*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54192 ***

MAJAKANVARTIA Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Puolankielestä ["Latarniki"] suomentanut Maila Talvio






Otava, Helsinki, 1903.




SISÄLLYS:

 Seuratkaamme häntä!
 Majakanvartia
 Pelimanni-Jussi
 Vanha palvelija
 Posenilaisen opettajan muistikirjasta




SEURATKAAMME HÄNTÄ!

(PÓJZMY ZA NIM)


I

Cajus Septimus Cinna oli roomalainen patricio. Nuoruutensa hän vietti
legionissa, eläen ankaraa sotilaselämää. Sittemmin hän palasi Roomaan
elämään kunniassa ja liekkumassa ja kuluttamaan omaisuuttaan, joka
tosin jo oli häviämään päin, mutta siltä yhä vieläkin suuri. Hän elämöi
minkä ehti, jopa mellastikin niin paljon kuin ikinä taisi
jättiläiskaupungissa. Yöt hän juhli komeissa huviloissa kaupungin
ulkopuolella. Päivisin hän miekkaili ammattimiesten luona, kiisteli tai
keskusteli puhetaidon opettajien kanssa tepidarioissa -- joissa muuten
tiedettiin kaikki sekä maailman että kaupungin juorut. Hän oli
sirkuksessa, kilpa-ajoissa, nyrkkitaistelijain harjoituksissa, elusteli
kreikkalaisten luutunsoittajien parissa ja seurusteli trakialaisten
ennustajattarien ja ihanien tanssijattarien kanssa, joita oli tuotu
Arkipelagin saarilta. Ollen äidin puolelta kuuluisan Luculluksen sukua,
oli hän tältä perinyt herkkusuisuuden. Hänen pöydässään tarjottiin
kreikkalaisia viinejä, Neapelin ostereja, numidialaisia hiiriä ja
syötettyjä, hunajalla höystettyjä heinäsirkkoja Pontuksesta. Cinnan
piti saada käsiinsä kaikki mitä Rooma saattoi saada käsiinsä, sekä
Punaisen meren kalat että valkeat peltopyyt Borysteneen rannoilta. Ei
hän hurjastellut nautinnoissaan kuten sotamies, vaan hän valikoi kuten
patricion sopii. Hän rakasti kauneutta ja kykeni ehkä herättämään
muissakin rakkautta kauneuteen. Korinton rannoilta tuodut kuvapatsaat,
Attikan epilychniot, etruskilaiset tai sumuisesta Sericumista
kuljetetut vaasit, roomalaiset mosaikit, Eufratin takaiset matot,
hyvänhajuiset Arapian yrtit -- kaikki nämä pikkuasiat, jotka ovat
omiaan täyttämään patricion elämän tyhjyyttä, olivat hänelle rakkaat.
Taiteen tuntijana ja harrastajana hän niistä juttelikin hampaattomien
ukkojen kanssa, jotka aterialle käydessään koristivat kaljut päänsä
ruususeppelillä ja juhlien jälkeen pureskelivat heliotropin kukkia,
saadakseen henkensä hyvänhajuiseksi. Hän ihaili Ciceron lausetapaa ja
Homeron ja Ovidiuksen runoja. Atenalaisen puhujan kasvattamana hän
puhui sujuvasti kreikkaa, muisti ulkoa kokonaisia osastoja Iliadista ja
osasi juhlissa laulaa Anakreonin lauluja kunnes juopui tai kävi aivan
käheäksi. Opettajansa ja muiden puhujien kautta hän oli saanut
filosofiasta sen verran käsitystä, että tiesi jotakin Hellaassa ja
kolonioissa kohonneiden henkisten rakennusten kokoonpanosta: tiesi hän
senkin, että ne kaikki nyt olivat raunioina. Hän tunsi persoonallisesti
paljon stoikkoja ja he olivat kaikki hänelle vastenmieliset; oikeastaan
hän pitikin heitä valtiollisena puolueena ja sitäpaitsi jöröinä, jotka
vastustivat iloista elämää. Skeptikot istuivat usein hänen pöydässään,
kehittivät eri ruokalajien välillä kokonaisia järjestelmiä ja
julistivat viinimaljojen ääressä, että hekuma on paljasta turhuutta,
että totuutta on mahdoton saavuttaa ja että viisaan miehen ainoana
päämääränä voi olla kuollut lepo.

Kaikki tämä soi hänen korvissaan, mutta ei ulottunut sen syvemmälle.
Hän ei tunnustanut mitään periaatteita löytyvän eikä huolinut
periaatteista. Caton persoonaan oli hänen mielestään yhdistynyt suuri
nero ja suuri typeryys. Elämä oli hänestä meri, jolla tuulet puhaltavat
kunne tahtovat -- siihen vaan vaaditaan taitoa että osaa asettaa
purjeet niin, että ne vievät alusta eteenpäin. Sitäpaitsi hän piti
arvossa leveitä hartioita, juuri sellaisia jommoiset hänen hartiansa
olivat, tervettä vatsaa, jommoinen hänellä oli ja kaunista roomalaista
päätä ynnä kotkannenää ja väkeviä leukoja, jommoiset hänellä niinikään
oli. Hän oli vakuutettu siitä, että niillä kutakuinkin pitäisi päästä
elämän läpi.

Hän ei kuulunut skeptikkojen kouluun, mutta pohjaltaan hän kyllä oli
skeptikko. Samalla hän myöskin oli hedonikko, vaikka hän tiesikin,
ettei nautinto ole onnea. Epikuron todellista oppia ei hän tuntenut.
Sentähden hän piti itseään epikurolaisena. Filosofia oli hänen
silmissään jonkillaista henkistä urheiluharjoitusta, aivan yhtä hyvää
kuin se mitä miekkailijat opettivat. Kun hän kyllästyi keskusteluun,
läksi hän sirkukseen katsomaan verta.

Jumaliin ei hän uskonut enempää kuin hyveeseen eikä onneenkaan. Hän
uskoi vaan ennustuksiin ja hänellä oli omat ennakkoluulonsa. Sitäpaitsi
Itämaitten salaperäiset uskonnot herättivät hänessä uteliaisuutta.
Orjilleen hän oli hyvä herra, jollei hetkellinen ikävystyminen johtanut
häntä julmuuteen. Hän päätteli, että elämä on suuri viiniruukku, joka
käy sitä pimeämmäksi jota paremmalla viinillä sen täyttää. Hän
puolestaan koetti tietysti täyttää omansa mitä parhaimmalla. Hän ei
rakastanut ketään, mutta hän piti monesta asiasta, muun muassa omasta
jalomuotoisesta päästään, kotkannenästään ja -- kauniista, patricion
jalastaan.

Mellastusaikansa ensi vuosina häntä huvitti hämmästyttää Roomaa.
Muutaman kerran hän siinä onnistuikin. Myöhemmin hän kyllästyi
siihenkin.


II

Vihdoin hänen varansa loppuivat. Velkamiehet möivät maatilan ja
Cinnalle jäi suuri väsymys, ikäänkuin hän olisi päättänyt raskaan
päivätyön, kyllästymys ja lisäksi jonkillainen syvä levottomuus. Tämä
viimemainittu tuli hänelle aivan odottamatta. Hän oli nauttinut
rikkautta, nauttinut rakkautta sellaisena jommoiseksi sitä siihen
maailman aikaan ymmärrettiin, nauttinut ylellisyyttä, nauttinut sodan
kunniaa, nauttinut vaarojen viehätystä; hän saattoi sanoa mitanneensa
ihmisajatuksen ääret, hän oli ottanut vastaan vaikutuksia runoudesta ja
taiteesta. Hän saattoi siis päätellä ottaneensa kaikki mitä elämällä
oli antamista. Siitä huolimatta häntä kuitenkin vaivasi tunne, että hän
oli jäänyt vaille jotakin -- vieläpä jotakin erittäin tärkeää. Ei hän
kuitenkaan tietänyt mitä se oli ja hän vaivasi turhaan päätään sitä
ajattelemalla. Oli hän monta kertaa koettanut varistaa päältään nämä
ajatukset ja tämän levottomuuden, hän oli koettanut vakuuttaa
itselleen, ettei elämässä ole eikä voi olla enempää, mutta siitä ei
hänen levottomuutensa ensinkään vähentynyt, vaan päinvastoin yltyi
yltymistään, kunnes hänestä lopulta tuntui siltä, ettei hän enään ole
levoton yksin itsestään, vaan koko Rooman kohtalosta. Hän sekä kadehti
että halveksi skeptikkoja, he kun saattoivat väittää tyhjyyden olevan
täytettävissä olemattomuudella. Hänessä oli tätä nykyä ikäänkuin kaksi
ihmistä, joista toinen ihmetteli omaa rauhattomuuttaan ja toinen
vaistomaisesti tunnusti sen aivan oikeutetuksi.

Heti omaisuutensa hävitettyään lähetettiin Cinna mahtavien sukulaisten
suosituksesta Aleksandriaan -- oikeastaan siinä tarkoituksessa, että
hän rikkaassa maassa hankkisi uuden omaisuuden. Levottomuus astui
Brindisiumissa hänen kanssaan laivaan ja seurasi häntä meren poikki.
Aleksandriassa arveli Cinna virkatehtävien, uusien ihmisten, toisen
maailman ja uusien vaikutusten karkoittavan pois kiusallisen toverin.
Mutta hän erehtyi. Kului kuukausi, kului toinen -- ja aivan kuten
Demeterin siemen Italiasta tuotuna vielä vimmatummin versoi Deltan
lihavassa maassa, niin muuttui hänenkin levottomuutensa nyt tuuheasta
pensaasta upeaksi seederiksi, jonka varjo pimittämistään pimitti Cinnan
sielua.

Alussa koetti Cinna elää samallaista elämää kuin ennen Roomassa.
Aleksandria oli komea kaupunki, täynnä vaaleatukkaisia, heleäihoisia
kreikattaria, joitten kasvot Egyptin aurinko teki kellertävän
läpikuultaviksi. Heidän sylissään hän etsi rauhaa.

Mutta kun tämäkin keino osottautui tehottomaksi, rupesi hän
ajattelemaan itsemurhaa. Monet hänen tovereistaan olivat sillä tavalla
vapautuneet elämän huolista, jopa paljon vähäpätöisempien syitten takia
kuin Cinna: heidän oli ikävä, elämä oli käynyt tyhjäksi eikä heidän
tehnyt mieli elää kauvemmin. Kun orja vaan asetti miekan hyvään
asentoon ja piteli sitä lujasti, teki lyhyt hetki lopun kaikesta. Cinna
kävi kiinni tähän ajatukseen, mutta juuri kun hän oli ryhtymäisillään
tuumasta toimeen, pidätti häntä kummallinen uni. Hänestä tuntui siltä
kuin häntä olisi kuljetettu joen poikki ja kuin hän äkkiä olisi nähnyt
vastaisella rannalla levottomuutensa tulevan surkean orjan muodossa.
Olento kumarsi hänelle ja lausui: "Riensin tänne ottamaan sinua
vastaan!" Cinna pelästyi ensi kerran eläissään, sillä hän ymmärsi, että
he yhdessä olivat kulkevat haudan taakse, koskei hän ilman
levottomuutta voinut ajatellakaan sitä olotilaa.

Vihdoin hän päätti kääntyä viisaiden puoleen, joita vilisi
Serapeumissa, koettaakseen heiltä saada selitystä arvoitukseensa. Eivät
he voineet antaa hänelle mitään selitystä, mutta he kutsuivat häntä _tu
museiuksi_, kuten oli tapana nimittää korkeasukuisia roomalaisia.
Vähäinen se lohdutus oikeastaan oli, ja kun viisaan nimi annettiin
miehelle, joka ei voinut selvittää edes omia likeisimpiä asioitaan,
tuntui se Cinnasta pelkältä ivalta. Hän arveli kuitenkin, ettei
Serapeum ehkä paljasta koko viisauttaan yhdellä haavaa -- ja jäi yhä
toivomaan.

Merkillisin kaikista Aleksandrian oppineista oli jalosukuinen Timon
Atenalainen, mahtava mies ja Rooman kansalainen. Hän oli jo useita
vuosia asunut Aleksandriassa, jonne hän oli tullut syventyäkseen
egyptiläisen opin salaisuuksiin. Kerrottiin, ettei kirjastossa ollut
ainoaakaan pergamenttia tai papyrusta, jota ei hän olisi lukenut ja
sanottiin, että hän omisti koko inhimillisen viisauden. Sitäpaitsi hän
oli lempeä ja ymmärtäväinen mies. Saivartelevien ja kuiva-aivoisten
viisaitten joukosta eroitti Cinna hänet heti paikalla ja pian syntyi
heidän välilleen tuttavuus, joka jonkun ajan perästä kehittyi
likeiseksi ystävyydeksi. Nuoren roomalaisen täytyi ihmetellä miten
taitava vanhus oli dialektikassa, ja kuinka kaunopuheisesti ja
vakuuttavasti hän puhui niistä korkeista asioista, jotka koskevat
ihmisen ja maailman tarkoitusta. Erityisesti häntä hämmästytti, että
vanhuksen puheesta aina henki jonkillainen surumielisyys. Myöhemmin,
kun he olivat päässeet likemmä toisiaan, valtasi Cinnan monasti halu
kysyä vanhalta tietäjältä syytä tähän surumielisyyteen ja samalla avata
hänelle oma sydämensä. Lopulta hän sen tekikin.


III

Eräänä iltana, kun meluiset keskustelut sielun vaelluksesta olivat
päättyneet ja he olivat jääneet kahden parvekkeelle, josta oli näköala
merelle, tarttui Cinna Timonin käteen, tunnusti sielunsa suurimman
tuskan ja minkätähden hän oli koettanut liketä Serapeumin oppineita ja
filosofeja.

-- Sen minä ainakin olen voittanut, virkkoi hän lopuksi, -- että olen
tutustunut sinuun, Timon. Ja nyt minä tiedän, että jollet sinä voi
selvittää elämäni ongelmoja, niin ei kukaan sitä voi.

Jonkun aikaa katseli Timon meren tyyntä pintaa, johon uusikuu kuvastui,
sitte hän virkkoi:

-- Oletko, Cinna, nähnyt lintuparvia, jotka kylmästä, pimeästä
pohjoisesta lentävät tänne? Tiedätkö mitä ne etsivät Egyptistä?

-- Tiedän. Lämmintä ja valoa.

-- Ihmishenkikin etsii lämmintä, nimittäin rakkautta ja valoa,
nimittäin totuutta. Mutta linnut tietävät mistä etsivät onneaan, henget
lentelevät teillä tietämättömillä, eksyksissä, surussa ja
levottomuudessa.

-- Miksi, jalo Timon, ne eivät voi löytää tietä?

-- Ennen uskottiin jumaliin, nyt on usko jumaliin palanut loppuun,
kuten öljy lampusta. Sitte luultiin, että filosofiasta tulee hengelle
totuuden aurinko -- nyt istuvat, kuten itse parhaiten tiedät,
filosofian raunioilla sekä Roomassa että Atenan akatemiassa ja täällä
skeptikot, jotka luulivat antavansa rauhaa, mutta sensijaan antoivatkin
rauhattomuutta. Sillä jos ihminen luopuisi valosta ja lämmöstä, jäisi
hänen sielunsa pimeyteen, joka on samaa kuin rauhattomuus. Niin me siis
haparoimme pimeässä ja etsimme ulospääsyä...

-- Etkö sinäkään ole sitä löytänyt?

-- Olen etsinyt, mutta en ole löytänyt. Sinä olet etsinyt sitä
nautinnosta, minä mietinnästä -- ja meitä molempia ympäröi samallainen
sumu; tiedä kuitenkin, ettet yksin kärsi, vaan että sinussa kärsii koko
maailman henki. Joko siitä on kauvan kun lakkasit uskomasta jumaliin?

-- Vielähän niitä Roomassa kunnioitetaan julkisesti ja tuodaanhan
sinne uusiakin jumalia Aasiasta ja Egyptistä, mutta ainoastaan
vihanneskauppiaat, jotka aamuisin tulevat maalta kaupunkiin, palvelevat
niitä vilpittömässä uskossa.

-- Ja ainoastaan heillä on rauha.

-- Kuten niilläkin, jotka täällä palvelevat kissoja ja sipulia.

-- Ja niillä, jotka ovat kuin kylläiset elukat ja jotka eivät muuta
tahdo kuin maata aterian päälle.

-- Mutta ansaitseeko nyt tämän tähden elää?

-- Tiedämmekö me mitä kuolema tuo meille?

-- Mikä ero on oikeastaan sinun ja skeptikkojen välillä?

-- Skeptikot tyytyvät pimeyteen tai ainakin sanovat tyytyvänsä, mutta
minä kärsin pimeässä.

-- Etkö näe pelastusta?

Timon vaikeni hetkisen, sitte hän lausui hitaasti ja ikäänkuin
haikaillen:

-- Odotan sitä.

-- Mistä?

-- En tiedä.

Hänen päänsä vaipui käsien varaan ja ikäänkuin ympärillä vallitsevan
äänettömyyden vaikutuksesta hiljensi hänkin ääntään:

-- Se on kummallista, mutta välistä tuntuu minusta siltä, että jollei
maailmassa olisi muuta kuin mitä me tiedämme ja jollemme voisi tulla
muuksi kuin mitä me olemme, niin ei meissä olisi rauhattomuutta... Kun
minä olen sairas, syntyy minussa terveyden toivo... Usko Olympoon ja
filosofiaan on kuollut, mutta terveytenä saattaa olla joku uusi totuus,
jota en tunne.

Kumma kyllä tuotti tämä keskustelu Cinnalle suurta lohtua. Olihan hän
kuullut, ettei hän yksinään ollut sairas, vaan että koko maailma
sairasti. Hänestä tuntui siltä kuin hänen hartioiltaan olisi nostettu
ääretön paino ja laskettu se tuhansille hartioille.


IV

Siitä asti kävi Cinnan ja vanhan kreikkalaisen ystävyys vieläkin
likeisemmäksi. He kävivät usein tervehtimässä toisiaan ja jakoivat sekä
huolensa että leipänsä ja juhlansa. Muuten Cinna kokemuksistaan ja
kyllästyksestään huolimatta oli siksi nuori, että elämässä vielä täytyi
löytyä hänelle tuntematontakin viehätystä. Sellaiseksi viehätykseksi
tuli hänelle varsinkin Timonin ainoa tytär, Antea.

Antean maine oli Aleksandriassa yhtä suuri kuin hänen isänsä maine.
Häntä ylistivät uljaat roomalaiset, jotka oleskelivat Timonin talossa,
ylistivät kreikkalaiset, ylistivät Serapeumin filosofit, ylisti kansa.
Timon ei sulkenut häntä gynaeceumiin, kuten muut naiset suljettiin,
vaan hän koetti valaa häneen kaikki mitä itse tiesi. Tytön tultua
täysikasvaneeksi luki hän hänen kanssaan sekä kreikkalaisia että
roomalaisia, jopa heprealaisiakin kirjoja, sillä Antealla oli hyvä
muisti ja hän oli kasvanut kielirikkaassa Aleksandriassa, joten hän oli
oppinut sujuvasti puhumaan kaikkia näitä kieliä. Tyttö oli isänsä
henkinen toveri, hän otti monasti osaa keskusteluihin, joita kestien
aikana pidettiin Timonin talossa ja usein, kun puhe liikkui vaikeissa
sokkeloissa, osasi hän Ariadnena selviytyä niistä, jopa johdattaa muita
mukanaan. Isä ihaili ja kunnioitti häntä. Lisäksi häntä ympäröi
salaperäisyyden, melkeinpä pyhyyden taika. Sillä hän näki
profeetallisia unia ja asioita, joita ei tavallisen kuolevaisen silmä
näe. Vanha tietäjä rakasti häntä kuin omaa sieluaan, ehkä vielä enemmän
senkin tähden, että hän pelkäsi kadottavansa hänet. Tyttö oli nimittäin
usein kertonut unessa näkevänsä joitakin hänelle vihamielisiä olentoja
sekä jonkun ihmeellisen valon, josta ei hän tietänyt ennustiko se
elämää vaiko kuolemaa.

Häntä ympäröi ainainen rakkaus. Egyptiläiset, jotka kävivät Timonin
talossa, kutsuivat häntä lotus-kukaksi, ehkä sentähden että tätä kukkaa
Niilin rannoilla kunnioitetaan jumalallisena olentona, tai ehkäpä
siksi, että se, joka hänet kerran näki, saattoi unohtaa koko maailman.

Hän oli nimittäin yhtä kaunis kuin hän oli viisas. Egyptin aurinko
ei ollut tummentanut hänen kasvojaan, niitä saattoi verrata
helmenkarvaiseen näkinkengänkuoreen, jonka läpi kuultaa aamuruskon
punertava hohde. Hänen silmissään oli Niilin sini ja hänen katseensa
näytti tulevan kaukaa, tuntemattomilta tienoilta, niinkuin tämän
salaperäisen virran vesi. Kun Cinna ensi kerran nähtyään hänet ja
kuultuaan hänen äänensä, palasi kotiin, valtasi hänet halu pystyttää
atriumiinsa alttari ja uhrata valkeita kyyhkysiä hänen kunniakseen. Hän
oli eläissään kohdannut tuhansia naisia, sekä kaukaisen pohjolan
valkokulmaisia tyttöjä, joitten hiukset ovat kypsyneen viljan
karvaiset, että numidiattaria, mustia kuin laava -- mutta ei hän ikinä
ollut kohdannut tällaista ruumista eikä tällaista sielua. Ja jota
useammin hän hänet näki, jota paremmin hän häneen tutustui, jota
useammin hän sai kuunnella hänen puhettaan, sitä enemmän hänen
hämmästyksensä yltyi. Välistä hän, joka ei uskonut jumaliin, sai
päähänsä, ettei Antea voi olla Timonin tytär, vaan joku jumalatar, siis
ainoastaan puoleksi nainen ja puoleksi kuolematon.

Ja pian hän rupesi rakastamaan tyttöä aavistamattomalla, äärettömällä
ja vastustamattomalla rakkaudella, joka erosi kaikista hänen
tähänastisista tunteistaan yhtä suuresti kuin Antea erosi kaikista
muista naisista. Hän halasi omistaa häntä vaan voidakseen häntä
palvella. Hän oli valmis vuodattamaan verensä saadakseen hänet
omakseen. Hän tunsi, että hän mieluummin on kerjäläisenä hänen kanssaan
kuin keisarina ilman häntä. Kuten meren pyörre vastustamattomalla
voimalla riistää mukaansa kaikki mitä sen piirissä on, niin riisti
Cinnan rakkaus valtoihinsa hänen sielunsa, sydämensä, ajatuksensa,
hänen päivänsä, yönsä ja kaikki mistä elämä on kokoonpantu.

Vihdoin se riisti mukaansa Anteankin.

-- Tu felix, Cinna! toistivat ystävät toistamistaan. -- Tu felix,
Cinna! toisteli hän itsekin -- ja kun hän vihdoin hänet nai ja tytön
jumalalliset huulet lausuivat pyhät sanat: "missä sinä Cajus olet,
siellä olen minäkin Caja" -- silloin tuntui hänen onnensa olevan kuin
meri, pohjaton ja rajaton.


V

Kului vuosi ja yhä kunnioitettiin nuorta vaimoa kotilieden ääressä kuin
jumalatarta. Hän oli miehensä silmäterä, hänen rakkautensa, viisautensa
ja valonsa. Mutta verratessaan onneaan mereen, oli Cinna unohtanut,
että merelläkin on laskunsa. Vuoden perästä tuli Anteaan hirveä,
tuntematon tauti. Hänen unensa oli täynnä kauheita näkyjä, jotka
kuluttivat hänen elämäänsä. Aamuruskon säteet katosivat hänen
kasvoiltaan ja jälelle jäi vain simpukan läpikuultavuus; hänen
kätensäkin alkoivat käydä läpikuultaviksi, silmät vaipuivat syvälle
otsan alle -- ja ruusunkarvainen lotuskukka valkeni vaikenemistaan,
kunnes se kävi valkeaksi kuin kuolleen kasvot. Huomattiin, että haukat
rupesivat kiertelemään Cinnan taloa ja se tietää Egyptissä kuolemaa.
Näyt kävivät yhä kauheammiksi. Puolipäivän aikaan, kun aurinko valoi
maille valkeaa hohdettaan ja kaupungissa oltiin hiljaa, oli Antea
kuulevinaan kuinka näkymättömät olennot nopein askelin liikkuivat hänen
ympärillään ja ilman syvyyksistä näki hän ruumiin kuivat, keltaiset
kasvot ja mustat silmät tähdättyinä itseensä. Ja nuo silmät tuijottivat
häneen tavattoman itsepintaisesti, ikäänkuin olisivat käskeneet
menemään jonnekin salaperäiseen, kauheaan pimeyteen. Silloin rupesi
Antean ruumis vapisemaan kuin kuumeessa, hänen otsansa kalpeni, kylmät
hikikarpalot pusertuivat esiin ja kotilieden jumaloitu papitar muuttui
pelästyneeksi, avuttomaksi lapseksi, joka pakeni miehensä turviin ja
valkein huulin toisteli toistelemistaan: "pelasta minut, Cajus! suojele
minua!"

Ja Cajus olisi ollut valmis käymään joka aaveen kimppuun, minkä
Persefon vaan saattoi manalasta lähettää, mutta turhaan iski hän
katseensa avaruuteen. Kaikkialla oli tyhjää ja hiljaista, kuten
tavallisesti puolipäivän aikaan. Kaupunki uinui valkeassa
valaistuksessa, meri oli kuin upotettu auringonpaisteeseen eikä
hiljaisuudesta saattanut eroittaa mitään muuta kuin taloa kiertävien
haukkojen vikinää.

Näyt uudistuivat yhä useammin. Vihdoin ne tulivat joka päivä. Ne
seurasivat Anteaa sekä ulkopuolelle kotia että atriumiin ja kammioihin.
Lääkärien neuvosta toimitti Cinna taloon egyptiläisiä huilunsoittajia
ja beduineja, jotka puhalsivat savipillejä, jotta he meluavalla
soitolla estäisivät näkymättömien olentojen hyminää kuulumasta. Mutta
turhaa se oli. Antea eroitti hyminän keskellä suurinta melua ja kun
aurinko oli päässyt niin ylhäälle, että varjo makasi ihmisen jaloissa
kuni takki, joka on valunut hartioilta, silloin näyttäytyi helteestä
väräjävässä ilmassa ruumiin kasvot ja lasittuneet silmät, jotka
tuijottivat Anteaan ja hiljaa liikkuivat ikäänkuin sanoakseen: "seuraa
minua!"

Välistä näytti Anteasta siltä kuin ruumiin huulet hiljalleen olisivat
avautuneet ja sen suusta olisi lähtenyt inhoittavia kovakuoriaisia,
jotka lensivät suoraa päätä ilman halki häntä kohti. Kun hän vaan
ajattelikin näkyjä, tuli hänen silmiinsä tuskallinen ilme ja vihdoin
kävi elämä hänelle niin kauheaksi tuskaksi, että hän rukoili Cinnaa
pitelemään miekkaa sydäntänsä vastaan tai että Cinna sallisi hänen
ottaa myrkkyä.

Mutta Cinna tiesi, ettei hän voi... Hän olisi ollut valmis miekalla
avaamaan suonensa vaimonsa tähden, mutta vaimonsa surmaajaksi ei hän
kyennyt. Kun hän kuvitteli tuota kallista päätä kuolleena, silmät
ummessa, jäisen rauhan leimaamana tai Antean rintaa oman miekkansa
lävistämänä, tunsi hän, että hänen täytyy tulla mielipuoleksi ennenkuin
hän kykenee sellaisiin tekoihin.

Muuan kreikkalainen lääkäri sanoi hänelle, että Hekate ilmestyy
Antealle ja että nuo näkymättömät olennot, joitten hyminä peloittaa
häntä, kuuluvat pahansuovan jumalattaren seurueeseen. Hän oli sitä
mieltä, ettei Antealle löydy pelastusta, sillä sen joka näkee Hekaten,
täytyy kuolla.

Silloin Cinna, joka vähän aikaisemmin olisi nauranut uskolle Hekateen,
uhrasi hänelle hekatombeja. Mutta ei uhri auttanut ja seuraavana
päivänä tuijottivat ankarat silmät taas puolenpäivän aikaan Anteaan.

Koetettiin peittää hänen päätään, mutta hän näki ruumiin kasvot
paksuimmankin vaatteen läpi. Kun hänet suljettiin pimeään huoneeseen,
katselivat kasvot häneen seinästä ja valaisivat pimeyden kalpealla,
kuolonkarvaisella loistollaan.

Illoin oli sairaan parempi. Silloin meni hän niin raskaaseen uneen,
että Cinna ja Timon monasti pelkäsivät hänen nukkuneen iäksi. Pian kävi
hän niin heikoksi, ettei hän päässyt kävelemään omin voimin. Häntä
kuljetettiin kantotuolissa.

Cinnan vanha rauhattomuus palasi sata kertaa suuremmalla voimalla ja
valtasi hänet kokonaan. Hän pelkäsi Antean henkeä ja samalla hänellä
oli se kummallinen tunne, että hänen tautinsa on jossakin
salaperäisessä yhteydessä niiden asioiden kanssa, joista Cinna ja Timon
ensimäisessä tutunomaisessa keskustelussaan olivat puhuneet.
Mahdollisesti vanha tietäjä ajatteli samaa, mutta Cinna ei tahtonut
eikä uskaltanut kysyä häneltä. Sairas vaan kuihtui kuihtumistaan kuten
kukkanen, jonka terään myrkyllinen hämähäkki on tehnyt pesänsä.

Cinna sekä toivoi että koetti epätoivoissaan häntä pelastaa. Ensin hän
vei hänet erämaahan likelle Memfistä, mutta kun ei pyramidien
hiljaisuus vapauttanut häntä hirveistä näyistä, palasi hän
Aleksandriaan ja toimitti hänen ympärilleen noitia ja ennustajia, jotka
manasivat tautia, sekä kaikenkaltaista roskajoukkoa, joka
ihmeitätekevien lääkkeiden avulla käytti hyväkseen ihmisten
herkkäuskoisuutta. Mutta Cinnalla ei enään ollut valikoimisen varaa,
vaan hän kävi kiinni kaikkiin keinoihin.

Niihin aikoihin tuli Cesareasta Aleksandriaan kuuluisa juutalainen
lääkäri Josef, Khusan poika. Hänet toi Cinna paikalla vaimonsa luo --
ja hetkeksi palasi toivo hänen sydämeensä. Josef, joka ei uskonut
kreikkalaisiin eikä roomalaisiin jumaliin, hylkäsi ylenkatseellisesti
puheet Hekatesta. Hän arveli, että pahat henget pikemmin ovat
riivanneet sairaan ja neuvoi Cinnaa lähtemään pois Egyptistä, jossa
Deltan soiset höyryt vahingoittavat terveyttä, pahoista hengistä
puhumattakaan. Hän neuvoi -- ehkä siksi, että itse oli juutalainen --
lähtemään Jerusalemiin: siihen kaupunkiin eivät pahat henget pääse ja
siellä on ilma kuiva ja terveellinen.

Cinna seurasi mielellään hänen neuvoaan, ensinnä siksi ettei ollut
muuta neuvoa ja toiseksi sentähden, että Jerusalemissa oli
varakonsulina muuan hänen tuttavansa, joka joskus oli ollut Cinnan
perheen holhokkina.

Heidän saapuessaan otti varakonsuli heidät vastaan avosylin ja antoi
heidän asuttavakseen oman kesätalonsa, joka sijaitsi likellä kaupungin
muureja. Mutta Cinnan toivo oli haihtunut jo ennenkuin he pääsivät
perille. Sillä ruumiin kasvot olivat tuijottaneet Anteaan jo laivan
kannella -- perille päästyä taas sairas odotti puolipäivän hetkeä yhtä
kuollettavassa hädässä kuin ikinä Aleksandriassa.

Ja niin alkoivat heidän päivänsä kulua kidutuksessa, tuskassa,
epätoivossa ja kuoleman odotuksessa.


