko päivän levottomana
ulkona säikillä ja loputonta rantaa. Illemmällä nousi, nousuveden
tullessa, tuuli, joka kello kymmenen tienoissa kehittyi oikeaksi
myrskyksi. Tänä yönä se oli, jolloin tapahtui että leveäpohjainen,
mustaksi tervattu hollantilainen jahti ajautui Büsenin säikille,
kapteeni oli kummissaan ja luuli tulleensa jonnekin Kuxhavenin
tienoille. Koko rannikko nauroi.

Kaukaa kuului säikkien ylitse rantahyrskyn kauheata kohinaa ja
jyskettä, ja myrsky ulvoi kuin lukematon joukko pauhaavia kirkuvia
ihmisiä. Myrskyn sysäykset tulivat raskain askelin hiekkakumpujen
yli ja lyödä jyskyttivät, hurjasti nauraen, ryhmyisin nyrkein
seinäpalkkeihin. Ne syöksähtivät hurjin hyppäyksin hiekkaharjuilta
katolle ja turjuttivat ruokoa ja jyskyttivät lipputankoa, niin että
koko rakennus vapisi. Ne pyrkivät kaikki sisään Andrees Strandigerin
luokse, kertomaan hänelle, kuinka hänen isänsä oli kuollut, kuinka
äitinsä istui kotona ja itki, ja mitä sanottavaa Maria Landtilla olisi
ollut, joka makasi paarilla.

Siten koettivat tuon yksinäisen saaren hurjistuneet haltijat
puolustautua heidän alueelleen tunkevaa ihmistä vastaan, ja koettivat
peloittaa häntä hurjalla, laulullaan.

Tämän yön, jolloin myrsky pauhasi aamunsarastukseen asti, istui
Ingeborg kyyristyneenä sokean vuoteen ääressä ja puheli itsekseen. Hän
koetti selvittää itselleen, mitä hän oli elänyt, mitä rikkonut, ja mitä
kokenut, eikä hän suinkaan kaunistellut itselleen mitään. Hän tunnusti,
että hän oli elänyt auringonpaisteessa, eikä ajatellutkaan rajuilmaa.
Hän tunnusti, että hän oli elänyt ihan ilman periaatteita, ja että hän
oli laiminlyönyt muuttaa elämiään tapauksia kokemuksiksi. Hän tunnusti,
että uskonnollinen vakaumuksensa, josta hän oli niin ylpeillyt, oli
ollut hänelle vaan kuin juhlapuku, kuin Josefin korutakki, joka ei
ollut minkään arvoinen sateessa ja kylmässä. Mutta hän oli nuori
vielä, oli voimakas ja terve. Hän ei suinkaan lannistunut epätoivoon,
hän ryhtyi tänä yönä kutomaan itselleen jokapäiväistä pukua elämäänsä
varten, vahvaa ja lujaa.




TOINEN LUKU.


Pari viikkoa tämän jälkeen palasi Heim Reimer Wittin seurassa
Flackelholmilta. Hän oli ollut siellä viisi päivää. He pysähtyivät
Nummitalon eteen, mutta eivät astuneet alas. Toiselta puolelta tuli
Eva Walt, astui ripeään tapaansa rattaitten viereen, ja loi, sanomatta
mitään, säteilevät silmänsä Heim Heiderieteriin. Silloin huomasi tämä,
että hän oli ollut huolissaan hänen tähtensä. Huolestunein silmin oli
hän katsellut, kun hän lähti, iloiset olivat ne nyt, kun hän palasi.
Hän oli sangen hyvillään siitä.

Koulun ovelle ilmestyi paljainpäin opettaja Haller ja kyseli kuulumisia
Flackelholmista. Heim tiesi kertoa, että ystävänsä sielullisesti
oli hyvin masentunut. "Tiedättehän", sanoi hän Hallerille, "kuinka
itseensä sulkeunut hän on, niin ett'ei voi sanoa, millä mielialalla hän
sisällisesti on. Vielä siellä ei työskennellä" -- hän teki liikkeen
sydäntään kohden -- "mutta kohta aletaan."

"Minne nyt menette, herra?" kysyi Eva.

Silloin kääntyi Heim häntä kohden, katsoi alas hänen kukoistaviin
terveihin kasvoihinsa, ja oli iloinen soreasta asuintoveristaan ja
siitä, että hän nyt taaskin oli hänen ystävällisessä läheisyydessään.

"Meri-ilma näkyy tekevän teille hyvää", sanoi hän Evalle.

Tämä nyökäytti päätään ja sanoi: "Minulla onkin hyviä ystäviä ja
uskollisia naapureita. Pikku Wittit ovat käyneet tervehtimässä minua,
ja kaksi kertaa olen käynyt vieraissa opettaja Hallerilla."

"Me kutsuimme naapurittaremme luoksemme", sanoi Haller. "Sovimme hyvin
yhteen, ja hän on tervetullut toistekin."

"Minne menette, herra?"

"Reimer Witt astui tässä rattailta ja pistäytyi lapsiaan katsomaan.
Minä taas aion suoraa päätä kaupunkiin ja koetan hankkia sieltä
Andreekselle parin hyviä hevosia, joiden kanssa Reimer tänä iltana
vielä laskuveden aikana ajaa takaisin Flackelholmille. Hän vaatii että
jo tänään toimitan kaupat, hän pitää että tarvitsen itsekin neljä
hevostani."

"Niin tarvitsettekin!" sanoi Eva. "Teillä on vielä paljon maatyötä
tekemättä."

Heim naurahti ja nyökäytti päätään kummallekin sivulleen ja lähti.

Reimer Witt oli astunut alas ja hävinnyt kotiinsa. Lasten äänekäs ilo
ilmoitti hänen saapumisensa. Kaikki tungeskelivat Telsche Spiekerin
ympärillä, joka hihat ylöskäärittyinä seisoi pesukaukalon vieressä.
Parin minuutin kuluttua istui kotiin palannut nojatuolilla ikkunan
ääressä, kummallakin polvellaan lapsi, ja he kertoivat, että Heim
Heiderieterin Telsche keittää suuria jauhopiirakkoja ja Kustaa sanoi,
että "uuden äidin pitää jäädä tänne!" Hänellä seisoi edessään suuri
kupillinen kuumaa kahvia, ja tupa oli siisti, ja pienissä ikkunoissa
välkkyili huhtikuun aurinko, ja Telsche Spieker jatkoi pesua, ja oli
Olevinaan, niinkuin ei koko maailmassa olisi mitään Reimer Wittiä.

Kuu Heim iltapäivissä palasi takaisin, oli hänellä todellakin kaksi
nuorta voimakasta ruskeaa hevosta rattaitten takalautaan sidottuina.
Myöhemmin illalla lähti Reimer Witt kuormattuna kaikenmoisilla
taloustavaroilla ja elintarpeilla ja keventynein sydämin ulos
Flackelholmille. Pikku Fritzin otti hän mukaan; toiset lapset eivät
saaneet laiminlyödä koulua.

       *       *       *       *       *

Kun Heim Heiderieter väsyneenä ja nälissään astui saliin, hämmästyi
hän. Eva Walt oli käyttänyt näitä kuutta päivää puhdistaakseen
perinpohjin koko talon. Leveistä kuusilankuista kyhätty lattia esiintyi
mahtavine suomuineen ja oksineen koko jykevyydessään molemmat jykeät
karkeatekoiset reunoilta veistetyt kurkihirret olivat taaskin saaneet
jo ammoinkadottamansa entisen kiiltonsa. Kirjat kirjoituspöydällä
olivat asettuneet suoraan riviin ikäänkuin tervehtiäkseen isäntäänsä,
ja lukemattomat vihkoset ja paperiliuskat, jotka suinkin olivat
ansainneet säilyttää, olivat asetetut sinisiin säilytyslaatikkoihin,
järjestettynä sisältönsä mukaan. Äidin neulomapöytä, joka seisoi
ikkunan ääressä vasemmalla, oli saanut päälleen ruskean juhlapuvun,
ja oikealla ovesta, vanhalla kirstulla seisoi venäläinen vaskesta
tehty teekeittiö, välkkyillen kaikessa loistossaan, se oli muinoin
ollut isoäidin ylpeys ja ilo, nyt se oli muinaisesine, joka koristi
pojanpojan huonetta. Kaksi vanhaa, arvokasta kukkamaljakkoa, joille
oli maalattu ihmeenkauniita punaisia ruusuja, seisoi somasti ja
kunnioittavasti kummallakin puolella juhlallista venakkoa.

Heim Heiderieter seisoi päätään pudistellen pöydän ääressä ja käänteli
ja käänteli itseään. Eva, joka oli jäänyt ovelle, sanoi hiukan
hämillään: "Nuo vanhat sirot muinaisesineet löysin vanhasta arkusta,
joka on ylhäällä vinnillä: ja jos viitsitte mennä tarkastamaan, herra,
niin löydätte sieltä vielä muutakin arvokasta. Näin siellä joitakin
vanhoja kirjoja, ne olivat täynnään tiheätä pystyä kirjoitusta, käsiala
oli hienoa, semmoista kun nyt taas opetetaan kouluissa, kuudennentoista
vuosisadan aikuista."

"Kuinka sen tiedätte?"

Eva veti suunsa nauruun: "Olen nähnyt samallaista kirjoitusta ennen
kirkonkirjoissa. Muinen lapsena olen joskus leikkinyt eräässä
pappilassa."

Heim Heiderieter katsahti tutkivasti neitoon, ja kumarsi päätään. "Ja
arkku itse", jatkoi neito ripeästi, "on koristettu ihmeen siroilla
puuleikkauksilla, se teidän pitää myöskin tuoda tänne alas."

Silloin naurahti Heim hilpeästi. "Etsin kaikkialta muinaisesineitä,
samoin isäni ennen minua; mutta emmepä kumpikaan ole tarkastaneet,
olisiko omassakin talossamme semmoisia. Tuo on niin meidän tapaistamme.
Sanokaas minulle, mistä olette tullut noin käytännölliseksi."

"Minun on pitänyt jo aikaiseen itse auttaa itseäni."

"Jo lapsenako?"

"Niin", sanoi hän vitkaillen, ja katsahti samassa pyytävästi häneen,
kuin rukoilisi hän: "Älä kysy enempää!"

Heim astui äitinsä ompelupöydän ääreen ja avoi sattumalta erään sen
laatikoista. Silloin näki hän siinä uutta mustaa lankaa ja pari
kirkasta neulaa. Aurinko katseli ystävällisesti ikkunaan. Kankaan yllä
sineili ihanin huhtikuunpäivä, sinervää utua huuruili kepeänä etäällä
viherjöivän metsän yllä. Tässä siis oli tyttö hänen poissa ollessaan
istunut iltasin, kun hän oli työstä väsynyt. Heim kääntyi häntä
kohden. Eva seisoi hämillään pöydän ääressä, jolle hän oli laskenut
kahvitarjottimen.

"Pyydän teitä", alkoi hän vitkaan, "että käytätte tätä neulomapöytää,
jonka ääressä äitini usein on istunut."

"Saanko nostaa sen omaan huoneeseeni?"

Heim katsahti pikaisesti häneen. "Jos tahdotte? Mutta jos ehkä
mielellänne istutte tässä, äitini paikalla, niin on se mieleeni:
silloin istuu siinä taas sentään joku, sittekun paikka niin kauan on
ollut tyhjänä, ja te..." Hän vaikeni.

Tyttö katsahti häneen kysyvästi, punastui ja jatkoi kahvipöydän
järjestämistä: "Kiitoksia", sanoi hän.

Heim lähti neuvottomuudessaan sivuovea kohden. Silloin huomasi hän,
että avain oli suulla. Eva, joka yhtäpäätä piti häntä silmällä, ennätti
häntä ennen.

"Unohditte ottaa avaimen pois suulta, herra. Silloin puhdistin
sielläkin. Ja se olikin jo hyvin tarpeen."

Heim oli jo ovessa: "Niin", sanoi hän, "Mutta ne monet sirot kapineet
siellä! Ja luettelo on yhä vielä epätäydellinen, ja jokaisen kapineen
asemalla oli merkityksensä! Ellette nyt vaan ole ollut liika innokas!"

"En uskoisi, herra. Panin joka kapineen paikalleen, niin huolellisesti,
kuin vaan paljain silmin voi."

Heim katsahti taakseen häneen, oliko hänellä ehkä kasvoillaan tuo
pieni, hiukan ilkkuva naurunsa, sitte astui hän sisään pitkään
kamariin. Eva astui jälissä.

Siellä oli todellakin joka kapine entisellä paikallaan, jolla se jo
kauan oli levännyt. Tuossa kivipuukko, jolla esi-isämme joskus oli
aukaissut riistansa, ja jolla hän joskus pitkänä talvipuhteena oli
tehnyt ensimmäisen kömpelön yrityksensä leikellä kuvioita saarnipuiseen
peitsenvarteensa. Tuossa lepäsivät kaikessa sovussa rinnakkain terävät
kivinuolet, jotka joskus ehkä, kun ne metsänaukeamassa viuhahtivat
jousesta, olivat vihollisina lentäneet toisiaan vastaan. Tuossa oli
pari siroa terävää piikiviliuskan, kuin kaksi turhanpientä miekanterää.
Olivatko ne joskus olleet leikkikaluja, jotka ahkerin ja kekselijäin
kiviajan taiteilija oli tuonut päällikön lapselle? Vai olivatko no
neuloja, joilla lapsen äiti oli kiinnittänyt sen karkean vaatteen, joka
peitti hänen rintojaan? Tuossa oli pronssinen miekka, neljä sormen
leveyttä leveä, suora, miehen käsivarren mittainen, joskus oli se ollut
luja suojelusase, nyt se oli murtunut poikki. Oliko sen kuluttanut
poikki ruoste, joka kaksituhatta vuotta oli tehnyt hidasta hiljaista
työtänsä, vai murtuiko se viimeisessä taistelussa kankaalla? Ja tuossa
oli avoimesti pöydällä kultainen rannerengas.

"Herra!" sanoi Eva. "Tämän rannerenkaan alla on teidän käsialallanne
kirjoitettu... tuossa, näettekö? 'Kolme kultarengasta!' Mutta niitä oli
siinä ainoastaan yksi. Eikö tolia?"

Heim nyykisti kiharaa päätään ja tuijotti tuohon keltaiseen renkaaseen,
ikäänkuin näkisi hän sen ensi kertaa: "Niin", virkkoi hän, "tuo on
omituinen juttu! Niitä oli todellakin kolme kappaletta, yksi on tuossa,
loisen voisin ehkä saada takaisin, kadotin sen kerran. Kolmannen olen
lahjoittanut pois!

"Lahjoittanut?" Tyttö löi kätensä keveästi yhteen. "Mutta tuotahan
ei ole ikinä kuultu, että joku muinaisesineiden kokooja lahjoittaisi
aarteitaan pois! Ei kuuna kullan valkeana?"

Nyt veti Heim otsansa ryppyyn ja koetti näyttää kovin arvokkaalta:
"Silloin en vielä ymmärtänyt niiden arvoa: olin silloin vielä pieni
poika."

"Oo, sepä vahinko! Säälin teitä."

Heim kohottausi suoremmaksi ja katsahti häneen.

"Ei!... Sääliä ei tarvitse minua siitä. Tuon renkaan kanssa on
yhteydessä eräs suloisimpia lapsuuden muistojani."

Silloin kääntyi Eva Walt pikaisesti poispäin ja astui toisen pöydän
ääreen. Heim seurasi häntä silmillään, ja olisi mielellään ollut
harmissaan hänelle, kun ei hän kysynyt, mikä muisto se oli, sillä
häntä olisi haluttanut kertoa se. Mutta mielipahansa haihtui kohta
taaskin, kun hän näytti hänestä niin sievältä ja siistiltä siinä, ja
kun hän sopi niin hyvin tuon välkkyvänpuhtaan huoneen puitteisiin.
Sillä tummine aaltoisasti kiharoina hiuksineen, joita palmikko
kaarsi, ruskeine silmineen, ja pyöreine voimakkaine kasvonmuotoineeo
ei hänessä, väljään tummaväriseen mekkoon ja avaraan yksinkertaiseen
hameeseensa pukeuneena kun hän oli, ollut mitään, joka olisi
muistuttanut tilapäisestä nykymuodista, vaan näytti hän kukoistavine
nuoruuksineen kuin kuuluvan tähän vahvaan, lujatekoiseen, kodikkaaseen
huoneeseen, joka oli ainakin kolmesataa vuotta vanha, ja olevan kuin
yksi noita esivanhempiamme, jotka olivat rakentaneet sen ja joille tämä
huone ja rauhallinen kylä ja pellot ja näkyala meren ylitse antoivat
kaiken: ravinnon, vaatetuksen ja maailmankatsomuksen.

Ja kun hän siinä katseli häntä, heräsi hänessä halu liittää tuo raitis
terve nuoruus, tuo itsenäinen kodikas luonnu elämäkseni itseensä.

Kun tyttö taaskin kääntyi häntä kohden, lepäsivät Heimin silmät
hänessä, ja kosk'eivät nämä silmät, hiiden avonaisen luonteensa
mukaisesti, salanneet mitään, huomasi tyttö kohta, mitä hän ajatteli.
Omituinen äkkinäinen hämmennys kohosi kasvoilleen, niin että hän
taaskin kääntyi pois hänestä. Nyt sykähti taaskin Heimin sydän, ja hän
tiesi yhtävähän kuin tyttökin, mitä hänen piti sanoa.

Ehkä olisi nyt jo tullut kaikki sanotuksi, mutta silloin osui tytön
tarkkaan korvaan ääni, matala, sihisevä ääni, joka hetkeksi pelasti
hänet. Hän kääntyi ympäri ja riensi ulos ovesta. Ja poissa oli hän.

Heimkin kuuli nyt saman sihinän, ja kun hän tunsi sen, naurahti hän
hiukan, puolin harmistuneesti, puolin keventynein mielin, ja murahti
partaansa: "Ell'ei teekattila nyt olisi kiehahtanut ylitse, niin mitä
olisit nyt, Heim Heiderieter?"

Hän loi kerran vielä katseen pöytää kohden, astui taaskin sen ääreen,
otti kultarenkaan, aukaisi sen ja punnitsi sitä kädessään ja sanoi: "Se
on parasta, mitä voin tehdä."

Sitte palasi hän saliin takaisin, istahti kirjoituspöydän ääreen,
ja kirjoitti paperille muutamia ajatuksia, jotka olivat sattuneet
heräämään hänessä Flackelholmilla. Mutta siitä ei tahtonut syntyä
mitään, yhtäpäätä tapasi hän itsensä kysymässä: "Mitä tehnee hän
nyt? Mitä mahtaa hän nyt ajatella?" Yhtäpäätä näki hän edessään
hänen hämmentyneet kasvonsa, ja koetti arvailla hänen ajatuksiaan,
erittäinkin niitä ajatuksia, joita, hänellä mahtoi olla hänestä
itsestään ja hänen talostaan ja Eschenwinkelistä, ja jäikö hän
mielellään tänne.

Nyt lähti hän kyökistä, nyt meni hän omaan huoneeseensa ja sulki oven:
nyt siisti hän itseään iltapäiväksi. Nyt seisoo hän siellä pienessä
sievässä huoneessaan, jonne hän viime viikolla niin uteliaana oli
koettanut kurkistaa, nyt seisoo hän ikkunassa, kampaa hiuksiaan,
katselee ulos auringonpaisteiselle kankaalle ja ajattelee. Mitä?
Lapsuusaikaansako? Kotoaanko? Heim Heiderieteriä?

Hän nousi levottomana kirjoituspöytänsä äärestä ja rupesi pitkin,
verkallisin askelin astelemaan ympäri pöytää. Oli ihan hiljaista
talossa, renki oli ulkona pellolla.

Silloin, tänä silmänräpäyksenä rupesi kyökistä taas kuulumaan tuota
samaa soivaa sihisevää ääntä, ja toistamiseen tarttui teekattila
kuumassa ylimielisyydessään ratkaisevasti Heim Heiderieterin elämän
juoksuun.

Silmänräpäyksen seisoi hän epäröiden liikkumatta ja kuunteli, mutta ei
kuullut, että hiljaa ja ripeästi aukaistiin eräs ovi. Sihisten kiehahti
vesi tulelle. Silloin riensi Heim pitkin askelin kyökkiin. Ja kun hän
katsahti sisään, seisoi tyttö lieden ääressä, liekkien edessä, ulkoa
lankesi sisään kirkas auringonvalo, ja tytön valloillaan olevat hiukset
lepäisivät hajallaan hänen valkeilla olkapäillään.

Eva ei luonut katsettakaan ylös häneen, sanoi ainoastaan hiljaa
pyytävästä: "Herra!..."

Silloin oli hän jo taaskin ulkona ja seisoi kohta senjälkeen salissa
ikkunan ääressä ja pudisteli päätään ja oli äärettömän onneton, että
Evalle oli käynyt noin kiusalloisesti ja että hän nyt mahdollisesti oli
suruissaan, ehkäpä itkikin. Mutta tällä kertaa ei teekattila saanut
sanaakaan toraa.

Sitte lähti hän käymään kankaalle, ja ajatteli menneisyyttä ja
tulevaisuutta, ajatuksensa jäivät viimeksi tulevaisuuteen ja hän puhui
itsekseen: "Se se on parasta, mitä minulle voi tapahtua!"

Kun hän tuli kotiin, istui Eva, salissa äidin neulomapöydän ääressä,
ja pisteli ahkerasti ja sanoi, kohottamatta päätään, kiireesti,
ikäänkuin tahtoisi hän ennättää ennen häntä, ja keveästi hymyillen:
"Tässä äitivainaan pöydän ääressä on kovin mukavaa istua. Herää
mielessä niin hyviä ja kauniita ajatuksia, ja jos katsahtaa ylös, näkee
Wodaninkukkulalle asti."

Heim ei vastannut mitään, ja asteli jonkunkerran edestakaisin, ja kun
hän tuli häntä kohden, loi hän aina epävarman katseen Evaan. Mutta tämä
oli kumartunut syvälle käsityönsä yli ja sydäntään tykytti. Kumpikin
tiesi, että nyt tapahtuu kohta jotain suurta, kauniinta, mitä tapahtua
voi: mutta kumpikaan ei tohtinut alkaa.

Silloin ei kestänyt Eva sitä enää kauempaa, odotus ja toivo, pelko ja
rakkaus pakahduttivat sydäntään. Hän nousi ylös ja lähti ovelle. Ja
silloin kohtasivat he toisensa ja Heim pidätti hänet, niin että hän
katsahti häneen.

"Eva!" sanoi hän, ja koko rakkautensa ja koko lempeä lämmin sydämensä
oli siinä lyhyessä sanassa.

"Minähän suostun!" sai hän hiljaa ja vaivalloisesti sanotuksi:
"kaikkeen, herra! Pidän teistä niin paljon!"

"Älä sano herra!" Ja pyytäen siten, silitti hän hänen kättään ja seisoi
kunnioittavasti hänen edessään.

"Minä..." sanoi hän, "kertoisin teille jotain... Jos sitte pidätte
minusta."

"Kerro, kerrohan!"

"Illalla. Nyt minun pitää mennä laittamaan illallista."

Silloin laski Heim hänet ohitsensa ja jäi yksin huoneeseen.

       *       *       *       *       *

Illallisen jälkeen, joka oli syöty yhdessä rengin kanssa, tuli Eva
saliin ja sanoi jotenkuten selvällä äänellä: "Jos viitsitte tulla
käymään ulos kankaalle, herra, niin olisi minulla nyt aikaa."

Heim oli kohta pystyssä, otti lakin naulasta salin oven vierellä ja
lähti astelemaan hänen rinnallaan.' Kun he menivät puutarhan lävitse,
leyhähteli heille jo vastaan kankaan tuoksu. Koko tuolla yöhiljaisella
lakeudella heidän edessään lepäsi kevään nuorekas puhdas henki.
Aurinko yleni suurena ja polttavan punaisena meren yllä. Ei puhaltanut
tuulenhenkikään: oli kuin tahtoisi kaikki, jokainen kanervapensas,
jokainen korsi, jokainen lintu kuunnella nyt, kun Eva Walt, vielä
kerran vetäen henkeään syvempään, alkoi kertoa elämäntarinaansa.

"En enää ole niin kovin nuori", sanoi hän, "kohta täytän kahdenkymmenen
viiden, ja olen saanut kokea monellaista. Ei sentään mitään pahaa,
herra, paitsi paria tapausta, joista itse saatte päättää, oliko niissä
pahaa."

Heim nyökäytti päätään ja katseli kovin ajatuksissaan ja syvämielisen
näköisenä eteensä. Tyttö katsahti sivulta häneen, ja näytti melkein
kuin olisi huulillaan värähdellyt iloista, mutta kuitenkin hämillistä
ilkkua.

"Olen köyhästä kodista! Isäni oli puuseppä eräässä pienessä
seurakunnassa lähellä Marburgia. Hän ei sentään ollut kotoisin sieltä,
vaan oli syntyjään Lippestä. Köyhyys kotiseudullaan oli pahoittanut
hänet siirtymään sieltä pois. Synnyinkylässään sitte oli hän saanut
työtä ja kohta morsiamenkin, myöhemmin sai hän itselleen huoneetkin,
ja vaurastui hyvin. Mutta muistan ainoastaan hiukan isääni. Äiti
kuoli, kun syntyi eräs veli minulle, joka kuoli hänen kanssaan. Olin
silloin kuuden vuoden vanha. Kohta senjälkeen loukkasi isäni itsensä
viikatteeseen, jolla hän niitti heinää puron rannalla. Muistan, että
hän tuli hyvin sairaaksi ja että hän kuoli yhdeksän tai kymmenen päivää
sen jälkeen ja että tuli naisia meille ja hyväili minua ja itki ja että
useasti mainittiin eräs sana, jota en vielä koskaan ollut kuullut:
orpo. Muistan vielä, että ruumisarkku ja saattue hävisi tuuheaan
lehmustoon; asuntomme täytyy olla sijainnut jonkun viistoon ylenevän
lehmuskujanteen vierellä, ja täytyy olla ollut syksympänä suvea, kun
menetin isäni.

"Sattui olemaan kylässä pappi ja papin rouva, joilla ei ollut yhtään
lasta. Näitä säälitti surkeuteni ja saman päivän illalla, jolloin
isäni laskettiin levolle kirkkotarhan poveen, laskeutui hänen lapsensa
levolle rouva kirkkoherskan makuukammarissa, ja oli hyvissä suojissa
kahdeksan vuotta. Silloin olin neljäntoista vuoden.

"Sattui silloin toistamiseen semmoista, jota kutsumme onnettomuudeksi.
Setä kirkkoherra kävi aina joka sairaan luona kylässä, eikä peljännyt
mitään, ei yhtään mitään. Hän oli muhkea ja terve mies ja nuori vielä
ja ihmiset sanoivat toisinaan, että hänestä olisi pitänyt tulla
kapteeni keisarin krenatierikaartissa Berlinissä. Palaa hän siis
eräänä päivänä taaskin kotiin. On ollut erään sairaan luona, jolla oli
paha kuume."

Kertojan ääni murtui, hän pudisti tummaa päätään, ja poskilleen juoksi
kyyneliä.

"En tahtoisi ajatella sitä ja en vaan saa olluksi ilman. Se oli liika
suruista. Kuinka tuo voimakas mies kamppaili sairautta vastaan,
joka ikäänkuin väijyksistä oli noin salakavalasti hyökännyt hänen
kimppuunsa, ja kuinka viimeiseen hetkeen asti hänessä kaiken kuumeen
ylitse loisti hänen iloisen luottava voimakas uskonsa. Oli kamalaa,
mutta samalla ihanaa nähdä sitä. Ja kuinka nuo molemmat kestivät ja
kärsivät yhdessä, täti ja hän. Ja kuinka kummastuneelta hän näytti,
niin kummastuneelta, kun hänelle sanottiin, ett'ei 'hän saisi itse
valvoa sairaan luona, vaan että hänen pitäisi jättää se erään vanhan
vaimon tehtäväksi Olin lapsi vielä silloin, ihan ymmärtämätön, en
tehnyt muuta kuin itkin, mutta kun kirkkoherra kuoli, ja neljä
päivää sen jälkeen hänen rouvansa, ja toiseen kertaan sain kuulla
tuon: 'tyttöseni, laita nyyttisi kuntoon', niin silloin otin ihan
tietämättäni jotain mukaani tuosta tyhjästä hiljaisesta talosta, otin
uskon, jonka voimaa olin saanut nähdä ja tuntea tässä talossa kahdeksan
vuotta ja sitte viimeksi vielä nämä kahdeksan päivää. Siitä päivästä,
herra, olen aina ollut voimakas ja iloinen, en pelkää mitään pahaa,
enkä kuolemaa.

"Minun täytyi lähteä pappilasta. Nyytin antoivat minulle käteen,
kirstun aikoivat lähettää minulle jälestä. Minne"? Minulla oli pari
kaukaista sukulaista isän puolelta. Niinpä vietiin minä junalle,
ja tulin pitkän päivämatkan jälkeen Detmoldiin, näin iltahämärissä
Grotenburgin, sain ystävällisen vastaanoton vaatimattomilta vierailta
ihmisiltä ja nukahdin väsyneenä ja itkien koti-ikävääni. Mutta
sukulaisten ystävällisyys loppui lyhyveen. Vasta jäiestäpäin sain
tietää, miksi he muuttuivat niin tylyiksi minulle. Setäni, isäni veli.
ei tosin ole koskaan lausunut pahaa sanaa minulle, mutta ei myöskään
yhtään hyvää. Raukka oli heikkoluontoinen mies ja hänen piti totella
vaimoaan. Perästäpäin sain tietää, että tämä oli odottanut, että olisin
sekä vanhempaini että papin perheen jälkeen saanut kauniin perinnön, ja
että sillä tukisin heidän talouttaan.. Mutta jos olikin jotain minulla,
niin oli se täysi-ikäisyyteeni asti pantu takavarikkoon, ja he saivat
pian tietää, ett'eivät he saisi siitä muuta kuin pienen ruokarahan.

"Nyt alkoi minulle aika, herra, joka oli lyhyt, mutta raskas. Kun
tuli kevät, kokosi setäni miehiä ja naisia kylästä ja, ilman että
minulta kysyttiin mitään, lähdimme eräänä päivänä kaikki Detmoldiin
jatkaaksemme sieltä matkaa pohjoiseen. Tiedättehän, että tuhansittain
lippeläisiä tekee matkoja pohjoiseen ja itään ja sitte viettävät
kesänsä tiilenpolttajina kovassa työssä, huonoissa majoissa ja huonolla
ruualla. Me matkustimme siis pohjoiseen."

He olivat yhdessä tulleet Wodaninkukkulalle, ja menivät ylös sitä,
Heim ajatuksiinsa vaipuneena, huulet yhteen puristettuina ja vaivoin
hilliten itseään.

Nyt olivat he kukkulalla, ja tyttö katsahti ympärilleen, ikäänkuin
koettaisi hän selvittää itselleen suunnat. Kasvoillaan taisteli
voimakas liikutus ja huulensa värähtelivät. Hän oijensi kätensä ja
katsahti taakseen, Heimiä kohden, silmänsä olivat kyynelissä.

"Tuossa, herra... tuolla kivellä istuin minä ja te seisoitte tässä!"

"Eva!" huudahti hän ja tarttui molemmilla käsillään päähänsä, etsi
sitte hänen kätensä ja suuteli niitä ja huudahti taaskin: "Eva! Eva!"
ikäänkuin oliksi tuossa sanassa kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut
ja mikä nyt järkytti sydäntään, ja silmissään loisti voimakas tulinen
ilo.

"Tuossa!" sanoi Eva ja laski rannerenkaan hänen käteensä.

"Pidä se... sehän on sinun."

"Ei!... Ota se ensin ja kuule edemmäs; riennän nopeasti loppuun. Kun
tuliimme tiilitehtaalle, annettiin minulle eräs kirje. Sedän sukulaiset
lähettivät minulle rahaa ja terveisiä, he olivat kauan etsineet minua,
minun pitäisi tulla heidän luokseen. Niinpä matkustin taaskin etelään.
Kun matkustin ohitse tuolta, tuolla puolen metsän, seisoin ikkunassa ja
koetin nähdä kukkulaa, ja puron ja kannasta, ja itkin, kun en nähnyt."

"Tulin asumaan lähellä Mainzia erään piirilääkärin perheeseen. Minut
otettiin ystävällisesti vastaan ja kasvatettiin yhdessä perheen
samanikäisen pojan kanssa kuin omana lapsena, ja sain jo aikaiseen
tottua säännölliseen uutteraan toimeliaisuuteen; ja koska pian pidin
huolta koko taloudesta ja johdin pienen maatiluksen hoitoa sekä pidin
huolla lehmistä ja maidosta, jota joka aamu lähetettiin kaupunkiin ja
laajasta kyökkikasviviljelyksestä, ja koska tein sen palkatta, niin
luulen, ett'en ole jäänyt velkaa perheelle. Mutta, kun perheenisä
kuoli, kävi olo perheessä pian sietämättömäksi. Äiti, joka oli hyvin
heikko rahoille, pelkäsi, että ainoa poikansa loisi silmänsä minuun,
köyhään orpotyttöön, ja tämä poika oli kylliksi raukka koettaakseen
tahallaan välttää minua. Ainoastaan joskus kun oli välttämätöntä, tulin
vedetyksi esiin yksinkertaisesta vaatimattomasta elämästäni.

"Tuli silloin kerta poika itse, joka silloin oli ylioppilas, luokseni,
ja juoksenneltuaan kauan edestakaisin kyökkikasvisänkien välillä pyysi
hän minua avustamaan eräässä suuressa juhlassa, jota yliopisto, jossa
hän oli lueskelemassa, aikoi viettää. Hän lueskeli Heidelbergissa."

Heim Heiderieter katsahti hämmennyksissään häneen: "Heidelbergissa!"

Tyttö torjui molemmilla käsillään: "Aavistin kyllä, ett'ei äitinsä
tietänyt mitään asiasta, mutta olin vielä nuori, ja olin kovin halukas
pääsemään juuri tähän juhlaan. Otaksuin, että sinne tulisi paljon
ylioppilaita kaikkialta, ja että kaikkien laskujen mukaan olisi
hän, jos hän vielä eläisi, hän nimittäin jonka kanssa olin istunut
Wodaninkukkulalla, ja jos hän olisi edelleen lukenut, yhtä ahkerasti
Odysseustaan, nyt ylioppilas."

"Eva! Evani!

"Niinpä siis!... Ja nyt tapahtuikin, kun juhlakulkueessa --
sillä saadakseni käydä tuon turhamielisen pojan rinnalla upeana
porvarisrouvana, oli hän ottanut minut, mukaansa Heidelbergiin -- kun
siinä käyn ja etsin silmilleni... niin, niin näen teidät, herra...
teidät siinä, kun piditte päätänne takakenossa ja lakki niskallanne.
Silmistänne ja valkeista hiuksistanne tunsin teidät.

"O, kuinka nyökytin päätäni ja viittoilin teille ja katselin taakseni
niin että rupesin jo herättämään huomiota, mutta te katselitte
meidän ylitsemme linnaa kohden vaan, ettekä yhtään huomannut entistä
ystävätärtänne puron rannalta ja Wodanin kukkulalta... Pysykää
paikoillanne, herraseni, vaan!...

"Kun juhlakulkue hajautui, valitsin viisi, kuusi iloista seuralaista,
ne olivat melkein kaikki tuttuja, ja kuljin niiden kanssa puistosta
puistoon, ravintolasta ravintolaan, ja he seurasivat mielellään mukana,
sillä olin hyvin iloinen ja vilkas, enkä säästänyt kauniita katseita ja
ystävällisiä sanoja ainoastaan ett'eivät he kyllästyisi.

"Ja viimein löysin teidät... Nähkääs, herra... tuo humajoiva ihana
juhla, ja upea puku, jota kaunoin ja nuo monet silmät, jotka iloisina
ja tulisina katsoivat minun silmiini, olivat saaneet minut ihan
haltioihini ja nyt... te, jota jo kymmenen vuotta olin ajatellut, poika
kankaalta, joka kerran, yhden ainoan hetken kuluessa oli tullut minua
niin lähelle, joka kuului minulle, juuri minulle, eikä kenellekään
muulle, enkä minäkään kenellekään muulle kuin ainoastaan hänelle!
Sinä hetkenä tapahtui ihmeellistä minussa... Aina olivat ajatukseni
olleet tuossa pojassa, olin alinomaa uneksinut tuosta pitkästä pojasta,
ainoastaan joskus olin sivumennen ajatellut: hänestä on tullut mies
jo. Mutta kun näin teidät edessäni, noin pitkänä ja ylväänä, pitempänä
kuin kaikki muut, kiharoine hiuksinenne ja partainenne, silloin vavahti
minussa kuin kuumaa valkeata, silloin muuttui yhdessä silmänräpäyksessä
uneksumiseni rakkaudeksi. Jälleennäkeminen ja eroaminen taas
väristyttivät yhdellä tapaa sieluani. Mitä sanotte nyt?"

Tyttö seisoi nojanneena koivun runkoa vastaan, silmänsä olivat
kyynelissä, eikä hän tohtinut nostaa niitä Heimiin.

"Mitäkö sanon? Sunnuntailapsi olen, onnen poika!" riemahti hänestä. Hän
tempasi hänet syliinsä ja eroitti hänet taas itsestään: "Minun on hän!
Kuulkaa se, metsä ja kannas!"

Nyt katsahti tyttö viimeinkin häneen, ja katseensa oli niin tulvillaan
lämmintä puhdasta onnea, se säteili niin täytenään morsiamellista
pidättämätöntä iloa: "Nyt olen sinun", sanoi hän.

Kun he menivät mäkeä alas, kiinnitti Heim rannerenkaan hänen
käsivarteensa ja ravisti päätään ja nauroi ja käyttäytyi kuin mikäkin
pojan vekara, ja katsahti arasti häneen, säikähtikö hän semmoista,
ja nauroi taaskin, kun Eva loistavin riemukkain silmin katseli häntä
kasvoihin, ja sanoi yhtä päätä: "Tämäkös elämää on!" Sitte ravisti hän
taaskin päätään, ja katsahti epäilevästi häneen ja sanoi todellisessa
sielun hädässä: "Mutta sanohan vielä kuinka olet tullut tänne. Minulla
pitäisi tosiaankin olla mielikuvitusta, mutta tämä..."

Tyttö naurahti onnellisena: "Kuinka iloiselta ja kevyeltä tuntuu
sydämessäni nyt, kun olen kertonut kaiken sinulle!... Kuinka
tulin tänne? Noh... pojan äiti oli tullut Heidelbergiin, näkemään
ainokaistaan loistossaan. Silloin näkee hän minut hänen rinnallaan.
Seuraavana päivänä kuului komento: 'Pois talostani!' Kaikki oli
unohdettu, mitä kymmenenä vuotena olin tehnyt ja toiminut perheessä.
Silloin lähdin. Minne, kysyt? Minne? Pohjoiseen. Ensin Hampuriin
erään ystävättären luokse, joka on siellä naimisissa erään kauppiaan
kanssa. Ja tämä kauppias on ollut sinun kimnaasitoverisi ja hänellä
on sukulaisia teidän kaupungissanne; hän on Munkkilan emännän sisaren
poika.

"Annas", sanoi hän, "minun pitää muistella hiukan."

Yht'äkkiä asettui hän sääret hajallaan seisomaan hänen eteensä. "Ja
niin nöyrä kun olet ollut olevinasi, senkin veikkari! Olet aina
kutsunut 'herraksi'."

Tyttö tarttui hänen kumpaankin käteensä: ja sanoi hämillään nauraen:
"Mutta nöyrähän minun piti ollakin: minähän olin juossut perässäsi",
sanoi hän hiljaa.

"Ja miten lienen minä käyttäynyt!" Hän sysäsi hattuansa niskaan ja
katseli huolissaan, otsa rypyssä ulos kankaalle.

"Ensi aluksi olit ylen epävarma. Oli ihan tavatonta sinulle kaikki,
sinulla ei ollut mitään itsetuntoa. Sitte rupesit vähitellen tulemaan
ylpeämmäksi: tuo 'herra, herra' matkiminen vaikutti sinuun sentään,
sinä ryhdistit itseäsi, ja koetit ansaita tuon nimityksen..."

"Jatka, jätkähän!"

"Ja tuo laskeuminen, kunnes olit tasaisella maalla taas, ja sait
liikkua luonnollisella tavallasi, oli suloinen ja armas. Päivä päivältä
rupesin pitämään sinusta enemmän. Aina syvemmälle näin sinun sieluusi."

Heim otti hänet syliinsä, nauraen, mutta hämillään. "Tule!" sanoi hän,
"mennään kotiin."

Siinä koti jo olikin heillä edessään ilta-auringon valossa kankaan
reunalla, hyvinvoivan ja leveän näköisenä, kasvaen itsekin kuin
kangasta. Kangas lepäsi vaieten, kuuli silloin tällöin vaan pienen
laulunlirityksen, jota joku lintu yritti, ja kylästä käsin kuului joku
tuulen kantama ääni. Koko taivas meren yllä upeili iltaruskossa ja
kultasi morsiamen silmät ja Heimin kiharat hiukset.

Aukon kautta aitausvallissa menivät he rinnakkain.

"Tunnustan sinulle vielä jotain", sanoi Eva Walt, "ennenkuin
morsiamenasi astun kotiisi: Ihan köyhä en ole, vanhempaini jättämää
pientä perintöä on uskollisesti hoidettu. Se tekee nyt noin
viisituhatta markkaa."

"Silloinhan olet Heim Heiderieterille rikas morsian."

"Sitäpaitsi olemme nuoria ja voimakkaita."

Heim kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei menisi hän vakuuttamaan
itsestään suuria.

Silloin teki Eva hullunkurisen liikkeen käsillään, ikäänkuin naiset
mailla, kun he kääntävät pehmeän taikinaa käsissään ja sotkevat sitä:
"Käännän sinut vielä ihan nurin", sanoi hän, "ja teen sinusta, mitä
itse tahdon."

"Niin vai! Niin vai!" Hän aukaisi oven ja antoi Evan mennä edellä. Kun
hän aikoi seurata häntä pimeään käytävään, kuuli hän hänen äänensä jo
kamarin ovelta.

"Nukkukaa hyvin, herra!"

Kuului matalaa heleä-äänistä naurua.

Salpa kirahti.




KOLMAS LUKU.


Flackelholmin yllä lepäili liikkumaton usvaharso. Mailta käsin
puhalteli heikko tuuli kohoavaa nousuvettä vastaan. Lähellä ja
kauempana ilmassa kuului lokkien kirkunaa ja luoteesta käsin meren
umeata kohinaa ja pauhua. Mutta rantaa peitti sumu.

Andrees Strandiger seisoi rantasäikällä rantavehnässä ja tähysteli ulos
sumuun. Sisällään liikkui ja muodostui, päivät valveilla, yöt unissa.
Viime yölläkin oli hän taas unissaan ollut ulkona matalikolla, oli
joutunut harhaan eikä ollut löytää Flackelholmille. Hän oli yhtäpäätä
etsinyt maata, lujaa pohjaa, mutta kaikkialla oli ollut vaan pehmeätä
liejua. Nyt valveilla ollessaan kidutti hän itseään yhä, kyseli
itseltään yhtä päätä, mistä ja mihin, mitävarten ja minkätähden, eikä
keksinyt mitään vastausta, eikä tavannut missään lujaa pohjaa.

Se se oli, joka häneltä puuttui: perus, maa, jolle rakentuu uutta
elämää.

Hän kääntyi takaisin majalle, joka oli syrjempänä hietasäikän juurella,
siellä istui Ingeborg Landt penkillä ikkunan edessä ja katseli
uniinsa häipyneenä, kädet sylissä ulos tuonne hiljaiselle, viheriälle
lakeudelle. Hän on eilen tullut Reimer Wittin mukana Flackelholmille.

"Hän on tullut tänne auttamaan minua."

Ingeborg käänsi päätään, ja nyt näki hän Andreeksen. Silloin nousi hän,
tehden ripeän päätöksen ja tuli nopein askelin ylös säikän hiekkaista
rinnettä. Tuuli liehutti pukuaan syrjään.

"Andrees, saanko lähteä kanssasi?"

"Miksikä?" Hän kääntyi poispäin. "Sinun olisi pitänyt jäädä äidin
luokse."

"Kuule Andrees, minä rukoilen sinua, älä sysää minun luotasi! Minähän
lähden kohta, kun huomaan, että olet saanut rohkeutta taas. Sinun
pitäisi ainakin puhua kanssani."

Hän pudisti päätään ja katsahti toivottomana eteensä ja aikoi lähteä.

Silloin herkahti Ingeborg itkemään katkerasti. "Aioin auttaa itseäni ja
sinua; mutta sinä et salli."

"Miksi olet tullut tänne? Minun luokseni, jota ei voi auttaa.
Hyödyttömimmän ihmisen luokse taivaan alla."

"Olenhan sisaresi. Sinun äitisi on ollut minun äitini. Andrees! Marian
tähden!" Hän kohotti molempia käsiään Andreesta kohden.

Silloin katsahti tämä häneen, ensikertaa siitä, kun hän oli tullut
Flackelholmille, ja huomasi yhtäläisyyden hänen ja Marian välillä. Hän
ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen itkevän -- Ingeborg ei hevillä
itkenyt --, nyt, sydämensä tuskassa, muistutti hän sisartaan. Tämä
ajatus hiveli lempeänä hänen sydäntään, niin että otsansa rypyt
tasoittuivat ja mielensä jännitys heltyi ja silmänsä muuttuivat
rauhallisemmiksi ja lempeämmiksi.

"Tule kanssani", sanoi hän, "ja puhu!"

He menivät verkalleen hietasäikän harjaa, astelivat valkeassa hiekassa
ja häilyilevän rantavehnän keskellä, ympärillään liitelivät lokit,
ja Ingeborg voitti hänet kyynelillään, jotka olivat niin harvinaista
hänessä, voitti äänensä lämpimällä sydämellisellä sävyllä, loistavilla
lämpimillä silmillään ja hennoilla pehmyillä käsillään, joilla hän
tarttui hänen käsiinsä, voitti niillä luonnollisilla vastustamattomilla
aseilla, jotka oikealla naisella ovat käytettävinään.

"Kuinka tämä kaikki on tapahtunut, Andrees!"

"Olin konna! Ah, en! Olin vähempää vielä! Minä olin heikko nainen,
minä... Andrees Strandiger!"


"Et, Andrees! Sinä olit kuin kala, joka on takertunut verkkoon,
neuvoton ja suunniltasi, ja kun taistelit itseäsi irti, sait silmukat
vaan lujemmalle ympärillesi. Olit liika kunnollinen, Andrees, liika
vilpitön ja liika itsepintainen. Kohta kun tulit ulos maailmaan,
jouduit noiden ihmisien käsiin. Olit nuori ja kokematon, silloin
katsoit maailmaan, niinkuin he opettivat. Menit heidän kanssaan ja
uskoit, kun he lavertelivat, että se oli kaunista seutua, jonka läpi he
sinua johtivat. Vuosia kuljit heidän kanssaan, aluksi arvostelematta,
mukaan himottuna, sitte raitistuneempana, arvostellen ja silloin ja
tällöin vastahakoisestikin, mutta kuitenkin itsepäisesti pitäen kiinni
siitä, johon jo niin monta vuotta olit tottunut. Et _tahtonut_ olla
erehtynyt!... Näit silloin kotiseutusi taaskin. Se katsahti sinuun,
tarttui sinuun, tempaisi syliinsä. Nyt näit kyllä aution väärän tiesi,
mutta et _tahtonut_ myöntää, että olit erehtynyt! Andrees Strandigerko
erehtynyt?..."

"Mitä hyödyttää minua, mitä tuossa puhut? Pysy tosiasioissa! Kotiseutu
hyljätty, äitiä petetty, ihmiset leivättöminä ja kodittomina,
Maria haudassa. Ajattele sitä! Voitko sen? Kuvittele tuo omalle
omalletunnollesi, ja koeta sitte, voitko enää katsoa ketään ihmistä
kasvoihin! Oli kyllä kerran eräs ylpeä Andrees Strandiger. Mutta se on
runneltu, kuule, runneltu ruhjoksi! Särkynyt, kuin lasiruutu, johon lyö
nyrkillään! Koeta korjata sitä! Kittaa se! Turhaa! Ulos roskaläjälle
se!"

"Tuossa olet oikeassa, Andrees! Entinen on mennyttä! Mutta nyt pitää
sinun sanoa: 'Rakennan uutta'."

"Noille kolkoille raunioilleko? Sitä rohkeutta ei minulla ole, sen
tunnustan. Pois tieltä tuommoinen joutava mies! Pois auringon valosta!"

