*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51270 ***

NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA II





Jyväskylässä,
Weilin ja Göös'in kirjapainossa,
1879.






SISÄLLYS:

 Arne, kirj. Björnstjerne Björnson
 Kaksi kosijata, kirj. Carit Etlar
 Auringon välkähdyksiä, kirj. Sylvia
 Veliviha, kirj. Berthold Auerbach






ARNE




Ensimmäinen luku.


Kahden vuoren välillä oli syvä rotko; siinä rotkossa kulki vetevä joki
raskaasti kivistä ja soraista uraansa. Korkeat olivat vuoret
kummallakin puolen ja jyrkät, jonkatähden toisen kuve olikin kalju;
mutta aivan vuoren juuressa ja niin likellä jokea, että tämä keväällä
ja syksyllä roiski vettänsä siihen, seisoi vihanta metsikkö, katsoi
ylös, katsoi eteensä eikä päässyt sinne, ei tänne.

"Mitähän jos verhoisimme vuoren?" kysyi eräänä päivänä kataja ulkomaan
tammelta, jota hän oli likempänä kuin kukaan muu. Tammi kurkisti alas
nähdäkseen, kuka se oli, joka puhui; hetken jälkeen taas katsoi ylös
eikä virkannut mitään. Joki uhkui niin raskaasti, että se kävi
valkoisena; pohjatuuli oli tunkeutunut rotkoon ja vinkui loukoissa;
kalju vuori riippui, siinä raskaana päällä ja paleli; -- "mitähän jos
verhoisimme vuoren?" sanoi kataja hongalle toisella puolellaan. "Me
siihen kaiketi pystyisimme ennen muita", vastasi honka, silitteli
partaansa ja silmäili koivua, "mitä arvelet?" Mutta koivu katseli
epäileväisesti ylös vuorta kohden; se makasi niin raskaana hänen
päällänsä, että hänestä tuntui kuin voisi hän tuskin hengittääkään.
"Verhotkaamme se Jumalan nimessä", lausui koivu, ja nämät kolme ne vaan
olivat, jotka ryhtyivät vuorta verhoamaan. Kataja kävi etummaisena.

Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, tuli kanerva heitä vastaan.
Kataja näytti aikovan mennä sen sivuitse. "Ei, ota kanerva mukaan",
kehoitti honka. Ja kanerva matkaan. Pian alkoi kataja vieriä alaspäin;
"tartu minuun", sanoi kanerva. Kataja teki työtä käskettyä, ja missä
vaan oli pienikin rako, siinä pisti kanerva sormen sisään, ja missä hän
vaan oli saanut sormensa sisään, siihen tunki kataja koko kätensä. He
kipusivat ja ryömivät, honka kömpi työläästi jälessä, koivu samaten.
"Siinä on siunausta", lausui koivu.

Mutta vuori alkoi tuumailla, mitä pientä karjaa se mahtoi olla, kun
kipusi ja kapusi häntä ylös. Ja kun hän oli sitä miettinyt pari sataa
vuotta, lähetti hän pienen puron alas katsontaan. Se nyt oli juuri
kirren lähdössä, ja puro luikerteli eteenpäin siksi kun hän tapasi
kanervan. "Kanerva kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olen
niin pikkuinen", rukoili puro. Kanervalla oli niin hirmuisen kiire,
nosteli vaan vähän hartioitaan ja pyrki eteenpäin. Puro pääsi alemmaksi
ja jatkoi matkaansa. "Kataja kulta, etköhän mua päästäisi menemään,
minä olen niin pikkuinen." Kataja katsoi häneen tuimasti; mutta kun
kanerva oli sallinut hänen matkaansa jatkaa, niin saattoi, tietysti,
hänkin sen tehdä. Puro pääsi alas ja riensi taas eteenpäin ja tuli nyt
sinne, jossa honka seisoi ja läähätti viertämässä. "Honka kulta,
etköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen, niin kovasti
pikkuinen"; rukoili puro, suuteli hongan jalkoja ja tekeytyi niin
herttaisen suloiseksi. Honka siitä kävi häpeilleen ja antoi puron
mennä. Mutta koivu suoristi selkäänsä, ennenkuin puro ennättikään
rukoilla. "Hi, hi, hi", viruutti puro ja paisui. "Ha, ha, ha", hohotti
puro ja paisui. "Ho, ho, ho", kohisi puro ja viskasi kanervan ja
katajan ja hongan ja koivun nenälleen ja selälleen ylös ja alas
suurissa mäissä. Vuori istui monta sataa vuotta sen jälkeen ja
muisteli, eikö hän sinä päivänä vaan lienee vetänyt suutansa nauruun.

Olihan se jo selvää kyllä: vuori ei tahtonut tulla verhotuksi. Kanerva
oli siitä niin harmissaan, että alkoi uudelleen vihannella, ja läksi
taas matkaan. "Rohkeutta!" huusi kanerva.

Kataja oli noussut kyykylleen nähdäkseen kanervaa; ja kuinka kauan hän
siinä lienee kyykyllään ollutkin, mutta tuota pikaa hän jo oli
pystyssä; hän repi tukkaansa, läksi tielle ja tarttui kiinni niin
kovaan, että mielestään jo vuorenkin piti sen tunteman. "Ellet sinä
huoli minusta, niin minä huolin sinusta." Honka koukisti vähän
varpaitaan, koettaakseen jos ne vielä olisivat eheät, nosti sitten
toista jalkaansa, joka oli eheä, sitten toista, joka myöskin oli eheä,
ja sitten kumpaakin. Hän tarkasti ensin tietä, jota hän oli käynyt,
sitten paikkaa, jossa hän oli kaatunut ja vihdoin tietä, jota hänen
tuli käydä. Alkoi niin kompuroida eteenpäin eikä ollut tietävinäänkään
koko kaatumisesta. Koivu oli ryvettänyt itsensä pahanpäiväiseksi, nousi
nyt ja puhdisteli ruumistaan. Ja nyt sitä lähdettiin matkalle aika
vauhtia ja kiirettä tehtiin ylös ja syrjään, sateella ja
päivänpaisteella. "Mitä ihmettä se nyt taas on!" lausui vuori, kun
kesäinen aurinko paahtoi, kastehelmet kimaltelivat, linnut
visertelivät, metsähiiri vinkui, jänis loikahteli ja kärppä lymyi ja
huusi.

Tulipa niin päivä, jolloin kanerva sai toisen silmänsä vuoren reunan
yli. "No eikös vaan, no eikös vaan, no eikös vaan!" huusi kanerva, --
ja poissa hän oli. "Veliseni, mitähän kanerva siellä näkee", ihmetteli
kataja ja ryömi niin pitkälle, jotta saattoi kurkistaa sinne ylös. "No
eikös vaan, no eikös vaan!" kirkui hän ja katosi. "Mikä katajaa tänä
päivänä vaivaa?" ihmetteli honka ja otti kiireitä askeleita päivän
helteessä. Pian saattoi hän nousta varpailleen ja tirkistää reunan yli.
"No eikös vaan!" oksat ja havut nousivat pystyyn pelkästä
kummastuksesta. Hän hinasi itsensä ylös ja samalla hän katosi. "Mitä ne
kaikki muut näkevät enkä minä näe?" saneli koivu, nosteli varovaisesti
liepeitään ja sipsutti jälessä. Siellä sai hän koko päänsä yhtä haavaa
ylös vuoren reunalle. "O-hoo! -- seisooko täällä vuoren harjalla koko
metsä hongista, kanervista, katajista ja koivuista vettä odottamassa",
riemuitsi koivu ja lehdet värähtelivät päivänpaisteessa ja kastehelmet
vierielivät. "Semmoista se on, kun perille pääsee", arveli kataja.




Toinen luku.


Ylhäällä Kampenissa se oli, kun Arne syntyi. Hänen äitinsä nimi oli
Margit, -- ainoa lapsi Kampenin torpantilalla. Kahdeksannellatoista
vuodellaan viipyi hän kerran vähän liiemmäksi eräässä tanssiseurassa;
hänen kumppalinsa olivat hänen jättäneet ja silloin arveli Margit, että
joko hän jäi sen tanssin yli taikka ei, olisi kotiin kuitenkin yhtä
pitkä matka. Ja silloin kävi niin, että Margit jäi siihen istumaan,
siksi kun pelimanni, niin sanottu Räätäli-Niilo, kerrassaan pani
viulunsa pois, niinkuin hänellä oli tapana kun kestitys nousi hänelle
päähän, antoi toisten rallittaa, sieppasi tytön kauniimman, siirteli
jalkaa niin varmasti kuin viisun tahtia ja otti saappaansa korolla
lakin päästä pisimmältä mieheltä, mikä näkyvissä oli. "Ho!" huusi hän.

Kun Margit sinä iltana meni kotia, kimalteli lumi niin ihmeen kauniisti
kuuvalossa: Tultuaan ylös parvelle, jossa hänen piti maata, täytyi
hänen vielä kerran katsahtaa ulos. Hän riisui liivit päältään, mutta
jäi seisomaan nämät kädessä. Sitten tunsi hän palelevansa, kiiruhti
riisumistaan ja kyyristyi huppuun vällyjen alle. Sinä yönä uneksi
Margit suuresta punaisesta lehmästä, joka oli tullut peltoon. Hänen
piti ajaman sitä sieltä pois, mutta kuinka hän vaan reuhtoikin, ei hän
tullut paikasta mihinkään; lehmä seisoi huoleti ja söi siksi kun tuli
täyteläiseksi ja pyöreäksi, ja katsoi aina välimmiten Margitiin
suurilla, raskailla silmillään.

Kuu ensi kerran tuli tanssit kylään, oli Margit siellä taas. Ei häntä
sinä iltana haluttanut paljon tanssia; hän jäi istuntaan ja
kuuntelemaan soittoa, ja merkillistä hänestä oli, ettei se toisia yhtä
paljon miellyttänyt. Mutta kun aikaa kului, nousi pelimanni ylös ja
tahtoi tanssia. Hän meni suoraapäätä Kampenin Margitin luo. Tämä siitä
tuskin tiesikään, mutta Räätäli-Niilon kanssa hän tanssi!

Vähitellen kävi ilma lämpöisemmäksi ja tanssi jäi. Sinä kevännä kävi se
niin kovasti Margitin sydämelle, kun pikkuinen karitsa kääntyi
kipeäksi, että äidin mielestä se melkein oli liikaa. "Eihän se ole kuin
karitsa", sanoi äiti. "Niin, mutta se on kipeä", nyyhkytti Margit.

Siitä oli jo kauan kun hän oli kirkossa käynyt; hän soi ennen äidille
sen ilon, lausui hän, ja jonkun täytyi olla kotona. Eräänä pyhänä
kesäsydännä, jolloin ilma oli niin kaunis, että heinät hyvin saattoivat
olla hajoitettuina vuorokauden umpeen, arveli äiti, että he kumpikin
vallan hyvin saattaisivat mennä kirkkoon. Margitilla ei ollut siihen
juuri mitään sanomista, vaan alkoi pukeutua. Kun he olivat tulleet niin
likelle, että kirkonkellot kuuluivat, hyrähti hän itkuun. Äiti kävi
kalmanvaaleaksi. He kävivät eteenpäin, äiti edellä, hän jälessä,
kuuntelivat saarnaa, veisasivat virren loppuun, olivat siunauksien yli
eivätkä lähteneet paikaltaan ennenkuin kirkosta soitettiin. Mutta kun
he taas olivat kotona tuvassa, otti äiti hänen kätensä väliin ja
lausui: "Älä minulta mitään salaa, lapsukaiseni!"

Tuli toinen talvi; silloin ei Margit enää tanssinut. Mutta
Räätäli-Niilo soitti viulua, joi enemmän kuin ennen ja tanssitti
lopulla aina kauniinta tyttöstä, kuin saapuvilla oli. Siihen aikaan
puhuttiin varmana asiana, että Räätäli-Niilo olisi saanut kenen
hyväänsä seudun mahtavimmista talon tyttäristä; toiset tiesivät
lisätä, että Eli Böen itse oli hänelle tarjonnut tytärtänsä, Birgitiä,
jonka sanottiin olevan sairaana sulasta rakkaudesta Räätäli-Niiloon.

Mutta siihen aikaan se juuri oli, kun Kampenin torpan tyttäreltä
vietiin lapsi ristittäväksi. Sille pantiin nimeksi Arne, ja
Räätäli-Niiloa mainittiin lapsen isäksi.

Samana iltana oli Niilo suurissa häissä; siellä hän joi itsensä
juovuksiin. Hän ei tahtonut soittaa, vaan tanssi myötäänsä ja salli
tuskin muiden olemaankaan laattialla. Mutta kun hän vaati Böen'in
Birgitiä tanssimaan, kieltäytyi tämä tulemasta. Niilo päästi pahan
naurun, pyörähti kantapäällään ja iski kiinni ensimmäiseen tyttöön,
joka sattui siinä likellä olemaan. Tämä ponnisteli vastaan. Niilo loi
silmänsä alas häneen; se oli pikkuinen mustaverinen kirpakka, joka
kaiken iltaa oli istunut ja tuijottanut häneen ja nyt oli käynyt hyvin
kalveaksi. Niilo vähän kumartui ja kuiskasi: "Etkö sinä minun kanssani
tule tanssimaan, Karina!" Vastausta ei tullut. Hän uudelleen. Silloin
tyttö vastasi yhtä hiljaa, kuin hänkin kysyi: "Se tanssi saattaisi
mennä pitemmälle kuin toivoisinkaan." -- Niilo astui verkalleen pois,
mutta tultuaan keskelle laattiaa teki hän hypyn ja tanssi nyt yksinään
Hallingenia. Ei kukaan muu tanssinut; he seisoivat hiljaa ja katselivat
hänen tanssiaan.

Sitten meni hän ullakkoon, pani pitkäkseen ja itki.

Margit istui kotona pienen poikansa kanssa. Hän kuuli puhuttavan
Niilosta, kuinka tämä kulki tanssista tanssiin; hän silmäili poikaansa
ja itki, silmäili taaskin poikaansa ja oli iloinen. Ensimmäinen sana,
jonka hän pojalleen opetti, oli isä; mutta sitä ei hän tohtinut tehdä
silloin kun äiti tai äidinäiti, joksi häntä nyt sanottiin, oli luona.
Siitä oli seurauksena, että poika rupesi sanomaan äidinäitiä
isäksi. Margit näki paljon vaivaa, ennenkuin hän sai poikansa siitä
tavasta luovutetuksi, ja sillä hän taas herätti pojassaan aikaista
ajatuksen-juoksua. Ei hän vielä ollut varsin iso, kun jo tiesi, että
Räätäli-Niilo oli hänen isänsä, -- ja tultuaan siihen ikään, jolloin
seikkailukset miellyttävät, sai hän myöskin tietää, minkä tapainen
mies tuo Räätäli-Niilo oli. Äidinäiti oli kivenkovaan kieltänyt hänen
nimeänsäkin mainitsemasta; hän ahkeroitsi vaan saada Kampenin
torpantilaa julistetuksi itsenäiseksi taloksi, että tyttärensä voisi
siinä poikineen hyvin elää. Hän käytti tilanomistajan köyhyyttä
hyväkseen, lunasti torpan vapaaksi, maksoi vuosittain velkaansa ja
toimitti työnsä kuin mies; sillä hän oli neljätoista vuotta ollut
miehestään leskenä. Tila otti hyvin hyötyäkseen; pian he siinä jo
saattoivat elättää neljä lypsävätä, ja kuusitoista lammasta, jota
paitse he omistivat puolet hevosesta.

Räätäli-Niilo kuleksi sillä välin paikasta paikkaan tienoolla.
Sisääntulot häneltä olivat vähentyneet, osittain siitä syystä, että
hänellä oli vähemmän halua työhön, osittain taas siitäkin, ett'ei
hänestä enää pidetty niin paljon kuin ennen. Sitä enemmän hän nyt
viuluaan soitteli, joutui sen kautta aina useimmin juominkiin, ja
samalla tappeluihin ja huonoille päiville. Olipa niitäkin, jotka olivat
kuulleet hänen jo valittelevan.

Arne saattoi olla noin kuusivuotias, kun hän eräänä talvisena päivänä
telmi sängyssä, jossa oli asettanut täkin seiliksi ja piti kauhalla
perää. Äidinäiti istui tuvassa ja kehräsi, oli omissa ajatuksissaan ja
nyökäytti väliin päätään, ikäänkuin olisi se niin varmaa, jota hän
ajatteli. Poika tiesi, ettei hänestä vaaria pidetty, ja nyt hän lauloi,
niinkuin hän oli sen oppinut, laulun Räätäli-Niilosta, niin raaka ja
hurja kuin se olikin.

    Jos eilen tänne et saapunut sa,
    on korviis tullut kraatari Niilo, mies kopea.

    Myös tiedät, joll'et saapunut nyt juuri,
    minnekkä kourista sen lensi Knut suuri.

    Katolle karjetan. -- Näin Olli Oseni'stä:
    "Kun vasta sun sinkoan, pussihisi ruokaa pistä."

    Ja Hansu Bugge myös oli voimakas mies,
    ja siksi kaikkialla kaikki hänet ties.

    "Miks soisit Niilo maata, jos sanot paikan tuon,
    mä syljen kouraan kohta, sun lentää sinne mä suon."

    "Oh, tullos vaan lähemmäksi, ei sana särje luuta;
    -- Sä miestä et nurin lyö, jos vaan soittelet suuta."

    Ens' ottelu se heiltä vaan oli niin ja näin.
    Molemmat seistä voivat, voimia jännittäin.

    Toisessa kehnommasti jo käypi Hansullen.
    Väsytkö Bugge parka? -- tää tanssi on tulinen.

    Kolmanness' suistui Hansu, nyt vuoti verikin.
    "Mitenkä syljet, mies sä!" -- "Voi, kuinka ma keikahdin!"

Pitemmälle ei poika laulanut; kaksi värssyä oli vielä jälellä, mutta
niitä ei äiti hänelle toki ollut opettanut:

    Oletko nähnyt puuta, jok' uutta lunta varjoaa?
    Oletko nähnyt, Niilo kun neitoselle naurahtaa?

    Oletko nähnyt, Niilo kun alkaa tanssin vilkkaan?
    Koht' impyenä lähde, -- tai muuten hurmaut, joudut pilkkaan.

Äidinäiti osasi nämätkin värssyt ja muisti ne selvemmin nyt, kun niitä
ei laulettu. Ei hän pojalle mitään sanonut; mutta äidille hän lausui;
"neuvo pojalle samalla omastakin häpeästäsi, älä unhota kahta viimeistä
värssyä."

Räätäli-Niilon oli juominen turmellut; hän ei enää ollut sama kuin
ennen. Muutamat päättivät, että hän jo oli häviönsä portaalla.

Silloin sattui, että kaksi Amerikalaista vieraili seudulla, ja kun he
kuulivat että likitienoossa pidettäisiin häitä, tahtoivat he
niitä nähdä, saadakseen tietoa kansantavoista. Siellä Niilo soitti. He
antoivat taalerin kumpikin soittorahaa ja pyysivät Hallingenia. Ei
saatu ketään houkutelluksi sitä tanssimaan, vaikka kuinka olisi
pyydetty. Jokainen siihen sijaan pyysi Niiloa itseään tanssimaan; "hän
oli kuitenkin parhain." Hän kielsi, sitä hartaimmiksi kävivät
kehoitukset, vihdoin kaikki huusivat samaan ääneen, ja sitä hän juuri
oli tahtonutkin. Hän jätti viulun toiselle, heitti nutun päältään ja
lakin päästään, astui esiin ja nyt häntä seurattiin entisellä
huomiolla, ja se hänelle antoi entisen pontevuuden. Kaikki tunkeutuivat
niin likelle toisiaan kuin mahdollista, takimmaiset kipusivat
pöydille ja penkeille, muutamat tytöt seisoivat toisia paljon
korkeammalla ja etupäässä niistä oli pitkäkasvuinen nainen vaalealla,
ruunihtavalla tukalla, sinisillä silmillä, syvällä, vakaan otsan alla,
pitkäveteisellä suulla, joka usein nauroi ja venyi silloin aina enemmän
toiselle puolelle, -- se oli Böenin Birgit. Niilo näki hänen, kun hän
loi silmänsä ylös kattoon. Soitto alkoi, syvä hiljaisuus vallitsi, ja
Niilo otti ensimmäisiä askeleita, kiidätti permantoa pitkin, kallisti
ruumistaan vähän toiselle sivulle, polki jalkaa tahdin mukaan, huojui
sinne, huojui tänne, löi väliin jalat ristiin allensa, kavahti ylös
jälleen, otti asennon juuri kuin heittoon ja kulki taaskin kallellaan
niinkuin äsken. Taitava oli käsi, joka liikutti jousenta. Soitto sai
aina enemmän intoa. Niilo heitti päätänsä taaspäin ja samassa potkasi
saappaankorko kattohirttä, jotta pöly rapisi alas heidän päällensä.
Väki nauroi ja huusi hänen ympärillään, tytöt seisoivat juurikuin olisi
hengenveto käynyt heille vaikeaksi. Valtavat sävelet tulvailivat heidän
välitsensä piirin sisään, jousen vaivasi aina kovemmin viulun kieliä ja
kiihoitti uusiin ponnistuksiin. Niilokin siihen oli taipuvainen,
kumarsi ruumistaan eteenpäin, otti juoksuaskeleita tahdin mukaan,
suoristi selkäänsä ikäänkuin hyppyyn, mutta se oli narria vaan, veteli
taaskin jalkojaan, ja juuri kun kaikkein vähin luultiin hänen hyppäystä
ajattelevan, silloin kumisi saappaan korko kattohirressä, ja vielä
uudelleen, toistamiseen monta kertaa, sitten kuperkeikkaa eteenpäin ja
taaksepäin, ja joka kerran tuli hän yhtä osavasti jaloilleen. Hän ei
tahtonut enää pitkittää. Viulu teki muutamia ravakkaita käänteitä pois
nuotista, meni alas järeään ääneen, jossa se herposi ja sammui viimein
pitkällä pyyhkäyksellä paasiin. Joukko hajosi; vilkas keskustelu, huuto
ja pauhina lopettivat äänettömyyden. Niilo seisoi seinän vieressä;
silloin lähenivät häntä Amerikalaiset tulkkineen ja antoivat hänelle
viisitaalarisen kumpikin. Taaskin tuli hiljaisuus.

Amerikalaiset puhuivat jotakin tulkilleen; sitten kysyi tämä, jos hän
tahtoisi palvelijan tapaisena seurata heitä matkalle; hän saisi
palkkaa, mitä vaan tahtoisi. "Mihinkäs mentäisiin?" tiedusteli Niilo;
joukko tunkeutui niin likelle heitä kuin mahdollista. "Ulos mailmaan",
oli vastaus. "Koska?" kysyi Niilo, katsoi ympärilleen hehkuvin kasvoin,
tapasi Böenin Birgit'in silmäyksen ja kiinnitti katseensa häneen. --
"Viikon päästä, kun palajamme", kuului vastaus. -- "Kenties olen
silloin valmis lähtemään", vastasi Niilo punnitellen viisitaalarin
rahoja käsissään. Hän oli nojannut toisen käsivartensa rinnallaan
seisovan miehen olkapäähän, ja käsivarsi tärisi niin, että mies tahtoi
häntä saada penkille istumaan.

"Vähät siitä", vastasi Niilo, otti muutamia horjuvia askeleita
laattialle, sitten muutamia vakaita, kääntyi ja pyysi saada
"hyppy-polskaa."

Tytöt olivat kaikki asettautuneet esiin. Hän katselikin kauan ja
pitkään ympärillensä, meni sitten suoraa päätä yhden luokse, joka oli
tummassa hameessa, ja se oli Böenin Birgit. Niilo ojensi hänelle
kätensä ja tyttö antoi hänelle omansa molemmat; silloin Niilo veti
suutansa nauruun, otti askeleen taaksepäin, tarttui toiseen tyttöön
hänen rinnallaan ja tanssi vallattomasti pois. Birgitin kaula ja
kasvot lensivät tulipunaisiksi. Varteva mies suopeilla kasvoilla
seisoi hänen takanaan; tämä otti häntä kädestä ja lähti menemään -- --
Niilon jälessä. Niilo huomasi sen, ja lienee se kenties ollut
varomattomuudesta, kun hän tanssitessaan tuuskasi heihin niin kovasti,
että nämät kellahtivat nurin niskoin laattiaan. Naurua ja tohinaa
nousi ympärillä. Birgit tuli viimeinkin jaloilleen, meni erillensä ja
itki kovin.

Suopea-kasvoinen mies nousi hitaasti, meni suoraa tietä Niilon eteen,
joka vielä tanssi. "Saat tauota hetkeksi", sanoi mies. Niilo ei ollut
kuulevinaankaan, ja silloin otti mies häntä käsivarresta; Niilo repäsi
itsensä irti ja katsoi häneen. "Minä en sinua tunne", sanoi hän
naurahtaen. "Et, mutta nyt sinä tulet minun tuntemaan", sanoi
suopea-kasvoinen ja antoi toista korvalle. Niilo, joka ei tiennyt sitä
varoa, kaatui raskaasti selin teräväsyrjäiseen takkakiveen, aikoi
samassa nousta pystyyn, mutta ei kyennyt; hän oli taittanut selkänsä.

Kampenissa oli muutos tapahtunut. Äidinäiti oli viime aikoina ollut
kivulloinen, ja kun hän sen tunsi alkoi hän ahkerammin kuin ennen
kerätä rahoja, saadakseen lunastushinnan lopun suoritetuksi. "Niin on
sinulla ja pojalla mitä tarvitsette. Ja jos sinä tänne päästät jonkin
sitä teiltä hävittämään, niin en minä haudassani lepoa saa."
Tuonnempana syksyllä oli hänellä ollutkin se ilo, että saattoi
kompuroita entiseen päätaloon loppuvelan kanssa, ja iloinen hän oli,
kun taas istui penkillä ja saattoi sanoa: "Nyt se on tehty." Mutta
samassa hän myöskin sai kuolintautinsa; hän tahtoi sänkyyn eikä noussut
siitä enää. Tyttärensä hänen hautasi ja toimitti hänen haudalleen
kauniin ristin, johon vainajan nimi ja ikä sekä virren värssy olivat
piirretyt. Pari viikkoa myöhemmin oli vainajan musta pyhähame muutettu
vaatteiksi pojalle, ja kun hän ne sai päällensä, kävi hän niin
totiseksi, juuri kuin olisi äidinäiti kummitellut. Omasta ehdosta meni
hän tuon isoränttisen hakakirjan ääreen, josta äidinäiti joka pyhä oli
lukenut ja laulanut; poika avasi sen ja lehtien välissä oli äidinäidin
lasisilmät. Niihin ei poika koskaan hänen eläessään saanut koskea;
pelonalaisena otti hän ne käteensä, pani ne nenälleen ja katsoi niiden
lävitse kirjaan. Kaikki kävi himmeäksi. Sepä kummallista, arveli poika;
niillähän sitä äidinäiti oli Jumalan sanaa lukenut. Hän vei niitä
kynttilää kohden katsoakseen, mikä niitä vaivasi ja samassa ne
särkyivät että läjähti; -- tuolla ne nyt olivat laattiassa...

Poika rupesi pelkäämään, ja kun ovi samassa aukeni, luuli hän jo
äidinäidin tulevan sisään mutta se olikin äiti ja hänen takanaan kuusi
miestä, jotka suurella töminällä kantoivat sisään jonkunlaista
kantovuodetta, jonka he asettivat keskelle laattiaa. Ovi seisoi kauan
auki heidän jälessään, ja huone jäähtyi.

Vuoteella makasi mustatukkainen ja kalveakasvoinen mies; äiti hyöri
ympärillä ja itki; "nostakaa häntä varovasti sänkyyn", pyysi hän ja
auttoi itsekin heitä siinä toimessa. Mutta aina sen mukaan kun miehet
hänen kanssaan siirtyivät peremmäksi, oli jotakin heidän jalkojensa
alla joka kitisi. "Oh, äidinäidin lasisilmät ne ovat", ajatteli poika,
mutta ei hän sitä ääneen lausunut.




Kolmas luku.


Se tapahtui, niinkuin jo sanottiin, juuri syksyllä. Kahdeksan päivää
senjälkeen, kun Räätäli-Niilo kannettiin Kampenin Margitin luokse, tuli
Amerikalaisilta sana, että hän valmistautuisi matkaan. Hän silloin
oihkaili kovissa vaivoissa ja hammasta purren tiuskasi hän: "Anna
heidän mennä helvettiin!" Margit jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi
vastausta saanutkaan. Hän huomasi sen ja toisti, harvaan ja väsyneenä:
"Anna heidän -- mennä."

Tuonnempana talvea pääsi hän senverran voimiinsa, että saattoi istua
ylähällä, vaikka hän tosin iäksi oli terveytensä menettänyt. Kun hän
ensimmäisen kerran kykeni oikein istumaan, otti hän viulunsa esiin,
viritti, mutta tuli niin liikutetuksi, että hänen täytyi mennä sänkyyn
takaisin. Hän oli harvapuheinen, mutta muuten hänen kanssaan tuli hyvin
toimeen, ja aikaa voittain hän jo rupesi poikaa luettamaan ja ottamaan
työtä kotiin. Kylään ei hän mennyt eikä niiden kanssa puheisin
ruvennut, jotka häntä katsomassa kävivät.

Ensimmältä toi hänelle Margit uutisia kylästä; sen jälkeen kävi hänen
mielensä synkeäksi; silloin herkesi Margit sitä tekemästä.

Tuonnempana keväällä istuivat hän ja Margit myöhempään kuin
tavallisesti ja puhelivat illallisen jälkeen. Poika ajettiin silloin
levolle. Jonkun aikaa sen jälkeen heitä kuulutettiin kirkossa, ja
sitten menivät he vihille kaikessa hiljaisuudessa.

Hän oli mukana ulkotöissä ja järjesti kaikki taidokkaasti ja tyyneesti.
Margit sanoi pojalle: "Hänestä on sekä hyötyä että iloa. Nyt tulee sun
olla kuuliainen ja siivo, että olet hänelle mieliksi."

Margit oli kaikessa surussaan sangen hyvin säilyttänyt kauneutensa; hän
oli punaverinen ja suuret silmänsä näyttivät vieläkin suuremmilta, kun
niiden ympärillä oli sininen kehä. Hänellä oli paksunlaiset huulet,
ympyriäiset kasvot, ja hän näytti niin tanakalta ja terveeltä, vaikka
ei hänellä suuria voimia ollut. Siihen aikaan hän oli kauniimman
näköinen, kuin ennen milloinkaan, ja alituisesti hän lauloi, niinkuin
tapansa oli työtä tehdessä.

Iltapuolella eräänä sunnuntaina menivät isä ja poika pelloille
katselemaan, kuinka oraat ottivat varttuakseen. Arne hyppeli isänsä
ympärillä ja ampui nuolella ja jousella; Niilo oli sen itse pojalle
tehnyt. Sillä tavoin he kulkivat suoraan sitä tietä kohden, joka
kirkolta ja pappilasta vei alas niin sanotulle tasa-maalle. Niilo
istahti kivelle tien viereen ja lankesi ajatuksiin; poika kiiti nuolen
perässä pitkin tietä kirkolle päin. "Ei liian pitkälle", sanoi isä.
Juuri kun poika parasta kättä laukkasi, pysähtyi hän ikäänkuin
kuuntelemaan. "Isä, minä kuulen soittoa." Isä kuunteli myöskin; he
kuulivat viulun soittoa, jota väliin huuto ja vallaton räyhy
hämmensivät; mutta juuri kuin alustana kuului taukoamatta kärryjen
rätinää ja kavion töminää; se oli hääväkeä, kuin palasi kotiin
kirkosta. "Tule tänne poika!" ja Arne kuuli jo äänestä, ettei ollut
viipymistä. Isä oli kiireesti nousnut ja kätkeytynyt suuren puun
taakse; poika jälessä; -- "ei tänne, -- tuonne!" poika joutuisasti
kyyryyn pensaan taakse. Häämatkue jo kääntyi koivumetsän kulmasta; he
ajoivat rajusti täyttä ravia, hevoset olivat valkoisessa vaahdossa,
juopuneet miehet huusivat ja loilottivat; isä ja poika lukivat kuinka
monta oli hevosta ja saivat kumpikin neljätoista. Ensimmäisessä istui
kaksi soittajaa, ja heleästi kaikkui häämarssi selkeässä ilmassa: pieni
poika seisoi takana ajamassa. Toisessa hevosessa oli morsian, ruunu
päässä, hän oli pitkäkasvuinen, istui suorana ja loisti päivänvalossa;
hän naurahteli, ja suu vetääntyi toiselle poskelle; hänen rinnallaan
istui suopeakasvoinen mies sinisissä vaatteissa. Saattoväki tuli
jälessä, miehet istuivat naisten polvilla, pienet pojut olivat takana
ja juopuneet miehet ohjissa; kuusi henkeä istui kussakin hevosessa,
viimeisessä hevosessa istui kyökkimestari ja piti viina-ankkuria
sylissään. Huutaen ja laulaen he kulkivat sivu, menivät suinpäin mäkeä
alas; viulunsoitto, kirkuminen ja kärryjen rätinä kuului heidän
jälkeensä tomunryöpystä, tuuli kantoi vielä erinäiset äänet ylös
ilmaan, mutta pian kuului vaan tohiseva kohu, ja sitten kaikki hiljeni.
Niilo seisoi vielä liikkumattomana; takana päin rapisi, hän kääntyi; se
oli poika, joka kömpi pensaasta esiin.

"Kuka se oli, isä?" Mutta poika hiukan vavahti, sillä isä oli
ilkeän-näköinen. Arne seisoi äänettömänä paikallaan ja odotti
vastausta; sitten hän seisoi sentähden, ettei mitään vastausta saanut.
Vihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui ja taas hän uskalsi kysyä: "Joko
mennään?" Niilo katseli vieläkin juurikuin hääväen jälkeen, tointui nyt
ja lähti menemään; Arne jälessä. Hän pani nuolen jouseen, laukasi ja
juoksi nuolen perässä. "Älä sotke niittyä", lausui Niilo jyrkästi.
Poika antoi nuolen jäädä ja tuli takaisin. Hetken kuluttua hän sen oli
jo unhottanut, ja kun isä kerran pysähtyi seisomaan, laskeutui hän alas
ja heitti kuperkeikkaa. "Älä sotke niittyä, sanon minä"; häntä
siepattiin toisesta kädestä, jotta se oli vähällä sijoiltaan mennä.
Sitten hän kulki hiljaisesti jälessä.

Margit odotti heitä ovella; hän oli juuri tullut karjapihasta, jossa
hänellä varmaankin oli ollut kova työ, sillä hiukset olivat
vanukkeessa, paita oli likainen, hame samoin; mutta hän seisoi ovella
ja hymyeli: "Lehmistä oli pari raastanut itsensä irti ja menneet
haaskiolle; nyt ne ovat kiinni jälleen." -- "Saattaisit kuitenkin vähän
siistiä itseäsi näin pyhäpäivänä", lausui Niilo, mennessään hänen
sivutsensa tupaan. -- "Niin, nyt saattaa kyllä siistiä itseään, kun
työt ovat tehtynä", vastasi Margit ja meni jälessä. Hän rupesi heti
pukeutumaan, ja sitä tehdessään hän lauloi. Margit lauloi jokseenkin
hyvin, mutta väliin oli hänen äänensä vähän sorroksissa. "Älä siinä
vinguta!" tiuskasi Niilo, hän oli heittäytynyt selälleen sänkyyn.
Margit taukosi. Nyt syöksi poika sisään. "Siellä tulee suuri musta
koira pihaan, se on niin ruma...!" -- "Suu kiinni, poika!" huusi Niilo
sängystä ja kurotti jalkaansa lyödäkseen sitä laattiaan; "hitto, mitä
elämää se poika aina pitää!" jupisi hän ja veti jalkansa taas takaisin.
Äiti häristi pojalle. "Näethän, ettei isä ole roveissaan", lausui hän.
"Etkö tahtoisi vähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?" kysyi Margit;
hän koetti saada miestään hyvälle tuulelle jälleen. Semmoista juomaa
oli äidinäiti pitänyt hyvänä, ja moni muu myöskin. Niilo siitä ei
välittänyt, mutta oli kuitenkin juonut muiden mukaan. "Etkö tahtoisi
vähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?" kysyi Margit uuhelleen,
hän kun ei ensi kerralla saanut vastausta. Niilo nousi molemmille
kyynäspäilleen ja tiuskasi: "Luuletko minun tahtovani särppiä sitä
sotkua?" -- Margit hyvin kummastui, otti pojan mukaansa ja lähti
tuvasta.

Heillä oli paljon askaroimista ja hommaa ulkona, eivätkä tulleet sisään
ennenkuin illalliselle. Silloin oli Niilo poissa. Arne lähetettiin ulos
isää huutamaan, mutta poika ei häntä löytänyt. He odottivat siksi kun
ruoka oli melkein kylmää, silloin he atrioitsivat, mutta Niiloa ei
vieläkään kuulunut tulevaksi. Margit kävi levottomaksi, laittoi pojan
maata ja istui odottamaan. Kohta puoliyön jälkeen Niilo viimeinkin
tuli. "Rakkahani, missä sinä olet viipynyt?" kysyi Margit. "Se ei sinua
liikuta", vastasi mies ja istautui säveästi penkille. Hän oli
juovuksissa.

Sen jälkeen oli Niilo usein kylässä ja joka kerran hän palasi sieltä
juopuneena kotiin. "Minä en kestä olla täällä kotona sinun kanssasi",
lausui hän kerran kylästä palatessaan. Margit koki tyyneellä mielellä
pitää puoliansa, mutta silloin löi Niilo jalkaansa laattiaan ja käski
häntä pitämään suutansa kiinni: jos hän oli juovuksissa, niin oli se
Margitin syy; jos hän oli paha, niin oli sekin hänen syynsä; ja
vaivaiseksi ja onnettomaksi ihmiseksi koko elinajakseen oli hän tullut
juuri Margitin ja sen helvetin pojan tähden, joka hänellä oli. "Mitä
varten sinä aina juoksit mun perässäni?" uikutti hän ja itki. "Mitä
pahaa minä olin tehnyt, ett'et saattanut antaa mun olla rauhassa?" --
"Mutta Herra minua hyvästi siunatkoon", lausui Margit, "minäkö sinun
perässäsi juoksin?" -- "Niin, juuri sinä!" huusi hän ja nousi
seisoalleen, ja itkien jatkoi hän: "Nyt olet sen viimein saanut sille
kannalle, kuin olet tahtonutkin. Täällä minä raastan nyt puusta puuhun
ja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin voinut elää
loistossa seudun uhkeimman talontyttären kanssa, minä olisin voinut
matkata niin pitkälle kuin aurinko valonsa luo -- ellette sinä ja se
kirottu poikasi olisi asettuneet tielleni." -- Margit koki taaskin
puoliaan pitää: "Pojan syy se nyt ei kumminkaan missään tapauksessa
ollut." -- "Ellet tuki suutasi, saat lanan poskellesi!" ja hän löi
Margitia.

Kun hän seuraavana aamuna oli maannut itsensä selväksi, oli hän kovin
häpeillään ja käyttihe siivosti varsinkin poikaa kohtaan. Mutta
piakkoin hän taaskin oli juovuksissa ja silloin hän Margitia löi;
viimein hän löi äitiä melkein aina kuu hän juovuksissa oli; poika itki
ja voivotteli; silloin lyötiin häntäkin. Väliin hän sitä katui niin
syvästi, että hänen täytyi lähteä kylään. Samaan aikaan alkoi hän
taaskin haluta tansseihin, soitti niinkuin ennenkin ja otti pojan
mukaansa viulun laatikkoa kantamaan. Siellä näki poika yhtä ja toista.
Äiti itki sitä kun pojan piti mukana olla, mutta ei tohtinut isälle
mitään sanoa. "Pysy Jumalassa äläkä mitään pahuutta opettele", varoitti
hän poikaa ja hyväili häntä. Mutta tanssitiloissa oli kovin hupaista,
ja täällä kotona äidin luona ei hupaista ollut. Hän vieraantui aina
enemmän äidistä ja vetääntyi isään; äiti näki sen ja oli ääneti.
Tanssitiloissa oppi poika paljon lauluja, ja niitä hän lauleli sitten
kotona; se huvitti isää, ja väliin tapahtui, että poika sai hänet
nauramaan. Se poikaa taas miellytti ja nyt hän opetteli niin paljon
lauluja kuin mahdollista oli; pian huomasi hän minkälaiset laulut isää
parhaiten miellyttivät, ja mikä niissä isää nauratti. Jos nyt ei
lauluissa sattunutkaan sentapaista olemaan, sepitti hän sen itse
niihin, niin hyvin kuin hän taisi, ja siinä hän aikaiseen harjaantui
panemaan sanoja nuotille. Herjauslauluja ja rumia asioita niistä
ihmisistä, jotka varoihin ja hyviin voimiin olivat tulleet, isä
mieluummin kuunteli ja niitä poika lauloi.

Äiti tahtoi perältäkin ottaa poikaa mukaansa navettaan iltasilla; poika
haki monenlaisia esteitä siitä päästäkseen; mutta kun ne eivät
auttaneet ja hän oli pakoitettu sinne menemään, puhui äiti hänelle
kauniisti Jumalasta ja hyvästä ja lopetti tavallisesti vetämällä
kovasti itkien poikaa luokseen, pyytäen, rukoillen häntä pahuutta
välttämään.

Äiti luetti poikaa ja hän oli mahdottoman hyvä oppimaan. Isä siitä oli
ylen ylpeä ja antoi pojan tietää, varsinkin juovuksissa ollessaan, että
hän oli perinyt isänsä ymmärryksen.

Tanssitiloissa, kun hän tuli päihinsä, sai isä tavakseen kehoittaa
poikaa laulamaan väelle. Poika lauloi laulu laululta, väki nauroi ja
räyhäsi; mieltymys huvitti melkein enemmän poikaa kuin isää, ja
viimeiseltä ei tahtonut lauluista loppua tullakaan. Huolelliset äidit,
jotka siitä kuulivat, menivät Margitin luokse ja antoivat hänelle siitä
tietoa, sillä laulujen sisällys ei aina ollut parhainta laatua. Äiti
otti pojan kahdenkesken ja kielsi häntä kaiken hyvän nimessä laulamasta
senlaisia lauluja, ja nyt tuntui pojasta kuin olisi äiti vastaan
kaikkea mikä vaan hänelle huviksi oli. Ensikerran hän kertoi isälle
mitä äiti oli sanonut. Äiti sai siitä paljon kärsiä niin pian kun isä
oli juovuksissa, sitä ennen ei hän milloinkaan mitään puhunut. Mutta
silloin poika myöskin ymmärsi, mitä hän oli tehnyt, ja hän rukoili
tunnossaan Jumalaa ja äitiä sen hänelle anteeksi antamaan, vaan ei se
tullut häneltä julkisesti tehdyksi. Äiti oli yhtä ystävällinen kuin
ennenkin, ja se pojan mieltä karvasteli.

Kerran hän sen kuitenkin unhotti. Hänellä oli taipumus osata jäljitellä
kaikkia ihmisiä; varsinkin oli hän mestari matkimaan heidän puhettaan
ja lauluaan. Äiti tuli kerran sisään juuri pojan huvitellessa isää
tällä taidolla, ja isän juolahti päähän, äidin jälleen ulosmentyä, että
poika matkisi myöskin tämän laulua. Poika ei siihen ensin myöntynyt,
mutta isä, joka oli sängyssä pitkällään, ja nauroi että oli kuolla,
tahtoi kiven kovaan häntä jäljittelemään myöskin äidin laulua. Hän on
poissa, arveli poika, eikä voi sitä kuulla, ja nyt hän lauloi niin,
kuin äiti välistä lauloi, kun ääni oli sorruksissa ja hän oli
itkemäisillään. Isä nauroi, jotta poikaa melkein kammoitti, ja hän
taukosi itsestään laulamasta. Silloin tuli äiti sisään kyökistä, katsoi
poikaan pitkällä ja raskaalla silmäyksellä, meni kaapille kehloa
ottamaan ja vei sen ulos.

Pojan koko ruumis kävi tulikuumaksi; äiti oli kuullut kaikki. Hän
hyppäsi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos, heittäytyi maahan
ja olisi tahtonut haudata itsensä turpeen alle. Ei hänellä ollut lepoa
ollenkaan, hän nousi ylös ja aikoi lähteä kauemmaksi. Hän meni luhan
ohitse, ja sen takana istui äiti neuloen uutta hienoa paitaa juuri
hänelle. Ennen oli hän tavallisesti neuloessaan laulanut jotakin
virttä. Mutta nyt ei Arne voinut kestää kauemmin; hän heittäytyi
ruohoon alas äitinsä eteen, loi silmänsä ylös häneen, ja itki, jotta
koko ruumiinsa tärisi. Äiti päästi työnsä ja otti pojan pään käsiensä
väliin. "Arne rankka!" sanoi hän ja nojasi päänsä alas pojan päätä
vasten. "Tiesin kyllä sinun perijuurin olevan hyvän", lausui äiti ja
suuteli pojan hiuksia. "Äiti, älä kiellä sitä kuin sinulta nyt pyydän",
puhkesi poika viimeinkin puhumaan. -- "Sinä tiedät, etten sitä te'e",
vastasi äiti. Arne koki pidättää itkuansa, ja kätkien päänsä äidin
helmaan, änkytti hän: "Äiti -- laula minulle jotakin." -- "Armahani,
enhän minä osaa", vastasi äiti hiljaa. -- "Äiti, laula minulle
jotakin", rukoili poika, "taikka en luule koskaan voivani katsoa sinua
silmiin." Äiti silitteli hänen hiuksiaan, mutta ei virkannut mitään.
"Äiti, laula, laula, kuuletkos! Laula!" pyysi ja rukoili hän, "taikka
menen minä niin kauas pois, etten enää ikinä tule kotiin jälleen." Ja
kun hän, viidennellätoista vuodellaan, kuin hän oli, makasi siinä, pää
äitinsä sylissä, alkoi äiti hänelle laulaa:

    Herra, oi, lapsen säilyä suo,
    Leikkivän tuoll' liki rantaa!
    Suo Pyhän Henkes käydä sen luo,
    Suo hänen kättähän antaa
    Pohja on lieju ja ves syvä on;
    Hän kätehen vaan tarttukohon,
    Niin pitelee käsi kyllä
    Lastani vaarass' yllä.

