*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64087 ***

KUUDES OSASTO

Kirj.

ANTON TSHEHOV

Venäjänkielestä suomensi

Vilho Elomaa





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1921.




I.


Sairaalan pihassa on pienehkö sivurakennus, jota ympäröi kokonainen
metsä nokkosia, takkiaisia ja villihamppua. Sen katto on ruostunut,
savutorvi puoleksi kumossa, portaat ovat lahonneet ja kasvavat ruohoa,
ja rappauksesta on enää vain hiukan jälkiä näkyvissä. Julkisivu on
sairaalaan päin, takasivu katselee pellolle, josta sen eroittaa
sairaalan harmaa, nauloilla reunustettu aita. Näillä nauloilla, joiden
kärjet törröttävät pystyssä, ja aidalla ja itse rakennuksella on se
erikoinen alakuloinen, toivoton ilme, jollainen meillä tavataan
ainoastaan sairaaloilla ja vankiloilla.

Ellette pelkää polttavanne itseänne nokkosiin, niin menkäämme pitkin
kapeaa polkua, joka vie sivurakennukselle, ja katsokaamme, mitä siellä
on sisällä. Avattuamme ensimmäisen oven tulemme eteiseen. Siellä on
seinävierillä ja uunin luona kokonaisia vuoria kaikenlaista
sairaalarojua. Patjoja, vanhoja risaisia mekkoja, housuja,
siniraitaisia paitoja, hylyksi käytettyjä kenkärajoja, -- ja kaikki
tämä törky on heitetty läjiin, rutistettu kasaan sikin sokin; siinä se
mätänee ja levittää ympärilleen tukahduttavaa löyhkää.

Lumppuläjällä makaa, aina piippu hampaissa, vartija Nikita, vanha
virkaheitto sotilas, jonka hihanauhakkeet aika on muuttanut
ketunkarvaisiksi. Hänellä on tuimat, kuihtuneet kasvot, riippuvat
kulmakarvat, jotka tekevät hänet lammaskoiran näköiseksi, ja punainen
nenä; hän on lyhyenläntä, laiha ja suonikas, mutta hänellä on ryhtiä,
ja hänen nyrkkinsä ovat lujat. Hän on niitä yksinkertaisia, vakavia,
luotettavia ja tylsiä ihmisiä, jotka rakastavat järjestystä ja ennen
kaikkea ja siksi uskovat lujasti, että täytyy piestä. Hän mukiloi
kasvoihin, rintaan, selkään, mihin sattuu, ja on varma siitä, ettei
täällä muutoin olisi järjestystä.

Sitten astutte suureen, avaraan huoneeseen, joka vastaa koko
rakennusta, ellei oteta lukuun eteistä. Täällä on seinät sivelty
likaisensinisellä värillä, katto on noessa kuin savupirtissä, -- näkee
selvästi, että uunit talvisin savuavat ja ajavat häkää. Ikkunoita
rumentavat sisäpuolelle kiinnitetyt rautaristikot. Lattia on harmaa ja
tikkuinen. Ilma on hapankaalin, öljylampun, luteiden ja ammoniakin
hajun kyllästämä, niin että ensimmältä luulisitte tulevanne
eläintarhaan.

Huoneessa on vuoteita, jotka on ruuvattu kiinni lattiaan. Niillä istuu
ja loikoo ihmisiä sinisissä sairaalamekoissa ja vanhan tavan mukaan
patalakki päässä. Ne ovat mielipuolia.

Heitä on täällä kaikkiaan viisi. Vain yksi on säätyhenkilö, kaikki muut
pikkuporvareja tai rahvasta. Ensimmäinen ovesta käsin, pitkä, laiha
mies, jolla on punertavat, kiiltävät viikset ja itkettyneet silmät,
istuu nojaten päätään käteensä ja tuijottaa yhteen kohtaan. Yöt päivät
hän suree jotakin, pudistellen päätään, huokaillen ja katkerasti
hymyillen; hän ottaa harvoin osaa keskusteluun eikä tavallisesti vastaa
kysymyksiin. Hän syö ja juo koneellisesti, silloin kun annetaan.
Ahdistavasta, hakkaavasta yskästä, laihuudesta ja poskien punasta voi
päättää, että hänellä on keuhkotaudin alku.

Hänen jälkeensä seuraa pieni, eloisa, erittäin vilkasliikkeinen vanhus,
jolla on piikkiparta ja musta, kähärä tukka kuin neekerillä. Päivisin
hän kulkee pitkin salia ikkunasta toiseen tahi istuu vuoteellaan, jalat
turkkilaisten tapaan ristissä allaan, ja viheltelee taukoamatta kuin
punatulkku, laulaa hiljaa itsekseen ja nauraa hihittää. Yhtä
lapsellisen hilpeä ja vilkas hän on öisinkin noustessaan rukoilemaan,
s.o. lyömään nyrkeillään rintaansa ja kaivelemaan sormellaan
ovenpieliä. Hän on juutalainen Moiseika, heikkomielinen, joka menetti
järkensä parikymmentä vuotta sitten, kun häneltä paloi verstas, jossa
valmistettiin hattuja.

Kaikista kuudennen osaston asukkaista sallitaan vain hänen poistua
rakennuksesta, vieläpä sairaalan pihasta kadullekin. Tätä
erikoisoikeutta hän on saanut nauttia jo pitkät ajat, nähtävästi siksi,
että hän on vanha sairaalan hoidokki ja hiljainen, vaaraton hupsu,
kaupungin narri, joka aikoja sitten oli totuttu näkemään kaduilla
poikaviikarien ja koirien ympäröimänä. Sairaalamekossa, naurettava
patalakki päässä ja tohvelit jalassa, toisinaan avojaloin ja
housuittakin, hän kuljeskelee pitkin katuja, pysähtyen porteilla ja
kauppapuotien luona pyytämään kopeekkaista. Missä hän saa kaljaa, missä
leivänpalan, missä taas kopeekanlantin, ja sairaalaan palatessaan hän
tavallisesti on kylläinen ja rikas. Kaikki, mitä hän tuo mukanaan,
ottaa Nikita häneltä omiksi hyvikseen. Hän tekee sen raa'alla tavalla,
kiukkuisena, kääntäen toisen taskut nurin ja kutsuen Jumalaa
todistajaksi, ettei hän milloinkaan enää päästä juutalaista kadulle ja
että epäjärjestys on hänen mielestään pahinta, mitä maailmassa saattaa
tapahtua.

Moiseika on hyvin palvelevainen. Hän antaa tovereilleen vettä, peittää
heidät, kun he nukkuvat, lupaa tuoda jokaiselle kopeekan kadulta ja
ommella jokaiselle uuden lakin; hän ruokkii lusikastaan
vasemmanpuolista, halvattua naapuriaan. Sitä hän ei tee
sääliväisyydestä eikä minkään inhimillisyystunteen pakottamana, vaan
jäljitellen oikeanpuolista naapuriaan Gromovia ja itsetiedottomasti
alistuen hänen vaikutukseensa.

Ivan Dmitritsh Gromov, kolmenneljättä vanha aatelismies, entinen
ulosottomies ja kuvernementinsihteeri, sairastaa vainoamishulluutta.
Hän joko makaa vuoteellaan kokoonkyyristyneenä tahi kävelee nurkasta
nurkkaan, ikäänkuin saadakseen liikuntoa; hyvin harvoin hän istuu.
Hän on aina kiihdyksissä, jännittyneenä jostakin hämärästä,
epämääräisestä odotuksesta. Kuullessaan pienimmänkin rasahduksen
eteisestä tahi huudahduksen pihalta, hän heti kohottaa päätänsä ja
alkaa kuunnella: tullaankohan häntä noutamaan? Häntäköhän etsitään? Ja
silloin hän tulee kovin levottomaksi, ja hänen kasvoilleen ilmestyy
torjuva ilme.

Minua miellyttävät hänen leveät, luisevat kasvonsa, jotka ovat alati
kalpeat ja onnettomat ja joissa kuvastuu kuin peilissä taistelujen ja
alituisen kauhun kiduttama sielu. Hänen virnistelynsä on kummallista ja
sairaloista, mutta hienot uurteet, jotka syvä, todellinen kärsimys on
painanut hänen kasvoihinsa, ilmaisevat järkevyyttä ja älykkyyttä, ja
silmissä on lämmin, terve loiste. Minua miellyttää koko hänen
olemuksensa; hän on kohtelias, avulias ja hienotunteinen kaikkia paitsi
Nikitaa kohtaan. Kun joku pudottaa napin tahi lusikan, niin hän heti
hypähtää vuoteeltaan ja nostaa esineen maasta. Joka aamu hän toivottaa
tovereilleen hyvää huomenta ja levolle mennessään hyvää yötä.

Paitsi alituista jännityksen tilaa ja virnistämistä, ilmenee hänen
hulluutensa seuraavalla tavalla. Joskus iltaisin hän kääriytyy
mekkoonsa ja vavisten koko ruumiiltaan ja hampaiden kalistessa alkaa
nopeasti kävellä nurkasta nurkkaan ja vuoteiden välillä. Näyttää siltä
kuin hänellä olisi ankara kuume. Siitä, että hän äkkiä pysähtyy ja
katsahtaa tovereihinsa, huomaa hänen haluavan sanoa jotakin erittäin
tärkeää, mutta nähtävästi arvellen, ettei häntä kuunneltaisi tahi
ymmärrettäisi, hän pudistaa kärsimättömästi päätään ja jatkaa
kävelyään. Mutta pian puhumisen halu voittaa kaikki arvelut, ja hän
kirvoittaa kielensä siteet ja puhuu intohimoisesti. Hänen puheensa on
säännötöntä, kuumeentapaista, ikäänkuin hourailua, katkonaista, eikä
aina käsitettävää, mutta siinä on kuitenkin, sekä sanoissa että
äänensävyssä, jotakin erittäin miellyttävää. Kun hän puhuu, niin näette
hänessä mielipuolen ja ihmisen. Hänen järjetöntä puhettaan on vaikea
kuvata paperille. Hän puhuu ihmisten halpamaisuudesta, väkivallasta,
joka sortaa totuutta, ihanasta elämästä, joka aikaa myöten on tuleva
maan päälle, ikkunaristikoista, jotka joka hetki muistuttavat hänelle
sortajien tylsyyttä ja julmuutta. Koko hänen puheensa on kuin sekavia
säveliä vanhoista mutta vielä keskeneräisistä lauluista.




II.


Hiukan toistakymmentä vuotta sitten asui kaupungissa, pääkadun
varrella, omassa talossaan Gromov-niminen, varakas, hyvinvoipa
virkamies. Hänellä oli kaksi poikaa: Sergei ja Ivan. Ollessaan jo
neljännen vuosiluokan ylioppilas, Sergei sairastui lentävään
keuhkotautiin ja kuoli, ja hänen kuolemansa oli ikäänkuin alkuna
kokonaiseen sarjaan onnettomuuksia, jotka äkkiä alkoivat ahdistaa
Gromovin perhettä. Viikon kuluttua Sergein hautajaisista iäkäs isä
pantiin syytteeseen väärennyksistä ja kavalluksista ja kuoli pian sen
jälkeen vankilan sairaalassa lavantautiin. Koti ja kaikki irtain
omaisuus myytiin huutokaupalla, ja Ivan Dmitritsh äitineen jäi puille
paljaille.

Kun Ivan Dmitritsh ennen, isän eläessä, asui Pietarissa, jossa hän
opiskeli yliopistossa, sai hän 60-70 ruplaa kuukaudessa eikä tiennyt
mitään puutteesta. Nyt hänen elämänsä teki jyrkän käänteen. Hänen
täytyi aamusta iltaan antaa kehnotuloisia oppitunteja, kirjoittaa
puhtaaksi ja kuitenkin nähdä nälkää, sillä koko ansionsa hän lähetti
äidille elatukseksi. Sellaista elämää Ivan Dmitritsh ei kestänyt; hänen
mielensä masentui, hän alkoi sairastella, erosi yliopistosta ja
matkusti kotiin. Kotikaupungissaan hän suositusten avulla pääsi
kihlakuntakouluun opettajaksi, mutta ei sopinut toveriensa kanssa,
oppilaat eivät hänestä pitäneet, ja pian hän jätti toimensa. Äiti
kuoli. Poika oli puolisen vuotta ilman tointa, eläen vedellä ja
leivällä; sitten hän pääsi ulosottomieheksi. Siinä toimessa hän pysyi,
kunnes sai eron sairauden tähden.

Hän ei ollut milloinkaan, nuorina ylioppilasvuosinaankaan, näyttänyt
terveeltä. Hän oli aina kalpea, laiha, vilunarka, söi vähän, nukkui
huonosti. Hänen päätään pyörrytti ja hän sai hysteerisen kohtauksen
pikarillisesta viiniä. Hän kaipasi ihmisten seuraa, mutta ärtyisän
luonteensa ja epäluuloisuutensa vuoksi hän ei päässyt kenenkään kanssa
läheisempiin suhteisiin eikä saanut ystäviä. Kaupungin asukkaista hän
aina puhui halveksivasti, sanoen, että heidän raaka tietämättömyytensä
ja unelias, eläimellinen elämänsä on hänestä vastenmielistä ja
iljettävää. Hän puhui kimeällä, kovalla äänellä, kiihkeästi, aina joko
närkästyneenä ja mieli kuohuksissa tahi ihastuneena ja ihmetellen, ja
aina vilpittömästi. Mistä hänen kanssaan rupesikin puhumaan, aina hän
johti keskustelun samaan: kaupungissa on tuskastuttava ja ikävä elää,
yhteiskunnalla ei ole korkeampia harrastuksia, se viettää harmaata
tarkoituksetonta elämää, jossa vaihteluna on väkivalta, raaka irstailu
ja tekopyhyys; lurjukset ovat kylläiset ja puetut, mutta kunnialliset
ihmiset elävät puutteessa; tarvittaisiin kouluja, paikallinen,
tervesuuntainen sanomalehti, teatteri, julkisia luentoja, älyllisten
voimien yhdistymistä; yhteiskunta täytyisi saattaa tuntemaan itsensä ja
kauhistumaan. Ihmisiä kuvatessaan hän käytti voimakkaita värejä, vain
valkoista ja mustaa, eikä tunnustanut mitään välivivahduksia; hän jakoi
ihmiskunnan kunniallisiin ihmisiin ja lurjuksiin; mitään välimuotoa ei
ollut olemassa. Naisista ja rakkaudesta hän aina puhui intohimoisesti,
ihastuneesti, mutta ei ollut kertaakaan rakastunut.

Kaupungissa hänestä arvostelujensa jyrkkyydestä ja hermostuneisuudesta
huolimatta pidettiin, ja kun hän ei ollut saapuvilla, nimitettiin häntä
hyväillen Vanjaksi. Hänen synnynnäinen hienotunteisuutensa,
avuliaisuutensa, säännöllisyytensä, siveellinen puhtautensa ja
samoin hänen kulunut lievetakkinsa, sairaloinen ulkomuotonsa ja
perheonnettomuutensa herättivät hyviä, lämpimiä ja surullisia tunteita;
lisäksi hän oli sivistynyt, paljon lukenut, tiesi kaupungin asukkaiden
mielestä kaikki ja oli kaupungissa jonkinlaisena elävänä
tietosanakirjana.

Hän luki sangen paljon. Hän istui pitkät ajat klubissa, nyki
hermostuneesti pujopartaansa ja selaili aikakauslehtiä ja kirjoja;
hänen kasvoistaan näkyi, että hän ei lukenut, vaan niellä hotki, tuskin
ennättäen pureskella. Johtui ajattelemaan, että lukeminen oli muuan
hänen sairaloisia tottumuksiaan, koska hän yhtä ahneesti kävi kaiken
kimppuun, mitä vain eteen sattui, lukipa edellisenkin vuoden
aikakauslehtiä ja kalentereita. Kotonaan hän luki aina makuullaan.




III.


Kerran eräänä syysaamuna Ivan Dmitritsh, päällystakin kaulus pystyssä,
rämpi pitkin kuraisia poikkikatuja ja kujia muutaman porvarin luo
perimään ulosottoon tuomittuja rahoja. Hänen mielialansa oli synkkä,
kuten aina aamuisin. Eräällä pikkukadulla häntä vastaan tuli kaksi
kahlehdittua vankia neljän kivääreillä varustetun vartiosotilaan
saattamina. Ivan Dmitritsh oli ennenkin sangen usein kohdannut vankeja,
ja sellaiset kohtaukset olivat aina herättäneet hänessä sääliä ja
kiusallisia tunteita; nyt tämä kohtaaminen toi hänen mieleensä aivan
erikoisen, kummallisen tunnelman. Ties minkätähden hänestä äkkiä
tuntui, että hänetkin voidaan panna rautoihin samalla tavalla
kuljetettavaksi lokaisia kujia pitkin tyrmään. Suoritettuaan
tehtävänsä ja palatessaan kotiin hän tapasi postin kohdalla tutun
poliisitarkastajan, joka tervehti häntä ja käveli hänen rinnallaan
muutaman askeleen, ja tämä tuntui hänestä epäilyttävältä. Kotona hän ei
koko päivänä saanut mielestään vankeja ja sotilaita kivääreineen, ja
käsittämätön sielullinen tuska esti häntä lukemasta ja keskittämästä
ajatuksiaan. Illalla hän ei sytyttänyt valoa eikä yöllä nukkunut,
ajatteli vain sitä, että hänet voidaan vangita, lyödä rautoihin ja
heittää vankilaan. Hän ei tiennyt olevansa mihinkään syyllinen ja voi
varmasti vakuuttaa, ettei vastedeskään koskaan tee murhaa, murhapolttoa
tahi varkautta; mutta saattaisihan hyvinkin tehdä jonkin rikoksen kuin
vahingossa, tahtomattaan, ja olihan mahdollista panettelu, vieläpä
tuomiovirhe! Eihän vuosisatainen kansallinen kokemus suotta opeta, että
säkistä ja tyrmästä eivät valat päästä. Ja tuomiovirhe on nykyisen
oikeudenkäyntijärjestyksen vallitessa hyvinkin mahdollinen. Ihmiset,
joiden suhde toisten kärsimyksiin on virallinen, kuten esimerkiksi
tuomarit, poliisimiehet, lääkärit, paatuvat ajan pitkään tottumuksen
voimasta siinä määrässä, etteivät voi, vaikka tahtoisivatkin, suhtautua
asiakkaihinsa muulla tavoin kuin muodollisesti; siinä suhteessa he
eivät lainkaan eroa talonpojasta, joka takapihallaan teurastaa pässejä
ja vasikoita eikä huomaa verta. Kun tuomari on sellaisessa
muodollisessa, sieluttomassa suhteessa henkilöön, niin hän riistääkseen
syyttömältä ihmiseltä kaikki kansalaisoikeudet ja tuomitakseen hänet
pakkotyöhön tarvitsee vain aikaa. Ainoastaan aikaa eräiden
muodollisuuksien täyttämiseen, josta tuomarille maksetaan palkka, ja
sitten on kaikki tehty. Etsi sitten oikeudenmukaisuutta ja turvaa tässä
pienessä, likaisessa kaupunkipahaisessa, kahdensadan virstan päässä
rautatiestä! Ja eikö ole naurettavaa ajatellakin oikeudenmukaisuutta,
kun yhteiskunta näkee kaikkinaisessa väkivallassa käsitettävän ja
tarkoituksenmukaisen välttämättömyyden, ja jokainen lempeyden ilmaisu,
esimerkiksi vapauttava tuomio, saa niskaansa valtavan ryöpyn
tyytymättömyyden ja kostonhimon tunteita?

Aamulla Ivan Dmitritsh nousi vuoteeltaan kauhun vallassa, kylmä hiki
otsalla, aivan varmana siitä, että hänet voidaan vangita millä hetkellä
tahansa. Koska eiliset ajatukset niin kauan vaivaavat, -- ajatteli hän,
-- niin niissä varmaan lienee hitunen totuutta. Eiväthän ne toki
voineet tulla mieleen ihan ilman aihetta.

