*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64855 *** TREVISON KORU-OMPELIJATAR Kirj. PAUL HEYSE Saksankielestä Suomentanut Helmi Krohn Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913. SISÄLLYS: Trevison koru-ompelijatar. Kuolleen järven rannalla. Trevison koru-ompelijatar. Satoi jo kolmatta päivää ja puutarhatiet ja metsäpolut maakartanon ympärillä olivat muuttuneet puroiksi. Ensimäisenä ja toisena päivänä oli siellä oleva seura koettanut parhaansa mukaan ylläpitää hyvää tuultaan, ja suuressa viisi-ikkunaisessa salissa, jonka edustalla oleanderit kukoistivat, kimpoili pilapuheita, kohisi naurua ja sateli sukkelia viittauksia yhtä lakkaamatta kuin sadepisarat ulkona tipahtelivat alas penkereelle. Mutta tänä kolmantena päivänä valtasi arkin arimpien asukkaiden mielet epäselvä aavistus siitä, että vedenpaisumus voisi kestää kauemmin kuin heidän hyvä tuulensa. Tosin ei kukaan uskaltanut rikkoa toispäiväistä yhteistä sopimusta, sitä nimittäin, että kaikki yhdessä kestäisivät tämän koettelemuksen eivätkä pakenisi huoneisiinsa antaakseen siellä täyden vallan pahalle tuulelleen. Mutta yleinen keskustelu, leikit, arvoittelut ja sukkeluudet olivat kaikki katkenneet kesken, kun professori, erinomainen ilmanennustaja, oli kertonut elohopean laskeutuneen vielä entistään alemmaksi ja sanonut, ettei ilmanmuutoksesta siis ollut vähintäkään tietoa. Hän oli hankkinut itselleen uuden ilmapuntarin ja tutki nyt vakavasti syytä siihen, miksi nuo molemmat profeetat eivät pitäneet aivan yhtä. Hänen rouvansa maalasi äänettömänä jo kuudetta lumpeenkukkaa harmaalle paperille; toisen pöydän ääressä asetti Helena rouva shakkinappulat pystyyn jo seitsemättä revanshi-peliä varten, huoneen nurkassa istui Anna rouva rintalapsensa kätkyen ääressä, huitoen viuhkallaan pois kärpäsiä ja samalla koettaen ratkaista arvoituksia ja charaadeja vanhasta kalenterista, joka oli hänen polvellaan. Nuori tohtori, joka pelasi Helena rouvan kanssa, tahtoi käyttää hyväkseen lomahetkeä kertoakseen erään alasaksalaisen kaskun, mutta hän keskeytti äkkiä puheensa muistaessaan, että hän jo eilen oli sen kertonut. Anna rouvan mies, seuraten vanhan Shandyn viisasta väitöstä, että on helpointa kestää sielun tuskia ja vaivoja ruumiin ollessa vaakasuorassa asennossa, oli heittäytynyt pitkin pituuttaan vanhalle nahkasohvalle ja puhalteli kosteaksi tulleesta sikarista sinisiä savurenkaita salin matalaa kattoa kohti. Näiden enemmän tai vähemmän surkeitten välttämättömään kohtaloon alistumisyritysten kestäessä herätti pakostakin keski-ikäisen miehen huolettoman iloinen kasvojenilme huomiota, miehen, joka kädet selän takana jo puolisen tuntia oli hitaasti kulkenut edes-takaisin lattialla. Väliin hän pysähtyi hetkeksi shakkipöydän ääreen tai kurkisteli maalaajattaren olan yli tai siveli ohi astuessansa nukkuvaa lasta keveästi otsalle, mutta näytti kuitenkin tekevän tuon kaiken aivan koneellisesti, vajonneena ajatuksiinsa, jotka kulkivat kaukana sateisesta nykyhetkestä viivähtäen jossain aurinkoisessa muistossa tai vastaisessa toiveessa. Mikä teidän on, teidän korkea-arvoisuutenne? kysyi Eugenie rouva, joka palasi juuri saliin tehtyään pienen taloudellisen retken keittiöön ja ruokahuoneeseen. Me kaikki muut olemme yhtä happaman näköisiä kuin tämä inhottava päiväkin; mutta teidän kasvoillanne loistaa kaunis ilma, suorastaan aurinko, ikäänkuin olisitte salakihloissa tai kuin olisitte äsken saaneet teoksen valmiiksi tai päässeet vapaaksi hampaasta, joka teitä koko vuorokauden on kiusannut. Tunnustakaa heti paikalla mitä se on, tai me epäilemme, että te tunnette jumalatonta vahingoniloa sen johdosta, ettemme me muut, niinkuin te, lähde maalle, jossa vasta oikein saatte istua kahlehdittuna kirjojenne ääressä. Voin rauhoittaa teitä, rakas ystävä, naureskeli puhuteltu. Tällä kertaa ei ole mikään paha pelissä, vaikka olenkin hyvällä mielellä, ja teidän otaksumanne ovat, jumalan kiitos, kaikki yhtä perättömiä, yksi niistä suorastaan mahdotonkin, sillä tuskinpa olisin hyvilläni, jos minun, näin kauan käytyäni vapaana, pitäisi ruveta tohvelisankariksi, vaikka kaikille läsnäoleville pienille tohveleille olenkin jo aikoja sitten antanut anteeksi. Mikä minua kaikista olosuhteistamme huolimatta pitää tasapainossa, ei ole mikään muu kuin eräs kaunis kertomus, jonka tänä aamuna varhain, tarkastaessani vanhoja papereitani, sattumalta sain käsiini ja joka nyt seuraa minua aivan kuin viehkeä sävel joskus voi lakkaamatta kaikua korvissamme. Kertomusko? ja vielä lisäksikö kaunis? sanoi taiteilija. Se teidän on heti meille kerrottava, sehän on aivan luonnollista. Emmekö me ole tämän sateen aikana jakaneet sekä hyvät että pahat keskenämme, ja nytkö te aikoisitte pitää sen omananne? Sepä vasta olisi kaunista! Mutta ehkä se ei miellytä teitä lainkaan, sanoi hänen korkea-arvoisuutensa pysähtyen hänen eteensä ja jutellessansa edelleen sitoen lumpeenkukan pitkän varren solmuun. Minua ainakin miellyttävät niin harvat niistä kertomuksista, jotka nykyään ovat suosittuja, että jo kauan sitten olen sanonut itselleni: sinulla on vanhanaikuinen aisti, sinä et ole seurannut aikaasi. Historioitsijana voin ehkä lohduttaa itseäni. Sillä emmehän me ole riippuvaisia ainoastaan siitä, mikä on uusinta. Ja voihan myös olla, että tutkiessani historiaa olen kyllästynyt sellaisiin _historioihin_, joita nykyään kirjoitetaan ja suositaan. Eroitus puunveistosmaisen, vanhan kaupunkikronikan ja uudenaikaisen, valokuvantarkan, stereoskooppimaisen, sirotekoisen ja laajan novellin välillä onkin tavattoman suuri. Toinen on vain raaka-ainetta, vuolemattomista hirsistä kyhätty, sen liitteet ovat ratkenneet, sen ainekset sikin sokin, jotta vain tuntija tai asianharrastaja voi siitä omansa löytää. Mutta meidän taidehikkaassa nykyajassamme on kaikki niin siloiteltua ja kiiltävää, niin itsetietoista ja harkittua, niin yksinomaan tyyliä ja muotoa, että itse asia useinkin katoaa, tarkoitus unohtuu muodon vuoksi ja me tuskin enää kertojan psykoloogisten hienousten tähden välitämme itse ihmisistä, joiden kuvaamiseen hän käyttää monia konstejansa. Minä sitä vastoin seison yhä vielä vanhalla kannalla, minulle itse kertomus _kertomuksena_ on pääasia. Onko se hiukan paremmin tai huonommin kerrottu, ei merkitse minulle mitään. Jos se mitä on tapahtunut tai minkä mielikuvitus on keksinyt, jo vanhan kronikan muokkaamattomassa, karkeassa muodossa vaikuttaa minuun, niin olen mieluimmin kaikkia tyylillisiä koristeluja vailla ja annan vain oman mielikuvitukseni täydentää puutteet. Mutta te uudenaikaiset ihmiset -- ja niin sanoessaan hän heitti ivallisen silmäyksen näyttelijään ja tupakoitsijaan -- te ette ole tyytyväisiä, ennenkuin olette saaneet koristaa kertomuksen kaikilla mahdollisilla koruilla ja laitteilla, vaikka se alastomana, jumalan luomana olisikin ollut kaikkein kaunein. Joka ajalla on oma muotinsa, ja sen mukaan on pakostakin mukauduttava, sanoi sohvalla loikoja antamatta häiritä rauhaansa. Ja kukin aika kokee ja kertoo _omat_ tarinansa, sanoi näyttelijä. Niinkauan kuin nyrkkioikeus oli voimassa, olivat kertomukset tosin kouraantuntuvampia, Achilleuksesta alkaen aina jaloon Manchan ritariin saakka. Sen jälkeen on elämään tullut hiukan enemmän _sielua_, ja kun tapahtumat ovat sisällisiä, niin ei niitä voi myöskään ulkonaisesti piirtää yhtä karkeilla vedoilla kuin keski-aikuisia ritari- ja kalpakertomuksia. Vain ulkopiirteet ja hiukan valoa ja varjoa ei riitä enää; me tahdomme nähdä koko värikisailun, herkimmät vivahteet, vieläpä hämärän koko hempeyden, ja koska me itse olemme muuttuneet tunnelma-ihmisiksi, niin ei meillekään ole enää yhdentekevää, mihin määrin kertoja ottaa osaa henkilöittensä tunnemaailmaan. Kyllä ymmärrän, ivasi hänen korkea-arvoisuutensa, "vähän lihaa, paljon tunnetta", se on nykyajan tunnus, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta minä olen ikävän keski-ajan miehiä, joskaan en romantiikan käsityskannan mukaan, ja siksi pidän kertomukseni kernaammin omana tietonani, se kun ei mukaudu vähimmässäkään määrässä nykyajan muotiin, sillä samalla kuin tässä olevat runoilijat nyrpistävät nenäänsä sen vaatimattomalle, esi-isien aikaiselle muodolle, loukkaa sen sisällys varmaan naisia, jos kohta se minun mielestäni onkin täysin siveellinen. Koska te itse olette meille kyllin siveellinen, sanoi Eugenie rouva, niin voimme empimättä tuon vakuutuksenne jälkeen kuunnella kertomustanne. Varsinkaan kun ei ole läsnä ainoatakaan ripillä käymätöntä nuorta neitiä, täydensi Helena rouva. Lukuunottamatta tätä pientä viatonta olentoa kätkyessä, sanoi Anna rouva, mutta hän ei varmaankaan ota sitä kuuleviin korviinsa. Voisihan sitä siis yrittää, sanoi hänen korkea-arvoisuutensa. Mutta nyt äkkiä alkaa minua peloittaa, että lemmikki, joka miellytti minua niin suuresti meidän ollessa kahden kesken, voisi näyttää epäedulliselta ja kierolta näin hemmoitellussa seurassa. Monen salassa ihaillun aarteen ei ole käynyt sen paremmin. Ja vanha kronikoitsijani, jonka kirjoittaman kertomuksen aivan vaatimattomasti kopioin omaksi huvikseni, ei tietenkään ollut runoilijana mikään Boccaccio tai joku muu hänen kaltaisistansa, vaikka hän tämän kertomuksen nojalla vähällä olisikin voinut tulla siksi. Älkäämme viivähtäkö johdannossa sen kauemmin, sanoi nyt professori. Pahinta, mitä teidän kertomuksellenne voi tapahtua, on se, että runoilijamme julistavat sen vain hyväksi _aiheeksi_, ja jos sadetta kestää vielä pari viikkoa, niin he sepittävät siitä murhe- tai huvinäytelmän, josta näyttämöt eivät suuresti tule kostumaan. Jumalan nimeen sitten, huokasi hänen korkea-arvoisuutensa, jota siten jota taholta ahdistettiin, ja läksi käsikirjoitustaan hakemaan. Pian hän palasi takaisin laukku kainalossa, josta hän veti esille käsinkirjoitetun vihon. Kirjoitus on kahdenkymmenen vuoden vanha, sanoi hän istahtaen ikkunan ääreen ja avaten vihon, jonka hän oli laskenut polvilleen. Minä tutkin siihen aikaan lombardialaisten kaupunkien historiaa ja olin joutunut myöskin Trevisoon, jossa toivoin kaupungin arkistosta ja luostarikirjastosta saavani arvokkaita tietoja. Toiveeni ei kuitenkaan täyttynyt, löysin vain dominikani luostarista S. Niccolossa, 14:nneltä vuosisadalta polveutuvan merkillisen kronikan, josta mielelläni olisin luostari-isille maksanut kauniit rahat. Mutta minun ei sallittu muuta kuin viileässä ruokasalissa, veli Antonion valvonnan alaisena, merkitä muistiin mikä minulle saattoi olla tärkeää. Tässä vihossa näkyy vieläkin suitsutukselta tuoksuvan, tummanpunaisen luostariviinin jälkiä, jolla koetin silloin tällöin huuhdella alas kronikkatomua, kunnes monien kuivien muistiinpanojen parista sattui käsiini. Vaaleaverisen Giovannan kertomus. Vaaleaverisen Giovannan kertomus, joka virkisti minua äkkiä kuin lähde kuivalla ylängöllä, monta vertaa enemmän kuin mikään viini. Siihen aikaan näet -- kysymyksessä on nimittäin 14:nnen vuosisadan ensimäinen neljännes -- syttyi Trevison ja läheisen Vicenzan kaupungin välillä aivan vähäpätöisistä seikoista kiivas taistelu, jonka salainen naapurikateus kohotti ilmiliekkiin samoin kuin vähäinen tuulenhenki voi saattaa hiljaisen tulipalon loimuamaan korkealle. Vicenzan asukkaat kutsuivat venetsialaiset apuun ja yhdessä heidän kanssaan he kiivaassa käsikahakassa valloittivat ensin San Salvatore di Collalton linnan, sittemmin itse Trevison kaupungin ja vasta häpeällisten nöyryytysten ja veroraskautusten jälkeen he poistuivat panttivankeineen ja saaliinensa. Kun nämä seikat tulivat tunnetuiksi ja tieto siitä levisi aina Milanoon asti, ei kukaan enemmän siitä harmistunut kuin eräs jalo nuorukainen, Attilio Buonfigli nimeltään, erään arvossa pidetyn porvarin poika, joka oli kotoisin meidän kovasti koetellusta kaupungistamme ja joka nuoresta pojasta saakka oli oleskellut Milanossa hoviknaappina herra Matteo Viscontin talossa; hän oli siihen aikaan viidenkolmatta vuotias ja taitava kaikissa ritarillisissa toimissa. Heti kun hän sai kuulla rakkaan kotikaupunkinsa onnettomuudesta, päätti hän, ettei hän nukkuisi ainoatakaan yötä panssaritta ennenkuin hän olisi saanut tilaisuuden kostaa tätä häpeää, ja hän pyysi sen vuoksi herraltaan vapautta toimestaan ja ratsasti muutamien aseellisten ja taisteluhaluisten ystäviensä kanssa Milanon portista ulos. Ja koska hän, niin nuori kuin hän olikin, oli Viscontin palveluksessa saavuttanut kunniakkaan nimen, niin tulvi hänen luokseen, heti kun hänen aikeensa tuli tunnetuksi, joka taholta reippaita ja seikkailuhaluisia nuorukaisia, jotka vannoivat johtajalleen uskollisuutta ja lupasivat seurata häntä taisteluun mitä vihollista vastaan tahansa. Kun hänellä oli niin paljon miehiä koossa, että hän olisi voinut hyökätä vaikka itse Venetsiankin kimppuun, lähetti hän salalähetin Trevisoon ja ilmoitti isälleen ja sedälleen minä päivänä hän aikoi saapua Vicenzan portille ja vaatia korvausta kärsitystä vääryydestä. Hän toivoi, että hekin olisivat valmiit yhtymään hänen joukkoonsa, jotta he jumalan avulla voisivat tallata vihollisen jalkojensa alle. Ja niinpä tapahtuikin ja aie pantiin niin viisaasti ja nopeasti toimeen, että trevisolaisten onnistui anastaa saalis ja panttivangit vihollisiltaan juuri kun he olivat paluumatkalla Venetsiaan, ja samana päivänä nuori Attilio osoitti vicenzalaisille kuumassa tappelussa Bacchilione-joen rannalla, kuka heistä oli herra. Siten lehti oli kääntynyt ja Trevisossa vallitsi nyt yhtä suuri riemu, kuin aikaisemmin Vicenzassa. Yksi ainoa asia samensi kaupunkimme iloa. Nuori voittaja oli saanut syvän haavan kaulaansa, jonka erään vicenzalaisen miekka oli häneen iskenyt, ja monena päivänä riippui hänen elämänsä vain hiuskarvasta. Hänen oma isänsä sekä hänen jalo äitinsä hoitivat häntä voitetun kaupungin parhaimmassa talossa, jonka eräs arvossapidetty porvari, herra Tullio Scarpa omisti, ja jonka vanhin poika, Lorenzaccio oli aina kuulunut trevisolaisten pahimpiin vihollisiin eikä nytkään koko sinä aikana, jolloin haavoittunutta voittajaa hoidettiin hänen vanhempiensa talossa, astunut jalallaan sen kynnyksen yli. Sitä ystävällisemmin silmäili Attilioa, vaikka hän olikin Vicenzan vihollinen, Lorenzaccion ainoa sisar, nuori Emilia, jotta kumpaistenkin vanhemmat sen huomasivat ja alkoivat toivoa, että vuosikausia kestänyt viha näiden kaupunkien välillä voisi kadota ja mustasukkaisuus muuttua hyväksi naapuruudeksi, jos saataisiin aikaan liitto näiden molempien perheiden välillä, jotka edustivat niin arvokkaalla tavalla kumpikin kotikaupunkiansa. Tämän toiveen esitti Attiliolle hänen rakas äitinsä, kun haava alkoi parantua, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan sanottavanakaan, sillä hänen sydämensä oli vielä aivan vapaa, ja nuori Emilia oli suloinen nuori neito. Mutta sydämessään tuntui hänestä vastenmieliseltä valita itselleen puoliso tästä kaupungista ja siksi hän kihlauksen jälkeen pysytteli varsin loitolla nuoresta tytöstä ja olisi kernaimmin rikkonut jälleen kaupat, jollei hän olisi pelännyt sen kautta kylvävänsä uudestaan vihaa keskelle itävää satoa. Siten kului neljä tai kuusi viikkoa ja haavuri selitti, että nuorukainen voisi jo vaaratta nousta ratsun selkään ja käyttää kilpeä ja keihästä, joskaan haava ei vielä sietäisi teräksisen kaulavanteen painoa. Päätettiin siis lähteä Trevisoon, jonne morsiamen oli määrä muutamia viikkoja myöhemmin seurata vanhempinensa, sillä pelastettu kaupunki tahtoi kaikella komeudella viettää jalon poikansa ja vapauttajansa häitä. Eivätkä kelpo porvarit olleet antaneet ajan kulua hukkaan nuorukaisen maatessa sairasvuoteellaan, sillä he olivat valmistaneet rakkaalle, nuorelle sankarilleen sellaisen vastaanoton, ettei moista minkään ruhtinaankaan osaksi vielä ollut tullut. Kunnialahjojen joukossa, joita kaupunki tahtoi hänelle lahjoittaa, oli lippu, joka sekä aineen että tekonsa puolesta oli oikea ihmekapine, ja sen oli hänen setänsä määrä ojentaa hänelle koko raadin puolesta. Kymmenen jalan korkuinen, hienosta tammipuusta veistetty salko oli ylt'yleensä koristettu hopeisilla heloilla, kädensijaan oli rubiini upotettu ja kärki oli kullattu, jotta silmiä häikäisi, kun se auringossa kimalteli. Tähän salkoon oli kiinnitettynä raskas silkkibrokaadinen lippu, johon oli kirjaeltuna kultainen kruunupäinen kondorikotka, Buonfiglin suvun vaakunalintu, joka taisteli punaisen käärmeen kanssa, ja käärmeen kultasuomukset olivat niin luonnollisia, että olisi voinut luulla elävän madon kiemurtelevan edessään. Kuvan yläpuolelle oli liekkikirjaimin kirjaeltu latinankielellä sanat: "Älä pelkää, sillä minä pelastan sinut." Tämän taiteellisen koruompelutyön oli niiden kuuden viikon kuluessa, jolloin Attilio makasi sairasvuoteella, valmistanut eräs nuori neito, joka osasi erinomaisen taidokkaasti ommella tällaisia korutöitä kulta-, hopea- ja silkkilangoilla. Häntä nimitettiin Giannaksi eli Giovannaksi, keltakutriksi, sillä hänen hiuksensa olivat kuin kehrättyä raakaa kultalankaa, ja omilla hiuksillaan hän oli kerran ommellutkin kirkkolipun San Sebastianon kaikkein pyhimmälle neitsyelle. Mutta hiuksensa hän oli suuressa surussaan leikannut poikki, kun hänen sulhasensa, Sebastian niminen kaunis ja reipas nuorukainen oli muutamia viikkoja ennen häitä kuollut isoonrokkoon. Giovanna oli silloin kahdeksantoista vuoden vanha, ja niin monet kaupungin nuorukaiset toivoivat salassa häntä omakseen tai julkisestikin kosivat häntä, että hän vähä väliä sai kuulla sen ennustuksen, että hänen sulhasensa saisi seuraajan ennenkuin hänen hiuksensa olivat ennättäneet kasvaa jälleen, sillä sanoihan sananlaskukin: "Pitkät hiukset, lyhyt mieli." Tällaisiin puheisiin ei hänellä ollut tapana vastata mitään, yhtä vähän myöntävästi kuin kieltävästikään, vaan hän katsoi vain levollisesti työhönsä, niinkuin ihminen ainakin, jonka kasvot ja mieli ei ole ihmisten turhille puheille avoinna. Ja tosiaankin hän saattoi kaikki ennustukset häpeään, ikäänkuin hän uhraamalla hiuksensa Madonnalle olisi antanut ikuisen neitsytlupauksen, niin ettei miehen käsi koskaan saisi hellästi hyväillen päästää hajalleen hänen päänsä ympärille kiedottuja palmikkoja eikä antaa noiden hienojen kultasäikeiden valua sormiensa lomitse. Monet luulivat, että hän menisi luostariin, varsinkin kun hän kernaimmin ompeli vain kirkkovaatteita ja alttariliinoja ja pysytteli erillään julkisista huveista. Mutta tämäkin luulo petti, ja vähitellen hän muuttui jälleen iloisemmaksi, jos kohta hän mielemmin kuunteli muita kuin itse puhui. Vanhempiensa kuoltua hän muutti asumaan pieneen taloon, joka oli kaupungin muurin juurelle rakennettu, sen tornista avautui kaunis näköala viljavien peltojen yli, joiden läpi Piavesella ja Rotteniga purot virtasivat. Siellä hän asui rauhassa toistakymmentä vuotta, yhdessä vanhan, kuuron palvelijattaren, entisen imettäjänsä kanssa, eikä kukaan käynyt hänen luonaan, joskus vain joku naapurinaisista tai ylhäinen kaupunkilaisrouva, joka tuli hänen luokseen koruompeluja tilaamaan. Vähin myös joku kaupungin hengellisistä isistä tarttui hänen ovensa kolkuttimeen. Silloin hän kutsui aina imettäjänsä huoneeseen, missä hän vieraansa kanssa istui, jotta ei kellään olisi syytä levittää pahoja huhuja hänestä. Mutta vaikkei hän antanut neulan muulloin kuin pyhäisin levätä eikä muutenkaan hoitanut itseään millään tavalla, säilyi hänen kauneutensa sittenkin niin hyvin, että kun hän sunnuntaisin käyskenteli iltaviileydessä vanhan imettäjänsä kanssa kaupungin valleilla tai läheisessä metsässä, niin jokainen, joka vain vilahdukseltakin näki hänen suuret tummat silmänsä vaaleiden ripsien alta pilkistävän esiin, jäi kuin loihdittuna seisomaan ja hänen jälkeensä katsomaan, ja yksinpä ventovieraatkin ja ylhäiset herrat, jotka eivät tunteneet hänen mielenlaatuansa, eivätkä voineet uskoa todeksi, mitä hänestä kerrottiin, tarjosivat hänelle kätensä ja koettivat saada hänet omaksensa. Mutta hänen vastauksensa oli sama kaikille: hän oli siihen määrään kiintynyt ja tottunut nykyiseen elämäänsä, ettei hän halunnut vaihtaa sitä muuhun. Siten hän oli tullut yhdenneljättä vuoden vanhaksi, kun riita naapurikaupunkien välillä syttyi, ja koska hän oli hellästi kiintynyt syntymäkaupunkiinsa, niin tunsi hän katkeraa surua kaiken sen onnettomuuden ja tuskan johdosta, joka kohtasi kaupunkia; sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun pelastus saapui, ja hänen nuori maanmiehensä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, oli hänen mielestään ikäänkuin taivaallinen lähetti, tulimiekkaa kantava enkeli. Ei koskaan hän ollut suuremmalla ilolla ryhtynyt mihinkään työhön eikä suorittanut sitä sen nopeammin eikä taidokkaammin kuin sen lipun ompelua, jonka kaupunki tahtoi ojentaa voitokkaalle pojalleen hänen saapuessaan sen muurien sisäpuolelle; ja kun juhlapäivä koitti ja kun kaikki trevisolaiset, jotka eivät vain olleet sidotut sairasvuoteeseen, kiiruhtivat toreille, kaduille, kaupungin portille, ikkunoihin, vieläpä ylös katoillekin voidakseen kukilla ja riemuhuudoilla tervehtiä Attiliota, niin ei vaaleaverinen Giannakaan malttanut pysyä kotona, vaikka hän torni-ikkunasta olisikin voinut nähdä Vicenzasta saapuvan kulkueen. Hän hankki itselleen paikan matoilla peitetyllä lavalla, jotta hän saisi nähdä sankarin aivan läheltä, ja puki parhaansa ylleen, sinisellä sametilla reunustetut, hopeakankaasta tehdyt liivit ja vaaleansinisen villahameen, sekä palmikoitsi hiuksiinsa silkkinauhoja, jotta jo tuntia ennen juhlasaaton tuloa kadulla nousi hälinää ja kuului hämmästyksen huudahduksia, kun hän näin koreana saapui lavalle erään naapurinsa seurassa. Mutta pian joukon silmät kääntyivät pois hänestä ja tähystelivät kärsimättömästi katua alas, josta sankarin oli määrä ratsain saapua. Osa neuvoskuntaa oli lähtenyt ainakin puolen peninkulman päähän kaupungin portista häntä ja hänen vanhempiansa juhlallisesti vastaanottamaan. Hänen setänsä odotti muiden raatiherrojen kanssa häntä kaupungintalon portailla, ja kallisarvoinen punainen verka, joka peitti portaita, ulettui leveänä raitana yli koko kauppatorin aina tuomiokirkon ovelle saakka, jollainen kunnioitus tavallisesti tuli vain voideltujen ja vihittyjen henkilöiden osaksi. Mutta kukapa voi kuvailla sitä ihmeellistä ja juhlallista näkyä, kun Attilio vihdoin koko saattojoukkonsa etunenässä lähestyi ratsastaen ruskealla, helasuitsisella sotaratsullaan; itse hän oli aivan yksinkertaisessa