    Äiti se arkana kuultelee,
    Josko jo kuulisi lastaan,
    Käy oven luokse ja huutelee,
    Ääntä ei hälle soi vastaan;
    Miettivi: hällä ei vaaraakaan,
    Häntä jos henkesi läsn' on vaan;
    Jesus, sen veli, varmaan
    Tuo sen luo emo-armaan.

Hän lauloi useampia värssyjä. Arne makasi hiljaa; siunattu rauha
lankesi hänen ylitsensä ja sen alla tunsi hän virvoittavan väsymyksen.
Viimeiset sanat, jotka hän vielä selvästi kuuli, olivat Jesuksesta; ne
seurasivat häntä kirkkaasen valoon, jossa kaksi- tai kolmetoista ääntä
lauloi; mutta äidin ääni kuului kaikkien yli. Kauniimpaa ääntä hän ei
koskaan ollut kuullut; hän halusi laulaa samalla tavalla. Hän luuli
siihen pystyvänsä, jos hän vaan saattaisi oikein hiljaa laulaa, ja nyt
hän lauloi hiljaa, aina hiljempää ja hiljempää, ja hänestä alkoi jo
tuntua melkein autuaalliselta, kuu hän ihastuneena sovitti äänensä ja
sillä kertaa kaikki katosi. Hän heräsi, katsoi ympärilleen ja kuunteli,
mutta ei kuullut muuta kuin tuon ikuisen ja voimakkaan kosken kohinan
ja samalla likeisen, heti luhan ohitse juoksevan puron hiljaisen,
taukoomattoman lirinän. Äiti oli poissa; hän oli pannut oman röijynsä
ja tuon puolitekoisen paidan pojalle päänalaiseksi.




Neljäs luku.


Kun nyt oli tullut se aika, jolloin elukat olivat paimennettavat
metsässä, tahtoi Arne käydä karjassa. Isä oli sitä vastaan; eihän poika
ennenkään ollut karjassa käynyt, ja nyt hän oli viidennellätoista
vuodellaan. Mutta niin hyvin tiesi poika asiansa ajaa, että hän pääsi
tahtonsa perille, eikä hän koko kevään, kesän eikä syksyn kuluessa
ollut kuin makaamassa kotona, muuten hän oleskeli metsässä yksinään
niin pitkä kuin päivä oli.

Kirjat vei hän mukanaan tuonne ylös. Hän luki ja piirteli kirjaimia
puiden kuoriin; hän käyskenteli ja mietti, lauloi ja haluili; mutta kun
h&n iltasilla palasi kotiin, oli isä useimmiten juovuksissa, löi äitiä,
jätti aina väliin hänen ja koko kylän ja antoi ymmärtää, että hän
kerran olisi voinut matkustaa kauas pois. Silloin tuli pojallekin
matkahalu. Huonosti oli laita täällä kotona, ja kirjat kehoittivat
lähtemään ulos mailmaan, ja väliin tuntui ilmakin houkuttelevan pois
noiden korkeiden tunturein tuolle puolen.

Sattui hän kerran kesäsydännä tapaamaan Riston, katteinin vanhimman
pojan, joka yhdessä renkipojan kanssa tuli metsään hevosia hakemaan
saadakseen ratsastaa kotiin. Hän oli pari vuotta Arnea vanhempi,
ketterä ja lystikäs, muuttelevainen kaikissa ajatuksissaan, mutta
kaiken tämän ohessa päätöksissään vakaa. Hän puhui pikaa ja katkomalla,
mieluimmin kahdesta asiasta yhtä haavaa, ratsasteli ilman satulatta,
ampui lintuja lennosta, pyysi kaloja kärpäsellä syöttinä, ja oli Arnen
mielestä kaikessa verraton. Hänellä oli myöskin halu lähteä
matkustelemaan ja hän kertoi Arnelle vieraista maista, jotta koko
mailma kirkastui heidän ympärillään. Hän huomasi Arnen lukuhalun, ja
nyt hän toi sinne ylös hänen luettavakseen niitä kirjoja, joita hän
itse oli lukenut; aina sen mukaan, kun Arne oli ne lukenut, sai hän
uusia; Risto istui siellä sunnuntaisin itse ja auttoi häntä saamaan
tolkkua maantieteestä ja kartasta, ja niin uutteraan Arne luki kaiken
kesää ja syksyä, että hän kävi laihaksi ja huonon-näköiseksi.

Talvenaikaan annettiin hänen lukea kotona, osaksi sentähden, kun hänen
keväällä oli meneminen rippikouluun, osaksi myöskin, kun hän aina tiesi
saada isän myöntymään tuumiinsa. Hän alkoi ensiksikin käydä koulua;
mutta siellä oli hänellä parhaana huvina, kun hän sai ummistaa silmänsä
ja muistella kirjojaan kotona; eikä talollisten pojista enää enää
yhdestäkään ollut hänelle kumppaniksi.

Ajan pitkään alkoi isä yhä enemmän rääkätä äitiä, ja samassa suhteessa
hänen juomahalunsa ja ruumiilliset vaivansa yltyivät. Ja kun Arnen
kuitenkin täytyi istua ja huvitella häntä, että äiti hetkeksi saisi
rauhaa, ja kun hänen täytyi sitä tehdessä puhella semmoista, jota hän
sydämestään halveksi, silloin syttyi hänessä viha isään. Sen hän kätki
syvälle sydämensä pohjaan samoin kuin rakkautensa äitiin. Kun hän
Ristoa tapasi, tulivat kirjat ja suuret matkat heti puheeksi; ei hän
Ristollekaan puhunut, kuinka kotona oli laita. Mutta usein kun hän
noiden avaralla pyöriväisten keskusteluin jälkeen yksinään vaelsi kotoa
kohden ja mietti, mikä näky hänelle taas olisi tarjona, silloin hän
itki ja rukoili Jumalaa ylhäällä tähtitarhassaan pitämään huolta siitä,
että hän pian pääsisi matkoille.

Kesän tullen päästettiin Risto ja hän ripille. Heti sen jälkeen sai
Risto tuumansa toimeen. Isän täytyi antaa hänen lähteä merille; hän
lahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi hänelle usein kirjoittaa ja läksi
matkalle.

Nyt jäi Arne yksin.

Siihen aikaan sai hän uudelleen halun laulujen kirjoittamiseen. Mutta
nyt hän ei enää vanhoja paikkaillut, vaan sepitti uusia, ja pani niihin
sen, mikä häntä enin pahoitti.

Mutta hänen mielensä kävi kovin raskaaksi, ja suru pakahdutti laulut
häneltä. Pitkät, unettomat yöt hän virui nyt vuoteella ja tuli
vakuutetuin siitä, ettei hän enää voinut kestää täällä kauemmin, vaan
että hänen täytyi lähteä kauas pois, hakea Ristoa -- eikä hiiskua siitä
kellenkään mitään. Hän ajatteli äitiään ja mietti mikä hänelle tulisi
eteen eikä ollut voida häntä silmiin katsoa.

Silloin istui hän eräänä iltana myöhään ylähällä ja luki. Kun olo alkoi
käydä liian tukalaksi, otti hän aina turvansa kirjoihin eikä huomannut,
että ne vaan lisäsivät myrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä varrottiin
kotiin sinä iltana; äiti oli väsynyt ja pelkäsi häntä, sentähden oli
hän mennyt levolle. Arne hyppäsi ylös kun kova kolaus kuului oveen ja
samalla joku pudota tömähti laattiaan porstuassa. Se oli isä, joka tuli
kotia.

Arne töyttäsi oven auki ja katsoi häneen. "Sinäkö se olet, kiltti
poikaseni, tule auttamaan isääsi ylös." Arne kantoi hänen sisään ja
asetti hänen alas penkin nojaan. Sitten otti hän viulun laatikon
porstuasta, toi senkin sisään ja sulki oven. "Niin, katso siitä vaan
minuun, poikaseni; en minä ole kaunis nyt; eipä luulisi minua
Räätäli-Niiloksi. Sen sanon... sulle, älä .... koskaan ryyppää viinaa;
se on... perkele, mailma ja oma liha... hän seisoo ylpeitä vastaan
mutta nöyrille hän antaa arvonsa... -- Oh, voi minua, voi minua!...
Kuinka syvään jo olenkin langennut."

Hän istui hetken ääneti, sitten hän itkien lauloi:

    "Vapahtajani laupias,
    Viel' auta mua armossas!
    Syvästi mä lankesin syntihin,
    Mut lapsesi viel' olen sittenkin!"

"Herra, en minä ole mahdollinen ettäs minun kattoni ala tulisit, mutta
sano ainoastaan sana..." Hän heittäytyi suulleen, kätki kasvonsa käsiin
ja hyrähti raivoisaan itkuun. Kauan hän makasi siinä, ja luki lauseita
raamatusta, joita hän ei varmaankaan pariinkymmeneen vuoteen ollut
lukenut: "Mutta vaimo tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra, auta
minua! -- Mutta hän vastais ja sanoi! Ei ole kohtuullinen ottaa lasten
leipää ja heittää penikoille. -- Mutta vaimo vastais: Tosin, Herra,
syövät penikatkin pöydän alla lasten muruista."

Hän vaikeni, mutta itki vielä enemmän, vaikka hiljaa.

Äiti oli aikoja sitten jo herännyt, vaan ei tohtinut nostaa päätänsä
tyynyltä; mutta nyt miehen näin surkeasti itkiessä nojautui hän
kyynäspäihinsä ja katsoi häneen.

Tuskin oli Niilo hänen hoksannut, ennenkuin hän huusi: "Katsotko sinä
tänne, sinäkin, -- tahdot kaiketi nähdä mimmoiseksi minut olet saanut.
Niin tämän näköinen minä nyt olen, niinkuin näet!..." Hän nousi
seisoalleen, ja äiti kätkeytyi vällyihin. "Älä mene piiloon, kyllä
sinun kuitenkin löydän", lausui hän ja ojensi oikean kätensä hapuillen
sänkyyn päin. -- "Kitise, kitise!" lausui hän samalla kun vetäisi
vällyt hänen päältään ja painoi etusormellaan hänen kurkkuansa.

"Isä!" varoitti Arne.

"Kuinka kurttuiseksi ja laihaksi sinä olet käynyt. Tässä ei
pitkältä ole sisään. Kitise, kitise!" Äiti tarttui molemmin käsin
vetotaudin-tapaisesti hänen käteensä, ei saanut sitä väistetyksi ja
käpristyi yhteen myttyyn.

"Isä!" varoitti Arne.

"Ähä! tuliko sinuun nyt henkeä! Kuinka se narri väänteleksen! Kitise,
kitise!"

"Isä!" varoitti Arne. -- Tupa alkoi pyöriä hänen silmissään.

"Kitise, sanon minä!" -- Äiti päästi hänen kätensä ja jätti itsensä
altiiksi.

"Isä!" huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli...

"Onko se vaan kiusalla, kun sinä vaikenet? Olisi muuten parasta että
sen välttäisit; minä olen saanut julman halun. Kitise, kitise!"

"Isä!" parkasi Arne ja tarttui kirveesen, mutta jäi seisomaan niinkuin
naulattu, sillä samassa nousi isä pystyyn, päästi haikean huudon, otti
rinnastaan ja kaatui selälleen; "Jesus Kristus!" sai hän sanotuksi ja
makasi liikkumattomana.

Arne ei oikein tiennyt missä hän seisoi, taikka mitä hänellä oli
edessään; hän ikäänkuin odotti, että tupa halkeaisi ja kirkas valo
virtaisi jostakin sisään. Äiti alkoi hengittää, juurikuin vierittäisi
hän jotakin raskasta päältään. Viimein hän nostatti päätään, näki isän
makaavan laattialla pitkin pituuttaan ja pojan seisovan vieressä kirves
kädessä.

"Herra, laupias Jumala! Mitä sinä olet tehnyt?" huusi hän, heitti
alushameen ympärilleen ja läheni heitä. Silloin se oli kun Arne sai
ääntä suustansa. "Hän kaatui itsestänsä", lausui hän hiljaa. "Arne,
Arne, minä en usko sinua", intti äiti kovalla, nuhtelevalla äänellä;
"nyt olkoon Jesus kanssasi!" ja hän heittäytyi itkien ja valittaen
ruumiin yli. Mutta poika pääsi hurmauksesta, lankesi myöskin
poltoilleen ja lausui: "Niin totta kuin armoa Jumalalta toivon, hän
kaatui seisoaltaan tuossa paikassa.".. "Niin on Herra itse täällä
käynyt", lausui äiti hiljaa, kyyristyi alas ja katsoi tuijottavin
silmin ruumiisen.

Niilo makasi siinä niinkuin ennenkin kankeana, suu auki ja silmät
selällään. Kädet olivat likentyneet toisiaan, aivankuin olisivat
tahtoneet mennä yhteen, mutta eivät siihen kyenneet. "Ota kiinni
isästäs, sinä joka olet väkevä ja auta minua, että saamme hänen
sänkyyn." He tarttuivat kuolleesen ja veivät hänen sänkyyn; äiti painoi
hänen suunsa ja silmänsä kiinni, asetti hänen suoraksi ja pani hänen
kätensä ristiin.

He seisoivat nyt kumpikin ja katselivat häntä. Pitemmälle heistä tuntui
tämä hetki, kuin koko heidän entinen elämänsä, ja kaikki, mitä he tätä
ennen olivat kokeneet, oli verrattoman pientä tämän suhteen. Jos
saatana itse oli täällä käynyt, niin oli kaikkivaltias Jumalakin
saapuvilla ollut; heidän kohtauksensa oli ollut lyhyt. Kaikki edelliset
olivat nyt ratkaistut.

Oli hiukan yli puoliyön, ja heidän tuli olla ruumiin luona
päivän-nousuun saakka. Arne meni ja laittoi hyvän valkean piisiin, äiti
istautui sen ääreen. Siinä istuessaan johtui hänelle mieleen, kuinka
paljon pahoja päiviä hänellä oli Niilon kanssa ollut, ja silloin hän
palavassa rukouksessa kiitti Jumalaa korkealla äänellä siitä, mitä hän
oli tehnyt. "Mutta onpa minulla ollut muutamia hyviäkin päiviä", lausui
hän ja itki, ikäänkuin olisi hän katunut sitä, josta äsken oli
kiittänyt, ja lopuksi hän otti suurimman syyn itse päällensä, koska hän
rakkaudesta vainajaan oli tehnyt vastoin Jumalan käskyä, ollut
tottelematon äidilleen ja sentähden saanut rangaistuksensa juuri tästä
syntisestä rakkaudestaan.

Arne istui häntä vastapäätä. Äiti loi silmänsä sänkyyn päin... "Arne,
pane mieleesi, sinun tähtesi minä tätä kaikkea olen kestänyt"; hän itki
ja ikävöitsi jotakuta hellää sanaa turvaksi omaa syytöstänsä vastaan ja
lohdutukseksi tuleville ajoille. Poika värisi eikä voinut mitään
vastata. "Sinä et koskaan saa minusta luopua", nyyhkytti äiti. --
Silloin Arnelle kerrallaan selveni, kuinka hellä äiti oli hänelle ollut
näinä murheen päivinä ja kuinka äärettömän turvattomaksi hän jäisi, jos
poikansa hänestä nyt luopuisi. "En koskaan, en koskaan", kuiskasi Arne
ja aikoi lähestyä äitiään, mutta ei ollut hänessä siihen kuntoa. He
jäivät istumaan ja molempain silmistä tulvasi kyyneleitä. Äiti rukoili
ääneen, milloin kuolleen, milloin pojan ja itsensä edestä, ja he
itkivät, ja taas hän rukoili, ja taas he itkivät. Sitten lausui äiti:
"Arne, sinulla on kaunis ääni, mene laulamaan jotakin isällesi."

Arne meni heti virsikirjaa noutamaan, otti valkean päreesen ja istautui
päre toisessa kädessä, kirja toisessa päänaluisen kohdalle vuoteen
viereen ja lauloi selkeällä äänellä virren 127 Kingolta:

    Pois viha, Herra armias, jo heitä;
    Kostajan' ällös rangaisko sa meitä!
    Meit' älä anna synnin kuoloon panna.
              Kosto pois kanna!




Viides luku.


Arne kävi harvapuheiseksi ja ihmisiä karttavaksi; hän paimensi karjaa
ja sepitti lauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vuotiaaksi, kääntyi
kahdennellekymmenennelle ja aina hän vaan kävi paimenessa. Papilta hän
lainaeli kirjoja ja luki; mutta siinä olikin kaikki, mitä hän eteensä
otti.

Pappi vaati häntä ottamaan koulumestarin viran: "sillä paikkakunnan
tulisi saada hyötyä hänen lahjoistaan ja tiedoistaan." Arne ei siihen
mitään vastannut; mutta ajaessaan lampaitaan seuraavana päivänä sepitti
hän tämän laulun:

    "Kili, pikku karitsa!
    Vaikka kyllä on kamala
    Kiipeillä kalliota,
    Tok' kello ohjeeks' ota!

    Kili, pikku karitsa!
    Turkistas ota vaari sa;
    Äit' äärell' iltakeiton
    Siit' tehdä tahtoo peiton.

    Kili, pikku karitsa!
    Koita kohta jo lihota;
    Kun kylliks' ehdit kasvaa,
    Saa äiti kaaliin rasvaa."

Eräänä päivänä kahdennellakymmenennellä vuodellaan sattui hän
varomattomuudesta kuulemaan äitinsä ja entisen tilanomistajan vaimon
keskustelua; he olivat epäsovussa yhteisesti omistamasta hevosestaan.
"Minun täytyy odottaa, kuullakseni mitä Arne siitä sanoo", arveli äiti.
"Tuo tyhjäntoimittaja", vastasi toinen; "hän luultavasti tahtoo hevosen
kuleksimaan metsissä päivät pitkään, niinkuin hän itsekin tekee." Nyt
äiti vaikeni, vaikka hän tähän saakka oli tiennyt hyvin asiaansa
puolustaa.

Arne kävi tulipunaiseksi. Ei hänen koskaan ollut mieleensä juolahtanut,
että äiti hänen tähtensä saisi pistopuheita; kenties hän oli niitä jo
saanut montakin, Miksi ei äiti ollut siitä hänelle sanonut?

Hän mietti päänsä ympäri, ja nyt hänelle juohtui mieleen, ettei äiti
häntä melkein milloinkaan puhutellut. Mutta eipä antanut hänkään juuri
äidille puhetta; ketäpä hän ylipäätään puhutteli?

Monena sunnuntaina, kuu hän äänetönnä istui kotona, teki hänen mielensä
lukea päivän saarnaa äidille, jonka silmät olivat heikot; hän oli liian
paljon itkenyt aikanaan. Mutta se ei tullut häneltä tehdyksi. Monasti,
kun kotona vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys, aikoi hän tarjoutua
lukemaan jotakin ääneen omista kirjoistaan. Mutta sekään ei tullut
häneltä tehdyksi.

"Se saattaa olla yhdentekevä. Minä lopetan paimentamisen ja muutan alas
äidin luokse." -- Hän antoi päätöksen vakaantua muutamia päiviä; sillä
välin hän vei karjaa kauas metsään ja sepitti erään laulun:

    "Kylästä poiss' on rauha, se metsässä on vaan;
    Ei kruununmies käy tänne, kuin sinne panttaamaan.
    Ei kirkonpenkeist' täällä. he tappele, kuin nuo:
    Spyst' ehkä, että niitä ei kenkään metsään tuo.

    Niin, metsäss' ain' on rauha! Vain haukka jolloinkin
    Varpusta koittaaksensa sen kaappaa kuusihin,
    Otuksen jonkun kotka jos tappaa kynsillään, --
    Se hyvä! muuten raukka ehk' kuolis ikävään.

    Puun yhden kaatavat he, ja toinen lahoaa;
    Karitsan kettu Mikko, kun päivä laskee, saa.
    Ja kettuun susi syöksi -- sai kuolon kumpainen,
    Sill' ennen aamunkoita jo Arne ampui sen.

    Vaan tapausta metsä ja laakso haastaa vois!
    Vaan järjest' ota vaari ett'ei se haihtui pois.
    Voi! Isä, niin mä unta näin, poialt' iskun sai;
    En varmaan tiedä missä, mut helvetissä kai."

Hän tuli kotiin ja pyysi äitiä kuulustelemaan kylästä paimenpoikaa
heille; itse aikoi hän nyt ruveta taloa hoitamaan. Niin kävikin, mutta
äiti oli aina saapuvilla varoittamassa häntä liiallisesta rasituksesta
työn teossa. Myöskin laittoi äiti tätä nykyä hänelle aina niin hyvän
ruoan, että Arnea usein hävetti, mutta ei hän mitään sanonut.

Hän mietiskeli erästä viisua, jonka laulukertona oli "Tunturein tulle
puolen!" Hän ei saanut sitä koskaan valmiiksi ja siihen oli parhaasta
päästä syynä se, että hän tahtoi saada laulukerron joka toiseen riviin;
sitten hän jätti koko laulun.

Mutta useat hänen lauluistaan tulivat tunnetuiksi ja ne kansaa
miellyttivät; oli niitäkin, jotka mielellään olisivat tahtoneet häntä
puhutella, varsinkin kun he hänen muistivat pienestä piimäsuusta
saakka. Mutta Arne kammosi kaikkia, joita hän ei tuntenut ja luuli
heistä pahaa enimmäkseen sentähden, että hän arveli heidän uskovan
hänestä pahaa.

Kaikissa ulkotöissä oli hänellä apuna eräs keski-ikäinen mies, jota
sanottiin Ylämaan-Knuutiksi. Tällä oli tapana useimmiten lauleskella,
mutta aina hän vaan hyräeli yhtä ja samaa laulua. Kun tätä oli kestänyt
pari kuukautta, oli Arnen mielestä aika kysyä eikö hän useampia osaisi.
"En osaa", vastasi mies. Kului taas muutamia päiviä, ja kun mies
jälleen hyräeli lauluaan, kysyi Arne: "Kuinka tulit sinä tämän ainoan
laulun oppineeksi?" -- "Tulimmahan vaan", vastasi mies.

Arne meni miehen luota suoraa tietä kotia; mutta siellä istui äiti
itkien, jota hän ei sitten isän kuoleman ollut nähnyt. Hän ei ollut
sitä huomaavinaankaan, ja kääntyi taaskin ovea kohden; mutta hän tunsi
äidin katseen raskaana päällänsä ja se hänen pakoitti jäämään. -- "Mitä
sinä itket, äiti?" -- Hetken aikaa oli hänen kysymyksensä ainoa
äännähdys, kuin tuvassa kuului, ja sentähden se kaikui toistamiseen
niin usein, että Arne vihdoin rupesi epäilemään, josko se oli lausuttu
tarpeeksi lempeällä äänellä. Hän kysyi uudelleen: "Mitä sinä itket,
äiti?"

"Oh, sitä en niin tarkoin tiedä"; mutta nyt hän itki vielä enemmän.
Arne seisoi kauan, lausui sitten niin urhoollisesti kuin suinkin
saattoi: "Jotakin sinulla on, jonkatähden itket." Taas tuli hiljaisuus.
Äiti tunsi itsensä kovin syylliseksi, vaikka ei hän mitään ollut
sanonut eikä mitään tiennyt. "Mieleni kävi muuten vaan niin raskaaksi",
lausui hän. Hetken kuluttua hän lisäsi: "Olenhan minä ylipäätään niin
onnellinen", ja taas hän itki.

Arne kiirehti ulos ja riensi suoraapäätä vuoren jyrkänteelle. Hän
istautui alas ja siinä istuessaan hänkin itki. "Kunpa edes tietäisin
minkätähden itken", lausui Arne.

Mutta ylempänä, uutisviljelyksellä istui Ylämaan-Knuuti ja lauloi:

    On Ingrid köyhä, ei hopeaa
    Eik' kultaa häll' olekaan,
    Villaista huntua pientä vaan
    Äitinsä hän talleltaa.

    Painettu kirjava huntu vaan
    On hällä linnikoton,
    Vanhempain muisto se hälle on
    Siis kallehin päällä maan.

    Hän vuoteen kahtehenkymmeneen
    Sit' tahoo ei kuluttaa!
    "Ma kannan kerta tuot' ihanaa,
    Kun käyn mä vihkimiseen."

    Ja vuoteen kolmehenkymmeneen
    Viel' olla se säilyss' saa!
    "Sen vast' otan, koska seisahtaa
    Suo Herra mun eteheen."

    Ja vuoteen neljähänkymmeneen
    Äit'-armahan hän kutomaa
    Tuot tallels' -- "Etpä, ah, tulla saa
    Sa morsius-pukimeen."

    Kun sykkivin nyt sydämin hän käy
    Sit' arkustaan hakemaan,
    Voi kummaa, sielläpä lankaakaan
    Hunnustahan tuost' ei näy.

Arne kuunteli hartaasti ikäänkuin olisi kaukaa loukosta soitto kuulunut.
Hän meni ylös Knuutin luokse.

"Onko sinulla äiteä?" kysyi hän. -- "Eikä ole." -- "Onko sulla isää?"
-- "Eikä ole sitäkään." -- "Joko siitä on kauankin, kun he kuolivat?"
-- "Kylläpä siitä jo aikoja on."

"Sinulla ei mahda olla monta, jotka sinusta pitävät?" -- "Eikä niitä
montaa ole." -- "Onko täällä ketään?" -- "Ei ole täällä." -- "Mutta
siellä kotipaikkeillasi?" -- "Eipä ole sielläkään."

"Eikö sinulla sitten ole ketään, joka sinusta pitäisi?"

"Eipä niitä vaan ole yhtäkään."

Mutta Arne läksi hänen luotaan ja rakasti äitiään, jotta sydän löi kuin
vasaralla ja kaikki kirkastui hänen ympärillään. Sinä taivaan Jumala,
ajatteli hän, sinä olet hänen minulle antanut, ja niin äärettömän
paljon rakkautta hänen kanssaan, ja minä sen lykkään luotani, -- ja
kerran kun sitä halajan, silloin häntä kenties ei ole! Hän tahtoi heti
rientää äitinsä luokse, ellei muun tähden, niin saadakseen häntä vaan
nähdä! Mutta tiellä juohtui äkkiä hänen mieleensä: "Ehkäpä hän piankin
sinulta otetaan, rangaistukseksi siitä että hänestä olet niin vähän
väliä pitänyt!" -- Hän jäi seisomaan sille paikalle. "Kaikkivaltias
Jumala, mikä neuvo mua silloin auttaisi!"

Hänestä tuntui juuri kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut kotona; hän
alkoi juosta ylös taloa kohden, kylmä hiki valui hänen otsaltaan ja
jalat tuskin maata koskettivatkaan. Hän tempasi auki porstuan oven,
mutta sisäpuolella oli heti aivan kuin rauha ilmassa. Hiljaa aukaisi
hän tuvan oven. Äiti oli mennyt levolle, kuuvalo lankesi suoraan hänen
kasvoihinsa, hän nukkui niin rauhallisesti kuin pienoinen lapsi.




Kuudes luku.


Muutamia päiviä senjälkeen päättivät äiti ja poika, jotka viimeisinä
aikoina olivat enemmän kuin ennen seurustelleet toistensa kanssa,
lähteä sukulaistensa häihin erääsen naapuritaloon. Äiti ei ollut sitten
kuin tyttönä ollessaan käynyt missään kestissä.

He eivät tunteneet siellä kansaa paljon muuta kuin nimeltä, ja Arnesta
se varsinkin oli kummallista, että he aina silmillään häntä seurasivat.

Kerran hänen porstuan läpi mennessään lausuttiin siinä eräs sana hänen
jälkeensä; ei hän siitä varma ollut, mutta hän luuli sen kuulleensa, ja
joka veripisara joutui hänessä liikkeesen, kun hän sitä ajatteli.

Hän ei heittänyt silmältä miestä, joka oli sen sanan lausunut; viimein
hän istautui hänen rinnalleen. Mutta hänen pöytää lähestyessään luuli
hän huomanneensa, että puhe käännettiin toisaalle.

"Mutta nyt kerron minä jutun, minä, joka todistaa, ettei mitään haudata
niin syvään yöhön, ettei se sieltä viimein kumminkin tule päivän
valoon", lausui mies ja Arnen mielestä hän samassa loi silmänsä
_häneen_. Se oli ilkeän-näköinen mies, punaisella tukalla suuren,
pyöreän otsan ympärillä. Korkealla sen alla oli pari hyvin pientä
silmää ja pikkuinen nenänmöhkäre; mutta suu oli vallan suuri, huulet
turpeat ja valvakkaat. Nauraessa näkyi häneltä kumpikin hammasrivi. Hän
piti käsiään pöydällä; ne olivat suuret ja karkeat, mutta ranne oli
kaiskera. Hänen katseensa oli niuha ja hän puhui pikaa vaikka vaivalla.
Ihmiset häntä sanoivat "Suurisuuksi", ja Arne tiesi, että Räätäli-Niilo
oli ennen aikaan pahasti menetellyt hänen kanssaan.

"Niin, paljon tässä mailmassa on syntiä; se istuu meitä likempänä kuin
luulisimmekaan... Mutta yhden tekevä; nyt te saatte kuulla ilkeästä
työstä. Ne, jotka ovat ikämiehiä, muistavat Alf'in, Pussi-Alf'in.
'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf, se sananparsi on hänestä; sillä kun
hän oli kauppansa lopettanut -- ja se mies vaan osasikin kauppaa tehdä!
-- heitti hän pussin selkäänsä; 'tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf. Hiton
mies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf!...

"Niin hänestä ja Suurkähnyksestä aion kertoa. Suurkähnys -- kyllähän te
hänen tunsitte? -- suuri hän oli ja kähnys hän myöskin oli. Hän katseli
liiemmäksi erästä pikimustaa hevosta, jota Pussi-Alf juoksutteli ja
hypitteli kuin heinäsirkkaa. Ja ennenkuin hän siitä tiesikään oli
Suurkähnys tullut antaneeksi viisikymmentä taalaria pahuuksesta!
Suurkähnys kiipesi kääsiin niin pitkä kuin oli, ajellakseen muka
herroiksi viisikymmentaalarisella konillaan, mutta nytkös hän sai lyödä
ja kiroilla, jotta mailma musteni -- hevonen lensi kuitenkin kaikkia
ovia ja seiniä vastaan, jotka vaan eteen sattuivat -- sillä se oli
umpisokea!

"Sitä myöten nämät kaksi tappelivat siitä hevosesta joka paikassa,
juuri kuin pari kylänrakkia. Suurkähnys tahtoi rahojaan takaisin; mutta
äläs vielä, että sai kahta tanskalaista killinkiäkään. Pussi-Alf häntä
kuritti että harjakset höyrysivät. 'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf.
Hiton mies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf!

"Mutta mies, sillä kertaa vaan Pussi-Alf ei tullutkaan jälleen moneen
hyvään päivään.

"Lieneepä siitä ollut jo noin kymmenkunta vuotta, kun hänen peräänsä
kuulutettiin kirkossa; sillä hänelle oli langennut hirmuisen suuri
perintö. Suurkähnys oli silloin siellä. 'Sen kyllä tiesin', sanoi hän,
'että rahat ne Pussi-Alfia peräänkuuluttavat, mutta ei ihmiset.'

"Nyt puhuttiin sinne tänne kadonneesi miehestä. Ja niinkauan sitä
puhuttiin kunnes saatiin selville, että häntä oli viimeksi nähty tällä
puolen soramäen, mutta ei tuolla puolen. Niin, muistatte kaiketi tien,
joka vie soramäen yli, vanhan tien?

"Mutta Suurkähnys oli tullut mahtiin ja voimaan viimeisinä aikoina,
niin irtaimen kuin kiinteän puolesta. Sitä paitse oli hän käynyt
jumaliseksi, ja kaikki sen tiesivät, ettei hän ilman aikojaan
jumaliseksi ruvennut, -- hän enemmän kuin muutkaan ihmiset. Tästä
kaikesta syntyi nyt puhetta.

"Siihen aikaan se oli kuu uusi maantie piti laitettaman soramäen tien
sijaan; ennen mailmassa ihmiset kulkivat suoria teitä ja sen tähden
olivat he laittaneet maantien mäen yli; mutta nyt he tahtoivat kulkea
tasaisia teitä, ja sentähden käy se nyt alhaalta pitkin joen vartta.
Siellä louhittiin ja särettiin, jotta luuli koko mäki aiottavan saada
pois. Siellä kävi herroja kaikenlaisia, mutta maaherra useimmiten,
sillä hänellä on kahdenkertainen vapaakyyti. Ja eräänä päivänä kun yksi
miehistä soraa kaivaessaan kumartui ottamaan kiveä maasta, sai hän sen
asemesta kouraansa ihmisen käden, joka pisti esiin soran alta, ja niin
väkevä oli se käsi, että hän, joka sen sai kouraansa, kellahti
selälleen. Mutta mies, joka sen sai, oli juuri Suurkähnys, -- Nimismies
matkusteli siellä siihen aitaan; häntä haettiin, ja kokonaisen miehen
luut kaivettiin ylös. Tohtori kanssa haettiin saapuville; hän asetti
luut niin konstikkaasti kokoon, ettei siinä puuttunut muu kuin liha.
Mutta ihmiset arvelivat sen luurangon olevan juuri samaa kokoa kuin
kadonnut Pussi-Alf. 'Tulen kyllä jälleen', sanoi Alf.

"Itse kustakin oli se vähän merkillistä, että kuolleen käsi oli saanut
semmoisen miehen kumoon heitetyksi kuin Suurkähnys oli, vaikkei se edes
lyönytkään. Nimismies häntä siitä ahdisteli aikalailla, -- tietysti
kuitenkin vaan kahdenkesken. Mutta Suurkähnys silloin kiroili ja
manasi, jotta mailma musteni nimismiehen silmissä. 'No, no', sanoi
nimismies, 'jos sinä viaton olet, on sinussa kyllä miestä makaamaan
samassa huoneessa luurangon kanssa?' -- 'On kyllä minussa siihen
miestä', arveli Suurkähnys. Ja nyt sitoi tohtori luurangon nivelet
yhteen, ja pani sen sänkyyn parakissa. Toiseen sänkyyn piti
Suurkähnyksen ruveta maata; mutta nimismies kääriytyi viittaansa ja
kyyristyi ulkopuolelle seinän viereen. Kun pimeä tuli ja Suurkähnyksen
piti menemän makuutoverinsa luokse, sulkeutui ovi aivan kuin itsestään
hänen jälkeensä, ja hän jäi pimeään seisomaan. Mutta Suurkähnys alkoi
laulella virsiä, sillä hänellä oli hyvä ääni. 'Minkätähden sinä virsiä
laulelet?' kysyi nimismies seinän takaa. 'Tietämätöntä, jos hänellä on
ollut lukkaria', vastasi Suurkähnys. Sitten hän alkoi rukoilla niin
voimakkaasti, kuin suinkin voi. 'Mintähden sinä rukoilet?' kysyi
nimismies seinän takaa. 'Hän varmaankin on ollut suuri syntinen',
vastasi Suurkähnys. Vihdoin kaikki hiljeni ja nimismies oli jo vähällä
nukkua. Mutta äkkiä parkaistiin sisällä, jotta koko hökkeli tärisi:
'Tulen kyllä jälleen!' -- Lemmon jyräkkä ja meteli siellä samassa
syntyi; 'anna paikalla tänne viisikymmentä taalariani', karjui
Suurkähnys keskellä laattiaa ja luuranko oli hänen päällään..."

Pöydän ympärillä vallitsi hetkinen äänettömyys. Vihdoin sanoo eräs,
savipiippua sytyttäessään: "Hän tuli muistaakseni hulluksi senjälkeen."
-- "Niin tulikin."

Arne tunsi, että he häneen katsoivat, eikä hän sentähden voinut
silmiään maasta nostaa. "Sanon vieläkin kerran", toisti ensimmäinen
puhuja, "ettei mitään haudata niin syvälle yöhön, ettei se sieltä
viimein kumminkin tule päivän valoon." -- "Ei, mutta minäpä teille nyt
kerron pojasta, joka löi omaa isäänsä", lausui eräs valkotukkainen ja
pulsakka-kasvoinen mies. Arne ei tiennyt millä paikalla hän istui.

"Se oli eräs hyvä tappelija, suurta sukua Hardangerista; hän kaasi
maahan monta ihmistä. Hän oli isänsä kanssa riidassa, eikä hänellä
niinmuodoin ollut rauhaa kylässä, ei kotona.

"Itse tuli hän siitä kahta ilkeämmäksi ja isä häntä nuhteli. 'Minä en
anna kenenkään komentaa itseäni', sanoi poika. 'Minulla siihen on
valta, niinkauan kuin elän", vastasi isä. -- 'Ellet tuki suutasi
hyvällä, niin minä sinua lyön', sanoi poika ja nousi seisoalleen. --
'Koeta päälle jos rohkenet, mutta ei sinulle silloin hyvin käy tässä
mailmassa', vastasi isä ja nousi myöskin ylös. -- 'Niinkö luulet?'
poika kävi päälle ja kaasi hänen maahan. Isä ei noussutkaan, vaan pani
kädet ristiin rinnalleen ja antoi pojan tehdä niinkuin tahtoi.

"Poika löi isäänsä, tarttui häneen kiinni ja laahasi häntä ovea kohden.
-- 'Minä tahdon saada kotirauhaa!' huusi hän. -- Mutta kun he tulivat
ovelle, kohotti isä ruumistaan. 'Ei ovea edemmäksi', lausui hän, 'sillä
niin pitkälle minä aikanani isääni laahasin.' Poika ei siitä
välittänyt, vaan veti pään kynnyksen yli. 'Ei ovea edemmäksi, sanon
minä!' -- vanhus kavahti seisoalleen, löi pojan maahan ja antoi hänelle
selkään kuin pienelle lapselle."

"Tuo oli ilkeätä", sanoivat useat. "Ei hän toki mahtanut lyödä
isäänsä", luuli Arne jonkun sanoneen, mutta ei hän siitä varma ollut.

"Nytpä kerron minä _Teille_ jotakin", lausui Arne; hän nousi
seisoalleen kalman vaaleana eikä oikein tiennyt, mitä hän aikoi sanoa.
Hänen silmissään vaan sanat pyörivät kuin suuret lumihiuteet; "minä
vaan kerron, mitä sattuu!" ja hän alkoi:

"Haltija tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Mitä sinä enin
pelkäät', kysyi haltija, 'itseäsi vaiko muita?' Mutta poika itki sitä,
kun hän oli yöllä uneksinut, että hänen oli täytymys tappaa ilkeä
isänsä, ja sentähden hän vastasi: 'Minä pelkään enin itseäni.' --
'Niinpä ole rauhassa itseltäsi, äläkä enää koskaan itke, sillä
tästälähdin saat sinä vaan käydä sotaa muiden kanssa.' Ja haltija meni
tiehensä. Mutta ensimmäinen ihminen, joka tuli poikaa vastaan, nauroi
hänelle, ja sentähden täytyi pojan nauraa takaisin. Toinen, jonka hän
tapasi, löi häntä: pojan täytyi puolustaa itseään ja löi takaisin.
Kolmas, joka tuli vastaan, tahtoi häntä tappaa, ja sentähden täytyi
pojan tappaa hänet. Mutta kaikki ihmiset häntä panettelivat, eikä
pojalle sen vuoksi tullut muu neuvoksi kuin panetella heitä takaisin.
He sulkivat häneltä kaappinsa ja ovensa, ja hänen täytyi varastamalla
hankkia tarpeensa; yörauhaakaan hän ei saanut muutoinkuin varastamalla.
Kun hänen ei sallittu hyvää tehdä, teki hän pelkkää pahaa. Silloin
sanottiin kylässä: 'Siitä pojasta meidän täytyy päästä; hän on niin
ilkeä', ja eräänä päivänä he ottivat häneltä hengen. Mutta poika ei
ollenkaan tiennyt pahaa tehneensä, ja sen tähden hän kuolemansa perästä
tulla kapueli suoraa tietä taivaasen. Siellä istui penkillä isä, jota
hän todenperään ei ollutkaan tappanut, ja häntä vastapäätä toisella
penkillä istuivat kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet häntä pahaa
tekemään. 'Kumpaako penkkiä sinä pelkäät?' kysyi taivaan Herra, ja
poika osoitti pitkään penkkiin. 'Istu sitten isäsi viereen', lausui
Jumala ja poika aikoi tehdä työtä käskettyä. Silloin kellahti isä nurin
ja niskassa näkyi syvä haava. Mutta hänen sijalleen tuli pojan haamu,
synkeällä katsannolla ja kalmankarvaisilla kasvoilla; tuli vielä toinen
haamu päihtyneellä katseella ja hervottomalla ruumiilla; tuli vielä
kolmaskin mielipuolen kasvoilla, revityillä vaatteilla ja kamalalla
naurulla. 'Noin olisi voinut sinunkin käydä', sanoi Jumala. -- 'Ohoh,
jokohan tottakin?' kysyi poika ja tarttui kiinni Jumalan vaatteihin.
Silloin kumpainenkin penkki putosi alas taivaasta, ja poika seisoi
taaskin hymyellen Jumalan edessä. 'Ajattele tätä, kun heräät', lausui
Jumala, -- ja samassa poika havahti. Mutta poika, joka sen unen näki,
olen minä, ja ne, jotka häntä kiusasivat, luullen hänestä kaikkea
pahaa, olette Te. Itseäni en enää pelkää, mutia Teitä minä pelkään.
Älkää yllyttäkö minua pahuuteen, sillä epätietoista on, jos voin saada
kiinni Jumalan vaatteista."

Arne kiiruhti ulos ja miehet katsoivat toisiinsa.




Seitsemäs luku.


Oli seuraava päivä saman talon luhassa. Arne oli ensi kerran elämässään
juonut itsensä humalaan ja nyt oli hän maannut luhassa lähes koko
vuorokauden. Nyt oli hän noussut istuilleen, nojautui kyynäspäihinsä ja
puheli itsekseen.

"... Koko elämässäni en näe muuta kuin pelkuruutta. Etten poikana
ollessani juossut tieheni, oli pelkuruutta; että tottelin isää enemmän
kuin äitiä, oli pelkuruutta. Menin paimeneen -- pelkuruudesta sekin
oli; -- rupesin lukemaan -- no niin, myöskin pelkuruutta; tahdoin sillä
kätkeytyä omalta itseltäni. Suureksi tultuani en kuitenkaan puolustanut
äitiä isältä -- pelkuruutta! Etten sinä yönä -- uh! -- pelkuruutta! --
olisin kenties odottanut, kunnes _äidiltä_ oli henki otettu; -- sitten
en tullut toimeen kotona -- pelkuruutta! En myöskään lähtenyt tieheni
-- pelkuruutta! En toimittanut mitään, paimensin vaan -- pelkuruutta!
Olin tosin luvannut äidille jäädä kotiin; mutta olisi minussa yhtä
kaikki ollut kylläksi pelkuruutta sanaani syömään, ellen olisi
kammonnut tulla ihmisiin. Sillä minä pelkään ihmisiä, enimmäkseen
sentähden, että luulen heidän näkevän kuinka ilkeä minä olen. Mutta
sentähden että heitä pelkään, puhun minä heistä pahaa -- kirottua
pelkuruutta! Minä sepittelen lauluja pelkuruudesta. En tohdi suoraan
ajatella omissa asioissani, sentähden poikkean toisten asioihin, -- ja
tämä on runoilemista!

"Olisin tahtonut itkeä, -- itkeä niin, jotta röykkiöt olisivat vedeksi
muuttuneet, sitä olisin tahtonut; mutta sen sijaan sanoin minä: 'Hys
hys', ja alan tuuditella. Ja ovatpa laulunikin pelkurimaisia; sillä jos
ne urhoollisia olisivat, syntyisi niistä jotakin parempaa. Minä pelkään
kaikkea voimakasta; jos siihen joskus pääsen kiinni, on se vaan
raivoisuudessa ja raivoisuus on pelkuruutta. Minä olen viisaampi,
uhkeampi, taitavampi kuin luulisikaan päältä nähden; minä olen parempi
kuin puheestani voisi päättää; mutta pelkuruudesta en tohdi olla
senlainen kuin olen. Hyi! viinaa join minä pelkuruudesta, tahdoin
tuskaani tukehuttaa. -- Hyi! karvasta se oli, join yhtä hyvin, join
yhtä hyvin; join isäni sydänverta, ja kuitenkin minä join!
Pelkuruudellani ei, näet, ole alkua eikä loppua: mutta kaikkian
suurinta pelkuruutta on, että saatan tätä kaikkea sanoa itselleni!"

"... Lopettaako itseni? Johan nyt! Siihen minä olen liian
pelkurimainen. Ja sitten minä uskon Jumalaan -- niin minä uskon
Jumalaan. Minä tahtoisin tulla häntä likemmäksi; mutta pelkuruus minua
estää. Suuri muutto ja sitä kaihtee pelokas luonto. Mutta jos
koettaisin niin hyvin kuin voin sen tehdä? Kaikkivaltias Jumala! Jos
koettaisin! Parannusta kaiketi täytyisi tehdä, sen mukaan kuin
maitomainen luontoni sitä kestäisi; sillä minussa ei enää ole luuta
eikä myöskään rustoa; jotakin vetelää, hölkkyvää vaan. -- Jos
koettaisin! -- hyvillä, lauhkeilla kirjoilla -- pelkään voimakkaita --;
kauniilla saduilla ja tarinoilla, kaikella, mikä vaan on lempeätä; ja
luen sitten saarnan joka sunnuntai ja rukouksen joka ilta. Ja sillä
välin tulee olla ahkerassa työssä, että usko saa alaa; ei se ota juurta
velttoudessa. Jos koettaisin; rakas, armias lapsuuteni Jumala, jos
koettaisin!"

Mutta joku aukaisi ladon ovea ja töytäisi sisään, kasvot kalmanvaaleina
vaikka hikihelmet valuivat otsalta; se oli äiti. Toista päivää hän jo
etsi poikaansa. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta ei pysähtynyt
kuuntelemaan, huusi vaan ja juoksi ympäri latoa, kunnes Arne vastasi
ylhäältä heinisuovalta, jossa hän makasi. Silloin parkaisi äiti kovalla
äänellä, hyppäsi ylös suovalle keveämmin kuin nuori poika ja heittäytyi
hänen ylitsensä...