Poliisimies käveli kiirehtimättä ikkunoiden ohitse: ei suinkaan ilman
syytä. Tuossa pysähtyi kaksi miestä talon kohdalle ja ovat nyt vaiti.
Miksi he ovat vaiti?

Ivan Dmitritshille tuli tuskalliset ajat. Kaikki, jotka kulkivat
ikkunoiden ohi tahi astuivat pihaan, tuntuivat urkkijoilta ja
salapoliiseilta. Puolenpäivän aikaan ajoi tavallisesti ispravnikka
ohitse parihevosilla; hän saapui kaupungin lähellä olevalta
maatilaltaan poliisihallitukseen, mutta Ivan Dmitritshistä näytti joka
kerta, että hän ajoi liian nopeasti ja jokin erikoinen ilme
kasvoillaan, riensi nähtävästi ilmoittamaan, että kaupungissa oleskelee
vaarallinen rikollinen. Ivan Dmitritsh hätkähti aina, kun portilla
soitettiin tahi kolkutettiin, meni ihan hervottomaksi nähdessään
emännän luona oudon henkilön; kohdatessaan poliisimiehiä ja santarmeja
hän hymyili ja vihelteli näyttääkseen huolettomalta. Hän valvoi yöt
läpeensä, odottaen vangitsemista, mutta kuorsasi ja hengitti
äänekkäästi, jotta emäntä luulisi hänen nukkuvan; sillä ellei hän nuku,
niin hänellä tietenkin on paha omatunto -- mikä painava todiste!
Todellisuus ja terve järki vakuuttivat hänelle, että tuo pelko on
turhaa ja sielunsairautta, että pidättäminen ja vankeus, jos katsoi
asiaa laajemmalta näkökannalta, ei ollut mitään kauheata, -- kunhan
omatunto vain oli puhdas; mutta mitä järkevämmin hän ajatteli, sitä
voimakkaammaksi ja ahdistavammaksi kävi hänen sieluntuskansa. Hän tunsi
samaa kuin erakko, joka aikoi raivata itselleen asuinpaikan
aarniometsään; mitä innokkaammin hän työskenteli kirveellään, sitä
tiheämpänä ja jykevämpänä kasvoi metsä ympärillä. Ivan Dmitritsh,
nähdessään lopuksi harkintansa hyödyttömyyden, lakkasi kokonaan
ajattelemasta ja antautui täydellisesti epätoivon valtaan.

Hän alkoi etsiä yksinäisyyttä ja karttaa ihmisiä. Virka oli jo ennenkin
ollut hänelle vastenmielinen, nyt se kävi kerrassaan sietämättömäksi.
Hän pelkäsi, että häntä jotenkuten petetään, hänen taskuunsa pistetään
huomaamatta lahjuksia ja sitten hänet paljastetaan, tahi hän itse
huomaamattaan tekee virallisiin papereihin virheen, joka on yhtä törkeä
kuin väärennys, tahi kadottaa vieraita rahoja. Kummallista, milloinkaan
ennen hänen aivonsa eivät olleet toimineet niin notkeasti ja
kekseliäästi kuin nyt, kun hän joka päivä keksi tuhansia erilaisia
syitä, joiden tähden täytyi vakavasti suojella vapauttaan ja
kunniaansa. Mutta sensijaan heikkeni mielenkiinto ulkomaailmaa,
varsinkin kirjoja kohtaan, ja muisti alkoi arveluttavasti huonontua.

Keväällä, kun lumi oli sulanut, löydettiin hautausmaan luota rotkosta
kaksi puoleksi mädännyttä ruumista, vanhan naisen ja pojan, jotka
merkeistä päättäen olivat saaneet väkivaltaisen lopun. Kaupungissa ei
enää muusta puhuttu kuin näistä ruumiista ja tuntemattomista
murhaajista. Ivan Dmitritsh, jotta ei olisi luultu hänen olevan
murhaajan, kulki pitkin katuja ja hymyili, ja tavatessaan tuttavia
kalpeni, punastui ja vakuutteli, ettei ole katalampaa rikosta kuin
heikkojen ja turvattomien murhaaminen. Mutta tämä valhe uuvutti hänet
pian, ja jonkun aikaa harkittuaan hän päätti, että hänen nykyisessä
tilassaan oli parasta -- kätkeytyä emännän kellariin. Kellarissa hän
istui päivän, yön ja vielä seuraavankin päivän, vilustui ankarasti ja
odotettuaan, kunnes tuli pimeä, hiipi salaa kuin varas huoneeseensa.
Päivänkoittoon saakka hän seisoi keskellä huonetta, liikahtamatta,
kuunnellen. Aamulla varhain, ennen auringon nousua, tuli emännän luo
uunintekijöitä. Ivan Dmitritsh tiesi hyvin, että he tulivat korjaamaan
keittiön uunia, mutta pelko kuiskasi hänelle, että ne olivat
uunintekijöiksi pukeutuneita poliisimiehiä. Hän hiipi hiljaa huoneesta
ja lähti kauhuissaan, avopäin ja takitta juoksemaan pitkin katua.
Joukko koiria ajoi haukkuen häntä takaa, muuan ukko huusi hänen
jälkeensä, ilma vinkui korvissa ja Ivan Dmitritshistä tuntui, kuin koko
maailman väkivalta olisi keräytynyt hänen selkänsä taakse ja ajanut
häntä takaa.

Hänet otettiin kiinni, vietiin kotiin, ja emäntä lähetettiin kutsumaan
lääkäriä. Tohtori Andrei Jefimitsh, josta puhumme tuonnempana, määräsi
kylmiä päähauteita ja kirsikkalaakeritippoja, pudisti surullisesti
päätään ja lähti ilmoitettuaan emännälle, ettei hän enää tule takaisin,
sillä ihmistä ei saa estää menettämästä järkeään. Kun kotona ei ollut
varoja elatukseen ja hoitoon, lähetettiin Ivan Dmitritsh pian
sairaalaan ja sijoitettiin veneerisiä tauteja sairastavien osastoon.
Hän ei nukkunut öisin, oikkuili ja häiritsi sairaita ja pian hänet
Andrei Jefimitshin toimesta siirrettiin kuudenteen osastoon.

Vuoden kuluttua Ivan Dmitritsh oli jo kokonaan unohdettu kaupungissa,
ja hänen kirjansa, jotka emäntä oli vienyt vajassa olevaan rekeen,
olivat joutuneet poikaviikarien saaliiksi.




IV.


Ivan Dmitritshin vasemmanpuolinen naapuri on, kuten jo mainitsin,
juutalainen Moiseika; oikeanpuolinen on rasvoittunut, melkein
pallomainen rahvaanmies, jolla on tylsät, aivan ilmeettömät kasvot. Hän
on liikkumaton, ahnas ja siivoton eläin, joka jo aikoja sitten on
menettänyt kyvyn ajatella ja tuntea. Hänestä lähtee lakkaamatta kirpeä,
tukahduttava löyhkä.

Nikita, joka korjaa hänen jälkensä, lyö häntä vimmatusti, olkansa
takaa, nyrkkejään säästämättä; kauheata tässä ei ole se, että häntä
lyödään, -- sellaiseen voi tottua, -- vaan se, ettei tuo tylsistynyt
eläin vastaa iskuihin ainoallakaan äännähdyksellä, liikkeellä,
ilmeellä, heilahtelee vain hiljakseen kuin raskas tynnyri.

Viides ja viimeinen kuudennen osaston hoidokeista on muuan
kaupunkilainen, joka aikoinaan palveli postissa lajittelijana, pieni,
laihahko, vaaleanverinen mies, jolla on hyvänsävyiset, mutta hiukan
viekkaat kasvot. Päättäen älykkäistä, levollisista silmistä, joiden
katse on kirkas ja hilpeä, hän on varuillaan, ja hänellä on jokin hyvin
tärkeä ja mieluisa salaisuus. Hänellä on pieluksensa ja patjansa alla
jotakin, jota hän ei näytä kenellekään, ei pelosta, että se voitaisiin
ottaa tahi varastaa häneltä, vaan häveliäisyydestä. Toisinaan hän menee
ikkunan luo, ja kääntyen tovereihinsa selin, ripustaa rinnalleen
jotakin, jota sitten pää kumarassa katselee; jos silloin joku menee
hänen luokseen, niin hän hämmentyy ja tempaa sen rinnaltaan. Mutta
hänen salaisuuttaan ei ole vaikea arvata.

"Onnitelkaa minua", puhuu hän usein Ivan Dmitritshille, "minulle on
esitetty annettavaksi Stanislain ritarikunnan toisen luokan merkki
tähtineen. Toisen luokan merkki ja tähti annetaan vain ulkomaalaisille,
mutta minuun nähden tahdottaneen jostakin syystä tehdä poikkeus",
huomauttaa hän hymyillen ja kohauttaen hiukan neuvottomana olkapäitään.
"Niin, enpä tosiaan voinut odottaa!"

"Minä en käsitä tästä mitään", vastaa Ivan Dmitritsh jurosti.

"Vaan tiedättekö, minne asti ennemmin tahi myöhemmin vielä kapuan?"
jatkaa entinen lajittelija siristäen viekkaasti silmiään. "Saan
varmasti ruotsalaisen Pohjantähden. Se ritarimerkki on sellainen, että
kyllä kannattaa touhuta. Valkoinen risti ja musta nauha. Se on erittäin
kaunista."

Varmaankaan ei elämä missään ole niin yksitoikkoista kuin tässä
sivurakennuksessa. Aamulla hoidokkaat, halvattua ja paksua talonpoikaa
lukuunottamatta, peseytyvät eteisessä suuren korvon ääressä ja
kuivaavat itsensä mekkonsa liepeisiin; senjälkeen he juovat
tinatuopeista teetä, jota Nikita tuo päärakennuksesta. Jokainen saa
yhden tuopillisen. Puolenpäivän tienoissa syödään hapankaalikeittoa ja
puuroa, illalliseksi on päivällisestä jäänyttä puuroa. Väliajoilla
maataan, nukutaan, katsellaan ikkunoista ja kävellään nurkasta
nurkkaan. Ja niin joka päivä. Entinen lajittelijakin puhuu aina vain
samoista ritarimerkeistä.

Muita ihmisiä nähdään kuudennessa osastossa harvoin. Uusia
mielenvikaisia tohtori ei ole enää moneen aikaan ottanut vastaan,
ja vähän on tässä maailmassa niitä, joita haluttaa käydä
hullujenhuoneissa. Kerran kahdessa kuukaudessa käy Semjon Lasaritsh,
parturi. Kuinka hän keritsee mielenvikaiset ja kuinka Nikita häntä
siinä toimessa auttaa, ja millainen hämminki syntyy potilaiden joukossa
joka kerta kun juopunut, hymyilevä parturi ilmestyy heidän
keskuuteensa, sitä emme ryhdy kuvailemaan.

Paitsi parturia ei kukaan kurkistakaan rakennukseen. Sairaat ovat
tuomitut näkemään päivästä päivään ainoastaan Nikitan.

Mutta vähän aikaa sitten sairaalassa alettiin huhuta kummia.

Pantiin liikkeelle huhu, että muka tohtori oli ruvennut käymään
kuudennessa osastossa.




V.




Kummallinen huhu!

Tohtori Andrei Jefimitsh Ragin on tavallaan huomattava henkilö.
Kerrotaan, että hän aikaisimmassa nuoruudessaan oli erittäin jumalinen
ja valmistautui hengelliselle uralle ja että hän, päästyään v. 1863
kimnaasista, aikoi mennä hengelliseen akatemiaan, mutta että hänen
isänsä, lääketieteen ja kirurgian tohtori, oli myrkyllisesti nauranut
hänen tuumilleen ja jyrkästi ilmoittanut, ettei pitäisi häntä
poikanaan, jos tämä rupeisi papiksi. Missä määrin tämä on totta, sitä
en tiedä, mutta itse Andrei Jefimitsh myönsi useammin kuin kerran,
ettei hän milloinkaan ollut tuntenut kutsumusta lääketieteen eikä
yleensä erikoistieteiden alalle.

Miten sen asian laita lieneekään, lääketieteellisessä tiedekunnassa
opintonsa päätettyään hän ei ottanut ylleen papinkauhtanaa.
Jumalisuutta hänessä ei huomannut, ja lääkäriuransa alussa hän ei ollut
sen enempää hengenmiehen näköinen kuin nytkään.

Hänen ulkonainen olemuksensa on jykevä, karkea, talonpoikaismainen;
hänen kasvonsa, partansa, sileäksi kammattu tukkansa ja vankka, kömpelö
ruumiinrakenteensa muistuttavat maalaiskapakoitsijaa, lihonnutta,
töykeää ahmattia. Hänen kasvonsa ovat tuimat, sinisten suonien
peittämät, silmät pienet, nenä punainen. Hän on kookas, hartiakas,
kädet ja jalat ovat suhdattoman suuret; hän näyttää voivan nyrkillään
tappaa miehen. Mutta hänen käyntinsä on hiljainen, liikkeensä
varovaiset ja arat; tullessaan toista vastaan kapeassa käytävässä hän
aina ensimäisenä pysähtyy tietä antamaan ja lausuu, ei syvällä
bassolla, kuten odottaisi, vaan hienolla, pehmeällä tenoriäänellä:
"anteeksi!" Hänellä on kaulassa pieni paisuma, joka estää häntä
käyttämästä jäykkää tärkkikaulusta, ja siksi hänellä aina on pehmeä
palttina- tai karttuunipaita. Hän ei yleensä pukeudu tohtorin tavoin.
Samaa housuparia hän käyttää vuosikymmenisen, ja uusi puku, jonka hän
tavallisesti ostaa juutalaisen kojusta, näyttää hänen yllään yhtä
kuluneelta ja rypistyneeltä kuin vanhakin; samassa takissa hän ottaa
vastaan sairaita, syö päivällistä, käy vieraissa; mutta sitä hän ei tee
itaruudesta, vaan siksi, että hän ei hitustakaan huolehdi ulkoasustaan.

Kun Andrei Jefimitsh saapui kaupunkiin astuakseen virkaansa, oli
"armeliaisuuslaitos" kurjassa kunnossa. Sairassuojissa, käytävissä ja
sairaalan pihalla oli vaikea hengittää kaikenlaisen löyhkän tähden.
Sairaalan palvelijat, hoitajattaret ja heidän lapsensa nukkuivat
sairassuojissa yhdessä potilaiden kanssa. Valittivat, että russakoilta,
luteilta ja hiiriltä ei saanut elettyä asuinhuoneissa. Kirurgisessa
osastossa sama näky. Koko sairaalassa oli vain kaksi leikkausveistä
eikä ainoaakaan lämpömittaria; kylpyammeissa säilytettiin perunoita.
Katsastusmies, vaatteiden hoitajatar ja haavuri varastivat potilailta,
ja vanhan tohtorin, Andrei Jefimitshin edeltäjän, kerrottiin
myyskennelleen salaa sairaalan väkiviinaa ja kehittäneen itselleen
hoitajattarista ja naispotilaista kokonaisen haaremin. Kaupungissa nämä
epäkohdat olivat hyvinkin tiedossa ja niitä vielä liioiteltiinkin,
mutta niihin suhtauduttiin tyynesti; jotkut sivuuttivat ne sillä
selityksellä, että sairaalaan menevät vain pikkuporvarit ja talonpojat,
jotka eivät voi olla tyytymättömiä, koska elämä kotona on paljon
kurjempaa kuin sairaalassa; pyynpaistillako heitä muka pitäisi elättää!
Toiset selittivät epäkohtien puolustukseksi, ettei kaupungilla ole
piirineuvoston avustamatta varaa pitää hyvää sairaalaa; Jumalan kiitos,
että edes on sairaala, vaikka huonokin. Ja nuori piirineuvosto ei
perustanut sairaalaa kaupunkiin eikä sen lähelle, vedoten siihen, että
kaupungilla jo on oma sairaalansa.

Tarkastettuaan sairaalan Andrei Jefimitsh teki sen johtopäätöksen, että
laitos on epäsiveellinen ja mitä vahingollisin asukkaiden terveydelle.
Hänen mielestään olisi ollut viisainta, mitä saattoi tehdä, päästää
potilaat vapauteen ja sulkea koko sairaala. Mutta hän huomasi, että
sellaiseen ei riittänyt vain hänen tahtonsa ja että se olisi
hyödytöntäkin; jos ruumiillinen ja henkinen saasta karkoitetaan yhdestä
paikasta, siirtyy se toiseen; täytyy odottaa, kunnes se haihtuu
itsestään. Sitäpaitsi, jos kerran ihmiset perustivat sairaalan ja
sietävät sitä luonaan, niin se tietenkin on heille tarpeen;
ennakkoluulot ja kaikki nämä elämän inhottavuudet ja saastaisuudet ovat
tarpeellisia, koska ne ajan kuluessa muuttuvat joksikin kelvolliseksi,
kuten lanta ruokamullaksi. Maan päällä ei ole mitään hyvää, jonka
alkuperässä ei olisi jotakin inhottavaa.

Astuttuaan virkaansa Andrei Jefimitsh nähtävästi suhtautui epäkohtiin
jotenkin välinpitämättömästi. Hän vain pyysi, etteivät sairaalan rengit
ja hoitajattaret nukkuisi sairassuojissa, ja hankki kaksi
tarvekalukaappia; katsastusmies, liinavaatteiden hoitajatar, haavuri ja
kirurgisen osaston henkilökunta jäivät paikoilleen.

Andrei Jefimitsh rakastaa tavattomasti älyä ja rehellisyyttä, mutta
älykkään ja rehellisen elämän luomiseen ympärilleen hänellä ei ole
tarpeeksi luonteenlujuutta eikä uskoa oikeuteensa. Hänellä ei ole
lainkaan kykyä käskeä, kieltää ja vaatia. Tuntuu siltä, kuin hän olisi
tehnyt lupauksen olla milloinkaan korottamatta ääntään ja käyttämättä
käskymuotoa. Hänen on vaikea sanoa "anna" tahi "tuo tänne"; kun hän
tahtoo syödä, rykäisee hän arasti ja sanoo keittäjättärelle:
"Jos hiukan teetä"... tahi: "Jos hiukan päivällistä". Sanoa
katsastusmiehelle, että tämä herkeisi varastamasta, tahi ajaa hänet
tiehensä, tahi kokonaan lopettaa tämä tarpeeton toimi -- se on
kerrassaan yli hänen voimainsa. Kun Andrei Jefimitshiä petetään tahi
imarrellaan tahi hänelle tuodaan allekirjoitettavaksi ilmeisesti
väärennetty lasku, niin hän punastuu kuin äyriäinen ja tuntee tekevänsä
väärin, mutta kirjoittaa kuitenkin laskun alle; kun potilaat valittavat
hänelle nälkäänsä tahi töykeistä hoitajattarista, joutuu hän hämilleen
ja mutisee syyllisen näköisenä: "Hyvä, hyvä, otan siitä selvän... Tässä
on varmaankin jokin väärinkäsitys..."