VI

Suihkulähteestä, varjoisasta pylväiköstä ja varhaisesta aamuhetkestä
huolimatta vallitsi atriumissa tukahuttava kuumuus, sillä keväinen
aurinko oli kuumentanut marmorin, mutta likellä taloa kasvoi vanha,
tuuhea pistaciapuu. Sen ympärillä oli aukeaa ja sinne tuntui
tuulenhenki paremmin. Sentähden käski Cinna asettaa sinne kantotuolin,
joka oli koristettu hyasinteilla ja omenankukilla ja jossa Antea
lepäsi. Itse hän istuutui hänen viereensä, laski kätensä hänen
käsilleen, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, ja kysyi:

-- Onko sinun hyvä täällä, carissima?

-- On, vastasi Antea tuskin kuuluvalla äänellä.

Ja hän sulki silmänsä ikäänkuin vaipuakseen uneen. Oli ihan hiljaista,
ainoastaan tuuli huojutti humisten pistaciapuun oksia, maassa,
kantotuolin ympärillä, tanssieli kullankarvaisia liekkejä, sillä
auringonsäteet tunkivat lehtiverkon läpi, ja heinäsirkat silittivät
kivien välissä.

Hetkisen perästä avasi sairas silmänsä.

-- Cajus, virkkoi hän, -- onko se totta, että näille maille on
ilmestynyt filosofi, joka parantaa sairaita?

-- Täällä heitä nimitetään profetoiksi, vastasi Cinna. -- Olen minä
kuullut hänestä puhuttavan ja aioin jo kutsua hänet sinun luoksesi,
mutta hän osottautuikin vääräksi ihmeittentekijäksi. Sitäpaitsi hän on
rikkonut täkäläistä temppeliä ja tämän maan lakeja vastaan ja sentähden
prokuratori on ylenantanut hänet kuolemaan. Juuri tänään hänet
ristiinnaulitaan.

Antean pää painui alas.

-- Sinut parantaa aika, virkkoi Cinna, huomatessaan kuinka hänen
kasvoihinsa tuli surullinen ilme.

-- Aika on kuoleman eikä elämän palveluksessa, vastasi sairas hitaasti.

Ja taas syntyi hiljaisuus. Maassa yhä hyppielivät kultaiset kielekkeet;
sirkat sirittivät entistä äänekkäämmin ja kallion revelmistä mateli
esiin pieniä sisiliskoja, etsimään kallionkielekkeiltä aurinkoisia
paikkoja.

Tuontuostakin vilkaisi Cinna Anteaan ja tuhannennen kerran lennähti
hänen päähänsä se epätoivoinen ajatus, että kaikkia pelastuskeinoja on
käytetty, ettei enään ole jälellä toivon kipinääkään ja että tuo
rakastettu olento pian on vain katoavainen varjo ja kourallinen tuhkaa
columbariumissa.

Tuossa kantotuolissa maatessaan, silmät kiinni, kukkien keskellä, hän
jo näytti aivan kuolleelta.

-- Minä seuraan sinua! toisteli Cinna ajatuksissaan.

Samassa rupesi etäältä kuulumaan askelia. Paikalla kalpenivat Antean
kasvot valkeiksi kuin liitu, huulet olivat puoleksi auki, hengitys
kulki hätäisesti ja rinta nousi ja laski kiireesti. Onneton sairas oli
varma siitä, että näkymättömien olentojen joukko, joka aina ilmoittaa
tuijottavan ruumiin tuloa, likeni. Mutta Cinna tarttui hänen käteensä
ja rupesi häntä rauhoittamaan:

-- Älä pelkää, Antea, minäkin kuulen askeleet.

Hetken perästä hän lisäsi:

-- Pontius tulee luoksemme.

Polun käänteeseen ilmaantui todella prokuratori kahden orjan seurassa.
Hän oli keski-ikäinen mies, pyöreähköt kasvot huolellisesti ajettuina,
ilmeessä keinotekoista varmuutta, mutta samalla surumielisyyttä ja
väsymystä.

-- Tervehdän sinua, jalosukuinen Cinna ja sinua, jumalallinen Antea!
lausui hän astuessaan pistacian alle. -- Kylmän yön perästäpä olemme
saaneet helteisen päivän: olkoon se suotuisa teille molemmille ja
kukoistakoon Antean terveys kuten nuo hyasintit ja omenapuun oksat,
jotka koristavat hänen kantotuoliaan!

-- Rauha olkoon kanssasi ja terve sinulle! vastasi Cinna.

Prokuratori istuutui kalliolohkareelle, katseli Anteaa, rypisti tuskin
huomattavasti kulmakarvojaan ja puhui:

-- Yksinäisyys synnyttää surua ja sairautta, mutta joukkojen hyörinässä
ei ole tilaa pelolle. Annanpa teille sentähden neuvon! Paha kyllä emme
ole Antiokiassa emmekä Cesareassa, ei täällä ole sirkusleikkejä eikä
kilpa-ajoja, ja jos sirkuksen rakentaisikin, niin nuo tuittupäät jo
huomispäivänä sen hävittäisivät. Täällä et muuta kuule kuin sanan
"laki" -- ja tämä "laki" määrää kaikki. Mieluummin olisin vaikka
Skytiassa kuin täällä...

-- Mutta mitä sinun pitikään sanoa, Pilatus?

-- Poikkesin todella aineestani. Mutta se tulee kaikki minun
huolestumisestani. Sanoin, ettei pelolle jää tilaa ihmisjoukossa.
Kuulkaappas, tänäpänä te voitte saada nähdä näytelmän. Jerusalemissa
täytyy tyytyä vähempään. Ennen kaikkia täytyy Antean keskipäivällä olla
keskellä ihmisjoukkoja. Tänään kuolee ristillä kolme miestä. Onhan se
enemmän kuin ei mitään. Pääsiäisjuhlan johdosta on kaupunkiin
sitäpaitsi tulvinut kaikellaisia irtolaisia koko maasta. Voittehan te
tarkastella tätä väkeä. Käsken toimittaa teille hyvät paikat ristien
likeisyydessä. Minulla on syytä toivoa, että rikokselliset kuolevat
rohkeasti. Yksi heistä on kummallinen ihminen: sanoo olevansa Jumalan
Poika, on lempeä kuin kyyhkynen eikä todella ole tehnyt mitään, joka
ansaitsisi kuolemanrangaistuksen.

-- Ja sinä olet tuominnut hänet ristiinnaulittavaksi?

-- Tahdoin päästä ikävyyksistä ja samalla kajoamasta tuohon
ampiaispesään, joka kihisee temppelin ympärillä. Muutenkin kantelevat
minusta Roomaan. Eikähän tässä sitäpaitsi ole kysymyksessä Rooman
kansalainen.

-- Kyllä tuo mies siltä kärsii yhtä paljon.

Prokuratori ei vastannut. Mutta hetkisen perästä hän rupesi puhumaan
ikäänkuin itsekseen:

-- Yhtä asiaa en saata kärsiä ja se on liioittelu. Kun joku vaan minun
läsnäollessani lausuu tuon sanan, menee minulta hyvä tuuli koko siksi
päiväksi. Kultaisella keskitiellä! kas sillä on minun mielestäni
viisainta pysytellä. Mutta eipä ole kolkkaa maailmassa missä tätä
sääntöä seurattaisiin vähemmin kuin täällä. Kuinka tämä kaikki minua
kiusaa! Oi kuinka kiusaakin! Ei koskaan lepoa, ei koskaan tasapainoa...
ei ihmisissä eikä luonnossa... Nyt keväällä esimerkiksi ovat yöt kylmät
-- mutta päivällä on sellainen kuumuus, ettei tahdo saada astutuksi
kiville. Puoleenpäivään on vielä hyvän matkaa, mutta katsokaappa missä
sitä jo ollaan! Ihmisistä ei kannata puhuakaan! Minä olen täällä siksi
että minun täytyy olla. Mutta vähät niistä! Johan minä taas poikkesin
aineestani. Menkää katsomaan ristiinnaulitsemista. Olen varma siitä
että tuo Natsarealainen kuolee rohkeasti. Käskin ruoskia häntä, sillä
arvelin sillä lailla suojelevani häntä kuolemasta. Minä en ole mikään
pyöveli. Mutta kun häntä lyötiin, pysyi hän kärsivällisenä kuin karitsa
ja siunasi ihmisiä. Ja kun hänen verensä valui virtana, nosti hän
silmänsä taivasta kohti ja rukoili. En ole eläissäni nähnyt niin
kummallista ihmistä. Vaimoni ei hänen tähtensä ole antanut minulle
hetkenkään lepoa. 'Älä päästä viatonta kuolemaan!' on hän varhaisesta
aamusta asti huutanut korvaani. Ei minulta ole puuttunut hyvää tahtoa.
Kahdesti astuin katolle ja puhuin raivostuneille papeille ja koko
tuolle rupiselle joukolle. Mutta he oikaisivat päät taaksepäin,
aukaisivat kitansa jotta leuat venyivät korviin asti ja huusivat yhteen
ääneen: 'ristiinnaulitse!'

-- Ja sinä suostuit? huudahti Cinna.

-- Kaupungissa olisi muuten syntynyt levottomuuksia ja olenhan minä
täällä ylläpitämässä rauhaa. Minun täytyy täyttää velvollisuuteni. En
pidä liioittelusta ja sitäpaitsi olen kuolettavasti väsyksissä. Mutta
kun kerran olen ottanut tehdäkseni jotakin, niin olen valmis yleisen
hyvän tähden uhraamaan yhden miehen elämän, varsinkin, jos se on
tuntematon mies, jota ei kukaan kysy. Se on hänen onnettomuutensa,
ettei hän ole roomalainen.

-- Paistaahan päivä muuallekin kuin Roomaan, kuiskasi Antea.

-- Jumalallinen Antea! virkkoi prokuratori, -- voisinhan minä vastata
sinulle, että ympäri maan piirin loistaa Rooman valta; sentähden on sen
hyväksi uhrattava kaikki, mutta levottomuudet kuluttavat voimaamme.
Ennen kaikkia rukoilen sinua: älä pyydä minua muuttamaan tuomiota.
Cinnakin voi vakuuttaa sinulle, ettei se käy laatuun, sillä langetettua
tuomiota ei kukaan muu kuin Caesar voi muuttaa. Minä en voi vaikka
tahtoisinkin. Eikö totta, Oajus?

-- Totta on.

Nähtävästi sanat koskivat Anteaan. Ehkä itseään ajatellen, virkkoi hän:

-- Ihminen saattaa siis sekä kärsiä että kuolla viattomasti?

-- Ei kukaan ole viaton, vastasi Pontius. -- Natsarealainen ei ole
tehnyt mitään rikosta ja prokuratorina pesenkin käteni. Mutta ihmisenä
vastustan hänen oppiansa. Puhelin hänen kanssansa aika kauvan, sillä
minä tahdoin tutkia häntä. Ja minä tulinkin vakuutetuksi siitä, että
hän puolustaa kuulumattomia asioita. Se on vaikeaa! Täytyy maailman
toki seisoa järjen perustuksella. Kuka väittää, ettei siveyttä
tarvittaisi?... En suinkaan minä. Opettavathan stoikotkin, että
vastoinkäymisiä tulee kantaa kärsivällisyydellä, mutta eiväthän he
vaadi ihmistä luopumaan kaikesta, alkaen maatilasta päivällisateriaan
asti. Sanoppas sinä Cinna, joka olet järkevä mies, mitä sinä minusta
ajattelisit, jos minä antaisin tämän talon, jossa te nyt asutte,
jollekulle retkulaiselle, joka tuolla Jopen portilla paahtaa kylkiään
auringossa? Mutta juuri sellaisia asioita hän vaatii. Sitte hän
julistaa, että kaikkia tulee rakastaa samalla tavalla: juutalaisia yhtä
paljon kuin roomalaisia, roomalaisia yhtä paljon kuin egyptiläisiä,
egyptiläisiä yhtä paljon kuin afreja, ja niin poispäin. Myönnän että
sain hänestä tarpeekseni. Hänen henkensä on kysymyksessä ja kuitenkin
hän käyttäytyy ikäänkuin olisi kysymyksessä vaan jonkun toisen henki,
opettaa ja -- rukoilee. En minä ole velvollinen pelastamaan ihmistä,
joka itse ei pelastuksestaan välitä. Joka ei missään osaa pitää määrää,
on typerä mies. Sitte hän sanoo itseään Jumalan Pojaksi ja järkyttelee
perustuksia, joilla maailma lepää ja sillä hän tietysti vahingoittaa
ihmisiä. Miettiköön mielessään mitä tahtoo, mutta älköön ruvetko
järkyttelemään. Ihmisenä minä vastustan hänen oppiaan. Edellyttäkäämme
etten usko jumaliin -- se on silloin minun asiani. Joka tapauksessa
minä käsitän uskonnon tarpeellisuuden ja tunnustan sitä julkisesti,
sillä tiedän että uskonto on kansalle ohja. Hevostenkin täytyy olla
valjaissa ja lujissa valjaissa. Eihän kuoleman tuollaiselle
Natsarealaiselle pitäisi olla kauheankaan, koska hän väittää nousevansa
ylös kuolleista.

Cinna ja Antea katsahtivat toisiinsa kummissaan.

-- Nousevansa ylös kuolleista?

-- Ei enempää eikä vähempää: kolmen päivän perästä. Niin hänen
opetuslapsensa ainakin väittävät. En muistanut kysyä häneltä itseltään.
Onhan se muuten yhdentekevä, sillä vapauttaahan kuolema lupauksista. Ja
eihän hän kadottaisi mitään, jollei nousisikaan ylös, sillä hänen
oppinsa mukaanhan todellinen onni alkaa vasta silloin kun iankaikkinen
elämä alkaa, nimittäin kuoleman jälkeen. Hän puhuu siitä todella kuin
mies, joka on asiastaan ihan varma. Hänen Hadeksessaan on valoisampaa
kuin aurinkoisessa maailmassa ja joka eninten kärsii täällä, se pääsee
varminten sinne; pitää vaan rakastaa, rakastaa ja rakastaa!

-- Onpa se kummallinen oppi! huudahti Antea.

-- Ja huusivatko ne todella sinulle: "ristiinnaulitse!" kysyi Cinna.

-- En minä sitä oikeastaan ihmettele. Tämän kansan mieli on täynnä
vihaa ja mikä sitte mielisi ristiinnaulita rakkauden, jollei viha?

Antea painoi kättään kalpealle otsalleen.

-- Ja hän on varma siitä, että ihminen voi elää ja olla onnellinen --
kuoleman jälkeen?

-- Sentähden ei häntä kammota risti eikä kuolema.

-- Kuinka se olisi suloista, Cinna!...

Hetkisen perästä kysyi Antea uudelleen:

-- Mistä hän sen tietää?

Prokuratori heilautti kättään.

-- Hän sanoo saaneensa tietää sen kaikkien ihmisten isältä, joka on
juutalaisille sama kuin meille Jupiter. Natsarealaisen opin mukaan on
siinä vaan se eroitus, että hän on yksi, ainoa ja laupias Jumala.

-- Kuinka se olisi suloista, Cajus! toisti sairas.

Cinna avasi suunsa ikäänkuin vastatakseen jotakin, mutta vaikenikin --
ja keskustelu katkesi. Nähtävästi Pontius yhä mietti Natsarealaisen
kummallista oppia, koska hän yhtä mittaa ravisti päätään ja kohautteli
olkapäitään. Vihdoin hän nousi ja rupesi sanomaan hyvästi.

Äkkiä virkkoi Antea:

-- Cajus, mennäänpä katsomaan tuota Natsarealaista!

-- Pitäkää sitte kiirettä, huomautti Pilatus lähtiessään, -- sillä
kulkue lähtee pian liikkeelle!


VII

Ilma, joka aamulla oli ollut kuuma ja kirkas, rupesi puolenpäivän
aikaan käymään pilviseksi. Luoteesta tulla lasketti mustia tai
kuparinkarvaisia pilviä. Ne eivät olleet erittäin suuret, mutta
uhkaavat ja täynnä rajuilmaa. Niiden välitse saattoi vielä nähdä
taivaan sineä, mutta epäilemättä ne pian olivat juoksevat yhteen ja
peittävät koko taivaan laen. Päivä päärmäsi niiden laidat kullalla ja
tulella. Kaupungin ja etäisimpien vuorten päällä kaarteli vielä
poutainen taivas eikä alhaalla tuntunut vähintäkään tuulen henkäystä.

Korkealla ylätasangolla, jota kutsuttiin Golgataksi, seisoi jo siellä
täällä pieniä kansanryhmiä odottamassa kulkuetta kaupungista. Aurinko
valaisi laajaa, kivistä maisemaa, joka näytti ylen autiolta ja
hedelmättömältä. Sen yksitoikkoista harmautta keskeytti ainoastaan
revelmien ja rotkojen musta verkko, joka mustenemistaan musteni jota
valoisemmaksi ylätasanko kävi. Etäältä häämöitti korkeampia vuoria,
yhtä paljaina ja sinisen sumun peitossa.

Alempana, kaupungin muurien ja Golgatan kukkulan välillä oli tasanko,
joka oli miltei kuin erämaa, siellä täällä vaan joku kallio revelmistä,
joihin oli kokoontunut hiukkasen mustaa multaa, nousi laihalehtisiä,
surkeita viikunapuita. Siellä täällä kohoili litteäkattoisia asumuksia,
liimautuneina kuni pääskysen pesät kiviseiniin, tai paistoi auringossa
valkeiksi maalattuja hautoja. Likeisen juhlan johdosta oli kaupunkiin
todella saapunut tulvimalla maaseutulaisia ja muurien ympärille oli
sentähden pystytetty suuri joukko telttoja ja lehtimajoja. Hyörivine
ihmisineen ja kameleineen teki kokonaisuus miltei leirin vaikutuksen.

Aurinko yleni ylenemistään sitä puolta taivaanlakea, joka ei vielä
ollut pilvien peitossa. Hetket, jolloin näillä seuduin vallitsi kolkko
hiljaisuus ja jolloin jokainen elävä olento haki suojaa muurien luota
tai laaksoista, likenivät. Nytkin, vaikka elämä oli niin harvinaisen
vilkasta, kalvoi omituinen surumielisyys seutua; eiväthän häikäisevät
auringonsäteet täällä tavanneet vihantaa luontoa, vaan harmaita
kivilohkareita. Etäisten äänten humu, joka kuului muurien puolelta, oli
tänne ennättäessään kuin aaltojen kuohuntaa ja hiljaisuus miltei nieli
sen.

Hajanaiset ihmisjoukot, jotka varhaisesta aamusta asti olivat
odotelleet Golgatalla, käänsivät päänsä kaupunkiin päin, mistä kulkue
minä hetkenä hyvänsä saattoi lähteä liikkeelle. Antean kantotuolikin
saapui paikalle, ympärillä muutamia sotamiehiä, jotka prokuratori oli
pannut tekemään tietä tungoksen läpi ja suojelemaan ystäviään
ulkomaalaisia vihaavan raivoisan joukon solvauksilta. Kantotuolin
rinnalla asteli Cinna ja sadanpäämies Rufilus.

Antea oli ikäänkuin levollisempi ja tyynempi vaikka puolenpäivän aika
pian oli käsissä kauheine näkyineen, jotka kuluttivat hänen elämäänsä.
Prokuratorin kertomukset nuoresta Natsarealaisesta olivat panneet hänen
ajatuksensa sekaisin ja kääntäneet hänen huomionsa pois hänen omasta
tuskastaan. Se oli hänestä tavattoman kummallista, hän totisesti ei
saattanut sitä käsittää. Silloinen maailma oli nähnyt paljon ihmisiä,
jotka olivat kuolleet tyynesti kuten polttorovio sammuu, kun puut ovat
palaneet loppuun. Mutta se oli muka ollut filosofin rohkeaa alistumista
lahjomattoman välttämättömyyden alle. He olivat tieten tahtoen
vaihtaneet valon pimeyteen ja todellisen elämän sumeaan, katoavaan,
epämääräiseen olotilaan. Kukaan ei tähän asti ollut siunannut kuolemaa,
kukaan ei ollut kuollut siinä horjumattomassa luulossa, että vasta
polttorovion tai haudan takana alkaa todellinen elämä ja onni, niin
mahtava ja määrätön, että ainoastaan kaikkivoipa ja ääretön olento voi
sellaisen antaa.

Hän, joka piti ristiinnaulittaman, lausui sen epäämättömänä varmuutena.
Tämä oppi teki Anteaan syvän vaikutuksen ja näytti hänestä olevan ainoa
lohdutuksen ja onnen lähde. Hän tiesi, että hänen täytyy kuolla ja se
tieto tuotti hänelle ääretöntä tuskaa. Sillä mitä kuolema hänelle
merkitsi? Hänen täytyi luopua Cinnasta, luopua isästä, luopua valosta,
rakkaudesta ja vaihtaa kaikki tyhjään, kylmään, pimeyteen, joka on
miltei olemattomuutta. Jota parempi hänen oli elämässä, sitä suurempi
tuska häntä odotti kuoleman jälkeen. Jos kuolemasta olisi ollut edes
jotakin etua, jos olisi saanut ottaa mukaansa edes muistot rakkaudesta
ja onnesta -- niin olisihan siihen tyynesti alistunut.

Mutta juuri silloin, kun ei hän kuolemalta odottanut mitään, sai hän
äkkiä kuulla, että se voi antaa kaikki. Ja kuka sitä tietoa julisti?
Ihmeellinen mies, opettaja, profetta, filosofi, joka käski ihmisten
rakastaa ja piti rakkautta suurimpana hyveenä, joka siunasi, kun häntä
ruoskittiin ja joka piti ristiinnaulittaman. Antea ajatteli:
"minkätähden hän opetti sellaista, koska hän saa ristin ainoaksi
palkakseen? Muut ovat vaatineet valtaa -- ei hän ole sitä tahtonut.
Muut ovat vaatineet rikkautta -- hän on pysynyt köyhänä; muut ovat
vaatineet palatseja, ylellisyyttä, purppuravaatteita, päärlyillä ja
elfenluulla koristettuja vaunuja -- hän on pysynyt paimenena. Koska hän
on saarnannut rakkautta, armahdusta, hurskautta, niin eihän hän ole
voinut olla paha eikä ehdointahdoin pettää ihmisiä. Jos hän taas on
puhunut totta, niin siunattu olkoon silloin kuolema, joka tekee lopun
maallisesta hädästä, joka muuttaa pahemman elämän paremmaksi, joka
valaa valoa sammuville silmille ja antaa sielulle siivet, joilla se
pääsee lentämään iankaikkiseen iloon!" Nyt alkoi Antea ymmärtää
ylösnousemisen lupausta.

Sairas raukka tarttui koko sielullaan ja sydämellään tähän oppiin.
Hänen mieleensä muistui myöskin mitä isä monasti oli sanonut,
nimittäin, että ainoastaan joku uusi oppi voi vapauttaa väsyneen
ihmishengen pimeästä ja kahleista. Tässäpä nyt oli uusi totuus! Se
voitti kuoleman ja toi siis pelastuksen. Antea vaipui sielullaan ja
mielellään niin kokonaan näihin ajatuksiin, että Cinna monen monituisen
päivän perästä tänään ensi kerran huomasi hänen kasvonsa tyyninä,
vaikka puolenpäivän hetki läheni.

Vihdoin läksi kulkue liikkeelle kaupungista Golgataa kohti -- ja
kukkulalta, missä Antea oli, saattoi selvästi nähdä kaikki.
Kansanjoukko oli aika suuri, mutta tässä kivierämaassa se miltei
hukkui. Kaupungin avatuista porteista tulvi yhä enemmän väkeä ja
matkalla tulivat ne, jotka olivat odottaneet muurien ulkopuolella,
vielä lisää. Ensin he kulkivat pitkässä jonossa, mutta jota etemmä
tultiin sitä taajemmalle alalle levisi joukko ikäänkuin joki, joka
tulvii. Molemmin puolin kihisi lapsiparvia. Valkeat vaatteet ja naisten
siniset ja punaiset päähineet kuulsivat ja välähtelivät joukossa.
Keskeltä loisti roomalaisten sotamiesten asuja ja peitsiä, joihin
auringonsäteet ikäänkuin lennähtämällä heijastuivat. Etäältä kuului
ihmisäänten sekavaa hyminää, joka kävi yhä selvemmäksi.

Vihdoin ihmiset tulivat ihan likelle ja ensimäiset rivit rupesivat jo
nousemaan kukkulalle. Joukolle tuli kiire, sillä jokainen tahtoi saada
hyvän paikan ja nähdä kärsimyksen niin täydellisesti kuin suinkin.
Sotamiesosasto, joka saattoi tuomituita, jäi yhä jälemmä. Ensinnä tuli
lapsia, varsinkin kirkuvia poikanulikoita, puolialastomina, lanteilla
vyöt, päät kerittyinä paljaiksi, paitsi kahta hiustupsua, jotka olivat
jätetyt ohimojen kohdalle. Päivä oli polttanut heidät ihan ruskeiksi,
ainoastaan silmät olivat siniset. Hurjasti huutaen rupesivat he
revelmistä kiskomaan irti kivenpalasia, heittääkseen niillä
ristiinnaulittavia. Samassa rupesi heidän ympärillään kihisemään
kaikellaista kirjavaa joukkoa. Useimmissa kasvoissa paloi kiihtymys ja
toivo saada nauttia näytelmästä. Ei ainoissakaan kasvoissa saattanut
nähdä säälin hiventä. Antea oli kyllä Aleksandriassa tottunut
kreikkalaisten vilkkauteen, mutta täällä hänen täytyi hämmästyä kimeitä
ääniä, sanatulvaa joka pursui joka suusta ja liikkeiden kiihkeyttä.
Ihmiset puhuivat toisilleen sellaisella raivolla, että olisi luullut
heidän aikovan syöstä toistensa niskaan; he huusivat ikäänkuin heidän
henkensä pelastus olisi ollut kysymyksessä ja rähisivät ikäänkuin heitä
olisi nyljetty.

Sadanpäämies Rufilus oli tullut kantotuolin ääreen ja antoi tyynellä,
auliilla äänellä tarvittavia selityksiä. Kaupungista tulvi kaiken aikaa
uusia ihmisaaltoja, tungos kasvoi joka hetki. Kansanjoukossa saattoi
nähdä varakkaita jerusalemilaisia vyötetyissä viitoissaan ja pysytellen
niin etäällä kuin suinkin etukaupunkien köyhästä roskaväestä. Paljon
oli maalaisiakin, jotka perheineen päivineen olivat tulleet juhlille
kaupunkiin, Maamiehet kulkivat pussit selässä. Paimenet, jotka
olivat puettuina vuohennahkoihin, näyttivät hämmästyneiltä ja
hyväluontoisilta. Miesten joukossa kulki joukottain naisia, mutta koska
eivät varakkaammat kaupunkilaisnaiset mielellään liikkuneet kodin
ulkopuolella, olivat nämä enimmäkseen kansannaisia, maalaisia tai
kirjavapukuisia katulintuja, jotka jo kaukaa hajusivat nardukselta.
Heidän hiuksensa, kulmakarvansa ja kyntensä olivat maalatut, korvissa
riippui jättiläisrenkaat ja kaulalla oli rahoista tehtyjä koristuksia.

Vihdoin saapui Sanhedrinkin ja sen keskellä Hannas, vanha mies, jonka
kasvot olivat ankarat ja silmät verestivät, sekä lihava Kaifas, päässä
kaksikulmainen lakki, rinnalla kullattu taulu. Heidän kanssaan kulki
eri lahkoihin kuuluvia fariseuksia, kuten _laahaavia_, jotka tahallaan
astuivat kaikkien esteiden päälle, _veriotsaisia_ fariseuksia, jotka
niinikään tahallaan hakkasivat otsaansa muureihin ja _nöyriä_
fariseuksia, jotka olivat valmiit ottamaan koko kaupungin syntikuorman
hartioilleen. Ankara itsetietoisuus ja kylmä kiihko eroitti heidät muun
kansan meluisasta vihasta.

Cinna katseli ihmishyörinää kylmällä ylenkatseella, kuten ainakin mies,
joka tietää kuuluvansa vallassa olevaan rotuun. Antea näytti
ihmettelevän ja pelkäävän, Aleksandriassa asui paljon juutalaisia,
mutta siellä ne olivat puoleksi kreikkalaistuneet. Täällä hän ensi
kerran näki heidät sellaisina, jommoisiksi prokuratori oli heitä
kuvannut ja jommoisia he olivat omassa pesäpaikassaan. Antean nuoret
kasvot, joihin kuolema jo oli painanut leimansa, hänen koko olentonsa,
joka oli kuin varjo, herätti yleistä huomiota. Häneen katsottiin niin
paljon kuin kantotuolia ympäröivät sotamiehet vaan sallivat. Mutta niin
suuresti vihattiin ja inhottiin Jerusalemissa vieraita, ettei
ainoissakaan kasvoissa saattanut huomata sääliä. Päinvastoin näyttivät
kaikki iloitsevan siitä, ettei uhri pääse pakoon kuolemaa. Vasta nyt
ymmärsi Antea selvästi, minkätähden tämä kansa vaati ristinpuuhun
profettaa, joka oli puhunut sille rakkaudesta.

Ja äkkiä tuntui Natsarealainen hänestä hyvin likeiseltä, milteipä
rakkaalta. Hänen täytyi kuolla -- Antean samoin. Hänen tuomionsa oli
langetettu, häntä ei mikään voinut pelastaa. Antean kohtalo oli
niinikään määrätty, sentähden hänestä tuntui siltä kuin kärsimyksen ja
kuoleman sukulaisuus olisi ollut heitä yhdistämässä. Mutta
Natsarealainen kulki ristiä kohti tietäen että kuolemaa seuraa huomen,
kun sensijaan Antealla ei vielä ollut tätä uskoa, vaan hän oli saapunut
tänne ammentamaan sitä Natsarealaisen näkemisestä.

Etäältä oli kaiken aikaa kuulunut melua, vihellystä ja ulvontaa. Äkkiä
hiljeni kaikki. Kuului ainoastaan aseiden helske ja sotamiesten raskaat
askeleet. Kansanjoukko lainehti ja antoi tietä ja osasto, joka seurasi
tuomittuja, rupesi kulkemaan kantotuolin sivutse. Sekä edessä että
takana ja sivuilla asteli hitain, tasaisin askelin sotamiehiä. Keskeltä
näkyi kolmen ristin poikkipuut, jotka näyttivät liikkuvan itsestään,
sillä miehet jotka niitä kantoivat, olivat aivan lyyhistyksissään
niiden painon alla. Helposti saattoi arvata, ettei kukaan näistä
kolmesta miehestä ollut Natsarealainen. Kahden kasvot olivat nimittäin
raa'at kuin ryövärillä ja kolmas oli keski-ikäinen, yksinkertainen
maalainen, jonka sotamiehet nähtävästi olivat pakoittaneet matkaansa.
Natsarealainen kulki ristien perässä ja hänen kintereillään seurasi
kaksi sotamiestä. Tuuli heilutteli hänen purppuraista viittaansa. Hänen
päässään oli orjantappurakruunu, jonka piikkien alta tihkui
veripisaroita. Toiset tippuivat hiljalleen hänen kasvoillensa, toiset
hyytyivät ja jäivät punaisina kuin orjantappuramarjat tai korallihelmet
kruunun alle. Kalpea hän oli ja kulki horjuvin, väsynein askelin.
Joukko herjasi ympärillä, mutta hän näytti astelevan pyhien ajatusten
vallassa, ikäänkuin jo poissa maailmasta ja ikäänkuin eivät vihan
huudot enään olisi häneen pystyneet. Hän näytti antavan anteeksi
enemmän kuin ihminen saattaa antaa anteeksi ja hän näytti säälivän
enemmän kuin ihminen saattaa sääliä, sillä iäisyys varjosti jo häntä,
hän oli jo kohotettu inhimillisen pahuuden yläpuolelle. Hän asteli
hiljaisena, lempeänä ja surren koko maailman ääretöntä surua.

-- Sinä olet totuus, kuiskasi Antea vapisevin huulin.