... "Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Löysin sinun toki viimeinkin;
eilisestä asti olen etsinyt; olen etsinyt koko yön. Arne raukkani! Minä
näin, että he olivat tehneet sinulle pahaa; olisin niin halusta sinua
puhutellut ja lohduttanut; mutta enhän minä koskaan rohkene sinulle
puhua!... Arne, minä näin sinun ryypiskelevän! Kaikkivaltias Jumala!
älä anna minun sitä enää koskaan nähdä!" -- Kauan viipyi ennenkuin hän
saattoi enempää sanoa. "Jesus varjelkoon sinua, lapseni, minä näin
sinun ryypiskelevän!... äkkiä olit sinä kadonnut silmistäni,
päihtyneenä, surusta sortuneena, niinkuin olit ja minä etsin sinua joka
huoneesta ja ulkoa, juoksin kauas maita, metsiä enkä löytänyt sinua;
minä tarkastin jokainoata pensasta; minä kyselin kaikilta ihmisiltä;
olin täälläkin, mutta sinä et vastannut huutooni... Arne, Arne! Minä
kävelin pitkin joen vartta; mutta ei se minusta ollut milläkään
kohdalla kylläksi syvä..."

Hän siirtyi vieläkin likemmäksi poikaansa.

"Silloin tyyntyi mieleni: kenties olitkin lähtenyt kotiin, ja
neljänneksessä tunnissa varmaankin kävin sen matkan; minä aukaisin
oven, etsin jokainoasta huoneesta, ja silloin vasta muistin avaimen
olleen itselläni; ethän olisi voinut sisään päästäkään... Arne, tänä
yönä olen haeskellut pitkin tietä, kummallakin ojan reunalla; en
tohtinut, tiedätkös, mennä jyrkänteelle!... En tiedä kuinka osuin
tänne, ei kukaan ole minua auttanut; mutta Jumala johdatti mieleeni,
että sinä olisit täällä!"

Arne koki häntä rauhoittaa. "Arne, ethän enää koskaan ryyppää viinaa?"
-- "En, siitä saat olla huoletta." -- "He olivat varmaankin ilkeitä
sinua kohtaan? Olivatko he sinulle ilkeitä?" -- "Eivätkä olleet, minä
vaan olin pelkuri", -- hän lausui painolla sen sanan. -- "En voi
lainkaan käsittää, että he saattavat olla sinulle ilkeitä. Mutta mitä
he sinulle tekivät? Et sinä koekaan tahdo minulle mitään sanoa", -- ja
hän alkoi taaskin itkeä. -- "Ethän sinäkään koskaan sano minulle
mitään", lausui Arne lauhkeasti.

"Sinun on kumminkin suurempi syy, Arne: minä olen isäsi ajoista
tottunut puhumattomuuteen, ja sinun olisi pitänyt auttaa minua
alkuun!... Herra Jumala, meitä on nyt vaan kaksi, ja me olemme
kärsineet niin paljon yhdessä..." -- "Eiköhän tuo muuttune parempaan
päin", kuiskaisi poika... "Ensi sunnuntaina minä tahdon lukea sinulle
saarnan." -- "Jumala sinua siitä siunatkoon!"

... "Arne, sinä?" -- "Mitä niin?" -- "Minulla on sinulle jotakin
puhuttavaa." -- "Puhu sitten, äiti." -- "Minua painaa suuri synti sinua
kohtaan; minä olen pahoin tehnyt." -- "Sinäkö, äiti?" -- ja tuo, että
hänen helläsydäminen, äärettömän pitkämielinen äitinsä syytti itseään
synnistä häntä kohtaan, joka ei oikeastaan koskaan ollut hänelle hyvää
tehnyt, liikutti Arnea niin, että hän syleili ja hyväili äitiään, ja
puhkesi itkuun. -- "Niin, pahoin olen minä tehnyt; mutta minussa ei
ollut kuntoa toisin tekemään." -- "Oh, et sinä koskaan ole minua
kohtaan pahoin tehnyt." -- "Olen kyllä -- Jumala sen tietää: mutta se
oli vaan sentähden että sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun täytyy
antaa se minulle anteeksi, kuuletkos?" -- "Kyllä minä sen annan sinulle
anteeksi." -- "Ja sitten minä toisella kerralla sen sanon sinulle...
mutta sinun täytyy antaa se minulle anteeksi!" -- "Kyllä, kyllä,
äitini!" -- "Näes, sentähden se juuri oli, kun minun oli niin vaikea
sinua puhutella; syntini sinua kohtaan on minua painanut." -- "Herra
Jumala; älä puhu tuonlaisia äiti!" -- "Nyt minä olen iloinen, että olen
saanut niin paljon sanotuksi." -- "Tästä lähtein me puhelemme enemmän
keskenämme, äiti!" -- "Sen teemme, -- ja luethan sinä minulle saarnan?"
-- "Luen, varmaan." -- "Arne raukkani! Jumala sinua siunatkoon!" --
"Olisi luullakseni parasta mennä kotiin." -- "Niin, mennään vaan
kotiin." -- "Sinä katselet niin ympärillesi, äiti?" -- "Isäsi on
maannut tässä luhassa ja itkenyt." -- "Isäkö?" -- kysyi Arne ja kävi
kalveaksi. -- "Niilo parka! se oli sinä päivänä kun sinua vietiin
ristille..." --

"Sinä katselet niin ympärillesi, Arne?"




Kahdeksas luku.


Siitä päivästä kun Arne täydestä sydämestä koki paremmin tutustua
äitiinsä, tuli hänen suhteensa muihinkin ihmisiin toiselle kannalle.
Hän katseli niitä nyt enemmän äitinsä lempeillä silmillä. Mutta usein
oli hänen vaikea pysyä kiinni päätöksessään: sillä äiti ei käsittänyt
sitä, jota hän syvimmästi ajatteli, -- ja tässä on eräs laulu siitä
ajasta:

    Päiv' oli paahtava, kirkas niin,
    Sisällä en mä voinut olla;
    Kiin hausk' oli vaipua aatoksiin
    Mun metsikön tuon takalolla.
    Mut sielläpä sääski ja muurahainen
    Häiritsivät, vieläpä ampiainen.

"Armahani, etkös nyt mieli olla ulkona päivän paisteessa?" -- sanoi
äiti, istui lakalla.

    Päiv' oli paahtava, kirkas niin,
    Sisällä en mä voinut olla;
    Niityllä mä laittelin laulelmiin,
    Mit' tuolla voi mielehen tulla;
    Mut kun sylen pitkä nyt käärme mun luo
    Luikahti, mun juoksuhun kohta sai tuo.

"Tänlaisessa siunatussa ilmassa saattaa ihminen käydä avojaloin", --
sanoi äiti, otti sukat jaloistaan.

    Päiv' oli paahtava, kirkas niin,
    Sisällä en mä voinut olla;
    Helteestä mä ennätin laituriin --
    Joella ja sen karikolla
    Venheessä mä soutelin, vaan säde, kun
    Nenääni se pisti, pois sielt' ajoi mun.

"Kyllä näinä päivinä saa heinät kuivina korjuusen", -- sanoi äiti, löi
heinäkasaa haravalla.

    Päiv' oli paahtava, kirkas niin,
    Sisälle en mä voinut jäädä;
    Puun latvahan kiipesin, vilvoksiin
    Ett' tuuli sais huuhtoa päätä.
    Lehdistäpä, kas, mato kaulahan mun
    Muksahti, ma kirkasin; hiiskö toi sun!

"Niin, ellei hän tänäpäivänä kipakoitse, ei hän ikinä kipakoitse",
sanoi äiti, vilkaisi ylös tuntureihin.

    Päiv' oli paahtava, kirkas niin,
    Aurinko paahtoi kartanolla;
    Virralle ma soutuhun tartuin kiin':
    "Ah, tuoll' lepo voi toki olla!
    Siell' upposin virtahan, saattamaton." --
    "Tää viisu ei mult' ole, jos se sult' on."

"Ei tarvitse kuin kolme tänlaista päivää, ja kaikki on katos-alla", --
sanoi äiti, hän taittoi vuodettani.

Kuitenkin kävi heidän yhdessä olonsa päivä päivältä hauskemmaksi. Se,
jota äiti ei käsittänyt, kävi hänelle yhtä mieluisaksi kuin sekin,
jonka hän käsitti. Sillä sentähden ettei äiti käsittänyt, mietti hän
sitä toistamiseen, ja äiti hänelle vaan kävi rakkaammaksi, kun hän
kaikin puolin tunsi hänen rajansa.

Lapsena ollessaan ei Arne ollut saduista välittänyt. Nyt hän
täysikasvuisena sai halua satuihin, ja nämät toivat kansantaruja ja
uroslauluja mukanaan. Outo halajaminen täytti hänen mielensä; hän
käyskenteli paljon yksinään, ja monet paikat, joita hän tähän saakka
tuskin oli katsonutkaan, näyttivät hänestä nyt niin kauniilta. Siihen
aikaan kun hän yhdenikäistensä kanssa kävi rippikoulua, olivat he usein
leikkiä lyöneet pappilan alla olevan suuren veden rannalla, jota
sanottiin Mustajärveksi sentähden kun se oli syvä ja musta. Se vesi
juohtui nyt hänen mieleensä, ja eräänä iltana hän vaelsi sinne.

Hän istahti erään pensaikon taakse, pappilan alapuolella; pappila oli
jyrkän mäen rinteessä, joka ylempänä muodostui korkeaksi tunturiksi;
vastainen ranta oli samanlainen ja sentähden lankesi suuri luomavarjo
järvelle; kummankin varjon välillä oli pitkä juomu hopeanhohtavata
vettä. Kaikkialla vallitsi lepo; aurinko oli laskeumaisillaan; pientä
tiukujen helinää kuului vastaiselta rannalta, muuten oli kaikki hiljaa.
Arne ei katsellut suoraan eteensä, vaan alas veden pohjaan, sillä
aurinko loi punertavan hohteen sen yli, vähää ennen kuin se mailleen
meni. Siellä alhaalla kallistuivat tunturit syrjään ja niiden välissä
muodostui pitkä ja syvä laakso, jota vesi huuhtoeli. Mutta tunturit
näyttivät vähitellen kumartuvan likemmäksi toistaan, ikäänkuin
kiikutellen välillä olevaa laaksoa. Talo näkyi talon vieressä sisempänä
laaksossa; haiku kohosi ylös ja katosi; kedot seisoivat viheriäinä ja
höyrysivät; venheet laskivat rantaan, heinillä lastattuina. Hän näki
paljon kansaa kävelevän edes takaisin, mutta pienintäkään ääntä ei
kuulunut. Silmä siirtyi vedestä vastaiseen rantaan, josta vaan Luojan
luoma metsä kohosi ylös. Metsässä ja pitkin rantaa olivat ihmiset
kaivaneet itselleen tien aivan kuin sormella; sillä polvikas pölyjuova
pisti siellä alituisesti esiin. Arne seurasi sitä silmillään ylös aina
sille kohdalle, joka oli suorastaan häntä vastapäätä; siihen metsä
loppui; tunturi oli jättänyt vähän lakiamman paikan ja heti oli siihen
rakennettu talo talon viereen. Rakennukset olivat täällä vielä
suurempia kuin laakson pohjassa, huoneet punaisiksi maalatut, korkeilla
ikkunoilla, jotka säteilivät auringossa. Kirkas päivänvalo lankesi
ylänteille; silmä eroitti selvään pienimmänkin lapsen, joka oli ulkona
leikkimässä; veden rannalla oli kuivaa, valkoisen hohtavaa hiekkaa, ja
siinä piehtaroitsi lapsia muutamien koirien kanssa. Mutta äkkiä kaikki
synkistyi ja kävi raskaaksi, huoneet muuttuivat tumman punaisiksi,
niityt mustan vehreiksi, hiekka valkoisenharmaaksi, lapset pieniksi
möhkäleiksi; pilven kokka oli noussut tunturin takaa ja peittänyt
auringon. Hän kiinnitti silmänsä alas veteen; mutta siellä hän jälleen
löysi kaikkityyni. Kedot keijuivat; metsä seisoi hiljaisena ja huoneet
katselivat totisina alaspäin; ovet olivat avoinna, ja lapset kävivät
ulos ja sisään. Sadut ja lapsellisuudet tulivat aivan kuin pienet kalat
syöttiä kohden, riensivät pois, tulivat jälleen, ilakoivat ympärillä,
mutta eivät käyneet kiinni.

"Istukaamme tähän, siksi kun äitisi tulee: kaiketi papinrouva hänen
viimein toki päästää." -- Arne säikähti; joku oli istautunut aivan
hänen taakseen. -- "Mutta voisinhan saada jäädä tänne vielä täksi yötä
vaan", lausui kyynelten tukahduttama ääni; se varmaankin oli nuoren
tytön, joka ei vielä ollut täysikasvuinen. -- "Älä nyt itke enää; rumaa
on itkeä sentähden että kun täytyy tulla kotiin äitisi luokse." Se oli
lauhkea miehen ääni, joka verkkaan lausui sanat. -- "En minä sitä
itke." -- "Mitä sinä sitten itket?" -- "Sitä etten enää saa olla
Mathildan kanssa."

(Tuo oli papin ainoan tyttären nimi, ja nyt juohtui Arnelle mieleen,
että eräs talontytär oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.)

"Eihän sitä voinut iankaiken kestää." -- "Ei, mutta yhden päivän vielä,
isä hyvä!" -- ja nyt hän itki ääneensä. -- "Parasta kun tulet mukaan
kotiin; -- ehkäpä onkin jo myöhäistä." -- "Myöhäistä? Miksi niin? Onko
kummempaa kuultu? -- Sinä olet talonpojan tyttäreksi syntynyt, ja
talonpojan tyttärenä sun olla pitää." -- "Voisinhan olla talonpojan
tyttö vaikka sinnekin jäisin." -- "Tuota et ymmärrä." -- "Minä olen
aina käynyt talonpoikaisessa puvussa." -- "Ei se ole siinäkään." --
"Minä voin puhua samalla tavalla kuin sinä ja äiti." -- "Ei siinäkään."
-- "No, sitten en totta tosiaan tiedä, missä se on", lausui tyttö ja
hymyeli. -- "Kylläpä se näytäksen; muuten pelkään että päässäsi jo on
liian paljon ajatuksia! sitä sinä sanot aina ja alituisesti; minullapa
ei ole ollenkaan ajatuksia", -- ja taas hän itki. -- "Voi sinua,
pikkuinen tuuliviiri sinä olet!" -- "Sitä ei pappi koskaan sanonut." --
"Ei, mutta nyt _minä_ sen sanon." -- "Tuuliviiri! Onko kummempata
kuultu? En minä tahdo olla mikään tuuliviiri." -- "Mitä sinä sitten
tahdot olla?" -- "Mitäkö tahdon olla? Onko kummempaa kuultu? En minä
tahdo olla mitään." -- "No niin, älä sitten ole mitään." Nyt tyttö
nauroi. Hetken kuluttua lausui hän totisena: "Se on sinulta hyvin
pahasti tehty, kun sanot etten minä mitään ole." -- "Herra Jumala kun
et itse tahdo mitään olla, niin!" -- "Tahdon minä sentään jotakin
olla." -- "Hyvä, -- ole sitten jotakin." -- Tyttö nauroi. Vähän ajan
päästä hän surullisella äänellä taas jatkoi: "Noin ei pappi minusta
koskaan pilkkaa tehnyt." -- "Ei, hän vaan teki sinun pilkaksi." --
"Pappiko? Niin hyvä et sinä koskaan ole minulle ollut kitin pappi." --
"Jopa se olisikin varsin hullua." -- "Happamesta maidosta ei koskaan
tule rieskamaitoa." -- "Kyllä, jos se herajuustoksi keitetään." --
Tyttö purskahti nauruun. -- "Tuolla tulee äitisi." Nyt hän jälleen kävi
totiseksi.

"En tässä elämässä ole tavannut niin puheliasta naista kuin se
papinrouva on", kuului nyt tuima, sieväpuheinen ääni lausuvan. "Pane
joutuun Bård! Ylös nyt ja lykkää vene vesille! Emme joudu kotiin koko
tänä yönä. -- Rouva tahtoi minua pitämään huolta siitä, että Elillä
olisi kuivat jalkineet. Mutta ellet siitä itse pidä huolta, niin! Ja
joka aamu muka kävelemään kalvetuksen tähden! Minä vähät kalvetuksesta!
-- Ylös nyt, Bård, ja lykkää vene vesille. Minun kun vielä tänä iltana
pitää leivän juurta paneman." -- "Kirstua ei ole vielä tuotu", vastasi
mies, yhä pitkällään. -- "Mutta kirstua ei tuodakaan, se saa jäädä
tänne siksi kun ensi kerran kirkkoon tullaan. Kuuletko, Eli, ala nousta
nyt, ota nyyttisi ja tule alas. Ylös nyt Bård!" -- Hän kiirehti
eteenpäin ja tyttö jälessä. -- "Tulehan jo, tule!" kuului alhaalta. --
"Oletko jo tappia katastanut?" kysyi Bård yhä pitkällään. "Olen, se on
jo kiinni", -- ja Arne kuuli hänen sitä juuri viskaimella koputtelevan.
-- "Mutia nousehan jo toki, Bård! Emme suinkaan täällä koko yötä rupea
olemaan!" -- "Minä odotan kirstua." -- "Hyvä ihminen, kuulethan, että
se jää tänne toistaiseksi." -- "Tuolla se jo tulee." Kärryjen rätinää
kuului. -- "Mutta sanoinhan, että se piti jäädä tänne siksi kun ensi
kerran kirkkoon tullaan." -- "Mutta minäpä sanoin, että se otettaisiin
mukaan nyt." -- Vaimo rientää ilman mitäkään muuta ylös kärryjen
luokse, ja kantaa nyyttiä, eväsvakkasta ja muita pieniä kapineita alas
veneesen. Nyt nousi Bårdkin, meni kärryille, tarttui kirstuun ja kantoi
sen yksinään alas.

Mutta kärryjen takana tuli juosten eräs tyttö olkihatulla ja häilyvillä
hiuksilla: se oli papintytär. -- "Eli, Eli!" huusi hän jo kaukaa.
"Mathilda! Mathilda!" vastattiin alhaalta, ja nyt kiidätettiin ylös
toista vastaan. Ylhäällä mäellä he toisiaan tapasivat, syleilivät
toinen toistaan ja itkivät. Sitten Mathilda otti ylös jotakin, kuin hän
oli pannut alas ruohoon; se oli linnunhäkki. "Sinun pitää ottaman
Pippi, se sinun pitää. Äitikin sen sanoi. Sinun pitää kumminkin ottaman
Pippi... kyllä sinun pitää! -- ja sitten sinun tulee muistaa minua --
ja hyvin usein soutaa... soutaa... soutaa... tänne minun luokseni"; --
ja nyt he itkivät kumpikin kovasti. "Eli, tule nyt, Eli! Älä seiso
siellä enää!" kuului alhaalta. "Mutta minä tahdon tulla mukaan sille
puolelle ja maata sinun luonasi tämän yön!" "Niin, niin, tule mukaan!"
ja kaulatusten nyt riennettiin alas rantaan. Hetken kuluttua näki Arne
veneen olevan vesillä, Eli seisoi linnunhäkki kädessä korkealla perässä
ja viittoeli; Mathilda istui itkien yksinään laiturilla.

Hän jäi siihen istumaan niin kauan kuin vene oli järvellä; toiselle
puolelle, noiden punaisten huoneiden kohdalle oli vaan lyhyt matka,
niinkuin jo edellä sanottiin, ja Arne jäi myöskin istumaan. Hän seurasi
silmillään venhettä niinkuin Mathildakin. Se joutui pian pimentoon, ja
hän odotti siksi kun se laski rantaan; silloin näki hän heidät vedessä,
seurasi heitä siinä aina ylös huonerakennukseen, ja juuri kaikkein
kauniimpaan kaikista huonerakennuksista. Hän näki äidin menevän
ensimmäisenä sisään, sitten isän kirstuneen ja viimein tytön, sen
mukaan kuin hän suuruudelta niitä saattoi eroittaa. Hetken kuluttua
palasi tyttö tasaisin ja istautui aitan oven eteen, arvattavasti
katsoakseen toiselle puolelle juuri nyt kun aurinko sinne loi viimeisen
säteensä. Mutta papintytär oli silloin jo mennyt, ja Arne siellä vaan
enää istui ja katseli häntä vedessä. "Nähneekö hän minua?"

Arne nousi ylös ja lähti menemään; aurinko oli jo mennyt mailleen,
mutta taivas oli valoisa ja kirkkaansininen, niinkuin ainakin selkeänä,
kesäisenä yönä. Järveltä ja laaksolta nousi höyryä, joka kohosi
tuntureita ylös kummallekin puolen; mutta huiput seisoivat vapaina ja
katselivat toisiaan. Arne nousi ylemmä, järvi kävi tummemmaksi, oli
juuri kuin syvemmälle painettu ja kiinteämpi. Laakso tuolla alhaalla
kävi pienemmäksi ja näytti olevan järveä likempänä; silmä eroitti
paremmin tunturit, jotka ikäänkuin sulivat yhteen, sillä päivän valo
eroittaa. Taivaskin aleni, ja kaikki kävi niin ystävälliseksi.




Yhdeksäs luku.


Rakkaus ja naiset alkoivat liikkua hänen mielessään; uroslaulut ja
vanhat tarut toivat ne taikapeilissä näkyviin, samaten kuin vesikin
oli kuvastanut hänelle tytön. Hän tuijotti alituisesti tuohon
taikapeiliin, ja sen illan jälkeen sai hän halun niistä laulamaan,
sillä ne olivat ikäänkuin likentyneet häntä. Mutta ajatus liukui pois,
ja tuli jälleen, tuoden mukanaan erään viisun, jota hän tuskin omakseen
tunsikaan; oli juurikuin olisi joku toinen sen hänelle sepittänyt.

    Hän Venelilla hyppäsi nopeaan
         Vastaan armastaan.
    Tään laulu se kirkon tuolle puolle soi:
         "Oi terve, oi!"
    Ja parvi pikku-lintujenkin lauloin ilakoi:
         "Kun kesk'kesähän
         Leikkii, tanssii hän,
    Niin en hänen luule sitten seppelöitsevän!"

    Hän seppeleen sinikukkasista luo;
         "Silmän' ovat nuo."
    Sen otti, sen heitti ja taaskin otti tää:
         "Hyvästi jää!"
    Ja laulain poikki pellonpiennarten tää kiidättää:
         "Kun kesk'kesähän j.n.e."

    Hän laittaa toisen kiehkuran: "Tään nyt sain
         Keltakutristain!"
    Sit' tarjoten tarjoaa myös puna-suun
         Hän suuteluun.
    Punastuin, kuin hän tarttui mielellään tää tarjottuun.

    Hän kiehkuran laittavi liljoista:
         "Käten' oikea!"
    Punaisen laittavi myös hän, lemmekäs:
         "Täss' on vasen käs!"
    Molemmat otti, aikoi mennä pois tää häveliäs.

    Hän palmikoi kukkia, joita vain sai:
         "Koht' on kaikki kai!"
    Silmistä ves' seppelihin pisaroi:
         "Noist', oi valikoi!"
    Vait' otti hän ne vain, pois juoksi minkä voi.

    Nyt seppelens' suur' on, mut loistoton:
         "Tää hääkranssin' on!"
    Solmeemminen sormetkin sineää:
         "Oi, ottaoe tää!"
    Hän kääntihen, mut ei missään häntä nää.

    Hääseppelen työssä hän aina askaroi,
         Minkä hän vain voi.
    Kuink' olla, kun kesk'kesä aikaa läksi pois,
         Nyt kukkia vois?
    Vaikk' ei niit' ole, palmikoi hän, niitä kun viel' ois.
         Kun kesk'kesähän,
         Leikkii, tanssii hän,
    En luullut hänen sitten seppelt' tekevän.

Surumielisyys se oli, joka teki tuon ensimmäisen lemmenkuvan, mi vieri
hänen sielunsa eteen, niin synkeäksi. Kaksinainen halu: rakastaa
jotakuta ja tulla jaloksi mieheksi, sulivat hänessä yhteen ja tulivat
yhdeksi haluksi. Siihen aikaan hän taaskin mietti laulua "tunturein
tuolle puolen", korjaili ja lauloi ja ajatteli itsekseen: "Kaiketi
siitä sentään tulee kerran löytö; minä laulelen siksi kun saan
rohkeutta." Ei hän äitiään unhottanut näissä matkatuumissaan; hän vaan
lohdutti itseään sillä, että hän, heti kun siellä oudossa maassa saisi
vakaan pohjan, tulisi häntä hakemaan, ja tarjoili hänelle senlaisen
olon, jota hän ei koskaan voisi kotona hankkia ei itselleen eikä
hänelle. Mutta tänkin syvän kaksinaishalun alla hehkui jotakin
hiljaista, sievää, hienoa; se liihätti pois ja tuli jälleen, tarttui
kiinni ja pakeni, ja haaveksija, joksi hän oli käynyt, oli hän enemmän
noiden ehdottomain lintusten vallassa kuin itse luulikaan.

Siinä kylässä oli eräs lystikäs mies, nimeltä Einar Ålsen; hän oli
kahdenkymmenvuotiaana taittanut jalkansa, ja käveli sen jälkeen kepin
nojassa; mutta mihin hän vaan tuli, siellä aina ilo syntyi. Mies oli
rikas; suuri pähkinämetsä oli hänen tilallaan ja varma oli, että
jonakuna kauniimpana, selkeänä päivänä syyspuoleen aina parvi iloisia
tyttöjä oli hänen luonaan pähkinöitä poimimassa. Silloin oli hyvä
kestitys päivällä ja illalla tanssit. Hän oli useamman tytön kummi;
sillä ainakin puolelle kylää oli hän seisonut kummina; kaikki lapset
häntä sanoivat kummiksi ja heidän mukaansa sanoivat kaikki muutkin,
vanhat ja nuoret häntä siksi.

Kummi ja Arne olivat hyvät tutut, ja kummi piti hänestä hänen
laulujensa tähden. Nyt kutsui hän Arnea tulemaan mukaan pähkinän
poimintaan. Arne punastui ja kielsi; ei hän ollut tottunut olemaan
naisten seurassa, sanoi hän. "Niinpä saat itseäsi siihen totutella",
vastasi kummi.

Ei Arne moneen yöhön voinut saada unta tämän asian tähden; ujous ja
halaminen taistelivat hänen povessaan; mutta kuinka lienee ollutkaan,
mukaan hän vaan tuli ja oli lähes ainoana nuorena miehenä noiden
kaikkein naisten joukossa. Kieltämättä tunsi hän itsensä petetyksi; ne
eivät olleet niitä, joista hän oli laulanut eivätkä niitä, joita hän
oli arastanut tavata. Ne pitivät senlaista elämää, ettei Arne
ikipäivinään ollut mokomata nähnyt, ja mikä häntä ensinnäkin
kummastutti oli heidän merkillinen nauruhalunsa; he saattoivat nauraa
tuiki tyhjälle, ja niin pian kuin vaan kolme nauroi, nauroi viisi
ainoastaan sentähden että kolme nauroi. Kaikki he käyttivät itsensä
juuri kuin olisivat he jokapäivä yksissä olleet, ja kuitenkin oli
joukossa niitäkin, jotka sinä päivänä vasta ensi kertaa näkivät
toisiansa. Jos he ylettyivät siihen oksaan, jota he hyppien
tavoittelivat, niin he nauroivat, ja elleivät he taas ylettyneet, niin
he myöskin sille nauroivat. He tappelivat koukuista, jolla pähkinöitä
vedettiin alas; ne jotka sen saivat, nauroivat, ja ne, jotka sitä eivät
saaneet, nauroivat myös. Kummi linkutti jälessä keppineen, ja teki
heille kiusaa niin paljon kuin voi. Ne, jotka hän saavutti, nauroivat
sille, että hän heidät saavutti, ja ne, joita hän ei saavuttanut,
nauroivat sille, ettei hän heitä saavuttanut. Mutta kaikki he nauroivat
hänelle sentähden, että hän oli totinen, ja kun hänen nyt täytyi
nauraa, nauroivat he sille, että hän viimeinkin nauroi.

He istautuivat viimein korkealle kukkulalle, kummi keskeen ja kaikki
tytöt ympärille. Näkyala oli laaja joka haaralle; aurinko paahtoi;
mutta siitä he eivät lukua pitäneet, viskelivät pähkinän hilpeitä ja
kuoria toisiensa päälle ja antoivat kummille sydämykset. Kummi
häristeli heille ja huimi kepillä ympärillensä niin pitkälle kuin
ylettyi; sillä nyt hän tahtoi heitä jotakin kertomaan, olletikin
jotakin lystillistä. Mutta saada heitä kertomaan taruja näytti olevan
vaikeampaa kuin irralleen pääsneiden vaunujen pysähdyttäminen
myötämäessä. Kummi alotti; moni heistä ei tahtonut lainkaan kuunnella,
sillä he tunsivat hänen tarinansa entuudesta; mutta lopulta he sitä
kuitenkin kaikki tarkkasivat. Ja ennenkuin he asiasta tiesivätkään,
olivat he jo täydessä touhussa kertoa miten paraiten taisivat. Nyt
Arnea taas ihmetytti, että heidän kertomuksensa olivat yhtä
yksivakaisia, kuin he itse tätä ennen olivat meluavaisia. Enimmäkseen
koskivat ne rakkauden seikkoja.

"Mutta sinulla, Ålse, on eräs hyvä taru, sen viime vuodelta muistan",
lausui kummi kääntyessään erääsen hilpeään tyttöön, miellyttävällä,
pyöreähköllä muodolla; hän palmikoitsi nuoremman sisarensa hiuksia,
joka piti päätään hänen helmassaan. "Sen, luulemma, muutkin tuntevat",
vastasi hän. -- "Kerro se kumminkin", pyysivät he. -- "En minä tahdo
teitä kursailemaan edessäni", vastasi hän, ja kertoi ja lauloi
palmikoitessaan:

"Oli täysi-ikäinen poika, joka kävi paimenessa, ja hän ajoi karjaa
halusta leveän joen vartta ylös. Kun hän tuli ylemmäksi, oli siellä
kallion kylki, jonka kärki pisti niin pitkälle ulos jokeen, että hän
saattoi hyvästi huutaa joen toiselle puolelle. Sillä siellä vastapäätä
paimensi eräs tyttö, jonka hän kaiken päivää saattoi nähdä, mutta jonka
luokse hän ei voinut päästä.

    "Mik' on nimes', tyttö sä lammasparven,
    Neulehen laittaja, soittaja sarven?"

Hän uudisti kysymyksen monena päivänä, ja vihdoinkin hän eräänä päivänä
sai sille vastauksen:

    "Kuin sorsanen, ui nimen' aaltojen päällä;
    Sa, poik', yli souda, mä varron täällä!"

Mutta siitä ei poika tullut hullua viisaammaksi eikä hän aikonutkaan
sen enempätä huolia koko tytöstä. Mutta siinä ei hän niinkään helposti
onnistunut; sillä jos hän vei karjan minne hyvään, aina sitä vaan
tultiin takaisin kallion kylkeen. Silloin poika alkoi pelätä ja huusi:

    "Ken on isä sulle ja miss' asut siellä?
    Viel' en sua löytänyt kirkkotiellä."

Poika näet, puolittain luuli häntä joksikin Huldraksi. [Tarumainen
noita-aave. Suomentajan muistutus.]

    "Asuntoni söi tuli, ves' isän nieli,
    Ja kirkkohon mennä ei mull' ole mieli."

Tästä ei hän liioin tullut viisaammaksi. Päivällä oleskeli poika
kallion kylellä; yöllä hän uneksi, että tyttö häntä tanssitti ja löi
häntä pitkällä lehmänhännällä joka kerran, kun hän häntä tavoitteli.
Pian ei hän enää saanut nukutuksi; työtä ei hän myöskään voinut tehdä
ja kurjaan tilaan poika joutui.

    "Jos Huldra liet, niin mua täällä nyt säästä:
    Mut tyttö jos... oi, sano!... en sua päästä!"

Mutta vastausta ei kuulunut ja selväksi tuli, että se oli Huldra. Hän
lopetti paimentamisen; mutta yhtä hullua sekin oli; sillä missä hän
vaan oli, taikka mitä hän teki, aina oli sorea Huldra, joka torvea
toitotti, hänen mielessään.

Eräänä päivänä, hänen puita hakatessaan, tulee eräs tyttö käyden pihan
yli, ja se tyttö oli juuri kuin ilmetyinen Huldra. Mutta hänen
lähemmäksi tultuaan, näki poika, ettei se ollutkaan hän. Hän mietti
tuota paljon; silloin palajaa tyttö takaisin; ja kauempana hän oli kuin
Huldra ja poika juoksi suoraan häntä vastaan. Mutta heti likemmäksi
tultua ei se ollutkaan hän.

Jos poika sitten oli kirkossa, tanssissa, muissa pidoissa, tai missä
tahansa, -- tyttö oli siellä myöskin; kun hän kauempaa häntä katseli,
oli tyttö Huldran näköinen; mutta likeltä nähden oli hän toinen; hän
kysyi häneltä silloin, oliko se hän tai eikö se ollut hän; mutta tyttö
hänelle nauroi. Yhtä hyvin siihen saattaa hypätä kuin ryömiä, arveli
poika, ja sitten hän tytön nai.

Niin pian kuin hän sen oli tehnyt, ei hän enää voinut tyttöä kärsiä.
Hänen poissa ollessaan poika häntä ikävöitsi; mutta hänen luonaan
ikävöitsi hän jotakuta, jota hän ei nähnyt. Poika kävi sentähden
pahaksi vaimolleen; vaimo sen kärsi äänetöinnä.

Mutta eräänä päivänä, kun poika oli hevosia hakemassa, tuli hän ylös
kallioin kylelle, istautui ja huusi:

    "Kuin kuutamo-ilta sa viehätät mieltä,
    Kuin kesk'kesä-kokko sa lämmität sieltä!"

Pojan mielestä siellä oli hyvä istua, ja sen jälkeen hän meni sinne
aina, kun kotona vaan oli hullusti. Vaimo itki, niin pian kun hän oli
mennyt.

Mutta eräänä päivänä, hänen siellä istuessaan, istui myöskin Huldra
ihko elävänä toisella puolen ja torahutteli torveansa!

    "Taas siell' olet; kuink' ihanaa sua kuulla!
    Puhalla nyt vielä, täss' istun itku-suulla."

Silloin Huldra vastasi:

    "Puhaltaen pois koen sult' unen suistaa:
    Kun ruoste jo syö kotipeltosi ruista."

Mutta silloin poika pelkäsi ja palasi kotiaan. Ei kuitenkaan kauan
kestänyt, ennenkuin hän taas niin kyllästyi vaimoonsa, että hänen täytyi
pötkiä pakoon; hän istahti kallionkylelle. Silloin laulettiin hänelle:

    "Näin unta ett' tääll' olit; -- ota kiinni mua;
    En siell' ole; tääll' lymyn takapuolla sua."

Poika lensi ylös ja katsoi taakseen, ja samassa viheriäinen hame katosi
pensaiden taakse. Hän jälessä. Nyt jahdattiin läpi koko metsän. Niin
vikkelä jalaltaan kuin Huldra oli ei kukaan ihminen voinut olla. Mutta
pian hän alkoi väsyä; sen huomasi poika jalan liikkeestä; mutta hän
näki myöskin koko vartalosta, että se oli Huldra itse eikä kukaan muu.
"Nyt sinun kumminkin täytyy tulla omakseni", arveli poika ja teki
samassa niin äkkinäisen ryntäyksen, että he kumpikin, Huldra ja hän,
menivät pitkät mäet alas, ennenkuin pääsivät pidättymään. Silloin
Huldra nauroi niin, että vuoret kajahtelivat; poika otti hänen
polvelleen, ja Huldra oli niin kaunis hänen mielestään, juuri niinkuin
vaimon tulisi olla. "Ei, mutta ken olet sinä, joka olet noin kaunis?"
kysyi poika ja taputteli tyttöä, jonka posket hohtivat lämpöisinä.
"Mutta, herranen aika, olenhan minä vaimosi", vastasi hän...

Tytöt nauroivat ja pilkkasivat poikaa. Mutta kummi kysyi Arnelta, jos
hän oli tarkkaan kertomusta kuunnellut.

"... Ei, mutta nyt kerron minä jotakin", lausui eräs pikkuinen
pirpakka, pienellä, pyöreällä muodolla, jossa oli semmoinen pikkuinen
nenän-nypykkä.

Oli pikkuinen poika, joka mielellään olisi kosinut pientä tyttöä;
aikaihmisiä he jo olivat kumpikin, vaikka olivat niin pientä kasvua.
Mutta pojan kosimisesta ei vaan valmista tullut. Kirkossa hän oleskeli
tytön läheisyydessä; mutta aina siellä tuli ilma puheeksi; tanssissa
hän meni hänen luokseen, ja tanssitti tyttöä melkein kuoliaaksi asti;
mutta puhetta ei siinä tilapäässä syntynyt lainkaan. "Sinun täytyy
opetella kirjoittamaan, niin pääset siitä pulasta", puhui hän
itsekseen; ja poika rupesi kirjoitusta harjoittelemaan; hän ei
mielestään saanut siitä koskaan tarpeeksi kaunista ja sentähden hän
kirjoitteli koko vuoden ennenkuin hän tohti yrittääkään kirjettä
kirjoittamaan. Nyt se oli saatava perille kenenkään näkemättä, ja
kirkon takana sattuivat he kerran seisomaan kahden. "Minulla on sinulle
eräs kirje", sanoi poika. "Mutta minä en osaa kirjoitusta lukea",
vastasi tyttö.

Poika ällistyi.

Mutta hän meni palvelukseen tytön isälle ja oli tyttöä lähellä päivät
päätään. Kerran hän oli vähällä saada sen sanotuksi; hän oli juuri
saanut suunsa auki; mutta silloin lensi sinne suuri kärpänen sisään. --
"Kunhan ei vaan kukaan häntä veisi minulta", ajatteli poika. Mutta ei
tyttöä kukaan vienyt, sillä hän oli niin pikkuinen.

Viimein kumminkin tuli eräs, joka oli yhtä pikkuinen. Poika hyvin
huomasi, mikä tällä oli aikeissa ja kun toinen tytön kanssa meni
kammariin, kuunteli hän avaimen reiästä. Nyt kosi hän, joka oli
sisäpuolella; "voi minua, tuhma pöllö, kun en kiireempää pitänyt!"
ajatteli poika. Hän, joka oli sisäpuolella, suuteli tyttöä keskelle
suuta. -- "Se maistui varmaankin hyvälle", arveli poika. Mutta hän,
joka oli sisäpuolella, otti tytön polvelleen. "Voi sentään tätä
mailmaa!" lausui poika ja itki. Tyttö kuuli sen ja läheni ovea: "Mitä
sinä minusta tahdot, sinä ilkeä poika, kun et koskaan anna mun olla
rauhassa?" -- "Minäkö?... pyytäisin sinua vaan ottamaan minua
vuodemieheksesi." -- "Eikös mitä; veljeni sen viran toimittavat",
vastasi tyttö ja paiskasi oven kiinni.

Poika seisoi siinä hämillään... Tytöt kovasti nauroivat sille jutulle
ja viskelivät pähkinän kuoria kertojan päälle.

Kummi tahtoi Böen'in Eliä kertomaan. Mitä sitten? No niin, vaikkapa sen
kertomuksen, jonka hän oli kummille kertonut ylähällä kummulla, kummin
viimeksi heillä ollessa, silloin kun Eli hänelle lahjoitti nuo uudet
sukkanauhat. Kauan kesti ennenkuin Eli pääsi kertomaan, sillä hän
nauroi niin sydämellisesti; mutta sitten hän kertoi:

Tyttö ja poika kulkivat yhdessä tietä. "Ei, mutta katsoppas tuota
rastasta, kun seuraa meitä", sanoi tyttö. -- "Minua se seuraa", väitti
poika. -- "Saattaa yhtä hyvin seurata minuakin", arveli tyttö. --
"Helposti siitä selvä tulee", mietti poika; "mene sinä alatietä, minä
käyn ylätietä, ja tuolla ylähällä tulemme yhteen." Sen he tekivät. --
"No, eikös tullut minun mukaani?" kysyi poika tyttöä tavatessaan. --
"Ei, minunhan mukaani se tuli", vastasi tyttö. -- "Niitä on sitten
kaksi." -- Taas he kulkivat yksissä vähän matkaa; mutta silloin heitä
vaan yksi rastas seurasi. Pojan mielestä se lensi hänen puolellaan;
mutta tyttö arveli sen olevan hänen puolellaan. "Minä välitän vähät
rastaasta", lausui poika. "Niin minä myös", vastasi tyttö.

Mutta rastas katosikin heti, kun he sen olivat sanoneet. "Se oli
_sinun_ puolellasi", lausui poika. "Ei, kiitos, minä näin selvään sen
olleen sinun puolellasi... Mutta näes tuolla!... Tuolta se on jo
takaisin!" huusi tyttö. -- "Niin, minun puolellani se on!" huusi poika.
Mutta nyt tyttö suuttui. "Minä vaan en enää tahdo sinun kanssasi
kulkea", sanoi hän ja meni tiehensä. Silloin rastas katosi pojalta, ja
hänestä tuntui niin ikävältä, että hänen täytyi ruveta huutamaan. Tyttö
vastan. "Onko rastas sinun luonasi?" -- "Ei, mutta onko se sinun
luonasi?" -- "Voi, ei se ole; tule takaisin tänne, kenties se sitten
ilmestyy." Ja tyttö tuli takaisin; he kävivät yhtenä käsi kädessä.
"Kvit, kvit, kvit, kvit!" lauloi se samassa pojan puolella; "Kvit,
kvit, kvit, kvit!" lauloi jo tytönkin puolella. "Kvit, kvit, kvit,
kvit, kvit, kvit, kvit, kvit!" laulettiin joka haaralla ja kuu he
katsoivat ylös, oli siellä sata tuhatta miljonaa rastaita ylt'ympäri.
-- "Voi, kuinka kaunista!" huusi tyttö ja katsahti poikaan. -- "Jumala
sinua siunatkoon!" lausui poika ja taputteli tyttöä.

Se tarina oli kaikkein tyttöin mielestä niin kaunis.

Sitten kummi heitä tahtoi kertomaan, mitä he viime yönä olivat
uneksineet, ja hän muka päättäisi kenen uni kauniin oli. Ohoh, tulisiko
heidän kertoa hänelle unensa! Eihän toki! -- ja nyt syntyi senlainen
tirskuminen ja supattaminen ettei siitä loppua tahtonut tullakaan.
Mutta vähitellen alkoi yksi ja toinen arvella, että hän oli nähnyt niin
erittäin kauniin unen sinä yönä; mutta toiset taas väittivät, ettei ne
kuitenkaan voineet olla niin kauniita, kuin heidän unensa. Ja vihdoin
viimein heitä ja kaikkia halutti kertoa uniansa. Mutta ei se saisi
tapahtua kaikkein kuullen, yhdelle ainoalle he vaan kertoisivat; mutta
kummille sitä nyt eivät kuuna päivänä tekisi. Arne istui niin
toimessaan tuonnempana mättäällä, ja hänelle he nyt tahtoivat unensa
kertoa.

Arne istahti vieläkin loitommaksi erään pähkinäpuun alle, ja se tyttö,
joka ensimmäisen tarinan oli kertonut, tuli hänen luokseen. Kauan hän
ensin mietti, mutta sitten hän kertoi:

"Minä olin unissani seisovinani suuren järven rannalla. Silloin näin
jonkun kävelemän vedellä, ja se oli eräs, jota en tahdo mainita. Hän
istui suurelle lummenkukalle ja lauloi siinä. Mutta minä nousin yhdelle
noista suurista lehdistä, joita lummenkukalla on, ja jotka kelluvat
veden pinnalla; minä aion siinä soutaa ylitse hänen puolelleen. Mutta
samassa kun olin päässyt lehdelle, alkoi se vajota, ja minä pelkäsin ja
rupesin itkemään. Silloin souti hän lummenkukassaan minun luokseni,
nosti minut rinnalleen istumaan, ja yhdessä sitten kulimme
lummenkukalla yli koko järven. -- Eikös ollut se kaunis uni?"

Tuo vähäläntä tyttö, joka sen pienen tarinan oli kertonut, tuli nyt
vuorostaan.

"Minä olin saavanani kiinni pienen linnun, ja olin siitä niin iloinen,
etten tahtonut sitä ollenkaan päästää, ennenkuin tulisin kotitupaan.
Mutta siellä en sitä myöskään voinut päästää irralleen, sillä isä ja
äiti olisivat tahtoneet minua laskemaan sitä jälleen ulos. Sitten menin
ylös ullakolle sen kanssa; mutta siellä taas kissa väijyi, enkä voinut
siis sielläkään sitä kädestäni päästää. Kun en mitään muuta neuvoa
tiennyt, vein minä sen tupaan. Uh, siellä oli niin paljon rakoja, ja se
olisi voinut lentää matkoihinsa! Ei, alas kartanolle mun taaskin täytyi
mennä, ja siellä mielestäni seisoi eräs, jota en tahdo mainita. Hän
leikki suuren, suuren koiran kanssa. 'Tahtoisin ennen leikkiä tuon
lintusi kanssa', lausui hän ja tuli minua hyvin likelle. Mutta minä
olin juoksevinani pakoon ja hän ajoi minua koirineen takaa: minä
juoksin ylt'ympäri kartanoa, ja samassa äiti aukaisi porstuan oven
tempasi minut sisään ja paiskasi oven kiinni. Mutta ulkona, ikkunan
takana seisoi poika, painoi kasvojaan ruutuun ja nauroi. 'Katso, täällä
lintu on!' sanoi hän, -- ja ajatteles, hänellä oli tosiaankin lintu! --
Eikö ollut se aimollinen uni?"

Sitten tuli se tyttö, joka oli rastaista kertonut. Eli'ksi olivat he
häntä sanoneet. Se oli sama Eli, jonka hän oli tuona iltana nähnyt
veneessä ja vedessä. Hän oli sama, eikä kuitenkaan sama, kasvaneena ja
kauniina kuin hän siinä istui hienona kasvoiltaan ja hoikkana
vartaloltaan. Hän nauroi kovin, ja sentähden kesti kauan ennenkuin hän
pääsi alkuun; mutta sitten hän kertoi:

"Minä olin niin sydämestäni iloissani siitä, kun tiesin tänään
pääseväni pähkinämetsään, ja sentähden uneksin viime yönä, että istuin
täällä kummulla. Aurinko paistoi, ja minulla oli helma täynnä
pähkinöitä. Mutta pähkinöiden sekaan oli tullut myöskin pieni orava, ja
tuo istui polvellani ja söi kaikki pähkinät suuhunsa. -- Olisihan se
kummallinen uni?"

