*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64259 ***

PEKKA SALLINEN; JUHANI HERTTUAN HOVISSA

Kirj.

Kustavi Saarni [Kustavi Nordlund]





Porvoossa,
Werner Söderström,
1886.






PEKKA SALLINEN

Kertomus 1808-09 v. sodasta




I. VOITTORETKI.


I.

    Riehuissa sodan, vaaroissaan,
    Mi miehuus väellä tuolla,
    Maa raukka, kuinka taisitkaan
    Niin rakastettu olla,
    Noin kallis kuinka olla voit
    Kuin pettua vaan leiväks soit!

Näin laulaa kuolematon runoilijamme Runeberg Suomen kansasta, jonka
luonteen sodat, vainot, sorto ja nälkävuodet, sanalla sanoen kaikki
kärsimykset ja onnettomuudet ovat karaisseet. Monesti on kansamme ollut
häviämäisillään, mutta verivainioilla ja esi-isäin autioksi jääneillä
asuinpaikoilla kasvoi uusia sukupolvia, jotka alkoivat huomaamistaan
huomata tulevaisuutensa riippuvan kaikkein yhteisistä ponnistuksista.
Sentähden pakosta yhdyttyä, sota-aikain lähestyessä Suomenmaata,
tahtoivat Karjalaiset joka mies puolustaa maataan. Useimmissa sodissa
jäivätkin he oman onnensa nojaan, etenkin kun viholliset äkkiä
samosivat heidän kotitienoihinsa. Tällä tapaa olivat he etumuurina
Venäjän kasvavaa valtaa vastaan ja saivat siitä hallitukselta
palkkioksi kaikenlaisia etuja, mutta olivat velvolliset puolustamaan
valtakunnan rajaa. Sen lisäksi annettiin heille aseita ja upseereja,
jotka pitivät yleisiä aseharjoituksia. Siitä saivat alkunsa Karjalan
vapaajoukot, jotka muodostivat n.s. "Suomen sotilasrajan." Vuosisatojen
kuluessa kunnostivat nämät itseään, ja Karjalan suksimiehet ja
kivekkäät ovat saavuttaneet suuren maineen. Rajaseudut olivat siis
hyvin varustetut, ja kun 1808-09 v. sota syttyi, ryhtyivät Karjalaiset
innolla aseihin, suojellakseen synnyinseutuaan.

Saatuaan tiedon sodanjulistuksesta, pitivät pieliseläiset ja
nurmekselaiset kirkonkokouksen, jossa he muun muassa valitsivat
päälliköiksi talonpojan Olli Tiaisen ja nuorukaisen Iisakki Steniuksen,
jota kotiseudulla sanottiin "ylioppilaaksi."

Näiden ensi toimena oli hankkia miehilleen aseita. Pieliseläisillä oli
kyllä 130 kiväriä, joita säilytettiin kirkon parvessa, kahdessa
kirstussa. Edellisestä sodasta asti oli myöskin muutamia satoja
latinkia ja pari rumpua lähelle kirkkoa kaivetussa kuopassa. Kun tämä
ei riittänyt, läksi Tiainen Kuopioon Savon prikaatin ollessa siellä
ensikertaa tässä sodassa. Kronstedt antoi hänelle 100 kiväriä ja joukon
ampumavaroja ja nimitti hänet rajakatteiniksi. Uuden arvonsa merkiksi
sai Tiainen vaskisen hatussa kannettavan Karjalan vaakunan ja maata
laahaavan sapelin.

Heinäkuun keskipaikoilla v. 1808 marssi venäläinen päällikkö Aleksejeff
rajan yli 1,300 miestä muassaan ja saapui kohta Joensuuhun, jota
puolustamaan oli keräytynyt joukko talonpoikia. Mutta elatusvarojen
puutteesta läksi osa heitä kotiinsa, eikä puolustus siis ollut kyllin
tehokas.

Sivumennen oli Aleksejeff lähettänyt Tohmajärveltä Koveron kautta Enoon
päin majuri Scheenen johdolla 200 rakuunaa, kuuluttaen samalla Karjalan
kaikissa kirkoissa, ett'eivät asukkaat saisi ankaran rangaistuksen
uhalla ryhtyä aseihin. Vast'edes saamme nähdä miten Karjalaiset
vastasivat tuon venäläisen kenraalin kuulutukseen, joka ei tosiaan
tiennyt kenen kanssa hänellä nyt oli tekemistä.


II.

Keskellä Mönninvaaran kylää on osaksi viljelty, osaksi synkkää metsää
kasvava vuoren harjanne, jota nimitetään Kurjan kallioksi. Siihen
aikaan, jota kertomuksemme koskee, sijaitsi siellä reheväin
viljavainioiden keskellä pitkä ja maalaamaton talo luukku-ikkunoineen.

Sen isäntä, Mikko Eronen, oli hankkinut sen uutteralla työllä
nuoruudesta asti ja oli nyt Mönninvaaran varakkain talollinen.
Taistelussa metsänpetojen kanssa, jotka useinkin raatelivat karjaansa,
kehittyi hän vahvaksi, rohkeaksi ja viekkaaksi. Muuten eli hän rauhassa
perheensä kesken, johon kuului paitsi hänen vaimoaan ja tytärtään,
hänen veljensäkin ja muutamia palvelijoita.

Eräänä kauniina kesä-aamuna, Erolan perheen syödessä aamiaista, syöksi
sisään Maija, lähellä asuva mökkiläisen leski, hajalla hapsin ja
säikähtyneen näköisenä.

"Mitä nyt?" kysyi Mikko uteliaasti, nousten pöydästä.

"Sarvingista päin tulee notkossa joukko sotaväkeä; ratsastavat että
pöly pilviksi nousee!" änkytti Maija tullen pöydän ääreen.

"Mitä sotaväkeä?" tiuskasi Mikko; "nyt kai silmäsi kangastaa? Olisihan
kuulunut edes jonkinmoista huhua venäläisten tulosta Ilomantsiin, josta
tulee matkustavaisia joka päivä."

Samassa kuului torven toitotus.

"Enkö puhunut totta?" kysyi Maija hädissään, tarttuen Mikon käteen.

"Suus kiini!" ärjäsi tämä.

"Nyt ei ole aikaa loruella... lähdetääs, pojat, katsomaan mitä on
tekeillä. Pelko nyt kaikkein vähimmin auttaa!"

"Herra Jumala, kuinka meidän nyt käy?" huokasi Anna, Mikon vaimo.

"Ole rauhassa!" lausui Mikko ovelta, viitaten Anttia, veljeään, ja
Simo-nimistä renkiä tulemaan mukaan ulos.

Samassa kuin he pääsivät porstuaan, syöksi pihaan venäläisjoukko, noin
20 rakuunaa.

"Ryssät!" huudahti Mikko peräytyen pari askelta; "pyssyni -- missä?"

Hän tahtoi palata tupaan, mutta Antti esti sen sanoen:

"Ajattele, mitä teet! Luuletko meidän mahtavan mitään kymmenkertaiselle
viholliselle? Jos teemme vastarintaa, voivat he ryöstää talomme ja
rääkätä meidät kuoliaaksi."

"Puhut kyllä totta!" lausui Mikko kiivaasti; "mutta eivätkös ne pirut
ole jo ennestään tunnetut? Entäs kuinka kävi isällemme!"

"Elä tee nyt pahasti pikapäissäsi, Mikko! Paras on, että piiloitamme
aseet -- --"

"Olkoon menneeksi", lausui Mikko mennen portaille. "Minä viivyttelen
vihollisia... kiiruhtakaa!"

Koettaen hillitä itseään astui hän pihalle.

Upseerinsa viittauksesta astuivat rakuunat hevosen selästä. Osa heitä
ympäröi Mikon.

"Viinaa!" huusivat janoiset ratsastajat; "viinaa!"

Mikko seisoi ääneti.

"Viinaa!" toistivat he heristäen miekoillaan.

Talossa löytyi kyllä sitä, mutta Mikko oli piiloittanut kaksi tynnyriä,
eikä tahtonut luopua tavarastaan.

"Ei ole!" vastasi hän punastuen.

"Valehtelet, sä konna!" huusi muuan, lyöden häntä miekan kahvalla
olkapäähän.

Mikon silmät säihkyivät vihasta, vaan hän hillitsi vieläkin itsensä.

"Minä opetan sinua puhumaan totta!" jatkoi rakuuna, lyöden häntä
taaskin.

"Ja minä näytän sinulle, ett'et suomalaista koiranasi pidä, sä hiiden
ryssä!" ärjäsi Mikko, antaen miehelle korvapuustin, että hän lensi
selälleen kaataen mukanaan pari toveriaan.

Nuolen nopeudella nousi rakuuna seisalleen ja aikoi pistää hänet
kuoliaaksi, kostaakseen häväistyksensä.

"Seis!" huudahti upseeri lyöden rakuunan miekan syrjään; "seis! Hän on
aseeton, hänelle ei saa tehdä pahaa! Minun täytyy tutkia häntä --
miekka tuppeen! Iivana, vartioi häntä!"

Rakuunat hajosivat sinne tänne pihaan. Iivanan silmäyksistä huomasi
kyllä, ettei hän tyytynyt vahdin pitoon, vaan olisi mieluummin
seurannut tovereitaan, joiden hän luuli menevän etsimään "saalista."

Mikko puolestaan loi silmänsä tuvan akkunaan, jättäen omaisensa
Kaikkivaltiaan huostaan.

       *       *       *       *       *

Kuten jo mainitsimme, läksivät Simo ja Antti piiloittamaan aseita ja
talon paraimpia tavaroita, sillä venäläisen tiedettiin jo ennestään
ottavan kursailematta, mitä sai.

Naiset olivat vetäytyneet nurkkaan.

"Jumal' armahda meitä!" huudahti Anna, nojautuen tyttäreensä.
"Mitenkähän Mikon lienee käynyt?"

"Kunhan vaan eivät menisi mökkiini!" mutisi Maija. "Pöngitittekö edes
oven?"

"Sen kyllä teimme, äiti!" vastasi Simo, temmaten seinältä pyssyn ja
ampumavarat. "Isäntä viivyttelee ryssiä, sillaikaa kuin me ehdimme
piiloittamaan tärkeimmät kapineet."

"Sen hän teki kotinsa tähden", huokasi Anna.

Ovi alkoi täristä venäläisten iskuista.

"Auta minua laskemaan kirstua karsinaan, Simo", huusi Antti, joka jo
oli kuljettanut sitä pari kyynärää; "karhun keihäs samaa tietä!"

Pian oli se tehty.

Sitten tempasi Simo pyssyn ja syöksi tuvasta.

"Mikä pojalla?" huusi Maija mennen ovelle. "Alkaako hän taistella -- ja
syöksyy siis surman suuhun."

Samassa kuului laukaus ja melu ulkoa.

"Tuhat tulimaista! Nyt se poika tyhmästi teki!" huusi Antti.

Samassa palasi Simo sisään.

"Yksi kellistyi... sen näin luukusta."

"Mitä teit! Tyhmyydessäsi syökset meidät kaikki kuolemaan... No, mik'on
tehty se on tehty... asiaa ei voi enää parantaa... paetkaamme ikkunasta
ruispeltoa myöten metsään ja sitten Tiaisen luo, joka kuulutuksensa
mukaan majailee Kaltimonniskalla. Seuraa minua!"

"Jumala olkoon kanssasi, poikani!" huudahti Maija, ojentaen Simolle
pyssyt, sitten kuin kumpikin mies oli hypännyt ikkunasta ulos.
"Varokaa, ett'eivät viholliset huomaa teitä! Menkää! Pelastuksemme
riippuu nopeudestanne!"

Ovi tärisi hirveästi ja särkyi vihdoinkin aika rumahduksella.

Naiset huudahtivat pelästyksissään, kun rakuunat syöksivät sisään.

"Sinäkö ammuit?" kysyi upseeri Annalta miekka kädessä. "Tunnusta
oitis!"

Vastaukseksi viittasi Anna ikkunaan, josta Antti ja Simo olivat
paenneet.

"Ampuja meni tuota tietä!" änkytti hän peloissaan.

"Ahaa! puhutpa totta -- näen että ristikot ovat poissa. Kuusi miestä
oitis ratsaille ajamaan heitä takaa! Viisi ruplaa sille, joka tuo
pakolaiset!"

Samassa meni hän naisten luo.

"Tuossapa vasta kaunis tyttö!... hän on minun... viekää pois nämä akat
ja pysykää itse ulkona, pojat."

Elsa lankesi äitinsä kaulaan.

Pari miestä riisti Annan erilleen ja vei hänet puolipyörtyneenä
tuvasta.


III.

Jäätyään tupaan kahden kesken Elsan kanssa, istuutui Ivanoff -- se oli
upseerin nimi -- penkille, vetäen viereensä Elsan, joka turhaan teki
vastarintaa.

"Mitäs kaunoiseni noin pelkäät? Rauhoitu! Enhän tee sinulle mitään
pahaa!"

"Mitähän tuolla ryssällä on mielessä?" ajatteli Elsa. "Minua
kauhistuttaa, sillä olenhan kokonaan hänen vallassaan."

"Pois minusta!" kiljasi hän kuohahtaen. "Ensin rääkkäytätte vanhempiani
ja sitten aiotte tehdä samaa minullekin!" Hän koetti istuutua, mutt'ei
voinut.

Ivanoff puri huultaan.

"Elkää kiivastuko, ihana neito. Miettikää tilaanne ja muistakaa että
olette minun vallassani! Vastusteleminen on turhaa."

"Elä kajoo minuun, saatana!" huusi Elsa hajalla hapsin. "Päästä
minut... oi!"

Ivanoff julmistui.

"Vai niin, etkö hyvää usko, sä ylpeä tyttö", lausui Ivanoff, voimatta
enää hillitä vihaansa. "Sentähden saat yksinäsi miettiä parempaa
vastausta. Kärsimykseni on jo loppunut."

Hän vihelsi pieneen hopeapilliin.

Feodor, hänen uskollinen palvelijansa, ilmestyi ovelle.

"Vie tämä tyttö tupakamariin ja vartioi häntä tarkasti. Katso, ett'ei
hän saa vahingoittaa itseään."

Oitis jatkoi hän pilkallisesti Elsalle, joka ei liikahtanutkaan
paikaltaan:

"Seuratkaa häntä vastustelematta! Hetkisen kuluttua olette kenties
viisaampi, kun olette saaneet miettiä rauhassa, miten on paras
vastata."

Elsa seurasi rakuunaa, luullen pääsevänsä vanhempainsa luo. Lähteissään
lausui hän Ivanoffille, ett'ei tämä sitä kuullut:

"Odotas, vielä mertaan menet!"

Jäätyään tupaan itsekseen, otti Ivanoff esiin tasku-Mattinsa, joi siitä
pari kulausta ja mutisi pyyhkien suutaan:

"Vahinko vaan, ettei sitä ollut enempää! Mutta minun täytyy saada se
täyteen, vaikkapa talonpoikais-viinallakin."

Hän meni ikkunaan ja loi silmänsä ulos.

Vähän matkan päästä näkyi Mönninvaaran kylä, taampana synkkä metsä,
jota kesti niin kauas kuin silmä kantoi.

Polttava helle alkoi jo rasittaa.

Tuon tuostakin tuli viileä tuulen henkäys särkyneestä ikkunasta sisään
ja heilutti Ivanoffin tuuheata partaa.

"Kirotut veitikat", mutisi hän, "kun pakenivat tästä. Mutta kauas he
eivät ehdi. Mitaun rakuuna saavuttaa heidät pian. Olenhan jo sanonut
itsekkäille suomalaisille, ett'eivät kynsistäni pääse. Entäs jos pannen
tiukalle talon isännän, sillä vankini on varmaankin hän. Minua janottaa
aika lailla..."

Ivanoff meni ulos.

Mikko seisoi pihamaalla siimeksessä, katsoa tuijottaen vartijaansa
vihasta punoittavin kasvoin. Hän ei tiennyt omaisiensa kohtaloa. Häntä
vaan kummastutti, että muutamat rakuunat nousivat ratsaille ja läksivät
täyttä nelistä metsään. "Tottahan pakenivat pojat" ajatteli hän, "kun
ryssät tiesivät kaivata heitä laukauksen tähden." Itse hän ei
aikonutkaan paeta -- seisoihan vahti miekka kädessä hänen vieressään.

"Oletko talon isäntä?" kysyi Ivanoff röyhkeästi, väännellen viiksiään.

"Olen" vastasi Mikko lyhyesti.

"Sinä olet velvollinen antamaan meille ruokavaroja -- vie minut
aittaasi!"

"Mitä sinne?" kysäsi Mikko hämmästyvinään. "Siellä on ani vähän
tavaraa."

Ivanoff viittasi vartijalle, joka otti esiin pistoolin, ja pitkitti:

"Vastaa suoraan kysymyksiini! Jos koetat valhetella, laukeaa pistooli."

"Kuten jo sanoin, on aitassa vähän -- --" intti Mikko vaaleten hiukan.

"No, mennään sinne", keskeytti Ivanoff ivallisesti. Heidän jälestään
tuli aittaan joukko rakuunia, alkaen nauttia rikkaan talon tarpeita.
Takimaiset pistivät taskuunsa mitä saivat.

Sammutettuaan janonsa, astui luutnantti ulos. Viinaa hän ei
löytänytkään.

"Tiedätkö, mihin talonpojat ovat kokoontuneet ja missä pää-yllyttäjä
Tiainen tätä näkyä oleskelee?"

"En."

Ivanoff viittasi vartijalle, joka viritti pistoolin hanan.

"Kuules ryssä", lausui Mikko katsoen häntä silmästä silmään, "aseitasi
en pelkää, enkä kuolemaa. Jos puhun toisin, valehtelen tosiaankin, eli
jos sanon tietäväni hänestä, tulen sanasi mukaan ammutuksi."

"Tiainen on tunnettu kaikkialla Karjalassa. Nyt et puhu totta!"

"Sen teenkin", lausui Mikko, "mutta olenhan vannonut kuninkaalleni
valan, jonka rikon, jos ilmaisen Tiaisen olopaikan."

"Ruotsin kuninkaalle vannomasi vala on enää mitätön", virkkoi
luutnantti.

"Vaikka kansalaiseni sortuisivat tappotanterelle ja Jumala jättäisi
minut yksin henkiin, en riko sitä. Niin kauan kuin kuninkaani ei päästä
Suomen kansaa uskollisuuden valasta, en vanno Keisarillesi mitään
valaa."

"Oh, puhuitpa liian rohkeasti", sanoi luutnantti malttamatonna.
"Senpätähden pidänkin sinua kapinallisena talonpoikana ja rankaisen
sinua sen mukaan. Sitokaa, pojat, hänet tuohon koivuun! Saas nähdä,
tokko hän sitten punnitsee sanojaan paremmin kuin nyt!"

Pari kolme rakuunaa tarttui jo häneen.

       *       *       *       *       *

Päästyään metsän reunaan, pysähtyi Antti odottamaan Simoa, joka ryömi
ruispeltoa.

Oven tärinä kuului vielä, mutta taukosi pian, josta hän arvasi
venäläisten päässeen sisään.