puvussa, hienoista teräsrenkaista tehty pantsari peitti hänen vartaloaan, miekka riippui hänen vyötäisillään ja päätä koristi vain hänen ruskea, kihara tukkansa. Poskia ja leukaa varjosti parta ja sen lomista loisti kaulan vasemmalla puolella tulipunaisena leveä arpi. Kalpeus hänen poskiltaan ei ollut vielä kokonaan kadonnut hänen ohjatessaan voimakasta hevostaan, ja vain silloin tällöin levisi vähäinen puna hänen kasvoilleen, kun hän katsoessaan ympärilleen ja tervehtiessään joka puolelle huomasi valkeahapsisia päitä, jotka kunnioittavasti kumarsivat voitokkaalle nuorukaiselle, tai äitejä, jotka nostivat lapsensa korkealle, jotta nämät voisivat paremmin nähdä kaupungin vapauttajan. Mutta juhlallisinta oli sittenkin, kun kaikista ikkunoista ja katoilta alkoi sadella kukkia sankarin yli, jotta hänen vartalonsa aika ajoin kokonaan katosi ikäänkuin monivärisen harson peittoon ja hänen hyvä hevosensa, joka sodassa oli tottunut toisellaisiin kuuliin, alkoi heristää korviaan ja värähyttää sieramiaan ja kesken riemuhuutoja ja kellon soittoa hirnahti äänekkäästi. Kun saattojoukko oli saapunut kaupungintalon edustalle, hyppäsi Attilio alas satulasta, kiiruhti portaita ylös ja polvistui setänsä eteen, ottaakseen häneltä vastaan lipun ja suudellakseen tätä kättä, joka jakeli hänelle niin runsaita kunnianosoituksia. Mutta kun hän kohosi jälleen polviltaan ja alkoi laskeutua alas portaita lähteäksensä kirkkoon, hätkähti hän, ikäänkuin hän äkkiä olisi saanut halvauksen, ja kesti pari kolme minuuttia, ennenkuin hän jälleen muisti, missä hän oli ja kuinka monta tuhatta silmäparia oli häneen kiintyneenä. Hän oli näet oikeanpuolisella lavalla huomannut kasvot, jotka taivaallisen ilmestyksen tavoin riistivät hänet irti kaikesta maallisesta, ja kun nuo suuret tummat, vaaleiden ripsien varjostamat silmät, jotka ilmaisivat sanoin selittämätöntä lempeyttä, mutta samalla myös alakuloisuutta, kiintyivät häneen, syöksyi kaikki veri hänen sydämeensä ja hän punastui, ikäänkuin nuoli olisi iskenyt suoraan hänen rintaansa, ja jollei hänellä olisi ollut lippua kädessään, johon hän saattoi nojautua, niin olisi hänen täytynyt toistamiseen, ja tällä kertaa vastoin tahtoansa, polvistua maahan. Ne, jotka seisoivat häntä lähinnä ja huomasivat hänen horjahtavan, luulivat sitä haavasta ja pitkästä ratsastusmatkasta päivän helteessä johtuvaksi heikkoudeksi, eikä kukaan aavistanut oikeaa syytä, varsinkin kun Attilio heti taas tointui, irroitti väkivallalla katseensa noista suloisista kasvoista ja kääntämättäkään enää päätään naisten puoleen läksi katedraaliin. Hänen jälkeensä tulvi kaikki kansa ja lavat tyhjenivät nopeasti. Viimeinen, joka nousi paikaltansa ja vasta naapurinsa kehoituksesta, oli vaaleaverinen Gianna, joka kuin unessa tai tähdenlentoa katsellen seurasi silmillään nuorukaista, kunnes hänen kookas vartalonsa katosi kirkon oven pimeään kuiluun. Hänen naapurinsa seurasi toisten mukana saadakseen olla jumalanpalveluksessa läsnä. Mutta Gianna syytti pahoinvointia, kun hänen niinkauan oli ollut pakko istua auringonpaahteessa ja astui silmät maahan luotuina yksin kaupungin halki kotiinsa. Hän nosti kukan maasta, joita katu oli täynnänsä, viedäkseen sen muistoksi kotiin, punaisen neilikan, jota ratsun kaviot olivat tallanneet. Kotona hän asetti sen vesilasiin ja tuumi mielessään, mitähän se merkitsisi, jos kukka virkoaisi. Hänen vanha palvelijattarensa, joka kaupunginportin ampumareiästä oli nähnyt juhlasaaton, ei voinut laata kehumasta Attiliota ja ihmettelemästä hänen vaatimatonta käytöstään, vaikka hän näin nuorella iällä oli saavuttanut jo sankarin nimen, ja puhui edelleen kaikesta siitä kunniasta ja maineesta, jota hän vielä voisi voittaa kohottaen siten syntymäkaupunkinsa kaikkia muita, ehkäpä itse Firenzeä ja Roomaakin suuremmaksi. Hän kertoi myös Attilion morsiamesta, jota kaikkien naisten täytyi kadehtia, ihmetellen olisiko hän myös sulhasensa arvoinen, vai pikemmin veljensä herra Lorenzaccion kaltainen, jota trevisolaiset ja kaikkein vähimmin naiset eivät ilolla muistelleet. Kaikkiin näihin puheisiin ei Gianna vastannut mitään tai korkeintain pari sanaa, ja kävi vanhuksen suureksi ihmeeksi ompelukehänsä ääreen istumaan aivan kuin olisi ollut tavallinen työpäivä, ja kohotti vain silloin tällöin katseensa vesilasissa olevaan kukkaan. Iltapuolellakin, jolloin kaikki huvit alkoivat, karusellit ja hypyt ja taiteelliset ilotulitukset, jäi hän paikalleen istumaan vanhuksen lähdettyä ulos ja yhdyttyä yleiseen iloon. Vasta myöhään illalla palasi uskollinen palvelija kotiin puolikuolleena väsymyksestä ja tomuisena, mutta sittenkään ei hän voinut kyllikseen kertoa ja valittaa, että hänen emäntänsä päänsäryn vuoksi oli ollut pakoitettu pysymään kotosalla. Vaaleaverinen Giovanna kuunteli kaikkea hiljaisena, osoittamatta yhtä vähän iloa kuin surua, ikäänkuin kaikki tuo ei lainkaan olisi liikuttanut häntä. Hän oli sillä välin ommellut ahkerasti työtään eikä liikahtanut paikaltansa. Mutta neilikka vesilasissa oli täydellisesti vironnut. -- Ilta pimeni, ja kun naiset olivat ääneti nauttineet illallisensa, läksi vanha Catalina, jonka kuusikymmenvuotiset jäsenet olivat kylliksi vaivaantuneet, keittiöön nukkumaan. Hänen emäntänsä jäi vielä valvomaan ja katseli miten kuu kohosi lakeuden takaa ja hopeoitti Rotteniga puron laineita, ja sitä myöten kuin kaupungin juhlahumina hiljeni, alkoi satakieli, joka piti pesäänsä pensaikossa ikkunan alla, niin suloisesti ja kaihoavasti laulaa, että kauniin tytön silmiin kohosi kyyneleitä hänen kuunnellessaan laulua. Hänen rintaansa ahdisti ja poltti siihen määrään, että hänen täytyi nousta ylös, sammuttaa tuli ja heittää tumma vaippa arkipukunsa yli. Sitten hän laskeutui kapeita ja kuluneita portaita alas, avasi talon oven ja astui autiolle kadulle kulkeakseen hetken aikaa viileässä yöilmassa ja tyynnyttääkseen kiihoittunutta vertaan. Mutta ajatuksiinsa vaipuneena hän unohti vetää vaipan päänsä yli, joten jokainen ohikulkija saattoi helposti tuntea hänet, vaikkei kuu tunkeutunutkaan kapealle kadulle. Ja nyt määräsi kohtalo, joka, samoin kuin kaikki maallinen, seuraa korkeampaa johtoa, että tälle tielle eksyi juuri hän, joka koko päivän oli kiertänyt tytön ajatuksissa kuin koiperhonen tuliliekin ympärillä. Attilio näet, joka oli väsynyt kaikista kunnianosoituksista ja juhlan hälinästä enemmän kuin sodan melskeestä, oli haavaansa syyttäen hiipinyt tanssiaisista pois saadakseen yksin ja tuntemattomana kulkea niillä vanhoilla paikoilla, missä hän poikana oli leikitellyt. Mutta vieläkin enemmän oli häntä kiihoittanut se toive, että hän näkisi jälleen sen katseen, joka yhä vielä paloi hänen sydämessään. Eräältä porvarilta oli hän taitavasti tiedustelemalla saanut kuulla, että vaaleaverinen kaunotar oli juuri sama taiteilijatar, joka oli ommellut lipun, ja hän oli päättänyt seuraavana päivänä muitta mutkitta käydä hänen kotonaan saadakseen muka kiittää häntä tästä työstä. Vajouneena alakuloisiin ajatuksiinsa ja miettien kaikkea sitä mitä oli tapahtunut ja mahdollisesti tulisi vielä tämän jälkeen tapahtumaan, hän kohtasi nyt puoleksi verhotun olennon, joka ikäänkuin odotti häntä. Ei kumpainenkaan, kun he nyt äkkiä seisoivat vastatusten, saanut sanaakaan suustaan. Mutta Attilio tointui ensin. Minä tunnen teidät, madonna, sanoi hän lähestyen kohteliaasti kumartaen. Te olette Gianna la Bionda [vaaleaverinen Gianna] -- keltakutri. -- Ja minä tunnen myös teidät, Attilio Buonfigli, vastasi kaunotar. Kukapa Trevisossa ei _teitä_ tuntisi! -- Sitten he vaikenivat molemmat, ja kumpikin käytti hyväkseen katuhämärää tarkastaaksensa mielin määrin toisiansa, ja nuorukaisen mielestä oli Gianna tässä hämärässä valossa vielä monta vertaa kauniimpi kuin päivällä, ja Giannasta tuntui, ikäänkuin nuorukaisen silmät olisivat loistaneet vielä paljoa kirkkaammin hänen puhutellessaan häntä, kuin aamulla, jolloin hän ääneti oli vain kaukaa katsellut häntä. -- Suokaa anteeksi, madonna, jatkoi nuorukainen jälleen, että astun keskellä yötä ja kadulla kuin rosvo teidän luoksenne. Aikomukseni oli huomenna tulla teitä tervehtimään ja kiittämään siitä suuresta työstä ja ihmeellisestä taidosta, jota minun lippuni valmistaminen on teiltä vaatinut. Jollette pane pahaksenne, niin sallikaa minun saattaa teitä kotiin, koska ollette yksinänne. Totta tosiaan, tahtoisinpa suorittaa paljoa vaikeamman ja vaativamman ritarityön voidakseni osoittaa teille suurta kiitollisuuttani. -- Tähän kaunotar, vaikka hän muuten osasi erittäin hyvin asettaa sanansa, ei tiennyt muuta vastata kuin: Asuntoni on vain kuuden askeleen päässä ja se on aivan liian vaatimaton voidakseni pyytää teitä sisään. -- Älkää puhuko niin, sanoi Attilio. Paljoa suuremman suosion te osoitatte minulle, jos te sallitte minun astua taloonne ja viivähtää siellä neljännestunnin, kuin jos te olisitte ruhtinatar, jolta minun pitäisi pyytää jotain armoa; sillä minä olen kävelystä hiukan väsynyt ja lasillinen vettä virkistäisi minua. -- Siihen vastasi kaunis Gianna, joskin hiukan epäröiden ja punastuen: Kukapa voisi kieltää Bacchilionen voittajalta hänen juhlapäivänänsä lasillista vettä, jota hän niin kohteliaasti anoo? Astukaa sisään, herra Attilio. Minun kehno taloni ja mitä siinä on, on teidän käytettävänänne. -- Näin sanoen hän avasi pienen portin, antoi nuorukaisen astua sisään, ja työnnettyään jälleen salvan oven eteen, koska juhlapäivinä oli paljon roistoväkeä liikkeellä, jotka kalastivat sameassa vedessä, hän ohjasi vieraansa, tarttuen häntä ystävällisesti käteen kiinni, pimeitä kiertoportaita ylös, jotta tämä jäi aivan sokaistuna seisomaan, kun huoneen ovi avautui ja kirkas kuutamo loisti heitä vastaan. -- Istukaa, sanoi tyttö, kunnes tuon teille vettä. Tai ettekö pitäisi hyvänänne pikarillista viiniä, jota me itsekin juomme. -- Mutta Attilio, jonka sydän sykki valtavasti, pudisti vain äänettömänä päätään ja astui ikkunan luona olevan tuolin ääreen, missä Giannan ompelu oli ja tarkasteli sitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut kopioida mallin. Silloin Gianna jätti hänet yksin ja meni keittiöön, missä imettäjä nukkui sikeässä unessa kylmän varalta kivilattialle levitetyllä peitteellä. Oi imettäjäni, sanoi hän kuiskaten, jospa tietäisit, kuka tänne on tullut! Kaadettuaan suuresta kiviruukusta lieden ääressä vettä pikariin, jäi hän hetkeksi paikoilleen seisomaan, painoi kylmät kätensä polttavia poskiansa vasten ja puhui itseksensä: Herramme pyhä äiti, varjele sydäntäni toivottomilta toiveilta! -- Sitten hänen oli taas helpompi olla ja laskettuaan leipäpalasen tinalautaselle, vei hän sen sekä vesipikarin herra Attiliolle, joka sillä välin oli istahtanut tuoliin katsellen ulos ikkunasta. Minä häpeän, sanoi Gianna, tuodessani teille vanginruokaa, vettä ja leipää. Mutta jos ojennatte vain kätenne ulos, niin kasvaa vanha viikunapuu muurin ja vallihaudan välissä, jonka hedelmien painostava latva ulottuu ikkunaani saakka. -- Gianna, vastasi nuorukainen, ja otti pikarin hänen kädestänsä, en haluaisi koskaan muuta juomaa, jos ikuisesti saisin olla teidän vankinanne. -- Gianna vastasi koettaen hymyillä: Te ikävystyisitte hyvin pian, sillä ulkona maailmassa ja nuoren morsiamenne rinnalla odottavat teitä tuhannet ilot, onni ja kunnia. -- Mihin kiihoitat minua! huudahti nuorukainen ja synkkä pilvi kohosi hänen otsallensa. Tiedä, tuo kihlaus, jonka sinä luulet tuottavan minulle autuutta, merkitsee minulle helvettiä. Kun voimani haavakuumeen jälkeen olivat vielä heikot enkä ollut vielä oma herrani, annoin viekoitella itseni tuohon vihattuun verkkoon, jossa nyt vääntelen itseäni kuin kala kuumalla rannalla. Voi nuoruuttani! Miksi silmäni nyt vasta ovat auenneet, kun kaikki on myöhäistä! Miksi minä nyt vasta opin tuntemaan itseni sen jälkeen kuin mielettömyydessäni olin luvannut täyttää tuon onnettoman velvollisuuden! -- Näin sanoen hän hypähti pystyyn ja kiersi kaikuvin askelin kuun valaisemaa huonetta aivan kuin nuori pantteri, joka on saatu ansaan ja suljettu rautahäkkiin. -- Mutta vaaleaverinen Gianna, jota hänen oudon vieraansa raju tunnustus säikähdytti, ei tehnyt samoin, vaan silittäen valkoisilla sormillaan punaista neilikkaa hän sanoi: Te hämmästytätte minua, herra Attilio! Eikö teidän morsiamenne ole nuori ja kaunis ja siveä mieleltänsä, koska avioliitto hänen kanssaan tuntuu teistä kiroukselta? -- Ja vaikkapa hän olisi enkeli Jumalan valtaistuimelta, huudahti nuorukainen ja pysähtyi äkkiä tytön eteen, niin tuo kukka, jota sinun kätesi on kosketellut, olisi minulle kallisarvoisempi lahja kuin koko hänen olentonsa kaikkine kykyineen ja hyveineen! Oi, miksi sinä minulle tämän teit, Gianna? Ken ei koskaan aurinkoa ole nähnyt, hän voi elää hämärässä ja tyytyä siihen. Mutta senjälkeen kuin silmäni tänä aamuna näki sinut, tiedän, että maailmassa on olemassa yksi ainoa nainen, jonka rakkauden ja suosion tähden voisin uskaltaa mitä hyvänsä ja panna alttiiksi sekä ruumiini että sieluni, ja se nainen olet sinä, Gianna la Bionda; jospa ikuinen yö nielisi minut, jotta minun ei tarvitsisi hiipiä jälleen hämärään ja kylmästä värjöttäen ja kurjana uneksia auringostani! Nuorukainen oli tarttunut tytön molempiin käsiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut takertua niihin kiinni, jotta hän ei syöksyisi alas kuiluun, mutta heitti ne jälleen irti, kun Giannan kasvot pysyivät liikkumattomina, ja astui avonaisen ikkunan ääreen. Hetken aikaa oli huoneessa aivan hiljaista ja vain satakieli alhaalla pensaassa viserteli edelleen. Mutta äkkiä, ikäänkuin nopean päätöksen johdosta, kääntyi nuorukainen taas huoneeseen päin ja sanoi: Ja vaikka minä ja kaikki muutkin joutuisivat perikatoon, niin en tee sitä sittenkään, en siedä näitä kahleita ja siteitä! Huomenna varhain kirjoitan Vicenzaan ja vaadin lupaukseni takaisin ja sitten astun kummankin kaupungin eteen ja vaadin jokaisen miekkasille, joka uskaltaa väittää, ettei Gianna la Bionda ole kuningatar kaikkien naisten parissa! -- Sitä te ette tee, Attilio, sanoi nyt kaunotar ja katsoi rauhallisesti hänen ohitsensa yöllistä taivasta kohti. Että te niin äkkiä olette kiintynyt minuun ja tahdotte antaa minulle sydämenne, on minulle ylen suuri lahja, josta minä koko elämäni ajan olen teille kiitollinen, joskaan en tunne ansaitsevani sitä vähimmälläkään tavalla. Mutta minä en voi ottaa sitä vastaan syöksemättä meitä molempia kadotukseen. Ajatelkaa, ystäväni, miten voimakkaana vasta tukahdettu viha molempien kaupunkien välillä on jälleen leimahtava, jos te Scarpan perhettä ja samalla koko kaupunkia häpäisisitte hylkäämällä morsiamenne, jota te ette kuitenkaan voi syyttää mistään viasta tai rikoksesta, yksinomaan vain siksi, että toiset kasvot ovat teitä enemmän miellyttäneet. Ja kukapa tiesi, vaikka nämät kasvot, jos kohta ne tänään vielä voisivatkin ansaita teidän ihastuksenne ja intohimonne, jo vuoden perästä olisivat niin kuihtuneet, että te ihmetellen kysyisitte itseltänne, miten te niin kiihkeästi saatoitte ihastua niihin? Eikö usein kesän lopulla voi yhtenä ainoana yönä syksy tulla, jotta puu, jonka oksat vielä eilen olivat täydessä vihannuudessaan, äkkiä kellastuu ja rumentuu? Minä olen jo täyttänyt kolmekymmentäyksi vuotta, te, ystäväni, olette nuoruuden parhaassa kukoistuksessa ja astutte vielä vuoren rinnettä ylös, jonka kukkulalle minä jo olen ehtinyt. Antakaa minun, vanhempana olla myös viisaampi ja käyttää järkeäni meidän kummankin puolesta. Ja siksi on minun luja päätökseni: vaikka huomaisinkin joskus, että teidän tunteenne on muuta kuin vain ohimenevää oikkua, ja vaikka kaikki olosuhteet ihmeen kautta muuttuisivatkin teidän toiveittenne mukaan, -- en sittenkään suostuisi _koskaan teidän puolisoksenne_, vaikkapa itse vanhempanne tulisivat luokseni ja puhuisivat teidän puolestanne! Vasta sitten kun Gianna oli vaiennut, käänsi hän katseensa jälleen nuorukaiseen, ja kun hän näki miten kalpea tämä oli ja miten hänen kauniit silmänsä harhailivat epätoivoisesti ympäri huonetta, olisi hän hinnasta mistä hyvänsä rakkautensa ja säälintunteensa valtaamana tahtonut ottaa kaikki ne sanat takaisin, jotka hän juuri suurimmalla itsehillitsemisellä oli saanut sanotuksi. Hyvää yötä, madonna, sanoi nuorukainen surullisena ja näytti aikovan lähteä, mutta seisahtui jälleen ja katsoi maahan. -- Te olette minulle pahoillanne, Attilio, sanoi Gianna. -- Hän vastasi: En, Jumalan nimessä, Gianna! Mutta sallikaa minun mennä; sillä totta tosiaan minä olen viipynyt liian kauan ja olen puhunut kuin mieletön ajattelematta että se, mitä olen tarjonnut, ei teille ole edes sen arvoista, että te ojentaisitte kätenne ottaaksenne sen vastaan, puhumattakaan siitä, että sen vuoksi _taistelisitte tai kärsisitte_ jotain. Siksi lähdenkin nyt häpeissäni ja minä yksin olen syypää siihen, että kunniapäiväni, joka alkoi niin juhlallisesti, loppuu näin surkeasti. Voikaa hyvin, Gianna! Teidän ompelemanne lipun, joka tänä aamuna oli kallein aarteeni, lahjoitan nyt johonkin kirkkoon, jotta se ei muistuttaisi minulle sitä kättä, joka niin kylmästi kieltäytyi minulta. Nuorukainen kumarsi ja lähestyi jo kynnystä, kun hän vielä kerran kuuli nimeään mainittavan. Giannan sydän, joka jo hyvän aikaa oli riehunut kahleissansa, mursi ne äkkiä ja kohosi hänen huulillensa. Attilio, sanoi hän punastuen, voimatta enää hillitä itseään, en voi antaa teidän tuolla tavalla lähteä luotani, jos tämän jälkeen olen pakoitettu vielä elämään. Sen minkä sanoin teille, pysyy entisellään, ettekä te sitä voi hituistakaan muuttaa, sillä se on teidän parhaaksenne, ja teidän onnenne on minulle kalliimpi kuin omani. Mutta en sanonut teille vielä kaikkea. Tietäkää siis, että siitä saakka kun sulhaseni kuoli, ja siitä on nyt kaksitoista vuotta, en ole koskaan ajatellut enkä toivonut saavani omistaa ketään miestä, mutta puhtauteni ja kunniani säilyttäminen ei ole myöskään vaatinut minulta taistelua eikä tuskaa. Sillä minulla ei ole niinkään vähäiset ajatukset itsestäni, ei kuitenkaan katoavan kauneuteni vuoksi, vaan siksi, että tiedän omistavani vapaan ja voimakkaan sielun, jota en ole halukas antamaan huonomman enkä heikomman valtaan, niinkuin kuitenkin naisen avioliitossa on tehtävä. Ja vaikka monet ovatkin kosineet minua, niin en koskaan ole tavannut ketään, jonka palveleminen ei olisi tuntunut minusta orjuudelta ja alennukselta. Vasta tänään, kun näin teidän ratsastavan meidän kaupunkiimme, jonka te olitte vapauttanut ja kunniaan kohottanut, kun näin miten jalosti ja vaatimattomasti te nuoruudestanne huolimatta otitte vastaan niin suuren onnen, osoittamatta vähintäkään ylpeyttä tai uhkarohkeutta, vaan ikäänkuin Jumalan lähettiläs kuuntelitte vapautetun kaupungin kiitosta, niin silloin minä tuumin mielessäni: miksi en ole enää nuori voidakseni ansaita tuon nuorukaisen rakkautta? Ja kun näin kaulassanne punoittavan arven, ajattelin minä: avojaloin aina pyhälle haudalle saakka tahtoisin pyhiinvaeltaa, jos se onni tulisi osakseni, että yhden ainoankin kerran saisin painaa huuleni tuota pyhää haavaa vasten. Ja kun sitten palasin kotiin selvästi käsittäen mitä minulle oli tapahtunut, nostin kadulta kukan, juuri _tämän_, vain siksi, että teidän hevosenne kaviot olivat sen murskanneet, jotta se pantaisiin päänalukseni alle, kun minut kerran kannettaisiin viimeiseen lepoon. Ja nyt, kun olen sanonut tämän kaiken sinulle, Attilio, toista uudelleen kovat sanasi, jos sinulla on siihen sydäntä, sano, että tämä käsi on kylmästi kieltäytynyt sinulta! Silloin levitti Gianna kätensä nuorukaista kohti, joka seisoi tajuttomana ja mykkänä hänen edessään kuin kuolemaan tuomittu, joka mestauspaikalla saa armon julistuksen, ja hän kumartui hänen kaulaansa suudellakseen arpea, jota hänen huulensa olivat himoinneet. Mutta Gianna ojentautui jälleen ja sanoi: Sen minkä teen, ystäväni, teen täysin itsetietoisesti enkä koskaan tule sitä katumaan, vaikka tiedänkin, että monet moittisivat ja tuomitsisivat käytöstäni, jos se tulisi tiedoksi. Minä lahjoitan teille ainoan aarteeni, sen, mitä tähän asti olen varjellut kuin silmäterääni. Sillä nähkääs, tällä samalla paikalla, missä te nyt seisotte, seisoi teidän tuleva lankonne, herra Lorenzaccio ja kiusasi minua rukouksillaan ja lupauksillaan omaksensa ja tahtoi viedä minut puolisonansa Vicenzaan. Se mitä minä kielsin häneltä, kaupunkini _viholliselta_ ja sortajalta -- ja tällä tikarilla minun täytyi uhata häntä, ennenkuin hän luopui hurjasta kosimisestaan, yhä vieläkin on hänellä tikarin haavan arpi oikeassa kädessään --: sen _lahjoitan_ minä teille, kaupunkini _pelastajalle_ voiton merkkinä, enkä vaadi muuta palkkaa, kuin että te unohdatte minut jälleen, astuessanne alttarin eteen ja vannoessanne uskollisuutta toiselle. Älkääkä huolehtiko siitä, miten minun sitten käypi. Minun kohtaloni on autuas kaikessa kieltäytymisessään ja kadehdittava kaikessa surkeudessaan, koska olen voinut vapaasti lahjoittaa kunniani parhaimmalle miehelle, minkä koskaan olen tavannut, ja koska minun osakseni on tullut ihanampi kevät, kuin mitä koskaan olen voinut uneksiakaan ennenkuin vuosien talvi oli lumensa alle peittänyt tämän vaalean päälaen. Nämät silmät ja huulet ovat sinun, Attilio, ja tämä koskematon ruumis on sinun, ja sinun omasi on tämä sydän, joka, kun sinä kerran olet eronnut minusta, ei pyydä enää mitään tämän maailman iloista, vaan ikäänkuin lesken sydän on elävä entisestä onnesta, kunnes se lakkaa sykkimästä. Hän talutti nuorukaisen ikkunan ääressä olevan tuolin luo ja polvistui hänen eteensä, ja nuorukainen otti tytön pään käsiinsä eikä voinut kyllikseen häntä katsella eikä suudella hänen suutaan, otsaansa ja poskiaan, ja kuu oli jo aikoja sitten laskenut, kun he vielä nauttivat tuhansin iloin toisistansa. Mutta kun kaukana vainiolla ensimäinen kukko kiekahti, pyysi tyttö itse nuorukaista irtautumaan hänen sylistään, jotta vanhemmat kotona eivät kaipaisi häntä. He päättivät, että nuorukainen palaisi jälleen seuraavana yönä ja kaikkina sitä seuraavinakin ja he sopivat merkeistä, jotta tyttö tietäisi avata hänelle ovensa; sitten nuorukainen heitti hyvästit kuin juopunut kemuille ja onnensa uhkarohkeudessa hän ei malttanut laskeutua kiertoportaita alas, vaikka katu oli aivan tyhjä, vaan hypähti ikkunalle ja kiipesi muuria alas viikunapuun oksien varassa ja viivähti vielä alhaalla ikkunan edustalla lausuen Giannalle tuhansia lempisanoja ja heittäen hänelle