Ja vielä useampiakin unia hänelle kerrottiin; mutta sitten tuli hänen
päättää, mikä niistä oli kauniin. Hän tahtoi saada arvelunaikaa, ja
sillä välin kummi koko tyttöparven kanssa meni alas kartanoon, johon
Arnen piti tulla jälessä. Hyppien menivät he mäkeä alas, asettuivat
sitten lakealle rinnatusten ja lauloivat käydessään taloa kohden.

Arne istui ylähällä ja kuunteli laulua; auringon säteet lankesivat
suoraan tyttöparveen ja valaisivat heidän valkoiset paidanhihansa;
vähitellen ottivat he toinen toistaan vyötäisiltä kiinni, tanssien
menivät he niitun poikki ja kummi linkutti jälessä häristellen heitä
kepillään sentähden muka että tallasivat ruohon. Arne ei enää unia
ajatellut; hetken kuluttua ei hän enää katsellut tyttöjenkään jälkeen;
ajatukset hajaantuivat yli laakson aivankuin auringon hienot säteet,
ja hän jäi kummulle niitä kehräämään. Ennenkuin hän tiesi asiastakaan,
joutui hän synkkämielisyyden tiheään verkkoon; hän haluili ulos
mailmaan enemmän kuin milloinkaan tätä ennen. Hän teki itselleen vakaan
lupauksen puhua asiasta äidille heti kotiin tultuaan, -- käyköön sitten
kuinka tahansa.

Hänen ajatuksensa kävivät valtavimmiksi ja liitelivät laulussa:
"Tunturein tuolle puolen." Niin helposti ei hän koskaan ennen ollut
sanoja löytänyt eikä ne myöskään koskaan niin varmasti olleet kokoon
liittyneet. Ne olivat melkein kuin tyttöjä, jotka piirissä istuivat
kummulla. Hänellä oli paperinpalanen taskussaan ja siihen hän
kirjoitteli polvellaan. Ja kun hän oli kirjoittanut laulun valmiiksi,
nousi hän ikäänkuin vapaaksi pääsnyt, ei halunut enää ihmisten pariin,
vaan läksi metsätietä kotoa kohden, vaikka tiesi, että hänen silloin
täytyi ottaa yö lisäksi. Kuu hän ensimmäisen kerran istui lepäämään
aikoi hän ottaa laulun esiin ja laulaa sitä yksinäisyydessään metsän
hämärässä; mutta hän olikin sen unhottanut sille paikalle, jossa hän
sen oli kirjoittanut.

Yksi tytöistä haki häntä kummulta, ei löytänyt häntä, mutta löysi
laulun.




Kymmenes luku.


Äidille oli nyt asiasta tieto annettava; mutta se ei ollut yhtä
helposti tehty kuin ajateltu. Hän nosti puheeksi Riston ja kirjeet,
joita hän turhaan oli saanut odottaa; mutta äiti läksi samalla pois
tuvasta ja monta päivää sen jälkeen huomasi Arne hänen silmänsä
veristävän. Toisenkin kohdan hän pani merkille, ja se oli, että äiti
taas hänelle piti niin erittäin hyvän ruuan.

Eräänä päivänä hän läksi metsään polttopuita hankkimaan; tie meni
jonkun matkaa ylös metsään, ja juuri sillä kohdalla, jossa hänen piti
ruveta hakkaamaan, käytiin tavallisesti syksyisin puolukassa. Arne oli
laskenut kirveen kädestään maahan ja aikoi ottaa nuttua päältään, kun
samassa kaksi tyttöä läheni paikkaa metsäpolkua pitkin, marjatuokkoiset
käsissään. Hän ei tavallisesti tahtonut juuri mielellään tyttöjä
tavata, vaan meni kernaammin piiloon, ja niin hän teki nytkin.

"Voi, kuinka täällä on paljon marjoja! Eli, Eli!" -- "Niin, veikkonen,
kyllä minä näen!" -- "Älähän sitten mene kauemmaksi; täällä saa monta
tuokkosellista!" -- "Luulin kuulleeni jotakin risahdusta tuolta
pensaista!" -- "Ah! oletko järjeltäsi!" -- ja tytöt ottivat toisiaan
vyötäisiltä kiinni. Kauan seisoivat he äänetöinnä ja liikkumattomina,
tuskin he tohtivat hengittääkään. "Ei suinkaan siellä mitään ollut;
ruvetaan poimimaan." -- "Niin, parasta on kun rupeemme poimimaan!" --
Ja nyt he poimivat. "Sinä olit oikein hyvä, Eli, kun tulit pappilaan
tänään. Eikö sinulla ole mitään kerrottavaa!" -- "Olen käynyt kummin
luona..." -- "Senhän jo kerroit; -- mutta eikö ole mitään hänestä,
ymmärräthän?" -- "On kyllä!" -- "Hyvänen aika, oikeinko totta? kerro jo
pian!" -- "Hän on taaskin käynyt siellä meillä!" -- "Älähän nyt?" --
"Ihko totta; ei isä eikä äiti kumpikaan olleet häntä näkevinäänkään,
mutta minä menin ylös ullakkoon piiloon." -- "Ja kuinka sitten? tuliko
hän jälessäsi?" -- "Arvaan isän hänelle sanoneen missä minä olin; hän
on aina niin ilkeä, tuo isä." -- "Ja sitten hän tuli? Istu, Eli hyvä,
istu, tänne näin, viereeni! -- No, sitten hän tuli?" -- "Niin, mutta ei
hän juuri monta sanaa puhunut, sillä hän ujosteli." -- "Joka sana!
kuuletko, jok'ainoa sana!" -- "Pelkäätkö minua?" hän kysyi. "Mitäpä
minä teitä pelkäisin?" sanoin minä. "Sinä tiedät mitkä aikeet minulla
on", sanoi hän ja istui viereeni kirstun kannelle. -- "Oikeinko
viereesi?" -- "Ja sitten hän otti vyötäisiltäni kiinni." --
"Vyötäisiltäsi? Älä hulluja!" -- "Minä olisin hänestä mielelläni
väistynyt, mutta hän ei tahtonut minua päästää. 'Rakas Eli', sanoi
hän..." -- tyttö purskahti nauramaan ja toinen nauroi myös. -- "No?
No?" -- "Tahdotko tulla vaimoksi minulle?" -- "Ha, ha, ha! -- Ha, ha,
ha!" -- Ja sitten kumpikin: "Ha, ha, ha, ha, ha, ha, ha!"

Viimein kuitenkin täytyi naurusta loppu tulla, ja sen jälkeen vallitsi
äänettömyys kotvan aikaa, sitten kysyi toinen, mutta hyvin hiljaa:
"Kuules? -- eikö se ollut ilkeätä, kun hän otti sinua vyötöisiltä?"

Joko ei toinen siihen mitään vastannut, taikka hän sen teki niin
hiljaa, ettei sitä voinut kuulla; ehkäpä hän siihen vaan hymyili.
Hetken kuluttua toinen taas kysyi: "Puhuiko sinulle isäsi tai äitisi
sitten mitään?" -- "Isä tuli ylös ja katsoi minuun, mutta minä juoksin
aina vaan piiloon, sillä hän nauroi, kun minut näki." -- "Mutta
äitisi?" -- "Ei hän mitään virkannut: mutta ei hän liioin ollut niin
kova kuin muulloin." -- "Niin -- kaiketi sinä hänelle rukkaset annoit?"
-- "Tietysti." -- Taas tuli pitkä äänettömyys.

"Kuulehan?" -- "Mitä niin...?" -- "Luuletko minulle tulevan
tuonlaista?" -- "Tottahan nyt!" -- "Älä hulluja!... Eli, sinä?
Ajatteles, jos hän ottaisi minua vyötäisiltä!" -- Hän kätki kasvonsa.

Tuosta syntyi paljon naurua, sitten kuiskutusta ja supatusta.

Hetken kuluttua tytöt menivät menojaan, He eivät olleet huomanneet
Arnea enemmän kuin kirvestä tai nuttuakaan, ja siitä Arne oli
hyvillään. --

Muutamia päiviä senjälkeen otti hän Ylämaan Knuutin torppariksi
Kampenin taloon kuuluvalle torpan tilalle.

"Ota itsellesi kumppani jo", lausui Arne.

Itse hän ryhtyi oikein lujaan työhön. Hän oli jo aikaiseen oppinut
käsisahaa käyttämään, sillä hän oli paljon ottanut osaa huoneiden
rakentamiseen kotona. Nyt hän tahtoi paremmin vielä harjaantua tässä
taidossaan; sillä hän tunsi vakituisen työn olevan hauelle tarpeen;
myöskin teki se hänelle hyvää kun sen kantta joutui enemmän ihmisten
pariin, ja niin hän jo oli muuttunut entisestään, että hän melkein
ikävöitsi ihmisten seuraa, kun jonkun aikaa oli oleskellut yksinään.
Sattuipa niinkin että hän sinä talvena oli jonkun aikaa pappilassa
sahaamassa, ja siellä molemmat tytöt usein oleskelivat yksissä. Arne
mietti heitä nähdessään, ken se mahtoi olla, joka Böen'in Eliä kosi.

Kerran kävi niin, että hän pantiin viemään Eliä ja papintytärtä
hevosella johonkin kylään; hänellä oli tarkka kuulo, mutta ei hän
kuitenkaan voinut saada selvää heidän supatuksestaan; väliin Mathilda
häntä puhutteli; silloin Eli nauroi ja peitti kasvonsa. Viimein kysyi
Mathilda, jos siinä oli perää, että hän kirjoitteli runoja. "Eikä ole",
lausui Arne pikaisesti; silloin he molemmat nauroivat. Senjälkeen ei
Arne heitä hyvin suvainnut eikä ollut heitä näkevinäänkään.

Kerran hän istui pappilan tuvassa palvelusväen siellä tanssiessa;
Mathilda ja Eli tulivat kumpikin katselemaan tanssia. Jotakin he
keskenään kiistelivät nurkassa, jossa seisoivat. Eli ei tahtonut, mutta
Mathilda tahtoi, ja hän se puolensa piti. Sitten he yhdessä tulivat
hänen luokse, niiasivat ja kysyivät jos hän osasi tanssia. Arne antoi
kieltävän vastauksen; tytöt kääntyivät häneen selin, nauroivat ja
juoksivat tiehensä. Tuopa nyt on ianaikaista nauramista, ajatteli Arne
ja kävi totiseksi. Mutta papilla oli noin kymmenen tai kahdentoista
vuotias ottopoika, josta Arne paljon piti; häneltä oppi Arne tanssimaan
kun osuivat kahdenkesken olemaan.

Elillä oli pikkuinen veli, jotenkin saman ikäinen kuin papin ottopoika.
Pojat olivat usein yksissä ja Arne teki heille kelkkoja, suksia ja
pyydyksiä; ja heidän kanssaan Arne paljon puheli tytöistä, varsinkin
Elistä. Eräänä päivänä toi Elin veli hänelle sanan, että hänen pitäisi
paremmin siistiä hiuksiaan. "Kuka sen sanoi!" -- "Eli sen sanoi; mutta
ei minun pitänyt sinulle ilmoittaa, että se oli hän." -- Muutamia
päiviä senjälkeen laittoi hän pojalla sanan, ettei Eli nauraisi niin
paljon. Poika tuli takaisin sanoen, että Arnen toki pitäisi nauraman
hiukan enemmän.

Kerran poika tahtoi Arnelta jotakin, jota hän oli kirjoittanut. Arne
sen antoi hänelle eikä ajatellut sen enempää koko asiata. Joku aika
senjälkeen tahtoi poika ilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat
tytöt olivat niin kovin ihailleet hänen kirjoitustaan. "Ovatko he sen
sitten nähneet?" -- "Ovat; heillehän minä sitä pyysinkin." -- Arne
pyysi poikia vasta vuoroon tuomaan hänelle jotakin tyttöjen
kirjoituksista; sen he tekivätkin. Arne korjasi siinä kirjoitusvirheet
karkealla lyijykynällä; hän pyysi poikia asettamaan paperin niin että
tytöt sen löytäisivät. Jonkun ajan kuluttua sai hän saman paperin
käteensä nuttunsa taskusta; mutta alle oli kirjoitettu: _"Tuittupäisen
miesparan korjaama."_

Seuraavana päivänä lopetti Arne työnsä pappilassa ja lähti kotiansa.
Niin lauhkeana, kuin hän siihen aikaan oli, ei äiti muistanut häntä
nähneensä sitten kuin tuona surullisena aikana heti isän kuoleman
jälkeen. Hän luki hänelle saarnan joka pyhä, tuli hänen mukanaan
kirkkoon ja oli aina erinomaisen suopea ja ystävällinen. Mutta äiti
tiesi että hän kaiken tämän alla kätki tuuman lähteä matkoille niin
pian kuin kevät tuli.

Eräänä päivänä tultiin Böen'istä kysymään eikö Arne tahtoisi tulla
sinne sahaamaan. Arne kävi hämilleen ja antoi myöntävän vastauksen.
Heti kun sanantuoja oli mennyt, lausui äiti: "No jopa nyt jotakin!
Böen'iinkö pyytävät sinua tulemaan?" -- "Onko tuo nyt sitten niin
merkillistä?" kysäsi Arne, mutta vältti samalla äitinsä katsetta. --
"Böen'iin!" ihmetteli äiti vielä kerran. -- "No, miksikäs ei sinne
yhtähyvin kuin johonkuhun muuhunkin taloon?" -- hän katsahti vähän ylös
työstään. -- "Böen'iin, Birgit Böen'in luokse -- Bård, joka löi isäsi
vaivaiseksi juuri Birgitan tähden!" -- "Mitä sanot?" huusi nyt poikakin
vuorostaan. "Oliko se Bård Böen?..."

Poika ja äiti seisoivat vastakkain ja katsoivat toisiinsa. Kokonainen
ihmiselämä vieri heidän silmiensä ohi, ja he näkivät sinä hetkenä
kumpikin sen mustan langan juoksun, joka tätä elämää oli alusta aina
loppuun asti kietonut. He alkoivat sitten puhella noista isän
mahtipäivistä, jolloin Böen'in Eli itse oli kosinut tyttärensä puolesta
ja saanut rukkaset; he muistelivat ja kertoivat kaikki aina siihen
tapaukseen saakka, jonka jälkeen Niilo ikäpäiväkseen terveytensä
menetti, ja kumpikin he selvään näkivät, ettei siinä Bård'in syytä
paljonkaan ollut. Mutta hän se kumminkin oli, joka isän vaivaiseksi
saattoi, -- hän se oli.

"Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä vapaaksi?" ajatteli Arne ja
päätti samassa tehdä lähtöä.

Kun Arne saha olkapäällä astui jään yli järven toiselle puolelle ja
sieltä ylös Böeniä kohden, näytti tämä hänestä muhkealta talolta.
Huonerakennus oli vasta hiljakkoin maalattu; häntä vähin vilusti ja
kenties se hänestä juuri sentähden näytti niin kodikkaalta ja
hauskalta. Hän meni suorinta tietä kartanoon karjapihan yläpuolitse;
siellä seisoi parvi tuuheakarvaisia vuohia lumessa, nakerrellen kuoria
muutamista havupuun oksista, karjakoira juoksi edes takaisin luhan
portailla ja haukkui aivan kuin olisi paholainen itse tullut taloon;
mutta heti kun Arne vaan pysähtyi, heilutteli se häntäänsä ja antoi
taputtaa itseään. Kyökin ovea aukaistiin usein ja Arne katsahti joka
kerran sinne päin; mutta sieltä tuli vaan joko karjapiika
maitokehloineen tai kyökkipiika, joka viskasi jotakin vuohille
karjapihaan. Riihtä puitiin parast'aikaa ja varstat kävivät tiukkaan;
vasemmalla puolen halkokatoksen luona seisoi poika ja löi puita; hänen
takanaan oli suuret halkopinot. Arne jätti sahansa sen viereen ja meni
kyökkiin; siellä oli valkoista hiekkaa laattialla ja hiekalle oli
ripoitettu katajan havuja; seinillä kirkkaat kupariastiat kiilsivät
ja hyllyllä oli pitkä rivi pystyyn asetettuja tina-astioita.
Puolipäiväinen oli juuri tulella. Hän pyysi saada Bårdia puhutella.
"Mene tuonne tupaan!" sanoi eräs sisällä olevista, sormellaan osoittaen
ovea peräseinällä; Arne meni; ovessa ei ollut linkkua vaan messinkinen
vedike; sisällä oli kaikki valoisata ja kaunista; kattoon oli maalattu
somia ruusuja, kaapit olivat punaisia, omistajan nimi mustalla oviin
piirrettynä, sänky oli myöskin punainen, mutta reunoissa oli siniset
juovat. Harteva, suopeakasvoinen mies istui piisin luona astioita
vannehtien, tuon pitkän pöydän luona istui vaimo, jolla oli myssy
päässä ja ruumiinmukaiset vaatteet; hän oli pitkä ja solakka; vaimo
jakeli jyviä kahteen eri läjään. Muita ei huoneessa ollut.

"Hyvää päivää!" lausui Arne ottaen lakin päästään. Molemmat katsoivat
häneen; mies hymyeli ja kysyi ken hän oli. -- "Hän se oli, jota oli
haettu tänne sahaamaan." -- Mies hymyeli vieläkin enemmän ja lausui
samalla kun painoi päänsä alas ja taaskin jatkoi työtään: "Vai niin,
Arne Kampen." -- "Arne Kampen?" huudahti vaimo ja tuijotti häneen. Mies
vähän katsahti ylös työstään ja hymyeli taaskin. "Räätäli-Niilon
poika", lausui hän ja jatkoi työtään.

Vähän sen jälkeen oli vaimo noussut istuviltaan, mennyt hyllyä kohden,
kääntynyt sieltä ja mennyt kaapille, kääntynyt taaskin ja kun hän
viimeinkin oli kumarruksissaan pöydän ääressä haeskellen jotakin
laatikosta, kysyi hän, silmiään nostamatta: "Tuleeko _hän tänne_
työhön?" -- "Tulet", lausui mies, eikä myöskään nostanut silmiään
työstä. -- "Ei sinua kukaan pyydä edes istumaankaan", -- puhui nyt mies
Arnelle. Tämä kävi penkin luokse, vaimo läksi ulos, mies jatkoi
työtään; Arne kysyi eikö hän saisi aloittaa. "Saatamme syödä
puolipäiväistä ensin."

Vaimo ei enää tullut sisään; mutta kun kyökinovi ensi kerran aukeni,
oli se Eli, joka sieltä tuli. Hän ei ensin ollut näkevinäänkään Arnea;
mutta kun tämä nousi häntä tervehtimään seisahtui tyttö ja antoi
hänelle kättä, ehkei hän kuitenkaan silmiään häneen luonut. Pari sanaa
he siinä vaihtoivat; isä vaan työskenteli. Tytön hiukset olivat
palmikoitut, hän oli puettu ahdashihaseen liivihameesen, oli hoikka ja
solakka, käsiranne hänellä oli pyöreä, mutta käsi pienoinen. Hän katti
pöydän; työväki söi toisessa tuvassa, mutta Arne atrioitsi täällä
isäntäväen kanssa; he, näet, osuivat sinä päivänä syömään erikseen,
vaikka muuten tavallisesti söivät kaikin yhdessä pitkän pöydän
ympärillä valoisassa kyökissä. "Eikö äiti tule?" -- "Ei hän tule, hän
on luhdissa villoja punnitsemassa." -- "Oletko häntä kutsunut?" --
"Olen, mutta ei hän sanonut ruuasta välittävänsä." Tuli hetkinen
äänettömyys. -- "Onhan siellä luhdissa jokseenkin kylmä?" -- "Ei äiti
antanut minun laittaa sinne tulta."

Jälkeen puolen päivän Arne oli työssä; iltasella hän taas istui tuvassa
muiden kanssa. Vaimokin oli silloin sisällä. Naiset neuloivat; mies
teeskenteli yhtä ja toista pientä kapinetta; Arne häntä auttoi;
tuntikausi siinä varmaankin istuttiin aivan puhumattomina; sillä
Elikin, joka muuten näytti olevan talon ratto, istui nyt hiljaisena
työnsä ääressä. Arne ajatteli kauhistuksella, että hänenkin kotonaan
usein oli laita näin; mutta hänestä tuntui, kuin hän sen vasta nyt
oikein käsittäisi. Kerran Eli veti syvään henkeä, ikäänkuin hän jo
olisi tarpeeksi asti pidättänyt itseään, ja sitten hän purskahti
nauramaan. Isä nauroi myös, ja tuo jo Arneakin rupesi naurattamaan.
Sitten he puhelivat yhtä ja toista, enimmäkseen hän ja Eli; isä siihen
myöskin lausui jonkun sanan silloin tällöin. Kerran kun Arne oli
puhunut pitemmältä ja lausunut ajatuksensa hyvin, tuli hän
katsahtaneeksi ylös; silloin tapasi hän äidin, Birgit'in, katseen; tämä
oli antanut työnsä vaipua helmaansa ja istui siinä silmät Arneen
kiintyneinä. Nyt hän jälleen tarttui työhönsä, mutta heti kun Arne
sanankaan vaan lausui, loi hän taaskin silmänsä häneen.

Tulipa niin maata panon aika, ja itse kukin meni omalle leposijalleen.
Arne tahtoi panna merkille sen unen, jonka hän ensimmäisenä yönä näki
tässä vieraassa paikassa; mutta siinä ei ollut päätä eikä pontta. Hän
ei ollut koko päivänä puhunut isännän kanssa paljon mitään; mutta yöllä
hän uneksi yksinomaisesti vaan hänestä. Bård oli viimeiseksi
lyöpävinään korttia Räätäli-Niilon kanssa. Tämä oli vaaleana vihasta,
mutta Bård vaan naurahteli ja veti puoleensa kaikki saadot.

Arne oli siellä monta päivää työssä; ei niinä päivinä puheltu paljon
mitään, mutta sitä ahkerammin tehtiin työtä. Ja hiljaisia olivat
kaikki, ei ainoastaan isäntäväki, vaan myöskin palvelijat, torpparit,
ja vieläpä naisväkikin. Talossa oli vanha koira, joka haukkui kun joku
vieras tuli kartanolle; mutta silloin huusi joku talonväestä "hiljaa!"
-- ja muristen meni koira taas lepäämään. Kotona Kampenissa oli katolla
suuri viiri, joka kääntyi tuulen mukaan; täällä oli vieläkin suurempi
viiri, mutta Arne pani merkille ettei se kääntynytkään tuulen mukaan.
Kun nyt tuuli oli vastainen, pyrki viiri kaikin voimin irralleen, ja
niin kauan Arne sitä katseli että hänen viimein täytyi kivuta katolle
sitä korjaamaan. Ei se ollutkaan jäätynyt niinkuin Arne luuli, vaan oli
nappula painettu sisään, ettei se pääsisi liikkumaan. Arne sen veti
pois ja heitti alas: nappula sattui Bård'iin, joka osui siitä käymään
sivu. Tämä katsahti ylös. -- "Mitä sinä siellä teet?" -- "Minä irroitan
viiriä." -- "Älä sitä tee; se vinkuu käydessään." -- Arne istui
kahareisin katon harjalla: "Parempi sekin on, kuin että se aina on
hiljaa." Bård katsoi ylös Arneen ja Arne katsoi alas Bårdiin; silloin
Bård hymyili: "Sen, jonka täytyy parkua puhuessaan, on parempi vaieta,
tiedämmä."

Väliin tapahtuu että joku sana kaikuu toistamiseen kauan senjälkeen kun
se on sanottu, olletikin, jos se on viimeiseksi lausuttu. Bårdin sanat
kaikuivat Arnen korvissa hänen kapuellessaan pakkaisessa katolta alas,
seurasivatpa häntä vielä illallakin tupaan mennessä. Eli seisoi siellä
hämärässä ikkunan luona ja katseli jäätä, joka hohti kirkkaana
kuutamossa.

Arne läheni toista ikkunaa ja katseli ulos, niinkuin hänkin. Sisällä
vallitsi hiljaisuus ja oli lämmin, ulkona oli kylmä; kolkko iltatuuli
puhalsi laaksosta ja heilutteli puita niin, että niiden mustat varjot
keijuivat sinne tänne valkoisella lumella. Pappilasta näkyi yksinäinen
kynttilänvalo aina tänne saakka, se milloin laajeni, milloin suippeni,
teki väliin loistavia kaareja ja säteili taas monivärisenä, niinkuin
kynttilänvalo tavallisesti tekee, kun siihen kauan yhtä päätä tuijottaa.
Tunturi riippui pimeänä, syvyyksissä savut majailivat, mutta ylempänä
kirkasti kuuvalo valkoista lunta. Taivaalla tähdet tuikkivat ja
toisella kulmalla revontulet vähän soilehtivat; mutta aivan korkealle
ne eivät tahtoneet tulla. Vähän matkaa ikkunasta järveenpäin kasvoi
puita, ja niiden varjot hiipivät toistensa luo; mutta tuo suuri sarapuu
seisoi vaan yksinään ja piirteli lumelle.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys; ainoastaan silloin
tällöin kuului pitkällinen, valittava vinkuna. "Mikä se on?" kysyi
Arne. -- "Se on viiri", vastasi Eli, ja jatkoi sitten hiljempää,
ikäänkuin itsekseen puhuen: "Se on mahtanut päästä irti." Mutta Arne
oli tähän saakka ollut niinkuin se, joka mielellään olisi tahtonut
puhua, vaan ei kyennyt. Nyt hän lausui: "Muistatko satua laulavista
rastaista?" -- "Kyllä muistan." -- "Niin tosiaankin... sinähän sen
kerroitkin... Se oli kaunis satu." -- Eli lausui niin lauhkealla
äänellä, että hän melkein luuli ensi kerran sen kuulevansa: "Minä olen
usein kuulevinani laulua silloin kun kaikki on hiljaa." -- "Se on
hyvyys meissä itsessämme." Tyttö katsoi häneen pitkään, ikäänkuin
olisi siinä vastauksessa ollut jotakin liikaa; he vaikenivat kumpikin
senjälkeen. Viimein kysyi tyttö sormellaan ruutuun piirrellen: "Oletko
hiljakkoin mitään laulua sepittänyt?" Arne punastui, mutta sitä ei
tyttö hoksannut. Senpätähden hän taaskin kysyi: "Millä tavalla sinä
niitä sepittelet?" -- "Tahtoisitko sen mielelläsi tietää?" -- "Ah,
tahtoisin!" -- "Minä pidän kiinni niistä ajatuksista, jotka muut
kernaammin antavat luistaa", vastasi hän välttelevästi. Tyttö ei
pitkään aikaan mitään virkannut; sillä hän varmaankin vertaili jotakin
laulua ja mietiskeli, jos hänelläkin oli ne ajatukset olleet, ja oliko
hän antanut niiden luistaa. "Se on kummallista", puhui hän ikäänkuin
itsekseen ja alkoi taaskin piirrellä ruutuun. -- "Minä tein erään
laulun kun sinut ensi kerran näin." -- "Missä oli?" -- "Pappilan luona,
tuolla, se oli samana iltana, kuu sinä sieltä muutit; -- minä näin
sinut järvessä." -- Tyttö nauroi, seisoi sitten hetken hiljaa. "Anna
mun kuulla se laulu." -- Arne ei vielä koskaan ollut sitä tehnyt, mutta
nyt hän alkoi tytölle laulaa:

    Hän Venelilla hyppäsi nopeaan
        Vastaan armastaan, j.n.e.

Eli kuunteli tarkkaan; hän seisoi hiljaa vielä kauan senjälkeen kuu
Arne jo oli laulamasta lakannut. Viimein hän puhkesi puhumaan: "Voi
kuinka minä häntä säälin!" -- "Se tuntuu minusta niinkuin en olisikaan
sitä itse tehny", lausui Arne, sillä hän ujosteli, eikä hän myöskään
voinut käsittää, kuinka se hänen mieleensä oli tullut. Hän jäi
seisomaan ja katseli laulun jälkeen. Silloin tyttö lausui: "Mutta eihän
minun niin käynee?" -- "Eihän nyt toki, ei, ei! ... minä ajattelin
oikeastaan itseäni." -- "Käykös sinulle sitten niin?" -- "En tiedä; --
mutta silloin minusta tuntui siltä; -- nyt ei enää ole niin: mutta
yhteen aikaan olin minä hyvin raskasmielinen." -- "Se on kummallista",
-- tyttö taaskin piirteli ruutuun...

Kun Arne seuraavana päivänä tuli puolipäiväiselle, kävi hän ensin
ikkunan luokse. Ulkona oli ilma sakeata ja harmaata; täällä sisässä oli
lämmin ja hyvä olla, mutta ruutuun oli sormella piirretty: "Arne, Arne,
Arne" ja monta monituista kertaa "Arne"; sen ikkunan luona Eli juuri
edellisenä iltana oli seisonut.

Mutta seuraavana päivänä ei Eli tullut näkyviin; hän oli sairaana.
Ylipäätään hän ei näinä aikoina voinut hyvin; hän sanoi sen itse, ja
helposti sen muutkin voivat nähdä.




Yhdestoista luku.


Joku päivä senjälkeen tuli Arne sisälle ja kertoi, mitä hän vastikään
oli ulkona kuullut, että papin tytär, Mathilda, juuri nyt oli lähtenyt
kaupunkiin, muutamiksi päiviksi niinkuin hän itse luuli, mutta, sen
mukaan kuin vanhemmat olivat päättäneet, jäädäkseen sinne vuodeksi tai
pariksi. Eli ei siitä mitään ollut kuullut ennenkuin Arne sen nyt
sanoi; hän kaatui maahan ja meni tainnoksiin.

Arne ei koskaan ennen ollut sellaista nähnyt; hän juoksi
palvelustyttöjä hakemaan ja nämä taas vanhempia, jotka heti kiiruhtivat
sisään; suuri hämmennys tuli koko taloon; kahlekoira haukkui luhan
portailla. Kun Arne hetken päästä tuli sisään jälleen, oli äiti
polvillaan sängyn vieressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelijatytöt
juoksivat, toinen vettä noutamaan, toinen rohtoja ottamaan kaapista,
kolmas otti liiviä auki kaulan kohdalta. "Voi, Jumala sinua
lohduttakoon ja auttakoon!" lausui äiti; "hullusti se oli kaikessa
tapauksessa ett'emme hänelle mitään sanoneet; sinä se olit Bård, joka
sen kielsit, voi, Jumala sinua lohduttakoon ja auttakoon!"

Bård et mitään vastannut. "Johan minä sen sanoin; mutta minun
tahdostani ei koskaan lukua pidetä; voi Jumala sinua lohduttakoon!
Aina sinä hänelle olet ilkeä, sinä Bård; sinä et käsitä hänen mieltään,
sinä; etkä sinä tiedä miltä tuntuu kun jotakuta rakastaa, sinä!" Bård
ei mitään vastannut. "Ei hän ole niinkuin muut, ne voivat surua kantaa,
mutta hän sen alle sortuu, heikko ja hiemeräinen kuin hän on. Ja
varsinkin nyt kun hän ei muutoinkaan ole terve. Toinnu taas, lapseni,
toinnu, me olemme hyviä sinua kohtaan! Toinnu, oma armas Elini, äläkä
tee meille tuollaista huolta!" Silloin lausui Bård: "Joko sinä puhut
liian vähän taikka taas liian paljon"; -- hän katsahti Arneen,
ikäänkuin olisi hän suonut tämän menevän tiehensä tänlaista puhetta
kuuntelemasta. Kun tytöt kumminkin jäivät sisään, jäi Arne myös,
poistui vaan hiukan ja läheni ikkunaa. Nyt sairas sen verran tointui,
että saattoi katsoa ympärilleen ja tuntea niitä, jotka seisoivat hänen
sänkynsä vieressä; mutta samassa tuli muistikin takaisin; hän huusi:
"Mathilda!" ja alkoi vetotaudin tapaisesti nyyhkiä, jotta oli vaikea
olla koko huoneessa. Äiti koki häntä lohduttaa ja isä asettui niin,
että tyttö hänen näkisi; mutta sairas työnsi heitä luotaan; "pois!"
huusi hän, "minä en teitä rakasta, pois!" -- "Herran tähden! etkö sinä
vanhemmistasi pidä?" kysyi äiti. -- "En! Te olette kovia minua kohtaan,
ja riistätte minulta ainoan ilon mitä minulla on!" -- "Eli, Eli! älä
puhu noin!" rukoili äiti kauniisti. -- "Puhunpas, äiti", huusi hän,
"nyt minun täytyy se sanoa. Te kiusaatte minua täällä sisällä, jossa
minä en saata olla iloinen useimmin kuin ulos lähteissäni! Ja Mathildan
te otatte minulta, sen ainoan, jota minä ikävöin ja josta minä pidän
koko tässä mailmassa! Voi, Jumalani, mitä otankaan eteeni kun Mathilda
ei enää ole täällä, -- varsinkin nyt, kun minulla on niin paljon, niin
paljon semmoista, jonka kanssa en pääse selville, kun en voi siitä
kellekään puhua!" -- "Mutta ethän sinä tätä nykyä käynytkään juuri
usein hänen lunnaan", lausui Bård. -- "Mitä se teki kun minä näin hänen
ikkunasta", vastasi sairas ja itki niin lapsellisen sydämellisesti,
ettei Arne mielestään vielä koskaan ollut senlaista itkua kuullut. --
"Ethän sinä voinut häntä ikkunasta nähdä", arveli Bård. -- "Näinhän
kumminkin talon", vastasi tyttö, ja äiti jatkoi katkerasti: "Sinä et
käsitä sen laista, Bård." Sitten Bård ei enää mitään virkannut. "Nyt en
minä enää koskaan saata ikkunan luokse mennä", lausui Eli. "Aamusilla
minä aina ensimmäiseksi menin ikkunan luokse, kun ei mulla ollut ketään
muuta, jonka luokse olisin mennyt. Mathilda, Mathilda!" Hän väänteli
itseään sängyssä ja alkoi taaskin ääneen itkeä. Bård istui pallille ja
katsoi häneen.

Eli ei niinkään pian tointunut, kun he ehkä olivat luulleet. Illalla he
vasta huomasivat että hän oli kääntynyt tautiin, joka ehkä jo
pitemmänkin aikaa oli kytenyt hänen ruumiissaan, ja Arnea kutsuttiin
sisään auttamaan, kun häntä kannettiin omaan huoneesensa. Hän ei ollut
silloin tunnossaan, mutta makasi hiljaa ja laimeana; äiti istui hänen
luonaan; isä seisoi jalkopäässä ja katseli, sitten hän meni työlleen.
Arne teki samoin, mutta sinä iltana hän rukoili tytön edestä maata
pannessaan, rukoili että hän, nuori ja kaunis kuin hän oli, tulisi
onnelliseksi mailmassa ja saisi nauttia elämän iloa kenenkään
estämättä.

Seuraavana päivänä istuivat isä ja äiti yhdessä puhellen keskenään.
Arne kysyi kuinka nyt oli laita. Kumpikin odottivat että toinen
vastaisi, ja sentähden Arne kauan sai odottaa vastausta; mutta
vihdoinkin isä lausui: "Huonosti on laita." -- Sittemmin sai Arne
kuulla, että Eli oli hourinut koko yön, taikka, niinkuin isä sanoi,
puhunut mielettömyyttä. Nyt hän makasi kovassa kuumeessa, ei tuntenut
ketään eikä tahtonut syödä mitään, ja vanhemmat neuvottelivat juuri,
onko heidän lähettäminen lääkäriä noutamaan. Kun he senjälkeen menivät
ylös ja jäivät sairaan luokse, ja Arne jäi yksinään huoneesen, tuntui
hänestä ikäänkuin olisi tuolla ylhäällä elämä ja kuolema taistelleet,
mutta hän istuisi ulkopuolelta.

Muutamien päivien kuluttua oli Eli kuitenkin parempi. Kerran kuin isän
vuoro oli häntä hoitaa, pisti tytön päähän pyytää nähdäkseen sitä
lintua, jonka Mathilda oli hänelle lahjoittanut. Silloin vastasi Bård,
niinkuin tosi olikin, että kaikessa tässä hämmingissä oli unohdettu
koko lintu, ja nyt se oli kuollut. Äiti tuli sisään samassa kun Bård
tätä kertoi, ja ovessa jo tullessaan hän huusi: "Voi, Jumala
armahtakoon, mikä pöllö sinä olet, Bård, kun tuonlaisia kerrot tuolle
sairaalle lapsukaiselle! Kas niin, eikös hän pyörry taas käsiimme;
Jumala sinulle syntisi anteeksi antakoon!" Niin usein kuin sairas
tointui, huusi hän linnun perään, arveli ettei Mathildalle koskaan
kävisi hyvin, koska lintu oli kuollut, tahtoi Mathildan luokse ja
pyörtyi uudelleen. Bård seisoi vieressä ja katseli siksi kun varsin
hullusti rupesi käymään, sitten hänkin tahtoi olla apuna; mutta äiti
työnsi hänen pois ja sanoi itse hoitavansa sairasta. Silloin Bård
katsoi näihin molempiin pitkän aikaa, pani sitten molemmin käsin lakin
päähänsä, kääntyi ja läksi huoneesta.

Pappi tuli rouvineen myöhemmällä sairasta katsomaan; sillä tauti pääsi
nyt uuteen voimaan ja yltyi niin kovaksi, että henkeä kysyttiin.

Sekä pappi että rouva ottivat Bårdin tutkinnon alle ja arvelivat hänen
olevan liian kovan lasta kohtaan; he saivat kuulla aamullisen
tapauksen, ja pappi sanoi silloin suoraan, että senkaltainen menetys
oli tunnotonta; hän tahtoi itse ottaa lapsen luokseen, lausui hän, niin
pian kun hän tointuisi sen verran että voitaisiin häntä kulettaa;
vihdoin viimein ei papinrouva enää tahtonut häntä nähdäkään, otti vaan
ja istui sairaan luona, puhutteli tohtoria, ja otti itse määritykset
vastaan ja kävi siellä useat kerrat päivässä hoitamassa sairasta niiden
jälkeen. Bård käveli ulkona kartanolla paikasta toiseen, mieluimmin
kuitenkin niin, että sai oleskella yksinään, seisoi usein pitkät ajat
liikkumattomana, korjasi sitten molemmin käsin sukkiaan ja ryhtyi
jotakin toimittamaan.

Äiti ei häntä enää puhutellut; tuskin he katsoivatkaan toisiinsa. Pari
kertaa päivässä kävi Bård sairaan luona; silloin hän heitti saappaat
jaloistaan jo portailla ja laski lakkinsa ulkopuolelle ovea, jonka hän
varovasti aukaisi. Heti kun hän tuli sisään, kääntyi Birgit pois,
ikäänkuin ei hän. olisi Bårdia nähnytkään, istui niinkuin ennenkin
kumarruksissaan, pää käden nojassa ja katseli sairasta. Tämä makasi
kalveana ja hiljaisetta eikä tiennyt mistään. Bård seisoi hetken sängyn
alapäässä, katsoi peiliin molempiin eikä virkannut mitään. Kerran kun
sairas liikahti, ikäänkuin heräämäisillään, hiipi hän heti pois yhtä
hiljaa kuin oli tullutkin.

Usein Arne ajatteli, että siinä nyt miehen ja vaimon sekä vanhempain ja
lapsen välillä oli lausuttu sanoja, jotka kauan olivat kyteneet ja
jotka eivät hevin mielestä menisi. Hän halusi sieltä pois, vaikka hän
tosin enin olisi tahtonut tietää, kuinka Elin kävisi. Mutta voi sen
kumminkin kaikessa tapauksessa saada kuulla, arveli hän, ja meni
Bårdille sanomaan, että hän nyt mielellään läksisi kotiin; työ, jota
varten hän oli tullut, oli jo tehtynä. Bård istui ulkona
hakkuupölkyllä, kun Arne tuli hänen luokseen ja ilmoitti aikeensa. Hän
istui kumarruksissaan ja kaivoi nappulalla lumeen. Arne tunsi nappulan,
se oli sama, jonka hän oli viiristä irroittanut. Bård ei nostanut
päätään; hän sanoi: "Eihän täällä tätä nykyä liene hauska olla; --
mutta en sinua vielä mielelläni laskisi menemäänkään." Sen enempää ei
Bård puhunut eikä Arnekaan siihen mitään vastannut; hän jäi siihen
vielä hetkeksi seisomaan, läksi sitten pois ja ryhtyi johonkin toimeen,
ikäänkuin olisi se sillä päätetty että hän vielä jäisi tuonnemmaksi.

Kun Arnea myöhemmällä käskettiin sisään illalliselle, istui Bård aina
vielä hakkuupölkyllä. Arne lähestyi häntä silloin ja kysyi kuinka Elin
laita oli. "Varmaankin varsin hullusti", lausui Bård; "koska näin äidin
itkevän." Oli juurikuin joku olisi vaatinut Arnea istumaan, ja hän
asettui Bårdia vastapäätä, erään kaadetun puun nenälle. "Minä olen
näinä päivinä paljon ajatellut isääsi", lausui Bård niin äkkiarvaamatta
ettei Arne tiennyt siihen mitään vastata. -- "Kaiketi sinä tiedät, mitä
meillä oli välillämme?" -- "Kyllä sen tiedän." -- "No niin, luullakseni
sinä kumminkin tiedät asian vaan puoleksi, ja panet suurimman syyn
minun puolelleni." Arne vastasi hetken kuluttua: "Siitä asiasta kaiketi
olet jo sopinut Jumalasi kanssa, niin vissisti kuin isänikin sen nyt on
tehnyt." -- "No niin, asia on niinkuin se otetaan", vastasi Bård. "Kun
minä löysin tämän nappulan, oli se mielestäni niin kummallista, että
sinä juuri tulit tänne viiriä irroittamaan. Yhtä hyvin aikaisemmin kuin
myöhemminkin, ajattelin minä." Bård otti lakin päästään ja istui nyt
katsellen sen sisään.

Arne ei vieläkään ymmärtänyt, että hän tällä ilmoitti tarkoituksensa
puhua hänelle hänen isästään. Eikä hän ymmärtänyt sitä vielä
silloinkaan kun Bård alkoi; niin vähän se oli Bårdin tapaan. Mutta aina
sen mukaan kun Bård puhettaan pitkitti, tuli Arne huomaamaan, mitä hän
mielessään oli tuntenut, eikä hän sen jälkeen suinkaan vähemmin
kunnioittanut tuota hidasluontoista mutta perin rehellistä miestä.

"Saatoin olla noin neljäntoista vuotias", lausui Bård puhuen vitkaan ja
pysähtymällä tavan takaa ikäänkuin hän tarkoin olisi punninnut
jok'ainoan sanan. "Saatoin olla noin neljäntoista vuotias, kun tulin
tuntemaan isäsi, joka oli samassa iässä. Hän oli hyvin raju eikä
kärsinyt ketään etevyydessä rinnalleen. Minä olin ripille laskettaessa
ensimmäisenä ja hän toisena, ja siitä saakka hän aina katsoi minuun
karsaasti. -- Usein hän näytti aikovan otella minun kanssani, mutta ei
siitä koskaan valmista tullut; luultavasti meiltä kummaltakin puuttui
tarpeellista itseluottamusta. -- Mutta kummallista se oli, että hän
tappeli joka ikinen päivä eikä kumminkaan koskaan mitään onnettomuutta
hänelle tapahtunut; ja ainoa kerta kun minä siihen ryhdyin kävi niin
hullusti kuin suinkin saattoi; -- mutta kyllähän sen voikin arvata:
minä olin viivytellyt liian kauan...

"Niilon halu oli kaikkiin tyttöihin ja niiden myöskin häneen. Oli vaan
yksi ainoa, jota minä halusin omakseni, mutta hänenkin otti Niilo
minulta joka ainoassa tanssissa, häätiloissa ja muissa pidoissa; se
tyttö oli sama, joka nyt on vaimonani... Usein teki mieleni koetella
voimiani Niilon kanssa sen asian tähden; mutta pelkäsin joutuvani
tappiolle, ja silloin tiesin menettäväni Birgitin samalla. -- Kun
kaikki muut olivat menneet tiehensä, kannoin minä samat kuormat kuin
hän oli kantanut, potkaisin saappaani korkoa samaan orteen kuin hänkin;
mutta ensi kerran kun hän taas sieppasi tytön minulta, en tohtinut
kumminkaan käydä otteluun hänen kanssaan; -- kerran kuitenkin, kun hän
aivan nenäni edessä hyväili tyttöä, otin minä niskasta erästä rotevaa
miestä ja heitin hänen pitkäkseen, noin vaan lystin vuoksi. Silloin
Niilon kasvot kävivätkin vähän kalveiksi.

"Jos hän olisi edes ollut tytölle hyvä, mutta hän petti hänen, ja sen
hän teki aina uuhelleen joka tilapäässä. Luulen melkein tytön kuitenkin
pitäneen hänestä sitä enemmän. -- Sillä tavoin asiat kävivät, kunnes
viimeinen tapaus sattui. Nyt sen täytyy päättyä, arvelin minä, käyköön
sitten syteen tai saveen. Eikä Jumalakaan sallinut hänen enää
pitemmälle mennä, luullakseni, sillä hän kaatui pahemmin kuin olisin
tahtonutkaan... Sen erän perästä en häntä enää koskaan nähnyt."

He istuivat kauan aikaa äänettöminä; vihdoin jatkoi Bård:

"Minä kosin uudelleen Birgitiä; hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, ja
silloin arvelin sen kenties sittemmin muuttuvan paremmaksi. Me menimme
yhteen, häät pidettiin alhaalla laaksossa erään tädin luona; paljolla
me alotimme, ja yhä on omaisuutemme kasvanut. Meidän talomme olivat
vieretysten ja ne tulivat nyt yhdistetyiksi, niinkuin tuumani oli ollut
aina pienestä saakka; mutta muuten ei käynyt niinkuin olin
ajatellut..." -- Hän vaikeni kauan; Arne ensin luuli hänen itkevän;
mutta ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Mutta kun hän puhettaan pitkitti,
oli hänen äänensä vielä lauhkeampi kuin tavallisesti.

"Birgit oli ensimmältä harvapuheinen ja kovasti surumielinen. Minulla
ei ollut mitään lohduttavaa sanaa ja sentähden minä vaikenin. Sitten
hän väliin sai tuon itsevaltaisuuden halun, jonka ehkä olet huomannut;
se oli jonkunlaista vaihettelua ja sentähden minä vaikenin myöskin
silloin. -- Mutta oikein iloista päivää minulla ei ole ollut, siitä
saakka kun naimiseen menin, ja nyt olen kumminkin ollut naituna jo
kaksikymmentä vuotta..."