Kulkue liikkui juuri kantotuolin ohi. Hetkeksi sen täytyi pysähtyäkin,
sillä sotamiehet, jotka kulkivat edellä, puhdistivat tungosta tieltä.
Antea näki nyt Natsarealaisen muutaman askeleen päästä, näki tuulen
heiluttavan hänen hiuksiaan ja punaisen hohteen lankeavan
purppuravaatteista hänen kalpeille, läpikuultaville kasvoilleen. Tungos
tölmäsi häntä kohti ja asettui niin ahtaaseen puoliympyrään sotamiesten
eteen, että heidän peitsillään täytyi suojata häntä joukon vimmalta.
Kaikkialla näkyi nyrkkejä pystyssä, silmiä pullollaan päässä, kiiluvia
hampaita, partoja, joita vimman liikkeet panivat tutisemaan, huulia,
jotka olivat vaahdossa ja jotka päästivät käheitä ääniä. Natsarealainen
katsahti ympärilleen ikäänkuin kysyäkseen: "mitä minä olen tehnyt?" --
nosti sitte silmänsä taivasta kohti, rukoili ja -- antoi anteeksi.

-- Antea! Antea! huusi tällä hetkellä Cinna.

Mutta Antea ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan. Hänen silmistään
vieri suuria kyyneliä, hän unohti sairautensa, unohti, ettei hän moneen
päivään ollut liikkunut kantotuolista ja nousi äkkiä pystyyn. Hän
vapisi. Joukon sokea vimma oli kiihoittanut hänen säälinsä, tuskansa ja
mielenliikutuksensa äärimmilleen. Hän rupesi repimään irti hyasintteja
ja omenankukkia ja heittämään niitä Natsarealaisen jalkojen juureen.

Hetkeksi syntyi äänettömyys. Joukko hämmästyi nähdessään ylhäisen
roomattaren osoittavan kunniaa kuolemaan tuomitulle. Natsarealainen
käänsi silmänsä hänen sairaihin, surkastuneisiin kasvoihinsa ja hänen
huulensa alkoivat liikkua ikäänkuin hän olisi häntä siunannut, Antea
oli vaipunut patjoilleen. Hän tunsi rajattoman valoisuuden, hyvyyden,
lempeyden, lohdutuksen, toivon ja onnen merenä aaltoilevan vastaansa ja
kuiskasi taasen:

-- Sinä olet totuus.

Sitte syöksyi uusi kyynelvirta hänen silmistään.

Tungos vei Natsarealaista eteenpäin, muutaman askeleen päähän, mihin
ristinpuut jo olivat pystytetyt kallionrevelmiin. Joukko kihisi taas
hänen ympärillään, mutta koska hän seisoi korkealla paikalla, saattoi
Antea selvästi nähdä hänen kalpeat kasvonsa ja orjantappurakruununsa.
Sotamiehet kääntyivät vielä kerran joukon puoleen ja karkoittivat sen
niin kauvas, ettei se olisi häiritsemässä toimitusta. Nyt sidottiin
molemmat ryövärit syrjillä oleviin risteihin. Kolmas risti seisoi
keskellä, sen huippuun oli kiinnitetty valkea paperi, jota yhä yltyvä
tuuli repi ja räpytteli. Vihdoin likenivät sotamiehet Natsarealaista ja
rupesivat häntä riisumaan. Silloin sateli joukosta huutoja: "kuningas,
kuningas, älä alistu! Missä sinun saattosi on? Puolusta itseäsi!" Sitte
päästi kansa sellaisen naurun rämäkän, että kalliot kaikuivat.
Natsarealainen oikaistiin nyt pitkäkseen maahan, jotta hänen kätensä
saataisiin kiinnitetyiksi ristin poikkipuuhun ja jotta hän sitte
sellaisenaan saataisiin nostetuksi pääpuuhun.

Äkkiä heittäytyi joku mies, joka seisoi ihan likellä kantotuolia ja
joka oli puettu valkeisiin vaatteisiin, maahan, sirotti tomua ja
hiekkaa päälaelleen ja rupesi kauhealla, epätoivoisalla äänellä
huutamaan:

-- Minä olin spitalinen -- hän paransi minut -- miksi he hänet
ristiinnaulitsevat?

Antean kasvot kävivät valkeiksi kuin vaate.

-- Hän paransi hänet... kuuletko Cajus? virkkoi hän.

-- Joko palaamme kotiin? kysyi Cinna.

-- Emme. Tahdon jäädä tänne!

Mutta tuulispään voimalla valtasi Cinnan äkkiä rajaton epätoivo. Ettei
hän ollut kutsunut Natsarealaista taloonsa parantamaan Anteaa!

Sotamiehet olivat sovitelleet naulat käsiin ja rupesivat lyömään niitä
kiinni. Kuului kumea kalina, kun rauta sattui rautaa vastaan.
Vähitellen, kun terävät naulat olivat tunkeneet käsien läpi ja
painuivat puuhun, muuttui ääni ja kaikui ikäänkuin kauvempaa.
Ihmisjoukot olivat vaienneet, nähtävästi ne tahtoivat nauttia
huudoista, joita tuskat pakoittaisivat pääsemään Natsarealaisen suusta.
Mutta hän pysyi vaiti ja ainoastaan vasaran uhkaavat, kauheat iskut
kaikuivat pitkin kukkuloita.

Vihdoin valmistuttiin siitä työstä ja yhdessä poikkipuun kanssa
nostettiin ruumis korkeuteen. Toimitusta johtava sadanpäämies lausui,
tai oikeastaan lauloi yksitoikkoisella äänellä komentosanat, ja niiden
mukaan rupesi yksi sotamiehistä kiinnittämään puuhun jalkoja.

Pilvet, joita aamusta alkaen oli kerääntynyt taivaan rannalle,
peittivät nyt auringon. Etäiset vuoret ja kukkulat, jotka olivat
paistaneet auringossa, sammuivat. Maa pimeni. Pahansuova
kuparinkarvainen hämärä otti haltuunsa seudun ja jota syvemmä aurinko
vaipui pilvimöhkäleiden taakse, sitä sakeammaksi se kävi. Olisi luullut
jonkun ylhäältä päin kylväneen maan päälle punertavaa pimeyttä. Kuuma
tuulenhenki läähätti tuontuostakin, mutta sammui. Ilma kävi helteiseksi
kuin höyry.

Äkkiä pimenivät viimeisetkin punan väläykset. Mustina kuin yö ja
suurina kuin jättiläisvallit alkoivat pilvet liikkua ja kulkea kukkulan
ja kaupungin päällitse. Nousi myrsky. Maailmalle tuli hätä.

-- Palatkaamme kotiin! lausui Cinna uudelleen.

-- Vielä, vielä minä tahdon häntä nähdä! vastasi Antea.

Koska pimeys peitti ristiinnaulitun ruumiin, käski Cinna viedä
kantotuolin itse kärsimyspaikalle. He tulivat niin likelle, ettei ollut
kuin muutama askel ristille. Puun tummaa pintaa vastaan erottautui
ristiinnaulitun ruumis selvästi pimeästä. Se paistoi valkeana ikäänkuin
kuun hopeiset säteet olisivat sitä valelleet. Natsarealaisen rinta
nousi ja laski nopeasti. Hänen päänsä ja silmänsä olivat yhä tähdätyt
kohti korkeutta.

Pilvien povesta kuului jylhä jyminä. Ukkonen heräsi, nousi, heittäytyi
hirveällä jyrinällä lännestä itään ja putosi sitte ikäänkuin
pohjattomaan kuiluun, tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle, vuoroin
hiljeni, vuoroin paisui ja päästi vihdoin niin kauhean rymäkän, että
maa tärisi perustuksia myöten.

Samaan aikaan särki sininen jättiläissalama pilvet, valaisi taivaan,
maan, ristin, sotamiesten asut ja kansanjoukon, joka pelkäsi ja vapisi
kuin lammaslauma.

Salamaa seurasi vieläkin paksumpi pimeys. Kantotuolin likeisyydessä
kuului naisten valitusta. He olivat hekin tulleet likemmä ristiä ja
haikean vaikutuksen teki heidän valituksensa keskellä hiljaisuutta. Ne,
jotka olivat hävinneet joukkoon, rupesivat nyt huutamaan. Sieltä täältä
alkoi kuulua läpitunkevia ääniä.

-- Voi meitä! voi! Kun eivät vaan olisi ristiinnaulinneet vanhurskasta!

-- Hän antoi oikean todistuksen! Voi meitä!

-- Hän herätti kuolleita! Voi meitä!

Toinen ääni huusi:

-- Voi sinua, Jerusalem!

Samassa kuului toinen:

-- Maa järisi.

Jo syöksyi uusi salama esiin taivaan povesta, paljastaen jonkinlaisia
jättiläiskokoisia tulipatsaita. Äänet vaikenivat tai oikeastaan
hukkuivat myrskyn vinguntaan. Tuulispää oli nimittäin äkkiä hirveällä
voimalla tarttunut päähineihin ja vaippoihin ja ruvennut heiluttamaan
niitä ilmassa.

Äänet puhkesivat taasen huutamaan:

-- Maa järisi!

Toiset läksivät pakoon. Toiset kahlehti kauhu paikalle -- ja he
seisoivat sokaistuina, voimatta ajatella yhtään selvää ajatusta ja
ainoastaan hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin kauheaa.

Mutta pimeä alkoi hiljalleen hälvetä. Tuuli hajoitti pilvet ja repi ne
säpäleiksi kuin palaneen vaatteen. Päivä palasi vähitellen, vihdoin
särkyivät mustat pilvimöhkäleet ja revelmistä puhkesi esiin tulvanaan
auringonvaloa. Seutu, pelästyneet ihmiskasvot ja ristit näkyivät
selvästi.

Natsarealaisen pää vaipui syvälle rintaa vastaan kellertävänä kuin
vaha; hänen silmänsä olivat kiinni, huulet sinettyneinä.

-- Hän kuoli, kuiskasi Antea.

-- Kuoli, toisti Cinna.

Samassa upotti sadanpäämies peitsensä kuolleen kylkeen. Kumma kyllä
näytti valon palaaminen ja tämän kuoleman katseleminen rauhoittavan
joukkoja. Ne likenivät likenemistään. Sotamiehetkään eivät enään
estäneet pääsyä. Joukosta alkoi taas kuulua ääniä:

-- Astu alas ristiltä! astu alas ristiltä!

Vielä kerran katsahti Antea tuota kalpeaa päätä, joka riippui rinnalla.
Sitte hän hiljaa ja ikäänkuin itsekseen lausui:

-- Nouseeko hän kuolleista?...

Kuolema oli jo painanut sinertävän leimansa hänen silmilleen ja
suulleen. Käsivarret olivat ylenmäärin venytetyt, ruumis oli
liikkumattomana ja maa veti sitä jo puoleensa kuten ainakin raskaita,
kuolleita kappaleita. Kun Antea tätä kaikkea katseli, värisi hänen
äänessään epätoivoisa epäilys.

Hätä oli vallannut Cinnankin sielun. Ei hän uskonut, että
Natsarealainen nousisi kuolleista, mutta hän uskoi, että jos hän olisi
elänyt, niin hän yksin olisi joko pahalla tai hyvällä voimallaan voinut
parantaa Antean.

Yhä useammat äänet huusivat nyt:

-- Astu alas ristiltä! Astu alas ristiltä!

-- Niin, astu! toisti Cinna epätoivoissaan. -- Tee hänet terveeksi ja
ota minun sieluni!

Ilma tuli yhä kauniimmaksi. Vuoret olivat vielä autereen peitossa,
mutta Golgatan ja kaupungin yläpuolella kirkastui taivas kokonaan.
"Turris Antonia" välkkyi auringossa ja paistoi kuin päivä, Ilma oli
käynyt raikkaaksi ja pääskysiä oli joukottain liikkeellä. Cinnan
käskystä lähdettiin paluumatkalle.

Puolipäivän hetki oli käsissä. Oli jo päästy likelle taloa, kun Antea
äkkiä huudahti:

-- Hekate ei tullutkaan tänään.

Cinna oli hänkin ajatellut samaa.


VIII

Aave ei tullut huomennakaan... Sairas oli erittäin reippaalla mielellä,
sillä Timon, joka oli levoton tyttärensä terveydestä ja jota Cinnan
kirjeet olivat pelästyttäneet, oli muutamia päiviä sitte lähtenyt
Aleksandriasta, saadakseen vielä kerran ennen kuolemaa nähdä ainoan
lapsensa. Toivo rupesi uudelleen kolkuttamaan Cinnan sydämen oveen,
ikäänkuin muistuttaakseen, että hänet on päästettävä sisään. Mutta
Cinna ei uskaltanut avata vieraalle ovea, hän ei uskaltanut toivoa.
Näyt, jotka kuluttivat Antean elämää, olivat jo ennenkin keskeytyneet,
vaikkei tosin koskaan kahdeksi päiväksi; mutta sekä Aleksandriassa että
erämaassa olivat ne pysyneet poissa kokonaisen päivän. Cinna piti tätä
seurauksena siitä, että Timon oli saapunut ja että vaikutus ristin
juurella oli ollut niin valtava. Se oli niin kokonaan täyttänyt sairaan
mielen, ettei hän isänsäkään kanssa voinut puhua mistään muusta. Timon
kuunteli mietteissään, ei keskeyttänyt eikä katkaissut, vaan kyseli
silloin tällöin varovaisesti Natsarealaisen opista. Eihän Anteakaan
tietänyt siitä muuta kuin mitä prokuratori oli hänelle kertonut.

Muuten hän tunsi olevansa sekä terveempi että voimakkaampi ja kun
puolenpäivän aika oli mennyt, loisti hänen silmistään todellinen ilo.
Moneen kertaan hän ylisti tätä päivää onnen päivänä ja pyysi miestään
kirjoittamaan sen muistiin.

Oikeastaan oli päivä surullinen ja synkkä. Oli satanut aamusta alkaen,
ensin hyvin rankasti, sitte tuhuttaen. Pilvet olivat matalalla ja
taivas tasaisen harmaa. Vasta illalla se kirkastui ja auringon suuri,
kultainen kiekko pilkisti pilvien lomitse, kirjaili punalla ja kullalla
pilvet, harmaat kalliot, huviloiden valkeat, marmoriset pylväiköt, ja
vaipui vihdoin loistaviin ruskoihin Välimeren puolelle.

Vasta seuraavana päivänä tuli ihana ilma. Päivemmällä yltyi kuumuus
helteiseksi, mutta aamulla oli vielä raitista, taivas puhtaana
pienimmästäkin hattarasta ja maailma kuin kastettuna siniseen kylpyyn.
Kaikki esineet näyttivät todella sinertäviltä. Antea kannatutti itsensä
rakkaan pistaciapuun alle, voidakseen kummulta, jolla puu seisoi,
ihaella iloista, valoisaa kaukaisuutta. Cinna ja Timon eivät
hetkeksikään väistyneet kantotuolin äärestä, vaan seurasivat
tarkkaavaisesti sairaan kasvoja. Niissä näkyi levoton odotus, mutta ei
niissä ollut sitä kamalaa pelkoa, mikä ennen oli ollut puolipäivän
liketessä. Hänen silmänsä loistivat virkeämpinä ja poskilla hehkui
heikko puna. Cinnan mieleen juolahti tuontuostakin, että ehkä Antea
paranee ja silloin hänet valtasi halu heittäytyä maahan, itkeä ilosta
ja ylistää jumalia -- mutta samassa hän taas rupesi pelkäämään, että
tämä virkeys ehkä on sammuvan lampun viimeistä viriä. Saadakseen edes
jostakin toivoa, katsahti hän vähä väliä Timoniin, mutta nähtävästi
liikkui vanhuksen mielessä samoja ajatuksia, koska hän vältti hänen
katsettaan. Ei kukaan heistä kolmesta muistuttanut sanallakaan, että
puolenpäivän hetki lähestyy. Cinna vain vilkaisi yhtämittaa varjoonsa
ja huomasi sykkivin sydämin, että se lyhenemistään lyheni. He olivat
kaikki vaipuneet syviin mietteisiin. Vähinten levoton oli ehkä Antea
itse. Leväten avonaisessa kantotuolissa, pää purppurapatjojen varassa,
hengitti hän mielihyvällä puhdasta ilmaa, jota tuuli toi idästä,
kaukaiselta mereltä. Mutta puolipäivän liketessä raukesi tuuli. Kuumuus
kasvoi. Auringon paahtamina rupesivat narduspensaat lemuamaan
väkevästi, uuvuttavasti. Vuokkokimppujen päällä liihoitteli vaaleita
perhosia. Kallionrevelmistä ryömi esiin pieniä sisiliskoja. Tosin ne jo
olivat tottuneet sekä tähän kantotuoliin että näihin ihmisiin, mutta
siltä ne tulivat yksitellen, sekä rohkeina että varovaisesti seuraten
joka liikettä. Koko maailma nautti aurinkoista lepoa, vaipuneena
lämpöiseen, suloiseen, sinertävään horrokseen.

Timon ja Cinna vaipuivat niinikään aurinkoiseen lepoon. Sairaan silmät
sulkeutuivat, ikäänkuin hän olisi mennyt uneen. Eikä hiljaisuutta
häirinnyt mikään muu kuin huokaus, joka silloin tällöin pääsi hänen
rinnastaan.

Cinna huomasi varjonsa lyhenemistään lyhenevän. Pian se jo lepäsi hänen
jalkainsa juuressa.

Oli puolenpäivän aika. Äkkiä avasi Antea silmänsä ja lausui oudolla
äänellä:

-- Cinna, anna minulle kätesi.

Cinna säpsähti, veri syöksyi hänen sydämeensä ja jähtyi jääksi:
hirveitten näkyjen hetki oli käsissä.

Mutta Antean silmät seisoivat suurina päässä.

-- Näetkö, virkkoi hän, -- kuinka valo kokoontuu ilmaan, kuinka se
väräjää, loistaa ja likenee minua?

-- Antea, älä katso sinne! huusi Cinna.

Mutta ihme ja kumma! Antean silmissä ei ollut tuskaa. Hänen huulensa
avautuivat, silmät suurenivat suurenemistaan -- ja ääretön ilo alkoi
loistaa hänen kasvoistaan.

-- Valopatsas likenee minua, jatkoi hän. -- Nyt näen. Se on hän,
Natsarealainen!... Hän hymyilee... Oi sinä suloinen!... Oi sinä
rakastavainen!... Ojentaa lävistetyt kätensä puoleeni niinkuin äiti.
Cinna! Hän tuo minulle terveyttä, pelastusta. Hän kutsuu minua
luokseen.

Cinna kävi kalman kalpeaksi ja virkkoi:

-- Kutsukoon meitä minne hyvänsä -- seuratkaamme häntä!

       *       *       *       *       *

Hetkisen perästä ilmestyi kiviselle polulle, joka johtaa kaupungista
kylään, Pontius Pilatus. Jo kaukaa saattoi hänen kasvoistaan huomata,
että hän tuo uutista, jota hän järkevänä miehenä pitää uutena
herkkäuskoisen, tietämättömän joukon mielikuvana. Hyvän matkan päässä
hän, pyyhkien hikeä otsaltaan, rupesi puhumaan:

-- Ajatelkaa nyt mitä ne taas puhuvat: että hän on noussut kuolleista!




MAJAKANVARTIA

(LATARNIK)


Tämä kertomus perustuu tosi tapahtumaan, josta aikoinaan kirjoitti
J. Horain eräässä matkakirjeessään Amerikasta.


I

Kerran tapahtui, että Aspinwallin majakanvartia likellä Panamaa katosi
jäljettömiin. Koska silloin kävi kova myrsky, arveltiin onnettoman
astuneen saaren kallioiselle rannalle, missä majakka seisoi, ja siinä
joutuneen aallon uhriksi. Tämä arvelu kävi vielä todenmukaisemmaksi,
kun ei seuraavana päivänä löydetty hänen venettään, joka oli seisonut
kallion kielekkeessä. Majakanvartian paikka tuli nyt avoimeksi ja se
oli täytettävä kiireen kautta, sillä majakka merkitsee sangen paljon
sekä paikallisliikkeelle että laivoille, jotka kulkevat New-Yorkista
Panamaan. Moskitolahti on täynnä hiekkasärkkiä ja karia, joten tie
siitä on paha kulkea päivälläkin, saatikka sitte yöllä; varsinkin tekee
sumu, joka usein nousee näillä tropillisen auringon kuumentamilla
vesillä, sen suorastaan mahdottomaksi, Lukuisten laivojen ainoana
ohjaajana on majakan tuli. Uuden majakanvartian hankkiminen joutui
Yhdysvaltojen konsulin toimeksi, joka asui Panamassa. Se oli aika työ,
ensinnäkin siksi, että seuraaja välttämättä oli löydettävä kahdentoista
tunnin kuluessa: toiseksi siksi, että seuraajan täytyi olla erittäin
huolellisen miehen. Virkaan ei laisinkaan kelvannut kuka hyvänsä.
Pyrkijöistä oli sitäpaitsi puute. Elämä tornissa on sangen vaikeaa eikä
se houkuttele laiskottelijoita eikä vapautta rakastavia etelän
maankiertäjiä. Majakanvartia on miltei kuin vanki. Hän ei saa jättää
kalliosaartaan kuin sunnuntaina. Veneellä tuodaan hänelle kerran
päivässä ruokatarpeet ja raitis vesi, sitte tuoja paikalla lähtee
tiehensä, eikä saarella, joka on tynnörinalan suuruinen, ole ketään.
Majakanvartia asuu majakassa ja pitää sen kunnossa; päivällä hän antaa
merkit nostamalla erivärisiä lippuja ilmapuntarin liikkeiden mukaan;
illalla taas palaa tuli. Työ ei olisi suuri, jollei alhaalta olisi
noustava tulen luo tornin huippuun. Sinne on neljäsataa jyrkkää ja
sangen korkeaa porrasta ja majakanvartian on kuljettava se tie monta
kertaa päivässä. Hänen elämänsä on yleensä luostarielämää, vieläpä
yksinäisempää, sillä sitä voi sanoa erämaaelämäksi. Eipä siis kumma,
jos herra Isak Folcombridge oli aika levoton, mistä hän saisi
vainajalle seuraajan, ja helposti käsittää hänen ilonsa, kun
odottamaton seuraaja ilmoittautui jo samana päivänä. Se oli jo vanha
mies, seitsemänkymmenen ikäinen, jollei vanhempi, mutta reipas,
suoravartinen ja käytökseltään kuin sotamies. Hänen hiuksensa olivat
ihan valkeat, iho ruskea kuin kreolilla, mutta taivaansinisistä
silmistä päättäen ei hän kuitenkaan ollut etelän kansaa. Hänen kasvonsa
olivat alakuloiset ja surulliset, mutta rehelliset. Hän miellytti
Folcombridgeä heti ensi hetkessä. Miestä oli nyt vain tutkittava ja
syntyi seuraava keskustelu:

-- Mistä te olette?

-- Olen puolalainen.

-- Mitä te tähän asti olette tehnyt?

-- Olen kierrellyt.

-- Majakanvartian täytyy istua paikoillaan.

-- Tarvitsen lepoa.

-- Oletteko koskaan ollut palveluksessa? Onko teillä todistuksia siitä,
että olette ollut valtion palveluksessa?

Vanhus veti povestaan kuluneen silkkiliinan, joka oli kuin vanha
lippuriekale, kääri sen auki ja virkkoi:

-- Tässä on todistuksia. Tuon kunniamerkin sain vuonna kolmekymmentä.
Tuo toinen on espanjalainen, karlistisodasta; kolmas on Ranskan
legionista; neljännen sain Unkarissa. Sitte tappelin pohjoisvaltojen
sodassa etelävaltoja vastaan, mutta siellä ei anneta kunniamerkkejä --
tuossa on sieltä paperi.

Folcombridge otti paperin ja rupesi lukemaan.

-- Hm! Vai Skawinski? Onko se nimenne?... Hm!... Valloittanut kaksi
lippua omin käsin painettihyökkäyksessä... Olette ollut urhoollinen
sotamies!

-- Voin olla huolellinen majakanvartiakin.

-- Täytyy joka päivä käydä muutamia kertoja ylhäällä tornissa. Onko
teillä terveet jalat?

-- Olen jalkaisin tullut _plainien_ poikki. (Plaineiksi kutsutaan
äärettömiä aroja New-Yorkin ja Kalifornian välillä.)

-- _Ali right!_ Oletteko tottunut meripalvelukseen?

-- Olen palvellut kolme vuotta valaanpyyntilaivassa.

-- Oletteko vielä koettanut muuta?

-- Rauhaa vaan en ole löytänyt.

-- Miksette?

Vanhus kohautti olkapäitään.

-- Minun kohtaloni on sellainen...

-- Mutta kunhan ette olisi majakanvartiaksi liian vanha?

-- Sir! puhkesi vanhus mielenliikutuksissaan puhumaan. -- Olen hyvin
väsynyt ja kiusaantunut. Olen, nähkääs, kokenut paljon. Tämä paikka on
sellainen jommoista hartainten olen halunnut saada. Olen vanha,
tarvitsen lepoa! Minun täytyy saada sanoa itselleni: nyt sinä istut
paikallasi, nyt olet satamassasi. Oi Sir, tämä riippuu yksin teistä.
Toisen kerran tällaista paikkaa ehkä ei ole saatavissa. Mikä onni, että
satuin olemaan Panamassa!... Minä rukoilen teitä... Niin totta kuin
Jumala minua auttakoon, olen niinkuin laiva, joka uppoaa, jollei se
pääse satamaan... Jos te tahdotte tehdä vanhan miehen onnelliseksi...
Vakuutan, että olen rehellinen... mutta... jo minä olen saanut
tarpeekseni kulkurielämästä...

Vanhuksen siniset silmät rukoilivat niin hartaasti, että Folcombridgen
hyvä, vilpitön sydän tuli liikutetuksi.

-- _Weil!_ sanoi hän. -- Otan teidät. Olette majakanvartia.

Vanhuksen kasvoista loisti sanomaton ilo.

-- Kiitoksia.

-- Joko voitte tänään lähteä torniin?

-- Voin kyllä.

-- _Good bye_ sitte!... Kuulkaappa vielä: pienimmästä laiminlyönnistä
palveluksessa saatte eron.

-- _All right!_

Vielä samana iltana, kun aurinko vaipui toiselle puolelle valtamerta ja
poutaista päivää seurasi yö ilman edelläkäyvää hämärää, oli uusi
majakanvartia nähtävästi jo paikoillaan, sillä majakka valaisi, kuten
tavallisesti, vettä räikeällä valollaan. Yö oli aivan tyyni; äänetön,
tropillinen yö, ilma sakeanaan valkeaa auerta. Se muodosti kuun
ympärille suuren, kirjavan, taivaankaaren karvaisen kehän, jonka reunat
olivat pehmoiset ja epämääräiset. Ainoastaan meri kohisi, sillä oli
nousuveden aika. Skawinski seisoi parvekkeella, äärettömän valoahjon
vieressä. Alhaalta katsoen oli hän kuin pienoinen musta piste vaan. Hän
koetti koota ajatuksiaan ja punnita asemaansa. Mutta hänen mielensä oli
niin alakuloinen, ettei hän saanut selvää itsestään. Hänen tunteensa
olivat melkein kuin ahdistetun pedon, jonka vihdoin onnistui päästä
takaa-ajajiaan pakoon jollekin luoksepääsemättömälle kalliolle tai
johonkin luolaan. Olipa hänellekin vihdoin koittanut levon aika.
Turvallisuuden tunne täytti sanomattomalla sulollaan hänen
sielunsa. Tällä kalliolla hän saattoi vaikkapa nauraa entiselle
kulkurielämälleen, entisille vastoinkäymisilleen ja onnettomuuksilleen.
Hän oli todella kuin laiva, josta myrsky on taittanut mastot, repinyt
köydet, purjeet, jota se on viskellyt pilvistä hamaan meren pohjaan
asti, jota se on laineillaan piiskannut ja vaahdollaan syljeskellyt --
ja jonka se kuitenkin on johdattanut satamaan. Tämän myrskyn kuvat
kulkivat nyt nopeasti hänen ajatuksissaan, vastakohtana sille tyynelle
tulevaisuudelle, joka oli alkava. Osan kummallisista retkistään hän
kyllä oli kertonut Folcombridgelle, mutta tuhansia seikkailujaan ei hän
edes muistanut. Häntä oli seurannut se onnettomuus, että aina kun hän
pystytti telttansa ja viritti lietensä jäädäkseen pysyväisesti asumaan
sen ääreen, tuuli riisti mukanaan telttapaalut, puhalsi tulen
sammuksiin ja syöksi hänet itsensä perikatoon. Seisoessaan siinä
majakan parvekkeella ja katsellessaan valaistuja aaltoja, muisteli hän
menneitä aikoja. Hän oli tapellut kaikilla maailman neljällä kulmalla
-- ja koetellut kaikkia kulkurielämän keinoja. Ahkerana ja rehellisenä
hän monasti oli saanut kokoon kolikoita, mutta suurimmasta
varovaisuudesta huolimatta hän aina jonkun odottamattoman sattuman
kautta oli ne kadottanut. Hän oli ollut kullankaivajana Australiassa,
etsinyt timantteja Afrikassa, palvellut hallituksen metsästäjänä
Itä-Intiassa. Kun hän aikoinaan perusti farmin Kaliforniassa, hävitti
kuivuus sen; hän koetti tehdä kauppaa Brasilian sisämaassa asuvien
villien heimojen kanssa, mutta hänen lauttansa särkyi Amatsonijoella ja
turvatonna ja puolialastomana hän muutamia viikkoja harhaili metsissä,
eläen villeistä hedelmistä ja ollen joka hetki joutumaisillaan
petoeläinten kitaan. Hän perusti hevoskengityslaitoksen Helenassa
Arkansasissa ja -- tuli suuri tulipalo, joka poltti koko kaupungin ja
hänen omaisuutensa myöskin. Sitte hän Rocky Mountainsilla joutui
indianien käsiin ja kanadalaiset metsästäjät pelastivat hänet kuin
ihmeen kautta. Hän palveli matruusina laivalla, joka kulki Bahion ja
Bordeauxin väliä: sitte harpunimiehenä valaanpyyntilaivassa -- molemmat
nämä laivat joutuivat haaksirikkoon. Hänellä oli sikaaritehdas
Havannassa ja -- hänen liikekumppaninsa rasti hänet putipuhtaaksi hänen
sairastaessaan vomitotautia. Vihdoin hän joutui tänne Aspinwalliin ja
täällä näytti olevan hänen vastoinkäymistensä loppupiste. Sillä mikäpä
häntä enään saattaisi vahingoittaa tällaisella kalliosaarella? Ei vesi,
ei tuli eivätkä ihmiset. Ihmisten puolelta ei Skawinski yleensäkään
ollut saanut kokea pahaa. Hän oli kohdannut hyviä ihmisiä enemmän kuin
pahoja.

Sensijaan olivat kaikki luonnonvoimat näyttäneet häntä vihaavan ja
ahdistavan. Ihmiset, jotka hänet tunsivat, luulivat selvittävänsä hänen
elämänsä ongelman sanomalla, ettei hänellä ole onnea. Itse puolestaan
hän oli käynyt hiukan kummalliseksi. Hän luuli jonkun väkevän,
kostonhimoisen käden ajavan itseään takaa maiden ja merten taa. Ei hän
kuitenkaan mielellään puhunut siitä. Vain joskus, kun häneltä kysyttiin
mistä päin se käsi tuli, osoitti hän salaperäisesti pohjantähteä ja
vastasi, että se tulee sieltä... Hänellä oli oikeastaan ollut niin
paljon vastoinkäymisiä, että olisi ollut mahdotonta luetella niitä.
Hänen kärsivällisyytensä oli pohjaton kuin indianin ja hänellä oli
sellainen suuri, tyyni vastustuskyky, jonka yksin sydämen rehellisyys
synnyttää. Unkarissa hän aikoinaan oli saanut pahoja täräyksiä
painetista sentähden, ettei hän tahtonut tarttua satulanjalustimiin ja
huutaa "pardon!" vaikka se temppu olisi hänet pelastanut. Ei hän
myöskään alistunut vastoinkäymisten astinlaudaksi. Ahkerasti hän
ponnisteli ylös mäkeä kuin muurahainen. Sata kertaa työnnettynä nurin
narin, alotti hän tyynesti sadannetta ensimäistä kertaa uudelleen. Hän
oli todella sangen eriskummallinen olento. Mutta tällä vanhalla
soturilla, joka oli kärventynyt ties taivas missä tulissa, jota
kurjuus, kuulat ja kamppailut olivat karaisseet, oli lapsen sydän. Kun
kulkutauti kerran raivosi Kubassa, tarttui se häneen sentähden, että
hän oli jakanut sairaille kaiken kiniinivarastonsa -- ja se oli aika
suuri -- jättämättä itselleen graniakaan.