"Kiiruhda, jos tahdot eheänä perille päästä. Venäläiset voivat
huomata meidän paenneen, ampua tahi ajaa meitä takaa."

Pian olivat he jo korvessa.

"Nyt tulee meidän kiertää maantielle ja sitten rientomarssia
Kaltimoon!" jatkoi Antti ladaten pyssynsä.

"Mutta saisihan omasta kylästä edes kymmenen asekuntoista", virkkoi
Simo.

"Sitä en usko, he ovat poissa! Paras on mennä kerrassaan Tiaisen luo."

Metsä alkoi harveta.

Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä tiheämmäksi muuttui viidakko, jossa
heidän oli sangen vaivaloista kulkea. Naarmuisin käsin ja repaleisin
vaattein pääsivät he pienen vaaran huipulle, josta oli laaja näky-ala;
kaukana kimalteli Pielisjoki, näyttäen hopeaiselta vyöltä. Kaikkialla
oli vaan havumetsää, siellä täällä huuhta tai pirtti, jonka piisistä
nousi sininen savu. Luonto oli yksitoikkoista, mutta samalla suurta ja
vakavaa.

"Helle alkaa jo tuntua", lausui Simo aikoen lähteä; "meidän tulee
kulkea siimestä. Tule nyt!"

Tie kulki vaaran juurella.

Samassa syöksivät rakuunat esiin.

Niin Antti kuin Simo pidätti mielen malttinsa. He vetäytyivät
viidakkoon, johon ratsumies ei voi tunkea, ja laukasivat pyssynsä.

Kaksi venäläistä kaatui.

Tiikerimäisellä hurjuudella astuivat jälelle jääneet neljä maahan ja
syöksivät viidakkoon. Ennenkuin Simo ehtikään vetäytyä pensaan taa sai
hän laukauksen jalkaansa, joka ei ollut vaarallinen, mutta esti häntä
pakenemasta.

Antti aikoi ottaa hänet selkäänsä.

"Pakene", kuiskasi Simo vaipuen maahan. "Min'en voi' seurata sinua --
jos nousen selkääsi joudumme kumpikin heidän käsiinsä. Ei, mene sinä
vaan Tiaisen luo -- minä taistelen kunnes jaksan."

Hurjasti huutain syöksivät rakuunat Simon päälle. Anttia ei nähnyt
kukaan. Hurja taistelu syntyi. Simo puolusti itseään niin kauan kuin
mahdollista, hän joutui lopuksi vangiksi. Samassa laukesi Antin pyssy
ja kolmas venäläinen suistui.

Turhaan etsivät rakuunat toista vihollistaan. Hän oli kadonnut metsään.

Simo laahattiin ratsujen luo ja hän sai istua satulaan kahden
ratsastajan väliin, vuotaen verta parista pikkuhaavasta.

Rakuunat palasivat pihaan samalla kuin heidän kumppalinsa seisoivat
Mikon ympärillä.

Ivanoff julmistui, kuultuaan kolmen kaatuneen, ja päätti piiskauttaa
Simoa paikalla.

"Suokaa mulle edes ryyppynen alle", virkkoi tämä koivun juurella, "niin
saatte vaivasta kaksi tynnyriä!"

"Mistä? Päästäkää mies irti! Jos tahdot säilyttää nahkasi täksi
hetkeksi, tuo ne meille", lausui Ivanoff.

Simo viittasi latoon.

"Heinissä liki ovea."

Oitis syöksi sinne pari kolme rakuunaa ja pyöritti ulos tynnyrit.

Tämä löytö sai venäläiset unhoittamaan koko rangaistuksen toistaiseksi.

"Viekää vangit aittaan!" käski Ivanoff.

Sitten kokoontuivat rakuunat tupaan ja alkoivat juoda ja mässätä.


IV.

Pielisjoessa on monta kovaa koskea, joista laskettaissa tarvitsee
suurta taitoa ja rohkeutta. Pohjoisin on Häihän koski. Siitä alaspäin
leviää joki milt'ei järventapaiseksi ja sitä kutsutaankin siinä kohden
Hiirenvedeksi.

Tämä kapenee vähitellen, ensin tehtyään jyrkän mutkan. Vesijoukko
tunkeutuu kovalla pauhulla Kaltimon koskeen, syöksee nuolen nopeudella
kiviä ja kallioita vastaan, kuohuu, vaahtoelee niiden vietteillä ja
väistyy vihdoinkin syrjään, voimatta tehdä mitään noille
järkähtämättömille vastustajilleen.

Itäpuolella koskea on korkea vaara, länsipuolelta pistää jokeen pitkä
niemi, jonka nenästä lautattiin virran yli.

Oli Heinäkuun 30 p. 1808. Puolipäivän aurinko paistoi kuumasti. Ruis
oli kumarruksissaan jykeiden tähkäin painosta.

Niemellä, lautturin mökin ympärillä, majaili silloin parisataa
aseellista talonpoikaa.

Useimmilla oli n.k. "ruunun kivärit", mutta täytyipä monen tyytyä
omaansa, jossa oli musta puupajunetti. Hatuissaan kantoivat talonpojat
viheriää puunoksaa ja selässään tuohikonttia, jonka valkoiset hihnat
menivät ristiin rinnan yli. Muutamilla oli vyössä sirppi, toisilla
vanha ruostunut sapeli, esi-isäin verinen perintö.

Talonpojat tahtoivat matkia puvussaan säännöllistä Suomen sotaväkeä,
pettäen sillä venäläisiä.

Uloinna törmällä seisoi iso, mustapartainen ja roteva mies. Tuuheat
kulmakarvat varjostivat mustaa silmäparia, josta loisti tavaton nero;
kotkannenä ja ohut ylähuuli olivat rohkeuden ja mielenlujuuden merkki.
Hänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain jaloa, ylevää ja
miehekästä, jota ei voinut olla kunnioittamatta.

Puvusta päättäen olisi häntä pitänyt talonpoikana, ellei hänen
vaakunalla varustettu hattunsa ja maata laahaava sapelinsa olisi
osoittanut päällikköä. Hän olikin tuo tunnettu talonpoikain johtaja --
Olli Tiainen.

Hänen vieressään oli 24-vuotinen mies, "ylioppilas" Stenius, Pielisen
pitäjässä sijaitsevan Sarkkilan tilan omistaja. Hänkin on saanut
tunnetun nimen talonpoikain johtajana tässä sodassa, ja ansaitseekin
sen.

Päälliköt olivat epätietoiset mihin lähteä, kun ei tarkkaan tiedetty,
missä venäläiset olivat. Pienimmätkin ilmoitukset olivat tällä kertaa
sangen tärkeät. Talonpoikaisjoukko halusi taistella ja alkoi jo milt'ei
nurista majapaikallaan.

Kun Antti saapui paikalle, syntyi leirissä vilkas liike. Tiaisen
lähettämät miehet hankkivat lisää veneitä ylimenoa varten. Ilohuudolla
läksivät talonpojat eteenpäin, tietäen nyt tapaavan vihollisensa.

Viimeisen veneen lähteissä rannasta, hyppäsi siihen kaksi aseellista
miestä, joista edellinen oli noin 50 vuotias, pieni ja jokseenkin
lihava. Hänen leveät harteensa ja jäntterät jäsenensä osoittivat voimaa
ja tanakkuutta, olallaan kantoi hän n.k. "Sprengtportenin tussaria."

Nuorempi oli valkoverinen ja punakka poika, tuskin kahdenkaankymmenen
vuotias, laiha ja solakkavartaloinen.

Tultuaan maalle, meni edellinen suoraan Tiaisen luo ja tervehti, lyöden
häntä olkapäähän.

"Hyvää päivää Olli! Kuinka olet voinut? Mitä kuuluu Nurmekseen?"

Tiainen kääntyi äkkiä ja huudahti huomattuaan tulokkaat, joiden käsiä
hän hellästi pudisteli:

"Tervetultuanne joukkoomme! Tunsin sinut, Juhana, äänestäsi. Mutta
kuinka tiesit meidän olevan täällä?"

"Huhu kiertää ympäri maata linnun siivillä. Olemme kulkeneet yhtä
mittaa Jakokoskelta ja päälle päätteeksi näin kovassa helteessä.
Venäläiset ovat tulleet Niinivaaralle ja hankitsevat ylimenoa,
kuljettaen jokeen hirsiä, joista he kaiketi tekevät puomi-sillan.
Arvaathan, mitä seuraa, jos ne hirtehiset pääsevät yli. Brandenburg ja
Brunow läksivät sieltä jo viime pyhänä Liperiin, kehoittamaan senkin
pitäjään asukkaita ryhtymään aseihin. Lähtekää Joensuuhun niin pian
kuin mahdollista."

Tiainen mietti hetkisen.

"Ei, ystäväni, se ei käy laatuun paikalla, kun äsken saimme tietää
venäläisten jo tulleen Mönninvaaralle."

"Mönninvaaralle! No, -- sitten seuraan minä ja Pekka teitä. Minua
haluttaa vielä vanhoillanikin taistella samaa vihollista vastaan, kuin
ennen muinoin Savon jääkärinä ollessani? Tämän pyssyn sain itse
Stedingk'iltä, sillä minähän haavoitin Porrassalmella entisen
päällikkömme Sprengtportenin, joka on myynyt itsensä venäläisille. Sitä
kyllä oma koira puri!"

"Kuka on tuo mies?" kysyi Stenius syrjässä Tiaiselta.

"Entinen sotilas Juhana Sallinen Joensuusta poikineen", vastasi tämä.
"Hän asuu siellä kosken saarella, jossa hänellä, on mökki, minkä hän
eukkovainajansa perintöä sai apeltaan."

Miesten järjestyttyä läksi joukko matkaan. Etupäässä kulki Tiainen,
Stenius ja Salliset puhellen vilkkaasti keskenänsä.

       *       *       *       *       *

Rakuunain juodessa, tanssiessa ja laulaessa pistäysi Ivanoff katsomaan
kaunista vankiaan, joka istui lavitsalla itkusta punaisin silmin ja
näytti kärsineen kovaa sisällistä taistelua.

"No, neitoseni, miltä tuntuu olla täällä? Oletteko jo miettineet
kyllin, mitä vastata?"

Ivanoff, joka oli luullut voivansa musertaa Elsan itsekkään luonteen,
hämmästyi suuresti, kun tyttö vastasi:

"Pois, konna! En koskaan voi rakastaa sinua!"

"Mutta -- --"

Luutnantti ei ehtinytkään lopettaa lausettaan, sillä samalla kuului
pihalta pistoolin laukaus, joka sai hänet syöksemään ulos.

"Suomalaiset ovat täällä!" kajahti venäläisten kesken. He tointuivat
pian juomingistaan, mutta pakenivat talosta suoraa päätä. Talonpojat
ampuivat heidän jälkeensä, mutt'ei yksikään luoti kantanut enää heihin.

Vangit tulivat itse esiin ja kohtasivat toisensa pihalla. Elsa syöksi
vanhempainsa syliin. Ilo oli sanomaton.


V.

Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähestyi Scheenen joukko
Mönninvaaraa. Tiainen miehineen odotti häntä ruispellossa kahden puolen
tietä. Näkymättömät vastustajat kaatoivat tarkoilla laukauksillaan
joukon rakuunoita. Scheene aikoi jo peräytyä.

"Meidän täytyy saada heidät ruispellosta millä hinnalla hyvänsä!"
virkkoi hän vieressään ratsastavalle Ivanoffille.

Tämä mietti hetkisen.

"Se maksaa meille monen miehen veret -- hm! -- ahah, nytpä tiedän
sopivan keinon. Antakaa minun 40 miehellä kiertää metsän kautta tuon
talon luo, joka näkyy vaaralta. Minä sytytän sen tuleen -- suomalaiset
peräytyvät sammuttamaan -- hyökkäämme heidän kimppuunsa kahdelta
puolen, ja voitto on meidän!"

Kaiketi saattoi Elsan muisto hänet valitsemaan tämän keinon.

Scheene hieroi käsiään.

"Kiitän teitä!" virkkoi hän luutnantilleen, "tepä tiesittekin, mitä
tehdä! Pankaa oitis tuumanne toimeen; minä peräydyn hiukan miehineni,
sillä talonpoikain pyssyn tuli on sangen tuhoova!"

Tultuaan metsän reunaan talon luo käski Ivanoff miestensä koota risuja.
Päästyään pihaan tekivät venäläiset neljä suurta risukimppua, jotka he
panivat talon kulmiin.

Ivanoff meni sisään Feodor mukanaan.

Naiset katselivat ikkunasta taistelua, tietämättä mitään uhkaavasta
vaarasta.

Kumpikin huudahti kauhistuksesta, huomattuaan luutnantin. Elsa säikähti
niin, että hän särki ruudun kyynärpäällään. Anna tahtoi viskautua
Ivanoffin eteen, suojellakseen tytärtänsä, mutt'ei ennättänytkään,
sillä upseeri otti tämän vyötäisistä kiini.

"Sinun täytyy seurata minua, ell'et tahdo palaa sisään", virkkoi hän
Elsalle. "Tule, minun on kiire."

"Sinuako?" kysyi tyttö hämmästyen, koettaen riuhtoa itseään irti, mutta
Ivanoff piti kiini yhä kovemmin.

"Ellet tule hyvällä, pakoitan minä sinua!"

Samassa tempasi Anna puukon ja syöksi Ivanoffin päälle, aikoen lävistää
hänet, mutta sukkelasti tempasi tämä pistoolinsa ja tähtäsi äitiä
päähän. Tämä säikähti siitä ja vaipui maahan.

Tuntein venäläisen ottaneen kätensä hänen lantioiltaan, karkasi Elsa
äitinsä luo.

"Sinua en seuraa; ennen vaikka palan sisään!"

Ivanoff koputti ovea, sillä pillin ääni ei kuulunut nyt.

"Feodor!"

Tämä ilmestyi ovelle, tarttui Elsaan ja sitoi hänet.

Ivanoff riensi ulos kuormineen lyötyään Annalta puukon kädestä.

"Feodor, vie hänet sitten varmaan paikkaan, ett'ei kukaan näe häntä!"
virkkoi hän hätä-hätää porstuassa.

Nousten ratsaille ja ottaen puolipyörtyneen tytön eteensä satulaan,
käski Ivanoff miehiänsä sytyttämään risukimput.

Liekit alkoivat kasvaa tavattoman nopeasti. Kuivat seinät paloivat pian
jokapaikasta ja viiden minuutin kuluttua oli talo ilmitulessa.

Nähtyään tekonsa onnistuneen, läksi Ivanoff joukkoineen pihasta.

Töin tuskin pelastui Anna varmasta kuolemasta. Luutnantin antama isku
sai hänet vaipumaan uudestaan maahan. Kauhistuksella kuuli hän, kuinka
liekit alkoivat roihuta ja ponnisti viimeiset voimansa päästäkseen
ulos. Seinät alkoivat varistua. Töin tuskin hoiperteli Anna pihalle,
jossa hän tunnotonna vaipui maahan.

Venäläiset olivat jo ratsastaneet aitan kulmaan, kun joukko talonpoikia
ryntäsi esiin pirtin takaa, ampuen viisi rakuunaa. Taistelu tuli kohta
yleiseksi; venäläiset sulkivat päällikkönsä ja hänen taakkansa piirin
sisään, valmiina puolustamaan itseään viimeiseen saakka. Seuraavalla
kuuIaruiskulla kaatui heitä parikymmentä. Ivanoffin ratsu kompastui ja
hän kaatui taakkoineen, mutta nousi vihasta kuohuen, tempasi
pistoolinsa ja syöksi Pekka Sallista vastaan, joka vartoi häntä.

"Konna", huusi Pekka kohottaen pyssynsä, lyödäkseen sillä luutnanttia
päähän, mutta tämä ehti väistyä syrjään iskun edestä.

"Nyt olet kuoleman oma!"

Hänen kätensä vapisi vihasta niin, että hän ei osannutkaan
vastustajaansa, vaan ampui sen sijaan Juhanan, joka riensi avuksi
pojalleen, heittäen samalla henkensä, kaatuen Pekan jalkoihin. Samassa
tekivät talonpojat Tiaisen johdolla toisen hyökkäyksen. Venäläisten
täytyi peräytyä.

Huomattuaan isänsä kaatuneen, syöksi Pekka kostoa huutaen vihollisten
päälle, lyöden ympäriinsä kuin vimmattu. Vihdoinkin vaipui hän veren
vuodatuksesta maahan, huomaamatta suomalaisia, jotka tulivat hänelle
avuksi.

Hän oli kuulevinaan hurraa huutoja, mutt'ei voinut puhua eikä
liikahtaa. Hän tunsi otsallaan kylmän käden, joka oli Tiaisen.


VI.

    Jos olet mun,
    Tuo syyskin kevähäksi käy.

                     Erkko.

Pekka ei tiennyt, kuinka kauan hän makasi tainnuksissa, mutta
au'aistuaan silmänsä huomasi hän olevansa pienessä huoneessa, jossa
kaikki oli hänelle outoa. Nähtyään nuoren kauniin neitosen istuvan
päänsä alaisissa, punehtui Pekka suuresti ja koetti muistella, oliko
hän ennen nähnyt tätä impeä, mutta Elsan kasvonpiirteet, joihin hän oli
taistellessaan Ivanoffin kanssa vilaissut vaan hätä-hätää, olivat jo
haihtuneet hänen sielustaan. Vaan ensi silmäys, jonka hoidokas ja
hoitaja, pelastaja ja pelastettu loivat toinen toiseensa, osoitti
kummaltakin puolen niin syvintä kiitollisuutta kuin hellintä ystävyyden
tunnetta.

Pekka oli sangen heikko; kuume vaivasi häntä. Hänen kätensä ja oikea
kylkensä olivat siteissä, ja jakulla, lavitsan vieressä, oli
lääkejuomaa. Melkeen kaikki ne tärkeät tapaukset, joihin hän oli ollut
kiedottu, kuten talonpoikain miehuullinen taistelu, tulipalo ja Elsan
pelastus, juohtuivat hänen mieleensä, vaikka sangen himmeästi, mutta
isänsä kuolemaa hän ei muistanut eikä mitä hän sittemmin teki.

Hän sai maata tainnuksissaan tappelu-tanterella, kunnes Tiainen ja
Antti kantoivat hänet Maijan pirttiin, samalla kertaa kuin Mikko kahden
talonpojan avulla talutti sinne tointuneet omaisensa, Annan ja Elsan,
Kodin poroksi palettua päätti Erolan perhe ruveta asumaan siellä.

Elsa tunsi oitis haavoitetun olevan saman nuorukaisen, joka oli
pelastanut hänet ilkeän venäläisen käsistä, häpeästä ja vankeudesta; --
kiitollinen tyttö sitoi Pekan haavat ja hoiti häntä hellästi ja
uskollisesti, väistymättä hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä.

Näinä hetkinä syntyi hänessä kummallisia tunteita, joista hän tätä
ennen ei tiennyt mitään.

Hän oli rakastunut.

Sykkivin sydämin katsoi hän lemmittyynsä, toivoen hartaasti hänen
paranemistaan.

Mutta Pekan tila oli semmoinen, että hän tarvitsi lepoa; sentähden
tahtoi Elsa välttää kaikkia tunteiden puhkeamisia niin paljon kuin
mahdollista.