Alussa Andrei Jefimitsh työskenteli erittäin innokkaasti. Hän otti
potilaita vastaan joka päivä aamusta päivälliseen saakka, teki
leikkauksia, harjoittipa vielä kätilönkin ammattia. Naiset puhuivat
hänestä, että hän on tarkkaavainen ja saa mainiosti selville taudit,
varsinkin lasten ja naisten. Mutta aikaa myöten työ alkoi huomattavasti
ikävystyttää häntä yksitoikkoisuudellaan ja silminnähtävällä
hyödyttömyydellään. Tänään on vastaanotossa kolmekymmentä sairasta,
huomenna niitä jo on kolmekymmentäviisi, ylihuomenna ehkä
neljäkymmentä, ja sitä riittää päivästä päivään, vuodesta vuoteen, eikä
kuolevaisuus kaupungissa vähene eivätkä sairaat herkeä käymästä.
Neljänkymmenen potilaan tehokas auttaminen aamun ja puolenpäivän
välisenä aikana on suorastaan mahdotonta, siis vastoin tahtoaankin
tulee vain pettäneeksi heitä. Jos siis vuoden kuluessa on otettu
vastaan kaksitoistatuhatta potilasta, merkitsee se yksinkertaisesti
kahdentoistatuhannen ihmisen pettämistä. Ei myöskään käy päinsä
sijoittaa vakavasti sairaita sairaalaan ja hoitaa heitä tieteen
sääntöjen mukaan, sillä säännöt on, mutta tiedettä ei; jos taas
tahtoisi heittää filosofoimisen ja orjallisesti seurata sääntöjä, kuten
muut lääkärit, niin siihen tarvittaisiin ennen kaikkea puhtautta ja
kunnollista ilmanvaihtoa eikä likaa, tarvittaisiin terveellistä ruokaa
eikä haisevasta hapankaalista valmistettua keittoa, kunnollisia
apulaisia eikä varkaita. Ja miksi pitäisikään estää ihmisiä kuolemasta,
jos kerran kuolema on jokaisen luonnollinen ja ehdoton loppu? Mitä apua
on siitä, että joku kaupustelija tahi virkamies elää viisi, kymmenen
vuotta lisää? Jos tahdotaan nähdä lääketieteen tarkoitus siinä, että
lääkkeet lievittävät kärsimyksiä, niin tulee väkisinkin kysyneeksi:
miksi niitä pitäisi lieventää? Ensiksikin, sanotaanhan, että
kärsimykset vievät ihmistä täydellisyyttä kohti, ja toiseksi, jos
ihmiskunta todenteolla oppii lieventämään kärsimyksiään pillereillä ja
tipoilla, heittää se kokonaan uskonnon ja filosofian, joista se tähän
saakka oli saanut sekä turvaa kaikkinaisilta onnettomuuksilta että
suorastaan onneakin. Pushkin kärsi ennen kuolemaansa hirveitä tuskia,
Heine parka makasi vuosikausia halvattuna; miksi ei sairastuisi joku
Andrei Jefimitsh tahi Matrjona Savishna, joiden elämä on sisällyksetön
ja olisi niin tyhjä kuin jollakin loiseläimellä, ellei olisi
kärsimyksiä.

Sellaisten mietteiden masentamana Andrei Jefimitsh heitti intonsa
sikseen eikä enää käynyt joka päivä sairaalassa.




YI.


Hänen elämänsä kulku on seuraavanlainen. Tavallisesti hän nousee kello
kahdeksan tienoissa aamulla, pukeutuu ja juo teetä. Sitten hän istuu
työhuoneeseensa lukemaan tahi menee sairaalaan. Siellä istuu kapeassa,
pimeässä käytävässä kiertolaissairaita odottamassa vastaanottoa. Heidän
ohitseen juoksevat rengit ja hoitajattaret, kopistellen kengillään
tiililattiaan, kulkee laihoja potilaita sairaalamekoissaan, kannetaan
kuolleita ja kaikenlaista törkyä, siellä itkevät lapset ja käy veto.
Andrei Jefimitsh tietää, että kuumesairaisiin, keuhkotautisiin ja
yleensä herkkätunteisiin sairaisiin sellainen näky vaikuttaa
tuskallisesti, mutta mitäpä sille voi? Vastaanottohuoneessa hän tapaa
haavurin; Sergei Sergeitshin, pienen, paksun, sileäksi ajellun miehen,
jolla on puhtaaksi pestyt, pulleat kasvot, pehmeät, sulavat liikkeet ja
yllään uusi, väljä puku; mies näyttää enemmän senaattorilta kuin
haavurilta. Kaupungissa hänellä on perin lukuisa joukko potilaita, hän
käyttää valkoista kaulahuivia ja pitää itseään tohtoria taitavampana,
jolla ei lainkaan ole yksityisiä potilaita. Vastaanottohuoneen nurkassa
on suuri pyhänkuva kaapissaan, edessä raskas riippulamppu, sen vieressä
valkoisella päällystetty alttaripöydän tapainen; seinillä riippuu
arkkipiispojen muotokuvia, Svjatogorin luostaria esittävä taulu ja
kuivia ruiskukkavihkoja. Sergei Sergeitsh on uskonnollismielinen ja
rakastaa komeutta. Pyhänkuva on hankittu hänen kustannuksellaan;
sunnuntaisin joku potilaista hänen käskystään lukee ääneen
ylistysvirren vastaanottohuoneessa, ja sitten Sergei Sergeitsh itse
tekee kierroksen kaikissa suojissa suitsuttaen niissä pyhääsavua.

Sairaita oli paljon, mutta aikaa vähän, ja siksi toimitus rajoittui
vain lyhyeen kyselyyn ja jonkun lääkkeen, rohtumavoiteen tahi
risiiniöljyn, määräämiseen. Andrei Jefimitsh istuu käsi poskella,
mietteissään, ja kyselee koneentapaisesti. Sergei Sergeitsh istuu
niinikään, hykertelee käsiään ja puuttuu silloin tällöin puheeseen.

"Sairastamme ja kärsimme puutetta sentähden", puhelee hän, "että
huonosti rukoilemme laupiasta Herraamme. Niinpä niin!"

Vastaanoton kestäessä Andrei Jefimitsh ei tee mitään leikkauksia;
niistä hän on jo aikoja sitten luopunut, ja veren näkeminen vaikuttaa
tuskallisesti hänen mieleensä. Kun hänen täytyy avata lapsen suu,
katsoakseen kurkkuun, ja lapsi kirkuu ja puolustautuu kätösillään,
pyörryttää huuto hänen päätään ja kyyneleet herahtavat hänen silmiinsä.
Hän kiiruhtaa kirjoittamaan lääkemääräyksen ja huitoo käsillään, jotta
eukko veisi lapsen pian pois.

Pian häntä ikävystyttävät sairaiden ujous ja tolkuttomuus, komeilevan
Sergei Sergeitshin läsnäolo, muotokuvat seinillä ja omat kysymyksensä,
joita hän on toistanut muuttumattomina yli kaksikymmentä vuotta. Ja
viisi, kuusi sairasta tutkittuaan hän poistuu. Jäljellejääneet ottaa
haavuri vastaan hänen mentyään.

Hyvillään siitä, ettei hänellä, Jumalan kiitos, ole enää moneen aikaan
ollut yksityistä lääkärintointa ja ettei kukaan häntä häiritse, Andrei
Jefimitsh heti kotiin tultuaan menee työhuoneeseensa ja istuutua pöydän
ääreen lukemaan. Hän lukee hyvin paljon ja aina suuresti nauttien.
Puolet palkastaan hän panee kirjojen ostoon, ja hänen kuudesta
huoneestaan on kolme täynnä kirjoja ja vanhoja aikakauslehtiä. Enimmin
hän rakastaa historiallisia ja filosofisia teoksia; lääketieteellisistä
hän tilaa ainoastaan "Lääkäriä", jota aina alkaa lukea lopusta.
Lukeminen kestää keskeytyksettä useita tunteja eikä ensinkään uuvuta
häntä. Hän ei lue niin nopeasti ja puuskittain kuin aikoinaan Ivan
Dmitritsh, vaan hitaasti, syventyen luettavaansa, viipyen usein
paikoissa, jotka häntä miellyttävät tahi joita hän ei oikein tajua.
Kirjan vieressä on aina viinakarahvi ja suolainen kurkku tahi liotettu
omena paljaaltaan, lautasetta, pöytäveralla. Joka puolentunnin päästä
hän, kääntämättä katsettaan kirjasta, kaataa pikariin viinaa ja juo,
sitten, yhä lukien, tavoittaa käteensä kurkun ja puraisee palasen.
Kello kolme hän menee varovaisesti keittiön ovelle, rykäisee ja
virkkaa:

"Darjushka, jos hiukan päivällistä..."

Syötyään päivällisen, jotenkin kehnon ja epäsiististi katetun, Andrei
Jefimitsh kävelee pitkin huoneitaan, käsivarret ristissä rinnalla, ja
miettii. Keittiön ovi narahtaa joskus, ja aukkoon ilmestyvät Darjushkan
punaiset, uniset kasvot.

"Ändrei Jefimitsh, jokohan tahtoisitte olutta?" kysyy hän
huolehtivasti.

"Ei, ei vielä ole aika", vastaa tohtori. "Odotan vielä... jonkun
aikaa..."

Illalla tulee tavallisesti postimestari Mihail Averjanitsh, koko
kaupungissa ainoa ihminen, jonka seura ei vaivaa Andrei Jefimitshiä.
Mihail Averjanitsh oli aikoinaan ollut hyvin rikas tilanomistaja ja
palvellut ratsuväessä, mutta hävittänyt omaisuutensa ja puutteen
pakottamana ruvennut vanhoilla päivillään postiviraston palvelukseen.
Ulkomuodoltaan hän on reima ja terve; hänellä on pulska poskiparta,
moitteeton käytöstapa ja kaikuva, miellyttävä ääni. Hän on
hyväsydäminen ja tuntehikas, mutta helposti tulistuva. Kun postissa
joku asiakas tekee vastaväitteitä, on eri mieltä jostakin tahi
vain yrittää ryhtyä selityksiin, niin Mihail Averjanitsh käy
tummanpunaiseksi ja vavisten koko ruumiiltaan karjaisee ukkosäänellä:
"Vaiti!" niin että postitoimistoa on totuttu pitämään laitoksena, jossa
on kauhea käydä. Mihail Averjanitsh kunnioittaa ja rakastaa Andrei
Jefimitshiä tämän sivistyneisyyden ja jaloluontoisuuden tähden; muihin
asukkaihin hän suhtautuu hiukan alentuvasti, ikäänkuin alaisiinsa.

"Kas, tässä minä taas olen!" puhelee hän ilmestyessään Andrei
Jefimitshin luo. "Hyvää päivää, ystäväni! Ettehän vain liene
kyllästynyt minuun, vai mitä?"

"Päinvastoin, minua ilahduttaa", vastaa hänelle tohtori. "Iloitsen aina
teidän käynneistänne."

Ystävykset istuutuvat työhuoneen sohvaan ja tupakoivat äänettöminä
hetkisen.

"Darjushka, ehkä saisimme hiukan olutta", virkkaa Andrei Jefimitsh.

Ensimmäinen pullo tyhjennetään ääneti, tohtori istuen mietteissään,
Mihail Averjanitsh iloinen, hilpeä ilme kasvoillaan, ikäänkuin hänellä
olisi kerrottavana jotakin erittäin mielenkiintoista. Keskustelun
aloittaa aina tohtori.

"Kuinka ikävää", virkkaa hän hitaasti ja hiljaisella äänellä,
nuokuttaen päätään ja katsomatta puhetoveriaan silmiin (hän ei
milloinkaan katso toista silmiin), "todella ikävää, ettei
kaupungissamme ole lainkaan ihmisiä, joilla olisi kykyä taikka halua
järkevään ja mielenkiintoiseen keskusteluun. Siinä meillä on suunnaton
vajavaisuus. Ei edes niinsanottu sivistyneistö kohoa yleisen typeryyden
yläpuolelle; sen kehitystaso, vakuutan teille, ei ole vähäistäkään
korkeammalla kuin rahvaan."

"Aivan niin. Olen täydellisesti samaa mieltä."

"Kyllähän itse tiedätte", jatkaa tohtori hiljaisella äänellä ja
verkkaisesti, "että kaikki tässä maailmassa on vähäpätöistä
ja mielenkiinnotonta, paitsi ihmisälyn korkeimmat henkiset
ilmenemismuodot. Äly vetää jyrkän rajan eläimen ja ihmisen välille, on
merkkinä jälkimäisen jumalallisuudesta ja korvaa hänelle jossakin
määrin kuolemattomuudenkin, jota ei ole olemassa. Tästä johtuu, että
äly onkin ainoa mahdollinen nautinnon lähde. Mutta me emme näe emmekä
kuule ympärillämme älyä, siis -- meillä ei ole mitään nautintoa.
Tosinhan meillä on kirjat, mutta se ei ole lainkaan samaa kuin elävä
keskustelu. Jos sallitte tehdä ehkä hieman epäonnistuneen vertauksen,
niin kirjat ovat nuotteja, keskustelu -- laulua."

"Aivan niin."

Hiljaisuus. Keittiöstä tulee Darjushka ja pysähtyy, tylsän
alakuloisuuden ilme kasvoillaan, käsi poskella, ovelle kuuntelemaan.

"Ah!" huokaa Mihail Averjanitsh. "Nykyajan ihmisiltä odotatte älyä!"

Ja hän kertoo, kuinka ennen elettiin reimasti, iloisesti, hupaisesti,
minkälainen oli Venäjällä älykäs sivistyneistö ja kuinka korkealla se
piti kunnian ja ystävyyden käsitteitä. Rahoja annettiin lainaksi
vekseliä vaatimatta, ja pidettiin häpeänä, ellei ojennettu auttavaa
kättä tarvitsevalle toverille. Ja millaisia olivat retket, seikkailut,
kiistat, millaisia toverit, millaisia naiset! Entä Kaukasia -- mikä
ihana maa! Ja erään pataljoonanpäällikön vaimo, merkillinen nainen,
pukeutui upseerinpukuun ja lähti iltaisin vuorille, yksin, ilman
opasta. Kerrotaan hänellä olleen seikkailun erään ruhtinaan kanssa
jossakin kylässä.

"Pyhä taivaan valtiatar..." huokaa Darjushka. "Ja kuinka silloin
juotiin! Kuinka syötiin! Ja niin äärettömän vapaamielisiä kun oltiin!"

Andrei Jefimitsh kuuntelee eikä kuule; hän miettii jotakin ja
ryypiskelee oluttaan.

"Minä usein uneksin älykkäistä ihmisistä ja keskusteluista heidän
kanssaan", sanoo hän äkkiä, keskeyttäen Mihail Averjanitshin. "Isäni
hankki minulle erinomaisen kasvatuksen, mutta kuusikymmenluvun
aatteiden vaikutuksesta pakotti minut rupeamaan lääkäriksi. Luulen,
että ellen silloin olisi totellut häntä, liikkuisin nyt älyllisten
virtausten keskuksissa. Olisin kenties jonkin tiedekunnan jäsen. Eihän
äly tietenkään ole ikuinen, onhan se katoavainen, mutta tehän kyllä
tiedätte, miksi minä sitä hellin. Elämä on ilkeä hiirenloukku. Kun
ajatteleva ihminen tulee täysi-ikäiseksi ja saavuttaa kypsän
tietoisuuden asioista, niin hän väkisinkin tuntee olevansa ikäänkuin
pyydyksessä, josta ei voi päästä pois. Hän on tosiaan joidenkin
satunnaisuuksien pakosta vastoin tahtoaan vedetty olemattomuudesta
elämään... Miksi? Jos hän tahtoo tietää olemassaolonsa tarkoituksen ja
päämäärän, niin hänelle ei sanota sitä tahi puhutaan typeryyksiä; hän
kolkuttaa, hänelle ei avata; hänen luokseen tulee kuolema -- sekin
vastoin hänen tahtoaan. Ja samoinkuin vankilassa ihmiset, joita
yhdistää toisiinsa yhteinen onnettomuus, tuntevat olonsa helpommaksi,
kun pääsevät yhteen, samoin ei elämässäkään huomaa pyydystä, kun
ihmiset, jotka ovat taipuvaiset erittelyyn ja yleistämiseen, joutuvat
yhteen ja kuluttavat aikaansa vaihtamalla ajatuksia ylväistä, vapaista
aatteista. Tässä merkityksessä äly on verraton nautinnon lähde."

"Aivan oikein."

Katsomatta toveriaan silmiin, hiljaisella äänellä ja silloin tällöin
pysähdellen, Andrei Jefimitsh jatkaa haasteluaan älykkäistä ihmisistä
ja keskustelusta heidän kanssaan, Mihail Averjanitshin tarkkaavasti
kuunnellessa ja vahvistaessa: "Aivan niin".

"Ettekö usko sielun kuolemattomuuteen?" kysyy äkkiä postimestari.

"En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko, eikä minulla ole syytäkään
uskoa."

"Totta puhuakseni, minäkin epäilen. Ja kuitenkin minulla on sellainen
tunne, etten muka koskaan kuole. Hohoh, ajattelen, äijäpaha, jo on aika
kuollaksesi! Mutta täällä sisässä jokin ääni kuiskaa: älä usko, et sinä
kuole!"

Kellon alkaessa käydä kymmenettä Mihail Averjanitsh poistuu. Pukiessaan
eteisessä turkkia ylleen hän lausuu huoahtaen:

"Millaiseen erämaahan onkaan kohtalo meidät kyydinnyt! Pahinta
kaikesta, että tänne sitä on lopuksi kuoltavakin. Hohoh!..."




VII.


Saatettuaan ystävänsä ovelle Andrei Jefimitsh istuutuu pöytänsä ääreen
ja alkaa taas lukea. Illan ja sitten yön hiljaisuutta ei häiritse
ainoakaan ääni, ja aika näyttää pysähtyvän ja unohtuvan yhdessä
tohtorin kanssa kirjan ääreen, ja tuntuu siltä kuin mitään muuta ei
olisi olemassa kuin tuo kirja ja lamppu vihreine varjostimineen.
Tohtorin karkeapiirteisille, talonpoikaisille kasvoille tulee
vähitellen leppeä hymy, joka kuvastaa riemua inhimillisen älyn
ilmenemismuodoista. -- Voi, miksi ihminen ei ole kuolematon? --
ajattelee hän. -- Mitä varten ovat olemassa aivojen keskukset ja
uurteet, mitä varten näkö, puhelahja, itsetunto, nero, jos kaikki tämä
on tuomittu maatumaan ja lopuksi kylmenemään yhdessä maankuoren kanssa
ja sitten miljoonia vuosia ilman tarkoitusta ja päämäärää kiertämään
maapallon mukana auringon ympäri? Maatumista ja avaruudessa kiitämistä
varten ei totisesti ole tarvis kutsua olemattomuudesta elämään ihmistä,
jolla on korkea, miltei jumalallinen äly, ja sitten ikäänkuin ivaten
muuttaa maan tomuksi.

Aineiden vaihtuminen! Mutta kuinka raukkamaista on lohduttaa itseään
mokomalla kuolemattomuuden vastikkeella! Tajuttomat kehitysilmiöt,
jotka tapahtuvat luonnossa, ovat ihmisenkin typeryyttä alempana, sillä
typeryydessä on sittenkin tietoisuutta ja tahtoa, noissa ilmiöissä
sitävastoin ei kerrassaan mitään. Vain raukka, jossa on enemmän
kuolemanpelkoa kuin arvokkuutta, voi lohduttautua sillä, että hänen
ruumiinsa jatkaa aikojen kuluessa elämäänsä ruohossa, kivessä,
sammakossa... Kuolemattomuutensa näkeminen aineiden vaihtumisessa on
yhtä järjetöntä kuin jos ennustaisi loistavaa tulevaisuutta kotelolle
senjälkeen, kun kallis viulu on mennyt säpäleiksi ja käynyt
kelvottomaksi.

Kellon lyödessä Andrei Jefimitsh heittäytyy selkäkenoon nojatuolissaan
ja ummistaa silmänsä, hiukan miettiäkseen. Ja äkkiarvaamatta, kirjasta
saamiensa hyvien ajatusten vaikutuksesta, hän luo katseen menneeseen ja
nykyiseen elämäänsä. Menneisyys on vastenmielinen, parasta on olla sitä
muistelematta. Ja nykyisyydessä on samaa kuin menneisyydessä. Hän
tietää, että samaan aikaan, kun hänen ajatuksensa kiitävät jäähtyneen
maapallon mukana auringon ympäri, tohtorin asunnon vieressä, sairaalan
päärakennuksessa ihmiset menehtyvät tauteihin ja ruumiilliseen
likaisuuteen; ehkäpä siellä joku valvoo ja taistelee syöpäläisten
kanssa, jollekulle ilmestyy paraikaa rohtumia, joku valittaa liian
tiukasti käärityn siteen tähden; ehkäpä sairaat pelaavat korttia
hoitajattarien kanssa ja juovat viinaa. Vuoden kuluessa on petetty
kaksitoistatuhatta ihmistä; sairaalassa rehoittaa, kuten kaksikymmentä
vuotta sitten, varasteleminen, panettelu, juorut, suosikkijärjestelmä,
törkeä puoskaroiminen, ja sairaala itsessään on yhä edelleen
epäsiveellinen, asukkaittensa terveydelle mitä vahingollisin laitos.
Hän tietää, että kuudennessa osastossa ristikkojen takana Nikita
pieksee hoidokkeja ja että Moiseika käy joka päivä kaupungilla
kerjäämässä almuja.