"Andrees!... Kun yrittäisitkin uutta elämää, yksinkertaista, uutteraa,
vilpitöntä. Ehkä silloin jonakin päivänä, juuri kuin seisot kumarassa
ja ahertelet työssäsi, etkä aavista mitään, ehkä silloin odottamatta
herää sinussa taaskin rohkeus ja voima, niin että uskallat mennä tuonne
raunioille, ja ryhtyä työhön, ottaa tuolta tuon palaneen hirren pois,
ja kantaa tähän kiviä... Andrees!... ehkä voisit vielä laittaa kuntoon
kaiken.."

"Älä puhu! Mitä hyödyttää se? Ethän kumminkaan pääse sillä sydämeeni.
Veitsellä voisit päästä sinne, et sanoilla! Etkö näe? Tuossa ovat koko
rauniot! Marian kärsimykset! Eschenwinkel kurjuudessa! Äitini tuska!
Tuo tuore hauta! Tuolla on Strandigerkartano, omani ja ei kuitenkaan
omani. Olen pelannut sen käsistäni, leikkinyt noppaa siitä kuin
joku koulupoika ja kadottanut sen. Ja tuota, tuota ei ole tehnyt...
tehnyt joku Juha tai Kalle... sen on tehnyt Andrees Strandiger! Tuo
hienoälyinen, terävä Andrees Strandiger! Mielettömyyttä! Pois!"

"Kuule!" sanoi Ingeborg säihkyvin silmin. "Tuossa juuri rikoksesi
on! Isä Jumala on ravistanut sinua käsissään, niin että aivosi ovat
sekaisin, ja sinä, sinä seisot tuossa ja sanot: 'Mitä sanonevat
ihmiset! Mitä on tullutkaan ylpeästä Andrees Strandigerista!' Sinun...
sinun pitäisi kysyä häneltä, joka on murskannut sinut: 'Herra, mitä
pitää minun tehdä?'"

"Ja sekö auttaisi vai?"

"Mitä ajatteletkaan? Jos Hän tahtoo" -- hän teki kädellään heittävän
liikkeen -- "niin on kaikki puhdasta, raunioista ei jälkeäkään, ja voit
tänään vielä alkaa rakentaa uutta huonetta, nyt, nyt kohta, puhtaalle
perustalle!"

Andrees pudisteli päätään ja tuijotteli synkkänä sumuun, ja koko
alakuloinen masentumuksensa ilmeni kasvoillaan: "Minussa ei ole
hiluistakaan luottamusta eikä uskoa."

"Tahtoisit ajatuksillasi tutkia Jumalan ja maailman ja itsesi: mutta
kuule, sanon sen sinulle, luottamus ja työ on opettava sen sinulle.
Anna raunioiden olla sinään, äläkä katsele sumuun, vaan tartu
kirveeseen ja salvo itsellesi puisia, joita on ympärillä Flackelholmin
rannoilla uusi talo. Koko raamatussa on minulle rakkain paikka se
kohta, jossa sanotaan, että ken täyttää Jumalan tahdon, hänessä on
heräävä luottamus ja tieto, ja hän on elävä onnellisia päiviä."

He olivat jääneet seisomaan, ja katselivat avaralle rannalle, jolta
sumut kohosivat. Hitaasti kohotti aurinko sumupeiton meren aavalta
lakeudelta. Valkein voimakkain käsin tarttui se pilviin, otti kaikki
usvat kuumaan syliinsä, niin että kaikki muuttui kirkkaaksi ilmaksi.
Sen säteet sinkoilivat avaralla kuohuvalla rannikolla, jota vastaan
meri pauhaten hyökyi tuhansittain riemuitsevia aaltoja heittelehti
edessä ja viskeli miljooneja kimaltavia valkeita helminauhoja korkealle
ylleen ilmaan. Sen säteet värjäsivät aaltojen laaksot metallisella
sinenviherjällä värillä ja lähettivät nuoliaan lokkiparville, jotka
salamannopeudella risteilivät ilmassa, eivätkä ampuneet harhaan
yhdenkään lokin ohitse: kuin hopeoituina välkkyi ja välähteli
auringonvalossa lukemattomia valkeita siipiparia, Ken ampuukaan niin
tarkkaan kuin aurinkotar?

Se katseli kirkkain kauaskantoisin silmin meren ylitse, jolla viilteli
korkeita ylväitä laivoja, katseli kirkkoja ja taloja, jotka etäällä
ympärillä seisoivat aavan lahden rannoilla. Ilkkuvan hymyillen valoi
se lempeällä loisteellaan ylpeän yötisen edustajansa, valotornin
vanhat harmaat muurit kultaisiksi: ystävällisesti hymyillen katseli
se hanhiparia.. jotka ihan rinnakkain, ylpeäryhtisesti kaulat kenossa
liukuivat aaltoja.

Oi, ken ei ole meriäsi nähnyt, oi kotiseutuni, hän ei tunne sinua. Hän
ei tunne sinun suuruuttasi. Ken vaeltaa metsiäsi ja kangastasi, ja
katselee lampiisi, hän lepää rinnoillasi, hän näkee silmiesi välkkeen
ja ruumiisi kauneuden ja kuulee sinun hengityksesi. Mutta tuolla ulkona
aalloilla, raittiin tuulen syleilemänä, siellä näin sinut kokonaan
valkeistasi jaloistasi tummaan kiireeseesi asti, näin sinun raskaassa
viitassasi kimaltavista, soljuvista, kuohuvista aalloista, valkeille
kuohupaarteineen. Silloin sinä lausuit minulle: Laula minusta laulu!...
Ken voisi laulaa sinun laulusi, ihana ylpeä kotimaani, ken voisi laulaa
laulun hänestä, jonka käsi vartioi sinua!

Vaieten ja hiljaisina katselivat he kumpikin tuota ylenevää ihanuuden
kehrää. Ja kun aurinko voitokkaana oli noussut taivaalle yli maiden
ja merien, silloin käänsi Ingeborg silmänsä häneen: "Ryhdytkö työhön.
Andrees?"

Silloin sanoi hän hengähtäen syvään: "Olen koettava tehdä, kuten olet
sanonut, ja kiitän sinua myöskin. Ja jää vielä muutamaksi päiväksi
tänne luokseni!"

"Sitte menen äitisi luokse."

       *       *       *       *       *

Muutama päivä tämän jälkeen meni Ingeborg pikku Fritzin kanssa, joka
aina seurasi häntä, käymään ulos säikille, oli kaunis lämpöinen
kevätpäivä ja läheni jo ilta. He olivat koonneet pienen korillisen
lokin munia, joista piti tulla illallinen, pieniä pilkullisia munia,
lähemmä viisikymmentä kappaletta, Niin paljon löysivät he niitä
näinä viikkoina joka päivä. Lähes joka askel oli niitä taidottomasti
kyhätyissä kuopissa lämpimällä hiekalla, rantavehnä ainoastaan hiukan
peitti niitä. Lokit seurasivat heitä, lentelivät edestakaisin ja
kirkuivat.

Kun he olivat etsineet kaikilta säikiltä, pyysi poika päästä rannalle.
Nuo raikkaat kuohuvat aallot, jotka keveästi seuraten toinen toistaan
pitkissä jonoissa kohajoitsivat rannalle, eivät jättäneet pojalle
vähääkään rauhaa: "Mennään nyt sinne... kuule, Ingeborg!"

Silloin suostui hän seuraamaan poikaa. Lakean, lujapohjaisen tasaisen
rannan poikitse menivät he rantakuohua kohden, joka vasemmalla ja
oikealla levittäytyi heidän edessään niin kauas kuin silmä kantoi,
peninkulmia avaralta. Se yleni kuin miehenkorkuinen muuri tuossa, sitä
kiehkuroitsi vaahtoreunus yltä ja lainehti se levottomasti, kohosi ja
laski. Tuhansittain sinisiä laineita kuohahti ylös, ja viskasivat ne
valkeat kruununsa maan jalkojen eteen hiekalle. Hienoa valkeaa santaa
tuprusi kuin lumituiskuna tulijoita vastaan ja rakensi heidän takanaan
jokapäiväisessä työssä, yö- ja päivätyövuoroissa, kumpikin kuusi tuntia
pitkät, korkeammaksi ja korkeammaksi valkeata säikkää, jonka suojissa
viheriä maa kasvaa ja hirsihökkelit seisovat.

Tasaisen harmaan maapinnan yli astelivat he, molemmat oli vallannut
näky edessään, molemmat hiukan pelokkaina, sillä näytti, kuin olisi
meri paljoa korkeammalla kuin he ja kuin syöksyisi se heitä kohden,
eikä heillä enää olisi mitään mahdollisuutta pelastua. Ingeborg nauroi
itselleen, mutta rypisti sentään huolissaan otsaansa, pikku Fritz
katsahti tuontuostakin ylös häneen, sitte taas taakseen säikälle. Mutta
kun hän katsoi rantakuohua kohden, vihelsi hän ja heitteli käsivarsiaan
ja asteli pitkin askelin tuiskuavaa santaa vastaan. Kohta seisoivat he
ihan kuohun reunalla.

Kuinka se välkkyi ja suitsui, kuinka se korskahti pystyyn ja murtui
takaisin! Kymmenentuhatta ratsastajaa vaahtoharjaisilla ratsuilla
ratsasti sieltä, viidessä rivissä hyökkäilivät ne ja murtuivat
nurinniskoin takaisin rantavallista.

Varjostaen kädellään silmiään, tähysteli Ingeborg pitkät ajat
kaukaisuuteen, mutta lapsi keksi lasten tapaan toimittamista lähempää.
Hän juoksi paljain jaloin tyyneeseen matalaan lampeen, jonka ylitse
kuohun suojissa värehti pitkiä velttoja laineita. Ja yht'äkkiä tahtoi
hän kylpeä ja vaati tulla riisutuksi.

Silloin laskeutui Ingeborg polvilleen ja riisui hänet ja seisoi
vierellä, kun poika, milloin istuen, milloin maaten, milloin
piehtaroiden, milloin oijennellen itseään, läiskytteli siinä kirkkaassa
vedessä. Viimein tuli hän hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen
jalkojensa ympärille, ja vaati välttämättömästi, että Ingeborgin
myöskin piti veteen, ja kun hän nauraen puisti päätään, ei hän lakannut
pyytämästä, ennenkuin hän paljain jaloin ja kohottaen hamettaan meni
hänen kanssaan veteen.

Ja sillävälin kun he leikkivät ja pikkupoika tuon kauniin tytön
saattamana ylpeänä ja suorana uskalsi kauemmas ja leikin innossa hame
vedettiin tiukemmalle, tarttui syrjempänä pieni aallonkieleke valkein
kurkottavin käsin tytön kenkään, viskasi sen päänsä ylitse hiljaa
naurahtaen siskolleen takanaan, kurotti taaskin, nyki sukkaa, tarttui
siihen kauaskurkottavalla kielekkeellä ja sysi ja vei ja kurkotti ja
nauroi, kunnes paikka oli tyhjä. Silloin katsahti Ingeborg taakseen
ja huomasi vahingon, ja koska hän oli kuulevinaan naurua, uhkasi hän
kädellään merta.

Silloin seisoi Andrees Strandiger siinä lähellä häntä ja sanoi: "En
saanut estetyksi sitä."

Tyttö sulki kiireissään lapsen pään käsiinsä ja sanoi: "Mitä nyt
teemme. Fritz?"

"Juoksemme kotiin!" vastasi tämä hauskasti.

Ei ollutkaan muuta neuvoa.

Niinpä lähtivät he rinnakkain astelemaan rannan poikitse majaa kohden,
joka kaukana heistä kurkisti esiin hiekkasäikän takaa hirsiseinineen ja
lipputankoineen. Ingeborg vilkaisi tuontuostakin Andreekseen. Mutta hän
ei vaan keksinyt, mikä ilme hänellä oikein oli kasvoillaan, sillä viime
viikkoina ei ollut kasvojaan koskenut partaveitsi, ja tumma parta oli
versonut hänen huulilleen ja peitti hänen kasvonpiirteensä.

"Mikä sinun on?" kysyi Ingeborg. "Vaivaako sinua mikä?"

"Antje tuli kylästä", sanoi hän, "ja hänellä oli mukanaan kirje
Heimiltä."

"Mitä kirjoittaa ystävämme?"

"Kirjoittaa sekä hyvää että pahaa."

"Kerro ensin paha."

"Kuusi perhettä Eschenwinkelissä, kaikkiaan kolmekymmentä henkeä,
matkustavat ensi viikolla Amerikaan."

Molemmat vaikenivat ja astuivat tuokion hiljaa rinnakkain.

"Sinun pitää kestää tuokin, Andrees."

"Minä olen se, joka karkoitan heidät kotiseudulta."

Ingeborg laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Olen toverisi, Andrees, ja olen aina oleva sitä; sitäpaitsi on sinulla
Heim ja Reimer. Seisomme uskollisesti rinnallasi."

"En ollut ajatellut, että he todella lähtisivät; mutta mihinkä
ryhtyisivät he muutenkaan. He olivat liikaa. Strandigerkartanon
pelloilla työskentelee nyt puolalaisia miehiä ja naisia."

"Et sinäkään ehkä olisi voinut pidättää heitä, Andrees; on nyt kerran
semmoinen liike kansassa. Heillä on sukulaisia siellä, toinen seuraa
toistansa meren tuolle puolen. Jos se nyt näyttääkin tuskalliselta,
niin kuka tietää, ehkä on se sentään siunaukseksi heille ja heidän
lapsilleen."

"Mutta onhan tämä sentään heidän kotiseutunsa, ja maa tuolla vieras...
Ja kansan sitkein voima juoksee tuonne, kuin aukaistusta suonesta;
se mitä tulee sijaan, on alempiarvoista vierasta verta. Ja sellaista
vaihdoskauppaa olen minä kädelläni tukenut."

"Vielä jää monta jälelle tänne, Andrees, joita voit auttaa... Entä
hyvä, josta Heim kirjoittaa?"

"Eva Walt on tullut hänen morsiamekseen. Hän kirjoittaa hirveän
ylimielisesti, niin että siitä tuskin saa tolkkua. Hän on muka nähnyt
hänet jo poikana kankaalla ja sittemmin Heidelbergissa. Kuinka saattaa
se olla mahdollista? Hän kirjoittaa ihan hassuja."

He vaikenivat hetken.

"Miten arvelet, Andrees, tulevatko he onnellisiksi?"

"Luulisin: Eva Waltissa on jotain niin käytöllistä ja voimakasta, ja
luulen, että hänestä tulee uskollinen toveri hänelle: ja se on pääasia."

Kummallekin johtui mieleen, että Ingeborg äsken oli sanonut: "Olen
sinun toverisi." Ja he vaikenivat taaskin.

Puhtaalla, kovalla maaperällä, jolla he kulkivat, oli siroissa
kaareilevissa viivoissa pieniä kohoumia, joita nousuveden aaltoilu
oli muodostanut. Pikku Fritz, joka tähän asti oli taivaltanut koko
elinpolkunsa paljain jaloin, asteli uskaliaasti epätasaisella
maaperällä, mutta Ingeborg ei pian enää voinut kestää kipua jaloissaan.
Se sai kyyneleet nousemaan silmiinsä ja hetken perästä täytyi hänen
pyytää, että he pysähtyisivät hetkeksi. Mutta seisoessaankin tunsi hän
tuota polttavaa kipua jaloissaan. Silloin pyysi hän, että he molemmat
menisivät edellä.

"Mutta hänhän voi kantaa sinut", arveli Fritz.

"Niin, sallihan se, Ingeborg. Maria on kuollut: tahdon kantaa sinua
hänen sijastaan käsilläni. Sinä teet niin paljon hyväkseni."

Ingeborg seisoi, eikä liikahtanutkaan.

Silloin kumartui Andrees ja nosti hänet syliinsä: "Kunniassa olen
pitävä sinua, uskollinen toverini."

Kun Andrees säikän rinteellä laski hänet sylistään, sanoi Ingeborg:
"Lähdenkö nyt äitisi luokse?"

Ja vielä kerran pyysi Andrees: "Jää nyt vielä muutamaksi päiväksi."

Siten holhoi Ingeborg häntä kestämään nykyisyyttä ja pelotta katsomaan
tulevaisuuteen.




NELJÄS LUKU.


Oli suruisa näky tuo.

Pitkässä jonossa astelivat puolalaiset työntekijät Strandigerkartanon
pelloille, seisoivat siellä ja kuokkivat ja edessään seisoi vouti.
Toisinaan kuului hänen käheä vieras puheenpartensa aina Eschenwinkelin
tuville tai kesannolle asti, jossa Heim asteli auransa jälessä kyntäen
sitä toista kertaa. Silloin ravistivat naiset Eschenwinkelissä aina
päitään ja puhelivat omituisesta ja kovasta ajasta ja vieraasta maasta,
jonne he nyt tulisivat muuttamaan, ja Heim Heiderieter, niin onnellinen
kuin hän muuten olikin, loi raskaan katseen eteensä.

Iltasin istuivat Eschenwinkeliläiset, miehet ja naiset rantavallin
vierteellä kanervikossa, lapset leikkivät kanavan partaalla..Silloin
tulivat nuo muukalaiset, ehkä kolme neljäkymmentä yhdessä jonossa,
kuin parvi kaakattavia hanhia, pitkin tietä, eivät katsahtaneet
oikealle eikä vasemmalle, silmät olivat punaisten huivien peitossa
ja vilkahtivat vaan arasti seudun kansaan, jolta he riistivät leivän
ja kotiseudun. Oli omituista katsella, kuinka Eschenwinkelin pieni
väki, joka oli kanavan partaalla, pilkkaili noita kulkijoita ja.
Henrik Schütt, ainoa heistä, joka kerran elämässään oli lukenut
indiaanikertomuksen, väitti, että tuommoisia ihmisiä pyydystäisi hän
Amerikassa lassollaan, ja antaisi niiden tehdä työtä pellollaan. Naiset
kanervarinteellä antoivat sukankudintensa tuokioksi vaipua syliinsä,
ja miehet purasivat ajatuksissaan piipunvarteensa, siten antoivat he
vaieten ja huomautuksia tekemättä, ainoastaan tarkaten silmillään,
joukkueen mennä ohitsensa. Jälkeenpäin puhelivat he ehkä hetkisen
yleensä vaan, että he vaativat elämältä enemmän kuin nuo, jotka
katosivat Strandigerkartanon jalavain varjoon: että he, saksalaisina
miehinä, eivät osaisi laumoissa tehdä työtä voutien katsannon alla, ja
että onnettomuus oli siinä, siinä juuri, ett'ei heillä itsellään ollut
omaa maata, että maanomistajat itsekin ympäristöllä sanoivat, että
semmoinen työmies, jolla on itsellään maata, on uskollisin ja paras, ja
että vanha työläisväestö yhä tyystemmin häviää maasta ja että muuttaa
huonompaa väkeä sijaan, ja että työväki saa vieraassa maassa sitä, jota
kotimaa siltä kieltää: omaa maata!

Näistä asioista keskusteltiin tyyneesti ja yksinkertaisesti, ilman
katkeruutta ja kiivautta.

Hei Probislav! sinä, joka ketteräjalkaisena hiivit Wodaninkukkulalle!
Eivät silloin antaneet rauhassa sinun asua majoissa, jotka eivät
kuuluneet sinulle, ja maalla, joka ei ollut omaasi. Sait niskoihisi
germaanilaisista nyrkeistä, saksilaisista kirveistä! Oli toinen aika
silloin. Probislav!

Ainoastaan jos Schütt, viinapullo takin taskussa, oli paikalla, silloin
sai kuulla katkeria tuimia sanoja: kotiseudun pyhää nimeä mainittiin
halveksuen, isänmaata pilkattiin ja keisarin nimeä tallattiin
jalkoihin. Mutta kukaan muu ei puhunut semmoisia sanoja kuin tuo Peter
Schütt, Tuomas Schüttin, juomarin pojanpoika.

Toisinaan tuli Heim Heiderieter alas vallin kuvetta, ja Eva liittyi
naisten seuraan. Hän oli suosittu siellä, sillä hän oli luonnollinen
ja yksinkertainen, ja kertoi vaatimattomasti hyvistä ja pahoista
päivistä, joita hän oli saanut kokea, ja siitä kaukaisesta ihanasta
maasta, jossa hän oli syntynyt, ja tuosta ensimmäisestä matkastaan
Holsteiniin. Heimillä taas oli suuri Yhdysvaltojen kartta polvillaan,
ja ympärilleen muodostui todellinen tungos ihmisiä ja savua: hän oli
nimittäin maineessa, että hän tunsi jokaisen pienimmän karjapolunkin
tuolla puolen valtameren: ja hänelle asetetuin vaatimuksia, jotka, jos
hän olisi voinut tyydyttää niitä, olisivat oikeuttaneet häntä pääsemään
kunniajäseneksi mihinkä maantieteelliseen seuraan hyvänsä.

Naisten puolella selitti vanha Thiel eukko, istuen nahkatohveleissaan
kanervamättäällä, jo kahdettakymmenettä kertaa, miks'ei hän lähde
mukana Amerikaan. "Ensinnäkin se meri, lapset! Minua kauhistaa, kun
ajattelenkin jo. Ja sitte tuo kuukautinen eläke Henrikin jälkeen.
Lähtisinkö minä maasta, jonka edestä hän on kuollut? Ja sitte Thielin
ja lasten haudat. Viisi lasta, Eva! Oletko nähnyt ne jo? Jokaisella on
pieni puuristinsä. Telsche Spieker lupaa kyllä pitää huolta niistä, ja
sen hän kyllä tekeekin, kun hän kerran on luvannut; mutta kun ajattelen
sitä sentään paremmin, niin näkevät he mieluummin, että teen itse sen."

Siten puheli hän. Silloin alkoivat toiset kehoittaa häntä. "Mutta
olisihan sinulle kovin hauskaa, Thiel eukkoseni, saada nähdä
lastenlapsesi."

Silloin alkoi hän puhua lastenlapsistaan. "Niitä on jo ehkä
kuusitoista, Eva. Niitä tulee aina kaksi joka vuosi lisään. Minullahan
on siellä neljä tytärtä, Eva."

Ja yht'äkkiä vilkastui hän ja kohotti ääntään: "Ell'en pidä silmällä
Pellwormeria, menettää se vielä vanhoilla päivillään järkensä ja lähtee
mukaan Amerikaan. Kaiket illat istuu hän virsikirjan ääressä ja veisaa
virttä numero 422, ukko höperö!"

Telsche Spieker, joka istui Evan vierellä, kääntyi eukkoa kohden: "Älä
sano siten, Thiel eukko. Pellwormer ei kai itse ajattele lähteä maasta,
mutta hän ajattelee niitä, jotka lähtevät."

"Jättäkää Pellwormer rauhaan, hän on ihminen Maria Landtin maata!"

"Maria Landtin!"

"Oi, että hänen pitää levätä kirkkotarhalla nyt!"

"Frans Strandiger on toki muuttunut vakavammaksi."

"Poika, käyppäs noutamassa virsikirja: se on laatikossa. Älä nikso
sormiasi!"

"422..." Heim luki kuuluvalla äänellä vanhan matkavirren.

"Näetkö nyt. meitä ajattelee Pellwormer..."

Syntyi hetken hiljaisuus.

Sitte tuli taaskin joku Heimin luokse ja kielisepän piti kääntää
vapaapiletti, joka, huolellisesti paperiin käärittynä, vedettiin esiin
povitaskusta. Kummastellen ja tyytyväisinä kuulivat he sen sisältöä.

Toiset taas puhelivat kaikki yhteen mylläkkään: talouskaluista, joita
kannatti ottaa mukaan, kinkusta, joka oli uunissa savuttumassa ja jonka
piti mukaan, sukulaisten olosuhteista ja toiveistaan. Ja tätä jatkui,
kunnes aurinko laski.

Ja jos joku olisi kuunnellut tarkkaavasti, olisi hän yhä uudestaan
kuullut lausuttavan samaa sanaa: Maata! Maata! Niin, se sana on
lausuttu monta kertaa näinä hiljaisina toukokuun päivinä kankaan
rinteellä, etelään Nummitalosta.

Silloin laski aurinko vallin taakse. Se kultasi meret ja maan ja kätki
ihmisten silmiin, jotka istuivat kanervikossa, lämmintä loisteita.
Kaikki katselivat sitä kohden: sitte erosivat he toisistaan. Neljän
viikon kulutuin ovat he istuvat, yksi sen toinen tämän farmin ovella ja
Iowan aaltoisain kukkulain taakse on laskeva aurinko, sama aurinko kuin
nytkin, mutta kuitenkin vieras.

Kahta tuttavistamme ei sentään koskaan näkynyt kankaalla. Hinnerk
Elseniä ja Anna Wittiä... Anna Witt istui matalassa tuvassa ja
neuloi kaiket päivät vaatekappaieita, jotka hän aikoi ottaa mukaansa
Amerikaan, hän aikoi nimittäin myöskin Amerikaan, hän yksin kaikista
Witteistä, huolien kalvaama tyttö, suruisa matkaaja. Hinnerk Elsen
ei välittänyt hänestä; hän oli lyhyesti sanonut vaan, ett'ei tyttö
ollut kyllin kunnollinen hänelle. Hän oli samoinkuin Annakin jättänyt
palveluksen Strandigerkartanossa ja työskenteli nyt eräässä tienteossa
parin tunnin matkan päässä, ja meni hän harvoin Annan ikkunan ohitse
vanhan Thiel eukon luokse, joka jo useat vuodet oli hoitanut hänen
pesuaan. Kun Anna näki hänet siinä, kun hän ylpeänä ja jykeäniskaisena,
katse luotuna suoraan eteenpäin, meni ohitse, vaipui päänsä syvemmälle,
kunnes se lepäsi pöytää vastaan, ja koko ruumiinsa hykähteli tuskan ja
itkun kouristamana.

Sunnuntaiaamuna, lähtöpäivänä oli pieni kirkko täytenään väkeä,
sillä tiedettiin, että muuttajat tänään tulisivat pyhälle
ehtoolliselle..Samoin tiesivät kaikki, että pastori Frisius tänään
pitäisi erikoisen saarnan. Hänellä oli tapana käsitellä tapahtumia,
jotka liikuttivat seurakuntalaisten mieliä, Jumalan sanan valossa.

Mutta nyt tiedettiin, että hän sitten muutaman päivän oli kipeänä.
Kohta puheen jälkeen, jonka hän oli pitänyt Maria Landtin haudun
ääressä, oli hän tullut niin heikoksi, ett'ei hän ollut voinut ilman
apua mennä kirkkotarhalta kotiin, ja illemmällä sai hän kovan kuumeen.
Siitä asti oli hän sairastellut, eikä ollut voinut liikkua ulkona,
hänen muuten niin kirkkaat silmänsä olivat sameat ja laimeat, hän
näytti niin vanhettuneelta ja oli aina syvissä ja, kuten näytti,
suruisissa ajatuksissa. Joka ilta sai hän kuumetta, joka kiusasi häntä
aina sivu puoliyön.

Pellwormer, joka toisinaan kokosi kolehtia, tuli pappilasta käsin, ja
meni käytävää pitkin ja ilmoitti oikealle ja vasemmalle, että pastori
oli kipeä, mutta että hän sentään kohta tulisi ja puhuisi alttarilta
muuttajille; sitte jakaisi hän pyhän ehtoollisen.

Kohta hänen jälissään tulikin pastori, hän näytti väsyneeltä, ja
kalpealta, ja kun oli laulettu matkavirsi, piti hän alttarilta puheen
muuttajille, jotka vaimoineen ja lapsineen istuivat ensimmäisillä
kolmella etupenkillä, kaikkiaan nyt kolmekymmentäneljä henkeä, sillä
kylästä oli liittynyt heihin neljä. Kaikki olivat tulleet, myöskin
Schüttin perhe. Tämän vaimo istui masentuneena ja itkettyneenä
penkissään, lapset näyttivät säikähtyneiltä, isä itse ei ollut tullut.
Hän oli tänä aamuna ilkkunut ja sadatellut. "Vanhan Jumalan ja vanhan
kodon riisun yltäni, kuin kelpaamattoman takkirähjän ja ostan itselleni
uuden: ne lienevätkin tuolla puolen valtameren hyvin helppohintaisia."
Dwengerit olisivat myöskin mielellään lähteneet maasta; mutta he eivät
olleet saaneet vapaapilettiä, nyt olivat he vuokranneet kylässä,
lähellä kirkkotarhaa itselleen asunnon, samassa rakennuksessa, joka
nyt on heidän omansa ja jossa nyt sijaitsee raittiusseuran huoneusto,
jonka esimiehenä nyt. jo vuoden päivät on ollut Kristoffer Dwenger.
Reimer Witt oli tänään aamulla aikaiseen tullut Flackelholmista, oli
ensiksi toimittanut erään kirjeen perille Heimille ja oli nyt kirkossa,
nauttiakseen viimeistä kertaa pyhää ehtoollista tyttärensä kanssa. Tämä
istui naisien puolella Telsche Spiekerin rinnalla, oli hyvin itkettynyt
ja näytti melkein epätoivoon vaipuneelta.

Thiel eukko istui paksussa mustavillaisessa päällyshuivissaan, ähkyen
ja puhkuen, ja antoi kyynelkarpaloiden valua pyyleitä poskiaan. Hän oli
viime tilassa päättänyt lähteä mukaan. Nyt kamppaili hänessä koti-ikävä
ja muisto haudasta Metzin luona halun kanssa saada nähdä amerikalaisia
lastenlapsiaan; ja hän olisi ollut ihan mennyttä ja menehtynyt, häntä
kun ahdistivat niin monet ja monellaiset ajatukset, ell'ei hän olisi
ollut niin vahva sielultaan ja ruumiiltaan. Hän oli sitäpaitsi,
kysyttyään ensin neuvoa Heim Heiderieteriltä, päättänyt lähteä matkalle
nahkatossuissa, jotka suutari Ketels oli tehnyt. Lisäksi oli hän
erään kirjeen kautta Iowasta saanut kuulla, että tyttärensä Therese,
oltuaan kuusi vuotta Kaliforniassa, oli edellisenä kesänä siirtynyt
Australiaan. Tämä uutinen oli saanut hänen hämminkinsä täydelliseksi,
sillä hän ei ollut vielä ikinä kuullut mainittavankaan Australiaa ja
Heim oli turhaan koettanut turvekorun avulla, jota hän maapallona piti
kohotetussa kädessään, tehdä hänelle selväksi, missä tämä merkillinen
maa oli.

Maastamuuttajain takana istuivat sukulaiset ja naapurit kylästä,
niiden joukossa Pellwormer pitkässä ja ahtaassa, hihoista hiukan
aukileikatussa takissa, semmoisessa, joka oli muodissa neljäkymmentä
vuotta sitten, ja mustasilkkisessä kaulahuivissa. Ihan takana,
urkulehterin alla, istui Hinnerk Elsen mustassa takissa ja valkeassa
kauluksessa, jäykän suorana ja säntillisenä, kuten aina. Ainoastaan
silloin tällöin kääntyi hän hiukan syrjäänpäin, ja katseli kaula
kurkotettuna Anna Wittiä kohden ja nosteli silmäkulmiaan ja näytti ylen
kunnialliselta.

Heiderieterien penkissä taas istui goottilaisilla kulmapilareilla
varustetun tammioven takana Heim, rinnallaan Eva Walt mustavillaisessa
puvussa, myrttiseppele tummilla hiuksillaan. Maastamuuttajat olivat
nimittäin sanoneet: "Vietä hääsi, Heim, ennenkuin lähdemme."

Silloin oli Heim sanonut Evalle: "Kuule... meidän pitää viettää häämme
matkasunnuntaina. Mitä tuumit siihen?"

Eva oli jo ovessa eikä kääntynyt taakseenkaan ja sanoi ripeään
tapaansa: "Kuinka haluat vaan, herra!"

Heim oli juossut hänen jälkeensä: "Olen tuuminut sitä. Kutsuisimme
muuttajat sunnuntaina päivällisille?"

"Suurelle välikölle! Jauhopiirakkoja ja silavaa! Kaikki on tuumittu jo
ja järjestyksessä."

Silloin oli Heim ensiksi luonut häneen ihmettelevän ja ihailevan
katseen, sitte oli hän, iloisena kuin koulupoika, lähtenyt juosta
säärystämään kankaan kuvetta alas ja kutsunut kaikki sunnuntaina
päivällisille.

Pastori Frisius seisoi alttarin edessä ja puhui kodista ja
kotiliedestä, kasteesta ja häistä ja haudoista Idstedtistä ja
Gravelottesta, lapioista ja ojista, ruskeasta kankaasta ja vihannoista
säikistä ja tummanvärisestä kanavasta niiden välillä, hiestä ja.
känsäisistä käsistä. Vanhemmille sanoi hän, ett'eivät he voisi unohtaa
kotiseutuaan, nuoremmille, ett'eivät he saisi unohtaa sitä. Hän puhui
Hänestä, joka on mertenkin herra, jonka käsi ulottuu meren tuolle
puolenkin, Iowaankin, jonka käsi ulottuu joka ihmisellekin; jonka silmä
seuraa hänen vaeltavia lapsiaan.

Hän puhui vaelluksista. "Kuinka kaikki etsivät helmiä. Ensin lapsina
hiekasta, sitte nuorukaisina ilmasta, miehinä maasta, sitte viimeksi
maan povesta. Mutta kaikki olemme lähetetyt matkalle etsimään ennen
kaikkea erästä kallisarvoista helmeä, puhdasta kuin jumalansilmä,
kirkasta kuin auringonsilmä, suloista kuin äidinsilmä. Tämä helmi on
taivaan valtakunta. Halu saada maata ajaa teidät kotiseudultanne, älkää
unohtako iäistä maata."

Sitte puhui hän vielä lyhyin koruttomin lausein kristinuskon
sisällöstä, kauneudesta ja voimasta. Hän puhui koruttomasti ja
yksinkertaisesti, käyttäen niitä voimakkaita sanoja ja käsitteitä,
joita kuulijansa ymmärsivät. Olisi joku muukalainen ollut kirkossa,
olisi hän voinut tarkalleen sanoa: "Tuolla tapaa elävät nuo ihmiset.
Tuota työtä ovat he tehneet! Tuossa on heidän rakkautensa ja tuossa
heidän toivonsa!"

Sen jälkeen menivät kaikki alttarin ääreen, viimeksi Heim ja Eva. Kun
pastori Frisius oli yhdistänyt heidän kätensä, voi hän enää vaivoin
pysyä pystyssä. Tukien itseään Pellwormerin käsivarteen meni hän
kirkkotarhan poikki kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Koivunlehvillä koristetussa tuvassa seisoi Heim ja kutsui miehet
syrjään ja sanoi: "Minulla on teille terveiset Andrees Strandigeriltä:
ja nähdäksenne, että häntä pahoittaa, mitä on tapahtunut
Strandigerkartanossa, antaa hän jokaiselle teistä naineista viisisataa
markkaa ja jokaiselle naimattomalle kaksisataa. Myöskin sinulle, Anua.
Tässä, lapseni, äläkä itke enää! Kätke ne hyvin! Hän pyytää, ett'ette
ajattele liika ankarasti hänestä."

Kaikki nyökäyttivät päätään, sanoivat jonkun suopean sanan ja
lähettivät hänelle terveisensä ja lupasivat kirjoittaakin hänelle
siellä.

Sitte istuutuivat kaikki pitkän pöydän ääreen, joka ylettyi tuvan
toisesta päästä toiseen, ylimpänä istuivat Heim ja Eva, oikealla heistä
Reimer Witt, vasemmalla Haller, sitte Pellwormer, sitte muut: lapsia ja
vanhempia sekaisin. Telsche Spieker juoksi edestakaisin, kantoi ruokia
ja laski olutta tynnyristä. Kun olivat nauttineet jonkun suupalan,
laskivat he oikean kätensä, jossa oli kahveli, polvelle ja tarttuivat
olutlasiin.

Muut Eschenwinkeliläiset ja lähemmät tuttavat kylästä, jotka jäivät
kotiin, seisoilivat tiellä tai avoimella ovella, tai tulivat he
aterioitsevien luokse, asettuivat heidän taakseen ja juttelivat yhtä
ja toista. Vanha Gruhlmummo hiekkatien varrelta tuli tänään viimeistä
kertaa kylän läpi, hän tuli nojaten sauvaansa ja toi kirjeen ja
terveiset, pojalleen Davenportissa. Kirje ja terveiset toimitettiin
kyllä perille, mutta kun poika sai lukea kirjeen, lepäsi äitinsä jo
maan povessa.

Aurinko lähetteli lämpimiä, välkkyviä säteitään tupaan. Usein kääntyivät
he katsomaan ulos. Siellä kaukana lepäsi ja väilyi aava meri. "Huomen
illalla olemme, aalloillasi."

Ei kuulunut äänekkäämpää naurua, eikä virkattu yhtään äänekkäämpää
sanaa, ei pidetty ainoatakaan puhetta. Ainoastaan Heim nousi ylös ja
kohotti lasiaan ja sanoi kasvut kalpeina: "Jumala olkoon kanssanne!" ja
teki liikkeen kädellään ja istui alus. Opettaja Haller nousi myöskin
ylös ja aikoi kai puhua enemmänkin, mutta sanoi ainoastaan: "Olette
melkein kaikki käyneet minun edessäni koulua, ja saaneet tuntea
minun keppiäni." Edemmälle hän ei päässyt, mutta kohotti uhkaavalla
liikkeellä kättään, niin että kaikki ymmärsivät häntä. Nytkähteli
voimakkaasti suunsa ympärillä, ja silmänsä uiskentelivat yht'äkkiä
kyynelissä.

Kun muutenkin vaihtoi sanan vierustoverinsa kanssa, rykäsi ensin
kurkkuaan ja yski. Oli kaikista, kuin puhuisivat he vierasta kieltä ja
kuin kuuluisi kurkustaan vierus nimi, he katselivat toisiaan kalpein
kasvoin, ja jokainen tiesi, mitä toisen sielussa liikkui.

Kangaskukkulalta, etelään Heimin talosta loivat he viimeisen silmäyksen
maille ja hietikolle ja merelle. Kotiseutu heittäysi vielä viimeistä
kertaa heidän rintojaan vastaan, hyväili ja syleili heitä, ja heidän
oli vaikeata sysätä se luotaan ja sanoa: "Me lähdemme, emmekä enää
palaa lakaisin."

Sitte lähtivät kaikki kylätietä asemalle.

Vanha Pellwormer asteli lasten joukossa, nuori Rohde isänsä rinnalla.
Äitinsä oli jäänyt kotiin.

"Vie terveiset veljillesi ja sisarillesi!" sanoi vanhus.

"Isä, nyt jäätte te yksin."

"Niin, se on maailman menoa."

"Isä... sano, mitä aiotte tehdä iltaisin? Sanomalehtihän tulee vaan
kahdesti viikossa. Sinä poltat piippuasi ja äiti kutoo sukkaa; mutta
mistä puhutte keskenänne? Ja kenelle kutoo äiti?"

"Tuleehan hiljaisempaa meillä. Äiti on joka kerta muuttunut
hiljaisemmaksi, kun joku teistä on lähtenyt. Molemmat ensimmäiset
lapsemme menetimme me, sitte lähti Henrik kuudentoista vuotiaana pois,
sitte molemmat tytöt, sitte Jürgen ja nyt sinä."

"Aiotteko ehkä tulla perästä?"

Vanhus ravisti päätään: "Äiti ei jätä hautoja, eikä kylää. Hän on
syntyisin täältä."

Poikaa kuristi kurkusta: "Oletko huomannut, että äidin hiukset ovat
ihan harmaat?"

"Olen, etkö sinä? Äiti ei kestä paljoa. Hän kärsi liiaksi
synnyttäessään sinut."

"Vasta tänään huomasin hänen harmaat hiuksensa... Kun vain tietäisin,
mitä illat teette?"

"Älähän siitä huolehdi!"

"Kun istutte niin hiljaa, ja äiti katsoo ja tuijottaa eteensä
lattiaan... sillä mitään kudottavaa ei hänellä tosiaankaan enää ole!"

He astelivat tuokion rinnakkain. Nyt tuli tientaite, josta viime kertaa
näki kodon.

"Isä... minä juoksen vielä nopeasti takaisin ja katson, mitä äiti
toimittaa."

Ja hän juoksi takaisin ja astui sisään avoimesta ovesta ja katsahti
tupaan, eikä nähnyt häntä. Kyökissä hän istui tiilikivisen lieden
ääressä, istui hiljaa kumarassa, kädet ristissä sylissään, hiljaiset
silmät tuijottivat tyhjästi eteensä ja hiuksensa olivat harmaat.

"Äiti! Minä... minä jään tänne sinua luoksesi, vaikk'en sitte ikinä
saisikaan maata ja hevosia. Minä en voi jättää sinua yksin."

Ja kuu poikaa ei kuulunut takaisin, palasi isä myöskin ja löysi äidin
ja pojan istumassa lieden ääressä, ja ensikertaa siitä asti kuin hän
ei enää ollut lapsi, oli poika laskenut käsivartensa äitinsä kaulan
ympärille.

Ja niinpä jäi Wilhelm Rohde kotiin, koska hän arveli, ett'ei äidillä
olisi mitään tekemistä, jos hän lähtisi. Hänellä on nykyään uusi
tupasensa metsän etelärannalla ja omistaa hän siellä puolentoista
hehtaaria nummimaata, jonka Andrees Strandiger on helpoilla ehdoilla
myynyt hänelle, ja lähtee hän joka aamu päivän sarastaessa kankaan
poikitse päivätyöhön Strandigerkartanoon. Isänsä ei saavuttanut
kuudettakymmenettä ikävuottaan -- vatsuri Metzin luona oli murtanut
hänen elinvoimansa -- mutta äitinsä, vanha valkohapsinen vaimo, asuu
hänen luonaan, ja nyt hänellä on kylliksi tehtävää, sillä Bertha Witt,
jonka kanssa hänen poikansa on mennyt naimisiin hyvin nuorena, on
antanut tälle jo kaksi lasta.

Asemalla soitteli Schütt harmonikallaan, jonka hän oli ottanut mukaan,
jotain iloista renkutusta, ja lauloikin soittonsa mukaan. Mutia se ei
ollut kenenkään mieleen, ja Heim otti koko soittimen pois häneltä ja
sanoi eräälle toiselle, joka ei lähtenyt makaan:

"Soita sinä: 'Schleswig-Holstein, merien lapsi'!"

Siihen yhdyttiin. Neljännen värssyn lauloivat muutamat kotiinjäävistä:

    Heikoissakin voima Herran
    Suuri on, kun uskoo vaan.
    Luota Hänen, niin saa kerran
    Venees' rauhan valkamaan!

Poismuuttavat kuuntelivat, katse maahan luotuna sitä, ja sovittivat
sanat itseensä.

Silloin tuli juna.

Suruisimmat olivat Anna Wittin hyväiset; hän ei voinut irroittautua
isästään. Lopulta tarttui Schütt, joka oli hiukan juovuksissa,
ja nauroi meluten ja käski viedä terveiset tuolle niin sanotulle
"kotiseudulle", tylysti itkevään tyttöön ja sysäsi hänet vaunuihin
sisään. Juuri silloin astui Hinnerk Elsen hieman liikutettuna asemalle
ja näki tämän kohtauksen. Juna lähti. Ikkunat olivat täynnään
hyvästijättäviä kyyneleisiä silmiä. Anna Wittiä ei näkynyt missään.

Tänä iltana oli Eschenwinkelissä ja kankaalla hiljaista. Kaikki olivat
kotonaan ja puhuivat päivän suuresta tapauksesta.

Heim ja Eva palasivat kotiin kankaan poikitse, kasvonsa olivat vakavat,
mutta niillä kuvastui sentään iloinen liikutus. Hääpäivä oli vakavampi
kuin he olivat, kuvitelleetkaan. Tuo sanaton tuska, jonka he olivat
nähneet kuvastuvan niin monilla, muuten niin vakavan ilmeettömillä
kasvoilla, oli koskenut heitä sydämeen. Vasta rauha, joka lepäsi
hiljaisen kankaan yllä, palautti heidät ihanaan nykyisyyteen ja omaan
oloonsa.

"Kesän pitää sinun tehdä ulkona työtä. Heim, kaiket päivät ja oikein
ahkerasti! Ainoastaan iltasin saat hät'hätää kirjoittaa jonkun
ajatuksen paperille.

"Vai niin...!"

"Mutta kun tulee talvi, pidän minä rengin kanssa huolen koko talosta.
Silloin suat istua kirjoituspöydän ääressä..."

"Niinkauan kuin sitä riittää."

Eva ravisti hänen käsivarttaan: "Älä keskeytä minua! Niinpä siis...
sinun pitää kirjoittaa jotain kunnollista! Ei mitään tuommoista
tyhjää tuulta! Vaan jotain vakavaa! Jotakin, johon voi tarttua käsin
ilman että se särkyy. Synnistä ja huolista pitää sinun kirjoittaa,
kotiseudusta ja isänmaasta, uskollisesta rakkaudesta ja rehellisestä
työstä. Jotain tuommoista oikeata saksalaista ja korutonta, kuin Reuter
ja Freytag ovat kirjoittaneet, jotain koko suurelle kansalle, jota
lukee mielellään sekä sivistynyt että kansan mies."

Heim aikoi taaskin keskeyttää: mutta kun taaskin ravistettiin
käsivarttaan, niin tyytyi hän mutisemaan ainoastaan itsekseen, mitä
oli aikonut sanoa hänelle: "Tuopa tarttuu voimakkain käsin Nummitalon
ohjaksiin."

"Näetkös..." jatkoi Eva, "tuo mitä tänään olemme saaneet nähdä. Tuo ero
kotiseudusta, se on oikea aitosaksalainen kuva. Samalla tapaa ovat jo
miljoonat saksalaiset jättäneet kotiseutunsa."

"Sinähän unohdat ihan tyystin, että on hääpäivämme tänään."

"Kuulehan toki, Heim! Voisithan valita aiheen kotiseutusi
menneisyydestä."

"Että kirjoittaisin historiallisen romaaninko vai?"

"No niinkin."

"En ilkeä lukea edes, vielä vähemmin kirjoittaa."

"Luethan toki mielelläsi Freytag'ia ja Ekkehardtia?"

"Hauskempaa luettavaa ovat silmäsi! Tulehan! Kuinka siro ja soma
olet!... Laskehan edes kerrankin käsivartesi ympärilleni!"

"En täällä. Heim."

"Ethän ole vielä kertaakaan tehnyt sitä."

"Sittemmin kotona, Heim."

"Tule, mennään kotiin! Aurinko laskee."

Eva kävi kovin verkkaan hänen rinnallaan ja pidätti häntä käsivarresta.

"Ilma on niin puhdas ja ihana ja taivas niin sininen... Perunat
taimivat hyvin nyt, meidän pitää jo ensi viikolla mullittaa ne. Kuule,
paljoko luulet meidän voivan korjata hehtaarin alalta, jos tulee
kohtalaisen hyvä vuosi?"

"Se on huokoista, hyvää maata: sataviisikymmentä tynnyriä ehkä."

"Ja tynnyri?"

"Sanokaamme nyt: kolme markkaa viisikymmentä pfennigiä."

"Tekee siis niin ja niin monta markkaa."

"Maamiehen, tyttöseni, pitää laskea kolmeen erään!"

"Vai... niinkö??"

"Niin, näet sä! Ensinnäkin, kun hän kylvää, taimiiko se?"

"Ne taimivat!"

"Sitte, jos taimivat, saadaanko korjuun!"

"Vai... niin!"

"Ja lopuksi kuu on korjattu, saako niistä mitään!... Näetkös, Eva
lapseni! Tuollainen koroillaan eläjä taas! Hänen tarvitsee laskea vaan
yhden kerran. Sakset tänne! Leikkaus! Ja rahat putoavat pöydälle yhtä
haavaa kuin saksetkin. Semmoisen rahamiehen olisi sinun pitänyt ottaa."

"Nuoren koroillaan eläjänkö? Ikävät pitkäpiimäiset kasvot...
Yönutussa... Katselee, kun palvelustyttö lakaisee lattiaa... tekee sen.
kun kireälle ottaa, itsekin... hirveätä."

"Tulimmaista! Mistä olet tuon keksinyt?... Siispä olisi sinun pitänyt
ottaa joku virkamies. Silloin saa rouva joka kuukausi, ensimmäisenä
päivänä kello puoli kaksitoista päivällä rahansa: tuossa Lotteni! ja
herra ottaa siitä päältä jaon olutrahansa, jakaa rahat, täsmälleen!"

"Ei! En ilkeä mitään virkamiestä, Muutamat juovat joka päivä olutta,
ja se on ihan hirmua: se tekee miehen tuhmemmaksikin. Heim! Toiset
taas lukevat aina sanomalehtiä. Mitä hyvää on virkamiehen rouvalla
miehestään? Yöllä unissaankin ajattelee semmoinen asiakirjojaan,
koulujaan, tehtäviään, puheitaan, ravintolapöytäänsä. Usea heistä
muuttuu sitäpaitsi omituiseksi, kun tulee vanhemmaksi, usein juuri
parhaimmat.