Ilta-aurinko loi viime säteitään pienestä mökin ikkunasta sisään,
valaisi sairaan kasvoja ja kultasi hänen hiuskiehkuroitaan.

"Ah missä olen?" oli hänen ensimmäiset sanansa. "Kuka olet, sä ihana
impi? Enhän ansaitse, että istut vierelläni hoitamassa minua!"

Punehtuen käänsi Elsa päänsä ikkunaan ja sanoi päästäen ilohuudon, jota
Pekka ei kuullut:

"Jumalan kiitos, hän virkoaa eloon, hän paranee!"

"Mutta sano, missä olen?" jatkoi sairas vienolla äänellä,
"äänettömyytesi vaan tekee minut levottomaksi."

"Mönninvaaralla, Erolan pirtissä; olet joutunut hyviin käsiin."

Sairas hymyili vienosti, nauttien lempeätä auringon valoa.

"Kauanko olen maannut?" kysyi hän.

"Eilis-aamusta saakka", vastasi Elsa, nostaen jakkaran syrjään ja
juoma-kupin puoli ympyräiselle, ikkunan edessä olevalle pöydälle. "Olet
houraillut koko ajan. Mutta rauhoitu nyt, haavasi ovat vaaralliset",
jatkoi neitonen luoden hoidokkaasensa suuret sini-silmänsä; "Ainoastaan
rauhallisuus ja lepo voivat pelastaa sinut."

Pekka katsoi häneen pitkään.

"Mutta missä on isäni ja kuinka voi hän; eikös hänkin muistaakseni
haavoittunut?... Onhan tuo kiväri hänen?"

"Isäsi voi sangen hyvin", vastasi Elsa kiireesti, sillä hän pelkäsi
kuolon sanoman pahentavan hänen tilansa.

"Se ei ole tosi!" huudahti sairas nousten kyynärpäilleen; -- hän muisti
nyt kaikki; "se ei ole tosi! Hän kaatui viereeni."

"Rauhoitu", sanoi Elsa tuskallisesti, painaen hänet varovasti alas;
"muutoin menen pois, sillä läsnäoloni voi olla sinulle vaarallinen."

"Oi suojelus-enkelini?" huudahti Pekka rukoilevalla äänellä; "Jää
luokseni, elä luovu minusta tuskan hetkellä! Teen mitä tahdot; --
tottelen sinua!"

Elsa loi häneen kiitolliset silmänsä.

Nyt aukesi ovi ja Anna, Maija ja Simo tulivat sisään. Edellisellä oli
pyssy selässä ja ammuttu teeri kädessä.

Nähtyään heidät hiipi Elsa ovelle vastaan ja kuiskasi jotain Maijalle
korvaan, jonka jälkeen leski otti pojaltaan linnun ja meni ulos.

"Hyvinpä sinulle onnistuikin", sanoi Elsa Simolle hiljaa; "mutta elä
häiritse sairasta."

"Onkos hän nyt pahempi tai parempi?" kysyi Simo vielä hiljemmin, ettei
Pekka voisi kuulla heidän keskusteluaan.

"Paljoa parempi, sillä hän on jo lakannut hourailemasta", vastasi Elsa.
"Hän puhelee jo selvään ja hänen kuumeensa vähenee nähtävästi. Voithan
mennä häntä puhuttelemaan."

Sillaikaa kuin Simo läheni Pekkaa, kääntyi tyttö äitiinsä, alkaen
keskustella hänen kanssaan matalalla äänellä.

"Kuinka voit?" kysyi Simo potilaalta.

"Hyvin vaan", vastasi tämä tarttuen hänen käteensä, "paitse että
kylkeäni varistaa enkä voi liikuttaa oikeata kättäni."

"Minä toin sinulle vahvistavaa ruokaa, sillä vast'ikään ammuin ison
teeren."

"Kiitoksia, Simo", sanoi Pekka vetäen peitettä päälleen; "hyväntekoasi
en unhota koskaan!... Mutta onhan tuo lukoton kiväri, joka seisoo
tuolla nurkassa, isäni kallis ase? Siitä ei luoti lentänyt harhaan
hänen ampuessaan! Mutta kuinka joutui se tänne? Sille, joka toi sen,
olen sanomattomassa kiitollisuuden velassa."

"Tiainen sen teki, sillä hän tiesi ken sen perii", vastasi Simo
totisena.

Sairaan veret alkoivat kuohua.

"Ah Tiainen, missä on hän, tuo isävainajani uskollinen ystävä?
Saisinkohan tavata häntä? Onko hän vielä Mönninvaaralla?"

"Ei", vastasi Simo pannen pyssynsä seinälle. "Hän läksi täältä
joukkoineen jo eilen."

"Väisty syrjään, Simo", lausui Elsa lähestyen häntä. "Sairas tarvitsee
lepoa, Juo tästä, Pekka, se vahvistaa sinua ja kirkastaa sielusi."

Näin sanoen ojensi hän Pekalle juomakupin.

Tämä nosti sen huulilleen ja tyhjensi sen kerrassaan.

Hymyillen loi hän silmänsä Elsaan, joka istuutui hänen päänalaisiinsa,
ja vaipui virkistävään uneen.


VII.

Kaunis näkyala leviää eteemme Pielisjoen suussa. Sen keskustana on tuo
suuri joki monine, rehevällä kasvullisuudella peitettyine saarineen,
joista muutamat ovat niin lähellä rantaa, että ainoastaan pieni puronen
eroittaa ne siitä. Itäpuolella jokea kohoaa korkea, osaksi metsäinen,
osaksi viljelty Niinivaara, joka vähitellen alenee Pyhäselkään päin.

Jo aikaisin alettiin pitää Joensuuta sangen edullisena kaikille
sota-hankkeille, jonka tähden se olikin Karjalaan sijoitetun sotaväen
asemapaikkana 1743 vuoden rauhasta asti.

Niin suomalaiset kuin venäläisetkin tahtoivat pitää hallussaan tätä
tärkeää paikkaa.

Talonpojat pidättivät venäläisiä niin paljon, ett'ei heidän
ylimeno-hankkeistaan tullut mitään. He näet ampuivat läheisen
viinanpolttimon suojasta useampia laukauksia, joista yksi kaatoi
päällikön hevosen. Tästä hämmästyksissään ja huomattuaan aseellisen
joukon, mikä oitis senjälkeen tuli näkyviin, luulivat venäläiset
suomalaista sotaväkeä olevan siellä ja peräytyivät min ennättivät.
Väjyksistä ampuivat muutamat Kiihtelysvaaran talonpojat kuormaston
hevosia ja anastivat 80 kulia otria ja 3 rakuunaa.

Jos Aleksejeffin olisi onnistunut tulla tätä tietä karkoittamaan
Sandelssia Toivalasta, olisi viides prikaati ollut suuressa vaarassa.
Voitettuaan monesti vastustajansa luuli hän voivansa vähentää
joukkojaan ja lähetti yhden jääkäri-komppanian ynnä 200 oululaista ja 2
kolmenaulaista tykkiä majuri Malmin johdolla Karjalaan, joka kiiruhti
Liperin Mattisenlahteen ja sieltä veneillä Hammaslahteen, katkaisemaan
vihollisilta palausmatkaa. Mutta nämät ennättivät päästä pakoon, ja
sentähden peräysi Malm Joensuuhun, odottamaan muuta joukkoaan. Tämän
retken oli hän tehnyt savolaisineen.

       *       *       *       *       *

Neljän päivän kuluttua oli Pekka jo niin terve että hän voi palata
kotiinsa Joensuuhun, sydän täynnä mitä hellimpiä kiitollisuuden
osoitteita Elsaa kohtaan, joka koko ajan oli uskollisesti hoitanut
häntä. Hän suri suuresti isänsä kuolemaa, etenkin kotona, mutta iloitsi
kuitenkin maanmiestensä keralla voitosta. Kun hän tuon tuostakin joutui
synkkämieliseksi, lohdutti häntä Aatu, eräs enolainen, joka oli
seurannut häntä Joensuuhun mennäkseen sotilaaksi Malmin komppaniaan.

Tahtoen tavata jotakuta, joka oli ollut Mönninvaaran tappelussa, kutsui
Malm luoksensa Pekan ja Aadun.

       *       *       *       *       *

Elokuun aurinko loi säteitään erääsen maanmittari Backmanin talon
sivu-huoneesen, siellä olevalle mustaksi maalatulle pöydälle, jossa oli
seudun kartta, muutamille samanvärisille keppi-tuoleille ja suurelle,
vanhanaikuiselle sohvalle, jonka yläpuolella oli Kustaa III:en kuva.

Lattialla käveli edestakaisin keskikokoinen mies parhaassa ijässään,
Savon jääkärin univormu päällä, miekkatähdistön risti rinnassa. Ohuet
korvaparrat peittivät osaksi hänen vereviä kasvojaan, vaaleata tukkaa
heilutteli vieno kesätuuli, joka tuli sisään avoimesta ikkunasta.

Syviin mietteihin vaipuneena laski Malm päänsä, mutta vilaistuaan
ihanaan näky-alaan, jonka keskustana oli kimalteleva Pyhäselkä, kääntyi
hän kahden, niinikään seisovan upserin puoleen ja sanoi heille
innokkaasti:

"Herraseni, Aleksejeff kiiruhtaa rajalle min ennättää. Ellei hän olisi
luikahtanut käsistämme Hammaslahdella, emme enää tarvitsisi ajaa häntä
takaa. Nyt hän ehtii varustautumaan. Mitäs luulette, herraseni,
lähdemmekö oitis marssimaan odottamatta apujoukkoja vai kuinka?"

"Minusta olisi paras koota niin paljon talonpoikia kuin mahdollista,
antaa heille aseita sen mukaan kuin varamme riittävät ja kiiruhtaa
vihollisten jälestä", vastasi toinen upseereista, luoden silmänsä
karttaan.

"Mutta olenpa kuullut Aleksejeffilla olleen alkuaan 1,300 miestä,
joista hän lähetti Enoon ainakin parisataa", vastasi Malm seisahtaen
kuninkaan kuvan eteen, jota hän katseli hetkisen.

Sitten kääntyi hän pöydän ääreen ja alkoi tarkastaa karttaa.

"Kuinka paljon talonpoikia on jo tullut leiriimme, Vallgren?" kysyi hän
mitaten välimatkan Joensuusta Ruskealaan.

"Sitä en voi tarkoin sanoa", vastasi tämä; "luullakseni parisataa."

Samassa tulivat Pekka ja Aatu sisään.

"Olen kutsunut teitä tänne", lausui Malm, "kun kuulin teidän
taistelleen Mönninvaaralla vapaajoukkojen mukana. Kertokaa, miten
siellä kävi?"

Aatu Tirronen täytti majurin käskyn niin huolellisesti kuin suinkin
voi.

"Tahdotteko tulla komppaniaani, pojat?" kysyi Malm mitellen heitä
kiireestä kantapäähän.

"Minun plutoonani etenkin on vajannainen", liitti luutnantti Rosin.

"No vieläkö kysyttekin, herra majuri. Olen entisiä Viaporin sotilaita
ja tahdon hartaasti taistella isänmaani edestä."

"Sepä oikeen!" virkkoi Malm taputtaen häntä olkapäälle.

"Entäs sinä, poikaseni?"

"Minäkin suostun siihen!" vastasi Pekka. "Isäni kaatui tappotanterella,
sinne haluan minäkin."

"Oikeen! Nimenne?" kysyi Malm ottaen esiin muistikirjansa.

Pekka ja Aatu vastasivat oitis

"Kas tässä saatte!" jatkoi majuuri antaen kummallekin kirkkaan
täalerin. "Juokaa nyt kuninkaanne ja sen rykmentin kunniaksi, johon nyt
pääsette. Mutta onkos, Sallinen, kätesi niin terve, että voit käyttää
kiväriä?"

"On, herra majuri; tätä voin liikutella yhtä hyvin kuin toistakin."

"No se hyvä! Hyvästi pojat!"

"Jumala varjelkoon herra majuria!" lausui Aatu.

"Rotevia poikia!" virkkoi Malm heidän mentyään; "Vallgren, saatte
kummankin plutoonaanne. Oululaisten tultua pidämme sotaneuvottelua ja
kenties pääsemme lähtemään vielä tänä iltana. Nyt pitää hankkia niin
paljon nahkapoikia kuin mahdollista; halukkaita siihen löytyy kyllä...
Mutta nyt päivälliselle, herraseni!"

Ehtoopuolella saapuivat oululaiset ja tykit. Rientomarssista väsyneet
sotilaat saivat levätä nuotiotulen ääressä, mutta upserit kokoontuivat
Malmin luo ja joivat punssi-maljoja Sandelsin kunniaksi, joka taaskin
oli voittanut vastustajansa Toivalassa.


VIII.

Malm kohtasi vastustajansa Pälkijärvellä, johon he olivat sijoittuneet
varustettuun leiriin. Aleksejeff kärsi kovan tappion ja pakeni
Sortavalaan. Malm puolestaan eteni myöskin rajan yli Ruskealaan saakka,
mutt'ei uskaltanut viipyä siellä kauan, koska venäläiset kokoilivat
Sortavalan seuduille melkoisia sotavoimia.

Kun Aleksejeff oli saapunut Sortavalaan, luuli hän Malmin ajavan takaa
"lukemattomine joukkoineen" ja aikoi sentähden viedä kaikki sikäläiset
varastot lotjilla Laatokan yli. Mutta hän pääsi huolistaan ja pelostaan
jo seuraavana päivänä, sillä Keisari Aleksanteri, joka ei hyväksynyt
hänen sodankäyntiään, lähetti ruhtinas Dolgorukin päälliköksi hänen
sijaansa. Samalla sai venäläinen kenraali Kuopiossa käskyn ahdistaa
Malmia eteläpuolelta ja sitä varten lähettää 1,500 miestä ja 4 tykkiä
Savonlinnan kautta Kerimäelle ja sieltä Kiteelle.

Saatuaan tiedon Dolgorukin tulosta kuin myös siitä, että venäläiset
aikoivat ryhtyä tehokkaihin toimiin, peräytyi Malm Tohmajärvelle, ensin
jätettyään Pälkijärven Hiekkaan 25 miestä, ja vartoi siellä vihollista
vahvasti varustetussa asemassa, kunnes sana tuotiin toisen
venäläisjoukon tulosta Kiteelle. Nyt täytyi hänen palata Joensuuhun.

Koottuaan 5,000 miestä läksi Dolgoruki ajamaan Malmia takaa ja
karkoitti hänen etuvahtinsa Pälkijärveltä. Kemiin kylästä lähetti hän
mennessään Joensuuhun eversti Gerngrossin 1,000 miehellä Enoon ja
Pieliseen, kukistamaan kaikkia talonpoikais-liikkeitä.

Karjalan vesistöillä liikkui 4 tykkivenettä, jotka olivat tulossa
Varkaudesta Joensuuhun, hätyyttämään Malmia.

       *       *       *       *       *

Synkät pilvet peittivät kokonaan taivaan kannen ja tuon tuostakin tuli
sadekuuroja, jotka liukastivat maan, muuttivat vallinojat lätäköiksi ja
kastelivat niitä kaivavat sotilaat läpimäräksi, että heidän täytyi
heittää työnsä. Sateesta paisuneena virtasi Pielisjoki entistään
kovemmin, ja ukkonen kumisi kaukana.

Eräs kiteeläinen oli tuonut niin huolettavia sanomia, että Malm oli
koonnut luokseen kaikki upseerinsa.

Malmin tila oli sangen vaarallinen. Hän voi joutua kahden tulen väliin.

Keskustelu tuli vähitellen sangen vilkkaaksi. Ehdoteltiin jos
minkinlaisia sota-tuumia.

Adjutantti Vallgren lausui äkkiä:

"Lähettäkäämme sanansaattaja Tiaiselle, huomauttaaksemme häntä olemaan
varuillaan ja puolustamaan Kaltimonniskaa."

"Rohkea, vaaroihin tottunut mies!" liitti Malm.

"Niin, herra majuri! Minä tiedän sopivan miehen."

"Nimeltä?"

"Pekka Sallinen, kersantti omassa komppaniassanne."

"Onko hän jo ennen osoittanut niitä ominaisuuksia, joita tällä kertaa
tarvitaan?"

"On, herra majuri", vastasi Vallgren innokkaasti; "hän kunnosti itseään
etenkin Pälkijärvellä."

"Ah nyt muistan. Pitkä solakka nuori mies?"

"Aivan oikeen ja sen lisäksi kahdenkymmenen vuotias."

"Hän se on. Kiitän teitä, parempaa miestä en olisi löytänytkään. Olen
mielistynyt tuohon kelpo poikaan."

Malm lähetti hakemaan Pekkaa.

Tämä istui kotona puhellen ystävänsä Aadun kanssa. Puolen tunnin päästä
tuli Brandenburg sotaneuvoston kokoushuoneesen:

"Herra majuri, Sallinen odottaa vahtituvassa käskyjänne."

"Hyvä, kutsu häntä sisään!"

Nousten seisalleen jatkoi Malm nähtyään Pekan:

"Taidatko ratsastaa?"

"Kyllä, herra majuri. Ehk'en voi kilpailla kasakan kanssa, en
kuitenkaan vähällä tantereesen lennä."

"Se on oikeen, kelpo poika! Sitäpä juuri tarvitsenkin. Sinun tulee
viedä tämä kirje Tiaiselle. Tunnetko tarkkaan Kaltimonniskan seudut?"

"Tarkkaan, herra majuri!"

"Oletko kotoisin sieltä?"

"En; täältä!"

Malm kääri kirjeen paperiin, lukittuaan sen sinetillään, ja jatkoi:

"Tätä et saa jättää kellekään muulle kuin Tiaiselle itselleen. Sinun
tulee tavata häntä, vaikkapa hän olisi Nurmeksessa. Mutta muista, että
sinun täytyy vartoa vihollisia millä hetkellä hyvänsä!"

"Kyllä, herra majuri! Taistelen viimeiseen veripisaraan saakka."

Pekan vastaukset miellyttivät Malmia.

"Pekka Sallinen, ota siis tämä kirje, josta riippuu koko Karjalan
pelastus. Jos sinulle kävisi niin, että joutuisit vihollisten käsiin",
pitkitti Malm; "elä kuolemaksesikaan anna heille kirjettä, ennen vaikka
hävitä se. Ota nyt mitä tärkeimmin matkalla tarvitset: evästä ja
ampumavaroja. Sillaikaa satuloidaan sinua varten paras hevosemme.
Satulan kopista löydät pistooli-parin. Hyvästi nyt, Jumala olkoon
kanssasi!"

"Jumala varjelkoon herra majuria!" lausui Pekka tehden kunniaa; "minä
puolestani koetan toimittaa tehtäväni parhaani mukaan."

"Luulenpa teidän todellakin valinneen sopivan miehen!" sanoi Malm Pekan
mentyä Vallgrenille.

"Hän vie kyllä kirjeen määräpaikkaansa, sen takaan", vastasi tämä
mennen ikkunaan; "mutta minusta pitäisi olla hiukan parempi matkasää!"


IX.