Toiselta puolen hän tietää varsin hyvin, että lääketieteen alalla on
viimeisten viidenkolmatta vuoden kuluessa tapahtunut kerrassaan
satumaisia muutoksia. Silloin kun hän opiskeli yliopistossa, näytti
hänestä, että lääketiede pian saa osakseen alkemian ja metafysiikan
kohtalon; nyt, öisin lukiessaan, hän tuntee mielensä heltyvän, ja
lääketieteen saavutukset ihmetyttävät ja riemastuttavat häntä.
Tosiaan, mikä odottamaton loisto, mikä kumous! Nyt suoritetaan
antiseptiikan avulla leikkauksia, joita suuri Pirogov piti mahdottomina
toivoakaan. Tavalliset piirilääkärit uskaltavat leikata polvinivelen,
ainoastaan yksi vatsaleikkaus sadasta tuottaa kuoleman, ja kivitautia
pidetään niin mitättömänä, ettei siitä edes kirjoiteta. Kuppatauti
parannetaan täydellisesti. Entä periytymisteoria, hypnotismi,
Pasteurin ja Kochin keksinnöt, terveydenhoito-oppi tilastoineen ja
meidänkin oma lääketieteemme maaseudulla? Psykiatria nykyisine
sairausluokitteluineen, havaitsemis- ja parantamismenettelyineen --
siinähän on entiseen verraten kerrassaan uudistus! Nykyään ei
mielisairaille valella kylmää vettä päähän eikä heitä pueta
pakkopaitoihin; heitä kohdellaan ihmisten tavoin, järjestetäänpä, kuten
sanomalehdet kertovat, heille näytäntöjä ja tanssiaisiakin. Andrei
Jefimitsh tietää, että nykyisen katsantokannan vallitessa sellainen
inhottava laitos kuin kuudes osasto voi olla mahdollinen vain parin
sadan virstan päässä rautatiestä, kaupungissa, jossa kaupunginpää ja
kaikki valtuusmiehet ovat heikosti luku- ja kirjoitustaitoisia
pikkuporvareita; nehän näkevät lääkärissä uhripapin, jota on uskottava
arvostelematta, vaikka hän kaataisi sulatettua tinaa kurkkuun;
jokaisessa muussa paikassa yleisö ja sanomalehdistö olisivat jo aikoja
sitten hajoittaneet maan tasalle moisen pienois-Bastiljin.

-- Mutta entä sitten? -- kysäisee Andrei Jefimitsh itseltään, avaten
silmänsä. -- Mitäpä siitä? Äntiseptiikasta, Kochista ja Pasteurista
huolimatta ei asian ydin ole vähintäkään muuttunut. Sairaloisuus ja
kuolevaisuus on yhä samanlainen. Mielisairaille järjestetään näytäntöjä
ja tanssiaisia, mutta vapauteen ei heitä kuitenkaan päästetä. Loppujen
lopuksi, kaikki on vain turhuutta ja tyhjää hosumista, todellisuudessa
ei parhaan wieniläisen klinikan ja minun sairaalani välillä ole
pienintäkään eroa.

Mutta mielipaha ja kateuden tapainen tunne estävät häntä pysymästä
välinpitämättömänä. Se johtuu varmaankin väsymisestä. Raskas pää painuu
kirjaa kohti, hän panee kädet kasvojensa alle, jotta olisi pehmeämpi,
ja tuumii:

-- Minä palvelen huonoa asiaa ja saan palkkani ihmisiltä, joita petän;
minä en ole rehellinen. Mutta itsessänihän en ole mitään, olen vain
pieni hiukkanen välttämätöntä yhteiskunnallista pahaa: kaikki
piirikunnan virkamiehet ovat vahingollisia ja saavat suotta palkkaa...
En siis minä ole syypää epärehellisyyteeni, vaan aika... Jos olisin
syntynyt paria sataa vuotta myöhemmin, olisin toisenlainen.

Kun kello lyö kolme, sammuttaa hän lampun ja menee makuusuojaansa.
Mutta häntä ei nukuta.




VIII.


Pari vuotta sitten piirineuvosto kävi anteliaaksi ja määräsi kolmesataa
ruplaa vuosittain avustukseksi, jotta voitaisiin lisätä kaupungin
sairaalan henkilökuntaa, kunnes perustettaisiin piirisairaala, ja
Andrei Jefimitshin avuksi valittiin piirilääkäri Jevgeni Fjodoritsh
Hobotov. Tämä on vielä jotenkin nuori -- ei vielä kolmeakymmentäkään --
pitkä, ruskeatukkainen; poskipäät ovat leveät ja silmät pienet. Hänen
esi-isänsä olivat luultavasti olleet vierasheimoisia. Hän saapui
kaupunkiin ihan rahattomana, vähäinen matkalaukku kädessä ja seurassaan
nuori, ruma nainen, jota hän nimitti keittäjättärekseen. Tällä
naisella on mukanaan rintalapsi. Hobotovilla on lippalakki, jalassa
pitkävartiset saappaat; talvella hän käy lyhyessä turkissa.
Hän lyöttäytyy läheisesti haavuri Sergei Sergeitshin ja
rahastonhoitajan pariin; muita virkailijoita hän, herra ties miksi,
sanoo ylimysmielisiksi ja pysyttelee heistä loitompana. Kodissaan
hänellä on yksi ainoa kirja -- "Wienin klinikan uusimmat reseptit
vuodelta 1881". Sen hän ottaa aina mukaansa mennessään sairaan luo.
Klubissa hän iltaisin pelaa biljardia; kortinpeluusta hän ei pidä. Hän
käyttää keskustelussa erittäin mielellään sellaisia lauseparsia kuin
"pitkä kuin nälkävuosi", "kyllä te vielä anturoita kulutatte", ja niin
edelleen.

Sairaalassa hän käy kahdesti viikossa, tarkastaa kaikki osastot ja
ottaa vastaan sairaita. Täydellinen antiseptiikan puute ja
kuppaussarvet kummastuttavat häntä, mutta hän ei ryhdy mihinkään
uudistuksiin, peläten loukkaavansa sillä Andrei Jefimitshiä.
Virkaveljeään Andrei Jefimitshiä hän pitää ovelana veijarina, arvelee
tämän olevan hyvinkin rikkaan ja kadehtii häntä hiljaisuudessa. Hän
ottaisi itse kernaasti Andrei Jefimitshin toimen.




IX.


Eräänä keväisenä iltana maaliskuun loppupuolella, kun lumi jo oli
sulanut ja kottaraiset rupattelivat puutarhassa, saattoi tohtori
portille asti ystäväänsä postimestaria. Juuri silloin tuli pihaan
juutalainen Moiseika, joka palasi kaupungilta saaliineen. Hän oli
avopäin, paljaissa jaloissa kehnot kalossit, ja kantoi kädessään
vähäistä pussia, johon oli kerännyt almuja.

"Anna kopeekkainen!" sanoi hän tohtorille väristen vilusta ja
hymyillen.

Andrei Jefimitsh, joka ei voinut mitään kieltää, antoi
kymmenkopeekkaisen.

-- Onpa tuo surkeata, -- ajatteli hän katsahtaen juutalaisen paljaisiin
jalkoihin ja laihoihin, punaisiin nilkkoihin. -- Märkähän nyt on.

Ja säälin ja vastenmielisyyden sekaisen tunteen pakottamana hän seurasi
juutalaista sivurakennukseen, katsoen vuoroin tämän paljaaseen päähän,
vuoroin hänen nilkkoihinsa. Tohtorin nähdessään Nikita ponnahti
ryysyläjältä ja suoristautui.

"Hyvää iltaa, Nikita", tervehti Andrei Jefimitsh ystävällisesti. "Jos
voisi tälle juutalaiselle jotenkin saada saappaat, muuten hän
vilustuu."

"Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne. Ilmoitan katsastusmiehelle."

"Ole hyvä. Pyydä häneltä minun nimessäni. Sano, että minä pyysin."

Eteisestä saliin johtava ovi oli avoinna. Ivan Dmitritsh, joka makasi
vuoteellaan ja oli kohonnut kyynärpäittensä varaan, kuunteli pelokkaana
vierasta ääntä ja tunsi sitten tohtorin. Hän vapisi koko ruumiiltaan
kiukusta, hypähti vuoteeltaan ja vihasta punoittavin kasvoin ja silmien
miltei tunkeutuessa ulos kuopistaan juoksi keskelle huonetta.

"Tohtori tuli!" huusi hän nauraa hohottaen. "Vihdoinkin! Hyvät herrat,
iloitkaamme, tohtori kunnioittaa meitä vierailulla! Kirottu konna!"
kiljaisi hän niin raivostuneena, ettei hänessä milloinkaan ennen oltu
sellaista voimaa nähty, ja polki jalkansa lattiaan. "Tappakaa se konna!
Ei, sekään ei riitä! Hukuttakaa hänet käymälän pohjaan!"

Kun Andrei Jefimitsh kuuli hänen raivonpurkauksensa, katsahti hän
eteisestä saliin ja kysyi leppeästi:

"Mistä syystä?"

"Mistäkö syystä?" huusi Ivan Dmitritsh mennen hänen luokseen uhkaavin
elein ja vetäen kouristuksentapaisesti mekkoaan tiukemmin ympärilleen.
"Vai mistä syystä? Varas!" sähähti hän inhoten ja muikistaen huuliaan,
ikäänkuin sylkäistäkseen. "Veijari! Pyöveli!"

"Rauhoittukaa", kehoitti Andrei Jefimitsh, anteeksipyytävästi
hymyillen. "Vakuutan teille, etten milloinkaan ole mitään varastanut,
ja muuhun nähden te varmaan suuresti liioittelette. Nähdäkseni te
olette minulle vihoissanne. Tyyntykää, jos voitte ja sanokaa tyynesti:
miksi olette vihoissanne?"

"Miksi te minua täällä pidätte?"

"Koska olette sairas."

"Niin kyllä, sairas. Mutta liikkuvathan kymmenet, sadat mielipuolet
vapaudessa siitä syystä, että te tietämättömyydessänne ette kykene
heitä eroittamaan terveistä. Minkä tähden minä ja nämä onnettomat
istumme täällä toisten puolesta, kuin mitkäkin syntipukit? Te, haavuri,
katsastusmies ja koko teidän sairaalajoukkionne olette siveellisessä
suhteessa suunnattomasti alempana kuin yksikään meistä; miksi me
istumme täällä ettekä te? Onko siinä järkeä?"

"Siveellisyydellä ja järjellä ei ole tässä mitään tekemistä. Kaikki
riippuu sattumasta. Se, joka on joutunut tänne, pysyy täällä; se, jota
ei ole tänne tuotu, käy vapaana, siinä kaikki. Siihen, että minä olen
tohtori ja te mielisairas, ei ole mitään siveellistä syytä eikä siinä
ole järkeäkään, pelkkä sattuma vain."

"En ymmärrä tuollaista hölynpölyä..." virkkoi Ivan Dmitristh jurosti ja
istuutui vuoteelleen.

Moiseika, jonka taskuja Nikita arasteli tutkia tohtorin läsnäollessa,
levitteli vuoteelleen leivänpaloja, paperisuikaleita ja luita ja yhä
väristen vilusta alkoi nopeasti ja laulavalla äänellä puhua jotakin
omalla kielellään. Hän luultavasti kuvitteli avanneensa kauppapuodin.

"Päästäkää minut täältä", pyysi Ivan Dmitritsh, ja hänen äänensä
värähteli.

"En voi."

"Miksi ette? Miksi?"

"Siksi, ettei se ole minun vallassani. Päättäkää itse, mitä hyötyä
teillä olisi siitä, että päästäisin teidät pois. Menkää. Kaupunkilaiset
tahi poliisimiehet ottavat teidät kiinni ja tuovat tänne takaisin."

"Niin, niin, se on totta", vastasi Ivan Dmitritsh ja pyyhki otsaansa.
"Se on kauheata! Mutta mitä minun on tekeminen? Mitä?"

Ivan Dmitritshin ääni ja nuoret, älykkäät kasvot irvistyksineen
miellyttivät Andrei Jefimitshiä. Hän sai halun hyvitellä nuorta miestä
ja rauhoittaa häntä. Istuutui hänen viereensä vuoteen reunalle, mietti
hetkisen ja virkkoi:

"Kysytte, mitä on tekeminen? Parasta teidän asemassanne olisi -- karata
täältä. Mutta valitettavasti se on hyödytöntä. Teidät pidätetään. Kun
yhteiskunta suojelee itseään rikollisilta, mielenvikaisilta ja yleensä
epämieluisilta ihmisiltä, on se voittamaton. Teille ei jää muuta neuvoa
kuin mukautua siihen ajatukseen, että olonne täällä on välttämätön."

"Se ei ole kellekään tarpeellinen."

"Koska kerran on olemassa vankiloita ja mielisairaaloita, niin
täytyyhän niissä jonkun olla. Ellei täällä olisi teitä, niin voisinhan
olla minä taikka joku kolmas. Odottakaa, kunnes joskus kaukaisessa
tulevaisuudessa vankilat ja mielisairaalat lakkaavat olemasta; silloin
ei ole ristikoita ikkunoissa eikä näitä mekkoja. Sellainen aika
tietenkin koittaa ennemmin tai myöhemmin."

Ivan Dmitritsh hymähti pilkallisesti.

"Laskette leikkiä", sanoi hän siristäen silmiään. "Sellaisten herrojen
kuin teidän ja apulaisenne Nikitan ei tarvitse vähintäkään huolehtia
tulevaisuudesta, mutta saatte olla varmat siitä, hyvä herra, että
parempi aika sittenkin tulee! Ehkä puhun typerästi, naurakaa vain,
mutta uuden elämän aamu sarastaa kerran, totuus saa riemuita ja... ja
meidän kaduillamme vietetään juhlapäivää! Minä en saa sitä nähdä, minä
menehdyn, mutta joidenkuiden jälkeläiset sen näkevät. Tervehdin heitä
kaikesta sielustani ja iloitsen, iloitsen heidän tähtensä! Eteenpäin!
Jumala teitä auttakoon, ystävät!"

Ivan Dmitritsh nousi seisaalle loistavin silmin ja ojentaen kättään
ikkunaa kohti jatkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Näiden ristikkojen takaa siunaan teitä! Eläköön totuus! Minä
riemuitsen!"

"Minä en huomaa mitään erikoista riemun syytä", huomautti Andrei
Jefimitsh, josta Ivan Dmitritshin liikkeet tuntuivat teatterimaisilta,
mutta samalla jollakin tavoin miellyttäviltä. "Aika tulee kyllä,
jolloin vankiloita ja mielisairaaloita ei enää ole, ja totuus, kuten
suvaitsitte sanoa, saa kerran riemuita, mutta asioiden järjestys ei
muutu, luonnonlait pysyvät entisinä. Ihmiset sairastavat, vanhenevat,
kuolevat samoin kuin nytkin. Vaikka kuinka suurenmoinen aamu kerran
valaisisi elämäämme, niin kaiken loppuna on kuitenkin ruumisarkku ja
hauta."

"Mutta kuolemattomuus?"

"Oh, pötyä!"

"Te ette usko, mutta minä uskon. Joku Dostojevskin tahi Voltairen
henkilöistä sanoo, että ellei Jumalaa olisi, olisivat ihmiset hänet
keksineet. Ja minä uskon varmasti, että ellei kuolemattomuutta ole,
niin ennemmin tai myöhemmin sen keksii suurenmoinen ihmisäly."

"Hyvin sanottu", virkkoi Andrei Jefimitsh hymyillen mielihyvästä. "Hyvä
on, että uskotte. Kun on sellainen usko, niin voi elää lauleskellen
vaikka seinään muurattuna. Oletteko opiskellut jossakin?"

"Yliopistossa, mutta en voinut päättää opintojani."

"Olette ajatteleva ja järkevä mies. Te voitte kaikissa olosuhteissa
saada tyydytyksen omasta itsestänne. Vapaa ja syvä ajattelu, joka
pyrkii elämän ymmärtämiseen, ja maailman tyhmän touhuamisen täydellinen
halveksiminen, -- siinä kaksi hyvää, joita korkeampaa ihminen ei ole
milloinkaan tuntenut. Ja te voitte ne säilyttää, vaikka olisitte kolmen
ristikon takana. Diogenes asui tynnyrissä ja oli kuitenkin onnellisempi
kuin kaikki maailman ruhtinaat."

"Teidän Diogeneenne oli pölkkypää", murahti Ivan Dmitritsh jurosti.
"Mitä te minulle puhutte Diogeneesta ja jostakin ymmärtämisestä?"
huudahti hän kiivastuen ja hypähti pystyyn. "Minä rakastan elämää,
rakastan intohimoisesti! Minua vaivaa vainoamishulluus, alituinen
kiduttava kauhu, mutta on hetkiä, jolloin minut valtaa elämän jano, ja
silloin pelkään tulevani hulluksi. Tahdon kiihkeästi elää, kiihkeästi!"

Hän käveli kuohuksissaan pitkin huonetta ja virkkoi, alentaen ääntään:

"Kun olen mietteissäni, ahdistavat minua harhanäyt. Luokseni tulee
joitakin ihmisiä, kuulen ääniä, soittoa, ja minusta tuntuu, kuin
kävelisin metsässä, meren rannalla, ja kaipaan äärettömästi jotakin
puuhaa, tointa... Mitä kuuluu uutta?" kysyi Ivan Dmitritsh.
"Kaupungistako tahdotte kuulla, vai kaikesta yleensä?"

"No, kertokaa aluksi kaupungista ja sitten muusta yleensä."

"Mitäpä siellä? Kaupungissa on kuolettavan ikävää... Ei ole ketään,
jolle sanan sanoisi, ei ketään, jota kuuntelisi. Uusia ihmisiä ei ole.
Tahi kyllä, tulihan äskettäin nuori lääkäri Hobotov."

"Hän tuli jo minun aikanani. Mitä arvelette, eikö hän ole heittiö?"

"No niin, sivistymätön ihminen. Todella merkillistä... Kaikesta
päättäen ei pääkaupungeissamme älyllinen elämä ole seisahduksissa, on
olemassa virtauksia, -- pitäisihän siellä siis olla kunnollistakin
väkeä, mutta aina sieltä, ties Jumala miksi, lähetetään meille
sellaisia ihmisiä, että tekisi mieli ajaa hornaan. Onneton kaupunki!"

"Niin, onneton kaupunki!" huokasi Ivan Dmitritsh ja purskahti
nauramaan. "Entä muuten, yleensä? Mitä kirjoittavat sanoma- ja
aikakauslehdet?"

Huoneessa oli jo pimeä. Tohtori nousi ja alkoi seisten kertoa, mitä
kirjoitetaan ulkomailla ja Venäjällä, ja mitä ajatussuuntia nyt on
liikkeellä. Ivan Dmitritsh kuunteli tarkkaavasti ja teki kysymyksiä,
mutta äkkiä, ikäänkuin muistaen jotakin kauheata, tarttui käsin
päähänsä ja heittäytyi vuoteelleen selin tohtoriin.

"Mikä teidän on?" kysyi Andrei Jefimitsh.

"Te ette kuule minulta enää ainoatakaan sanaa!" vastasi Ivan Dmitritsh
karkeasti. "Jättäkää minut!"

"Miksi?"

"Sanoinhan jo: lähtekää! Piru te olette!"

Andrei Jefimitsh kohautti olkapäitään, huoahti ja poistui. Mennessään
eteisen poikki hän sanoi:

"Jos hiukan siivottaisiin täällä, Nikita... Kauhean tympeä haju!"

"Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne."

-- Kuinka miellyttävä nuori mies! -- tuumi Andrei Jefimitsh mennessään
asuntoonsa. -- Koko täällä oloni aikana ensimmäinen, jonka kanssa voi
puhella. Hän osaa keskustella ja kiintyy juuri niihin asioihin, joihin
tuleekin kiintyä.

Lukiessaan ja sitten levolle mennessään hän koko ajan ajatteli Ivan
Dmitritshiä. Seuraavana aamuna herättyään hän taas muisti, että oli
eilisiltana tutustunut älykkääseen ja mielenkiintoiseen ihmiseen, ja
päätti mennä hänen luokseen uudelleen ensi tilassa.




X.


Ivan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pidellen
käsillään päätään ja jalat koukussa. Hänen kasvojaan ei näkynyt.

"Hyvää päivää, ystäväni", tervehti Andrei Jefimitsh. "Ettehän vain
nuku?"

"Ensiksikään en ole teidän ystävänne", vastasi Ivan Dmitritsh, puhuen
pielukseensa, "ja toiseksi, näette turhaa vaivaa: minulta ette ongi
ainoatakaan sanaa".

"Kummallista..." mutisi Andrei Jefimitsh hämillään. "Eilen
keskustelimme niin tyynesti, ja nyt, ties mistä, olette suuttunut ja
suorastaan törkeä... Ehkä olen puhunut jollakin tavoin sopimattomasti
tahi kenties lausunut jonkun ajatuksen, joka ei ole teidän
vakaumustenne mukainen..."

"Vai teihin minun pitäisi luottaa!" vastasi Ivan Dmitritsh hiukan
kohottautuen ja silmäillen tohtoria pilkallisesti ja kiihtyneen
näköisenä; hänen silmänsä olivat punaiset. "Voitte mennä urkkimaan ja
kiusaamaan muualle, täällä teillä ei ole mitään tekemistä. Oivalsin jo
eilen, miksi tulitte tänne."

"Kummallinen päähänpisto!" hymähti tohtori. "Te siis arvelette, että
olen urkkija?"

"Niin, juuri sitä... Urkkija tahi tohtori, jonka on pantava minut
koetuksille, -- yhdentekevää, kumpi olette."

"Te olette suoraan sanoen, suokaa anteeksi, -- eriskummainen!"

Tohtori istuutui töyrytuolille vuoteen ääreen ja pudisti moittivasti
päätään.

"Mutta olettakaamme, että olette oikeassa", sanoi hän. "Olettakaamme,
että koetan petollisesti houkutella teitä puhumaan jotakin, josta
voisin antaa teidät ilmi poliisille. Teidät vangitaan ja tuomitaan.
Mutta olisiko teillä oikeudessa ja vankilassa pahempi kuin täällä? Ja
jos teidät lähetetään rangaistussiirtolaan tahi vaikka pakkotyöhönkin,
niin olisiko se pahempaa kuin oleskelu tässä laitoksessa? En sitä
luulisi... Mitä siis pelkäätte?"

Tohtorin selitys näytti tehoavan. Ivan Dmitritsh tyyntyi ja nousi
istualleen.

Kello kävi viidettä iltapäivällä. Siihen aikaan Andrei Jefimitsh
tavallisesti kävelee kotona pitkin huoneita ja Darjushka tiedustelee,
joko hän haluaa olutta. Ulkona oli tyyni, kirkas ilma.

"Lähdin päivällisen jälkeen jaloittelemaan ja niin pistäydyin tänne,
kuten näette", sanoi tohtori. "Nyt on jo täysi kevät."

"Mikä kuukausi nyt on? Maaliskuu?" kysyi Ivan Dmitritsh.

"Niin, maaliskuun loppupuoli."

"Onko ulkona lokaista?"

"Ei varsin. Puistossa ovat tiet jo kunnossa."

"Nytpä olisi hauska ajaa rattailla jonnekin kaupungin ulkopuolelle",
virkkoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään kuin vasta
heränneenä, "sitten palata kotiin, lämpöiseen, hauskaan huoneeseen
ja... ja kutsua kunnollinen lääkäri parantamaan päänsärkyä... Jo onkin
pitkä aika siitä, kun elin ihmisten tavalla. Ja täällä on niin
inhoittavaa! Sietämätöntä!"

Eilinen mielenkiihtymys oli uuvuttanut hänet, ja nyt hän oli veltto ja
haluton puhumaan. Hänen sormensa vapisivat, ja kasvoista näkyi, että
häntä vaivasi ankara päänsärky.

"Lämpöisen, hauskan asuinhuoneen ja tämän sairaalahuoneen välillä ei
ole mitään eroitusta", sanoi Andrei Jefimitsh. "Ihmisen rauha ja
tyytyväisyys ei asu hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tavallinen ihminen odottaa hyvää tahi pahaa ulkoapäin, kuten nyt te
ajoneuvoista ja kodista, mutta ajatteleva ihminen -- omasta itsestään."

"Menkää saarnaamaan tuota filosofiaa Kreikkaan, jossa on lämmin ja
pomeranssit tuoksuvat, mutta täkäläisessä ilmanalassa se ei menesty.
Kenenkä kanssa puhuinkaan Diogeneestä? Varmaankin teidän?"

"Eilen minun kanssani."

"Diogenes ei tarvinnut huonetta eikä lämmintä kotia; siellä on
muutenkin kuuma. Makaa kellota vain tynnyrissä ja syö appelsiineja ja
oliiveja. Mutta tuo hänet tänne Venäjälle, niin kyllä hän vain pyrkisi
huoneeseen toukokuussakin, joulukuusta puhumattakaan. Kyllä vilu hänet
nujertaisi."

"Ei. Kylmyyttä, samoinkuin yleensä kaikkea kipua, voi olla tuntematta.
Marcus Aurelius sanoo: 'Kipu on kivun innokasta kuvittelemista:
ponnista tahtoasi, haihduttaaksesi tämän kuvittelun, torju se luotasi,
herkeä valittamasta, ja kipu katoaa.' Tämä on totta. Viisaan, tahi vain
ajattelevan, järkevän ihmisen tuntee juuri siitä, että hän halveksii
kärsimystä; hän on aina tyytyväinen eikä ihmettele mitään."

"Toisin sanoen, minä olen idiootti, koska kärsin, olen tyytymätön ja
ihmettelen ihmisten kataluutta."

"Mitä turhia! Jos ajattelette enemmän, niin ymmärrätte, kuinka
mitätöntä on kaikki se ulkonainen, mikä saa mielemme kuohumaan. Täytyy
pyrkiä ymmärtämään elämää, siinä on todellinen onni."

"Ymmärtämään..." mutisi Ivan Dmitritsh. "Ulkonainen, sisäinen... Suokaa
anteeksi, en ymmärrä sellaista. Tiedän vain", sanoi hän nousten ja
katsoen suuttuneena tohtoriin, "tiedän, että Jumala loi minut
lämpimästä verestä ja hermoista! Ja elimellisten kudosten, jos ne ovat
elinkykyisiä, täytyy vastata kaikkiin ärsytyksiin. Ja minä vastaan!
Kipuun vastaan huudolla ja kyynelillä, halpamaisuuteen suuttumuksella,
ilkeyteen inholla. Minun mielestäni juuri se on elämää. Alhaisempi
elimistö on vähemmän herkkä ja vastaa ärsytykseen heikommin, ja mitä
korkeampi se on, sitä tuntehikkaampikin se myös on ja vastaa sitä
voimakkaammin todellisuudelle. Kuinka sitä ei tietäisi? Te olette
tohtori ettekä tunne sellaisia pikkuasioita! Voidakseen halveksia
kärsimystä, olla aina tyytyväinen ja mitään ihmettelemättä, täytyy
joutua tuollaiseen tilaan", ja Ivan Dmitritsh osoitti paksua,
rasvoittunutta vierustoveriaan: "tahi karaista itsensä kärsimyksillä
niin paatuneeksi, ettei enää tunne niitä, toisin sanoen, lakata
elämästä. Suokaa anteeksi, en ole mikään viisas enkä filosofi", jatkoi
Ivan Dmitritsh kärsimättömästi, "enkä ymmärrä mitään näistä asioista.
En kykene järkevästi keskustelemaan."

"Päinvastoin, te keskustelette erinomaisesti."

"Stoalaiset, joiden opin irvikuva teidän puheenne on, olivat mainioita
miehiä, mutta heidän oppinsa jähmettyi jo kaksituhatta vuotta sitten
eikä ole mennyt hitustakaan eteenpäin eikä voikaan mennä, sillä se ei
ole käytännöllinen eikä elävä. Se saavutti menestystä vain vähemmistön
keskuudessa, joka kuluttaa elämänsä kaikenkaltaisten oppien
tutkimisessa ja tunnustelemisessa, mutta useimmat eivät sitä
ymmärtäneet. Oppi, joka kehoittaa välinpitämättömyyteen rikkautta,
elämän mukavuuksia kohtaan, halveksimaan kärsimyksiä ja kuolemaa, on
kokonaan käsittämätön suunnattomalle enemmistölle, koska tämä enemmistö
ei koskaan ole tuntenut rikkautta eikä elämän mukavuuksia; ja kuoleman
halveksiminen olisi sille samaa kuin itse elämän halveksiminen, koska
ihmisen koko olemus on nälän, vilun, loukkausten, menetysten ja
hamletimaisen kuolemanpelon tuntemista. Näihin tuntemuksiin sisältyy
koko elämä: siihen voi kyllästyä, sitä voi vihata, mutta ei halveksia.
Toistan siis vieläkin, että stoalaisten opilla ei voi milloinkaan olla
tulevaisuutta, kun sensijaan, kuten näette, taistelu, kivun tunteminen,
kyky vastata ärsytykseen on yhä kulkenut eteenpäin aikojen alusta tähän
päivään asti..."

Ivan Dmitritshiltä katkesi äkkiä johtolanka, hän keskeytti puheensa ja
hieroi kärsimättömästi otsaansa.

"Aioin sanoa jotakin tärkeää, mutta eksyin tolalta", sanoi hän. "Mitä
se olikaan? Niin! Kuulkaahan, mitä sanon: muuan stoalainen möi itsensä
orjaksi voidakseen vapauttaa lähimmäisensä. Siinä näette, stoalainenkin
vastasi ärsytykseen, sillä sellaiseen jalomieliseen tekoon, itsensä
tuhoamiseen lähimmäisensä hyväksi, tarvitaan kiihtynyttä, säälivää
mieltä. Olen täällä vankilassani unohtanut kaiken oppimani, muuten ehkä
muistaisin vielä jotakin. Entä Kristus? Kristus vastasi todellisuuteen
siten, että itki, hymyili, murehti, vihastui, vieläpä tunsi tuskaa. Hän
ei mennyt kohtaamaan kärsimyksiä hymyillen eikä halveksinut kuolemaa,
vaan rukoili Getsemanen yrttitarhassa, että tämä kalkki otettaisiin
Häneltä pois." Ivan Dmitritsh nauroi ja istuutui. "Olettakaamme, että
ihmisen rauha ja tyytyväisyys ei ole hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä
itsessään", jatkoi hän. "Olettakaamme, että tulee halveksia kärsimyksiä
ja olla ihmettelemättä mitään. Mutta mistä syystä te sellaista oppia
saarnaatte? Oletteko te jokin viisas filosofi?"

"En, en ole filosofi, mutta jokaisen on sitä saarnattava, koska se on
järjellistä."

"Ei, minä tahdon tietää, miksi te ymmärtämisen, kärsimyksien
halveksimisen ynnä muissa senkaltaisissa asioissa pidätte itseänne
pätevänä asiantuntijana? Oletteko ehkä joskus kärsinyt? Tiedättekö,
mitä on kärsimys? Sallikaahan kysyä: onko teitä piesty lapsena?"

"Ei, vanhempani pitivät ruumiillista rangaistusta sopimattomana."

"Mutta minua isäni kuritti julmasti. Isäni oli jyrkkäluontoinen,
peräpukamien vaivaama virkamies, pitkänenäinen ja keltakaulainen. Mutta
puhukaamme teistä. Koko elämänne aikana ei kukaan ole sormellakaan
koskenut teihin, säikäyttänyt tai piessyt teitä; olette terve kuin
pukki. Te kasvoitte isänne siipien suojassa, opiskelitte hänen
kustannuksellaan ja otitte sitten ilman muuta hyvätuloisen toimen. Yli
kaksikymmentä vuotta teillä oli ilmainen asunto, saitte siihen valon,
lämmön, palvelijat ja lisäksi teillä oli valta työskennellä miten ja
minkä verran itse halusitte, vaikkapa olla tekemättä mitään. Olette
luonnostanne laiska ja veltto ja koetitte senvuoksi järjestää elämänne
niin, ettei mikään teitä häiritsisi eikä liikuttaisi paikaltanne. Työn
te annoitte haavurin ja muun joukkion tehtäväksi, mutta itse istuitte
lämpimässä ja hiljaisuudessa, kokositte rahaa, lueskelitte kirjoja,
sulostutitte elämäänne miettimällä kaikenlaista korkealentoista
hölynpölyä ja" -- Ivan Dmitritsh katsahti tohtorin punaiseen nenään --
"ryypiskelyllä. Sanalla sanoen, te ette ole nähnyt elämää, ette tunne
sitä lainkaan, ja todellisuuden tunnette vain teoreettisesti. Ja kun te
halveksitte kärsimyksiä ettekä ihmettele mitään, on siihen olemassa
varsin yksinkertainen syy: tuulenpieksäntä, ulkonainen ja sisäinen,
elämän, kärsimysten ja kuoleman halveksiminen, järkevä ymmärtäminen,
totinen onni, -- kaikki tuo on filosofiaa, joka sopii mainiosti
venäläiselle laiskurille. Te esimerkiksi näette talonpojan lyövän
vaimoaan. Miksi mennä väliin? Lyököön, molemmat kuitenkin kuolevat
ennemmin tai myöhemmin; eikä lyöjä sitäpaitsi loukkaa lyönneillään
sitä, jota lyö, vaan omaa itseään. Juopottelu on typerää, sopimatonta,
mutta se, joka juo, kuolee ja se, joka ei juo, kuolee niinikään.
Luoksenne tulee akka, jonka hampaita särkee... No, entäpä sitten? Kipu
on kivun innokasta kuvittelemista, ja sitäpaitsi ilman sairautta ei
tässä maailmassa eletä, kaikki kuolemme, ja siksi, akka, mene tiehesi,
älä häiritse ajattelemistani, anna minun juoda viinaani rauhassa. Nuori
mies pyytää neuvoa, mitä tehdä, miten elää; toinen miettisi ennenkuin
vastaisi, mutta tällä on jo valmiina vastaus: pyri ymmärtämään tahi
etsi totista onnea. Mutta mikä se ihmeellinen 'totinen onni' on? Siihen
ei tietenkään ole vastausta. Meitä pidetään täällä ristikkojen takana,
mädätetään, pidellään pahoin, mutta sehän on erinomaista ja järkevää,
sillä eihän tämän sairastuvan ja lämpimän, hauskan asuinhuoneen välillä
ole minkäänlaista eroa. Varsin mukava filosofia: mitään ei tarvitse
tehdä, omatunto on puhdas, ja tuntee olevansa oikein viisas... Ei,
hyvä herra, se ei ole filosofiaa, ajattelua eikä laajakatseisuutta,
vaan laiskuutta, sielun velttoutta, hulluutta... Niin!" lisäsi Ivan
Dmitritsh taas kiivastuen. "Te halveksitte kärsimyksiä, mutta, jos
sormenne puristettaisiin ovenrakoon, niin huutaisitte kohti kurkkuanne!"

"Entä jos en huutaisikaan", huomautti Andrei Jefimitsh hymyillen
leppeästi.

"Varmasti! Ja jos teihin iskisi halvaus, tahi olettakaamme, että joku
hölmö, katala ihminen, käyttäen hyväkseen asemaansa ja virka-arvoaan,
julkisesti solvaisi teitä, ja te tietäisitte, ettei hänelle koituisi
siitä mitään rangaistusta, -- niin silloin varmaan ymmärtäisitte, mitä
merkitsee opettaa toista ymmärtämään ja etsimään totista onnea."

"Tämä on jotakin erikoista", virkkoi Andrei Jefimitsh, nauraen
mielihyvästä ja hykerrellen käsiään. "Minua ilahduttaa havaita teissä
taipumusta yleistämiseen, ja äsken minusta esittämänne luonteenkuvaus
oli tosiaan loistava. Minun täytyy tunnustaa, että keskustelu teidän
kanssanne tuottaa minulle suurta huvia. No niin, olen kuunnellut teitä,
suvainnette siis puolestanne kuunnella minua..."




XI.


Heidän keskustelunsa kesti vielä lähes tunnin ajan ja teki
nähtävästi syvän vaikutuksen Andrei Jefimitshiin. Hän alkoi käydä
sivurakennuksessa joka päivä. Hän kävi siellä aamuisin, iltapäivisin,
ja usein hän istui illalla pimeän tuloon saakka puhelemassa Ivan
Dmitritshin kanssa. Aluksi Ivan Dmitritsh arasteli häntä, epäili
hänellä olevan pahoja mielessä ja ilmaisi peittelemättä
vihamielisyytensä; sitten hän tottui tohtoriin, ja hänen töykeä
käyttäytymisensä muuttui alentuvan ivalliseksi.

Pian levisi sairaalassa huhu, että tohtori Andrei Jefimitsh oli
ruvennut käymään kuudennessa osastossa. Ei kukaan, ei haavuri, Nikita
eivätkä hoitajattaret voineet käsittää, miksi hän siellä kävi, miksi
istui siellä tuntikausia, mistä hän puheli ja miksi ei kirjoittanut
reseptejä. Hänen käytöksensä tuntui oudolta. Mihail Averjanitsh kävi
usein hänen kotonaan tapaamatta häntä, mitä ei milloinkaan ennen ollut
tapahtunut, ja Darjushka oli ihmeissään, kun tohtori ei enää juonut
olutta määräaikoinaan ja toisinaan myöhästyi päivälliseltäkin.

Kerran kesäkuun lopulla tohtori Hobotov tuli Andrei Jefimitshin
asuntoon asioissa; kun hän ei tavannut tätä kotona, meni hän etsimään
tohtoria sairaalan puolelta; siellä hänelle ilmoitettiin vanhan
tohtorin menneen mielisairaiden luo. Mentyään sinne hän kuuli eteiseen
seuraavan keskustelun:

"Me emme milloinkaan voi vetää samaa virttä, ja te ette saa minua
käännytetyksi omaan uskoonne", puhui Ivan Dmitritsh ärtyneesti. "Te
ette vähintäkään tunne todellisuutta ettekä ole milloinkaan kärsinyt,
vaan verta imevän iilimadon tavoin elänyt toisten kärsimyksistä; mutta
minä olen kärsinyt taukoamatta syntymähetkestäni tähän päivään saakka.
Siksi sanon suoraan: minä pidän itseäni teitä ylempänä ja pätevämpänä
joka suhteessa. Teistä ei ole minun opettajakseni."

"En ensinkään halua käännyttää teitä uskooni", vastasi Andrei Jefimitsh
hiljaisella äänellä ja pahoillaan siitä, ettei häntä tahdottu ymmärtää.
"Eikä siitä ole puhettakaan, ystäväni. Nyt ei ole puhe siitä, että te
olette kärsinyt, mutta minä en. Kärsimys ja ilo ovat katoavaisia;
jättäkäämme ne Herran haltuun. Vaan siitä on kysymys, että me vaihdamme
ajatuksia keskenämme, näemme toinen toisessamme ihmisiä, jotka voivat
ajatella ja keskustella, ja se herättää meissä yhteistuntoa, kuinka
erilaisia mielipiteemme muuten olisivatkin. Jospa tietäisitte, rakas
ystävä, kuinka minua on kyllästyttänyt yleinen järjettömyys,
lahjattomuus, tylsyys, ja kuinka suurta iloa tunnen joka kerta
keskustellessani teidän kanssanne. Te olette älykäs mies, ja minä
nautin teidän seurastanne."