kukkia, jotka hän poimi vallihaudan reunalta ja sitoi kimpuksi, kunnes Gianna, vakoilijan silmää peläten vetäytyi ikkunasta edemmäksi. Silloin nuorukainen riistäytyi sieltä irti ja hiipi varovaisesti kaupunginmuuria pitkin, jotta hän aivan huomaamatta pääsi portilleen. Uniset vahdit eivät tunteneet häntä eikä kukaan kotona ollut kaivannut häntä, jotta hän iloisin mielin astui huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen korvatakseen yölepoa lyhyellä aamu-unella. Yhtä viisaasti ja salaisesti he liikkuivat seuraavinakin öinä, jottei kukaan koko kaupungissa aavistanut heidän suhdettansa lukuunottamatta imettäjää, Catalinaa, joka kuitenkin oli yhtä vaitelias kuin viikunapuukin ikkunan alla. Sillä hän huolehti siihen määrään emäntänsä onnesta ja kunniasta, ettei ankarimmillakaan kidutuskeinoilla olisi voitu saada nuorukaisen nimeä hänen huuliensa yli. Yksi asia vain huolestutti häntä, se että hänen emäntänsä pysyi horjumattomasti päätöksessään; kaikki piti loppua niin pian kuin Attilio oli vaihtanut sormuksia morsiamensa, Emilia Scarpan kanssa. Mitä te ajattelette? sanoi imettäjä, luuletteko, että voitte levollisesti katsella, miten toinen koristelee itseään kukalla, jota te olette rinnallanne kantanut? Niin totta kuin te olette minulle rakkaampi kuin oma lapsi, se vie teidät perikatoon; teidän sydämenne halkeaa kuin omena, jota veitsellä leikataan kahtia. -- Imettäjäni, sanoi Gianna, voithan olla oikeassa. Mutta mitä se merkitsee? Parempi, että minä, kuin se, jota rakastan sekä tämä kaupunki, joka on meidän kummankin äitimme, joutuu perikatoon. -- Mitä järjettömyyksiä te puhutte! vastasi vanhus. Jos hän rakastaa teitä, niinkuin hän vakuuttaa, niin ei hänkään voi eroa kestää, ja silloin teidän itsepäisyytenne johtaa kaksi ihmistä kurjuuteen. Mitä itse kaupunkiin tulee, niin se voisi nyt, kun sillä on tällainen sankari, vaatia miekkasille vaikka kolme Vicenzaa paljoa mahtavampaa kaupunkia. -- Samaa sanoi Attiliokin ja sanoi sen vielä paljoa kiihkeämmin mitä lähemmäksi se aika tuli, jolloin hänen täytyi ikiajoiksi jättää jäähyväiset näille rakkaille silmille. Hän toivoi yhä, niinkuin hän ensi päivästä alkain oli tehnyt, voittavansa Giannan vastustuksen ja hän oli päättänyt uhrata kaikki hänen tähtensä. Gianna sitä vastoin, jolle kuolemaa ja eroa katkerampi oli se ajatus, että hänen rakastettunsa sydän voisi kylmetä ja hän kerran vielä katua sitä, että hänen nuori elämänsä olisi sidottuna vanhempaan naiseen, koetti, niin pian kuin nuorukainen yhä uudestaan toi esille pyyntönsä ja rukouksensa, saada hänen kiihkonsa laimentumaan laskemalla leikkiä omasta iästään ja miesten vaihtelevaisuudesta ja tekemällä parhaillaan kuluvan hetken niin suloiseksi, että tämä unohti koko kolkon tulevaisuuden. Sillä välin valmistettiin suurella innolla häitä, sekä Buonfiglin että Scarpan taloissa, ja yhtä suurella loistolla ottivat Trevison asukkaat nyt morsiamen vastaan kuin sulhasen yhdeksän viikkoa aikaisemmin. Mutta jos kohta katselijat tunsivat nyt vielä entistä suurempaa iloa, kun kirjallinen ja sinetillä vahvistettu sopimus oli tehty molempien naapurikaupunkien välillä ja nuori morsian kallisarvoisissa koristeissansa sekä kuudentoista komeapukuisen morsiusneidon saattamana saapui valkoisten ratsujen selässä kaupunkiin, niin oli saatossa sittenkin kaksi henkilöä, joiden oli vaikea peittää vihaansa ja suruansa; toinen heistä oli sulhanen itse, joka mielemmin olisi kosketellut käärmettä kuin morsiantansa, toinen herra Lorenzaccio, hänen tuleva lankonsa, joka salassa kiristi hampaitaan ajatellessansa, että hänen täytyi näytellä nöyrän osaa ja vielä lisäksi hymyilläkin nuoremman kilpailijan rinnalla, vaikka hän paljoa mielemmin olisi iskenyt hampaansa lankoonsa ja koko hänen joukkoonsa. Vielä kolmaskin sydän ei jaksanut ottaa osaa tämän päivän juhla-iloon, sydän, joka sykki vaaleaverisen Giannan povessa; sillä hän tiesi, että tätä päivää seuraava yö olisi hänen onnensa viimeinen. Hän ei ollut myöskään, niinkuin edellisenä juhlapäivänä, hankkinut itselleen paikkaa kaupungintalon edustalla olevalla lavalla, vaan oli jäänyt kotiin, kun Attilio morsiamensa rinnalla ratsasti katuja pitkin ja kukkia sateli nuoren parin ylitse. Mutta iltapuolella, kun kansa tulvi kaupungin ulkopuolella olevalle niitylle, missä komeasti koristetun aitauksen sisäpuolella miekkailun piti tapahtua, istui hän kotona raskaine ajatuksineen ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään, jottei hän voinut nähdä mitään. Oi, sydän raukkaani! huokasi hän, nyt on aika tullut, jolloin sinun piti osoittaa olevasi kyllin voimakas kieltäytymään ainoasta onnestasi, mutta oletkin niin heikko, että tahtoisit vain sulaa kyyneleihin. Sinä olet ottanut tehtävän hartioillesi, jota et voi suorittaa! Tosin et silloin vielä tiennyt, että rakkaus on viini, joka kiihoittaa vain janoa, mitä enemmän sitä juo. Nyt autuutesi pikari muuttuu myrkyksi, joka vähitellen riuduttaa sinut, eikä mikään maailman lääkäri eikä kaikkien pyhimysten apu voi pelastaa sinua: -- Samassa tuli Catalina huoneeseen ja kehoitti häntä tulemaan ulos, jotta hän näkisi, olisiko hänen nyt todellakin pakko erota ystävästänsä, ainakin hän voisi nähdä hänet vielä kerran koko ritarillisen voimansa ja kauneutensa loistossa; mutta salassa hän toivoi yhä, että ihme tapahtuisi ja hänen valtiattarensa muuttaisi mielensä. Hän puki siis huolellisesti surevan tytön ylle, joka ei välittänyt mistään, ja vei hänet mukanaan kentälle, jossa vilisi ihmisiä ja missä hevoset hirnuivat ja torvet toitottivat. Keskellä ihmisjoukkoa, ylhäällä lavalla istui morsian sulhasen isän ja sedän välissä, ja ihmiset lausuivat äänekkäästi arvostelunsa hänestä; toiset kehuivat häntä ylitse kaiken, toiset moittivat milloin mitäkin hänessä. Vaaleaverinen Gianna ei sanonut sanaakaan, ja mitä hän tänä hetkenä ajatteli, sitä ei kukaan koskaan saanut tietää. Kerran vain puna kohosi hänen poskilleen, kun kaksi nuorukaista lausui toisilleen kulkiessaan hänen ohitsensa: Kymmenen Emiliaa ei voi vetää vertoja yhdelle ainoalle Gianna di Biondalle! -- johon toinen vastasi: Trevison kaupunki vie naisista voiton samoin kuin aseitten käytössäkin! -- ja samassa kiintyivät useiden silmät kauniiseen koruompelijattareen, jonka kasvoilla puna äkkiä vaihtui kalman kalpeudeksi. Sitten ratsasti herra Attilio aitauksen sisäpuolelle täysissä varustuksissaan, kaulaa yksin ei peittänyt teräksinen haarniska, vaan sen sijalla oli nahkainen side, joka oli kiinnitetty turnauskypärään. Kypärän silmikko oli avoinna, ja kaikki saattoivat nähdä, miten kalpea hän oli ja kuinka vakavasti hän katsoi ympärilleen; monet sitä ihmettelivät, sillä olihan hän nuori sankari ja sulhanen vielä lisäksi. Attilio ratsasti lavan luo, missä hänen morsiamensa istui, taivutti päätään hänen edessään, ja antoi Emilian sitoa kypäräänsä nauhan merkiksi, että hän tahtoi olla hänen ritarinsa. Torvet alkoivat soida ja toiselta puolen ratsasti aitauksen sisäpuolelle herra Lorenzaccio silmikko kasvoillaan, mutta kaikki tunsivat hänet sittenkin sotamerkeistä ja haarniskasta, ja toivoivat kaikesta sydämestään, että langon voimakas käsi heittäisi hänet maahan. Mutta kohtalo oli toisin määrännyt. Tuskin sanansaattajat olivat sauvoillaan antaneet merkin ja torvet soittaneet fanfaarin, kun ritarit hyökkäsivät ojennetuin keihäin toisiansa vastaan, ja heidän ratsunsa nostattivat niin paksun tomupilven, etteivät katselijat tästä ensimäisestä yhteentörmäyksestä voineet nähdä mitään. Kuului vain teräksisten keihäitten kärkien kalsketta kilpiä ja haarniskoja vasten, ja sitten seurasi äkillinen hiljaisuus. Mutta kun tomupilvi hajosi, oli Attilio horjahtanut paikallaan seisovan ratsunsa selästä taaksepäin, jalat olivat kiinni jalustimissa, mutta veri virtasi hänen kaulastaan; tämä suojaton paikka oli ollut hänen vihollisensa salakavalalle aseelle tervetullut maali. Voittaja seisoi Attiliota vastassa ja oli nostanut silmikon ylös ikäänkuin nähdäksensä, oliko hänen kostontyönsä onnistunut, ja mitattuaan vastustajaansa ilkeällä katseella, sulki hän jälleen kypäränsä, kannusti ratsuansa ja ratsasti hitaasti, ketään tervehtimättä aitauksen ulkopuolelle kauhusta kivettyneen kansan keskitse, joka ei vielä voinut uskoa silmiänsä. Sillä välin olivat Attilion knaapit ja turnausvartijat kiiruhtaneet paikalle, ja he nostivat tuskissaan valittavan nuorukaisen satulasta alas ja laskivat hänet peitteelle maahan. Ja kun ihmisjoukko ratkesi äänekkääseen valitukseen, katosi kaikki järjestys; väki tunkeutui aitauksen sisäpuolelle; lavalla istujat nousivat nopeasti paikoiltansa, ja vain väkivallalla saattoivat sanansaattajat tehdä sen verran tilaa kuolevan ympärille, että vanhemmat ja omaiset sekä morsian pääsivät hänen lähelleen. Mutta hän makasi liikkumattomana, suljetuin silmin, ja sillä välin kuin jotkut valittivat, toiset kirosivat Lorenzaccion kavaluutta tai huusivat haavuria ja pappia, jotta kuoleva saisi lohdutusta viimeiselle matkalleen, ei hänen huuliltaan kohonnut ainoatakaan tuskan eikä valituksen ääntä, vaikka hänen näin nuorella iällä täytyikin liittyä taivaallisiin sotajoukkoihin. Ehkäpä tämä kova kohtalo tuntui hänestä tervetulleelta, kun hän täten saattoi vapautua vihatuista siteistä, ja kuullessaan nimeänsä huudettavan ja tuntiessaan morsiamensa äänen, yritti hän pudistaa päätään ikäänkuin sanoaksensa, ettei hän tahtonut viimeistä hengenvetoaan valheella hengähtää. Mutta äkkiä kansa, joka tiheänä joukkona ympäröi kuolevaa, väistyi hämmästyneenä syrjään; sillä vaaleaverinen Gianna tunkeutui joukon läpi kasvoiltaan kalpeana kuin aave, mutta käytökseltään arvokkaana, ikäänkuin hänet vasta tuskan orjantappurakruunulla olisi kruunattu kuningattareksi kaikkien naisten yli. Menkää pois, sanoi hän ojentaen kätensä morsianta kohti; tämä kuoleva on minun, ja samoin kuin elämässä kuuluin hänelle sieluineni ja ruumiineni, tahdon myös kuolemassa olla hänen luonaan, eikä kukaan vieras saa riistää edes hänen henkäystäänkään minulta! -- Sitten hän polvistui armaansa viereen ja kohotti lempeästi hänen päänsä polvelleen, jotta hänen juhlapukunsa tahrautui vereen. Attilio, sanoi hän, tunnetko minua? -- Attilio avasi heti silmänsä ja huokasi: Oi, Giannani, kaikki on lopussa! Kuolema ei sallinut minun vannoa toiselle uskollisuutta, mikä kuului vain sinulle. Minä kuolen, vaimoni. Anna minulle viimeinen suudelma ja ota vastaan sieluni syliisi. Silloin Gianna kumartui Attilion ylitse, ja kun hän oli kosketellut hänen huuliaan, sammui Attilion silmä ja hänen päänsä vaipui Giannan syliin. Mutta kaikki, jotka seisoivat ympärillä, tunsivat niin syvää sääliä tätä jaloa paria kohtaan, ettei kukaan uskaltanut, ei edes kenkään Scarpan perheen jäsenistä, häiritä rakastavaisten jäähyväisiä. Päinvastoin, kun nuoren sankarin ruumis oli nostettu paarille kaupunkiin kannettavaksi, jakautui kansa kahtia, toiset kulkivat kuolleen jäljessä, toiset seurasivat saattoa, joka kuljetti hänen armastaan kotiin, sillä Gianna oli vaipunut tiedottomana kuolleen ystävänsä rinnalle. Vain nuori Emilia palasi äitinsä kanssa vielä samana yönä Vicenzaan. Hänen isänsä, herra Tullio Scarpa, jäi Buonfiglien taloon ollakseen läsnä Attilion hautajaisissa, kaksinkerroin surren tyttärensä onnettomuutta ja poikansa häpeää. Mutta kun kolmantena päivänä rakas vainaja kannettiin hautaan, Madonna degli Angelin kappeliin, niin astui heti arkun jäljessä, kaikkien sukulaisten edellä Gianna leskenhunnussa ja syvässä surupuvussa. Kohottaessaan huntuaan suudellaksensa vainajan otsaa, näki kaikki kansa, mikä ihme oli tapahtunut. Sillä Giannan kultaiset hiukset, jotka aina muulloin loistivat kauaksi, olivat muutamissa öissä muuttuneet hopeanharmaiksi ja hänen kasvonsa kuihtuneet ja rypistyneet kuin vanhan naisen. Ja monet arvelivat, ettei hän kauan jaksaisi enää elää, vaan seuraisi pian rakastettuansa hautaan. Kuitenkin eli hän vielä kolme vuotta, jona aikana hän ei luopunut leskenpuvustaan eikä näyttäytynyt missään, missä iloittiin tai juhlittiin. Mutta hiljaisuudessa hän valmisteli työtä, jonka hän oli luvannut Madonna degli Angelin kappelille, suurta lippua, jossa ylienkeli Mikael valkoisessa haarniskassa tappoi lohikäärmeen. Enkelin panssarin hän ompeli omilla valkoisilla hiuksillaan. Tämä lippu asetettiin toisen lipun viereen, joka koristi Attilion hautaa kappelissa. Kun lippu oli valmis, ei kestänyt kovinkaan kauan, ennenkuin koruompelijatarkin kannettiin viimeiseen lepoon ja laskettiin hänen oman pyyntönsä mukaan Attilion rinnalle. Kauan jälkeenkinpäin vielä saapui paikalle sekä muukalaisia että kaupungin omia asukkaita ihailemaan molempia taidokkaasti ommeltuja lippuja ja he puhelivat keskenään Gianna la Biondasta, joka antoi armaalleen mukana hautaan kaikki mitä hän omisti, yksin kunniansakin, vaikka hän aivan helposti, vain vaikenemalla, olisi voinut säilyttää sen koskemattomana. * * * * * Kun lukija oli lopettanut, vallitsi puutarhasalissa vielä hetken aikaa äänettömyys, ja sade, jonka hiljainen tihkunta oli koko ajan säestänyt kertomusta, pysyi yksin äänessä. Vihdoin sanoi nuori tohtori shakkipöydän äärestä: Tuossa kertomuksessa on hiukan venetsialaisen koulun kultaväritystä. Sitä eivät nykyiset palettikeinot saa enää esille. Vaikka tuntuipa minusta, kuin kopioitsijan oma sävy olisi paikka paikoin hyvinkin selvästi astunut esille. Kopijoitsijanko! huudahti se, joka loikoi sohvalla ja viskasi sikarin luotaan. Kylläpä näkyy, ettet sinä tunne vielä hänen korkea-arvoisuuttaan. Hän on vain pitänyt meitä pilkkanansa ja tahtonut kerrankin asettaa täysivärisen kuvan meidän heikkojen sommittelujemme rinnalle. Lyönpä vetoa, että tämä San Niccolon kronikka on paljoa nuoremmalta ajalta kuin Macphersonin kuuluisa Ossian. Hänen korkea-arvoisuutensa ei näyttynyt lainkaan kuuntelevan näitä puheita. Ja mitä te arvelette tämän kertomuksen siveellisestä puolesta? kysyi hän kääntyen Eugenie rouvan puoleen. Puhuteltu tuumi hetken aikaa, sitten hän vastasi: En tiedä voiko olla puhettakaan siitä, että näin omituinen tapaus voisi kelvata malliksi tai esikuvaksi. Eikö myös eri aikakausilla ole omat tapansa ja eri kansoilla omat luonnonlaatunsa? Minä myönnän, että intohimoinen antautuminen, joka ei perustu ikuiseen uskollisuuteen, on tuntunut minusta vastenmieliseltä, ja että tämän kertomuksen traagillinen loppu vasta sovitti sen mieltävieroittavan alkupuolen. Ja sittenkin, jos tuo vaaleaverinen Giovanna olisi ollut minun sisareni, niin hetkeäkään epäröimättä olisin astunut käsikädessä hänen kanssaan saattojoukossa Attilion arkun jäljessä. Parempaa siveellisyystodistusta ette olisi voinut antaa, vastasi kertoja. Sallikaa, että siitä hyvästä suutelen teidän kättänne. Kuolleen järven rannalla. Oli keskikesä, mutta ylhäällä vuoristossa puhalsi terävän kylmä tuuli, joka uhkasi muuttaa rankan sateen lumeksi. Ilma oli niin pimeä, että tuskin saattoi eroittaa sadan askeleen päästä taloa Kuolleen järven rannalla, vaikka se olikin valkeaksi silattu ja päivä vasta oli mailleen menossa. Sisällä paloi tuli takassa, emäntä seisoi keittiössä ja paistoi kaloja samalla liikuttaen jalallaan kätkyttä, joka oli siirretty lieden ääreen. Vierastuvassa loikoi isäntä uuninpenkillä ja sätti kärpäsiä, jotka eivät sallineet hänen rauhassa nukkua; paljasjalkainen palvelustyttö kehräsi nurkassa ja katsoi huoaten silloin-tällöin himmeiden ikkunalasien läpi ulos surkeaan ilmaan; kömpelö renki astui muristen sisään, ravisteli itseään kuin uitettu koira, jotta raskaat vesipisarat pirskuivat vaatteista joka taholle, ja heitti kasan märkiä verkkoja uuninnurkkaan. Ei kukaan sanonut sanaakaan. Tuntuipa siltä kuin kukin olisi pelännyt, että pahantuulen ja harmin pilvi, joka painosti taloa, olisi räjähtänyt riita- ja kiistakuuraksi, jollei jokainen koettaisi hillitä mieltänsä. Ulko-ovi kävi ja outoja askelia kajahti eteisestä. Isäntä ei liikahtanut, palvelustyttö nousi vain paikaltaan ja avasi vierastuvan oven. Matkapukuinen mies seisoi kynnyksellä ja kysyi, oliko tämä Kuolleen järven majatalo. Tytön myöntäessä lyhyesti hän astui sisään, viskasi läpimärän vaipan pöydälle, matkalaukun sen viereen ja heittäytyi uupuneena penkille ottamatta märkää hattua päästään tai laskematta keppiä kädestään, ikäänkuin hän hiukan levättyänsä olisi aikonut taas jatkaa matkaansa. Palvelustyttö oli jäänyt hänen eteensä seisomaan ja odotti, mitä vieras mahdollisesti käskisi. Mutta hän näytti kokonaan unohtaneen, että muitakin paitsi häntä itseään oli huoneessa, hän nojasi vain päätään seinää vasten ja sulki silmänsä. Kaikki oli hiljaista ummehtuneessa, kosteankuumassa huoneessa ja ainoastaan kärpästen surina ja palvelustytön vaistomaiset huokaukset katkaisivat silloin-tällöin äänettömyyttä. Vihdoin toi emäntä ruokaa tupaan; pieni poika, joka katseli suurin silmin vierasta, kantoi kynttilää jäljessä, ja isäntä nousi vastahakoisesti uuninpenkiltä, haukotteli ja astui pöydän luo. Mutta hän jätti vaimonsa tehtäväksi pyytää vierasta syömään, johon tämä päätään pudistaen vastasi. Muuta lihaa, kuin paria kanaa ja hanhea, ei talossa ollut saatavana, puolusteli emäntä itseään. Heille itselleen sellainen ruoka oli liian kallista, eikä herrasvieraita usein enää tullut taloon senjälkeen kuin kaksi vuotta sitten uusi maantie oli rakennettu vuoren toiselle puolelle, ja posti, jota muinoin oli tätä tietä tuotu, kulki nyt sieltä. Hyvällä ilmalla saapui tänne joskus joku matkailija tai taiteilija, joka tahtoi maalata Kuollutta järveä, mutta sellaisesta ei ollut suurtakaan tulolähdettä eikä kalastuksellakaan voinut paljoa ansaita. Mutta jos herra tahtoi jäädä yöksi taloon, niin vuoteet olivat kyllä hyvät ja viereinen huone vasta viikko sitten valkaistu. Olutta sekä Tyrolin viiniä oli heillä myös jokunen pullo kellarissa, ja itse he valmistivat viinaa, jota kaikki kehuivat. Kaikkiin näihin tarjouksiin ei vieras vastannut muuta kuin että hän aikoi jäädä tänne yöksi ja halusi saada lasillisen raitista vettä. Sitten hän nousi ylös luomatta ainoatakaan silmäystä isäntäväkeen, joka ääneti istahti illallista syömään, vaikka iloinen kymmenvuotias poika oli tuttavallisesti lähestynyt häntä ja lakkaamatta tarkastanut hänen kellonvitjojaan, jotka hämärässä loistivat. Palvelustyttö otti toisen kynttilän uuninreunalta ja näytti vieraalle tietä viereiseen huoneeseen, missä hän täytti vesiruukun ja jätti hänet yksin vieraan hiljaisesti kiitettyä häntä. Isäntä kirosi vieraan poistuttua. Kun kerrankin joku eksyi taloon, niin oli hän tietenkin tuollainen maantienkuljeksija, joka ei tahtonut syödä mitään, tuskinpa edes maksaisi yösijaansakaan, vaan päällepäätteeksi veisi liinavaatteet mukanaan. -- Sellaiset junkkarit, sanoi emäntä, antavat ensin kantaa eteensä kaikki herkut keittiöstä ja kellarista ja imartelevat minkä ennättävät isäntäväkeä. Mutta tuo herra oli varmaan sairas, tai häntä painosti syvä suru, koskei ruoka eikä juoma maittanut. -- Samassa astui vieras jälleen sisään ja kysyi, voisiko hän sateen tauottua saada veneen soudellaksensa järvellä ja pyytääksensä soihdun valossa kaloja. Hän oli valmis suorittamaan runsaan maksun. Emäntä työnsi salaa miestään kylkeen, ikäänkuin sanoakseen: mitä minä sanoin! Hänen laitansa ei ole oikea. Älä vain vastustele häntä. -- Isäntä, jota ansio houkutteli, vastasi epäystävälliseen tapaansa, että hänen puolestansa olivat vaikka molemmat veneet saatavissa; täällä ei ollut tapana kalastaa öiseen aikaan, mutta jos häntä huvitti, niin mikäpä häntä esti koettamasta. Renki saattoi heti paikalla näyttää hänelle, missä veneet ja verkot olivat ja vuolla hänelle soihdunvarsia. Isäntä antoi merkin rengille, joka yhä kalusi kaloja ja avasi sitten itse kummalliselle vieraalle oven. Satoi yhä, ja vesi rapisi vesiränneissä talon edustalla. Mutta vieras ei näyttänyt välittävän mistään, vaan astui nopeasti rantaan ja tarkasteli lyhdyn valossa, jota renki hänen jäljessään kantoi, molempia veneitä, ikäänkuin valitaksensa varmemman niistä. Molemmat seisoivat kodan suojassa, jonka katto-orsissa riippui kaikenlaisia kalastuskojeita. Vieras lähetti jonkun tekosyyn nojalla rengin sisään, etsi sitten rannalta pari raskasta kiveä, jotka hän kantoi suurempaan veneeseen ja seisoi sitten hetken aikaa syvään hengittäen ja tähystellen vettä, jonka pinnalle, niin pitkälle kuin lyhdyn valo ulottui, sadepisarat kimpoilivat. Tuuli asettui hetkeksi, yö oli aivan pimeä, mainingit kuohuivat ja pirskuivat veneitten kokkaa vasten ja talosta kuului nyt yksitoikkoista laulua, jolla emäntä nukutti rintalastaan. Sekin kuulosti epätoivoiselta, se ilmaisi pikemmin äidin huolta kuin iloa ja lisäsi tämän synkän perukan toivotonta tunnelmaa. Vieras aikoi juuri palata takaisin taloon, kun etelästäpäin johtavalta maantieltä, samalta suunnalta, mistä hän itsekin oli tullut, kajahti piiskanläimäyksiä ja kuului pyörien ratinaa, jotka vaivalloisesti kulkivat kuoppaisella ja savisella tiellä. Heti sen jälkeen ilmestyivät tienkäänteestä vaunut ja pysähtyivät majatalon oven eteen. Tulta tuotiin eteiseen, naisen ääni kysyi yhtä ja toista, emäntä vastasi kaikkein ystävällisimmällä äänellä, ja vaunuista nousi kaksi naista, jotka kantoivat jotain huiveihin käärittyä. Renki kuljetti ajajan kanssa hevoset suojaan, ja muutamien minuuttien kuluttua oli kaikki jälleen hiljennyt. Kaikki tuo oli kulkenut kuin varjokuva vieraan silmien ohitse herättämättä hänen uteliaisuuttaan tai myötätuntoaan. Vielä kerran hän silmäsi pilviin, tuumien eivätkö ne alkaisi hajota; sitten hän astui taloa kohti juuri samassa kun vierastuvan vastaisessa kamarissa syttyi tuli ja varjoja alkoi liikkua uudinten takana. Hän antoi lyhdyn jälleen rengille, pyysi hänen hankkimaan onkia ja syöttejä ja palasi takaisin huoneeseen. Täällä hän sytytti kynttilän, joka seisoi väärässä tinajalassa horjuvalla pöydällä. Sitten hän avasi ikkunan, päästääkseen raitista ilmaa huoneeseen, ja katseli hetken aikaa, miten vesi tippui kattoräystäästä maahan hypitellen edestakaisin vanhaa pullokorkkia. Sen enempää ei hän pimeässä voinut eroittaa, mutta rotkossa, järven rannalla vinkui tuuli kuin häkkiin kytketty eläin, ja puut talon ympärillä ähkyivät rankkasateessa. Avonaisen ikkunan ääressä ei ollut hyvä olla. Mutta vieras näytti vain nauttivan rajuilman synkästä musiikista, ja vasta sitten, kun myrsky piiskasi sateen suoraan hänen kasvoihinsa, peräytyi hän peremmälle ja astui autioiden