Tässä hän katkaisi nappulan keskeä poikki; sitten hän vähän aikaa istui
palaisia katsellen.

"... Kun Eli kasvoi vähän suuremmaksi, ajattelin, että hänellä kenties
olisi hauskempi olla vieraissa ihmisissä kuin täällä kotona. Harvoin
minulla juuri on omaa tahtoa ollut; enimmäkseen onkin siinä tapauksessa
hullusti käynyt, -- ja niin teki silloinkin. Äiti ikävöitsi lasta,
vaikka järvi vaan oli välillä, ja vihdoin viimein huomasin myöskin
ettei pappilassakaan kaikki ollut niinkuin olla piti, sillä tuo
pappilan herrasväki on nyt kerrassaan senlaista leväperäistä joukkoa;
mutta liian myöhään sen huomasin. Eihän tyttö enää pidä enemmän
isästään kuin äidistäänkään."

Bård oli taaskin ottanut lakin päästään; pitkät hiuksensa olivat
valuneet otsalle, hän pyyhkäisi ne silmiltään ja painoi taas molemmin
käsin lakin päähänsä, ikäänkuin aikoisi hän tehdä lähtöä; mutta
kääntyessään huonerakennukseen päin, pidättyi hän vielä ja lausui,
samalla kun hän katsahti ylös tyttärensä kammarin ikkunaan:

"Luulin olevan parasta, ettei Mathilda sanoisi hänelle jäähyväisiä;
mutta sekin oli hullusti. Minä ilmoitin hänelle että lintu oli kuollut,
sillä siihen olin minä syypää, ja sentähden luulin olevan parasta
tunnustaa se hänelle; ja se taas oli hullusti. Ja niin on kaiken
kanssa. Aina on aikomukseni ollut hyvä, mutta seuraus paha ja nyt on
viimein tullut niin pitkälle, että vaimo ja tytär tuolla minua
panettelevat, ja minä kävelen täällä yksinäni."

Palvelustyttö huusi heille, että ruoka jo jäähtyi. Bård nousi.
"Hevoset, luulemma, hirnuvat", lausui hän; "lienettekö unohtaneet antaa
niille heiniä"; -- hän meni talliin niitä ruokkimaan.




Kahdestoista luku.


Eli oli taudin jälkeen varsin voimaton; äiti istui hänen luonaan yöt ja
päivät; isä kävi niinkuin ennenkin sukkasillaan heitä tervehtimässä,
jättäen lakkinsa ulkopuolelle ovea. Arne oli yhä vieläkin talossa; hän
ja isä istuivat iltasilla yhdessä; Arne oli aina enemmän ruvennut
pitämään Bårdista. Bård oli taitava ja ajatteleva mies; mutta hän ei
oikein rohjennut tietoonsa luottaa. Kun nyt Arne auttoi häntä selville
muutamissa suhteissa ja kertoi hänelle senlaista, jota hän ei tiennyt,
oli Bård hänelle siitä hyvin kiitollinen.

Kohdakkoin saattoi Eli aika ajoin istua yläällä, ja sen mukaan kun hän
vointiinsa tuli, kävi hän aina oikullisemmaksi; kun Arne eräänä iltana
istui tuvassa laulellen, lähetti Eli äidin pyytämään häntä hänen
kammariinsa laulamaan, voidaksensa paremmin kuulla sanat. Arne oli
varmaankin yksinäisyydessään laulellut juuri Elille; sillä kun äiti oli
asiansa toimittanut, punastui hän ja nousi seisoalleen, ikäänkuin olisi
hän tahtonut sitä kieltää, vaikkei kukaan semmoista sanonutkaan. Pian
hän kuitenkin toimentui ja vastasi välttelevästi, ettei hän osannut
paljon mitään laulaa. "Ei se siltä kuulu, kun yksinäsi olet", arveli
äiti.

Arne antoi myöten ja läksi. Hän ei ollut Eliä nähnyt siitä päivästä,
kun häntä kammariin kannettiin, ja arvasi tytön paljon muuttuneen
tautinsa alla; oikeinpa hän sitä ajatellessaan tuli vähän pelon
alaiseksi. Mutta kun hän hiljaa aukaisi kammarin oven ja astui sisään,
oli huoneessa pilkkoisten pimeä, eikä hän nähnyt ketään. Hän jäi oven
suuhun seisomaan. "Kuka se on?" kysyi Eli selvällä, mutta hiljaisella
äänellä. -- "Kampenin Arne", vastasi hän varovasti, saadakseen äänensä
lauhkeaksi. -- "Hyvin teit, kun tänne tulit." -- "Kuinka sinä voit,
Eli?" -- "Kiitoksia, kyllä minä jo olen paranemaan päin."

"Istu, Arne hyvä!" lausui hän hetken kuluttua ja Arne hapuili eräälle
tuolille, joka oli sängyn luona. -- "Oli niin suloista kuunnella sinun
lauluasi, sinun täytyy nyt laulaa minulle jotakin täällä kammarissa."
-- "Kun minä vaan tietäisin, mitä täällä sopii laulaa." Tuli hetkeksi
äänettömyys; sitten Eli lausui: "Laula joku virsi", ja Arne lauloi
erään, jota ripille laskettaissa tavallisesti laulettiin. Kun virsi oli
loppunut, kuuli hän Elin itkevän eikä tohtinut sen vuoksi enää toista
aloittaa; mutta Eli pyysi: "Laula vieläkin joku virsi", ja nyt Arne
lauloi sen, jota lasten ripille mennessä lauletaan. -- "Olen miettinyt
niin paljon täällä maatessani", lausui Eli. Arne ei siihen tiennyt
mitään vastata; hän kuuli pimeässä tytön hiljaisen itkun. Kello
raksutti seinällä, näppäsi ja löi useita lyöntiä; Eli huokasi syvään
ikäänkuin helpoittaakseen sydäntään ja sitten hän lausui: "Kuinka
ymmärtämätön minä olen ollut, en ole isää enkä äitiäkään oikein
tuntenut... Minä en ole ollut hyvä heitä kohtaan, ja sentähden oli niin
kummallista kuunnella lasten rippivirttä."

Pimeässä aina saattaa helpommin lausua totuuden; silloin puhutaan
enemmän kuin päivällä toisiaan silmiin katsellessa.

"Senlaista puhetta on hauska kuulla", vastasi Arne; hän muisti, mitä
Eli oli vanhemmilleen lausunut sairaaksi kääntyessään. Eli arvasi Arnen
tarkoituksen, ja sentähden hän lausui: "Jumala tiennee, koska olisin
oikein oppinut äitiä tuntemaan, ellei minulle tätä olisi tapahtunut."
-- "Onko hän nyt puhunut sinulle?" -- "Joka ainoa päivä; hän ei muuta
ole tehnytkään." -- "Sitten kaiketi olet saanut kuulla monta asiaa." --
"Sanopas muuta."

"Kaiketi on hän puhunut myöskin isästäni?" -- "On kyllä." -- "Muistanee
häntä vieläkin?" -- "Hän muistaa isääsi." -- "Isä ei ollut hyvä
äidillesi." -- "Äiti raukka!" -- "Pahimmasti hän kuitenkin teki
itselleen."

Kumpikaan ei heistä nyt tahtonut ajatuksiaan toiselle lausua. Eli se
oli, joka ensimmäisen sanan lausui. "Sinä taidat olla isäsi näköinen?"
-- "Niin sitä sanotaan", vastasi Arne välttelevästi; Eli ei huomannut,
että hän lausui sen erinomaisella äänellä, ja pitkitti sentähden hetken
kuluttua: "Osasiko hänkin lauluja sepittää?"

"Ei." --

"Laula minulle nyt jotakin -- -- -- jotakin omista lauluistasi!" Mutta
Arnella ei ollut tapana myöntää että hän omia laulujaan lauloi. "Ei
minulla ole mitään senlaista", vastasi hän. "Onpa sinulla vain ja kyllä
sinä niitä laulatkin kun sitä sinulta pyydän." -- Sitä ei Arne vielä
koskaan ollut muille tehnyt, mutta nyt hän Elille lauloi seuraavan
laulun:

    Urpuja näytteli puu jo lehtinen.
    "Vienenkö nuo?" sanoi halla jo puuhun huokuen.
          "Siks' olla noiden suo,
          Kuu kukan saavat nuo!"
    Rukoili nyt lehtivä puu vavisten.

    Puussa, jok' kukki jo, lauloi lintunen.
    "Vienenkö nuo?" sanoi tuuli jo puussa liehuen.
          "Siks' olla noiden suo,
          Kun marjan saavat nuo!"
    Rukoili nyt kukkiva puu vavisten.

    Puu jo sai marjoja alla heltehen.
    "Vienenkö nuo?" sanoi tyttönen punaposkinen.
          "Kaikk', armas, ottaa saat
          Nuo marjat mehukkaat!"
    Puu sanoi, oksakin myönsi myös sen.

Eli tohti tuskin hengittääkään, tarkkaan hän tätä laulua kuunteli. Arne
kävikin laulamasta herettyään hämilleen, ikäänkuin olisi hän nyt
ilmituonut enemmän kuin oli aikonutkaan.

Pimeys painaa raskaasti niitä, jotka puhumattomina istuvat yhdessä; he
eivät koskaan ole toisiaan likempänä kuin silloin. Arne kuuli Elin
vähimmänkin liikahduksen, kuuli kun hän kädellään peitettä siveli,
taikka kun hän vaan syvempään henkeä veti.

"Arne, etkö saattaisi opettaa minua lauluja sepittämään?" -- "Oletko
koskaan koettanut?" -- "Olen sitä näinä viimeisinä päivinä tehnyt,
mutta en minä ole saanut mitään syntymään." -- "Mistä sitten olet
aikonut laulaa?" -- "Äidistä, joka piti niin paljon isästäsi." -- "Se on
raskas aine." -- "Se onkin saanut minun itkemään." -- "Älä etsi
aineita, ne tulevat itsestään." -- "Millä tavoin ne tulevat?" --
"Niinkuin muukin mieluinen, silloin kun sitä vähimmin odotat." -- "Se
minua ihmetyttää, Arne, että sinä halajat pois, sinä, joka kannat
mielessäsi niin paljon ihanata." -- "Tiedätkö _sinä_, että minä
halajan?" -- Tyttö ei siihen mitään vastannut, hän makasi hiljaa,
ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. "Arne sinä et saa lähteä pois!"
lausui hän ja Arnen sydän kävi lämpimäksi niistä sanoista. -- "Toisin
ajoin onkin minulla siihen vähemmän halua." -- "Äitisi varmaankin pitää
sinusta paljon. Minua haluttaa nähdä sinun äitiäsi!" -- "Tule Kampeniin
kuu paranet." Ja mielessään Arne samalla näki hänen istumassa Kampenin
valoisassa tuvassa tuntureita katsellen; sydän rupesi rajusti
sykkimään, veri kohosi päähän. -- "Täällä on kovin lämmin", lausui hän
ja nousi seisoalleen.

Tyttö kuuli sen. "Arne, hyvä, aiotko jo mennä?" lausui hän ja Arne
istahti jälleen.

"... Sinun tulee usein käydä meitä katsomassa; äiti pitää sinusta niin
paljon." -- "Kyllä se minustakin olisi hupaista; ... mutta tulisihan
minulla kuitenkin olla jotakin asiaa." -- Eli vaikeni hetken, ikäänkuin
hän jotakin olisi miettinyt. "Luulen", lausui hän, "äidillä olevan
jotakin pyydettävää sinulta."

Arne kuuli hänen nousevan istumaan sängyssään. Ei pienintäkään ääntä
kuulunut huoneessa paitsi kellon raksutus seinällä. Viinein Eli lausui:

"Kunpa nyt olisi kesä!"

"Kesä?" -- Arnen mieleen juohtui lemuavat lehvät ja kellojen kilinä,
paimenten huudot tuntureilta, laulut laaksoista. Mustajärvi hohti
kirkkaana auringon valossa, talot keijuivat vedessä. Eli tuli tuvan
ovesta, niinkuin ennen ja istui kivelle. -- "Kun olisi kesä", pitkitti
tyttö, "ja minä istuisin tuolla rinteellä, luulen varmaan että nyt
voisin laulaa jonkun laulun..."

Arne nauroi ja kysyi: "Mistä sinä sitten laulaisit?" -- "Jostakin
iloisesta, jostakin... niin en tiedä itsekään..."

"Sano se Eli!" -- Arne nousi iloissaan seisomaan, mutta malttoi
mieltänsä ja istahti jälleen.

"En minä sitä sinulle sanoisi, en millään tavalla!..." -- Eli nauroi.
-- "Minä lauloin sinulle kun pyysit." -- "Vaikka, mutta en sittenkään,
en, en!" -- "Eli, luuletko minun tekevän pilkkaa siitä pienestä
värssystä, jonka olet sepittänyt?" -- "En minä sitä luule, Arne; mutta
se ei olekaan semmoista, jota itse olen tehnyt." -- "Onko sen joku muu
sitten tehnyt?" -- "Niin, se tuli noin lentäen." -- "Silloinhan sen
voit minulle sanoa." -- "Ei, ei se semmoistakaan ole, Arne, älä kysy
minulta enää." Tyttö varmaankin kätki päänsä peitteen alle; viimeiset
sanat melkein sammuivat siihen paikkaan. -- "Eli, nyt sinä et ole
minulle hyvä, niinkuin minä olen sinulle ollut!" -- Arne nousi ylös. --
"Arne, tämä on toista -- sinä et ymmärrä minua -- mutta se oli... en
tiedä itsekään... toisen kerran -- -- älä minuun suutu, Arne, älä mene
pois!" -- tyttö alkoi itkeä.

"Eli, mikä sinun on?" -- Arne kuunteli. "Oletko kipeä?" -- hän ei sitä
itsekään uskonut. Tyttö itki aina vieläkin; Arne ei oikein tiennyt,
mitä hänen tuli tehdä -- "Eli!" -- "Mitä niin?" -- he puhuivat
kuiskaamalla kumpikin. -- "Anna kätesi tänne!" -- Tyttö et vastannut;
Arne kuunteli, -- hapueli peitteellä ja sai kiinni pienestä kädestä,
joka oli paljaana!

Joku tuli portaita ylös, ja kädet irtautuivat! Äiti se oli, joka toi
valkeata. "Te varmaankin istutte liian kauan pimeässä", lausui hän ja
laski kynttilän pöydälle. Mutta he eivät kumpikaan sietäneet valoa; Eli
kätki kasvonsa päänaluseen, Arne suojasi kädellä silmiään. "Niin, se
häikäisee ensimmältä", lausui äiti; "mutta kyllä siihen pian tottuu."

Arne haeskeli laattialta lakkia, jota hänellä ei mukana ollutkaan, ja
sitten hän läksi.

Toisena päivänä kuuli hän Elin aikovan tulla tupaan jälkeen
puolenpäivän. Arne kokosi kapineensa ja sanoi jäähyväiset. Kun Eli tuli
alas, oli hän jo mennyt.




Kolmastoista luku.


Tunturein väliin tulee kevät myöhäiseen. Posti, joka talvikelillä
kulkee valtatietä kolmasti viikossa, ei huhtikuussa enää tule kuin
kerran, ja tunturilaiset silloin tietävät, että lumi jo muualla on
sulanut, aura maahan pantu, jäät lähteneet ja höyryt liikkeellä. Täällä
vielä on lunta kolmen kyynärän paksulta, raavaat ammovat pahnoilla, ja
lintuset tulevat, piiloutuvat ja palelevat. Yksinäinen matkustaja
kertoo jättäneensä vaunut jälellepäin laaksoon ja näyttää kukkasia,
joita hän on poiminut tienvarrelta ja ottanut mukaansa. Silloin ihmiset
alkavat ikävöidä, käyskentelevät ulkona, puhelevat ja tarkastavat ilmaa
ja aurinkoa, joka päivä päivältä ylenee. He kylvävät poroa lumelle,
muistellen niitä, jotka nyt kukkia poimivat.

Semmoisena vuodenaikana se oli, kun Kampenin vanha Margit tuli käyden
pappilaan ja pyysi saada pappia puhutella. Häntä käskettiin menemään
virkahuoneesen, jossa pappi, laihanlainen, valkotukkainen mies, jolla
oli suuret silmät ja lasit nenällä, otti hänen hyvin vastaan, tunsi
hänet ja käski istumaan. "Onko taaskin Arnesta jotakin?" kysyi pappi,
juurikuin olisivat he jo usein ennenkin hänestä puhuneet. "On, Jumala
paratkoon", vastasi Margit, "eihän minulla ole koskaan muuta kuin hyvää
hänestä puhuttavana, mutta se on kumminkin niin raskasta", -- vaimo
näytti hyvin murheelliselta. -- "Joko tuo halu taaskin on tullut?"
kysyi pappi. -- "Pahemmin kuin milloinkaan tätä ennen", vastasi äiti.
"Ei kuuna päivänä hän viihdy täällä siksi kun kevät tänne ylös joutuu."
-- "Hän on sittenkin luvannut jäädä luoksesi." -- "On tosin; mutta,
Herran tähden, hän olkoon omassa vallassaan; kun mieli tekee ulos
mailmaan, niin lähteköön hän vaan. Kuinka silloin minun käynee?..."

"Kyllä minä kuitenkin vielä toivon, ettei hän sinua jätä", lausui
pappi. -- "Ei suinkaan hän sitä tekisikään, mutta kun hän nyt ei viihdy
kotona? Minä olen hänen tiellään, ja se vaivaa mun omaa tuntoani.
Väliin ajattelen, että minun tulisi itseni pyytää häntä lähtemään." --
"Mistä tiedät, että hänen mielensä palaa nyt enemmän kuin ennen
matkoille?" -- "Kyllä sen kaikesta näen. Puoli talvesta ei hän ole
kertaakaan ollut muualla työssä. Sitä vastaan hän kolmasti on käynyt
kaupungissa ja joka kerran viipynyt siellä aina kauemmin. Työtä
tehdessään hän tuskin koskaan enää puhelee; ja sitä hän kuitenkin ennen
usein teki. Monet ajat hän istuskelee ylähällä luhdissa ja katselee
ikkunasta ulos tuntureita kohden; hän saattaa istua siellä koko
iltapuolenpäivää sunnuntaisin, ja usein, kun kuuvalo on, istuu hän
siellä pitkään yön päälle." -- "Eikö hän sinulle koskaan lue?" -- "Joka
pyhä hän lukee ja laulaa minulle, mutta hän tekee sen vaan noin
hätimmiten, paitsi jonkun kerran, kun hän taas kiihtyy liiaksikin." --
"Eikö hän sinulle puhele sitten koskaan?" -- "Usein hän siinä pitää
loma-aikaa niin kauan, että mun täytyy itkeä itsekseni. Silloin hän
kaiketi sen huomaa ja rupee puheisin, mutta hän pysyy aina keviämmissä
asioissa ja välttää raskaampia." Pappi käveli edes takaisin laattialla,
pysähtyi viimein ja kysyi: "Minkätähden et sinä sitten hänelle mitään
puhu?" -- Kauan viipyi ennenkuin Margit siihen mitään vastasi; hän
huokasi syvään usean kerran, katsoi milloin alas, milloin syrjään ja
hypisteli nenäliinaa, joka hänellä oli kädessään. "Olen tullut teille
puhumaan eräästä asiasta, joka painaa raskaasti mun sydäntäni." --
"Puhu suoraan vaan, se helpoittaa mieltäsi." -- "Varmaankin se
helpoittaa; sillä sitä olen monta vuotta yksinäni kantanut, ja vuosi
vuodelta se on raskaammalta tuntunut." -- "Mitä se sitten on, hyvä
ystävä?" -- Margit viivytteli hetken ennenkuin vastasi: "Olen tehnyt
suuren synnin poikaani kohtaan", -- hän puhkesi kyyneleihin. Pappi tuli
häntä lähemmäksi: "Tunnusta se minulle, niin rukoilemme yhdessä Jumalaa
sinun syntisi anteeksi antamaan."

Margit nyyhkytti ja pyyhki kyyneleet silmistään, mutta kun hän koetti
puhua, hyrähti hän taaskin itkuun, ja niin kävi useat kerrat. Pappi
lohdutteli häntä, arveli ettei hänen syntinsä toki mahtanut kovin paha
olla, että hän varmaankin tuomitsi itsiään liian ankarasti j.n.e. Mutta
Margit yhä vaan itki eikä saanut sanotuksi, mikä se oli, joka hänen
tuntoaan vaivasi, ennenkuin pappi istautui hänen viereensä ja rohkaisi
hänen mieltään lohduttavilla sanoilla. Silloin sai hän vähitellen
kaikki tietää. "Pojalla oli vaikeat päivät lapsena ollessaan, ja
silloin hän sai tuon matkahalun. Hän tapasi silloin Riston, joka nyt on
tullut upporikkaaksi siellä, missä kultaa kaivetaan; Risto antoi
Arnelle niin paljon kirjoja, ettei hän enää ollut meidän kaltaisemme;
hän istuivat yhdessä yökaudet ja kun Risto lähti matkoille, tahtoi
poika mennä jälessä. Mutta samaan aikaan juuri hänen isänsä sai tuon
onnettoman lopun ja poika lupasi silloin ettei hän mua koskaan
jättäisi. Mutta minä olin juuri kuin kana, joka oli saanut ankan munan
allensa; kun poikanen sai ilmaa hengittää, tahtoi se ulos suurille
selille, ja minua ahdisti kova tuska. Ellei hän sinne itse mennyt, niin
hänen laulunsa sen kumminkin tekivät, ja joka ainoa aamu luulin hänen
vuoteensa olevan tyhjänä.

"Samaan aikaan se oli, kun hänelle kerran tuli mahdottoman pitkä kirje;
ja se varmaankin on Ristolta. Jumala minulle anteeksi antakoon, että
minä sen häneltä kätkin! Luulin sen siihen jäävän; mutta jonkun ajan
kuluttua tuli toinen, ja kun ensimmäisen olin kätkenyt, täytyi mun
myöskin toinen kätkeä. Mutta joka ikinen päivä, siitä saakka kun
silmäni auki sain aina siihen kun ne iltasella jälleen uneen ummistin
täytyi mun niitä kirjeitä ajatella, juurikuin olisivat ne polttaneet
koloa kirstun pohjaan, jossa niitä piilottelin. Ja onko vaan hullumpaa
kuultu: tulipa vielä kolmaskin kirje. Neljänneksen tuntia varmaankin
sitä pitelin kädessäni; kolme päivää kannoin sitä povellani ja mietin
oliko minun se annettava omistajalleen tai pantava kirstuun, jossa
toisetkin olivat; mutta arvelin sen kenties houkuttelevan pojan luotani
enkä minä voinut olla _sitä_ kätkemättä niinkuin edellisiäkin. Nyt
ahdisti tuska sydäntäni joka ainoa päivä sekä edellisten kirjeiden
tähden että niiden, joita kenties vielä vastedes tulisi. Minä pelkäsin
jokaista ken vaan taloon tuli; jos istuimme yhdessä tuvassa ja joku
silloin ovea aukaisi, kävi väristys läpi ruumiini; sillä saattoihan
siellä tulla taas kirje ja siinä tapauksessa olisi hän sen silloin
saanut käsiinsä. Kun hän taas oli kylässä, olin minä kotona huolissani
ja pelkäsin hänen siellä saavan kirjeen, jossa edellisistäkin
kerrottaisiin! Kun hän tuli kotiin, tarkastin jo kaukaa hänen
kasvojaan, ja, oi taivahitten, kuinka iloiseksi kävin, kun näin hänen
hymyilevän, sillä siitä tiesin ettei hän mitään kirjettä ollut saanut!
Hän oli silloin jo kasvanutkin niin kauniiksi, aivan isänsä näköiseksi,
vaikka hän on valkoverisempi ja luonnoltaan sävyisämpi. Ja sitten
hänellä on semmoinen oiva laulu-ääni; -- kun hän iltasilla istui
ovella, lauloi ylös tunturiselännettä kohden ja kuunteli kaikua,
silloin tunsin, etten hänestä ikänäni voisi luopua! Kun vaan sain häntä
nähdä, tai tiesin hänen olevan likitienoolla, kun hänen katseensa oli
vähänkään iloinen ja hän joskus minua puhutteli, silloin olin niin
täydellisesti tyytyväinen, etten mitään muuta mailmassa toivonut.

"Mutta juuri kun hän näytti rupeavan paremmin viihtymään ja suostui
enemmän ihmisten seuraan, tuli postikonttorista sana, että nyt oli
neljäs kirje tullut, ja siinä oli kaksisataa taalaria!... Luulin
pyörtyväni siihen paikkaan; mitä minun nyt tuli tehdä? Kirjeen tosin
aina saisin tieltä pois, mutta rahat? Moneen yöhön en unta saanut
niiden tähden; kätkin niitä ensin ylisellä, sitten kellarissa tynnyrin
takana, ja kerran olin jo tuskissani pannut ne ikkunalle, että hän ne
siitä löytäisi! Kun kuulin hänen tulevan, otin ne jälleen pois. Mutta
viimein kuitenkin neuvon keksin: minä annoin hänelle rahat ja sanoin
niiden äidin ajoista olleen lainassa. Hän pani ne maahan, niinkuin
itsekin olin ajatellut, ja siinä ne eivät hukassa olleet. Mutta juuri
samana syksynä hän eräänä iltana ihmetteli että Risto hänen oli
tykkänään unhottanut!

"Nyt haava meni uudelleen auki, ja rahat polttivat; synti se kuitenkin
oli eikä siitä mitään hyötyä ollut.

"Se äiti, joka on tehnyt syntiä lastansa kohtaan, on onnettomin
kaikista äideistä; ... ja kuitenkin olin minä sen tehnyt pelkästä
rakkaudesta... Senpä tähden mua rangaistaneekin sillä, että menetän
kaikkian rakkaimpani. Sillä puolitalvesta hän taaskin on laulellut sitä
nuottia, jota hän tavallisesti laulelee ikävöidessään; sitä hän on
laulanut aina lapsuudestaan ja joka kerran minä vaalistun kun hän sitä
vaan laulaa. Silloin en tiedä mitä teen, ja tässä saatte nähdä", -- hän
otti povestaan pienen paperipalasen, jonka hän antoi papille, -- "tätä
hän usein kirjoittelee; se varmaankin käy sille nuotille... Otin sen
mukaani, kun en voi niin hienoa kirjoitusta lukea; katsokaa, pastori
kulta, eikö siinä ole jotakin matkalle lähdöstä..."

Paperiin oli vaan yksi värssy kirjoitettu. Toiseen värssyyn oli siellä
täällä puoli tai kokonainen rivi, ikäänkuin olisi hän laulun unhottanut
ja koki saada sitä nyt värssy värssyltä jälleen selville. Mutta
ensimmäinen värssy oli näin:

    Nähdä mit' outoa saisinkaan
       Tunturin tuolla puolen?
    Lunt' yltympäri siell' lie vaan;
    Vihreä puu sisaruksiltaan
       Lähteä kernaan soisi...
       Koska sit' tehdä se voisi?...

"Sanooko siinä mitään matkasta?" kysyi Margit, -- hänen silmänsä olivat
kiintyneet papin kasvoihin. -- "Kyllä tässä on matkasta", vastasi
pappi. "Enkös sitä tietänyt! Oi Jumala, tunnenhan minä nuotin!" Hän
katsoi pappiin tuskallisessa ahdistuksessa, kädet ristissä, ja kyynelet
vierivät alas hänen poskiaan pitkin.

Mutta pappi oli tässä yhtä neuvoton kuin hänkin. "Täytyy pojan antaa
olla omilla oloillansa", lausui hän. "Elämä ei muutu hänen tähtensä;
Vaan se riippuu siitä, jos hän siihen kerran voi luoda syvemmän
katseen. Nyt hän tahtoisi juurikuin lähteä sitä hakemaan." -- "Mutta
sehän, pastori hyvä, on juuri samoin kuin entisen akan", arveli Margit.
"Entisen akan?" -- kysyi pappi. -- "Niin hänen, joka lähti päivänvaloa
itselleen hakemaan, kun ei ymmärtänyt laittaa ikkunata huoneensa
seinään." -- Pappi ihmetteli hänen terävää järkeänsä; mutta Margit ei
nyt ensikertaa tätä ajatellut, hän oli sitä harkinnut ainakin
seitsemän, kahdeksan vuotta. "Luuleeko pastori hänen lähtevän? Mitä
minun tulee tehdä? Entä rahat? Entä kirjeet?" -- Vaimo raukkaa ahdisti
kaikki yhtä haavaa. "Niin, kirjeiden laita ei ole oikea. Et sinä
koskaan voi vastata siitä, että olet häneltä pidättänyt sen mikä hänen
omansa oli. Mutta vieläkin pahempi on, että olet aivan syyttä antanut
hänelle huonon ajatuksen kristiveljestä, ja kaikkian pahinta, että se
on eräs, josta hän niin paljon piti, ja joka taas puolestaan
innokkaasti on häntä rakastanut. Mutta rukoilkaamme Jumalaa sinulle
anteeksi aittamaan; rukoilkaamme kumpikin." Margit painoi päänsä alas;
hän istui vieläkin kädet ristissä: "Kyllähän minä häneltä anteeksi
pyytäisin, kun vaan ensin tietäisin ettei hän lähde pois!" -- Hän
nähtävästi erehtyi Jumalan ja Arnen suhteen, mutta pappi ei ollut sitä
huomaavinaan. "Aiotko sen hänelle nyt heti tunnustaa?" kysyi hän.
Margit loi silmänsä maahan ja lausui hiljaa: "Mielelläni jättäisin sen
tuonnemmaksi, jos se käy laatuun." Pappi veti suutansa nauruun Margitin
huomaamatta; hän kysyi: "Etkö luule syntisi tulevan suuremmaksi, jota
enemmän viivyttelet tunnustuksella?" -- Margit hypisteli molemmin käsin
nenäliinaansa, pani sen kokoon, ja koetti kääriä sitä niin pieneksi,
kuin mahdollista oli. "Pelkään hänen lähtevän matkoille, jos vaan
ilmoitan kuinka kirjeiden laita on." -- "Sinä et uskalla luottaa
Jumalaan?" -- "Kyllähän minä Jumalaan luotan", vastasi hän kiireesti;
sitten pitkitti hän hiljaa. "Mutta jos hän kuitenkin jättäisi minun?"
-- "Sinä pelkäät siis enemmän hänen matkoille menemistään kuin omaa
syntiäsi?" -- Margit oli taas levittänyt nenäliinansa; hän vei sen nyt
silmilleen, sillä ne kyyneltyivät. Mutta pappi istui hetken häntä
katsellen; sitten hän lausui: "Minkätähden nyt tätä kaikkea minulle
kerroit, kun ei aikomuksesi kuitenkaan ollut mitään muutosta saada?"
Pappi odotti kauan, vaan ei saanut mitään vastausta. "Luulitko kenties
syntisi vähenevän, kun sait sen muille ilmoitetuksi?" -- "Niin minä
luulin", lausui Margit hiljaa, painaen päänsä alas rinnoille. Pappi
hymyili ja nousi istualtaan. "Niin, Margit hyvä, toivon sinun tekevän
niin, että siitä vanhoilla päivilläsi iloa saat." -- "Kun vaan saisin
pitää sen ilon, mikä minulla nyt on!" lausui Margit, ja pappi luuli,
ettei hän uskaltanut toivoakaan suurempata iloa kuin saada elää
alinomaisessa tuskassaan. Hän hymyili pannessaan tupakkaa piippuun.
"Kun vaan joku tyttö saisi hänen pauloihinsa, niin näkisitpä, ettei hän
enää matkoille haluaisi." Margit katsoi äkkiä ylös ja seurasi pappia
silmillään, kunnes hän pysähtyi hänen eteensä. "Böenin Eli?... Mitä
luulet?..." Margit punastui ja katsoi taaskin alas, vaan ei virkannut
mitään. Pappi seisoi paikallansa ja odotti, sanoi viimein, mutta tällä
kertaa hiljemmällä äänellä: "Jos voisimme asettaa niin, että he
tapaisivat toisiaan useimmin täällä pappilassa?" -- Margit vilkaisi
pappiin nähdäkseen oliko tuo puhe täyttä totta. Ei hän kuitenkaan
rohennut häneen vielä luottaa. Pappi alkoi taaskin astuskella, mutta
pysähtyi uudelleen: "Kuule nyt, Margit! Tämä lienee ollutkin, kun
kaikki käy ympäri, asiasi tänne tänä päivänä?" -- Margit loi silmänsä
maahan, pisti pari sormea kokoonkäärittyyn nenäliinaansa ja veti yhden
kulman nenäliinasta ulos: "No kyllähän se Jumala paratkoon
niin oli." Pappi purskahti nauramaan ja hieroi käsiään: "Ja
taisi jo edelliselläkin kerralla olla sinulla sama asia?" Margit
veti nenäliinankulmaa vielä enemmän esiin ja venytteli sitä
venyttelemistään: "Koska Te sen nyt sanoitte, niin täytyyhän mun se
tunnustaa." -- "Ha, ha, ha, ha! No, sinua Margit, Margit!... Ha, ha,
ha, ha! Totta puhuen ovat vaimoni ja tyttäreni miettineet juuri samaa
kuin sinäkin." -- "Onko se mahdollista?" -- Margit katsahti ylös niin
iloisena ja samalla niin hämillään, että pappi oikein ilokseen katseli
hänen rehellisiä, kauniita kasvojaan. "Niin, Margit, sinä olet niin
paljon rakastanut, että varmaankin sekä Jumala että poikasi sinulle
anteeksi antavat mitä rikkonut olet. Sinun alinomainen pelkosi ja
tuskasi ovat kenties jo olleetkin sinulle rangaistusta kylläksi;
toivokaamme, että Jumala siitä pian lopun tekee, sillä jos hän niin
tahtoo, auttaa hän meitä nyt vähäisen." Margit huokasi syvään, nousi
ylös, kiitti ja niiasi, astui ovea kohden ja niiasi vieläkin kerran.
Mutta tuskin hän oli sulkenut oven jälkeensä ennenkuin hän tuli
aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän loi silmänsä ylös taivaasen
kiitollisuudesta säihkyvällä katseella, riensi portaita alas ja astui
sitä kiiruummin, jota loitommaksi hän tuli ihmisten näkyvistä; niin
keveästi kuin hän tänäpäivänä kulki alas Kampenia kohden, ei hän moneen
vuoteen ollut sitä tietä astunut. Kun hän oli ennättänyt niin pitkälle
että näki paksun ja rattoisan savun tupruavan ylös takanpiipusta,
rukoili hän Herralta siunausta talolle, papille ja Arnelle, -- ja
muisti sitten että hän päivälliseksi oli aikonut antaa savustettua
lihaa, joka oli hänen parhain ruokansa.




Neljästoista luku.


Kampen oli kaunis talo. Se oli keskellä sitä lakeutta, jota alapuolella
rajoitti vuorijyrkänne ja yläpuolella syrjätie; tien toisella puolen
kasvoi tiheä metsä, vähän loitompana yleni harju, ja sen takana lumen
peittämät tunturit siintivät. Vuorijyrkänteen puolella oli samoin leveä
tunturiharjanne, joka ensin kulki ympäri Mustajärven Böen'in puolelle,
kohosi korkeampana Kampenia kohden, mutta kääntyi samassa syrjään,
antaen tilaa leveälle alanteelle, jota sanottiin alankomaaksi. Kampenin
huonerivin pääovi oli tielle päin, johon lienee ollut noin pari tuhatta
askelta; polku, jonka kummallakin puolen tuuheat koivut kasvoivat, vei
ovelta suoraan tielle. Molemmilla puolin uudismaata oli metsä; talon
niittyjä ja peltoja saattoi lisätä niin paljon kuin tahtoi; se oli
monessa suhteessa oivallinen talo. Asuinhuoneen edessä oli pieni
ryytimaa. Arne hoiti sitä sen mukaan kuin hän kirjoista oli oppinut;
vasemmalla puolen olivat karjetat ja muut ulkohuoneet; ne olivat
enimmäkseen uudesta raketut. Asuinhuone oli punaiseksi maalattu, ovet
ja ikkunanpuitteet olivat valkoiset; se oli kahdenkertainen
turvekattoinen rakennus; toisessa päässä oli viiri-seiväs, jonka
nenässä rautainen kukko korkeine häntineen kiekaili.

Kevät oli tullut tunturimaihin; oli sunnuntai-aamu; ilma oli raskas
mutta tyven ja lämmin; sumu peitti metsän, mutta Margit arveli sen
päivän päälle haihtuvan. Arne oli lukenut äidilleen saarnan ja laulanut
virsiä; nyt hän seisoi pyhävaatteissaan oven suussa, aikeessa lähteä
pappilaan. Hän aukaisi oven, raitis lehvän lemu virtasi sisään,
kastehelmet välkkyivät lehtien nenissä, mutta vuoren jyrkänteeltä
kuului kosken kova kohina.

Arne käveli tietä pitkin ylös kylää kohden. Jota kauemmaksi hän kosken
tienoolta tuli, sitä enemmän kohina raivoisuutensa menetti ja muuttui
nyt järeäksi urkusäveleksi.

"Herra olkoon hänen kanssansa!" lausui äiti, -- hän aukaisi ikkunan ja
katsoi hänen jälkeensä siksi kun metsikkö hänen kätki. Sumu haihtui
haihtumistansa, auringon säteet sen jo lävistivät, vilkas elämä syntyi
kedoilla ja ryytimaassa; siellä Arnen työ kantoi hedelmää: raitis kasvu
lemusi iloa ja suloista tuoksua ylös äidille. "Kevät on kaunis sen
mielestä, joka kauan on saanut talven kovuutta kokea."

Arnella ei mitään vasituista asiata ollut pappilaan, mutta hän aikoi
kuitenkin kuulustella sanomalehtiä, jotka hänellä ja papilla olivat
yhteisiä. Hiljakkoin oli hän nähnyt lueteltavan useita Norjalaisia,
jotka olivat hyvin onnistuneet kullan kaivamisessa Amerikassa, ja
niiden seassa oli myöskin Risto mainittu. Nyt hän oli kulkupuheista
kuullut Ristoa odotettavan kotiin. Tästä hän kenties myöskin saisi
tietoa pappilassa, -- ja jos vaan Risto jo oli tullut kaupunkiin, aikoi
Arne lähteä sinne häntä tervehtimään ennen heinäntekoa. Tätä hän mietti
siksi kun oli tullut niin pitkälle, että saattoi nähdä Mustajärven ja
Böen'in järven toisella puolen. Ilma oli selkeämpi, auringon säteet
kimaltelivat kostealla nurmella, tunturin huippu hohti valkoisena,
oikealla puolen pimensi metsä järven pinnan, mutta ylempänä, talojen
edustalla oli aukeamaata ja siellä valkoinen hiekka välkkyi päivän
valossa. Samassa Arnenkin ajatukset olivat tuossa punaisessa
rakennuksessa, jossa ovet ja ikkunanpuitteet olivat valkoiset, ja jonka
jälkeen hän oman asuinhuoneuksensa oli maalannut. Hän ei enää muistanut
ensimmäisiä ikäviä päiviään siellä; hän muisti vaan sen kesän
ihanuuden, jonka he Elin vuoteen ääressä kumpikin, Eli ja hän, olivat
nähneet. Sittemmin hän ei siellä ollut käynyt; eikä hän tahtonut sinne
mennä, ei millään muotoa. Kun hänen ajatuksensakaan vaan siihen
koskivat, punastui hän ja kävi ujoksi, ja kuitenkin se tapahtui joka
ainoa päivä ja monta kertaa päivässä, eikä mikään häntä saanut niin
pakenemaan yksinäisyyteen kuin nuo muistot!

Pikaa hän astui ikäänkuin sitä paetakseen, mutta mitä kauemmaksi hän
pääsi, sitä enemmän hän joutui juuri vastapäätä Böeniä, ja sitä enemmän
hän myöskin sitä katseli. Sumu oli jo tykkänään hävinnyt, taivas oli
selkeä tunturein välissä, linnut visertelivät ja liitelivät parvittain
korkealla kirkkaassa päivänvalossa, kedoilla tuhannet kukkaiset
tuoksuivat, ja ylpeänä, huimapäisenä, hillitsemättömänä kukerteli,
lauloi, kimalteli, riemuili ilo ylös avaruuteen!

Arnella oli polttavan kuuma, sillä hän oli astunut kiivaasti; hän
heitti pitkäkseen nurmelle, katsoi ensin Böeniä kohden, mutta kääntyi
sitten toiselle syrjälle, ettei hän sitä enää näkisi. Samassa kuuli hän
ylempätä laulua, kauniimpata kuin hän ennen koskaan oli kuullut; se
kaikui yli laakson lintujen viserryksen säestämänä, ja ennenkuin Arne
oikein ennätti saada nuottia selville tunsi hän jo sanatkin; mutta
laululla oli juuri hänen lempinuottinsa, ja sanat olivat samat, joita
hän aina lapsuudesta oli miettinyt, -- ja jotka hän oli unhottanut
samana päivänä kuin hän ne oli saanut esiinkin! Hän hyppäsi ylös,
ikäänkuin tavoittaakseen nuo kadotetut ja jälleen löydetyt, mutta hän
seisahtui kuuntelemaan; sävelet aaltoilivat ylähältä, sieltä kaikui
toinen, kolmas ja neljäs värssy hänen omasta unhotetusta laulustaan:

    Nähdä mit' outoa saisinkaan
        Tunturin tuolla puolen?
    Lunt' ylt'ympäri siell' lie vaan;
    Vihreä puu sisaruksiltaan
        Lähteä kernaan soisi...
        Koska sit' tehdä se voisi?...

    Kotka se voimakas leijailee
        Tunturin tuolle puolen, --
    Jahtien riemua nautitsee
    Hän, joko maat' tätä hän lähenee
        Tai kohoaa vapahasti
        Pilvien ääriin asti!

    Lehtinen puu, jok' ei tahdokkaan
        Tunturin tuolle puolen,
    Nuortuvi, kun kesä saapuvi vaan,
    Tyytyvi taas sitä vartoomaan;
        Tuutivi lintusiansa
        Lauluja tuntemattansa!

    Vaan joka vuotta kakskymment' on
        Tunturin tuolle puolen
    Pyrkinyt, lintu kuin lentohon,
    Koska hän kurja ja saattamaton
        Lintujen lauluja kuulee,
        Pieneneväns' yhä luulee.

    Kielevä lintu, mi tänne sun sai
        Tunturin tuolta puolen,
    Kun mukavamp' pesä _siell'_ oli kai?
    Kun sinut nään, sydän huokaa: ai!
        Vain ikävää sä voit kantaa, --
        Siipiä et sä voi antaa!

    Enkö mä koskaan kulkea saa
        Tunturin tuolle puolen?
    Muuriko tää iät' ahdistaa,
    Niin mua, että mä muut' asemaa
        Nähdä en tuolla voi puolen? --
        Näinkö mä täällä vain kuolen?

    Pois halajan ma! -- Ah kauas pois
        Tunturin tuolle puolen! --
    Suuttunut ahtahisin asemiin
    Urhous sois merihin avariin --
        Laskea täält' elon laivan, Täällä ei nääntyä aivan!

    Tehdä tok' kerta voin muutannon
        Tunturin tuolle puolen.
    Ehk' oves, Herra, koht' auki jo on? --
    Täältä pois taivahiseen talohon
        Vielä mun suo ikävöitä,
        Karttaen vaan hälinöitä!

Arne seisoi paikallaan siksi kuin viimeinen värssy ja viimeinen sana
oli laulettu; taas hän kuuli lintuisten ilkamoivan ja riemuilevan,
mutta ei tiennyt tohtisiko hän itse liikahtaa. Kuitenkin täytyi hänen
saada tietää ken laulaja oli; hän nosti jalkaansa ja astui niin
varovasti ettei lehtikään risahtanut. Pieni perhonen oli asettunut
kukan lehdelle aivan hänen jalkansa eteen, sen täytyi lähteä lentoon,
siirtyi jonkun matkaa eteenpäin, yritti jälleen alas mutta täytyi
taaskin paeta ja niin pitkin matkaa aina ylös mäelle, johon Arne nousi.
Siellä kasvot tiheä pensas eikä Arne tahtonut enää edemmäksi mennä,
sillä nyt hän saattoi jo nähdä; pieni lintu lensi pensaasta ylös,
kirkasi peljästyksestä ja kiiti pois mäenrinteen yli; silloin tyttönen,
joka siellä istui, katsahti ylös, Arne kyykistyi alas pensaan taakse,
ei henkeänsäkään vetänyt, sydän tykytti, hän kuuli sen jok'ainoan
lyönnin, kuunteli, eikä tohtinut lehteäkään liikuttaa; sillä Elihän se
juuri olikin!... Pitkän ajan kuluttua hän tohti katsahtaa hiukan ylös,
aikoi ottaa askeleen likemmäksi, mutta linnulla saattoi olla pesänsä
pensaan alla ja sitä hän ei hennonnut tallata. Hän katseli sentähden
vaan heiluvien lehtien välistä sen mukaan kun ne toisistaan erkanivat
tai jälleen yhdistyivät. Auringon säteet lankesivat suoraan tyttöön;
hän oli puettu mustan väriseen, hihattomaan liivihameeseen, päässä oli
hänellä pojan olkilakki, joka oli irrallaan ja tahtoi aina luiskahtaa
kallelleen. Hänellä oli kirja polvellaan, ja kirjalla oli koko joukko
niittykukkia, oikealla kädellään haperoitsi hän kukkia ikäänkuin
ajatuksissaan, vasempi kyynäspää nojautui polveen ja pää oli
kallistunut kättä vasten. Hän katsoi sinne päin, mihin lintu oli
lentänyt eikä ollut varma vaikka hän olisi itkenytkin.

Kauniimpaa ei Arne vielä elämässään ollut unissaankaan nähnyt; aurinko
levittikin kaiken kultansa tytön ja sen paikan yli, jossa hän istui,
laulu värähteli hänen ympärillään, vaikka viimeinen sävel jo aikoja
sitten oli kajahtanut, ja Arne ajatteli, hengitti, vieläpä hänen
sydämensäkin tykytti sen tahdin mukaan.

Tyttö aukaisi kirjan, mutta pani sen pian jälleen kiinni ja istui
niinkuin ennenkin hyräellessään uutta laulua. Se oli: "Urpuja näytteli
puu jo lehtinen", -- Arne tunsi sen heti, vaikka Eli ei oikein
muistanut sanoja eikä nuottia, vaan lauloi usein väärin. Viimeisen
värssyn hän kuitenkin parhaiten osasi, ja sentähden hän sen lauloi
uudestaan moneen kertaan, -- mutta hän lauloi sen näin:

    Saipa jo marjoja kypsiä puu.
    "Annappas nuo!" sanoi tyttönen, kaunis, simasuu.
         "Niin kaikki pienet nuo
         Ja helmahas vain luo!"
    Puu sanoi -- trala-la-lala, -- sulosuu!