Hobotov raotti hiukan ovea ja katsoi sairastupaan; Ivan Dmitritsh,
patalakki päässä, ja tohtori Andrei Jefimitsh istuivat rinnakkain
vuoteen reunalla. Mielipuoli irvisteli, vavahteli ja veti
kouristuksentapaisesti mekkoaan tiukemmin ympärilleen, ja tohtori istui
liikkumatta, pää painuksissa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset,
avuttomat, surulliset. Hobotov kohautti olkapäitään, hymähti ja
katsahti Nikitaan. Nikita niinikään kohautti olkapäitään.

Seuraavana päivänä Hobotov tuli uudestaan rakennukseen haavurin
seurassa. Molemmat jäivät eteiseen kuuntelemaan.

"Ukon ruuvit lienevät kokonaan höltyneet!" virkkoi Hobotov
poistuessaan.

"Herra meitä syntisiä armahtakoon!" huokasi pönäkkä Sergei Sergeitsh,
huolellisesti vältellen vesilätäköitä, jottei olisi tahrinut
kiiltäviksi harjattuja saappaitaan. "Totta puhuen, arvoisa Jevgeni
Fjodoritsh, olen tätä jo kauan odottanut!"




XII.


Tämän jälkeen Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista
salaperäisyyttä. Kun sairaalan rengit, hoitajattaret ja potilaat
kohtasivat hänet, katsahtivat he häneen kysyvästi ja alkoivat sitten
supista keskenään. Pikku Masha, katsastusmiehen tytär, jonka näkeminen
puistossa häntä aina ilahdutti, juoksi nyt pois hänen luotaan, kun hän
lähestyi hymyillen silittääkseen tyttösen päätä. Postimestari Mihail
Averjanitsh, kuunnellessaan hänen puhettaan, ei enää virkkanut: "Aivan
niin", vaan mutisi hämillään: "niin, niin, kai..." ja katsoi häntä
miettiväisen ja surullisen näköisenä; ties miksi, hän kehoitteli
ystäväänsä luopumaan viinasta ja oluesta, mutta hienotunteisesti
kyllä ei puhunut suoraan, vaan vihjaillen, kertoen milloin
muutamasta pataljoonanpäälliköstä, erinomaisesta miehestä, milloin
rykmentinpapista, kelpo toverista, jotka joivat ja sairastuivat, mutta
herjettyään juomasta paranivat täydellisesti. Pari kolme kertaa Andrei
Jefimitshin luo tuli hänen virkaveljensä Hobotov, joka samoin neuvoi
häntä heittämään väkevät ja ilman mitään huomattavaa syytä kehoitti
häntä nauttimaan bromihappoista kalia.

Elokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupunginpäältä kirjeen, jossa tämä
pyysi häntä luokseen erittäin tärkeän asian vuoksi. Tullessaan
määrätyllä ajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi
siellä sotilaskutsuntapäällikön, piirikoulun sivilitarkastajan,
kaupunginhallituksen jäsenen, Hobotovin sekä erään pyylevän,
vaaleaverisen herrasmiehen, joka esitettiin hänelle tohtorina. Tämä
tohtori, jolla oli puolalainen, vaikeasti äännettävä nimi, asui
kolmenkymmenen virstan päässä kaupungista, hevossiitoslaitoksella, ja
oli nyt matkan varrella poikennut kaupunkiin.

"Täällä on eräs teidän toimialaanne koskeva ilmoitus", lausui
hallituksen jäsen Andrei Jefimitshille, kun kaikki olivat tervehtineet
ja istuutuneet pöydän ääreen. "Jevgeni Fjodoritsh arvelee, että
apteekilla on ahdasta päärakennuksessa ja että se olisi siirrettävä
johonkin sivurakennukseen. Tämä ei oikeastaan merkitsisi mitään, voihan
apteekin siirtää, mutta pääasia on, että rakennus kaipaa korjausta."

"Niin, ilman korjausta ei käy päinsä", sanoi Andrei Jefimitsh, hetken
mietittyään. "Jos esimerkiksi kulmarakennus järjestettäisiin apteekkia
varten, tarvittaisiin minun laskujeni mukaan vähintään viitisensataa
ruplaa. Siitä menosta ei ole vastaavaa hyötyä."

Hetkisen vaitiolo.

"Minulla oli kunnia esittää jo kymmenen vuotta sitten", jatkoi Andrei
Jefimitsh hiljaisella äänellä, "että tämä sairaala on nykyisessä
tilassaan kaupungille liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin
nelikymmenluvulla, mutta varat olivat silloin toiset. Kaupunki tuhlaa
liian paljon rahoja tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin
virkoihin. Minä arvelen, että niillä rahoilla voitaisiin ylläpitää
kaksi mallikelpoista sairaalaa, jos olisi toinen järjestys."

"No, mitäpä muuta kuin pannaan toimeen toinen järjestys!" virkkoi
hallituksen jäsen vilkkaasti.

"Minulla oli jo kunnia esittää: siirretään lääkinnöllinen puoli
piirineuvostolle."

"Todellakin, antakaa piirineuvostolle rahat, niin se varastaa ne",
virkkoi vaaleaverinen tohtori nauraen.

"Kuten tavallista on", myönsi hallituksen jäsen, nauraen hänkin.

Andrei Jefimitsh katsoi väsyneesti ja raukeasti vaaleaveriseen
tohtoriin ja huomautti:

"Olkaamme toki oikeudenmukaisia."

Taas tuli hiljaisuus. Tuotiin teetä. Kutsuntapäällikkö, joka jostakin
syystä oli kovin hämillään, kosketti pöydän yli Andrei Jefimitshiä ja
sanoi:

"Te olette kokonaan unohtanut meidät, tohtori. Mutta tehän olettekin
munkki: ette pelaa korttia, ette rakasta naisia. Ikävähän teillä
olisikin meikäläisten parissa."

Kaikki alkoivat puhua siitä, kuinka ikävä kunnon ihmisen on asua
tässä kaupungissa. Ei teatteria, ei musiikkia, ja viimeisissä
klubitanssiaisissa oli parikymmentä naista ja vain kaksi herraa.
Nuoriso ei tanssi, vaan tungeskelee kaiken aikaa ravintolapöydän
ääressä tahi pelaa korttia. Andrei Jefimitsh alkoi hitaasti ja
hiljaisella äänellä, katsomatta kehenkään, puhua, kuinka surkeata,
perin surkeata on, että kaupunkilaiset tuhlaavat elinvoimansa,
sydämensä ja älynsä vain kortinpeluuseen ja juoruiluun eivätkä osaa tai
tahdo kuluttaa aikaansa mielenkiintoisessa keskustelussa ja
lukemisessa, eivät tahdo käyttää hyväkseen älyn suomia nautintoja.
Ainoastaan äly on mielenkiintoinen ja tuntemisen arvoinen, kaikki muu
on pientä ja mitätöntä. Hobotov kuunteli tarkkaavasti virkaveljensä
puhetta ja kysyi sitten äkkiä:

"Andrei Jefimitsh, monesko päivä tänään on?"

Saatuaan vastauksen hän ja vaaleaverinen tohtori alkoivat sellaisten
tutkijain tavalla, jotka tuntevat taitamattomuutensa, kysellä Andrei
Jefimitshiltä, mikä viikonpäivä tänään on, montako päivää on vuodessa
ja onko totta, että kuudennessa osastossa on mainio profeetta.

Vastaukseksi viimeiseen kysymykseen Andrei Jefimitsh punastui ja sanoi:

"Kyllä, hän on sairas, mutta mielenkiintoinen nuori mies."

Muita kysymyksiä hänelle ei enää tehty.

Kun hän eteisessä puki päällystakkia ylleen, laski kutsuntapäällikkö
kätensä hänen olalleen ja sanoi huokaisten:

"Meidän vanhusten olisi jo aika päästä lepoon!"

Poistuessaan virastosta Andrei Jefimitsh ymmärsi, että siellä oli ollut
lautakunta, joka oli määrätty tutkimaan hänen sieluntilaansa. Hän
muisti kysymykset, joita hänelle oli tehty, punastui ja ensi kerran
eläissään syvästi surkutteli lääketiedettä.

-- Hyvä Jumala, -- ajatteli hän, muistellen, kuinka lääkärit vastikään
olivat häntä tutkineet, -- eihän siitä ole pitkää aikaa, kun he
kuuntelivat luentoja psykiatriasta, suorittivat tutkintonsa -- mistä
tämä täydellinen tietämättömyys? Eihän heillä ole pienintäkään
käsitystä psykiatriasta!

Ja ensi kerran hän tunsi itsensä loukatuksi ja katkeroituneeksi.

Saman päivän iltana hänen luokseen tuli Mihail Averjanitsh.
Postimestari astui tervehtimättä hänen luokseen, tarttui hänen
molempiin käsiinsä ja sanoi kiihtyneellä äänellä:

"Rakas ystävä, näyttäkää nyt minulle, että luotatte minun ystävyyteeni
ja itse pidätte minua ystävänänne... Hyvä ystävä!" ja estäen Andrei
Jefimitshiä puhumasta, hän jatkoi kiihkeästi: "Minä pidän teistä
sivistyneisyytenne ja sielunne jalouden tähden. Kuulkaa minua, rakas
ystävä! Tieteen säännöt pakottavat tohtoreita salaamaan teiltä
totuuden, mutta minä käyn sotilaan tavoin suoraan kimppuun: te olette
sairas! Suokaa anteeksi, ystäväni, mutta se on totta, sen ovat kaikki
jo aikoja sitten huomanneet. Tohtori Jevgeni Fjodoritsh sanoi minulle
juuri äsken, että teidän täytyy terveytenne tähden saada lepoa ja
huvitusta. Aivan niin! Erinomaista! Otan näinä päivinä lomaa ja lähden
hengittämään toista ilmaa. Näyttäkää, että olette ystäväni, lähtekää
minun mukaani! Lähtekäämme, unohtakaamme nuorten joukossa ikämme!"

"Minä tunnen olevani täysin terve", sanoi Andrei Jefimitsh, hiukan
mietittyään. "En voi lähteä. Sallikaa minun jollakin muulla tavoin
todistaa teille ystävyyteni."

Lähteä matkalle johonkin, tietämätöntä miksi, ilman kirjoja, ilman
Darjushkaa, ilman olutta, tehdä jyrkkä muutos kahdenkymmenen vuoden
aikana vakiintuneihin elämäntapoihinsa, -- sellainen ajatus näytti
hänestä ensi hetkellä hurjalta ja mahdottomalta. Mutta sitten
hän muisti kaupunginhallituksessa tapahtuneen keskustelun ja
alakuloisuuden, jota oli tuntenut palatessaan sieltä kotiin, ja ajatus
matkustaa vähäksi aikaa kaupungista, jossa typerät ihmiset pitävät
häntä mielipuolena, tuntuikin hauskalta.

"Minne oikeastaan aiotte matkustaa?" kysyi hän.

"Moskovaan, Pietariin, Varsovaan... Varsovassa olen viettänyt elämäni
viisi onnellisinta vuotta. Ihastuttava kaupunki! Lähtekäämme,
ystäväni!"




XIII.


Viikon päästä Andrei Jefimitshiä kehoitettiin levähtämään, toisin
sanoen, jättämään erohakemus; hän otti kehoituksen sangen tyynesti
vastaan, ja toisen viikon kuluttua hän ja Mihail Averjanitsh istuivat
postivankkureissa matkalla lähimmälle rautatieasemalle. Ilma oli viileä
ja läpikuultavan kirkas, taivas vaaleansininen. Matka asemalle,
kaksisataa virstaa, ajettiin kahdessa vuorokaudessa, ja kaksi kertaa
jäätiin yöksi katon alle. Kun postiasemilla tarjottiin teetä huonosti
pestyissä laseissa tahi vitkasteltiin hevosia valjastettaessa, niin
Mihail Averjanitsh kävi tulipunaiseksi, vapisi koko ruumiiltaan ja
karjui:

"Suu kiinni! Ei mitään selityksiä!" Ja vankkureissa istuessaan hän
hetkeksikään vaikenematta kertoi matkoistaan Kaukasiassa ja Puolan
tsaarikunnassa. Sellaisia seikkailuja ja kohtauksia! Hän puhui kovalla
äänellä ja oli samalla niin kummastuneen näköinen, että saattoi luulla
hänen valehtelevan. Kaiken lisäksi hän puhuessaan hengitti Andrei
Jefimitshin kasvoihin ja nauraa hohotti hänen korvaansa. Se kiusasi
tohtoria ja esti häntä keskittämästä ajatuksiaan.

Rautatiellä he säästäväisyyssyistä matkustivat kolmannessa luokassa,
tupakoitsemattomien vaunussa. Matkustajat olivat puoleksi puhtaita.
Mihail Averjanitsh oli pian tutustunut jokaiseen ja siirtyen penkistä
toiseen puhui kovalla äänellä, että näillä kiusallisilla rautateillä ei
pitäisi matkustaa. Petkutusta ja peijausta joka puolella! Toista on
ratsastaa: pyyhkäiset päivässä sata virstaa ja tunnet itsesi terveeksi
ja virkuksi. Ja katovuodet meillä johtuvat siitä, että Pinskin suot
kuivatettiin. Kaikkialla vallitsee hirveä epäjärjestys. Hän kiivastui,
puhui äänekkäästi eikä antanut toisille suunvuoroa. Hänen taukoamaton
lavertelunsa, jota säestivät kovat naurunhohotukset ja vilkkaat eleet,
rasitti Andrei Jefimitshiä.

-- Kumpikohan meistä kahdesta on mielipuoli? -- ajatteli hän ärtyneenä.
-- Minäkö, joka kaikilla tavoin koetan olla häiritsemättä matkustajia,
vaiko tuo itsekäs mies, joka uskoo olevansa viisaampi ja henkevämpi
kaikkia muita eikä senvuoksi anna kenellekään rauhaa?

Moskovaan tultua Mihail Ävarjanitsh otti ylleen olkaimettoman
sotilaspukunsa, käyttäen punareunuksisia housuja. Kadulla hänellä oli
sinelli ja päässään upseerin lakki, ja sotamiehet tekivät hänelle
kunniaa. Andrei Jefimitshistä tuntui nyt, että hänen seuralaisensa oli
kaikesta ennen omaksumastaan herrasmaisuudesta kuluttanut pois kaiken
hyvän ja säilyttänyt vain kaiken ruman. Hän tahtoi itseään palveltavan
silloinkin kun se oli aivan tarpeetonta. Tulitikkuja oli pöydällä hänen
edessään, ja hän näki ne, mutta kuitenkin huusi tarjoilijaa tuomaan
tulitikkuja; hän ei ujostellut näyttäytyä hotellipalvelijattarelle
alusvaatteissaan; kaikkia lakeijoja eroituksetta, vanhuksiakin, hän
sinutteli ja suuttuessaan haukkui heitä hölmöiksi ja pölkkypäiksi. Se
oli Andrei Jefimitshin mielestä kyllä herrasmaista, mutta rumaa.

Ensi työkseen Mihail Averjanitsh vei ystävänsä Iverskajan kappeliin.
Hän rukoili kiihkeästi, lyöden otsaansa maahan kyynelet silmissä, ja
lopetettuaan huokasi syvään ja sanoi:

"Vaikka ei uskokaan, tuntuu kuitenkin ikäänkuin rauhoittuvansa, kun
rukoilee. Polvistukaa tekin, ystäväni."

Andrei Jefimitsh joutui hämilleen ja polvistui pyhänkuvan eteen, ja
Mihail Averjanitsh työnsi huulensa suppuun ja rukoili kuiskaten, ja
taas hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Sitten he menivät Kremliin, jossa
katselivat, jopa sormin koettelivat n.s. tsaaritykkiä ja tsaarikelloa,
ihailivat näköalaa, joka levisi Moskva-joen takana, pistäytyivät
Vapahtajankirkossa ja Rumjantsev-museossa.

Päivällistä he söivät Tiestovissa. Mihail Averjanitsh silmäili kauan
ruokaluetteloa, silitteli poskipartaansa ja virkkoi kuin herkkusuu,
joka on tottunut liikkumaan ravintoloissa kuin kotonaan:

"Katsotaanpas, enkelini, mitä teillä on tarjottavana!"




XIV.


Tohtori käveli, katseli, söi, joi, mutta hänellä oli vain yksi tunne:
suuttumus Mihail Averjanitshia kohtaan. Hän olisi tahtonut levähtää
ystävänsä seurasta, paeta häntä, lymytä, mutta ystävä piti
velvollisuutenaan olla päästämättä häntä hetkeksikään luotaan ja
hankkia hänelle mahdollisimman paljon hauskutuksia. Kun ei ollut mitään
katseltavaa, huvitti hän tohtoria jutuillaan. Andrei Jefimitsh kesti
kaksi päivää, mutta ilmoitti kolmantena ystävälleen olevansa sairas ja
tahtovansa jäädä kotiin koko päiväksi. Ystävä vastasi, että siinä
tapauksessa hänkin jää. Täytyykin tosiaan hiukan levähtää, muuten eivät
jalat kannata. Andrei Jefimitsh kävi pitkäkseen sohvalle, kasvot
seinään päin, ja kuunteli hammasta purren ystäväänsä, joka innokkaasti
vakuutti, että Ranska ennemmin tahi myöhemmin murskaa Saksan, että
Moskovassa on tavattoman paljon lurjuksia ja ettei hevosen kykyjä voi
päättää sen ulkomuodosta. Tohtorin korvissa alkoi humista, sydän alkoi
tykyttää ankarammin, mutta hienotunteisuudesta hän ei rohjennut pyytää
ystäväänsä menemään ulos tahi olemaan vaiti. Onneksi Mihail
Averjanitshia alkoi ikävystyttää huoneessa istuminen, ja hän lähti
päivällisen jälkeen jaloittelemaan.

Yksin jäätyään Andrei Jefimitsh antautui levontunteen valtaan. Kuinka
suloista on maata liikkumatta sohvalla ja tietää olevansa yksin
huoneessa! Todellinen onni on mahdoton ilman yksinäisyyttä. Langennut
enkeli oli uskoton Jumalalle luultavasti siksi, että toivoi
yksinäisyyttä, jota enkelit eivät saa nauttia. Andrei Jefimitsh tahtoi
ajatella kaikkea viime päivinä kuulemaansa ja näkemäänsä, mutta Mihail
Averjanitsh ei poistunut hänen ajatuksistaan.

-- Hänhän otti lomaa ja lähti kanssani ystävyydestä, jalomielisyydestä,
-- ajatteli tohtori kiusaantuneena. -- Ei ole mitään pahempaa kuin tämä
ystävällinen holhous. Kyllähän hän on hyväsydäminen, jalomielinen ja
aika iloveikko, mutta kuitenkin ikävä ihminen. Sietämättömän ikävä.
Näkyy siis olevan ihmisiä, jotka aina puhuvat vain älykkäitä sanoja,
mutta kuitenkin tuntuu, että he ovat typeriä.

Seuraavana päivänä Andrei Jefimitsh taas sanoi olevansa sairas eikä
poistunut huoneestaan. Hän makasi kasvot sohvanselkään päin ja kärsi,
kun ystävä koetti hauskuttaa häntä kertomuksillaan, ja tunsi lepoa,
milloin toinen oli poissa. Hän oli vihoissaan itselleen siitä, että oli
lähtenyt matkalle, ja ystävälleen, joka kävi joka päivä yhä
kielevämmäksi ja hilpeämmäksi; hänen oli mahdotonta ohjata ajatuksiaan
vakaville, yleville aloille.

-- Nyt minua koettelee todellisuus, josta Ivan Dmitritsh puhui, --
ajatteli hän suuruksissaan heikkoudelleen. -- Mutta mitä turhia...
Palaan kotiin, ja kaikki käy taas entiseen tapaansa...

Pietarissa sama juttu: hän ei päiväkausiin poistunut huoneestaan,
makasi sohvalla ja nousi jalkeille vain juodakseen olutta.