Kumma kyllä hänen luottamuksensa kaikista näistä seikkailuista
huolimatta oli säilynyt horjumattomana: hän toivoi yhä, että kaikki
vielä käy hyvin. Talvella hän aina reipastui ja ennusti suurten
tapausten olevan tulossa. Hän odotti niitä kärsimättömänä ja eli
odotuksessaan vuosikausia... Mutta talvet satoivat lumiaan eikä
Skawinski saavuttanut muuta kuin että hänen omat hiuksensa valkenivat.
Vihdoin hän tuli vanhaksi ja hänen tarmonsa katosi. Hänen
kärsivällisyytensä kävi vähitellen jo alistuvaisuudeksi. Entinen
tyyneys muuttui jonkinlaiseksi pehmeydeksi ja karaistu sotamies rupesi
käymään niin herkäksi, että hän mitä pienimmistäkin syistä oli valmis
sulamaan kyyneliin. Sitäpaitsi häntä aika-ajoin vaivasi hirveä
koti-ikävä ja se nousi kaikellaisista vähäpätöisistä syistä: jos hän
näki pääskysiä, harmaita lintuja jotka muistuttivat varpusia, lunta
vuorilla, tai jos hän kuuli nuotin, joka muistutti jotakin muinoin
kuultua... Vihdoin ei hän enää muuta ajatellut kuin lepoa. Levon ikävä
valtasi vanhuksen kokonaan ja työnsi tieltään kaikki muut toiveet ja
pyyteet. Ainainen kulkija ei saattanut uneksia mitään parempaa ja
kalliimpaa kuin hiljaista kolkkaa, jossa voi levätä ja rauhassa odottaa
loppua. Kumma kohtalo oli heitellyt häntä pitkin maita ja meriä niin
ettei hän todella ollut ehtinyt henkeään vetää -- sentähden hän
luultavasti piti ihmisen suurimpana onnena sitä ettei vaan tarvitse
kiertää. Ehkäpä hän olisi voinut saavuttaa tämän vaatimattoman onnen,
mutta hän oli jo niin tottunut vastoinkäymisiin, että se tuntui hänestä
saavuttamattomalta. Hän ei uskaltanut sitä toivoa. Äkkiä hän aivan
odottamatta huomasi paikan, joka täytettiin kahdentoista tunnin
kuluessa ja joka kaikista maailman paikoista oli kuin häntä varten
tehty. Oliko siis kumma, jos hän illalla sytyttäessään majakkaansa oli
kuin pyörällä päästään ja että hän kyseli itseltään: onko se totta?
eikä uskaltanut vastata: on. Todellisuus osoitti hänelle kuitenkin
epäämättömiä todistuskappaleita. Ja niin seisoi hän tuntikausia
parvekkeella. Hän katseli, nautti ja tarkasteli. Saattoi miltei luulla
hänen ensi kerran näkevän merta. Lyhty loi pimeyteen jättiläiskokoisen
valokehän ja sen takana näytti vanhuksen silmissä olevan ihan musta,
salaperäinen ja hirveä kaukaisuus. Mutta tämä kaukaisuus näytti
johtavan valoon. Pitkät, virstan mittaiset aallot vyöryivät pimeydessä,
tulivat mylvien aina saaren rantaan asti ja silloin punersi lyhdyn valo
niiden kiiltäviä, vaahtoisia päitä. Vuoksi kasvoi kasvamistaan ja
huuhtoi ja valeli hiekkapengertä. Valtameren salaperäinen puhe kävi yhä
voimakkaammaksi ja äänekkäämmäksi, milloin se oli kuin tykkien
pauketta, milloin kuin suurten metsäin huminaa, milloin kuin kaukaisten
ihmisäänten epämääräistä hyminää. Välistä oli ihan hiljaista. Sitte
sattui vanhuksen korvaan jokunen syvä huokaus, sitte ikäänkuin nyyhkyä
-- ja taas uudelleen raivoa. Vihdoin hajoitti tuuli sumun, mutta toi
sijaan mustia pilvenriekaleita peittämään kuuta. Lännestä rupesi
kuulumaan yhä kasvavaa jyskettä. Laineet hyökkäsivät vimmatusti
majakkakalliota vastaan, syytäen vaahtoa tornin seinille. Etäällä
mourusi myrsky. Pimeässä, raivoisassa kaukaisuudessa välähti silloin
tällöin vihreä lyhty jonkun laivan mastosta. Vihreät pisteet vuoroin
nousivat, vuoroin laskivat, milloin viskautuivat oikealle, milloin
vasemmalle.

Skawinski läksi kammioonsa. Myrsky rupesi ulvomaan. Tuolla ulkona
kamppailivat ihmiset laivoineen yön, pimeyden ja aaltojen kanssa;
huoneessa oli tyyntä ja hiljaista. Myrskyn äänetkin tunkeutuivat vaan
heikosti paksujen muurien läpi ja kellon yksitoikkoinen tikutus
ikäänkuin tuuditti väsynyttä vanhusta uneen.


II

Tunnit, päivät ja viikot alkoivat vieriä... Merimiehet vakuuttavat että
he välistä, kun meri oikein raivoaa, kuulevat nimeään huudettavan yön
ja pimeyden keskeltä. Se on meren äärettömyys, joka silloin huutaa
ihmistä. Ja kun hän vanhenee, alkaa häntä huutaa toinen äärettömyys,
vielä pimeämpi ja vielä salaperäisempi. Ja jota väsyneempi ihminen on
elämään, sitä rakkaampi on hänelle äärettömyyden ääni. Mutta sitä ei
voi kuulla muuta kuin hiljaisuudessa. Sitäpaitsi vanhuus mielellään
vetäytyy erilleen, ikäänkuin tuntien haudan esimakua. Majakka oli
Skawinskille jo puoleksi hauta. Yksitoikkoisempaa elämää kuin
majakanvartian, on mahdoton ajatella. Jos nuoret miehet siihen toimeen
antautuvat, niin luopuvat he siitä jonkun ajan kuluttua. Tavallisesti
majakanvartioina onkin keski-ikäisiä, yksivakaisia, itseensä
sulkeutuneita miehiä. Kun majakanvartia sattumalta jättää majakkansa ja
lähtee ihmisten ilmoille, niin hän kulkeekin kansan joukossa
hajamielisenä, ikäänkuin olisi raskaasta unesta herännyt. Eihän hän
majakassaan voi saada mitään pieniä vaikutuksia, jommoiset tavallisesti
elämässä vetävät huomiota puoleensa. Kaikki minkä kanssa majakanvartia
joutuu tekemisiin, on jättiläiskokoista, vailla määrättyjä muotoja.
Taivas on toinen kokonaisuus, toinen vesi -- ja näitten äärettömyyksien
välillä yksinäinen ihmishenki! Sellainen elämä on oikeastaan ainaista
miettimistä. Eikä majakanvartiaa siitä miettimisestä herätä mikään, ei
edes hänen toimensa. Toinen päivä on toisensa kaltainen, kuten kaksi
helmeä rukousnauhassa. Ainoastaan ilmanvaihdos tuottaa eroavaisuutta.
Mutta Skawinski tunsi olevansa onnellisempi kuin koskaan eläissään. Hän
nousi aamun koittaessa, otti ruokaa vahvistuksekseen, puhdisti lampun
sydämen, istuutui sitte parvekkeelle ja loi katseensa kauvas merelle.
Ei hän koskaan saanut tarpeekseen katselluksi kuvia, joita siellä näki.
Tavallisesti näkyi mittaamattomalla, sinisellä pinnalla joukottain
valkeita, pullistuneita purjeita, jotka auringossa paistoivat niin
häikäisevästi että ihan täytyi silmiä siristää. Toisinaan käyttivät
laivat hyväkseen niinsanottuja passadituulia ja purjehtivat pitkässä
jonossa kuni kalalokit tai muut vesilinnut. Punaiset tynnörit,
jotka olivat tienviittana, keinuivat keveästi ja pehmoisesti
aalloilla. Purjeiden joukkoon ilmaantui aina puolen päivän aikaan
jättiläiskokoinen, harmahtava savutöyhtö. Höyrylaiva silloin kuljetti
sekä matkustajia että tavaroita New-Yorkista Aspinwalliin, piirtäen
peräänsä valkoisen vaahtovaon. Parvekkeen toisella puolella näki
Skawinski kuin kämmenellään Aspimvallin ja sen vilkkaan sataman
mastometsineen, veneineen ja lauttoineen: vähän etempänä kohoili
valkeita taloja ja torneja. Majakan korkeudesta katsoen olivat talot
kuin kalalokkien pesiä, veneet kuin koppakuoriaisia ja ihmiset
liikkuivat vaan pieninä pisteinä valkoisella kivityksellä. Jo varhain
aamulla alkoi kevyt, itäinen tuuli tuoda majakalle epämääräisiä
elonääniä, joiden yli tuontuostakin kuului höyrylaivojen pilli.
Puolenpäivän aikaan oli päivällisloma. Liike satamassa lakkasi; lokit
piilottautuivat kallionrevelmiin, aallot heikkenivät ja ikäänkuin
laiskistuivat ja hetkisen ajan vallitsi merillä, mailla ja majakassa
häiritsemätön hiljaisuus. Keltaiset hiekkasärkät, jotka laineet olivat
jättäneet paljaiksi, loistivat keltaisina liekkeinä vesitasangosta.
Majakkatorni erottautui jyrkästi sinestä. Virtana valuivat auringon
säteet taivaasta veteen, hiekalle ja kalliolohkareille. Vanhuksenkin
riisti suloinen voimattomuus valtaansa. Hän tunsi, että tämä lepo on
ihanaa ja kun hän muisti, että sitä kestää, ei häneltä enää mitään
puuttunut.

Skawinski nautti onnestaan. Mutta ihmisen on yleensä helppo tottua
onnelliseen kohtaloon ja hänkin rupesi vähitellen uskomaan ja
luottamaan onneensa. Hän arveli, että koska ihmisetkin rakentavat
taloja sotavanhuksille, niin miksei Jumala pitäisi huolta
sotavanhuksestaan. Aika kului ja vahvisti vahvistamistaan hänen
luottamustaan. Hän tottui majakkaan, kalliolohkareihin, hiekkasärkkiin
ja yksinäisyyteen. Hän tutustui niinikään lokkeihin, jotka asustivat
kallion koloissa ja illoin pitivät käräjiä majakan katolla. Skawinski
viskasi niille usein ateriansa jätteet ja ne tottuivat siihen pian. Kun
vanhus sittemmin jakeli niille ruokaa, kävi hänen ympärillään
kokonainen valkoisten siipien myrsky ja hän taas kulki lintujen
keskellä kuin paimen lammaslaumassaan. Pakoveden aikana asettui hän
matalille hiekkapenkereille keräilemään makeita etanoita ja kauniita,
helmenkarvaisia näkinkenkiä, joita pakeneva aalto oli heittänyt
hiekalle. Öisin, kuun ja majakan valolla hän kalasteli. Kallion
kielekkeissä nimittäin vilisi kaloja. Vihdoin hän kerrassaan rakastui
kallioonsa ja puuttomaan saareensa, vaikkei se kasvanut muuta kuin
meheviä pieniä heiniä, joille tihkui tahmeaa pihkaa. Näköala sensijaan
kyllä korvasi saaren hedelmättömyyden. Puolipäivän aikaan kun ilma kävi
oikein läpikuultavaksi, näkyi koko taipale mitä rehevimmän
kasvullisuuden vallassa ja sen takaa Tyvenmeri. Skawinski oli
näkevinään ainoan jättiläispuutarhan. Kokospalmut ja viikunapuut olivat
ikäänkuin asettuneet ihaniin vihkoihin Aspimvallin rakennusten takana.
Etempänä, Aspinwallin ja Panaman välillä oli ääretön metsä, jonka
päälle illoin, aamuin kerääntyi punertavaa höyryä. Se oli oikea
tropillinen metsä: puitten juurilla seisoi aina vesi, köynnöskasvit
punoutuivat ristiin rastiin ja yhtenä aaltona humisivat äärettömät
orkideat, palmut, maito-, rauta- ja gummipuut. Vartiakiikarillaan
saattoi vanhus eroittaa sekä puut että bananien suurihampaiset lehdet,
vieläpä apinalaumat, suuret marabutit ja papukaijaparvet, jotka
tuontuostakin sateenkaarenkarvaisena pilvenä pyrähtivät lentoon
metsästä. Skawinski tunsi hyvästi tällaiset metsät. Olihan hän,
jouduttuaan haaksirikkoon Amatsonijoella, kokonaisia viikkoja
harhaillut niiden rotkoissa ja tiheiköissä. Hän tiesi, että niiden
ihanan, hymyilevän kuoren alla vaanii vaara ja kuolema. Öisin ollessaan
metsässä, oli hän ihan likeltä kuullut mölyapinoiden uhkaavaa ulvontaa,
jaguarien mylvinää, nähnyt jättiläiskäärmeiden liekoina kiikkuvan
puissa; hän tunsi nuo nukkuvat metsäjärvet, jotka ovat täynnä
sähkökaloja ja joissa vilisee krokotiileja. Hän tiesi minkä ikeen alla
ihminen elää noissa loppumattomissa metsissä, missä yksityiset lehdet
ovat suuremmat kuin hän itse, missä liikkuu verenhimoisia moskitoja,
iilimatoja ja äärettömiä, myrkyllisiä hämähäkkejä. Kaikkea sitä hän
itse oli koettanut ja kokenut, kaikki hän itse oli kärsinyt. Sentähden
hän nyt niin suurella nautinnolla korkeudestaan katseli noita metsiä ja
ihaili niiden ihanuutta, kun hän itse oli ulkopuolella niiden vaaroja.
Hänen majakkansa varjeli kaikesta pahasta. Ainoastaan joskus hän
pyhäaamuin läksi maailmalle. Silloin hän puki ylleen vihreän
vartiapuvun, jossa oli hopeiset napit ja kiinnitti rinnalleen
kunniamerkit, ja ylpeydellä hän nosti valkeaa päätään, kun hän kirkosta
astuessaan kuuli kreolien keskenään puhuvan: "onpa meillä oiva
majakanvartia". -- "Eikä ole vääräuskoinen, vaikka onkin _yankee_!"
Heti messun päätyttyä hän kuitenkin palasi saarelleen, palasi
onnellisena, sillä ei hän vieläkään luottanut mannermaahan. Pyhänä hän
myöskin luki espanjalaista sanomalehteä, jonka oli kaupungissa ostanut,
tai new-yorkilaista "Heraldia", jonka oli lainannut Folcombridgeltä.
Ahneesti haki hän niistä Europan uutisia. Voi vanhaa sydän-raukkaa!
Vartiotornissa, toisella puolella maapalloa, sykki se yhä vielä
synnyinmaalle... Toisinaan, kun vene, joka toi ruokaa ja vettä, saapui
saarelle, astui hän alas tornista juttelemaan vartia Johnsin kanssa.
Myöhemmin hän kuitenkin vieraantui maailmasta. Hän lakkasi käymästä
kaupungissa, lukemasta sanomalehtiä ja pitämästä poliittisia
keskusteluja Johnsin kanssa. Kului viikkokausia niin ettei kukaan
nähnyt häntä eikä liioin hän ketään. Ainoana elinmerkkinä vanhuksesta
oli se, että ruuat katosivat rannalta ja että majakka syttyi joka ilta
yhtä säännöllisesti kuin aurinko aamuisin nousi vedestä. Nähtävästi
vanhus oli käynyt välinpitämättömäksi maailmasta. Ei siihen ollut syynä
koti-ikävä, vaan se, että koti-ikävä oli muuttunut alistumisen
tunteeksi. Vanhuksen maailma sekä alkoi että loppui hänen saarellaan.
Hän oli jo päättänyt, ettei hän lähde saarelta ennen kuolemaansa ja hän
suorastaan unohti, että sen ulkopuolella oli elämää. Sitte hän tuli
mystikoksi. Hänen lempeät sinisilmänsä alkoivat kuin lapsen silmät aina
ja herkeämättä katsella jonnekin kauvas. Yksinäisyys ja erinomaisen
suuri, yksinkertainen ympäristö vaikutti vanhukseen niin, että hänestä
rupesi katoamaan oman persoonallisuuden tunne. Hän lakkasi olemasta
erityinen henkilö ja sulautui sulautumistaan yhteen ympäristönsä
kanssa. Ei hän sitä asiaa harkinnut, hän vaan tunsi itsetiedottomasti.
Lopuksi hänestä kuitenkin näytti siltä kuin taivas, vesi, hänen
kallionsa, majakka, kullankarvaiset hiekkapenkereet, pullistuneet
purjeet ja kalalokit olisivat sulaneet yhdeksi vedeksi ja juosseet
pois. Niistä tuli ainoa suuri yhtenäisyys ja ainoa ääretön sielun
salaisuus. Hän painuu siihen salaisuuteen, hän tuntee sillä sielulla,
joka elää ja lepää.

Hän painui, hän keinutteli, hän unohti -- ja tuossa oman olemisen
rajattomuudessa, tuossa vaistomaisessa tuntemisessa, tuossa puoliunessa
oli niin suuri rauha, että se miltei oli kuin kuolemaa.


III

Mutta tuli herääminenkin.

Kerran astui Skawinski noin tuntia myöhemmin kun vene oli käynyt
tuomassa vettä ja ruokatavaraa alas majakasta ja silloin hän huomasi,
että tavaroiden joukossa oli yksi käärö enemmän kuin tavallisesti.
Käärön päällä oli Yhdysvaltojen postimerkkejä ja karkealle
purjepalttinalle kirjoitettuna selvä osote: "Skawinski Esq." Uteliaasti
repi vanhus auki palttinan ja näki kirjoja. Hän otti yhden kirjan
käteensä, katseli ja pani samassa takaisin. Sitte rupesivat hänen
kätensä kovasti vapisemaan. Hän sulki silmänsä ikäänkuin ei olisi
luottanut niihin. Hän luuli näkevänsä unta -- kirja oli puolalainen.
Mitä tämä oikeastaan oli merkitsevinään!? Kuka hänelle saattoi lähettää
kirjoja? Ensi hetkessä hän nähtävästi unohti erään tapahtuman.
Vartiauransa alkuaikoina oli hän kerran konsulilta lainatusta
"Heraldista" lukenut, että New-Yorkiin oli perustettu puolalainen
seura ja silloin hän paikalla oli lähettänyt seuralle puolet
kuukausipalkastaan -- mitäpä hän muutakaan sillä teki saaressaan!
Kiitollisuudenosoitukseksi lähetti seura nyt kirjoja. Ne tulivat aivan
luonnollisella tavalla, mutta sitä ei vanhus ensi hetkellä saanut
päähänsä. Puolalaisia kirjoja Aspinwallissa, hänen saarellaan, hänen
yksinäisyydessään! -- se oli tavatonta, se oli kuin tuulahdus vanhoilta
ajoilta, se oli kuin ihme! Hänelle tuli yöllisen purjehtijan tunne: hän
oli kuulevinaan äänen huutavan nimeään ja se ääni oli hyvin rakas,
vaikka jo unohdettu. Hetkisen hän istui silmät kiinni, varmana siitä,
että uni katoaa, kun hän ne avaa. Ei! Avattu käärö oli totisesti hänen
edessään, ilta-aurinko loisti suoraan siihen ja kirjaan, joka jo oli
valmiiksi auki. Kun vanhus uudelleen ojensi kätensä sitä ottamaan,
kuuli hän hiljaisuuden läpi oman sydämensä lyönnit. Hän katsahti: siinä
oli runoja. Ylhäällä seisoi suurilla kirjaimilla kirjan nimi ja alla
kirjoittajan. Ei hänen nimensä ollut Skawinskille outo. Hän tiesi hänen
olevan suuria runoilijoita ja vuoden kolmekymmenen jälkeen hän oli
lukenut hänen kirjojaan Parisissa. Sotiessaan Algeriassa ja Espanjassa
oli hän maamiehiltään kuullut suuren profetan kunnian nousemistaan
nousseen. Hän oli kuitenkin siihen aikaan niin tottunut pyssyyn, ettei
hän ottanut kirjaa edes käteensä. Vuonna neljäkymmentä yhdeksän hän
sitte läksi Amerikkaan eikä seikkailuissaan koskaan tullut tavanneeksi
puolalaisia tai saaneeksi käsiinsä puolalaisia kirjoja. Sentähden oli
hänen kiihkonsa nyt niin suuri, sentähden sykki hänen sydämensä niin
valtavasti, kun hän päällyslehteä käänsi. Nyt alkaa hänen yksinäisellä
kalliollaan juhlallinen toimitus, siltä hänestä tuntui. Ympärillä
vallitsikin suuri rauha ja hiljaisuus. Oli iltapäivä. Kellot
Aspimvallissa löivät viisi. Kirkkaalla taivaalla ei näkynyt ainoatakaan
hattaraa, vain jotkut lokit lekottelivat sinertävässä ilmassa.
Valtameri lepäsi tyynenä. Rantalaineet tuskin hiljaa loiskahtivat,
lempeästi lipuessaan hiekalle. Etäisyydessä hymyilivät Aspimvallin
valkeat talot ja ihanat palmuryhmät. Tuntui todella hiljaiselta,
tärkeältä ja juhlalliselta. Äkkiä alkoi luonnon hiljaisuudesta kuulua
vanhuksen vapiseva ääni. Hän luki ääneen, jotta itse ymmärtäisi
paremmin:

    "Maa Liettuan, isänmaani, sa olet kuin terveys elon,
    Ken kadotti sun, se kalleudestasi vasta selon
    Sai täyden. Tänään kauneutes koko loisto palaa
    Mun sieluni silmiin, sillä sun helmaas henkeni halaa."

[Runo O. Mannisen suomentama, ote Mickiewiczin runoelmasta "Pan
Tadeusz".]

Skawinskilta katkesi ääni. Kirjaimet alkoivat hyppiä hänen silmissään.
Rinnasta ikäänkuin lohkesi jotakin ja se syöksyi aaltona sydämeen ja
sitte yhä korkeammalle ja korkeammalle, tukahuttamaan ääntä ja
kuristamaan kurkkua... Hetkisen perästä hän kuitenkin sai
mielenliikutuksensa voitetuksi ja jatkoi:

    "Oi neitsyt pyhä, sa Ostrobraman loistava valo,
    Sa Czenstochowan kirkkaan kilpi, sa kaitsija jalo
    Nowogródekin kaupungin ja sen kaunoisen kansan,
    Kuin muinoin ihmeelläs alt' ahnehen surman ansan
    Mun autoit -- huomaas kun emo itkevä lastaan tarjos
    Ja silmän ma avasin taas, min tuoni jo varjos,
    Ja käydä het' itse ma voin luo pyhäin Luojaa
    Ylistämään, elon ilmoille jällehen tuojaa. --
    Niin meidätkin ihmeelläs isänmaahan vielä sa tuothan..."

Aalto oli päässyt liikkeelle ja särki tahdon tokeet. Vanhus karjasi ja
heittäytyi maahan. Hänen valkeat hiuksensa valuivat meren hiekalle.
Niin, hän ei neljäänkymmeneen vuoteen ollut nähnyt syntymämaataan ja
Jumala ties miten pitkä aika siitä olikaan kun hän äidinkieltään kuuli
-- ja nyt tuli tämä kieli itsestään hänen luokseen, ui poikki
valtameren ja tapasi yksinäisen miehen toiselta pallonpuoliskolta. Sitä
rakasta, sitä kallista, sitä suloista kieltä! Nyyhkytys, joka vanhusta
puistatutti, ei ollut ensinkään tuskallinen. Se johtui äärettömästä
rakkaudesta, joka äkkiä oli herännyt ja jonka rinnalla kaikki muu on
mitätöntä... Hillittömällä itkullaan hän vaan pyysi anteeksi tuolta
kaukaiselta rakastetulta, että hän jo oli käynyt niin vanhaksi, että
hän niin oli eläytynyt yksinäiseen kallioonsa ja unohtanut, kunnes
ikävä nyt rupesi häntä herättelemään ja ihmeellä palauttamaan.
Sentähden hänen sydämensä myrskysi. Hetket kuluivat -- hän yhä vaan
makasi maassa. -- Lokit lentelivät majakan ympärillä, ja vikisivät
ikäänkuin levottomina vanhasta ystävästään. Tuli aika, jolloin hänen
oli tapana ruokkia niitä ateriansa jätteillä, sentähden niitä nyt
rupesi lentelemään majakan katolta hänen luokseen. Niitä tuli
tulemistaan, ne alkoivat hiljalleen häntä nokkia ja räpytellä siipiään
hänen päänsä päällä. Siipien kahina hänet vihdoin herätti. Itkettyään
aikansa oli hänen mielensä rauhoittunut ja kirkastunut. Hänen silmänsä
olivat ikäänkuin sokaistut. Vaistomaisesti antoi hän kaiken ruokansa
linnuille. Ne karkasivat kirkuen sen kimppuun, mutta itse hän taasen
kävi kiinni kirjaan. Aurinko oli jo laskeutumaisillaan puutarhojen ja
Panaman ihmeellisten metsäin taa, hiljalleen se painui taipaleen
taakse, toisen valtameren puoleen. Mutta Atlantikin lepäsi vielä
täydessä hohteessa. Ilma oli ihan kirkas. Hän jatkoi lukemistaan:

    "Oi sini sieluni ikävöitsevän entää suothan
    Luo noitten metsäisten kumpuin, vehrytnurmien noitten..."
    -- -- -- -- --
    -- -- -- -- --

Hämärä vasta kulutti kirjaimet valkoiselta lehdeltä, hämärä lyhyt kuin
silmänräpäys. Vanhus nojasi päänsä kallioon ja sulki silmänsä. Silloin
se, joka on "Ostrobraman kirkkaan kilpi", otti hänen sielunsa ja vei
sen "kentille noille, joilla eri viljat kypsyy". Taivaalla paloi vielä
pitkiä, punaisia ja kultaisia soimuja, mutta hän kiiti niiden siivillä
rakastettuun maahan. Hänen korvissaan humisivat petäjiköt ja kohisivat
kotimaan virrat. Kaikki on ennallaan. Kaikki kysyy häneltä:
"muistatko?" Kyllä hän muistaa! Näkeehän hän kaikki: laajat vainiot,
pyörtänöt, niityt, metsät ja kylät. On jo yö. Tähän aikaan hänen
majakkansa tavallisesti on valaissut meren pimeyttä -- mutta nyt hän on
kotikylässä. Vanhuksen pää raukeaa rinnalle, hän näkee unta. Kuvat
kulkevat hänen silmiensä editse nopeasti, hiukan sekavina. Ei hän näe
syntymämökkiä, sillä sotahan sen hävitti, ei hän näe isää eikä äitiä,
sillä hehän kuolivat hänen ollessaan lapsena. Mutta muuten on kylä
ennallaan, ihan kuin hän eilen olisi sen jättänyt: mökit rivissä,
ikkunoissa tulta: lammikko, mylly, kaksi lätäkköä liketysten ja niissä
soi kaiken yötä sammakkojen kulina. Olihan hän kerran yöllä
vartioimassa kyläänsä; nyt kulkee menneisyys hänen silmiensä ohitse
kuvasarjana. Hän on taasen ulanina ja pitää vartiota. Tuolta etäältä
katselee kapakka palavin silmin ja soi ja laulaa ja kumisee yön
hiljaisuudessa, sillä siellä tanssia tömistellään, huudetaan ja
vingutetaan viuluja. "Hui ja hai!" Ulanit siellä iskevät tulta
saappaittensa koroista, mutta hänen on ikävä istua yksinään hevosen
selässä! Tunnit kulkevat hitaasti, vihdoin sammuvat tulet; nyt näkyy
silmänkantamaan asti läpitunkematonta sumua ja taas sumua: höyryt
varmaan nousevat niityiltä ja täyttävät koko maailman valkoisella
sumulla. Luulisi näkevänsä valtameren. Mutta ne ovat vaan niittyjä:
pian saattaa kuulla ruisrääkän kaihertavan pimeässä ja paarmojen
surisevan kaislikossa. Yö on tyyni ja viileä, oikea puolalainen yö!
Etäisyydessä kohisee petäjikkö, vaikkei tuulekaan, kuten meren aalto.
Pian valkaisee aamurusko idän kulmaa: jo laulavat kukotkin orsillaan.
Toinen antaa äänen toiselle ja laulu käy mökistä mökkiin: nyt vikisee
kaivon vinttakin jossakin korkealla. Ulanin mieli on raikas ja terve.
Mitä ne puhuivatkaan huomisesta ottelusta. Hei vaan! Se menee niinkuin
muutkin huudolla ja lippujen liehunnalla. Nuori veri kohisee ja soi
kuin huilu, vaikka yöllinen tuuli sitä kylmää. Mutta johan koittaa
aamu, jo! Yö valkenee, hämärästä häämöittävät metsät, pensaat,
mökkirivi, mylly, poppelit. Kaivonvintat vikisevät niinkuin
läkkilippunen majakan katolla. Kuinka kallis tämä maa onkaan, kuinka
sorja aamun punertavassa hohteessa. Oi sinä ainoa, ainoa!

Hiljaa! Herkkä korva kuulee jonkun likenevän. Varmaan tulevat
vaihtamaan vuoroa.

Äkkiä virkkaa ääni ihan likellä Skawinskia:

-- Vanhus hoi! nouskaa. Mikä teidän on?

Vanhus avaa silmänsä ja katselee kummissaan miestä, joka seisoo hänen
vieressään. Viimeiset unikuvat ja todellisuus taistelevat hänen
päässään vallasta. Vihdoin kalpenevat unikuvat ja katoavat. Hänen
edessään seisoo Johns, sataman vartia.

-- Mitä kummaa? kysyy Johns. -- Oletteko tullut kipeäksi?

-- En.

-- Ette ole sytyttänyt majakkaa. Menkää matkaanne täältä. Vene
San-Geromosta on mennyt murskaksi kareja vastaan; onneksi ei ketään
ihmistä hukkunut; joudutte tuomioistuimen eteen. Tulkaa nyt pois minun
kanssani, loput saatte kuulla konsulinvirastossa.

Vanhus kalpeni: hän ei todellakaan ollut sytyttänyt majakkaa sinä yönä.

Muutamia päiviä myöhemmin nähtiin Skawinski laivan kannella, matkalla
Aspimvallista New-Yorkiin. Mies raukka oli kadottanut paikkansa.
Kulkurin tie oli taasen hänen edessään, tuuli oli uudelleen repäissyt
irti lehden ja lennätti sitä pitkin meriä ja maita, kolhien sitä mielin
määrin. Näitten muutaman päivän kuluessa vanhus olikin käynyt kovin
väsyneeksi ja käyrävartiseksi; ainoastaan hänen silmänsä loistivat
vielä. Olihan hän tälle uudelle elämänsä matkalle ottanut povelleen
kirjansa ja sitä hän tuontuostakin koetti kädellään, ikäänkuin peläten,
että sekin häneltä katoaisi.




PELIMANNI-JUSSI

(JANKO MUZYKANT)


Lapsi syntyi maailmaan heikkona raukkana, Naapuriakat, jotka olivat
kokoontuneet äidin vuoteen ääreen, puistelivat päitään. Huono oli sekä
äiti että lapsi! Simosepän muija, joka oli viisain kaikista, rupesi
vihdoin lohduttelemaan sairasta.

-- Malttakaappas, sanoi hän, -- niin minä sytytän teille kynttilän. Ei
teistä enään mihinkään ole, kuomaseni. Varustelkaa vaan lähtöä toiseen
maailmaan ja lähettäkää hakemaan pappia, että pääsisitte teidän
synneistänne.

-- Vähät siitä! sanoi toinen akka, -- mutta tuo mukula tuossa on
kastettava. Se ei vaan pappiakaan odota, hyvä kun saisi säilymään
paholaisen kynsistä.

Tämän sanottuaan sytytti hän kynttilän, kävi kiinni lapseen ja
pirskoitti sitä vedellä niin että se rupesi silmiään siristelemään.
Akka puhui:

-- Minä ristin ja kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ja
panen sinun nimeksesi Johannes ja nyt lähde, sinä kristitty sielu,
sinne kusta tullutkin olet. Amen.