seinien sisäpuolella hitaasti edes ja takaisin, kädet selän takana ja rauhallinen ilme kasvoilla ja silmissä, ikäänkuin hän olisi nähnyt kaikki tai ei mitään ympärillään. Vihdoin hän otti matkalaukustaan esille kynän ja paperia, kävi istumaan himmeän kynttilän ääreen ja alkoi kirjoittaa seuraavaa: "En tahdo mennä levolle, Karl, sanomatta sinulle hyvää yötä. Kuinka väsynyt olen sen kai huomasit jo kuusi viikkoa sitten, kun aivan ohimennen tapasimme toisemme. Sillä kertaa olisi minun pitänyt puhua ja selvitellä sinulle tautiani, niinkuin tapamme on ollut. Niinpä voisin nyt kaikessa rauhassa polttaa vain viimeisen sikarini, tarvitsematta enää liikuttaa kynääni omaksi sekä sinun kiusaksesi. Mutta sillä kertaa olivat huuleni kuin kiinniliimatut. Varmaan olisimme myöskin ruvenneet riitelemään keskenämme, ja koska lopulta kumpikin olisi kuitenkin pitänyt oman kantansa, niin olisihan ollut turhaa pilata toisiltamme noita viimeisiä hetkiä. Sillä tunnen sinun periaatteesi ja tiedän, että jos olisit täällä, tekisit kaiken voitavasi saadaksesi minut, niinkuin on tapana sanoa, rakentamaan jälleen sovintoa elämän kanssa. Mutta jos luulet minun syykseni sen, että olen tullut elämän veriviholliseksi ja että minun on pakko siitä erota, niin erehdyt kokonaan. Minä eläisin kernaasti, jos elämä sallisi minun elää. En ole niin arka enkä niin pehmeäluontoinen, että 'kohtalon kovat iskut' voisivat järkyttää tasapainoani siinä määrin, että heti joutuisin aivan suunniltani, sanan todellisessa merkityksessä. Kukapa samoin kuin nuo tutkimattomat voimat viskaisi heti kaikki hiiteen, jollei jokin asia kävisi aivan oman mielen mukaan? Nuo ikuiset voimat ovat kai sokeampia ja oikullisempia kuin mitä me aavistamme, ja meidän, viisaampien täytyy oppia antamaan myöten. Mutta siinäpä pulma onkin. En usko, että kauan enää voisin näytellä järkevän osaa, jos tällaista elämää jatkuisi. Epätoivoissani yritin pelastaa ainakin terveen järkeni tässä sielunrauhani haaksirikossa, mutta se ei onnistunut. Tarkastellessani vastikään vanhaa korkkia, joka kattorännissä ikkunani edustalla hyppi edestakaisin naurettavan avuttomana sateen käsissä, tuntui minusta, kuin olisin nähnyt siinä omat aivoni, jotka olivat karanneet kuumasta pääkallostani saadakseen virkistävän kylvyn. Jos ihminen tarvitsee kokonaisen neljännestunnin ennenkuin hän voi irtaantua niin mielettömästä ajatuksesta, niin täytyy sinun myöntää, ettei tarvita kovinkaan paljon ennenkuin tuollaisen ajatusryhmän hauras säie voi kokonaan katketa. Minulla voi olla kuinka kauniit ajatukset tahansa ihmisen velvollisuuksista lähimäisiään kohtaan: mutta odottaa kunnes valekuollut sielu sammuu elävässä ruumiissa, nähdä sen hiipivän paikasta toiseen ja alentuvan kotieläintäkin kurjemmaksi sekä itselleen että toisille kauhuksi -- siihen tarvitaan lampaan tylsyyttä, joka voi odottaa teurastajaansa, vaikka se tuntee madon kalvavan aivojaan ja tietää auttamattomasti sairastavansa pyörätautia. Mutta unohdan aivan, että kaikki tämä tuntuu sinusta varmaan sekavalta lorulta, koska minun viime kokemuksistani tiedät vain sen verran kuin kaikki muutkin: että kasvatussisareni vuosi sitten -- tänään juuri on siitä vuosi umpeen mennyt! -- kuoli, hänen isänsä muutamia päiviä myöhemmin ja hänen äitinsä tänä keväänä. Tiedäthän, että nuo kolme ihmistä muodostivat koko minun perheeni, että rakastin heitä hellästi, että he, sinua lukuunottamatta, olivat ainoat ihmiset, jotka varsinaisesti olivat lähellä minua. Heidän kuolemansa olisi joka tapauksessa ollut minulle syvä suru. Mutta ehkäpä olisin lopulta sittenkin voinut voittaa tuon surun ja elää edelleen, jollei salamanisku _yhdellä_ kertaa olisi heitä kaikkia riistänyt minulta. Tottahan se on: jokainen ihminen on korvaamaton, mutta ei kukaan ole välttämätön. Tiede, työni, nuoruuteni olisivat voineet saada haavan arpeutumaan. Mutta nyt se yhä on avoinna, eikä mikään voi pysähdyttää verenjuoksua. Sillä nuo kolme rakasta ihmistä eläisivät varmaan vielä nytkin, jollei minua olisi ollut! -- -- Minun täytyy palata kauaksi taaksepäin ajassa voidakseni selittää tätä synkkää väitettäni. Sinä tiedät, Karl, että tuskin tunsin omia vanhempiani, että isäni kuoleman jälkeen olisin joutunut orpokotiin, jollei tuo jalomielinen pariskunta olisi armahtanut köyhää kirurgin poikaa ja ottanut hänet omaksi lapsekseen. Kasvatusisäni oli jo siihen aikaan kaupunkimme rikkaimpia kauppiaita. Kahdeksan vuotta hän oli elänyt avioliitossaan lapsettomana, ottaessaan minut taloon. Hän toivoi, että tuottaisin iloa heidän hiljaiseen kotiinsa; mutta pahaksi onneksi palkitsin huonosti näitä kelpo ihmisiä, vaikka rakastinkin heitä hellästi. Olin suljettu, ärtyisä, jörö lapsi, ja jo varhain taipuvainen mietiskelyyn. Vuoroin saatoin päiväkausia olla aivan sanaton, vuoroin taas puhkesi iloisuuteni intohimoisesti esille, ja vielä nytkin häpeän ajatellessani, millä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kasvatusvanhempani sietivät minua ja koettivat johtaa luonnettani osoittamatta koskaan yhdellä ainoalla katseellakaan, etten täyttänyt heidän toiveitansa. Äkkiä kaikki muuttui. Olin ollut talossa lähes kaksi vuotta, kun kasvatusvanhempieni hartain toivo täyttyi ja heille syntyi lapsi, kaunein, lahjakkain ja suloisin olento, mitä koskaan olen nähnyt. Yhdellä iskulla ilma talossa kirkastui, minäkin tulin järkeväksi ja hyväntahtoiseksi pojaksi ja rakastuin tuohon pikku tyttöön yhtä päättömästi kuin hänen hoitajansa. Tuntikausia kuljetin häntä mukanani ulkona, opetin häntä kävelemään ja puhumaan ja saatoin hänen tähtensä unohtaa kaikki parhaat ajanviettoni ja koulutoverini. Vanhempiakin kohtelin nyt aivan toisin, ja hekin, sen sijaan, että olisivat pitäneet minua tarpeettomana talossa, kohtelivat minua entistä suuremmalla hyvyydellä ja pitivät meitä aina kuin rakkaana siskoparina, joilla kummallakin oli yhtä suuri oikeus heidän rakkauteensa. Siten kului vuosia, ja veljellinen rakkauteni pikku Elleniä kohtaan lisääntyi vain vuosi vuodelta; sitä suuremmassa määrässä, kun luonteemme yhä enemmän muuttuivat toistensa kaltaisiksi. Ei Ellenkään ollut noita pehmeitä, taipuvaisia ja helposti johdettavia tyttöjä, jotka tuottavat äideilleen yhtä vähän huolta kuin myöhemmin miehilleenkään. Vuoroin hänkin oli vallattoman iloinen, vuoroin synkkämielinen -- sen verran kuin lapsen synkkämielisyydestä voi puhua. Silloin hän aina hiipi pois puutarhasta, missä hänen pienet toverinsa melusivat ja nauroivat, ja tuli vakavana minun huoneeseeni, istahti minua vastapäätä kirjoituspöydän ääreen ja alkoi lukea ensimäistä parasta kirjaa, minkä hän pöydältäni sai käsiinsä. Jo kouluaikana olin innokas luonnontutkija, enkä koskaan ajatellutkaan ruveta muuksi kuin lääkäriksi, samoin kuin isäni oli ollut. Minä näytin Ellenille kokoelmiani, selitin hänelle suuren apinan luurankoa, joka seisoi vuoteeni pääpuolessa ja puhuin pienokaisen kanssa kaikkea muuta kuin lapsellisista asioista. Sen sijaan hän toisella kertaa sai minut innostumaan omiin lapsellisiin askareihinsa; minä keitin hänen kanssaan nukeille soppaa, hoidin niitä, kun ne sairastivat tulirokkoa, tai istutin hänen pieneen puutarhaansa kaikenlaisia yrttejä, joita olin kerännyt. Me emme koskaan hyväilleet toisiamme. Yhden ainoan kerran suutelin häntä suulle, silloin kuin yhdeksäntoista-vuotiaana läksin yliopistoon. Vaikka minun olikin kovin raskasta erota kotoa, arvelin sittenkin miehenarvoni vaativan, etten sitä näyttäisi ja vaikka ääni tukehtui minulta kurkkuun, kun äiti kulta kyynelsilmin syleili minua. Pieni kahdeksan-vuotias Ellen seisoi kalpeana ja äänettömänä vieressä. Minä käännyin leikkiä laskien hänen puoleensa, pyysin häntä suorittamaan kaikenlaisia lystillisiä tehtäviä, sillä olin uskonut täytetyt ja spriissä säilytetyt eläimeni hänen hoitoonsa, ja syleilin sitten hellästi häntä jäähyväisiksi. Mutta suudellessamme tunsin kauhukseni, että tyttö kiihkeästi hätkähti, ikäänkuin käärme olisi pistänyt häntä ja sulki silmänsä, ikäänkuin hän äkkiä olisi mennyt tainnoksiin. Hän tointui jälleen aivan heti ja kirjoitti seuraavana päivänä minulle lapsellisen ja leikillisen kirjeen. Mutta sen jälkeen en kosketellut hänen huuliaan enää kuin yhden ainoan kerran -- ja silloin ne olivat aivan kylmät ja sulkeutuneet ikipäiviksi. Kirje venyisi liian pitkäksi jos kertoisin mitä kaikkea tapahtui niiden kuuden vuoden kuluessa, jolloin opiskelin eri yliopistokaupungeissa ja miten elämä meiltä kului minun oleskellessani loma-aikoina kotona, ja turhaa olisikin siitä pitemmältä puhua. Meidän sisarusten väliin tuli jotain vierasta, ja minä kai osittain olin siihen syypää, sillä tieteelliset harrastukseni veivät koko aikani. Tuo ihmeellinen lapsi tuli vuosi vuodelta hiljaisemmaksi minun seurassani, ja vaan joskus hänen kirjeissään tuntui entinen herttainen lapsuusaikuinen sävy; mutta kirjeetkin harvenivat. Ulkonaisesti hän kehittyi aivan niinkuin saattoi edellyttää. Jo neljäntoista-vuotiaana hän oli aivan täysikasvuinen, hiukan laiha, mutta sittenkin täysi nuori nainen. Se pieni kuva, jonka kerran näytin sinulle, ei ollut oikein hänen näköisensä, sillä, jos niin saan sanoa, hän oli kypsyneempi kuin mitä hänen piirteistään olisi voinut päättää, ja tuo kypsyys ilmeni etupäässä hänen liikkeistänsä. Hän oli olennoltaan hiljainen, tavallisesti luoksepääsemätön, ja osoitti usein suurta väliäpitämättömyyttä sellaisia asioita kohtaan, jotka tavallisesti sillä iällä tuntuvat hyvinkin houkuttelevilta. Ja taaskin, kun hän tahtoi osoittaa ystävällisyyttä jollekin, niin hänen hymyilynsä, hänen nöyrä ja arka antautumisensa oli suorastaan sanoin selittämätöntä. Harvat tunsivat häntä, hänen oikeaa, lahjomatonta olentoansa, pehmeää sydäntä karhean kuoren alla. Ja näihin harvoihin ei kuulunut edes hänen oma veljensäkään. Sillä minä olin niin kokonaan syventynyt töihini, fyysillisen elämän arvoitusten tutkimiseen, etten yrittänytkään tunkeutua nuoren sydämen salaisuuksien perille. Ja ihmeellistä, vaikka olinkin luonteeltani aistillinen ja niinkuin tiedät, kaikkea muuta kuin hyveen esikuva, ja vaikka kylläkin käsitin, että kaikki siihenastiset rakastettuni olivat tämän ihmeellisen tytön rinnalla kuin kamarineitsyeitä ruhtinattareen verrattuna, niin en sittenkään edes unissani tullut ajatelleeksi, että voisin rakastua häneen. Erossa ollessani tuskin ajattelinkaan häntä. Kun kirjoitin kotiin, osoitin kirjeet aina äidille, ja hänen täytyi huomauttaa minulle, mitä olin velkaa pienelle sisarelleni. Hiljainen lapsi ei sanonut koskaan mitään, mutta se näytti koskevan häneen kipeästi ja kerran hän oli itkenytkin kaiken yötä, kun en ollut muistanut lähettää hänelle terveisiä. Minä koetin heti hyvittää laiminlyöntiäni, kirjoitin puoleksi leikillä, puoleksi tosissani hyvin katuvan kirjeen, jossa syytin itseäni kaikkein pahimmista teoista pikku sisartani kohtaan ja vakuutin hänelle, että hän oli aivan liian hyvä tuollaiselle kivettyneelle ja itsekkäälle ihmiselle, jonka sydän luurankojen ja preparaattien parissa kovettui kokonaan. En voi sanoakaan miten herttaisesti hän siihen vastasi. Sen jälkeen oli -- tai ainakin tuntui meidän suhteemme olevan aivan entisellään. Hän oli silloin neljäntoista vuoden vanha. Minä suoritin tohtoritutkintoni juuri hänen viidentenätoista syntymäpäivänänsä, ja me vaihdoimme leikillisiä onnittelusähkösanomia. Sitten olin vuoden sinun kanssasi matkoilla, ja niinkuin kai muistat, tuottivat tiedot kotoa minulle hiukan huolta. Ellen, kirjoitti äiti, ei ollut oikein terve. Hän ei valittanut, mutta sittenkin saattoi selvästi nähdä, että hän oli sairas, ja vanha kotilääkäri pudisteli päätänsä. Minä tunsin tuon kelpo miehen. Hän oli vielä vanhan koulun miehiä, jotka eivät luottaneet uudenaikuisiin kuulotorviin, mutta muuten hänellä oli kokeneen diagnoosintekijän maine ja oli tunnettu erittäin huolelliseksi ja varovaiseksi mieheksi. Se ei kuitenkaan rauhoittanut minua, varsinkin kun vanhemmat, jotka pitivät minua maailman suurimpana lääketieteellisenä nerona, lausuivat sen toivomuksen, että tulisin niin pian kuin töiltäni pääsisin neuvottelemaan vanhan lääkärin kanssa. Siksipä päätin, niinkuin tiedät, keskeyttää opintoni Parisissa ja matkustin kiireimmän kautta kotiin ottaakseni itse asiasta selkoa. Saapuessani perille astui Ellen niin kukoistavana ja iloisena vastaani, että tahtomattani laskin hiukan leikkiä ja kysyin hänkö se ylhäinen sairas oli, jonka tähden nuori kuuluisa lääkäri oli satojen peninkulmien päästä noudettu. Lapsi parka! Nähdessään että hänen tähtensä olin heittänyt sikseen kaikki muut toimet, iloitsi hän niin suuresti, että petollinen terveyden puna kohosi hänen kasvoilleen. Pian huomasin kuitenkin, ettei vanha lääkäri turhaan ollut päätään pudistanut. Minä vastustin vain suurella varmuudella hänen mielipidettään, että kysymyksessä voisi olla alkava keuhkotauti. Tarkasti tutkiessani olin huomannut, että keuhkot olivat aivan terveet, mutta sen sijaan tuntuivat sydämen tykytykset epäsäännöllisiltä, mikä vain vahvisti sitä mielipidettäni, että huono verenkierto ja rasittuneet hermot olivat syynä useimpiin tauteihin. Sen vuoksi oli häntä mielestäni aivan väärin hoidettu; vanha lääkäri oli määrännyt hänelle täydellistä lepoa ja kaikkien kiihoitusten välttämistä, minä sitä vastoin pidin rautaa, viiniä ja voimakasta ruokaa parhaana lääkkeenä kalvetustautia vastaan ja hylkäsin suorastaan myrkkynä vanhuksen määräämän heran. Vanhemmat asettuivat heti minun puolelleni, varsinkin kun ensi viikkoina, niin kauan kuin olin kotona, minun diagnoosini näytti olevan oikea. Ellen oli reippaampi ja terveempi kuin koskaan ennen, hän nukkui ja söi taas hyvin, ja kokeneen vanhan lääkärin vetäytyessä loukkaantuneena ja huolestuneena luotamme nautin minä tyytyväisenä syntymäkaupungissani ensimäisen, varsin horjuvan maineeni saavutuksista ja siitä ilosta, kun luulin pelastaneeni omaiseni suuresta vaarasta. En ollut kuitenkaan koskaan aikonut asettua tälle paikkakunnalle; minulla mielestäni oli vielä paljon opittavaa ja tahdoin sen vuoksi valita kaupungin, jossa olisi suurempia edellytyksiä siihen. Senpä vuoksi puhuttelin kaupunkimme toista lääkäriä, joka oli vaatimaton ja kaikkea muuta kuin itsenäinen mies, ja joka empimättä omaksui itselleen laajalti matkustaneen, nuoren virkaveljensä mielipiteen luvaten seurata ohjeitani ja aika ajottain antaa minulle tietoja taudin kulusta. Vanhemmat olivat pahoillaan lähdöstäni, mutta minun onneni ja tulevaisuuteni oli heistä tärkeämmät kuin heidän omat toiveensa. Ellen itse kaikkein innokkaimmin kehoitti minua lähtemään. Olin muka jo aivan liiaksi hänen tähtensä töitäni laiminlyönyt, sitä paitsi oli hän jo paljoa terveempi ja tiesi miten hoitaa itseään, eikä mikään mahti maailmassa saisi häntä noudattamaan muita määräyksiä, kuin mitä _minä_ olin hänelle antanut. Näen vieläkin edessäni hänen hymyilevät kasvonsa kun hän vilkutti minulle kättään jäähyväisiksi, voimatta kyyneliltä saada mitään sanotuksi. Oi, Karl, viimeistä kertaa nuo uskolliset silmät silloin hymyilivät minulle! -- Minä matkustin pois täydellisesti sokaistuna, ja lääkärintoimeni M:ssä vei aluksi niin kokonaan aikani, etten omaisteni kirjeissäkään huomannut muuta kuin hyviä uutisia. Varsinkin Ellenin kirjeet, jotka olivat kirjoitetut jonkunmoiseen päiväkirjan muotoon, tuudittivat minut niin täydellisen varmuuden valtaan, jotta äidin kirjeiden välistä pilkistävä huoli ja tuska tuntui minusta vain liioitellulta äidilliseltä hemmoittelulta. Virkaveljeni koetti myöskin kunnioituksesta suurta oppiani kohtaan selittää kaikki epäilyttävät enteet minun taudinmäärittelyni hyväksi, ja niin minä elin ruusunhohteisessa sumussa, kunnes täydellinen yö äkkiä yllätti minut. Ellenin kirjeet, jotka viimeisinä viikkoina olivat käyneet yhä harvasanaisemmiksi, lakkasivat äkkiä kokonaan tulemasta. Sen sijaan kirjoitti lääkäri -- noin puoli vuotta kotoa lähtöni jälkeen -- että hän suuresti haluaisi uudestaan neuvotella kanssani. Viime päivinä oli tauti näet niin suuresti muuttunut, ettei hän uskaltanut enää jatkaa entistä hoitotapaa. Vanhemmat pyysivät myös hartaasti, että tulisin kotiin. Ja sittenkin vielä saatoin viivytellä, tosin en minkään kevytmielisen syyn johdosta, vaan siksi, että muutamat sairaistani juuri niinä päivinä häilyivät elämän ja kuoleman välillä. Vihdoin sähkösanoma sai minut säikähtymään. Ellen oli saanut verensyöksyn; jollen heti paikalla saapuisi, niin luultavasti en tapaisi häntä enää elossa, kirjoitti äiti. Myöhään yöllä saavuin perille, itsekin puolikuolleena. Sillä tuolla kauhealla matkalla olivat ikäänkuin suomukset pudonneet silmiltäni, ja yhtä tarkasti kuin ennen olin koettanut pitää kiinni hairahduksestani, etsin nyt kaikki mahdolliset vastasyyt esille ja kiusasin itseäni sillä ajatuksella, että minä, yksin minä olin edesvastuussa tyttösen elämästä. Horjuvin askelin astuin tutun talon portaita ylös. Kun äiti ylimmällä portaalla tuli kyynelettömin silmin, mutta aivan typertyneenä vastaani ja sanoi: sinä tulet liian myöhään! -- tuntui tuo tieto minusta melkein vapahdukselta. Olin pelännyt astua sisar parkani silmien eteen, aivan kuin murhaaja pelkää uhrinsa katsetta. Ja sittenkin tuntui melkein vieläkin kauheammalta katsella noita levollisia kasvoja, jotka kirkkaina ja syyttämättä lepäsivät tyynyllä. Ei kukaan muukaan syyttänyt minua. He uskoivat vielä kaikki minuun ja syyttivät aivan muita asioita. Mutta minä olin aivan murtua tuskani ja murheeni ja kiivaitten itsesyytösten painon alla. Astuessani kuolinhuoneeseen vaipui isä, raskaasti kuin kuollut ruumis syliini ja alkoi niin hillittömästi nyyhkyttää, että ihmiset kadulla pysähtyivät kuuntelemaan, ja vanhat palvelijat, jotka olivat jumaloineet lasta, ja äiti, joka oli aivan muuttunut -- kun ajattelen nyt tuota kauheata hetkeä, niin hiukseni nousevat pystyyn. Vanha rouva käski tuoda viiniä, jotta voisimme juoda Ellenin maljan. "Niin sanottu rakas Jumala" ei varmaankaan pane sitä pahaksensa, arveli hän. Mutta kun palvelija toi lasin sisään, otti isä sen lautaselta ja heitti sen vasten seinää sanoen: ollutta ja mennyttä, ollutta ja mennyttä; -- ja sitten hän toisti nuo sanat ainakin sata kertaa, kunnes hänen äänensä tukehtui itkuun. Silloin äiti kuljetti hänet ulos ja minä jäin yksin vainajan kanssa. Tästä yöstä en voi sen enempää kertoa. Siinä kyllin, että ruumiinavauksessa sain täyden varmuuden siitä, minkä vanhan lääkärin terävä silmä oli ennustanut. Olisikohan vaara ollut vielä vältettävissä? Kukapa voi varmuudella sanoa, voiko saada tulipaloa sammumaan, jollei tarkoin tunneta tuulen asemaa ja tulenaran aineen määrää? Mutta minä olin molemmin käsin kaatanut öljyä tuleen, joka poltti tämän viattoman elämän! Voit ajatella, etten saanut unta silmiini. Kun aamulla istuin kuumeisena ja tuskan raatelemana sisareni kylmän vuoteen ääressä, avautui ovi ja äiti astui sisään. Hän oli jälleen entisellään, lempeä ja jalosydäminen, ensimäisen tuskan katkeruuden hiukan vaimennettua. Hän syleili minua purskahtaen haikeaan itkuun, ja minunkin polttavat silmäni alkoivat samentua. Rakas poikani, sanoi hän, minä tuon tässä sinulle pienen käärön, jonka löysin Ellenin pöytälaatikosta. Sinun nimesi on siihen kirjoitettu. Se sisälsi hänen päiväkirjansa, aina kahdennestatoista ikävuodesta saakka viime aikoihin asti. Joka sivulla oli minun nimeni, ja viimeisellä seuraavat sanat: "Minä kuolen, armaani, sen tunnen. Mutta en valita. Olen tuntenut sinut ja saanut sinua rakastaa -- mitäpä muuta elämä voisi minulle antaa? En toivo enää mitään, kuin että saisit tietää, että olen elänyt kokonaan _sinulle_ ja _sinusta_!" -- Ja tuon hän sanoi _murhaajalleen_! -- Kaikki mikä tämän jälkeen tapahtui, niin haikeaa kuin se olikin, isän kuolema, äiti paran surulliset leskiydenpäivät, kunnes hänkin seurasi lapsen jäljessä -- kaikki tuo tuskin enää liikutti minua. Kaikki minussa oli niin pimeää -- mitäpä siitä, jos vieläkin pieni kipinä lisään sammui? Etten koskaan tätä kaikkea voisi voittaa ja unohtaa, ja että kaikki toivo oli mennyttä, jotta minusta vielä voisi tulla iloinen ihminen, oli alusta alkaen aivan selvää minulle. Sadat kerrat sanoin itselleni, että parhaassa tarkoituksessa olin erehtynyt, ettei kukaan virkaveljistäni säästynyt sellaisilta kokemuksilta ja ettei kukaan voinut olla edesvastuussa muusta kuin tahdostansa. Mutta painoiko noiden kolmen ihmiselämän hukka silti vähemmän sydäntäni, ja saatoinko silti vapautua edesvastuusta, vaikka kaikki sekä taivaassa että maan päällä olisivat lausuneet minut syyttömäksi? Hyväntekijöiltäni olin riistänyt heidän ainoan elämänilonsa ja kuolettavasti pettänyt heidän luottamuksensa! Miten saattaisin enää koskaan kehoittaa ihmisiä luottamaan minuun, kun olin tuolla tavalla antanut sisareni elämän mennä hukkaan! Minä tiedän, Karl, mitä minulle vastaat. Olet usein sanonut minulle, että olen liian pehmeä voidakseni olla lääkäri. Jokainen, joka pyytää meidän neuvoamme ja apuamme, tietää, että me olemme ihmisiä, eikä kaikkitietäviä, kaikkivoipia jumalia. Se lääkärinä on etevin, joka parhaiten voi tukahduttaa tunteensa, eikä vähennä työvoimaansa katumalla sitä, mitä on mahdoton muuttaa. Minä myönnän kernaasti, että nuo periaatteet ovat varsin terveitä. Mutta minä olen sairas, ystäväni, ja minä tunnen siksi paljon tauteja, että määritellessäni omaani olen pakoitettu sanomaan, että se on parantumaton. Voitettuani ensimäisen epätoivoni sanoin itselleni, että minun täytyi se kestää tavalla tai toisella, ja koettaa ainakin tehdä jotakin hyödyllistä, vaikken voisikaan enää mitään mestaritekoa saada aikaan. Minä tein tieteellistä työtä, keräsin aineksia, leikkasin ja tein huomioita. Ehkäpä ilman kovia kokemuksiani olisin voinut saada sitenkin jotain aikaan. Mutta nyt tunsin vain inhoa, joka heräsi sielussani joka kerta, yrittäessäni ottaa selkoa asioista, jotka kohdistuvat meidän tietoisuutemme rajamaihin. Sotapäällikkö, joka on tullut voitetuksi taistelussa, josta kokonaisen valtakunnan kohtalo riippuu, ei ole halukas sodan kestäessä tutkimaan rauhallisessa kirjastossa sotataitoa. Minä luulin, että aika voisi minut parantaa, tai ainakin herättää jälleen elämänhalun minussa henkiin, vaikka olisinkin pakoitettu edelleen elämään varjossa. Olen koettanut matkustaa ilman mitään päämäärää ja opin vain sen, ettei paikanmuutos kykene muuttamaan murhenäytelmää huvinäytelmäksi. Yhden ainoan kerran vain tuntui