Saatuaan kuulla Malmin peräytyneen Joensuuhun ja entistä suuremman
venäläisjoukon tulevan Enoon Tiaista vastaan, läksi Mikko Eronen, kuten
useimmat muutkin hänen kyläläisensä, perheineen Kaltimoon, johon osa
talonpoikia oli sijoittunut varustettuun asemaan.

Elsa oli sangen levoton. Kuten nainen ylimalkaan on hellä ja tunteikas,
niin oli Elsa, voimatta salata liikutuksiaan. Hän muisteli Pekkaa ja
hänen rakkaita jäähyväisiään. Pelastaja ja hoidettava oli juurtunut
hänen sydämmeensä.

Kaukaa oli näkynyt heille pieni, lautturin mökin luona sijaitseva
linnoitus monine tykkineen; valleilla seisoi Savon jääkäreitä pitkällä
pajunetilla varustettu kiväri kädessä.

Tuo varustus olikin tehty venäläisien pettämiseksi -- se oli Tiaisen
tavallisia kepposia. Tykit olivat vaan mustattuja puunkantoja, jääkärit
talonpoikia.

Erosen joukko pääsi pieneen mökkiin, joka sijaitsi vaaralla, ylempänä
varustusta.

       *       *       *       *       *

Syyskuun 2 päivänä saapui eversti Gerngross joukkoineen itärannalle ja
alkoi oitis hankkia veneitä ylimenoa varten. Suomalaiset puolustivat
itseään niin kauan kuin voivat ylivoimaa vastaan ampuen puunkantojen
keskeltä pienellä haubitsilla, mutta venäläiset huomasivat petoksen ja
karkoittivat iltamassa suomalaiset niemeltä. Näiden täytyi vetäytyä
Ahvenukseen, jossa Tiainen joukkoineen silloin majaili. Venäläiset
menivät samana päivänä joen yli.

Entinen tuttavamme Ivanoff otti osaa tähän retkeen Scheenen
alapäällikkönä. Hän oli jo ylennyt katteiniksi. Talonpoikaistytön kuvaa
hän ei voinut poistaa mielestään, vaan koetti saada hänet käsiinsä
millä hinnalla hyvänsä kuohuen vieläkin vihasta entisen loukkauksen
tähden. Pekka, tytön pelastaja, oli myöskin juurtunut hänen mieleensä.
Ivanoff janosi veristä kostoa.

Mönninvaaralla oli hän saanut kiini kaksi kyläläistä, joilta hän sai
tietää Erosen joukkoineen paenneen ja sanoneen lähtevänsä Kaltimoon,
Elsan hoitaneen Pekkaa, joka sitten oli palannut Joensuuhun Aadun
keralla. Kuultuaan vielä tämän aikoneen mennä sotaväkeen ja olleen
hyvän ystävän Pekan kanssa, arvasi hän kumpasenkin menneen Malmin
väkeen, jonka hän samaan aikaan tiesi tulleen Joensuuhun. Sen lisäksi
muisteli hän nähneensä Pekan niiden Savon jääkärien joukossa, jotka
kersantti Rosenkvistin johdolla metsän kautta hyökkäsivät Pälkijärven
tappelussa hänen ratsumiestensä kimppuun ja karkoittivat ne ankaran
käsikähmän jälkeen. Ivanoff raivostui raivostumistaan, joutumatta
kuitenkaan toivottomaksi ja vannoi kauhean valan pääsevänsä
tarkoituksensa perille. Sitä varten päätti hän tutkia jokaista
suomalaista, joka Enossa joutuisi venäläisten käsiin.




II. Serkukset.


I.

Ilta oli jo käsissä. Hämärä muuttui vähitellen pilkkopimeäksi, jossa
venäläisten vahtitulet tuikkivat kummallakin puolen jokea. Heidän
leiristään kaikui iloinen laulu ja nauru; he viettivät voittokemuja.

Kaksi henkilöä hiipi leiristä vaaralle päin. Toisen hartioilla riippui
avara viitta, maata laahasi pitkä sapeli ja vyössä kiilui pistoolipari.
Toinenkin oli aseissa kiireestä kantapäihin.

Kuta ylemmäksi vaaraa he tulivat, sitä tiheämpi oli pensasto. He eivät
löytäneet mitään polkua, vaan kuljeksivat etsien jotain ihmisasuntoa ja
sen asukkaita.

Tottakai lukija jo arvaa että nämät henkilöt olivat Ivanoff ja hänen
uskollinen seuraajansa Feodor.

"No, mitäs nyt teemme?" kysyi Ivanoff seisahtaen äkkiä. "Täällä ei ole
muuta kuin synkkä metsä, ei taloa eikä ihmisiä!"

"Tehkää kuin tahdotte, herra luutnantti! Minun velvollisuuteni on
seurata teitä."

"Olet kelpo poika", virkkoi luutnantti. "Hullupa olisinkin, ell'en
ottaisi vaariin näin sopivaa tilaisuutta. Eteenpäin vaan! Ensimmäisen,
jonka kohtaamme, otamme auttamatta kiini."

Samassa löysivät he polun, joka vei yhä syvemmälle metsään.

"St... minä kuulen askelia!" kuiskasi äkkiä Ivanoff, vetäytyen pensaan
taa. "Ole varuillasi! Hänet sieppaamme!"

Ivanoff vartoi pistooli, Feodor miekka kädessä. Kulkija tuli heidän
eteensä. Feodor karkasi nuolen nopeudella hänen päälleen ja Ivanoffkin
tarttui häneen. Vilkuttaen pistoolia hänen silmäinsä edessä, iski
luutnantti tuluksia.

"Ha, ha, ha nainen!... Kuka olet ja mistä tulet."

"Elkää tehkö minulle mitään pahaa..."

"Pääset vapaaksi, jos vastaat rehellisesti kysymyksiimme. Kuka olet?"

"Mökkiläisen vaimo, kotini on metsässä, vähän matkaa tästä. Mieheni
pakeni päivällä suomalaisten keralla ja minä ynnä pari muuta naista
olemme saaneet olla mökissä oman onnemme nojassa koko iltapuolen.
Läksin nyt etsimään häntä."

"Vai niin. Ketkä ovat kumppalisi?"

"Kaksi pakolaista Mönninvaaralta..."

Kivi putosi luutnantin sydämmeltä.

"Minkä näköiset ovat nämä pakolaiset?"

"Toinen on vanha ihminen ja toinen on nuori ja kaunis -- hänen
tyttärensä."

"Hyvä, mene tiehesi!"

Tätä ei tarvinnut sanoa kahdesti.

"Feodor! Nyt olemme heidän jälillään. Kas tuollahan pilkoittaa mökin
tuli!"

       *       *       *       *       *

Pekan matka kävi sangen onnellisesti, mutta ilta saavutti hänet
kuitenkin matkalla. Kosken pauhu alkoi jo kuulua. Päästäkseen perille
pikemmin ja voidakseen antaa tuon tärkeän kirjeen Tiaiselle, ponnisti
hän ratsun viimeisiä voimia. Tultuaan vaaralle, huomasi hän selvään
nuotiotulet kummallakin puolen jokea ja kääntyi sentähden niemelle
päin, luullen kohtaavansa suomalaiset.

Ratsastaessaan tiheän viidakon reunaa, kuuli hän äkkiä läheltä
ihmis-ääniä. Oitis seisatti hän hevosensa, laskeusi ratsailta, sitoi
eläimen lähimäiseen puuhun ja läksi hiipimään eteenpäin, pantuaan
vyöhönsä pistoolit.

Pimeään tottunein silmin huomasi hän kolme henkeä ja kuuli koko heidän
keskustelunsa. Varmuuden vuoksi kyyristyi hän tuuhean pensaan taa
pistooli kädessä.

Pian sai hän tietää, mitä oli tekeillä ja seurasi luutnanttia ja hänen
palvelijaansa, jotka luulivat saavansa vehkeillä rauhassa, tietämättä
tarkan silmän valvovan heidän askeleitaan.


II.

Mitähän Pekka ajatteli nähdessään armaansa Ivanoffin vallassa?

Kaiketi aikoi hän alussa hyökätä sisään ja alkaa hurjan taistelun,
mutta mietittyään asiaa likemmin pysyi hän alallaan ikkunan edessä,
katsoen mitä sisässä tapahtui, liedellä paloi roihuava valkea, jonka
valossa Pekka huomasi nurkassa Annan ja Elsan kaulatusten ja Ivanoffin
penkillä heidän edessään. Feodor ei ollut sisässä, Pekka tiesi kyllä
hänen pitävän vahtia oven edessä, jonka tähden hän itse olikin
kiertänyt mökin taa.

Molemmat naiset tunsivat oitis Ivanoffin. Vihan liekki paloi kummankin
rinnassa.

"Haa!" huudahti Elsa; "tuossapa on se ryssä, joka poltti talomme,
kotimme ja omaisuutemme. Tuossa on kiusaajamme. Nyt olemme hukassa!"

"Rukoile Jumalaa!" kuiskasi Anna; "Hän auttaa hädässä!"

Ivallinen hymy näkyi luutnantin huulilla.

"Mitä tyhjää pelkäätte! Tulkaa esiin, min'en tee teille pahaa!"

"Sen kyllä tiedämme!" vastasi Anna yhtä ivallisesti, "oi, ett'eivät
Mikko ja Antti tule kotiin;... mutta tottakai meikäläiset ovat
paenneet, kun ryssää näkee täällä..."

Hän huudahti kauhistuksesta, peitti kasvonsa ja vaipui tyttärensä
syliin.

Ivanoff ei voinut pidättää itseään enää. Hän päätti eroittaa Elsan
äidistään ja karkoittaa jälkimäisen tuvasta.

Hän tarttui neitoseen.

Tämä kirkasi.

Pekkakaan ei voinut katsoa tätä näytelmää rauhassa. Hän päätti lopettaa
sen.

Hiljaa kuin kissa hiipi hän Feodoria kohti. Tämä huomasi hänet
kuitenkin ajoissa. Hurja kaksintaistelu syttyi. Pekka löysi kyllä
vertaisensa, sillä Feodor oli taitava miekkailija.

Kuultuaan aseiden kalskeen, syöksi Ivanoff apuun. Pekka puolusti
itseään vetäytyen aukealta viidakkoon päin. Lopuksi löi Ivanoff aseen
hänen kädestään ja Feodor karkasi hänen niskaansa. Pekka joutui
vangiksi. Ivanoffin pitäessä pistoolia hänen suunsa edessä, sitoi
Feodor hänen kätensä.

Palattuaan sisään tutkimaan vankiaan huomasi Ivanoff kenen hän oli
saanut käsiinsä. Iloissaan hän ei muistanutkaan kaivata naisia.

Malmin kirje joutui Ivanoffin käsiin.

Hän ei uskaltanut tehdä Pekalle mitään pahaa, vaikka hänen sydämensä
kuohui koston himosta, eikä ollut häntä tuntevinaankaan. Gerngross voi
näet kaivata vankia häntä tiedustellakseen.

"Missä naiset?" huusi Feodor. "He eivät ole tuvassa!"

Ivanoff katsoi ympäriinsä.

"Niin, linnut ovat lentäneet tiehensä, sillaikaa kun taistelimme tämän
hirtehisen kanssa. Oma syyni, etten lukinnut ovea! Mutta vankimme saa
antaa meille tästä tehokkaan korvauksen."

"Haa konna, nyt et saanutkaan heitä!" huudahti Pekka. "Kirje on kyllä
sinun, mutta armaani on -- poissa."

"Tunnen ken olet", virkkoi Ivanoff raivoissaan. "Malta, vielä kerran
saat katua kauppaasi, kun estelet minua."

       *       *       *       *       *

Huomattuaan jääneensä yksin tupaan ja kuullen taistelun melskeen
vetäytyvän ovelta, päättivät naiset karata. Se onnistuikin. He tunsivat
seudun tarkkaan. Anna oli kotoisin täältä päin. Löydettyään maantien,
tapasivat he siellä muutamia enolaisia, jotka vihollista pakoon
kiiruhtivat tavaroineen pohjoiseen päin ja saapuivat heidän kerallaan
Ahvenukseen. Siellä kohtasivat he omaisensa ja koko Tiaisen
joukon, joka jo valmistausi ottamaan vihollisia vastaan hyvillä
tervetuliaisilla.

       *       *       *       *       *

Saatuaan nähdä Malmin kirjeen, jonka sisällön Ivanoff tulkitsi, päätti
Gerngross kääntyä Joensuuhun, Malmin niskaan. Hänen joukkonsa,
suurimmaksi osaksi ratsuväkeä, saapui pian perille -- mutta liian
myöhään. Malm oli jo vetäytynyt Taipaleelle ja Dolgoruki anastanut
Joensuun, josta hän sittemmin läksi ajamaan suomalaisia takaa. Paitse
Malmin joukkoa, oli Taipaleella Karjalan keveän rakuunarykmentin
päällikkö, eversti-luutnantti Adolf Ludvig Christiernin ja 300 miestä
hänen joukkoaan. Nyt osoittivat suomalaiset erinomaista urhoollisuutta,
torjuessaan kaikki vihollisten hyökkäykset ja tehdessään heille
melkoista vahinkoa mutta Sandelsin täytyi kutsua Christiernin osasto
luoksensa Toivalaan, ja Malmin pian seurata samaa tietä.

Näin oli venäläisille onnistunut Karjalan puolelta pakoittaa Sandelsia
vetäytymään Toivalasta, mutta paljon oli sitä ennen taisteltu ja
tapeltu. Suomalaiset peräytyivät, mutta kunnialla; vihollisten ylivoima
oli liian suuri.

Lähteissään Joensuusta, oli Dolgoruki nimittänyt kollegia-asessori Otto
von Fürstenbergin maaherraksi Karjalaan, jota hän jo piti kokonaan
valloitettuna. Gerngross läksi Tiaista vastaan.


III.

    "Kuolo on raskas, mutta
    välistä on elo raskaampi."

                    Ibsen.

Pohjoispuolella Joensuun kylää sijaitsi pieni mökki, jota vartioi kaksi
sotilasta.

Käykäämme sisään. Mustuneella lavitsalla istuu nuori kalvakka mies,
nojaten päänsä käsiin. Hänen jääkäri-pukunsa on jo likaantunut ja
paikoin revennytkin, hiukset karhoittavat, ja kolkosti tuijottaa hän
lattiaan, luoden välistä silmänsä kehnoon atriaan, joka seisoo ikkunan
laudalla.

Kolme viikkoa oli Pekka jo ollut suljettuna tuohon kurjaan hökkeliin.
Alussa lievitti hänen vankeuttaan pari onnettomuuden toveria, seudun
asukasta, jotka venäläiset olivat tavanneet aseissa ja sentähden
vanginneet. Heille kaikille luvattiin anteeksi-antamus, jos he
vannoisivat uskollisuuden valan Keisarille. Kova vankeus pakoittikin
kaikkia muita paitsi Pekkaa tekemään sitä, ja niin pian kuin he
vannoivat, pääsivät he vapaiksi. Pekka jäi siis yksin. Huomattuaan
hänen uppiniskaisuutensa, kovensivat venäläiset vähitellen hänen
vankeuttaan, luullen siten saavansa hänetkin seuraamaan toisten
esimerkkiä.

Ivanoff, joka oli hankkinut itselleen vankein komennon, raivosi etenkin
häntä vastaan, mutta Pekka oli järkähtämätön. Hän teki kyllä tuhansia
pako-suunnitelmia, mutt'ei voinut panna niitä toimeen. Sentähden päätti
hän odottaa toveria.

"Tämä elanto muuttuu päivä päivältä yhä pahemmaksi", mutisi hän. "Mutta
min'en ole luotu riutumaan tässä kurjuudessa... minun täytyy päästä
täältä... sotilas-valaani en tahdo rikkoa kuitenkaan. Kinnunen ja hänen
kumppalinsa vannoivat kyllä päästäkseen täältä, mutta se on heidän
asiansa..." Hän nousi ylös ja katsoa tuijotti saarille. "Ah isäni...
isäni... minun täytyy kostaa... kotini katto näkyy puiden välistä...
Ansaitsenko todellakin tämmöisen koetuksen, saadakseni Elsan...
Kärsinyt olet sinäkin! Kirottu olkoon se konna, se -- --" Pekka
istuutui lavitsalle niin kovasti, että lahonnut lauta meni poikki ja
hän kaatui lattialle. Hämmästyksissään hän ei huomannut Ivanoffia, joka
tuli sisään iso paperi kädessä. Nähdessään Pekan noin kummallisessa
asemassa, täytyi hänen nauraa. Pekka huomasi sen ja raivostui.

"Ohoh, näytpä täällä itseksesi mellastelleen!" sanoi katteini
ivallisesti. "Suomalaisten lavitsat ovat huonot ja kelpaavat heille.
Tiedätkö, mitä varten olen tullut?"

"Paremmin kuin luuletkaan!" tiuskasi Pekka. "Tuo paperi joutaa
sytykkeeksi."

"Vaiti, mies! Noin ei sovi puhua Keisarin asetuksista. Muista, että
olen katteini, etkä saa sinutella minua. Jos vaan viittaan, voit päästä
hengiltä."

"Sitäkö pelkäisin!" huudahti Pekka. "Olenpa jo ennenkin katsonut
kuolemaa silmiin -- --."

"Tukitse suusi ja kuule mitä sanon, mies! Olen tullut tänne viimeisen
kerran. Ell'et vielä tän'iltana kirjoita paperin alle, roikut huomenna
hirressä. Minulla on todistajia että olet seurannut pää-yllyttäjää
Tiaista, ennenkuin menit sotaväkeen, ja sentähden saatkin vaan ansaitun
palkkasi. Mutta jos lupaat mennä kotiisi Keisarimme alamaisena,
ryhtymättä aseihin, saat anteeksi ja pääset vapaaksi! Huomen-aamuna
tulen noutamaan paperia."

Näin sanottuaan meni katteini.

Pekka vaipui syviin mietteihin, huomaamatta illan tuloa.

Nähtyään venäläisten valppaudellaan estävän kaikkia pakenemisyrityksiä,
päätti Pekka lopuksi kuitenkin kirjoittaa alle, päästäkseen vaan pois.
Muutoin odotti häntä varma kuolema -- joko vankeudessa riutuminen tahi
hirsipuu. Rakkaus Elsaa kohtaan piti hänet vielä elämässä kiini.

Horjuvin askelin lähestyi hän ikkunan lautaa ja tarttui paperin viereen
jätettyyn kynään. Kummallinen tunne täytti hänen sydämensä, hätäisen
näköisenä katseli hän ympärilleen, väliin viskaten kynän kädestään,
väliin ryhtyen siihen uudestaan...

Hän oli jo kirjoittanut nimensä tuon paperin alle, joka oli jätettävä
kuvernörille, kun pihalta alkoi kuulua ääniä, jotka lähenivät
lähenemistään... Ovi aukeni ja eräs mies sysättiin sisään.

Kynä putosi Pekan kädestä lattialle; avosuin tuijotti hän tulokkaasen,
joka syöksi hänen luokseen, huutaen:

"Pekka, Pekka! Nyt ei vankeuteni rasita minua... mutta mikäs sinun on?
Miksi näytät noin hajamieliseltä? Mikä paperi tuolla?... on niin pimeä,
että tuskin näkee lukeakkaan -- --"

"Elä lähesty minua, Aatu", keskeytti Pekka peräytyen; "olen rikkonut
sotilasvalani..."