Mutta kristityllä sielulla ei ensinkään näyttänyt olevan halua lähteä
sinne kusta se tullut oli. Päinvastoin se näytti aikovan jäädä
raihnaaseen ruumiiseen, rupesipa vielä minkä jaksoi potkimaan samaisen
ruumiin jaloilla ja itkemään, vaikka niin heikosti ja surkeasti, että
muijat mutisivat keskenään: "luulisipa sitä kissaksi tai joksikin
muuksi sellaiseksi!"

Haettiin pappi. Tuli, teki tehtävänsä ja läksi. Sairas kävi
terveemmäksi. Samalla viikolla hän jo meni työhön. Pojassa oli niin
vähän henkeä, että se vaan pihisi, mutta sitä pihinää piisasi. Kun
poika oli neljännellä vuodella, kukkui käki sen keväällä kipeäksi,
mutta parani se siitä kuitenkin ja elää kitkutti kymmenenteen
ikävuoteensa asti.

Hän oli aina ollut laiha ja päivettynyt, vatsa pöhötyksissä, posket
kuopilla. Hänen hiuksensa olivat pellavankarvaiset ja riippuivat
silmillä, jotka selällään tuijottivat maailmaan, ikäänkuin
tunkeutuakseen jonnekin tavattoman kauvas. Talvisin hän istui lieden
ääressä, itki viluissaan ja usein nälissäänkin, kun ei äidillä ollut
panemista pesään enempää kuin pataankaan; kesäisin hän juosta reksutti
paitasillaan, vyöllä nauharisa, päässä hatturöysä, jonka röydän alta
tirkisteli esiin, oikoen päätään kuin mikäkin linnunpoika. Äiti, köyhä
loisvaimo, joka eli kuin pääskynen vieraan räystään alla, päivästä
päivään, rakasti häntä kyllä tavallaan, mutta piiskasi aika usein ja
nimitti tavallisesti "vaihdokkaaksi". Kahdeksatta käydessään oli poika
jo paimenena tai etsi metsästä sieniä, kun ei kotona ollut mitä suuhun
panna. Ihmeellisesti Jumala varjeli niin, ettei susikaan syönyt.

Typerä poikanulkki hän oli. Ihmisten kanssa puhuessaankin hän piteli
sormea suussaan, kuten maalaislasten tapa on. Eivät ihmiset hänestä
paljoa toivoneet ja vielä vähemmin toivoi äiti, sillä ei hän kelvannut
työhönkään. Mitenkä lienee tullutkin sellaiseksi! Yhteen asiaan hänellä
sentään oli taipumusta, nimittäin soittoon. Aina hän oli kuulevinaan
soittoa ja tultuaan vähän suuremmaksi, ei hän enään mitään muuta
ajatellutkaan. Hän saattoi esimerkiksi mennä metsään karjan kanssa tai
koppa selässä marjaan, mutta palasi ilman marjoja ja puhua pälpätti:

-- Äiti! Kun tiellä mettättä toi nii kovatti! Voi voi...!

Mutta siihen ehätti äiti sanomaan:

-- Kyllä minä sinulle "toitan"! Saatpa nähdä!

Ja kauhalla hutkien valmisti äiti soittoa. Poika kirkui ja lupasi,
ettei hän tee sillä lailla enään koskaan, mutta mielessään hän yhä
mietti, että joku siellä metsässä vaan soitti. Mikä soitti? Niin, mistä
hän tiesi?... Hongat, pyökit, koivut, ruisrääkät, kaikki soittivat:
koko metsä soitti. Niin se vaan oli!

Ja entäs kaiku...! Soitti koiruohopensas kedolla, visersivät varpuset
puutarhassa mökin ikkunan alla niin että kirsikkapuut tärisivät. Illoin
sattuivat hänen korvaansa kaikki äänet kylästä ja silloin hän oli varma
siitä, että koko kylä soittaa. Kun hänet lähetettiin työhön,
hajoittamaan lantatunkioita, niin soitteli tuulikin talikon sakaroissa.

Vouti näki hänet kerran, juuri kun hän, tukka pörröllään, seisoi
kuuntelemassa tuulen soittoa puutalikon sakaroita vastaan. Ja samassa
hän irroitti hihnan vyöltään ja veteli poikaa selkään niin että
tiesi. Mutta vähät siitä! Ihmiset kutsuivat kun kutsuivatkin häntä
"Pelimanni-Jussiksi". Keväällä hän karkasi purolle veistämään itselleen
sorapilliä. Öisin, kun sammakot rupesivat kurnuttamaan, turilaat
surisivat niityllä ja kovakuoriaiset turisivat kasteessa, ei hän saanut
unta, vaan kuunteli kuuntelemistaan ja Jumala ties mitä soittoa hän
silloinkin oli kuulevinaan... Kirkkoon ei äiti enään voinut häntä
viedä, sillä paikalla kun urut rupesivat pauhaamaan tai suloisella
äänellä soimaan, kävivät lapsen silmät niin sameiksi, ettei olisi
luullut sen enään tätä maailmaa näkevän.

Kylän yövartia, joka pysyäkseen valveella luki taivaan tähtiä tai
hiljakseen haasteli koirien kanssa, näki monasti Jussin valkean paidan
pimeässä lipuvan kapakkaan päin. Ei poika kuitenkaan mennyt sisälle,
vaan pysähtyi ulkopuolelle, piilottautui seinivierelle ja kuunteli.
Kansa tanssi obertasta, tuontuostakin hihkaisi joku pojista. Sitte
kuului askelten töminää ja tyttöjen ääni kysyi: "mitä?" Toiset viulut
panivat vienosti: "syökäämme ja juokaamme ja hauskaa pitäkäämme" ja
toiset vastasivat arvokkaalla, karkealla äänellä: "suokoon Jumala!
suokoon Jumala!" Ikkunat loistivat ja joka hirsi kapakkarakennuksessa
tuntui tärisevän, laulavan ja soivan. Ja Jussi kuunteli.

Kun hänellä olisikin tuollainen viulu, joka vienosti soi "syökäämme ja
juokaamme ja hauskaa pitäkäämme!" Tuollaiset laulavat laudanpalaset!
Mutta mistä ne saisi? Missä niitä tehdään? Kun antaisivat hänen edes
kerran ottaa ne sellaiset käteensä!... Mutta mitä vielä! Hyvä kun saa
kuunnellakin ja tavallisesti hän kuuntelee kunnes vartian ääni kuuluu
pimeästä:

-- Lähdetkö kotiin, senkin heittiö!

Silloin hän paljain jaloin juosta lippasi kotiin. Mutta pimeässä
seurasi häntä sekä toisen viulun vieno: "syökäämme ja juokaamme ja
hauskaa pitäkäämme" että toisen arvokas: "suokoon Jumala! suokoon
Jumala!"

Hänellä oli suuri juhla, kun hän vaan sai kuulla viulunsoittoa, sama se
häissäkö vai hautajaisissa. Jälkeenpäin hän ryömi uunin nurkkaan eikä
päiväkausiin puhunut sanaakaan, katseli vaan kiiluvin silmin kuin kissa
pimeästä. Sitte hän päreistä ja hevosen jouhista teki itselleen viulun,
mutta ei se tahtonut soida niin kauniisti kuin kapakan viulu: soi
hiljaa, ihan hiljaa, niinkuin surviaiset tai muut hyttyset olisivat
laulaneet. Hän soitti sitä kuitenkin aamusta iltaan, vaikka saikin niin
paljon potkuja, että lopulta oli kuin survottu, puolikypsä omena. Mutta
sellainen hänellä oli luonto. Lapsi laihtui laihtumistaan, vatsa vaan
pysyi suurena, pörrö kävi yhä tuuheammaksi ja silmät suurenivat
suurenemistaan ja olivat tavallisesti vesissä. Mutta rinta ja posket
painuivat yhä syvemmälle...

Ei hän ollut muitten lasten kaltainen. Hän muistutti suuresti
päreviuluansa, joka tuskin kitisi. Nälkään hän oli kuolemaisillaan
ennen uutista, sillä hänen ravintonaan oli pääasiallisesti raaka
porkkana ja himo päästä viulun omistajaksi.

Se himo ei ollut hänen onnekseen.

Kartanon kuskilla oli viulu, jota hän hämärissä soitteli
miellyttääkseen kamarineitiä. Jussi piiloitteli usein pensaissa
saadakseen palvelijahuoneen avoimesta ovesta sitä katsella. Se riippui
seinällä juuri vastapäätä ovea ja silmäyksissä liiti koko hänen
sielunsa sen luo, sillä se tuntui hänestä pyhältä esineeltä, johon ei
hän ole kelvollinen kajoamaan ja joka on hänelle rakkain maailmassa.
Kuinka hänen teki sitä mieli! Hän olisi tahtonut edes kerran saada sen
käsiinsä, voidakseen sitä likeltä katsella... Lapsellinen sydän raukka
värisi onnesta, kun hän vaan sitä ajatteli.

Yhtenä yönä ei palvelijahuoneessa ollut ketään. Herrasväki oli aikoja
sitte lähtenyt ulkomaille, talo oli tyhjillään ja kuski istui toisella
puolella, kamarineidin luona, Jussi oli piiloittautunut pensaisiin ja
katseli ikävänsä esinettä. Ovet olivat selkosen selällään. Täysikuu
paistoi vinoon palvelijahuoneen ikkunaan ja teki vastapäiselle seinälle
suuren, loistavan neliön. Mutta tämä neliö likeni hiljalleen viulua ja
valaisi sen vihdoin kokonaan. Silloin näytti viulusta valuvan hopeisia
säteitä. Varsinkin loistivat kohopaikat niin häikäisevästi, ettei Jussi
tahtonut saada katsotuksi niihin. Kuunvalossa saattoi nähdä kaikki ihan
selvään: kaarevat laidat, kielet ja käyrän kaulan. Tapit loistivat kuin
kiiltomadot ja pitkin viulun pituutta riippui hopeisena nauhana
jousi...

Oi, ihanaa se oli, lumottua kuin sadussa! Jussin silmäykset kävivät yhä
ahneemmiksi. Istuen kippurassa keskellä pensaita, kyynärpäät laihoja
polvia vastaan, suu auki, hän katselemistaan katseli. Milloin kahlehti
kauhu hänet paikalle, milloin ajoi vastustamaton halu häntä eteenpäin.
Onko hän lumottu vai mikä hänen on?... Valossa alkaa viulu liikkua,
ikäänkuin lipua lapsen luo... Hetkeksi sammuu valo, mutta samassa se
taas välähtää loistamaan entistä kirkkaammin. Taikatemppuja,
taikatemppuja nämä ovat! Tuuli alkoi henkiä, puut humisivat hiljaa,
pensaissa kahisi ja Jussi oli selvästi kuulevinaan:

-- Mene pois Jussi! huoneessa ei ole ketään... mene pois vaan,
Jussi!...

Yö oli kirkas, selkeä. Kartanon puutarhassa, lammikon luona rupesi
satakieli laulamaan ja visertelemään, milloin hiljaa, milloin ääneen:
"mene, mene, ota!" Rehellinen yökehrääjä kierteli hiljalleen pojan
ympärillä ja huusi: "älä, älä, Jussi!" Mutta yökehrääjä lensi tiehensä
ja satakieli jäi paikoilleen ja pensaat kahisivat kahisemistaan: "ei
siellä ole ketään!" Viulu välähti taasen häikäisevän valoisaksi...

Vaivainen, käyrä poikanen liikkui hiljaa, varovaisesti eteenpäin ja
satakieli viserteli tuskin kuuluvasti: "mene, mene, ota!"

Valkea paita pääsee yhä likemmä palvelijahuoneen ovea. Eivät ole enään
mustat pensaat poikaa suojelemassa. Palvelijahuoneen ovella kuuluu
sairaitten keuhkojen nopea hengitys. Jo katoaa valkoinen paita ja vain
toinen paljas jalka on kynnyksellä. Turhaan, yökehrääjä, lentelet
ja varoitat viimeisen kerran: "älä, älä!"... Jussi on jo
palvelijahuoneessa.

Äkkiä rupesivat suuret sammakot ikäänkuin pelästyksissään kurnuttamaan
lammikossa, mutta lakkasivat samassa. Satakieli vaikeni, pensaat
samoin. Jussi ryömi hiljaa ja varovaisesti, mutta äkkiä hänet valtasi
kauhu. Pensaissa hän oli ollut kuin kotonaan, kuin peto viidakossa,
mutta täällä hänen oli kuin pedon, joka on pudonnut kuoppaan. Hänen
liikkeensä kävivät hätäisiksi, hän hengitti kiireesti ja pihisemällä.
Äkkiä hänen ympärillään oli pilkkosen pimeä. Heikko kesäyön salama
lennähti idän ja lännen väliä ja valaisi hetkiseksi huoneen ja Jussin,
joka nelin ryömin, pää pystyssä oli viulun edessä. Mutta salama sammui,
pilvi peitti kuun eikä enään kuulunut eikä näkynyt mitään.

Vasta jonkun ajan perästä kuului pimeästä heikko, valittava helähdys,
ikäänkuin joku varomattomasti olisi koskenut kieleen -- ja äkkiä...

Kysyi karkea, uninen ääni vihaisesti huoneen nurkasta:

-- Kuka siellä?

Jussi piteli henkeään, mutta karkea ääni kysyi uudelleen.

-- Kuka siellä?

Tulitikku rupesi samassa tuikkimaan, huone kävi valoiseksi ja sitte...
Voi! Jumalan tähden! Kirouksia, läiskettä, lapsen itkua ja rukousta:
"voi, Jumalan tähden!" koiranhaukuntaa, kiireisiä askelia, tulta
ikkunoissa, hälinää koko talossa...

Seuraavana päivänä seisoi Jussi raukka jo tuomioistuimen edessä.

Aikoivatko he ruveta tuomitsemaan häntä varkaana?... Varmaankin. Sekä
herrastuomari että lautamiehet katselivat häneen mietteissään. Hän
seisoi heidän edessään sormi suussa, pelästyneet silmät suurina päässä,
pienenä, vaivaisena, tietämättä missä oikeastaan on ja mitä hänestä
tahdotaan... Mitenkä tuota nyt rankaisee tuollaista raukkaa, joka on
kymmenen vuoden vanha ja tuskin pysyy jaloillaan seisomassa?...
Vankeuteenko sen lähettää vai kuinka?... Täytyyhän lasta armahtaa.
Ottakoon yövartia ja antakoon selkään niin ettei toista kertaa varasta.
Päättyköön siihen koko juttu.

-- Niinpä kyllä!

Tapani, yövartia kutsuttiin paikalle.

-- Ota hänet ja anna selkään niin että muistaa!

Tapani nyökäytti tyhmää, petomaista päätään, otti Jussin kuin minkäkin
kissanpojan, kainaloonsa ja vei talliin. Lapsi ei puhunut sanaakaan,
katsoa tuijotti vaan kuin lintu. Se ei taitanut ymmärtää mikä sitä
odotti, tai lieneekö ollut niin peloissaan, ettei äännähtänyt. Mistäpä
se oikeastaan tiesi mitä ne hänestä tahtoivat! Vasta kun Tapani oli
saanut hänet talliin, laskenut pitkäkseen maahan, nostanut paidan ja
ruvennut olkansa takaa hutkimaan, pääsi Jussilta huuto:

-- Äiti! ja joka kerta kun vartia löi, huusi hän: "äiti! äiti!" mutta
huudot heikkenivät heikkenemistään, kunnes ääni vihdoin katkesi
kokonaan eikä enään huutanutkaan äitiä...

Poloinen, särjetty viulu!...

-- Voi sinä tyhmä, paha Tapani! kuka nyt lasta tuolla lailla hakkaa?
Sehän aina on ollut niin pieni ja heikko, tuskinpa siinä henkikään
pysyy.

Äiti tuli ja otti pois pojan, mutta sai kantaa kotiin... Seuraavana
päivänä ei Jussi enään noussut vuoteesta ja kolmantena päivänä hän jo
hiljalleen teki kuoloa karkean loimen alla.

Pääskyset visersivät kirsikkapuussa mökin takana; auringonsäde katseli
sisään ikkunasta ja valoi kultiaan pojan pörröisiin hiuksiin ja
kasvoihin, joista jokainen veripisara oli kadonnut. Auringon valo
muodosti ikäänkuin tien, jota myöten lapsen sielun piti muuttaa. Olipa
hyvä, että sille edes kuolon hetkellä avautui leveä, aurinkoinen tie,
sillä elämässä se totisesti oli saanut kulkea orjantappuratietä.
Hengitys nostatteli vielä laihtunutta rintaa ja lapsen kasvot olivat
ikäänkuin tähdätyt kuuntelemaan ääniä kylästä, jotka tulvivat sisään
avoimesta ikkunasta. Oli ilta ja tytöt palasivat heinästä, laulaen:
"Tuolla niityllä viheriällä!" Purolta kuului sorapillin ääni. Jussi
kuunteli viimeisen kerran kuinka kylä soittaa... Loimella hänen
vieressään oli hänen päreviulunsa.

Äkkiä kirkastuivat kuolevan lapsen kasvot ja valkenevilta huulilta
pääsi kuiskeena:

-- Äiti?...

-- Mitä, poikani? kysyi äiti, joka ei itkulta tahtonut saada puhutuksi.

-- Äiti! Antaako Jumala minulle taivaassa oikean viulun?

-- Antaa, poikani, antaa! vastasi äiti; mutta ei saanut sanotuksi
enempää, sillä äkkiä puhkesi hänen tyrehtyneestä rinnastaan esiin
hillitön tuska. "Oi Jeesus, Jeesus!" vaikeroi hän, kaatui kasvoilleen
kirstua vastaan ja rupesi huutamaan ikäänkuin hän olisi kadottanut
järkensä, ja niinkuin ihminen itkee nähdessään, ettei hän saata
kuoleman käsistä reväistä rakastettuaan...

Ei hän saanut poikaansa pelastetuksi, sillä kun hän silmänsä nosti ja
ne lapseen loi, olivat pienen pelimannin silmät selällään,
liikkumattomina. Hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat, synkät ja
kankeat. Auringonsädekin katosi...

Nuku rauhassa, Jussi!

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä palasivat herrasväet Italiasta ja heidän mukanaan
oli nuori neiti ja herra joka hakkaili neitiä.

Herra lausui:

-- _Quel beau pays que l'Italie!_ [Mikä ihana maa se Italia on!]

-- Ja mikä taiteilijakansa! _On est heureux de chercher là-bas de
talents et de les protéger_... lisäsi neiti. [Kuinka on hauskaa siellä
etsiä ja suojella kykyjä!]

Jussin haudalla humisivat koivut.




ENKELI

("JAMIOL")


Lupiskoryn kauppalassa oli Kalikstowan maahanpaniaisten jälkeen pidetty
messu ja messun loputtua oli kirkkoon jäänyt muutamia akkoja, jotka
tahtoivat veisata virren loppuun. Oli kello neljän aika iltapäivällä ja
kirkossa oli hämärä, sillä talvella tulee jo siihen aikaan pimeä.
Pääalttari varsinkin oli vaipunut mustaan varjoon. Kaksi kynttilää
paloi vielä ciboriumin ympärillä, mutta niiden tuikkivat liekit tuskin
jaksoivat valaista kullattuja ovia ja ristillä riippuvan Kristuksen
jalkoja, joihin oli lyöty ääretön naula. Tämän naulan pää loisti
suurena, kiiltävänä pisteenä alttarilla. Toiset kynttilät olivat vasta
sammutetut ja niistä nousi savukiemuroita, jotka täyttivät
pappispenkkien ympäristön vahan hajulla.

Vanha äijä ja pieni poika puuhasivat alttariportailla. Toinen lakaisi,
toinen veti mattoa pois tieltä. Kun akat silloin tällöin lakkasivat
veisaamasta, saattoi kuulla kuinka ukko äreästi neuvoi poikaa tai
varpuset nokkivat lumisia ruutuja. Niiden oli ulkona sekä vilu että
nälkä.

Akat istuivat penkeissä likellä ulko-ovea. Siellä olisi ollut vieläkin
pimeämpi, jolleivät he voidakseen lukea olisi sytyttäneet
talikynttilöitä. Yksi talikynttilä valaisi aika selvästi lippua, joka
oli pystytetty viereiseen penkkiin, ja joka kuvasi syntisiä liekkien ja
saatanoiden keskellä. Muitten lippujen kuvia ei saattanut eroittaa.

Akat eivät oikeastaan veisanneet, vaan rääkyivät unisella, väsyneellä
äänellä virttä, jossa lakkaamatta toistuivat sanat:

    Ja kun lähestyy kuoleman hetki,
    Niin rukoile, rukoile Poikaasi...

Varjoon vaipunut kirkko, penkeistä nousevat liput, akkojen kellertävät
kasvot, valot jotka tuikkivat ikäänkuin hämäryyden painon alta -- tämä
kaikki teki synkän, hirvittävän vaikutuksen. Kuolinvirsi oli täällä
oikealla paikallaan.

Ajottain lakkasivat akat veisaamasta, yksi heistä nousi penkistä ja
rupesi vapisevalla äänellä lukemaan: "terve Maaria, armoa täynnä" -- ja
toiset jatkoivat: "Herra olkoon kanssasi!" mutta koska oli Kalikstowan
hautauspäivä, liitettiin jokaisen "Terve Maarian" perään sanat: "Anna,
Herra, hänelle ikuinen rauha ja loistakoon hänelle iankaikkinen
kirkkaus".

Kalikstowan tytär, Marysia, istui penkissä erään vanhan akan rinnalla.
Hänen äitinsä vasta luodulle haudalle lankesi hiljalleen köykäinen
lumi, mutta tyttö ei vielä ollut kymmenenkään vuoden vanha eikä siis
ymmärtänyt, mitä hän oli kadottanut tai kuinka säälittävä hänen tilansa
oli. Hänen kasvonsa ja siniset silmänsä olivat lapsellisen tyynet,
miltei iloiset. Niissä saattoi nähdä jonkun verran uteliaisuutta, mutta
ei mitään muuta. Suu auki tutkisteli lapsi suurella tarkkaavaisuudella
lippua, johon oli maalattu helvetti syntisineen, sitte se katsahti
kirkon perälle ja vihdoin ikkunaan, jonka takana varpuset naputtelivat.

Sen silmät eivät kuvastaneet mitään ajatusta. Akat hyräilivät unisesti
kymmenettä kertaa:

"Ja kun lähestyy kuoleman hetki..."

Tyttö kierteli sormissaan vaaleita hiuksiaan, jotka takana olivat
kahdessa, hiirenhännänkokoisessa palmikossa. Hänen oli nähtävästi
ikävä. Vihdoin ukko sentään rupesi vetämään puoleensa hänen huomiotaan.

Ukko kulki keskelle kirkkoa ja rupesi vetämään nuorasta, jossa oli
solmuja ja joka oli kiinni katossa. Hänen soittonsa tapahtui
Kalikstowan sielun hyväksi, mutta hän teki sen aivan koneentapaisesti,
sillä hänen ajatuksensa olivat nähtävästi muualla.

Soitto merkitsi samalla, että messu oli lopussa. Akat rukoilivat
viimeisen kerran otollista kuolemanhetkeä ja läksivät torille. Yksi
heistä talutti Marysiaa.

-- Kulikowa! virkkoi toinen, -- mitä te nyt aiotte tehdä tytölle?

-- Mitä minun sitte pitäisi tehdä? Wojtek Margula lähtee Leszczynceen,
hänet on lähetetty postia noutamaan, hän saa ottaa tytön matkaansa.
Eikö sitä ole siinä!

-- Mutta mitä tyttö tekee Leszczyneessä?

-- Jopa te nyt olette! Sitä mitä täälläkin. Menköön sinne mistä on
tullut. Ottavatpa orvon vaikka kartanoon ja antavat nukkua
palvelijahuoneessa.

Näitä puhuessaan astuivat akat torin poikki kapakkaan. Alkoi kylmetä.
Oli talvisaika, aivan hiljaista, taivas pilvessä, ilma kosteaa, lumi
märkää. Räystäät tippuivat, tori oli paksunaan rapakkoa, lunta ja
oljenrippeitä. Kauppala rappeutuneine rakennuksineen näytti yhtä
synkältä kuin kirkkokin. Muutamista ikkunoista loisti valoa; liike oli
jo lakannut, ainoastaan kapakassa soitti käsihanuri oberekia.

Se soitti vaan houkutellakseen väkeä, sillä kapakassa ei ollut ketään.
Akat astuivat sisään ja ottivat viinaa. Kulikowa antoi Marysiallekin
puoli lasillista ja sanoi:

-- Juo pois, orpo. Ei sinua enään niinkään hemmotella.

Kun Kulikowa mainitsi orpoa, muistui Kalikstowan kuolema akkojen
mieleen. Kapuscinska virkkoi:

-- Teidän terveydeksenne, Kulikowa! Juokaa pois! Voi rakkaani! Kuinka
se laaki löi sen niin ettei se edes ehtinyt parahtaa. Kun rovasti tuli
ripittämään, oli se jo kylmänä.

Kulikowa puuttui puhumaan:

-- Johan minä aikoja sitte sanoin, että sen henki on niin höllässä.
Menneellä viikolla se tuli meille ja minä sanoin sille: "kuulkaas nyt,
Kalikstowa! antakaa te vaan Marysia kartanoon!" Mutta hän vastasi:
"minulla on vaan yksi tytär enkä sitä anna mihinkään!" Paha hänen oli
ollakseen ja hän rupesi oikein nyyhkimään. Sitte hän läksi kansliaan
herrastuomarille puhumaan, että saisi kaikki paperit orninkiin. Neljä
guldenia ja kuusi groshia hän siitä lystistä maksoi ja selitti vaan:
"en sääli, kun on kysymys lapsesta!" Olisitte nähnyt! Ja silmät sen
olivat niin pystyssä ja kuoleman jälkeen ne olivat vielä enemmän
pystyssä. Olisivat tahtoneet painaa kiinni, mutta eivät saaneet
painumaan. Sanoivat sen vielä kuoltuaankin katselleen lasta...

-- Juodaan suruumme puoli korttelia!

Käsihanuri soitti yhä oberekia. Akat alkoivat olla hiukan humalassa.
Kulikowa toisteli surullisella äänellä: "voi vaivaista! voi vaivaista!"
mutta Kapuscinskan mieleen muistui äkkiä hänen miesvainajansa.

-- Kuinka se kuollessaan hengitti raskaasti, virkkoi hän. -- Raskaasti,
raskaasti!

Ja hän venytteli venyttelemistään ääntään, kunnes se vähitellen
kehittyi lauluksi. Laulu rupesi käymään käsihanurin tahdin mukaan ja
lopuksi akka paiskasi kädet vyötäisilleen ja rallatti ihan oberekin
tahdissa:

    "Raskaasti, raskaasti, raskaasti,
    Se vainaja hengitti raskaasti!"

Äkkiä hän pillahti katkeraan itkuun, antoi hanurinsoittajalle
kuusi groshia ja otti uudelleen viinaa. Kulikowa oli hänkin
mielenliikutuksissaan, mutta kohdisti tunteensa purkauksen Marysiaan.

-- Muista, orpo, virkkoi hän, -- mitä pappi sinulle sanoi, kun loivat
lunta äitisi päälle, että enkeli on kanssasi.

Hän katkaisi äkkiä puheensa, katsahti ihmeissään ympärilleen ja jatkoi
sitte tavattoman tarmokkaasti:

-- Kun minä sanon, että enkeli on, niin se on!...

Kukaan ei vastustanut häntä. Marysia katsoa töllötti tyhmin silmin
tarkkaavaisesti akkoihin. Kulikowa jatkoi:

-- Sinä olet orpo, sentähden ei paha pysty sinuun. Orpoja varjelee
enkeli. Enkeli on hyvä. No, tuossa saat kymmenen groshia. Vaikka sinä
jalkaisin lähtisit Leszczynceen, niin sinä löydät, sillä enkeli johtaa
sinua.

Kapuscinska rupesi laulamaan:

    "Hän siivillänsä hellästi sinua suojelee
    Ja sulillansa varjoo ja kauniisti varjelee."

-- Oletteko hiljaa! huusi Kulikowa.

Sitte hän kääntyi tytön puoleen:

-- Sinä tomppeli, tiedätkö kuka sinua varjelee?

-- Enkeli, vastasi lapsi kimeällä äänellään.

-- Orposeni, marjaseni, sinä Jumalan pieni matonen! Enkeli
siivillään... leperteli Kulikowa ihan humalassa, riisti lapsen syliinsä
ja rupesi painamaan sitä rehellistä rintaansa vastaan.

Tyttö purskahti itkuun. Ehkäpä hänen sameassa päässään ja sydämessään,
joka ei paljoa kyennyt tuntemaan, tällä hetkellä heräsi joku aavistus.

Kapakoitsija makasi jo suloisessa unessa myymäpöytänsä takana.
Talikynttilän sydän kasvoi pitkäksi karreksi, mies joka oli soittanut
hanuria, heitti työnsä, sillä häntä huvitti katsella näytelmää.

Oli ihan hiljaista. Äkkiä kuului rapakosta oven takaa kavionkausketta
ja ääni, joka sanoi hevoselle:

-- Ptruuuu!

Kapakkaan astui Wojtek Margula, lyhty kädessä. Heti hän sentään päästi
sen pöydälle ja rupesi lämpimäkseen hakkaamaan yhteen käsiään. Vihdoin
hän huusi kapakoitsijalle:

-- Anna puoli korttelia!

-- Margula, sinullahan on hevonen! huusi Kulikowa: -- otatko tytön
mukaasi Leszczynceen?

-- Otan kyllä, koska käskettiin, vastasi Margula.

Sitte hän katseli molempia vaimoja ja virkkoi:

-- Olettepa te ottaneet niinkuin...

-- Niinkuin ei se sinulle itsellesi maistuisi! huusi Kulikowa. -- Kun
minä sanon sinulle, että pitele lasta varovaisesti. Se on orpo.
Tiedätkö sinä, pöllö, kuka sitä suojelee?

Wojtek ei viitsinyt vastata kysymykseen ja päätti nähtävästi valita
toisen keskusteluaineen. Hän tarttui puolikortteliin ja alkoi:

-- Hitto teille...

Mutta hän ei jatkanutkaan, sillä hän oli kulauttanut viinan kurkkuunsa,
irvisteli, syljeskeli, asetti tyytymättömänä astian pöydälle ja
virkkoi:

-- Sehän on selvää vettä. Antakaa tuosta toisesta pullosta.

Kapakoitsija kaasi toisesta pullosta! Wojtek irvisteli entistä
pahemmin.

-- Eikö teillä nyt ole aarakkia?

Margulaa nähtävästi uhkasi sama vaara kuin akkoja, mutta juuri tähän
samaan aikaan valmisteli Lupiskoryn kartanon omistaja laajaa ja
asiallista kirjoitusta "herraskartanoiden väkijuomien myyntioikeudesta
yhteiskuntarakennuksen perustuksena", ja siten liittyi Wojtek vasten
tahtoansa tukemaan yhteiskunnan perustuksia, varsinkin kun väkijuomien
myyntioikeus todella oli herrastalon, vaikka se sijaitsikin
kauppalassa.

Noin viisi kertaa perätysten kulautettuaan, unohti hän todella lyhdyn,
josta kynttilä oli sammunut, mutta tarttui sensijaan nukkuvan lapsen
käteen ja virkkoi:

-- Tule pois nyt, rääppänä!

Akat nukkuivat nurkissa, joten ei kukaan ollut sanomassa hyvästi
Marysialle. Lyhyesti sanoen: äiti oli jäänyt Lupiskoryn hautausmaahan
ja tyttö läksi nyt Leszczynceen.

He tulivat ulos, asettuivat rekeen, Margula huusi hevosille: "hei!" --
ja sitte he läksivät liikkeelle. Alussa kulki reki hyvin raskaasti, kun
kuljettiin kauppalan rapakoisia katuja, mutta sitte tultiin laajoille,
valkeille vainioille ja silloin kävi kulku keveäksi. Lumi tuskin
narisikaan reen jalaksien alla; silloin tällöin päristeli hevonen;
tuontuostakin kuului kaukaa, hyvin kaukaa koiranhaukuntaa.