siltä, kuin olisi haluni palata entiseen toimeeni jälleen herännyt. Se oli eräällä laivalla, joka kulki Marseillesta Genuaan. Olimme jo kaukana rannasta, kun kapteeni hädissään tuli kannelle ja kysyi, olisiko matkustajien joukossa ketään lääkäriä. Eräs nainen oli äkkiä sairastunut ja kärsi hirveitä tuskia hytissänsä. Olin juuri heittäytynyt lepäämään ja aioin antaa asian mennä menojansa, kun kuulimme niin tuskallista valitusta ja voihkinaa, etten saanut rauhaa. Pyysin kapteenia saattamaan minut alas, ja minun onnistuikin tehokkain lääkkein, joita oli laivan apteekissa saatavana, tuottaa sairaalle lievitystä. Sairas ei tahtonut laskea minua luotaan, vaan puhui lakkaamatta kummallista ranskan ja espanjan sekoitusta ja vaatimalla vaati, että viettäisin yöni pienellä sohvalla hänen hyttinsä vieressä. Sen jälkeen sairas nukkui, ja minunkin silmäni painuivat umpeen, jotka olivat väsyneet tähystämään kuutamoista merta. Äkkiä tunsin ikäänkuin jääkylmän käden silmilläni. Hypähdin pystyyn, sillä luulin, että ratasten kuohu oli pärskynyt ikkunasta sisään. Silloin näin kauhukseni aivan edessäni Ellen vainajan, aivan sellaisena kuin olin nähnyt hänet arkussa, hänen silmänsä tähystelivät vain suurina ja liikkumattomina minuun ja sormensa hän oli kohottanut huulilleen ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: Älä kerro kellekään, että olen hiipinyt tänne. Sitten hän lähestyi sairaan naisen vuodetta, kohotti vihreää esirippua, katseli hetken aikaa nukkuvaa ja nyökkäsi surullisena päätään, vilkaisten minuun vakavasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut moittia minua siitä, että olin auttanut vierasta ja antanut hänen kuolla; sitten hän kumartui hetkeksi, ikäänkuin väsähtyneenä vuoteen juureen, nyökkäsi minulle kolmasti jäähyväisiksi ja katosi sitten ikkunasta ikäänkuin ohut, valkea sumuhattara. Tuon yön jälkeen en ole enää kenenkään sairasvuoteen ääressä istunut. Sinä tiedät, Karl, etten ole mikään haaveilija ja että olen yhtä varmasti vakuutettu kuin sinäkin siitä, että se oli vain harhanäky, kiihoittuneitten hermojeni synnyttämä aave. Mutta mitä se itse asiaa muuttaa? Kärsinkö sen vuoksi vähemmän, etten voinut hillitä aistimiani? Se, joka sisällisesti on mennyt rikki, kuinka hän voisi toivoa saavansa rauhaa. Ja mitenkä se, joka ei voi enää toivoa, voisi elää? Minä olen kuokkavieras elämän pöydässä. Siksi tahdon kaikessa hiljaisuudessa vetäytyä pois seurasta ja vain kerran vielä pusertaa sinun kättäsi. En ole kellekään välttämätön, en edes koiralle. Ja vain terve ja iloinen egoisti jaksaa elää vain itseänsä varten tuottamatta kellekään iloa. Anna minulle anteeksi, ystäväni! Minä tiedän, että silloin-tällöin tulet minua kaipaamaan, mutta sinulle on mieluisampaa, ettet koskaan enää tapaa minua, kuin että jonkun ajan kuluttua näkisit minut hulluinhuoneessa pitäen yksinpuheluja pakkopaidassa! Tästä kirjeestä on tullut miltei kokonainen kirja, mutta koska se on viimeinen kirjeeni, niin suot sen pituuden varmaan anteeksi. Levollisena minä suljen kuoren, sillä tiedän tekeväni sen, mitä en voi olla tekemättä, ja sitä paitsi on se myös viisainta minulle. Täällä, yksinäisessä kalastajamökissä he luulevat, että olen hullu englantilainen, joka soihdun valossa keskellä yötä haluaa kalastaa. Mutta kun huomen-aamulla vene tyhjänä ajelehtii järvellä, niin on narrimaisuuteni maksettu sillä, että olen nukahtanut veneeseen ja vahingossa vierähtänyt laidan yli. Jääkööt kaikki siihen luuloon, jotka tuntevat minua. Ja nyt hyvää yötä! Minä myönnän, että ajattelen jonkinmoisella uteliaisuudella nukkumista ja toivon sen kautta vielä jotain oppivani. Ikävä vain, etten voi kertoa sinulle huomioitani, niinkuin aina ennen olemme tottuneet tekemään. Yllättäköön millaiset unet tahansa minua nukkuessani, sittenkin olen halukas kokemaan jotakin uutta, jos kuollut yleensä voi kokea jotain. -- Muuten ei mikään enää kiinnitä mieltäni. Testamenttini olen jo puoli vuotta sitten jättänyt asianajajalleni. Sinut olen määrännyt sen toimeenpanijaksi. -- -- Jää hyvästi, Karl! Kiitän sinua hyvästä ja uskollisesta toveruudesta. Ja tämä olkoon nyt viimeinen sanani. Sinun Ebenhardisi." Hän ei lukenut kirjettä läpi, vaan pisti sen kuoreen, sulki sen ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän tähysteli jälleen ulos, jossa rajuilma vähitellen alkoi hellittää. Sitten hän sytytti sikarin ja alkoi taas astua edes ja takaisin, katsellen pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka juoksentelivat pitkin matalaa kattoa. Hän tarkkasi niitä hetken aikaa puhallettuaan ne paksuun savupilveen. Sitten hän kyllästyi siihenkin, ja katseli vain sen enempää ajattelematta huoneensa valkoisia seiniä. Äkkiä kuului äänekästä puhetta viereisestä vieraskamarista. Hän kuuli oven läpi, miten karhea miehen ääni, joka ei ollut isännän eikä rengin, sätti liika suuria vaatimuksia. Naiset, jotka heti alkoivat valittaa, kun kapalolapsella on hiukankin nuhaa, eivät sääli vähääkään hevosraukkoja; vaikka kokonaista seitsemän tuntia on tässä herran ilmassa ajettu ylämäkiä ja huonoja teitä, niin on heillä sittenkin sydäntä riistää hevoset seimen äärestä ja uhuttaa ne jälleen viiden tunnin ajoon keskellä yötä, yhdentekevää, jaksavatko ne huomenna edes pärskyäkään. Mutta vaikkapa he tällä elävällä hetkellä laskisivat hänen eteensä sata taalaria, niin mikään hevosrääkkääjä hän ei ollut, hevoset olivat tuotavat kotiin hyvässä kunnossa ja yönsä hän tahtoi myös rauhassa maata eikä taittaa jalkansa ja kätensä matkan varrella tai hukkua johonkin vesilätäkköön. Arka naisääni, joka silloin-tällöin oli koettanut lausua jonkun rukoilevan sanan, vaikeni nyt, kun viimeisiä sanoja seurasi karhea kirous sekä nyrkinisku pöytää vasten. Isäntä sekaantui asiaan puolustaen ajomiestä ja käskien rengin tuoda olutta kellarista. Ajomies sätti huonoja teitä, joilla hevoset ja vaunut turmeltuivat, isäntä yhtyi siihen ja kysyi, miksi herrasväki lainkaan oli tahtonut tälle tielle. Juuri kun ajomies sai sanotuksi, että maanvyöry oli vuorokaudeksi saattanut maantien epäkuntoon, ja että herrasväki ei ollut tahtonut odottaa, niinkuin muut matkustajat, vaan olivat valinneet tämän vaarallisen tien lapsen vuoksi, joka koko ajan valitti -- avautui ovi, ja miehet vaikenivat äkkiä. Sointuva naisen ääni kuului huoneessa ja näyttipä siltä kuin sen sielukas sävy olisi saanut raa'at miehetkin häpeämään. Ainakin vastasi ajomies melkein nöyrästi, kun häntä jälleen pyydettiin valjastamaan hevoset, että se oli suorastaan mahdotonta ja toi kiroilematta esiin syitään. Ne näyttivät vaikuttavan naiseenkin. Hän oli hetken aikaa ääneti ja kysyi sitten, eikö voisi lähettää ketään hyvää maksua vastaan lääkäriä hakemaan; muuten ei lapsi ehkä eläisi tämän yön yli. Sanoessaan sen vapisi hänen äänensä niin kovasti, että tahdoton kuuntelija viereisessä huoneessa tunsi pistoksen sydämessään. Hän astui ikkunan ääreen, jotta hän sateen rapinassa ei kuulisi noita sanoja. Mutta samassa hajosi paksu pilvi järven yläpuolella ja äkillisessä hiljaisuudessa, kun kirkas kuunsirppi pilkisti esiin, hänen täytyi tahtomattaankin seurata keskustelua viereisessä huoneessa. Isäntä oli kutsunut rengin sisään ja kysynyt tahtoisiko hän lähteä kolmen tunnin päässä sijaitsevaan laaksoon ja hakea sieltä lääkärin. Huonosta tiestä hän ei suuresti välittäisi, sanoi renki, jos rouva maksaisi hyvin, mutta siitä ei olisi suurtakaan apua, sillä Hansel, metsästäjän apulainen oli juuri tänään kertonut hänelle, että Sepp saisi odottaa vielä kokonaisen viikon, ennenkuin hän pääsisi eroon kuulasta, joka oli lävistänyt hänen reitensä, sillä lääkäri oli itse sairas; hän oli pudonnut hevosen selästä; ja parturi, joka, niinkuin kaikki tiesivät, oli kova juomaan, ei osannut sitä tehdä, sillä hänen kätensä vapisi liiaksi. -- Seurasi jälleen hiljaisuus. Sitten kuului taaskin naisen alakuloisen-haikea ääni; hän kysyi, eikö lasta voisi paareilla kuljettaa laaksoon, hän itse olisi valmis auttamaan kun hän saisi vain lisäksi pari luotettavaa miestä ja jonkun, joka lyhdyllä näyttäisi tietä. -- Se oli aivan mahdotonta, vastasi jälleen isäntä. Paareja heillä ei ollut, joihin lapsi olisi voitu mukavasti sijoittaa, ja mahdotonta oli heidän kaikkien myös lähteä kotoa; mutta voisihan hän kuitenkin vielä puhua vaimonsa kanssa. Vastenmielisesti isäntä nousi uuninpenkiltä ylös, kun emäntä samassa hyökkäsi sisään, ja sanoi hätäisesti, että lapsenhoitajatar pyysi rouvaa huoneeseen, lähdöstä ei voinut olla kysymystäkään, sillä voisihan lapsi kuolla heidän käsiinsä. Kuuntelija huoneessaan poistui ikkunan luota. Ikäänkuin vieraan voiman ajamana hän astui pari askelta ovelle, sitten hän pysähtyi jälleen ja pudisti huoaten päätään. Hän yritti jälleen astua edes-takaisin kapeassa huoneessa, mutta joka askeleella hän pysähtyi, ja kuunteli. Sikari oli häneltä sammunut. Koneellisesti hän meni kynttilän luo sytyttääkseen sen uudelleen, mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, oli hänen hengityksensä sammuttanut tuon heikon liekin. Nyt hän katseli hetken aikaa pimeässä kynttilän hehkuvaa kipinää, ja kammottava tunne valtasi hänet. Sitten pieni punainen pistekin katosi. Ehkäpä tuolla toisessakin huoneessa kaikki riippui vain yhdestä henkäyksestä ja musta yö nieli tuon pienen elämänkipinän, joka oli suuremman arvoinen kuin tämä muutaman pennin kynttilä. Nielköön vain! Mikä oikeus meillä on sekaantua sellaiseen asiaan? Ehkäpä, yrittäessämme puhaltaa siihen uutta eloa, sammutammekin sen vain sitä varmemmin hapuilevilla käsillämme. Ja mitä sekään merkitsee? Pelastaisimme elämälle vain ihmisen, joka ehkä kerran toivoisi, ettei hän koskaan olisi syntynyt, jolle ehkä se hetki koittaa, jolloin hän ikuisesti nukkuakseen lausuu ainoalle ystävälleen hyvää yötä! -- -- Taaskin hän kuunteli ja pidätti hengitystään, jotta ei ainoakaan ääni toisesta huoneesta häneltä menisi hukkaan. Äkkiä hän oli kuulevinaan heikkoa valitusta, ja heti sen jälkeen lempeän naisen äänen, joka koetti rauhoittaa, sitten kiihkeää itkua -- ja sen jälkeen vallitsi jälleen syvä hiljaisuus. -- Sen kauemmin ei hän kestänyt pimeässä huoneessaan. Hän ei tahtonut muuta kuin ottaa selkoa, miten lapsen laita oli; hän tunsi olevansa oikea hirviö, kun hän yksin koko talossa piiloittelihe nurkassaan, kun yksin nuo raa'at ihmisetkin osoittivat osaanottoa. Nopeasti hän avasi oven ja astui hapuillen tyhjän vierastuvan läpi eteiseen. Toisen huoneen ovi oli raollansa, valoa tunkeutui siitä ulos, hän kuuli nyt selvästi lapsen voivotuksen ja äidin lohduttavan äänen. Pitäisi keittää teetä, sanoi emäntä, jotta lapsi hikoilisi. Kunpa vain sitä olisi talossa! -- Ehkäpä seljakukkasista olisi sama apu, sanoi isäntä. -- Sitten taas kaikki oli hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin palvelijattaren mutinaa ja huokausta nurkasta, missä hän polvillaan rukoili toisen isämeidän toisensa jälkeen. -- Pankaa vielä toinen höyhenpatja peitoksi, sanoi ajomies. Lapsi on vilustunut. Sitä paleltaa. -- Renki kopisteli uunin luona ja kumartui juuri heittääkseen suuren halon uuniin. Samassa hän tunsi lujan käden olkapäällään, joka pidätti häntä. Katsoessaan taakseen seisoi vieras herra hänen takanaan. Te ette heitä enää lastuakaan uuniin, käski vieras äänellä, joka näytti tottuneen tottelevaisuuteen. Ja laittakaa itsenne ulos täältä, te kaikki, jatkoi hän kääntyen toimettomien katselijoiden puoleen. Ilma on täällä niin raskas, että tervekin ihminen voi siihen tukehtua. Ymmärrättekö? He katsahtivat toisiinsa, vain vieras nainen ja lapsenhoitajatar eivät huomanneet mitään siitä, mitä huoneessa tapahtui. Äiti oli polvillaan vuoteen ääressä ja oli kietonut käsivartensa voihkivan lapsen ympärille, ikäänkuin hän olisi tahtonut varjella sitä rosvoilta. Hoitajatar seisoi hänen vieressään ja seurasi neuvottomana lemmikkinsä levottomasti ympärilleen vilkuilevaa katsetta ja kuumeesta hytkähtelevää suuta, josta aika ajottain pääsi hiljainen valitus. Hän pelästyi nyt, ikäänkuin hän olisi nähnyt kuoleman ilmielävänä edessään, kun vieras astui vuoteen jalkapuoleen, laski kätensä polttavalle otsalle ja ohimoille, tarttui pieneen käteen ja tunnusteli valtasuonta. Kauhun huudahdus, joka vaistomaisesti pääsi hänen huuliltaan, herätti äidin epätoivoisesta tilasta. Tämä katsoi ihmeissään vieraaseen ja äkillinen toivonsäde välkähti hänen kasvoilleen. Hyvä rouva, sanoi vieras, tahdotteko luottaa ventovieraaseen, joka tosin ei uskalla luvata pelastavansa lapsenne, mutta kuitenkin suunnilleen tietää, mitä tiede tällaisessa tapauksessa määrää tehtäväksi? Äiti ei voinut vieläkään vastata. Äkillinen, suurimmassa hädässä tullut apu lamautti hänet kokonaan. Ottakaa, sanoi vieras ojentaen lompakostaan korttinsa; itse nimi ei ole teille tuttu, mutta sen edellä käyvä arvo vakuuttanee teille, että toiset ovat luottaneet minuun. Ovatko he siinä tehneet oikein vai väärin, ei kuulu tähän. Nuori rouva pysyi entisessä asennossaan vuoteen ääressä, mutta ojensi vieraalle toisen kätensä, joka ei tukenut lapsen päätä, ja sanoi: Minä luulen, että jumala armossaan on lähettänyt teidät minun luokseni. Minä luotan teihin. Antakaa sitten heti tuoda kylmää kaivovettä ja puinen amme. Muusta pidän itse huolta. Hän avasi nopeasti molemmat matalat ikkunat, poisti raskaan höyhenpatjan ja levitti suuren vaipan lapsen yli; sitten hän kutsui rengin jälleen sisään, joka yhdessä toisten kanssa seisoi eteisessä ja äreänä odotti, mihin tämä itsevaltainen sekaantuminen johtaisi. Vieras kysyi, oliko lähitienoilla saatavissa jäätä tai lunta. -- Kyllähän sitä on, vastasi renki äreästi, mutta rotkoon, jossa jää ei milloinkaan sula, aurinko kun ei pääse sinne koskaan paistamaan, on puolen tunnin matka metsän halki. Huomen-aamulla voisi yrittää lähteä sinne. -- Käsittäkää minut oikein, sanoi lääkäri; lasken tähän pöydälle kaksi taalaria. Nyt on kello puoli kymmenen. Kuu on korkealla taivaalla, ilma on tyyntynyt. Se, joka puoli-yhdeksitoista tuo minulle sylillisen lunta tai jäätä, saa nämät kaksi taalaria palkakseen. Huomen-aamulla tuokoot vaikka koko jäätikön talon edustalle, niin en maksa siitä ropoakaan. Hyvä on, sanoi renki naurahtaen lyhyesti ja vetäytyi ovesta ulos. Samassa toi hoitajatar vettä ja tyhjän astian. Muitta mutkitta vieras nosti lapsen vuoteesta, riisui nopeasti vaatteet sen yltä ja antoi sen äidin pideltäväksi siksi aikaa kun hän pesi sen ruumista jääkylmällä vedellä. Sitten hän kuivasi sen yhtä nopeasti, kantoi sen jälleen vuoteeseen ja kääri kostean liinan hehkuvan pään ympärille. Lapsi, joka äsken vielä oli huutanut hänen käsissään, näytti olevan kiitollinen tästä virkistyksestä. Sen silmät eivät harhailleet enää levottomina ympäri huonetta, kerran vain se katsoi hiljaa ja ihmeissään äitiin ja ikäänkuin syvään huoaten painoi silmäluomensa kiinni. Se kuolee! huusi hoitajatar ja purskahti katkeraan itkuun. Arvasinhan sen, kylmää vettä ja vielä lisäksi avonaisen ikkunan ääressä -- oi, rouva, miten te sellaista sallitte? Vaiti, käski vieras tai poistukaa huoneesta! Minä toivon, hyvä rouva, jatkoi hän lempeämmällä äänellä, ettette odota mitään ihmettä minulta. Taistelu, jota meidän on käytävä, ei voi yhdessä yössä tulla voitetuksi. Lapsi sairastaa kovaa hermokuumetta, ja meidän tulee vain varoa, ettei se tunkeudu aivoihin. Mutta älkää antako myöskään jokaisen uuden taudinenteen saattaa teitä epätoivoon. Sen verran kuin minä voin arvostella asiaa, ei mitään raskauttavia asianhaaroja ole olemassa. Katsokaahan, lapsi avaa jälleen silmänsä. Luonto tuntee, että sitä tahdotaan auttaa. Vanhako pienokainen on? Hiukan kahdeksannella. Kaunis lapsi! Ja niin voimakas! Kuinka äärettömästi te lienette kärsinyt! Kyyneleet nousivat äidin silmiin. Hän painoi kasvonsa pientä, kuumaa kättä vastaan, joka lepäsi tummalla vaipalla, ja viimeisten, raskaitten tuntien koko tuska suli kiihkeään itkuun. Vihdoin hän nousi ylös ja katsoen kiitollisena vieraaseen kävi tuolille istumaan, jonka tämä oli nostanut hänelle vuoteen ääreen. Vieraskin otti tuolin ja kävi jalkapuoleen istumaan, kiinnittäen levolliset ja vakavat silmänsä pieneen tyttöön. He olivat vaiti, ja hoitajatar, joka häpesi nyt ajattelematonta kiivauttaan, muutti joka viides minuutti kosteaa käärettä. Ulkona oli kaikki hiljennyt, viimeiset pilvetkin olivat kadonneet taivaalta, kuu loisti ikkunasta sisään ja valaisi äidin kapeaa, valkoista kättä, joka siveli yhtämittaa lasta. Ulkoa kuului sateen synnyttämien pienten purojen lorinaa, sekä yksitoikkoista veden tipahtelua kattoräystäästä, ja tallissa ajomies vihelteli hoitaessaan hevosia. Äkkiä lapsi kohosi ylös tyynyltään, katsoi vieraaseen mieheen suurin silmin ja sanoi: Onko isä täällä? Eikö hän ole kuollut? Minä tahtoisin suudella häntä, äiti. Onkohan hän tuonut jotakin hyvää minulle? -- Isän syliin -- missä on Sefi! -- Voi, pää parkaani! Isä, pitele päätäni -- vettä! Eberhard nousi ja kohotti vesilasin lapsen polttaville huulille. Kiitos, isä! sanoi lapsi. -- Sitten hän oli taas levollisempi, ja ainoastaan puoleksi suljettujen huulien vavahtelusta saattoi nähdä, että hän kärsi. Minun täytyy selittää teille, sanoi nainen kääntyen hiljaisen lääkärin puoleen, joka jälleen oli käynyt paikalleen istumaan, miten lapseni tuollaista kuvittelee. Oi, minä saan syyttää vain itseäni tästä äärettömästä mielenliikutuksesta. Rakkaan lapseni isä oli itävaltalainen upseeri. Muutamia kuukausia häittemme jälkeen täytyi hänen lähteä sotaan Italiaan. Sitten saapui Solferinosta sanoma, että hän oli kaatunut tämän verisen päivän ensimäisten uhrien mukana. Sen jälkeen olen aina hartaasti halunnut Italiaan, ja vaikkei pieninkään kumpu merkitse sitä paikkaa, jossa rakas mieheni lyhyen elämänsä päätyttyä lepää, niin tahdoin ainakin kerran saada hengittää sitä ilmaa, jossa hänen sydämensä lakkasi sykkimästä. Myöskin pienokainen halusi päästä sinne, mitä vanhemmaksi hän tuli ja mitä paremmin hän alkoi ymmärtää sitä, mitä hänelle hänen isänsä kuolemasta kerroin. Monet asiat estivät minua kuitenkin lähtemästä; pelkäsin myöskin, että lapsi, jolla oli kovin herkkä mielikuvitus ja hellä sydän, voisi liiaksi rasittua tällä matkalla. Ja nyt saan näin suuresti katua sitä, että seurasin mielihaluani. Jospa olisitte nähnyt, herra tohtori, miten hän suuren muistomerkin juurella taistelukentällä kuunteli jokaista vanhan raajarikkoisen sotilaan sanaa, jotka hänelle käänsin, miten hän kyseli minulta kaikkea punoittavin poskin ja loistavin silmin -- ikäänkuin hän olisi ollut jo paljoa vanhempi. Hänellä oli vilun väreitä tullessamme kotiin, ja yöllä hän valitti päänsärkyä eikä nukkunut hetkeäkään. Mutta isästä hän ei puhunut enää ennenkuin nyt, kun hän luuli hänen istuvan tässä vuoteen ääressä. Olisi ehkä ollut parempi jäädä sinne, missä olimme. Mutta minä pelkäsin italialaisia lääkäreitä enkä uskonut vaaraa myöskään niin suureksi ja uhkaavaksi. Vaunuissa,arvelin -- sillä heti asemalta otin ylimääräisen kyydin -- voisimme saada melkein yhtä mukavan sijan lapselle kuin vuoteessakin, varsinkin kun ilma oli leuto ja hän itse hartaasti halusi päästä kotiin. Sitten rajuilma yllätti meidät kaikkein pahimmalla taipaleella, ja me kiitimme luojaa, kun saavuimme tänne. Mutta mitäpä meistä täällä olisi tullut ilman teidän apuanne! Nainen kääntyi poispäin lääkäristä, joka istui ääneti ja synkkänä, ja pyyhki kyyneleet silmistään. Sitten he istuivat jälleen ääneti vastatusten. Eberhardin olisi tehnyt mieli pyytää naista puhumaan lakkaamatta. Hänen äänessään oli jotakin, joka teki hänelle sanomattoman hyvää, ikäänkuin hellä, vilpoinen käsi olisi laskeutunut hänen kuumeiselle sielulleen. Mutta hän huomasi, miten naisen huomio jälleen kiintyi kokonaan lapseen, eikä hänellä itsellään ollut mitään hänelle sanottavaa. Hän tarkasteli vain häntä heikossa kynttilän ja kuun valossa, ja hänen otsansa sekä silmänsä, jotka muodoltaan olivat erittäin hienot, ja ilmeeltään surunvoittoiset ja lempeät, muistuttivat suuresti hänen kasvatusäitiänsä, joka usein hellästi ja huolestuneena oli katsellut häntä. Nainen oli vartaloltaan täyteläinen ja notkea, ja jokainen hänen päänsä liike viehkeä. Tuuhea ruskahtava tukka riippui epäjärjestyksessä niskassa; kaikki hänessä ilmaisi rikkaan, sivistyksen ja hyvän aistin jalostaman elämän tottumuksia, vaikka kaikki olikin muuttunut hänelle aivan arvottomaksi, kun hänen kalleinta aarrettansa nyt uhkasi vaara. Ovi avautui varovaisesti ja renki kantoi sisään suuressa astiassa jäätä, pyyhkäisten hien otsaltaan. Hän näytti riemuiten taskukelloaan, joka puuttui vielä kymmentä minuuttia määrä-ajasta, ja pistettyään hyvin ansaitun palkkionsa nahkakukkaroonsa hän kysyi avuliaasti, tarvittaisiinko hänen apuaan vielä. -- Hän saattoi mennä rauhassa nukkumaan, vastasi lääkäri. Sitten tämä valmisti itse jäätä varten pussin vahakankaasta, jonka hän repi irti matkalaukkunsa vuorista, ja neuvoi hoitajattarelle, miten se oli asetettava otsalle. Ei, sanoi nuori nainen, sinä menet nukkumaan, Josefina, puoleentoista vuorokauteen et ole silmää ummistanut. -- Onko rouva muka sitten nukkunut? vastusteli palvelijatar. Minulle uni ei ole yhtä kipeään tarpeeseen kuin rouvalle. Olenhan ainakin syönyt. -- Tee mitä sanon, vastasi äiti. Minä tiedän, ettei siitä mitään apua ole, vaikka yrittäisinkin nukkua. Huomen-aamulla ehkä, jos yö on ollut rauhallisempi. Sallikaa minun koettaa teidän valtasuontanne! sanoi nyt tohtori. -- Heti sen jälkeen hän läksi pois huoneesta sanaakaan sanomatta. Molemmat naiset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä ja palvelijatar, joka oli jo vanhemmanpuoleinen, lihava nainen rokonarpisine, pyöreine kasvoineen ja hyväntahtoisine tummine silmineen, käytti hyväkseen lomahetkeä kehuakseen tuntematonta auttajaa nyt yhtä suurella innolla kuin hän äsken oli moittinut häntä. Hänessä on jotakin erikoista, sanoi hän, voisipa luulla, ettei hän itse ole aivan terve, mutta hänen silmissään on hyvä ilme, ja kuinka taitavasti hän kaikkeen tarttuu kiinni ja tukee pienokaisen päätä ikäänkuin hän koko elin-ikänsä olisi hoitanut lapsia, ja samalla hän on niin kaunis ja nuori, mutta sittenkin joskus, kun hän istuu noin synkkänä paikallansa, voisi luulla, ettei hän ikänä ole nauranut ja hän sulkee silmänsä aivan kuin hänellä, olisi pistoksia rinnassa, vaikka hän koettaakin salata kipua toisilta. Samassa tuli keskustelun-alainen takaisin kädessään suuri lasi maitoa, jonka hän ojensi