Ja sitten hän äkkiä hyppäsi ylös, ravisti kukkaset kaikki helmastaan,
joetteli jotta sävelet vierivät yli seudun varmaankin aina Böeniin
asti. Ja sitten hän juoksi. -- -- -- Arne arveli huutaa hänen jälkeensä
-- -- mutta ei!... Tuolla hän tanssi kaikki mäen rinteet alas laulaen,
rallittaen; tuolla putosi lakki hänen päästään, tuolla hän otti sen
ylös jälleen, tuolla hän hän seisoi keskellä korkeata ruohikkoa...
"Huudanko hänelle?" arveli Arne. "Hän katsoo taakseen..." Arne painui
alas. Kauan kesti ennenkuin hän tohti katsoa ylös piilostaan... Ensin
hän nosti ainoastaan päätänsä, ei nähnyt Eliä, nousi polvilleen -- ei
nähnyt vieläkään -- hyppäsi seisoallensa -- ei, hän oli poissa!...

Arnen ei enää tehnyt mieli pappilaan. Eikä hän halunnut mitään!... Hän
istui sille paikalle, jossa Eli oli istunut, istui siellä vielä kun
päivä oli jo puolessa. Järven pintaa ei pieninkään laineen väre
röyheltänyt, asunnoista alkoi savu aaltoilevana nousta ilmaan,
ruisrääkät hiljenivät toinen toisensa jälkeen, pikkulinnut ilkamoivat,
mutta vetääntyivät metsän sisään, kaste oli kadonnut ja ruoho seisoi
totisena, ei pieninkään tuulahdus lehtiä tärisyttänyt, tunnin päästä
olisi aurinko korkeimmallaan. Arne ei tiennyt asiastakaan ennenkuin
hänen ajatuksensa jo olivat pienessä laulussa kiinni, lempeä nuotti
tarjoutui sanoille, ja, rinta ihmeellisen täynnä lempeyttä, meni ja
tuli nuotti siksi kuin se mukanaan toi täydellisen kuvan.

Arne lauloi hiljaa, niinkuin hän sen oli sepittänyt:

    Metsässä kun poika käv' eksyksiin,
              käv' eksyksiin,
    Siell' laulua kuuli hän kummaa niin,
              hän kummaa niin.

    Raidasta nyt poikanen huilun loi,
              hän huilun loi,
    Ja koitteli, joskopa soida se voi,
              jos soida se voi.

    Sill' ääntä on, -- jos se ei niin lyhyt ois,
              ei niin lyhyt ois,
    Kun kuulteli hän sitä, lens' se jo pois,
              se lensi jo pois.

    Unissa se tytt' useastikin soi,
              useestikin soi,
    Ja korvihin niin sulo ääniä toi,
              suloisia toi.

    Mut' tuot tapaellen hän herajää,
              niin, hän heräjää;
    Myös halk' yön kanss' sävel pois häviää,
              se pois häviää,

    "Sävelen sisähän minut, Luoja oi, luo,
              oi Luojani, luo!
    Kun sieluni multa on vienyt tuo,
              on vienyt tuo!"

    Näin vastaa Luoja: "Ehk' ystäväs,
              ehk' ystäväs,
    Sit' et sinä saavuta tääll' ikänäs,
              et tääll' ikänäs."

    Vähänpä vain muu sitä palkitsee,
              muu palkitsee,
    Jok'. kuin uni, ainian pois pakenee,
              pois, pois pakenee!




Viidestoista luku.


Oli eräs sunnuntai-ilta tuonnempana kesällä; pappi oli palautunut
kirkosta ja Margit oli istunut hänen luonaan aina lähes seitsemään
illalla. Silloin hän otti jäähyväiset ja kiiruhti rappusia alas pihaan,
jossa hän juuri oli saanut silmiinsä Eli Böen'in, joka kauan oli
leikkinyt papin pojan ja oman veljensä kanssa.

"Hyvää iltaa!" lausui Margit seisahtuen. "Hyvää iltaa!" lausui Eli, hän
oli tulipunainen ja tahtoi lopettaa leikin, vaikka pojat häntä
kiusasivat jatkamaan; mutta Eli pyysi päästä vapaaksi ja he lupasivat
antaa hänen olla rauhassa tämän iltaa. -- "Luulenpa melkein tuntevani
sinut", lausui Margit. -- "Saattaa niin olla", vastasi toinen. --
"Eihän se vaan liene Eli Böen?" -- Kylläpä se hän oli. -- "No eikös
vaan!... Vai olet sinä Eli Böen! Niin, kyllä sen jo näenkin, sinä olet
tullut äitiisi." Elin vaaleanrunni tukka oli hajallaan ja riippui alas
hartioille; hän oli lämmin ja punainen kuin kypsynyt marja, povi
kohoili, ei hän voinut hengästykseltään puhuakaan ja se häntä nauratti.
-- "Niin tuo on nuorten tapa", -- Margit oikein ilokseen häntä katseli.
"Et suinkaan sinä minua tunne?" Eli oli halunnut kysyä, mutta ei hän
tullut sitä tehneeksi, kun toinen oli häntä vanhempi; nyt hän lausui,
ett'ei hän muistanut häntä ennen nähneensä... -- "Et suinkaan, eikä se
ihmekään ole, sillä vanhat harvoin tulevat näkyviin... Poikani, Arne
Kampen'in ehkä sentään tunnet, minä olen hänen äitinsä", -- hän
vilkaisi Eliin, joka tätä kuullessa nähtävästi muuttui. -- "Luulen
melkein hänen joskus olleen työssä siellä Böenissä?" -- Kyllä hän oli
siellä ollut -- "Nyt on kaunis ilta; me kokosimme heinät jo päivällä ja
veimme ne latoon ennenkuin kotoa lähdin; oikein nyt on siunattu ilma."
-- "Varmaankin tulee nyt hyvä heinä-vuosi", -- arveli Eli. -- "No
sanoppas muuta... Teillä kaiketi on kaunista siellä Böen'issä?" --
"Heinän-teko on siellä jo lopetettu." -- "Se on tietty; paljon väkeä
kun on. Menetkö kotiin vielä tänään?" -- He puhuivat yhtä ja toista ja
tutustuivat vähitellen jo sen verran, että Margit luuli voivansa pyytää
häntä tulemaan vähän mattaa saattamaan. "Ehkä tulisit vähäisen
kävelemään?" lausui hän; "minä niin harvoin tapaan ketään, jonka kanssa
voisin puhella, ja kaiketi se sinulle on yhden tekevä?" -- Eli vähän
esteli arvellen ettei hänellä ollut röijyä. -- "Lieneekin se vähän
nenäkkäästi minulta, kun pyydän senlaista heti ensi kerran sinua
tavatessani; mutta vanhoille tulee senlaiset viat anteeksi antaa." --
Eli sanoi nyt halusta tulevansa mukaan jonkun verran matkaa, kun vaan
ensin hakisi röijynsä sisältä.

Se oli ruumiinmukainen röijy, jota kiinni ollessa olisi voinut luulla
hameenliiviksi: nyt tyttö kuitenkin pani ainoastaan kaksi alimmaista
hakaa kiinni, sillä hänellä oli niin lämmin. Hänen hienossa paidassaan
oli pieni käännetty kaulus, joka leuan alla oli kiinnitetty linnun
muotoisella hopeanapilla. Samanlainen nappi oli Räätäli-Niilollakin
ollut silloin kun Margit ensi kertaa hänen kanssaan tanssi. -- "Kaunis
nappi tuo", lausui Margit sitä katsellessaan. -- "Olen saanut sen
äidiltä", vastasi Eli. -- "Niin kaiketikin." -- Margit auttoi häntä
vähäisen röijyn hakasia kiinni pannessa.

Nyt he alkoivat käydä tietä pitkin. Heinä oli niitetty ja pantu
pieleksiin; Margit koetteli pieleksiä, haisteli heinää ja kehui sitä
hyväksi. Hän kyseli kuinka paljon karjaa siinä talossa oli, kuulusteli
sen ohessa myöskin Böenin karjaa, ja kertoi sitten omastaan. "Talomme
on viimeisinä aikoina paljon vaurastunut, ja sen voi saada niin
suureksi kuin vaan tahtoo. Se elättää kaksitoista lehmää nyt ja
elättäisi vielä useampiakin, mutta Arnella on niin paljon kirjoja,
joista hän ottaa osviittaa, ja sentähden tahtoo hän niitä ruokkia noin
suurellisesti." Eli ei tähän mitään virkannut, niinkuin luonnollista
olikin; mutta Margit kysyi, kuinka vanha hän oli. Hän oli
yhdeksäntoista vuotias. "Et suinkaan sinä ole talon toimiin suurin osaa
ottanut, sinä näytät niin hienolta?" -- Kyllä hän oli auttanut yhdessä
ja toisessa, varsinkin viimeisinä aikoina. "Kyllä se hyvä on, kun
ihminen tottuu kaikkeen; ei tunnu sitten niin vaikealta kun itse saa
suuren talon hoitaakseen. Vaikka ei sillä, tietysti, hätää ole, jolla
hyvä apu on." -- Eli aikoi nyt kääntyä pois, sillä he olivat jo
kulkeneet pitkän matkaa pappilan tiluksista. -- "Ei päivä vielä
hetkiinkään laske; -- olisit sangen hyvä, jos hiukan enemmän tahtoisit
puhella kanssani", -- ja Eli meni hänen mukaansa.

Nyt alkoi Margit kertoa Arnesta. "En tiedä, jos sinä häntä paljon
tunnet. Hän vasta voisi sinulle opettaa yhtä ja toista. Herran tähden,
kuinka paljon hän sentään onkin lukenut." -- Eli sanoi tietävänsä että
Arne oli paljon lukenut. -- "No niin, mutta se kuitenkin on hänen
pienin ansionsa; semmoinen kuin hän on ollut äitiänsä kohtaan
elämänikänsä, se on paljoa suuremmasta arvosta. Vanha sananlasku sanoo,
että se joka äidilleen on hyvä, on myöskin vaimolleen hyvä, ja jos
siinä perää on, ei sillä valittamisen syytä tule olevaan, jonka Arne
omakseen valitsee. -- Mitä sinä etsit lapsi?" -- "Minä vaan pudotin
pienen oksan kädestäni." -- He olivat kumpikin hetken ääneti, ja
kävelivät eteenpäin katsomatta toisiinsa. "Hän on niin kummallinen
luonnoltaan", lausui taaskin äiti, "lapsena tuli hän säikähdetyksi, ja
sentähden hän on tottunut harvapuheiseksi ja miettiväksi." -- Nyt Eli
kumminkin tahtoi palautua, mutta Margit pyysi häntä tulemaan Kampeniin
saakka koska kerran olivat näin likellä. Eli arveli olevan jo kovin
myöhäistä. "Kyllä siellä aina joku on, joka sinut kotiin saattaa." --
"Ei, en minä tule", sanoi Eli äkisti ja aikoi kääntyä. -- "Niin",
lausui Margit, "Arne ei ole kotona, mutta kyllä minä lähetän jonkun
toisen sinua saattamaan", -- eikä Elillä enää ollut niin paljon sitä
vastaan; sillä häntä halutti kyllä itseäänkin saada Kampenia nähdä,
"kun vaan ei kävisi myöhäiseksi." -- "Niin, jos tässä kauan seisomme
sitä tuumien, niin saattaa tosin käydäkin myöhäiseksi", -- ja he
menivät. -- "Sinä kaiketikin olet paljon lukenut, kun olet pappilassa
kasvatettu?" -- Kyllä hän oli lukenut. -- "Se tulee sinulle hyvään
tarpeesen, kun saat miehen, joka osaa vähemmän." -- Senlaista ei Eli
sanonut huolivansa. -- "Et suinkaan, eikä se kenties hyvä olisikaan;
mutta ihmiset näillä seuduilla ovat ylipäätään siinä suhteessa huonolla
kannalla." -- Eli kysyi mitä savua metsän takaa nousi. "Se nousee
eräästä torpasta, joka kuuluu Kampenin alle. Siellä asuu Ylämaan
Knuuti. Hän oli yksinäinen mies ja Arne antoi hänelle torpantilan
viljeltäväksi. Hän tietää hyvin, Arne raukka, miltä yksin-olo tuntuu."
-- Hetken kuluttua he jo pääsivät niin korkealle, että saattoivat nähdä
talon. Aurinko paistoi heitä suoraan kasvoihin, he varjoilivat silmiään
ja katsoivat alaspäin. Lakean keskellä oli talo, jonka seinät olivat
punaisiksi ja ikkunanpuitteet valkoisiksi maalatut; ylt'ympäri oli
vaaleita niittyjä ja niiden keskellä tumman vehreitä peltoja; navetan
luona oli kiirettä, lehmät, lampaat ja vuohet tulivat juuri kotiin,
kellot kilisivät, koirat haukkuivat, karjapiika huhuili; mutta kovemmin
kaikkea kuului kosken kohina Kampenrotkosta. Jota kauemmin Eli katseli
seutua, sitä enemän hän yksinomaisesti viimeistä ääntä kuunteli, ja
viimein kävi se hänelle niin tukalaksi, että sydän alkoi tykyttää;
hänen korvansa humisivat ja suhisivat siksi kuin päätä rupesi
huimasemaan, huomaamattansa otti hän niin pieniä askeleita ja käveli
niin varovasti, että Margit pyysi häntä kiirehtimään. Eli säpsähti; "En
ole koskaan ennen kuullut senlaista kohinaa, kuin jota tuo koski pitää;
oikein minua peloittaa." -- "Kyllä siihen pian totut", vastasi Margit,
"viimeinpä sitä kaipaatkin." -- "Niinkö luulette?" -- "Saatpa nähdä",
sanoi Margit, -- hän hymyili.

"Tulehan nyt ensiksikin karjaa katsomaan", lausui hän, poiketessaan
tieltä. "Nämät puut tässä kummallakin puolen on Niilo istuttanut... Hän
tahtoi mielellään saada kaunista ympärilleen, Niilo raukka; niin tahtoo
Arne myöskin, tuolla voit nähdä ryytimaan, jonka hän on laittanut." --
"No, eikös vaan"; huusi Eli ja hyppäsi aidan luokse. Useita kertoja hän
oli Kampenia katsellut, mutta näin likeltä hän ei sitä koskaan ennen
ollut nähnyt ja sentähden ei hän ryytimaasta mitään tiennyt. -- "Sitten
saamme sitä katsella", lausui Margit. Eli katsahti pikimmältänsä
ikkunoihin, käydessään asuinhuoneuksen sivu; -- sisällä ei näkynyt
ketään...

He nousivat luhan portaille ja katselivat lehmiä, jotka ammuin kulkivat
siitä ohitse navettaan. Margit ilmoitti niiden nimet Elille, kertoi
kuinka paljon itse kukin niistä lypsi, mikä sinä kesänä poikisi, mikä
ei. Lampaat luettiin; ne olivat suurta ulkomaalaista rotua. Arne oli
kerran osunnut saamaan pari karitsaa etelästä päin. "Hänellä on halua
kaikkeen tuonlaiseen, vaikkei sitä hänestä luulisi." -- He menivät
luhaan ja tarkastivat heinää, joka oli ajettu sinne, ja Elin täytyi
sitä haistella -- "sillä senlaista heinää ei joka paikassa ollut."
Luhan luukusta näytteli Margit peltoja, kertoi mitä missäkin kasvoi ja
kuinka paljon kutakin lajia oli kylvetty. -- Sitten he astuivat sieltä
jälleen ulos ja menivät asuinhuoneusta kohden; mutta Eli, joka ei tähän
saakka paljon mitään ollut puhunut, pyysi nyt, kun he ryytimaan ohi
kulkivat, saada mennä sisäpuolelle sitä tarkemmin katsomaan. Ja
saatuaan luvan siihen, pyysi hän saada poimia pari kukkaista. Kulmassa
oli pieni penkki; hän istahti siihen pikimmältänsä ikäänkuin
koetellakseen sitä vaan; sillä hän nousi heti jälleen ylös.

"Nyt tulee meidän kiirehtiä, ettei käy kovin myöhäiseksi", lausui
Margit seisoessaan ovella. Ja he menivät sisään. Margit kysyi saisiko
hän tarjota vieraalleen jotakin, koska tämä nyt ensi kertaa oli heidän
luonaan; mutta Eli punastui ja kielsi. Hän katseli ympärilleen; ikkunat
olivat tielle päin, ja päivällä he enimmäkseen oleskelivat tässä
huoneessa; tupa ei ollut varsin suuri, mutta pulska ja sievä
kaakeliuunineen ja seinäkelloneen. Tuolla riippui Niilon viulu, se oli
vanha ja musta, mutta kielet olivat uudet. Tuolla taas riippui pari
asetta, englantilainen onkivapa, ja muita harvinaisia kaluja, kaikki
Arnen omat; äiti otti ne alas ja näytteli Elille, joka niitä katseli ja
koetteli kädellään. Tupa ei ollut maalattu, sillä Arne ei pitänyt
maalatuista laattioista; maalaamaton oli sekin tupa, joka oli vuoren
jyrkänteelle päin; viimeksi mainittu oli lisärakennus niinkuin koko se
puoli asuinhuoneuksesta, ja paljon suurempi ja kauniimpi se oli kuin
edellinen; mutta sivulla olevat kaksi pientä kammaria olivat maalatut,
sillä niissä saisi äiti asua sitten kun hän vanhaksi tulee ja Arne
vaimon taloon tuo. He kävivät kyökissä, aitassa ja leipomatuvassa; Eli
ei sanaakaan virkannut, ja katselikin vaan kaikkea ikäänkuin kaukaa.
Margit, joka kaiken aikaa puheli, vei häntä nyt takaisin porstuaan; he
aikoivat mennä ylös luhdille.

Siellä oli myöskin hyvin sisustettuja huoneita, jotka olivat
alahuoneille vastaavat; mutta nämät olivat uudet ja niistä käytettiin
ainoastaan sitä, joka oli vuoren jyrkänteelle päin. Näihin huoneisin
oli tuotu kaikenlaista irtainta tavaraa, jota ei jokapäiväisessä olossa
tarvittu. Tuolla riippui koko joukko valmiiksi neulottuja nahkavällyjä
ja muita sänkyvaatteita; äiti tarttui niihin kiinni ja nosteli niitä;
Elin täytyi aina välistä tehdä samoin; jopa hän näyttikin saavan
enemmän rohkeutta taikka kenties hän alkoi paremmin mieltyä kaluihin;
sillä toisia hän vielä uudestaankin meni katsomaan, kyseli ja näytti
tulevan aina enemmän huvitetuksi. Silloin lausui äiti: "Nyt lähdemme
viimeinkin Arnen omaan suojaan", he menivät siihen huoneesen, joka
antoi vuoren jyrkänteelle päin. Kosken hirmuinen pauhina kuului taaskin
heitä vastaan; sillä ikkuna oli auki. Täältä he saattoivat nähdä kosken
kuohun kohoavan tunturein välistä, mutta ei itse koskea, ennenkuin
jonkun verran ylempänä, jossa kallion lohkare oli syösnyt juuri sille
kohdalle, johon koski voimakkaana tuli, tehdäkseen viimeistä
hyppäystä alas syvyyteen. Kalliolohkareen ylinen pinta oli turpeinen;
pari hongankäpyä oli tarttunut siihen kiinni, ottanut juurta
vuoren-halkeamissa ja kasvanut kahdeksi suureksi puuksi, joita tuuli
oli repinyt ja ravistanut, ja koski huuhdellut niin ettei neljä
kyynärää korkealle juuresta ollut ainoatakaan oksaa; puut olivat
käyneet koukkuun, oksat nuukistuneet, mutta he pitivät paikkansa
kumminkin ja kohottivat latvansa korkealle vuoriseinämien yli. Tämä oli
ensimmäinen näky, joka Elin silmiin pisti; senjälkeen loi hän katseensa
noihin heijaisevan-valkoisiin lumituntureihin, viheriäisten
yläpuolella. Hänen katseensa vetäytyi takaisin; lakeuksilla asui rauha,
ja nyt hän vihdoinkin katsoi ympärilleen huoneessa, jossa hän seisoi;
koski oli häntä tähän saakka siitä estänyt.

Kuinka hiljaista ja sievää täällä sisällä oli sen suhteen kuin tuolla
ulkona! Hän ei ensi silmäyksessä katsellut esineitä erikseen, sillä ne
mukautuivat toisiinsa ja olivat hänelle enimmäkseen outoja; Arne oli
parhaalla ahkeruudellaan varustanut tätä huonetta, ja taidokasta,
vaikka samalla yksinkertaista oli siellä kaikki aina pienimmästä
rahtuisesta saakka. Kun Eli siinä seisoi ympärilleen katsellen, tuntui
hänestä ikäänkuin olisi Arnen runot häntä laulaen täällä tervehtineet,
taikka Arne itse hymyillyt jok'ainoasta esineestä. Ensimmäinen, johon
hänen huomionsa erityisesti kiintyi, oli leveä, hienosti leikattu
kirjahylly. Siinä oli niin paljon kirjoja, ettei Eli luullut
papillakaan enemmän olevan. Siitä hänen silmänsä kääntyivät somasti
tehtyyn kaappiin, jossa oli paljon erinomaisia kapineita, niinkuin äiti
sanoi, siellä hän myöskin rahansa säilytti, lisäsi hän kuiskaamalla.
Kahdesti he olivat saaneet periä, lausui hän sitten, ja kerran he vielä
saisivat periä, jos kaikki kävisi niinkuin käymän pitäisi. "Mutta rahat
eivät kumminkaan ole parasta maailmassa; hän saattaa saada sitä, joka
parempaa on." -- Huoneessa oli monta pientä kapinetta, jota oli hauska
nähdä, ja Eli katseli jokaista, iloisena kuin lapsi. Margit taputti
häntä olkapäälle. "Tänäpäivänä näen sinua vasta ensi kerran, mutta minä
sinusta jo pidän niin paljon, lapsukaiseni", lausui hän ja katsoi
lempeästi Eliä silmiin. Ennenkuin Eli ennätti ruveta ujostelemaan, veti
Margit häntä hameesta ja kuiskasi hiljaa: "Tuolla näet tuon punaisen
laatikon; ... siinä, tiedätkös, on jotakin merkillistä..." Eli loi
silmänsä osoitettuun suuntaan; hän näki pienen nelikulmaisen laatikon,
jota hän heti halusi saada omakseen. "Hän ei tahdo näyttää minulle,
mitä siinä on", kuiskasi äiti, "ja joka kerran hän piilottaa avaimen."
Margit meni muutamien vaatteiden luokse, jotka riippuivat seinällä ja
otti alas eräät sametti-liivit, joiden taskusta hän veti avaimen esiin.
"Tule nyt, niin saat nähdä"; hän puhui kuiskaamalla; Elin mielestä ei
äiti nyt tehnyt aivan oikein; mutta naiset ovat naisia, -- ja kumpikin
he hiljaa menivät laatikon luokse ja asettuivat polvilleen sen eteen.
Samassa kun äiti nosti kantta, lemusi sieltä hyvää hajua vastaan; ja
Eli löi käsiään yhteen ennenkuin hän vielä oli mitään nähnyt. Nenäliina
oli levitetty päällimmäiseksi; sen otti äiti pois; "täällä saat nähdä!"
kuiskasi hän, ja veti esiin hienon mustan silkkihuivin, jommoista ei
miesväki tavallisesti käyttänyt. "Se on aivankuin jollekin tytölle",
lausui äiti. "Ja täällä on vielä toinen." Eli otti sen nurkkaa vähän
sormiensa väliin, tuskin tietäen mitä hän teki, äiti koetteli sitä
väkisen hänen päähänsä, vaikka Eli vastusteli ja väisti päätänsä
syrjään. Äiti pani sen taas varovasti kokoon. "Täällä saat nähdä",
lausui äiti taas, vetäen esiin kauniita silkkinauhoja, "kaikki on juuri
kuin tyttöä varten." Eli oli tulipunainen, mutta ei hiiskunut
sanaakaan; povi kohoili, silmät olivat kosteat, muuten hän oli
liikkumattomana kuin kuva. "Täällä vielä on jotakin!" Äiti otti
laatikosta kauniin mustan hamevaatteen; -- "se on hyvin hienoa", lausui
hän ja näytti sitä päivää vasten. Elin käsi hiukan vapisi, kun äiti
vaati sitä koettelemaan, hän tunsi veren nousevan päähän ja olisi
mielellään kääntynyt siitä pois, mutta se ei käynyt laatuun. "Hän on
aina kaupungissa käydessään ostanut jotakin", lausui äiti. Eli oli jo
tykkänään neuvoton, hänen silmänsä häilyivät toisesta esineestä toiseen
kirstussa ja sieltä taas takaisin hamevaatteesen; oikeastaan hän ei
mitään nähnyt. Mutta äiti yhä tutki laatikon sisällystä ja viimeinen
kalu, jonka hän siellä otti ylös, oli paperiin kääritty; he purkivat
useita paperia, uteliaisuus kiihtyi, Elin huomio oli jännitetty;
viimein tuli pari pieniä kenkiä näkyviin. Ei heistä kumpikaan ollut
niiden vertaista ennen nähnyt, äiti tuskin luuli senlaisia voitavan
tehdä, Eli ei puhunut sanaakaan mutta kun hänen täytyi niihin koskea,
jäi kenkiin viisi sormensijaa; Eli hämmästyi niin, että hän oli vähällä
itkeä; mieluimmin hän olisi lähtenyt pois, mutta hän ei tohtinut puhua
eikä hän myöskään tohtinut millään muotoa vetää äidin huomiota
puoleensa. Tämä oli tykkänään kiinni omissa toimissaan. "Näyttää juuri
siltä kuin hän vähän kerrallaan olisi ostanut jollekulle, jolle hän ei
rohkene niitä antaa", lausui Margit ja pani ne taas kääröön, niinkuin
olivat olleetkin; hän oli varmaankin siihen hyvin tottunut. "Nyt
katsotaan, mitä tuossa rasiassa on!" Hän aukaisi sen varovasti,
ikäänkuin tulisi sieltä jotakin erittäin kaunista näkyviin. Siellä oli
leveä, kaunis solki, jota hän ensiksi Elille näytti, sitten hän otti
esiin pari yhdistettyä kultasormusta, ja Eli näki nyt rasian pohjalla
samettikansisen virsikirjan, jossa oli hopeiset haat; mutta enempää hän
ei nähnyt, sillä hän oli huomannut kirjan hopeassa hienoilla
kirjaimilla piirrettynä "Eli Bårdin tytär Böen.".. Äiti pyysi häntä
katsomaan, ei saanut vastausta, mutta näki kyynelten vierivän tytön
poskilta alas silkkikankaalle. Silloin pani äiti sormukset takaisin
laatikkoon, jonka hän jälleen lukitsi, kääntyi ja otti Elin mukaansa
omalle puolelleen. Tyttö itki hänen luonaan, äiti itki myöskin, mutta
kumpikaan ei enää mitään puhunut.

Vähää myöhemmin käveli Eli yksinään ryytimaassa; äiti meni kyökkiin
laittamaan jotakin makupalaa, sillä Arne oli odotettavana. Sitten hän
meni Elin luokse ryytimaahan; tämä istui kumarruksissa ja kirjoitteli
hiekkaan. Hän pyyhkäisi kirjoituksen pois, kun kuuli Margitin tulevan,
katsoi ylös ja hymyeli; hän oli itkenyt... "Ei mitään syytä itkuun,
lapsukaiseni", lausui Margit tyttöä taputellen. -- He näkivät jotakin
mustaa pensaiden välissä ylähällä tiellä. Eli pujahti sisään, äiti meni
jälessä. Pöydälle oli pantu puuroa, savusläskiä, rinkeliä; mutta Eli ei
sinne katsonut, hän meni istumaan tuolille, joka oli kellon takana
nurkassa, ja vapisi, kun kuuli kissankaan liikahtavan. Ulkoa kuului
vakaa astunta, sitten pari lyhyttä, keveätä askelta porstuasta, ovi
aukeni hiljaa ja Arne astui sisään. Ensimmäiseksi hän huomasi Elin
kellon takaa nurkasta, hän päästi oven ja jäi seisomaan. Eli kävi aina
enemmän hämilleen, hän nousi seisoalleen, katui sitä heti, ja kääntyi
seinään päin. "Oletko _sinä_ täällä?" lausui Arne hiljaa, -- hän lensi
tulipunaiseksi sitä kysyessään. -- Eli varjosi toisella kädellä
silmiään, ikäänkuin olisi auringon valo niihin koskenut. --
"Kuinka...?" -- Arne ei pitkittänyt, mutta läheni tyttöä pari askelta;
Eli antoi kätensä vaipua, kääntyi Arneen, mutta painoi päänsä alas ja
hyrähti itkuun... "Jumala siunatkoon sinua, Eli!" lausui Arne, sulkien
tytön syliinsä. Hän kumartui ja kuiskasi jotakin tytön korvaan, tämä
ei mitään vastannut, vaan kietoi molemmat kätensä toisen kaulaan.

Kauan he sillä tavalla seisoivat; ei ääntä kuulunut muuta kuin kosken
ikuinen pauhina. Viimein kuului hiljainen itku pöydän luota. Arne
katsahti sinne; se oli äiti; Arne ei ollut häntä tähän saakka vielä
huomannut. "Nyt tiedän sun varmaan jäävän luokseni, Arne", lausui hän,
tuli astuen laattian poikki hänen luoksensa; hän itki paljon, mutta se
teki hyvää, sanoi hän.

Kun he valoisassa kesäyössä menivät kotia, he eivät paljon voineet
puhua äskensyntyneessä autuaallisuudessaan. He antoivat luonnon itsen
johtaa puhetta heidän välillänsä, niin hiljaisena, valoisana ja
suurena, kuin se näyttihen. Mutta se oli kotimatkalla heidän
ensimmäisellä kesäyö-kävelyllään, se oli lähellä auringon nousua, kun
hän vielä käveli ja laski perustuksen laululle, jota hänellä tosin ei
silloin ollut rauha rakentaa, mutta joka vast'edes, kun hän oli saanut
sen valmiiksi, joksikin aikaa tuli hänen jokapäiväiseksi viisuksensa.
Se kuului näin:

    Ma arvoon aioin päästä suurimpaan,
    Jos vaan pian pääsisin maailmaan.
    Suku muistunut mieleen' ei mun, --
    _"Pois! pois!"_ halu kauas vei mun.
        Silloinpa tul' impi ja katsehen loi,
        Vei pois halun koht' tuon multa:
        Mielellään viihtyä mieli voi
        Kodissa nyt, miss' on kulta.

    Ma arvoon aioin päästä suurimpaan,
    Jos vaan pian pääsisin maailmaan.
    Vaan henkien suurten töitä
    Ties henkeni nuor' ikävöitä.
        _Hält'_ oppia sain sanomattaankin:
        Suurinta, min Luoja voi antaa,
        On _ihminen_ olla vain sen sydämin,
        Eik' kuulua kunnian kantaa.

    Ma arvoon aioin päästä suurimpaan,
    Jos vaan pian pääsisin maailmaan.
    Kun kylmä vain kohtasi mua,
    Maast' täst' olin vierautua.
        Kun näin _hänet_, rakkaus, kas, sumuton
        Silmistä jok' ihmisen loisti,
        Ja niin oli, kuin olisin elohon
        Taas syntynyt tänne mä toisti.

Seurasipa sitten usea kesäyö-kävely ja usea laulu sen jälkeen. Yksi
niistä otettakoon tähän:

    Kuink' kaikki on käynyt tää, sit' en tiedä;
    Ei myrsky eik' koski voi rauhaan viedä;
    Tääll' on puro pieni, kas, itsestään
    Mukaantunut virtahan nyt väkevään,
    Mi suurena niin merehen päin rientää.

    Varm' on, jotakin elo vaan tään salaa,
    Min puolehen miel' useankin palaa,
    Vaikk' ei sitä tiedä hän, että se on
    Syl' armahan, jossa hän voi lepohon
    Uinahtaa kerran vaan meteleistä.

    Terveisiä moisia jos elo antaa
    Voi, kuin nämät, autuuden hän kantaa,
    Luojalta hän siitä ne ilmoittaa,
    Jok' ohjaelee tätä maailmaa
    Ja myös mua koht' iki-rakkautta.

Mutta kenties ei yksikään ilmoittanut hänen kiitollisuuttaan niin, kuin
seuraava:

    Se voima, jolta ma laulun sain,
    Sai aikaan, ett' elon murhe, riemu
    Kuin kevätvihma ja kevätliemu,
    Sielullen virvoke oli vain.
         Jos tuska tuli,
         Avulla sen
         Tuo lempeen suli
         Pois haihtuen.

    Mun laulun tuova se voima sai
    Tutuksi kanss' ikävöitseväisten,
    Pakosta tahtojen itsekkäisten
    Vapaaksi kautta sen pääsin kai;
         Ruuhellain kuljin
         Eteenpäin vaan,
         Kun lemmen suljin
         Sen satamaan.

    Se voima, jolta ma laulun sain,
    Mun suokoon muitakin matkatiellä
    Saavuttaa täällä ja ilomiellä
    Vaeltaa muita sill' lohduttain.
         Sill' ei maan päällä
         Lie hauskempaa,
         Kuin laulain täällä
         Toist' armastaa.




Kuudestoista luku.


Oli syksyn puoleen, kansa oli tekemässä korjuuta latoihin. Oli kirkas
päivä, yöllä ja aamuisella oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin
kesällä. Lauantai oli, mutta sittekin kulki monta venettä Mustajärven
poikki kirkon puolelle päin, miehet istuivat paitahihaisillaan ja
soutivat, naisväki istui kokassa ja perässä, valkoiset kaulaliinat
päässä. Vielä useampi vene ohjasi kulkunsa Böen'iä kohden, soutaaksensa
sieltä sittemmin ulos isossa seurassa; sillä tänään piti Bård Böen
häitä tyttärellensä Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.

Kaikki ovet seisoivat selällään, kansaa kävi ulos ja sisälle, lapset,
leivoskaakut kourissa, seisoivat arkoina uusista vaatteistaan ulkona
pihalla ja katsoivat vierastellen toisiinsa; vanhanpuoleinen vaimo
istui ylhäällä aitan rappusilla itsekseen; se oli Margit Kampen. Hän
kantoi isoa hopearengasta, jonka ylempään hopealaakaan oli kiinnitetty
useita pikkurenkaita; siihen katsoi hän välimmiten; hän oli saanut sen
Niilolta sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen kanssansa,
eikä ollut kantanut sitä sitten.

Ympäri kahdessa, kolmessa tuvassa kävelivät tarjoojamies ja molemmat
nuodemiehet, papin poika ja Elin veli, ja kaatoivat vieraille, aina sen
jälkeen kuin nämät saapuivat näihin isoihin häihin. Ylhäällä Elin
huoneessa istuivat morsian, papin rouva ja Mathilda, joka oli tullut
kaupungista vartavasten vaatettamaan häntä morsiameksi; sillä sen he
olivat luvanneet toisillensa jo pieninä ollessaan. -- Arne
verkavaatteissa, pyöreäksi leikatussa, ruumista myöten soveltuvassa
röijyssä ja kauluksella, jonka Eli oli ommellut, seisoi huoneessa
alakerrassa sen ikkunan luona, johon Eli oli kirjoittanut "Arne." Se
oli avoinna, hän seisoi puitteen vieressä ja katsoi ulos tyynen veden
yli pappilaan päin kirkkoineen.

Ulkona etehisessä kohtasi kaksi toisensa, jotka tulivat kumpikin
askareeltaan, toinen laiturilta, missä hän oli ollut kirkkoveneitä
järjestämässä; hänellä oli musta, pyöreäksi leikattu verkaröijy, mutta
siniset sarkahousut, joista väri lähti, jotta hän oli sininen
käsiltään: valkoinen kaulus somisti hänen valkeaverisiä kasvojansa ja
vaaleata, pitkää tukkaansa; korkea otsa oli tyyni, suun ympärillä ja
pielissä ilakoi hymy. Se oli Bård; hän kohtasi etehisessä erään, joka
juuri tuli ulos kyökistä. Tämä oli puettu kirkkomatkaa varten, korkea
ja solakka, tuli tyynenä ovesta ja hätäilemättä; kun hän kohtasi
Bård'in seisahtui hän, suun vetäytyessä toiselle sivulle. Se oli
Birgit, vaimo. Kummallakin oli jotakin sanomista, mutta se ilmaistiin
vaan siten, että molemmat seisoivat hiljaa. Bård oli enemmän hämmillään
kuin tämä, hän naureskeli naureskelemistaan, mutta juuri hänen suuri
hämminsä auttoi hänet oikeahan, kuu hän nimittäin muitta mutkitta alkoi
astua portaita ylös; "tahdot ehkä seurata jälestä", sanoi hän. Ja
toinen astui jälestä. Täällä ylhäällä ylisillä olivat he aivan yksin;
mutta Bård sulki kuitenkin oven heidän jälkeensä ja käytti siihen aikaa
aika lailla. Kun hän vihdoin kääntyi, seisoi Birgit ikkunalla ja
katseli ulos; sen teki hän sen vuoksi, ettei hän katsoisi sisään. Bård
veti esiin pienen pullon povitaskustaan ja pienen hopeapikarin. Hän
tahtoi kaataa vaimollensa. Mutta tämä ei tahtonut ottaa sitä vastaan,
vaikka hän vakuutti sen olevan viiniä, pappilasta sinne lähetettyä.
Niin joi hän itse siitä, mutta tarjosi tälle pari kertaa juodessaan.
Hän korkitsi pullon, pisti sen hopeapikarinensa povitaskuun taasen ja
istuutui arkulle. Mieltänsä pahoitti nähtävästi, ettei vaimo tahtonut
hänen kanssaan juoda.

Pari kertaa hengähti hän syvään, Birgit nojautui toisella kädellään
ikkunapuitetta vasten. Bårdilla oli jotakin sanomista; mutta nyt oli se
tullut vielä vaikeammaksi. "Birgit", sanoi hän, "sinä ajattelet kai
samaa tänään, sinä, kuin minä." -- Silloin kuuli hän Birgitin
liikahtavan, sillä tämä meni ikkunapuitteen toiselta puolelta toiselle,
ja hän nojasi taas käsivarteensa. "Kyllä kai sinä ymmärrät, ketä
tarkoitan... Hän eroitti meidät kaksi, hän; ... minä luulin sen
kestävän häihin asti; mutta se kestikin kauemmin." Hän kuuli tämän
henkäisevän, hän näki hänen jälleen muuttavan asemaa! mutta hänen
kasvojansa hän ei nähnyt. Itse hän taisteli siinä, missä istui, jotta
hänen täytyi pyyhkiä itseään röijyn hihalla. Pitkän taistelun perästä
alkoi hän uudestaan: "Tänään on hänen poikansa, taitava ja kaunis,
otettu meille, ja hänelle olemme antaneet ainoan tyttäremme... Miten
näyttää sinusta, Birgit, jos me kaksi tänään myöskin pitäisimme
häitämme?..." -- Ääni värisi, ja hän yski. Birgit, joka oli
liikahtunut, laski taas päänsä alas käsivarrellensa, mutta hän ei
mitään virkkanut. Bård odotti kauan; kuuli hänen henkäisevän syvään;
mutta ei saanut vastausta, -- ja hänellä itsellä ei ollut enempää
sanomista. Hän katsahti ylös ja kävi hyvin vaaleaksi; sillä toinen ei
päätänsäkään kääntänyt. Silloin nousi hän seisoalleen. Samassa
naputettiin ovelle hiljaa, ja joku kysyi lempeällä äänellä: "Tuletkos
nyt, äiti?" -- se oli Eli. Jotakin oli äänessä, joka sai Bårdin
ehdottomasti paikallaan seisomaan ja välttämättömästi katsahtamaan
Birgit'iin. Birgit nosti myös päänsä; hän katsoi oveen päin, kohtasi
Bårdin vaaleat kasvot. "Tuletko nyt, äiti?" kysyttiin uudestaan siellä
ulkona. "Tulen, nyt tulen minä!" sanoi Birgit sortuneella äänellä,
astuessaan lujin askelin laattian poikki Bårdin luokse, antoi hänelle
kätensä ja hyrähti hurjimpaan itkuun. Nuo molemmat kädet puristivat
toinen toistansa, ne olivat molemmat nyt kuluneet, mutta ne pitivät
niin lujasti, ikäänkuin olisivat haeskelleet toisiansa kaksikymmentä
vuotta. Ne pitelivät lujasti vielä heidän käydessänsä ovelle päin; ja
kun nuodekansa hetken päästä kulki alas laiturille, ja Arne antoi
kätensä Elille käydäksensä edellä, ja Bård näki sen, silloin otti hän
vastoin kaikkea säällisyyttä ja tapaa vaimoansa kädestä ja astui
jäljestä myhäellen täyttä suuta. Mutta heidän takanansa kävi Margit
Kampen yksinään, kuten hän oli tottunut. Bård oli ylimäärin iloinen
sinä päivänä; hän istui ja jutteli soutumiesten kanssa. Muudan näistä,
joka istui ja katseli tuntureille heidän takanansa, sanoi, olipa se
toki kummaa, että moinen jyrkkä tunturikin saattoi tulla puetuksi.
"Siksi sen täytyi, tahtoiko tai ei", sanoi Bård, hän katsoi koko
nuodekansan ylitse, siksi kun hän pysähtyi morsiuspariin ja vaimoon;
"semmoista ei olisi kenkään sanonut kaksikymmentä vuotta sitten",
lausui hän.

Loppu.






KAKSI KOSIJATA

Kirj.

Carit Etlar




Taivasvuoren ja Silkkiporin väliltä on talo, jota metsä ja korkeat,
jyrkät mäet ympäröitsevät. Illoin, kun sumu peittää törmät, ovat ne
Sveitsin vuorien näköisiä, mutta päivillä, kun aurinko paistaa tai kun
ilma on selkeä, näkyy rinteiltä yksitoikkoinen, tummanruuni kanerva,
jossa kataja- ja koivupensaat ovat surullisina jätteinä niistä
mainioista metsistä, joita nämä mäet ennen kasvoivat.

Mainitussa talossa asui metsänvartija, vanha, harteva mies, joka oli
ennen ollut sotapalveluksessa. Sen muistona hän vielä kantoi pientä
ristiä rinnallaan ja huulillaan suurta partaa, joka aikaa myöten oli
käynyt harmaaksi. Hän oli leskimies, vaan hänellä oli täysikasvuinen
tytär, joka oli hänen luonaan ja hoiti taloutta. Annan lapsuuden
aika oli kulunut täällä metsän rauhaisessa, häiritsemättömässä
yksinäisyydessä. Molempiin, sekä isään että tyttäreen, oli tämä
yksinäisyys vaikuttanut, mutta eri tavalla.

Iltapuoleen eräänä sunnuntaina istui metsänvartija Gunnar nuoralle
ripustetun lakanan varjossa ovensa edustalla, tupakoiden ja mukavasti
oikaisten jalkojaan erään poikkisahatun saksantammen rungolle. Aurinko
paahtoi ja kuvastui kirkkaasen messinkikattilaan, joka äsken kuurattuna
oli asetettu nojalleen kaivonkantta kohden; katollakin loistivat
sammalet ja ruohot välähtelevissä värissä. Kiviseinän toisella puolen
on pimentoa; siellä loikuilee kahlekoira mieluisessa levossa, sillä
välin kun eräs vieras suorsa varastelee sen ruokaa, toinen silmä
makaavassa, toinen kaukalossa. Pääskyiset visertelevät; lihava porsas
makaa röhkien muutamien lautojen alla, joille Anna on asetellut
sänkyvaatteita tuulehtumaan. Oven sisäpuolella näkyy kanervakimppuja,
joista leviää väkevä ja hyvä haju. Päällimmäisellä kimpulla seisoo
kukko, pää kallellaan, ja laulelee hiljaisella, houkuttelevalla
äänellä, samalla kun ahkeraan tähystelee haukkaa ilmasta.

Gunnar tauotti äkkiä hiljaisuuden kimakalla huudolla, jonka jälkeen
nuori mies pisti päänsä ulos eräästä ovesta, johon hän jäi seisomaan.

"Matti!" huusi Gunnar jälleen vieläkin kimakkaammalla huudolla.

"Täällä olen, isäntä!"

"Kuule Matti! juokse alas portille katsomaan kellekä Tullefas niin
murisee; minä istun tässä niin mukavasti enkä jaksa paikaltanikaan
liikahtaa."

"Ei siellä ketään ollut", lausui Matti, portilta palatessaan.

"Sitten mahtoi Tullefas vaan uneksia. -- Tiedätkös mitä, Matti! Minä
sinulle sanon jotakin. Saattaisitpa juuri mennä sisään panemaan minulle
tupakkaa piippuun ja sano samalla Annalle että hän menee laskemaan
olutta; tulee tässä kuumuudessa armottomasti janokin."

Mies meni tupaan.

"Hirmuisen kuuma tänään onkin", lausui Matti takaisin tullessaan.

"On todella poikaseni! ihana kesä meillä tänä vuonna on."

"Ihanako kesä?" kertoi Matti. "Ohra makaa kuivettuneena pitkin, elukat
nääntyvät ja tattari kuolee ennenkin kukallekaan joutuu."

"Hittoako ohra ja tattari minua liikuttaa?" vastasi Gunnar. "Minulla ei
ole kumpaakaan. Tämä on kaikessa tapauksessa ihana kesä. Tänlaisella
kuumuudella tulee paljon kettuja. Jänes myöskin vaurastuu lämpimässä.
Hyvän saaliin me saamme kun ampumisen aika tulee. Viime syksynä, kun
nuo ylhäiset herrasväet täällä kävivät metsästämässä, löi hänen
Majesteettinsa minua olkapäälle ja sanoi: 'Lempo vieköön, Gunnar hyvä,
luulenpa vaan sinun itsesi tekevän noita kettuja, sillä en ole niitä
missään tavannut niin suuressa määrässä kuin sinun luonasi.'"

"Kirooko hänen Majesteettinsa?" kysyi Matti.

"Kiroo kyllä, kun hän on metsästäjäin ja muiden vertaistensa joukossa.
Tänä vuonna hän saa nähdä että voin jäniksiäkin hankkia."