He ajoivat ajamistaan. Wojtek komenteli hevosia ja lauloi nenäänsä:
"muistatko, senkin koira, mitä minulle lupasit?" Mutta pian hän vaikeni
ja rupesi vetämään hirsiä. Hän hoippui vuoroin oikealle, vuoroin
vasemmalle. Hän näki unta, että häntä Leszczyncessä annettiin selkään
siitä syystä että hän oli kadottanut postilaukun. Sentähden hän välillä
hiukan heräsi ja rupesi sadattelemaan: "Senkin peijakkaat!" -- Marysia
ei nukkunut, sillä hänen oli kylmä. Silmät selällään hän katseli
valkeita ketoja, joita Margulan mustat olkapäät tuontuostakin peittivät
hänen näkyvistään. Sitte hänen mieleensä muistui, että äiti oli kuollut
ja samassa hän oli näkevinään äidin kalpeat, laihtuneet kasvot ja
sisäänpainuneet silmät. Vaistomaisesti hän tunsi, että ne kasvot olivat
olleet hyvin rakkaat, mutta eivät ne enään ole Leszczyncessä eivätkä
koskaan sinne palaja. Olihan hän juuri omin silmin nähnyt kuinka äidin
päälle pantiin maata Lupiskoryssa. Tätä muistellessa olisi hänen tehnyt
mieli itkeä surusta, mutta hänen jalkojaan ja polviaan paleli niin,
että hän itki vilusta.

Ei tosin ollut kylmä, mutta tuuli oli, kuten tavallisesti suojan ilman
aikana, läpitunkeva. Wojtekin vatsassa oli ainakin suuri varasto
Lupiskoryn kapakassa koottua lämpöä. Lupiskoryn isäntä oli sattuvasti
huomauttanut, "että viina lämmittää kylmässä, ja koska se on meidän
rahvaamme ainoa lohdutus, niin samalla kun riistetään suuremmilta
maanomistajilta mahdollisuus rahvaan yksinomaiseen lohduttamiseen, niin
riistetään siltä myöskin kaikki vaikutusvalta rahvaaseen." Wojtek oli
tällä hetkellä saanut niin täydellisen lohdutuksen, ettei mikään olisi
voinut tehdä häntä surulliseksi.

Ei häntä huolestuttanut sekään, että hevoset metsään päästyä, olivat
harventamistaan harventaneet askeleitaan, vaikka tie metsässä oli
erinomainen, että ne vihdoin kääntyivät tienviereen ja kaasivat reen
ojaan. Tosin hän heräsi, mutta ei käsittänyt mitä oli tapahtunut.

Marysia rupesi häntä tönimään.

-- Wojtek!

-- Mitä sinä huudat?

-- Me olemme kaatuneet.

Mutta Wojtek kysyi:

-- Lasiko?

Ja nukkui samassa.

Tyttö istuutui reen viereen, rukoili minkä jaksoi ja jäi istumaan.
Mutta pian hänen kasvonsa aivan jäykistyivät ja hän rupesi uudelleen
tönimään nukkuvaa.

-- Wojtek!

Ei vastaa.

-- Wojtek, mennään pois sisään!

Hetkisen perästä sanoi tyttö taasen:

-- Wojtek, minä lähden jalkaisin...

Vihdoin hän todella läksi. Leszczynce tuntui hänestä olevan hyvin
likellä. Tiesihän hän tien, olihan hän joka sunnuntai käynyt äidin
kanssa kirkossa. Nyt hänen täytyi käydä yksin. Suojasta huolimatta oli
metsässä paksulta lunta, mutta sensijaan oli yö hyvin valoisa. Hohde
lumesta ja pilvien paiste sulivat yhteen, sentähden näkyi tie selvästi
kuin päivällä. Kun Marysia loi katseensa mustaan metsään, saattoi hän
hyvin, hyvin kauvas nähdä mäntyjen tyynet, tummat piirteet valkoista
taustaa vastaan. Selvästi näki hän myöskin luminietokset, joita oli
luotu kantojen tasalle. Metsässä vallitsi ääretön rauha, joka ikäänkuin
hyväili lasta. Oksilta, joille oli kerääntynyt lumiräntää, tippui
vesipisaroita. Hiljaa helähtäen ne putoilivat oksille ja varvuille.
Mutta se olikin ainoa ääni, sillä muuten oli kaikkialla hiljaista,
hiljaista, valkeaa, äänetöntä, synkkää...

Ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Lumiset pensaat eivät liikahtaneet.
Valkea vaippa, joka peitti maan, äänetön metsä, ohuet, kalpeat pilvet
taivaalla -- kaikki näytti olevan samaa kuollutta kokonaisuutta.
Talvisen suojan aikana on sellaista. Ainoa elävä olento, joka pienenä
mustana pilkkuna liikkui suuren hiljaisuuden keskellä, oli Marysia.
Hyvä, ystävällinen metsä! Ehkäpä nuo pisarat, joita lumiset oksat
pudottelivat, olivatkin kyyneliä -- ehkäpä metsä itki orvon kohtaloa!
Suurten, lempeitten puiden kävi sääli lasta!... Yksinään, heikkona,
raukkana se läpi yön ja metsän kulki eteenpäin niin rohkeasti että pois
tieltä. Valoisa yö näytti pitävän huolta lapsesta. Se on suloista, kun
pieni, heikko olento luottaen kokonaan antautuu äärettömän voiman
huomaan. Sillä lailla kaikki saattaa käydä Jumalan tahdon mukaan.

Tyttö oli jo kulkenut hyvän aikaa ja häntä rupesi väsyttämään. Haittaa
tekivät suuret kengät, joissa hänen pienet jalkansa holskuivat sinne
tänne. Oli raskasta nostaa sellaisia hirmuisen suuria kenkiä lumesta.
Eikä hän voinut liikuttaa käsiäänkään vapaasti, sillä toisessa
kädessään hän kaikin voimin pusersi Kulikowan antamaa kymmengroshista.
Hän pelkäsi, että se pääsisi häneltä putoamaan lumeen. Väliin hän
purskahti ääneen itkemään, sitte hän äkkiä lakkasi, ikäänkuin
tarkastaakseen eikö kukaan kuule hänen itkuaan. Kuulihan joku -- metsä
kuuli! Sulava lumi helähteli yksitoikkoisesti, mutta ikäänkuin
surullisesti. Ja ehkäpä joku muukin kuuli... Lapsi kävelee hitaammin ja
hitaammin. Entä jos hän eksyisi? Mitä vielä! leveä, valkea tie, joka
kauvempana kapenee nauhaseksi, on selvänä hänen edessään kahden tumman
metsäseinän välissä. Tyttöä rupesi vastustamattomasti nukuttamaan.

Hän istuutui puun alle. Silmät painuivat kiinni. Hetkisen perästä hän
oli näkevinään äidin tulevan lumikenttää pitkin, hautausmaalta päin.
Mutta ei kukaan tullut. Lapsi oli kuitenkin vakuutettu siitä, että
jonkun täytyy tulla. Kuka sitte tulisi? -- Enkeli! Olihan vanha
Kulikowa sanonut, että enkeli suojelee häntä. -- Marysia tunsi enkelin.
Mökissä äidin luona oli ollut maalattu enkeli, lilja kädessä, siivet
hartioilla. Se tulee varmaan. Vesipisarat helisivät ikäänkuin kovemmin.
Ehkäpä enkelin siivet karistelevat niitä maahan... -- Hiljaa! Joku
tulee todella; kevyt lumi narisee selvästi, askeleet likenevät
likenemistään, hiipivinä ja nopeina. Luottavalla uteliaisuudella avaa
lapsi uniset silmänsä. Mitä?!

Hallava, kolmikulmainen pää, korvat pystyssä vaanii lasta ahneesti...
julmana... hirmuisena...




VANHA PALVELIJA

(STARY SLUGA)


I

Vanhojen pehtorien, voutien ja metsänhoitajien rinnalla, joitten tyyppi
katoamistaan katoaa maan pinnalta, on vanhan palvelijan tyyppi. Muistan
lapsuuteni ajoilta erään tuollaisen mammutin, jommoisista kohta ei ole
jäljellä kuin luita vanhoilla hautausmailla, kummuissa, jotka unohdus
on luonut umpeen ja joita oppineet tuontuostakin kaivavat auki. Hän
palveli vanhemmillani, hänen nimensä oli Nikolai Suchowolski, hän
oli pikkuaatelia, Sucha Wolan aateliskylästä, jota hän usein
kertomuksissaan muisteli. Isäni peri hänet isävainajaltaan, jolla hän
Napoleonin sotien aikana oli ollut palvelijasotamiehenä. Hän ei
itsekään tarkkaan muistanut koska hän joutui isoisäni palvelukseen, ja
kun häneltä kysyttiin päivämäärää, niin hän nuuskaten vastasi:

-- Minä olin silloin vielä pikkuinen piimäsuu ja herra översti --
Jumala hänen sieluaan siunatkoon! -- juosta reksutteli vielä paita
hampaissa!

Hän toimitti mitä erilaisimpia tehtäviä vanhempieni talossa: hän oli
sekä edeskäypänä että lakeijana; hän kulki pehtorina, kesäisin
leikkuupellolla, talvisin riihessä; hän hoiti viinapuodin, kellarien ja
kodan avaimia; hän veti talon kellot. Enimmäkseen hän sentään torui.

En saata muistaa miestä muuta kuin torumassa. Hän torui sekä isän että
äidin läsnäollessa. Minä pelkäsin häntä kuin tulta, vaikka samalla
pidinkin hänestä. Kyökissä hän haki riitaa kokin kanssa, passaripoikia
hän veteli korvista pitkin kartanoa eikä koskaan ollut mihinkään
tyytyväinen. Kun hän oli juovuksissa -- ja se tapahtui joka viikko --
niin kaikki välttivät häntä. Ei hän tosin olisi uskaltanut riidellä
herran tai rouvan kanssa, mutta kun hän pääsi tarttumaan kiinni
johonkin ihmiseen, niin hän kulki hänen perässään koko päivän,
jankutellen ja jaaritellen aivan loppumattomiin. Päivällisen aikana hän
seisoi isän tuolin takana ja vaikkei hän itse tarjoillut, niin hän
valvoi passaripoikaa ja koetti koko intohimonsa voimalla myrkyttää
hänen elämäänsä.

-- Katso ympärillesi, katso, -- murisi hän, -- kyllä minä sinut opetan.
Kas nyt tuota! Ei se ymmärrä pitää kiirettä, vetelee vain jalkoja
perässään, ikäänkuin vanha lehmä marssisi. Silmät auki, sanon vieläkin
kerran! Ei se kuule mitä herra käskee. Muuta rouvalle lautanen. Mitä
siinä suutasi auot, mitä? Katsokaa nyt sitä, katsokaa, hyvät ihmiset!

Aterioiden aikana hän aina sekaantui keskusteluun ja aina asettuen
vastakynteen. Joskus isä kääntyi pöydästä ja virkkoi:

-- Nikolai sanoo päivällisen jälkeen Matille että hän valjastaa
hevoset. Mennään sinne tai sinne.

-- Vai mennään! puuttui Nikolai puheeseen. -- Mikseikäs mentäisi.
Tietysti! Sentähdenhän hevosia pidetään. Taittakoot vaan hevosparat
jalkansa sellaisella tiellä! Kun vierailulle kerran on mentävä, niin on
mentävä. Herrasväki tekee vaan niinkuin tahtoo. Rupeaisinko minä
kieltämään? En minä kiellä. En totisesti! Odottakoot riihet ja muut
työt. Visiittihän on tärkein.

-- Tuo Nikolai on ihan sietämätön! -- huudahti isäni aivan
kärsimättömänä.

Mutta Nikolai jatkoi:

-- Minä en väitä etten olisi tyhmä. Tiedän että olen tyhmä. Pehtori
lähti Niewodowiin hakkailemaan papin huushollerskaa -- miksei
herrasväki sitte saisi lähteä visiitille! Onko visiitti huonompi kuin
papin huushollerska? Koska kerran palvelijakin sai mennä, niin kuinkas
ei herrasväki!

Ja niin sieltä tuli lakkaamatta eikä kukaan voinut tukkia vanhan
mörököllin suuta.

Muistan että minä ja nuorempi veljeni pelkäsimme häntä miltei enemmän
kuin opettajaamme pappi Ludvigia, ainakin enemmän kuin vanhempiamme.
Sisarille hän oli kohteliaampi: hän puhutteli heitä jokaista
"neidiksi", vaikka he olivat nuoremmat, mutta meitä hän sinutteli
muitta mutkitta. Minua hän kuitenkin veti puoleensa siitä erityisestä
syystä, että hänen taskussaan aina oli nalleja. Usein oppitunnin
jälkeen minä arasti lähden tarjoiluhuoneeseen, hymyilen kohteliainta
hymyäni ja koettaen tekeytyä niin rakastettavaksi kuin suinkin, virkan:

-- Nikolai, hyvää päivää Nikolai. Puhdistaako Nikolai tänään kiväärejä?

-- Mitä se Henryk täältä hakee? Pyyhinliinaahan minä köytän ympärilleni
enkä muuta.

Hetkisen perästä hän taas alkoi, ääntäni matkien:

-- Nikolai, Nikolai! Kun on kysymys nalleista, niin silloin Nikolai
kyllä kelpaa, mutta muuten hänet syökööt vaikka sudet. Parempi olisi
että siitä lähtisit lukemaan. Ei sitä ampumisella ymmärrystä koota.

-- Tunti jo loppui, vastaan itku kurkussa.

-- Vai loppui tunti, vai loppui! Lue sinä, lue, muuten jää pääsi
tyhjäksi lekkeriksi. En anna, nyt sen tiedät. (Niin sanoen rupesi hän
jo kopeloimaan taskujaan.) Sattuupa siitä vielä joku nalli silmääsi ja
syytetään Nikolaita. Kuka on syypää? Nikolai. Kuka antoi ampua?
Nikolai.

Näin murahdettuaan meni hän isän huoneeseen, otti esiin pistolit,
puhalteli niitä, tarkasteli vielä sataan kertaan että kaikki oli
kunnossa, sytytti sitte kynttilän, pani nallin sankkireikään ja antoi
minun tähdätä, mutta tuli minulle vielä sittenkin raskas risti
kannettavaksi.

-- Kas kuinka pitelee pistolia, virkkoi hän -- ihan kuin seppä saksia.
-- Et sinä tuolla tavalla saa kynttilää sammuksiin, jollet sormin
sammuta, niinkuin kerjäläinen kirkossa. Rupea papiksi, rämpyttele
rukouksia, mutta älä vaan sotamieheksi aio.

Kaikesta huolimatta Nikolai opetti meille entistä ammattiaan. Usein
päivällisen jälkeen minä ja veljeni opimme marssimaan hänen johdollaan
ja meidän kanssamme marssi joskus pappi Ludvigkin, joka sen teki hyvin
hullunkurisesti.

Nikolai mulkoili häneen silmäkulmiensa alta ja vaikka hän häntä sekä
pelkäsi että kunnioitti enemmän kuin muita, niin ei hän voinut pidättää
sisuaan, vaan virkkoi:

-- Kas tuota pappia, kun marssii ihan kuin vanha lehmä!

Minä joka olin vanhin lapsista, sain enimmän kärsiä hänen komentoaan.
Mutta kun minut lähetettiin kouluun, itkeä jollotti vanha Nikolai
ikäänkuin olisi tapahtunut suuri onnettomuus. Vanhemmat kertoivat että
hän parin viikon aikana kiusasi ja väsytti heitä tavallista enemmän.

-- Ottivat lapsen ja veivät, puheli hän. -- Kuolkoon nyt siellä! Voi,
voi! Mitä hänestä kouluun. Ikäänkuin ei hän olisi maatilanomistaja.
Latinaako oppimaan? Salomoniksi tahtovat häntä kehittää. Voi tätä
maailman turhuutta! Pois meni lapsi, pois meni. Kiertele sinä nyt,
vanha äijä, pitkin nurkkia nuuskimassa, onko siellä vielä jotakin
kadotettavaa. Hiiteen päin ne asiat nyt ovat.

Muistan että kun ensi kerran palasin lomalle, kaikki vielä nukkuivat
talossa. Päivä oli juuri koittamaisillaan: aamu oli talvinen, luminen.
Vain kaivon vintin vikinä kartanolla ja koirien haukunta särki
hiljaisuutta. Päärakennuksen ikkunat olivat vielä peitetyt, ainoastaan
kyökin ikkunasta paistoi kirkas tuli, värjäten ruusunkarvaiseksi lumen,
joka peitti rahia seinävierustalla. Ajan pihaan alakuloisena, pahalla
mielin ja pelko sydämessä, sillä ensimäinen todistukseni ei ole
ensinkään erinomainen. Syy alakuloisuuteeni oli yksinkertaisesti tämä:
ennenkuin totuin koulun tapoihin ja järjestykseen, en oikein ollut
osannut pitää huolta itsestäni. Pelkäsin sentähden isää, pelkäsin pappi
Ludvigin ankaraa, vaiteliasta katsetta. Hän se minut oli noutanut
Varsovasta. Asemani tuntui aivan lohduttomalta, kun äkkiä näen kyökin
oven avautuvan ja vanhan Nikolain, nenä ihan punaisena kylmästä,
kömpivän lumeen, kädessä tarjotin höyryävine kermamukeineen.

-- Nuoriherra kulta, rakas nuoriherra! huutaa hän minut nähdessään,
asettaa kiireesti tarjottimen maahan, kaataa mukit, karkaa kaulaani ja
alkaa halailla ja suudella. Siitä asti hän aina kutsui minua
nuoreksiherraksi.

Mutta sitä kermaonnettomuutta ei hän taas pariin viikkoon voinut suoda
minulle anteeksi. "Mies kulkee kaikessa rauhassa, kermamukit käsissä",
puheli hän, "ja juuri silloin tuo ajaa pihaan, ihan kuin vaseti olisi
sen hetken valinnut..." j.n.e.

Isä tahtoi, tai ainakin lupasi, antaa minulle selkäsaunan kahdesta
arvosanastani, nim. kaunokirjoituksessa ja saksassa; mutta hänen
aikomuksensa tuli estetyksi: ensinnäkin minä itkin ja vakuutin että
parannan tapani, toiseksi tuli välittäjäksi suloinen äitini ja vihdoin
Nikolai. Ei hän tosin tietänyt mikä luontokappale se kaunokirjoitus
oli, mutta että saksan kielen takia piti rangaistaman -- siitä hän ei
tahtonut kuulla puhuttavankaan.

-- Mitä hulluja, onko hän luterilainen tai muu kauppasaksa! virkkoi
hän. -- Osasiko herra översti saksaa? tai osaako herra itse? (Siinä hän
kääntyi isäni puoleen.) Mitä? Kun me kohdattiin saksalaiset siellä...
miksi sitä nyt sanotaankaan? siellä Leipzigin luona ja piru ties missä
kaikissa, niin kyllä minä sen sanon ettei yhtään saksan sanaa heille
puhuttu, mutta kyllä maar he paikalla meille selkänsä näyttivät.

Vanhalla Nikolailla oli vielä muuan ominaisuus. Harvoin hän antautui
juttelemaan entisistä vaiheistaan, mutta kun hän joskus erityisen hyvän
tuulen hetkinä tarttui suustaan kiinni, niin hän valehteli kuin
palkattu. Ei hän sitä tehnyt pahassa tarkoituksessa: ehkä tosiasiat
vanhassa päässä olivat hämääntyneet ja kasvaneet satumaisiksi. Kun hän
kuuli kerrottavan sotaseikkailuja nuoruutensa ajoilta, niin hän sovitti
ne itseensä ja isoisääni överstiin ja uskoi itse pyhästi kaikkeen mitä
kertoi. Monasti, ollessaan riihessä valvomassa työväkeä, jotka puivat
viljaa, alkoi hän kertoa. Miehet silloin heittivät työnsä ja nojautuen
varstoihin, kuuntelivat hänen puheitaan, suu auki. Mutta äkkiä hän sen
huomasi ja huudahti:

-- Mitä te siinä käännätte minuun suunne, niinkuin ne olisivat
kanuunanaukkoja, häh? Ja uudestaan alkoi "lupu! tsupu! lupu! tsupu!"
Jonkun aikaa kuului vain varstojen kopina, kun ne putoilivat olkiin:
vanhus vaikeni, mutta alkoi hetkisen perästä:

-- Poikani kirjoittaa että hän hiljan nimitettiin kenraaliksi Palmyran
kuningattaren luona. Hyvä hänen siellä on olla, saa aika suuren palkan,
mutta kauhea pakkanen siellä kuuluu vallitsevan... j.n.e.

Ohimennen sanoen lapset eivät tuottaneet vanhukselle onnea. Hänellä oli
todella poika, mutta se oli suuri heittiö, joka täysi-ikäiseksi
tultuaan teki, Jumala ties, mitä tyhmyyksiä ja vihdoin läksi maailmalle
sekä katosi teille tietämättömille; Nikolain tytär taas, jota aikoinaan
pidettiin ihmeellisenä kaunottarena, mellasteli kaikkien virkamiesten
kanssa mitä kylässä vain oli ja kuoli vihdoin, synnytettyään maailmaan
tyttären. Tämän tyttären nimi oli Hania. Hän oli minun ikäiseni,
ihanainen, hento tyttönen. Muistan että me monasti yhdessä olimme
sotasilla: Hania oli rumpalina ja nokkoset olivat vihollisiamme. Hän
oli hyväluontoinen ja lempeä kuin enkeli. Häntäkin odotti maailmassa
kova kohtalo, mutta ne muistot eivät kuulu tähän.

Palaan kertomaan vanhuksesta. Kuulin itse hänen kertovan, että ulanien
hevoset Mariampolissa kerran pillastuivat ja että kahdeksantoista
tuhatta hevosta laukkasi yhtä mittaa Varsovaan asti, hypäten kaikkien
esteiden yli. Paljon ihmisiä ne tallasivat kuoliaaksi. Helposti saattaa
käsittää että ihmiset luulivat tuomiopäivän tulleen. Toisen kerran hän
kertoi -- eikä riihessä, vaan pihassa ja meille kaikille, seuraavan
jutun:

-- Vai kysytte, tappelinko minä hyvästi? Kuinkas muuten! Kerran
muistan, kun oli sota itävaltalaisten kanssa. Minä olen sitte siinä
rivissä seisomassa... No niin, tuota noin, siinä rivissä. Tulee sitte
luokseni sotapäällikkö, tahtoo sanoa itävaltalaisista, vastaiselta
puolelta, ja sanoo: "aiai sinuas, sinä Suchowolski, kyllä minä sinut
tunnen! Olisimmepa sinut lyöneet kuoliaaksi, niin olisi koko sotakin
nyt lopussa."

-- Eikö muistanut överstiä? kysyi isäni.

-- Kuinkas muuten! tuota noin, sanoinhan minä selvästi, että sinut ja
överstisi.

Pappi Ludvig kävi kärsimättömäksi ja huudahti:

-- Mutta nytpäs sinä Nikolai valehtelet, niinkuin ihan olisit erityisen
palkan siitä saanut.

Vanhus suuttui ja synkistyi, mutta ei virkkanut mitään, koska hän
pelkäsi ja kunnioitti pappia. Hetkisen perästä hän sentään, ikäänkuin
lieventääkseen puhettaan, jatkoi:

-- Sen saman se sanoi minulle se pappi Siekluckikin, se kappalainen.
Kun kerran sain itävaltalaisen painetin kahdennenkymmenennen...
tarkoitan tietysti viidennen kylkiluuni alle, niin oli minun käydä
hullusti. Hohhoh, ajattelin: nyt pitää kuolla. Ripitän siis syntini,
joilla olen rikkonut Herraa Jumalaa kaikkivaltiasta vastaan, pappi
Siekluckille, mutta pappi Sieklucki kuuntelee, kuuntelee ja sanoo
lopuksi: "etkös sinä häpeä, Nikolai", sanoo, "nyt sinulta pääsi
paljasta valetta". Niin minä vastasin hänelle: ehkä, mutta muuta minä
en muista.

-- No paranitko sinä?

-- Paraninhan minä. Eihän ne osanneet minua parantaa, mutta minä
kurierasin itse itseni. Kun minä kerran sekoitin kaksi latinkia ruutia
yhteen kortteliin viinaa ja kulautin sen sisääni yöksi, niin nousin
seuraavana päivänä terveenä kuin kala.

Olisin saanut kuulla enemmän näitä kertomuksia ja kertoisin teille
niitä useampia, jollei pappi Ludvig -- en muuten tiedä mistä syystä --
olisi kieltänyt Nikolaita "aivan vääntämästä minun päätäni", kuten hän
lausui. Pappina ja hiljaisena maalaisena ei pappi Ludvig raukka
tietänyt että ensinnäkin jokaiselta nuorukaiselta, jonka myrsky
syntymäseudun hiljaisista nurkista heittää elämän leveälle arenalle,
pään täytyy vääntyä monta kertaa; ja toiseksi, etteivät vanhat
palvelijat ja heidän kertomuksensa väännä päätä keneltäkään, vaan aivan
toisellaiset olennot.

Muuten ei Nikolain vaikutus meihin voinut olla vahingollinen, vaan
aivan päinvastoin, sillä vanhus piti meitä ja käytöstämme silmällä
erittäin ankarasti ja huolellisesti. Hän oli omantunnonmukainen ihminen
sanan täydessä merkityksessä. Sotilasajoilta oli hänelle jäänyt muuan
hyvin kaunis ominaisuus, joka kuvaa juuri tuota omantunnonmukaisuutta
ja tarkkuutta käskyjen täyttämisessä. Muistan että eräänä talvena sudet
alkoivat tehdä meillä tavatonta vahinkoa. Ne kävivät niin rohkeiksi,
että parvissa, joissa oli muutamia, jopa kymmenkuntakin, tulivat
kylään. Isä, joka itse oli innokas metsästäjä, alkoi puuhata
metsästysretkeä; ensinnäkin hän tahtoi saada naapurimme, tunnetun
sudentappajan herra Ustrzyckin ottamaan käsiinsä pääkomennon aiotuissa
sudenajoissa. Hän kirjoitti hänelle sentähden kirjeen, kutsui luokseen
Nikolain ja puhui hänelle:

-- Pehtori lähtee nyt kaupunkiin, Nikolai saa mennä hänen kanssaan,
poiketa Ustrzycan tielle ja viedä herralle kirjeen. Vastaus on sitten
tuotava minulle: ilman vastausta ei saa palata.

Nikolai otti kirjeen ja läksi pehtorin kanssa matkaan. Illalla pehtori
palasi -- Nikolaita ei kuulunut. Isä ajatteli että hän ehkä jäi yöksi
Ustrzycaan ja palaa aamulla naapurimme kanssa. Päivä koittaa, Nikolaita
ei kuulu; koittaa toinen päivä, koittaa kolmas -- ei kuulu. Talossa
tuli hätä. Isä, peläten että ehkä sudet olivat yllättäneet hänet
kotimatkalla, lähetti väkeä joka taholle. Lähetetään kysymään
Ustrzycasta. Siellä vastataan, että kyllä hän kävi, mutta ei tavannut
herraa kotona, ja tiedusteli missä hän on: sitten hän otti lakeijalta
lainaksi neljä ruplaa ja läksi, mutta ei tiedetä minne. Me mietimme
päämme halki, mitä ihmettä tämä merkitsee. Seuraavana päivänä palasivat
lähettiläät toisista kylistä, tuoden sen sanoman, etteivät mistään
löydä miestä. Me jo aloimme itkeä häntä. Kuudennen päivän iltana, kun
isä on kansliahuoneessaan antamassa ohjeita, alkaa hän äkkiä kuulla
jalkojen kopinaa, rykimistä ja hiljaista murinaa, joista merkeistä
paikalla tuntee Nikolain.

Se oli todellakin Nikolai, köntyksissä, laihtuneena, väsyneenä,
viiksissä jääpuikkoja, miltei aivan muuttuneena.

-- Herranen aika, Nikolai, mitä sinä olet tehnyt koko tämän ajan?

-- Mitäkö minä olen tehnyt? murisee Nikolai. -- Mitä minun sitte piti
tehdä? En tavannut herraa Ustrzycassa, vaan läksin Bzinaan. Bzinassa
sanoivat että nyt on piru merrassa, sillä herra on lähtenyt
Karolowkaan. Minä perässä. Mutta Karolowkassa ei häntä enään ollut.
Pitäisikö hänen sitte lämmittää niiden nurkkia? Hän on herra. Hän
tietysti ei kulje jalkaisin. Hyvä sanoa. Karolowkasta minä menin
kaupunkiin, mutta siellä sanottiin että herra on läänillä. Mitä asiaa
hänellä sitte on läänille, onko hän mikä vallesmanni? Hän meni
piirikaupunkiin. Teki jo mieleni kääntyä takaisin, mutta millä
oikeudella? Kuljin siis piirikaupunkiin ja annoin hänelle kirjeen.

-- No antoiko hän sinulle vastauksen?

-- Antoi. Vai vieläkö olisi pitänyt olla antamatta? Antoihan toki.
mutta niin nauroi minulle että kulmahampaat näkyivät. Herrasi, sanoi,
pyysi minua jahtiin torstaina ja vasta sunnuntaina sinä tuot minulle
kirjeen. Se on nyt myöhäistä. Ja rupesi uudestaan nauramaan. Mikä hänen
sitte oli nauraessa, mutta...

-- Entä mitä sinä olet syönyt tänä aikana?

-- Mitä vaan; eilisestä en ole syönyt mitään, mutta onko minun pakko
nyt enään nähdä nälkää? Kielletäänkö minulta täällä lusikkaruuat? En
ole syönyt, mutta syön vasta.

Senjälkeen ei kukaan enään antanut Nikolaille ehdottomia käskyjä, vaan
aina kun hänet lähetettiin jonnekin, sanottiin että hänen pitää toimia
asianhaarojen mukaan, jollei tapaa jotakin henkilöä kotona.

Muutamia kuukausia myöhemmin läksi Nikolai markkinoille likeiseen
kaupunkiin ostamaan työhevosia, sillä hevosasiat hän ymmärsi
täydellisesti. Illalla tuli pehtori ilmoittamaan, että Nikolai on
palannut ja ostanut hevoset, mutta palannut niin hakattuna, ettei
kehtaa näyttäytyä. Isä läksi paikalla hänen luokseen.

-- Mikä sinun on, Nikolai?

-- Olen tapellut, murahti vanhus.

-- Häpeä sinä, vanha mies. Tappelemaanko sinä lähdet markkinoille? Ei
sinulla ole järkeä. Vanha olet, mutta tyhmä. Tiedätkö, että toisen
miehen jo ajaisin mäelle tuollaisesta teosta. Häpeä! Sinä olet tietysti
ollut juovuksissa. Sinä pilaat väkeni sensijaan että näyttäisit heille
hyvää esimerkkiä.

Isäni suuttui todenteolla ja kun hän suuttui, niin oli leikki kaukana.
Mutta kumma kyllä Nikolai, joka tavallisesti ei unohtanut kieltä
hampaitten väliin, tällä kertaa vaikeni kuin kanto. Nähtävästi ukko oli
päättänyt itsepintaisesti vaieta. Turhaan urkkivat häneltä muut, mitä
oikeastaan oli tapahtunut. Ukko vain murahti jokaiselle eikä vastannut
sanaakaan.

Oli kuitenkin syytä huoleen. Aamulla vanhus sairastui niin että piti
lähettää noutamaan lääkäriä. Lääkäri vasta valaisi asiain kulun. Viikko
sitten oli isä löylyttänyt voutia, joka seuraavana päivänä karkasi
talosta. Hän kääntyi nyt erään saksalaisen herra von Zollin puoleen,
joka oli isän vihamies, ja jäi hänen palvelukseensa. Markkinoilla oli
herra Zoll, entinen voutimme ja herra Zollin rengit, jotka olivat
tuoneet syötetyitä härkiä myytäviksi. Herra Zoll huomasi ensinnä
Nikolain, likeni hänen rattaitaan ja rupesi haukkumaan isää. Nikolai
vastasi silloin että hän on hävytön mies, mutta kun herra Zoll
uudestaan alkoi solvata isää, niin Nikolai maksoi hänelle piiskalla.
Silloin rengit yhdessä herra Zollin kanssa hyökkäsivät hänen kimppuunsa
ja löivät verille asti.