Hän vaipui nurkkaan.

Ääneti katsoi Aatu häneen, aluksi ymmärtämättä hänen sanojaan... äkkiä
selveni kaikki -- nuolen nopeudella tarttui hän paperiin, repi sen,
lankesi polvilleen ystävänsä viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Jumalan kiitos, että tulin oikeaan aikaan...! valaasi et ole
rikkonut!"


IV.

"Olemme jo istuneet täällä kylliksi", sanoi Aatu hetkisen keskusteltua,
"meidän täytyy paeta tänä yönä!"

"Mutta kuinkas, Aatu, luulet meidän pääsevän täältä, ett'eivät ne
valppaat revot huomaa meitä ja anna hätämerkkiä?"

"Jätä se minun huolekseni! Odotahan, kunnes vanginvartija tulee --
silloin koetamme. Jos kerran pääsemme Karsikon metsään, olemme
pelastetut."

"Siis ensi yönä!"

Pekka koetteli syödä, mutta kaali oli liian kehnoa ja leipäkyrsä
homehtunut; hän sysäsi kummankin luotaan.

"Olisitko ollut Taipaleella, söisit kyllä tätä!" virkkoi Aatu murtaen
kyrsän; "meillä ei ollut muonavaroja, jokainen sai hankkia suurimman
osan. Kalaretkellä minäkin jouduin ryssäin käsiin."

"Alussa sai täällä jotenkin kelvollista ruokaa; nyt he pitävät meitä
koirinaan", mutisi Pekka.

Yhdeksän paikoilla tuli vanginvartija, tuoden ruokaa.

Katsottuaan varovasti ympärilleen, pani hän ruuan ikkunalle, otti
entiset astiat ja aikoi poistua. Mutta yhtaikaa karkasivat Aatu ja
Pekka hänen kimppuunsa. Hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kuin hän jo
kaatui tunnotonna lattialle. Aatu oli lyönyt häntä lavitsasta
irroittamallaan laudan kappaleella päähän.

Nyt otti Aatu venäläisen vaatteet ja aseet.

"Nyt, Pekka, nopeasti ulos! Pistä takki päällesi; kas tässä pistooli!
Mies voi pian tointua pyörryksistä."

He kiiruhtivat ulos,

Toisen vahtisotamiehen kulkeissa mökin ympäri, seisoi toinen oven
edessä.

Aatu syöksi vanginvartijan miekan hänen rintaansa... Sotamies kaatui
parkaisten.

"Tuhat tulimaista!... Se voi kuulua!" kuiskasi hän, "Eteenpäin!"

Oli jo pilkkopimeä.

Vaikka kaatuneen toveri ei nähnyt mitään, arvasi hän kuitenkin huudon
kuultuaan, mitä oli tekeillä, ja laukasi kivärinsä sinnepäin, mistä
pakenijain askeleet kuuluivat. Luoti lentää sujahti Pekan korvan
ohitse.

Laukauksen kuultuaan syöksi lähitalosta mökin eteen kolmattakymmentä
venäläistä, jotka alkoivat ajaa karkulaisia takaa.

"Nyt olemme hukassa!" huusi Pekka, joka alkoi jäädä Aadusta jäljelle;
"ryssät ovat kintereillämme!"

Nyt alkoi hurja jahti. Pakenijat juoksivat henkensä edestä ja olivat jo
päässeet paljoa edelle vainoojistaan, kun he äkkiä kohtasivat
pisto-aidan. Onnettomuudekseen loukkasi Pekka itsensä ylimennessä
seipääsen, eikä voinut seurata Aatua, joka pääsi Karsikon metsään.

Pekka joutui vangiksi. Antaen karkurille lukemattomia potkuja ja
sivalluksia, veivät venäläiset hänet kuvernöörin taloon.

Saatuaan kuulla tapauksen, käski Ivanoff viskata Pekan -- kellariin,
jossa hän sai olla koko yön mitä kauheimmassa tilassa. Kellariin oli
paisunut sadetulvista kyynärän syvältä vettä; Pekka löysi kivipenkin,
jolla hän seisoi aamuun saakka. Yö oli sanomattoman pitkä; se tuntui
ijankaikkisuudelta.

Vihdoinkin pilkisti päivä sisään kellarin luukusta. Ainoastaan Pekan
erinomaisen hyvä terveys voi kestää siellä olevaa ilmaa ja paitsi sitä
kärsi hän nälkää, janoa ja vilua.

Äkkiä narisi avain ovessa, se aukeni ja lyhdyn valo tunki sisään.

"Tule ulos!" huusi vahdin alaupseeri. "Kuolemantuomiotasi ei täytetä
tänään: meillä on suuri juhla."

"Mitä enää kiusaatte minua!" huusi Pekka syvyydestä, kaalaten sitten
ovelle. "Paras näkyy olevan päästä rauhaan niin pian kuin mahdollista!"

Hänet vietiin pieneen huoneesen, joka sijaitsi vahtituvan takana.
Pöydällä oli kunnollinen atria ja ryyppy.

Pekka ei käsittänyt, mikä oli saattanut kiusaajan tuohon laupeuden
työhön. Kaiketi se, että Ivanoff tiesi voivansa nyt kostaa Pekalle
kaiken häväistyksensä, kostaa julmasti ja varmasti.

Niin luuli ainakin Pekka, istuen pöytään, sillä kauhea nälkä vaivasi
häntä.

Mutta lukija saa pian nähdä, ettei asian laita ollutkaan semmoinen.


V.

Kollegia-asessori Otto von Fürstenberg kulki saman päivän iltana
edestakaisin työhuoneessaan, Backmanin talon salissa, vaipuneena syviin
mietteihin pysähtyen välistä alas lasketun kattolampun valaiseman
pöydän eteen, joka oli täynnä karttoja ja papereja. Lähinnä suurta
nojatuolia, Fürstenbergin istumapaikkaa, oli pöydällä Pietarista äsken
tulleet käskyt, joista hänelle nyt oli miettimistä, uutta työtä ja
vaivaa.

Malmin karkoitettua Taipaleelta, pitivät venäläiset Karjalaa omanaan,
mutta siinä luulossa he erehtyivätkin. Fürstenberg sai vaikean toimen.
Luoksepääsemättömistä piilopaikoistaan teki Tiainen rohkeita
partioretkiä, anasti venäläis-kuormastoja ja levitti kauhua vihollisten
kesken. Pienimmistäkin huhuista saivat venäläiset monesti marssia
peninkulmia turhaan, sillä Tiaista ei näkynyt eikä kuulunut; hän oli jo
toisaalla tekemässä tuhoa ja kepposiaan.

Kuvernööri mietti nyt, kuinka hän voisi karkoittaa Tiaisen Enosta,
johon tämän huhuttiin sijoittuneen. Estäen valppaudellaan kaikkia
Gerngrossin liikkeitä pitkitti hän sissisotaansa.

"Mahdotonta!" mutisi Fürstenberg; "min'en voi uskoa hänen siepanneen
niitä 20 kuormaa, jotka lähetin Iisalmelle. Minun täytyy saada käsiini
se pää-yllyttäjä, millä hinnalla hyvänsä..."

Samassa tulivat sisään lääninsihteri Cedervald ja katteini Ivanoff.

"Mitä nyt?" kysyi Fürstenberg, koettaen salata levottomuuttaan.

"Entisiä huolettavia sanomia!" vastasi Cedervald. "Luultavasti aikoo
Tiainen hätyyttää vielä meitäkin..."

"Luuletteko sitä?" kysäsi Fürstenberg vaaleten.

Ensi kerran oli tämä seikka johtunut hänelle mieleen.

"Nyt tulee teidän kirjoittaa vastaus sotaministerin viime käskyyn;
huomenna aion lähettää Pietariin ylimääräisen kuriirin... mutta
odottakaa hetkinen, minä kuulustelen herra katteinia!"

Cedervald meni pöytänsä ääreen.

"Tuotteko tekin minulle Jobin postin?" kysyi Fürstenberg istuutuen
nojatuoliinsa ja viitaten katteinia istumaan vastapäätä; "vai kuinka?"

"Tällä kertaa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kuulla mitään
semmoista", vastasi Ivanoff kiireesti, päästäkseen asiaansa. "Väestö on
jo monessa kohden vannonut uskollisuuden valan ja antaa nyt
säännöllisesti muonavaroja; uppiniskaisten luku vähenee päivä päivältä,
tänäänkin saimme kiinni viisi aseellista talonpoikaa..."

"Mitä sanotte! Kauan aikaa oli meillä yksi vanki, eilen tuli toinen,
joka pötki pakoon huolimattomuutenne tähden."

"Miten niin?" kysyi Ivanoff vihastuen, mutta teeskennellen itseään
taitavasti.

"Vahteja oli liian vähän..."

"Mutta sanoihan teidän ylhäisyytenne kahden miehen riittävän -- jonka
tähden tämä ei ole minun syyni", vastasi Ivanoff rohkeasti.

Fürstenberg huomasi olevansa väärässä ja puri huultaan.

"Sitä ei voi enää auttaa. Vahingosta viisastuu. Hyvä, että toinen
karkuri joutui kiinni. Hän saa rangaistuksen kummankin edestä."

Ivanoff oikeenpa hypähti.

"Mutta oletteko kovalla vankeudella koettaneet pakoittaa häntä
vannomaan uskollisuuden valaa?" kysyi Fürstenberg, huomaamatta
Ivanoffin liikutuksia.

"Olen... itsekkäämpää suomalaista en ole tavannut. Kerran hän jo
kirjoitti nimensä alle, mutta repi valapaperin..."

"Miksi ette ole ilmoittaneet sitä minulle ennemmin?" huusi kuvernööri
kärsimätönnä.

"Siksi... siksi... että se tapahtui eilen ehtoolla ja tuli ilmiin vasta
tänään. Eräs rakuuna löysi palaset lattialta ja toi ne minulle.
Koetellakseni sommitella niitä yhteen, saadakseni selkoa nimestä
huomasin eräällä kaistaleella kka Sallin... Nimi on siis
kokonaisuudessaan Pekka Sallinen."

"Mutta mistä voitte sanoa kumpasenko nimi se oli?"

"Tiedän varmaan, että se on kiinni saadun nimi. Hän sai valapaperin
ennen toisen tuloa ja paitsi sitä oli hän riutunut, nälistynyt ja
halusi elää. Sen lisäksi kuulin edellisten vankien kutsuvan häntä
Pekaksi."

"No entäs sitten? Mutta mitäs vangin nimi minuun kuuluu?" virkkoi
Fürstenberg nousten ylös; "minulla on toimitettavana tärkeämpiäkin
asioita kuin..."

"Teidän ylhäisyytenne, odottakaa hetkinen! Nyt vasta tulenkin itse
asiaan."

"Kiireesti sitten!"

"Saadakseni tietää hänen nimensä, tulin omituisen asian perille."

"Kertokaa, mutta lyhyesti! Minun on kiire."

"Iso-isäni oli tilanomistaja Säämingissä, joka v. 1743 rupesi Venäjän
alamaiseksi ja sai pitää entisen kontunsa. Hänellä oli kaksi poikaa,
joista vanhempi oli isäni. Nuorempi, nimeltään Juhana kuin
iso-isänikin, oli erittäin vilkasluontoinen ja kevytmielinen, eikä siis
voinut kärsiä isäni totista, vakavaa ja rehellistä olentoa. Veljien
väli paheni, ja kun Juhana oli isänsä lemmikki, jätti isäni kotinsa ja
meni sotapalvelukseen. Kolmivuotisen sodan syttyessä katosi setäni
tietymättömiin, mutta luotettavilta ystäviltään sai isäni tietää hänen
menneen rajan yli Suomen armeijaan, Savon prikaatiin. Sen mokomin
hänestä ei ole kuulunut muuta, kuin että hän muutti näille tienoin. Jo
Mönninvaaralla, jossa Juhana kaatui, sain asukkailta kuulla Pekan
olevan hänen poikansa. Isäni palasi majurina tiluksilleen Sääminkiin ja
kuoli siellä pari vuotta sitten. Isoisän kuoltua kääntyi hän
kreikkalais-katoliseen uskoon ja otti suku-nimekseen 'Ivanoff'-nimen,
iso-isän ristimänimen mukaan. Veljeni palvelee laivastossa ja sisareni
ovat pensionissa Pietarissa."

"Mutta tuoko olikin asianne, herra katteini...?"

"Kärsimystä, kun tunnette elämäkertani, käsitätte asiani."

"No, jatkakaa sitten!"

"Viime kesänä komennettiin minut Mitaun rakuunarykmenttiin, jossa tulin
Suomeen. Retkemme kävi Enon talonpoikia vastaan. Silloin saimme
taistella monenlaisissa vaiheissa... Sallimus asetti niin, että
kohtasin serkkuni monesti, mutta aina eli hän tielläni ja esteli minua.
Kumpikin vannoi toisilleen veristä kostoa. Meidän suhteesta tulisi
pitkä juttu... Sen lisäksi rakastimme kumpikin samaa neitosta...
ihanata lemmen kukkaa, jonka kuvaa en voi karkoittaa sydämmestäni. Kun
pelastin tämän tulipalosta, ryösti Pekka hänet käsistäni, luullen
minua.... kun löysin hänet eräästä mökistä, karkasi Pekka, jonka
sallimus oli ohjannut taaskin tielleni, palvelijani kimppuun; minä
riensin apuun ja naiset hävisivät tuvasta taistelun aikaan. Sitten on
hän saanut kitua vankeudessa, jonka päällikkö olen. Huono vankeus ei
näy auttavan hänen suhteensa, minä koetan omin neuvoin menetellä
päinvastoin, kentiesi muuttaa parempikin kohtelu hänen mielensä. Juuri
semmoisia poikia tarvitsemme vaikeassa tilassamme..."

"Hyväksyn kyllä menettelytapanne, jos hän vaan vannoo; ell'ei hän tee
sitä, tulee minun menetellä sotalakien mukaan...."

"Mutta..."

"Siinä vastaukseni, katteini! Sukulaisuus ei tule kysymykseen. Tuumanne
on kyllä hyvä, että hän voisi hyödyttää meitä. Kun olisi tarjota
hänelle rahaa..."

"Siitä en luule hänen huolivan, mutta... tehkää kuin tahdotte:
tarkoitus pyhittää välikappaleen! Mitä Tiaiseen tulee, voi hänet
kukistaa ainoastaan siten, että lähettää hänen joukkoonsa
venäläismielisiä, viekoittelemaan talonpoikia palaamaan kotiinsa..."

"Sepä oivaa!" huudahti Fürstenberg. "Olette oikeassa; viekkaudella
pääsee paljoa pitemmälle kuin väkivallalla. Muutamat suomalaiset
sotamiehemme voivat pukeutua talonpojiksi."

Fürstenbergin huolet olivat kadonneet.

"Nyt, herraseni, nyt ryhdymme viivyttelemättä kukin toimiimme.
Sotaministeri on luvannut minulle palkinnon, jos saan Tiaisen elävänä
tai kuolleena. Olen kuuluuttanut antavani kapallisen hopea-ruplia
sille, joka tuo hänet tänne... Menkää herra katteini, kutsumaan tänne
Scheeneä ja Stepanoffia .. sillaikaa valmistamme kiertokirjeen läänin
nimismiehille, että he kaikin mokomin estävät asukkaita suosimasta ja
seuraamasta Tiaista -- --"

Omituinen melu porstuasta keskeytti hänen puheensa. Ivanoff kiiruhti
ovelle, mutta juuri kuin hän tarttui lukkoon, kimposi ovi auki, ja
kaksi vahvaa kättä työnsi hänet takaisin.

"Pyhä Yrjänä!" huusi hän; "suomalaiset!"




VI.


Aatu tunkeusi metsään ja pääsi onnellisesti takaa-ajajain käsistä.
Juostuaan puolen tuntia huomasi hän äkkiä puiden välistä nuotiotulen
tuikkivan. Samassa tarttui kaksi vahvaa kättä pakolaiseen... hänet
vietiin tulen ääreen, jossa virui joukko aseellisia talonpoikia.

"Kuka olet?"

Aatu tunsi äänestä kysyjän.

"Ah Tiainen..." enempää hän ei voinut sanoa ilosta.

"Kuka olet? vastaa, tahi -- --"

"Ettekö muista Aatu Tirrosta?"

"Ah sinäkö se oletkin! Mutta kuinka olet tullut tänne! Kuulinhan sinun
palanneen sotaväkeen. Kerro, miten sinun on käynyt."

Aatu kertoi kaikki säntilleen.

"Nyt virkistä itseäsi... kas tästä saat!"

Tiainen otti esiin viinapullon.

"Varromme kuormastoa, jonka olen kuullut tulevan Sortavalasta
Joensuuhun -- --"

"Mutta olettekos koskaan aikonut vangita venäläisten uutta
kuvernööriä?"

"En!"

"Panen pääni pantiksi, että voitte tehdä sen. Kuta pikemmin, sen
parempi. Pekka on pelastettava ja paitsi sitä löytyy Joensuussa suuri
saalis..."

Tiainen säpsähti.

"Sitä en ole ajatellutkaan! Tuosta kepposesta olisi meille sangen
suurta hyötyä. Minun täytyy vangita kuvernööri, mutta vasta ensi yönä,
sillä huomenna menemme Muloon, vartomaan kuormastoa... Tule nyt syömään
ja lepäämään. Sinulta ei puutu mitään muuta, kuin ystäväsi Pekka."

"Mutta pelastammehan hänet huomenna kuolemasta?" kysyi Aatu
hajamielisenä.

"Vieläkö aprikoit? Niin totta kuin nimeni on Olli Tiainen!"

       *       *       *       *       *

Oli pilkkopimeä. Vinhakka pohjatuuli heilutti Niinivaaran suuria
honkia, joista pöllön rääkyminen sekoittui tuulen ulvontaan. Pieni
härmäsade lioitti maan.

Yksinäinen mies, aseissa kiireestä kantapäihin, kulki lähellä Backmanin
taloa maantien poikki, luoden vakoilevat silmänsä joka haaralle,
etenkin venäläisten pääkortteerista tuikkiviin tuliin.

Hän hiipi kappaleen matkaa sitä peltoakin, joka eroittaa maantien
talosta. Tarkasteltuaan kylliksi sen ympäristöä palasi hän metsän
reunassa olevaan tiheään viidakkoon.

Kuljettuaan sitä noin kymmenen syltä, saapui hän aukealle paikalle,
jossa seisoi joukko aseellisia miehiä. Nämät olivat, paitse vakoilijaa
Aatua, Tiainen, joka tietysti johti retkikuntaa, Mikko ja Antti Eronen,
Simo ja 30 valittua urhoa.'

"Sanonpa vieläkin", virkkoi Aatu, "ett'ei sopivampaa tilaisuutta löydy
yrityksemme toimeen panemiseen. Kenenkään huomaamatta voimme pimeässä
piirittää talon."

"Tänä iltana täytyy onnettaren korvata meille, mitä menetimme
aamupuoleen", lausui Tiainen, tarkastaen miekkansa terää; "hitto
sentään, ett'emme saaneet kuormastoa!"