"Maamies... älä käy niin nopeaan. Heim... maamies on täydellisin
mies. Tahtoo sanoa: hän voi olla sitä. Hän voi helpoimmin olla sitä.
Tietysti pitää hänen olla oppinut jotain, ja sentään ymmärtää elää
yksinkertaisesti. Hänen pitää itse osata käsitellä lapiota, ja hänen
pihiä pitää kunnianaan itse käydä auransa jälissä tai kylvinsäkki
olallaan maansa ylitse. Hän kunnioittaa vaimoansa, koska tämän äly ja
tämän näppäryys pitävät koossa koko taloutta ja koska tämä ymmärtää
kaiken parhaiten. Mies pitää ohjaksia ulkona, vaimo sisällä."

"Me olemme mies ja vainio! Kuinka somalta näytät!! Tule! Mennään
kotiin!"

"Maamiehen vaimolla... Älähän kiirehdi, Heim .. on vielä ihan
valoista... maamiehen vaimolla on miehensä aina lähellään, kuitenkin
siten, että hänellä on työnsä, niin ett'ei hänen läsnäolonsa koskaan
tunnu rasittavalta, kuten sinä nyt, Heim, käsivarsillesi! No, käsi
pois! Hän ei koskaan ole tiellä, eikä hänellä ole aikaa pitkiin
puheisiin. Ja illat istuvat he toisensa kanssa yhdessä ovella, molemmat
väsyneinä, eivätkä ajattele vierailuja ja semmoista. Katselevat
ilta-aurinkoon vaan ja ovat iloissaan."

"Ja sitte menevät he nukkumaan! Tule, Eva!"

"Palataan vielä kankaalle hiukan. Heim."

"Ei, Eva! Käänny takaisin nyt. Eva Heiderieter! Tuossa on talosi!"

"Pitääkö meidän jo kotiin?" Hän katsahti syrjään kankaalle, ja
kasvoilleen heräsi suruisa ilme. Mutta yht'äkkiä kääntyi hän Heimiä
kohden, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

Sitte lähti hän hitaasti ja vaieten, käsi hänen käsivarrellaan,
astumaan kotia kohden.

Kun he menivät vallin yli, tuli Hinnerk Elsen pitkin askelin, sammunut
piippu kädessään ja lakittomin päin, puutarhan läpi heitä vastaan.

"Kuule, Heim", sanoi hän kiihdyksissään, "kävin juuri Telsche Spiekerin
luomi: Reimer on jo palannut takaisin Flackelholmille. Ja Telsche
Spiekerkin löylytti minut hyvänpaiväisesti, niin ett'ei minussa ole
kovaa paikkaa enää. Hän sanoi, ett'en ole pitänyt huolta Annasta.
Minä, sanoi hän, olen ollut huoleton ja renttu. _Minä_!" Hän löi
nyrkillään rintaansa vastaan. "Tiedät, että hän osaa olla yht'aikaa
sekä karkea että terävä! Tunnethan sinäkin hänet! Mutta tällä erää
oli hän yksinomaan karkea: hän on puinut nyrkkiä edessäni pöytään!
Hän sanoi, että olin aikonut olla sulhanen ja että olin käyttäytynyt
kuin iso-isä. Perästäpäin tuli vielä Pellwormer paikalle ja teki asian
vielä pahemmaksi. Telsche jyrysi, hän veisasi. Puhutuksi ei hän saanut
Sanaakaan, oli ihan mykkä, mutta veisata osasi hän! Aina vaan samaan
säveleeseen: 'Mont' on tähteä taivahalla'. Kummastelen, että takkini
vielä on eheä, arvoni ja ryhtini on kaikki säpäleinä. Mitä sanot
siihen?"

"Kuules, Hinnerk, kuinka tulit menneeksi Telschen luo? Siitä on pitkä
aika, kun olet astunut Reimerin kynnyksen yli."

"Minäkö? Noo, minähän menin kuulemaan, mitenkä hänen laitansa oikein
oli... millä mielellä hän... Anna.... oli ollut..."

"Ah. vai siten! 'Kiitän sinua, Jumala, ett'en ole kuin toiset!'
Kunnollinen Hinnerk menee kuulemaan, kuinka epäkunnollisen Annan laita
oikein on!"

"Ei, Heim! Tiedätkö... Tuo on tuhma juttu! Minun on surku häntä!"

Hän loi silmänsä pahalla omallatunnolla Evaan. Tämä katsoi häneen
vakavasti: "Minä en tahdo puida nyrkkiä pöytään edessänne, Hinnerk
Elsen: mutta pyydän teitä, ajatelkaa, oletteko te joskus mitään
rikkonut. Jos niin on luita, niin laittakaa taas kaikki hyväksi, siinä
määrässä kuin on mahdollistu."

"Niin... niin... tuossa kuulin nyt sentään taas järkevän sanan! Niin
minäkin luulen: pitää saada kaikki järjestykseen taas."

"Hinnerk, se ilahuttaisi meitä suuresti!" sanoi Heim ja kietoi
käsivartensa Evan vyötäisille. "Tyttönen on naapurimme lapsi! Unohda,
poikaseni, mitä on tapahtunut."

"No, hyvää yötä siis! Olipa hyvä, että tulin teitä puhuttelemaan. Hyvää
yötä vieläkin kerta!"

Hän heilautti hyvästiksi piipunvarttaan.

"Tahdotko tulta. Hinnerk?"

"Minulla on tultu kyllin!"

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin kolkutettiin erään talonpoikaistalon renkituvan
ikkunaan kylässä. Wilhelm Rohde, joka vielä oli valveilla vuoteessaan,
hypähti ylös ja aukaisi ikkunan.

Hinnerk Elsen seisoi ulkona pimeässä.

"Kuule. Wilhelm... satun juuri ohitse tästä ja palaan vasta lauantaina,
ehkä en silloinkaan. Haluaisinpa tietää, mitä seisoo piletissäsi.
Ehkä on sinulla myöskin jonkinlainen passi? Ehkä lähden minäkin tästä
tuonnempana Amerikaan."

"Niin, sehän on hyvin selvä juttu, sinähän et ole ollut sotamieskään.
Silloin ei ole mitään vaikeuksia. Odotas!"

Kohta sen perästä oli hän taaskin ikkunassa, kädessään muutamia
papereita. "Et voi lukea niitä", sanoi hän. "Mutta ota ne, minä en
tarvitse niitä."

"Oletko maksanut jotain niistä?"

"En."

Hinnerk Elsen hävisi yöhön.

       *       *       *       *       *

Hampurin satama oli seuraavana aamuna vielä sumun peitossa, niin
tiheän, ett'ei eroittanut laivojen mastonuoria: alhaalla harmaata
vettä, yllä harmaata sumua, välillä epäselviä, tummia laivanrunkoja.
Rupesi heräämään ensimäinen aamuelämä, kaukaiselta rantakaijilta
toisella rannalla kuului jysäyksittäin raskaitten rattaitten jylinää,
aukaistiin joku purje, sumun seasta kuului kohta jälestäpäin
rauhallista puhetta; laahustavia askeleita kuului katuviereltä.

Tuossa seisoo vanha siirtolaismajala, ränstynyt ja vanha, ikäänkuin
huolien kumarruttama... tai kuin vanha parittaja, joka seisoo tien
varrella ja harjoittaa ihmiskauppaa. Uneliain silmin katseli uusi
päivä sen sokeihin ruutuihin, eikä voinut erottaa Anna Wittiä, joka
ensimmäisenä ja yksin oli tullut portaita alas, ja nyt oli kumartuneena
lattialla ja hääräili tavarainsa kanssa. Hän etsi ja hääräili, ja etsi
kuitenkin ainoastaan yksinäisyyttä.

Ylhäällä makuuhuoneessa alkoivat toisetkin liikkua: tunnin perästä piti
astua laivaan.

Anna istahti vaatenyyttinsä viereen puupenkille, katseli ympärilleen
tuossa kolkossa huoneessa, tuki päätään kädellään ja itki.

Silloin kuului ulkoa raskasta astuntaa, ovi avattiin ja eräs mies astui
sisään, joka tähysteli ympärilleen huoneessa. Kun hän näki naisen
nyytin vieressä ja kuuli nyyhkinän, meni hän sinne.

Anna luuli, että se oli ravintolan isäntä, ja katsahti ylös. Silloin
tunsi hän Elsenin. Tuskallisin pelokkain silmin katsoi Anna häneen.

"No... tyynnyhän tuosta!" sanoi Hinnerk rutistunein äänin. "Kaikkihan
tulee järjestykseen ehkä vielä. Tuolla puolen valtameren vietämme
häämme."

Anna Witt pudisti lohduttomana päätään, tuijottaen yhtä päätä häneen.
"Mitähän vielä tahdot? sanoi Hinnerk.

"Sinun... sinun pitää sanoa minulle..."

"Mitä?... että olen syyllinenkö?"

"Hinnerk!" kirkahti tyttö... "Ei! Ei! Sinun pitää sanoa, että kuitenkin
vielä pidät minusta."

"Noh, niin! Enhän muuten olisi tullut tämmöistä pitkää matkaa. No,
tulehan nyt... no... rauhoituhan toki tuosta!"

Hetken perästä, kun tyttö hiukan oli tyyntynyt, sanoi Hinnerk:
"Omatuntoni on hirveän kipeä."

"Miksi niin, Hinnerk?"

"Kun kävin karkeaksi Telsche Spiekerille, ja näytin Pellwormerille
tähtineen tien, ja kun minulla on Wilhelm Rohden matkapiletti."

Anna antoi päänsä painua.

Hinnerk Elsen veti piippunsa esiin, astui pöydän ääreen, ja sanoi: "Ei
edes tultakaan tässä luolassa."

Siiloin löysi hän tikkuja, ja palasi taaskin istumaan hänen viereensä,
ja tulitikun valossa näki hän hänen kalpeat, tuskauneet kasvonsa.

"Noh!" sanoi hän vielä kerran. "Kaikkihan tulee järjestykseen vielä.
Heimin Eva puhui kuin pappi. Pitää tehdä kaikki hyväksi taas, sanoi
hän. Mutta tuo on perin kiperä historia: kun par'aikaa on toimessa
puhdistaa yhtä puolta omaatuntoaan, niin syytää toiselle puolelle niin
paljon tomua, että ihan tukehtuu. Aukaisen jonkun ikkunan."

Hän nousi ylös ja katsahti tyytyväisin kasvoin ulos alkavaan päivään.
Hetken perästä kääntyi hän taakseen. "Se vaan karmii minua, ett'eivät
ne kaksituhatta markkaa sittekään ole täytenään vielä."

Anna Witt oli taaskin polvillaan nyyttinsä vieressä ja sanoi:
"Minullahan ovat ne kaksisataa, Hinnerk, jotka Heim antoi minulle
Andreeksen puolesta."




VIIDES LUKU.


"Niinpäs!" sanoi Heim kymmentä viikkoa myöhemmin: "Nyt on kaikki
muokattu ja kitketty; nyt ei työmme enää auta mitään, nyt on aika
odottaa! Heipä hei, rouva Eva! Nyt valjastamme hevoset eteen ja ajamme
Flackelholmille."

Eva nyökäytti päätään: "Olen jo kauan tuuminut samaa, vaikka kulku
matalikon ylitse hiukan peloittaa minua. Näkisin mielelläni Ingeborgin
taas."

"Hän on paras ihminen... sinun jälkeesi."

"Kuinka luulet, tuleeko hänestä Andreeksen rouva?"

"Vaiti siitä! Kahden asia, kolmannen korvapuusti. Marian haudalla ei
vielä ole puhjennut ruusua."

"Kävin eilen siellä, se oli nupuilla."

"Jätetään tuo!"

"Onko sinulla asioita Andreekselle?"

"Ainoastaan eräs kirje pastorilta. Hän antoi tuoda sen minulle aamulla,
kun tulin turvesuolta, hän kuuluu olevan kovin heikkona."

"Mies parka! Hän ei enää kestä kauvan. Onko sinulla mitään muuta asiaa
sinne?"

"Ei mitään. Esitän sinut rouvanani."

"Ja itsesi herrana!"

"Ja sitten kysyn, voisiko hän mitenkään auttaa jälelle jääneitä
Eschenwinkeliläisiä. Heillä on nyt puolentoista tunnin matka
työpaikalleen Diekkooger niemelle. Se on surkeata."

"Kuinka tuo kaikki kerran päättynee, oikein pelottaa minua usein!
Ingeborg Andreeksen kanssa Flackelholmilla, se on niin kiusallista,
niin ajattelematonta, ja Frans Strandigerkartanossa, ja Andreeksen
äiti hiljaisessa huoneessaan... Frans istuu hänen luonaan välistä
tuntikausia joka päivä, Heim!"

"Pääasia on, että Andrees tulee voimakkaaksi ja Ingeborg hänen
rouvakseen."

"Näytätpä sinä onnelliselta."

"Älä kuvittele mitään! Kuule!"

Heim nojausi takakenoon tuolillaan ja oikoili jäseniään. "Onpas minulla
nyt kerrankin hyvä omatunto", sanoi hän. "Kymmenen viikkoa piukkaa
työtä! Ja päällepäätteeksi kuherteluviikkoina! Jolloin muut ihmiset
tekevät häämatkojaan."

"Olet tehnyt häämatkasi perunavakojen välillä. Kuinka arvelet,
edistymmekö?"

"Jos vain pysyn yhtä ahkerana ja järkevänä kuin tähän asti."

"Älä siitä huolehdi, rakkaani! Se on minun asiani se!"

Hän sipaisi kädellään, jolla vihkisormus välkkyi, pöytäliinan yli, ja
vilkautti häneen vallattomilla tummilla silmillään ja nyökäytti päätään.

Heim nauroi: "Oletpas sinä itsetietoinen!"

"Semmoiseksi tekee edesvastuullinen tehtävä ihmisen."

Heim kurotti kädellään pöydän poikki: "Ulos!" huusi hän. Ja kun Eva
katseli häneen nauraen, täyteläiset käsivartensa ristissä pöydällä,
hypähti hän pystyyn.

Silloin pakeni Eva kiireesti salista: sillä jos hän kerran sai kiinni,
niin silloin ei päässyt vapaaksi niin ylen kohta.

       *       *       *       *       *

Puolenpäivän tienoissa laski nousuvesi ulos. Silloin lähtivät he Reimer
Wittin seurassa matalikolle. Matka tapahtui erittäin suotuisissa
olosuhteissa, hevoset olivat erittäin ripeät ja voimakkaat, ilma
kirkas ja selkeä ja puhalteli kevyt tuuli; mutta sittenkin tunsi
nuori rouva sydäntään ahdistavan, ja kun he viimein näkivät edessään
tuon yksinäisen maan, oli hän kovin hiljainen. Se lepäsi siinä edessä
kuin viherjä lehti peilikirkkaan lammen pinnalla, jo läheni nimittäin
nousuvesi ja koko matalikko välkkyili yhtenä ainoana auringonvaloisana
vesipeilinä.

Ingeborg tuli majasta heitä vastaan. Eva näki hänet ja ajatteli:
"Kuinka vakavaksi hän on tullut ja kauniiksi."

Raskaat vaaleat hiuksensa olivat yksinkertaisessa vaaleassa palmikossa
niskalla, yllään oli hänellä musta pehmeä villapuku, väljä hame,
ja matalat mustanahkaiset kengät. Silmänsä olivat, vaikka kasvonsa
olivatkin terveet ja verevät, syvällä kuopissaan, ja niiden yllä oli
suruisa mietiskelevä ilme. Kun silmistään lensi säteilevä katse kuin
nuoli, ei se suuntaunut toisen silmiin vaan lenteli pelokkaana sinne
ja tänne, ja masentuneena turhasta etsinnästä vaipuivat kaari ja nuoli
lopulta maata kohden.

Heim meni hietasäikän poikitse Andreesta vastaan, joka läheni tasaista
rantaa pitkin. Antje ja Reimer olivat lähteneet pyydystämään Dieksander
syvänteille rapuja illalliseksi.

Silloin tarttui Ingeborg Evan käteen ja sanoi: "Tulkaa kanssani majaan!
On vielä niin lämmintä, illennnällä menemme katselemaan saarta."'

Majassa, kohta sisäänkäytävässä, sanoi Ingeborg: "Heim on lapsesta asti
ollut ystäväni: pääsisin mielelläni teitäkin lähelle. Saanko sinutella
teitä?"

Eva istahti tuolille, joku seisoi pöydän vieressä ja katsahti tummine
silmineen Ingeborgiin ystävällisesti ja pyytävästä, ja lempeät huulensa
avautuivat hiukan, ikäänkuin aikoisivat ne kysyä: Ja nyt sano, mikä
sinua painaa?

Ingeborg loi vielä kerran katseen tuohon köyhästi sisustettuun pieneen
huoneeseen, sitte solui pitkä vartalonsa polvilleen, ja hän laski
molemmat kätensä Evan syliin. "Olen niin iloinen", sanoi hän hellästi,
"että tulit. Olen jo niin kauan ollut täällä. Tässä nukun minä, tuossa
Antje, miehet asuvat hirsihökkelissä tuolla. Naisen ääntä en ole
kuullut muuta kuin Antjen yksitoikkoista, usein sekavaa puhetta, mutta
naiskasvoja en ole nähnyt, kuin hänen uskolliset sekaiset silmänsä. O,
kuinka olen ikävöinnyt saada nähdä naiskasvoja. Kuinka olen iloinen,
että tulit."

"Tiedätkö", sanoi Eva ja laski kätensä Ingeborgin olalle, "tulin sinun
tähtesi, sillä ajattelin: hän tarvitsee saada kuulla ystävällisen
sanan."

"Sitä tarvitsen: minun pitäisi rohkaista toisia, ja itselläni ei ole
rohkeutta, minun pitäisi jäädä tänne, ja minun pitäisi lähteä täältä.
Minua kiusaa ajatella, mitä ihmiset mahtavat ajatella minusta. Sitä
tahdoin valittaa sinulle. Sinä olet sisareni." Siten puhui hän ja kätki
polttavat kasvonsa Evan syliin, ja rupesi tarkalleen kertomaan Marian
kuolemasta.

"Lieneekö hän ollut tajunnassaan vai tajunnallaan?"

"Tajunnallaan", sanoi Ingeborg itkien. "Hän oli sairas."

"Siispä on hän kuollut, koska tahtoi auttaa. Järkensä valo oli
sammunut, ainoastaan rakkaus eli vielä."

"Niin Eva... siten se oli."

"Siispä arvelen, että teidän pitää unohtaa, mitä syyllisyyksiä tai
laiminlyömisiä mahdollisesti piilee takana, ja auttaa itseänne ja
Eschenwinkeliläisiä ja vieläpä Fransiakin, jos hän tarvitsee apua.
Se oli Marian tahto, ja sitä teidän pitää pitää pyhänä. Ja iloitkaa,
Ingeborg, että sitä, mitä Maria vaatii teiltä, vaatii Jumala jokaiselta
ihmisellä, että nimittäin autamme ja holhoomme toisiamme, emmekä vihaa."

"Siispä pitää minun jäädä tänne?"

"Niin. Niinkauaksi kuin hän tarvitsee tukeasi!"

"Sinussa on jotain niin levollista ja rauhoittavaa, sydämeni rauhoittuu
kolkuttamasta ja tyyntyy."

"Meidän pitää olla apuatarvitsevia Jumalan edessä, avuliaita ihmisten
edessä."

"Aiemmin laulelin kuin leivonen Jumalan ja ihmisten edessä. Nyt kätken
kasvuni kaikkien edessä."

Silloin lohdutti Eva häntä sydämellisellä äänellään ja lempeällä
kädensilityksellään. Sitte nosti hän hänet polviltaan ja sanoi: "Tule
mukaan, mennään miesten tykö."

Ne molemmat seisoivat säikällä: Heim hiukan pitempänä, muuten
samallaisia vartaloltaan, kookkaita, voimakkaita miehiä, jommoisia
kasvaa Pohjanmeren liepeillä. Heimillä oli vaaleat hiukset,
Andreeksella tummat; Heim hyvin suora ja harteva, Andrees hintelämpi
ja hiukan kumarassa, hän oli muuttunut paljon siitä, kun hän vuosi
sitten oli seisonut Tübingeniläisessä ravintolassa. Heim katsahti kohta
rouvaansa, jota hän jo oli kaivannut: "Tule tänne ylös, lapseni!"
huudahti hän. "Täältä näet vaikka Englantiin."

"Kuuletko?" sanoi Eva. "Lapseksi kutsuu hän minua."

"Luulen", sanoi Ingeborg, "että kun olin pieni, hän piti minusta. Hän
oli silloin kookas pitkä poika. Sittemmin olemme aina olleet ystäviä.
Nyt olet sinä häntä lähinnä."

Eva vastasi miettivän näköisenä: "Onpa sattunut ihmeellisesti, että nyt
olen täällä onnellisena vaimona, näin kaukana kotiseudultani."

"Niin, elämässäsi on tapahtunut ihmeellisiä käänteitä."

"Mutta nyt on se pysyvä rauhallisena, hyvin rauhallisena; nyt en kohta
enää voi vaeltaa kauas. Kun tulee talvi... olisi ihanaa, Ingeborg, jos
tämän talven voisit olla Strandigerkartanossa ja joka päivä kävisit
meillä. Voi sattua, että tarvitsen apuasi."

"Koetanpa toimittaa siten, Eva. Olen ajatteleva sitä, mitä uskoit
minulle." Ja hän silitteli pikaisesti nuorta rouvaa suulle.

       *       *       *       *       *

Ilta oli lempeä ja leuto. He istuivat penkillä, joka oli pystytetty
ylös säikälle, ja katselivat merelle, jonka ylle ilta laskeutui, kuin
uni lepäävän ihmisen ylle. Vielä liikahteli meri ja työnteli valkeilla
jaloillaan vuoteen reunoja vastaan, rannan santaan, mutta kun ilta
vajosi ylle, hävisi rantakuohu näkyvistä ja tuli hiljaisuus ja yö.
Ainoastaan silloin tällöin, kuin ääntelynä unessa, nousi sieltä heikkoa
kohajointia. Kaukaa, milloin sieltä, milloin täältä, välähteli vaaleata
vilkettä yöstä, kuin valkean kiiluntaa petoeläimen silmissä.

Kaikki istuivat äänettöminä rinnakkain. Eva oli kietonut käsivartensa
Ingeborgin vyötäisille. Heim istui Evan vieressä. Andrees Strandiger
istui suolatynnyrillä, jonka hän eilen oli noutanut rannalta. Antje
kyyristeli hiekalla, jolla vielä tuntui auringon lämmin: Reimer, joka
oli käynyt hevosia katsomassa, tuli verkalleen säikän kuvetta ylös.

Oli jotakin liikutettua ja juhlallista, jotain ylevää aattotunnelmaa
kaikkien kasvoilla. Antje oli sitaissut valkean huivin ruskean
kaulansa ympärille, ja Reimerilla oli pitkävartinen sunnuntaipiippunsa
kädessään. Oli ensi kertaa, jolloin Flackelholmin asujamet viettivät
iltaa yhdessä.

Keskustelu tosin ei sujunut. Antje kuunteli, kuinka hevosten kytkyimet
kilisivät kauempana viheriällä lakeudella. Reimer Witt ja Andrees
katselivat mahtavaa laivaa, joka par'aikaa verkalleen ja ylpeänä,
kuin mikäkin uiskenteleva kaupunki mennä jyskytti Norderelbeä alas.
Heim, joka koko ehtoopuoleen ei ollut saanut tilaisuutta puhua kahden
kesken Evan kalissa, koetti tavottaa hänen kätensä, mutta se otettiin
pois häneltä keveän puserruksen jälkeen. Ingeborg hengitti syvään ja
tyyneesti ja katseli suurin, miettivin silmin eteensä. Hän oli hiipinyt
ihan lähelle Evaa, lepäsi melkein hänen rintaansa vastaan.

Silloin kumartui Heim eteenpäin ja sanoi vilkkaasti: "Lapset! Kerron
teille menneistä päivistä! Antje, kuuntele tarkkaan nyt! Ja pysy
hiljaa, Eva. Ingeborg, tarkista korvasi! Se on ollut talossani,
tammiarkussa, ja isäni ei ole tietänyt siitä, enkä minäkään. Mutta
vaimoni löysi sen, vanhan kirjan tukevine puukansineen, jonka paperi
oli yhtä karkeata kuin harmaatakin. Mitä siinä seisoo, sen on
kaksisataaseitsemänkymmentä vuotta sitten pystyllä, sirolla käsialalla
kirjoittanut Nummitalossa eräs oikea Heiderieter, sillä hän merkitsee
itsensä: Henni Heiderieter, _cand. rev. min._ iältään kolmenkymmenen
seitsemän vuoden vanha. Todellisena Heiderieterinä ei hän olekkaan
päässyt edemmäksi kuin kandidaatiksi. Hän kertoo näin."

Ja hän kertoi sillä mukavalla leveydellä, joka on ominaista avaran
Wodaninkankaan omistajalle, ja sillä hupaisen rattoisalla tavalla,
joka kietoi kuulijat kuin lempeään lievään ilmakehään. Ihmiset, ja
lokit pesissään rannan hietiköllä, ja hiljainen viheriä maa ja keveästi
aaltouva rantavehnä olivat kuuntelijoinaan. Neuwerin majakka tähysteli
tulisilmällään meren yli heitä kohden. Kaikki kuunteli ja iloitsi
kuunnella kertomusta menneistä ajoista. Meri ainoastaan ärähteli
toisinaan kaukana. Sillä merellä oli suuri osansa tässä kertomuksessa.

Nytpä on taas tuo kalvas Hannu, tahtoo sanoa, hurja Pohja- ja murhameri
tulvinut maiden yli, hyökännyt taloihin ja pakenevien ihmisien
jälkeen kuin koira, joka on tullut hulluksi ja syöksyy lammaslaumasta
lammaslaumaan ja runtelee kaikki. Kolmasti on vierähtänyt sata
vuotta siitä, kun meri viimeksi on niin riehunut ja temmeltänyt,
temmaissut kuohuihinsa ja nielaissut. Sitä ei ehkä tiedetäkään, kuinka
monta sataa vuotta on vierähtänyt siitä, kun meri hyökkäili säikkiä
vastaan ja aallot loiskuivat sillä paikalla, jolla nyt on Nummitalon
ullakko-ikkuna. Ei! Silloin ei ehkä Nummitaloa vielä ollutkaan, silloin
ei vielä oltu kristinuskoa saarnattu näillä main, niihin aikoihin
ovat Heiderieterit vielä ajaneet ratsuillaan kankaan poikki, ollen
vielä vaeltajaväkeä, _genus hominum vagabundum_. Ja nyt on minun,
Henni Heiderieterin, omilla silmilläni täytynyt katselin semmoista
näkyä ja _spectaculum'ia_. Näine käsineni, jotka eivät ole tottuneet
semmoiseen työhön, on minun täytynyt naulata päätyakkuna kiinni
laudoilla ja virua neljä tuntia kaltevalla katolla, kuin mikäkin märkä
rääsy kuivausnuoralla, ja hurjistunut meri on reuhunut minua kohden ja
kuroittanut käsiään kohdeni, noita kyllästymättömiä ahnaita käsiään.

"Kamalasti soivat hätäkellot, kun aamulla varhain kello neljän
tienoissa ensimmäiset vaunut tulivat marskeilta, tulivat täynnään
naisia ja lapsia. Ikinä vielä en ole ennen nähnyt, kuinka naiset voivat
olla rohkeita ja pelätä yht'aikaa, ja kuinka pienet lapset voivat
toimia kuin miehet. Eräs tuolia, alaalla marskeilla -- hänen talonsa
ylitse temmeltää nyt meri, -- antoi pojalleen, joka oli täsmälleen
seitsemän vuoden vanha, suitset käteen: vaimonsa ei suostunut
jättämään häntä. Ja tämä poika ajoi koko vaunullisen pieniä lapsia,
ajoi tulisessa ravissa puolitoista tuntia keskellä pimeätä yötä nuo
neljätoista lasta marskien lävitse suoraan valoa kohden, jonka olimme
sytyttäneet. Vielä näen edessäni, ja tuskin voin pidättää kyyneliäni,
kuinka naiset ottivat nuo lapset, jotka olivat melkein kangistuneet, ja
likistivät niitä lämpimiä rintojaan vastaan, ja kuinka hän, joka oli
seitsemän vuoden vanha, ei voinut irroittaa käsivarttaan, jolla hän
oli nojannut vaununpielukseen eikä sormiaan, joilla hän oli tarttunut
koviin ja kylmiin ohjasnuoriin.

"_Magister Johannes Jansenius_ siihen aikaan tämän pitäjän pastori,
oli nimittäin aikonut sytyttää tulen kirkontorniin: mutta olisipa
silloin Herran huone arvatenkin joutunut liekkien tervetulleeksi
saaliiksi, varsinkin senjälkeen kun myrsky viskasi pyökkihalot,
jotka oli asetettu rautapaadelle, ja lennätti kirkon yli. Silloin
olen minä, Henni Heiderieter, jota samainen _magister_ niin usein
ja ankarasti on moittinut uneksijaksi, katso _lib. Mos. I. cap. 37,
vers. 19_, laittanut rovion koivunoksista etelään Nummitalosta. Jossa
tilaisuudessa poltin mustan takkini, jonka isävainajani on laitattanut
minulle, ja joka on maksanut riikintaalarin ja kuusi killinkiä. Liepeet
paloivat ihan turmiolle siitä, ja nyt on siitä syntynyt jakku.

"Niinpä saapui tänä ensimmäisenä kamalana yönä monia vaunullista väkeä,
hevoset valkeina vaahdosta, ikäänkuin olisivat ne jo ensimmäisiä
valkovaahtoisin laineita. Monta tuli jalankin, kookkaita naisia,
kalpein ankarin kasvonpiirtein, muutamilla ei muuta yllään kuin harmaa
paita, käsivarrella ja rinnallaan lapsi. Kamalaa ja sanoin kuvaamatonta
on, mitä he kertoivat.

"Kahtena päivänä, jotka olivat yhtä ainoata hurjaa hyökyä ja tulvaa,
sortui silmäimme edessä marskeilla kolme kirkkoa, ja enemmän kuin
kolmesataa taloa ja hukkui yli tuhat ihmistä. Ja tämä tapahtui yksin
meidän luona. Mitä ovat saaneet kärsiä ja kestää tuolla puolen,
Friesien saarilla ja marskeilla, se huutaa taivaaseen. Oi, että
ihmiset eivät unohtaisi kostamasta kauhealle merelle! Että he kerran
onnellisempina päivinä taaskin sonnustaivat itsensä ja valtaisivat
takaisin, mitä tuolla nyt on haudattunaan meren pohjalla: kirkkoja
ja hautoja, taloja ja ihmisiä ja laajat hedelmälliset maat! Oi,
että tulisi kuninkaita, jotka hallitsevat voimakkaasti, ja jotka
taistelisivat voimakkaasti Pohjanmerta vastaankin!

"Niin siis! Kun ennen katselin Nummitalon isosta ovesta, niin en
nähnyt tuossa edessäni marskeilla muuta kuin aavaa viherjää maata,
ja matalia valleja ja kolme tornia ja monasti ajattelin, että jos
tulisin suorittaneeksi tutkintoni -- josta tässä vihkossa toki tohtinen
sanoa, että: _damnatum sit_, hitto sen periköön -- niin voisipa
vielä tapahtua, että joskus olisin tuolla pappina, sillä paikat ovat
siellä hyvät. Mutta nyt ovat ne hävinneet ja riehuva meri kuohuu nyt
säikille saakka, eikä kukaan tohdi tuonne ulos: sillä meikäläiset
ovat tottumattomia mereen, joka nyt on tullut heidän naapurikseen,
he pelkäävät sitä ja saavat uudelleen oppia liikkumaan matalikolla,
pyydystämään kaloja ja rakentamaan rantavalleja.

"Ainoastaan yksi, joka on jäänyt asumaan tänne, ja joka pelastui
tyttärensä Grethjen kanssa, on kyhännyt itselleen keveän venheen, ja on
vanhan Harro Harrsenin kanssa, joka myös on yksi pelastuneita, mennyt
ulos matalikolle, mutta ei ole voinut, löytää sijaa, jossa talonsa
sijaitsi, ja on yksin ja kalmankalpeana palannut takaisin. Harro
Harrsen oli hukkunut siellä ulkona.

"Peter Jens ja hänen tyttärensä taas jäivät meille asumaan, koska
kaikki talot olivat ihmisiä täynnä, ja asuivat kammarissa, joka on
lännen puolella kyökkiä. Mutta Grethje on kohta anastanut vallan
kyökissämme, ajettuaan ensin eukon, joka on ollut emännöitsijämme,
suurella toralla talosta. Hän on kookas ja solakka kuin mastopuu,
ja hiuksensa ovat vaaleat. Ja jos isäni suostuu, tulee hän vielä
aviovaimokseni, sillä kirkkaat ovat hänen siniset silmänsä, ja voimakas
hänen käyntinsä, ja hän sopii hyvin minulle, kuten _magister Jansenius_
sanoo, samalla nauraen. Minäpä tiedän, mitä hän tarkoittaa: koska
minä muka olen uneksija, tahtoo sanoa, koska minulla on kaikellaisia
haaveita ja mielikuvia, koska istun ja leikkelen puuhun, kuten nytkin
juuri mallia erästä kamiinia varten _serenissimus_ herttuaa varten,
joka toisinaan asustaa Husumin linnassa. Mutta tyttö taas on luja,
melkein hirvittävä luutineen ja kuokkineen.

"Tämän sivuhyppäyksen jälkeen, ja tarkastettuani, että lukko on luja
tammiarkussani, jott'ei hän nimittäin sattuisi saamaan käsiinsä
tätä kirjaa ja näkisi kuinka kevytmielisesti tässä lavertelen,
ja närkästyisi minulle -- palaan takaisin aineeseeni. Seuraavana
iltana siis, kun vesi rupesi laskeumaan, ja myrsky asettui, ja
kun tuolin kaukana pauhaavassa meressä viimeisetkin rakennukset
vajosivat, silloin menee Peter Jensin tytär säikkää alas ja korjaa
kaikenmoista haaksirikkoutunutta tavaraa, lautoja ja puita, heillä
kun oli aikomuksena rakentaa itselleen asunto kankaalle, johon isäni
oli antanut suostumuksensa. Minäkin, kun näin hänen menevän alas.
menin mukana: sillä minua ilahutti katsella häntä, kun hän ylväänä
ja kookkaana ylöskäärityssä kalastajapuvussaan astui veteen. Silloin
näin yht'äkkiä kuinka hän varjosti kummallakin kädellään silmiään
ja tähysteli ulos kuohuvalle haaksirikkoisilla esineillä täytetylle
meren pinnalle. Haaksihylyt ajelehtivat ja sysivät toisiaan, mutta
hän tähysteli aina vaan yhteen kohtaan, jossa ajelehti jotain
pyöreätä, ikäänkuin olisi siinä suuri vati, semmoista kuin käytetään
maitoastiana, tai joku matala amme. Mutia silloin vavahti koko tyttö,
ikäänkuin jalorotuinen hevonen, joka tuntee piiskaniskun. Hän riuhtasi
yhdellä nykäyksellä vyönsä auki, pukunsa putosi päältään, ja kai
olisi minun nyt pitänyt kääntää silmäni poiskäsin -- mutta arvelin,
että olin taiteilija ja että jo kauan olin ajatellut veistää kirkkoa
varten Evaa silloin, kun hän koettaa vietellä Adamia syömään omenaa,
mutta en ollut osannut sitä, kosk'en oikein tiennyt, kummoinen naisen
vartalo oikein oli, sillä aivan liika paljon pitävät naiset villaa ja
vaatetta lanteillaan ja näyttävät muodottomilla taiteilijan kirkkaalle
loistavalle silmälle -- niinpä siis, koska johtui se mieleeni, jäin
uhallakin seisomaan ja katselin häntä. Hän astui suoraa päätä veteen
ja ui esineiden välitse vedessä tehden pitkiä vetoja, vuoroin nostivat
aallot hänet mukanaan, vuoroin sukelsi hän niiden välitse, ja minä
juoksin alas säikkää ja kirkasin ääneen, kun toisinaan olkapäänsä
tuskin välttivät ajelehtivia pölkkyjä. Sitte tarttui hän molemmin
käsin siihen pyöreään esineeseen, ja pysytellen itseään erään tukevan
puunrungon varassa, antoi hän hiljalleen ajautua itsensä rantaa kohden.
Mutta minä seisoin ja näin, kuinka hän lähestyi ja lähestyi, ja näin,
mitä se oli, joka siellä oli ajelehtinut -- ja silmäni olivat paljasta
ihmettelyä, ja unohdin rinnan, joka paalsi aaltojen väliltä, ja unohdin
veren, joka juoksi hänen olkapäästään.

"Siinä lepäsi pieni lapsi, paita yllään, kuuden tai kahdeksan viikon
vanha, selällään, kiedottu villahuiveihin ja liinakapaloon ja sidottu
kiinni, ja oli kukaties jo tuntikausia ajelehtinut pauhaavalla merellä,
sidottuna saarnatuolin katokseen ja ajautunut rantaan ja laskenut
punaiset kätensä sen rautatangon ympärille, johon kyyhkynen on
kiinnitetty, ja oli nyt kuolleena tai nukkui.

"Minä juoksin veteen semmoisena kuin olin, mutta silloin oli hän jo
päässyt varmalle pohjalle, ja me kannoimme yhdessä tuon raskaan kannen
lapsineen rannalle. Sitte heitti hän puvun ylleen, polvistui lapsen
viereen, eikä kiinnittänyt huomiotaankaan minuun, siinä kun avoin
liinasiteitä, vaan hyväili ja suuteli yhtämittaa lasta ja koetti saada
häntä lämpenemään, kiskoi kanervaa irralleen ja hieroi sillä hänen
jäseniään, kunnes lapsen kalpeille kasvoille rupesi nousemaan punaa ja
kuoleman kylmyys väistyi hänestä ja hän rupesi itkemään.

"Silloin katsahti hän ensi kertaa minuun, _arriter et male_, tuimasti
ja karvaasti ja osoitti rantaa kohden ja sanoi, ikäänkuin olisin minä
palvelija ja hän armollisin herttuatar: 'Nuo puun rungot tuossa tahdon
majaamme varten'. Sitte lähti hän lapsi käsivarrella ylös säikkää.

"Sinä yönä leikkelin minä lehmuspuuhun kauas aamuun asti, päätäni
kuumotti ja jäseneni värähtelivät; olin nimittäin kylmänä vielä
kylvystä; mutta onnistuin sentään hyvin kuvassani, ja kun armollisin
herttua, kun hän matkusti kylän läpi, näki Evan kirkossa, kävi hän
luonani ja kysyi _modelli'ani_, tahtoo sanoa sitä ihmistä, jonka mukaan
olin muodostunut _figura'n_. Olinpa melkein sanoa sen: mutta Grethje
seisoi lieden ääressä, jonka ääressä herttua istui, ja hänellä oli
hiilihanko kädessä, ja vilautti pahasti silmillään. Silloin pysyin minä
viisaasti vaiti. Sillä vaikka hän muuten on hyvä ja leppeä ihminen,
niin on hänessä kuitenkin semmoista, jota latinalaiset nimittävät
sanalla _impetus_ ja jota me nuorissa hevosissa kutsumme äksyydeksi.

"Kohta senjälkeen tilattiin minulta kamiini armollisimman linnaan
Husumissa.

"Seuraavana päivänä ei Grethje Jens lausunut sanaakaan miilulle,
kun kysyin: 'Neitsyt, kuinka on lapsen laita, jonka eilen löysimme
vedestä?' Hän viskeli niskojaan vaan ja meni menojaan kammariin ja
minä sain kuunnella ainoastaan sen kirkunaa, ja tyttö pysyi ylpeänä ja
sanatonna ja ynseänä minulle. Minä olin luullut, että hänen pitäisi
olla ystävällinen minulle, koska kuitenkin olin auttanut häntä, enkä
ollut puhunut kenellekään haaksirikkoisesta, mutta hän pysyi ynseänä
minulle vaan, kunnes isäni kuoli. Se tapahtui kuukausi jälkeen myrskyn.

"Silloin odotin eräänä päivänä, kunnes hän tuli ulos salista, ja
sanoin: 'Neitsyt, tiedättekös, että poika pitää kastaa?'

"Ja ensikertaa vastasi hän ja sanoi: 'Vien hänet tänään _magister'in_
luokse. Lähdetäänkö mukaan?'

"Silloin lähdimme yhdessä.

"_Magister Jansenius_ sanoi: 'Moses pitää hänen nimensä olla: sillä
vedestä on hän otettu, mutta mitä lisäksi? Jenskö?'

"Silloin suurensi tyttö ylpeästi itseään ja sanoi: 'Se on kai minun
määrättävissäni se? Hänen pitää saada nimen isäni mukaan: Peter! Ja
koska hän on ajautunut haaksirikkoisena maihin, niin olkoon nimensä
Strandiger! Peter Strandiger olkoon nimensä, sillä emme tunne hänen
vanhempiaan, jotka nyt ovat Jumalan luona.'

"_Magister Jansenius_ katsahti häneen. Hän oli pieni mies ja oli
monta kertaa kehunut edessäni, ett'ei hän pelkää mitään, mutta hän
ei virkannut sanaakaan tähän, ja kasti lapsen, johon tyttö osoitti
oijennetulla etusormellaan... Mutta minua, _magister Johannes
Jansenius_, minua huvitti ylen suuresti kasvojesi ilme; _quod erat
perplexum_.

"Vaieten palasimme kotiin. Vanha Peter Jens seisoi ovessa ja odotti
meitä. Ja kun tulimme, sanoi hän: 'Näytätte kuin mies ja vaimo, jotka
palaatte kastamasta esikoistanne.' Tuommoinen puhe kummastuin minua,
koska hän muuten oli vaitelias mies ja mietiskelijä.

"Niinpä rohkaisinkin mieltäni, ja menin Grethjen jälissä kyökkiin, ja
sanoin tarpeellisella vaatimattomuudella ja edeltäkäsin kumartaen:
'Jos neitsyt Jens tahtoo tulla aviopuolisokseni, niin olen aina oleva
kunnioittava raitis aviomies hänelle.'

"Hän kääntyi ympäri, katsahti ensi kertaa minuun siitä asti, kuin hän
pelasti lapsen vedestä, ja sanoi tuimasti ja lyhyesti ja käyttäen
sanoja, kuin kuivia katajakalikkoja: 'Täytyyhän minun!' Mutta ei ollut
ystävällinen minulle, kuten oikean kihlatun morsiamen tulisi.

"Muutaman kuukauden, perästä sairastui vanha Peter Jens pahasti ja
sairaudessaan puhui -- hän oli silloin jo puolin tiedotoin -- viime
matkastaan matalikolla, jolla Harro Harrsen kuoli. Seuraavana yönä
kuoli hän.

"Niistä ajoista on nyt jo kulunut kaksikymmentä vuotta, olin nuori
silloin, ja nyt olen melkein vanha jo. Olen ollut vieraissa maissa, ja
olen taas palannut kotiseudulle takaisin. Maa, joka silloin myrskyllä
ja hirmulla sortui, rupeaa taas ylenemään veden alta. Pohjoisempana
seutuamme puhuvat ihmiset taaskin rantatokeitten teettämisestä.
Ainoastaan meidän rannoillamme, jossa myrsky riehui rajuimpanaan ja
jossa maahan repeytyi tuo kanavasyvänne, ei tahdo maa vaan edetä
entisille sijoilleen. Mutta Peter Strandiger, meidän ottopoikamme,
työskentelee siellä alhaalla, kaivaa ojia ja rakentaa tokeita ja
tarkastelee terävillä silmillään veden liikuntaa ja sanoo: 'Tuolla
ulkona matalikolla lepäävät vanhempani. Minäpä aloitan taistella maata
takaisin. Kun olen täyttänyt seitsemänkymmenen, tahdon asua rantatokeen
takana talossa, jonka itse olen rakentanut haaksirikkouneesta, meren
ajamasta puusta, ja talon nimi on oleva Strandigerkartano'. Kun hän
iltasin palaa lammaslaumoineen, juoksee häntä vastaan poikamme, jonka
Grethje on minulle lahjoittanut, ainoa lapsemme.

"Semmoista ja paljon muuta, jossa olisi kylläkin kummasteltavaa. --
mutta jota en sentään nyt viitsi kertoa, varsiakin kun rouva Grethje
joka kerta kun ryhdyn kirjoittamaan, katsoo varsin vakavin silmin
hommiani -- olen elänyt ja kokenut vaelluspäivinäni maanpäällä, kuten
Lutherus sanoo, minä Henni Heiderieter, joka olen _candidatus_ ja
puuhun- ja kiveenpiirtäjä."

Hiljainen ja tyyni oli yö. Sinisessä manttelissaan, johon oli siroteltu
lukemattomia tähtiä, yleni se maiden ja merien yllä. Kaukana Neuwerkin
yllä raoitti se väliin hiukan sen liepeitä, ikäänkuin aikoisi se
kohottaa sitä, ja silloin vilahti sieltä pikainen, kirkas valaistus
kuin ilman välähdys. Ihmiset säikällä, maailman rajalla, nousivat ylös,
katsahtivat ulos yöhön, puhelivat matalaan keskenään ja lähtivät majaan.

Seuraavana aamuna, kun Heim ja Eva aikoivat lähteä, muisti Heim
kirjeen, joku hänellä oli pappilasta. Hän meni se kädessään ja
ravistellen päätään huolimattomuudelleen, Andreeksen luo: "Kuule,
unohdin kokonaan, tässä on sinulle kirje pastorilla!"

Andrees aukaisi sen pikaisesti. Siinä ei seisonut mitään muuta, kuin:
"Jos vielä tahdot nähdä ja puhutella vanhaa ystävääsi, niin tule pian:
loppu lähenee."

Silloin lähti Andrees Strandiger Heimin mukana mantereelle. Reimer Witt
jäi naisten kanssa saarelle.

Pastori Frisius oli kuolemaisillaan. Vuoteen ääressä seisoivat Haller
ja Pellwormer. Pellwormer liikutti itseään toiselta jalalta toiselle,
aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut esiin. Haller pyyhki sairaalta
hikihelmiä otsalla ja sanoa hoki yhtäpäätä: "Rakas ystäväni."

Pellwormer teki tuon tuostakin liikkeen vuodetta kohden, mutia se mitä
hänen piti sanoa, alkoi vaikealla lauseella: "Minä seuraan sinua pian."

Emännöitsijä istui nojatuolissa ikkunan ääressä, hän nojasi valkeata
päätään sen nojaa vastaan, ja oli nukahtanut, väsynyt kun oli
yövalvonnasta.

Silloin tulivat Heim ja Andrees. Heimin sydän pehmeni, kun hän näki
vanhan opettajansa muuttuneet kasvot ja hän laski lämpimän kätensä
hänen kylmille, laihoille sormilleen. Pastori katsahti häneen: se
oli yhä sama katse, jolla hän muinen oli sanonut Nummitalon pojalle:
"Mene puutarhaan, Heim, ja pistä taskusi täyteen omenoita. Mene sitte
takaportista ulos, ett'ei Liese näe sinua." Liese oli silloinen
emännöitsijä.

Kun hän näki Andreeksen, yritti hän kohottautua hiukan. Mutta kun se ei
onnistunut, antoi hän vaipua itsensä taas pitkälleen ja puhui hiljaa ja
valitellen, sill'aikaa kun kaikki kuuntelivat: "Kun Maria kuoli, tulin
minä sairaaksi. Ja kun he aikoivat siirtyä maasta... kirkonovessa oli
vetoa... ja että Schütt lähti pois niin katkeroituneena... ja toiset
eivät olleet sentään mitään rikkoneet.... kaikkien heidän lapionsa
olivat kirkkaat, ja kätensä känsäiset... ja sentään täytyi heidän
pois... kun ei heillä enää ollut sijaa... Andrees, kaikki me olemme
syyllisiä siihen... minäkin... se on tehnyt viime kuukauteni niin
raskaiksi...

"Kaikki sanoivat minulle: 'Saarnaa! Saarnaa! Puhu Jumalan
valtakunnasta! Tuo muu ei kuulu sinulle. Mutta Pietarihan on saarnannut
sunnuntaisin ja kastanut, ja maanantaina jakanut leipää, samoin
tiistaina... koko viikon... sentähden voikin hän sunnuntaina saarnata
Pyhän Hengen voimalla...