Kun isäni kuuli tämän kertomuksen, vierivät kyyneleet hänen silmistään.
Hän ei saanut suoduksi itselleen anteeksi että oli torunut Nikolaita,
joka tahallaan salasi koko asian. Kun vanhus parani, meni isä
nuhtelemaan häntä. Alussa ei ukko tahtonut tunnustaa mitään koko
asiasta ja mutisi ainoastaan, kuten tähänkin asti, mutta heltyi sitte
ja isän kanssa yhdessä he itkivät kuin lapset. Mutta Zollin vaati isä
siitä hyvästä kaksintaisteluun ja saksalainen muisti sen leikin kauvan
aikaa.

Ilman tohtoria olisi Nikolain uhrautuminen pysynyt salassa. Samaa
tohtoria ei Nikolai sittemmin moneen aikaan voinut kärsiä. Asian laita
oli tämä: minulla oli suloinen nuori täti, isän sisar, joka asui
meillä. Rakastin häntä suuresti, sillä hän oli yhtä kaunis kuin hyvä
eikä minua ensinkään hämmästyttänyt että kaikki häntä rakastivat,
muitten muassa tohtori, nuori, lahjakas mies ja koko seudun
kunnioittama. Ennen oli Nikolai pitänyt tohtorista, sanonut häntä kelpo
pojaksi ja kehunut hänen hyvästi istuvan hevosen selässä. Mutta kun
tohtori rupesi oleskelemaan meillä, aivan selvissä aikomuksissa täti
Maryniaan nähden, niin Nikolain tunteet häntä kohtaan muuttuivat aivan
tuntemattomiksi. Hän kävi hänelle kohteliaaksi, mutta kylmäksi kuin
ventovieraalle ihmiselle. Ennen hän monasti oli häntä torunutkin.
Kerran kun hän oli istunut meillä tavallista kauvemmin, sopersi Nikolai
hänelle, auttaessaan päällysvaatteita hänen ylleen: "Kuka sitä nyt
kököttelee yökaudet? Ei siitä kostu kukaan ja onko nyt sellaista ennen
nähty!" Sitte hän lakkasi jankuttamasta, mutta vaikeni sensijaan kuin
kivi. Kelpo tohtori kyllä käsitti mitä tämä tarkoitti, ja vaikka hän
yhä hymyili entistä hyväntahtoista hymyään, niin hänen mielessään
varmaan tuntui katkeralta.

Onneksi nuorelle miehelle olivat täti Marynian tunteet ihan toista
laatua kuin Nikolain; eräänä kauniina iltana, kun kuu ihanasti loisti
saliin ja jasmiinien tuoksu tulvi puutarhan lavoilta kautta avattujen
ikkunoiden, tapahtui, että täti Marynia pianon ääressä lauloi "io
questa notte sogno"; silloin tohtori Stas likeni häntä ja kysyi
vapisevalla äänellä, luuleeko hän hänen voivan yrittää elää ilman
häntä. Täti nähtävästi lausui epäilyksensä siinä asiassa, sitte seurasi
molemminpuolisia valoja, joihin kuu kutsuttiin todistajaksi, ja
kaikkinaista muuta, mitä sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti
tapahtuu.

Onnettomuudeksi tuli Nikolai juuri samassa hetkessä kutsumaan
illalliselle. Kun hän huomasi mitä tapahtui, juoksi hän paikalla isän
luo, mutta koska isä ei ollut kotona, vaan käveli talolla
tarkastelemassa rakennuksia, kääntyi hän äidin puoleen. Lempeästi
hymyillen, kuten tavallisesti, pyysi äiti ettei hän sekaantuisi niihin
asioihin.

Nikolai ällistyi ja vaikeni, mutta hänen sisuaan kaiveli kaiken iltaa.
Kun isä ennen maatapanoa vielä meni kamariinsa kirjoittamaan kirjeitä,
kulki Nikolai hänen perässään, seisahtui ovensuuhun ja rupesi rykimään
ja kopistelemaan jalkojaan.

-- Mitä Nikolai tahtoo? kysyi isä.

-- Sitähän minä... Mitenkäs minä nyt sen sanoisin? Sitähän minä
tahtoisin herralta kysyä, että onko se totta, että meidän neiti aikoo
ottaa miehen, tarkoitan: aikoo mennä naimisiin?

-- On. No entä sitte?

-- Mutta eihän neiti toki mene sellaiselle... teurastajalle.

-- Mille teurastajalle? Johan Nikolai nyt puhuu hulluja. Joka paikkaan
Nikolai tahtookin pistää nokkansa!

-- Mutta tuota noin, eikö neiti ole meidän neiti, eikö hän ole herra
överstin tytär? Herra överstipä ei ikinä sallisi tätä. Eikö neiti muka
ansaitsisi maatilanomistajaa ja oikeata herraa? Mutta pyydänpä kysyä,
mikä tohtori on? Ihmisten pilkaksi neiti joutuu.

-- Tohtori on viisas mies.

-- Viisas, vai viisas! Enkö minä olisi tohtoreja nähnyt? Kyllä niitä
kulki sekä kuormastossa että esikunnassa, mutta kun töksähti tosi
eteen, kun tuli tappelu, niin silloin ei niitä nähty eikä kuultu. Monet
kerrat herra översti niitä kutsuikin veitsiniekoiksi. Mikä konsti on
leikellä sitä, joka ei voi puolustaa itseään, kun ei jaksa pitää mitään
kädessään. Mutta koetappa koskea terveeseen ihmiseen, joka pitelee
asetta. Voi, voi, onko se nyt olevinaan suurikin asia viiltää pitkin
ihmisen luita! Ei tämä käy laatuun. Kyllä herra översti haudastaan
nousisi, jos kuulisi. Mikä sotamies tohtori on? Tai onko olevinaan
maatilanomistaja? Ei se käy laatuan. Ei neiti mene hänelle. Se ei ole
komennon mukaista. Kukapa uskaltaisikaan neitiä tavoitella?

Mutta Nikolain harmiksi tohtori sekä tavoitteli neitiä että saavutti
hänet. Puolen vuoden perästä olivat häät ja sekä sukulaisten että
varsinkin Nikolain kyynelvirtojen valamana läksi överstintytär elämään
yhteisiä kohtaloita tohtorin kanssa.

Nikolai ei kantanut hänelle vihaa, hän ei voinut sitä kauvan kantaa;
hän rakasti häntä liian paljon. Mutta tohtorille ei hän tahtonut antaa
anteeksi. Hän ei koskaan suorastaan maininnut hänen nimeään ja koetti
yleensä olla hänestä puhumatta. Muuten täti Marynia ja tohtori
Stanislaw olivat erittäin onnelliset. Vuoden päästä antoi Jumala heille
herttaisen pojan, seuraavana taas tyttären ja sitä jatkui vuoronperään,
ikäänkuin tilauksesta. Nikolai rakasti lapsia niinkuin omiaan,
kanniskeli niitä sylissään, hyväili ja suuteli. Monasti sentään saattoi
huomata, että hänen sydämessään yhä vielä kyti jonkinlainen hapatus
täti Marynian "säätyrikkoisen avioliiton" tähden. Muistan kerran
jouluaattona kun istuimme juhla-aterialle, että äkkiä kaukaa alkoi
kuulua rattaitten rätinää routaisella maantiellä. Odotimme aina
jouluksi paljon sukulaisia, sen tähden isä sanoi:

-- Katsokoon Nikolai, kuka sieltä tulee.

Nikolai meni ulos ja palasi pian, kasvot hehkuen ilosta.

-- Neiti tulee! huusi hän jo kaukaa.

-- Kuka? kysyi isäni, vaikka jo tiesi, kenestä hän puhui.

-- Neiti!

-- Mikä neiti?

-- No meidän neiti -- vastasi vanhus.

Ja kelpasipa sitä "neitiä" katsella, kun hän astui huoneeseen kolmen
lapsen kanssa. Herttainen neiti! Mutta vanhus ei vahingossakaan koskaan
puhunut hänestä kuin sillä nimellä.

Vihdoin hänen vastenmielisyytensä tohtori Stasiin kuitenkin loppui.
Hania sairastui kovaan lavantautiin. Seurasi minullekin surun päivät,
sillä Hania oli minun ikäiseni ja ainoa leikkitoverini ja minä rakastin
häntä melkein kuin sisarta. Tohtori Stas ei melkein kolmeen päivään
jättänyt hänen huonettaan. Vanhus, joka rakasti Haniaa koko sielunsa
voimalla, kulki hänen sairautensa aikana epätoivoissaan, ikäänkuin
kaikki olisi häneltä hävitetty; sairaan vuoteen ääreen sai ainoastaan
minun äitini mennä; ukko ei syönyt eikä nukkunut, istui vaan tytön
huoneen ovella, antaen kovan, rautaisen tuskan kalvaa rintaansa. Olihan
hänen sielunsa harjaantunut sekä ruumiilliseen työhön että kohtalon
iskuihin, mutta kuitenkin hän oli murtumaisillaan ainoan tyttönsä
vuoteen ääressä. Kun vihdoin monen päivän kuolettavan pelon perästä
tohtori Stas hiljaa avasi sairashuoneen ovea ja onnesta säteilevin
kasvoin kuiskasi tuomiota odottaville viereiseen huoneeseen sanan:
"pelastettu!" niin ei vanhus voinut pidättyä, vaan mylvi kuin
piisonihärkä, heittäysi hänen jalkoihinsa ja toisteli nyyhkien: "minun
hyväntekijäni, minun hyväntekijäni!"

Hania paranikin sitte pian ja tohtori Stas jäi vanhuksen silmäteräksi.

-- Kelpo poika, puhui hän kierrellen tuuheita viiksiään. -- Ja hyvästi
istuu hevosen selässä, ja jollei häntä olisi ollut, niin Hania... äh!
En tahdo sitä ajatellakaan. Piru vieköön!

Mutta jonkun vuoden perästä alkoi vanhus itse riutua. Hänen suora ja
väkevä vartalonsa taipui ja koukistui. Hän lakkasi torumasta ja
valehtelemasta. Yhdeksänkymmenennen ikävuotensa loppupuolella kävi hän
aivan lapselliseksi. Hän viritteli vain pauloja linnuille ja
joukoittain lenteli niitä, varsinkin peipposia, hänen huoneessaan.
Muutamia päiviä ennen kuolemaansa ei hän enään tuntenut ihmisiä, mutta
itse kuolinpäivänä hänen järkensä sammuva lamppu vielä kerran leimahti
kirkkaaseen tuleen. Muistan että vanhempani, äidin terveyden takia,
juuri silloin olivat ulkomailla. Sinä iltana istuimme lieden ääressä
minä, nuorempi veljeni Kasimir ja pappi, joka myöskin oli paljon
vanhentunut. Talvinen tuuli lumipyryineen piiskasi ikkunaa; pappi
Ludvig rukoili. Minä panin Kasimirin avulla kuntoon pyssyä huomispäivän
metsästysretkeä varten. Äkkiä tultiin ilmoittamaan, että vanha Nikolai
tekee loppua. Pappi Ludvig riensi paikalla kotikappeliin hakemaan
sakramentteja, minä juoksin minkä jaksoin vanhuksen luo. Hän makasi
vuoteellaan hyvin kalpeana, kellertävänä ja melkein kankeana, mutta
levollisena ja täydessä tajussaan. Kaunis oli tuo paljas, kahden arven
koristama pää, pää vanhan soturin ja rehellisen miehen. Vihityt
vahakynttilät loivat kalmankarvaista valoa huoneen seinille. Nurkissa
visertelivät kesyt peipposet. Toisella kädellään vanhus painoi
rintaansa vastaan krusifiksia, hänen toista kättään piteli ja
suudelmilla peitti Hania, kalvakkana kuin liljan kukka. Pappi Ludvig
tuli huoneeseen ja rippi alkoi; sitte kuoleva halusi nähdä minua.

-- Ei ole täällä herraani eikä rakastettua rouvaani, kuiskasi hän, --
sentähden tuntuu raskaalta kuolla. Mutta olettehan te, nuoriherra
kulta, perintöherrani... Holhotkaa tuota orpoa... Jumala teille
palkitsee. Älkää olko vihoissanne... jos olenkin rikkonut, niin...
antakaa anteeksi. Minä olin paha, mutta uskollinen...

Äkkiä heräsi hän uudelleen, puhui voimakkaalla äänellä ja kiireesti,
ikäänkuin hän jo olisi ollut hengen heitossa:

-- Herra!... perintöherra!... minun orpoani!... Jumala, sinun
käsiisi...

-- Annan tämän kelpo soturin, uskollisen palvelijan ja kunnon ihmisen
hengen, lopetti juhlallisesti pappi Ludvig.

Vanhus oli jo kuollut.

Lankesimme polvillemme ja pappi alkoi voimakkaalla äänellä lukea
rukouksia vainajille.

Siitä on kulunut toistakymmentä vuotta. Uskollisen palvelijan haudalle
on kasvanut tuuheita hautakanervia. Ajat ovat olleet surulliset. Myrsky
on puhaltanut sammuksiin kotikyläni pyhän ja hiljaisen tulen. Jo on
haudassa pappi Ludvig, haudassa täti Maryniakin; minä ansaitsen kynällä
jokapäiväisen leipäni, mutta Hania...

Oi, valukaa kyyneleet!




POSENILAISEN OPETTAJAN MUISTIKIRJASTA

(Z PAMIETNIKA POZNANSKIEGO NAUCZYCIELA)


... Lampun himmeä valo herätti minut ja monasti näin kahden tai kolmen
aikaan aamuyöstä Mikon yhä vielä työssä. Valkeissa alusvaatteissaan
istui hän kirjojen ääressä unisena, väsyneenä, koneentapaisesti
toistellen latinalaisia tai kreikkalaisia taivutuskaavoja. Hän toisteli
niitä yhtä yksitoikkoisesti kuin kirkossa toistellaan litanian sanoja.
Kun minä käskin poikaa nukkumaan, vastasi hän minulle: "en vielä osaa
läksyäni, herra Wawrzynkiewicz". Olinhan itse ollut valmistamassa hänen
kanssaan läksyjä sekä neljästä kahdeksaan että kymmenestä
kahteentoista. Olin pannut maata vasta kun varmaan tiesin hänen osaavan
kaikki. Mutta tässä oli kun olikin liikaa työtä. Lopetettuaan
viimeisten läksyjen lukemisen, oli poika jo unohtanut ensimäiset, ja
kreikkalaiset, latinalaiset ja saksalaiset taivutuskaavat ja
kaikellaisten käsitteiden nimitykset olivat panneet hänen pää-raukkansa
niin sekaisin, ettei hän voinut nukkua. Hän ryömi siis esiin peitteen
alta, sytytti lampun ja istuutui takaisin pöydän ääreen. Kun minä häntä
nuhtelin, rupesi hän rukoilemaan ja purskahti itkuun. Vihdoin minä niin
totuin näihin yöllisiin istuntoihin, lampun valoon ja taivutuskaavojen
harjoittamiseen, etten enään saanut unta, jos ne jäivät pois. Minun
ehkei olisi pitänyt sallia lapsen rasittautua näin yli voimain, mutta
mitä minä saatoin tehdäkään? Täytyihän hänen joka päivä edes
kutakuinkin oppia läksynsä, muutoinhan hänet olisi pantu pois koulusta
ja Jumala ties kuinka sitte olisi käynyt Maria rouvan, joka miehensä
kuoltua oli jäänyt vaalimaan kahta orpoa lastaan ja joka pani kaiken
toivonsa Mikkoon. Minun tilani kävi todella sietämättömän vaikeaksi,
sillä näinhän toiselta puolen selvästi, että ylenmääräiset ponnistukset
kuluttavat pojan terveyttä, ehkäpä uhkaavat hänen elämäänsä. Olisi
ainakin pitänyt koettaa vahvistaa hänen ruumiillisia voimiaan,
toimittaa häntä voimistelemaan, kävelemään tai ratsastamaan. Mutta
siihen ei ollut aikaa. Lapsella oli niin paljon työtä, niin paljon
ulkoläksyjä, joka päivä niin paljon kirjoittamista, että käsi sydämellä
sanon: siihen ei ollut aikaa. Joka hetki, joka olisi ollut tarpeellinen
pojalle virkistykseksi ja huviksi, meni latinaan, kreikkaan ja...
saksaan. Aamuisin kun panin kirjoja hänen rensseliinsä ja näin hänen
heikkojen hartioidensa taipuvan bysanttilaisten siteiden painon alla,
kouri sydäntäni kerrassaan. Välistä minä koetin rukoilla, että häntä
ymmärrettäisiin ja armahdettaisiin, mutta saksalaiset opettajat vain
vastasivat, että minä hemmottelen lasta, jopa kerrassaan pilaan hänet,
että Mikko nähtävästi ei tee tarpeeksi työtä, vaan huutaa ja ulvoo
yhtämittaa. Sairastan itsekin rintatautia, olen yksinäinen, arka mies,
ja monet hetket ovat heidän moitteensa minulta myrkyttäneet. Minä kyllä
olen parhaiten nähnyt eikö Mikko tee tarpeeksi työtä! Hänen lahjansa
olivat keskinkertaiset, mutta hän oli tavattoman uuttera ja
lempeydestään huolimatta niin erinomaisen lujaluontoinen, etten ole
tavannut toista hänen kaltaistaan poikaa. Mikko raukka rakasti äitiään
niin kiihkeästi ja sokeasti, että kun hänelle sanottiin äidin olevan
sairaana ja ehkä kuolevan jos Mikko on laiska -- niin poika pelkäsi ja
vapisi ja istui yökaudet kirjan ääressä, jottei vaan tuottaisi surua
äidilleen. Kun hän sai huonon arvosanan, purskahti hän itkuun. Mutta ei
kenenkään päähän edes pälkähtänytkään minkätähden hän itki, ei kukaan
aavistanut mikä hirveä edesvastuun tunne häntä painoi sellaisina
hetkinä. Niin, ketä se olisi liikuttanut? En minä häntä pilannut enkä
hemmotellut, minä vain ymmärsin häntä paremmin kuin muut; kun en
soimannut häntä vastoinkäymisestä, vaan sen sijaan koetin lohduttaa,
niin tiesin mitä tein. Itse olen eläissäni saanut tehdä työtä aika
lailla, olen saanut kärsiä sekä nälkää että hätää, en ole ollut
onnellinen enkä ikinä tule onnelliseksi. Mutta nyt -- hitto vieköön! en
enään edes kiristele hampaitanikaan, kun sitä ajattelen. Elämä ei ole
elämisen arvoista, sen tiedän, mutta ehkäpä juuri sentähden todella
säälin jokaisen hätää.

Kun minä olin Mikon ikäisenä, kun minä juoksentelin kaduilla kilpaa
kyyhkysten kanssa tai löin nappia raatihuoneen edustalla, olin ainakin
terve ja iloinen. Silloin ei minua kiusannut yskä; kun minä jostakin
syystä suutuin, itkin kunnes sain selkääni; muuten olin vapaa kuin
lintu enkä välittänyt mistään. Mikko ei milloinkaan ole saanut tuntea
sellaista. Olisipa elämä kyllä aikoinaan pannut hänetkin alaisimelle ja
lyönyt vasaralla -- sentähden hänen lapsena olisi pitänyt saada sydämen
pohjasta nauttia lasten huveista, tehdä kepposia ja juoksennella
raittiissa ilmassa ja auringon paisteessa. Mutta en saanut minä nähdä
työtä ja iloista lapsellisuutta sopusoinnussa. Päinvastoin: näin lapsen
sekä lähtevän kouluun että palaavan koulusta alakuloisena,
nääntymäisillään kirjataakan alle, ylen rasittuneena. Hänen
silmäkulmissaan oli ryppyjä, hän kulki aina ikäänkuin itkua pidätellen
-- sentähden minun kävi häntä sääli, sentähden minä tahdoin häntä
lohduttaa.

Olen itse opettaja, vaikkakin yksityisopettaja, enkä käsitä mitä
maailmassa tekisin jos minun vielä pitäisi kadottaa usko opin arvoon ja
hyötyyn. Mutta yksinkertainen mielipiteeni on, ettei oppi saa käydä
lapsille rasitukseksi, ettei latina saata korvata raitista ilmaa ja
terveyttä, ettei hyvä tai huono ääntäminen saa olla ratkaisemassa
ihmislapsen elämän kohtaloa.

Arvelen niinikään, että pedagogikka parhaiten täyttää tehtävänsä, jos
lapsi tuntee, että ohjaava käsi on lempeä, ettei armotonta jalkaa panna
polkemaan hänen rintaansa ja ettei tukahuteta kaikkea mitä kodissa on
opetettu kunnioittamaan... Sellainen visapää minä vaan olen, etten
muuta mielipidettä tässä suhteessa. Minulle selvenee selvenemistään,
että olen oikeassa, kun muistelen pientä Mikkoani, jota niin
vilpittömästi rakastin. Olin opettanut häntä hänen kuudennesta
ikävuodestaan asti, olin ensin ollut hänen kotiopettajanaan ja sitte,
hänen päästyään toiselle luokalle, valmistanut läksyjä hänen kanssaan.
Minulla oli siis ollut yllin kyllin aikaa kiintyä häneen. Niin, mitäpä
minä rupeisin salaamaan sitä itseltäni: hän oli sen naisen poika, joka
oli minulle kallein maailmassa... Se nainen ei tietänyt sitä eikä
milloinkaan saa sitä tietää. Muistan, että olen vain... herra
Wawrzynkiewicz, yksityisopettaja ja sairas mies -- kun hän taas on
mahtavan aatelistalon tytär, ylhäinen rouva, jonka puoleen en uskalla
silmiänikään nostaa. Mutta elämän viskelemän, yksinäisen sydämen täytyy
lopulta saada tarttua kiinni johonkin, kuten aallon viskelemä
näkinkenkäkin etsii jalansijaa -- minun sydämeni tarttui kiinni häneen.
Minkä sille voin? ja eihän hänellä siitä ole mitään haittaa! Enhän minä
häneltä vaadi enempää valoa kuin auringolta, joka keväisin elähyttää
sairaan rintani. Olenhan viettänyt kuusi vuotta hänen kodissaan,
olinhan silloinkin kun hänen miehensä kuoli, näinhän hänet onnettomana,
yksinään; hän oli aina hyvä kuin enkeli ja kuinka hän rakasti lapsiaan!
Hänen leskeydessään oli jotakin pyhää. Niin, siihen sen täytyi johtaa.
Mutta tunteeni ei ole rakkautta, se on pikemmin uskontoa.

Mikko muistutti suuresti äitiään. Monasti, kun poika minuun katsahti,
luulin näkeväni hänen äitinsä. Hänellä oli samat hienot piirteet, sama
tuuheiden hiuksien varjostama otsa, samat sirosti kaarevat kulmakarvat
ja varsinkin oli hänen äänensä aivan samallainen. Yhteiset äidille ja
lapselle olivat niinikään tunteet ja mieliteot, molemmilla oli
taipumus kiihtymykseen ja liioitteluun. Molemmat kuuluivat noihin
hermostuneisiin, herkkiin, ylhäisiin ja rakastavaisiin olentoihin,
jotka kykenevät tekemään mitä suurimpia uhrauksia, mutta jotka
tavallisesti elämässä ja todellisuudessa löytävät sangen vähän onnea.
He levittävät nimittäin ympärilleen enemmän onnea kuin he voivat saada
takaisin. Sen tapaiset ihmiset häviävät nykyään häviämistään ja
arvelen, että joku nykyaikainen luonnontutkija voisi sanoa heistä, että
he edeltäkäsin ovat määrätyt kuolemaan, sillä he ovat syntyneet
maailmaan vika sydämessä -- he rakastavat liian paljon.

Perhe oli ennen ollut hyvinkin mahtava, mutta sen jäsenet olivat --
rakastaneet liiaksi. Kaikellaiset myrskyt olivat hajoittaneet
omaisuuden ja se mikä oli jäljellä, ei tosin jättänyt hätään, mutta oli
joka tapauksessa hitunen, verraten entisiin aikoihin. Mikko oli suvun
viimeinen jäsen; sentähden Maria rouva rakastikin häntä tulevaisuutensa
toivona eikä yksin omana lapsenaan. Mutta sokeana, kuten äidit
tavallisesti ovat, hän, onnetonta kyllä, piti häntä harvinaisen
lahjakkaana. Ei poika ollut tyhmä, mutta hän kuului niihin lapsiin,
joitten lahjat alussa ovat keskinkertaiset, mutta jotka kehittyvät
myöhemmin, yhdessä ruumiillisten voimien ja terveyden kanssa. Toisissa
olosuhteissa olisi hän voinut lopettaa sekä koulun että yliopiston ja
joutua hyödylliseksi työntekijäksi mille alalle tahansa. Mutta olevien
olosuhteiden vallitessa hän vain väsymistään väsyi ja rasitti itseään
turhanpäiten, tietäen kuinka suuret luulot äidillä oli hänen
lahjoistaan.

Paljonhan minun silmäni ovat nähneet maailmassa ja minä olin päättänyt,
etten enään hämmästy mitään. Mutta vaikea minun oli uskoa, että ihmiset
saattaisivat laittaa sellaisen sekasotkun, joka vie lapsen kestävyyden,
luonteen voiman ja työkyvyn aivan pilalle. Sairaalloinenhan se
sellainen järjestys on. Jos minä sanoilla voisin kostaa kaiken sen
tuottaman katkeruuden, niin varmaan sanoisin Hamletin kanssa:
maailmassa tapahtuu paljon asioita, joista filosofit eivät saata
uneksiakaan.

Minä ponnistelin Mikon kanssa ikäänkuin oma tulevaisuuteni olisi
riippunut hänen arvosanoistaan. Sillä minulla ja rakkaalla poikasellani
oli sama päämäärä: olla tuottamatta surua äidille, saada näyttää
hänelle hyvä arvosana ja houkutella onnen hymy hänen huulilleen. Kun
pojan oli onnistunut saada hyvä numero, saapui hän luokalta säteillen
onnesta. Hän näytti silloin ikäänkuin äkkiä kasvaneen tai ainakin
lakanneen kutistumasta kokoon hänen silmistään, jotka tavallisesti
olivat niin sameat, loisti silloin vilpitön, lapsellinen iloisuus ja ne
tuikkivat kahtena hehkuvana hiilenä. Paikalla hän viskasi hennoilta
hartioiltaan kirjataakan, iski minulle silmää ja virkkoi jo
kynnykseltä:

-- Herra Wawrzynkiewicz, äiti tulee iloiseksi! Sain tänään
maantieteessä... arvatkaappa kuinka paljon?

Ja kun minä sanoin, etten osaa arvata, karkasi hän herttaisesti
kaulaani ja oli kuiskaavinaan korvaani, mutta sanoi sangen ääneen:

-- Viitosen! totta totisesti viitosen!

Ne olivat meille molemmille onnellisia hetkiä. Sellaisten päivien
iltana Mikko uneksi ja kuvitteli kummoista on, jos kaikki hänen
arvosanansa ovat kiittäviä. Hän pajatteli puoleksi minulle, puoleksi
itsekseen:

-- Jouluksi lähdemme Zalesiniin: sataa lunta -- kuten tavallisesti
talvella -- ja me ajamme reellä. Kun tulemme perille, on yö, mutta äiti
odottaa minua, hyväilee, suutelee minua. Sitte hän kysyy todistusta.
Minä olen käyvinäni surulliseksi, mutta äiti lukee: uskonnossa:
kiitettävä; saksassa: kiitettävä; latinassa: kiitettävä... paljaita
kiitettäviä! Oi, herra Wawrzynkiewicz!

Ja kyyneleet kohosivat poika raukan silmiin. Enkä minä saattanut ruveta
häntä laimentamaan, vaan minun oma väsynyt mielikuvitukseni karkasi
hänen perässään. Hengissä näin talon Zalesin'ssa, tunsin sen
juhlallista rauhaa, näin sen ylhäisen olennon, joka siellä hallitsee,
näin hänen iloitsevan pojastaan joka palaa ja tuo niin kiittävät
arvosanat.

Käytin hyväkseni tällaisia hetkiä ja koetin selittää Mikolle, että
äidille kyllä on hyvin tärkeää, että Mikko oppii, mutta että yhtä
tärkeää on, että hän pysyy terveenä. Sentähden ei hän saa itkeä kun
minä vien häntä kävelemään, hänen pitää panna nukkumaan kun minä käsken
eikä rasittua valvomisesta. Mielenliikutuksissaan syleili poika minua
ja toisteli toistamistaan:

-- Kyllä, kyllä, herra kulta! Minä tulen niin terveeksi, että ihan
hirvittää, ja minä kasvan niin suureksi, ettei äiti eikä pikku Lola
enään tunne minua.

Usein minä myöskin sain kirjeitä Maria rouvalta, joka kehoitti minua
hoitamaan lapsen terveyttä. Mutta epätoivolla huomasin joka päivä, että
oli mahdoton sovittaa yhteen terveyttä ja läksyjä. Jos luettavat aineet
olisivat olleet liian vaikeat, niin olisin ollut valmis muuttamaan
Mikon toiselta luokalta ensimäiselle; mutta hän ymmärsi asianomaiset
aineet, niin hyödyttömät kuin ne olivatkin, täydellisesti. Ei siis
puuttunut oppimisen mahdollisuutta, vaan ainoastaan aikaa. Ja sitte oli
alituisena haittana se onneton saksankieli, jota ei lapsi tahtonut
oppia hallitsemaan. Siinä suhteessa eivät minun neuvoni enään
riittäneet. Panin vaan luottamukseni siihen, että lepo pyhien aikana
parantaa mitä liiallinen rasitus on pojalle tuottanut.

Jos pieni Mikko olisi ollut huolettomampi, niin minun vähemmin olisi
tarvinnut olla huolissani hänestä; mutta hän suri todella enemmän
jokaista vastoinkäymistä kuin hän iloitsi myötäkäymisestä. Paha kyllä
nuo yllämainitut _viitosten_ tuottamat ilonhetket uudistuivat ylen
harvoin.

Minä opin hänen kasvoistaan ymmärtämään kaikki hänen mielialansa ja
heti kun hän astui huoneeseen, saatoin nähdä, oliko hänen käynyt
huonosti.

-- Saitko huonon arvosanan? kysyin.

-- Sain!

-- Etkö ole osannut?

Toisinaan hän vastasi:

-- En ole osannut! -- mutta useammin tuli vastaukseksi:

-- Olen kyllä osannut, mutta en ole voinut vastata.

Nuori Owicki, toisen luokan primus, jonka läksynlukuja johdin
vartavasten siksi, että Mikko saisi lukea yhdessä hänen kanssaan, sanoi
Mikon saavan huonoja numeroja vaan siksi, ettei hän saa... suutansa
auki.

Jota suuremmaksi lapsen sekä henkinen että ruumiillinen väsymys kävi,
sitä useammin nämä onnettomat hetket uudistuivat. Huomasin, että Mikko
aikansa itkettyään istuutui läksyjensä ääreen, ääneti ja ikäänkuin
tyyntyneenä. Mutta sitte hän heittäysi lukemaan kaksinkertaisella
kiihkolla ja ikäänkuin kuumeentapaisella epätoivolla. Silloin tällöin
hän istuutui johonkin nurkkaan, piteli päätään molemmin käsin ja
vaikeni: silloin kuvitteli kiihtynyt poika kaivavansa hautaa
rakastetulle äidille, eikä käsittänyt miten suoriutua. Hän tunsi
olevansa sellaisessa asemassa, ettei siitä ole mitään pelastumisen
mahdollisuutta.

Hänelle tuli tavaksi nousta öisin lukemaan läksyjään. Peläten että minä
heräisin ja käskisin häntä nukkumaan, nousi hän hiljaa pimeässä, kantoi
lampun viereiseen huoneeseen, sytytti sen siellä ja istuutui lukemaan.
Hän oli jo viettänyt muutamia öitä tällä tavalla, pimeitten seinien
keskellä, ennenkuin sain hänet kiinni. Minulla ei ollut muuta neuvoa
kuin nousta, kutsua hänet takaisin makuuhuoneeseen ja vielä kerran
käydä hänen kanssaan läpi läksyt, jotta hän näkisi osaavansa ne eikä
turhanpäiten kylmetyttäisi itseään. Mutta hän ei enään lopulta itsekään
tietänyt mitä hän osasi ja mitä ei osannut. Lapsen voimat heikkenivät
heikkenemistään, se laihtui, sen kasvot kuihtuivat ja kävivät yhä
synkemmiksi. Silloin tällöin sattui tapauksia, jotka antoivat minulle
aihetta uskoa, ettei yksin työ ollut kuluttamassa hänen voimiaan, vaan
että siihen oli muitakin syitä. Kerran kun kerroin hänelle kirjasta
"Sedän kertomuksia veljenpojalle" [Kertomuksia lapsille Puolan
historiasta], jota minä Maria rouvan toivomuksen mukaan kerroin Mikolle
joka päivä, karkasi hän paikaltaan säkenöivin silmin. Minä kerrassaan
pelästyin, kun näin uhkaavan ja ankaran ilmeen hänen kasvoissaan, ja
kun kuulin hänen äänensä.