naiselle aivan kuin lääkettä lapselle. Juokaa, hyvä rouva, sanoi hän, se on vasta lypsettyä ja tekee teille hyvää. Sillä te tarvitsette välttämättä vahvistusta, eikä meillä ole täällä mitään parempaa saatavana. Olisi hyvä, jos pienokainenkin koettaisi juoda, vaikka kuinkakin vähäisen. Ojentakaa hänelle lasi ja kehoittakaa häntä juomaan. Katsokaa, se käypi. Meidän täytyy kaikella tavalla koettaa vahvistaa lapsen voimia, jotta hän jaksaa kestää kaikki uudetkin myrskyt. Ja totelkaa nyt minua ja käykää nukkumaan tuohon vuoteelle. Minä valvon, ja hoitajatar voi myöskin vielä olla pari tuntia hereillä. Keskiyön jälkeen herätän teidät; sitten saa palvelijatar maata. Ei, sanoi hän miltei kiivaasti, kun nainen yritti estellä, te tottelette minua nyt, tai minun täytyy uskoa, ettette luota minuun täydellisesti. Nainen astui vielä kerran vuoteen ääreen, jossa lapsi, jääkääreestä rauhoittuneena näytti nyt nukkuvan. Hän kumartui hentojen kasvojen puoleen ja suuteli silmiä, jotka olivat rauhallisesti suljetut. Minä tottelen teitä, sanoi hän sitten, ja vieno hymy karehti hänen huulillaan. Lupaattehan herättää minut, jos lapsen tila huononee. Lääkäri puristi hänen kättään ja kävi hänen paikalleen vuoteen ääreen istumaan, jolla välin palvelijatar auttoi nuoren rouvan toiselle vuoteelle lepäämään, poistettuaan siitä ensin kokonaisen vuoren höyhentyynyjä. Neljännestunnin kuluttua hiipi uskollinen palvelijatar varpaillaan vuoteen ääreen, kumartui lääkärin puoleen ja tarttui, ennenkuin tämä ehti sitä estää, hänen toiseen käteensä painaen sitä vasten huulensa ja kuiskasi: Jumalan kiitos, hän nukkuu! Oi, herra tohtori, te saatte ihmeitä aikaan! Neljään yöhön rouva ensi kertaa nyt ummistaa silmänsä. Ensinnäkin suru ja liikutus, ennenkuin saavuimme onnettomalle taistelutantereelle ja sitten lapsi --! Jos kertoisin teille, herra tohtori, minkälaisia enkeleitä minun isäntäväkeni ovat. -- Toisen kerran! keskeytti lääkäri hänen sanatulvaansa. Nyt teillä ei ole muuta tehtävänä, kuin myöskin panna maata eikä nousta ylös ennenkuin minä käsken. Teitä ei täällä yhtään tarvita ja huomenna teidän pitää olla taas työssä. Tuolla on yllin kyllin tyynyjä ja peitteitä. Laittakaa itsellenne vuode uunin viereen ja hyvää yötä sitten. Ei mitään vastustelemisia, kuuletteko? Tahdotteko herättää emäntänne turhilla keskusteluilla? Kelpo palvelijatar katseli häntä arasti ja nöyrästi, ja kantoi sitten höyhenpatjan huoneen nurkkaan; muutamien minuuttien kuluttua saattoi hänen syvästä hengityksestään päättää, että hänkin oli rauhallisesti nukahtanut viime päivien rasituksen jälkeen. Pian sen jälkeen peittyi kuu pilveen ja vain tähtitaivaalta laskeutui heikko kajastus järvelle, jonka yksinäinen vartija sairasvuoteen ääressä saattoi nähdä ikkunasta. Nyt vasta hän tunsi nälkää ja janoa ja hän joi loput maidosta, jota oli lasissa pöydällä. Kun hän laski lasin paikalleen, luuli hän näkevänsä nuoren rouvan liikuttavan itseään kouristuksen tapaisesti vuoteellaan, ja hän lähestyi häntä varpaillaan. Nainen hieroi tuskallisen unen vallassa käsillään silmiään ikäänkuin koettaen pyyhkiä pois kyyneleitä, mutta nukkui edelleen ja kädetkin vaipuivat väsyneinä taas alas. Eberhard katseli kauan näitä kauniita kasvoja, joilla hänen unensa kuvastuivat ikäänkuin pilvenvarjot tyynellä veden pinnalla, tuskaa -- pelkoa -- toivoa! Nyt hän hymyili, ja hienopiirteisten huulien hiljaa liikahdellessa tulivat kaikkein valkoisimmat hampaat esille. Heti sen jälkeen synkkeni otsa, kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, hän kohotti molemmat kätensä, liittääkseen ne ristiin; silloin Ebenhard näki hänen nimettömässä sormessaan kaksi vihkisormusta ja hän tuumi mielessään, olikohan tuo toinen ollut lapsen isän vai kellähän nyt oli oikeus tuohon käteen. Mutta valitus lapsen huulilta keskeytti hänen ajatuksensa. Hän asetti vain peitteen paikoilleen, joka oli valunut alas ja kääri vieraan naisen jalat, josta eivät kengät olleet edes poistetut, lujemmin peitteen sisään; sitten hän palasi jälleen toimeensa, uudisti jääkääreen, joka neljännestunnin kuluttua oli jälleen sulanut ja kostutteli sillointällöin parilla vesipisaralla lapsen kuumaa suuta. Keskiyön aikana kohosi järvellä vinha tuulenpuuska, ja nuorta lääkäriä puistutti kylmästä, sillä ikkunat olivat yhä auki. Hän tarttui lähinnä olevaan vaatekappaleeseen, jonka hän näki matkatavaroiden joukossa, ja kääri sen ympärilleen. Se oli naisen pitkä, pehmeä, silkillä sisustettu kaapu, jonka päähineen hän veti päänsä yli. Erikoinen orvokinhaju ympäröitsi häntä, silkki siveli vienosti hänen poskiaan, hänen oli ihmeellisen hyvä olla tässä valepuvussa. Mutta vaikka hän usein sulki silmänsä viideksi minuutiksi ja kaikenlaiset harhakuvat kulkivat hänen sielunsa silmän ohitse, niin ei häntä sittenkään nukuttanut. Äkkiä hän avasi silmät selkosen selälleen, kohosi tuolilta pystyyn ja tähysteli ulos ikkunasta järvelle vapisten koko ruumiissaan. Keskeltä pimeyttä liiteli jotain valkoista häntä kohti, ikäänkuin hitaasti astuva, vaippoihin kääritty olento, joka kulki suoraan taloa kohti. Kuu oli jälleen tullut esille ja valaisi sumupilveä, joka oli irtaantunut vuorilta ja leijaili nyt järven yläpuolella. Kun se joutui keskelle tuulenhenkeä, joka puhalsi terävästi rotkosta, hajosi se järven pinnalta. Mutta yhä vieläkin seisoi Eberhard, joka oli silmillään seurannut ilmavaa kummitusta ja tähysteli siihen suuntaan, jonne se oli kadonnut. Hiki oli kohonnut hänen otsalleen, hengitystä ahdisti, silmät, jotka olivat kohonneet kuopistansa, olivat ikäänkuin kiinninaulitut yhteen ja samaan paikkaan, niinkuin tuo näky milloin hyvänsä olisi voinut uudistua. Samassa tarttui pieni, kuuma käsi kauhusta jähmettyneen miehen jääkylmään käteen. Oletko minun luonani, isä? huusi pienokainen ja nousi vuoteessa istualleen. Laihat käsivarret tavoittelivat häntä, ja ennenkuin Eberhard oli ennättänyt mitään tehdä, oli lapsi tarttunut hänen kaulaansa ja painanut kuumoittavat kasvonsa hänen olkapäätään vasten. Isä, huusi hän, älä mene pois, muuten äiti itkee jälleen ja minun täytyy kuolla! Samassa Eberhard pääsi vapaaksi kauhun painajaisesta. Hän painoi solakan, pienen olennon lujasti rintaansa vasten, ikäänkuin se olisi voinut suojella häntä vihamielisiltä voimilta. Hän piteli sitä hetken aikaa sylissään ja tunsi, lapsen hyväillessä häntä, miten hänen verensä alkoi jälleen säännöllisesti kulkea. Hän suuteli lapsen kasvoja ja sanoi, silitellen hänen kosteita kihariaan: Mikä on sinun nimesi, lapsukainen? Lapsi katsoi ihmeissään häneen. Oletko sinä minun isäni, sanoi hän, etkä tiedä, että olen sinun rakas Fränzehenisi? Oi, tiedänhän minä, että he ampuivat sinut kuoliaaksi, ja siksi olet kokonaan unohtanut minut. Koskiko sinuun hyvin kipeästi? Huomenna minä kerron sen sinulle, sanoi Eberhard ja laski lapsen hellällä väkivallalla jälleen vuoteeseen. Nyt meidän täytyy olla hiljaa, jottei äiti herää. Lapsi painautui tottelevaisesti vuoteelleen ja sulki silmänsä, mutta piteli koko ajan uskollisen hoitajansa kädestä kiinni ja katseli häntä aika ajoittain hämmästynein, mutta täysin hereillä olevin katsein. Eberhardin silmät olivat myös koko ajan kiintyneinä pieniin viattomiin kasvoihin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että kauhunkuvat kohoaisivat jälleen hänen eteensä, jos hän katsoisi ympärilleen. Siten hän valvoi aamuun asti. Kun paljaat vuorenhuiput järven toisella puolen alkoivat punoittaa ensimäisen aamusarastuksen valossa, tuli taloon liikettä. Renki hiipi avojaloin eteiseen ja pisti varovaisesti päänsä ovesta sisään, viitaten kädellään melkein tyhjään astiaan ja kysyen tarvittaisiinko lisää jäitä. Lääkärin ääneti nyökättyä päätä hän katosi jälleen. Sitten näyttäytyi emäntä yhtä varovaisesti tarjoten apuaan, minkä Eberhard kuitenkin kielsi. Vieraan avuliaisuus oli yön kuluessa vaikuttanut edullisesti kaikkiin talon asukkaihin. Vain ajomies, joka ei vielä ollut vapautunut kokonaan eilisestä humalastaan, kopisteli raskaissa, raudoitetuissa jalkineissaan ääneensä muristen ja kiroillen eteisessä, jotta nuori rouva unissaan liikkui ja kysyi, olisiko jo aika lähteä matkaan. Ei vielä! vastasi Eberhard. Nukkukaa vielä tunnin aikaa. Hän kiiruhti sitten melua pitävän miehen luo estääkseen häntä tunkeutumasta sairashuoneeseen. Kun hän hetken kuluttua palasi jälleen sisään, näki hän äidin istuvan lapsen vuoteen ääressä. Miksi te nyt jo nousitte? kysyi hän moittien. Joko? vastasi nuori rouva. Te tahdotte saattaa minut vieläkin enemmän häpeämään. Ikävä kyllä on teidän onnistunut pettää minut ja kaiken yötä istua minun paikallani. Miksi ette ainakin antanut minun vuorotella kanssanne? Siksi, että saatoin olla nukkumatta, mikä teille oli kovin tarpeen. Eikä tässä ollut mitään sellaista tehtävänä, mitä en yksin olisi voinut suorittaa. Olkaa rohkealla mielellä, hyvä rouva. Meillä on täysi syy olla tähän yöhön tyytyväisiä. Olisiko vaara siis ohitse? En uskalla sitä vakuuttaa, jatkoi lääkäri. Sillä te olette luvannut luottaa minuun, ja sen te voitte vain tehdä, jos en salaa teiltä totuutta. Mutta uskokaa minua, kaikki on niin hyvin, kuin tällä sairauden asteella suinkin voi olla. Ja isäntäväki on valmis meitä auttamaan kaikessa, minkä voivat. Iloinen ilme levisi nuoren rouvan kalpeille kasvoille. Mitä te sanotte? _Meitä_ auttamaan? Oi ystäväni -- Hän ojensi kätensä lääkärille ja hänen silmänsä kiilsivät kosteina. Eberhard kumartui hänen kätensä yli suudellakseen sitä, mutta oikeastaan hän teki sen peittääkseen omaa liikutustaan. Luulitteko, että voisin jättää teidät ennenkuin vaara olisi ohitse? Säästäkää kiitoksenne, älkääkä pelätkö, että vaatisitte minulta mitään uhrausta. Vaikeimman uhrauksen olen jo teidän tähtenne tehnyt. Kaikki mikä nyt seuraa, on vain helpoitusta. Nuori rouva katsoi häneen kysyen. Teillä on velvollisuuksia myöskin muita kohtaan, sanoi hän, joista minä teitä estän. Ei, vastasi Eberhard kumealla äänellä. Kokonaiseen vuoteen en ole tehnyt mitään työtä. Erään syyn johdosta, joka voi olla teille aivan yhdentekevä, olen päättänyt, etten koskaan enää toimi käytännöllisenä lääkärinä. Teidän tähtenne eilen illalla rikoin tämän päätökseni. Jos te edelleen tahdotte sietää minua täällä, niin estätte te minua katumasta tekoani, ja siten me voimme olla toisillemme hyödyksi. Hetken kuluttua, koeteltuaan lapsen valtasuonta, hän jatkoi: Hän nukkuu nyt hiukan. Jos tahdotte ehkä kirjoittaa kirjeen ja antaa tietoja omaisillenne, niin voisitte sen nyt kaikessa rauhassa tehdä. Ajomies, joka parastaikaa valjastaa, voisi toimittaa kirjeen lähimmälle postiasemalle. Minulla ei ole ketään, joka voisi minun viipymiseni johdosta tulla levottomaksi, sanoi nuori nainen punastuen hiukan. Me elämme niin itseksemme -- Eikö ketään? toisti Eberhard oudoksuen, ja hänen silmänsä kiintyivät vaistomaisesti käteen, jota koristi kaksi vihkisormusta. Nainen huomasi sen ja ymmärsi hänet heti. Tämä toinen sormus, sanoi hän ilman vähintäkään hämmästystä, ei merkitse toista avioliittoa. Se on mieheni sormus, jonka hän, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, veti sormestaan ja antoi eräälle toverilleen pyytäen hänen toimittamaan sen minulle takaisin. Sen jälkeen olen kieltäytynyt kaikesta, mikä olisi voinut johtaa muutokseen elämässäni, vieläpä olen pysytellyt erilläni mies vainajani perheestäkin, kun eräs hänen läheisistä sukulaisistaan luuli omistavansa oikeuksia minun käteeni. Olen päättänyt elää yksinomaan muistoilleni ja lapselleni, ja tämä päätös on minulle pyhä. Hoitajatar heräsi nyt, kohosi vaivalla pystyyn, mutta virkistyi heti nähdessään emäntänsä ja lääkärin, ja vakuutettuaan moneen kertaan, että tohtori oli ankarasti kieltänyt häntä valvomasta hän kiiruhti nyt sitä suuremmalla innolla työhönsä. Peskää lapsi, sanoi Eberhard, samoin kuin me eilen illalla pesimme hänet, ja antakaa hänelle jälleen lämmintä maitoa. Minä jätän teidät nyt puoleksi tunniksi. Katsokaas, tuolta tulee myös jäävarasto. Ei missään maailmassa meidän olisi sen edullisempi olla kuin tässä erämaassa, sillä tauti on sen laatuinen, ettei se minkäänlaisia lääkkeitä kaipaa. Näkemiin asti, hyvä rouva! Hän kumarsi kevyesti ja läksi huoneesta. Sitten hän astui järven rantaan, irroitti veneen, ja työnsi voimakkaasti sen vesille. Aurinko ei ulottunut vielä tummien havupuiden peittämien kukkuloiden huipulle, mutta tyyni ilma lepäsi raskaana ja helteisenä järvellä ja ahdisti koko yön valvoneen miehen rintaa. Hän katseli veneen laidan yli syvyyteen, ja hänestä tuntui kammottavalta huomatessansa, että vesi veneen vieressä oli kristallinkirkasta ja aivan valkeaa, ja sittenkin näytti järvi, vaikka taivas oli aivan kirkas, mustalta kuin pohjaton kuilu. Hänen mieleensä muistui jälleen, mitä eräs puunhakkaaja matkalla oli kertonut hänelle: järven sanottiin olevan pohjattoman, ja se ulottui ikäänkuin suunnaton kaivo aina helvetin kuiluun saakka, josta paholaiset tulivat uimaan, kun kuumuus alkoi käydä liian rasittavaksi. Hän nosti airot veneeseen ja katseli ympäröiviä rantoja, joita synkkä havumetsä pimensi. Alastomilta kallioilta, jotka kohosivat korkeimpien mäntyjen huippujen yläpuolella, oli punertava hohde kadonnut ja sijalle tullut kaamea harmuus. Sillä nyt tunkeutui aurinko täydellä voimalla esiin ja koetti kullata mustaa kattilaa, joka oli ikäänkuin raudasta valettu. Mutta vain häikäisevä valkea valo uiskenteli järven pinnalla. Ympäröivät tiheät metsät imivät itseensä valonsäteet, eikä missään näkynyt vienompaa valoa. Vain pieni niittypalsta majatalon läheisyydessä, missä punatäpläinen lehmä oli laitumella, ja sininen savu, joka kohosi piipusta, toivat mieleen sen lohdullisen tiedon, että tässäkin autiossa seudussa asusti ihmisiä. Pieni saari, jolla kasvoi muutamia koivuja, oli järven toisen rannan puolella; sinne hän ohjasi veneen, sitoi sen paaluun kiinni ja riisui vaatteensa heittäytyäkseen uimaan. Muistaessaan äkkiä, minkä päätöksen hän edellisenä yönä oli tehnyt, tunsi hän sisällistä väristystä. Hänestä tuntui, että se, mitä hän ei nyt enää halunnut, tapahtuisi sittenkin, ikäänkuin hän olisi kihlautunut syvyyden kanssa ja se vaatisi häneltä oikeuttaan. Silmänräpäyksen ajan hän aikoi pukea vaatteet jälleen ylleen ja soutaa nopeasti takaisin; mutta sitten, häveten heikkouttaan, hän pudisti yltään kaiken pelon ja hyppäsi veteen. Aivan kuin jää, joka juuri äsken on auringossa sulanut, jähdytti häntä kova vuoristovesi. Hänen täytyi turvautua koko uimataitoonsa pysyttääkseen alituisella kiivaalla liikunnolla verta sulana. Mutta kun hän sitten nousi rantaan ja nojautuneena nuoreen koivuun, jalat syvälle sammaleihin peittyneinä kuivasi ruumistaan, hengitti hän kevyemmin ja riemuisammin kuin vuosikausiin. Hän katsahti taloon toiselle rannalle. Se oli liian kaukana, jotta hän olisi voinut eroittaa vartalon ääriviivoja tai kasvojen piirteitä. Mutta hänestä tuntui hyvältä ajatella, että tuon katon alla hengitti ihmisiä, jotka tarvitsivat häntä ja luottivat häneen. Pian sen jälkeen kohosi lapsi matalassa sairashuoneessa vuoteeltaan, katseli etsivin silmin ympärilleen ja sanoi: isä on mennyt pois. Onko hän jälleen kuollut! Hänen pitää istua minun vieressäni. -- Äiti suuteli pienokaista otsalle ja pyysi häntä rauhoittumaan. Tuo kiltti herra ei ole sinun isäsi, sanoi hän; sinun ei pidä sanoa häntä siksi. Hän on lääkäri, joka tekee sinut jälleen terveeksi, jos tottelet kauniisti mitä hän käskee. -- Eikö hän ole isä? toisti lapsi miettivästi. Hänen näytti olevan vaikea riistäytyä irti tuosta ajatuksesta. Mutta mikä hänen nimensä on sitten? kysyi hän. Eihän hän vain lähde pois? Hän tulee juuri takaisin, kultaseni, sanoi lihava hoitajatar, jonka silmiin nousi kyyneleitä, kun hän kuuli lemmikkinsä jälleen puhuvan järkevästi. Katsokaa vain, hyvä rouva, kuinka nopeasti hän soutaa, ikäänkuin hänellä olisi kova kiire lapsen luo. Kas, sepä vasta on lääkäri! Ja tänään hän näyttää minusta vielä paljoa kauniimmalta kuin eilen. Miten kaunis on tuo musta parta ja valkea iho, silmät vain ovat niin synkät, että täytyisi pelätä häntä, jollei hän olisi niin hyvä. He näkivät hänen hyppäävän rantaan, mutta hän ei katsonut heihin, menipä vielä ovenkin ohi tulematta sisään, ja he kuulivat hänen puhuvan ulkona emännän kanssa. Mutta pian sen jälkeen hän tuli huoneeseen, astui heti lapsen luo ja jutteli ystävällisesti hänen kanssaan. Hänen läsnäolonsa näytti vaikuttavan kuin taika lapseen. Hänen kehoituksestaan tämä sulki silmänsä ja hengitti levollisemmin. Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kalojen loiskutuksen järvestä. Hetken kuluttua lääkäri nousi ja sanoi hiljaa: Hän nukkuu ja kuume on hiukan helpoittanut. Toivottavasti seuraa pari rauhallista tuntia, ja minä pidän kyllä huolen siitä, että kaikki talossa on hiljaista. Käyn hetkeksi lepäämään, kunnes kanaliemi on valmista, jota olen tilannut pienelle potilaallemme. Mitenkä voisin kiittää teitä kaikesta huolenpidostanne ja hyvyydestänne? sanoi äiti katsoen häneen lämpimästi. Siten, ettette koskaan kiitä, vastasi lääkäri äkkiä jyrkällä äänellä; sitten hän poistui nopeasti huoneesta. Hänen huoneessaan oli entisellä paikallaan kirje, jonka hän yöllä oli kirjoittanut; suuri punainen sinetti loisti vastenmielisenä hänen silmiinsä. Sittenkään hän ei voinut sitä hävittää, vaan pisti sen kirjelaukkuunsa talteen. Sitten hän heittäytyi vuoteelle ja koetti nukkua. Mutta ajatukset hyörivät hänen päässään, vähä väliä hän luuli kuulevansa lapsen ja suloisen naisen äänen toisesta huoneesta ja hän kohosi pystyyn kuuntelemaan ja vaipui vasta kauan tuumittuaan ja haudottuaan ajatuksiaan levottomaan uneen. Päivällisen aikana tuli emäntä sisään, ja nähdessään, että hän nukkui, aikoi hän jälleen hiipiä varpaillaan pois. Mutta samassa hän olikin jo pystyssä, kysyi, oliko kaikki valmista ja seurasi hänen mukanaan keittiöön. Missä on liemi? kysyi hän ja astui lieden ääreen, josta tulvi häntä vastaan mieluisa tuoksu monista padoista ja pannuista. Kömpelö palvelustyttö, joka sekoitti jotain keittoa, pudotti hämmästyneenä kauhan lattiaan ja katseli suu selällään, miten vieras kohotti erään padan kantta ja vakavana maisteli keittoa. Sitten hän käski tuoda lautasen, kaatoi sille kanalientä ja eroitti huolellisesti pois juurikkaat, jotka uivat liemen pohjalla. Kääntyessään taakseen ja aikoessaan viedä keitosta lapselle, näki hän kauniin rouvan kynnyksellä. Onko tuo nyt laitaa? sanoi tämä suloisesti hymyillen. Sen sijaan että nukkuisitte, hääritte te kokkina! Minä keitän vain sairaalle, vastasi Eberhard. Terveet jätän emäntämme huostaan, joka suoriutuu kyllä kunnialla työstään minun sekaantumatta hänen toimiinsa. Nukkuuko pikku potilas? Hän heräsi juuri. Hän kysyi jälleen teitä. Kun he astuivat huoneeseen, istui lapsi pystyssä ja hymyili lääkärille. Sitten hän otti vastustelematta muutamia lusikallisia lihalientä, jota tohtori hänelle tarjosi. Hänellä ei näyttänyt olevan nälkä, mutta hän söi sittenkin siksi, että Eberhard pyysi häntä syömään. Samalla hän kuunteli tarkasti kaikkea, mitä tämä hänelle kertoi, miten hän tänään oli nähnyt kalojen tanssivan järvessä ja miten he yhdessä lähtisivät kalastamaan niinpian kuin lapsi saisi nousta ylös. Sitten hänen ajatuksensa taaskin hämmentyivät. Siniset silmät painuivat puoleksi kiinni ja pää vaipui alas tyynylle. Olkaa rohkealla mielellä, sanoi lääkäri. Me edistymme vähä kerrassaan, mutta sittenkin me pääsemme eteenpäin. Josefina saa ahkerasti muuttaa jääkääreitä. Sillävälin te seuraatte minun mukanani ulos. Päivällinen odottaa. Antakaa minun olla täällä lapseni luona, pyysi nuori rouva hiljaa. Ei, vastasi Eberhard lyhyesti. Teidän täytyy tulla tunniksi ulos. Toista potilasta täällä me emme tarvitse, ja teidän valtasuonenne on varsin kiihoittunut. Kun me olemme syöneet, käymme me hoitajattaren sijalle. Eberhard astui ilman muuta edeltä, eikä nuori rouva uskaltanut vastustella. Ulkona, varjossa, sen huoneen ikkunan alla, jossa lapsi makasi, oli pöytä katettu kahdelle. Emäntä toi juuri vadillisen kalakeittoa, ja sen jälkeen paistettua kananpaistia. Syödessänsä he vaihtoivat tuskin ainoatakaan sanaa. Molemmat olivat vajonneet omiin ajatuksiinsa. Vain silloin-tällöin Eberhard pakoitti nuorta rouvaa panemaan myöskin suuhunsa ne muutamat palat, jotka hän lautaselleen oli leikannut. Minä panen pahakseni, jollette te syö, sanoi hän iloisesti; minä olen itse määrännyt ruokalistan. Lääkärit, niinkuin tiedätte, ovat herkuttelijoita, ja toivoakseni en ole saattanut tätä mainettamme häpeään. Te kuuntelette taaskin ääntä sisältä. Voin vakuuttaa teille, että neitosemme on päivällislevolla. Nuori rouva katseli Eberhardia kiitollisesti hymyillen, mutta hymy peittyi heti taas kyynelten taakse. Suokaa anteeksi tuskan järkyttämälle sydämelleni, sanoi hän, etten heti voi tottua jälleen valoon. Sain kestää liian kovaa myrskyä, ja maa horjuu yhä vielä jalkojeni alla. Huomenna käyttäydyn jo paremmin. Sitten he vaikenivat taas molemmat ja katselivat järvelle, jonka pintaa kova helle painosti. Sirkka siritti puutarhassa talon takana, sisältä kuului uuninpenkiltä isännän kuorsausta, rannassa loiskivat aallot hiljalleen keinuttaen veneitä ja sairashuoneessa lauloi hoitajatar puoliääneen lapselle samaa kehtolaulua, jota hän jo vuosikausia oli hänelle laulanut. * * * * * Rauhallista päivää seurasi levoton yö. Kuume kiihtyi taaskin, lapsi valitti lakkaamatta ja vain vaivoin saatiin hänet pysymään vuoteessa. Vasta keskiyön jälkeen hän rauhottui. Lääkäri ei ollut loitonnut kymmentäkään askelta talosta. Vain illalla hän oli lähtenyt ulkoilmaan polttamaan sikariaan. Hän kiersi silloin talon ympäri, ja joka kerta, kun hän joutui sairashuoneen avonaisen ikkunan ulkopuolelle, pysähtyi hän hetkeksi ja lausui jonkun rohkaisevan sanan äidille, joka ei liikahtanut vuoteen äärestä. Kun hän yöllä istui nuoren rouvan vieressä -- hoitajattaren he olivat siksi aikaa lähettäneet nukkumaan -- sanoi Eberhard äkkiä: ihmeellistä miten lapsi on teidän näköisenne. Vastikään, kun te hämärässä kumarruitte hänen ylitsensä ja pienokainen, taudin tuottama, harvinaisen kypsä, sielukas ilme kasvoillaan, katsoi teihin, olisin voinut luulla näkeväni edessäni kaksi sisarta. Kymmenen vuoden kuluttua tulee lapsesta teidän nuortunut kuvanne. Ehkäpä olette oikeassa, vastasi kaunis rouva. Mutta hän on vain ulkonaisesti minun näköiseni. Kaikki henkiset ominaisuutensa hän on