"Teitä onni seuraa, isäntä! Teillä on hyvä virka. Jahtimestarin pöytään
te istutte ruualle ja hänen Majesteettinsa lukee teidät ystäviensä
joukkoon."

Metsänvartija oikaisi selkäänsä muuria vastaan ja nyykäytti päätään.

"Se on kaikki totta tuo, mitä nyt sanoit, Matti, minä olen onnellinen
ihminen, mutta olenpa saanut paljon kärsiäkin ennenkuin siksi olen
tullut. Olen saanut kaksi vuorokautta syömättä elää, toisen kerran olin
kuolla keltatautiin, sanalla sanoen, minä olen elämässäni saanut kokea
kaikkia ihmisellisiä onnettomuuksia. Mutta nyt Tullefas taaskin
murisee. Kuka siellä tulee?"

"Siellä tulee myllärin kaksoiset alhaalta kylästä", lausui mies.
"Mitähän asiaa heillä lienee, koska näyttävät olevan pyhävaatteissaan."

"Siihen heillä lienee omat syynsä", vastasi metsänvartija. "Nyt sinä,
Matti hyvä, saat mennä tiehesi! Ja katso, että saamme vanhan pyssyn
hyvin puhdistetuksi. Jahtimestari on lähettänyt sanan, että hänelle
pitää otus lähetettämän tänä iltana; kyllä sinä vaan saat tänään
onneasi koettaa, sillä minä en jaksa tässä kuumuudessa mihinkään
lähteä." Mies meni; kun hän oli ennättänyt lähelle ovea, kutsui Gunnar
häntä takaisin. "Kuules, Matti hyvä, nosta olutkannu tänne lähemmäksi,
sinä olet sen asettanut niin kauas, etten ylety sitä saamaan. -- Kas
niin, nyt on hyvä! -- no panepa joutuun nyt, äläkä vetele jalkoja
perässäsi, sinä näytät minusta kovin laiskalta tänään."

Samassa kun Matti katosi, tuli kaksi henkilöä näkyviin, jotka pukunsa,
kokonsa, muotonsa ja katsantonsa suhteen olivat merkillisesti toinen
toisensa näköisiä. He olivat äsken mainitut kaksoisveljekset. Kun he
huomasivat metsänvartijan nuoralle ripustetun lakanan varjossa,
pysähtyivät he kumpikin portille, ikäänkuin olisivat epäilleet
edemmäksi astua; mutta Gunnar huusi heille.

"Jumalan rauha ja hyvää päivää te kaksoiset! Tulkaa lähemmäksi. Teillä
on varmaankin minulle asiaa, koska nyt jo kolmannen kerran näen teidän
tänä päivänä kulkevan porttini ohitse. Tule istumaan, Salomon, tai, se
on tosi, mene ensin sisään ja anna hevoselle vähän heiniä, ja sinä,
pikku Jaakko, vedä lakanata paremmin nuoralle, aurinko paahtaa suoraan
silmiini. Tuolla tulee tyttäreni, tervehtikää häntä ensin, sitten
voitte toimittaa asianne."

Hänen puhuessaan ilmestyi Anna ovelle, ja hänen terveitä, kukoistavia
kasvojaan kaunisti iloinen hymy. Hän läheni vieraita ja tarjosi heille
kummallekin kättä.

"Hyvää päivää Salomon! Hyvää päivää Jaakko! tervetultuanne tänne, siitä
on jo kauan kun teitä on täällä nähty."

"Meidän on täytynyt auttaa heinänkorjuussa siellä kotona", lausui
Salomon.

"Mutta sitä tehdessämme olemme sinua muistaneet", lisäsi Jaakko.

Gunnar kuunteli tätä tervehdystä, ja hymyeli viekkaasti. Hän lausui
Annalle: "Parasta kun menet työllesi jälleen, Anna hyvä!
Kaksoisveljeksillä ja minulla on jotakin puhuttavaa."

Jaakko piteli vielä Annaa kädestä eikä hän sitä nytkään päästänyt irti,
vaan katsoi veljeensä, ikäänkuin toivoen häneltä apua.

"Mielestäni Anna saattaisi istua täällä ulkonakin", lausui Salomon,
nostamatta silmiään maasta. "Asiamme koskee häntä yhtä paljon kuin
teitäkin."

"Niinkuin tahdotte", vastasi Gunnar. "Istukaa alas, niin puhe käy
helpommin."

"Olemme muuten tulleet tänne kosimaan tytärtänne", lausui Salomon
hiljaisella ja hiukan vapisevalla äänellä. "Te tunnette, millä pohjalla
me olemme ja tiedätte myöskin, että me kaikessa puhtaudessa ja
vilpittömyydessä Annaa rakastamme."

"Ha, ha, ha!" nauroi Gunnar, "joko nyt viimeinkin tulitte niin pitkälle
että saitte siitä puhutuksi. Niinpä vain, papin vuori, joka kosijalla
on ylitsementävänä on hänen oma kynnyksensä, sanotaan. Kyllä minä jo
kauan olen tiennyt kuinka teidän laitanne on, eikä minulla myöskään ole
mitään teitä kaksoisia vastaan; myllärillä on hyvä talo ja rahoistaan
hän kantaa kauniit korot, tätinne kuulutte myöskin saavanne periä.
Kyllä te voitte vaimonne onnelliseksi tehdä, minä tunnen hyvin ihmiset,
sillä minä en ole aikaani puskissa elänyt."

"Sen kyllä tiedämme."

"Ja se on varma. Minä olen kaikkein ihmisten parissa ollut mitä maan
päällä löytyy, hienoimmasta valkoihosesta lukien aina mustimpiin
villikansoihin. -- Kumpiko teistä nyt tahtoisi vävykeni tulla?"

"Kumpikin rakastamme Annaa yhtä paljon", vastasi Salomon, "aina
lapsuudesta saakka olemme sen tehneet ja luulenpa ettei siinä muutosta
tapahdu."

"Mutta eihän tyttö voi teitä molempia ottaa, tiedämmä."

"Annamme hänen itsensä päättää", vastasi Salomon. "Se, jonka hän
valitsee ottakoon onnensa vastaan, niin olemme keskenämme sopineet."

"No mitä vastaat sinä tähän, pikku Anna, kummanko sinä valitset?" kysyi
Gunnar.

"Mitä voin siihen vastata?" lausui Anna, painaen päänsä rinnoilleen,
samalla kun kyynelet valuivat hänen poskiaan pitkin. "Minä olen koko
elämänikäni pitänyt teistä molemmista yhtä paljon. Te olette yhtä
likellä mun sydäntäni, minkätähden siis tahdotte tehdä minua tuomariksi,
ja kuinka saatan valita, kun edeltäpäin tiedän, että sen kautta teen
toisen teistä onnettomaksi."

"Hänen täytyy kohtaloonsa tyytyä, Anna hyvä", vastasi Salomon.

"Niin hyvin kuin hän voi", jatkoi Jaakko.

"Annalla on oikein", lausui Gunnar miettivän näköisenä, "ei hän voi
valita tässä kohden, sillä siihen häneltä puuttuu ymmärrystä. Minun
tehtäväni se on. Mutta kun minä, niinkuin jo äsken sanoin, pidän teistä
kumpaisestakin yhtä paljon, niin tulee meidän heittää arpaa. Tässä on
kaksi olkea, joka saa pitemmän -- --"

"Heittäisimmekö arpaa Annasta!" huudahti Jaakko.

"Ei metsänvartija, siihen emme voi suostua", vastasi Salomon.

"Totta teidän täytyy se tehdä, koska kerran niin määrään -- noh, kuka
meitä nyt tulee häiritsemään?"

Matti kurotti päätään ovesta ja lausui:

"Vahtimestarin Jussi seisoo tuolla aidan takana ja kysyy elukkaa, jota
hänen isäntänsä on pyytänyt teiltä päivällisiin."

"Hulluna hän on koko jahtimestari", lausui Gunnar hiukan hiljempää,
"sano sinä hänelle terveisiä, että minulla on muutakin tekemistä kuin
juosta hänen elukoittensa perässä." -- Matti jäi seisomaan. -- "Noh,
mitä sinä töllistelet?"

Samalla kun Matti kääntyi menemään kuiskasi Gunnar kaksoisille:

"Ei se pelkuri tahtoisi tohtia viedä miehelle senlaista vastausta,
Tiedätkös mitä, Matti!" jatkoi hän kovemmalla äänellä, "saatat sentään
sanoa jahtimestarille, että hän sen saa ennen iltaa. Minä tuon sen itse
hänelle. -- Nyt minulle juolahti hyvä tuuma mieleen!" lisäsi hän miehen
mentyä. "Te menette molemmat sisään ja otatte itsellenne pyssyt
seinältä, ja sitten metsään, kaksoiset! Te olette molemmat hyviä
metsämiehiä. Joka tuo minulle ensimmäisen otuksen, hän saa Annan. Se
olkoon päätetty. Sisään vaan pyssyjä hakemaan, ei epäilemistä
vähääkään, tielle vaan!"

Salomon ja Jaakko tottelivat. Anna jäi istumaan Gunnarin luokse. Kun
kaksoiset palasivat, antoi Anna heille kättä jäähyväisiksi.

Jonkun verran matkaa metsänvartijan talosta jakaantui tie kahteen
haaraan; toinen näistä vei Taivasvuorelle, toinen Silkkiporin metsään.
Kaksoiset pysähtyivät tässä ja latasivat pyssynsä.

"Jumalan nimessä, en minä tahtoisi Annaa tällä tavoin voittaa; pelkään
metsästyksemme huonosti onnistuvan tänä päivänä. -- Mitä arvelet
Salomon? -- Minkätähden noin vaikenet, puhu minulle jotakin."

"Koetelkaamme onneamme", vastasi Salomon, "kun toinen iloitsee, niin
toinen suree, mutta toisin ei voi olla."

"Sinä lausut tuon merkillisellä äänellä", lausui Jaakko; "anna minulle
kättä, veli; käyköön kuinka tahansa, mutta meidän ystävyytemme ja hyvä
sopumme ei saa häiriintyä."

Salomon nyykäytti päätänsä antaessaan Jaakolle kättä ja lausui:

"Tässä meidän tiemme eroavat. Jää Jumalan haltuun, rakas Jaakko!"

Hän nosti pyssyn olkapäälleen ja astui Taivasvuorta kohden. Jaakko jäi
seisomaan ja katseli hänen jälkeensä.

"En muista nähneeni häntä noin liikutettuna", ajatteli hän. "Hän
valitsi Taivasvuoren tien, ja jätti minulle Silkkiporin, jossa eläimet
enimmäkseen oleskelevat. Se on juuri hänen tapaistansa."

Näitä ajatellessaan poikkesi Jaakko tieltä ja seurasi metsässä niitä
kierteleviä syvennyksiä, joita ennen aikaan joku virta tai maanjäristys
tällä seudulla oli synnyttänyt, ja joiden jyrkät reunat aika oli
tasoittanut kasvattamalla niihin korkean kerroksen kanervia ja
mustikanvarpuja. Vähitellen, sen mukaan kuin hän joutui etäämmälle
kävivät varjot synkemmiksi ja koska tuoreus metsässä enentyi; syvä,
häiritsemätön rauha vallitsi ylt'ympäri.

Korkeiden puiden ja niiden tuuheiden lehtien välistä tunkeutui vaan
muutamia auringon säteitä, jotka loivat hohtavan valon maahan
punertavalle hiekalle, josta monessa kohden puun juuret pistivät esiin.
Hyttiset surisivat, musta kottarainen istui viserrellen kuivettuneen
saksantammen oksalla; tuo komea puu kuhmuisine oksineen josta valkoiset
sammalet riippuivat alas maata kohden, oli kuin vanha uros, joka satuja
kuuntelee. Kaikkea tätä katseli Jaakko, mutta ne eivät häneen mitään
vaikutusta tehneet, hän vaipui ajatuksiin ja ihanat, iloiset unelmat
valloittivat hänen mielensä. Kun hän viimeinkin niistä heräsi, oli
aurinko jo laskeutunut likelle taivaan rantaa, hän kuunteli, hän vakoeli
ja metsästäjän omituisella tarkkuudella hän selvitti jok'ainoan
äännähdyksen, sitten hän rivakkaasti astui eteenpäin, parantaakseen
sen, mitä viivyttelemisellään oli laiminlyönyt. Hän joutui pienen puron
luokse, joka mutkitellen juoksi laakson poikki pienen järven rantaa
kohden. Monessa kohden kätkeytyi puro viheriän sammalpeitteen alle ja
ainoastaan ruohon ja kanervan tuore vihannuus todisti sen olemisesta.
Keskellä laaksoa oli eräs sukuhauta, kumpu ei ollut suurempi eikä
korkeampi kuin muutkaan, mutta täällä metsän synkeydessä, satavuotisten
tammien varjossa oli se kummallisessa yhtäläisyydessä ympäristöllä
vallitsevan aution hiljaisuuden, hämyn ja yksinäisyyden kanssa, --
yksinäisyyden, joka vaatii ihmishenkeä tavallista syvempiin mietteisin.
Kummun toisella puolen nousi hattu eräästä sysimiilusta.
Vanhanpuoleinen mies istui kivellä selin aurinkoon ja sitoi
kanervaluutia miilua vahtiessaan.

"Jumalan rauha, Sören Taifen! Oletko nähnyt mitäkään hirveä tänään?"

"Olen nähnyt pahempaakin kuin hirven", vastasi Sören, nostamatta
silmiään työstä.

"Mitä tarkoitat?"

"Olen nähnyt Palle Juoksupukin käyvän tien poikki tuolla alahalla
laaksossa, vähää ennen sinun tuloasi."

"Palle Juoksupukin?"

"Niinpä niin, hänen, joka haudattiin jo minun pienenä ollessani, vaan
joka ei vieläkään ole saanut lepoa haudassaan."

"Vai niin! Ja hänen siis olet nähnyt tänään?"

"Hänen olen nähnyt", vastasi toinen päätänsä nyykähyttäen. "Ja yhtä
selvään hänen näin kuin sinun nyt. Hän astui hitaasti ja selkä kyyryssä
tuolla tien poikki, ja sanotaan, ettei se päivä onnellisesti pääty,
jolloin Palle näyttäytyy. Mutta mitä sinä täällä metsässä teet
pyhävaatteissasi, ja pyssy kainalossa? -- Jos metsänvartija sinut
tapaisi, Jaakko --"

"Siitä ei vaaraa, hänen asioissaan täällä juuri olenkin."

"Se on toinen asia, lienee siis asiat selvillä sinun ja Annan välillä?
Luulin muuten Salomonin hänet saavan. Tuolla alhaalla kylässä sanoivat
Annan enimmän hänestä pitävän, vaan jättäneen naimisensa tuonnemmaksi,
kun ei tahtonut sinun mieltäsi pahoittaa."

"Vai niin sanoivat?" lausui Jaakko. "Saattaa olla tottakin."

"Niin, mitäs minä tiedän", jatkoi Sören välinpitämättömästi. "Tässä
minä istun miilua vartioitsemassa ja annan itse kunkin hoitaa omat
asiansa. Mutta niin sitä kumminkin puhutaan."

"Ei siitä vielä mitään ole päätetty", lausui Jaakko, samalla kun hän
kääntyi, ja jälleen lähti metsään.

Kun hän oli hetken kävellyt eteenpäin, pysähtyi hän äkkiä; pyssyn
laukaus kuului sieltä päin, mihin Salomon oli mennyt. Laukaus herätti
kaiun vuoristossa. Ei ollut epäilemistäkään. Jaakko kävi kalman
vaaleaksi.

"Salomon se oli, joka amput", kuiskasi hän ja kuunteli. "Minä siis olen
menettänyt. Salomon ei ammu syrjään, varsinkaan hän ei sitä tänä
päivänä tee, -- ja Anna! -- Suuri Jumala, minä rakastin häntä koko
sydämestäni, mutta rakastaahan Salomonkin häntä, ja ihmiset sanovat
Annan pitävän hänestä enimmän. Kyllä Salomon hänen onnelliseksi tekee,
ja Annalle tulee hyvät päivät hänen luonaan. -- En tahdo mennä
kauemmaksi; ennenkuin minä takaisin ehdin, on hän jo Gunnarin luona. He
istuvat Annan kanssa rinnakkain, käsikädessä, he ovat iloisia, ei
kukaan minua muista. Minä kuitenkin hiivin alas metsänvartijan talolle,
kenenkään huomaamatta." Hän heitti pyssyn olkapäälleen ja alkoi
verkalleen astua kotia päin, suruunsa vaipuneena. "Minkätähden Anna
aina oli niin ystävällinen minua kohtaan?" puhui hän itsekseen. "Paljon
parempi olisi ollut, jos he olisivat minulta ovensa sulkeneet ja
ajaneet minut pois; mutta hän kuunteli sanojani, ne olivat hänelle
mieluisia. Niin kumminkin luulin."

Useita tuntia oli kulunut siitä, kun veljekset jahdille menivät.
Astuessaan polkua pitkin metsänvartijan tuvalle, näki Jaakko
Joulujärven välkkyvän puiden välistä, näki sen monet pienet, metsäiset
saaret, joiden rannoilla lehväiset puut kuvastuivat järven tyyneessä
vedessä. Järven toisella puolen kohosi lukemattomat kanervaiset kummut,
niiden takana seisoi tuuhea metsä ja metsän tuolla puolen näkyi kirkko
ja tuulimylly korkealta mäeltä. Ilta-aurinko vuodatti lännestä
kultaisen valonsa yli maan ja veden, ja vieno tuulen henki saattoi
Joulujärven kirkkaalle kalvolle hienoja väreitä. Mutta Jaakon synkkää
mieltä ei tällä hetkellä luonnon ihanuuskaan voinut lieventää.

Metsänvartijan kartanolla vallitsi kuoleman hiljaisuus. Vaaleanharmaa
savu nousi takanpiipusta, alhaalta laaksosta kuului Matin laulun
hyrinä; hän ajoi karjaa kotiin. Jaakko hiipi lähemmäksi, pysähtyi ja
kuunteli. Hän kuuli ainoastaan oman sydämensä tykytyksen, oman
läähättävän hengityksensä. Tultuaan aidan luokse, väisti hän edestään
puun oksat ja aukosta, joka siten syntyi, saattoi hän katsoa ikkunaan.
Anna istui pöydän päässä, nojaten päätänsä käsiin. Vähän loitompana
virui Gunnar pitkällään penkillä, miettivän näköisenä, silloin tällöin
puhaltaen paksun savun piipustaan. Ei kumpikaan toistansa puhutellut.
Äkkiä tämä näky muuttui. Vahtikoira haukkui. Jaakko aikoi vetääntyä
pois, samassa nosti metsänvartija päätään ja huomasi hänet. Hän
huudahti hämmästyksestä.

"Noh, tuolla viimeinkin on metsämiehemme."

"Kumpiko heistä?" kysyi Anna vaaleten, samalla kun hän nousi ja katsoi
osotettuun suuntaan.

"Arvaa!" lausui Gunnar.

"Jaakko?" kuiskasi Anna.

Jaakko parkaisi, hyppäsi aidan yli ja syöksi huoneesen. Anna peräytyi
muutaman askeleen hämmästyksestä, nähdessään Jaakon riutuneen
katsannon.

"Salomon, missä on Salomon?" kysyi Jaakko.

"Mistä minä sen tiedän. Sinä mahtanet sen parhaiten tuntea", vastasi
metsänvartija.

"Eikö hän vielä ole täällä käynyt?"

"Ei, kissa vieköön, olekaan, mutta heti kun laukauksen kuulin, arvasin
sen olleen sinun pyssystäsi ja odotin sinua tulevaksi."

"Voi, erehdys se oli", vastasi Jaakko murheissaan. "Minä en ole
ampunut, vaan kun laukauksen kuulin, arvasin Salomonin paremmin
onnistuneen ja palasin siis tänne. Luulin jo hänen ennättäneen
takaisin, mutta varmaan hän tuossa tuokiossa palajaa."

Tätä lausuessaan puhalsi Jaakko ruudin sankista ja pani pyssyn naulaan.

"Vai niin, Salomon siis vävykseni pääseekin", lausui Gunnar,
heittäytyen taas pitkälleen niinkuin ennenkin, "no sitäpä juuri
ajattelinkin, sen saattoi hänestä jo nähdäkin. Kuule, anna minulle
tulitikku tuolta seinältä, te'e niin hyvin."

Jaakko antoi hänelle tikun, istui sitten penkin päähän ja entinen
hiljaisuus vallitsi taaskin tuvassa. Anna istui pöydän luona; hänen
suurissa silmissään oli kummallisen lauhkea ja surullinen katse, joka
kerran kun hän ne loi Jaakkoon.

"Olisi kaiketi jo aika toimittaa minulle jotakin illalliseksi!" puhkesi
viimein Gunnar puhumaan. "Sytytä kynttilä, lapsi, ja tuo minulle
ruokaa."

Samassa tuli Matti juosten kartanolle. Hänen tavaton kiireensä merkitsi
jotakin erinomaista, Gunnar nousi ylös ja odotti häntä ikkunassa.

"Isäntä!" huusi mies, "Isäntä, oletteko kummempaa kuullut?"

"Noh, mitä nyt on tapahtunut?"

"Toinen kaksoisista on ampunut suuren elukan."

"Sen minä tiedän, pöllö! Sitäkö sinä läähätät?"

"Sitä, sillä elukka on tuolla tien vieressä vanhan omenapuun edessä ja
pyssy sekä ruutisarvi ovat lasketut sen päälle."

"Mitä sanot? -- Mene heti tuomaan se tänne, tai odota, minä tulen sinua
auttamaan. Tiesinhän, että jahtimestarin piti saaman otuksensa illaksi,
minä en ole sanani syöjä."

Hän läksi ulos. Jaakko istui yhä nurkassaan, hiljaisena ja
umpimielisenä, ikäänkuin ei olisi asia vähääkään häntä liikuttanut.
Anna ei silmiään hänestä kääntänyt, mutta Jaakko ei näyttänyt sitä
huomaavan.

"Nyt vasta ymmärrän, mitä Salomon tarkoitti sanoillaan", kuiskasi hän
matalalla ja vapisevalla äänellä: "Kun toinen hymyelee, silloin toinen
suree."

Anna lähestyi häntä ja kietoen kätensä Jaakon kaulalle, lausui hän:

"Taivaan Jumala meitä kumpaakin varjelkoon." Sitten hän lähti kyökkiin
valmistamaan Gunnarin illallista.

"Et siis ole nähnyt Salomonia?" kysyi Gunnar, palatessaan tupaan; "hän
varmaankin oli väsynyt ja antoi jonkun toisen kantaa saaliin tänne,
sillä välin kun hän itse meni kotiinsa syömään ja lepäämään. -- Niin
nyt saat mennä, milloin vaan tahdot, Jaakko hyvä; ja sano Salomonille
terveisiä, ja sano myöskin, että minä kyllä pysyn sanassani, hän saa
tulla koska vaan tahtoo, Anna on valmis."

Jaakko nousi, kätteli Gunnaria jäähyväisiksi ja loi silmänsä Annaan.

"Hyvää yötä metsänvartija!" lausui hän. "Hyvää yötä pikku Anna!
Nukkukaa levollisesti!" Sen sanottuaan hän lähti talosta.

Seuraavana aamuna varhain nähtiin Jaakko taaskin metsänvartijan
talossa.

"Pelkään Salomonille jotakin tapahtuneen", hätäili hän; "emme ole häntä
nähneet sittenkuin eilen erosimme, eikä kukaan tiedä mihinkä hän on
joutunut. Luulimme hänen menneen alas Ryyhyn tädin luokse, mutta kun
lähetimme sinne kuulemaan, ei häntä ollutkaan siellä."

"Noh, mitäs siitä", hymyeli Gunnar; "kyllä nälkä porsaan kotia tuo."

Mutta Gunnar erehtyi. Salomon ei tullutkaan. Häntä haettiin joka
paikasta, metsästä ja rannikoilta, kuulutettiin kaikissa kirkoissa
likitienoolla, mutta apua ei ollut mistään; Salomonia ei takaisin
kuulunut, eikä hänestä minkäänlaista tietoa saatu.

Niin kului pitkät ajat. Jaakon suhde Annaan oli entisellään; joka päivä
hän kävi tytön luona. Annan ääni soi kuin illalla soiton sävel
nuorukaisen korvissa, hänen katseensa oli kuin auringon säde, joka
elähytti koko olemisen. Mutta aina tuosta onnettomasta illasta saakka
välttivät kumpikin, ikäänkuin suostumuksesta, puhua sanallakaan
keskinäisestä rakkaudestaan; kadonneen veljen muisto teki mitättömiksi
kaikki tulevaisuuden toivot ja riennot. Sitä paitse oli Gunnar eräänä
päivänä lausunut Annalle: "Sinä olet Salomonin kihlattu morsian siksi
kuin hänestä tietoja tulee; minä olen antanut hänelle lupaukseni ja
pidän myöskin sanani, sentähden varoitan sinua antamasta Jaakolle
minkäänlaista toivoa enemmän sanalla kuin käytökselläkään; hän olkoon
sinun ystäväsi, veljesi, mutta ei muuta."

Anna totteli; hän oli lapsuudesta saakka elänyt orjuudessa, eikä se
hänestä enää rasittavalta tuntunut; hän oli tottunut noudattamaan
toisen tahtoa ja sentähden hän ei nytkään antanut omalle tahdolleen
valtaa. Jaakko ja hän olivat sitä paitse ymmärtäneet toisensa mitään
välipuhetta pitämättä. Jaakko kävi yhä Gunnarin talossa; keväisin hän
kynti pellon ja syksyisin hän seurasi Gunnaria metsästysretkillä;
Gunnar otti vastaan kaiken palveluksen hänen puoleltaan luonnollisena
asiana. "Työ on nuorille terveellistä" lausui hän, "me vanhat saamme
sillä välin vähän levähtää. Kun he pieniä olivat saimme me raataa
heidän tähtensä."

Noin vuosi jälkeen Salomonin katoamisen tuli eräänä iltana
metsänvartijan luokse eräs kylänkulkukauppias. Hän laski tavaransa oven
suuhun ja tervehti Annaa Gunnaria ja Jaakkoa ikäänkuin vanhoja tuttuja.
Hän oli pitkä ja solakka mies, silmät pienet, vilkkaat ja kavalat, iho
rokonarpinen; muuten oli hän valkotukkainen, kohtelias, iloinen ja
huomaavainen kaikkia kohtaan.

"Paina puuta, Mikko Hollesen", lausui Gunnar, "ja kerro kuinka voit."

"Vähän niin ja vähän näin tänlaisina aikoina", vastasi kauppias. "Mutta
teiltä luutnantti et tarvitse vointia kysyä, koska vuosi vuodelta
näytätte vaan nuoremmalta ja samoin on myöskin Anna-neiden laita."

"Minkätähden te minua luutnantiksi kutsutte?" kysyi Gunnar
ystävällisimmällä hymyllään, "sotamiehenä tosin olen ollut, mutta en
siinä virassa ylennyt kersanttia korkeampaan arvoon."

"Ettekö tosiaankaan? kun tässä tuonoin puhelin kontrollinpanijan kanssa
tuolla alhaalla Kouluporissa, tiedättehän, tuon vääränenän, niin hän
sanoi palvelleensa teidän kanssanne ja vannoi, ettei koko rykmentissä
ollut toista niin urhoollista kuin te olitte sodassa."

"Saattoipa hän olla oikeassakin", arveli Gunnar, "mutta istu puulle
Mikko ja pane piippuun sillä välin kun Anna meille hankkii jotakin
ryypättävää, niin kerron kuinka ennen sodassa tappelin."

Mutta kylänkulkukauppias ei antanutkaan Gunnarille suun vuoroa; hän
otti tavara-laukkunsa esiin, aukaisi hihnat ja levitti läsnäolevain
ihailtavaksi loistavia tavaroitaan; sitä tehdessään hän lakkaamatta
puheli:

"Ajat ovat todellakin huonot, mutta minkäpä sille tekee? Luutnantilla
on huolettomampaa kuin monella muulla, ja se onkin kohtuullista, sillä
kun ihminen on niin urhoollisesti itsensä käyttänyt kuin te, on pannut
alttiiksi henkensä ja jäsenensä, ansaitsee hän toki rauhassa nauttia
huolettomia päiviä vanhana ollessaan. Sepä onkin mainiota tupakkaa, --
ah, kuinka hyvä haju siinä on! -- Tässä on minulla kartuusi, joka on
juuri samaa lajia, ehkäpä vielä hiukan hienompaakin. Jos panisimme sen
tuonne erikseen. Minä myön sen vallan pilkkahinnasta. -- Niin, mitä
neiti Anna sanoo tänlaisesta silkkinauhasta? Se vasta kaunistaa, kun
sen kaulaansa panee. Maaherran rouva tuolla Beilessä osti koko kimpun
samanlaista nauhaa ja kehui ettei hän Lyypekissäkään ollut niin
kaunista nauhaa nähnyt. Pannaanpa tuolille syrjään tämäkin niin
kauaksi. -- Kyllä nyt on ollut oikein painava ilma näinä aikoina, mutta
ei suinkaan kuumuus luutnanttia juuri rasita, te vaan käyskentelette
edes takaisin vilpoisessa metsässänne; toista on meidän raukkojen,
jotka maantietä saamme marssia. -- No, mitäs Jaakko sitten arvelee
noista komeista kellonvitjoista? Niin hienoa ja kaunista työtä ne ovat,
nähkääs vaan, ettei itse pormestarillakaan vertoja ole. Ja ne ovat
kultaketjuja paremmat, sillä ne ovat vanhemmat ja maksavat paljoa
vähemmän. Eräs venäläinen prinsessa Horfenissa osti tässä tuonoin
minulta kahdetkin tänlaiset, itselleen toiset, toiset kullalleen; ja
sitten hän taputti minua olkapäälle ja sanoi: 'Sitten minä mahdan Matti
olla, jos kellään on niin kauniita tavaroita kuin tuolla Hollesenin
Mikolla.' -- Noh, tuleekos kauppaa Jaakko? Minä tiedän erään kauniin
tytön, joka mielellään ottaisi ne lahjaksi. Vai mitä luulet? -- Niin
tosiaankin, saanko toivottaa onnea, sillä kaiketi Jaakko nyt viimeinkin
on kihlannut armaansa?"

"En minä ole kihloissa", vastasi Jaakko.

"Eikö?" pitkitti kauppias katsoen hymyellen Annaan, "luulin kuitenkin
täällä olevan erään --" Gunnar keskeytti hänen lausuen:

"Jos tuolla tarkoitatte tytärtäni, niin voin teille ilmoittaa, taikka
ehkä olette sen kuulleetkin, että hän on toiselle luvattuna."

"En sanaakaan ole siitä kuullut, luutnantti. Kenelle pikku Anna siis on
luvattu?"

"Hänen olen luvannut Salomonille, Jaakon veljelle, mutta siitä emme nyt
puhu sen enempätä."

"Kuolema ja kadotus!" huusi kauppias ja löi käsiään yhteen; "mikä
minulta muistin vei; onhan minulla teille terveisiä Salomonilta."

"Salomonilta?" huudahti Anna vapisevana ja kalmanvaaleana.

"Veljeltäni? -- Mitä sanotte?" huusivat Jaakko ja Gunnar.

"Niinpä todellakin", vakuutti kauppias tyytyväisesti hymyellen;
"minulla on häneltä sekä terveisiä että kirje."

"Mutta kertokaa jo kauppias enemmänkin!" huusi Gunnar maltittomasti.

"Kyllähän se pian on kerrottuna. Minä tapasin häntä viime kesänä
Vousildin kirkon luona. Voi herran tähden sentään kuinka kalpea ja
laiha hän oli. Hän sanoo minulle: Jumalan rauha ja hyvää päivää Mikko
Hollesen, minnekä matka tällä kertaa? -- Pohjoiseen päin, vastaan minä,
pohjoiseen päin, Salomon kaksoisveli. -- Tuletteko menemään Silkkiporin
tienoolle? -- Saattaapa pian niinkin käydä, vastaan minä. -- Ehkäpä
sitten teette minulle sen hyvän työn, että viette kirjeen minulta
metsänvartijalle, taikka tuota, luutnantille, aion sanoa. Tulkaa
kanssani tuonne rouviin saamaan vähän einettä, niin kirjoitan kirjeen
sillä aikaa valmiiksi. -- Niin, luutnantti, näemmä, katselee tätä
puukkoa, se on puhdasta englantilaista työtä, leikkaa pahemmin kuin
hammastauti, kun varteen puhaltaa, soi se kuin kauniin soittokone, ja
sitten sillä saattaa porsaitakin rengastaa; lienee parasta, kun panen
sen tuonne kartuusin viereen? -- No niin, me menimme yhdessä
rouvitupaan, minä söin sillä välin kun hän kirjotti, ja sitten hän
antoi minulle kirjeen ja taalarin rahaa päälliseksi, sillä ahne ei
Salomon koskaan ole ollut, se täytyy myöntää. Kuinka kauas Salomon
aikoo matkata? minä kysyin -- Se on pantu kirjeesen, vastasi hän.
Jumalan haltuun Mikko! viekää terveisiä kotipuolelle minulta, niin he
varmaankin ostavat teiltä koko joukon kauniita kapineita. -- Sitten me
toisistamme erosimme."

Puhuessaan oli kauppias ottanut nahkasen laukkunsa esiin, jonka eri
kätköjä hän tarkastelee.

"Minulla oli silloin aikomus tulla suorastaan Silkkiporiin", pitkitti
hän, "mutta silloin sain myrkkyä ja noituusta vasempaan jalkaani, josta
kaiketi olette kuulleet kerrottavan; se ajettui ja paisui ja tuli
viimein niin suureksi kuin lehmän maha. Mun täytyi jäädä Frederitsiin
tätini luokse, joka on vaimo parantamaan noitumatautia, ja hän kun luki
sanat, niin kerrassa minä paranin. Mutta mihinkä kummaan olenkaan sen
kirjeen pannut. Kun oikein ajattelen, ei hän tainnutkaan antaa minulle
mitään kirjettä, ei totta toisen kerran antanutkaan, hän sanoi vaan: --
mutta nähkääs, tässä se kumminkin on; lakkaus on auennut aikojen
kuluessa, mutta vannonpa autuuteni päälle, etten sanaakaan ole sen
sisällyksestä lukenut. Jumala minua varjelkoon semmoisesta! olkaa niin
hyvä; onko oikein? 'Neiti Anna Gundersenille.'"

Anna oli tykkänään muuttunut. Alussa hän kuumeentapaisessa
ahdistuksessa kuunteli kauppiaan kertomusta, kipinä joka kauan oli
kytenyt, leimahti tuleen; mutta Anna oli tottunut malttamaan mieltänsä,
hetkisen taistelon jälkeen oli hänen sydämensä jälleen rauhoitettu;
jännitetyllä huomiolla hän kuitenkin seurasi jok'ainoata kauppiaan
sanaa. Kun tämä tarjosi hänelle kirjettä, sieppasi sen Gunnar, lausuen:

"Antakaa tänne, minä sen ensiksi luen."

"Isäni", lausui Anna hiljaisella, lempeällä äänellään, "kirje on
minulle."

"Mikä sitten, sinä hupakko? En toki luulisi tyttären isältään mitäkään
salaavan. Saattaisihan siinä olla jotakin sopimatonta. -- Haepa
lasisilmäni, -- Jaakko, etsi sinä myöskin. -- Odottakaa hiukan!
Täällähän ne ovatkin taskussani."

Hän nousi seisoalleen ja vei kirjettä kynttilää kohden. Jaakko ja Anna
katselivat häntä äärettömässä mielen ahdistuksessa. Kauppias hieroi
myhäellen käsiään.

"Tässä on nyt ilta kulunut tuota asiatani toimittaessa", lausui hän,
varmana siitä, että hän kertomuksellaan oli pääsnyt talonväen suosioon.
"Minä olen sitä paitse oikein väsynyt, kun täytyi tehdä niin suuri
kierros, tullakseni tänne ylös. Saisinko kenties jäädä tänne yöksi,
herra luutnantti."

Metsänvartija nyykäytti päätänsä, nostamatta silmiään kirjeestä, johon
hänen huomionsa oli kiintynyt. Salomon ei pitkältä ollut kirjoittanut,
mutta Gunnaarilta meni paljon aikaa sen lukemiseen, ja päähän päästyä
näytti hän miettivän sisältöä.

"No en kummempaa ole kuullut!" lausui hän vihdoin.

"Mitä siinä on? -- Lue, isä kulta, lue!" rukoili Anna.

"Luulen varmaan pojan olevan järjeltään", pitkitti Gunnar, "Ei koko
kirjeessä ole päätä eikä pontta." -- Taaskin hetken tukala äänettömyys.
-- "Se nyt kumminkin on varma", huudahti hän viimein juhlallisella
arvoisuudella, pannessaan kirjettä kokoon, "ettei _Salomon ikänä tule
vävykseni_. Nyt se on päätetty. -- Tuossa on, lapseni, koeta, jos siitä
saat selvää."

Anna otti kirjeen, hänen kätensä vapisivat, kun hän piti sitä kynttilää
kohden ja luki:

"Sinä erehdyit silloin, kun sanoit pitäväsi meistä molemmista yhden
verran, sillä niin ei asian laita suinkaan ollut! Sitä olin jo ennenkin
aavistanut, mutta kun näin katseen, jolla seurasit veljeäni meidän
metsästysretkelle lähteissämme, silloin tiesin varmaan sinun ainoastaan
häntä rakastavan. Minä lähden nyt pois mailmaan; luultavasti emme enää
toisiamme tapaa, mutta älkää sitä surko, sillä teidän onnenne tähden
sen ainoastaan teen. Jos olisin ennemmin lähtenyt, olisin säästänyt
sinulta paljon huolta. Voi hyvin, pikku Anna, muistele minua joskus.
Jumalan haltuun jätän teidät molemmat!"

Kun Anna oli kirjeen lukenut, hyrähti hän itkuun ja lähti ulos tuvasta.

"Se oli oikein tuhmasti tehty Salomonilta", tuumi Gunnar. "Hittoako
hänen tarvitsi matkalle lähteä? Olinhan sanonut, että joka ensimmäisen
otuksen toisi, hän saisi Annan omakseen; kyllä Anna olisi ruvennut
häntäkin rakastamaan, kun vaan olisivat naimiseen tulleet. Vai mitä
luulette Mikko Hollesen?"

"Kaiketi se niin olisi käynyt, herra luutnantti!" vastasi kauppias.

Levottoman ja unettoman yön jälkeen tuli Jaakko varhain seuraavana
aamuna metsänvartijan asunnolle. Anna istui tuvassa tavallisella
paikallaan kellon luona.

Hän oli hyvin kalpea, mutta tervehti Jaakkoa ystävällisesti niinkuin
ennenkin. Kauppias oli vielä talossa, hän koki käyttää hyväkseen kaiken
edun, johon tärkeä uutisensa häntä oikeutti.

"Ilma näyttää niin sateiselta tänään", lausui hän, "parasta kun odotan
täällä siksi kun näen, jos siitä päivän päälle selviää."

Gunnarin katsanto oli juhlallinen; heti ensi silmäyksessä näkyi, että
hän oli tehnyt jonkun painavan päätöksen. Varmaankin hän oli Jaakkoa
odottanut, sillä tämän tultua hän kohta lähti ulos ottaen nuorukaisen
mukaansa.

Vähän matkaa metsänvartijan asunnosta alkoi metsä. Gunnar meni sinne,
istui kaatuneelle, sammaltuneelle puunrungolle ja sytytti piippunsa.

"Tänä vuonna on ollut oikein herttaiset ilmat", alkoi hän, "sadetta ja
märkää lakkaamatta, eikä päivänpaistetta paljon nimeksikään."

"Sitäkö te herttaiseksi ilmaksi sanotte, metsänvartija?" kysyi Jaakko
ihmetellen.

"Sitä tietysti. Onhan nyt ollut melkein mahdoton turpeita kerätä, ja
sekin vähä, mikä on saatu kootuksi, on mennyt sateessa pilalle; se,
poikaseni, korottaa puiden hinnan ja siitä taas on minulle hyötyä."

Jaakko hämmästyt, hän ei ollenkaan ymmärtänyt Gunnarin tarkoitusta; se
oli hänestä kummallista, että tämä oli ottanut häntä mukaansa metsään
puhuakseen puiden hinnasta. Mutta heti sen jälkeen alkoi Gunnar
suurempia mutkia tekemättä:

"Kuule nyt, Jaakko, minua haluttaisi tosiaankin tietää, kuinka teillä
oikeastaan on laita kotonanne. Olettehan sinä ja Salomon ainoat lapset
ja saatte periä kaiken omaisuuden isänne, tuon vanhan myllärin jälkeen,
vai kuinka?"

"Niin on", vastasi Jaakko. "Isäni ajatteli jo keväällä luovuttaa talon
ja maan minulle."

"Niin, kyllä sen tiedän", lausui Gunnar. "älä sinä keskeytä minua
suotta. Jos nyt tuo Salomon-jörö tosiaankin meni pois iäksi päiviksi
tai jos hän menettää henkensä ja elämänsä vieraassa maassa, niin saat
sinä myöskin hänen osuutensa -- tarkoitan, että sinä tietysti perit
hänen samoin kuin vanhan tätisikin, olethan kaiketi varma siitä?"

"Kyllä tätini jo Kynttilänpäivän aikaan teki testamenttinsa ja antoi
prokuratorin lukea sen meille."

"No niin, mitä sinä sitä kerrot, ei se minuun kuulu. Jos saat rahoja,
on se kaikki sinulle hyväksi, mutta älä luule, että minä rikkauden
tähden annan kellekään suurempaa arvoa kuin muutenkaan. Minä olen
antanut sinun auttaa täällä ylähällä yhdessä ja toisessa työssä,
nähdäkseni minkä verran sinussa olisi kuntoa, ja sinä olet ollut ahkera
ja roteva toimissasi, se on pääasia Jaakko, ja sentähden olen päättänyt
jättää Salomonin sikseen, ja ottaa sinut vävykseni. Nyt saat mennä
sisään puhumaan Annalle asiasta, sillä hänellä on valta ottaa kenenkä
hän itse haluaa. Niin on laita. Minulla on vaan valta kieltää tai
myöntää. Minun puolestani saatte pitää häitä, koska tahdotte. Minä
menen nyt asialle Jahtimestarin luokse. Kun tulet jälkeen puolenpäivän
tänne jälleen saat auttaa Mattia perun-nostossa. Jää Jumalan haltuun
Jaakko!"

       *       *       *       *       *

Monta vuotta oli kulunut tästä aamusta. Jaakko ja Anna olivat
naimisessa ja asuivat vähän matkaa metsänvartijan asunnolta eräässä
uudistalossa, jonka Jaakko oli rakentanut aivan Taivasvuoren juurelle.
Sekä sisällä että ulkona talon ympäristöllä osoitti kaikki
varallisuutta ja siisteyttä. Asuinhuoneuksen toisella puolen oli
hedelmätarha, jossa puut jo alkoivat olla suuria ja tuuheita. Annan
lapsuuden koti, metsänvartijan asunto, oli muuttumattomana
metsänrinteessä. Sen entinen omistaja oli kuitenkin poissa. Gunnar oli
kuollut; hänen olonsa oli muuttunut tukalaksi Annan naimiseen menon
jälkeen. "Minä olen varsin onneton ihminen", oli hänellä tapana
vakuuttaa; "tyttäreni on lähtenyt luotani ja jättänyt minut tänne
hoidon puutteesen vanhoilla päivilläni; mutta siihen olen itse
syyllinen, miksi annoin hänen mennä naimiseen."

Eräänä iltana istuivat Jaakko ja Anna pyhävaatteissaan perhetuvassa. He
olivat viettäneet juhlaa, sillä heidän pieni ainoa poikansa oli sinä
päivänä kastettu. Alhaalla laaksossa häärivät ihmiset heinän teossa.
Auringon valo lankesi ikkunan kautta juuri siihen kohtaan huoneessa,
jossa Anna onnellisena äitenä istui lapsensa kätkyen ääressä. Jaakko
istui pöydän ääressä ja luki virsikirjaa. Mutta äkkiä häiritsi koiran
haukunta huoneessa vallitsevan rauhan. Jaakko pani merkin kirjaan,
nousi penkiltä ja meni ikkunan luokse. Hän näki ratsastajan tulevan
pihaan, laskeutuvan alas hevosen selästä ja senjälkeen jäävän
seisomaan, ikäänkuin odottaen asukkaiden ilmaantumista.

"Sotamies tuli ratsastaen pihaan", lausui Jaakko. "Mitähän asiaa
hänellä lienee?"

He menivät kumpikin ulos ja sotamies tuli heitä vastaan heittäen
ohjakset käsivarrelleen. Hän oli pulska, päivettynyt mies; vakaat
silmänsä olivat syvällä otsan alla ja tuuhea parta peitti alemman
puolen kasvoista tykkänään.

"Jumalan rauha ja hyvää päivää!" lausui hän ojentaen heille molemmat
kätensä. "Ettekö minua enää tunne?"

Anna parkaisi. "Herra Jumala!" huusi hän, "Salomon, Salomon! Missä olet
näin kauan oleskellut?"

Se oli tosiaankin Salomon, tuo kadonnut ja jälleen tullut kaksoisveli;
hän sulki Jaakon syliinsä, samalla kun hän koki tukahuttaa sitä syvää
liikutusta joka valtasi hänen mielensä. Kysymyksiä ja vastauksia
vaihdettiin näkemisen ensimmäisinä hetkinä; Anna itki; hän ei saanut
sanaakaan lausutuksi, vaan puristi Salomonin kättä, sillä välin kun
tämän tutkiva, syvä katse pakoitti häntä luomaan silmänsä alas. Jaakko
otti häneltä ohjakset, viedäkseen hevosta talliin. "Älä riisu hevosta",
lausui Salomon, "aikani on täperällä, mun täytyy rientää pois vielä
tänä iltana."

"Tänä iltana!" toistivat Anna ja Jaakko.

"Niin, ei siinä muu auta", vastasi Salomon lempeästi. "Minulla oli
teitä ikävä ja sentähden pyysin permessiä päästäkseni tänne teitä
tervehtimään."

"Ja minkätähden meistä niin pian taaskin eroat, armas veli?" kysyi
Jaakko.

"Olen aikonut vielä tänä iltana käydä tätiäkin tervehtimässä, Ryyssä.
Huomenna täytyy mun jälleen palata Horfeniin lähteäkseni siellä
paluumatkalle."