"Mutta voipa se olla hyväkin", sanoi Aatu, "sillä jos olisimme saaneet
kuormaston, olisi kuvernööri miten hyvänsä saanut tiedon siitä,
arvannut meidän olevan likitienoilla ja ryhtynyt varokeinoihin."

"Olet oikeassa, ystäväiseni. Kuvernööri on kuitenkin paljoa tärkeämpi
saalis, kuin kymmenenkään kuormastoa..."

"Sitä paitse voimmehan pelastaa Pekan", lisäsi Aatu. "Ellemme löydä
hänen vankilaansa, pakoitamme vankejamme opastamaan meitä sinne."

"Kenties on hän jo saanut surmansa", virkkoi Simo.

"Sitten saavatkin meiltä samalla mitalla", keskeytti Tiainen. "He eivät
näy tietävänkään, miten meikäläiset kohtelevat sotavankejaan... Ottakaa
aseenne pojat ja seuratkaa minua varovasti!"

Joukko pääsi pellon yli kenenkään huomaamatta ja piiritti talon.
Pantuaan joka kulmaan vahteja, ettei kukaan vieras pääsisi ulos eikä
sisään, lähetti Tiainen kymmenen miestä vahtitupaan, vangitsemaan
sisällä olijoita. Muiden kanssa meni hän päärakennukseen. Porstuassa
seisova vahtisotamies ei ennättänyt antaa hätämerkkiä, kuin hän jo oli
siteissä.

"Menkää nyt te kolme kyökkiin ja vangitkaa siellä joka henki", kuiskasi
Tiainen, "mutta välttäkää verenvuodatusta niin paljon kuin
mahdollista... Antti, mene sinä Kantosen ja Puhakan kanssa tuonne..."

"Mikä kilahti...?" kysyi Aatu äkkiä; "oli kuin ruutu olisi särkynyt
jossain --"

"Ole joutavia", keskeytti Tiainen. "Olisinhan minäkin sen kuullut.
Voihan se särkyä vahtituvassa taistellessa... Hiljaa! salista kuuluu
askelia."

Hän pani korvansa oveen ja kuunteli. Joku läheni ovea ja avasi sen.

Mutta Tiainen oli häntä vastassa.




VII.


Kuolemantuomio synnytti Pekan sielussa kummallisia tunteita. Ensin
vaivasi häntä levottomuus ja synkkämielisyys, joka iltaa myöten väistyi
sisällisen rauhan edestä. Taistelu oli loppunut; hän halusi lepoa.

Kuuma kyynel kirposi hänen silmästään.

"Tapahtukoon Herran tahto... onnettomuutta tulee kantaa
kärsivällisyydellä... nurkuminen on syntiä."

Hän heittäysi penkille pitkälleen.

"Minun on mahdoton paeta... mutta, paha on jättäytyä toivottomaksi!
Omin neuvoin en pääse täältä. Ikkunaa suojelee rautaristikko ja
kangilla varustetun oven takaa kuuluvat vartijan tasaiset askeleet."

Hän vaipui syvään, virkistävään uneen, josta hän heräsi vasta myöhään.

Tuvassa oli pilkkopimeä; oven raosta ainoastaan tunkeusi kynttilän säde
sisään.

"Kaiketi on tämä viimeinen iltani", mutisi Pekka katkerasti, mennen
ikkunan ääreen; "huomenna näillä ajoin olen jo varmaankin isäni luona,
jonne pääsen näin monen kärsimyksen kautta. Oi, miksi en saanut kaatua
kunnian tanterella ase kädessä, voittohuutojen kaikuessa enkä saanut
hautaani toverieni vieressä..."

Pihalta kuuluvat askeleet vetivät puoleensa hänen huomionsa.

"Luultavasti venäläisiä", jatkoi hän. "Saanenko kumppalin vai tulevatko
vaihtamaan vahteja... mutta suuri Jumala!... mitä miehiä nuo ovat?
Univormua heillä ei ole, mutta seinälyhdyn valossa näen aseita. Mitä!
onko se kangastus vai näenkö todellakin Aadun ja Tiaisen?... muita en
tunne... mutta voihan olla mahdollista että he ovat tulleet pelastamaan
minua täältä... Nyt menevät he kartanon porstuaan... Ah Herra!... he
eivät huomaa minua!"

Raivoissaan löi hän ristikon läpi ikkunaa niin, että se särkyi, ja
ruutu putosi helisten pihalle.

Hän aikoi juuri huutaa Tiaiselle ja Aadulle, kun vahtituvasta kuului
huuto ja aseiden kalske, joka taukosi pian.

Pekka kuuli puhuttavan Suomea.

"Sido ryssän kädet kovemmin!" sanoi eräs paasi-ääni; "muutoin voi se
piru päästä karkuun!"

Pekka huudahti ilosta.

"Tuota ääntä olen kuullut ennen, mutt'en muista missä... ovatko
suomalaiset todellakin tulleet pelastamaan minua -- --?"

"Katsokaamme, mitä tuolla säilytetään, koska ovi on suljettu ja
sotamies piti vahtia tässä!" jatkoi paasi-ääni.

Pekka tuskin voi uskoakkaan, mitä hän kuuli. Oitis kohosi hänen
sydämmestään harras rukous; sitten koputti hän ovea huutaen:

"Avatkaa, avatkaa!"

Pelastajat ottivat salvan ovelta.

Nähtyään heidät, joutui Pekka niin liikutuksiinsa, että hän oli langeta
jokaiselle kaulaan. Vapisevalla äänellä kysyi hän:

"Kuka saattoi teidät pelastamaan minua kurjasta kuolemasta?"

"Ken olet, sä onneton?" kysyi muuan talonpoika. "Kuinka olet joutunut
tänne? Varmaankin olet sama mies, jonka Aatu Tirronen sanoi olevan
venäläisten vankina...?"

"Ah, nyt ymmärrän kaikki! Aatu siis pääsi pakoon ja tuli nyt
pelastamaan minua... mutta missä on hän? Onko Tiainenkin täällä?"

"Tiainen tuli vangitsemaan kuvernööriä ja hänen lähimäisiä
virkamiehiään", vastasi paasi-ääninen mies. "Aatu seuraa häntä."

Pekka säpsähti hämmästyksestä.

"Menkäämme sitten heidän luokseen", sanoi hän, "kiiruhtaen vahtitupaan,
ottamaan molempain vangittujen sotamiesten aseita. Aika on kallis ja
yritys on vaarallinen. Tulkaa!"

Etupäässä syöksi hän pihalle ja sitten Backmanin talon porstuaan.

       *       *       *       *       *

Ivanoffin huutaessa: "Pyhä Yrjänä, suomalaiset!" hämmästyivät
Fürstenberg ja Cedervald suuresti, mutta edellinen sai pian entisen
kylmäverisyytensä ja tempasi seinältä pistooli-parin.

"Mitä!... Aiotteko, herra kuvernööri, yksin taistella ylivoimaa
vastaan?" kysyi Cedervald, vetäytyen pöytänsä taa.

"Minä yksin?" toisti Fürstenberg verkalleen. "Onhan täällä Ivanoff
-- -- -- ja entäs te! Tulkaa ottamaan minulta toinen pistooli, sillä
nyt täytyy meidän puolustaida, kunnes saamme apua."

"En, en, en; heitä on liian monta!" vaikeroi Cedervald.

Hänestä huolimatta syöksi kuvernööri auttamaan katteinia, joka oitis
oli vetänyt miekkansa ja alkanut hurjan kaksintaistelun Tiaisen kanssa,
jonka iskut hän väisti taitavasti. Mutta taistelu ei kestänyt kahta
minuuttiakaan, sillä tuo kostonhimoinen Aatu syöksi esiin ja iski
puukon Ivanoffin rintaan, huutaen: "Tuosta saat kaikista ilkitöistäsi!"

Huudahtaen vaipui Ivanoff polvilleen, miekka putosi hänen kädestään.

"Ah -- Pekka -- miksi tahdot -- -- tappaa -- -- -- minut -- -- --
anna -- -- anteek--si -- -- olen -- -- se-se-serkkusi -- -- --
Säämin-in-gistä -- -- -- --", ähkyi hän vienolla äänellä, puristaen
kädellään haavaansa.

Enempää hän ei jaksanut sanoa, sillä veri tulvasi hänen suustaan. Hän
kaatui maahan ja heitti henkensä.

Aatu katsoa tuijotti häneen, voimatta virkkaa sanaakaan.

Nähtyään Ivanoffin kaatuvan, peräytyi Fürstenberg keskelle lattiaa,
eikä kyennyt enää puolustamaan itseään.

"Ketä olette, ryövärit, murhaajat?" kysyi hän kolkolla äänellä.

Tiainen astui esiin ja lausui:

"Vastustus on turhaa; antautukaa, tahi -- --"

"Suus kiini, sä rohkea mies", keskeytti Fürstenberg, kohottaen
pistooliaan. "Elä lähene minua! En koskaan antaudu partiokävijöille ja
sisseille... Min'en pelkää teitä yksinänikään. Elkää kajotko minuun,
minä olen kuvernöri Fürstenberg!"

Nähtyään hänen uhkaavan asentonsa, aikoivat Suomalaiset karata hänen
päälleen, mutta pysyivät kuitenkin alallaan.

"Herra kuvernööri", sanoi Tiainen hiukan ivallisesti; "suokaa anteeksi
julkeuteni, mutta meidän ja Suomenmaan etu vaatii, että teidän täytyy
seurata minua. Minä olen raja-katteini Tiainen!"

Fürstenberg peräysi pari askelta.

"Vai niin! Koska teidän nyt on onnistunut karata päälleni
äkkiarvaamatta, olen vankinne -- mutta kuitenkin toivon arvoani
vastaavaa kunnioitusta, jos tahdotte, että edes pidänkään teitä
upseerina!"

"Koetan täyttää vaatimuksenne niin paljon kuin mahdollista", vastasi
Tiainen, ottaen vastaan hänen miekkansa ja pistoolinsa. "Mutta meillä
on kiire!"

Samassa veti pari miestä Cedervaldin pöydän alta.

"Meidän täytyy tyytyä kohtaloomme!" sanoi Fürstenberg hänelle saksaksi.
"Mutta kostoa vaatii tämä häväistys."

Vangit edellä kiiruhtivat talonpojat ulos. Sivuhuoneista tuotiin kolmas
vanki, kielenkääntäjä Granfelt.

Samassa tuli Pekka Aadulle vastaan.

"Kas... Pekka! Ken pelasti sinut; mistä tulet?"

"Haudan partaalta!" vastasi tämä kolkosti; "mutta sinäkö, Aatu, toit
tänne Tiaisen ja hänen miehensä", jatkoi hän syleillen ystäväänsä,
"olen sanomattoman onnellinen, kun vielä kohtaan sinut."

"Samoin minäkin, nyt voimme taaskin vaikuttaa isänmaan edestä, nyt
voimme taaskin puolustaa kotiseutuamme! Onnellinen olisin minäkin perin
pohjin, ellei kauhea salaisuus vaivaisi minua..."

"Kiiruhtakaamme täältä", lausui samassa Tiainen. "Venäläiset voisivat
pian tulla apuun."

Aatu meni hänen luokseen ja kuiskasi hänelle korvaan: "Tehkää hyvin ja
odottakaa hiukan... jälkeenpäin teen kaikki selväksi."

Katteini suostui siihen vaikka vastahakoisesti.

Aatu kertoi muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut ja mitä Ivanoff oli
sanonut kuollessaan.

"Voitko uskoa, että hän oli serkkusi Säämingistä, josta kerran juttelit
minulle."

"Sen verran kuin sain tietää isältäni... Tule! menkäämme viimeisen
kerran katsomaan häntä. Eläessään oli hän viholliseni, mutta tahtoi
sopia kuollessaan: siis tulee minunkin antaa hänelle anteeksi..."

"Hitto vie!" huusi Tiainen heille; "tahdotteko vielä kerran joutua
ryssän kynsiin. -- Ell'ette tule nyt, jätämme teidät!"

"Minuutti vielä!" huudahti Aatu, seuraten Pekkaa saliin, jossa Ivanoff
ui verissään.

"Minua kummastuttaa, mitä heillä nyt on", mutisi Tiainen malttamatonna.
"Mutta uteliaisuuteni saan kyllä sammuttaa."

Sisään mentyään lankesi Pekka polvilleen kaatuneen viereen, sanoen
liikutuksissaan: "Lepää rauhassa! Jumala olkoon sielullesi armollinen.
Minä puolestani annan sinulle anteeksi kaikki, kaikki! Olisinko tiennyt
ennen -- --"

Samassa huusi Tiainen etehisestä:

"Tulkaa jo! Muutoin lähdemme!"

Nousten seisalleen jatkoi Pekka:

"Nyt tiedän, miksi Kaikkivaltias saattoi meidät yhteen noin
ihmeellisellä tavalla. Aatu! sinua en voi vihata sentähden, että hän
kaatui iskustasi... Se oli Jumalan tuomio!"

Hän syöksi ulos, nosti silmänsä taivasta kohti ja mutisi:

"Ah, isäni!... hauta sovittaa kaikki!"




VIII.


Fürstenbergin ja yllämainittujen herrain vangitseminen on peräti
historiallinen tapaus. Siitä löytyy monta eri kertomusta, mutta
kaikista pistää esiin Tiaisen nero ja rohkeus. Kun vahdit ja palvelijat
olivat tulleet sidotuiksi, sai Scheene vasta seuraavana aamuna tiedon
tästä odottamattomasta yrityksestä; mutta mahdotonta oli enää ajaa
Tiaista takaa, kun ei tiedetty mihin hän oli kadonnut.

Sillä aikaa kuljetti tuo rohkea partiokävijä vankejaan salomaita ja
syrjäteitä (muun muassa Iikasen suon yli) Kaltimonniskalle, johon hän
saapui aamuhämärässä.

Pekka oli ollut koko matkan sangen alakuloinen. Tiainen ja muut
retkikunnan jäsenet kysyivät monesti häneltä syytä siihen, mutta hän
vaan vastasi kierrellen. Aadun kanssa hän puheli tuntimääriä matalalla
äänellä, välttäen kuitenkin virkkaa sanaakaan eilisyön kauheasta
tapahtumasta, joka vieläkin painoi hänen sydäntään. Ei kukaan muu kuin
Aatu tiennyt mitä katteini oli sanonut kuolinhetkellään; mutta kaikkia
kummastutti, miksi Pekka palasi saliin.

Lähteissään joukkoineen Joensuuhun päin, oli Tiainen karkoittanut
Kaltimonniskalta ne viisi rakuunaa, jotka Scheene oli jättänyt vahtiin
sinne ja pannut heidän sijaansa kolmekymmentä omaa miestään. Tämä
joukko majaili suomalaisten entisessä varustuksessa.

Tultuaan sinne, lähetti Tiainen vangit lautturin mökkiin, käskien
vartioida heitä sangen tarkasti, mutta samalla pitää huolta siitä,
ett'ei heiltä puuttuisi mitään.

Miehiensä asetuttua lepäämään roihuavien nuotiotulien ääreen, pyysi
Tiainen Pekkaa kertomaan kaikkein kuulta elämän-vaiheensa siitä asti
kuin hän läksi Mönninvaaralta.

Pekka täytti hänen pyyntönsä parhaan mukaan. Jokainen kuunteli häntä
uteliaisuudella, ja kun hän lopetti pitkän kertomuksensa, sai hän
kaikilta hartaita kiitoksia.

Samassa juoksi paikalle kaksi naista, joista toinen syöksi hänen
syliinsä, huudahtaen: "Pekka, Pekka!... Jumalan kiitos, että vielä näen
sinut elävänä, sä lemmittyni, sä elämäni toivon tähti! Nyt ei voi
mikään eroittaa meitä!"

Ihastuksissaan sulki Pekka neitosen syliinsä, vuodattaen ilokyyneliä.

Kaikki katsoivat heihin ääneti kauan aikaa. Vihdoinkin sanoi Eronen
ottaen Pekkaa kädestä kiini:

"Sä kelpo poika, paremmin en voi palkita kaikkia hyväntekojasi meitä
kohtaan, kuin että täytän hartaimman toiveesi, joka elähytti sinua niin
taistelussa kuin vankikomerossakin... Jumala siunatkoon teitä,
lapseni!"

"Niin, olkoon Hän aina teille armollinen", virkkoi Anna
liikutuksissaan.

Elsa irtausi sulhonsa sylistä ja painoi itkien päänsä äidin rintaan.

"Nyt olet löytänyt sen kalliin aarteen, jonka omistaminen tekee sinut
onnelliseksi", sanoi Tiainen puristaen hellästi Pekan kättä.

Samassa tuli aurinko näkyviin itärannalla olevan vaaran harjun takaa,
ja sen kultaiset säteet himmensivät nuotion loiston, osoittaen että
uusi päivä koitti tuoden uusia toivehia ylen onnelliselle pariskunnalle
ja niille urhoille, jotka vielä taistelivat rakkaan isänmaansa edestä,
valmiina vuodattamaan verensä sen kunnahille.




IX.


Ei voi kertoa, millä ilolla Pekka ja Elsa omistivat toisensa. Heidän
häänsä vietettiin niin komeasti kuin Mikon varat riittivät, ja tuskinpa
tarvinnee mainittakkaan, että totinen rakkaus ja Jumalan siunaus
valmistivat heille oman, onnellisen kodin.

Pari päivää häiden jälkeen palasivat Pekka ja Aatu Tiaisen joukkoon ja
taistelivat siinä kunnes vedet ja salmet alkoivat jäätyä, jolloin
Gerngross läksi pohjoiseen päin, ja Tiaisen täytyi päästää miehensä
kotiseuduilleen.

Fürstenberg, Cedenvald ja Granfelt tulivat viedyksi Enosta Pieliseen,
jossa heidät rovastin välityksestä päästettiin vapaaksi, sillä
yllämainittuun pitäjään marssivia venäläisiä piti lepyttää. Kaiketi
aikoi Tiainen lähettää vankinsa Sandelsille. Muutamat kertovat hänen
kohdelleen heitä pahasti, mutta varmaankin paljoa paremmin kuin
Fürstenberg olisi menetellyt Tiaisen kanssa, jos tämä olisi joutunut
hänen käsiinsä.

Huomattuaan vastustelemisen olevan turhan, palasivat Pekka ja Aatu
Enoon ja vannoivat uskollisuuden valan Venäjän keisarille. Tämä
tapahtui joulupäivänä.

Koska heidän nyt enää ei tarvinnut pelätä venäläisten väkivaltaa,
asettuivat he kumpikin asumaan Erolan uuteen taloon ja olivat kaiken
ikänsä mitä paraimmat ystävykset.