-- Eihän tämä siis ole pelkkää satua? Kun...

-- Kun mitä, Mikko? kysyin häneltä ihmeissäni.

Hän ei vastannut, vaan rupesi kiristelemään hampaitaan ja puhkesi
vihdoin itkemään niin raivoisasti, etten pitkiin aikoihin saanut häntä
rauhoittumaan.

Koetin Owickilta urkkia syytä tähän tunteen purkaukseen: hän joko ei
osannut tai ei tahtonut selittää sitä. Arvasin sen kuitenkin itse.
Epäilemättä puolalaisen lapsen saksalaisessa koulussa täytyi kuulla
paljon asioita, jotka haavoittivat hänen tunteitaan. Loukkaavat sanat
luisuivat muitten poikien mielestä jättämättä muita jälkiä kuin
vastenmielisyyttä opettajiin ja koko heidän rotuunsa; mutta sellainen
herkkä poika kuin Mikko kärsi niistä kipeästi, vaikkei hän uskaltanut
nousta vastakynteen. Oli kaksi voimaa, kaksi ääntä, joita lapsen tulee
totella ja joitten juuri sentähden tulisi olla sopusoinnussa, mutta
jotka repivät Mikkoa kahdelle vastakkaiselle taholle. Sitä mitä toinen
voima sanoi puhtaaksi, kalliiksi ja rakkaaksi, sanoi toinen likaiseksi,
saastaiseksi ja naurettavaksi; mitä toinen kutsui hyveeksi, kutsui
toinen paheeksi. Tässä ristiaallokossa seurasi poikanen sitä mahtia,
joka veti puoleensa hänen sydäntään, mutta hänen täytyi olla
kuulevinaan ja kätkevinään sydämeensä aivan vastakkaisia sanoja; hänen
täytyi teeskennellä aamusta iltaan; hänen täytyi elää tässä
kuluttavassa pakossa päiviä, viikkoja, kuukausia... Voi sitäkin tilaa
missä tämä lapsi oli!

Kummallinen oli Mikon kohtalo. Elämän näytelmä alkaa tavallisesti
myöhemmin, vasta sitte kun ensi lehdet jo varisevat nuoruuden puusta.
Häntä kohtasivat onnettomuuden eri muodot, kuten siveellinen pakko,
salainen kärsimys, levottomuus, turhat ponnistukset, taistelu
vaikeuksia vastaan, toiveitten asteettainen kadottaminen -- häntä alkoi
kaikki tämä kohdata jo yhdentoista vuoden vanhana. Ei hänen heikko
ruumiinsa enempää kuin hänen heikot voimansakaan jaksaneet kestää sitä
painoa. Päivät ja viikot vierivät, poika raukka ponnisteli kaksin
kerroin, mutta ikävöity menestys hupeni hupenemistaan. Maria rouvan
kirjeet lisäsivät kiviä kuormaan, vaikka olivatkin täynnä rakkautta.

"Jumala on antanut sinulle, Mikko, harvinaiset lahjat", kirjoitti äiti;
"luotan siihen, ettet petä toiveitani, vaan tuotat maallesi ja minulle
kunniaa."

Saatuaan ensimäisen tällaisen kirjeen, kävi poika suonenvedontapaisella
kiihkolla kiinni käteeni ja rupesi itkua vastaan taistellen puhumaan:

-- Mitä minä teen, herra Wawrzynkiewicz? Mitä minä teen?

Mitä hän todella saattoi tehdä? mitä hän sille taisi, ettei hänellä
ollut taipumusta kieliin ja ettei hän saattanut ilmaista ajatuksiaan
saksaksi?

Pyhäin miesten päiväin lupa-aika oli käsissä; kuukausitodistus ei ollut
ensinkään suotuisa; kolmen tärkeimmän aineen arvosana oli huono. Hänen
kiihkeitten pyyntöjensä ja rukoustensa johdosta en lähettänyt
todistusta Maria rouvalle.

-- Rakas herra! huusi poika kädet ristissä. -- Äiti ei tiedä, että
Pyhäin miesten päiväksi annetaan arvosanoja. Ehkäpä Jumala jouluksi
armahtaa minua.

Lapsi raukka eli siinä toivossa että hän ehtii parantaa huonot
arvosanansa, ja samaa toivoin minäkin. Arvelin, että hän tottuu koulun
järjestykseen ja kaikkeen muuhunkin, että hän oppii ääntämään ja
puhumaan kieltä ja että lukemiseen tästä puoleen menee vähemmin aikaa.
Jollen olisi elänyt tässä toivossa, olisin aikoja sitte kirjoittanut
Maria rouvalle ja selittänyt millä kannalla asiat olivat. Toivoni ei
näyttänyt olevankaan turha. Heti Pyhäin miesten päivien jälkeen sai
Mikko kolme kiitettävää arvosanaa, joista yksi oli latinassa. Hän oli
yksinään koko luokalla tietänyt, että _gaudeo_ verbin perfekti on:
_gavisus sum_. Ja sen oli hän tietänyt siksi, että hän kerran
aikaisemmin, saatuaan kaksi kiitettävää arvosanaa, oli kysynyt minulta
kuinka latinaksi sanotaan: "iloitsen". Pelkäsin pojan tulevan hulluksi
ilosta. Hän kirjoitti paikalla äidille kirjeen, joka alkoi sanoilla:

"Kallein äiti kulta! tietääkö rakkaani kuinka kuuluu perfekti verbistä
_gaudeo?_ Varmaan ei tiedä äiti eikä pikku Lola, sillä koko luokalla
tiesin sen minä yksin."

Mikko suorastaan jumaloi äitiä. Ja siitä lähtien hän yhtämittaa kyseli
minulta eri perfektejä ja partisiippeja. Hänen elämänsä päämääräksi
kävi saada tuo kiitettävä arvosana pysymään muuttumattomana. Mutta tämä
onnen väläys oli lyhyt. Onneton puolalainen ääntäminen kaatoi pian sen
minkä ponnistus oli saanut pystyyn ja aineiden lukematon paljous ei
sallinut lapsen uhrata kullekin aineelle niin paljon aikaa kuin
rasittunut muisto olisi vaatinut. Lisäksi sattui vielä tapaus, joka
suurensi onnettomuutta. Mikko ja Owicki olivat unohtaneet puhua minulle
eräästä kirjallisesta tehtävästä ja siten se jäi tekemättä. Owicki
suoriutui helposti, sillä primuksena ei häneltä edes kysytty
kirjoitusta, mutta Mikko sai julkisen muistutuksen ja huomautuksen,
että voi seurata koulusta eroittaminen.

Kaikesta päättäen oli edellytetty hänen tahallaan salanneen minulta
tehtävän ja siten toivoneen pääsevänsä siitä. Mutta poika, joka ei
olisi saattanut saada suustaan pienintäkään valhetta, ei voinut millään
tavalla todistaa viattomuuttaan. Olisihan hän tosin voinut sanoa, että
Owickikin oli unohtanut saman tehtävän, mutta sitä ei toverikunnia
sallinut. Minä koetin vakuuttaa hänen olevan viattoman, mutta
saksalaiset huomauttivat vaan, että totutan poikaa laiskuuteen. Sekin
tuotti minulle aika lailla surua, mutta vaikeinta oli minun katsella
Mikkoa. Sen päivän iltana näin hänen painelevan päätään molemmin käsin
ja itsekseen mutisevan: "särkee! särkee! särkee!" Seuraavana aamuna
tuli kirje äidiltä, jossa Mikkoa hellästi hyväiltiin kiitettävien
arvosanojen johdosta. Se oli uusi isku Mikolle.

-- Kyllä minä valmistan äidille kauniin ilon! huusi hän peittäen kasvot
käsillään.

Seuraavana päivänä, kun minä nostin kirjarensselin hänen selkäänsä,
horjahti hän ja oli kaatumaisillaan. Kehoitin häntä jäämään kotiin,
mutta hän vakuutti, ettei häntä vaivaa mikään. Hän pyysi ainoastaan,
että minä saattaisin hänet, sillä hän pelkää, että rupeaa
pyörryttämään. Iltapäivällä palatessaan koulusta oli hän saanut uuden
muistutuksen. Läksynsä hän osasi täydellisesti, mutta Owickin sanojen
mukaan hän oli pelästynyt eikä saanut sanoja suustaan. Siitä tuli
muistutus. Kaikki olivat vakuutetut siitä että pojalla on nurinkuriset
mielipiteet ja vaistot, että hän on tylsä ja laiska.

Näitä kahta viimeistä iskua vastaan taisteli poika kuin hukkuva aaltoja
vastaan -- epätoivoisesti, mutta turhaan.

Lopulta hän kadotti kaiken uskon ja luottamuksen omaan itseensä ja
omiin voimiinsa; hän tuli siihen johtopäätökseen, että kaikki ponnistus
ja työ on turhaa, ettei hän saata oppia mitään. Ja samalla hän
kuvitteli mitä äiti sanoo tähän kaikkeen. Äidille tulee hirveä suru,
äidin heikko terveys menee ehkä kokonaan.

Zalesinin pappi, erinomaisen kelpo mies, vaikka hiukan ajattelematon,
kirjoitti hänelle joskus, ja joka kirje päättyi sanoilla: "Mikon tulee
muistaa, että sekä äidin onni että terveys riippuu Mikon edistyksestä
ja käytöksestä." Kyllä Mikko muisti, muisti hyvinkin. Hän toisteli
unissaankin valittavalla äänellä: "äiti! äiti!" ikäänkuin anteeksi
pyytäen.

Mutta valveella ollessa alenivat hänen arvosanansa alenemistaan. Joulu
likeni eikä arvosanojen laadusta enään saattanut olla epäilystäkään.
Minä kirjoitin jo Maria rouvalle kirjeen valmistaakseni häntä
vastaanottamaan iskua. Sanoin hänelle suoraan ja vakavasti, että lapsi
on heikko ja rasittunut, ettei se ahkerimmallakaan työllä saata
suoriutua ja että se varmaan joulusta on otettava pois koulusta ja
pidettävä maalla voimistumassa ja parantumassa. Vastauksesta kyllä
huomasin, että hänen äidinylpeytensä jollakin lailla oli loukkaantunut.
Samalla hän kuitenkin kirjoitti kuten järkevän naisen ja rakastavan
äidin sopii. En puhunut Mikolle mitään tästä kirjeestä. En myöskään
maininnut sitä että hänet otettaisiin pois koulusta. Pelkäsin nimittäin
tuottavani hänelle liiallista mielenliikutusta, ja sanoin vaan, että
äiti tietää hänen olevan ahkeran ja ymmärtää hänet, vaikkei hän
onnistuisikaan. Tämä nähtävästi huojensi hänen huoliaan, sillä hän itki
kauvan ja haikeasti -- ja sitä ei hän ollut saanut tehdyksi pitkiin
aikoihin. Itkiessään hän toisteli: "miten paljon surua minä tuotan
äidille!" Samassa hän sentään muisti, että hän pian pääsee maalle, että
hän näkee äidin ja pienen Lolan ja Zalesinin ja pappi Maszynskin, ja
silloin hän hymyili kyynelten läpi. Minä toivoin minäkin hartaasti
Zalesiniin, sillä minä todella en enään saattanut katsella lapsen
tilaa. Zalesinissa odotti häntä äidin sydän, ystävälliset palvelijat,
tyyneys ja rauha. Siellä kantoivat opinnot kotoisia, ystävällisiä
kasvoja -- eivätkä vieraina työntäneet luotaan. Siellä oli ilmakin
kotoista ja puhdasta lapsen hengittää.

Minä toivoin siis joulua kuni pelastajaa ja laskin hetket, jotka olivat
meitä eroittamassa ja jotka Mikolle tuottivat yhä uusia kärsimyksiä.
Kaikki näytti liittoutuneen häntä vastaan. Hän sai taas uuden
muistutuksen muka siksi että hän _tärvelee_ muita. Tämä tapahtui juuri
pyhien edellä, joten se merkitsi sangen paljon. En saata kuvatakaan
kuinka se vaikutti kunnianhimoiseen, arkatuntoiseen lapseen. Minkä
sekamelskan se mahtoikaan synnyttää hänen mielessään! Se runteli
haavoille lapsen rinnan eikä hänen silmiensä edessä ollut valoa, vaan
-- pimeyttä. Hän huojui kuin tähkä tuulessa. Vihdoin kävivät
yksitoistavuotiaan lapsen kasvot kerrassaan synkiksi. Näytti siltä kuin
itku alituisesti olisi ollut kuristamassa häntä kurkusta ja kuin hän
aina olisi koettanut pidättää nyyhkytystä. Välistä oli hänen silmissään
ilme kuin kärsivän linnun silmissä; sitte hänet valtasi outo väsymys ja
unisuus. Hänen liikkeensä kävivät itsetiedottomiksi ja hänen puheensa
oudon hitaaksi. Hän kävi sanattomaksi, tyyneksi ja totteli
koneentapaisella täsmällisyydellä. Kun minä kehoitin häntä lähtemään
kävelylle, ei hän pannut vastaan kuten ennen, vaan otti lakkinsa ja
läksi, sanaa sanomatta. Olisin ollut iloissani, jos se olisi tapahtunut
välinpitämättömyydestä, mutta minä huomasin, että hänen katseensa
pohjalla piili kiihoittunut, sairaalloinen alistumisen tunne. Hän kävi
tunneilla ja luki läksynsä kuten ennenkin, mutta vain totutun tavan
vuoksi. Saattoi huomata, että hän taivutuskaavoja toistellessaan,
ajatteli jotakin aivan toista, tai ei ajatellut oikeastaan mitään.
Kerran kun minä kysyin, joko hän oli lopettanut läksynsä, vastasi hän
hitaalla, unisella äänellään: "minä luulen, ettei siitä ole mitään
hyötyä". Minä en uskaltanut edes lausua äidin nimeä, jottei se katkera
kalkki, josta hänen lapselliset huulensa olivat maistaneet, täyttyisi
täydemmäksi.

Kävin yhä levottomammaksi hänen terveydestään, sillä hän huononi
huononemistaan ja tuli lopulta ihan läpikuultavaksi. Sinertävä
suoniverkko, joka ennen oli ilmestynyt ohimoille mielentilan
kiihtyessä, näkyi nykyään aina. Poika kävi kauniiksi kuin kuva. Surko
tuli, kun katseli hänen lapsellista päätään, joka oli kuin enkelin pää.
Se näytti kuihtuvalta kukkaselta. Ei hänessä ollut mitään näkyvää
vaivaa, mutta hän ikäänkuin pieneni ja heikontui. Hän ei enään jaksanut
kantaa rensselissä kaikkia kirjoja. Panin sinne vain muutamia ja
kannoin itse loput. Saatoin hänet nimittäin joka päivä kouluun ja
noudin pois koulusta.

Vihdoin olivat juhlat ovella. Hevoset Zalesinista olivat jo odottaneet
kaksi päivää ja Maria rouvan kirjeessä, joka oli saapunut niiden
mukana, sanottiin, että meitä odotetaan kärsimättömyydellä. "Olen
kuullut", lopetti hän kirjeensä, "ettet sinä, Mikko, voi hyvin. En
enään odotakaan, että toisit kotiin kiitettäviä arvosanoja. Toivoisin
vain, että opettajasi ajattelisivat niinkuin minä: että olet tehnyt
kaiken voitavasi, ja että nuhteettomalla käytöksellä olet koettanut
korvata puuttuvaa edistystäsi."

Mutta opettajat olivat joka suhteessa toista mieltä. Todistus teki siis
tyhjäksi nekin toiveet. Viimeinen julkinen muistutus tarkoitti
suorastaan pojan käytöstä, josta Maria rouvalla niinikään oli aivan
toinen luulo. Saksalaisten opettajien silmissä oli ainoastaan niiden
oppilaitten käytös hyvä, jotka nauroivat, kun opettajat tekivät pilaa
Puolan kansallisuudesta, kielestä ja perintömuistoista. Tällaisten
siveellisten käsitteiden nojalla eroitettiin Mikko koulusta, koska hän
ei näyttänyt vastaisuudessa voivan saada hyötyä opetuksesta, vaan
turhaan anasti sijan opinhaluisemmilta. Hän toi tämän tuomion kotiin
illalla. Huoneessa oli jo pimeä, sillä lumi lankesi sakeana maille.
Sentähden en saattanut eroittaa lapsen kasvoja. Näin vain, että hän
astui ikkunan luo, jäi siihen seisomaan ja katselemaan lumihiutaleita,
jotka hyppelivät ilmassa. En kadehtinut poika raukalta hänen
ajatuksiaan. Varmaan ne hyppelivät hänen päässään levottomina kuten nuo
lumihiutaleet. Päätin kuitenkin olla puhumatta sekä todistuksesta että
tuomiosta. Noin neljännestunnin kesti karvasta äänettömyyttämme. Tuli
jo aivan pimeä. Rupesin järjestämään matka-arkkuja, mutta huomatessani
että Mikko yhä seisoo ikkunassa, virkoin vihdoin:

-- Mitä sinä siellä teet, Mikko?

-- Eikö totta, vastasi poika, ja hänen äänensä värisi ja takertui joka
tavuun, -- että äiti nyt istuu Lolan kanssa vihriässä kamarissa tulen
ääressä ja ajattelee minua?

-- Ehkä kyllä. Mutta miksi sinun äänesi niin värisee? Oletko sairas?

-- Ei minua vaivaa mikään. Minun on vaan niin kovin vilu.

Riisuin hänet ja toimitin paikalla vuoteeseen. Riisuessa valtasi minut
sääli, kun katselin hänen laihtuneita polviaan ja käsivarsia, jotka
olivat hennot kuin oljenkorret. Käskin hänen juoda teetä ja peitin
häntä kaikilla vaatteilla mitä käsiini sain.

-- Onko sinun nyt lämpöisempi?

-- On kyllä. Päätäni vaan vähän särkee. Jopa sitä pääraukkaa saattoikin
särkeä!

Pian meni väsynyt lapsi uneen ja vain raskas hengitys nosteli hentoa
rintaa. Minä järjestelin valmiiksi sekä omani että hänen tavaransa,
sitte läksin levolle. En ollut terve minäkään. Kynttilän sammutettuani,
nukuin paikalla.

Noin kolmen aikaan aamuyöstä heräsin siitä, että huoneessa oli valoa ja
kuului tuttu äänen mutina. Sain auki silmäni, sydämeni rupesi
levottomasti sykkimään. Pöydällä paloi lamppu ja tuolilla sen ääressä
istui Mikko, paitasillaan, kirja edessään. Hänen poskensa hehkuivat,
silmät olivat ummessa ikäänkuin muistin teroittamiseksi, pää
kuroittautui hiukan eteenpäin, ja uninen ääni toisteli toistamistaan:

-- Konjunktivi: _Amem, ames, amet, amemus, ametis_...

-- Mikko kulta!

-- Konjunktivi: _amem, ames_...

Laskin käteni hänen olkapäälleen:

-- Mikko kulta!

Hän heräsi, hieroi silmiään ja rupesi ihmeissään tuijottamaan minuun,
ikäänkuin ei olisi tuntenut minua.

-- Mitä sinä teet? mikä sinun on, lapsi?

-- Minä vaan, virkkoi hän hymyillen, -- minä vaan kertaan kaikki
alusta; minun täytyy huomenna saada kiitettävä...

Minä tartuin hänen käteensä ja talutin hänet vuoteeseen; hänen
ruumiinsa oli polttava kuin tuli. Onneksi asui lääkäri samassa talossa
ja minä noudin hänet heti paikalla. Ei hänen tarvinnut pitkältä
miettiä. Vähän aikaa hän piteli poikaa ranteesta, sitte hän laski
kätensä hänen otsalleen: Mikko oli aivokuumeessa.

Niin! Hänen päässään nähtävästi ei ollut tilaa kaikelle mitä sinne oli
ahdettu.

Tauti kävi pian uhkaavaksi. Sähköitin Maria rouvalle ja kun seuraavana
päivänä etehisestä kuului kiivas kellon soitto, tiesin hänen tulevan.
Saatuani oven auki, näinkin mustan harson takaa hänen kasvonsa, jotka
olivat kalpeat kuin palttina; hän nojausi raskaasti käsivarteeni ja
koko hänen sielunsa karkasi silmiin, jotka olivat minuun tähdätyt.

-- Elääkö? kysyi hän lyhyesti.

-- Kyllä. Lääkäri sanoi, että hän on parempi.

Hän viskasi syrjään hunnun, johon hengitys oli asettunut harmaana
huuruna, ja karkasi lapsen huoneeseen. Olin valehdellut. Mikko tosin
eli, mutta ei ollut parempi. Hän ei edes tuntenut äitiä, kun äiti
istuutui hänen vuoteensa ääreen ja tarttui hänen käteensä. Vasta kun
olin pannut uutta jäätä hänen otsalleen, rupesi hän räpyttelemään
silmiään ja tarkastamaan kasvoja, jotka olivat painuneina hänen
puoleensa. Nähtävästi hänen ajatuksensa rupesi kamppailemaan kuumeen
kanssa. Hänen huulensa vapisivat, kun hän hymähteli, ja kuiskasi
vihdoin:

-- Äiti!...

Äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja istui sillä lailla
tuntikausia. Hän ei ollut heittänyt yltään edes matkavaatteitaan. Vasta
kun minä siitä huomautin, virkkoi hän:

-- Se on totta. Unohdin hatun päähäni. Omituisesti sydämeeni koski, kun
minä näin hänen päänsä paljastettuna: vaaleitten hiusten joukossa,
jotka ympäröivät hänen kauniita kasvojaan, kiilteli harmaita hapsia.
Kolme päivää sitte niitä luultavasti vielä ei ollut.

Hän otti nyt huostaansa kääreet ja lääkkeet. Mikko seurasi silmillään
jokaista hänen liikettään, mutta hetkisen perästä ei hän taaskaan
tuntenut häntä. Illalla kuume yltyi. Houraellessaan lausui lapsi
balladin Zolkiewskista, Niemcewiczin historiallisista lauluista, tai
rupesi puhumaan samaan nuottiin kuin opettaja opettaessaan. Välistä hän
päästeli suustaan kaikellaisia latinalaisia sanoja. Minun täytyi paeta
huoneesta, sillä en saattanut sitä kuunnella. Terveenä ollessaan oli
hän salaa oppinut ulkoa latinalaisia vastauksia messukäsikirjasta,
valmistaakseen kotiin palatessa iloa äidille. Ja nyt -- pintaani karmi,
kun illan hiljaisuudessa kuulin tuon yksitoistavuotiaan, kuolevan
lapsen yksitoikkoisella, sammuvalla äänellä puhuvan: _Deus meus, quare
me repulisti et quare tristis incedo, dum affligit me inimicus!_
[Jumalani, miksi olet minut hyljännyt ja miksi kuljen surullisena, kun
vihollinen minua ahdistaa!]

En saata sanoin kuvata, kuinka surullisen vaikutuksen nuo sanat
tekivät. Oli jouluaatto. Kadulta kuului ihmisäänien hälinää ja
kulkusten kilinää. Kaupunki pukeutui iloiseen juhla-asuun. Pimeän
tultua saattoi kadun toiselta puolen nähdä joulukuusia, täynnä
kynttilöitä ja kultaisia ja hopeankarvaisia helyjä. Ja joulupuiden
juurella hääri lapsia, vaaleat tai tummat kiharat liehuen ilmassa.
Ikkunat olivat tulvillaan valoa ja kodeissa kaikui ilon ja ihmettelyn
huudahduksia. Kadultakaan ei raikunut muuta kuin iloa; riemu vallitsi
kaikkialla. Yksin meidän pienokaisemme toisteli vaikeroiden: _Deus
meus, Deus meus, quare me repulisti?_ Portin edustalle pysähtyivät
tähtipojat ja ennen pitkää kuulimme heidän laulavan: "nukkuupi seimessä
väkevä voittaja." Likeni Jeesuslapsen syntymäyö, mutta me vapisimme
pelosta, että siitä meille tulisi kuoleman yö.

Hetkisen perästä näytti poika menettävän tajuntansa, sillä hän alkoi
huutaa Lolaa ja äitiä. Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Äkkiä loppui
hänen nopea hengityksensä kokonaan. Ei epäilystä enään! Lapsen sielu
oli jo puoleksi jättänyt meidät. Hänen ajatuksensa oli jo poissa ja
itse hän etenemistään eteni johonkin pimeään, rajattomaan
kaukaisuuteen. Hän ei enään nähnyt ketään eikä tuntenut mitään, hän ei
edes tietänyt että äidin pää kuin kivettyneenä lepäsi hänen jalkojensa
päällä. Hän oli lähtenyt eikä enään kääntynyt katsomaan taakseen
meihin. Jokainen hengenveto, joka hänen rinnastaan pääsi, vei häntä
kauvemma ja ikäänkuin työnsi häntä pimeyteen. Tauti sammutti
sammuttamistaan hänen elämänsä kipinää. Lapsen kädet lepäsivät jo
peitteellä raskaina ja hervottomina kuin elottomat kappaleet; hänen
nenänsä oli käynyt omituisen teräväksi ja kasvoihin oli tullut kylmä
vakavuus. Hengitys kävi yhä nopeammaksi ja lopulta se oli kuin kellon
tikutusta. Ei tarvittu muuta kuin hetkinen, ainoa hengenveto, jotta
viimeiset hiekkajyvät valuisivat tiimalasista ja kaikki olisi lopussa.

Puoliyön aikaan me jo luulimme kuoleman tulevan, sillä sairas rupesi
ähkimään ja korisemaan niinkuin ihminen, jonka suu tulee vettä täyteen.
Mutta samassa hän vaikeni. Peiliin, jota lääkäri piteli hänen suunsa
edessä, tuli kuitenkin hengityksen huurua ja tuntia myöhemmin kuume
äkkiä laskeutui. Rupesimme jo kaikki ajattelemaan, että hän on
pelastettu. Ainoastaan lääkäri ei toivonut vähääkään. Maria rouva
raukka kävi aivan heikoksi.

Kahden tunnin aikana tuntui lapsi paranemistaan paranevan. Aamupuolella
läksin viereiseen huoneeseen, heitin pitkäkseni vuoteelle ja nukuin.
Olin nimittäin valvonut neljättä yötä lapsen vuoteen ääressä ja yskä
oli ruvennut entistä pahemmin tukahuttamaan minua. Maria rouvan ääni
minut herätti. Ensin luulin, että hän kutsuu minua, mutta sitte kuulin
selvästi läpi yön hiljaisuuden: "Mikko! Mikko!" Hiukseni nousivat
pystyyn, kun huomasin hirveän soinnun hänen äänessään. En kuitenkaan
ollut ehtinyt päästä pystyyn, kun hän jo karkasi huoneeseen, missä
olin. Hän varjeli kädellään kynttilän liekkiä ja kuiskasi vapisevin
huulin:

-- Mikko... kuoli.

Karkasin pojan vuoteelle. Se oli totta. Pää oli kankeana patjalla, suu
auki, silmät tuijottivat liikkumattomina samaan kohtaan, jokainen
piirre oli jäykkänä. Ei ollut vähintäkään varaa epäilykseen. Mikko oli
kuollut.

Vedin peitteen hänen ylleen, sillä karatessaan vuoteen äärestä oli äiti
vetäissyt sen hänen laihtuneen ruumiinsa päältä. Suljin kuolleen silmät
ja sain sitte kauvan aikaa koettaa lohduttaa Maria rouvaa. Ensimäinen
joulupäivä kului minulta hautajaisvalmistuksiin. Se työ oli hirveän
tuskallista, sillä äiti ei tahtonut erota ruumiin äärestä, ja hänen
voimansa loppuivat vähä väliä. Kun miehet tulivat ottamaan arkun
mittaa, pyörtyi hän; samoin kävi, kun piti ruvettaman puettamaan
ruumista ja valmistamaan arkun alustaa. Hänen epätoivoisa tuskansa
joutui yhtämittaa ristiriitaan hautaustoimistoväen välttämättömien
toimenpiteiden kanssa. Tälle väelle oli näytelmä nimittäin tuttu ja
tavallinen, mutta äidin oli se tekemäisillään mielipuoleksi. Houraellen
että päänalanen on liian matala, pani hän omin käsin höylänlastuja
arkkuun, silkkikankaan alle. Mutta Mikko makasi sillaikaa vuoteella,
valmiiksi puettuna uusiin tamineihinsa, käsissä valkeat hansikkaat,
kankeana, tyynenä ja rauhallisena. Vihdoin nostimme ruumiin arkkuun,
asetimme arkun alustalle ja pitkin sen pituutta kaksi riviä
kynttilöitä. Huone, missä poika raukka oli saanut ajaa päähänsä
latinalaisia sanoja ja kaikkinaisia läksyjä, oli muuttunut ikäänkuin
kappeliksi, sillä verhot olivat peittämässä ikkunoita, joten ei päivän
valoa päässyt sisään, ja kynttilöiden kellertävä, väräjävä loiste teki
huoneen juhlalliseksi, kirkontapaiseksi. Sen jälkeen kun Mikko oli
saanut viimeisen kiitettävän arvosanan, en ollut nähnyt hänen muotoaan
näin valoisena. Hienot, korkeutta kohti käännetyt kasvot hymyilivät
lempeästi, ikäänkuin poika olisi ollut tyytyväinen oloonsa kuoleman
iäisessä lepotilassa, ja ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen.
Kynttilöiden väräjävässä valossa näytti hän elävän ja vain nukkuvan.
Vähitellen pojat, hänen toverinsa, jotka eivät olleet lähteneet pois
pyhiksi, alkoivat saapua.

Suuriksi menivät lasten silmät, kun he näkivät kynttilät ja arkun.
Ehkäpä heitä hämmästytti toverin vakavuus ja nykyinen asema. Hiljan hän
vielä oli ollut heidän joukossaan, kanniskellut, kuten hekin, selässään
saksalaisia kirjataakkoja, saanut huonoja arvosanoja, nuhteita ja
julkisia muistutuksia, kuka hyvänsä heistä oli voinut tukistaa häntä
tai vetää korvasta. Nyt oli hän heitä ylempänä, makasi tuossa
juhlallisena, tyynenä, valon ympäröimänä; kaikki likenivät häntä
kunnioittaen ja jonkinlaisella pelolla. Owickikin, vaikka oli primus,
ei merkinnyt mitään hänen rinnallaan. Toisiaan tuupiskellen
kuiskailivat pojat, ettei Mikko enää huoli mistään; vaikkapa itse herra
tarkastaja tulisi, niin ei hän säpsähtäisi eikä pelästyisi, vaan
hymyilisi yhtä tyynesti; hän voi tehdä mitä, mitä ikinä tahtoo, meluta
niin paljon kuin haluttaa ja jutella pienten enkelien kanssa, joiden
hartioilla on siivet.

Näitä kuiskaillen likenivät he valorivejä ja toivottivat Mikolle
ikuista lepoa...

Seuraavana päivänä naulattiin arkku kiinni suurilla nauloilla ja
kannettiin hautausmaahan, jossa lumensekainen hiekka pian peitti sen
näkyvistämme... ainiaaksi.

Siitä on jo kulunut miltei vuosi, mutta yhä minä sinua muistelen ja
sääli minun käy sinua, pieni Mikkoseni, sinä ennen aikojaan kuihtunut
kukkanen! En tiedä missä olet ja kuuletko sanojani. Sen vaan tiedän,
että vanha opettajasi yskii entistä enemmän, että hänen elämänsä käy
yhä raskaammaksi ja yksinäisemmäksi. Pian kai hänkin lähtee, kuten sinä
läksit...

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54192 ***