"Se särki sydäntäni, ja masensi minulta rohkeuden katsoa Jumalan
aurinkoon. Maria yritti auttaa, me toiset katselimme. Se tehtävä oli
lapsiraukalle liika raskas, kukaan ei auttanut häntä... siispä vaipui
hän syvyyteen. Sitte lähtivät he pois ja me seisoimme tien varrella
ja sallimme heidän lähteä, emmekä aukaisseet suuta emmekä kättä heitä
estääksemme. Se oli tiedon puutetta ja tahdon puutetta... Minä en
ollut kyllin voimakas virkaan, jonka hän on minulle uskonut. Sanoivat:
Saarnaa... Sanoivat: Rauhaa! Rauhaa... Eikä ole mitään rauhaa... on
hätää...

"En ole mikään Judas... rakastan häntä yli kaiken... mutta minä olen
semmoinen, josta sanotaan: Hän jätti vaatteensa heidän käsiinsä ja
pakeni alastomana pois... Minä olen Pietari: minä vakuutan teille, minä
en tunne häntä tarpeeksi...

"Andrees... Minun Andreekseni... Heim... rakastakaa häntä tekin!

"Ja vaikk'ei hänen kultaisista lupauksistaan yksikään sana olisi
toteutunut sieluuni nähden huomen aamuna, kun päivä sarastaa: niin
iloitsen kuitenkin, että olen turvautunut häneen, sillä hän on antanut
elämälleni sisällön ja ryhtiä, hän on antanut kädenpudistuksiini lämpöä
ja silmiini loistetta. Te olette nuoria vielä: auttakaa heitä, että
he saavat maata... Näin varpusparven, jonka itämyrsky oli ajanut ulos
merelle, ne huusivat. Sellainen on kansa, kun sillä ei ole maata.

"Evankeliumissa sanotaan: Tapahtui kohaus... siinä juuri piilee
kurjuus... ei tapahdu mitään. Sanovat: Saarnaa!"

Sitte, heidän kumartuessa vuoteen ylle, rupesi hän rukoilemaan
seurakuntansa puolesta. "Anna siunauksesi kankaalle ja marskille,
vehnälle ja perunoille. Anna kankaan väistyä ja marskin edetä. Anna
kyntömaitten laajeta ja laidunten vähetä. Anna siunauksesi auralle ja
lapiolle, ne ovat saksalaisen miekka... Anna siunauksesi lapsille,
jotka ovat kotona ja jotka jouluiksi tulevat kotiin, ja niille jotka
eivät tule kotiin. Anna siunauksesi lapsille, jotka palvelevat, ja
jotka kantavat kruunun pukua, ja niille jotka ovat Iowassa... Schütt...
anna hänelle anteeksi, että hän kirosi synnyinseutuaan, hän ei
tietänyt, mitä hän teki. Vahvista hänen lapsensa syntiä vastaan, sinä
tiedät, se on neljäs polvi... Auta kaikesta hädästä, auta minuakin..."

Äänensä ja hengityksensä tukehtui. Pellwormer luki Isä meidän. Hän oli
joka sunnuntai käynyt kirkossa; niinpä rukoilikin hän ihan kuolevan
äänellä ja tavalla. Tämä näytti kuuntelevan... "Sillä sinun on
valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti! Amen!"

Opettaja Haller astui hetken perästä lähemmäksi, kumartui ja katsoi
sammuviin silmiin.

"Olen niin utelias..." sanoi kuoleva.

Niin, uteliaana, suurin kysyvin silmin oli Johannes Frisius katsonut
elämään, luontoon ja kirjoihin. Ja uteliaana, loi hän silmänsä tuohon
outoon odotuksen maahankin. --

Seuraavana aamupäivänä seisoi Andrees äitinsä vuoteen ääressä. Tämä ei
vielä ollut voinut jättää vuodettaan, mutta oli nyt sentään istuallaan
sillä, ja oli taas pukeunut valkeaan aamumyssyynsä, tuollaiseen
suureen, joka peittää hiukset kokonaan, ja näyttää niin kotoisan
omaiselta, niin isoäidilliseltä. Anna Haller, joka jo pitkät ajat oli
ollut vanhan rouvan ystävätär, hallitsi ja valliisi nyt pukeuneena
suureen valkeaan kyökkiesiliinaan kaikella nuoren äidin toimekkuudella
noissa kahdessa ystävällisessä huoneessa, joihin aamuaurinko iloisesti
loisti.

Andrees kertoi äidilleen, että hän toistaiseksi aikoi palata
Flackelholmille. Äitinsä ei näyttänyt säikähtyvän. "Lähde vaan!"
sanoi hän. "Minullahan on riittävästi aikaa pitää käsiäni ristissä
puolestasi. Aina pelkäsin, ett'eivät rahat, jotka isäsi on käyttänyt
Flackelholmiin, antaisi sinulle rauhaa, ja että isäsi loppu saattaisi
sinut uhallakin koettamaan pakoittaa Flackelholmia alaiseksesi.
Strandigerit ovat kovaa ja lujaa väkeä, minä olen liika heikko heille."

Mariasta hän ei puhunut mitään, Fransista kertoi hän, että hän kävi
hänen luonaan, ja kertoi hänelle, kuinka hän hoiti taloa: "Hän on kelpo
ja toimekas maanviljelijä. Osasit oikeaan, kun annoit talouden hänen
hoitoonsa siksi aikaa kun itse olet poissa. Koeta nyt vaan jouduttaa
töitäsi FJackelholmilla, että voisit palata syksyksi takaisin. Sitte
voit ensi keväänä, kun suruvuosi on loppu, viettää häitä Ingeborgin
kanssa. Vie terveiset Ingeborgille!"

Sitte lähti Andrees suljettuaan ensin tuon valkean pään syliinsä.

Nummitalosta lähti Andrees matkalle Flackelholmia kohden. Kun Heim
kysyi häneltä: "Miten ajattelet nyt tulevaisuuden suhteen?" vastasi
hän: "Siitä saat pian kuulla."




KUUDES LUKU.


Kuolema, jota Andrees oli ollut näkemässä, vahvisti ja rohkaisi
häntä. Se, jonka pyrkimykset ovat vakavat, saa mielensä lujemmaksi,
selvemmäksi ja varmemmaksi, kun hän näkee kuolemaa. Kuolema on
kuningas, jolla on ylevää luonnollista majesteettiutta. Ken on saanut
nähdä sitä kasvoista kasvoihin, hän ei sitä näkyä unohda, ellei hän
tahallaan paaduta itseään kevytmieliseksi.

Oli Andreeksesta, kun hän oli nähnyt tämän kuoleman, kuin olisivat
silmänsä kirkastuneet. Ja nyt kun hän, yksinäisenä vaeltajana, jalan,
kompassi kädessään ja huomionsa kiintyneenä viittoihin ja eilisiin
vaununjälkiin, joita nousuvesi ei ollut ihan kokonaan huuhtonut
näkymättömiksi, kulki aavaa hiljaista matalikkoa, askartelivat
hänen ajatuksensa suunnitelmissa, jotka olivat heränneet hänessä
hiljaisina päivinä Flackelholmilla, jotka olivat varmentuneet hänen
vanhan ystävänsä kuolinvuoteen ääressä ja joille äitinsä oli antanut
siunauksensa.

Nyt kun sielunsa taas oli päässyt tasapainoon ja ikäänkuin kohonnut
polviltaan, rupesi se avaamaan silmiään ja katselemaan ympärilleen.
Eilisiltainen kertomus isäin ajoista, joka oli selittänyt hänelle hänen
sukunsa ja nimensä alkuperän, oli paljastanut hänelle menneisyyden
vakavat kasvot, ja kuolevan sanat tulevaisuuden vielä vakavammat.
Niiden, menneisyyden ja tulevaisuuden välillä seisoi hän, mies, jolla
kohta oli puoli elämäänsä takanaan, ja joka jonkun ajan perästä
hänkin oli kuoleva. Siinä seisoi hän ristiviitalla, tien korkeimmalla
kohdalla, ja sen keskipalkalla, ja katseli taakseen vanhaa maata kohden
ja katseli eteensä uuteen, ja näki sen kyllä, mutta ei mitään polkua
eikä tietä, joka olisi johtanut sinne. Ja ilmestyi hänelle, ikäänkuin
olisi elämä samallainen, piti mennä lähimpää viittaa kohden vaan, kuin
lähimpään tehtäväänsä, ja siten edetä tehtävästä tehtävään, silloin
saapui ehkä lopulta perille uuteen maahan, ja että siis yksityiset
tehtävät elämässä olivat oikeimpia tienohjia elämässä kuolemaan asti.

Ja kun hän siten seisoi keskellä tietöntä matalikkoa, sen äärettömän
yksinäisyyden ja sen yli-ihmisellisen suuruuden valtaamana, hän,
mitätön vaeltaja kuivuneen koivurungon vierellä, silloin puhui hän
itselleen: "Olen uskaltava sen. Hänen käsissään olkoon onnen ohjat:
minä olen luottava häneen, enkä ole uupuva!" Hän ojensi kätensä
Flackelholmia kohden ja, koska oli yksinään, -- muuten ei hän olisi
ikinä tehnyt sitä, milloinhan on nähty meidän rannikollamme kenenkään
miehen polvistuvan? -- laskeutui hän viitan vierelle sannalle
polvilleen, ei niinkuin rukoilija, vaan kuten semmoinen, joka on
uupunut, tai joka etsii jotain maasta. Hän ottikin erään simpukan, joka
oli edessään, ja pisti taskuunsa.

Samaan aikaan seisoi Ingeborg säikällä, kädessään suuri kaukoputki, hän
nojautui keveästi rakennuksen kattoa vastaan ja katseli matalikolle ja
ajatteli: "Olen levoton hänen tähtensä. En saa missään rauhaa. Kolme
kertasi olen heittänyt kädestäni sukan, jota kudon hänelle -- hän
luulee sentään, että sen tekee Antje -- ja kolmeen kertaan olen juossut
tänne säikälle."

Hän pudisti suruissaan päätään: "Se ei ole levottomuutta, se on jotain
muuta, se on kaipuuta. Koetin voittaa sen, luulin, että se olisi
kuollut, kun sisareni kuoli, mutta se ainoastaan huumautui, se herää
taaskin, tuo kamala, tuo suloinen: Tuolla tulee Andrees Strandiger!
Nuo ovat hänen askeleitaan! Tuo on hänen vartalonsa! Ja nuo ovat hänen
hiuksensa, jotka tummina lepäävät hänen otsansa yllä. Veri syöksähtää
sydämeen, niin että se sykähtää, ja silmiin, niin että niissä hämärtää.

"Minä _tahdon_ hillitä sen, hän ei saa huomata sitä. Jos silmissäni
sykähtää kuin valkeata, suljen ne. Minä tahdon pois kohta. Jos näen.
että silmänsä ovat kirkastuneet, ja että hänessä on uskallusta, palaan
takaisin Strandigerkartanoon ja katselen sieltä Flackelholmia kohden
ja toivon ja odotan.

"Minua ihmetyttää, että on kaikki niin hiljaista ympärilläni. Niin
kauan jo kaikki ollut niin hiljaista. Millaiset olivat silmänsä silloin
kankaalla!... Nyt ne eivät loista... Minä toivon ja halaan nähdä ne
semmoisina, kuin ne olivat kankaalla silloin.

"Sillä hän on minun, ja minä olen hänen, ja minä katson häntä silmiin
ja... silloin en salaa silmäini katsetta.

"Vait' nyt!" sanoi hän matalaan ja pudisti päätään. "Ei saa ajatella
liika pitkälle!"

Hän katseli matalikolle. Tuo pieni musta pilkka tuolla, se voisi olla
hän. Hän kohotti putkeaan, tähysteli sen läpi ja etsi, silloin näki
hän kiikarillaan, kuinka hän oli polvillaan ja nousi ylös ja jatkoi
matkaansa. Hän lähti hitaasti säikkää alas ja ajatteli: "Hän tarvitsee
vielä kaksi tuntia ennättääkseen perille. Pukeudun nyt jo toiseen
pukuun. Mutta hänelle vastaan en mene."

Kuu oli kulunut kaksi tuntia, oli hän sentään lähellä Dieksander
Gatt'ia, vieressään harmaanmusta paimenkoira. Hän seisoi äärimmäisellä
ruohokaistaleella, eikä liikahtanut. Hän näki, kuinka Andrees riisui
pitkävartiset saappaat yltään ja astui vesisyvänteeseen, jonka
vesi nousi hänelle yli polvien. Sitte tuli Andrees ylös märälle
sannalle, ja huusi jo etäältä: "Hyvää huomenta, Ingeborg!" Ingeborg
ei liikahtanutkaan, katseli häneen vaan, ja huomasi, että hänen
kasvoissaan taas kuvastui voimaa, ja että päänsä ryhdissä oli jonkin
verran itsetietoisuutta. Silloin lensi hän iloiseksi ja riensi
kiireesti alas viheriältä saareltaan, antoi hänelle kätensä, nyökäytti
päätään ja unohti salata välkettä, joka leimahti silmiinsä.

Mutta Andreeksen värähti sydän, kun hän näki hänen poskiensa armaan
punan ja hänen hiljaisen hymynsä ja alasluodut silmäripsensä ja vaaleat
hiuksensa, jotka olivat kierretyt palmikkoon pään ympärille.

Sitte lähtivät he astelemaan rinnakkain, ja kertoivat, mitä olivat
kokeneet, ja koettivat molemmat olla kuin kaksi toveria, jotka olivat
hyvät ystävät keskenään, ja joilla muutamiin asioihin nähden oli samaa
mielenkiintoa, mutta eivät olleet siitä hetkestä saakka enää sitä.

       *       *       *       *       *

Tästä päivästä oli Andrees aamusta iltaan toimessa. Reimer Witt ja hän
olivat tuntikausia ulkona matkoilla. Kuin pienet tummat pilkut näkyivät
he taivaanrannalla, ja Ingeborgin kädet ihan väsyivät alituisesta
kaukoputken kannattamisesta.

"Kuinka korkealla he näyttävät olevan tuolla, Antje! Katsohan! Aivan
kuin olisi sielläkin saari."

Antje tähysteli kätensä alatse ulos: "Siinä ei vielä ole saarta",
virkkoi hän, "mutia kohta siihen muodostuu! Siihen kokoo liejua
mahdottomasti."

"Nyt pystyttävät he jotain riukua saveen."

"Reimer on sivunnut riu'un mudalla, he tarkastavat, kuinka korkealta
nousuvesi huuhtoo mudan pois siitä. Luulen, ett'ei muta edes kastu
tänään. Näin siellä eilen sadottain lintuja istumassa."

Näitkö ne paljain silmin?

"Näin... Etkö näe hylkeitä siellä? Tuolla syrjempänä heisiä? Niitä
on täsmälleen kaksitoista siellä: ne makaavat auringon paisteessa
viettävällä rannalla."

Ingeborg etsi niitä kaukoputkellaan ja löysi ne. Sanatonna tarkasteli
hän eläinten hullunkurisia liikkeitä, kuinka ne kierittelivät ja
kohottautuivat lyhyitten uimajalkojensa varaan ja kohottivat valkeita
rintojaan, ja kuinka ne laahustivat itseään eteenpäin, muistuttaen
silloin ihmistä, joka tukee itseään kyynäspäätään vastaan, aiheita
monenmoisiin kertomuksiin merenneidoista. Sillä, puhuaksemme Heimin
kanssa: "Kukahan voi väittää, Eva, että nuo kertomukset ovat paljasta
tarua? Vai mitä arvelet sinä, Ingeborg?"

"Ett'ei taaskaan voi vaihtaa järkevää sanaa kanssasi. Heim!" tapasi
Ingeborg silloin vastata.

Ingeborg antoi putkensa vaipua ja sanoi: "Kuule, Antje, sano sinä, mitä
nuo kaksi oikein hommaavat? Entispäivänä kaivoivat he säikälle syvän
kuopan ja keittivät vedestä, jota löysivät siinä, kahvia ja väittivät,
että sitä hyvin voi juoda, ja kinastelivat meidän kanssamme, ihan
vasten totuutta ja ihan syyttä, kuten miehet aina, ja minähän maistoin
sentään myöskin sitä. Ja eilen sanoi hän: 'Vesi on paljoa parempaa,
paljoa parempaa! Maistahan vaan, Reimer?' Eikä ollut hituistakaan
parempaa."

Siten puheli hän ja oli iloinen, että sai puhella hänestä ja iloitsi,
että hän oli niin innokkaasti toimessa.

Antje katseli ajatuksiinsa vaipuneena matalikolle ja rupesi yht'äkkiä,
kuten hänen toisinaan oli tapansa, puhumaan kuolleesta sankaristaan.
"Huomenna on taaskin Gravelotten päivä", sanoi hän, "milloin hän
vihdoinkin palannee! Tulenhan ihan vanhaksi ja kylmäksi jo... Vai
luuletko sinäkin, Ingeborg, että hän todella on kuollut?..." Hän
katseli, katseensa sekavana, ulos rannalle... "Mutta siinähän
tapauksessa pitäisi minun löytää hänet? Viime myrskyn aikana etsin
turhaan häntä."

Mutta Ingeborg puheli edelleen siitä, mikä hänellä oli sydämellään.

"Eilen tutkivat he senkin lammen vettä, jota me kutsumme kuolleeksi
lammeksi; tuolla säikällä."

"Sen nimen olen minä antanut sille", sanoi Antje ylpeästi. "Se johtuu
myrskystä kolme vuotta sitten."

"Ja Reimer sanoi, kun söimme illallista yhdessä -- sinä et ollut vielä
palannut kampelanpyydystysretkeltä --: 'Meidän pitää laittaa toe sinne.
Istutamme ympärille pavunvarsia tai pajuja.' Huomasin hyvin että
Andrees teki meikkejä hänelle ja katsahti minuun, mutta Reimerin täytyi
välttämättä tulla viisauksilleen esiin. 'Hiekka', sanoi hän, 'jota
rantahyöky viskelee ilmaan, kerääntyy ja kasautuu niihin. Ja silloin
on meillä pian uusi säikkä, joka ei maksa penniäkään, ja lammikko,
joka ei ole yhteydessä suolaveden kanssa'. Silloin nyökäytti Andrees
päätään, ja rupesi puhumaan muista asioista."

Siten haasteli Ingeborg istuen penkillä ja katsellen matalikolle,
sillävälin kun Antje majan vierellä ripusteli pyykkiä kuivumaan.

Illemmalla palasivat molemmat miehet kotiin, ja oli heillä vahva
ruokahalu. Reimer Witt kätki vaieten suihinsa kolmekymmentä lokinmunaa,
jotka Antje aamusti aikaiseen oli koonnut, Andrees ja Ingeborg olivat
jo tyrtyneet niihin.

Kun Reimer laski kädestään kahvelin, virkkoi hän: "Sain tapetuksi erään
hylkeen. Se oli liika lihava: huomen aamusti käyn noutamassa sen."

Ja hän tarkasteli huolissaan ilmaa, veisikö mahdollisesti nousuvesi sen
mukanaan.

"Siksipä pystytitkin riman maahan!" sanoi Ingeborg ja nojaasi pöytää
vastaan.

Silloin katsahti Reimer Andreekseen ja sanoi: "Meidän pitää korjata
kiikari mukanamme huomenna ett'ei kukaan vakoilisi toimiamme."

"Viekää vaan!" Ja Ingeborg nojausi taaksepäin ja punastui ilosta, sillä
hän oli huomannut Andreeksen silmissä vilauksen ilkkuvaa iloisuutta.

"Reimer on tappanut yhden hylkeen", sanoi Andrees, "minä ammuin toisen.
Antjen pitää huomenna, niin pian kun vaan saamme eläimet tänne, keittää
niistä rasvaa."

"Siistiä työtä!" sanoi Ingeborg.

"Sinä joudut liikuttamaan!" sanoi Andrees.

Tyttö katsahti häneen, ja silmissään välkähteli vallaton ilo kuin
auringonvalo meren laineilla.

Mutta Andrees katseli vakaasti eteensä, eikä katsahtanut häneen.

Seuraavana aamuna aikaiseen lähtivät miehet molemmat taas ulos ja
palasivat takaisin raskaasti laahata retustaen mukanaan hylkeitään.

"Olemme keksineet uuden maan tuolla", sanoi Andrees, "ja annoimme sille
Reimer Wittin ehdotuksen mukaan nimen Hyljekari."

"Se sen nimi on jo kauan ollut", sanoi Antje ja imuroi.

"Ken sitte siellä on ollut ennen meitä?"

"Sammenkalaslajat tuolta toiselta puolelta ovat siellä myöskin
tuntikausia maanneet väijyksissä. Kun he palasivat, oli heillä
mukanaan pieni hylje, joka oli puhtaampi kuin he, he olivat nimittäin
kierrelleet rannan liejussa. Ja joka vuosi tulee joku tuhma
hampurilainen Elbeä alas, laskee jahdillaan Dieksander Gattiin ja menee
Hyljekarille, makaa siellä mahallaan liejussa ja tirkistelee hylkeitä,
jotka kurkistelevat veden alta esiin. Te ette ole ensimmäisiä."

"Kymmenen vuoden perästä", sanoi Andrees, "on tuolla viheriää maata!
Eikä kestä kauan, ennenkuin molemmat saaret ovat kasvaneet yhdeksi, ja
tulee lyhyempi tie mannermaalle. Antje, oletko koskaan koettanut etsiä
mitään lyhyempää tietä Koog'ille?"

"En!" sanoi hän. "Kaikkialla on pohjatonta. Paras tie Flackelholmille
on venheellä Büsenistä Flackvirran kautta Dieksander Gattiin."

Andreas nyykäytti päätään. "Kuuletko?" sanoi hän Reimerille.

Reimer naulasi par'aikaa rasvaa tiukkuvaa hylkeennahkaa majan
seinämälle kuivamaan, eikä kääntänyt päätänsäkään ja sanoi: "Kaikkihan
tulee tästä järjestykseen vielä, jahka vaan maltamme odottaa!"

Niinpä käyttäytyivät he kuin miehet, joilla on suuria suunnitelmia
mielessään, mutta semmoisia, jotka eivät vielä ole tarpeeksi kypsät,
jotta niitä voisi ilmaista toisille, tai kuin semmoiset, jotka ovat
tehneet jonkun keksinnön, mutta jotka eivät vielä ole ottaneet
patenttia sille.

Ingeborg kuunteli hiljaisena.

Seuraavana päivänä kävivät molemmat miehet puhuttelemassa
sammenkalastajia, jotka olivat kaukana ulkona Dieksander Gattissa,
ja juttelivat heidän kanssaan heidän saaliistaan, ja nuo
yksinäiset harvasanaiset miehet, jotka seisoivat pitkävartisissa
kalastussaappaissa vedessä, näyttivät heille pyytämiään kaloja, jotka
olivat sidotut venheisiin nuorilla, jotka oli pistetty läpi kiduksien,
komeita otuksia.

Ja iltapäivällä sai lngeborg toimekseen keittää väkevää, kahvia, tulisi
kuusi tai seitsemän vierasta. Ja sitte tulikin etelästä käsin, jonne he
olivat laskeneet maihin, kalastajin, paljain jaloin ja tuolloin tällöin
syieksien ja istuivat ja kehuivat kahvia. Muutamat heistä olivat
koulunkäyneitä laivureita, karaistuja järkeviä miehiä, jotka olivat
palvelleet keisarin laivastossa ja olleet pitkillä matkoilla. Oli
toisiakin, jotka maatoimissaan olivat joutuneet haaksirikolle, nyt oli
merimatalikko työkenttänään. Mannermaan kapeilla teillä ei heidän ollut
onnistunut pitää tai saavuttaa leipäänsä ja kansalaisarvoa, tiettömällä
rannattomalla matalikolla löysivät he kumpaakin. Aina ei heitä onni
seurannut, erehtymättömiä merenkulkuun kun olivat, saivat he usein
kärsiä kurjuutta ja kestää haaksirikkoja.

Eräskin vieraista oli edellisenä kevännä ollut kovassa
luoteismyrskyssä, joka oli ajanut hänet rantaa vastaan. Toiset
olivat ajoissa päässeet pakoon; mutta hänen ei ollut onnistunut. Kun
ankkurikettinki katkesi, otti myrsky hänet viiltoihinsa. Vaivalla ja
tuskalla, lapsensa käsivarrellaan, onnistui hänen hypätä puomilta
rannalle, kun venheensä jysähti santaa vastaan. Siten pelastui hän
ja lapsensa. Nyt seisoi hän säikällä ja katseli venhettään. Siinä se
oli näkynyt vielä. Oli kurotellut kuin vahingoittunut valas paljaita
kylkiluitaan taivasta kohden. "Oli se hurja malka", murahti hän. "Kolme
päivää särki päätäni jälestä, ja luulin pääni menevän sekaisin, niin
ankarasti jysähti tuo raskas venhe kivikovaa pohjaa vastaan. Jos olisin
palannut ilman poikaa kotiin, mitä olisi äiti sanonut?" Hän istui
hetken vaieten, nyykäytti vakaasti päätään ja katsahti merelle.

Majassa pakinoitiin hitaasti, leveään ja juurtajaksain, kuten
on merimiesten tapana rannikollamme. Eivät he kernaasti vaihda
puheainetta, sen pitää ennen olla haasteltu ihan leveäksi, kuin kampela
meren pohjalla.

Kaikki puhuivat he aluksi aikuisemmista kerroista, jolloin olivat
käyneet tällä hiljaisella saarella. Melkein jokainen heistä oli
kerran tai pari käynyt Flackelholmilla ja majassa siellä. Toiset oli
tuonut paikalle uteliaisuus, toiset olivat tulleet ikävystyneinä
yksitoikkoiseen venheessäoloon, toiset olivat taas tulleet rannalle
etsimään jotain lankkua, jota voisi käyttää, tai jotain muuta
arvokkaampaakin haaksirikkoutunutta tavaraa. Sillä Flackelholmin
ranta on maineessa, että se salaa itsessään parempiakin aarteita kuin
pölkkyjä ja kuolleita hylkeitä.

Sitte johtuivat he puhumaan erityisistä näyistä, joita he olivat
kohdanneet Flackelholmilla. Eräskin oli iltahämärissä lähtenyt majasta
venheelleen, silloin oli matkalla, lähellä häntä, mennyt ohitsensa
korkea haamu, sitä hän ei tietänyt, oliko se ollut mies vai nainen...
Mutta se ei kai ylialankaan ollut ollut mikään ihminen, vaan joku
henki. Ja päällepäätteeksi hauska henki, sillä se oli tanssinut ja
hyppinyt. Eräs toinen kertoi, että hän eräänä iltana, ehkä noin kuusi
vuotta sitten, oli mennyt majalle, koska oli pälkähtänyt päähänsä se
hupsu ajatus, että nukkuisi siellä. Mutta hän ei ollut saanut ovea
auki, ja kun hän oli jalallaan potkaissut sitä vastaan, oli sisältä
kuulunut kimakka kirkaus, ikäänkuin olisi kirkaissut joku ihminen, joka
oli nähnyt pahaa kiusallista unta, ja yht'äkkiä herännyt. Siten kertoi
hän ja veti itseensä aimo siemauksen kahvia ja lisäsi: "Tiedätte,
ett'en valehtelu."

Antje täytti kupin uudelleen ja katsahti samassa viekkaasti ja
heikkomielisesti hymyillen veljeensä. Tämä katsoi vakavasti ja säälien
sisartaan kasvoihin.

Yksi vieraista oli eräs Reimer Wittin vanhoja tuttuja. He olivat Metzin
edustalla nukkuneet rinnakkain risukolla, ja kun oli satanut aivan
liika taajaan, olivat he kömpineet lähemmä toisiaan, ja oli heillä siis
ollut, kaikki yhteistä: märkyys, kylmä ja syöpäläiset, joita ei ollut
voinut välttää, ja oli heisiä siten tullut hyvät ystävät. Tältä nyt
uteli Reimer tietoja, niin että tämä rupesi puhumaan Flackelholmista
ja sen mutaumisesta, sen rannikon laadusta ja maihin pääsystä sille
ja muuta sennimistä, ja kun ilmeni, että mies hyvinkin tunsi asiat,
kysäsi Reimer viekkaasti: "Kuulehan", sanoi hän, "olen hieman tuumissa
jäädä tänne Flackelholmille! Pitäisin lampaita ja hanhia oikein suurin
joukoin. Yksi mutka vaan enää on asialla: talvi!"

Makuutoveri Metzin edustalla kohotti punatukkaista päätään: "Niinhän,
talvi tuota!"

"Kauanko on meri jäässä?"

"Kuinka kulloinkin. Noin pari kuukautta!" vastasi punaparta.

"Sill'aikaa ei voi kukaan laskea maihin tänne?"

"Voihan sitä toisinaan! Meri on vapaa, milloin sieltä, milloin täältä.
Pitää vaan tuntea meri ympärillä. Sillä on oikkunsa, sillä. Sitä saa
opiskella, niinkauan kuin elää."

"Sinä et ole perheellinen mies?"

"En ole! Tulin liika kauan viipyneeksi tuolla ulkona!" Hän vilkautti
silmillään Neuwerkin majakkaa kohden: "Pitkillä matkoilla!"

"Pistäyhän hiukan ulos kanssani!" sanoi Reimer. "Näytän sinulle
jotakin."

He astuivat yhdessä ulos majasta ja juttelivat kauan keskenään.
Makuutoveri nyökäytti miettivän näköisenä päätään, veti silmäkulmansa
korkealle ja sanoi lopulta: "Yksi asia minua vaan arveluttaa: jääkö
hän, herra tuolla, tänne kanssamme... onko hän hieno? Kaikellaisten
ihmisten kanssa tahdon olla tekemisissä, mutta en hienojen!"

Silloin antoi Reimer Andrees Strandigerista sen kunniakkaan arvostelun:
"Hän on ihan tavallinen mies."

"Noo... kyllähän minun puolestani sitte kaupat syntyy!"

Toisetkin astuivat ulos majasta. Andrees, jota he sietivät hyvinkin,
hän kun oli levollinen, lyhytpuheinen ja verkalleen miettivä mies,
kuten he itsekin, seurasi heitä. Reimer seurasi makuutoverinsa kanssa
jälestä.

Reimer palasi ensimmäisenä takaisin majaan: hän tapasi Ingeboigin, joka
puhdisti pöytää.

"Mikä tuoksu täällä!" sanoi Ingeborg, ja katsahti terävästi häneen.

"Kaatoivat tilkan viinaa kahvin sekaan", sanoi Reimer.

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä tutkivat miehet ruohon ja kasviston kasvua ja
laatua, jota avaralti, ehkä yli sadan hehtaarin laajuudelta, peitti
tasaista maata. Siinä oli monellaisia kasveja. Kaikkea, mikä vaan
menestyy vastamuodostuneessa maassa Pohjanmeren rannoilla, tapasi
sielläkin. Paikottain kasvoi maanpinta erästä lajia lyhyttä hienoa
ruohoa, joka sekavana ja tiheänä peitti sitä kuin luja tiivis nahka.
Siellä täällä seassa kasvoi rantaneilikkoja. Kasvoi lisäksi erästä
lajia vaaleanviherjää rasvaista kasvia, joka hiukan muistutti sipulia,
juuri kun se on alkanut taimia. Siellä kasvoi harmaata, karkealehtistä
kasvia, hiukan kanervan näköistä, se peitti laajoja aloja saarta,
ja sen alta paalsi esiin paljas harmaahko liejupohja. Ja Reimer
otti ja purasi joka kasviin ja maistoi ja sanoi: "On ruohoa ja on
rikkaruohoa, mutta enpä usko, että koko saarella kasvaa korttakaan,
joka olisi vahingollista eläimille." He mittailivat ja tutkivat veden
poukamankin, joka alkoi lähellä rakennuksia ja yhtyi isoon mereen
Dieksander Gattissa. He mittailivat sen syvyyttä, tutkivat sen pohjaa,
ja toivat mukanaan kotiin rapuja ja kaloja, joita olivat pyydystäneet
käsiverkoilla. Kun he palasivat, kuuli Ingeborg Andreeksen sanovan:
"Olet oikeassa: meidän pitää ylläpitää alituista yhteyttä ßüsenin
kanssa. Meillä pitää olla venhe ja mies, joka tuntee vedet. Kirjoitan
siitä punapäälle."

Tänä iltana, joka oli hyvin leppeä ja aurinkoinen, kun Reimer ja Antje
olivat vielä kerran lähteneet ulos kalastukselle -- Antje oli nimittäin
tokaissut: "Sitä ette te osaa!" -- palasi Andrees rannalta takaisin
ja asettui seisomaan Ingeborgin eteen, joka istui auringon paisteessa
ja neuloi, ja sanoi vitkastellen: "Kuulehan, Ingeborg, minulla olisi
omituista asiaa. Hiukseni ja partani ovat aivan liiaksi rehevät jo,
enkä tohdi itse niitä leikata. Reimer ei myöskään rohkene, niin kuulu
kuin maineensa onkin lastensa tukanleikkaajana, ja Antjenkaan haltuun
en oikein rohkenisi uskoa päätäni."

Ingeborg hypähti ylös, ja palasi kohta välähtelevät sakset kädessä
takaisin majasta: raikkaille, nuorekkaanhennoille kasvoilleen oli
lentänyt hieno puna.

"Seisohan hiljaa nyt!" sanoi hän; sydäntään tykytti.

Ja hän alkoi leikata. "Olen leikannut Fritzinkin tukan", sanoi hän.

"Sen näin. Siksi tulinkin pyytämään sinun."

Hän leikkeli empivin käsin, kumarsi yläruumistaan taaksepäin, käänteli
päätä sinne ja tänne, huomasi leikanneensa vinoon ja ajatteli: "Kunpa
hän nyt katsoisi poispäin edes!" Kasvojaan poltti.

Silloin huomasi Andrees hänen pulansa ja katseli jäykästi majan
seinälle kuivumaan naulattua hylkeennahkaa kohden.

"En ymmärrä", virkkoi Ingeborg empien, "tässä korvan vierellä on niin
paha paikka.

"No, rohkeasti käsiksi vaan!"

Silloin uskalsi hän yrityksen. Mutta kätensä vapisi ja korvan lehdelle
ilmeni punainen veripisara.

Silloin viskasi hän sakset kädestään hiekalle, polki jalkaa maalian ja
itki.

"Noo... Ingeborg!... Älähän nyt itke toki!" Ja hän nosti säveästi
ja säälien sakset ylös ja antoi ne hänelle takaisin: "Näinhän et voi
jättää minua. Sinun pitää tulla lähemmälle."

"Minä en osaa! Minä en osaa!" Hän oli istuutunut penkille ja näytti
perin onnettomalta; silmänsä olivat ihan kyynelissä ja päätään
pudistellen niksautteli hän saksillaan.

"Sinun pitää olla rohkea vaan. Ei muuta kuin ala nyt."

"Sinä olet liika pitkä!"

Silloin laskeutui Andrees toiselle polvelleen hänen eteensä ja katsahti
ylös häneen, ja verkalleen edistyi nyt lyö, siten että Ingeborg piti
kädellään kiinni hänen korvastaan ja suojeli sitä huolellisesti
tuhoisilta saksilta. Mutta Andrees taas, jolla oli Ingeborgin kasvot
ihan edessään, ihmetteli niitä monellaisia henkiä jotka leikkivät ja
hommailivat niillä, ja oli niitä suruista ja puol'vallattomia, mutta ei
ollut yhtään pahaa niiden joukossa.

       *       *       *       *       *

Aamusti tuli taaskin kuuma päivä. Miehet molemmat olivat hevosten
kanssa lähteneet rannalle ottamaan korjuun muutamia arvokkaita
pölkkyjä, tynnyreitä ja ketjuja, joita viime nousuvesi oli ajanut
rannalle. Silloin lähti Ingeborg niinsanotulle kuolleelle vedelle.
Reimer oli tutkinut sen, ja oli sillä hyvä luja pohja, eikä
mitään petollisia kuiluja. Siksi oli Ingeborgille suositettu sitä
kylpypaikaksi.

Niinpä kylpikin hän siellä nyt aamuauringon paisteessa.

Reipastuneena ja kuitenkin hiukan raukeana, hiuksensa vielä
valloillaan, lähti hän ripeästi astumaan kuumalla hiekalla ja heittäysi
sitte pitkäkseen kedolle, ihan vaununjälkien varrelle, jotka kaarsivat
säikkäjonojen vierustaa, häntä rupesi raukasemaan ja hän ajatteli:
"Herään kyllä, kun vaunut lähenevät."

Ja ajatteli vielä kerran: "Hän ei saa tavata minua tässä." Ja kun hän
nukahti, etsi hän häntä unien maasta ja löysi hänet kohta, ja Andrees
oli ystävällinen hänelle, ja hänen kasvoilleen heräsi hymyilevän onnen
ilme. Mutta hän ei tietänyt, että hän tahallaan oli asettunut hänen
tielleen.

Kun hän vielä makasi ja nukkui siinä, palasi Andrees ihan yksin ruohon
ja kukkien keskitse ja ajatteli häntä, näki hänet ja pysähti, ensiksi
seisahdutti hänet hämmästys, sitte sai hänet liikkumattomaksi hänen
suloutensa, sillä hänen koko vartalonsa ja kasvojensa piirteet olivat
puhtaat, pehmeät ja täyteläiset kuin raikas ruusunnuppu aamukasteessa.
Vaitonaisiin hiuksiinsa oli takertunut hienoa ruohoa ja ujoja, pieniä
kukkasia, ja taaksepäin taipuneine päineen ja kurotettuine käsineen
näytti hän kuin pyytävältä. Heinikko huojuili hiljaa, leivoset
livertelivät ilmassa, kauempana kirkuivat lokit ja ilma ja maailma oli
tulvillaan voimaa ja raikkautta, ja hän, joka lepäsi tuossa, kuului
sen kaiken keskelle ja oli ihanin kaikesta. Silloin laskeutui Andrees
toiselle polvelleen ja katseli häntä, ja ensikertaa heräsi silmissään
tuo hiljainen puhdas loisto, joka sytyttää rakkauden sydämestä toiseen.

Kun hän siten katseli häntä, ehkä hetken niin pitkän, kuin mehiläinen
surisee ohitse, tai lokki kirkuu, heräsi tyttö hänen katseeseensa, ja
vielä seisten unien maitten kynnyksellä tutkaisi hän silmänsä suuriksi
ja kirkkaiksi'ja sanoi hitaasti: "Pidätkö minusta _noin_?"

Mutta samassa oli hän jo polvillaan, ja kurottaen käsiään, rukoili hän
aroin silmin: "Lähde pois! Andrees, lähde pois!" Ja hiukset putosivat
käsilleen, joilla hän peitti kasvonsa.

Hän olikin lähtenyt jo pois, oli palannut säikän yli takaisin rannalle,
ja tuli vasta illemmalla kotiin.

Kalpeana palasi Ingeborg majalle.

Illemmällä, kun vesi laskeusi, palasi Andrees kotiin, ja näki että
Reimer valjasti hevosia, empi hetken ja astui sitte majaan. Silloin
astui Ingeborg lähtövalmiina hänelle vastaan majan matalasta ovesta.

"Minä lähden pois, Andrees!" sanoi hän, eikä luonut katsettaan ylös.
Hitaasti lähtivät he rinnakkain säikän laelle. "Menen Marian haudalle",
sanoi Ingeborg.

Andrees nyökäytti hyväksyvästi päätään. "Teet oikein."

Kun he seisoivat ylhäällä rinnakkain, tarttui Andrees hänen käteensä:
"Sinä olet puhdas ja voimakas, minun pitää saada sinut elämäkseni
omakseni."

Ingeborg antoi päänsä painua: "Siihen pitää kulua aikaa, Andrees!"

"Minä jään Flachelholmille", sanoi Andrees, "niinkauaksi kuin
Strandigerkartano on vieraissa käsissä. Mutta en tahdo olla toimetonna.
vaan rakennan tänne tokeita ja talon, ojia ja rantavalleja, tutkin
matalikkoa ja hankin maata lisään. Isäni ovat taistelleet merta
vastaan, sitä taistelua tahdon minäkin jatkaa." Hän pusersi kätensä
nyrkkiin, ja silmissään leimahti synkeästi. "On laiminlyöty paljon ja
paljon rikottu. Mutta rikoksista on kasvava hyvää. Mutta en voi vaatia,
että tulisit jakamaan tätä elämää kanssani."

"Missä sinun elämäsi on. Andrees, siellä on minunkin. Se on minulla
yhteistä Marian kanssa, että olen uskollinen. Kun arvelet, että se voi
tapahtua, niin kutsu minua."

"Ingeborg!"

"Meidän pitää olla tyyniä ja voimakkaita, Andrees."

"Vie terveiset vanhalle äidilleni! Hänen tähtensä soisin, että minä,
ennenkuin vuokra-aika päättyy, taaskin olisin Strandigerkartanossa...
Mutta Flackelholmia ei enää unohdeta."

He seisoivat vielä hetken rinnakkain ja katselivat maan yli, joka
penikulmia laajana yleni meren sylistä.

"Mietiskelyn aika on ohitse: nyt on alkanut työ."

Sitte oijensivat he jäähyväisiksi toisilleen kätensä.




SEITSEMÄS LUKU.


Tuli syksy. Eschenwinkelissä oli hiljaista. Poismuuttaneet
kirjoittivat ainoastaan harvoin, kotiin jääneet miehet olivat kaikki
Flackelholmilla. Lauantaisin, jos nousuvesi vaan sen salli, tulivat he
koteihinsa tervehtimään vaimojaan ja lapsiaan.

Flackelholmilla oli laitumella pieni lauma lampaita, kokeiltiin niillä,
oliko ruoho terveellistä eläimille; ja parvi hanhia marssi aina namusin
säikältä alas; ne olivat Antjen turvatteja ja ylpeytenä. Neljä hevosta
löysi runsaan ravinnon saarelta, ja pysyivät ne runsaasta työstä
huolimalla hyvissä voimissa.

Punatukkaisen laivurin vene oli Dieksander Gattissa. Hän piti huolla
kaloista ja muista ravintoaineista, joita hän nouti Büsenistä. Hän
osoittautui kelpomieheksi, joka ei juopotellut, ja johon voi luottaa;
Metzin risuläjät, niin märkiä kuin olivatkin, eivät olleet turmelleet
luonnettaan.

Viisitoista miestä, jotka nuoruudestaan asti olivat tottuneet
lapiotyöhön, aherlelivat kolme kuukautta yhtä painoa kentällä, ja
aukaisivat tukkouneet ojat, jotka Andreeksen isä kaksikymmentä vuotta
sitten oli teettänyt ja kaivoivat uusia. He kaivoivat ojat kaksi metriä
leveiksi ja neljännesosan metriä syviksi ja läjäsivät mullan saran
keskelle leveäksi valliksi, nyt voi nousuvesi kantaa mukanaan mutaa
kauas ylös maihin. Ja kun nousuvesi kolmeen kertaan oli noussut ja
laskenut, niin ei paljoakaan enää näkynyt lapionjälkeä, niin runsaasti
pehmeätä, hedelmällistä mutaa kantoi merivesi mukanaan.

Kuninkaallinen hallintoneuvos oli Strandigerin pyynnöstä tullut sinne,
oli kolme päivää tehnyt huomioitaan nousu- ja laskuveden suhteen, oli
seisonut polvia myöten liejussa, ja piirrellyt majassa viivojaan.
ojiaan, poikkileikkauksiaan ja suunnitelmiaan. Oli pyyhkinyt hikeä
otsaltaan ja mennyt taaskin ulos, sateeseen, olallaan Reimerin
vanha "öljätty", oli palannut illalla taas ja syönyt kampelaa ja
nahkaperunoita ruokahalulla kuin riihimies. Miehet olivat kummastelleet
ja olleet iloissaan, että tuo hieno oppinut herra oli ollut niin
rattoisa ja luonnollinen, he kävivät tuttavallisiksi ja tohtivat
kysymättäkin huomauttaa hänelle yhtä ja toista, niinpä sai hän tietää
ja vaikutti enemmän hyvää ja oli parempi kuninkaansa edustaja, kuin
tuo asessori, joka olutlasin ääressä valitti, että syntyperänsä ja
asemansa estivät häntä lähenemästä kansaa. Hän oli kasvanut rannikolla
kuin Andreeskin, eikä kirjoitushommissa ollut unohtanut lapiota. Kun
hän lähti pois, nyökäytti hän rohkaisevasti päätään Andreekselle ja
sanoi: "Tuottakaa kunniaa nimellenne! Ell'ei olisi tehtäväni valvoa
rantatokeita ja valleja, kaivantoja ja kanavoja, niin kadehtisin teitä
tiluksenne ja asuinpaikkanne vuoksi."

       *       *       *       *       *

Strandigerkartanon avaroilla hedelmällisillä pelloilla oli par'aikaa
juurikasvien korjuu. Niistä oli hyvä sato, mutta kuitenkaan ei pystynyt
Frans Strandiger saamaan kokoon koko vuokrasummaa, sillä viljan- ja
karjan hinnat olivat olleet epäedullisia. Pyhäinmiesten päivä läheni,
eikä hänellä vielä ollut tarpeeksi rahaa koolla. Ja vaikka hän olisi
käyttänyt koko viljatulonsa, puuttui sittekin rahaa: eihän hän voinut
tyhjin käsin käydä talvea vastaanottamaan.

Saivat silloin kokea kovia päiviä palvelusväki ja vieras työvouti,
ja kajahtipa monta karkeata alasaksalaista sanaa, ja monta outoa
puolalaista kirousta, jotka kuuluivat avaran pihan yli aina ylös
sokealle rouvalle ja sille hiljaiselle tytölle asti, joka istui hänen
vieressään. Vuokraajan taas karkoitti levottomuutensa kirjoituspöydän
äärestä ja hälystä pihalla, ulos yksinäisille teille, ja pian tuli
tottumuksekseen nousuveden laskeutuessa tehdä pitkiä matkoja kauas
ulos matalikolle. Ja kuten oli luonnollista luonteelleen, ei kestänyt
kauan, ennenkuin tuo avara kammottava yksinäisyys oli anastanut koko
hänen sydämensä, tuo ääretön matalikko tenhosi ja lumosi hänen ylpeän
sydämensä. Tuntikausia kuleksi hän siellä, pyssy käsivarrellaan
vesikuoppien äyräitä, välkkyvien vesipeilien yli ja avaroilla
simpukkakentillä. Oli toisinaan saalistakin mukanaan, milloin jonkun
harvinaisen merilinnun opettaja Hallerille, milloin hanhen kyökkiä
varten, joskus jonkun hylkeen, jonka hän kahlaten ja uiden, henkensä
uhalla, oli noutanut rannalle, sitte kuu oli osunut siihen luodillaan.
Ja hän kehittyi tarkaksi sen matalikko-osan tuutijaksi, joka on
manterenpuolella ristiviittaa.

Kun hän siten kuleksi, unohtuivat vähitellen mielestään raha- ja
eteenpäinpyrkimishuolet, huolet vuokranmaksusta ja maksupäivästä.
Silmänsä kävivät levollisemmiksi ja saivat itseensä jotain rauhallista
ja mietiskeliästä, ja usein liikkuivat ajatuksensa Ingeborg Landtissa,
jota vastapäätä hän nyt joka päivä istui tunnin, kun hän, kuten
itsekseen sanoi, "oli tekemässä vanhalle rouvalle tiliä päivän
taloustoimista."

Frans Strandiger ei ollut tähän päivään asti kokenut, mitä syvä
sydämenpohjainen rakkaus merkitsee. Kun Andrees ja Heim Heiderieter
silloin muinoin nuorekkaalla, mutta todellisella ihastuksella olivat
katselleet noita kehittyviä tyttöjä. Heim äänekkäällä, Andrees
jurommalla kunnioituksella, oli hän vaan nauranut ja ilkkunut. Kun
myöhemmät tuttavansa, milloin se, milloin tämä, valitsivat itselleen
elämänkumppaniksi tytön, joka ei millään tapaa ollut erityinen, ei
kauneudeltaan, ei hengenlahjojensa puolesta, eikä varallisuudeltaan,
ja perustelivat tämän tekonsa tuolla lyhyellä lauseella: 'minä
rakastan häntä', silloin ravisti hän päätään, ikäänkuin olisi hän
kuullut asiasta, jota hän ei laisinkaan ymmärtänyt. Niinpä näytti hän
luonteeltaan olevan kykenemätön koskaan tuntemaan tuota aistillisesta
ja sielullisesta mieltymyksestä niin omituisesti ja läheisesti
muodostunutta tunnetta, jota jokainen terve turmeltumaton mies tuntee.