Mutta Tiainen ei voinut taipua vihollisen alle. Uskollisuudestaan
isänmaataan ja synnyinseutuaan kohtaan sai hän paeta ja olla alinomaa
vaarassa. Monesti oli hän joutumaisillaan venäläisten käsiin, mutta
pelastui joka kerta; hänelle onnistui päästä Puolangon ja Pudasjärven
erämaiden läpi Tornioon, jossa hän kohtasi Suomen sotajoukon
jäännökset. Vapaa-ehtoisena hän sitten seurasi maanmiehiään ottaen osaa
muun muassa Uumajan, Hörnefors'in, Säfvar'in ja Ratanin tappeluihin.
Tukholmassa hän tuli esitetyksi Kaarlo XIII:lle, joka antoi hänelle
uskollisuudesta Ruotsin valtakuntaa kohtaan mitalin "urhoollisuudesta
sodassa", kannettavaksi kaulassa Miekkatähdistön ritarikunnan nauhassa.
Paitsi sitä sai hän jonkun toimituksen sotaväessä ja viipyi sentähden
Ruotsissa kolme vuotta. Hän palasi kotiseuduilleen vallan toisena
miehenä kuin hän oli sieltä lähteissään, käyttäen itseään kuin
katteinin tulee. Kun hän tuli toimeen sillä eläke-rahalla, joka
vuosittain lähetettiin hänelle Ruotsista, jätti hän talonsa vävylleen.

Onnellisena ja tyytyväisenä pysyi hän omaistensa keskellä, käyden
monesti tervehtimässä entisiä sotatovereitaan, Pekkaa ja Aatua, jotka
aina ottivat häntä vastaan ihastuksella ja kunnioituksella; silloin
taas palasivat nuo kolme urhoa entisille ajoille, muistelivat niin
myötä- kuin vastoinkäymisiään, muistelivat sitä kunniarikasta, vaikka
onnetonta sotaretkeä, joka päätti maamme kohtalon.

Tiainen ei vannonut koskaan uskollisuuden valaa Venäjän keisarille,
vaan uudisti joka vuosi Ruotsista saamansa passin, kunnes kuolema
korjasi hänet v:na 1833.

Nuorempi sukupolvi unhottaa unhottamistaan esi-isäinsä taistelut ja
kärsimykset; aika himmentää kaikki. Tiainenkin alkaa jo kansan suussa
muuttua satujen sankariksi, mutta hänen nimensä on saanut pysyvän sijan
maamme historiassa.

    "Ei unhojärveen huku hän
    Vaan lailla luodon vihriän
    Kohoopi alta laineen --
    Kuoleepi, eikä kuole hän."






JUHANI HERTTUAN HOVISSA

Historiallinen kertomus




I.


Puolalan mäellä Turun kaupungin ulkorajalla seisoi v. 1563 pieni talo
muista erillään. Korkea aitaus esti uteliaita pihaan pilkistämästä;
lyijykehäisien akkunoiden alapuoli oli sisältä peitetty. Tuo hökkeli ei
ainakaan ulkonäöltään sisältänyt mitään viehättävää.

Siinä asui jo monta vuotta sitten vanha mies tyttärineen. Ei kukaan
tiennyt mistä he olivat tulleet; itse sanoivat he olevansa saksalaisia,
jotka vanhastaan kaupankävijöinä olivat tuttuja Pohjoismaiden
merikaupungeissa, missä heillä oli suuria oikeuksia. He elivät
itsekseen, vähän huomattuina, ja saivat olla rauhassa. Jotain kummaa ja
salaperäistä oli kuitenkin aina heissä.

Heidän elantonsa osoitti mitä suurinta köyhyyttä. Isä teki työtä
aamusta iltaan pienessä verstaassaan, tytär pysyi kotona hänen luonaan.
Paitsi heitä oli talossa ämmä, heidän palvelijansa. Vanhus oli sangen
näppärä kultaseppä ja kulki kaupungissa Aron-mestarin nimellä. Mutta
siinä suhteessa oli hänen liikkeensä pienenlainen. Ajan pitkään nousi
kansan kesken huhu, ett'ei Aron-mestari ollutkaan niin köyhä kuin
luultiin, ett'ei ne pienet ristit ja sormukset ja vitjat, joita hän
laitteli, olleetkaan kaikki kulta, mikä mökissä nähtiin. Kuinka sitten
lieneekään ollut?

       *       *       *       *       *

Vuonna 1563 nähtiin Turussa enemmän komeutta ja rikkautta, kuin ehkä
milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin on Suomessa ollut. Turun linnassa
pitivät hovia loistoa rakastava Juhani herttua ja hänen puolisonsa,
Puolan ylpeä Katarina prinsessa. Hovin loisto ja herttuan anteliaisuus
oli Suomen köyhille rannoille houkutellut ulkomaalaisia eri tahoilta;
tuolla nähtiin Puolalaisia, Saksalaisia, Ranskalaisia, jopa hehkuvan
Italiankin lapsia.

Herttua oli pannut toimeen komeat turnajaiset Kupittaan kentällä.
Semmoiset pelit kävivät vielä silloin ritariston perittyjen
turnaussääntöjen mukaan, samoin kuin sen kukoistus-aikanakin.
Ruhtinaalliset henkilöt ja ylhäiset virkamiehet ja vieraat istuivat
tilaisuutta varten rakennetulla lavalla, väkijoukko tunkeili aitauksen
ulkopuolella, suostumushuudoillaan kehoittaen sitä, ken oli osoittaunut
taitavammaksi aseiden käytännössä kuin vastustajansa, kunnes
turnaus-marsalkat, mitkä olivat antaneet taistelun merkin, keskeyttivät
tuon hurjan leikin ruhtinaan viittauksesta.

Turnajaiset olivat päättyneet. Voittaja, nuori ritari de Montaigne,
ratsasti kansanjoukon hurratessa lavan luo, laskeusi hevosen selästä ja
riensi Katarina Jagellottaren eteen, joka hovineiteinsä keskellä istui
eri lavalla. Omakätisesti ripusti herttuatar kultaketjut polviaan
notkistavan urhon kaulaan. Tämän nostaessa silmä-verkkoaan, lensi
hehkuva puna herttuattaren vieressä istuvan seuranaisen, mustasilmäisen
puolalaiskaunottaren poskille. Ei kukaan huomannut sitä tällä hetkellä,
jolloin kaikki olivat kääntäneet katseensa päivän sankariin.
Mielihyvällä hymyili neitonen itsekseen, ritari sattui sen huomaamaan
-- ja hänkin punastui.

Puolalaista kaunotarta en pysty kuvailemaan -- vaikka hän on enemmin
Pohjolan kuin Etelän tytär, on hän kuitenkin muita enemmän Espanjan
lumoavan naisen näköinen ja luontoinen. Saman haaveellisen innokkaan
mielen kohtaa kummassakin, samat säkenöivät silmät, säännölliset
kasvonpiirteet, saman lempivän sydämmen.

Jadviga-neiti vaipui sulo-unelmiin, jotka Katarinan sanat äkkiä
keskeyttivät.

"Ottakaa tämä minulta kiitollisuuteni osoitteeksi urhoollisuudestanne,
jalo ritari! -- Toivon näkeväni teidät vielä tänään illan kemuissa --
tanssin kanssanne ensimmäisen hypyn."

Juhani herttua kiitteli hänkin muutamin sanoin päivän sankaria, joka
nousi seisalleen nähtävästi liikutettuna.

Mutta kansajoukossa oli vielä toinenkin nainen, joka huomattavalla
mielenkiihkolla oli seurannut turnajaisia. Kun ritari de Montaigne
vihdoin vastaan-ottaessaan palkintonsa paljasti kasvonsa, silloin
vavahti neidon norja vartalo, ja hänen pusertuneet huulensa lausuivat
hiljaa: "Jälleen hän, minun täytyy hänet voittaa!" Vaan ei kukaan
huomannut hänen liikutettua mielialaansa; turnajaisten loistavat
loppumenot vetivät kaikkien huomion puoleensa.

Luotuaan vielä pikaisen silmäyksen Jadviga neiteen, sulki de Montaigne
silmäverkkonsa, nousi satulaan ja ratsasti portista aseenkantajansa
keralla torvitoitotusten raikkuessa, väkijoukon suostumushuutojen
kaikuessa, kieltäytyen jalomielisesti ottamasta niitä lunnaita, joita
voitettu ritari tavan mukaan tarjosi ratsustaan ja asustaan.

Nyt alkoivat kansanhuvit turnajaistanterella: kilpajuoksu,
pilkkaan-ammunta jousilla y.m. Niiden alkaessa hoviväki ja
ritari-joukko vähitellen hälveni kentältä.

       *       *       *       *       *

Seuratkaamme voittajaa hänen matkallaan.

Aseenkantajansa keralla ratsasti de Montaingne verkalleen ensin
tuomiokirkon torille, sitten siltaa myöten länsipuolelle kaupunkia.
Kultaketjut kiilsivät hänen kaulassaan, vastaantulijat huomasivat kyllä
voiton merkin ja väistyivät kunnioituksella hänen tieltään.
Ritari oli puettu teräkseen kiireestä kantapäihin, kypärissä tuuhea
höyhentöyhtö. Asu oli mitä parhain laatuaan, tehty Milanon kuuluisissa
haarniskatehtaissa. Pian oli hän ratsastanut kaupungin keskuksen läpi
ja tuli yksinäisemmille kaduille.

"Muista, ett'et virka kellekään, mihin nyt menen", varoitti hän
aseenkantajaansa, erästä suomalaista, jonka hän oli saanut
palvelukseensa Turusta vuosi sitten.

"Olen ääneti kuin kala", vastasi tämä.

Saavuttuaan Aron-mestarin talon eteen astui ritari ratsailta ja
kolkutti porttia kolmesti. Ämmä tuli avaamaan.

Etehinen osoitti vaan köyhyyttä, samoin seuraava huonekin, jossa vanha,
käyränenäinen ja laihasorminen Aron-mestari punnitsi unkarilaisia
kultarahoja. Hän ei ollut huomaavinaankaan tulijaa.

"Hyvää päivää, Aron", virkkoi de Montaigne, riisuen kädestään
hirvennahkaisen hansikkaansa. "Uh, kun alkaa jo väsyttää! Tämä hiiden
rauta-puku painaa paljon."

"Suokaa anteeks, herra ritari", virkkoi kultaseppä avaten oven, joka
vei sivuhuoneesen, "tulkaa tänne! Ensimmäinen huone ei ole
aatelismiehiä varten, se on verstani."

Toinen huone oli aivan edellisen vastakohta; pieni, mutta komeasti
sisustettu. Paksut itämaalaiset matot peittivät lattian, seinillä oli
kalliita kankaita, katosta riippui kymmenhaarainen kynttiläjalka.

Aron-mestari avasi huoneen nurkassa seisovan kaapin ovet ja otti sieltä
pienen hopeatarjottimen, jolla seisoi viinipullo ynnä pari pikaria.

"Maistakaamme Kypros-viinin jaloa nestettä", lausui hän vieraalleen,
täyttäen pikarit. Tämä totteli kehoitusta.

"Nyt asiaan!" sanoi ritari lähestyen kultaseppää, joka ahnain silmin
katseli kultaketjua. "Minä tarvitsen sata guldenia, tämä sormus maksaa
monta vertaa enemmän."

Hän näytti kultasepälle kallista timantilla varustettua sormusta.

Tämä säpsähti, mutt'ei ollut pitävinään väliä siitä.

"Hm!" sanoi hän tarkastaen sitä, "se on noin 80 guldenin arvoinen.
Minua ei haluta ostaa sitä tällä kertaa, olen par'aikaa rahan
puutteessa."

"Elä teeskentele, sä vanha viekas", virkkoi ritari luoden häneen
terävän katseen, "tunnen sinut ja sukusi liian hyvin uskoakseni sinua."

Aron oli kyllä tottunut kuulemaan pistopuheita, eikä vihastunut,
ainakaan kun hyvä kauppa oli tekeillä.

"Jumala auta! Minulla ei ole rahaa -- --."

"Ole joutavia", keskeytti de Montaigne siematen pikarillisen viiniä,
"pian rahat tahi menen jonkun muun luo."

Nyt oli Aron-mestari nopsa kauppaan ja maksoi tinkimättä arkustaan
vaaditut sata guldenia.

Samassa aukeni ovi. Erinomaisen kaunis mustaverinen, mustakiharainen
neito astui sisään ja tervehti ritaria.

Aron loi häneen ankaran katseen.

Neito nosti sormensa huulilleen ja nyökäytti päätänsä, ikäänkuin olisi
hänellä jotain sanomista. Ritari huomasi sen.

Samassa virkkoi isä muutamia sanoja oudolla kielellä ja neito katosi.

"Kukas tuo oli? -- kaiketi tyttärenne?" kysyi de Montaigne väännellen
viiksiään. "Luulen nähneeni hänet jonkun kerran ennenkin!"

"Se oli Rebekka, tyttäreni! Hän on joskus saanut olla apuna hovin
pelejä valmistettaessa", vastasi kultaseppä hyvillään.

Ritari nousi ylös ja läksi jäähyväiset sanottuansa tiehensä.
Aron-mestari saattoi häntä ovelle, voimatta sillä välin olla
vilkaisematta sormukseensa.

"Saitte siitä kyllä hyvän hinnan", virkkoi hän lopuksi, "mutta senpä
tähden tulkaakin luokseni ensikerran kun tarvitsette rahaa."

Kultaketjut kiilsivät hänen silmissään viehättävästi.

Juuri kuin de Montaigne pisti jalkansa jalustimeen, jonka hänen
aseenkantajansa ojensi esiin, tuli palvelijaämmä ulos ja tahtoi puhua
pari sanaa kahden kesken hänen kanssaan.

Aseenkantaja väistyi herransa viittauksesta tuonnemmaksi.

"Emäntäni, Aron-mestarin tytär, odottaa teitä linnan puistossa tänä
iltana yhdeksän aikaan! Hänellä on jotain erittäin tärkeää teille
sanottavana. Ette suinkaan kiellä sinne tulemasta?"

De Montaigne katseli ämmää tarkasti; hän muisti että kultasepän tytär
ennenkin oli häntä seurannut. "Hyvä", lausui hän lopuksi, "olen
paikalle tuleva."

De Montaigne nyykäytti päätään ja nousi ratsaille. Kaikellaiset
ajatukset lentelivät ristin rastin hänen päässänsä.

"Kuules Pekka", sanoi hän aseenkantajalleen hetken mietittyänsä, "tässä
on rahaa, mene Morten räätälin luo ja hanki itsellesi uusi puku. Minä
ratsastan linnaan yksinäni! Tule sinne niin pian kuin ehdit."

Pekka juoksi iloissaan tiehensä.

Tultuaan huoneesensa riisui de Montaigne aseensa yksinään, pani ketjut
pieneen lippaasen ja viskausi sänkyyn.

Vaan ei hän pian saanutkaan levähtää. Joku kolkutti ovea.

"Käy sisään", huusi ritari.

Pieni ketterä palvelusneitsyt ilmestyi ovelle.

"Tule lähemmäksi, tyttöseni", virkkoi de Montaigne ystävällisesti,
"mitäs sulla on asiaa?"

"Olen herttuattaren kamarineitsyt", vastasi neito ujostelematta, ottaen
esiin pienen kirjeen. "Totelkaa onnetartanne, joka nyt teille
myhäilee!"

De Montaigne pisti kultarahan tytön käteen.

"Tahdotko vastausta?"

"En; kirjeen lähettäjä edellyttää vastauksenne."

Tyttö poistui.

Ritari meni ikkunan ääreen ja luki seuraavaa:

    "Herra ritari! Jos tahdotte kuulla sydämeni toiveen, totelkaa.
    Tulkaa linnan puistoon tänä iltana yhdeksän aikaan. Ei kukaan
    saa huomata teidän lähtöänne sinne."

Kirjeen alla ei ollut nimeä.

De Montaigne viskasi nauraen kirjeen pöydälle.

"Tuopa omituista, että tahdotaan tavata minua samalla paikalla ja
samaan aikaan. Kultasepän tytär on jo saanut lupaukseni, ja ehkä hänkin
kulkee lemmen asioissa. Minun täytyy keksiä joku keino, ett'eivät he
satu sinne yht'aikaa. Minun seikkailu-haluni on saattanut minut aika
pälkähäsen."




II.


De Montaigne oli ranskalainen aatelismies. Kuten moni muu
ulkomaalainen, oli hänkin muutamia vuosia sitten pestaantunut herttuan
palvelukseen. Iloinen hovielämä Turun linnassa muistutti suuresti hänen
kotimaataan, jossa hän ei ollut käynyt viiteentoista vuoteen. Hänen
elämänsä oli siitä asti ollut sangen vaihettelevaa; hän taisteli Guisen
sotajoukossa, läksi sitten Kaarlo V:n palveluksessa seitsemäksi
vuodeksi uuteen maailmaan, oleskeli sieltä tultuaan kolme vuotta
Skotlannissa, kuuluisan Maria Stuart kuningattaren hovissa, josta
Juhani herttua vei hänet mukanaan Suomeen. Hänen ritarillinen
luonteensa, urhoollinen elämänsä ja laajat matkansa saattoivat hänet
pian herttuan suosioon. Kun tämä läksi häämatkalleen Puolaan, tuomaan
sieltä kodilleen hallitsijattaren, Katarina Jagellolaisen, Puolan
kuninkaan sisaren, oli de Montaigne mukana.

Veljesten Eerikin, Ruotsin kuninkaan, ja Juhanin, Suomen herttuan, väli
oli tähän aikaan, toukokuun keskipaikoilla 1563, joutunut sangen
huonoksi. Eerikki oli vihoissaan Juhanille, joka oli nainut
vihollis-kuninkaan sisaren ja vielä päälle päätteeksi lainannut tälle
rahaa. Mutta Juhani ei huolinut siitä: hänen aikansa kului
hovijuhlissa, metsästys-retkillä, teinien näytelmissä ja turnajaisissa.
Hän ei ymmärtänyt vaaran suuruutta, eikä ottanut korviinsa
neuvon-antajainsa Hornin ja Flemingin varoituksia, jotka kehoittivat
häntä nöyrtymään tahi lähtemään maanpakoon. Juhani eli vaan
surutonna puolisonsa kanssa, jonka läsnä-olo toi Suomen ainoalle ja
lyhyt-ikäiselle hoville loistoa. Katarina vallitsi miestään, joka
jumaloi puolisoaan.

       *       *       *       *       *

Komea väkijoukko oli kokoontunut n.s. Juhanin juhlasaliin Turun
linnaan, missä illan kemut vietettiin.

Sali oli myöskin semmoisen seuran arvoinen. Seiniä koristi kalliit
tapetit, jotka esittivät kuvia raamatusta ja Kreikan sankari-ajoilta.
Pitkin seiniä kulki pehmeillä tyynyillä ja kultadamaskisilla peitoilla
varustetut rahit. Katosta riippui 12-haaraisia kynttilä-jalkoja. Salin
yläpäässä oli punaisella sametilla peitetty lava, sen yli taivas
samanvärisestä kankaasta. Takaseinässä olivat Vaasan ja Jagellon
sukujen vaakunat.

Ruhtinaalliset henkilöt ynnä ylhäisimmät herttuan virkamiehet, kansleri
y.m. olivat saaneet sijansa tuolle lavalle. Juhani ja Katarina istuivat
kullatuilla tuoleilla. Lavan sivuilla seisoi kunniavahteina muutamia
trapantteja, joiden juhlapuku oli erittäin komea: "hopeakirjaimilla
koristetut trapantti-verkanutut, mustat kultakirjaimiset
sametti-kaulukset sekä punaiset sukat. Ruhtinattaren neitojen puvut
olivat valmistetut ruskeasta, mustalla sametilla päällystetystä
verasta, hihat toisilla ylt'yleensä kultakirjaillut, toisilla
punaisella, valkeareunaisella kultadamaskilla päällystetystä
puudamaskista tehdyt." Semmoinen oli se loistava seura, joka
juhlasalissa liikkui.