perinyt isältään, ja usein minun täytyy ihmetellä, että tuollainen yhtäläisyys voi ilmetä jo niin nuorella iällä ja vielä lisäksi tytössä. Hänen rehellisyytensä, epäitsekkäisyytensä, rohkeutensa -- minusta tuntuu useasti, kuin mies vainajani olisi uudestaan syntynyt tässä lapsessa. Te mainitsette ominaisuuksia, joita tänä lyhyenä tuttavuutemme aikana olen huomannut teissä itsessännekin runsaassa määrässä. Nuori rouva pudisti päätään. Jos näytän rohkeammalta kuin mitä todellisuudessa olen, niin riippuu se kokonaan synnynnäisestä arkuudestani. Olin aivan toivoton ja murtunut tuskasta ja pelosta, kun te tulitte luoksemme. Mutta minä en uskaltanut sitä näyttää; sillä silloin olisi minun omien sanojeni kaiku murtanut minut ruumiillisesti kokonaan. Mieheni saattoi rohkeasti katsoa kaikkea silmiin, vieläpä kaikkein hirveintäkin, ja samoin on lapsenkin laita; hän saattoi uhrata mitä tahansa, itseään lainkaan ajattelematta. Entäs te? Enpä usko, että te näinä koettelemuksen päivinä olette säästänyt itseänne. Onko äidille mikään uhraus? vastasi nuori rouva. Mutta ennenkuin tulin äidiksi, täytyi minun useinkin ponnistaa kaikki voimani voidakseni tehdä toisille jotain, mikä ei ollut minulle itselleni mieleistä. Lapsen laita on aivan toinen, vaikka nuoret tavallisesti ovat ja saavatkin olla itsekkäitä. Voisin kertoa teille lukemattomia pieniä piirteitä, jotka usein miltei ovat pelottaneet minua; sillä niin varhainen sydämen kypsyys ei ennusta pitkää ikää. Ja kukapa tietää, vaikka aavistukseni vielä toteutuisikin! Eberhard katsoi ulos järvelle eikä ollut kuulevinaan noita viimeisiä sanoja. Äkkiä hän sanoi: Varmaankin teillä on mukananne miehenne kuva. Tahtoisittekohan te näyttää sitä minulle? Nuori rouva irroitti kaulastaan hienon venetsialaisen ketjun, avasi siinä riippuvan medaljongin ja ojensi sen lääkärille. Tämä tarkasteli kuvaa runsaasti viisi minuuttia ja antoi sen sitten ääneti hänelle takaisin. Vasta pitkän vaitiolon jälkeen hän sanoi: Oliko se nuoruudenrakkaus? Ei oikeastaan sanan tavallisessa merkityksessä. Olinhan tosin hyvin nuori tutustuessani häneen, ja ennen häntä ei kukaan mies ollut vielä tehnyt syvempää vaikutusta minuun; mutta jo kahdeksan viikon kuluttua vietettiin häät minun oikeastaan tietämättä, kuinka kallis hän oli minulle, Hänen todellisen arvonsa opin tuntemaan vasta lyhyenä avioliittoaikanamme, ja rakkaus kehittyi intohimoksi vasta sitten, kun olin kadottanut hänet. Jos te olisitte tuntenut hänet, niin teistä olisi varmaan tullut ystäviä; hänellä ei ollut ainoataan vihollista. Eberhard oli noussut paikaltaan ja astui hiljaa huoneessa edes-takaisin. Nyt hän seisahtui pöydän ääreen ja otti käteensä kirjan, joka pilkisti esiin käsilaukusta. Etusivulle oli nimi "Lucilie" kirjoitettu. Ne olivat Lenau'n runoja. Pidättekö te tästä runoilijasta? kysyi lääkäri äkkiä. En tiedä itsekään, viehättääkö hän minua vai työntääkö hän minut luotaan. Vaikka minulla muuten onkin varsin tarkka aisti sellaisissa asioissa, niin juuri hänen runoistaan en pääse selville mikä on todellista tunnetta, mikä teeskentelyä. Hän on kärsinyt paljon. Ja sittenkin minusta tuntuu usein, ikäänkuin hän tahallaan pitäisi haavansa avoinna kaikenlaisilla kiihoituskeinoilla. Miksi tuon kirjan otin mukanani matkalle, en todellakaan tiedä. Ehkäpä lohduttaakseni itseäni. Tämän maailmaan kyllästyneenkö runoilijan runoilla? Miksikä ei? Hän kuoli mielenvikaisena. Joka kerta kun sitä ajattelen, on minun helpompi kestää sitä surua, jonka mieheni kuolema minulle tuottaa. Kuinka ihana oli hänen kuolemansa, saada kuolla nuorena, kaikkien rakastamana, sankarina uhrata henkensä isänmaansa puolesta! Ja hänen kuvansa on muuttumattomana säilynyt sydämessäni, ei sairaus eikä kuolemankamppaus ole sitä vääristänyt eikä mielenhäiriö tehnyt minulle vieraaksi. Ei mikään mahda olla sen kauheampaa, kuin nähdä jonkun rakkaan omaisen kadottavan järkensä. Eikö se teistäkin olisi kaikkein hirveintä? Eberhard ei vastannut heti ja sittenkin vain lyhyellä kysymyksellä. Te olisitte siis itsekin toivonut miehenne kuolemaa, jos hän olisi joutunut mielenhäiriöön? Älkää vaatiko minua vastaamaan. Jos rehellisesti vastaisin, niin koskisi tuo vastaus minuun, ja valehdella en voi. Sitä parempi, sanoi tohtori. -- Nuori rouva ei ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Hetken kuluttua hän läksi huoneesta. Keskiyön jälkeen hän palasi jälleen antaakseen äidin levätä. Nuori rouva ei voinut vastustaa hänen jyrkkää vaatimustaan, ja pyysi vain, että hän sallisi heidän kaikkien kolmen vuorotella; sen hän lupasi ja piti myös sanansa. Sillä aamulla, kun rouva Lucilie heräsi, istui hoitajatar lapsen vuoteen ääressä, ja tohtori makasi olkipatjalla vierastuvassa, ollakseen lähempänä, jos apua tarvittaisiin. * * * * * Viikkoa näiden tapahtumien jälkeen istui Eberhard jälleen huoneessaan horjuvan pöytänsä ääressä, kynttilä paloi jälleen himmeästi ja lepatellen, mutta kuu paistoi niin kirkkaana sisään, että senkin valossa yksin olisi voinut tehdä mitä työtä hyvänsä. Hän oli silmäillyt myrsky-yönä kirjoittamaansa kirjettä ja lisäsi nyt tyhjälle sivulle seuraavan jälkikirjoituksen: "Viikkoa vanhempi, Karl, ja kuitenkin viikkoa nuorempi! Ainakin kun vertaan peilikuvaani niihin ulkonaisiin piirteisiin, jotka irvistävät vastaani näiltä lehdiltä, tuntuu minusta kuin olisin pitkän askeleen astunut taaksepäin, aina sellaiseen aikaan asti, jolloin et edes _sinä_ minua tuntenut. Sellaiseen aikaan, jolloin en koskaan ajatellut kuolemaa, vaikka joka päivä leikkausveitsi kädessä katsoinkin sitä suoraan silmiin, enkä ajatellut sitä sen enempää kuin lastenlääkäri tuhkarokon tartuntavaaraa. Lukiessani nyt uudelleen tätä kirjettä olen kylmäverisesti tutkinut sen sairaaloisia kasvoja, aivan kuin ensimäistä parasta ventovierasta potilasta jossakin sairaalassa. Sinua tämä muutos varmaan ilahuttaa aivan kuin onnellisesti voitetun taudin käänne. Mutta minä, rehellisesti tutkiessani itseäni, en voi muuta kuin surkutella itseäni. Kaikki oli jo niin hyvin valmiina, matka-arkku pakattuna, viimeiset jäähyväiset sanottuna, kuulin jo veturin vihellyksen -- samassa sainkin tietää, että olin myöhästynyt junasta, ja istun nyt asemalla tuollaisen vastenmielisen tunteen vallassa, etten ole siellä enkä täällä; ja miten naurettavalta tuntuukaan, kun olen pakotettu jälleen tyhjentämään matkatavarani arkusta ja jäämään paikoilleni. Mitenkä kaikki tuo on tapahtunut, kerron sinulle aivan lyhyesti, jotta et luulisi, että viime hetkessä olisin pelkurimaisesti peräytynyt ja päättänyt pitää tätä maailmaa jälleen parhaana kaikista maailmoista. Ei, Karl, vanha rakkaus _ammattiini_ teki minulle tuon kepposen; minä huomasin, että oli tärkeämpää pelastaa nuori elämä kuin lopettaa oma ennenaikojaan vanhentunut henkeni. Kysymyksessä olevan lapsen tähden sitä kannattikin tehdä, sen voin sinulle vakuuttaa. Ja varsinkin äidin! Jos luulet, että rakkaus olisi mukana pelissä, niin erehdyt. Tai sitten pitäisi rakkaudeksi nimittää tunnetta, joka valtaa hiilikaivokseen hautaantuneen ihmisparan, kun hänet kaivetaan esiin päivän valoon ja hän saa hengittää jälleen raitista ilmaa. Älä myöskään pelkää, että aikoisin ruveta sinulle kuvaamaan tätä naista. Onko hän kaunis, miellyttävä, niinkuin sanotaan, henkevä ja mitä kaikki nuo eri nimitykset lienevätkään -- sitä en todellakaan tiedä. Sen vain tiedän, että unohdan hänen läheisyydessään oman itseni, entisyyteni ja tulevaisuuteni enkä tunne mitään muuta kuin että hän on lähelläni ja minä hänen luonaan ja ettei minulta mitään koskaan puuttuisi, jos elämä saisi näin iankaikkisesti jatkua. Muistatko vielä, mitenkä me kerran ihmettelimme yhdessä, että sama kuumaverinen ihminen, joka kirjoitti "Wertherin", saattoi tuoda ilmi niin hillittyjä tunteita kuin seuraavissa säkeissä: Mir ist es, denk' ich mir an dich, als in den Mond zu sehn --? [Minusta tuntuu sinua vain ajatellessanikin, kuin katselisin kuuta.] Ja häpeäkseni minä olen nyt itsekin kokenut aivan samaa. Kuuhoure, josta me silloin laskimme leikkiä, on iskenyt minuun täydellä voimalla, jotta tahtoisin elää tässä sieluani vapahtavassa kirkkaassa sumuvalossa kokonaisen yön, toivoen että sitä kestäisi aina elämäni loppuun saakka. Siitä ei nyt kuitenkaan ole kysymys. Sillä ennen pitkää minun täytyy lähettää pieni potilaani sivistyneeseen seutuun, jossa hän toipumisaikanaan voi saada parempaa ravintoa kuin vain kalastajavaimon kanalientä. Silloin ei minua enää tarvita ja voin jättää hyvästit kuolleelle järvelle ja palata jälleen maailmaan, joka tämän kokemuksen jälkeen tuntuu minusta kahdenkertaisesi kuolleelta. Eikö minulla ole oikeutta valittaa, että myöhästyin junasta? Olisin nyt jo aikoja sitten päässyt 'matkani perille'. Mutta miksikä ei voisi alottaa matkaansa 'määräpaikalle' yhtä hyvin kaksi viikkoa myöhemmin, varsinkin _tällaista_ matkaa, jossa ei tarvitse ottaa huomioon ilmaa eikä seuraa? Sinulle voin tunnustaa oikean syyn, Karl, sillä sinä et sen vuoksi halveksi minua: minulla ei ole enää _rohkeutta_. Onko se niinkään halveksittavaa, että pelkään pimeää syvyyttä sen jälkeen kuin minulla on valossa jälleen ollut niin hyvä olla? Ja vaikka minun muutamien päivien perästä täytyisikin jälleen ruveta kiertämään maailmaa, minun, joka niin kauan olen ollut koditon, niin ei se ajatus sittenkään voi sammua sielustani, että jossakin taivaan ja maan välillä on olemassa paikka, jossa minä voisin elää, tyyssija, sellainen kuin Sophokleen kuvaamalla äidinmurhaajalla, jonka kynnykselle kostonjumalien täytyy pysähtyä, siksi että he eivät saa tahrata pyhäkköä. Tosin olen aivan selvillä siitä, että minunkin, paha kyllä, täytyy jäädä ulkopuolelle. Tämä nainen, vaikka uskaltaisinkin tarjota hänelle onnetonta seuraani elinajaksi, kieltäytyisi siitä ystävällisesti. Hän on tehnyt itselleen sen lupauksen, Karl, että hän pysyy miesvainajalleen uskollisena. Mitä lupaus merkitsee? Saako siitä tulla kahle, joka sitoo ja ahdistaa meidän sisintä olentoamme, kun olemme kasvaneet itsestämme irti? Seitsemässä vuodessa uudistuu ihminen ruumiillisesti. Pitäisikö siis ihmisen uudessa ruumiissaan pysyä henkisesti entisellään vain siksi, että hän uupumuksen hetkenä epäili uudistumisensa mahdollisuutta? Minä olen itse rikkonut sen lupauksen, etten enää koskaan lähenisi sairasvuodetta, ja minä luen sen pikemmin itselleni kunniaksi kuin synniksi. Tämän naisen lupaus seisoo tosin yläpuolella kaikkien maallisten tunteiden horjumista. Hän tahtoo minun parastani, luulenpa, ettei minulla voisi olla sen uskollisempaa ystävää, jos joutuisin hätään. Kaikkea voisin häneltä vaatia, koska pelastin hänen lapsensa. Mutta hän itse kuuluu vain oman onnensa menneisyydelle ja lapsensa tulevalle onnelle, ja minä, joka elän nykyhetkessä -- -- Olen huolellisesti välttänyt kysymästä häneltä, missä kaupungissa hän asuu ja missä oloissa ja ympäristössä. Tahdon lähteä hänen luotaan tietämättä sitä, jotta en koskaan tulisi kiusaukseen lähteä hänen luokseen ja yrittää tehdä mahdottomuutta mahdolliseksi. Vielä pari päivää tahdon nauttia tämän erikoisen elämän onnesta, erossa koko maailmasta, tässä autiossa vuoriseudussa ikäänkuin jo taivaassa, jossa, niinkuin sanotaan, ei kihlata eikä erota toisistaan, -- ja käyköön sitten miten hyvänsä -- niinkuin _voi_ käydä! Omituinen ja varsin julma on joka tapauksessa se parannuskeino, jota kohtalo on käyttänyt voidakseen näyttää minulle, etten ollut vielä kypsä kuolemaan, ja tehdessään tällaisen leikkauksen sydämeeni, jotta sen liikkeistä huomaisin, kuinka vahva tuo lihas yhä on, kuinka verevä ja kuinka paljon se elämässä vielä voisi kestää! -- Tältä päivältä jo riittää. Me olemme täällä vuoristossa aivan postista eroitetut. Milloin ja miten voin lopettaa ja lähettää tämän kirjeen, tietävät jumalat yksin, jos he yleensä välittävät meidän kirjeenvaihdostamme. Jää hyvästi!" * * * * * Eberhard laski kynän pöydälle ja kuunteli ääntä sairashuoneesta. Lapsen heleä ääni sieltä kaikui, siinä ei ollut enää kammoittavan nopeaa kuumesävyä, mutta tavallisesti sitä ei kuitenkaan kuulunut tähän aikaan päivästä, jolloin hän säännöllisesti jo nukkui. Eberhard kuuli myöskin äidin äänen, ja hänen tyynnyttävät sanansa näyttivät heti tekevän toivottavan vaikutuksen. Kun hän astui huoneeseen, oli lapsi jälleen nukahtanut. Hän näki juuri unta teistä, sanoi rouva Lucilie katsoen lääkäriin suloisesti hymyillen. Hän kertoi minulle unensa; te olitte lahjoittanut hänelle valkean karitsan, jolla oli punainen nauha kaulassa ja joka söi hänen kädestään. Pidettyään sitä hetken aikaa luonaan muistui äkkiä hänen mieleensä, että hän oli unohtanut teitä kiittää. Nyt minun piti kutsua teidät tänne, jotta hän voisi hyvittää unohduksensa; hän oli aivan onneton sen vuoksi. Miksi ette kutsunut minua? Minä sanoin hänelle, että Eberhard setä ei välitä kiitoksista. Hän on minullekin lahjoittanut jotain, josta minä en koskaan, niin mielelläni kuin tahtoisinkin, voi häntä kiittää. Jos Fränzchen olisi vain kiltti ja nukkuisi jälleen, niin olisi hyvä tohtorimme siitä paljoa enemmän hyvillään kuin mistään kiitoksesta. Olisittepa nähnyt, kuinka kiireesti lapsi painautui silloin tyynylle ja, niinkuin näette, hän nukkuu jo syvässä unessa ja hänen otsansa on aivan hikinen. Hän tottelee teitä paremmin kuin ketään muuta ihmistä. Eberhard katseli rauhallisia kasvoja syviin ajatuksiin vaipuneena. Kuinka sääli, etten ole joku ruhtinatar, jatkoi kaunis rouva hiukan punastuen. Minä ehdoittaisin silloin teille, että asettuisitte minun hoviini ja seuraisitte minua kaikkialle henkilääkärinäni. Sillä en tiedä todellakaan, miten me jälleen tulemme toimeen teidän avuttanne. Vaikka lapsi saisi vain nuhaakin, niin kaipaisin teitä. Ja kuitenkin olen samalla melkein hyvilläni siitä, etten ole muuta kuin köyhä nainen. Ruhtinatar kuvailisi ehkä mielessään, että hän voisi kullalla ja kunnianosoituksilla palkita sen, mitä te hänen lapselleen olette tehnyt. Minä en tahtoisi olla sitä tunnetta vailla, että koko elämäkseni jään teille velkaa. Nuori nainen ojensi tohtorille kätensä, jonka tämä syvästi liikutettuna kohotti huulilleen. Rouva Lucilie, sanoi hän sen enempää vastaamatta, kello on yksitoista. Te panette nyt maata, ja minä tulen valvomaan. Ei, vastasi nuori rouva iloisesti, minä en ole yhtä tottelevainen kuin Fränzchen, tai pikemmin minulle ei uni tule vain käskystä. Antakaa minun valvoa vielä hetken aikaa, ja jollette te ole väsynyt, niin lukekaa minulle jotain ääneen. Näin Goethen runot teidän pöydällänne, ja koska hän on teille rakkaampi kuin kaikki muut runoilijat, niin ei teille suinkaan ole vastenmielistä tutustuttaa myös minua hiukan enemmän häneen. Sillä häpeäkseni on minun tunnustettava, että kun eilen selailin niitä, niin huomasin hänen runojensa joukossa useita, jotka minulle olivat uusia. Niinkuin haluatte, sanoi tohtori. Mutta suurin osa näistä runoista pysyy teille ikuisesti uusina, vaikka kuulisitte niitä kuinka useasti hyvänsä. Minunkin käy aina siten. Hän toi kirjan, runojen ensimäisen osan, ja luki umpimähkään ensimäiseltä sivulta hiljaisella äänellä ilman suurempaa esityskykyä. Ei koskaan hän ollut tuntenut niin puhtaana ja täysinäisenä ikuisen kevään tenhoa, joka tuoksuaa näistä nuorekkaan intohimon kukkasista. Hän ei uskaltanut lukiessaan katsoa ylös, sillä hän pelkäsi kauniin rouvan silmissä kohtaavansa ikäänkuin mykän kysymyksen. Mutta kun hän pääsi "Metsästäjän iltalauluun" ja suurella vaivalla sai suustaan seuraavat säkeet: Mir ist es, denk' ich nur an dich, als in den Mond zu sehn; ein stiller Friede kommt auf mich, weiss nicht wie mir geschehn! -- [Minusta tuntuu, sinua vain ajatellessanikin, kuin katselisin kuuta; hiljainen rauha valtaa minut, en tiedä, mikä mun on.] keskeytti hän äkkiä lukunsa, laski kirjan lapsen vuoteelle ja nousi kiireesti ylös. Mikä teidän on? kysyi nuori rouva peloissaan. Menkää nukkumaan, rouva Lucilie, vastasi tohtori kääntyen pois; herättäkää hoitajatar, jotta hän olisi tänä yönä minun paikallani, ilma tukahduttaa minua täällä, minun täytyy päästä ulos. Katsokaa, nyt minun on jo parempi olla, noustuani pystyyn. Minä lähden vielä hiukan järvelle soutelemaan. Hän meni ja jätti nuoren rouvan kiihkeiden tunteiden valtaamana huoneeseen, ikäänkuin arvoituksen eteen, jota hän ei uskaltanut ruveta ratkaisemaan. * * * * * Seuraavana päivänä, kun he aamulla tervehtivät toisiaan, onnistui heidän heti päästä luonnolliseen ja iloiseen sävyyn. Lapsi oli myös hyvänä apuna; hänen unensa oli ollut sikeää ja virkistävää; kylpy, jonka valmistuspuuhassa Eberhard itse oli mukana, teki hänelle hyvää, ja hän vaipui uudelleen uneen. Iltapuolella toi tohtori kävelyretkeltä mukanaan kaikenlaisia sananjalkoja, kukkia ja kiviä, joita hän vuoren rinteeltä oli kerännyt. Hän istui kauan Fränzchenin vuoteen reunalla ja kertoi lapselle linnuista sekä muista eläimistä, jotka asuskelivat vuoristossa ja iloitsi, kun lapsi istuen tyynyjen varassa ja katsellen aarteitaan teki kaikenlaisia viisaita kysymyksiä. Äiti istui vieressä tehden käsitöitä, tuvassa räiskyi tuli uunissa, liedellä kiehui iltaruoka ja yö teki jo tuloaan. Tällä kertaa ei Eberhard luovuttanut valvomisvuoroaan toisille. Mutta lukemisesta ei ollut myöskään enää puhetta. Eikä liioin seuraavinakaan öinä; ei senkään vuoksi että valvominen ei enää ollut yhtä välttämätöntä, ja siksi tohtori saattoikin jo aivan levollisena oleskella enemmän omassa huoneessaan. Päivisinkin, kun lapsi istui pari tuntia ylhäällä, ei hän enää usein tullut näkyville, vaan läksi järvelle muka kalastamaan, ja monasti hän palasi vasta pimeässä takaisin, tai kiipesi vuorilla aina jäätiköille asti. Renki, joka kerran nuoren rouvan pyynnöstä haki sieltä kesän viimeisiä mansikoita, kertoi, että tohtori oli istunut kivellä, aivan kuin hän olisi nukkunut silmät auki. Kun hän oli tervehtinyt häntä, oli hän säikähtänyt aika tavalla ja nyökättyään vain päätään oli kiivennyt vieläkin korkeammalle. Hänen laitansa ei ollut oikein, sen renki oli huomannut jo ensimäisenä iltana, kun hän istui mietteisiinsä vajonneena penkillä eikä halunnut ruokaa eikä juomaa. Siten asiat olivat useampia päiviä. Mitä nopeammin lapsen toipuminen edistyi, sitä syvemmälle näytti lääkäri vajoavan siihen tautiin, josta äkillinen velvollisuus oli hänet riistänyt. Ne olivat tuskaisia päiviä, ja hän tunsi, että niistä täytyi tulla loppu. Eräänä aamupäivänä, kun hän ei voinut enää kestää Lucilien tutkivaa katsetta, hän läksi odottamatta aamullistakaan, jyrkkään vuorensolaan tehdäkseen lopullisen päätöksensä. Hän keksi uuden tien, joka kulki suoraan vuoriselänteen yli etelää kohti ja astui pari tuntia sitä myöten, vaikka helle olikin rasittava. Jos hän kulkisi täten edelleen, saapuisi hän illan suussa italialaiseen kylään, jonka ylipääsemättömät jäätiköt eroittivat kuolleesta järvestä. Silloin se, mikä hänestä tuntui nyt aivan mahdottomalta, olisi tehty, hän säästyisi jäähyväisiltä ja katoaisi tuon naisen näkyviltä, jonka elämässä hän ei merkinnyt enää mitään. Hetken aikaa tämä keino tuntui hänestä parhaalta ja hän luuli jaksavansa saattaa sen täytäntöön. Mutta kun järvi peittyi kallioiden taakse ja autio erämaa ympäröitsi häntä joka puolelta, valtasi hänet niin syvä yksinäisyydentunne, ettei hän voinut edemmäksi astua, vaan heittäytyi kanervikkoon korkean kallionseinän varjoon. Hän koetti keksiä jotain syytä, joka pakoittaisi hänet palaamaan takaisin, hän ajatteli papereitaan ja päiväkirjojaan, jotka olivat jääneet häneltä majataloon, tuskaa, jota hän tuottaisi Lucilielle ja velvollisuuttaan pitää ainakin huolta siitä, että hän pääsisi onnellisesti läheisimpään kaupunkiin. Tänään sen täytyi vielä tapahtua. Hän päätti lähettää rengin alas laaksoon hankkimaan vaunuja. Yhdessä vuorokaudessa piti kaiken tapahtua, ero pantava peräyttämättömästi toimeen, sen jälkeen saisi sitten käydä miten hyvänsä. Kun hän oli itselleen selvittänyt tämän asian, tuntui hänestä helpommalta ja hän nousi ylös lähteäkseen heti paluumatkalle. Hän päätti olla iloinen ja nauttia nämät viimeiset, jäljellä olevat hetket Lucilien kanssa, aivan kuin ei mitään muutosta olisikaan edessä. Miksi hän oli jo katkeroittanut niin monta päivää ajattelemalla sitä, mikä tämän jälkeen tapahtuisi? Hän poimi kimpun tuoksuttomia vuorikukkia ja sammaleita. Ne Fränzchen saisi huomenna mukanaan matkalle. Siten häneltä kului suuri osa matkaa ja hän astui solasta ulos pahimman helteen jo kadottua. Hänen alapuolellaan lepäsi järvi peilikirkkaana ja sen pintaan kuvastui kirjava niitty toiselta rannalta, mäntypuut jyrkältä kallion kupeelta, ja ylimpänä paljaat harmaat vuorenhuiput. Hän antoi katseensa kulkea kalastajamökkiä kohti ja hänen tarkka silmänsä eroitti jokaisen laudanpalan talon katolla, valkeanharmaat kananpojat, jotka sipsuttelivat kanan perässä pihamaalla, vaatteet, jotka olivat ripustetut nuoralle kuivamaan. Ihmisiä ei näkynyt kuitenkaan missään; sillä tähän aikaan istui kukin nurkassaan puoleksi torkkuen työnsä ääressä. Sitä enemmän Eberhard hämmästyi, kun talon ovi äkkiä avautui ja hänelle aivan oudot kasvot ilmestyivät auringonpaisteeseen. Siinä oli nuori, pitkä mies vaaleissa kesävaatteissa, kasvot leveän olkihatun alla olivat niin piilossa, että vain sotilaalliseen maihin leikattu vaalea parta pisti esiin. Vieras seisoi hetken aikaa ikäänkuin tunnustellen ilmaa ja aurinkoa ja puhui sitten innokkaasti avonaisesta ovesta sisälle. Hetken kuluttua astui Lucilie ulos, hatutta, vain suuri päivänvarjo kädessä, joka varjosti hänen vienosti punoittavia kasvojansa. Hän seurasi vierasta rantaan, ja hetken kuluttua Eberhard näki, miten he soutivat kapeassa veneessä tyyntä järven pintaa myöten saareen. Vieras souti niin voimakkaasti, että he saapuivat nopeasti perille, jolloin hän hyppäsi maihin, tarjosi kätensä Lucilielle ja läksi hänen kanssaan käsikoukussa kävelemään pitkin rantaa koivujen ja korkean kaislikon lomitse, epäilemättä aikeessa kiertää pienen saaren ympäri. Eberhardin sydän sykki niin rajusti, että hänen täytyi nojautua männyn runkoa vasten, jotta pyörrytyskohtaus menisi ohitse. Ken oli tuo vieras, joka kohteli Lucilietä noin tuttavallisesti, ja jonka mieliksi hän oli lähtenyt järvelle soutelemaan, vaikka joka kerta, kun hän näinä päivinä oli pyytänyt häntä sinne, hän aina oli vastannut kieltävästi? Kuka tuo vieras oli, jonka kanssa hän saattoi kulkea käsikoukussa ja jutella niin iloisesti, siltä