Mutta tuossa ylläsanotussa on myöskin selitys siihen huomattavaan
tosiasiaan, josta nyt on puhe. Frans Strandiger oli kasvatuksensa
ja seurustelupiirinsä kautta tullut häirityksi, estetyksi ja
surkastetuksi siveellisessä kehityksessään. Lapsuuden päivinään
oli hänelle yhtämittaa toitotettu korviin, että kuivakiskoinen
tarkoituksemmukaisuus oli ainoa oikea johtotähti elämässä. Sitte oli
hän kuudennestatoista ikävuodestaan asti liikkunut piireissä, ensin
kaupungissa, sitte muutamilla suurilla maatiloilla, jotka olivat
siveellisesti turmeltuneet. Niinpä olikin tapahtunut, että silmänsä
oli niin tylsistynyt, ett'ei hän naisessakaan nähnyt ihanteellista
ja siveellistä, vaan ainoastaan aistillista ja enemmän tai vähemmän
arvokasta ulkonaista kultakorua. Oikeata puhdasta rakkautta tuntemasta
ei estänyt häntä luonteenlaatunsa -- virtasihan hänessäkin uskollista
puhdasta Strandigerverta -- vaan sielua tukahuttava kasvatuksensa ja
siitä johtunut sisäinen siveellinen huononemisensa.

Silloin ilmestyi eteensä Maria Landt, ajatuksensa olivat askaroinneet
hänessä. Hänet oli hän valinnut auttamaan itseään eräässä laskun
teossa. Tämä astui lapsen pelokkuudella ja lapsen luottamuksella häntä
lähelle. Hän sai ensi kertaa tuntea siveellisen luonteen merkitystä,
kristillisen maailmankatsomuksen voimaa ja puhtaan sielun lujuutta. Hän
näki edessään jotain ihan uutta: ihmisrakkaus ja ihmispuhtaus astui
ystävällisimmässä muodossaan häntä lähelle, loi häneen kaksi rukoilevan
tummaa silmää, ja sanoi hänelle olevansa valmis tekemään paljon
kanssaveljien hyväksi. Ja tekikin paljon! Kuinka paljon, sitä, ei ole
yksikään ihminen saanut tietää. Kuin toiseen outoon maailmaan oli hän
tullut hänen kauttansa. Maria Landtin vaikutus ilmeni hänen sielussaan
siinä että hänen entiset ankarankovat elämänperiaatteensa tulivat
järkytetyiksi ja että hänessä virkosi jonkinmoinen taipumus katsoa
ympäristöänsä ja elämää ja maailmaa lempeämmillä ja syvemmillä silmillä.

Nyt oli Ingeborg Landt palannut Strandigerkartanoon. Hän oli tuon
kamottavan kolkon maaliskuun päivän jälkeen mennyt Flackelholmille,
oli lähtenyt epäystävällisenä, levottomana tyttönä, joka sentään aina
oli herättänyt hänen mielenkiintoaan, syyssuvesta oli hän taaskin
palannut, ja oli nyt hiljainen, lempeä, naisekas olento, jonka yllä
liihoitti kuin hentona huntuna joku suruisa, syvämielinen salaisuus,
joka silmäili esiin hänen kirkkaista silmistään, ja herätti siinä,
joka näki niihin silmiin, tulista uteliaisuutta saada tietää, mitä
oli kätkettynä tuon niin hennon hellän ja ihanan hunnun alle. Frans
Strandiger katseli uusilla silmillään tätä uutta ilmestystä. Se mikä
silloin oli pahoittanut hänet sokeanakin kunnioittamaan Mariaa, hänen
syvästi siveellinen, puhdas ja lämminsydäminen luonteensa, sen näki hän
nyt edessään toisessa kuvassa, toisessa paljoa kauniimmassa kuvassa,
ja ihanimmassa puvussa, surupuvussa, hiljaisin, yksinäisin, vaiteliain
ja sentähden kaksinverroin kauniin silmin. Ja sen näki hän joka päivä,
sai katsella tuntikausia, kun hän jutteli vanhan rouvan kanssa, ja teki
tälle "tiliä talouden pidosta". Näinä hetkinä, kun hän vilpittömästi ja
ystävällisesti kertoi töistä talossa, Flackelholmin tulevaisuudesta ja
käynneistään ulkona matalikolla, näki hän hänen istuvan tuossa edessään
vaalea päänsä kumartuneena neulomuksensa ylle, ainoastaan silloin
tällöin kohottaen säteilevät silmänsä. Näinä hetkinä tunsi Frans
Strandiger ensi kertaa rakkautta.

Ingeborg oli palannut kaikkine huolineen ja kaikkine iloineen. Ja
huolensa olivat suuremmat kuin ilo. Niinhän, sitä ei Frans Strandiger
ymmärtänyt ajatella, että Ingeborg Landt olisi Andreasta lähellä.
Andreeshan oli aina lähennellyt Mariaa: ja kun Ingeborg oli lähtenyt
hänen jälissään Flackelholmille, oli hän lähtenyt sinne kuin
sairaan veljen luokse. Sekään ei kiusannut häntä, että Ingeborg oli
itseensä sulkeutunut ja arka häntä kohtaan, ja että hän ainoastaan
silloin katsoi vähän ystävällisemmin häneen, kun hän kertoi jostain
uhkarohkeasta retkestä, jolloin hän matalikolla oli ajanut takaa jotain
hyljettä. Vanha kokemushan oli, että neitosten tapa on teeskellä
pahinta epämieltymystä juuri sitä vastaan, josta he enimmän pitävät?

Vanha Hobooken kuleksi tutkivin vakoilevin silmin kyökissä,
navetoissa ja aitoissa. Ihmiset karttivat häntä ja nurkuivat selän
takana. Keväällä oli hän karkoittanut kaikki niskoittelijat talosta:
mutta silloin oli Frans lyhyesti sanonut, ett'ei hänen tarvinnut
sekoittautua hänen asioihinsa. Silloin omisti hän kaiken tarkkuutensa
ja terävyytensä sisäisille asioille.

Hän oli eräänä iltapäivänä kehoittanut kylänlapsia poimimaan viini- ja
karviaismarjoja, jotka sitten myytiin kaupunkiin, sillä kaikesta täytyi
tulla rahaa. Silloin vaati hän lapsilta, että he laulaisivat siinä
ollessa. Lapset lauloivatkin: "Miss' liet sä, täplikäs ratsuni mun"
ja "Sä isäinmaa, oo tyynnä vaan". Siten sujui hetken hyvästi, lapset
poimivat ja lauloivat. Mutta silloin keksasee pieni kiharapää Bernhard
Engel kysästä: "Tiedättekös, miksi meidän pitää laulaa?"

"Emmehän!"

"Kosk'emme voi syödä silloin kun laulamme!"

Siitä hetkestä heikkeni laulu arveluttavassa määrässä ja täytyy
tunnustaa että muutamien oli mahdoton laulaa! ja että toiset taas
lauloivat nenästään. Ja se ei kuulunut kauniilta. Loppu leikille oli
se, että he yht'äkkiä toralla ja metelillä karkoitettiin puutarhasta,
kuin rastaat, joiden parveen yht'äkkiä suhahtaa haulisade.

Niinpä päättyi asia ikävästi.

Syksympänä, kun munien hinta nousi, kapusi vanha rouva itse ullakolle,
ryömi kaikki pimeät loukot ja etsi ylös munat, jotka huolimattomat
kanat olivat munineet jonnekin piiloon. Silloin oli renki vanhan
hyvän tavan mukaan virittänyt pedon pyydystämiseksi, joka hiiviskeli
aitoissa, terävähampaisen ansaan erääseen loukkoon, ja pannut munan sen
pihtien rakoon houkuttelemaan otusta. Vanha rouva, lyhytnäköinen ja
tottumaton pimeään kun oli, kurottaa kätensä, ottaakseen korjuun munan
ja kirkahtaa kovaan. Lääkäri sai sitoa syvät haavat, ja koko kylä sai
paljo puheenainetta tapauksesta, mutta vähäpä sitä säälittiin.

Kun vuokran maksupäivä läheni, kirjoitti vanha Hobooken veljelleen
Berliiniin. Hän selitti hänelle aseman ja pyysi apua. Kolme päivää
kului. Hän meni kirjeenkantajaa vastaan ovelle, ja oli hirmuisesti
vihoissaan miehelle, joka läheni välinpitämättömin verkallisin askelin
ja laski välinpitämättömästi tervehtien sanomalehdet pöydälle, joka oli
vasemmalle ovesta. Ei muuta kuin sanomalehtiä.

Poikansa meni viheltäen läpi talon ja pihan poikitse. Viiksiensä alla
oli piirre ilkkuvaa uhkaa, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa kohtalolle
kaikella sillä katkeruudella, joka täytti sielunsa: "Tuletko taaskin,
kohtalo? Juuri kuin taaskin olen saamaisillani maat ja vaimon!"

Neljäntenä päivänä astui hän seurusteluhuoneeseen ja sanoi äidilleen:
"Minulla on uutisia sinulle. Tulen juuri kankaalla, jonne menin
saadakseni kaukaa nähdä, kuinka Heim Heiderieter omin käsin kuokkii
perunoita maasta, silloin näen lähenevän miehen kylästä hiekkatietä
alas, hänellä on yllään viherjä metsästystakki, kukonsulka hatussa,
kivääri keltaisessa kotelossa olalla, kiikari nahkaremmissä sivulla.
Hän koettaa näyttää kolmikymmenvuotiaalta pysyttelee suorana
ja kääntelee päätään ripeän nopeasti, mutta on sentään ainakin
kuudenkymmenen vuoden vanha. Ainakin puolet kylän pojista juoksevat
hänen jälissään. Kenen luulet hänen olevan?"

"Veljeni!... Nyt kääntyy kaikki hyväksi taas!"

"Tosiaankin! Nuoruuteni ohjaaja ja ystävä! Jota saan kiittää kaikesta
kymmenennestä ikävuodestani asti, kaikesta leivästä ja kaikesta
pahasta. Hän tulee, antaakseen minulle taaskin palasen leipää ja
palasen, ehkä suurenkin, pahaa. Vanhat nöyryytykseni alkavat taaskin,
ja sinä sanot: nyt kääntyy kaikki hyväksi taas!"

Ulko-ovi aukeni, he menivät molemmat etehiseen.

"Rakas veljeni!"

"Hyvää päivää, eno Feliks! Vanha ystäväni ja suosijani! Miten
miellyttää sinua Hobookenkartano?"

Feliks Hobooken katsahti ympärilleen: "Missä on serkkusi?" kysyi hän.

"Hän istuu kyyröttää eräällä saarella keskellä Pobjanmerta ja
tirkistelee aaltoihin. Pelkäätkö häntä, eno?"

"Enhän! Mutta kartan mielelläni kaikkea epämieluista; sillä se joko
häiritsee hermojani, tai estää se minua urheilussa. Missä siis? Millä
saarella?"

"Mennään sinne! Erinomainen purjehdusmatka. Ylialaan, eno, on
purjehtiminen Pohjanmerellä kaiken urheilun huippua, siinä on tosi
mukana!"

Ukko istahti uupuneena eräälle tuolille, nyki villapaitaansa ja
kaulustaan ja teki sitte komean kädenliikkeen: "Neljätoista päivää
sitten Kärntissä. Kaksi huippua kavuttu! Sähkötin arkkiherttualle!
Saanut terveiset! Nyt jo Pohjanmerelle?"

"Löytöretkille!" nauroi Frans.

"Sinä et ole mikään urheilija, rakkaani! Isäsikään ei ollut, vaikka hän
oli upseeri. Enpä olisi niinkään haluton tekemään sinusta urheilijaa."

"Pohjanmeri ei ole mikään lapsen kehto, eno!"

Ukko nousi ylös, astui jäykin askelin ikkunan ääreen, ja sanoi, kasvot
poispäin käännettyinä: "Voimmehan tässä joku päivä koettaa kumpi meistä
on rohkeampi ja rivakampi käänteissä. Tuotan todellakin itselleni
purren Hampurista, onhan minulla varoja semmoiseen." Hän teki päättävän
kädenliikkeen ja kääntyneenä yhä vielä ikkunaan ja katsellen pihalle,
sanoi hän: "Ja nyt teidän asioihinne! Mutta sen sanon jo edeltäkäsin,
en tunne mitään velvoitusta nostaa teitä kuopasta, johon olette
joutuneet. Miksi ette kysyneet minulta neuvoa?" Hän löi kädellään
rintaansa. "Minun urheiluni ei saa joutua kärsimään teidän niin
sanottujen yritystenne vuoksi! Urheiluni on elämäni! Saat tehdä minulle
sen palveluksen. Frans, että tuot kirjasi minulle huoneeseeni, ja pidät
huomenna minulle esitelmän niistä."

Frans Strandiger oli hämmästyneenä kuunnellut noita sanoja. Ne iskivät
häneen kuin kihelmöivät ruoskan iskut. Hän yritti sanoa jotain, malttoi
sentään itsensä, pyörähti poispäin ja meni omaan huoneeseensa.

Siellä istui hän kirjoituspöytiinsä ääreen, ja iski raivoisassa
vimmassa kaksi tai kolme kertaa nyrkillään pöytään. Näkyi verijälkiä
vaalealla tammipäällyställä. Sitte istui hän hetken lyyhistyneenä
kumaraan, ennenkuin hän kiihtymykseltään sai sanan suustaan. Kuin
tuienkipunoina sinkoivat sanansa huuliltaan: "Vieraissa olin toisten
orja; nyt saan astua taas lapsuuteni pätsiin!... Masentaa hänet
tahdon! Pitää tulla hetki, jolloin hän kiemuroi jaloissani! Lapsuuteni
tärvelijä!"

       *       *       *       *       *

Joka ilta, kun rupesi hämärtämään, sanoi vanha rouva Strandiger
hoitajattarelleen: "Ja nyt lähde Heiderietereitä tervehtimään,
Ingeborg, ja vie heille terveiset! Voit kernaasti lähteä. Minun aikani
ei käy pitkäksi, minä en ole yksin. Olenhan elänyt niin paljon ja
monellaista; olen elänyt suuren paksun kirjan, tuommoisen tummissa
nahkakansissa, sillä on melkein joka sivulla risti, ja kruunu, toivon
minä, viimeisellä. Lähde nyt vaati! Minä luen sill'aikaa sitä kirjaa."

Sitte avattiin ja suljettiin yläkerroksessa hiljaa ovia, ensin kammarin
ovi, sitte kyökin ovi, sitte vielä sen huoneen ovi, jonka ikkunat
antavat ulos Flackelholmia kohden, sitte kuului nopeita, keveitä ja
pehmeitä askeleita portaita alas. Silloin seisoi Frans Strandiger
etehisessä, tai seisoi hän valmiina lähtemään ulos, ulko-ovella,
ja katseli tuota kaunista naista ja koetti pysyttää silmiään ja
ryhtiään tyyninä, ja voi tuskin sitä. Hän oli viisas, hän ei tahtonut
säikähyttää häntä.

Mutta hän et saa katsotuksi kyllikseen häntä, ei kyllikseen hänen
kookasta voimakasta vartaloaan, ei hänen loistavia silmiään, ja hänen
hienopiirteistä päätään, jota hän pitää hiukan kumarrettuna, ei hänen
päänkäännettään, kun hän katsahtaa ylös. Siksi seisookin hän joka
päivä tässä ja antaa hänen mennä ohitsensa saadakseen häneltä pikaisen
tervehdyksen, ja astuakseen sitte, kun hän on poissa, nojapuiden
Iuoksi, joita hänen pukunsa oli hipaissut, kun hän astui alas portaita,
ja tarttuakseen oven ripaan, josta hän juuri oli hellittänyt.

Tämä on tullut kuin myrsky häneen. Se leimahti eräänä päivänä hänen
sydämeensä, tuo mieletön tulinen rakkaus, seuraavana päivänä se jo
leimahti hänen silmistään, kun hän katseli hänen jälkeensä, kun hän
nousi portaita: ja kolmantena ja neljäntenä päivänä se jo pakotti hänet
käymään hänen jälissään, kun hän meni Nummitalolle.

Ingeborg Landt tunsi, että hän halusi jotain hänestä, ja oli levoton
ja koetti salata tätä levottomuuttaan. Hän vastasi hänen ylpeään
tervehdykseensä yhtä ylpeästi takaisin: hän ei tahtonut olla missään
tekemisissä Frans Strandigerin kanssa. Hän istui seurusteluhuoneessa
sanatonna häntä vastapäätä, ja vaihtoi harvoin sanaakaan hänen
kanssaan, ja aina niin, kuin puhuu jonkun vieraan ihmisen kanssa, mutta
ei voinut estää, että hänen ylpeä ryhtinsä ja tyyni järkevä puheensa
tekivät vaikutuksen häneen.

Frans Strandiger tarkasteli aina häntä. Yksikään hänen kasvojensa ilme
tai liikuntonsa ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän odotti, kunnes
tulisi edullisin silmänräpäys: myrskyssä, ripeästi ja voimakkaasti
oli hän ottava hänet. Siksipä, kun hän meni Ingeborgin ohitse, eivät
silmänsä sanoneet: "Minä rakastan sinua", vaan ne sanoivat: "Minä olen
vahva, oletko sinä vahvempi?"

Ingeborg huomasi tämän, ja meni hiljaa, silmät maahan luotuina, hänen
ohitsensa ja Nummitaloa kohden.

Toisinaan, kun mielialansa oli virkistyneempi ja reimampi -- hän oli
silmänräpäysihminen ja saattoi yht'äkkiä nähdä tilansa toisessa valossa
-- silloin voi hänessä virvota vanha entinen ylimielisyytensä. Niinpä
palasi hän eräänä päivänä kaupungista, jossa hän oli myynyt sata
tynnyriä vehnää verrattain edullisilla ehdoilla ja saanut toiveita
enenevästä luotosta, käväisi tallin läpi ja tapasi rengit ja molemmat
työmiehet ylämaalta kansanomaisissa voimankoetuksissa. He olivat
noutaneet olkatangon ja sitoneet sen kumpaankin päähän vahvoilla
ohjasnuorilla pari täysinäistä kahdensadan naulan painoista vehnäsäkkiä
ja koettivat kantaa sitä välikön yli; neljästä miehestä, jotka
yrittivät sitä, jaksoi vain kaksi tehdä sen. Silloin astui Strandiger
siihen ja antoi tuoda vielä pari paria ohjasnuoria ja sitoa lisään
kaksi puolikassäkkiä tankoon, ja kohotti sitte ne, seinään nojaten,
ja kantoi, miesten ilmaistessa ihailuaan, joka puhkesi esiin hyvinkin
äänekkäästi, niin kuusisataa naulaa verkalleen ja varmasti raskain
askelin välikön poikki ja kääntyi lakaisin. Silloin katkesi tanko.

Ja Ingeborg seisoi toisessa päässä välikköä, ja katseli hämmästyneenä
häntä, koko olossaan ja ryhdissään ilmeni pelko. Frans Strandigerin
silmät olivat samat kuin silloin, kun hän vaati häntä olemaan
sekaantumatta miesten asioihin ja jättämään ne miesten haltuun.

Kun Frans Strandiger näki hänen seisovan siinä, ilostui hän vielä
enemmän. Ja illalla, kun hän ihan hyvillään, toivorikkaana ajatellen.
että hän vielä voisi voittaa maata ja morsiamen, istui huoneessaan,
edessään pullo viiniä, ja muisteli vanhoja aikoja, heräsi hänessä
ylimielisyytensä, ja hän kirjoitti eräälle paperilipulle, jonka hän
osoitti Heim Heiderieterille, Nummitalon herralle, seuraavat sanat:

"Olen iloissani, että Heim Heiderieterin peltoja viljellään hyvin:
mutta teen seuraavat kolme kysymystä, koska nyt olemme kolmenkymmenen
seutuvissa: 1. Missä on Frans Strandigerin rahasäkki? 2. Missä
on Andrees Strandigerin laakeri? 3. Missä on Heim Heiderieterin
ritarimerkki?"

Renki meni kohta Nummitalolle ja tapasi Heimin lampun ääressä
kirjoituspöydän vieressä: Evaa ei näkynyt. Ensin ei Heim ollut
ymmärtää, sitte muisti hän sentään ja punastui, mutta istui kohta
suoraa päätä alas ja kirjoitti toiselle puolelle paperia: "Missä ovat
kolme uskollista toverusta?" Ja lähetti rengin takaisin.

Kun Frans luki nämä sanat, tuli hän hyvin vakavaksi.

       *       *       *       *       *

Nummitalossa vallitsi onni. Totta kyllä, tämän onnen täytyi vielä
kestää taistelua. Sen täytyi taistella vielä vuosikausia, sillä oli
vihollisia joka taholla. Ne tunkeusivat aina kyökkiin asti, jossa
hallitsi ja vallitsi rouva Eva, ne astuivat herran kirjoituspöydän
ääreen. Huolet tulivat taaskin vieraisille Heimin luokse ja sanoivat:
Ei auta mitään, Heim, te Heiderieterit olette kuin olettekin
epäkäytöllistä, uneliasta väkeä, sinä et saa Nummitaloa kukoistukseen.
Tänä vuonna olit ahkera, mutta vähitellen veltostut taaskin ja muutut
uneksijaksi, kuten isäsikin, ja auran jäljet, jotka nuoruudessasi olet
viiltänyt nummeen, ovat nummettuvat taaskin.

Sitte ravisteli Heim itseään, nousi ylös ja meni suoraa päätä kyökkiin
tai läävään, tai missä kaunis voimakas rouvansa tummine palmikkoineen,
hihat kiverrettyinä ylös ja silmänsä kirkkaina vaan kulloinkin sattui
työskentelemään. Häneltä riitti ainoastaan päännyökkäys ja pikainen
ystävällinen katse Heimille. Välistä vetäisi hän nauraen märällä
kädellään hänen rutistuneen otsansa ylitse, sitte ryhtyi hän taas
työhönsä. Heim taas katsahti häneen vielä kerran, silmänsä liitivät
hänen vartaloaan: hän hengähti syvään ja palasi silmänsä mietiskeliäinä
takaisin kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti ensimmäistä kirjaansa.

Ensimmäistä kirjaansa.

Hänellä oli eräs tuttava Kielissä, eräs opettaja, ja tämä oli
toimittanut hänelle kirjoja yliopiston kirjastosta, suuria tukevia
nidoksia keltaisissa kansissa; niiden yläreuna oli tumma ikäänkuin
kasvaisivat ne vanhuuttaan sammalta. Ne puhuivat latinaa, muutamat
alasaksaa, karkeaa kovaa kieltä, jäykkäkäänteistä kuin pavun varsi.
Ne kertoivat vanhoista ajoista, vanhoista kärsimyksistä: siitä
taistelusta, jonka Schleswig-Holstein yli seitsemänsataa vuotta sitten
oli alkanut, vapaustaistelun alusta, jota oli kestänyt seitsemänsataa
vuotta.

Heim Heiderieter istui ja teki työtä, käänsi ja selitti, tarttui
kirjasia toiseen, nojasi päällään käteensä ja lähti taaskin astelemaan,
silmänsä miettivinä, salia, eikä huomannut, että nuori vaimonsa meni
sen läpi ja katsahti häneen.

Toisinaan istuutui uskaltamattomuus ja alakuloinen masentumus pöytänsä
ääreen ja katsahti häneen ja nauroi ivallisesti: "Tuo menee yli sinun
voimiesi ja taitosi, Heim! Te Heiderieterit pystytte kaikkeen, mutta
kaikkeen vaan puolittain!" Silloin hypähti Heim ylös, meni läpi talon,
ei katsahtanut oikealle eikä vasemmalle ja lähti ulos kankaalle. Ja
kankaan yllä yleni selkeä syystaivas.

Kun hän palasi takaisin, oli hän hiljaisempi. Hän näytti kuin lapsi,
joka on rukoillut, ja kirjoitti paperille jonkun säkeen: ja kun nuori
rouvansa taaskin tuli läpi salin, kietoi hän käsivartensa hänen
ympärilleen ja sanoi: "Katsos, tuon löysin läheltä puroa, kankaalta." Ja
rouvansa luki sen verkalleen hänelle, hän itse luki nimittäin huonosti:

    Syksy.

    Niin tyyni, kirkas ilma on.
    Niin heleä, niin verraton!
    Oon punaposki, miel' on sees,
    Mua huolettaisko kuolo ees?
    Ah, kaikki on niin ihanaa
    Ja vartoo -- lunta, kuolemaa.

    Nyt taulu kultapuitteinen
    On maailma ja loisto sen.
    Niin kirkas päivä hoijailee...
    Kas, lehti puusta leijailee!
    On kaikki vielä ihanaa,
    Mut vartoo luuta, kuoleman.

    Oon nuor', ei puutu voimaakaan.
    Ja työ se riemuni on vaan...
    Mut' kuule, kaislikossa soi
    Jo linnun lähtölaulu, oi!
    Niin kaikki, mik' on ihanaa,
    Vain vartoo luuta, kuolemaa!

    Jos multaan käykin lehdon tie,
    Ja syksy posken ruusut vie,
    Niin kestä, sydän, kestä vain,
    Ja toivo, vuota, usko ain':
    Ei tunnu luuta, kuolemaa,
    Kun kevät uus' luo ihanaa!

"Olisin moittinut, ell'ei siinä olisi ollut tuota viimeistä värssyä",
sanoi Eva.

Iltasin lepäsi Heim kauan valveilla vuoteella hengittäen keveästi ja
hitaasti, ikäänkuin kuuntelis hän. Siiloin kohotti nuori vaimonsa
toisinaan olkapäätään ja nousi kyynäspäänsä varaan ja katseli häneen ja
huumasi kuun valossa, että silmänsä olivat ihan avoiminaan ja kirkkaat.
Silloin vaipui hän kohta takaisin ja nukahti taaskin, hänelle olikin
nukkuminen hyvin tarpeen.

Mutta Heim, hän katseli ja kuunteli. Ja ihmiset joista hän päivät oli
lukenut, ja jotka kirkkaassa päivän valossa olivat arasti pysytelleet
puolempana, ne tohtivat nyt yön hämärissä esiin. Ne tulivat niin
lähelle häntä, että hän voi puhutella niitä. Ja hän kuuli ja kuunteli
heidän korutonta puhettaan, joka milloin oli ankaraa ja jyrkkää,
milloin valittavaa, sillä aika oli kova ja täynnä valituksen aiheita.
Kuu sitte vihdoin viimein uni laskeutui ylleen ja näätä tohti yrittää
hypähtää silavankimpaletta kohden, joka riippui lieden vierellä ja
putosikin kumahtaen takaisin, silloin kävi hän levottomaksi unissaan
ja ähkyi ja rupesi viimein huutamaan. Silloin kurottautui vaimonsa
vierellään taaskin hänen ylitsensä: "Mikä sinun on, Heim?"

"Ditmarskilaiset olivat leirissä Bornhövedin luona kankaalla, nousivat
ylös, käänsivät kilpensä ja kääntyivät tanskalaisia vastaan, silloin
kaatuivat olutkattilat nurin."

Vaimonsa nauroi ja oikaisihe taaskin makuulle ja nukahti huulillaan
vielä hymy.

Ja kuu yleni korkeammalle ja yritti kurkistaa päärynäpuun oksien
välitse saliin, mutta ei erottanut siellä mitään. Silloin pyyhki se
pilvet otsaltaan, ja näki kirjoituspöydän ja sillä nuo vanhat, suuret
ja kellertävät kirjat ja oli nyreissään, sillä se ei suosi mitään
tarkkaa ajatustyötä ja vihaa tieteitä ja on uneksija. Kullonkin,
koska ikkuna kirjoituspöydän ääressä oli selkosen selällään, astui se
ikkunanlaudalle ja hiveli käsillään kirjoja. Silloin kävivät nämä vielä
kellervämmiksi ja heräsivät, niiden lehdet liikahtivat ja nitisivät ja
ääntelivät, Eräs vanha, paksu, kolminidoksinen tanskan historia sanoi
kolmos-sisarelleen: Ei ole oikein mukavaa minusta täällä, mies, jonka
käsissä me täällä olemme, ei ansaitsisi käsitellä meitä, hän ei ole
mikään oppinut.

"Hän on haaveilija ja uneksija."

Kellertävänä himmensi vihastuneen kuun valo.

"Hän lukee riviemme välistä."

"Ja usein tuijottelee hän ohitsemme ja ylitsemme."

"Niin", virkkoi sisko, "se on suruista. Olemme saaneet kaksikymmentä
vuotta käyttämättöminä seisoa suuren valtionkirjaston pöydällä, ja
nyt, kun vihdoinkin taas saamme kerran palata elämään, niin lähetetään
meidät, tuommoisen oppimattoman miehen tykö."

Muistatko vielä professoria, jonka luona kaksikymmentä vuolta sitten
olimme!

"Hän kirjoitti jotain sangen oppinutta teosta, muistatko vielä? Ja hän
tutkiskeli erittäinkin minua kovin ahkerasti, ahkerammin kuin teitä
toisia, hän puhisi ja ähkyi ja oli hirveän oppinut ja niin innoissaan.
että hän useammat kerrat kirjoitti jotain reunoihini, en pannut sitä
pahakseni?"

"Mitä kirjoitti hän?"

Lehdet suhahtivat hiljaa. "Mitähän se lienee ollut? Minä ymmärrän
ainoastaan tanskaa. Jotain kunnioittavaa täytyy sen olla minusta.
Näetkös, tuossa se on."

Siihen oli kovalla lyijykynällä töhorretty: "_ignorantia pyramidalis_."

"Ja tässä?"

"Siinä seisoi tuo lyhyt sana: 'Hölynpölyä!'"

"Mitähän se tarkoittanee?"

"Se on tunnustus oppineisuudelleni. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut
kirja, erittäinkin minä, joka olen esikoinen meistä kolmesta. Kuka
tuntee vanhat ajat niinhyvin kuin minä?"

Kuu aikoi hiljaa liukua ikkunanlautaa alas, se haukotteli
pitkästyneesti, paheksui koko kirjojen töhertämistä ja oli kutsua
lähimmän pilven peittämään itseään. Silloin alkoi puhua eräs toinen
kirja, se makasi käännettynä nurin lehdilleen, ja sen ääni kuului
kumealta. "Ei ole tosin hienosti tehty häneltä, että hän on laskenut
semmoisen vanhan, jykeän kirjan kuin minun, mahalleen pöydälle, mutta
sen sanon teille minä, pappi Hehnold von Bosau'n kronikka: iloinen
olen, että vihdoinkin olen professorien käsistä ja kirjastoseinien
sisäpuolelta päässyt oikeihin käsiin ja oikeaan taloon. Minä olen hieno
kirja. Niin hieno, että minua pitää lukea rivien välistä: sillä minun
totuuteni, minun todellisuuteni kätkeytyy kirjainteni taakse. Se, joka
lukee teitä, hänellä pitää olla järkeä, mutta sillä joka lukee minua,
hänellä pitää olla sydäntä ja uskoa, hänen pitää olla runoilija."

Ja vanha kirja, vaikka se makasikin mahallaan, rupesi kömpelön
juhlallisesti laulamaan vanhaa latinalaista munkkilaulua.

Kuu liukui hiljaa ikkunalaudalla alas ja ajatteli: "Tuo oli hyvin
sanottu, lisäksi mahaltaan." Ja vanhana miehenä, joka on nähnyt kaikkea
ja kaikellaista ja joka mielellään uudistelee vanhoja muistojaan,
ja toivossa saada heräämään vanhoja kertomuksia sielussaan, syyti
se päältään kaikki pilvipeitteet, jotka olivat sen yllä ja seisoi
välkkyvänä keskellä taivasta ja katseli hopeisin kirkkain silmin
seutua, jolla oli tapahtunut se, mistä vanha kirja tiesi kertoa. Ja
Segebergin ja Lübeckin, Bornhövedin ja Plönin seudut olivat tänä yönä
tulvillaan loistavaa kuun valoa. Ihmiset, jotka näkivät tämän kuun
valon, iloitsivat siitä, mutta eivät tienneet, että saivat kiittää
siitä Heim Heiderieteriä.

Joka ilta hämärissä tuli Ingeborg Landt. Silloin istuivat he kaikki
kolme salissa viherjän kakluunin edessä. Ulkoa kurkisteli uneliain
silmin talvipäivä sisään. Palava musta turve, jota oli kiskottu omasta
nevasta, joukossa puuhalkoja, palaa räiskytteli rautaristikon takana ja
heitti väikettään kodikkaaseen avaraan huoneeseen ja täytti ala-osan
siitä punervalla hohteella. Toisinaan puikahti esiin joku kirkkaampi
tulen väläys ristikon takaa.

Silloin eroitti istujain kasvonpiirteet hämäristä ja kuvat ympäri
seinillä.

Siten istuivat ja tarinoivat nämä kolme illat.

Ensiksi vaelsivat he Heimin johdolla maan muinaisuudessa; hyväksyivät
jonkun mielipiteen, jonka hän esitti, hylkäsivät toisen, ja
menettelivät tässä aina naisten tapaan empien hyväksyä ankaraa jyrkkää
totuutta ja vetäen etualalle semmoista, joka liikutti sydäntä, mutta
aina rohkaisten alakuloista ja usein uskalluksensa menettänyttä
kirjoittajaa: "Heim! Jatka nyt tyyneesti eteenpäin vaan. Sittemmin
sanomme sinulle vilpittömästi, onko siitä syntynyt mitään."

"Näes!" sanoi Ingeborg, "näin kerran Hampurissa erään vanhan hienon
hopea-astian, se oli tehty Nürnbergissä. Se oli jalomuotoinen malja,
sen jalus oli luja, ja muodostettu kuin voimakkaista juurista, jotka
maan päällä kasvoivat yhteen, sen kahva oli luja ja tukeva kuin puun
runko, eikä sen tarvinnut arastella juojan kättä, malja itse oli kevyt
lehtiryhmäke, joka muovautui voimakkaana ja kuitenkin solakan sorjana,
Se oli tuommoinen voimakas hieno kuvateos, ja heräsi mielessä puhtaita
ajatuksia, kun katseli sitä, ja tuli iloiseksi ja rohkeaksi. Sisältä
säteili ja säihkyi se kultaa."

"Niin", sanoi Heim ja katseli ajatuksissaan eteensä.

"Ja sellaiseen kuuluu viiniä."

"Voimakasta viiniä."

"Niin... Viiniä!... Viiniä! Eikä etikkaa, taikka jotain vielä
huonompaa."

"Olet oikeassa", sanoi Heim. "Useat kirjat ovat sepustetut
huolimattomaan rumaan muotoon ja niiden sisältö on halpaa. Ne eivät
myönnä ihmiselle enempää siveellistä ryhtiä kuin varikselle, ja maailma
on niistä rottaluola. Kunnia sanallesi! Kristittynä olet optimisti, ja
se pukee sinua hyvin."

"Tuollaiset", sanoi Ingeborg, "eivät olo ylpeitä isänmaastaan ja sen
menneisyydestä, ja ovat oievinaan, kuin olisi Jumalan sija tyhjänä."

"Noo... siten juuri! Ja he itse julistavat viran avoimeksi."

"Ken tahtoo kirjoittua jotain kunnollista", sanoi Ingeborg, "hänen
pitää ensinnäkin olla todellinen mies, nöyrä Jumalan edessä ja ylpeä
maailman edessä. Minä tahdon että se mitä luen, vahvistaa minua. Sen
pitää ylentää mieltäni. Sen pitää tehdä minut lujemmaksi syntiä vastaan
ja rohkeammaksi kaikkea vastaan, mikä minua kohtaakin."

"Oikeassa olet, kauno Ingeborg! Kauneuden saarnaajatar!"

Kun tämä oli keskusteltu loppuun, silloin otti Eva keskustelun ohjat
käsiinsä ja lähti kummankin kanssa Flackelholmille ja, oi, Ingeborg
lähti niin mielellään mukaan. Puheltiin paljon ja innokkaasti, ja
pohdittiin tarkoin viime kirjeen sisältöä, jonka punapuita oli
tuonut Büseniin, ja lopuksi nousi Ingeborg kuitenkin ylös, astui
ikkunan ääreen ja luki hämärissä sanat: "Tervehtikää Ingeborgiakin!
Ingeborgia!" Kahteen kertaan oli se sana siinä.

Viimeksi otti Ingeborg keskustelun johdon, kumartui tuolia kohden,
jolla nuori rouva istui, kietoi toisinaan kätensäkin hänen
olkapäittensä ympärille ja puheli monenmoista ja vakuutti uudestaan
ja uudestään: "Minä kyllä autan sinua. Eva! Anna Haller saa taaskin
emännöidä täti Strandigerin luona, hän osaa sen niin hyvin. Jos nyt jo
tarvitset apuani, koska käy liika raskaaksi sinulle, niin olen kohta
käytettävinäsi!" Mutta rouva Eva oikaisihe koko pituudelleen ja nauroi!
"Ei vielä, Ingeborg! Mutta kun ollaan niin pitkällä, niin silloin
saatte tulla, sinä ja Telsche. Sinä pidät huolta Heimista ja Telsche
minusta."

Sitenpä läheni verkalleen joulujuhla. Se vierähti tällä kertaa
ihan rauhallisesti ohitse. Fritz Witt istui lämpimässä huoneessa
Flackelholmilla Antjen sylissä; palavia kynttilöitä edessään pöydällä,
ja Antje kertoi uskollisesti sanasta sanaan, pyhän historian;
Strandiger ja Witt kuuntelivat. Työmiehet olivat palanneet mannermaalle
viettämään jouluaan kukin omainsa kanssa, vasta helmikuussa, kevään
lähetessä piti heidän palata.

Nummitalon salissa istuivat he kolmen, Heim, Eva ja Ingeborg,
joulukuusen ympärillä. Telsche Spieker tuli Wittin lasten kanssa
noutamaan omenoita, pähkinöitä ja kakkuja. Telsche oli vakava. Kun
lapset jo olivat lähteneet, meni hän vielä Evan kanssa kyökkiin.
"Luotan enemmän sinuun kuin Heimiin", sanoi hän. "Olen saanut Wittiltä
kirjeen, jonka Stülpiläinen kampelankalastaja nähtävästi on heittänyt
kampelavasuunsa, niin harmaa on sen kuori. Witt muuttuu vielä vanhoina
päivinään kummalliseksi. Luehan se!"

Eräs lehti, joka oli kiskaistu irti Berthan kirjoitusvihosta, oli
Reimer Wittin rakkaudenkirje, se oli kirjoitettu lyijykynällä,
tarkalleen lehden kaksoisviivojen mukaan ja melkein virheettömästi.

    "Rakas Telsche! Viime kirjeeni kirjoitin vuonna seitsemänkymmentä
    Pariisista äidilleni; nyt kirjoitan tämän kirjeen sinulle.
    Sinäkin olet: äiti: tarkoitan, lasteni äiti: mutta jos olet
    lasteni äiti, niin pitää sinun kaiketi olla minun vaimoni.
    Rakas Telsche, olen yksin täällä ulkona Flackelholmilla.
    'Kaikki mukaan!' sanoi kapteenimme, kun hyökkäsimme kukkuloille
    Vernevillen luona, ja makasi polvillaan, eikä saanut sanotuksi
    sen enempää, sillä hänellä oli kuula kurkussaan. Kirjoita
    minulle kohta, tahdommeko mekin olla 'kaikki mukana.' Täällä
    Flackelholmilla on sijaa.

                                             Helmer Witt."

"Mitä pitää minun tehdä?" sanoi Telsche, istahti lieden partaalle ja
katseli vakavasti eteensä.

Silloin tuli Heim.

"Nyt tulee tuokin vielä tuohon", sanoi Telsche.

Heimilla oli Reimer Wittin kirje jo kädessään: "Ei kysymystäkään!"
sanoi hän. "Tietysti otat hänet.

"Niin vai? Ja kaikki lapset?"

"Kuulehan. Telsche, nehän sinulla on nytkin!"

"Vai aiotko jättää lapset taaskin?"

"Miks'en?"

Heim nauroi hänelle päin silmiä. "Sitä et tee. Telsche, koska aina olet
pitänyt Reimer Wittistä."

Eva otti asian samalta kannalta.

"Hän on yhä vielä komea ja uljas mies."

Mutia se ei auttanut.

"Nyt olen minä jo neljänkymmenen vanha", tuumi Telsche, "ja minunko
pitäisi kiusautua tuommoisessa!"

"Noh... siispä pitää kaiken taas tulla kuin ennen viime joulua", sanoi
Heim. "Lapset taaskin ryysyisissä puvuissa, ja Fritz voi taaskin lähteä
taivaaseen ja päätyä meidän seimeemme, vaikka meillä on toiveita saada
se itsekin täytetyksi."

"Sinun kanssasi ei voi puhua", sanoi Telsche. "Minun pitää itse tuumia
sitä."




KAHDEKSAA LUKU.


Oltiin maaliskuussa. Länsituuli hyökkäili mereltä talven kimppuun
maalla ja rupesi tuntemaan voimansa. Se turjutteli rajuna
Strandigerkartanon jalavia, niin että menneenvuotiset variksenpesät
lentelivät. Se iski märillä nyrkeillään Nummitalon päättyä vastaan,
niin että pienet ruudut lentelivät puitteistaan ja että vastasyntynyt
lapsi kirkui äitinsä sylissä. Se viskautui kankaan yli koivuja vastaan,
jotka vartioitsivat metsän edessä, ja karjasi niille: "Päät pystyyn!
Näettekö venheen säpäleet merellä ja aalloilla ajelehtivat miehet?
_Minun_ tekoani!"

Näinä aikoina oli Ingeborg joka päivä neljä viisi tuntia Nummitalossa.
Jotta syntyisi vähemmän menoja, oli hän ottanut huolekseen
iltapäiväaskareet. Posket lämpiminä palasi hän silloin illan lasketessa
kankaan poikitse Strandigerkartanoa kohden. Kun hän astui ulos kyökin
ovesta, tarttui myrsky häneen ja kiskoi hiuksiaan ja pukuaan, mutta hän
iloitsi tuosta tuimasta rajusta toveristaan. Sehän oli kevään lähetti,
ja Flackelholmista tuli se ja toi terveiset nuorelle morsiamelle.
Keväisiä terveisiä!

Mutta neljäntenä ihana, kun hän palasi hämärtävän kankaan poikitse,
tuli yht'äkkiä Frans Strandiger häntä vastaan. Ingeborg rupesi astumaan
hitaammin, kun hän näki hänet, mutta kohottausi samassa suoremmaksi,
astuen lujasti mutta kuitenkin naisekkaan pehmeästi. Mutta silloin,
kun Frans Strandiger ei väistänyt, vaan seisoi ihan hänen edessään,
silloin näki hän taaskin tuon katsoen, joka kerran oli nöyryyttänyt
ja säikähdyttänyt hänet, ja hän väisti askelen taaksepäin ja kirkahti
matalasti.

"Teidän ei tarvitse pelätä", sanoi hän.

Silloin väisti Ingeborg puoleen, astui polulta kankaalle ja sanoi,
kadottaneena kaiken ylpeytensä ja joka jäsenensä vavahtelevana: "Minä
olen Andreeksen morsian, enkä ikinä tahdo erota hänestä! Antakaa minun
mennä."

Frans Strandigerilla oli kätensä vielä oijennettuna häntä kohden,
mutta kasvonsa olivat muuttuneet teräviksi ja kuolemankalpeiksi, ja
silmissään oli sammunut tuli, joka äsken niissä paloi.

Ingeborg kääntyi takaisin katsahdettuaan häneen ja palasi vavahdellen
joka jäsenessään Nummitalolle takaisin, ja itki ahdistuksensa Evan
vuoteen ääressä.

Seuraavana päivänä, kun myrsky oli asettunut -- meri kävi sentään
vielä hyvin korkeana -- tuotiin vanhan Hobookenin uusi jahti
Finkenwerderistä, jossa se oli rakennettu, Stülperin satamavuonoon,
jonne on Strandigerkartanosta viidentoista minuutin matka, se oli
solakka hyvä venhe. Viisi päivää peräkkäin oli senjälkeen ilma kaunis
ja taivas syvänsininen; puhalteli raitis lounastuuli ja viisi kertaa
laskivat Hobooken ja Frans Strandiger vanhan laivuri Tüxenin kanssa,
jolla on Stülpin luona, rantavallin vierellä pieni ravintola, ulos
merelle. Venhe osoittautui hyväksi merialukseksi. Vanha urheilija ihan
uhkui ylpeyttä ja tyytyväisyyttä ja kuunteli, ruoriratas kädessään ja
huulillaan itserakas hymy, Tüxeniä, joka kehui venhettä ja perämiestä.
Eikä Tüxen suinkaan säästänyt kehumisiaan. "Tuo vekkuli, joka näytti,
kuin osaisi hän tuskin laskea kolmeen, laski näinikään: 'Mitä enemmän
nyt keinuu, sitä useampi pullollinen tyhjennetään, kun taaskin olemme
sisällä lämpimässä vallin takana'."

Frans Strandiger istui enimmäkseen itseensä sulkeuneena ja
umpimielisenä luukun reunalla. Kun he purjehtivat,' ulos, etsi hän
kohta synkästi katsoen Flackelholmia, jonka säikät välkkyivät,
valkeina vyöryävän meren keskellä: kun he purjehtivat sisään, katseli
hän Stramligerkartanon yläikkunoita kohden, jotka tähysteiivät
kuin kirkkaat, selkeät silmät rantavallin ylitse Flackelholmia
kohden. Toisinaan, kun ei kukaan katsonut häneen, katseli hän tuota
lavertelevaa miestä peräsimessä, joka yhtäpäätä nauroi, ja ilmeensä
ilmaisi täydellisiä kylmää ylenkatsetta. Vanha laivuri, joka hyvin
huomasi nuo katseet, selitti ne omalla tavallaan: hän nyökäytti päätä
Frans Strandigerille ja siristeli vielä enemmän pieniä silmiään ja
laastoi vielä enemmän kehumista puheisiinsa ja iski taaskin silmää
Strandigerille saadakseen häneltä tunnustusta, ja Strandigerkartanon
herra ei enää voinut salata inhoaan, vaan kääntyi poispäin. Mies
peräsimessä istui vaan ja hymyili.

Seuraavana yönä nousi taaskin tuuli ja tuli tieto Tüxeniltä, että
venhe hakkasi pahasti rantasuojusta vastaan ja että se täytyi köyttää
lujemmin. Silloin lähtivät he molemmat päivällä kello kahdentoista
tienoissa, kun oli par'aikaa luode, Strandigerkartanosta. Kun he
tulivat rantavallin harjalle ja tähystelivät sieltä ympärilleen,
näkivät he niemekkeellä vaunut, jotka suuntasivat kulkuaan matalikolle
länttä kohden. Niissä istui pari henkilöä, mies ja nainen. Mutta niitä
ei tuntenut näin kaukaa.

"Onko sinulla kiikaria mukana, eno?"

Tämä nouti esiin eräästä lukuisista taskuistaan ensin pienemmän
taskukiikarin, sitte kaukoputken, ja antoi sen hänelle. Hän tarttui
putkeen kuin rautapitimillä, ja kohta olivat matkaajat putken
näköpiirissä. Tyyneesti lykkäsi hän putken kokoon taas ja antoi sen
toiselle takaisin ja jatkoi matkaansa eikä virkannut Samiakaan. Mutta
Nisässään kiehui ja poltti: "Aivan selvästi näin heidät: Ingeborg ja
Witt. Ja kasvonsa olivat käännetyt Wittiä kohden. Nuo suloiset hienot
kasvot."

"Hän ei ole voinut olla lähtemättä; huoli ja pelko hänen puolestaan
pakoittaa hänet tuonne."

Hän kääntyi vielä kerran sinne päin ja katseli liikkumattomin kovin
kasvonpiirtein ja synkin, surun uurtamin silmin vaimoja kohden.

Kun he astuivat matalaan ravintolahuoneeseen, oli Tüxenillä jo pullo
viiniä esillä ja kertoi hän, yht'aikaa puhdistaen pulloa suurilla
käsillään, että hän jo oli toimittanut venheen köytetyksi, ja ett'eivät
herrat kai nyt lähtisi purjehtimaan, kuu hän, ikävä kyllä, oli estetty
lähtemästä mukaan. Sitte nouti hän esiin kolme lasia, ja rupesi
kertomaan, kuinka erinomaisesti venho eilen oli purjehtinut.

Pullo tyhjennettiin, ja kun ei nyt kumminkaan syntyisi matkasta mitään,
tyhjennettiin toinenkin, ja Tüxen piti huolta että riitti aina uutta
puheenainetta ja kertoi eräästä haaksirikosta Flackelholmin rannoilla,
jossa hän nuorina päivinään oli ollut mukana. "Me emme vaan päässeet
pois siellä", sanoi hän. "Aivan kuin olisi Flackelholmin velhotar
heittänyt paulojaan peräämme ja vetänyt luokseen! Venheemme ajettui ja
ajettui ja lopulta joutui venheemme valkeitten riuttojen väliin. Isäni
oli ottanut lasin liiaksi, siinä syy!"

Sitte kertoi vanha Hobooken, kimakalla äänellä ja säestäen kertomustaan
vilkkailla käden- ja jalkojen liikkeillä, eräästä uhkarohkeasta
retkestä Heringsdorf'ista ulos Itämerelle.