Herttuattaren viittauksesta alkoi musiikki soida. Katarina astui
lavalta, kulki kumartuvain hovimiesten ohitse, kunnes hän tuli sille
paikalle, missä päivän kunnioitettu voittaja seisoi, ja tarjosi hälle
kätensä. Tämä otti sen vastaan langeten toiselle polvelleen. Muut parit
muodostuivat vähitellen heidän jälkeensä; Juhani herttua nähtiin
tanssivan erään suomalaisen aatelisneidon kanssa.

De Montaigne oli tänä iltana erittäin komeassa mustassa samettipuvussa,
korkea espanjalainen kaulus kaulassa ja voittamansa kultavitjat
rinnalla. Hän oli iltapäivällä ollut kutsuttu herttuan puheille.
Keskustelua kesti pari tuntia, se oli varmaankin valtiollista laatua,
koska kansleri, Horn, Fleming ynnä pari muuta herraa ottivat osaa
siihen. Mitä siinä oli päätetty, ei vielä tiedetty.

Ritari tanssi erinomaisen hyvin, ihastunut herttuatar kutsui hänet
lavalle viereensä ja puhutteli häntä hetkisen.

Musiikki alkoi soida taaskin, de Montaigne pyysi parikseen
herttuattaren lähintä hovineiteä, puolalaista kaunotarta, joka
turnajaisissa oli istunut Katarinan rinnalla. Puna nousi taas
Jadviga-neiden kasvoihin. Hän oli tanssissa keveä kuin sylfidi, ja
komean parin hyppy ei näyttänyt tahtovan loppua. Vihdoin de Montaigne
vei neiden hänen paikallensa.

Kello oli pian yhdeksän. Jadviga nousi äkisti ja teki lähtöä.

"Mihin nyt?" kysyi ritari teeskennellen.

Jadviga viittasi vaan kädellään ja kiiruhti tiehensä.

"Suokaa anteeksi, ruhtinatar", virkkoi de Montaigne suudellen hänen
kättään, "tärkeä asia vaatii, että lähden täältä puoleksi tuntia."

"Kun Venus on oppaana, löytää Amor kyllä tiensä", virkkoi ruhtinatar
nyykähtäen hänelle armollisesti. "Tervetullut takaisin."

De Montaigne hämmästyi Katarinan vastauksesta. Tiesikö hän mitään?

Ritari kiiruhti salista ristiriitaisin tuntein. Ei kukaan pitänyt siitä
väliä; sali oli täynnä ihmisiä.

"Mitenkä minä saan naiset erilleen?" mutisi hän kulkien kiertoportaita
pihaan. "Olkoon menneeksi, minun syyni se ei ole."

Tultuaan pihaan huomasi hän erään naisen vaippa päällä kiiruhtavan
pienelle takaportille. De Montaigne meni ulos pääportista, lausuen
tunnussanan. Pekka seurasi häntä.

"Onkos sinulla aseet?" kysyi ritari, jolla oli miekkansa vyöllä.

"On, herra, molemmat pistoolit teitä varten, itselläni miekka ja
pistooli", vastasi Pekka.

"Hyvä, jää tähän! Katso tarkasti, kuka tästä kulkee. Jos vihellän,
riennä oitis esiin."

De Montaigne meni puistoon, jossa oli pilkkopimeä. Matkan päästä
huomasi hän henkilön, joka lähestyi häntä.

"Kuka olette, kaunoiseni?" kysyi de Montaigne kohteliaasti.

"Jadviga, herttuattaren seuralais-nainen", vastasi toinen.

"Hyvä, ett'ei Aronin tytärtä näykkään", ajatteli ritari.

       *       *       *       *       *

Puolen tunnin kuluttua palasivat de Montaigne ja Jadviga puistosta. He
rakastivat toisiaan. Ritari oli saanut kuulla neitosen tehneen sitä
kauan. Nyt he olivat päättäneet karata yhdessä Puolaan, jossa Jadvigan
isällä oli linna. Mutta saadakseen tuumansa toimeen, päätti Jadviga
vaikuttaa herttuattaren kautta sen, että de Montaigne nimitettäisiin
Juhanin lähettilääksi Sigismund Augustin luona. Jadviga puolestaan
seuraisi häntä saadakseen kohdata kipeätä äitiään, jonka hän sanoi
olevan kuoleman kourissa.

De Montaigne suostui kaikkeen ehdottomasti. He päättivät lähteä matkaan
jos mahdollista jo seuraavana päivänä.

Jadviga kiiruhti linnaan omaa tietänsä.

Tultuaan Pekan luo, kysyi de Montaigne jättäen hälle pistooliparinsa.

"Näitkö ketään?"

"En, herra!"

"No hyvä, seuraa minua!"

"Minä vaan luulen, että joku on meitä vakoillut puistossa, vaikk'ei
kukaan näyttäynyt", mutisi de Montaigne portin holvissa.

       *       *       *       *       *

Niin pian kuin ritari ja Jadviga hävisivät puistosta nousi Rebekka
esiin pensaan takaa. Hän oli kuullut koko keskustelun.

"Sepä hyvä, ett'en tullut näkyviin. Niin, niin, kellä on ylhäisyys ja
arvo, kyllä se rakkauttakin saa. Kyllä sinä minullekin hymyilit, mutta
kun parempi ilmestyy... Vaan minä en kärsi kostamatta. Minä tahdon
kostaa, ja kostoni on oleva kova!"




III.


Kemut olivat sangen loistavat. Juotiin kultaisista ja hopeisista
maljoista, eli n.s. "kredentseistä." Herttualla oli joukko semmoisia
taideteoksia. Katarina ruhtinattaren 24 kullattua kredentsiä, "kannella
aseellinen mies, kädessä Puolan kuninkaan vaakuna" olivat pöydän
koristuksena muiden kalleuksien keskellä.

Jadviga neiti oli erinomaisen iloinen; de Montaigne ei väistynyt
hetkeksikään hänen luotaan, paitsi tanssiakseen jonkun velvollisen
lyhyen hypyn.

"Armahani, tietääkö ruhtinatar tästä mitään", kysyi ritari kertoen
Katarinan vastauksen hänen lähteissään juhlasalista.

"Ei, hän vastasi vaan tapansa mukaan."

De Montaigne tyytyi tähän selitykseen.

Ruhtinatar tanssi hänen kanssaan vielä illallisen jälkeen ja poistui
puoliyön aikaan herttuan keralla juhlasalista.

Jadvigan tuli seurata emäntäänsä.

"Kohtaamme toisemme huomen aamuna!" kuiskasi ritari hänen korvaansa.
"Ole valmis, tee mitä lupasit!"

"Huomen aamuna siis!" vastasi Jadviga puristaen hänen kättään.

Hovimiehet joivat vielä kauan ja tanssi oli erittäin vilkas. De
Montaigne makasi sinä yönä vaan pari tuntia.

Päivän koittaessa ratsasti hän linnasta kaupunkiin. Hänen oli aikomus
mennä Aron-mestarin luo.

Kultaseppä oli tänään vielä kohteliaampi, kuin viime kerralla.

"Nyt ei ole aikaa liikoihin pakinoihin. Minun täytyy lähteä tänään
ulkomaille, tarvitsen matkarahaa, jonkatähden olen pakoitettu myymään
ne kultaketjut, mitkä voitin eilispäivän turnajaisissa. Tahdon niistä
tuhat kultarahaa. Kas niin, minun on kiirut, tuokaa sukkelasti rahat
tänne!"

"Min'en voi antaa enempää kuin seitsemän sataa", vastasi kultaseppä
viekkaasti. "Siinä on liiaksikin!"

"Mitä!" huudahti ritari tömähtäen seisalleen, "uskallatko luulla
herttuan milloinkaan antavan palkinnoksi niin halpoja ketjuja?"

"Se ei kuulu tähän", vastasi Aron kärsivällisenä, "nyt on vaan puhe
siitä mitä minun kannattaa antaa. Seitsemänsataa kultarahaa, jos mieli
tehdä kauppaa."

"No, olkoon menneeksi!" vastasi de Montaigne harmissaan. "Sinun
heimolaisesi tietävät kyllä kiskoa rahaa, kuin joku on pulassa, se on
vanha asia. Vitjat myyn vaan yhdellä ehdolla: sin'et saa niitä
ennenkuin lähdön hetkellä, josta annan sulle tiedon palvelijani kautta.
Lähetä sitten joku henkilö tuomaan rahaa, jolle voin jättää vitjat,
mutta varo, ett'et tule itse!"

       *       *       *       *       *

Hovipoika tuli häntä vastaan linnan pihassa.

"Armollinen herttua kutsuu teitä luokseen, ritari de Montaigne!"

Tämä kiiruhti herransa puheelle.

Juhani oli tänään sangen hyvällä tuulella.

"Hyvää huomenta, teidän ylhäisyytenne!" virkkoi ritari.

"No mitenkä voitte kemujen jälkeen, turnausleijonani?" kysyi Juhani
ojentaen hänelle kätensä. "Olette varmaankin vielä unen tarpeessa,
mutta valtiolliset toimet ennen kaikkia! Olen tehnyt työtä aamun
koitosta asti. -- Teidän tulee lähteä Puolaan minun lähettiläänäni
hänen majesteettinsa Sigismund Augustin luo. Tässä on kirjeet ja
valtakirja. Parain laivani, Haukka, on valmis lähtemään vesille.
Nouskaa maalle Danzigissa. Elkää antautuko Eerikki kuninkaan
sotalaivojen valtaan. Jos voitte, taistelkaa! Hävittäkää kirjeet, jos
hätä sen vaatii. Paitsi sitä onhan Haukka sangen nopeakulkuinen.
Jadviga, herttuattaren hovineiti, seuraa teitä sukulaistensa luo
Puolaan", jatkoi Juhani hymyillen, "toivon ettei teille tule ikävä
matkalla. Oletteko valmis lähtemään."

"Olen, teidän ylhäisyytenne!"

"Sen parempi. Haukka odottaa linnan laiturin ääressä. Tässä on
matkarahaa!"

Herttua otti arkustaan täyden kukkaron.

"Hyvästi, onnea matkalle!" Herttua ojensi kätensä hänen
suudeltavakseen.

De Montaigne kiiruhti huoneesensa. Jadviga odotti häntä siellä. Ritari
sulki hänet syliinsä.

"Oletko valmis seuraamaan minua?" kuiskasi hän.

"Vieläpä kysytkin, Gaspard. Vaikka kuolemaan! Arvasinhan että
herttuatar saa aikaan mitä tahtoo. Maailmaa hallitaan rakkaudella."

Pekka kantoi kapineet laivaan palattuaan Aronin luota.

De Montaigne ja Jadviga saapuivat myöskin sinne pian.

Mennessään ulos, huomasi de Montaigne erään tutulta näyttävän naisen
kiiruhtavan linnaan.

"Mitenkä kävi kultasepän luona?" kysyi ritari laivan etukannella
palvelijaltaan.

"Hän lupasi lähettää ämmän rantaan", vastasi Pekka hiljaa.

"Häntä täytyy meidän siis odottaa, mutta ainoastaan puoli tuntia. Minä
aavistan esteitä vielä ilmaantuvan matkallemme!"

Aika kului, eikä ämmää näkynyt.

"Sepä omituista!" mutisi Gaspard de Montaigne. "Mutta olenpa aika
pöllö, kun viivyttelen! Jos tarvitsen enemmän rahaa, myyn vitjat
Danzigissa, jolloin asia ei voi tulla herttuan korviin. Paitsi sitä on
sopimatonta olla asioissa ämmän kanssa laivanväen ja Jadvigan nähden.
-- Laivuri, nosta purjeet, lähdemme vesille."

Juurikuin merimies kiiruhti maalle irroittamaan köysiä, tuli linnan
portista näkyviin aseellinen joukko, ritari etupäässä.

"Pyhä äiti, he kääntyvät tänne; olemme hukassa!" kuiskasi Jadviga
tarttuen armaansa käsivarteen.

De Montaigne säpsähti, mutt'ei menettänyt mielenmalttiaan.

Trapantti-joukko seisahti laiturille, sen päällikkö tuli Haukan
kannelle.

"Herra ritari", sanoi hän kohteliaasti, "suokaa anteeksi, että olen
pakoitettu pyytämään miekkaanne. Tässä on herttuan käsky!"

De Montaigne totteli ääneti.

Jadviga oli vaipua tainnuksiin.

"Ja te, neitiseni", jatkoi ritari kääntyen häneen, "tekin olette
vankini! Seuratkaa minua kumpikin herttuan luo. Luullakseni on nyt
esillä vaan joku rettelö!"

"Rohkeutta! Meidän onnemme koittoa voidaan viivyttää, ei estää",
kuiskasi de Montaigne astuen laiturille Jadvigan keralla.




IV.


Vihoissaan kulki Juhani herttua kiirein askelin edestakaisin
työhuoneensa lattiaa. Vaasa-suvun kuuma veri oli alkanut kuohahdella.

"Onko sinulla vielä muuta lisättävää", kysyi hän Rebekalta, jonka
silmät säihkyivät kostonhimosta. "Kuka takaa, että puhut totta?"

"Sanani", vastasi Rebekka rohkeasti. "Mistäs olisin ennättänyt saada
tietää ritarin ja hovineiden lähtevän Puolaan?"

Juhani oli ääneti hetkisen.

"Olet oikeassa, tyttöseni! Haa, konnamaisuutta! He tulevat jo."

De Montaigne ja Jadviga astuivat huoneesen upseerin ja parin vartian
seurassa. Rebekka loi kilpailijattareensa karsaan silmäyksen.

De Montaigne kirosi itsekseen.

"Mitäs juonia teillä on? Miksi käytätte väärin herranne luottamusta?
Tunnustakaa kaikki, minä tiedän kuitenkin miten asiat ovat! En olisi
koskaan voinut uskoa teistä semmoista, de Montaigne; myydä ketjut,
mitkä puolisoni urhoollisuuden merkiksi ripusti kaulaanne. Semmoinen
käytös ei sovi ritarille! Paitsi sitä oli aikomuksenne ennaltaan karata
neidon kanssa ja kenties vielä hyötyä kirjeistäni. Tässä seisoo
päällekantajanne! Mitä voitte vastata?"

Herttua viittasi Rebekkaan.

De Montaigne ja Jadviga lankesivat polvilleen. Edellinen lausui:

"Herttua, tahdoin päästä lähettilääksenne voidakseni samalla matkalla
vihkiytyä Jadvigan kanssa hänen kotilinnansa kirkossa, jossa saisimme
hänen vanhempainsa siunauksen. Toimitettuani tehtäväni hänen
majesteettinsa Puolan kuninkaan luona olisin puolisoni kanssa palannut
teidän ylhäisyytenne palvelukseen. Mitä kultaketjuihin tulee, olisin
vaan jättänyt ne pantiksi rahalainasta, jonka olisin maksanut tänne
palattuani, eräälle Aron-nimiselle kultasepälle, koronkiskurille ja
juutalaiselle, joka salaten heimoansa on tänne teidän pääkaupunkiinne
asettunut."

"Mutta annoinhan minä teille kylliksi matkarahaa", tiuskasi Juhani
herttua yhä vielä vihoissaan. "Asia on selville saatava, tuokaa tänne
Aron kultaseppä."

Yksi vartia poistui.

"Puhelin juutalaisen kanssa ennenkuin teidän ylhäisyytenne kutsui
minua!"

Herttua alkoi vähitellen leppyä.

"Nouskaa ylös, te molemmat!" virkkoi hän hetkisen mietittyään. "Ottakaa
takaisin miekkanne, de Montaigne! Nyt käsitän, miten olette rikkoneet:
rakkaus viehätti teitä liiaksi. Tämä neito sattui kuuntelemaan
puhettanne eilen ehtoolla linnan puistossa; olitteko tahtoneet tavata
häntä siellä?"

"En; päinvastoin lähetti hän luokseni vanhan palvelija-ämmän,
ilmoittaen tahtovansa sanoa minulle siellä jotain tärkeää. Jadvigakin
tahtoi tavata minua puistossa samaan aikaan. Kun tuo nainen näki meidät
puistossa, piilousi hän kuuntelemaan puhettamme."

Herttua kääntyi Rebekkaan, joka vaaleni.

"Onko sinulla mitään puolustukseksesi sanottavaa?" kysyi herttua
katsoen häneen karsaasti.

"Teidän ylhäisyytenne, hän on Aron-juutalaisen tytär", virkkoi de
Montaigne huomattuaan ilokseen, mihin suuntaan asia kääntyi.

"Ahaa! Nyt ymmärrän; isäsi käyttää sinua välikappaleenaan, saadaksensa
pauloihinsa aatelismiehiä ja voidakseen kiskoa heitä mielin määrin!"
jatkoi herttua.

Rebekan silmät säkenöivät vihasta.

"Se ei ole tosi!" virkkoi hän vakavalla äänellä. "Teidän armonne, tämä
ritari on jo kauan teeskennellyt rakastavansa minua ja -- --."

"Elä koettelekkaan valhetella!" keskeytti herttua. "Se ei auta
vähintäkään!"

Samassa toivat vartijat sisään Aronin, joka vapisi kuin haavan lehti.

"Polvillesi!" huusi herttua.

Vahdit nauroivat juutalaisen kurjalle näölle.

"Onko tämä tyttäresi?" jatkoi herttua.

"On!" änkytti juutalainen.

"Hyvä! Teidän tulee lähteä maasta vielä tänä päivänä; muuten joutuu
omaisuutenne takavarikkoon ja te itse joudutte vankeuteen. Oletko
ostanut tältä herralta mitään."

"Olen, teidän armonne", vastasi Aron peloissaan. "Ostin häneltä eilen
sormuksen sadasta Unkarin kultarahasta."

"Jätä se hänelle niin pian kuin voit. Rangaistukseksi luvattomasta
koronkiskomisesta et saa siitä mitään palkkiota. Viekää heidät pois!"

"Sormuksen möin tänään eräälle ritarille, joka läksi matkalle", änkytti
Aron, nousematta polviltaan. "Armoa, herra herttua, armoa!"

"Saat sakkoa kaksisataa kultarahaa, ja sitten pois maasta; sormuksen
hinnasta sovimme ritarin kanssa! Vahdit, viekää nämät juutalaiset
hökkeliinsä ja tuokaa sieltä tullessanne 200 kultarahaa!"

Aron ja Rebekka seurasivat trapantteja.

"Pitkittäkää nyt matkaanne, minä annan teille anteeksi", virkkoi
herttua lempeästi, ojentaen kätensä de Montaignelle ja Jadvigalle
suudeltavaksi. "Hyvästi, palatkaa linnaani onnellisina!"

Puolen tunnin kuluttua kiikkui Haukka Airiston selällä, kantaen kaksi
onnellista, jotka täten eivät tulleet näkemään niitä rauhattomia
päiviä, mitkä nyt Turun linnalle koittivat.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64259 ***