Mihail Averjanitsh hoputti kaiken aikaa matkustamaan Varsovaan.

"Rakas ystävä, mitäpä minä sinne?" esteli Andrei Jefimitsh rukoilevalla
äänellä. "Matkustakaa yksin ja antakaa minun lähteä kotiin! Olkaa niin
ystävällinen!"

"Ei missään nimessä!" vastasi Mihail Averjanitsh. "Se on hurmaava
kaupunki. Siellä minä olen viettänyt elämäni viisi onnellisinta
vuotta!"

Andrei Jefimitshillä ei ollut tarpeeksi mielenlujuutta pysyäkseen
päätöksessään, hän rohkaisi mielensä ja lähti Varsovaan. Sielläkään hän
ei mennyt mihinkään huoneestaan, makasi vain sohvalla ja oli vihoissaan
itselleen, ystävälleen ja palvelijoille, jotka itsepintaisesti
kieltäytyivät ymmärtämästä venäjänkieltä, ja Mihail Averjanitsh, kuten
tavallisesti, reippaana ja iloisena, kuljeskeli aamusta iltaan pitkin
kaupunkia ja etsi vanhoja tuttaviaan. Usein hän oli poissa koko yön.
Erään yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt kuka ties missä, hän palasi
varhain aamulla tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, punaisena ja
hiukset epäjärjestyksessä. Hän käveli hyvän aikaa nurkasta nurkkaan,
murahdellen itsekseen jotakin, sitten hän pysähtyi ja sanoi:

"Kunnia ennen kaikkea!"

Käveltyään vielä hetkisen, hän tarttui käsin päähänsä ja lausui
traagillisella äänensävyllä:

"Niin, kunnia ennen kaikkea! Olkoon kirottu se hetki, jolloin ensi
kerran johtui mieleeni lähteä tähän Babyloniin! Rakas ystävä", sanoi
hän, kääntyen tohtoriin, "halveksikaa minua: olen hävinnyt pelissä!
Antakaa minulle viisisataa ruplaa!"

Andrei Jefimitsh otti esille viisisataa ruplaa ja antoi ne ystävälleen
sanaakaan sanomatta. Tämä, yhä vielä tulipunaisena häpeästä ja
kiukusta, lausui epäselvästi jonkin hyödyttömän valan, pani lakin
päähänsä ja lähti. Palattuaan parin tunnin päästä hän heittäytyi
nojatuoliin, huokasi äänekkäästi ja virkkoi:

"Kunnia on pelastettu! Ja nyt matkaan, ystäväni! En tahdo enää
minuutiksikaan jäädä tähän kirottuun kaupunkiin. Roistot!
Itävaltalaiset vakoojat!"

Kun ystävykset palasivat omaan kaupunkiinsa, oli jo marraskuu, ja kadut
olivat paksun lumen peitossa. Andrei Jefimitshin viran oli ottanut
tohtori Hobotov; hän asui vielä vanhassa asunnossaan odottaen, milloin
Andrei Jefimitsh palaa ja tyhjentää sairaalarakennuksessa olevan
huoneistonsa. Ruma nainen, jota hän sanoi keittäjättärekseen, asui jo
eräässä kylkirakennuksessa.

Kaupungissa kerrottiin uusia sairaalajuoruja. Tiedettiin, että ruma
nainen oli riitaantunut katsastusmiehen kanssa ja että tämä oli
ryöminyt polvillaan hänen edessään, pyytäen anteeksi.

Andrei Jefimitshin oli ensi päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen
etsittävä itselleen asunto.

"Rakas ystävä", sanoi postimestari hänelle ujosti, "suokaa anteeksi
tungetteleva kysymys: millaiset varat teillä on?"

Andrei Jefimitsh laski vaieten rahansa ja vastasi:

"Kahdeksankymmentäkuusi ruplaa."

"En sitä kysynyt", huomautti Mihail Averjanitsh hämmentyneenä,
ymmärtämättä tohtoria. "Kysyn, kuinka suuri on yleensä omaisuutenne?"

"Johan sanoin: kahdeksankymmentäkuusi ruplaa... Mitään muuta minulla ei
ole."

Mihail Averjanitsh piti tohtoria rehellisenä ja jalona ihmisenä, mutta
oli kuitenkin epäillyt hänellä olleen pääomaa, ainakin parikymmentä
tuhatta. Nyt, kuullessaan, että Andrei Jefimitsh oli suorastaan
keppikerjäläinen, ettei hänellä ollut varoja elämiseen, hän äkkiä
purskahti itkemään ja syleili ystäväänsä.




XV.


Andrei Jefimitsh asui pienessä kolmi-ikkunaisessa talossa, jonka omisti
Bielova-niminen vaimo. Siinä oli ainoastaan kolme huonetta, paitsi
keittiötä. Niistä oli Andrei Jefimitsh vuokrannut kaksi, joiden ikkunat
olivat kadulle päin, ja kolmannessa ynnä keittiössä asuivat Darjushka
ja emäntä kolmen lapsensa kanssa. Emännän luo tuli toisinaan yöksi
hänen rakastajansa, humalainen talonpoika, joka metelöi yöllä ja
saattoi lapset ja Darjushkan kauhun valtaan. Kun hän tuli ja
istuuduttuaan keittiöön alkoi vaatia viinaa, kävi kaikille olo
tukalaksi, ja tohtori otti itkevät lapset sääliväisyydestä luokseen ja
sijoitti heidät omaan huoneeseensa lattialle, tuntien siitä suurta
tyydytystä.

Hän nousi tapansa mukaan kello kahdeksan ja juotuaan teensä istuutui
lukemaan vanhoja kirjoja ja aikakauslehtiä. Uusien ostamiseen hänellä
ei enää ollut rahaa. Sekö, että kirjat olivat vanhoja, vai kenties
olosuhteiden muutos oli syynä, mutta hän ei enää voinut syventyä
luettavaansa, ja se rasitti häntä, jottei olisi ollut joutilaana, alkoi
hän laatia tarkkaa luetteloa kirjoistaan ja liimasi pieniä
paperilippuja niiden selkiin, ja tämä koneellinen, puuhakas työ tuntui
hänestä huvittavammalta kuin lukeminen. Yksitoikkoinen hääriminen
nukutti jollakin käsittämättömällä tavalla hänen ajatuksensa, hän ei
ajatellut mitään, ja aika kului nopeasti. Olipa hänestä hauska istua
keittiössäkin kuorimassa Darjushkan kanssa perunoita tahi siivoamassa
tattarisuurimoita. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa. Hän
seisoi seinän vieressä, kuunnellen silmät ummessa laulua, ja ajatteli
isäänsä, äitiään, yliopistoa, uskontoja; hänen mielensä oli levollinen,
surullinen, ja poistuessaan kirkosta hän oli pahoillaan, että
jumalanpalvelus päättyi niin pian.

Hän kävi kaksi kertaa sairaalassa, jutellakseen Ivan Dmitritshin
kanssa. Mutta tämä oli kummallakin kerralla tavattoman kiihtynyt ja
äreä; hän pyysi saada olla rauhassa, oli jo aikoja sitten kyllästynyt
tyhjään laverteluun ja sanoi pyytävänsä kirotuilta, katalilta ihmisiltä
vain yhtä palkintoa kaikista kärsimyksistään -- koppivankeutta. Vai
kiellettäisiinkö sekin häneltä? Kun Andrei Jefimitsh kummallakin
kerralla lähtiessään sairaalasta toivotti hänelle hyvää yötä, niin hän
vain karkeasti murahti:

"Painu hornaan!"

Eikä Andrei Jefimitsh tiennyt, menisikö vielä kolmannen kerran. Ja
mennä halutti.

Ennen Andrei Jefimitsh päivällisen jälkeen käveli pitkin huoneitaan ja
mietiskeli; nyt hän päivällisen ja iltateen välillä makasi sohvalla
kasvot seinään päin ja antautui kaikenlaisten tyhjänpäiväisten
ajatusten valtaan, joita ei mitenkään voinut karkoittaa. Häntä
katkeroitti se, ettei hänelle oltu yli kaksikymmenvuotisen palveluksen
jälkeen annettu eläkettä eikä edes lahjapalkkiota. Tosinhan hän ei
ollut palvellut tunnollisesti, mutta eläkkeenhän saavat kaikki
virkamiehet eroituksetta, olkoon tunnollisuuden laita niin tai näin.
Onhan nykyaikainen oikeudenmukaisuus juuri sellaista, että
virka-arvoilla, ritarimerkeillä ja eläkkeillä ei palkita siveellisiä
ominaisuuksia ja kykyjä, vaan palvelus yleensä, olipa se ollut
millainen hyvänsä. Miksi juuri hänen täytyisi olla ainoa poikkeus?
Rahaa hänellä ei ollut kopeekkaakaan. Häntä hävetti kulkea kauppapuodin
ohi ja katsoa emäntään. Oluesta hän oli jo velkaa kolmekymmentäkaksi
ruplaa. Darjushka möi kaikessa hiljaisuudessa vanhoja vaatteita ja
kirjoja ja valehteli emännälle, että tohtori pian saa paljon rahaa.

Hän oli suutuksissaan itselleen siitä, että oli tuhlannut
matkakustannuksiinsa tuhannen ruplaa vanhoja säästöjä. Kuinka tarpeen
se summa nyt olisikaan! Häntä suututti, etteivät ihmiset antaneet hänen
olla rauhassa. Hobotov piti velvollisuutenaan käydä silloin tällöin
tervehtimässä sairasta virkaveljeään. Hänessä oli kaikki Andrei
Jefimitshille vastenmielistä: pulleat kasvot, epämiellyttävä, alentuva
puhetapa, sana "virkaveli", pitkävartiset saappaat; epämiellyttävintä
kaikesta oli se, että hän piti velvollisuutenaan koettaa parantaa
Andrei Jefimitshiä ja luuli voivansa sen todella tehdäkin. Jokaisella
käynnillään hän toi mukanaan pullon bromihappoista kalia ja
rabarberipillereitä.

Mihail Averjanitsh niinikään piti velvollisuutenaan käydä tervehtimässä
ystäväänsä ja hauskuttaa häntä. Hän tuli Andrei Jefimitshin luo joka
kerta teeskennellyn hilpeänä, nauroi väkinäisesti ja vakuutteli, että
tohtori tänään näyttää erinomaisen hyvinvoivalta ja alkaa, Jumalan
kiitos, parantua, ja tästä saattoi päättää, että hän piti ystävänsä
tilaa toivottomana. Hän ei vielä ollut maksanut Varsovassa lainaamiaan
rahoja, ja häntä hävetti; hän oli jännittynyt ja senvuoksi koetti
nauraa äänekkäämmin ja jutella mahdollisimman sukkelasti. Hänen
kaskunsa ja juttunsa näyttivät loppumattomilta ja vaivasivat sekä
Andrei Jefimitshiä että häntä itseään.

Hänen läsnäollessaan Andrei Jefimitsh tavallisesti makasi sohvalla,
kasvot seinään päin, ja kuunteli hampaitaan kiristäen hänen juttujaan;
hän tunsi sielunsa peittyvän vaahtokerroksen alle, ja vaahto tuntui
Mihail Averjanitshin jokaisen käynnin jälkeen yhä kohoavan ja ikäänkuin
tunkeutuvan kurkkuun.

Karkoittaakseen nuo joutavat tunteet hän koetti ajatella, että hänen
itsensä, Hobotovin, Mihail Averjanitshin ja kaikkien muiden on ennemmin
tahi myöhemmin hävittävä olemasta jättämättä pienintäkään jälkeä
luontoon. Jos miljoonan vuoden päästä joku henki liitää avaruudessa
maapallon ohi, ei se näe muuta kuin savea ja alastomia kallioita.
Kaikki -- kulttuurikin, siveyslaitkin -- häviää eikä kasva edes
takkiaisia. Mitäpä merkitseekään se, että täytyy hävetä kauppiaan
edessä, taikka tuo mitätön Hobotov, Mihail Averjanitshin rasittava
ystävyys? Kaikki se on vain joutavaa turhuutta.

Mutta sellaiset ajatukset eivät enää auttaneet. Tuskin hän ehti loihtia
silmiinsä maapallon miljoonan vuoden päästä, kun jonkun alastoman
kallion takaa ilmestyi Hobotov pitkävartisissa saappaissaan tahi
väkinäisesti nauraa hohottava Mihail Averjanitsh, vieläpä kuului
häveliäs mutinakin: "Sen varsovalaisen velan maksan näinä päivinä,
ystäväni... Aivan varmasti."




XVI.


Kerran Mihail Averjanitsh tuli päivällisen jälkeen, kun Andrei
Jefimitsh taas makasi sohvallaan. Silloin sattui Hobotovkin tulemaan
samaan aikaan bromihappoisine kalineen. Andrei Jefimitsh nousi
raskaasti, istuutui ja nojasi molemmin käsin sohvaan.

"Tänään, ystäväni", alkoi Mihail Averjanitsh, "teillä on paljon parempi
väri kasvoissanne kuin eilen. Voimistutte päivä päivältä. Rautainen
mies, totta totisesti!"

"Jo onkin aika parantua, virkaveli", sanoi Hobotov haukotellen. "Kai
teitä itseännekin jo kyllästyttää tämän virren vetäminen."

"Ja parannummekin!" virkkoi Mihail Averjanitsh iloisesti. "Vielä vaikka
sata vuotta eletään! Niinpä niin!"

"Ellei juuri sataa, niin parikymmentä vielä kestätte", lohdutti
Hobotov. "Ei mitään huolen syytä, virkaveli... Kyllä te vielä
näytätte..."

"Kyllä me vielä näytämme!" huudahti Mihail Averjanitsh nauraen ja
läjäytti kämmenellään ystäväänsä polvelle. "Me vasta näytämme! Ensi
kesänä, jos Jumala suo, painumme Kaukasiaan ja ratsastamme sen joka
kolkan läpi -- hop, hop, hop! Ja kun Kaukasiasta palaamme, niin
emmeköhän vielä tanssi häitä!" Mihail Averjanitsh iski viekkaasti
silmää. "Naitamme teidät, ystäväni... naitamme..."

Andrei Jefimitsh tunsi äkkiä, että hänelle kohosi kuohu kurkkuun; hänen
sydämensä tykytti ankarasti.

"Tämä on typerää!" huudahti hän, nousten nopeasti ja mennen ikkunan
luo. "Ettekö itse käsitä, että puhutte järjettömiä?"

Hän aikoi jatkaa leppeästi ja kohteliaasti, mutta puristi vastoin
tahtoaankin kätensä nyrkkiin ja kohotti ne ilmaan.

"Jättäkää minut rauhaan", huusi hän oudolla äänellä, käyden
tulipunaiseksi kasvoiltaan ja vapisten kauttaaltaan. "Ulos! Tiehenne
molemmat!"

Mihail Averjanitsh ja Hobotov nousivat ja tuijottivat häneen aluksi
ihmeissään, sitten peloissaan.

"Tiehenne molemmat!" huusi Andrei Jefimitsh. "Typerät ihmiset! Tylsät
ihmiset! En kaipaa kenenkään ystävyyttä enkä sinun lääkkeitäsi, typerä
ihminen! Järjettömät! Lurjukset!"

Hobotov ja Mihail Averjanitsh katsahtivat ällistyneinä toisiinsa,
peräytyivät ovelle ja hävisivät eteiseen. Andrei Jefimitsh sieppasi
pullon, jossa oli bromihappoista kalia, ja lennätti sen heidän
jälkeensä; pullo sattui kynnykseen ja meni helähtäen sirpaleiksi.

"Painukaa hornan kattilaan!" karjui hän itkevällä äänellä, juosten
eteiseen. "Hiiteen!"

Vieraiden mentyä Andrei Jefimitsh, vapisten kuin horkassa, heittäytyi
sohvalle ja hoki:

"Typerät, järjettömät!"

Tyynnyttyään hän ennen kaikkea tuli ajatelleeksi, että Mihail
Averjanitsh parkaa nyt varmaankin hirveästi hävettää, surettaa, ja että
koko tuo äskeinen kohtaus oli jotakin kauheaa. Sellaista ei ollut
milloinkaan ennen tapahtunut. Missä hänen järkensä oli ollut, missä
tahdikkuus? Missä ymmärrys, filosofinen tyyneys?

Tohtori ei saanut koko yönä nukuttua häpeältä ja suuttumukselta itseään
kohtaan, ja aamulla kello kymmenen tienoissa hän meni postitoimistoon
ja pyysi postimestarilta anteeksi.

"Älkäämme muistelko menneitä asioita", vastasi heltynyt postimestari
huoahtaen ja puristi lujasti hänen kättään. "Joka vanhoja mainitsee,
siltä silmä puhki. Ljubavkin!" huusi hän äkkiä niin kovalla äänellä,
että postinkantajat ja yleisö hätkähtivät. "Tuo tänne tuoli. Ja sinä
siinä, odota!" karjaisi hän akalle, joka ojensi hänelle ristikon takaa
kirjettä. "Etkö näe, ettei minulla ole aikaa? Älkäämme vanhoja
muistelko", jatkoi hän lempeästi, kääntyen Andrei Jefimitshin puoleen.
"Istukaa, tehkää niin hyvin, ystäväiseni."

Hän silitteli hetken aikaa vaieten polviaan ja sanoi sitten:

"Minun ei juolahtanut mieleenikään suuttua teihin. Ymmärränhän minä,
ettei sairaudelle voi mitään. Teidän eilinen kohtauksenne säikähdytti
meitä, ja me puhuimme senjälkeen kauan teistä. Rakas ystävä, miksi ette
koeta todenteolla hoitaa itseänne? Kuinka voikin siten menetellä?
Suokaa anteeksi ystävän avomielisyys", kuiskasi Mihail Averjanitsh, "te
asutte tavattoman epäsuotuisissa oloissa: ahtaassa, epäsiistissä
asunnossa vailla hoitoa, vailla varoja terveytenne hoitamiseen... Hyvä
rakas ystävä, me rukoilemme kaikesta sydämestämme teitä, tohtori ja
minä, seuratkaa neuvoamme: menkää sairaalaan! Siellä saatte
terveellistä ravintoa, hoitoa, siellä teidät voidaan parantaa. Jevgeni
Fjodoritsh, vaikkakin meidän kesken puhuen epähieno tavoiltaan, on
taitava tehtävissään, ja häneen voi täydellisesti luottaa. Hän lupasi
minulle ottaa teidät hoitoonsa."

Andrei Jefimitshiä liikuttivat postimestarin vilpitön osanotto ja
kyynelet, jotka äkkiä tipahtivat tämän poskille.

"Kunnioitettu ystäväni, älkää uskoko!" kuiskasi hän, pannen käden
sydämelleen. "Älkää uskoko heitä! Se on petosta! Koko tautini on siinä,
että kahdenkymmenen vuoden aikana olen tavannut yhden ainoan järkevän
ihmisen koko tässä kaupungissa, ja hänkin on mielipuoli. Minussa ei ole
mitään tautia, olen vain joutunut noidutun piirin sisään, josta ei voi
päästä pois. Minusta on kaikki yhdentekevää, olen valmis kaikkeen."

"Menkää sairaalaan, ystäväni."

"Yhdentekevää, vaikkapa hautaan."

"Luvatkaa, ystäväiseni, että kaikessa noudatatte Jevgeni Fjodoritshin
neuvoja."

"No, olkoon, lupaan sen. Mutta toistan vieläkin, ystäväni, minä olen
joutunut noiduttuun piiriin. Nyt kaikki, yksinpä ystävieni vilpitön
osanottokin, pyrkii vain yhteen -- tuhoamaan minut. Minä sorrun ja
uskallan sen myöntää itselleni!"

"Rakas ystävä, kyllä te paranette."