Juotiin vahvasti. Frans Strandiger oli jo kauan istunut sanatonna,
hampaat puraistuina yhteen. Ukko rupesi kehuskelemaan; hän liioitteli;
hän valehteli. Keskustelu inhoitti sanomattomasti Fransin.

"Tiedättekös", sanoi Hobooken laivurille: "jos rakas tyttärenpoikani
olisi hieman rohkeampi merimies, niin olisin tänä iltapäivänä lähtenyt
hänen kanssaan yksin purjehtimaan, mutta, ikävä kyllä, ei meri ole
mikään lattia."

Tuuli vinkui käytäväaukossa, joka oli vallissa talon vierellä, ja
vingahteli ohitseliitäessään kimeästi ikkunaruutuja vastaan.

Tuokion perästä virkkoi hän, vilkauttaen silmiään: "Ell'ei minulla
olisi täällä mitään..." hän teki peukalollaan liikkeen povitaskuaan
kohden... "niin olisi rakas tyttärenpoikani vielä vaiteliaampi ja
epäkohteliaampi kohtuani."

"Jos tuhdot", sanoi Strandiger. "Lähden kyllä yksin kanssasi merelle."
Ja hän kohottausi pystyyn ja sanoi vielä kerran: "Mielelläni lähden
kanssasi!"

Puolta tuntia myöhemmin -- kello oli lähemmä kolmea -- olivat he ulkona
merellä ja jättäneet matalikon taakseen, ja luovivat nyt vahvassa
puuskaisessa tuulessa Blamortia kohden: veden räiskettä löi venheesen.
Vanha Hobooken seisoi peräsimessä, Strandiger hoiti hänen määräystensä
mukaan purjeita.

Kaikki olivat kehoittaneet ja pakoittaneet, että Ingeborg lähtisi
Flackelholmille. Heim oli nauraen sanonut: "Pitäähän sinun mennä
kertomaan hänelle, kuinka mukavalta ja rattoisalta avioliitossa
oleminen näyttää."

Eva sanoi: "Sinun pitää kertoa hänelle, että täällä on syntynyt poika,
ja että tämä poika on hyvin äitinsä näköinen."

Telsche oli sanonut: "Jos menet Flackelholmille, niin sano Wittille:
'Että jos sen nyt välttämättä pitää tapahtua, niin... no, tiedäthän
sinä. Olen laittanut kuntoon mustan pukuni, ja lapset ovat kohtalaisen
hyvissä pukineissa, ainoastaan Berthan pitää saada pari kenkiä."

Telsche nimitti häntä näihin aikoihin aina lyhyesti Wittiksi, ei Reimer
Wittiksi.

Tämä kaikki ei sentään olisi saanut Ingeborgia lähtemään saarelle;
mutta ei ollut tullut mitään tietoja noiden myrskypäivien jälkeen
sieltä. Vanha Strandigeräiti oli näinä sumuisina iltahämärinä
tuntikausia pää hiukan kumarassa seisonut ikkunassa, ja huolestuneena
kuunnellut, kuinka jalavat kohisivat ja kuinka tuuli ryskytti
ikkunoita, Ingeborg oli seisonut hänen vieressään, silmänsä luotuina
Flackelholmia kohden. Kun viidentenä päivänä ilma selkeni -- kello oli
lähemmä yhdeksää -- oli vanha rouva etsinyt käteensä Ingeborgin käden.

"Ingeborg, kunpa sinä... minullahan on vaan hän yksin, ja minä
pelkään merta, minullahan on syytä pelätä sitä... kunpa sinä, tai joku
toinen koettaisitte ajoneuvoilla päästä Flackelholmille..."

Mutta samana iltana tuli Reimer Witt kuulemaan Telsche Spiekerin
vastausta ja tuomaan uutisia Flackelholmilta. Hänellä oli hyviä
uutisin: vesi oli noussut ainoastaan niitylle. Koko avara säikkä oli
lujana ja varmana, ruohikko turjuavana tuulessa seisonut keskellä
aaltojen mylläkkää ja kuohua. Hyviä uutisia sai hän mukaansakin:
neljiin viikon kuluttaa oli vihkimisensä tapahtuva. Telsche Spieker
kävisi itse papin luona, ja toimittaisi virastossa heidät kuulutukseen.

Mutta ingeborgin täytyi kumminkin Flackelholmille. "Haluaisin tietää",
sanoi vanha rouva, "kuinka hän oikein viihtyy siellä. Hän on saanut
olla niin yksin. Hän on ihan kuin isänsä, tarkka ja tunnollinen. Jos
vaan uskallat, Ingeborg, niin mene nyt Reimerin kanssa sinne."

Ylimeno oli vaikea. Tuuli kiihtyi taas ankarammaksi ja vesi nousi
nopeammin ja korkeammalle kuin tavallisesti, se kohisi ja kuohui.
Kun hevoset nostivat kavionsa, oli jälki kohta vettä täynnä. Silloin
rupesi Reimer Witt kiiruhtamaan. Täyttä ravia ajoivat he sen kohonteen
yli, jolla ristiviitta seisoi. Dieksander Gatt oli tulvillaan riehuvaa
vihastunutta vettä, se vääntelehti vuoteellaan ja oikoili itseään ja
viskeli räiskyävää vettä rantaa vastaan; kuitenkin astelivat hevoset
rohkeasti eteenpäin. Vettä loiskahteli vaunuihin, niin että Ingeborgin
täytyi vetää jalkansa ylös. Reimer katseli huolissaan häneen ja
nyökäytti rohkaisevasti päätään hänelle.

"En minä pelkää", sanoi Ingeborg: "päätäni huimaa vaan hiukan."

"Sen tekee tuo liikkuva riehuva vesi."

Kun he tuntia myöhemmin saapuivat hirsihökkelille, tuli Antje heitä
vastaan, silmänsä olivat levottomat, kuten aina myrskysäällä. "Kello
kuudelta tulee nousuvesi", sanoi hän. "Tulee taas myrsky." Hän oli
paljain jaloin, myrsky puuskui ja riuhtoi hänen pukuaan. Hiuksensa
rivat olleet yhtä huolellisesti kammatut kuin tavallisesti, ja
liikkeensä olivat levottomat.

"Missä on Andrees?"

"Hän lähti tänään päivällä Klauksen kanssa Büseniin, he ovat noutamassa
ensimmäistä kivilastia. Tiedätkö. Ingeborg, että tänne aiotaan rakentaa
huoneet? Tuonne pitäisi ne rakennettaman, ja minä saan aina olla
täällä." Hän nauroi ja pudisti päätään ja nauroi taaskin. "Ehkä", sanoi
hän, "löydän minä Henrikin vielä."

Reimer pudisti hiljaa päätään. "Milloin sanoivat he palaavansa?"

"Tänä iltana vielä, jos vaan mahdollista. Tuolla niemenpäässä on
heillä siiloin oleva vaikeata, myrsky ja nousuvesi iskevät siellä
rantariuttoja vastaan."

Ingeborg meni sisään majaan, riisui yltään huivit, joita oli kiedottu
ympärilleen, ja palasi kohta takaisin vaunujen luo. "Menen rannalle",
sanoi hän "ja katson näkyykö siellä mitään purjetta."

Seisoen ylhäällä säikällä, tähysteli hän Büseniä kohden ja etsi sieltä
Blauortista Helmsandiin asti, koko näköpiiriä, mutta tottumattomat
silmänsä eivät keksineet siellä mitään, eikä tullut mieleensäkään
katsahtaa kaakkoa kohden, jossa Andreeksen venhe jo saaren suojissa
työläästi, mutta varmaan luovi vastatuulta.

Ilma oli raskas ja painostanut, myrsky kiidätti raskaita,
tummanharmaita pilviä taivaan yli Stülperin satamapoukamaa kohden.

Hän meni säikän kuvetta alas. Hänen edessään aukeni harmaana ja lujana
rantalakeus, leveänä ja laajana, harjoituskenttä vaikka kokonaiselle
armeijalle. Se on ihan tasainen, eikä mikään pidätä silmää sillä,
kuin ainoastaan siellä ja täällä joku haaksirikkoutunut esine, jonka
meri on viskannut rannalle, joku mahtava pölkky, tynnyreitä, tukkuja.
-- hylje -- vai ihminenkö se on? -- ja niiden takana venhe, joka
törröttää kylkiluitaan ilmaan. Vähän etäänpänä kierahtelee vedessä ja
Samassa joku meripoiju, jonka myrsky on temmaissut valloilleen jostain.
Kaikki nuo meren pirstomat esineet tuossa etäämpänä tai lähempänä,
hiekalla tai puolittain uponneina, sen peittoon, näyttävät suuremmilta
ja lujemmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat, ne makaavat
siinä raskaina ja tukevina, kuin olisi ne viskannut paikoilleen
jättiläiskädet.

Ja tämän lakeuden takuun aukoo Pohjanmeri penikulmia laajalta
peloittavaa kitaansa, paljastuneilla ikenillään valkeaa, kiehuvaa
vaahtoa. Miehen korkeudella hyökyy rantakuohu yläpuolella rannan
pintaa ja viskelehtii kiidättävänä, loiskahtelevana, ulvovana
valkomuurina.

Uudelleen seisoo Ingeborg hiljaa, huumautuneena näystä edessään,
Jumalan voiman valtaamana.

Hän katseli veden yli, siellä ei näkynyt ainoatakaan purjotta, ei muuta
kuin tuo aaltojen ylös- ja alasheittelehtivä sinisenmusta kangas.

Mietiskellen meni hän eteenpäin, verkalleen ja vaivalloisesti
ponnistellen tuulta vastaan, puolen tunnin perästä seisoi hän
vastapäätä myrskyävää, korskahtelevaa kuohua. Uuvuksissaan istahti
hän haaksirikkoutuneen venheen kölille lähellä rantaan ajaunutta
meripoijua. Viime päivien myrsky oli kaivanut hiekan peitosta tukevan
köyden, joka oli sidottu erään katkenneen maston päähän. Laineet
leikkivät sillä, ja Ingeborg katseli ajatuksissaan sitä. Sitte
kohottautui hän taas katsoaksensa, olisiko mitään purjetta näkyvissä.

Ja tuossa... näkee hän ihan edessään... purjeen, pullistuneen
ratketakseen, korkean venheen rungon, joka kiitää aaltojen yli
syöksähtäen, lentäen ikäänkuin kiidättäisivät sitä eteenpäin
henkikädet, se syöksyy milloin alas, niin että näkee koko kannen,
milloin syöksähtää se taas ylös vedestä kuin säikähtänyt lokki.

"Andrees!" kirkahti Ingeborg ja tuskin tietäen mitä hän teki, ja
miksi hän sen teki, oli hän ottanut tuon märän köyden edessään
käteensä ja meni veteen ja koetti koota köyden ja pitää sitä valmiina
heittääkseen... silloin... kiitää jotakin sivutsensa... kuuluu kumea
ja raskas jysähdys... kolahtaa jotakin hiekkaa vastaan, kolme kertaa.
neljä kertaa, ne kolahdukset kuuluvat meren pauhinan yli. Lankkuja
lentää pirstaleiksi, repeytyneitä purjesiekaleita piiskaa räiskytellen
puuta ja vettä vastaan, kuohusta ja roiskeesta ilmestyy esiin miehen
haamu, joka pitää itseään eräästä köydestä. Ingeborg oijentaa kätensä
häntä kohden, mutta silloin tulee valkeata kihelmöivää vettä ja kohon
edessään, sulkee hänet syliinsä ja leikkii hänen hiuksillaan... hänet
valtaa äkillinen säikähdys ikäänkuin jonkun suuren ja oudon edessä...
aistinsa pettävät... unissa lepää hän Flackelholmin ruohokentällä.
säikän suojissa kukkasten keskellä ja Andrees Strandiger kumartuu
hänen ylitsensä ja puhelee tulisesta rakkaudestaan ja suutelee häntä,
mutta Frans Strandiger seisoo myöskin sinä ja kurotlelee käsiään häntä
kohden, ja peloittaa häntä.

Aallot eivät välitä hänen unestaan. Ne tavottelevat tuhansin käsin
ja hurjasti pauhaten hänen vävähtelevää ruumistaan. Mutta mies, joka
on kieraissut käsivartensa tämän ruumiin ympärille, pitää siitä
yli-ihmisellisillä voimilla, vaikka hengityksensä tukehtuukin ja vaikka
köysi pusertaa kätensä verille.

Ihan edessään kiskovat meren hurjat haamut kuohuen ja mellastaen
säpäleiksi pienen mitättömän ihmisteon ja viskelevät sen särkyneitä
murskauneita sirpaleita toisiansa mulkoileviin silmiin ja ärjyvät.

       *       *       *       *       *

He olivat pitkän ajan istuneet sanattomina venheessä, Frans Strandiger
etupuolella, nojauneena mastoon ja jalat tuettuina venheen parrasta
vastaan, kädet taskuissa, lyhyt piippu hampaitten välissä, todellisena
välinpitämättömyyden perikuvana. Ainoastaan joskus vilkaisi hän ohi
mennen Hobookeniin, joka seisoi peräsimessä, kasvot vävähtelevinä.
Tämän käsivarret olivat puuttuneet ja niissä särki, mutta hän oli liika
turhamielinen ilmaistakseen sitä tai ruvetakseen ehdottamaan, että
käännyttäisiin takaisin.

Itäpuolella Flackelholmia purjehti joku solakka venhe poikki Dieksander
matalikon. Sen täytyi purjehtia kovin matalalta, ja sillä täytyi
olla köli, jota voitiin nostaa, kun mentiin yli riuttojen. Sitä oli
ohjaamassa mies, joka tunsi matalikkomeren. Vähillä purjeilla pyrki se
Flackelholmia kohden.

Tuo on hänen venheensä! Kuka muuten purjehtisi Flackelholmille?

Tuuli kiiti sysäilevissä puuskauksissa levottoman meren yli. Aaltojen
välillä oli jo hämärää, aaltojen harjoilla oli harmaata heikkoa
valonheijettä; merilintuja lenti käheästi kirkuen heidän ohitsensa.
Neuwerkin majakka heitti ensimmäisen valonsa harmaan merenpinnan
ylitse, Büsenin pienet rakennukset olivat hävinneet näköpiiristä.

Ukko piti torjuvin käsin peräsimestä: "Kun hän vaan sanoisi sanankin
kotiinpaluusta!" ajatteli hän. "Stülpiin emme enää voi päästä. Meidän
pitää koettaa Büseniin, sillä tulee ilta jo."

"Meidän pitää kääntää!" huusi hän. Strandiger kohottausi verkalleen
seisomaan ja tarttui kyöttiin. Mutta kun hän huomasi, ett'ei venhe
totellut peräsintä, vaan viskautui syrjäänpäin ja jysähti pari kolme
kertaa raskaasti vettä vastaan, kääntyi hän katsomaan; Hobookenin
kasvot olivat ihan harmaat ja väännyksissä: "En tiedä..." sai hän
vaivalloisesti sanotuksi... "peräsinketjut ovat takertuneet kiinni...
en saa pyörää kääntymään."

Silloin tuli Strandiger hitaasti kannen yli venheen perälle, tarttui
peräsinpyörään ja sanoi välinpitämättömästi: "Mene sinä etupuolelle!"

Silloin meni ukko kompuroivin askelin etupuolelle ja piti mastosta
kiinni katsellen perämiestä räpyttelevin kyyneltyvin silmin.

Ja lopulla ei hän enää voinut sietää noita levollisia ylpeitä kasvoja.
Tuo joka seisoi tuossa peräsimessä niin suorana ja katseli niin ylpeänä
merelle, oli nähnyt hänen pelkonsa ja hänen vanhuudenraihnautensa.

"Minä aion keskeyttää oloni täällä... olen... kyllästynyt jo... Minun
pitää ylialaankin sanoa sinulle... ett'ei sinun olisi pitänyt ryhtyä
tuommoiseen suureen maatilaan, kosk'ei sinulla sentään ole mitään
omaisuutta. Mutta oletkin ehkä tehnyt laskusi minun omaisuuteni
perustuksella."

"Etkö kirjoittanut minuile, että auttaisit minua? Ja etköhän siitä asti
kuin olin lapsi vielä, ole luvannut auttaa minua joskus?"

"Olenko minä luvannut semmoista?"

"Kysyn sinulta ainoastaan."

"Ah. mitä... lyhyesti, minä en anna sinulle mitään. Tarvitsen itse
rahani."

Molemmat vaikenivat. Laineet jyskähtelivät raskaasti venhettä vastaan.
Heidän edessään näkyi veden pinnalla valkea kuohujuova ilmaisten että
siinä oli riutta. Korkea kuohuräiske loiskahti venheeseen ja iski
mieheen maston vierellä, niin että hänen täytyi tarttua lujemmin
mastoon; vesi juoksi hänen jäseniään alas.

"Ohjaa oikein!" huusi hän perää kohden.

"Käännös!" huusi Strandiger. "Muuten tartumme Blausandille." Ukko
rupesi kankein käsin ja polvet jäykkinä verkallisesti ja saamattomasti
aukaisemaan kyöttiä, venhe heittelehti raskaasti puolelta toiselle.
Tuuli tarttui tylysti hellitettyyn purjeeseen ja löi sitä läiskytellen
köysiä ja mastoa vastaan. Kuten hevonen, joku vaipuu takajaloilleen,
siten vaipui venheen perä. Tuossa oli Flackelholm.

Venhe taipui ja kiiti myrskyn pullistamin purjein majaa kohden, joka
mustana seisoi valkealla säikällä. Veden pintaa peitti jo iltahämärä,
säikkä ainoastaan häämöitti vielä päivän valossa.

"Siispä et anna minulle rahaa?"

"En."

"Et mitään?"

"En."

"No... tiedätkö sinä, sitte..."

Hän katsahti majaa kohden. Lipputankoon oli vedetty lippu; "Ingeborgin
kunniaksi!" Joku ihmishaamu näkyi lluevan säikkää alas ja läheni rantaa.

"Paljonko omaisuutta sinulla vielä on?"

"Mitä se sinuun kuuluu?... Sinä ohjaat mielettömästi, käämiähän
nyt enemmän alihankaan! Tuuli kiihtyy!... Tulemme liika lähelle
Flackelholmia."

"Tuolla käy joku rannalla. Tahdon nähdä, kuka se on."

Tuuli iski ankarasti purjeisiin, valkovaahtoinen voimakas aalto murtui
venheen perään ja viskoi vahvasti vettä kannelle. Toinenkin tuli,
kohottausi ja korskahteli ja katsoa mulautti ahnain silmin venheen
laidan yli.

"Frans!... Tämä ei pääty hyvin!... Flackelholm on lähellä!"

"Mitä arvelet, jos maksaisin sinulle tänään, mitä kahtenakymmenenä
vuotena olet rikkonut minua vastaan?"

"Frans!" kirkahti hän.

Tämä seisoi tyyneenä, kasvot tuimina peräsimessä ja katsahti
häneen: "Muistatko vielä niitä kyisiä sanoja, jotka sanoit minulle
sinä päivänä, jolloin pääsin ensikertaa ripille? Muistatko
vielä, mitä kirjoja sinä... konnakin! -- jätit kuin epähuomiosta
kuusitoistavuotiaan pöydälle koulukirjojen sekaan, ja kuinka kuletit
seitsentoistavuotiaan huonoihin tanssipaikkoihin?"

"Frans! Lopeta jo!" Silmänsä olivat selkoselällään, suupielensä
riippuivat velttoina, kasvonsa olivat yht'äkkiä vanhat voimattomat ukon
kasvot.

"Tiedätkö, mitä kerrotaan? Sanovat että Flackelholmin ranta on
kovaa kuin kallio. Venhe lyö siihen ja särkyy pirstoiksi, ikäänkuin
sikaarilaatikko, jonka nyrkillään lyö sirpaleiksi..."

"Oletko sekaisin!... Herra Jumala... olisin kerran maissa taas!"

"Sitäkö soisit... vai? Sinä ylpeä herraseni! Ja niin rohkea kun
olet!... Venheen kaaret murtuvat kuin tulitikut: kestänevätkö sinun
kylkiluusi? Mutta sinähän olet nuori rivakka mies... sinä harmaa apina!"

"Sinä saat kaiken."

"Haha... noin tuhma! Sitä olet tarpeeksi usein matkinut. Mutta et ole
pitänyt sanaasi. Sanot: 'rupea maamieheksi! Annan koko omaisuuteni
käytettäväksesi'. Ja nyt et tahtonut antaa neljäätuhatta markkaa edes,
ja minun täytyi mennä koronkiskurille. Näetkös, siksi annan venheen nyt
yhdessä meidän kanssamme pirstoutua Flackelholmin rantaa vastaan...
Näetkö tuota valkeata viirua tuolla? Siihen lyövät aallot. -- Päätetään
nyt nopeasti, kuka on saava rahasi. Heitetään arpaa niistä: sinä tai
minä tai piru. Meitä on kolme. Kymmenessä minuutissa on asia ratkaistu."

"Frans! Rakas Frans... salli minun elää. Minähän olen vanha mies ja
minullahan on enää aikaa ehkä ainoastaan pari kolme vuotta..."

"Tuolla laillako kerjäät!... Oletko vielä kertaakaan ajatellut
kuolemaa, kuinka sinun silloin on oleva? Mitä olet elämässä tehnyt?
Samaa kuin tekee sika! Syönyt ja rypenyt ravassa. Sen ohessa olet ollut
narri ja keikari! Tuosta kaikesta tulee loppu; muuttuu ihan toiseksi!
Kuka sen tietää! Ihan tyhjinpäivin ei ihmisellä ole omaatuntoa!
Hampaat ovat purra, ja nyrkit lyödä, sääret käydä ja omatunto
on tiennäyttäjänä. Et voi käydä käsilläsi, etkä voi ottaa pirua
tieoppaaksesi."

"Hirveätä! Hirveätä!"

"Tässä sitä ollaan. Et sinäkään voi suorittaa vuokraasi."

Silloin heittäysi ukko venheen laitaa vastaan ja koetti jäykistynein
käsin irroittaa kyöttiä.

Tuuli kiiti ulvahdellen veden yli.

Frans Strandiger katseli ihmishaamua kohden, joka kävi tuolla lähellä
rantahyökyä. Valkea kuohujuova edessä muuttui selkeämmäksi ja
valkeammaksi; läheni aika kääntyä.

"Oletpa pelännyt! Ryöminyt olet edessäni, raukka!"

Ukko ei kuullut mitään, tuuli ulvoi niin kovaan. Hän makasi
kyöttinappulan ääressä, nyki ja kiskoi, hampain puri hän kovaan köyteen.

Silloin hävisi haamu rannalla rantahyökyn taakse. Strandiger hypähti
ylös. Yhdellä harppauksella oli hän kyöttinappulan luona ja sysäsi
jalallaan makaavaan, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Pelko oli kokonaan
vallannut hänet. Hän huusi ääneen apua ja tarttui molemmin käsin
köyteen. Nyt se oli liika myöhäistä.

Strandiger kalpeni, mutta kasvonsa eivät liikahtaneetkaan. Hän juoksi
peräsimelle takaisin ja viskasi sen ympäri. "Pitää laskea viistoon
maihin!" leimahti hänen päässään.

Takana ulvoi tuuli, edessä oli kaikki valkeata pärskyvää vettä,
kiehuvaa ja vaahtoavaa. Ympärillä, milloin tuolta, milloin täältä,
katsoa mulautti valkoisia silmiä venheen laidan yli. Sitte, kahden
minuutin kuluttua... sysäys, niin kova ja raju, että Hobooken lensi
yltänään ylös ja sitte putosi raskaasti takaisin, ja että Strandiger.
joka oijensi kätensä makaavaa kohden, sillä tarttui omaan tukkaansa.
Silloin kurkottivat aaltojen valkeat käsivarret venheeseen sisään ja
nostivat tuon elottomana makaavan olennon mukaansa laidan yli.

Taaskin kaksi sysäystä! Ja ylt'ympäri tuo hurja, mieletönnä raivoova
meri, joka tuhansin käsin kurotti heitä kohden. Silloin näki hän
viistoon allaan... tuossa edessä... kaksi kättä... kaksi ihmiskättä...
silloin liukui hän salamannopeudella köyttä alas, ja oli hänellä se
onni, että pohjaan lyövä, pirstoutuva venhe antoi hänelle hiukan
suojaa, hän sai kiinni kaatuvaan ja kantoi hänet ja kantoi taakkoineen
rannalle.

Kaiken muun oli hän unohtanut.

Hän lepäsi hänen edessään polvillaan, kuunteli hänen hengitystään, veti
hänen märän raskaan pukunsa hänen jalkojensa yli ja katseli häntä,
silmissään synkkä palo.

"Miksi meni hän veteen?... Mitä pitää minun nyt ajatella? ajatella?
ajatella? Mitä hyödyttää ajatteleminen? Minun on hän. Minun
rantalöytöni! Minun!... Eläisimme vielä vanhoissa ajoissa ja olisin
temmaissut hänen vedestä ja kuolemasta... niin en enää kysyisikään.
tahtosiko hän olla omani. Hän ei itsekään olisi epäillyt sitä, koska
hän on minun rantalöytöni... Ajatella?! Minä tahdon pitää sen, tänä
silmänräpäyksenä, jonka meri on heittänyt syliini: Jumala ja vanha
ranta- ja löytö-oikeus ovat suoneet hänet minulle."

"Puhuiko äsken joku omastatunnosta?"

Hän tuki molempia käsiään hiekkaan. Neidon kalpeat elottomat kasvot
olivat suoraan allansa, hän hengitti keveästi ja kuitenkin työläästi,
hänen kalpeilla huulillaan oli vettä, sitä juoksi hänen hiuksiltaan,
jonka palmikot olivat hajallaan sannalla. Ihan turvatonna lepäsi hän
siinä.

"Hän on vielä kuolemanvaarassa: hän ei voi liikahtaa edes kättänsäkään.
Ingeborg... Rakastettuni... sano minulle edes ainoakin sana! Avaa
silmäsi! Ei, anna niiden olla kuin ne ovat: jos avaat ne, säikähdyt
sinä. Tule... minä kannan sinut kotiin... Kun voit vastata, silloin
kysyn sinulta..."

Hän laskeusi kiireesti polvilleen ja nosti hänet ylös niinkuin
nostetaan heikko lapsi vuoteelta ja kantoi hänet niin nopeasti kuin
taisi viistoon hämäräisen rannan poikki majaa kohden.

Rantahyöky myllersi takanaan ja tuuli ulvoi saalistaan: "Hän kuuluu
meille, meille!"

"Meille?" sanoi hän ääneen. "Kenelle meistä? Hän sanokoon sen itse.
Kerran vielä kysyn sitä häneltä. Hän pitää minusta kuitenkin, näin sen
hänen silmistään!... Ingeborg..."

Läähättäen, vaivalloisesti kantoi hän taakkaansa, upoten syvälle säikän
santaan, kahlasi ylös sen rinnettä kuolemakseen uupuneena ja horjuen.
Majassa oli valkeata.

Hän sysäsi oven auki jalallaan. Siellä ei ollut sisällä ketään muita
kuin Andrees Strandiger ja punapää, joilla ei ollut aavistustakaan
Ingeborgin tulosta. He hypähtivät ylös, kun näkivät tuon pitkän
kuolonkalpean miehen seisovan taakkoineen oven suussa.

"Mitä, mitä?" huudahti Andrees.

"Rannikko-omaisuutta se on!" sanoi hän. "Minun rannikko-omaisuuttani!
Sanoisin sinulle enemmän siitä, mutta et ole yksin. Olen temmaissut
hänet rantahyökystä. Miksi hän on mennyt sinne, kertokoon hän sinulle
itse. Minun pitää jättää hän sinulle nyt, koska hän on kipeä..." Hän
laski hänet vällyille, jotka olivat lattialla.

Punapää kumartui häntä kohden, aukaisi hänen pukunsa kaulalta, ja
kumartui kuuntelemaan. "Se ei ole vedestä", sanoi hän... "hän on
tainnoksissa" ja ravisti häntä kovasti käsivarsillaan. Andrees
piti hänen päätään käsillään ja pyyhki vettä hänen kasvoiltaan ja
hiuksistaan.

Silloin jätti Frans Strandiger huoneen ja meni istumaan ulkopuolelle
oven eteen penkille.

Hetken perästä nousi hän ylös ja astui taaskin sisään majaan.
Kammarissa, joka oli tuvan vieressä, oli sytytetty valkea, ja hän
astui sinne. Andrees Strandiger oli kumartuneena vuoteen ylitse ja
Ingeborg oli heittänyt molemmat kätensä hänen olkapäilleen, ikäänkuin
pelkäisi hän taaskin tulla riuhtaistuksi hyökyyn. Koko ruumiinsa vapisi
tulisen katkeran nyyhkytyksen käsissä, hän makasi puolittain riisuttuna
vuoteella. "Minä luulin, että se olit sinä. Silloin tunsin minä hänet
ja kaaduin taaksepäin."

"Hän on pelastanut sinut!"

"Andrees... rakas Andrees! Auta minua! Älä jätä minua! Minä pelkään
häntä."

Silloin vetäysi Frans Strandiger kynnykseltä takaisin ja lähti ulos ja
istui taaskin penkille. Tuuli puhalsi ja puuskui häntä vastaan, kova
kylmä sai jäsenensä värisemään.

Kohta sen jälkeen astui laivuri ulos, katsahti ympärilleen ja sanoi:
"Hän on toipunut jo, hän oli, kuten sanoinkin, tainnoksissa... Ja
sanokaas te nyt, mistä te tulette, ja mitä on tapahtunut? Tämähän saa
miehen ihan sekaisin."

"Me ajauduimme tuolia ulkona rantahyökyyn. Tulimme liika lähelle, ja
tuuli kiihkeni. Sitte ei suur'purje kääntynyt. Toinen meistä, enoni,
on jäänyt, venhe on murskana." Hän kokosi viimeiset voimansa. "Teidän
pitää viedä minut maihin... nyt kohta... Maksan sen teille. Tulkaa!
Tulettehan!" sanoi hän vielä kerran.

Ukko sysäsi lakkiaan puoleen: "Vesi alenee jo."

"Viekää sitte hevosella minut Strandigerkartanoon."

"Niin... se käy paremmin päinsä. Mutta vasta kello yhden jälkeen.
Kuun pitää olla näkyvissä, muuten se ei luonnista. Mutta nythän
vasta muistan... Strandiger sanoi äsken juuri, että hän lähtee ensi
laskuvedellä, jos vaan on mahdollista. Hän menee ilmoittamaan äidilleen
onnettomuudesta ja noutamaan naisapua. Neiti ei kai sentään niin
helpolla suoriudu tuosta..."

"En lähde Strandigerin kanssa yhdessä... opastakaa minut ristiviitalle
asti, sieltä löydän yksin."

"No... sehän käy päinsä... Ettekö tule majaan?"

"En! Missä pidätte hevostanne?"

"Tuulla, hirsihökkelissä."

Hän vei hänet hirsihökkeliin, jota tallilyhty heikosti valaisi. Siellä
oli hevosten vieressä, vasemmalla sisäänkäytävästä läjä olkia, niille
heittäysi hän pitkäkseen, ja saatuaan laivurilta kuivan puvun ja
juotuaan kuumaa kahvia, antoi hän peittää itsensä hevosloimella ja
nukahti kohta.

       *       *       *       *       *

Antje Witt harhaili taaskin rannalla, ihan rantahyökyn partaalla.
Veljensä oli lähtenyt hänen jälissään etsimään häntä, mutta ei ollut
löytänyt vielä.

Eschenwinkelissä, veljensä kotona oli hän arkuudesta ihmisten edessä.
ja ett'ei pelottaisi lapsia, koettanut hillitä itseään. Hän oli
koettanut hillitä sekanaisuuttaan, ja hän kun oli hyvä ja taipuva
luonnoltaan, oli se melkein aina onnistunutkin hänelle. Kun hän joskus
tuli levottomaksi, meni hän ulos matalikolle ja oleskeli päiväkausia
Flackelholmilla. Ja täällä, yksinäisyydessä, puhkesi tuo kolkko liekki,
joka kyti hänessä' täyteen liekkiinsä. Kärsivä harhautunut henkensä,
jota Eschenwinkelissä ihmiset ja jommoinenkin jäännös itsetietoa ja
arvostelukykyä olivat sitoneet, heittäysi täyteen vapauteen saaren
yksinäisyydessä. Mitä hän sellaisina hetkinä ja sellaisina päivinä oli
sekanaisuudessaan ajatellut ja tehnyt, sitä ei ole yksikään ihminen
nähnyt ja saanut tietää. Niiltä kolmelta neljältä kalastajalta, jotka
sattumalta olivat tulleet Flackelholmille, oli hän piiloitellut
itseään. Muutamia oli hän ilmestymiseilään perin pohjin säikähdyttänyt:
mutta ne eivät olleet tunteneet häntä. Viime vuosina oli hän käynyt
levottomammaksi, hän oli nyt neljänkymmenenkolmen vuoden vanha.

Oli jo myöhäinen ilta. Neuwerkin valo vilkkuili lounaasta valkean
kuohuu ylitse. Oli nousuvesi, ilmassa kohisi ja pauhasi, sen keskeltä
oli kuulevinaan itkua ja vongahtavaa huokailua.

Mustilla hevosilla tulivat ne, viilten, pitkissä sulkeuneissa riveissä
tulivat ne, nuo ratsastajat valkeissa liehuvissa mantteleissaan,
päissään välähtävät kypärit, tulivat raikuvassa vinhassa ravissa,
aina rinnakkain suorissa riveissä, eikä yksikään jäänyt jälille, eikä
yksikään ratsu kompastunut. Siten kiitivät ne viilten kohden, tulivat
kolmessa, neljässä, kuudessa rivissä yön pimeydestä, ja kaikki olivat
ne yhtä ylväitä ja ylpeitä korskahtavilla ratsuillaan, kasvonsa olivat
lumivalkeat... mutta kun ne tulivat lähelle, tuohon eteen, rannalle
ihan, suistuivat hevoset kaikki polvilleen, valkeat kasvot ja välkkyvät
kypärit syöksyivät sannalle, ja pitkäliehuiset manttelit viruivat
maassa, ja kuun valaisemana helmeilee hiekalla vaahtoa.

Hän harhaili hyökyn reunaa, aina kauemmas ja kauemmas.

"Löydänkö hänet tällä kertaa?" ajatteli hän. "Heillä oli valkeat
manttelit ja kauniit, mustat ratsut. Kuulinhan sen, 'kun Reimer kertoi,
kun hän palasi. Rivi rivin jälkeen ovat ne tulleet, ja kaikki ovat ne
sortuneet. Täältä pitää minun löytää hänet.

"Monta vuotta olen jo käynyt täällä, ja aina olen nähnyt hevosia ja
verta. Ja monta kuollutta olen jo löytänyt ja haudannut. Mutta hän ei
ole ollut niiden joukossa.

"Ihmiset sanovat: 'Viime kahtenakymmenenä vuotena ei enää ole löydetty
kuolleita Flackelholmin rannalla.' Minä olen ollut täällä, minä,
ja olen haudannut ne. Kurjilta näyttivät ne, olivat ihan kavioiden
survoomat, olivat viikkokausia saaneet virua tuon taistelun jaloissa,
isämeidän olen rukoillut jokaisella hiekkakummulla.

"Henrik!

"Kuinka kanuunat jyrähtelevät! Minä vaivainen ihminen yksin
taistelussa! Sanokaa minulle, missä hänen rykmenttinsä taistelee!"
Olen unohtanut sen numeron, siitä onkin jo pitkä aika, paljon yli
kahdenkymmenen vuoden.

"Tässä saan juosta ja juosta ja vanhenen ja väsyn. Kuu en minä enää
jaksa, niin kuka silloin on etsivä häntä? Kuka silloin on hautaava
hänet?"

Siten riensi hän eteenpäin, ponnistaen tuulta vastaan, ja silloin...
rannan taitteessa, jossa meri riehui hurjimmin, jossa keskellä
hyökyä hurjistuneet aallot, ylimielisyyttään riehahdellen, leikkivät
heitinpalloa erään venheen jäännösten kanssa, siinä makasi rannalla
mies, kasvot ruhjottuina ja verissä, makasi pitkänään, liikkumattomana
ja kuolleena, yllään oli pitkävartiset saappaat ja sotilasmainen
sininen puku. Hän näytti ihan toisellaiselta kuin muut, jotka hän oli
haudannut.

"Henrik!"

Kuu seisoi taivaalla ja näki, kuinka hän hetken perästä hautasi
kuolleen hiukan ylemmälle hiekkavallille, kuten kolmekymmentä munia
ennen... mutta kuumemmin rukoillen. Keskiyöstä palasi hän takaisin
ja istui loppuyön rauhassa ja levollisena kammarin ikkunan ääressä
ja vartioi levottomasti nukkuvaa Ingeborgia. Hän oli kammannut
huolellisesti hiuksensa märällä kammalla, kuten tapansa oli --, ja
pukeunut mustaan pukuunsa, kaulassa valkea röyhelö. Virsikirja oli
hänellä kädessään, sen päällä oli valkea, huolellisesti taitettu
nenäliina.

Niinpä tuli Felix Hobooken, joka ikinä elämässään ei ollut tehnyt
yhdellekään ihmiselle hyvää, haudatuksi kuumin kyynelin ja rukouksin.
Hänen täytyi joutua haaksirikkoon Flackelholmin hiekkarannalle, jotta
hänelle voi tapailtua tämä.

Ristiviitan luokse pysäyttivät vankkurit. Kuu oli vielä taivaalla,
mutta kiitävät pilvet peittivät sen tuontuostakin. Taivaanrannalla,
idässä, patousi pimeitä pilviröykkiöitä muodostaen ikäänkuin
mustan muurin nousevaa päivää vastaan. Lännessäkin lepäsi raskaita
pilvimöhkäleitä meren yllä. Vesi oli syvimmällä laskussaan.

"Minä en mielelläni laskisi teitä tässä pois", sanoi punapaita. "Tästä
alkaen on tie hyvin sekava. Minä voisin suunnata matkani tähtien
mukaan, mutta te ette niitä tunne."

"Aamuun ei olo enää pitkälti. Minä tunnen täältä suunnan ja tiedän
syvemmät kuilut."

"Saattaa tulla pimeämmäksi vielä. Minua arveluttavat hiukan nuo pilvet
tuolla lännessä; ilma on raskasta."

"Palatkaa takaisin vaan! Löydän kyllä kotiin."

Punapää ravisti päätään; sitte rupesi hän selittämään tietä.
"Kolmeneljännes tuntia menette kellonne mukaan tuota suuntaa...
näettekö tähteä tuolla? Sitte kohtaatte liejua, silloin käännytte
hiukan, tämän verran, sitte..."

"Tunnen tien, olen käynyt metsästämässä hanhia täällä."

Hän astui raskaasti vankkureilta. Ne kääntyivät takaisin entisille
jäljilleen ja palasivat takaisin. Silloin kääntyi Frans vielä kerran
niitä kohden: "Aikooko Andreas Strandiger itse Koogiin?"

"Kyllä... tänään tai huomenna. Minun itse pitää Reimerin kanssa mennä
kiviä noutamaan Büseniin."

Vaunut rämisivät pois. Sitte tuli hiljaista autiolla merellä. Taivas
oli riisunut yltään pilviharsonsa, tähdet tähystelivät tuhansin
avoimin silmin alas.

Hän kääntyi hitaasti pois. Jäsenensä värähtelivät, aamukylmä puistatti
häntä, hän katsoi tähteä kohden, joka oli osoitettu hänelle tieviitaksi
ja asteli verkalleen noin sata askelta, sitte seisahtui hän ja kääntyi
katsomaan taakseen ristiviittaa kohden. Hän eroitti sen vielä, se
kuvastui taivaanrantaa vastaan.

"Kelloni mukaan pitäisi minun käydä", ajatteli hän, "mutta kelloni
seisoo. Siihen on kai mennyt vettä...? Sydämeni seisoo myöskin...
siihen on sirunut tuskaa ja vimmaa.

"Koska sain nähdä kohtauksen siellä kammarissa."

Hän jatkoi matkaa tuokion vielä ja tuli pienemmälle viitalle, hiukan
yli miehen pituuden, ja pysähtyi sen eteen.

"Tuon tempaan irti... parisataa askelta syrjään... jos minun kelloni
seisoo, niin miksi pitää hänen käydä?"

Hän seisoi ja mietti. Lännestä kuului matalaa jyrähtelevää ukkosta, se
paisui; uhkaavasti yleni se taivaalla, ikäänkuin ulkopuolelta olisi
joku järeästi kolkutellut taivaan kanteen.

"Jos molemmat saavumme ilman tieviittaa perille Strandigerkartanoon,
niin kuulukoon hän hänelle."

Hän palasi hitaasti takaisin, vaipuneena syviin synkkiin ajatuksiin.
Nyt eivät olleet kasvonpiirteensä kauniit, eivät olleet ylpeätkään.
Kasvonsa olivat muuttuneet, ikäänkuin olisi hän vuosikausia
seurustellut raakojen ihmisten kanssa.

"Tämä on koe... Se ratkaiskoon. Se, joka saapuu perille, saakoon
morsiamen. Jos tulemme molemmat, väistyn minä.

"Tuo nainen, tuo kaunis ylpeä nainen!"

Hän riuhtasi viittaa ja suurella voimallaan tempaisi hän sen irti.
Kuului hulahtava ääni, vesi joka uneksi liejussa, heräsi ja täytti
hälisten aukon. Hän kantoi viitan syrjään, kaksi sataa askelta erääseen
pieneen syvänteeseen, siihen hän jätti sen.

Sitte palasi hän loiselle viitalle. Ensin ei hän löytänyt sitä; sitte,
kun hän löysi sen, riuhtasi hän sen irti ja vei sen toiseen suuntaan,
ja ajatuksensa veivät hänet kauemmas kuin hän ajattelikaan. Ehkä
neljäsataa, askella kantoi hän sen syrjään.

"Nyt ei meillä ole kummallakaan viittaa."

Hän katsoi ylös tähteä kohden ja lähti eteenpäin.

"Hän oli käsissäni, kuu hän lepäsi edessäni. Minun oli hän. Jumala
tai kohtalo -- yhden tekevää kumpi -- olivat antaneet hänet minulle.
Silloin vein minä houkkio hänet. Andreekselle.

"Omituista, kun kannoin häntä sinne, kun vein häntä hänelle, oli
minussa kaikki vapaata ja ylpeätä. Nyt..." hän vetäisi kylmällä
kädellään kasvojensa ylitse: "ikäänkuin olisi kaikki vedetty tiukalle
jännitykseen ja väännyksissä."

Hän pysähtyi taaskin ja kuunteli ukkosen jyrähtelyä, joka kuului
lännestä, kääntyi ympäri ja katseli pilviä. Ukkonen vieritti jyrinäänsä
tuon äärettömän aukeuden yllä, hän taivutti päätään ja kuunteli.

"Ukkosilma maaliskuussa... ja juuri tänään... On näyttänyt koko päivän
semmoiselta... Ikäänkuin olisi joku kutsunut minua... Jätä jyrähtelysi
ja pauhusi... minähän tulen jo.

"Minä pistän ne paikoilleen, missä ne olivatkin. Minä tunnen matalikon
paremmin kuin hän; tämä ei ole oikeata uhkapeliä. On kamalaa hukkua
noin, ja hän on joskus ollut ystäväni... hän ei tunne tietä yhtä hyvin
kuin minä.

"Nyt tuntuu minussa taas paremmalta... rivakasti... etsimään niitä.

"Missä ne ovat?"

Hän juoksi... upposi tuossa. Kääntyi hiukan vasemmalle ja löysi
syvänteen ja juoksi sen ympäri ja etsi viittaa, mutta ei löytänyt sitä
ja meni eteenpäin ja löysi sen eräässä syvänteen haaraumassa, eikä
ottanut huomioonsa täten muuttunutta suuntaa. Ja taaskin upposi hän
nilkkoihinsa asti saveen.

Silloin etsi hän taivaalta tähteä, jonka olisi pitänyt opastaa häntä.
Mutta siellä oi näkynyt mitään enää. Taivas oli ylt'yleensä raskaissa
pilvissä.

Hän katsahti ympärilleen. Hänellä ei ollut tietoa suunnasta enään. Hän
rupesi seuraamaan omia jälkiään... Ne menivät ristin ja rastin... Hän
tuli eräälle syvänteelle, jossa vesi solisi ja kummahteli, hän upposi
liejuun, hän kääntyi toisaanne, kääntyi vielä... silloin tiesi hän,
että hän oli eksynyt.

Eksynyt matalikolla...

Rajuilma yleni hiljalleen, keskellä kamottavan kamalaa yksinäisyyttä.

Koko läntistä taivaanrantaa peitti pilvihirviö, se lepäsi siellä kuin
jättiläinen meren yllä. Toinen oli pulvillaan sen päällä, kyyryllään.
Ja ne molemmat taistelivat toisiaan vastaan tulisin nuolin ja keihäin,
jotka välähtelivät tuhatvilauksisissa viivoissa ja ylempään iski
haavoja, se korskahti pystyyn jyrähdellen ja pauhaten, se oli pahasti
haavoittunut ja sen sisälmykset riippuivat alhaalla meren yllä.

Vesi rupesi kohoamaan ja eksynyt etsi kuolemanhädässään tietä eikä
löytänyt sitä. Hän ei tietänyt enää, missä oli itä ja missä länsi.
Niilipä jäi hän viimein seisomaan, missä oli varma pohja.

"Miksi juosta? Kunpa iskisi minuun salama!"

Vaivainen piskuinen ihminen keskellä huimaavan ääretöntä matalikkoa;
hänen voimakkaat jäsenensä vapisivat, silmäinsä salamointi oli
sammunut, ylpeä sydämensä oli lannistunut ja koko voimansa mennyttä.

Olisi hän saanut odottaa kuolemaansa tappotantereella... monen muun
kanssa... mutta hän on ihan yksin. Viimeinen ihminen maanpäällä seisoo
kuolemaa, olemattomuutta vastapäätä... ei, ei yksin kuolemaa, vaan
kaikkivaltiasta kohtaloa vastapäätä, ihan yksin.

Vesi nousee hänelle nilkkoihin asti... ylemmäs... joka aalto tuo
sitä lisään, jokainen jalanjälki avaa uuden lähteensilmän. Kaikki
ylt'ympärillä on harmaata, Simpukkariutta, jolla hän seisoo, ja joka
muuten näyttää niin valkealla, sekin hyllyy vettä. Ylhäältä, alhaalta,
idästä, lännestä: vettä, vettä ja kuolemanuhkaa kaikkialla.

Silloin lähtee hän taaskin liikkeelle. Hän arvelee, että tuolla
toisella puolella täytyy mannermaan olla. Hän ei tiedä, mistä hän
on tullut siihen käsitykseen, mielikuvituksessaan otaksuu hän sen
vaan, Häntä vetää sinnepäin. Mutta kun hän on astunut jonkun askelen,
silloin selkenee hänelle, että hän menee ihan väärään suuntaan. Silloin
pysähtyy hän taaskin.

Tuokion kuluttua -- ehkä on hän seisonut siinä puolisen tuntia --
lähtee hän taaskin liikkeelle, astellen raskaasti läiskyvässä vedessä
sinnepäin, missä hän luulee, että pohja korkenee ja on lujempaa. Hän on
lakannut jo etsimästäkin maata.

Hän kompastuu johonkin risuun, ja siinä on edessään viitta, hän murtaa
siitä palasen yhtä pitkän kuin hän itse, ja nojautuu sitä vastaan ja
pysyttelee sen varassa pystyssä, sillä tuo yhtä päätti virtaileva vesi
on ruvennut huimaamaan päätään. Viimein ei hän enää siedä katsoakaan
tuota liikehtivää levotonta vettä, hän kaatuu muuten. Silloin kääntää
hän katseensa ylöspäin ja seisoo siinä, kuin rukoilisi hän, tai kuin
semmoinen, joka kuuntelee, mitä joku toinen ylhäältä puhuu.

Korkealla ylhäällä lännessä meren yllä avataan jyskyen rautaportteja,
kirahtelee vitjoja ja rautatankoja, ja rautalevyjä helähtelee kovasti
kumahtaen yhteen. Rautavaunuja, kahdet kolmet siinä peräkkäin, vierii
kivikäytäviä myöten ja holvit yllä kaiuttavat jyrinää jylhempänä
takaisin. Ilmestyy mustia hevosia, niiden rautakuviot iskevät kovaan
kiveen, silloin lentää kirkas väläys maailman ylitse, räikeävaloinen
sinervä väläys, on kuin ilmestyisi sieltä Hän itse, ja pilvet kiitävät
hänen edellään ja tuhannet kädet viskelevät sadetta, ett'eivät
hevosensa kompastuisi. Jättiläinen, jota ei näkynyt, seisoi taivaan
rannalla, meren alla, ja syyti molemmin käsin tulta taivaalle, niin
että olivat kirkkaat taivaan tiet.