ainakin hänestä näytti, unohtaa huolensa lapsen tähden ja heittää hänet kokonaiseksi tunniksi vain hoitajattaren huostaan? Olkoon hän kuka hyvänsä, niin hävitti hän nyt ainakin oikealla hetkellä sen unelman, jonka valtaan he kaikki täällä hiljaisessa sopukassa olivat kietoutuneet. Varmaankin hän, vanhana ystävänä, herätti Lucilien mielessä kaiken sen, mikä lapsen hengen ollessa vaarassa oli häneltä unohtunut, hänen suhteensa maailmaan, hänen ystävänsä ja ihailijansa, Eberhardille aivan oudot muistot, jotka kutsuivat häntä takaisin entiseen elämään, tuohon elämään, jonka kanssa Eberhard ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä. Sitä parempi! Niinpä hänen päätöksensä vain tulee sitä lujemmaksi, välttämättömyys helpommin suoritetuksi. Sillä hän tunsi liiankin hyvin, ettei hän voinut jakaa hänen läsnäoloaan kolmannen kanssa. Pitkin harppauksin Eberhard kiiruhti jyrkkää tietä alas ja saapui uupuneena ja vapisevin polvin majatalolle. Kääntyessään nurkkauksesta näki hän matkavaunut vajan edustalla, ja tallissa, jossa talvisin lehmä asusti, pureskeli kaksi hevosta seimen ääressä. Välittämättä emännästä, joka näytti palavan halusta saada kertoa hänelle uutisia, meni hän lapsen huoneeseen, jossa pienokainen istui pöydän ääressä ja leikki uudella nukella. Max setä on täällä! huusi hän ilosta loistavin kasvoin häntä vastaan. Hän toi minulle nuken, joka osaa liikuttaa silmiään, ja sitten hän söi yhdessä äidin kanssa päivällistä ja nyt he soutivat saareen. Mutta he tulevat aivan heti takaisin, ja Max setä tahtoisi viedä meidät vaunuissaan pois täältä, mutta äiti sanoo, ettei hän tee mitään sinun luvattasi. Fränzchen, vastasi Eberhard ja tarttui molemmin käsin lapsen kiharapäähän, pidätkö sinä minustakin vähäisen, vaikken voikaan lahjoittaa sinulle noin kaunista nukkea, vaan ainoastaan alppikukkia? Lapsi katsoi häneen suurin silmin. Äiti on sanonut, että minun pitää rakastaa sinua lähinnä jumalaa, koska sinä pelastit minun henkeni. Minä rakastankin sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä, äitiä minä vain rakastan vielä enemmän ja jumalaa. Eberhard kumartui suloisten kasvojen puoleen ja suuteli molempia kirkkaita silmiä sekä kalpeita huulia. Siinä teet oikein, Fräzchen, sanoi hän vaivalla, sen sinun äitisi ansaitseekin. Ja tässä ovat kukkaset ja sano terveisiä äidillesi. Eberhard kääntyi pois ja astui ovelle. Etkö jää tänne? huusi lapsi hänen jälkeensä. Etkö kerro minulle jälleen kaikellaista? Perästäpäin! Perästäpäin! muuta hän ei saanut sanotuksi. Hoitajatar, joka samassa tuli sisään, koetti pidättää häntä ja ihmetteli hänen tuskallista ilmettään. Mutta hän tunkeutui vain hänen ohitsensa, kiiruhti huoneeseensa ja pani oven salpaan. Jäätyään yksin valtasi tuska hetkeksi niin kokonaan hänet, että hän vaipui tuolille voimatta hillitä nyyhkytyksiään, jotka kouristusten tavoin vapisuttivat hänen rintaansa. Sitte hän päättävästi hypähti pystyyn, painoi nyrkkinsä sydäntä vasten, ikäänkuin pakoittaen sen rauhoittumaan ja alkoi koota vähäisiä tavaroitaan käsilaukkuunsa. Vain pienen kirjesalkkunsa hän jätti vielä pöydälle ja otti koneellisesti ystävälleen kirjoittamansa kirjeen käteensä, ikäänkuin hän olisi tahtonut liittää siihen vieläkin jälkikirjoituksen. Mutta hän ei voinut löytää oikeita sanoja, laski sen viereensä ja kirjoitti sen sijaan tyhjälle paperille lyhyen sairaskertomuksen, jonka hän aikoi jättää jälkeensä siltä varalta, että lääkäriä vielä tarvittaisiin. Kirjoittaessaan hän tunsi jonkummoista tyydytystä sen johdosta, että hän kykeni ilmaisemaan ajatuksensa aivan selvästi ja että käsialakin oli selvää ja lujaa. Järkeäni en ainakaan ole menettänyt! sanoi hän ääneen itseksensä. Hän oli juuri saanut kirjoituksensa valmiiksi, kun hän kuuli viereisestä huoneesta nopeita miehen askelia ja heti sen jälkeen kolkutusta ovelta. Vastenmielinen tunne valtasi hänet. Hänen oli mahdoton piiloutua tänne ja kuinka mielellään hän olisi kuitenkin tahtonut päästä tästä kohtauksesta. Hän avasi siis oven kasvoillaan ilme, joka oli omansa karkoittamaan sisäänpyrkijän. Mutta vaaleapartainen vieras, joka iloisesti astui huoneeseen, näytti olevan jo valmistunut kaikkea muuta kuin ystävälliseen vastaanottoon, eikä antanut sen vähintäkään pelästyttää itseänsä. Rakas herra tohtori, sanoi hän teeskentelemättömällä ystävällisyydellä tarttuen Eberhardin käteen ja pudistaen sitä kiihkeästi, suokaa minulle anteeksi, jos häiritsen teitä. Lucilie sanoi minulle, että suututan vain teitä, jos yritän teitä kiittää. Mutta nyt ei mikään auta, minä en säikähdy, sillä olen sotilas ja kunniani ei salli minun pelätä ketään, ei edes hyväntekijäänikään. Siksipä sanon teille, vaikka se johtaisi kaksintaisteluunkin, että olen ikuisesti teille kiitoksen velassa ja että voitte aina luottaa minuun, niinkuin parhaimpaan ystäväänne. Te olette saanut ihmeitä aikaan, rakas tohtori, te ette ole parantanut vain pikku tyttöä, johon olen kiintynyt kuin omaan lapseen, vaan ennen kaikkea hänen äitinsä. Minä tuskin tunsin hänet, voin vakuuttaa teille. Sillä siitä saakka kuin hänen miehensä, veliraukkani kaatui taistelutantereella, ei mikään ole voinut lievittää hänen suruansa. Kuinka hänen ystävänsä ovat koettaneetkaan kaikella tavalla saada hänen elämäniloaan palaamaan! Seitsemän vuotta! Eiköhän niin pitkä aika riittäisi jo suruajaksi, ja meidän kesken sanoen, niin hellästi kuin olinkin kiintynyt veljeeni, niin ovat nämä vuodet tuntuneet minusta hiukan pitkiltä. Lucilie oli myös _minun_ ihastukseni, mutta minä olin nuorempi ja oikea heittiö sotilastoverieni parissa, ja siksi minun täytyi väistyä Viktorin tieltä. Nyt minulla mielestäni olisi täysi oikeus vedota virkavuosiini; ettekö tekin ole sitä mieltä, herra tohtori? Ja kuitenkin, kaikkina näinä vuosina ei minulla ole ollut vähintäkään toivon kipinää. Olisin tahtonut nyt seurata hänen mukanaan taistelutantereelle, sillä koskihan tuo matka varsin läheisesti minuakin; mutta mitä vielä! Jyrkkä kielto! Kunhan hän palaa sieltä takaisin, tuumin mielessäni. Ehkäpä juuri tämä käynti haudalla saa käänteen aikaan. Ja minä odotin hänen takaisin tuloansa, tai ainakin kirjettä, ja kun kaksi, jopa kolmekin viikkoa kului, alkoi minua pelottaa, että jotakin ehkä oli tapahtunut, ja siksi pyysin lomaa rykmentistäni ja seurasin hänen jälkiänsä, kunnes ne johtivat minut vihdoin tänne kuolleen järven rannalle. Niinpä löysinkin täältä aivan toisen naisen, vähemmän luotaan torjuvan, vähemmän kylmän ja luoksepääsemättömän. Lapsen parantuminen näyttää tehneen hänen mielensä sovinnollisemmaksi yleensä maailmaa kohtaan, ja jos asiat kehittyvät niin pitkälle, että saan nimittää häntä läheisemmälläkin kuin vain "kälyn" nimellä, niin siitä olen teille, tohtori, kiitoksen velassa. Te olette murtanut jään, ja hänkin sen tuntee; hän puhuu teistä niin suurella ihastuksella, jotta voisi melkein tulla mustasukkaiseksi, jollei tietäisi, että kiitollinen äidin sydän mielellään kaikkea liioittelee. Tätä naiivia tunnustusta seurasi hetken äänettömyys, jona aikana nuori upseeri astui edes-takaisin huoneessa, pysähtyi ikkunan ääreen ja koputti kädellään matalaan kattoon. Ja tässä barbarisessa loukossa te olette näin kauan tullut toimeen? alkoi hän jälleen hyväntahtoisesti naurahtaen. Totta tosiaan, tällainen lääkäri on vieläkin vähemmän hemmoiteltu kuin sotilas! No, kyllä me koetamme tehdä kaikki voitavamme ja hankkia teille enemmän mukavuutta. Sillä että te seuraatte meidän mukanamme, on itsestään selvää. Lucilie ei millään ehdolla suostuisi niin pian luopumaan henkilääkäristään. Olen pahoillani, vastasi Eberhard levollisella äänellä, että kälynne odottaa liikoja minulta. Minun velvollisuuteni on täällä täytetty, pienokainen voi vaaratta lähteä täältä, vieläpä on se aivan välttämätöntäkin, jotta hän pääsisi paremmalle ruualle, kuin mitä täällä on tarjona. Olin juuri aikonut tilata vaunut huomiseksi, kun näin teidän omanne täällä. Ja koska, en voisi jättää potilaitani sen parempaan huostaan kuin teidän, niin teidän ei pidä panna pahaksenne, vaikka jo tänään sanon jäähyväiset. Mahdotonta! huudahti nuori upseeri vilpittömällä hämmästyksellä. Minäpä sanon teille, siitä nousisi vasta hirveä melu, jos te noin äkkiä jättäisitte meidät. Lucilie ja Fränzchen ja vieläpä hoitajatarkin takertuisivat kiinni teidän takinliepeihinne, ja minun olisi pakko vetää tikarini esille ennenkuin te pääsisitte lähtemään. Voihan se olla, että minulle koetettaisiin tehdä kovin vaikeaksi se, mikä ei ole vältettävissä, vastasi lääkäri vakavasti. Siksi on parasta, että te ette puhu mitään päätöksestäni, ja niin pian kuin tulee pimeä, lähden jäähyväisittä pois. Tähän olen kirjoittanut sairaskertomukseni; pankaa paperi talteen; toivottavasti ette kuitenkaan tule sitä tarvitsemaan. Sillä jos te matkustatte mukavasti pienen erän kerrallaan, niin matka tänä kauniina vuodenaikana tekee pikemmin lapselle vain hyvää. Ja antakaa minun nyt sanoa teille hyvästi ja pyytää teitä viemään viimeiset, sydämelliset tervehdykseni kälyllenne. Herra tohtori, sanoi toinen, se ei voi olla teidän viimeinen sananne. Toivottavasti te päätätte vielä toisin. Minä otan nyt kuitenkin tämän paperin ja jätän teidät yksin, sillä näen että häiritsen teitä työssänne. Näkemiin asti! Älkää antako minua ilmi, huusi Eberhard hänen jälkeensä. Nuori upseeri painoi sormen suulleen, tervehti sotilaallisesti ja kiiruhti, iloista säveltä hyräillen, vierastuvan läpi. * * * * * Tuskin kymmenen minuuttia oli Eberhard ollut yksin, astuen huoneessaan edes-takaisin aivan kuin vanki, joka on päättänyt karata, kun hän kuuli vierastuvan oven jälleen avautuvan ja askelten lähestyvän, jotka saivat kaiken veren hyökkäämään hänen sydämeensä. Vieläkö sekin! sanoi hän itsekseen. Samassa nuori rouva seisoi jo ovella ja loi Eberhardiin katseen, joka pakoitti hänet hämillään luomaan silmänsä maahan. Ystäväni, sanoi nuori rouva liikutetulla äänellä, antakaa minulle anteeksi, että tunkeudun vielä kerran luoksenne, vaikka koetattekin väistää minua. Te aiotte lähteä poiskin sanomatta meille edes hyvästi. Minä huomasin sen lankoni puheesta, kun hän tuli luotanne, vaikka hän koettikin sitä kieltää, ja koska jo kauan aikaa olen jotain sellaista aavistanut, niin ei se minua hämmästytä, niin suuresti kuin olenkin siitä pahoillani. Olen teille niin suuressa kiitollisuudenvelassa, että itse asiassa on aivan yhdentekevää, sanonko sen teille vielä kerran hyvästijättäessä vai en. Mutta te olette epäjalomielinen, kun ette salli minun tehdä teille kerrassaan mitään. Ja minä tunnen sittenkin niin selvään, etten olisi aivan kykenemätön tuottamaan teille iloa ystävyydelläni, jos teillä vain olisi hiukankin sitä luottamusta minuun, jota minulla alusta aikain on ollut teitä kohtaan. Teillä on salainen suru. Mitäpä antaisin, jos voisin ottaa hartioille edes kymmenennen osan siitä taakasta, joka painostaa teitä! Mitenkä hennon erota teistä, ehkä ikiajoiksi ja ajatella: se mies, joka on kohdellut sinua kuin kaikkein uhrautuvaisin ystävä, kärsii, etkä tiedä syytä siihen, et ole edes yrittänytkään häntä auttaa vain siksi, että pelkäsit näyttäväsi tunkeilevalta ja uteliaalta! Ei! jatkoi hän vilkkaammin, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa, minä tiedän, että ette ole niin itsekäs, että sälyttäisitte näin sietämättömän taakan hartioilleni vain siksi, että olisitte liian ylpeä tunnustamaan naiselle tuskaanne. Eberhard oli antanut hänen rauhassa puhua loppuun kohottamatta edes katsettaan maasta, ja vaikka Lucilie nyt vaikenikin,niin ei hän sittenkään katsonut häneen,sillä hänen täytyi koota koko voimansa voidakseen vastata hänelle. Minä kiitän teitä, sanoi Eberhard niin huolettomasti kuin hän saattoi. Minä tiedän että te kysytte parhaassa tarkoituksessa. Ja minä vakuutan teille, että jos joku ihminen voisi vapauttaa minut painostavasta taakastani, niin en olisi liian ylpeä kääntyäkseni teidän puoleenne apua pyytäen. Minä olen voinut auttaa teitä; miksi kieltäytyisin vastaanottamasta teidän apuanne? Mutta on olemassa sellaisia asioita, joita ei mikään voi muuttaa; ja minusta olisi se mieletöntä heikkoutta, jos valittaisin tai vaivaisin suruillani ystäviäni. Erotkaamme, hyvä rouva. Kun te näette lapsenne jälleen kukoistavana ja terveenä, niin haihtuvat mielestänne kaikki ne haikeat muistot, jotka liittyvät kuolleeseen järveen ja niiden mukana sen ihmisenkin kuva, joka -- Eberhard keskeytti puheensa, sillä hän tunsi, että hän oli kadottaa mielenmalttinsa ja hän astui ikkunan luo kootakseen itsensä. Kun hän kääntyi jälleen nuoren rouvan puoleen, näki hän hänen nojautuvan oven pieleen kalman kalpeana, kasvoillaan sama tuskallinen ilme, jonka hän tunsi heidän ensi illastaan täällä. Hyvä jumala, sanoi Eberhard, mikä teidän on, rouva Lucilie? Miksikä te kiihdytte noin, kun sanon, ettette voi minua auttaa? Jos te ette voi sietää sitä tunnetta, että olette minulle kiitollisuudenvelassa, niinkuin te sanotte, niin tietäkää, että olemme aivan kuitit. Jos minä olen jossakin määrin voinut auttaa teidän lapsenne hengen pelastumista, niin olette te sen sijaan pelastanut minun henkeni. Lucilie katsoi hämmästyneenä tohtoriin. Aivan niin, jatkoi hän, tuon pöydän ääressä minä kirjoitin sinä yönä, jolloin tutustuin teihin, erokirjeen elämälle. Tuossa se on vieläkin, ja minä, niinkuin näette, olen päättänyt toisin. Onko minulla syytä olla siitä teille kiitollinen, on toinen kysymys. Olemassa olemattomuudellakin voi olla varjopuolensa. Mutta olo, joka ei ole elämää eikä kuolemaa, tuollainen surkea välimuoto -- no, se sikseen! Minkä te sille voitte, että se elämä, jonka te pelastitte, ei ollut _enää_ pelastamisen arvoinen? Älkäämme pitkittäkö tätä vaikeaa eroa. Meidän tiemme kulkevat erilleen. Te palaatte kotiseudullenne, minä -- sinne minne kohtalo johdattaneekaan, sillä se ajaa minua sokeasti eteenpäin aivan kuin poika, joka potkii kiveä jalallaan tietä pitkin. Minä kiitän teitä, rouva Lucilie, näistä ihanista päivistä. Pitkästä aikaa ne ovat olleet ainoat, jolloin luulin jälleen eläväni. Sääli, että niiden täytyy loppua, niinkuin kaiken maallisen. Ja miksi niiden _täytyy_ loppua? kysyi Lucilie ja katsoi Eberhardia arasti, miltei rukoilevasti silmiin. Miksi te ette seuraa meidän mukanamme? Siksi, että -- Hän vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä harhailivat ympäri huonetta ja osuivat kirjeeseen, joka oli käsilaukun vieressä pöydällä. Ajatus iski hänen päähänsä. Te haluatte todistusta siitä, sanoi hän, että osaan panna arvoa teidän ystävyydellenne, että en olisi liian ylpeä ottamaan vastaan teidän apuanne, jos yleensä olisin autettavissa? Ottakaa tämä kirje, rouva Lucilie, mutta luvatkaa minulle, että luette sen vasta huomenna. Tahdotteko niin tehdä? Hän nyökkäsi päätään katsomatta Eberhardiin. Tuo kirje sanoo teille kaiken sen, mitä en suullisesti uskaltaisi puhua, sanoi hän. Kun olette sen lukenut, niin ymmärrätte, että minun on pakko lähteä, ja että te ette saa pidättää minua. Ja antakaa minulle nyt vielä kerta kätenne. Antakaa minun kiittää teitä siitä, että olette olemassa. -- Eberhard painoi syvästi liikutettuna käden huulilleen. -- Suudelkaa lastanne, kun te huomenna olette lukenut kirjeen, ja sitten -- eihän minun tarvinne pyytää, että te kaikesta huolimatta ajattelisitte ystävällisesti minua. Miten voisittekaan muuta, te, jolla on oikea enkelin sielu! Minä -- en _koskaan_ -- en _koskaan_ unohda teitä. Eberhard hyökkäsi ulos huoneesta ja tyhjän eteisen läpi. Hän kuuli Fränzchenin äänen sisältä; lapsi jutteli hoitajattaren kanssa ja mainitsi Eberhardin nimeä. Hän kiiruhti askeleitaan. Siksi paljon mielenmalttia oli hänellä vielä kuitenkin, että hän ojensi kourallisen rahaa emännälle, joka tuli ulkona häntä vastaan ja sanoi hänelle hyvästi. Sitten hän alkoi nopeasti kulkea laaksoon johtavaa ajotietä myöten ja katosi tienkäänteestä kertaakaan katsahtamatta taakseen. Vasta kuljettuansa neljännestunnin verran aivan tunnottomana, vain sen epäselvän ajatuksen ajamana, että voimat uupuisivat häneltä, jos hän katsoisi taaksensa, huomasi hän, että vaikka hän ei ollut aikonut matkustaa Saksaan päin, vaan italialaisille järville, niin oli hän kuitenkin nyt menossa pohjoista kohti. Yhden tekevää! tuumi hän, kaikki on minulle kuitenkin yhtä vierasta. -- Hän laskeutui puron reunalle, joka kulki maantien vieressä; hän lepäsi siinä hetken aikaa, kostutti vedellä kuumaa otsaansa ja kuunteli. Veden lorina kiviä vasten muistutti hänelle Fränzchenin ääntä, hänen ensi kertaa naurahtaessaan. Tuo muisto teki häneen niin tuskallisen vaikutuksen, että hän purskahti itkuun ja päästi tuskansa hetkeksi aivan valloilleen. Eräs ajomies, joka nousi mäkeä ylös, herätti hänet jälleen täydellisestä typerryksestä. Hän tuumi, että mies hetken kuluttua pysähtyisi majatalon edustalle kuolleen järven rannalla, ja näkisi Lucilien ja lapsen; eikä se onni koskaan enää _hänelle_ itselleen koittaisi! Mutta hän ei epäröinyt sittenkään, vaan astui edelleen, kunnes hän horjuvista polvistaan huomasi, miten syvästi nämä viime tunnit olivat häneen vaikuttaneet. Ja saavuttuaan hiukan aukeammalle paikalle hän heittäytyi maahan pienen majan viereen, jonka kivityömiehet kerran olivat sinne rakentaneet ja vaipui leuka rintaa vasten painuneena puolihorrokseen. Noin tunnin vertaa ehkä hän istui puoleksi tunnottomana, tuntematta tai toivomatta mitään, kuunnellen vain veden kohinaa ja katsellen kiviä ja kukkia jalkojensa juuressa, kun hän äkkiä heräsi hevosten kavioiden kopinaan ja ankarasti jarrutettujen pyörien ratinaan, jotka hiljalleen vierivät jyrkkää maantietä alas. Hän katsahti pelästyneenä ja äkillisen aavistuksen valtaamana ylös ja tunsikin heti nuoren upseerin matkavaunut sekä kuskipukilla, ajurin vieressä hoitajattaren rehelliset, pyöreät kasvot, joita suuri olkihattu ja sininen harso suojeli ilta-auringon viimeisiltä säteiltä. Ensi hetkessä Eberhard aikoi nousta ylös ja koettaa jalkasin päästä heitä pakoon. Mutta vaikka he jyrkällä tiellä jäisivätkin hänestä jälkeen, niin tasaisella maalla he helposti saisivat hänet kiinni. Hän nousi siis varovaisesti ylös ja hiipi majan ovelle. He eivät ole vielä huomanneet minua, tuumi hän. He ajavat ohitse, ja sitten on kaikki voitettu. Mutta miksikä hän ei voinut minua tästä säästää? Hän astui majaan, puoleksi häpeissään, kun hänen täytyi piiloutua aivan kuin hän olisi ollut pannaan julistettu. Ei kertaakaan näinä sisällisen taistelun päivinä ollut elämä tuntunut hänestä niin raskaalta ja vaikealta kuin tänä hetkenä, kun hänen viimeisetkin voimansa olivat lopussa ja hänen piti vielä nähdä, miten toinen, jolle hän sitä onnea ei suonut, kuljetti riemulla hänen ohitsensa sen, josta hänen itsensä oli täytynyt luopua. Mutta sittenkään hän ei malttanut, nojautuneena lautaseinää vasten, olla kurkistamatta ulos tyhjästä ikkuna-aukosta nähdäkseen vielä viimeisen kerran nuo rakkaat kasvot. Nyt vaunut olivat jo niin lähellä, että hän saattoi nähdä niiden sisään. Nurkassaan, peitteisiin ja huiveihin käärittynä näytti lapsi siellä nukkuvan. Lucilie istui hänen vieressään pidellen häntä kädestä, mutta hänen silmänsä etsien harhailivat maantielle. Mutta minne hänen nuori saattajansa oli jäänyt? Hän tulee kai jalkasin jäljessä, tuumi Eberhard. Jumalan kiitos, he ajavat ohi! Nyt on kaikki lopussa! Äkkiä hän kuuli, että vaunut pysähtyivät. Ajuri hyppäsi alas ja avasi vaununoven. Lucilie astui nopeasti ulos ja lähestyi majaa. Seuraavassa hetkessä seisoi hän punoittavin poskin hämmästyneen Eberhardin edessä. Ei siinä mikään auta, rakas ystävä, sanoi Lucilie vapisevalla äänellä, te koetatte paeta meitä, mutta me kiiruhdamme teidän jäljissänne, me tunkeudumme teidän piilopaikkaanne ja otamme teidät kiinni, niin kovasti kuin te räpyttelettekin vastaan. Sillä me tarvitsemme teitä, me emme tule toimeen ilman teitä, teidän täytyy -- Jumalan tähden, huudahti Eberhard aivan kauhistuneena, mitä on tapahtunut? Onko lapsi äkkiä jälleen -- Meidän lapsemme nukkuu, sanoi kaunis rouva vieläkin hiljemmin. Mutta me tarvitsemme teitä _sittenkin_, rakas ystävä, ja tällä kertaa -- tällä kertaa _äiti_ laskee elämänsä teidän käsiinne! Lucilie! huusi Eberhard aivan suunniltaan ja tarttui hänen ojennettuihin käsiinsä riistäen hänet majaan -- mitä -- mitä minun pitää uskoa? -- Tahdotteko te -- voisitteko te -- Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, vastasi Lucilie ja hänen kasvonsa peittyivät tummaan punaan. En voinut odottaa huomiseen asti, vaan luin heti, kun te olitte lähtenyt, kaikki mitä kirjeessä seisoi. Sitten -- jotta sekin tulisi tunnustetuksi -- alkoi minussa kova taistelu. Mutta äkkiä tunsin, etten voisi hyvällä omallatunnolla antaa teidän lähteä. Te olette rikkonut lupauksenne minun tähteni ja minun tähteni päättänyt elää edelleen. Minä voin sen palkita teille vain siten, että annan teille kaiken sen mitä olen ja omistan. Hän, jolle vannoin uskollisuutta, ei toivonut mitään muuta eläissään kuin nähdä minut onnellisena. Minä tiedän, että jos voisin nyt hänelle kertoa kaikki, niin hän vapauttaisi minut lupauksestani. Kun tuo kaikki selvisi minun sielussani, en saanut enää rauhaa. Olen uskonut kaikki langolleni; hän jäi majataloon raskain sydämin. Mutta tämän kädenpuristuksen hän lähetti teille. Jos hän tekee sinut onnelliseksi, niin kuuluivat hänen viimeiset sanansa, niin koetan olla häntä vihaamatta. Onko teillä rohkeutta yrittää, ystäväni? Eberhard, joka ei jaksanut sen kauemmin pysyä pystyssä, laskeutui polvilleen takertuen kiinni Lucilien käsiin ja painaen kasvonsa hänen vaatteittensa poimuihin. Hän ei saanut sanaakaan huuliltaan, vain silloin-tällöin hän lausui hänen nimensä. Mitä te teette? kuiskasi Lucilie kumartuen hänen ylitsensä. Tulkaa, olkaa mies; teidän pitää olla minun tukeni, minun täytyy katsoa ylös _teihin_ -- enkö ole sitä kaikkina näinä päivinä jo tehnyt? Eberhard kohosi vaivalla pystyyn. Suo anteeksi, sanoi hän puristettuaan ääneti kauan aikaa Lucilietä rintaansa vasten ja vahvistaen suudelmalla sanattoman lupauksen; minun polveni vain eivät tahdo minua enää kannattaa. Yhdeksi päiväksi on tässä ollut hiukan liikaa, sekä suru että onni liian voimakasta. Mutta minun sydämeni on vahva, niin vahva, että se jaksaa jälleen sekä iloita että toivoa. Menkäämme vaunuihin. Minä ikävöin kiihkeästi saada suudella meidän lastamme! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64855 ***