"Miksi puhua sellaista?" sanoi Andrei Jefimitsh ärtyisesti. "Harva
ihminen ei ole lopun lähestyessä kokenut samaa kuin minä nyt. Kun
teille sanotaan, että teillä on jotakin sentapaista kuin pilaantuneet
munuaiset tahi laajentunut sydän, ja te rupeatte parantelemaan
itseänne, tahi kun sanotaan, että olette mielisairas tahi rikollinen,
kun, sanalla sanoen, teihin äkkiä aletaan kiinnittää huomiota, niin
tietäkää, että olette joutunut noiduttuun piiriin, josta ette enää
pääse pois. Pyritte ulos, mutta sotkeudutte vain entistä pahemmin.
Silloin ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonne, sillä mitkään inhimilliset
voimat eivät teitä enää pelasta. Siltä minusta tuntuu."

Sillä välin oli ristikon taakse kerääntynyt yleisöä. Ollakseen
häiritsemättä Andrei Jefimitsh nousi ja jätti hyvästi postimestarille.
Mihail Averjanitsh vaati häntä vielä kerran kunniasanallaan lupaamaan
mennä sairaalaan ja saattoi häntä sitten ulko-ovelle.

Samana päivänä iltapuolella Andrei Jefimitshin luo tuli odottamatta
Hobotov, yllään lyhyt turkki ja jalassa pitkävartiset saappaat, ja
sanoi sellaisella äänensävyllä, kuin eilen ei olisi mitään tapahtunut:

"Tulen luoksenne asioissa, virkaveli. Ettekö tahdo tulla kanssani
katsomaan erästä sairasta?"

Arvellen, että Hobotov tahtoi virkistyttää häntä kävelyllä tahi
todenteolla antaa hänelle tilaisuuden ansaita jotakin, Andrei Jefimitsh
pukeutui ja meni hänen kanssaan kadulle. Hän oli iloissaan voidessaan
jollakin tavoin hyvittää eilisen hairahduksensa ja sopia ja kiitti
sydämessään Hobotovia, joka ei puolella sanalla vihjaissut edellisen
päivän tapauksiin ja nähtävästi tahtoi säästää häntä. Hänenlaiseltaan
sivistymättömältä ihmiseltä oli vaikea odottaa niin suurta
hienotunteisuutta.

"Missä teidän potilaanne on?" kysyi Andrei Jefimitsh.

"Sairaalassa. Minun on jo kauan tehnyt mieleni näyttää häntä teille...
Kerrassaan mielenkiintoinen tapaus."

He menivät sairaalan pihaan ja sivuuttaen päärakennuksen suuntasivat
askelensa siihen kylkirakennukseen, jossa mielisairaat olivat. Ja koko
ajan he jostakin syystä olivat vaiti. Heidän astuessaan eteiseen Nikita
tapansa mukaan ponnahti pystyyn ryysyläjältä ja suoristausi.

"Eräällä potilaalla täällä on pahanlainen vika keuhkoissa", sanoi
Hobotov puoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairastupaan.
"Odottakaahan täällä hetkinen, käyn noutamassa stetoskoopin. Tulen
kohta takaisin."

Ja niin hän meni.




XVII.


Alkoi jo hämärtää. Ivan Dmitritsh makasi vuoteellaan pää pieluksiin
haudattuna; halvaantunut istui liikkumatta, itkien hiljaa ja
liikutellen huuliaan. Paksu talonpoika ja entinen postinlajittelija
nukkuivat. Oli hiljaista.

Andrei Jefimitsh istui Ivan Dmitritshin vuoteen reunalle ja odotti.
Noin puoli tuntia kului ja Hohotovin sijasta tuli Nikita, tuoden
kainalossaan mekon, alusvaatekerran ja parin tohveleita.

"Olkaa niin hyvä ja pukeutukaa, teidän jalosukuisuutenne", sanoi hän
hiljaisella äänellä. "Tulkaa tänne päin, tässä on teidän vuoteenne",
lisäksi hän, näyttäen tyhjää, nähtävästi äsken tuotua vuodetta. "Älkää
huoliko, kyllä vielä parannutte, Herra suokoon."

Andrei Jefimitsh ymmärsi nyt kaikki. Meni sanaakaan sanomatta Nikitan
osoittaman vuoteen luo ja istuutui sen reunalle; nähdessään Nikitan yhä
odottavan hän riisuutui ihan alastomaksi, vaikka hävetti. Sitten hän
pukeutui sairaalavaatteisiin; alushousut olivat liian lyhyet, paita oli
pitkä, ja mekko haiskahti savustetulta kalalta.

"Kyllä parannutte, jos Herra suo", toisti Nikita.

Hän keräsi Andrei Jefimitshin vaatteet kainaloonsa ja poistui, sulkien
oven jälkeensä.

Yhdentekevää... -- ajatteli Andrei Jefimitsh, kietoutuen häpeillen
mekkoonsa ja tuntien olevansa vangin näköinen nykyisessä puvussaan. --
Yhdentekevää... yhdentekevää, olipa ylläni hännystakki tahi virkapuku
tahi tämä mekko...

Mutta kello? Entä muistikirja, joka oli povitaskussa? Ja savukkeet?
Mihin Nikita oli vienyt hänen vaatteensa? Mitäpä niistä, eihän hänen
enää koko lopun elämänsä aikana tarvitsisi käyttää housuja, liivejä tai
saappaita. Ensi aluksi tuo kaikki tuntui omituiselta, suorastaan
käsittämättömältä. Andrei Jefimitsh oli yhä vielä varma siitä, ettei
Bielovan talolla ja kuudennella osastolla ollut minkäänlaista eroa,
että koko maailman meno oli joutavaa ja tyhjää hosumista, mutta
sittenkin hänen kätensä vapisivat, jaloissa oli kylmiä väreitä, ja
hänestä tuntui ilkeältä se ajatus, että pian Ivan Dmitritsh herää ja
näkee hänenkin olevan puetun sairaalamekkoon. Hän nousi, käveli pitkin
huonetta ja istuutui taas.

Hän istui puoli tuntia, jopa tunninkin, ja aika tuntui tuskallisen
pitkältä; oliko tosiaan mahdollista elää täällä päiviä, viikkoja, jopa
vuosia, kuten nuo ihmiset? Hän istui, käveli, istuutui uudelleen; astui
ikkunan ääreen ja katseli ulos ja taas käveli nurkasta nurkkaan. Mutta
sitten? Eikö muuta kuin yhä vain istua kuin puujumala ja ajatella? Ei,
se ei sentään liene mahdollista!

Andrei Jefimitsh heittäytyi makuulle, mutta nousi heti uudestaan ja
pyyhki otsalta kylmää hikeä hihallaan ja tunsi, että hänen kasvoihinsa
oli tullut savustetun kalan haju. Hän alkoi taas kävellä.

"Tässä on tapahtunut jokin väärinkäsitys", murahteli hän itsekseen,
levittäen kätensä neuvottoman näköisenä. "Minun täytyy selittää, tämä
on väärinkäsitys..."

Nyt Ivan Dmitritsh heräsi. Nousi istumaan ja nojasi kasvojaan
nyrkkeihinsä. Sylkäisi. Katsahti sitten laiskasti tohtoriin eikä aluksi
näyttänyt käsittävän mitään, mutta pian hänen unisille kasvoilleen
levisi ilkeä ja pilkallinen ilme.

"Ahaa, ystäväiseni, teidätkin on tuotu tänne!" huudahti hän
nukkumisesta vielä käheällä äänellä, siristäen toista silmäänsä.
"Erittäin ilahduttavaa! Ennen te imitte verta muista, nyt teistä
itsestänne imetään. Mainiota!"

"Tässä lienee jokin väärinkäsitys..." virkkoi Andrei Jefimitsh,
pelästyen Ivan Dmitritshin ääntä, kohautti olkapäitään ja toisti:
"Jokin väärinkäsitys..."

Ivan Dmitritsh sylkäisi taas ja laskeutui pitkäkseen.

"Kirottu elämä!" murahti hän. "Ja sehän tässä on katkeraa ja
suututtavaa, ettei tämä elämä pääty kärsimysten palkitsemiseen, hyveen
riemuvoittoon, kuten oopperoissa, vaan kuolemaan; rengit tulevat ja
raahaavat raadon käsistä ja jaloista kellariin. Uh! Mutta mitäpä
siitä... Saammehan sitten tulevassa elämässä iloita... Minäpä laskeudun
sieltä haamuna tänne ja pelottelen näitä roistoja. Pelotan
harmaapäisiksi."

Moiseika palasi saalistusretkeltään ja tohtorin nähdessään ojensi
kätensä:

"Anna kopeekka!"




XVIII.


Andrei Jefimitsh meni taas ikkunan luo ja katseli ulos. Oli jo pimeä.
Oikealla kohosi kylmä, punainen kuu taivaanrannalle. Lähellä sairaalan
aitaa, korkeintaan sadan sylen päässä siitä, näkyi korkea, valkoinen
rakennus, jota ympäröi kivimuuri. Se oli vankila.

-- Siinäpä nyt näet todellisuuden! -- ajatteli Andrei Jefimitsh, ja
häntä kammotti.

Kaikki häntä kauhisti, kuu, vankila, aidan harjalla törröttävät naulat,
luujauhotehtaan kaukainen loimu. Hän kääntyi ja näki miehen, jonka
rintaa koristivat välkkyvät tähdet ja ritarimerkit ja joka hymyili ja
iski viekkaasti silmää. Sekin häntä kammotti.

Andrei Jefimitsh koetti vakuuttaa itselleen, ettei kuussa eikä
vankilassa ole mitään erikoista, että tervejärkisetkin ihmiset pitävät
ritarimerkkejä ja että kaikki ajan tullen lahoaa ja maatuu, mutta äkkiä
hänet valtasi epätoivo. Hän tarttui molemmin käsin ikkunan edessä
olevaan ristikkoon ja ravisti sitä voimainsa takaa. Vahva ristikko ei
taipunut.

Sitten hän, hälventääkseen kauhuntunnettaan, poistui ikkunan luota ja
istuutui Ivan Dmitritshin vuoteen reunalle.

"Mieleni on masentunut, ystäväiseni", mutisi hän vavisten ja pyyhkien
kylmää hikeä otsaltaan. "Masentunut..."

"Ruvetkaa filosofoimaan", vastasi Ivan Dmitritsh pilkallisesti.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala... Niinpä niin... Tehän muistaakseni
väititte, että Venäjällä ei ole filosofiaa, mutta sittenkin
filosofoivat kaikki, pienimmätkin. Mutta ei pienten filosofoiminen
vahingoita ketään", jatkoi Andrei Jefimitsh sellaisella äänellä kuin
olisi ollut valmis itkemään. "Miksi tuo vahingoniloinen hymy, ystäväni?
Ja miksi pieneläjät eivät filosofoisi, kun heidän elämänsä on
epätyydyttävä? Onko se laitaa, että älykkäällä, sivistyneellä, vapautta
rakastavalla miehellä, Jumalan kuvalla ei ole muuta neuvoa kuin mennä
lääkäriksi likaiseen, tyhmään kaupunkirähjään ja viettää koko
elämänsä lääkerasioiden, iilimatojen ja sinappilaastarien parissa!
Puoskaroimista, alhaisuutta, typeryyttä! Hyvä Jumala!"

"Puhutte järjettömyyksiä. Jos lääkärintoimi oli teille vastenmielinen,
niin olisittehan voinut ruveta vaikka ministeriksi."

"Minnekään en olisi päässyt. Heikkoja me olemme, ystäväiseni... Olin
välinpitämätön, järkeilin kylmästi ja terveesti, eikä elämän tarvinnut
kuin hiukan tuntuvammin töytäistä minua, kun jo masennuin kokonaan...
tarmoa puuttuu... Heikkoja me olemme, heikkoja ja vaivaisia... Te
myöskin, ystäväni. Te olette älykäs, jaloluontoinen, imitte jo äitinne
rinnoista jaloja aatteita, mutta tuskin jouduitte elämään, kun jo
väsyitte ja sairastuitte... Heikkoja, heikkoja!"

Pelon ja katkeruuden tunteen lisäksi alkoi Andrei Jefimitshiä illan
tultua vaivata itsepintaisesti vielä jokin muukin. Lopuksi hän ymmärsi
kaipaavansa tupakkaa ja olutta.

"Poistun hetkiseksi, ystäväni", sanoi hän. "Käyn sanomassa, että
toisivat valoa... En voi olla näin pimeässä... en kestä..."

Andrei Jefimitsh meni ovelle ja avasi sen, mutta Nikita hypähti heti
hänen eteensä sulkien häneltä tien.

"Minne nyt! Ei saa mennä minnekään, ei saa!" sanoi hän. "On jo aika
mennä levolle!"

"Minä vain hetkeksi, kävelen hiukan pihalla", selitti Andrei Jefimitsh
hätäisesti.

"Ei, ei, se ei ole sallittua. Kyllähän itse tiedätte."

Nikita lennätti oven kiinni ja asettui sitä vastaan selin.

"Kenelle siitä on haittaa, jos menen ulos?" kysyi Andrei Jefimitsh
kohauttaen olkapäitään. "En ymmärrä sitä. Nikita, minun täytyy päästä
ulos!" sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minun täytyy!"

"Älkää panko toimeen epäjärjestystä, se ei käy laatuun!" sanoi Nikita
ankarasti.

"Mitä pirua tämä tietää!" huusi Ivan Dmitritsh ja hypähti vuoteestaan.
"Mitä oikeutta hänellä on estää teitä menemästä? Millä oikeudella he
meitä täällä pitävät? Laissahan sanotaan selvästi, ettei keneltäkään
voida riistää vapautta ilman oikeuden tuomiota! Tämä on väkivaltaa!
Mielivaltaa!"

"Tietysti mielivaltaa!" huusi Andrei Jefimitsh, jota Ivan Dmitritshin
sanat rohkaisivat. "Minun täytyy päästä ulos, täytyy! Hänellä ei ole
oikeutta estää! Avaa ovi, etkö kuule!"

"Kuuletko, typerä elukka?" huusi Ivan Dmitritsh takoen ovea
nyrkeillään, "Avaa ovi, tahi särjen sen. Peto!"

"Avaa!" kirkui Andrei Jefimitsh, vavisten koko ruumiiltaan. "Minä
käsken!"

"Sano vielä jotakin!" vastasi Nikita oven takaa. "Sano vielä!"

"Mene edes kutsumaan Jevgeni Fjodoritsh tänne! Sano, että minä pyydän
häntä tulemaan... hetkeksi vain!"

"Huomenna hän tulee kutsumattakin."

"Ei koskaan meitä päästetä täältä!" jatkoi Ivan Dmitritsh. "Meidät
mädätetään tänne! Hyvä Jumala, onko todella mahdollista, ettei toisessa
maailmassa ole helvettiä ja että nämä roistot saavat tekonsa anteeksi?
Missä on oikeus? Avaa ovi, heittiö, minä tukehdun!" huusi hän käheästi
ja syöksyi ovea vastaan. "Lyön pääni murskaksi! Murhaajat!"

Nikita avasi äkkiä oven, työnsi molemmin käsin ja polvellaan Andrei
Jefimitshiä taaksepäin, heilautti kättään ja iski häntä kasvoihin
nyrkillään. Andrei Jefimitshistä tuntui, että valtava, suolainen aalto
peitti hänet päätä myöten ja lennätti vuoteelle; hän tunsi todella
suolan makua suussaan: hampaista luultavasti vuoti verta. Hän huitoi
käsillään, ikäänkuin koettaen uida pinnalle, kävi kiinni jonkun
vuoteeseen ja tunsi samalla, että Nikita löi häntä kahdesti selkään.

Ivan Dmitritsh päästi kovan huudon. Luultavasti häntäkin piestiin.

Sitten oli kaikki hiljaista. Kuu valoi kalpeaa valoaan
ikkunaristikkojen lävitse, niin että lattialle tuli verkkomainen varjo.
Andrei Jefimitshiä kauhistutti; hän laskeutui makuulle, pidätti
hengitystään ja odotti tuskan vallassa, että Nikita vieläkin lyö häntä.
Hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi työntänyt sirpin hänen
ruumiiseensa ja kiertänyt sitä useita kertoja hänen rinnassaan ja
vatsassaan. Hän puri pielustaan ja kiristeli hampaitaan kivusta, ja
äkkiä hänen aivoissaan kaiken sekasorron keskeltä välähti selvänä
kauhea, sietämätön ajatus, että juuri samanlaista tuskaa oli
vuosikausia, päivästä päivään, täytynyt kokea noiden ihmisten, jotka
nyt kuunvalossa näyttivät mustilta varjoilta. Kuinka oli mahdollista,
ettei hän kahdenkymmenen vuoden aikana ollut sitä tiennyt eikä tahtonut
tietää? Hän ei käsittänyt kipua, eikä siis ollut syyllinen, mutta
omatunto, yhtä myöntymätön ja julma kuin Nikita, ahdisti häntä ja sai
kylmät väreet kulkemaan pitkin koko ruumista, kiireestä kantapäihin.
Hän ponnahti pystyyn, koetti huutaa voimainsa takaa ja juosta, mennä
tappamaan Nikitan, sitten Hobotovin, katsastusmiehen ja välskärin,
lopuksi itsensä, mutta rinnasta ei kohonnut ainoatakaan ääntä, eivätkä
jalat totelleet; hän oli vähällä tukehtua, repi rinnan kohdalta auki
mekon ja paidan ja kaatui tajuttomana vuoteelleen.




XIX.


Seuraavana aamuna hänen päätään pakotti, korvissa humisi, ja kaikki
jäsenet olivat voimattomat. Häntä ei hävettänyt eilisten heikkouksiensa
muisteleminen. Hän oli eilen ollut pelkuri, pelännyt kuutakin,
ilmaissut vilpittömästi tunteita ja ajatuksia, joita ei aikaisemmin
ollut aavistanutkaan itsellään olevan. Niinpä hän esimerkiksi oli
puhunut siitä, että filosofoivien pieneläjien toiveita ei tyydytetä.
Mutta tänään oli kaikki hänestä yhdentekevää.

Hän ei syönyt eikä juonut, vaan makasi liikkumatta, ääneti.

-- Yhdentekevää kaikki, -- ajatteli hän, kun häneltä jotakin kysyttiin.
-- En viitsi vastata... Samantekevää kaikki.

Päivällisen jälkeen tuli Mihail Averjanitsh tuoden neljännesnaulan
teetä ja naulan marmelaadia. Darjushkakin tuli ja seisoi lähes tunnin
vuoteen vieressä, tylsän surun ilme kasvoillaan. Tohtori Hobotov kävi
niinikään hänen luonaan. Toi pullon bromihappoista kalia ja käski
Nikitan polttaa jotakin huoneessa, jotta ilma puhdistuisi.

Iltapuolella Andrei Jefimitsh sai aivohalvauksen ja kuoli. Aluksi hän
tunsi puistattavaa vilua ja kuvotusta; jotakin inhottavaa, mikä tuntui
tunkeutuvan koko ruumiiseen, sormiinkin, kohosi vatsasta päätä kohti ja
peitti silmät ja korvat. Silmissä alkoi vihertää. Andrei Jefimitsh
käsitti, että loppu oli tulossa, ja muisti, että Ivan Dmitritsh, Mihail
Averjanitsh ja miljoonat muut uskovat sielun kuolemattomuuteen. Entä
jos onkin niin? Mutta hän ei tahtonut kuolemattomuutta ja ajatteli sitä
vain silmänräpäyksen. Hirvilauma, tavattoman kauniita ja siroja
eläimiä, joista hän oli lukenut eilen, juoksi hänen ohitseen; sitten
tarjosi eräs vaimo hänelle kirjettä... Mihail Averjanitsh sanoi
jotakin. Sitten kaikki katosi, ja Andrei Jefimitsh nukahti iäksi.

Rengit tulivat, tarttuivat häneen käsistä ja jaloista ja kantoivat
kappeliin. Siellä hän makasi pöydällä, silmät avoinna, ja yöllä häntä
valaisi kuu. Aamulla tuli Sergei Sergeitsh, rukoili hartaasti
ristiinnaulitunkuvan edessä ja sulki entisen esimiehensä silmät.

Seuraavana päivänä Andrei Jefimitsh haudattiin. Saattoväkenä olivat
vain Mihail Averjanitsh ja Darjushka.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64087 ***