"Kauanko olen jo seisonut tässä? Tunninko? Vai vuoden? Järjelle tuntuu
kuin tunnin, sydämelle kuin vuoden. Mitä avaruudessa on rinnakkain, se
on sydämessä toisessaan, sisäisin ja sekaisin. Olen uudelleen nähnyt
kaiken, mitä lapsuudestani asti olen ajatellut ja tehnyt, ei ole mitään
enää jälillä. Tuska saisi lähetä loppuaan jo."

Varpuseiväs taipuili kahtiakäsin, senmukaan kuin laineet huojuttelivat
hänen ruumistaan. Se pää siitä, joka oli hänen rintaansa vastaan, oli
tunkeutunut hänen pukunsa lävitse; ja sen harmaata kuorta pitkin jaoksi
verta: mutta hän ei huomannut sitä.

"Minä en ole syypää kuolemaasi! Olisin kunnioittanut sinua kuten
tuhannet muut vaimoansa. Miksi lähdit lammikkoon? Jätä minut rauhaan
pyhimyskasvoinesi. Jää valkean kivesi varjoon, mitä teet täällä
kaamealla matalikolla?

"Häntäkään en aikonut surmata... kautta Jumalan en aikonut! Ajattelin,
että vielä olisi ollut aikaa kääntää: muta kuolemantuskassaan piti hän
köydestä niin lujasti. Yhtä lujasti pidän minä nyt tästä vaivaisesta
sauvasta... kuitenkin olen minä paremmassa asemassa kuin hän... voin
vielä kerran ajatella kaiken. Hänellä ei ollut paljoa aikaa. Ainoastaan
lyhyen saarnan sai hän kuulla... minulta. Että omallatunnollakin on
tehtävänsä... kuten käsillä ja jaloilla... Nyt pidän minä saarnaa
itselleni... pitkää, pitkää... enkä ikinä pääse valmiiksi. Kokonaisia
arkkeja lasken numerosarjoja, enkä vaan voi vetää pääteviivaa alle...
en voi... en tahdo... tämä on kurjaa ja kamalaa!

"Jossakin pitää olla virhe... muutenhan voisin nyt kuolla. Jotakin on,
jota en vielä ole ajatellut. Mitä se lienee? Kaikki menee sekaisin...
uiskentelee ja ajelehtii. Kaikki mitä ajattelen, on pyörteilevää,
sekaista, tietöntä vettä. Henki ja sydän eivät tiedä, mistä ja mihin.

"Nyt tulee hiljaista... kuinka Jumala tahtoo... Mistä tuo ajatus? Onko
se Jumalan tahto, että tuskaudun ja hukun tähän näin kurjasti?

"Ja miks'ei olisi? Hän kutsuu minua toiseen elämään. Ja tämä tie sinne,
juuri tämä tie on minulle paras... ja tämä asema tässä. En minäkään ole
suuria arkaillut, ripeästi ja lujasti olen tarttunut käsiksi heihin,
miehiin ja naisiin; siten tekee hänkin nyt kanssani. Minun pitää
kiittää siitä, tällä on tarkoituksensa!

"Kestää vielä hetken... Vesi ei vielä olo noussut vyötäisiinkään asti.
Sääret ovat nyt kuoleutuneet. Kohta tulee sydämen vuoro."

Pilvet häipyvät... ilma kirkastuu... taivaalla sarastaa jo valoa: viime
päiväni! Strandigerkartanoa kohden olen katsova jos vaan voin, ja vielä
kerran Flackelholmillekin, missäpäin se on... Ah, mitä hyödyttää minua
se? Minunhan täytynee kai katsoa erästä toista, kartanoa kohden, ja
ajatella, minkälainen lienee siellä vastaanotto. Kun seisoo vyötäisiään
myöten vedessä, muuttuu kaikki! Maa on muuttunut vedeksi ja taivas
maaksi, ja mikä oli ollut pientä, on muuttunut suureksi, hyvin
suureksi. Ja se mikä ei ole menestynyt mailla, se on kasvanut nopeasti
vedessä.

"En uskoisi tuosta kaikesta mitään, en yhtään mitään... pitäisin vaan,
että hukun kuin kärpänen maitovatiin, eli en olisi oppinut tuntemaan
Maria Landt'ia.

"Minulla ei ole suurtakaan taipumusta olla nöyrä. Nöyrä? Sanovat: me
_emme_ ole nöyriä, niinkuin toiset. Nuo muut, sanovat he, pelkäävät
syntiä ja rikosta, onnettomuutta ja kuolemaa, sitä kaikkea emme me
pelkää. Me pelkäämme ainoastaan Jumalaa. Ja on ihanaa, sanovat he.
pelätä Jumalaa.

"Tuossa on jotain totta... kristityt uskovat valoon -- muut pimeyteen.
Mutta kuinka voisin uskoa valoon tässä hädässä ja kuolemankammossa..."

Merilintuja lenteli kirkuen ohitse, laskeusivat alas ja keinuivat
aalloilla. "Lintukurjia! Ne elävät, minä kuolen." Hylkeitä läheni
kaukaa, kohottivat valkeita ruumiitaan ja katselivat häneen...
"Jättäkää minut!.. menkää Flackelholmiin ja kertokaa siitä hänelle,
Ingeborgille!...

"En kestä tätä kauempaa... Polveni murtuvat, silmäni ovat sekaisin,
ja ajatukseni ovat karussa... Muutamat niistä liikkuvat nuoruudessa,
leikkivät ja reuhaavat.. Minä olen översti! Täyttä ravia... On
Gravelotten päivä ja isäni kuolee. Hän kuoli isänmaan puolesta...
minä... rikoksentekijänä.... äitini ei pelännyt Jumalaa!... Toiset
ajatukset taas kolkuttavat taivaan portille. Kuule! Kolkutetaan! Sielu
raukka.

"Viimeinen jyrähtely eteni kaukaisuuteen. Päivä nousi... Tuossa on maa,
tuossa, noin lähellä! Ja kuitenkin niin kaukana..."

Aamurusko tavoitti kultaisin käsin pilviin ja heitti pitkiä tulisia
katseitaan aaltojen yli. "Nyt riittää."

Silloin kuului takaa ääni... se kuului kovaan... paljoa kirkkaammin
kuin aaltojen tuhatlukuiset äänet:

"Frans, seiso suorana!... minä tulen!"

Hän oijensi kääntyessään molemmat kätensä sinne kohden, ja horjahti.
Siellä seisoi Andrees Strandiger leveillä säärin vankkureilla, piiska
kädessä, ja kookkaat ruskeat astelivat päät ylhäällä, korskahdellen ja
päitään heitellen, hitaasti veden läpi; länget nitisivät, aisan päät
kohottausivat tuontuostakin vedestä, aallot löivät vankkurien laidan
yli.

"Minä tulen! Seiso lujaan, poika. Silmänräpäyksen vielä!"

Hän seisoi ja tuijotti sekaisin suurin silmin hevosiin, eikä
yrittänytkään saada kasvoillensa mitään kopeata ja kovaa, ja tarttui
molemmin käsin hevosia päihin ja ponnisti itsensä vankkurien vierelle,
pitäen kiinni aisoista ja oli kohta vankkurien pohjalla polvillaan:
"Pois!" sanoi hän. "Pois tästä kamalasta paikasta!"

"Niin... minne?" sanoi Andrees.

"Täällä hukumme."

"En uskoisi. Jos vankkurit vaan kestävät ja hevoset pysyvät pystyssä,
ja ell'ei vesi nouse liika korkealle."

"Mistä tulet sinä?" voihki Frans.

"Tuolla on tie, tuolla tuonnempana. En löytänyt ristiviittaa; silloin
eksyin tieltä. Sittemmin löysin sen taas, ja luulen, että olisin vielä
päässyt maihin, mutta silloin näin sinut, miesparka... Riisun takkini;
peitä rintasi sillä, sehän on ihan verissä. Kiedo se yllesi! Eihän ole
ihmisvoimissa kestää kaksi kertaa samana päivänä haaksirikkoa."

Frans yritti kohottautua polviltaan, mutta vaipui takaisin: "Sanon
sen sinulle, minä kiskoin irti viitan, koska aioin pelata uhkapeliä
kanssasi Ingeborgista. Sitte aioin viedä sen taaskin paikoilleen, mutta
silloin eksyin."

Andrees kohottautui suoraksi, ankara liikutus sai koko ruumiinsa
vavahtamaan: "Tuo kuuluu Jumalalle", sanoi hän, "ei minulle. Minulla on
kylläksi omassa taakassani."

"Ja, nyt tulet sinä ja aiot pelastaa minut ja joudut perikatoon
yhdessä minun kanssani, ja kaikki on lopussa, ja kaiken olen minä
tehnyt... minä... Olen niin väsynyt, ja minun on niin kylmä." Hän antoi
päänsä vaipua syrjälautaa vastaan ja itki.

"Asetun istumaan näin", sanoi Andrees, "jää sinä polvillesi, ja
likistäydy lujasti vastaani, niin pysyt lämpimänä. Jos hevoset käyvät
levottomiksi, leikkaan ne valloilleen... mutta toivon, ett'ei vesi
nouse enää paljoa korkeammalle. Ja hevoset ovat viisaita; ne seisovat
levollisina. On jo ollut kolme tuntia nousuvettä."

Siten seisoivat he, nuo kaksi vihamiestä, lähekkäin likistyneinä
toisiaan vastaan. He puhuivat hiukan ja harvakseen. He kuuntelivat
veden hiljaista ääntelyä ja aisojen natinaa. He katsahtivat hevosia,
jotka pitivät päitään ylhäällä ja tuontuostakin pelokkaasti katselivat
taakseen. He katselivat ulos Strandigerkartanoa kohden.

Kun vesi alkoi laskeutua, nukahti Frans Strandiger, vajoten kokoon,
käsivarsi kieraistuna toisen polvien ympärille, olkapää ja pää
tuettuina vankkurien laitaa vastaan. Aurinko yleni loistavana idässä,
oli kaunis kirkas kevätaamu.

Koillisessa ilmestyi näkyviin pitkä valkea hiekkariutan harju, kohta
istui sillä lukematon lintuparvi.

Silloin lähtivät he liikkeelle.

Kohta sen jälkeen huomattiinkin heidät. Vankkureita ja ratsastajia
kiidätti säikän kuvetta alas. Heim Heiderieter oli heitä vastassa,
katsoen hämmästyneenä ja levottomasti heitä ja seisten vyötäisiä myöten
vedessä.

Frans Strandiger suistui tiedotonna maahan.




YHDEKSÄS LUKU.


Seuraavana aamuna -- oli samea ikävä maaliskuun ilma -- tuli Andrees
kirkkotarhasta käsin Nummitaloon. Hän oli hiukan vilustanut itseensä:
muuten eivät näyttäneet nuo tunnit matalikolla vahingoittaneen häntä.
Lähemmä puoltapäivää aikoi hän palata Flackelholmille takaisin. Hän
kertoi lyhyesti, että he olivat päättäneet koettaa taaskin seurustella
keskenään serkkuina.

"Toivon", sanoi Heim, "että hän tämän tapauksen jälkeen luopuu
vuokraoikeudestaan."

"Hän viittaili jotain sinne päin; mutta en suostu nyt siihen, koska hän
on ruumiillisesti ihan murtunut. Hän ei voi panna jalkojaan maahan, ja
hänellä on suuret tuskat."

"Mitä ajattelet siis tehdä?"

"Palaan takaisin Flackelholmille, rakennan rakennuksen ja vietän hääni."

"Oikein, oikein teet", tuumi Heim, ja Eva nyökäytti päätään.

"Nyt soisin mielelläni", sanoi Andrees, "että tulisit nyt yhdessä
kanssani Strandigerkartanoon tervehtimään häntä, luulen, että hän
olisi iloinen siitä. Hän sanoi, ett'et koko tänä talvena ole vaihtanut
sanaakaan hänen kanssaan, ja että tahallasi olet välttänyt häntä.'

"Voinko minä mennä hänen luokseen", huudahti Heim, "kun hän hävittää
koko Eschenwinkelin?"

"Hän teki viittauksia siihen suuntaan, että hänen osakseen on elämässä
tullut hyvin vähän ystävyyttä, epäystävällisyyttä täällä kotonakin,
epäystävällisyyttä sinunkin puoleltasi! Lähdetkö mukaan? Silloin olemme
me kolme uskollista taaskin yhdessä."

Heim pyörähti ympäri. "Eva! Sunnuntaipukuni! Siitä saakka kuin kävin
kanssasi kankaan poikki, en ole lähtenyt niin kauniille kävelylle."

Andrees katsahti hänen jälkeensä: "Tuo mies on onnellinen. Hän on
nyt siinä työssä, jota hän on halunnutkin itselleen: on isäntä ja
kirjailija."

Eva nauroi: "Isännän laita on niin ja näin, isäntä olen minä. Mutta
olen kuitenkin hyvin onnellinen. Nähkääs, Andrees, nuoret miehet
muuttuvat huonommiksi ja huolimattomammiksi, kun tulevat naimisiin.
Sitä ennen on päänsä täynnä suunnitelmia; aikovat saavuttaa paljon,
mutta sittemmin, kun heillä on vaimo, jopa lapsiakin, niin arvelevat
he tehneensä kylliksi ja muuttuvat tavallisiksi, ikäviksi, oikeinpa
kiusallisiksikin ihmisiksi."

"Painan mieleeni tuon."

"Oh, jaa... Mutta Heim... Heim on muuttunut ahkerammaksi siitä saakka.
Nyt kirjoittaa hän."

Hän osoitti kirjoituspöytää kohden, jolla nuo suuret keltaiset kirjat
seisoivat, nyt järjestettyinä suoraan riviin, ikäänkuin olisivat ne
täyttäneet tehtävänsä, ja sanoi: "Hän on kovin ahkerasti iskenyt
maan alkuhistoriaan, tiedättehän, hänellä on taipumusta kieliin ja
historiaan. Tanskankielessä autti häntä opettaja Haller hiukan, nyt
lukee hän sitä sentään jo vapaasti. Ja nyt, kun hän on lukenut ja
lukenut, ovat nuo vanhat maalatut kuvat heränneet elämään edessään,
kuolleet ihmiset ovat aukaisseet silmänsä, kylät ja kankaat ovat
asuttuneet ihmisillä, jotka jo ammoin ovat nukkuneet."

"On melkein jotain kamottavaa tuommoisessa lahjassa."

Eva nyökäytti päätään. Sitte kohotti hän vilkkaasti silmänsä. "Nyi kun
olette puhunut tästä, herra Strandiger, pitää meidän puhua jostain
muustakin."

Andrees katsahti kysyvästi häneen: "Ingeborgistako?"

"Niinpä siis Ingeborgista."

"Ingeborg", virkkoi hän verkalleen, "ei ollut ihan vaaratta Fransin
puolelta, vaikka hän silloin kankaalla niin rivakasti puolustautuikin
häntä vastaan. Hän on Strandiger kuten minä, ja muistuttaa minua
monessa, niin hän on ripeämpi, rivakkakäänteisempi ja ryhdikkäämpi
kuin minä. Siten on se selitettävissä. Mutta nyt hän on kokonaan minun,
kaikki empiminen on loppunut hänessä ja samoin varsinkin minussa,
kesäkuussa vietämme häämme."

"Aiotteko asettua Flackelholmille?"

"Aiomme, ainakin täksi kesäksi. Se on oleva hyväksi minulle,
Ingeborgille ja Flackelholmille, sittemmin keksimme kyllä jotain
muutakin. Muuten olisi Reimer Witt, hyvin halukas jäämään
taloudenjohtajaksi Flackelholmille, mutta vaimonsa ei ole halukas
siihen, ja lasten koulunkäynti tuottaa vaikeuksia."

"Niinpä on tämä siis puhuttu loppuun! Eikö teillä muuten ole mitään
sanottavaa tai kysyttävää tai mahdollisesti nähtävääkin? Ette ole
viiteen kuukauteen käynyt meillä."

Andrees katsahti melkein hämillään hänen hymyileviin kasvoihinsa.
Silloin viimein muisti hän: "Ah, poikanen! Esikoinen! Antakaa anteeksi!"

"Vaikeata antaa, herra Strandiger! Mutta näytän sentään teille lapsen."

Kun Eva lähti ulos, ilmestyi Heim, takki vielä kädessään ja kiirehtien.
"Tule", sanoi hän ja vei Andreeksen pitkän kammarin ikkunan ääreen.

Siellä ajoivat kartanosta sateesta märkää hiekkatietä vaunut, jotka
olivat kuormatut täyteen matkalaukkuja. Niissä istui itse vanha
Hobooken: hän teki muuttoa. Koulutalon seinämällä seisoi toistakymmentä
lasta rivissä, ja antoivat räystäsveden, jota tippui olkikatolta,
juosta tollukoilleen ja kengilleen. He katsahtivat toisiinsa, ja
vähitellen, kun rohkeutensa kasvoi ja vaunut etenivät, hajausi rivi
ja he huusivat: "Nyt ei säälitä. Ei säälitä. Livistäkää linnun tietä
täältä! Kuule, nytkös kerrankin laulamme. 'Sä isänmaa, oo tyynnä vaan'."

Heim nauroi, hän oikein säteili, hän, ikävä kyllä, voi vielä iloita
tuhmista pojanjuonista; mutta Andrees katseli vakavana.

       *       *       *       *       *

Kolmantena päivänä huhtikuuta, kun sää sen salli, ryhdyttiin
rakennustyöhön. Säikän juurella ja sen suojissa seisoo se, pyöreän
lammikon vierellä. Alhaalla maakerroksessa on neljä huonetta,
etuvälikkö, kyökki ja kaksi kammaria. Muu osa taloa kuuluu karjalle,
alhaalla on avara läävä, sen lattia on lujaksi sotketusta savesta,
kuten tuvassa, ylhäällä on tilaa talvirehulle. Rakennus on luja,
muurattu sementillä, seinät vahvat, kymmentätuumaa paksut, ikkunat
pienet, ja katto raskas tiilikatto. Se on ihan vastakohta kesäasunnolle.

Talorakennuksen ja juottopaikkojen ympärille on piiriin, joka käsittää
hehtaarin alan maata, rakennettu valli ympyrän muotoon, se on noin
viittä tai kuutta metriä korkea, ja on varsinkin meren puolelta leveä
ja tukeva; se on tehty mullasta. Mutta jotta sen pinta saataisiin
lujittumaan, on ruohonummelta leikelty nelikulmaisia turpeita, jotka
kasvavat tiheätä ruohikkoa, ja ladottu niitä vierekkäin sille. Ensi
kuukautena näki vielä turverivien suorat rajat, mutta kesällä ne
kasvoivat pian umpeen; ruoho versoi rehevänä, turpeet maatuivat kiinni,
ja nyt oli vallilla viherjä luja takkinsa.

Neljäkymmentä miestä teki työtä kaksi ja puoli kuukautta. Kaikki
olivat täkäläistä työväkeä, enimmäkseen miehiä, jotka ovat tottuneet
rannikkoseututöihin. Andrees Strandiger piti lujaa komentoa heidän
kesken, mutta hänestä pidettiin sentään, koska hän, vaikka olikin
toisinaan harvapuheinen ja, kuten sanoivat, hieman äköttelevä,
kuitenkin aina oli oikeamielinen, eikä vaatinut enempää, kuin mitä mies
voi tehdä: he tunsivat myöskin, että hän tarkoitti heidän parastaan.
Hän piti tarkkaa huolta siitä, että he saivat hyvän ruuan, ja toimitti
tunnollisesti ne postilähetykset, jotka he antoivat, hänen mukaansa
Büseniin, iähetettäviksi vaimoille ja lapsille: ja laskivat hänelle
ansioksi, ett'ei hän sallinut mitään naukkuja saarella, mutta sensijaan
toimitti heille maksutta hyvää kahvia, jota Antje valmisti. Toisinaan,
sadepäivinä, oli työ raskasta ja vaikeata. Kun valtasi mielet
yksinäisyyden tunne tai ikävöitsivät vaimojaan, silloin oli alakuloista
ja nyreätä Flackelholmilla. Mutta oli monta iltaa myöskin, jolloin oli
hiljaista ja ystävällistä ja jolloin säikältä kajahteli iloinen laulu.

Täällä näinä kuukausina ja tällä työpaikalla alkoivat raittiuspyrinnöt
ensi kertaa vaikuttaa näillä seuduin. Työntekijäin joukossa oli
joitakuita Eiderstedtistä ja Tondernista, jotka kieltäytyivät kaikista
väkijuomista. Ensi aluksi saivat he kärsiä hiukan pilkkaa, mutta sitä
ei kestänyt kauan. Kahvitarjoilu, joka sai Antjen maineeseen, vaikutti
myöskin puolestaan. Kun Kristoffer Dwenger kesäkuussa palasi kylään,
perusti hän ensimmäisen raittiusseuran näillä seuduin.

Kymmenentenä päivänä kesäkuuta, Friedrich Strandigerin kuolinpäivänä,
olivat rakennus ja valli valmiina. Kun ei koko saarella ollut yhtään
viherjää lehteä, sitoi Kristoffer Dwenger keltaisesta rantavehnästä
seppeleen ja ripusti sen tuuliviirille rakennuksen päätyssä.

Sinä aamuna lähti aikaiseen Eschenwinkelistä matalikolle viidet
työvankkurit peräkkäin.

Ensimmäistä ohjasi Heim, hänen vierellään istuivat Eva ja Ingeborg,
näiden takana, toisella istuimella Reimer ja Telsche Spieker ja
Bertha Witt. Toista vankkurin ohjasi valtuusmies Möller, joka omistaa
Koogissa, lähellä rantatoetta suuren maatilan, ja joka aina on
harrastuksella seurannut ranta-toe töitä ja hommia matalikolla. Hänen
vierellään istui Haller, suussaan lyhyt piippunsa ja puhui älykkäästi
ja opettavasti kaikellaisista luonnonilmiöistä, joita esiintyy
matalikolla, ja väitteli valtuusmiehen kanssa, joka katsoi asioitu
enemmän hyödyn kannalta. Heidän takanaan istui Anna Haller, joka
hiukan huolissaan katseli ympärilleen ulos avaralle autiudelle. Hän ei
ensin aikonut mukaan, hän ei nimittäin ole mikään sankaritar, vaikka
toisinaan on Olevinaan. Mutta kun hän kuuli, että uusi pastori lähtisi
mukaan, päätti hän sittenkin lähteä. Nyt istui tämä hänen rinnallaan
vankkureissa, ja tämä järkevä mies, joka jo oli kokenut monellaista
elämässä -- hän oli useat vuodet ollut apulaispappina eräässä suuressa
kaupungissa -- kummastelee itsekin, kuinka kotoisen hupaiselta, hänestä
tuntuu, kun hän siinä haastelee seitsentoisiavuntiaamn vierustoverinsa
kanssa. Hän on jo muutaman kuukauden tuntenut hänet, mutta päättää nyt
käydä useammin koulutalolla. Siellä on niin rattoista ja pappila on
avara ja tyhjä, ja äitinsä, puusepänvaimo, on sanonut hänelle:

"Jos vaan käy päinsä, Hannu, niin ota hiukan huomioosi meitäkin. Ota
itsellesi vaimo vaatimattomasta perheestä, niin ett'ei minun tarvitse
olla sydän kurkussa, kun joskus tulen tervehtimään luoksesi."

Kolmatta vankkuria ohjasi Kristian Möller. Munkkilan emännän
poika, jolla on tila Witten Knee'ssä. Hän on Heimin kehoituksesta
mukana retkellä, sillä vaikka hän onkin nuorempi, on hän sentään
kimnaasiajoilta hyvä tuttu Heimin ja Andreeksen kanssa. Hänen
rinnallaan istuu rouvansa, jolla on vaaleat hiukset ja kirkkaat lapsen
silmät. Heidän takanaan makaavat oljilla Peter Nahwer ja Pellwormer.
Nämä tahtovat päästä näkemään tuota uutta maata, sillä vaikka he jo
ovat yli neljäkymmentä vuotta asuneet Eschenwinkelissä, eivät he vielä
ole käyneet Flackelholmilla. Heidän keskustelunsa sujuu vaikeasti
ja hitaasti, sillä Pellwormer, joka on liikutettu tästä suuresta
matkasta, änkyttää pahennuin kuin tavallisesti ja Peter Nahwerin
täytyy kiivaasti imeä piippuaan, koska on vastatuuli. Sillä vaikka
hän imeekin sammunutta piippua, on hän sentään säilyttänyt kaikki
oikean tupakoitsijan tavat, hän ottaa pitkiä tai lyhyitä vetoja,
riippuen kulloinkin mielentilastaan, sypistää suutaan ja siristää
hiukan silmiään, kun hän puhaltaa savua ulos: hän imee lujimnmin kun
on vastatuuli; väitetäänpä, että hän, ollessaan yksin verstaassaan,
toisinaan ottaa piipun suustaan ja ripustaa sen naulaan sanoen: "Taitaa
tulla liikaa jo". Yritettyään muutaman kerran turhaan kertoa, mitä
hänellä on sydämellään, noutaa Pellwormer taskustaan esiin erään
kirjeen ja pitää sitä matkakumppaninsa silmäin edessä. Tämä koettaa
saada tolkun siitä ilman nenälaseja. Kristian Möller on alottanut
pienen hauskan kinan rouvansa kanssa, tämä väittelee kirkkaalla
äänellään kiivaasti vastaan: vankkurit rämisevät, oljilla kuuluu
katkonaisia puoliksi lausuttuja sanoja, toisinaan saa Peter Nahwer
selvän jostakin sanasta, toisinaan taas saa Pellwormer sanotuksi jonkun
sanan. Se on kirje Thiel eukolta Kaliforniasta.

Neljännet ja viidennet vankkurit ovat täytenään naisia Eschenwinkelistä
ja kylästä, joiden miehet tänään saavat työn päätteeseen
Flackelholmilla. Ensimmäisiä ohjaa Wilhelm Rohde, jonka rinnalla istuu
äitinsä. Frans Strandiger, jolla hän nyt on suurrenkinä, oli tarjonnut
hänelle ajoneuvot. Hän oli silloin näyttänyt jotakuinkin tuimalta:
"jos haluat mennä katsomaan juhlia Flackelholmilla, voit ottaa yhden
suurista puuvankkureista. Ota se täyteen naisia, jotka tahtovat lähteä
matkalle, ja varo, ett'et jää jälille toisista." Sen jälkeen oli hän
töykeästi kääntynyt poispäin.

He puhuivat Frans Strandigerista: "Niin, hän on sittenkin muuttunut."

"Tulee melkein sääli häntä, pelkään, ett'ei hän enää ikinä toivu
entiselleen."

"Seista kuusi tuntia kylmässä maaliskuunvedessä, se ei ole mitään
leikintekoa se."

"Lähimmässä tulevaisuudessa menee hän kuukauden ajaksi Hampuriin
ottamaan kuumia kylpyjä, jotta jalkansa taas paranisivat."

"Onko hän jo haasteltu merioikeuden eteen... haaksirikon vuoksi?"

"Ei... se on lykätty toistaiseksi, kunnes hän taas on terve."

"No... tuohan on muodon vuoksi vaan. Ilma kääntyi myrskyksi: he
ajautuivat Flackelholmille. Eihän siitä sen enempää."

Niinpä matkasivat nämä viidet vankkurit matalikolla. Aurinko paistoi:
märkä maa välkkyi ja välähteli aavalti ja avaralti; suuria lokkiparvia
etsi pyydystysriuittojaan.

Kun he näkivät tuon viheriän maan ja pitkän valkean säikkäjonon,
ja sen edessä, tehden kulman sitä vastaan, pyöreän vallin ja lipun
punaisen katon yllä, silloin valtasi ihmiset voimakas liikutus: moni
nousi vankkureilta jo tuolia puolen Dieksander Gatt'in, jonka läpi
matkatessa kajahteli tuontuostakin ilohuudahduksia. Muutamat naiset
tohtivat riisua kengät ja sukat jaloistaan. Siten ajoivat tai kävivät
he valkealla hiekalla. Sampikalastajat, jotka seisoivat kaukana
venheittensä vieressä, viittoilivat naisille ja huusivat heille
jotakin, joka sentään hukkui mereen, ennenkuin ehti perille. Siitä ei
tainnut olla vahinkoakaan.

Miehet Flackelholmista tulivat verkalleen vallilta alas vankkureita
vastaan ja tervehtivät jommoisellakin arvokkuudella tulokkaita.
Varsinkin oli Kristoffer Dwenger saanut käytökseensä jotain niin
levollista ja varmaa, että vaimonsa otti häntä käsivarresta, veti
syrjään ja sanoi: "Mikä sinun on, Kristoffer? Ethän kysy lasten
perään?" Silloin kertoi Dwenger hänelle kaiken, kuinka hän pitkät ajat
oli ollut ihan nauttimatta väkijuomia, ja kuinka hän oli hyvillään
siitä, ja kuinka hän oli päättänyt vastaisuudessakin pysyä raittiina.
Vaimonsa kuunteli häntä ajatuksiinsa vaipuneena, sitte katsahti hän
ylös häneen, kasvoillaan kuuma iloisuus, otti hänen käsivartensa ja
lähti toisten luokse, ja piti päätään taas ensi kertaa monosta vuodesta
ylhäällä.

Andrees oli nostanut Ingeborgin vaunuista ja oli mennyt hänen kanssaan
sisään ja astunut tupaan; siellä sulki hän hänet syliinsä, hyväili ja
suuteli häntä. Ingeborg ei sanonut sanaakaan, riippuessaan hänessä,
mutta nyt hän ei enää salannut silmiään.

Antjea ei oltu voitu saada jättämään sijaansa kahvipöydän takana ja
menemään katsomaan vaunujen tuloa: hän oli liiaksi tietoinen tehtävänsä
tärkeydestä. Hän oli kaikista ylpein ja onnellisin.

Kahvin jälkeen, jonka ohessa oli tarjottu tukevia voileipiä,
kylmää lihaa ja munia, tehtiin pitkä kävelyretki rannalle ja sitte
ruoholakeuden poikitse takaisin. Andrees ja Ingeborg kävivät
valtuusmies Möllerin rinnalla: siinä lausuttiin monta järkevää sanaa,
ja neuvoteltiin monesta taloudellisesta kysymyksestä. Kristian Möller
asteli Evan rinnalla ja kertoi, rouvansa vilkkaitten vastalauseiden
keskeyttämänä, kertomuksen kihlauksestaan entisen Frauke Knee'n kanssa,
ihan heidän takanaan astelivat Heim ja Frauke iloisesti haastellen.

"Me sovimme yhteen!" sanoi vilkas nuori rouva.

"Kristian, minä sovin paljoa paremmin herra Heiderieterille kuin
sinulle!"

"Tuo ei ole mikään kohteliaisuus Heimille."

"Kuules tuota!.. Tuommoinen hän on aina, rouva Heiderieter!"

Tämän pitkän kävelyn jälkeen aukaisi Reimer savilattialla oluttynnörin
ja kertoi siinä ohessa, että tislaaja -- hieno nimitys! -- kaupungissa
oli sanonut, ett'ei hän vielä ollut ansainnut groscheniakaan
Flackelholmista. Raittiusväkeä oli hän pahasti pilkannut ja ilkuillut:
joka juomarista, oli hän sanonut, jonka nuo kalpeanaamat viekottavat
pois väkevistä, kärsin minä sadan markan tappion. Silloin nauroivat
kaikki kuulijat ja olivat iloisia, varsinkin naiset näyttivät
tyytyväisiltä.

Kun lasit olivat täytetyt, nousi Heim Heiderieter Antjen suureksi ja
neuvottomaksi kummastukseksi hänen kahvipöydälleen, löi rintaansa, ja
piti seuraavan puheen:

"Ystäväni! Rakkaat juhlatoverini! On vanha kunnioitettava tapa, että
uusi talo vihitään seppeleellä ja puheella. Seppele, jonka Kristoffer
on solminut rantavehnästä" -- Kristoffer Dwenger lensi ilosta
punaiseksi -- "riippuu jo paikallaan; puheen suonette minun pitää.

"Tämä paikka, ystäväni, jolla nyt seisomme, on vanhoina ammoisina
aikoina ollut mannermaata, jolla ihmisiä on asunut, se on sortunut
yöhön ja perikatoon, hurjistuneet aallot ovat haudanneet pellot ja
talot ja ihmiset... Siten on joskus kansamme vapauskin sortunut
yöhön ja perikatoon. Vallit, jotka isämme omilla ruumiillaan olivat
rakentaneet Bornhöved'illä ja Hemmingstedtillä ja monella muulla
tappotanterella, eivät enää kestäneet. Tanskalainen nousuvesi murtausi
sisään, aina kauemmas maahan, aina pelottavampana, kunnes Idstedtin
luona kaikki suistui turmioon.

"Koitti maallemme suruisa aika. Olimme kansa, jolla ei ollut oikeutta,
jolla ei ollut kunniaa, häväisty kansa. Ylläsi vinkui ruoska,
Schleswig-Holstein. Rajaton, määrätön oli kärsimyksemme ja tuskamme,
sillä seitsemänsataa vuotta olimme me taistelleet ja vastustaneet.
Kansalta, joka oli tottunut vapauteen, sitoivat he molemmat kädet,
lokkiparilta, joka oli tottunut liitelemään aavaa matalikkoa,
leikkasivat he siivet. Me kirskutimme hampaitamme vimmassamme, me
kohotimme kahlehdittuja käsiämme, huutaen ylös äiti Germaniaa kohden.

"Ja kun siten loimme apua-anovan katseemme sinne, oli juuri koittanut
aika, jolloin hän, joka kauan oli uneksinut, aukaisi loistavat silmänsä
ja näki lastensa kärsimykset ja kutsui lapsensa taisteluun. Niinä
vuosina kohosi meren povesta tämä Flackelholmin saari. Se kasvoi,
kasvoivat meidänkin toiveemme. Muodostui sille viherjöivä kevätkenttä,
viherjöiväksi kevätkentäksi puhkesivat meidän toiveemmekin.

"Ilman uhrejaan se ei tapahtunut: Düppel... Verneville. Antje, sinä
tiedät sen." Antjen silmissä leimahti tuli. "Flackelholmin kevätkenttä
on sekin maksanut ihmisuhria. Tänäpäivänä kolmekymmentä vuotta sitten
jäi Friedrich Strandiger autiolle matalikolle.

"Ystäväni! Oli tuokion kuollutta maassamme. Kinastelimme keskenämme
kuin yhteensullotut lapset, jotka ovat suletut samaan huoneeseen,
muutamat loikoilivat toimettomina upean talon kynnyksellä ja antoivat
auringon paahtaa päälleen. Flackelholmilla mutautuivat ojat umpeen ja
hedelmätöntä säikkähiekkaa tuprutteli vihannalle maalle, tuprutteli
vuosikausia... Mutta silloin karaisimme taas itsemme miehiksi, meistä
rupesi tuntumaan ahtaalta huoneessa, me tempaisimme oven auki, me
astuimme kynnykselle ja katsoimme ulos maailmaan, jota juuri jaettiin.
Silloin muisti Andrees Strandiger tämän saarenkin, ja muuttui
siirtolaisviljelijäksi, muutti miehineen tänne, ja otti haltuunsa
tämän, saksalaisen isänmaamme nuorimman saaren.

"Ystäväni! Me toivomme, että, kuten täällä tullaan tekemään työtä
uljaasti ja voimakkaasti, että samoin tehdään työtä kaikkialla, koko
linjalla. Sylt'iin ja Röm'iin asti. Me tahdomme voittaa meren, tuon
hurjana riehuvan meren, joka on haudannut isämme. Ja siksi sanon nyt:
eläkööt, eläkööt jokainen, ylhäisimmästä ylitarkastajasta Berlinin
linnassa ja hänen virkamiehistään, jotka täyttävät velvollisuutensa
rantatokeiden, rantamaiden, säikkien ja matalikkojen vaalijoina ja
valvojina, asti aina jokaiseen matalikolla työskentelevään työmieheen
saakka, joka seisoo lapio kädessään liejussa ja niihin, jotka asuvat
täällä, tässä lujassa talossa, eläkööt he... eläkööt..."

Kajahtipa mahtava, jyrähtävä eläköön miesten kurkuista.

Kun taaskin oli tullut hiljaista, jatkoi hän vielä, ja nyt vilkahti
veitikkamaisuus esiin silmistään.

"Rakkaat juhlatoverit! Vaimoni, jolla ei suotta ole nimenä Eva, on
sanonut minulle: 'Jos aiotte viettää perustajaisjuhlaa Flackelholmilla,
pitää teidän kutsua naiset mukaan, juhla ilman naisia on kuin kukka
ilman tuoksua.' Niinpä olemmekin kutsuneet naiset mukaan, emmekä kadu
sitä. Olemme taaskin kerran saaneet tuta, että mies ja nainen vasta
yhdessä muodostavat kokonaisen ihmisen, ja säälimme muutamia vanhimpia
ystäviämme, että he ovat jääneet puolinaisiksi, ja muutamia nuorista
ystävistämme, että he vielä ovat puolinaisia." -- Peter Nahwer unohti
säikähdyksissään imaista piippuansa. -- "Mutta keskessämme on kaksi,
kaksi puoliskoa, jotka sopivat yhteen, ja jotka siis lähimmiten
yhtyvätkin, eläkööt Andrees ja hänen morsiamensa, sulo Ingeborg,
eläkööt!"

Kirkkaina ja heleinä kajahtivat naisten äänet.

Myöhemmin -- kello oli noin neljä -- siirrettiin muutamain naisten
pyynnöstä pöydät ja penkit välikölle ja ruvettiin tanssimaan. Se oli
jykevää tanssia, sillä miehillä oli pitkävartiset raskaat ojasaappaansa
yllään ja tukevista askelista jymähteli savipermanto. Peter Nahwer ja
lauluniekka Pellwormer, jolle olut hieman oli noussut päähän, lauloivat
vanhoja tanssisäveliä. Kun Heim tuli sisään kehoittamaan lähtöön,
seisoi Antje Witt säikähtyneen näköisenä hanhiensa edessä, jotka
olivat eräässä välikön nurkassa, heikon suojuksen takana ja levitti
hameenhelmojaan niitä suojellakseen, ja Pellwormer pyyhki par'aikaa
palasta kuivaa savea kaulukseltaan, jonne sitä oli lentänyt jonkun
saappaan korosta.

Nousuveden lasketessa lähtivät nuo viidet vankkurit paluumatkalle ja
saapuivat onnellisesti, ennen iltahämärän tuloa perille mannermaalle.

       *       *       *       *       *

Pari viikkoa myöhemmin eräänä rauhaisana kesäkuun päivänä --
Frans Strandiger oli vielä Hampurissa -- vietettiin häitä
Strandigerkartanossa. Sokea istui nojatuolissaan ihan niiden kahden
vieressä, jotka seisoivat alttarin edessä. Kumartuneena, pää taipuneena
eteenpäin, rauhallinen ilme kapeilla kasvoillaan kuunteli hän nuoren
papin korutonta puhetta. Perästäpäin kun vieraat olivat jättäneet
huoneen, lepäsi Ingeborg polvillaan hänen tuolinsa edessä ja kätki
vaalean päänsä vanhan rouvan syliin.

Pöydän ääressä syntyi vilkas, vaikka hillitty keskustelu. Haller puheli
rouva Strandigerin kanssa menneisyydestä, vapisevin käsin etsi rouva
hänen kätensä ja piti siitä: hän oli nähnyt ja kokenut kaiken hänen
kanssaan. Andrees nousi ylös ja kiitti lyhyesti kaikesta ystävyydestä
ja uskollisuudesta, joka oli tullut hänen osakseen kotiseudulla.
Heimilla oli aikomus puhua joku sana kolmesta toveruksesta, mutta piti
asiaa sentään liika arkaluontoisena ja alkoi kiusata ja härnäillä
Anna Halleria, joka istui pastorin rinnalla, ja meni tietysti liika
pitkälle. Syntyi silmäniskuja ja kuiskuttelua ympäri pöytää: lopuksi
loi Anna Haller kyyneleisen katseen Heimiin ja pakeni äiti Strandigerin
kammariin, josta pastori nouti hänet takaisin, kun Ingeborg ensin oli
käynyt lohduttamassa häntä.

Iltapäiväpostissa tuli, paitsi useita onnentoivotuskirjeitä, myöskin
kirje Frans Strandigeriltä, jossa hän ilmoitti, että hän jalansäryn
vuoksi oli pakotettu sanomaan irti vuokrasopimuksensa syksyksi.
Edelleen kertoi hän, että hän aikoi luovuttaa enonsa koko omaisuuden.
joka muuten teki enää ainoastaan kolmekymmentä tuhatta markkaa,
sisarelleen yksin. Kun Andrees oli antanut tämän kirjeen rouvalleen,
oli vielä edessään eräs virallinen kirjelmä, varustettu yleisen
syyttäjän virkasinetillä. Andrees Strandiger kutsuttiin oikeuden
eteen todistamaan huvijahti "Felixin" haaksirikon johdosta. Oli
nimittäin ilmennyt perusteltuja epäluuloja siitä, että Hobookenin
kanssapurjehtija, Frans Strandiger, oli tehnyt itsensä syypääksi
huolimattomuuteen.

Heim tuli, kun Andrees viittasi hänet luokseen, ja heitti miettivän
silmäyksen kirjelmään: "Hän on ollut liika ylpeä, puhuakseen itsensä
vapaaksi", sanoi hän. "Hän olisi voinut tehdä sen helposti, mutta
valehteleminen ei kuulu tapoihinsa."

He päättivät toistaiseksi vaieta asiasta. "Kirjoitan hänelle", sanoi
Andrees, "ja pyydän häntä ilmoittamaan, miten tämän syytteen kanssa
oikein on, ja mitä muita suunnitelmia hänellä on."

Iltapäivällä kello kolmen tienoissa jättivät Andrees ja Ingeborg
hyvästit äidilleen. Andrees voi nyt sanoa hänelle, että he molemmat
palaisivat hänen luokseen syksyksi, mahdollisesti jo aiemminkin.

Kun tänä iltana, onnellisesti suoritetun ylimenon jälkeen, vastavihityt
seisoivat rinnakkain vallilla ja iaskeuva aurinko laski pitkiä
kultaisia siltoja meren yli heidän luokseen, silloin tuntui heistä,
kuin seisoisivat he kahden Jumalan avoimien silmien edessä. Ingeborgin
suu sulkeutui, ja hänen silmänsä muuttuivat hiljaisiksi, ja he
ajattelivat menneisyyttä.

"Sinä olet muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi, Andrees." sanoi Ingeborg
ja laski päänsä hänen olkapäätään vastaan.

"Olen saanut kokea paljon surullista."

Hetken perästä lisäsi hän: "Se on tehnyt minusta toisen ihmisen.

"Olet rauhallisempi ja samalla iloisempi."

"Niin... Minulla oli aiemmin omituinen tyytymätön halu nauttia
elämästä, kuten sanotaan. Kolkkoa nautintoa tuo! Nyt minulla on
rohkeutta tehdä ja luoda jotain: ja se on toista se. Ingeborg."

Ingeborg nojausi lujemmin häntä vastaan. "Tule", sanoi hän tuokion
kuluttua, "tulee viileätä."

He menivät alas viettävää vallitietä. Antje Witt tuli heitä vastaan
katsomaan lampaita, jotka olivat laitumella viheriällä kentällä.

Kun he molemmat tulivat väliköltä ensimmäiseen huoneeseen, joka oli
sisustettu yksinkertaisesti ja kodikkaasti -- ovi toiseen huoneeseen
oli auki -- heittäysi Ingeborg tulisen rakkautensa valtaamana hänen
rintaansa vastaan.

       *       *       *       *       *

Syksyllä palasi Frans Strandigerkartanoon takaisin -- sittekun hän
jonkun kuukauden oli istunut vankilassa -- luovuttamaan tilaa Heimille.
Taloa oli tänä kesänä vanhaan tapaan hoitanut vanha Hans Stühen, joka
monta vuotta oli rouva Strandigerin aikana ollut talouden etunenässä.

Heim meni kohta kartanoon.

Frans Strandiger näytti jotakuinkin toipuneelta, ainoastaan kävi hän
kankeasti, ikäänkuin olisi rautaa jaloissaan.

"Hyvää päivää, Frans!" sanoi Heim. "Vaimoni lähettää terveiset."

"En ymmärrä", sanoi Frans nyrpeästi, "miten olet saanut noin kelpo
vaimon. Luulin varmasti, että sinä naimishommissasi tekisit tuhmat
kaupat."

"Kiitoksia!" sanoi Heim iloisesti. "Ilmoitan siitä rouvalleni. Noh.
sinähän näytät koko terveeltä. Olen iloinen, että olet noinkin
toipunut."

Frans naurahti katkerasti. "Toipunut? Kun käyn kaksikin tuntia vaan
tavallista kävelyä, ajettuvat jalkani."

"No... vähitellen paranee taas kaikki, ruumis ja sielu.

"Näyttää hiton epätietoiselta siinä suhteessa! En tiedä, mitä minä
ruumiilla, mitä sielulla. Teillehän tuo on kevyttä, on perintö maan
päällä ja perintö taivaissa."

"Hyvin sanottu!" tokaisi Heim. "Tuo oli hyvin sanottu, poikaseni. Juuri
maanpäällä olevan perinnön vuoksi olen tässä nyt, taivaallinen perintö
on sinun omakohtainen asiasi. Andreeksen puolesta on minulla toimena
kysyä sinulla, mitä suunnitelmia sinulla nyt on."

"Suunnitelmin?"

"Niinhän!"

Silloin istahti Frans raskaasti alas, eikä voinut salata masentumustaan
ja alakuloisuuttaan, niin paljon kuin hän koettikin karaista itseään.
"Minulla ei ole mitään suunnitelmia."

"Sanohan minulle, tahdotko ehdottomasti pois täältä?"

"Voinko jäädä tänne? Pitääkö minun ruveta pehtooriksi? Sinulla vai
Andreeksellako?... Se on totta, en ole niin vahva kuin ennen. Kun vesi
on neljä tuntia käynyt miestä kurkkuun... mutta siihen en sentään vielä
pysty mukautumaan."

Heim ravisti päätään. "Olet kiihdyksissäsi", sanoi hän. "Mutta
kuulehan! Näetkös! Me kaikki kolme, me toverukset, olimme vieraissa ja
olimme unohtaneet kotiseutumme, mutta tiemme johti meidät kaikki tänne
takaisin. Kun nyt olimme täällä, tapahtui Andreekselle ja minulle näin:
me rupesimme pitämään synnyinseudustamme: myrskyssä otti se sydämemme.
Nyt olemme muuttuneet työntekijöiksi sen hyväksi, minä kaivaudun sen
vanhoihin aikakirjoihin ja teen väkivaltaa sen kankaille. Andrees on jo
vuoden ajat toiminut Flackelholmilla ja saanut aikaan suurta. Nyt kysyn
sinulta, kolmannelta toveruksista: lähdetkö sinä taaskin kotiseudulta
vieraisiin?"

Silloin nousi Strandiger ylös ja lähti ikkunan ääreen ja katseli ulos.
Länsituuli humisi jalavien latvoissa.

"Jäisinhän tänne", virkkoi hän viimein. "Olen jättänyt tänne
jalanjälkiä, jotka ovat astutut syvälle ja kahdesti olen kamppaillut
meren kanssa."

Heim nousi ylös ja astui nopeasti hänen luokseen. "Andrees käskee kysyä
sinulta, suostutko asettumaan asumaan Flackelholmille ja hoitamaan
saarta hänen puolestaan?"

Frans ei kääntynyt päinkään ja vaikeni hetken: "Soma ajatus", sanoi hän
sitte jyrkästi. "Maanpakoon! Flackelholmille tuo vaarallinen otus!"

"Noh, jaa", murahti Heim... "Tiet täällä vanhalla manterella ovat
hieman kapeita sinun käydäksesi ja ihmiset, jotka käyvät niillä,
vaativat hiukan suurempaa arkatuntoisuutta, kuin mitä sinä olet taipuva
osoittamaan. Sinulla pitäisi olla suuri avara maatila, mutta semmoista
ei sinulla ole. Tai pitäisi sinun siirtyä länsi-Afrikaan; mutta
sitä et voi jalkojesi vuoksi. Mitäpä jää siis enää muutakaan eteen?
Flackelholmille! Siellä ei ole teitä, eikä ihmisiä! Saat viettää siellä
elämää, jommoista itse haluat. Kun sopii sinulle, teurastat oinaan,
ja pidät iloa asuntotoveriesi kanssa, ja taaskin, kun sopii, nouset
vallille, ja tähystelet Strandigerkartanon jalavia kohden, ja taaskin,
kun sopii sinulle, tulet tervehtimään ystävääsi Heim Heiderieteriä."

"Sen olen kauniisti jättävä tekemättä."

"Minä sanoinkin: jos sopii sinulle."

Hän asteli tuokion edes- ja takaisin. "Hän ei saa yhtäpäätä sekaantua
toimiini", sanoi hän sitte työläästi. "En tahdo tehdä tiliä joka
lapionpistosta."

"Et tarvitsekaan... Hän on jättävä sinulle vapaat kädet. Saat
toistaiseksi kymmenenä vuotena suorittaa vissien suunnitelmien mukaan
mittaustöitä. Kun valvot niiden toimeenpanoa, saat saaren tulot
palkaksesi. Hevoset ja veneen jättää hän käytettäviksesi. Pyydän sinua,
tule iltapäivällä meille kahville ja lue välikirja, jonka Andrees on
laatinut. Tulet tyytymään toimeen, jonka hän antaa sinulle."

"Nuo hiton välikirjat!"

"No... olen iloinen, ett'et ole ihan haluton tuumaan. Jos saan sanoa
sinulle totuuden: niin olet sinä iloinen, että olet saanut tämän
tarjouksen. Sinä ja Flackelholm, te kuulutte yhteen. Raju ja ankara
olet sinä, raju ja ankara on morsiosi! Olet vielä antava haudatakin
itsesi Flackelholmille!"

"Tai jonnekin sen matalikoille tai aaltoihin."

"Kuinka Jumala sallii! Sinä tulet siis?"

"Tulen kahville rouvasi luokse."

"Toivoisin", sanoi Heim, "ett'eivät kolme uskollista toverusta
ainoastaan tuottaisi kunniaa nimelleen, vaan että he myöskin taas
tulisivat todellisiksi ystäviksikin."

Kahdeksan päivää myöhemmin lähti Frans Strandiger Büsenista matkalle
Flackelholmille. Blauortin kohdalla tulivat venheet toisiaan vastaan.
Vaihdettiin pari sanaa, mutta eivät saaneet toisiaan kuulemaan.




KYMMENES LUKU.


Kolme toverustamme ovat nyt tulleet siihen ikään, jolloin ihminen
lakkaa olemasta yksin maailmassa, ja jolloin hän pyrkii päästä
jonkillaiseenkin sopuun maailman kanssa. Ihminen asettuu siinä ijässä
aina jollakin tapaa eturintaan. Hänestä tulee kansalainen, jäsen,
kanssatyöntekijä; yksi yhdellä alalla, toinen toisella. Yksi hankkii
itselleen jäsenyyden jossakin arvossapidetyssä keilanheittoklubissa,
toinen rupeaa kanssatyöntekijäksi johonkin suurempaa vakavampaan
tehtävään.

Kolme toverusta ovat siinä ijässä, jolloin ratkaistaan, tuleeko ihminen
elämänsä loppupuolella saavuttamaan ja toimittamaan jotakin kelvollista
ja arvokasta. Mitä merkitsevät nuoruusvuosina lahjat? Ne muodostuivat
monolle höyhenpatjaksi, jolla hän loppupuolen elämäänsä lepää pehmeästi
ja veltosti. Mitä merkitsee avioliitto? Moni on siinä muuttunut
epäluuloiseksi ja kiusoittavaksi. Mitä merkitsee tulinen nuorekas
innostus? Se on useasti heti ensimmäisessä vinhemmässä tuulessa
palelluttanut nenänsä. Mitä merkitsevät hyvät aikomukset? Kun tuli aika
toteuttaa ne, olivat ne unohdetut.

Ne vuodot, jotka ovat kolmenkymmenen seutuvilla, ne ratkaisevat.

On kolmesta toveruksestamme sanottava, että he herättävät hyviä
toiveita. He ovat kaikki kolme sanan hyvässä merkityksessä nykyaikaisia
ihmisiä; heissä ilmenee näiden kaksi esiintyvimpää ominaisuutta: he
tietävät, että he ovat jotakin, ja heissä elää vakaumus, että heidän
pitää auttaa, neuvoa ja tehdä työtä.

Andrees seisoo ylpeällä voimakkaalla tietoisuudella kristillisen
maailmankatsomuksen pohjalla. Hänellä on Herra, joka on voimakas ja
väkevä, ja hän on palveluksessa, joka on kaunis. Tuon muinaisajan
pakanan tosikristillinen sana: "En ole olemassa vihatakseni, vaan
rakastaakseni", on kuin lausuttu hänen sisimmästä sielustaan. Hän on
tyyni mies, jonka ajatukset liikkuvat hitaasti, mutta joka toimii
terävästi ja varmasti. Ystävänsä perustauvat hänen sanoihinsa, ei
siksi, että ne olisivat ehdottomasti oikeat, vaan siksi, että he
tietävät, että ne ovat tunnollisen ajattelun tuloksia.

Kun tuli ratkaistakseen, miten heidän tulisi menetellä Maria Landtin
omaisuuden kanssa, jota ei hän eikä Ingeborg tahtoneet käyttää omaksi
hyväkseen, eivät he kumpikaan kauvan epäilleet. Kukaan ei seuduillamme
tunne paremmin kuin Andrees Strandiger, missä on maatyömiesten
puutteen juuri. He ovat, vakuutettuina siitä että siinä toimivat
vainajan mielen mukaisesti, perustaneet vainajan rahoilla "Maria
Landtin rahaston", Strandigerkartanon rajalle, Stülperkoogia päin.
tien varrelle, on näillä rahoilla perustettu pari pientä palstatilaa,
ja etelään metsästä, Heimin kankaan rajalle, jossa maapohja on
saviperäistä, toiset viisi, joiku samoin ovat kooltaan pieniä, ja myyty
ne nuoremmille kunnollisille työmiehille. Näiden tilojen raha-asiat
järjestettiin valtion hypoteekkipankin välityksellä; lahjarahaston
pääoman tarkoituksena on ainoastaan helpottaa tilalle pääsemisiä, ja
keventää korkotaakkaa senverran, että se tulee siedettäväksi.

Andrees Strandiger on kaikella sillä ahkeruudella,' jota tämä tehtävä
vaatii ja kaikella tunnollisuudellaan antaunut tilansa hoitoon.
Kaikkien noiden palstatilojen avulla, joita hän muodosti kartanonsa
lähistölle, on hänelle ollut mahdollista hankkia itselleen valiojoukko
kelvollista työväkeä. Loput saa hän nummikylistä, nekin kelpoa
maataomistavaa väkeä.

Ajan tarve ja vaivanalaisuus, jota hän näkee ympärillään, ja
tyytymättömyys, joka on vallannut niin monet mielet, on saanut
hänen tulisella innolla ja kaikella tunnollisuudellaan ja
perinpohjaisuudellaan antaumaan kansantaloudellisiin tutkimuksiin.
Kuntalaisten luottamus on tehnyt hänestä kunnan esimiehen, maakunnan
luottamus on asettanut hänet maanviljelysseurojen johtoon, kohta
on hän istuva piiripäivillä, ja lopuksi myöskin maakuntapäivillä.
Näitä asioita käsittelee hän tunnollisuudella, joka lähentelee
turhantarkkuutta.

Luonnollisesti ei ole hänenkään taivaansa ihan pilvetön. Missä
on perhe, jolla ei olisi ristiänsä? Jos hän johtuu ajattelemaan
menneisyyttään, saa rouva Ingeborg ponnistaa kaikkensa, saadakseen
häntä rohkaistuksi taas. Kun hän kerran luki erään suuren
kansanmiehen teoksessa sen sanan, että ihminen tekee viisaasti, jos
hän nuoruudessaan omistaa jonkin asian omakseen, jonka vielä täytyy
taistella edistääkseen, silloin on hänellä vanhuudessaan oleva ilo
saada nähdä sen hänen apunsa kautta voittaneen, silloin valtasi
hänet alakuloisuus ja mielemnasennus useaksi päiväksi; hän ajatteli
turhaankuluneita nuoruusvuosiaan.

Frans Strandiger asuu jo vuosia sitte Flackelholmilla. Hän ei ole
ruumiillisesti terve. Tuo jättiläisvahva on nyt enää ainoastaan vahva,
ja valittaa usein, että kun hän viisituntiakin vanu astelee hiekassa
ja liejussa niin jalkansa rupeavat sattumaan ja ajettuvat. Hän on yhä
vielä itsevaltiailla taipumuksilla varustettu mies, eikä osaa tulla
ihmisiä persoonallisesti lähelle, ne ovat hänen työntekijöitään tai
miehiä, joille hän antaa neuvoa ja apua saadakseen niiltä samalla
mitalla takaisin. Hän on muuttunut kuitenkin kohtuullisemmaksi ja
oikeamielisemmäksi. Siitä saakka kun hän omassa ruumiissaan sai kokea,
että hänenkin, niin vahva kun olikin, olisi täytynyt sortua ilman
Jumalan ja ihmisten apua, on hän muuttunut lauhemmaksi.

Hän on oikea uskollinen. Elämänsä on vaivalloista, ankaraa, yksinäistä.
Se ei ole vaaroitta, ja voi kylläkin tapahtua, että hän löytää loppunsa
joskus matalikolla tai aalloissa. Häntä pidetään kaiken sen hyvänä
tuntijana, mikä koskee Pohjanmeren rannikkoa, ja hänellä on monellaisia
suunnitelmia. Rantatokeitten rakentaminen, merisammalen koonti,
ulkomerikalastus ovat asioita, joissa ajatuksensa yhtäpäätä liikkuvat.
Mutta kun kerran joku esitti, että pitäisi Flackelholmista muodostaa
kylpypaikka, naurahti hän lyhyesti, kuten naurahdetaan suurelle
tuhmuudelle.

Politiikasta -- sanan ahtaammassa merkityksessä -- hän ei välitä
hituistakaan; hän välittää ainoastaan omista asioistaan. Mutta hän on
kaikissa ranta-asioissa valtion luottamusmiehenä, ja näyttää siltä,
kuin saisi hän joskus sen kunniamerkin, jota Heim kerran toivoi
itselleen. Hän seuraa harrastuksella siirtomaakysymyksiä: se onkin
ainoa tiehyke, jolla hän on yhteydessä muun maailman kanssa. Hän tuntee
Kielissä useita laivastoupseereita, jotka ovat tehneet mittauksiaan
Flackelholmilla, ja jos olisi hänellä lapsia, poikia samaa maata kuin
hän itsekin, niin odottaisi hän että niistä tulisi uutisasukkaita
Lounaisafrikaan tai kauppamiehiä Kiautschouhun.

Luonnollisesti on hänelläkin vikansa ja virheensä. Missä olisi
ihminen, jolla ei niitä olisi? Hänen puutteensa on, että hänen, Frans
Strandigerin, syntyperäisen herran ja käskijän, pitää elinijäkseen
jäädä toisen omaisuuden hoitajaksi, toisen määräysten toimeenpanijaksi.

Heim Heiderieteristä on tullut kirkonvanhin. Se merkitsee, että
hän on päätä pitempi kaikkia Heiderietereitä. Milloinkaan ennen ei
ole sitä tointa uskottu millekään Heiderieterille. Olivat kyllä
sanoneet ett'eivät voineet käyttää häntä kirkon rakennusmestariksi.
Mutta sitä ei oltu tarkoitettu moitteeksi, päinvastoin; sillä he
lisäsivät: "Siihen ei sinulta nimittäin riitä aikaa, Heim. Kirkon
rakennusmestariksi pitää valita mies, joka alkaa olla koroillaan eläjä,
ja joka haastelutaidollaan osaa estää työmiehiä työskentelemästä
itseään turmiolle kirkontyössä."

Entiskesänä, noin keskikesästä, sattui Heimille suuri ilo.

Hän seisoi noin kello lähemmä neljää paidanhihoissaan ovella, ja oli
katselevinaan varpusia, jotka leikkivät koulupihalla, sill'aikaa
kun lapsilla oli elonkorjuuloma. Itse asiassa odotti hän sentään
kirjeenkantajaa, joka juuri oli kadonnut koulutaloon. Ei oiekkaan
mikään vähäpätöinen asia, kun tuommoinen toivorikas, epäilysten
ahdistama ja niin täydellisesti itsetietoisuutta vailla oleva
kirjailija on lähettänyt ensimmäisen suuremman käsikirjoituksensa
matkalle.

Koulunovi aukeni. Heim tähystelee varpusia kohden vaan ja näkee
kuitenkin, että kirjeenkantaja lähenee hänen oveaan, mutta ei näe, että
Haller seisoo koulunovella.

Kirje!

Kirje kustannusliikkeeltä Berlinissä! Ei siis käsikirjoitusta!

Kuori lentää säpäleiksi. "Mitä seisoo siinä? Mitä? 'Viisitoistasataa
markkaa? Jos suostutte?' Eva! Eva! Tule tänne! Eva Heiderieter, missä
olet?"

Hallernaapuri rientää pitkin ja, huolimalta tukevuudestaan, kiirehtivin
askelin tien poikitse, takkinsa helmat, jotka eivät oikein tahdo
ennättää tehdä seuraa, lentävät jälestä.

Väliköllä on Heim saanut Evansa syliinsä. "Viisitoistasataa markkaa!
Sano nyt jotain! Jotakin nyt! Mitä teemme nyt? Rakennamme uuden talon
vai? Poika saa uudet saappaat! Jürgen! Valjasta eteen! Uuden hienon
villahameen saat sinä!" Hän hellitti hänestä, juoksi edestakaisin,
ravisteli yhtämittaa päätänsä ja polki jalallaan lattiaan. Silmänsä
olivat paljasta loistoa.

Silloin ei malttanut enää mies ovessa itseään: "Poikaseni, Heim!"

"Naapuri, mitä sanotte?" Hän tarttui ukkoa molemmin käsin, ja
yht'äkkiä, kun hän näki noihin vanhoihin kasvoihin, puhkesi hän
sanomaan: "Olisi Frisius elänyt tämän!"

"Jos hän olisi elänyt tänään", sanoi Haller, "olisi hän kohottanut
etusormeaan, näinikään, kuten hänen oli tapansa", -- hän kohotti
etusormeaan ilmaan -- "ja olisi sanonut: 'Haller! Ette sittekään ole
oikeassa. Heiderieterit ovat terävää, mutta laiskaa väkeä. Ett'ei hän
nyt vaan tulisi laiskaksi!'"

Heim nauroi.

Eva juoksi kyökkiin. Siellä seisoi kaksi pientä Heiderieteriä
vasikkapurtilon edessä, ja vanhempi, nelivuotias koetti syöttää
lusikalla, jossa oli leseitä, pienempää veljeään ja tämä kahmaisi
kohden. Eva polvistui lasten viereen, pyyhkäsi kerran esiliinallaan
pienemmän suuta ja ajatteli: "Viisitoistasataa markkaa! Kuinka tarpeen
ne olivatkaan! Viisitoistasataa markkaa! Andrees saa lainaamansa
kaksisataa takaisin, uudet vankkurit voimme ostaa ja raivauttaa kaksi
hehtaaria uutta maata, voimme pitää molemmat joutikkaat ja vuorata
uudestaan länsiseinän, ja ostaa lapsille paitoja ja äidille uuden
puvun. Tuossa taisin mennä sentään jo liika pitkälle. Äidin uusi puku
saakoon jäädä! Kuinka hän on iloissaan! Hän iloitsee kuin lapsi! Nytkös
on itseuskalluksensa kasvava... nyt hän ei vaan saa tulla ylpeäksi..."
Hän istui vielä hetken kyyristyneenä lieden ääressä, tulenvalo lankesi
hänen tummille suortuvilleen, kätensä olivat ristissä. "Huolista
rikas on elämä, mutta siunauksen onnea on siinä myöskin. Siinä
suhteessa erehdyin hänessä, hän näytti niin voimakkaalta silloin
Heidelbergissä... mutta hän on pehmeä. Mutta tahtonsa on hyvä ja
rakkautensa vilpitön. Minä kiitän siitä koko sydämelläni."

"Tiedätkö, äiti", sanoi pikkulapsi, "nyt minä tiedän jo laulun, jota
pääskyset laulavat. Ne istuvat tuvanovella ja laulavat. Kuulehan vaan":

    Näin pikku pääskyemon
    Nyt laulu soi:
    "Mun Heikkini, Heikki, mun Heikki,
    Riens' aika, oi:
    Pesässä näät
    Jo keltapäät,
    Nuo äänekkäät!
    Ken elättää ne voi!"

    Niin laulaa pieni Heikki
    Nyt vuorostaan:
    "Mun Liisuni, Liisu, mun Liisu,
    Sua muistin vaan!
    On lämmin sää,
    Ja sääsket nää
    Nepä elättää!
    Et Herraan Iuotakkaan?"

    Näin laulavat yhdessä sitten
    Nuo pienoiset:
    "Mun Liisuni, Heikki, mun Liisu,
    Pois huolet net!
    Ilo toistaiseksi,
    Sen ihmiset keksi;
    Me nyt iloitaan,
    Suru tuonnempaan!
    Nyt lentohon taas, kvi-tet!"

Silloin astui Heim kyökkiin, ja kun hän näki hänet siinä kumartuneena
ja hiljaisin kasvoin, tunsi hän nähtävästi, mitä hänen sydämessään
liikkui. Hän nosti hänet ylös ja sanoi: "Eva, sinun pitää aina saada
olla onnellinen."

"Minä olen onnellinen. Heim. Olen aina ollut onnellinen siitä saakka
kuin olen sinun vaimosi. Sinä pidät minusta, ja meillä on leipää, ja
meillä on rakkaat armaat lapsemme."

Sitte istuivat he vierekkäin lieden reunalla. Valkea leimuili
vieressään ja heidän kasvonsa loistivat ja he rakentelivat suunnitelmia.

Tämä päivä toi mukanaan vielä toisenkin odottamattoman tapauksen.
Kun Heim oli hieman rauhoittunut ja Evan ollessa ulkona laitumella
lypsämässä lehmiä, aukaistiin ulko-ovi ja joku tulla laahusti tohvelit
jaloissaan välikön poikki. Heim meni mitään aavistamalta lasiovelle
ja oli hieman äkeissään siitä että häntä oli tultu häiritsemään,
hänelle kun juuri oli sattunut niin kauniita ajatuksia. Silloin kun
hän avaa oven, seisoo siellä koko pyyleydessään, jäykässä kädessään
valkea huolellisesti 'taiteilu nenäliina ja puettuna tunnettuun
päällyshuiviinsa, Thiel eukko.

"Thiel mummo! Mutta! Mummu Thiel toki!"

"Annahan minun istua nyt toki ensin", pakisi tämä. "Ei ole mitään
leikintekoa tuommoinen noin pitkä matka vanhalle vaimolle."

"Nahkatossuissa."

"Ne ovat ne suutari Ketelsin tekemät. Ja sanon sinulle, niitä ei olo
vielä kertaakaan tarvinnut puol'anturoida senjälkeen."

"Mutta miksi palaatte takaisin, äiti Thiel?"

"Miksikä?... Arvelet kai, ett'en olisi löytänyt takaisin, sinä kun
jaarittelit minulle, muistatko vielä, turvevasusta? Onko maa mikään
turvevasu? Miksi jaarittelit vanhalle ihmiselle tuommoista?"

"Niin, äiti Thiel, mutta miksi tulette takaisin nyt?"

"Miksikä? Luuletko sinä, että aion lahjoittaa niille rahat, jotka
tulevat minulle Henrikin tähden ja vanhuuden vakuutuksestani?"

"Eikö niitä ole lähetetty teille?"

"Onhan niitä lähetettykin! Mutta useasti e niitä tullut, ja kuu tuli.
sanoivat tytöt aina, että juuri silloin välttämättä tarvitsivat rahaa."

"Mutta kuulkaas, äiti Thiel, eikö sentään ollut parempi siellä lastenne
luona. Täällähän olette sentään ihan yksin ja turvatonna?"

Silloin laski vanha mummo tukevat kätensä kenoon polviansa vastaan
ja sanoi tuimasti: "Lapseni olivat iloissaan, Heim, ja lastenlapseni
myöskin. Australiassa iloitsivat oikein englanniksikin, sillä ne eivät
osanneet sanaakaan saksaa. Mutta kun olin hiukankin istahtanut, niin
kuului kohta: 'Äiti, tekisitköhän tämän? Äiti, voisit hiukan auttaa
minua tässä!' Monasti sanoivat he suoraan: 'Äiti, otahan tuo poika',
ja samassa oli minulla jo tuo säpyttelevä lapsi sylissäni. Ja siihen.
Heim, siihen en ole enää tottunut. Kun minulla itselläni oli pieniä
lapsia, silloin olin kyllä nopsa huolehtimaan niistä, mutta nyt en enää
viitsi tuommoista. Olen iloinen, että vielä kerran olen saanut nähdä
heidät, enempää en halunnutkaan."

Hän nousi raskaasti ylös -- hän oli sentään tullut vanhemmaksi -- ja
lähti välikölle. Ovella kääntyi hän vielä kerran taakseen ja sanoi: --
"Kunnan kirjurin luona olen jo käynyt rahojen vuoksi! Hän sanoi, että
kaikki suoritetaan viipymättä! Siten ihan sanoi hän, Heim, 'suoritetaan
viipymättä!' Hän on kelpo mies hän, Heim."

Hiekkatiellä kääntyi hän vielä kerran taakseen: "Terveiset rouvallesi!
Käyvätkö lehmät tänä vuonna Puroniityllä? Onko teillä hyvää maitoa?
No... olin ihan unohtaa, millä asialla olin! Sano Evalle, että hän joka
ilta panee minun varalleni puolen litraa maitoa."

Pellwormer, joka korjaili erästä epäkuntoon joutunutta seinäkelloa,
joka oli tuotu hänelle laitettavaksi, ei virkannut Silminkään, kun
Thiel eukko yht'äkkiä ilmestyi tuvan oveen. Eukko lyödä läiskäytti
häntä olalle.'"Älä nyt sano sanaakaan ensimmäisenä puolena tuntina!
Sitte luistaa se jälkeenpäin paremmin." Sitte alkoi hän kohennella
valkeata, joka oli melkein sammuksissa ja vanhaan tapaansa varustaa
kahvia.

On vaikeata sanoa mitään kirjailija Heiderieteristä. Olisi
kevytmielistä lausun hänestä varmaa arvostelua, koska hän vielä on
kehittymässä. Huomautettakoon tässä ainoastaan, että hänellä on
suunnitelmana esittää Schleswig-Holsteinin historian huippukohdat
romaaneissa, ja että ensimmäinen näistä romaaneista, jonka
tapahtuma-aika on kahdennellatoista vuosisadalla, on jo ilmestynyt.
Muuten voi jokainen, joka tarkkuudella on lukenut nämä lehdet, joissa
niin paljon on ollut puhetta Heim Heiderieteristä, muodostaa itselleen
kuvan hänestä.

Täten ovat siis kolmen toveruksemme asiat.

Ei ollut syntynyt mitään laakeriseppeleestä, ei ollut raha-arkustakaan,
eikä ritarimerkistä. Elämä on laskenut kullekin heistä heidän
taakkansa. Mutta he eivät nurise, eivätkä ole muuttuneet
epäluuloisiksi, kuten moni. He eivät seiso toimettomina ja anna toisten
ahertaa ja ahkeroida, kuten moni. He eivät ota kansalta antamatta
mitään takaisin, kuten moni tekee. Ne eivät morkkaa hallitusta, kuten
moni muu: vaan tekevät he työtä hallituksen ja kansan kanssa.

Kolmen toveruksen keskinäiset välit jättivät useat vuodet vielä paljon
toivomisen varaa. Andrees ja Heim näkivät toveriaan Fiackelholmilla
harvoin. Strandigerkartanoon hän oi tullut, Ingeborgin näki kerran tai
pari, kun he sattumalta kohtasivat toisensa kaupungissa.

Kuitenkin joutuivat he vähitellen lähemmäksi toisiaan. Siihen vaikutti
etenkin eräs matka, jonka aiheutti Heim. Hän kehoitti kumpaakin toista
matkustamaan kanssaan Kieliin, jossa hän aikoi käydä katsomassa
erästä käsikirjoitusta yliopiston kirjastossa. Kun Andreeksella oli
tehtäviä Hampurissa, niin päätettiin tehdä matka Hampurin kautta, ja,
jos vaan mahdollistu, saada nähdä Friedrichsruhe'ssa vanha Bismarck.
Andrees lähti sitä mieluummin Kieliin, kun hän toivoi siellä saavansa
kohdata muutamia valtiollisia ystäviään. Rouvien piti seurata mukana.
Frans suostui hetken arveltuaan purjehtimaan ylös Elbeä ja yhtymään
Hampurissa toisiin.

Koko matka sujui toivojen mukaan, vaikkakin Frans, varsinkin Ingeborgin
läsnäollessa pysyikin hyvin umpimielisenä. Hampurissa kävivät he
ihanimmassa ilmassa ja Fransin ohjaamina katselemassa uusia mahtavia
satamalaitoksia. Se oli ikäänkuin katsaus avaraan maailmaan, jossa
kansat ovat muuttuneet rauhaisiksi kauppiaiksi. Friedrichsrnhe'ssa
oli heillä onni saada ei ainoastaan nähdä ruhtinasta, vaan vieläpä
puhutellakin häntä. Kun hän nimittäin tuli tietä, joka vie tuolla
puolen aseman ylös metsään, miellyttivät häntä arvatenkin nuo kolme
voimakasta reipasta miestä, joiden rinnalla seisoi kaksi komeata
rouvaa. Vaunut pysähtivät, ja hän kysyi ystävällisesti: "Mistä matka?"
ja "Minne?" Lopuksi kysyi hän: "Vieläkö nostoväessä?" Silloin sanoi
Heim, kohottautuen suoremmaksi ja painolla: "Niinkauan kuin elämme,
armonne!" Silloin nyökäytti vanhus päätään, loi heihin mahtavat
silmänsä ja ajoi edelleen.

Kielissä kutsuttiin naiset erääseen tuttavaan perheeseen: miehet
menivät kukin omia teitään, ja on kuvaavaa, minne kukin suuntasi
askeleensa. Andrees meni erääseen suureen kansankokoukseen, jossa
työmiehiä kehoitettiin luopumaan hedelmättömästä vastustuksesta
hallitusta vastaan, ja, samoinkuin toverinsa Englannissa,
työskentelemään rohkeudella ja luottamuksella isänmaan edistymisen
eteen. Sittemmin, kun hän illan puhujain ja muutamain muiden
valtiollisten ystäväinsä kanssa vietti iltaa yhdessä, pyysivät he
häntä vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että hän asettuisi
valtiopäivämiesehdokkaaksi kotipiirissään, jossa juuri oli edusmiessija
avoimena. On otaksuttavaa, että hän raskain sydämin on ryhtyvä tähän
tehtävään, mutta hän ei ole kieltäytyvä noudattamasta ystävänsä
toivomusta, eikä pettävä niin monen ymmärtävän miehen luottamusta.

Frans vietti iloisen illan muutamain tuttavain meriupseerien kanssa,
jotka riemulla ottivat vastaan Flackelholmin kuninkaan. Istunnon
lopputuloksena oli, että he kehoittivat häntä pikimmiten menemään
naimisiin, sillä koska hän itse oli estetty lähtemästä siirtomaihin,
olisi hänen velvollisuutensa huolehtia, että joskus edes poikansa
voisivat astua tallo tielle.

Heim taas istui erään professorin hupaisessa työhuoneessa, tämä, joka
oli etevä Schleswig-Holsteinin historian tuntija, oli jo alusta alkaen
vilkkaalla myötätunnolla tutustunut Heimin teoksiin.

Hyvällä mielialalla ja tuntien, että matka oli tuonut heitä lähemmäksi
toisiaan, palasivat nämä viisi kotiin.

       *       *       *       *       *

Muutamaa päivää myöhemmin, alussa syyskuuta, seisoi Frans Strandiger,
pyssy olallaan, ja muutamia ampumiaan suorsia kädessään Flackelholmin
korkeimmalla säikällä ja katsella pälyili Büseniä kohden, jonka
rakennukset selvästi kuvastelivat kirkkaassa auringonpaisteessa.

Komeana ja ylpeänä seisoi hän siinä, ja näyttipä hän todella mieheltä,
joka osasi käskeä, katseensakin oli terävä ja ripeä, mutta silmänsä
olivat nyt levollisemmat kuin aiemmin, ja koko miehessä oli jotain
vakaasti miettivää, punnitsevaa. Sen oli vaikuttanut se päivä, jona hän
oli kärsinyt haaksirikon useamman kuin yhden kerran ja saarensa suuri
valtaava yksinäisyys ja kova työ, jota hän sillä oli tehnyt.

Saaren ruoholakeutta leikkelivät luonnonmuodostamat tai ihmiskädellä
tehdyt kaivannot, kauas ulos, niinkauas kuin vaan viherti viherjää
ruohoa, ulottuivat nyt ojakaivannot ja maavallit, ja kauemmas vielä
satoja metrejä ulos matalikolle, kurottautuivat lujat pensas-sulut
pidättämään liejua, jota jo oli kerääntynyt, ja kokoomaan uutta,
jota ajelehti niille nousuveden mukana, Pitkä säikkäjono, saaren
turvavarus, oli rauhotettu rautalanka-aitauksella, niin ett'ei mikään
eläin päässyt niille syömään rantavehnää ja särkemään lautalaitteita.
jotka pidättivät lentohiekkaa. Ruohokentällä taas, tuolla missä nuo
lukemattomat ojat viiltelivät maan kamaraa, käyskeli laitumella
kuusisataa lammasta, yli tuhannen hanhea, kymmenen nuorta joutia,
muutamia lehmiä ja kaksi jykeätä hevosta. Alhaalla vallin juurella
laski pieniä lapsia venheitä purjehtimaan viistoon poikki lammen;
ne olivat paimenen ja rengin lapset, jotka asuivat kivisessä
sivurakennuksessa. Punapään savimaja taas oli lännessä, säikän
äärimmäisessä päässä, se oli kyhätty meren ajamista puista: hänen
venheensä oli Dieksander Gattissa.

Tuo kaikki oli rakennettu ja laitettu kuntoon neljässä suvessa, ja oli
sitä suojattu, lujitettu ja korjailtu neljänä yksinäisenä talvena,
jolloin meri myrskyili ympärillä. Frans Strandiger oli lujalla kädellä
tarttunut tehtäviinsä. Aiemmin oli hän pyrkinyt noudattamaan sydämensä
haluja, nyt pyrkii hän työhön, työhön, jota suoritetaan suurten vakavain
suunnitelmain mukaan. Luonteeltaan hän ei ole muuttunut, päämääränsä
ainoastaan ovat muuttuneet. Sentähden näyttääkin hän ihmisille toiselta.

Büsenista käsin tulla porhaltelee kiitävä venhe. Sen uusi purje lepää
viistoon veden yli. Se purjehtii hyvin.

Hän on keksinyt sen kohta mereltä.

"Aivan oikein, tuolta tulevat he! Tuokion kuluttua saattavat he laskea
maihin jo." Hän lähti tyyneesti ja verkkaan astumaan rantavallin yli,
vei suorsat kyökkiin, ja pyysi Antjea, joka seisoi lieden ääressä,
paistamaan ne. "Tulee vieraita, Antje! Muistatko niitä, jotka
viime kesänä olivat kylpemässä Büsenissä ja neljä kertaa kävivät
purjehtimassa täällä meillä?"

"Tuo neiti Hampuristako, joka viihtyy niin Flackelhnlmilla?"

"Juuri hän! Näin hänet neljätoista päivää sitten Hampurissa. Mutia
tällä kertaa tuo hän ukon mukanaan."

"Noo..." sanoi Antje lyhyeen, "siinä tapauksessa tiedän jo."

"Mitä tiedät?"

"Älkää olko olevinanne!... Te aiotte mennä naimisiin."

"Mutta sinä jäät tänne, Antje! Jokatapauksessa jäät!"

"Noh! Hänen kanssaan tekisin sen! Hän on yksinkertainen vaatimaton
ihminen, ja hän sanoo, että vanhempansa myöskin ovat yksinkertaisia."

Strandiger naurahti lyhyeen ja lähti ulos. Kun hän tuli vallin harjan
ylitse, olivat he jo laskeneet maihin. Aivan oikein: tuossa tulivat
nuo molemmat: vaaleaverinen tyttö, oikea friesiläisvartalo, pitkä
ja solakka, rinnallaan isänsä, jolla oli päässä laivurilakki, ja
merimiesmäisessä puvussa: ja vaikk'ei hän ollutkaan mikään pieni mies,
ei hän ollut pitempi kuin tyttärensäkään. Frans Strandiger astui
rivakasti heitä vastaan ja kaukaa jo viittoili ukko, hieman hämillään
ja leikkisän näköisenä ja huutaen kovaan: "Flackelholmin kuningas! Minä
tervehdin teitä... No... ettehän pane pahaksenne... vanha merimies!"

He ravistivat toistensa käsiä ja ymmärsivät paikalla toisiaan.

"No, mitenkä purjehtii venhe neiti Elsa?"

Tämä ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan sanoi, luoden silmänsä ylös
häneen: "Te ette koko talveen ole ollut maissa?"

Hän ravisti päätään.

"Mutta tänä kesänä", sanoi neito, "on tullut monta kylpyvierasta tänne
saadakseen nähdä Flackelholmin kuninkaan. Tunnen tuon... nuo ihmiset
tulevat sisämaasta eivätkä ikinä ole nähneet oikeata aaltoa, ja siksipä
ovatkin innostuneet kaikkeen, mikä vaan kantaa päässään sinistä
verkalakkia edes."

Strandiger naurahti: "Mutta te, neiti Elsa, tiedätte, että minä olen
perin tavallinen mies, vieläpä hieman pelkurikin."

"Miten niin?"

"Koska te nyt tänään tarkastatte Flackelholmia ja kaikkea mitä sillä
on."

Tyttö joutui hämilleen: "Minä tarkastan ainoastaan teitä", virkkoi
hän sitte vilpittömästi. "Oletteko uskaliaalla hyvällä mielellä, sitä
tahdoin ainoastaan tietää, ja enhän siinä toki tehne väärin."

Frans Strandiger kääntyi vilkkaasti häntä kohden ja pudisti
voimakkaasti hänen kättään. "Ei, neiti Elsa, siinä ette tee väärin,
sillä minun perääni kysyy niin ylen harva ihminen maailmassa."

Tytön silmät lensivät yht'äkkiä ylös häneen, koko hiilien kasvonsa
säteilivät suurta iloa.

He saapuivat vallille ja nousivat sitä ylös. Elsa lähti tervehtimään
Antjea, kapteeni taas jäi ylös seisomaan, pyyhki hikeä otsaltaan,
katseli ympärilleen ja sanoi. "Elsa on tänä talvena puhunut paljon
teistä ja saarestanne, herra Strandiger. Elsa... tietäkää... on
syntynyt jossain tuolla Tyyneellä Valtamerellä lähellä Uutta-Seeiantia.
Kuletin silloin erästä Apenradilaista laivaa, joka oli matkalla San
Fransiskosta Melbourneen. Olen syntyperää Syltistä, siihen on yhtynyt
Apenradilaista verta. Voimakasta rotua siellä. Siksipä ovat hänellä
siniset silmänsä ja pituutensa. Sitte matkusteli hän kauan kanssamme.
Senpätähden tuntuukin hänestä nyt Hampuri liika ahtaalta: hänellä
pitää olla avara näkyala. Minun on pitänyt rakennuttaa itselleni tämä
venhe, ja olemme tulleet Elbeä alas, hiton Süderpiep'issä olimme
vähällä kärsiä haaksirikon, koska tähystelimme molemmat Flackelholmia
ja sen lipputankoa kohden. Pojat, jotka minulla ovat, ovat kaikki
hyvissä turvissa, kaksi on kapteenina ja kaksi kauppiaana, toinen
Transvaalissa, toinen Kiinassa; mutta tuo ainoa tyttönen aikaansaa
minulle enemmän huolta, kuin neljä poikaa yhteensä."

"Hänen pitää mennä naimisiin, kapteeni."

"Pitääkö hänen!"

"Niin, ja selittäkääs minulle nyt tämä paikka oikein. Saarihan on
serkkunne omaisuutta vai? Kuinka arvokas se ollee?"

"Sitä on vaikea sanoa. Sitäpaitsi kasvaa siihen maata lisään aina."

"Onko teillä varma välikirja serkkunne kanssa?"

"Olen jonkillainen hänen valtuutettunsa tai hänen toimennusimehensä.
Tämä on kallisarvoinen omaisuus. Täällä on jo tehty kaivos- ja
rakennustöitä kolmenkymmenentuhannen markan edestä, karjalaumojen arvo
nouse yli kahdenkymmenen tuhannen markan, ja tuolla ulompana, missä
kasvaa lisää maata, -- näettehän nuo suorat kaivannot tuolla -- siellä
tehdään joka vuosi työtä noin kolmentuhannen markan edestä."

"Mitä sanottekaan!" Hän kääntyi vilkkaasti Strandigeria kohden: "Mutta
teillähän pitää olla rikas rouva."

Strandigerin piti nauraa, niin selvästi paljasti ukko hämmennyksensä ja
pelkonsa.

"Ei..." vastasi hän... "ei rikas rouva, vaan rouva, jolla on rohkeutta,
ja joka mielellään asuu Flackelholmilla! Nähkääs te", sanoi hän,
"tuolla on Büsen. Vanhat laivurit, jotka siellä päiväkaudet seisovat
rannalla, tuntevat kyllä lippumerkkini; mutta kuinka kauan viipyy,
ennenkuin sieltä voi olla täällä, jos täällä sattuu hätää ja tautia?
Eipä ole keveätä nuorelle naiselle asua Flackelholmilla. Ja talvella..."

"Talvella? Minähän luulin, että te olitte täällä ainoastaan
kesäasuntoa?"

Strandiger ravisti päätään. "Neljä talvea olen viettänyt täällä, enkä
nähnyt muita kasvoja ympärilläni kuin väkeni. Voisihan tosin järjestää
niinkin, että asuisi parikolme kuukautta Büsenissä; sillä tunnenhan jo
jotakuinkin, miltä talvi näyttää Flackelholmilla. No, yhdentekevää...
viihdyn ja tyydyn täällä, enkä halua itselleni parempaa asuntopaikkaa.
Olen aina toivonut itselleni omaa suurta valtakuntaani ja nyt olen
saanut semmoisen; mutta naisen, joka aikoo tänne, pitää tuumia asiata
useammin kuin kahdesti."

Elsa tuli ylös vallia, ja astui heidän luokseen.

Strandiger jatkoi: "Tiedänhän, pitäähän olla arkatuntoinen
naiselle; mutta minä en ilkeäisi sietää, jos hän oikuttelisi ja
itkisi ja pyytäisi takaisin mannermaalle. Jään elämäni ajaksi tänne
Flackelholmille: siksipä sanonkin, hänen pitää olla voimakkaan
ruumiiltaan ja sielultaan. Silloinpa ei ole elämä täällä ilman arvoaan
ja ilojaan!

"Katsokaas, kapteeni, taivaanrannalla tuota matalaa maata. Sieltä
voi laskuvedellä tulla tänne jalan tai ratsain tai rattailla. Jos on
tarpeen, ja jos hevoset ovat vahvat, voi tehdä matkan edestakaisin
toisesta laskuvedestä toiseen. Sieltä kohoaa maa tännepäin ja
täältä sinnepäin, ja kaikkialla tiellä on syvää pehmeätä liejua
kummallakin puolen. Tuoltapäin työskentelee hallitus ponnella ja
taidolla: täälläpäin teemme me työtä. Täältä tuonne on veden alla
tuhansia hehtaareja hedelmällisintä maata. Ja juuri sitä se on, jota
tarvitsemme: tuolla tuollapuolen ovat nimittäin tuvat täynnä lapsia.
Jos saan elää ja pysyä voimissani -- itse en kyllä ole saava nähdä
sitä saatettuna loppuun, ihmiselämä on liika lyhyt --: mutta jälkeeni,
eikä niin pitkääkään aikaa jälkeeni, on tuossa lainehtiva vehnäpelto
vehnäpellon vieressä, talo seisova talon vieressä, ja ympyrävallin
asujamet ovat sunnuntai-aamuina tekevät matkaa valkeata tietä kirkolle
tornia kohden, jonka näette tuolla. Silloin, jos niin käy, silloin ovat
lapset kerta vielä puhuvat Flackelholmin kuninkaasta, joka on alkanut
työn."

Kapteeni nyökäytti mietteissään jäänharmaata päätään. "Hyvää on tuo!"
sanoi hän vakavasti. "Ja ymmärrän tytärtäni ja toivon, että onni teitä
seuraisi tuossa kaikessa... seuraisi koko elämänne ajan." Sitte laski
hän taas lakin päähänsä ja tuumi: "Käväisen hiukan katsomassa taloanne,
jos sallitte, ja puhuttelemassa emännöitsijäänne, olen nimittäin
väsynyt." Hän lähtikin vallin rinnettä alas rakennusta kohden, ja
seisoi kohta vilkkaassa haastelussa Antjen kanssa lieden ääressä, jolla
suorsat paistuivat.

"Entä me?" kysyi Frans Strandiger.

"Jos haluatte, menemme säikälle, ja istumme siellä penkille, jolla
viime kesänäkin istuimme, ja haastelemme hiukan."

Mutta he eivät ennättäneetkään niin pitkälle, tuli jotain tuiki
vähäpätöistä väliin.

Kun he vierekkäin ja molemmat syvästi liikutettuina astelivat säikän
reunaa pitkässä ruohikossa, istui siellä pesässään, ruohonkorsien
välillä, leivonen, eikä lentänyt ylös, istui vaan ja taivutteli päätään
ja katsoi heihin kumpaankin. Uros istui vieressä.

He seisahtuivat kumpikin. Ja tuo armas suloinen kuva sai ihmisetkin
lähelle toisiaan. Mies ajatteli: "Oi sinua luonto!" Tyttö ajatteli:
"Kuinka armasta ja omaista", ja taivutti päätään.

Silloin ei kestänyt hän enää kauempaa, että neito seisoi siten
rinnallaan. Vanha maltittomuutensa heräsi hänessä ja hän tempaisi tytön
luokseen. Tyttö hillitsi itsensä itkemästä: "Minähän tahdon. Mutta
sinun pitää pitää minusta. Autuas olen oleva."

Leivot eivät liikahtaneetkaan; ne katselivat vaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana toivat Heim ja Eva Strandigerkartanoon tiedon
kihlauksesta Flackelholmilla, josta Antje oli käynyt ilmoittamassa.
Sokea rouva oli tapansa mukaan istuallaan vuoteessaan. Istuen
vuoteen reunalla kertoi Heim ilolla, joka kuohahteli yli reunojensa,
kihlauksesta. Sokea itki ilosta. Mutta kun Heim silitti hänen hentoja
käsiään ja pyysi häntä hymyilemään, hymyili hän. Sitte kun he yhdessä
istuivat seurusteluhuoneessa, joka oli sokean makuukammarin vieressä,
veti Andrees taskustaan esiin erään kirjeen. "Minullakin on jotain",
sanoi hän, "kirje Hinnerk Elseniltä. Kuunnelkaa, kun luen sen."

    "Hyvä herra Strandiger! Olen saanut kirjeen, jonka Heim on
    minulle lähettänyt. Iloitsen että siellä on rakennettu uusia
    rakennuksia, joihin kuuluu maatakin, ja että Pellwormer vielä
    elää, vaikka hän onkin heikko ja raihnas. Tilamme täällä on
    hyvä, meillä on maata ja ruokaa, vaikk'ei mitään käteistä
    rahaa; ja yksi meistä on onnellisin ja se on Schütt. Schüttin
    kävi näinikään. Kun läksimme kotoa, oli hän sulaa sadattelua ja
    rehentelyä: nyt saisivat Eschenwinkel ja Schleswig-Holstein mennä
    menojaan vaikka Pohjanmeren pohjaan, hän puhaltaisi perästä.
    Hän oli aina niin ruokoton puheissaan. Semmoinen oli hän koko
    matkan, ja vielä puolen vuotta täälläkin. Sitte ei hän enää
    löytänyt lepoa maapalstalla, jonka hän oli vuokrannut. Hän rupesi
    kuleksimaan kaupustelijana farmilta farmille, ja kun hän oli
    vilkaspuheinen mies, sai hän tavaransa hyvin kaupoiksi, varsinkin
    englantilaisten kesken, koska hän aina herjasi Saksaa. Hän kertoi
    heille tarkalleen, millaista kotiseudulla on. Kuvasi kankaat,
    lammen, rantavallin, kiertelevät tiet, kylän ja kirkon ja
    lopuksi sanoi hän: 'Nähkääs, tuommoinen kiero maa! Mutta täällä,
    Iowassa, täällä on kaikki suoraa!' Siten sanoi hän. Hänhän on
    saanut oppia koulussa. Mutta lankesipa lopulta omaan kuoppaansa!
    Kerran oli hän taas juonut itsensä humalaan, ja herjaili taaskin
    Schleswig-Holsteinia. Silloin rupesivat englantilaiset laulamaan
    erästä pilkkalaulua saksalaisista. Silloin rupeaa hän yht'äkkiä
    itkemään ja huitoo käsillään ympärilleen ja kirkuu: 'He eivät
    saa sanoa sanaakaan Schleswig-Holsteinistä!' Se oli muka paras
    maa maanpäällä! Ja oli alkanut kertoa kankaasta, rantavallista
    ja kanavasta. Ja niinpä ilmeni, että koti-ikävä oli saanut
    miehen sekaisin. Ja on vielä sekaisin. Tekee kyllä työnsä, ei
    juokkaan, mutta illat istuu hän huoneensa edustalla, kyhää
    pienen rantavallin, muovaa mullasta ja pienistä kivistä kankaan
    reunan, kirkon ja kylän, ja tekee sen niin taitavasti, että me
    toiset sunnuntaisin välistä menemme hänen luokseen, ja seisomme
    kaikki hänen ympärillään. Ja silloin puhuu hän yhtä jaksoa tuosta
    vanhasta kierästä maasta. Mutta hän luulee, ett'ei hän enää ikinä
    voi palata sinne, ja kuvittelee, kuin olisi se kuussa ja viettää
    oikein onnellisiakin päiviä. Me samoin, ja Anna käskee lähettää
    terveisensä, on kelpo vaimo. Maissi ei maksa mitään, siat neljä
    dollaria, olemme itse teurastaneet ne.

                                      _Hinnerk Elsen_, tarmari."

Vanhan äidin makuuhuoneesta kuului matalaa lapsen itkua. Ingeborg nousi
ylös ja meni makuuhuoneeseen, otti lapsensa syliinsä ja meni istumaan
vanhan rouvan vuoteen viereen; tämä istui vielä ylhäällä, hiljaisella
äänellä kertoi Ingeborg kirjeestä. "Onpa toki hyvää, äiti", sanoi
hän hiljaisen hellästi, "että he menestyvät siellä hyvin. On niin
viihdyttävää Andreekselle kuulla sitä. Hän on aina niin huolissaan
heidän puolestaan."

Vanha rouva nyökäyttää päätään. "Ja kaikki on päättynyt hyvin...
lukuunottamatta Marian hautaa... he asuvat kaikki kolme nyt
kotiseudulla, lähellä toisiaan. Andrees ja Heim, ja Frans
Flackelholmilla, Ken olisi sitä uskonut!"

Ingeborg kumarsi vaalean päänsä lapsen vaaleita hiuksia vastaan,
joka, lepäsi povellaan.. "Niin", virkkoi hän hiljaa, "on ihanaa olla
kotiseudulla."

Kuului maiskuttavaa ääntä huoneessa.

"Mitä sinä teet, Ingeborg?"

"Imetän lasta."

Sokea nyökäytti päätään. "Sitä olen minäkin tehnyt samalla paikalla,
jolla sinäkin nyt."

       *       *       *       *       *

Pienessä asunnossaan Eschenwinkelissä, viimeisessä, joka enää seisoi
pystyssä, lepäsi tänä yönä Pellwormer kuolemaisillaan. Thiel eukko
istui hänen vuoteensa ääressä. Pöydän ääressä istui Antje. Tämä oli
pukenut silmälasit päälleen -- hänen pitää jo käyttää silmälaseja -- ja
luki: "Kaikk' asian' luon Herrahan", ja laulun, jonka suuri Klopstock
on laulanut: "Kuollehista nouseva oot." Kun aamu kevein askelin hiipi
kankaan yli ja kurkisti sisään mataloista ikkunoista, pyysi vanhus,
että hänen päänsä käännettäisiin ikkunaa kohden. Siten lepäsi hän
kauan. Huulensa liikahtelivat: Antje ja Thiel eukko tiesivät, mitä hän
sielussaan lauloi:

    "Löi kello neljät,
    Jo neljä löi.
    Yön synkän päivä jo karkottaa,
    Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa,
    Ja Herraa kiittäkää!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 67049 ***