Kun Salomon tuli tupaan ja otti lakin päästään, huomasi Anna kuinka
paljon hänen kasvonsa olivat tällä ajalla muuttuneet. Kovat sisälliset
taistelot olivat niihin painaneet merkkinsä, niissä ilmaantui nyt se
ankara vakavuus, joka tavallisesti seuraa katkerata kamppausta. Annaa
hämmästytti tuo kova ja kylmä katse, jota ei jälleen-näkemisen ilokaan
voinut lieventää; senlaisena ei hän Salomonia entiseltä muistanut. Hän
ei tiennyt haavoja löytyvän, jotka verta vuotavat, vaikka
parantuneiltakin näyttävät. Senlaiset haavat ovat tavallisesti
kuolettavia.

Jaakko iloitsi sanomattomasti veljensä tulosta. Hänen silmänsä
säihkyivät eikä hän voinut niitä Salomonista kääntää, huulilla asui
hymy ja ääni vapisi hänen puhuessaan.

"Kyllä tosin", lausui hän, "täällä on monta muutosta tapahtunut. Annan
isäkin kuoli viime vuonna."

"Vai niin."

"Ja meidänkin isämme on kuollut, Salomon!"

"Sen kyllä tiesin."

"Hän kaipasi sinua kovin kuolinvuoteellaan. -- Voi, rakas veli,
minkätähden et sinä palannut kotia jälleen, minkätähden et meille
sanaakaan kirjoittanut?"

"Minä olin siihen aikaan kaukana täältä", vastasi Salomon. "Minä lähdin
Länsi-Intiaan heti sotamieheksi tultuani. Siellä oli yltä kyllin
tekemistä. Kun mun ei enää tarvinnut omia olojani ajatella, antauin
mielin määrin toisen palvelukseen."

"Kerro meille vähän oloistasi", rukoili Jaakko. "Ei koko mailmassa
löydy ketään, joka niin ottaisi osaa sinun kohtaloosi, kuin me kaksi."

"Mitäpä sinulle sitten kertoisin, Jaakko? Minä olen reuhtonut mailmassa
sen mukaan kuin päähäni on pistänyt ja ollut aina valmis menemään
sinne, missä tekemistä on ollut; minä olen sotinut, väliin olen
voittanut, väliin taas pakoon pötkinyt, mutta omaa itseäni en ole
pakoon pääsnyt. Kaikki nuo kurtut, jotka näet kasvoissani, ovat
muistoja murheista, jotka nyt lepäävät unheen helmoissa ikäänkuin
kuolleet haudoissansa."

"Kuinka paljon sinä olet mahtanut kärsiä", kuiskasi Jaakko, nojaten
päätänsä Salomonin olkapäähän.

"Eipähän juuri enemmän kuin muutkaan. Suru löytää meidät kaikki, niin
hyvin toivorikkaan kuin senkin, joka on elämän iloja paitse. Minulle ei
ole käynyt pahemmin kuin monelle muullekaan. Tavallisen jutun elämästä
teille tässä vaan olen kertonut."

"Tämä päivä on meille ollut oikein ilon päivä", puhkesi Jaakko hetken
kuluttua puhuuman. "Tiedätkös, me olemme koko päivän viettäneet juhlaa,
sillä pieni poikamme on tänään kastettu, -- ja sitten osuit sinäkin
tulemaan juuri tänä päivänä."

"Vai on tuo teidän pieni poikanne", lausui Salomon, vilahdukselta
katsahtaen kätkyttä kohden. Ainoastaan pieni värähdys äänessä ilmaisi
sen katkeran taistelon, jonka hän tänä hetkenä kesti sydämessään. "Ah,
onpa se pulska poika. Mikä hänen nimensä on?"

"Salomoniksi hän kastettiin."

"Salomoniksi!" toisti hän. "Jumala suokoon sinulle yhden verran iloa
mailmassa kuin hänellekin, jonka kaima olet, -- ja vieläpä vähän
enemmänkin, rakas lapsi! ei ole vahingoksi, jos vähän enemmänkin saisit
osaksesi. Kuule Anna! Antaisitkohan minulle hiukan einettä sillä välin
kun Jaakko toimittaa hevoselleni vähän enemmän heiniä. Aurinko kohta
laskee ja minun täytyy piakkoin lähteä."

"Aiotko tosiaankin pahoittaa mieltämme näin pikaiselta poislähdöllä?"
kysyi Jaakko, "kun viimeinkin niin pitkän eron jälkeen saimme toisiamme
tavata."

"Kyllä minun täytyy lähteä, Jaakko", vastasi Salomon, "ei voi toisin
olla. Nythän olen nähnyt teidät molemmat ja tiedän teidän voivan hyvin.
Myöskin halajan jo nähdä vanhaa tätiäni."

Jaakko ja Anna lähtivät tuvasta. Kun Salomon oli jäänyt yksinään,
tapahtui hänessä silmin-nähtävä muutos. Hänen kasvonsa värisivät
vetotaudin tapaisesti, kyynelet valuivat alas poskia pitkin ja hän
kohotti käsiään ylös ikäänkuin rukoukseen, taikka ehkä ennemmin
valitukseen. Mutta tämä ankara, äänetön taistelo kesti vaan hetken!
Salomon käänsi silmänsä jälleen kätkyttä kohden ja kun lapsi unessaan
hänelle hymyili, lempeästi ja viattomasti niinkuin ainoastaan lapsi voi
hymyellä, silloin kirkastui Salomonin synkkä muoto ja rauha palautui
hänen sydämeensä. Hän oli taaskin kamppaillut ja voittanut. Tyyneellä
mielellä saattoi hän jo kumartua kätkyen yli ja painaa lempeän suutelon
pienokaisen otsalle. Kun Jaakko tuli takaisin tupaan, ei enää
merkkiäkään näkynyt siitä syvästä liikutuksesta, mikä sillä aikaa oli
Salomonin mielen valloittanut.

Puoli tuntia myöhemmin istui Salomon jälleen hevosen selässä ratsastaen
takaisin samaa tietä kuin tullutkin oli. Jäähyväisiä lausuessaan
heittäytyi Anna hänen kaulaansa; jotakin hänellä lienee ollut
sanottavaa, mutta hänen äänensä tukahtui ja hiljaa nyyhkyttäen kätki
hän vaan kasvonsa Salomonin povelle ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
Salomon hymyeli, sinä hetkenä jäykkyys ja kolkkous hänen kasvoistaan
tykkönään katosivat ja laskien kätensä Annan päälaelle lausui hän:

"Jumala siunatkoon teitä molempia. Kaikki mitä tähän saakka olen
kärsinyt, on nyt unohdettuna ja runsaasti olen minä palkittu siitä
hyvästä, jonka olen matkaansaanut. Minä tulin katsomaan, jos te
toisianne rakastatte ja jos sinä teet hänen onnelliseksi, Jaakko,
enempää en pyytänyt. Hyvästi!"

Hän kannusti hevostansa ja riensi pois. Jaakko ja Anna huusivat
jäähyväisiä hänen jälkeensä, mutta hän ei näyttänyt niitä enää
kuulevan. Käsi kädessä he seisoivat aidan luona niinkauan kuin häntä
saattoivat vilahdukseltakaan nähdä, mutta ei Salomon kertaakaan
taakseen katsonut. Sen illan jälkeen ei häntä enää kotiseuduilla nähty.

Loppu.






AURINGON VÄLÄHDYKSIÄ

Kuvaus kansan elämästä


Kirj.

Sylvia (Suomennos)




Korkealla vuorenpenkereellä oli tupa, jonka takana hongat humisten
latvojaan heiluttivat. Oltiin keski kesässä. Hyönteiset matelivat
sammaleissa ja vuorenloukoissa, kanerva kukoisti ja mustikkapensaissa
liihoitteli kaksi vaaleankeltaista perhosta, jotka milloin ilkamoiden
toisiaan likenivät, milloin taas liehaellen erosivat. Ylähällä vuoren
reunalla seisoi nuori neitonen ja katsoi alas laaksoon, joka vihantana
ja kauniina laajeni laajenemistaan, kunnes viimein tuolla kaukana,
likellä taivaan rantaa hopeanhohtava järvi sen rantaa huuhtoeli.

Neitonen, joka metsässä oli poiminut esiliinansa täyteen risuja ja
männynkäpyjä, varjosti silmiään kirkkaalta päivänvalolta sillä välin
kun hän kiinnitti katseensa siihen kohtaan kaukana laaksossa, jossa
katonharja ja vaalea haiku näkyi lehtipuitten välistä.

"Lotta", kuului nyt tuvasta ääni huutavan ja tyttö otti hienolla
hymyllä ja pitkään viipyvällä katseella jäähyväiset katonharjalta
ikäänkuin vanhalta tuttavalta; sitten hän rivakkaasti kääntyi, astui
nopeita ja varmoja askeleita mättäiltä, tehden siellä ja täällä pienen
hyppäyksen, jolla hän vältti teräviä kiviä tai muita epätasaisuuksia.

"Johanna ja räätäli ovat täällä", lausui vaimo, joka häntä oli ovella
huutanut, ja hänen äänestään kuului, että hän tätä käyntiä piti suurena
kunniana. Lotta meni kammariin ja jäi ovensuuhun seisomaan, hiukan
hämillään. Eikä ihme ollutkaan, sillä päivän paisteessa ikkunan luona
istui lihavanläntä nainen, joka pöyhkeili komeassa hatussa ja
hohtavissa ruusunpunaisissa silkkinauhoissa. Heidän matalassa majassaan
ei vielä koskaan ollut niin hienosti puettua naista käynyt, ja Johanna,
Lotan serkku, oli käynyt aivan kuin toiseksi ihmiseksi noissa uusissa
vaatteissaan, ja kylläpä kannattikin, sillä hän oli naimisessa räätälin
kanssa, joka tummaan nuttuun ja keltaisiin liiviin puettuna istui
pöydän toisella puolen ja näytti niin korkea-arvoiselta, että Lotan
kerta toisensa perään täytyi polviaan notkistaa.

"En ymmärrä kuinka voitte tulla täällä toimeen", lausui räätäli,
katsahtaen ympärilleen ahtaassa kammarissa; "tuskin minä saatan täällä
suorana seisoa. Koko mökki on niin pahanpäiväinen ja pieni, jotta
luulisi ensimmäisen tuulen puuskan vievän sen mukanaan. Ettei Johanna
niin itsepäisesti olisi tahtonut tulla teitä katsomaan, en minä
suinkaan ikänäni olisi tänne jalkaani astunut; mutta hän tahtoi kaiken
mokomin näyttää teille yhtä ja toista, jota hän on saanut."

Johanna istui myhäellen pullakalla muodollaan ja väänteli päätään,
jotta nuo siniset kellukset kilkuttivat korvien ympärillä, sillä välin
kun hän kuunteli miehensä puhetta, joka hänen mielestään oli juuri
senlaista, kuin niin mahdikkaan miehen puheen tulikin olla.

"Arvelin tädin ja Lotan mielellään tahtovan minua nähdä, ja kun kerran
olen täällä ollut ja kasvanut eikä minulla parempaa kotoa ole ollut,
niin halusin tulla näyttämään, kuinka minä voin nyt, kun olen tullut
niin hyvään naimiseen ja Berglundikin on päässyt mestariksi,
jonkatähden minäkin olen rouva!"

"No, sanos muuta", lausui Töyry-Maija, täti, joka oli kuunnellut heitä
niin hartaasti, että tohti tuskin henkeä vetää, mutta nyt hän viittasi
Lottaa panemaan kahvipannua tulelle, ja tyttö riensi kyökkiin, melkein
iloisena siitä, että sai tilaisuutta yksinäisyydessä tointua kaikesta
mitä oli nähnyt ja kuullut.

Maija-muori levitti juhlallisesti ainoan salvettinsa pienelle
punaiseksi maalatulle pöydälleen ja toi siihen kuppia ja vatia
vieraittensa varalta; mutta hyvin varovasti hän liikkui ja
mahdollisimman kapeaksi koki hän tehdä ruumiinsa, välttääkseen
karkeiden vaatteittensa koskettamista vieraiden hienoihin pukuihin.

"Meillä oli hirveän suuret päät, tiedättekös", lausui räätäli, "ja
melkein pelkkää herrasväkeä häävieraina; Johanna arvasi, ettei teillä
olisi oikeita kunnon vaatteita ja sentähden emme teille lähettänyt
kutsumustakaan."

"No sanokaas muuta", päivitteli Töyry-Maija, joka nöyrässä ja
alammaisessa mielessään ei koskaan ollut ajatellut voivansa tulla
vieraaksi niin ylhäisen morsiusparin häihin kuin nämät vasta vihityt,
jotka herrasväen kanssa seuraa pitivät. "No, sanokaas muuta", toisti
hän päätänsä heiluttaen ja samassa juohtui hänen mieleensä, että
Johanna täydellä syyllä saattoi myöntää tämän ainoaksi kodokseen, sillä
orpo tyttöraukka oli kerran tuotu kuin turvaton metsänlintu tänne
holhottavaksi.

"Niin, sanokaas muuta", toisti Maija, yhä ruumistaan kiikutellen ja
muisteli sitä hetkeä, jolloin Johanna heiltä muutti kaupunkiin, jossa
hän sai hyvän palveluspaikan ja kauniita vaatteita, ja kun hän nyt
lisäksi oli tullut uusiin oloihin, niin ei se vaivaa maksanut
muistella, mitä hyvää hänelle täällä oli tehty, vielä vähemmin niistä
puhua. Mutta selvään hän huomasi, että Johanna oli oikea onnen lapsi,
ja sen hän myöskin heille sanoi, eikä he sitä näyttäneet ollenkaan
paheksuvan.

Nyt kantoi Lotta kahvipannua pöydälle ja tohti tuskin silmiään luoda
kasvinkumppaliinsa, joka istui siinä pöydän ääressä, päivän paisteessa,
niin lämpimänä että posket hohtivat. Voi kuinka kaunista Johannalla
olikin kaikki! Lotta loi katseen ympärilleen kammariin ja hän iloitsi
sydämessään, että nyt sattui olemaan sunnuntai, ja laattia siis
kuurattuna ja sinikukkainen sängynpeite puhtaaksi pestynä; mutta kiusa
kuitenkin, ettei heillä ollut vehnästä tarjota, sepä vasta oli häpeä!

"Minulla on korppuja ja pullia laukussani", lausui Johanna
arvollisuudella, "sillä saatoinhan arvata, ett'ei teillä niitä ollut."

Ja nyt oli kaikki hyvin, eikä kukaan voinut parempata toivoakaan; yksin
räätälikin, joka oli taskustaan vetänyt pullon esiin, näytti
tyytyväiseltä. "Tämä vahvistaa tässä kuumuudessa", lausui hän ja kaasi
viinaa kahviin, "erittäin se on vahvistavaa ja tarpeellista."

"Niin, sanokaas muuta", todisti Maija, joka ei vieläkään ollut
hämmästyksestään tointunut, "sanokaas muuta!"

"Me tulimme näin aikaiseen, ennättääksemme kirkkoon myöskin", sanoi
Johanna sokuripalaa imeksien; "saa nähdä, jos he minua enää tuntevat."

"Varmaankin! Mutta ei ole aivan vielä aika mennä kirkkoon, kenties
haluaisitte lähteä ryytimaahan niin kauaksi?" kysyi Lotta, joka oli sen
verran saanut rohkeutta, että tohti puolittain kuiskaamalla puhua, ja
hänen siniset silmänsä näyttivät samalla ystävällisiltä ja ujoilta.

"Niin, sepä juuri on ryytimaa, josta kannattaa puhua", lausui Johanna ja
kääntyi naurahtaen mieheensä. "Siellä kasvaa kaksi karvikka-pensasta ja
yksi omenapuu, siinä koko komeus. Pienenä ollessani oli minulla tapana
siellä juoksennella."

"Sitä teen minä vieläkin", lausui Lotta pyyhkien kiharia
hiuksiaan silmiltä, "minä ripustin sinne pitkän ryysyn heilumaan,
säikähyttääkseni lintuja sieltä pois; ja siellä on vielä muutamia
marjoja jälellä ja omenatkin alkavat jo kypsyä."

"Ei niistä ole, ne ovat niin happamia", arveli Johanna nenäänsä
rypistäen.

"Älä moiti omenia", lausui nyt Maijakin lauhkeasti ja loi Johannaan
rukoilevan katseen. "Isä-vainaja istutti puun... voi kuinka hyvin sen
vielä muistan; sen alle hän usein istui viuluneen eikä hänen soittonsa
missään niin hyvältä kuulunut kuin siinä paikassa."

"Saattaisimmehan juuri mennä uloskin", arveli räätäli ja pian sen
jälkeen he kaikin istuivat tarhassa; aamu-aurinko paistoi ja maantiekin
näkyi alempana.

"Minä muistan vielä niin hyvin sen ajan, jolloin Erkki ja minä tänne
muutimme", lausui Maija. "Tuvan hän rakensi melkein yksinään, ja tähän
tarhaan me yhdessä kannoimme hyvää multaa, voidakseni kasvattaa tässä
vähän kukkaisia; ja saapa tähän kapan verran perunoitakin kylvöön."
Maija katseli melkein ylpeillen pientä perunamaataan. -- "Mutta mene
sisään nyt, Lotta, valmistamaan itseäsi kirkkoon, kohta on jo aika
mennä. Minä jään kotiin, lapseni, ja keitän täällä sillä aikaa
lihapalan, jonka Johanna toi muassaan."

Johanna nakersi korppua eikä näyttänyt juuri pitävän väliä muista kuin
miehestään, ja kun tämä haukotteli, haukotteli Johanna myöskin.
Tietysti se häntä huvitti, kun sai sukulaisilleen näyttää muhkeita
vaatteitaan ja vielä muhkeampata miestään, mutta ikäväksi olo täällä
kumminkin ajan pitkään hänen mielestään kävi. "Eipähän täällä tarvinne
olla kuin muutama tunti", lohdutteli hän itseään ja silläkin välin saa
käydä kirkossa näyttämässä miestään ja itseään; Johannaa ilahutti jo
edeltäpäin se yleinen ihmetteleminen, jonka heidän komeutensa kirkossa
herättäisi.

Nyt tuli Lotta sisästä, puettuna uusiin nyörikenkiin ja kaitaiseen,
mustaan hameesen, joka kenties ei enää ollutkaan musta, ja johon
Johanna loi säälivän katseen; mutta kankeaksi tärkätty punapilkkuinen
huivi hänen päässään oli ihka uusi ja sievästi asetettu taaksepäin,
jotta nuo kiharat hiukset tulivat edestä näkyviin, ja hänen kirkkaista,
sinisistä silmistään loisti ilo.

Kirkkoon jo soitettiin, jäähyväiset lausuttiin ja Maija-muori jäi
seisomaan ryytimaahan, varjosti kädellä silmiään ja katseli heidän
jälkeensä. Lotta kävellä tepsutteli herra ja rouva Berglundin jälessä
maantien reunalla mutta vaikka hän koetti astua mahdollisimman
varovasti, tuoksui kuitenkin maantieltä pölyä hänen mustalle
hameelleen. Johanna nyökkäsi milloin oikeaan milloin vasempaan
käännellen ja väännellen väsymättä päätään. Hän nosti maatalaahaavaa
sinistä hamettaan ja valkoiset, tärkätyt alushameet kahisivat hänen
ympärillään. Kun ihmiset häneen tuijottivat silmät selällään, nauroi
hän sydämessään ja arveli olevansa vähintäänkin prinsessa heidän
silmissään. Viimein päästiin kirkkoon ja käytiin penkkiin istumaan.

Lotta painoi päänsä alas siunatakseen, niinkuin tavallista on, mutta
Johanna nykäisi häntä kylkeen kyynäspäällään ja käski häntä katsomaan
vasempaan; siellä istui Lassi Martinpoika, mylläri, joka oli sukua
hänen mieheensä ja joka päälliseksi oli senlainen mies, että Berglund
itse oli sanonut mielellään antavansa hänelle ainoan sisarensa
vaimoksi, ja heillä olikin ollut tarkoituksena käydä sivumennen
katsomassa Siljamyllyn omistajaa, sekä pyytää häntä usein käymään heitä
tervehtimässä kaupungissa käydessään.

"Hän on hiljakkoin tullut Siljan omistajaksi ja minä olen pari kertaa
häntä tätä ennen nähnyt", lausui Lotta, joka kääntyi kasvinsisarestaan,
kuunnellakseen hartaudella papin saarnaa.

Kirkosta tullessa kätteli Berglund Lassi Martinpoikaa ystävällisesti.
Miehet astuivat molemmat sitten rinnakkain paluumatkalle, ja räätäli
puhui laveasti työväen-yhdistyksistä, sivistyksestä ja ruotsin
kielestä, antoi samalla viittauksen omasta etevyydestään ja sanoi
haluavansa joskus päästä kotipaikoilleen kertomaan tuttaville siellä,
mitä kaikkea hän oli nähnyt ja lukenut.

Johanna nyykäytti päätään ja näytti kaikin puolin yhtyvän miehensä
mietteisin. Hän pyysi Lassi Martinpoikaa seuraamaan heitä ylös
Töyrylle, koska olivat kerran toisiaan tavanneet; tosin siellä, hänen
sukulaistensa luona, oli yhtä ja toista puutteenalaista, mutta ruokaa
siellä kumminkin saataisiin sinä päivänä, ja mylläri vakuutti, ettei
hän ruuasta eikä juomasta niin suurta väliä pitänyt; vaan sitä enemmän
hän piti arvossa hyvää seuraa, ja hän loi pitkän silmäyksen Lottaan.

Sisällä, lehdillä koristetussa tuvassa, hääri Maija päivällisen
toimissa. Johanna kuiskasi hänelle sivumennen ja varoitti häntä
panemaan kumminkin Berglundin eteen eheän kahvelin; Lassi Martinpojan
ei niin väliä ollut, hänen mielestään. Maija raukan viimeinenkin
rohkeus taas katosi, ja puolittain epätoivoisena hän tarkasteli
rikkonaisia taltrikkiaan eikä tietänyt, tohtisiko hän niitä ollenkaan
viedä pöydälle.

"Ei, sinun pitää tuleman kaupunkiin katsomaan minun talouttani", lausui
Berglund, joka mahtavana istui pöydän päässä, "sinun täytyy tulla
meillä käymään. Liina käski sanomaan sinulle terveisiä. Minun täytyy
sanoa, niin oma sisar kuin hän onkin, että parempaa tyttöä ei löydy
kuin Liina on, -- ja kyllä tiedän kenelle hän vaimoksi sopisi."

"Hän... vai niin..." Lassi katsoi alas jalkoihinsa ja tarkasteli
saappaitaan. "Täällä ylhäällä on oikein sievä asunto", lausui hän;
"tästä ei paljon tiedäkään tuolla alahalla, tupaa tuskin eroittaa sinne
kallioiden keskeltä."

Mutta Lotta seisoi kukoistavana ja punaisena kuin ruusu, myhäeli
iloisesti eikä ollut vähääkään noiden kivisten kallioiden näköinen; se
ajatus juohtui juuri Lassin mieleen, eikä hän voinut olla katsomatta
tytön jälkeen, kun tämä nyt lähti tuvasta hakemaan kivi-vatia, johon
liemi pantaisiin. Maija oli vähällä pyörtyä, kun huomasi vadin
laidastakin olevan palan poikessa. Hän ei voinut enää muuta kuin niiata
ja pyytää anteeksi tavan takaa ja kun viiiminkin iltapuoleen nuori
pariskunta nousi kärryihin, palatakseen kaupunkiin jälleen, oli Maija
mielestään kuin taakan alta päässyt.

"Johanna on sentään hyvin onnellinen", ajatteli hän, "muuten on
naiminen..." hän keskeytti ja vaipui ajatuksiin, muistaessaan omaa
naimistaan. Erkki-pelimanni oli elävänä hänen edessään, juuri
senlaisena kuin hän ennen oli mailmassa vaeltanut. Niinpä niin!
vainaja oli elättänyt henkeään soittamalla viuluaan markkina- ja
huvipaikoissa, ja vaikka hän useasti oli tuonut mukanaan kotiin
tavarata ja rahaa, oli hän kuitenkin enimmäkseen oleskellut kotoa
poissa, ja viimein matkusti hän sinne, josta ei vielä yksikään
kuolevainen ole takaisin tullut. Mutta monta iloistakin päivää oli
Maija naimisessa ollessaan viettänyt, -- ja hän taittoi nyt muutamia
kukanoksia ja astui hautausmaalle päin, johon Lassi Martinpoika häntä
saattoi vähän matkaa, koska hänellä kumminkin oli sama tie.

Sen sunnuntain perästä sattui Lassi usein tapaamaan Töyryn Lottaa, joko
tämä sitten oli metsässä marjoja poimimassa taikka veti risuja kotiin;
tulipa hän kerran tupaankin janoansa sammuttamaan, ja silloin haki
Lotta lähteeltä vettä niin raitista, että se höyrysi, mutta muutoin hän
tuskin näytti Lassia huomaavankaan.

Lassi Martinpoika oli pulska ja harteva nuorukainen; hänen
käytöksessään oli jonkunlaista arvollisuutta, ja moni talontytär
punastui korvia myöten, kun Lassi häntä puhutteli. Usein häntä nähtiin
huvipaikoissa, joissa hän väliin pyöri iloisessa tanssissa, ja väliin
otteli miesten kanssa; mutta hän hoiti hyvin työnsä ja näytti
ymmärtävän sen yhtä hyvin kuin leikinkin.

Eräänä lauantai-iltana istui Lotta yksinään vuoren reunalla ja katseli
miettiväisenä alas laaksoon; hänen siinä istuessaan, laskeutui vankka
käsi hänen olkapäälleen. Lotta säpsähti ja olisi varmaankin kaatunut,
ellei kaksi käsivartta olisi ottanut häntä vyötäisistä ja pitänyt häntä
ylhäällä.

"Oi, kuinka te voitte noin toista säikytellä, Lassi", lausui Lotta
vetäytyen hänestä erilleen; mutta kun Lassi ei häntä tahtonutkaan
päästää, repäisi hän itsensä irti ja juosta vilisti kotia päin.

Juuri kun hän aikoi hypätä metsäpolun ohi, pelästyi hän uudelleen,
sillä poikki tien makasi siinä eräs nuorukainen syvässä unessa. Lotta
pysähtyi ja katsoi nuorukaiseen; sitten hän huokasi syvään ja muisteli
katonharjaa, joka näkyi laaksosta lehtipuitten välistä, ja jonka
omistaja nyt kykenemättömänä makasi tuossa hänen edessään. Hän muisteli
myöskin niitä hetkiä, jolloin he lapsina ollessaan olivat leikkineet
tuolla alhaalla laaksossa, ja kuinka hän siitä saakka oli nuorukaista
pitänyt parhaana ystävänään.

"Oi voi, Olli! Surkeata on nähdä häntä tänlaisessa tilassa", huokasi
Lotta kumartuen alas; ja hän koki herättää nuorukaista ensin lempeillä,
hiljaisilla sanoilla, sitten aina kovemmilla ja viimein hänen täytyi
olkapäästäkin ravistaa, jolloin mies viimeinkin heräsi.

Hän tuijotti tyttöön tylsällä katseella, silmät levällään, vaan
vähitellen hän kuitenkin tointui. "Ei ikänä tämä hyvin lopu, Olli",
puhui Lotta hiljaisella, mutta vakaalla äänellä; "sinä vaan aina elät
juomisen touhussa etkä välitä vähääkään minun rukouksistani."

"Mikäpä minulle onnettomalle eteen tulee", vastasi nuorukainen. "Isä
jätti velkaisen talon jälkeensä ja pelkkää murhetta ja huolta on
vastassa joka haaralla, eikä siinä mikään neuvo auta."

"Ja loppu tulee olemaan kurja, jos sinä pitkität tähän tapaan. Olli
hyvä, sinä saat katua elämätäsi; jos sinä oikein todenperään ryhtyisit
toimeen ja itsekin tekisit työtä, niin varmaankin tuota pikaa
selviäisit."

"Anna minun olla. Naisten naukutuksista olen jo saanut kylläkseni",
vastasi Olli katkerasti.

"Mielestäni oma järkesi pitäisi sanoa sinulle samaa kuin minäkin..."

"Se sanoo", vastasi hän nauraen ja sieppasi tytön kädestä kiinni; "se
sanoo, että sinä toivot minua ja sentähden tahdot jo ajoissa saada
minut komentosi alle."

"Ne tuumat ovat enimmäkseen jätetyt", vastasi hän, "mutta olipa sen
kanssa kuinka hyvänä, niin minä kuitenkin tarkoitan parastasi, ja jos
sinä ryhtyisit työhön..."

"Minä en voi, päin mäntyä käy kaikki tyyni", lausui mies haukotellen,
"ja sinne se saa mennäkin. Mutta anna minulle nyt kumminkin suutelo!"

"En, en annakaan!" Tyttö nousi mättäältä, jossa hän oli istunut pojan
rinnalla, ja hänen mielensä oli tyyni ja rauhallinen. "Jos muuttuisit
toiseksi ihmiseksi, saisit kenties, mitä nyt pyydät."

Mies ei vastannut, vaan jäi istumaan hiljaisena, pää käden nojassa ja
tyttö meni kotiansa päin taakseen katsomatta.

"Lotta", huusi nuorukainen vielä hänen jälkeensä, ja tyttö pysähtyi,
"odota vähän; kas niin, nytpä sinut sain"; hän veti tytön luokseen,
mutta tämä tempaisi itsensä irti.

"Niinpä mene sitten!" ärjäsi mies hänen jälkeensä; "tästä hetkestä
saakka ei meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa."

Mutta Lotta pakeni nopein askelin ja tuli viimein pieneen
ryytimaahansa, jossa hän kauan käyskenteli edes takaisin ruusupensaiden
välissä. Viimeisinä aikoina oli nuorukainen sanonut hänelle monta kovaa
sanaa, ja moneen kertaan matki nyt Lotta hänen viimeisiä sanojaan,
mutta sydän ei helposti tahtonut armaastaan luopua. Oi, kuinka hyvä ja
kunnollinen nuorukainen Olli vielä muutamia vuosia sitten oli ollut,
eikä Lotta ensimmältä millään tavalla tahtonut uskoa sitä todeksi, kun
ihmiset väittivät hänen ruvenneen huonosti elämään. Olli oli Lotan
mielestä ollut monta vertaa häntä parempi, ja nyt -- Lotta painoi
kätensä ristiin ja itki hänen onnettomuuttaan ja viimein oman sydämensä
ymmärtämättömyyttä, kun ei jo ennen ollut huomannut, ettei heillä enää
mitään yhteyttä ollut keskenään, jos sitä koskaan oli ollutkaan. Lotta
seisoi juuri kuin tienhaarassa ja hän tunsi sydämessään, että hänen
tulisi välttää sitä tietä, jolle Olli häntä viittasi; ja olihan hän
sitä paitse sanonut, ettei heillä enää olisi toistensa kanssa mitään
tekemistä. Lotta meni sisään äitinsä luokse ja alkoi puhua Ollista.

"Semmoista on elämä", lausui Töyry-Maija, "kun ihminen ensin saa sen,
jota hän rakastaa, luulee hän saavuttaneensa koko maallisen ilon, mutta
silloin vasta huolet tulevatkin."

Lotta kävi surumieliseksi; kun hän meni metsään marjaan, ei hän mitään
marjoja löytänyt, ja kun hän istui rukin ääressä, tuntui se niin
raskaalta, että hän tuskin jaksoi sitä pyörittääkään.

"Mikä sinun on? Sinä olet kalpea kuin itse kuolema", lausui Johanna,
kun he eräänä sunnuntaina tapasivat toisiaan kirkon pihassa. Johanna
oli tullut sinne miehensä ja tämän sisaren kanssa, mutta tällä kertaa
he eivät aikoneet Töyryllä käydä, vaan Siljamyllyn omistajan luona.

"Eikä se mitään ole, kaiketi se ohi menee..."

Mylläri seisoi mäellä ja katsoi häneen pitkään, varmaan hänkin
mielellään olisi tehnyt saman kysymyksen, mutta Berglund asettui heidän
väliinsä, silitteli punaista partaansa ja otti sanan vuoron, eikä
silloin ollut muiden hyvä ryhtyä puheesen.

"Sisarellani", lausut hän, "oli niin hirmuinen halu päästä maalle. --
Se on tosi, hän on mainio virkkaamaan ja neulomaan villalangalla
tohvelia, ja sällini opettaa häntä paraikaa kitarraa soittamaan... hän
se on siinä koko mestari, tuo sällini, kun hän rupee."

Myllärin edessä käänteli ja väänteli Liisa Berglund hännyshamettaan,
aukaisi varjostimensa, hymyili ja räpytteli silmiään ja oli koko
olennossaan niinkuin ainakin hienosti kasvatettu nainen.

"Talon emännäksi Liina myöskin on oivallinen", pitkitti Berglund, ja
väistyi vähän loitommalle sisarestaan, luultavasti siinä ystävällisessä
tarkoituksessa, että tämän komea puku paremmin tulisi näkyviin. "Hän
niin sievä liikkeissään kuin kala vaan, eikä hän ole leväperäinen
palvelijoitakaan kohtaan, vaan ymmärtää konstin saada niitä
tottelemaan. Niin nyt me tulemme sinun luoksesi. Kaiketi sinulla oli
hauskaa viimeksi kun kaupungissa kävit? Mitä pidit minun
sifoneeristäni? Minä teen valanikin sen päälle, että maksoin siitä
puhtaassa rahassa sata kruunua, mutta se onkin sitten kiillotettu."

Liina katsoi suloisin silmin serkkuunsa ja pyysi saada olla hänen
luonaan pari päivää, mutta Lottaa hän ei ollut näkevinäänkään. Jos
hänen veljensä oli nainut Johannan ja hänen sentähden täytyi tätä
kärsiä, niin hän ei kumminkaan ollut velvoitettu noita köyhiä
sukulaisia suosittelemaan, ajatteli Liina ja käänsi selkänsä Lottaan.

Mutta juuri samassa tarjosi Lassi leveätä kättään Lotalle, kiitti
viimeisestä ja pyysi häntä tulemaan myllylle, koska hänkin kerran jo
oli käynyt heidän luonaan Töyryllä.

"Kiitoksia", vastasi Lotta, "en minä tule, äiti odottaa minua kotona."
Mutta nyt Lassi oikein vakaasti vaati häntä tulemaan, ja räätäli puoli
piloillaan kysyi, mitä he oikeastaan ajattelivat, kun noin kursailivat;
jos ei tyttö tahtonut tulla mukaan, niin jääköön pois, siinä se.

Lotta nauroi ja suostui, kun Lassi lupasi lähettää pyytämään Maijaakin
tulemaan. Nyt he kaikin menivät Siljamyllylle, jossa oli komeata ja
uutta joka haaralla. Pian tuli Maijakin ja ihmetteli heti tultuaan
talon kauniita huonekaluja, jotka paistoivat niin että Maijan oikein
silmiä häikäisi.

"Ei tämä ole niin mitään sen suhteen kuin meillä on", kuiskasi hänelle
räätäli salavihkaa, "ja kun muori tulee kaupunkiin, niin käykää meillä
katsomassa."

Maija-muoria niin huvitti, kun sai olla mukana tällaisessa kestissä,
että hän lakkaamatta myhäeli, ja kun päivällisen syötyä muut menivät
ulos keinulaudalle istumaan, meni Maija kyökkiin auttamaan piikaa
astiain pesemisessä ja pyyhkimisessä, eikä hänellä ollut lepoa
ollenkaan ennenkuin sai kaikki kaappiin korjuusen, jonka jälkeen hän
katseli ja ihaili kaikkea, mitä tuossa varakkaassa talossa löytyi.

"Kyllä siellä emäntä tarpeen olisi", lausui hän Johannalle ja katsoi
salaisesti Liinaan, joka käveli ylpeänä huoneesta huoneesen ja näytti
pitävän kaikkea omanaan; mutta Maija onnitteli sydämessään sitä tyttöä,
joka kerran saisi Lassin miehekseen.

"Se on jo melkein varmaa, että Liinasta ja hänestä pari tulee",
kuiskasi Johanna vastaan. "Ja huonomman tytön saattaisi Lassi saada!
Liinalla on niin monta leninkiä, kuin vuodessa on kuukausia, ja nuo
korvarenkaat, jotka hänellä on korvissaan, ovat oikeata kultaa, ja
sormus on karmolia."

"Niin, sanos muuta", lausui Maija.

"Berglund hänelle nuo kaikki on lahjoittanut; hän tietää, kuinka
nuorilla tytöillä olla pitää. Täti ei usko kuinka paljon hän on
ihmisten parissa."

"No, sanos muuta", päivitteli Maija ruumistaan heilutellen; hän katsoi
tuohon pikkuiseen räätäliin ja olisi vaikka heti ollut valmis
osoittamaan hänelle minkä kunnioituksen hyvänsä.

"Jos sinä jäät tänne pariksi päivää, niin saattaisi Lotta tulla sinulle
ratoksi", lausui Lassi Liinalle.

"Varmaan on Lotalla muutakin tekemistä", arveli Liina antaen tälle
vihaisen katseen. -- "Minä olen kuullut heidän olevan suuressa
köyhyydessä siellä Töyryllä", kuiskasi hän Lassille, "ja silloin heille
työnteko on kyllä tarpeen."

"Kaiketi se niin on", vastasi Lassi ja muisteli kuinka ahkerana hän
aina oli Lotan nähnyt. Hän arveli tyttöraukalla olevan varmaan paljon
huolia, ja hän meni ystävällisellä katseella Lottaa likemmäksi, mutta
mitään puhetta ei heidän välillään tahtonut syntyä.

Tämä sunnuntai ei hevin mennyt Maijan mielestä; hän puhuikin siitä
usein Lotalle ja halusi tietää, jos Berglundin Liina tosiaankin tulisi
emännäksi myllyllä. -- "Kyllä Lassi hänestä saa hienon vaimon; muutamat
ihmiset ovat oikein onnen lapsia."

Kirkonmäellä puhutteli Lassi usein Lottaa ja kun tämä meni kotiinsa
seisoi Lassi katsellen hänen jälkeensä ja ihmetteli tytön sievää
käyntiä, ja kun Lotta nauroi toisten tyttöjen parissa, silloin meni
Lassinkin suu nauruun.

"Kas nyt Berglundin väki tuli Liinaa noutamaan", lausui Maija, joka
iltahämärässä oli käynyt kylässä. "Minä tapasin Lassi Martinpojan ja hän
pyysi sinua heillä käymään."

"Sitä en voi tehdä", vastasi Lotta, "kun kenkäni ovat korjattavana.
Berglund ja hänen hieno sisarensa varmaankin pyörtyisivät, jos
näkisivät minun avojaloin tulevan." Ja hän katsoi nauraen pieniä
pyöreitä jalkojaan.

"Nyt saat nähdä, että siellä pidetään kihlajaiset ja suuret pidot."

Mutta Maijan ennustus ei käynytkään toteen, sillä Liina läksi kotiinsa
yhtä ylpeänä ja loistavana kuin oli tullutkin eikä Lassi näyttänyt
ollenkaan ymmärtäneen käynnin oikeata tarkoitusta. Ennen poislähtöään
Berglund, joka oli ensin kahden kesken puhutellut sisartaan, selitti ja
kertoi Lassille, kuinka perin köyhiä Töyryn asukkaat olivat, kuinka se,
jota Lotan naisi, myöskin saisi Maijan niskoilleen, ja kuinka Lotasta,
vaikka hän olikin hieno tyttö, ei kukaan viisasjärkinen huolisi, kun
hänellä tuskin oli vaatteita ja oli niin kurjassa tilassa, että täytyi
marjain poimimisella ja villan kehruulla henkeään elättää ja
luultavasti talven pitkään sai nälkääkin nähdä.

Oli kulunut jonkun verran aikaa Liinan poismenosta, kun Lassi kerran
tapasi Lottaa juuri samassa tienhaarassa, jossa tämä oli viimeksi Ollia
tavannut. Lotalla oli kädessä vakkanen täynnä puolukoita, ja niitä hän
vieläkin poimiskeli, kun Lassi häntä vastaan tuli.

"Tuo vakka on raskas kantaa, anna kun minä sinua autan", pyysi Lassi.

"Eikä se raskas ole", vastasi Lotta.

"Anna se yhtä kaikki minulle."

Lotta loi samalla silmänsä ylös ja hän tapasi katseen, josta loisti
hänelle vastaan senlainen lempeys ja sydämellisyys, että veri nousi
Lotan poskipäihin.

"Voi, herran tähden, nythän te pudotitte kumoon koko vakan!"

"En ymmärrä, mikä minun käsissäni on", lausui Lassi ja oli niin
hämillään, ettei tahtonut saada sanaakaan suustansa. "Kyllä minä poimin
ne takaisin vakkaan... tuossa..." Hän otti Lottaa vyötäisistä. "Se nyt
on sillä tavalla, Lotta -- etkös sinä voi ymmärtää..." Ja kun Lassi
vieläkin piti Lottaa vyötäisistä, veti hän tyttöä luokseen ja painoi
ensimmäisen suutelon hänen huulilleen.

"Sinä kuristat minua", lausui Lotta. "Tämä tuli niin äkkiarvaamatta, en
ole koskaan tänlaista aavistanutkaan... mutta kuitenkin tuntuu minusta,
niinkuin voisin sinuun luottaa, Lassi."

"Sen voit tehdä, Lotta."

"Mutta en minä käsitä..."

"Nouse tuohon kivelle, kas noin, ja ota minua nyt kaulasta... kenties
nyt paremmin käsität?"

Lotta oli tulipunainen, mutta hänen täytyi kumminkin nauraa, sillä
Lassi kanniskeli häntä juuri kuin pientä lasta, vaikka hän oli
täysikasvuinen ja sitä paitse jokseenkin kookas mielestään.

Mutta äkkiä repäisi Lotta itsensä irti ja kävi totiseksi. "Voi, minä
unohdin Ollin'" lausui hän. Ja nyt hän alkoi kertoa Lassille
nuoruutensa ystävästä ja kuinka kaikki hänen toivonsa Ollin suhteen
olivat kumoon menneet, toinen toisensa jälkeen, kunnes hän joku aika
sitten oli viimeisenkin kadottanut. "Ja nyt hänen täytyy luopua
kodistaan ja talostaan, ei, laske irti käteni, Lassi, en minä voi
ajatella mitään onnea, kun Olli aina enemmän vaipuu kurjuuteen."

"Autetaan häntä, niin hyvin kuin voimme", vastasi Lassi, "hän saattaa
ruveta rengiksi, ei meidän taloomme -- se ei käy laatuun... mutta minä
toimitan hänelle paikan muuanne, jonkun luokse, joka oikein ottaa häntä
hoitaakseen."

Lassin puhuessa muuttui Lotta taaskin iloiseksi; hän veti Lassia alas
tupaa kohden ja huusi Maijalle, että puolukat olivat pitkin metsää:
sitten hän lymyili Lassin takana, kun Maija tuli ulos ja kun tämä pyysi
häntä olemaan siivolla, alkoi Lassi kertoa hänelle asiastansa. Maija
painoi laihat kätensä ristiin ja heilutteli päivitellen ruumistaan.

"No, sanokaas muuta", lausui hän; "mutta mitä, taivaan nimessä,
Berglundin väki tästä sanoo, ja mitä Johannakaan ajattelee?"

"Siitä me viis välitämme, kun vaan saamme kuulla, mitä Maija-muori itse
ajattelee."

"No, mitäs minä voin ajatella muuta, kuin että se Lotalle on oikein
onni."

Ja Maija istui tuumimaan ja muistelemaan, kuinka komeata ja varakasta
myllytalolla oli, ja kuinka onnelliseksi hänen tyttärensä tulisi.

"Näetkös", puhui Lotta Lassille, "kuinka kauniin keltaisiksi lehdet
käyvät. Muistatko, kun minä seisoin tuolla Töyryllä ja sinä niin
äkkiarvaamatta seisoit takanani... luulenpa melkein, että siitä
hetkestä alkaen olen sinua alinomaa ajatellut."

"Ja sinä taas et ole minun mielestäni mennyt siitä saakka, kun ensi
kerran teidän tuvassanne kävin."

"Jumalan avulla me tulemme onnellisiksi toistemme kanssa, Lassi.
Näetkös, kuinka kaunis hohde tuolla taivaalla on. Se ennustaa hyvää,
tiedätkös!"

Aurinko laski länteen, luoden kultaisen hohteen järvelle ja
sammaleiselle kalliolle, ja muutamat säteet tunkeutuivat ylös aina
noiden mahtavain honkainkin varjoon.

       *       *       *       *       *

Monta vuotta oli kulunut tästä syysillasta ja Lotta oli jo hyvän aikaa
ollut emäntänä Siljamyllyllä, eikä hänellä koskaan ollut syytä sinne
tuloaan katua.

Lassi Martinpoika kohteli aina kunnioituksella vaimoaan, joka sen
myöskin hyvin ansaitsi. Maija-muori saattoi ylähältä Töyryltä nähdä sen
paikan, josta vävyn pellot alkoivat, ja monena iltana hän myhäellen loi
silmänsä siihen suuntaan.

Räätäli Berglund ei enää pitänyt mitään yhteyttä Töyryn väen kanssa,
eikä hän Lassiakaan tahtonut sukulaisekseen lukea, koska hän niin
typerä oli, että nai semmoisen tytön, joka ei ollut kerjäläistä parempi;
sillä Lassi häpäisi koko talollissäädyn, hänen mielestään, eikä
hyvämaineisen porvarin enää sopinut hänen kanssaan sen jälkeen
seurustella.

Sillä tavoin ei Berglundin herrasväestä paljon mitään tiedetty, ja
monta vuotta oli kulunut, kun Johanna eräänä päivänä astui Maijan
tupaan, juuri kun tämä paahtoi kahviaan.

"Voi, siunattu lapsi, sinäkö se oletkin", lausui Maija varsin hämillään
noin harvinaisen vieraan tulosta; mutta Johanna heittäytyi itkien hänen
syliinsä ja rukoili: "ottakaa mua vielä kerran luoksenne!"

Vähitellen sai nyt Maija kuulla, kuinka Berglund oli joutunut häviöön
ja ruvennut kitarraa soittamaan sisarensa Liinan ja kisällin kanssa,
sillä tavoin henkeään elättääkseen, ja että he nyt luultavasti olivat
matkalla Amerikaan. Kun Maija oli viimein saanut kaikki tietää, huomasi
hän kahvipapujen sillä aikaa tykkänään palaneen. "No niin, sitä nyt ei
voi auttaa. Ohho, lapsi raukka, lohduta itseäsi. Tietysti sinä saat
minun luonani olla." Lassi Martinpoika ja Lotta tulivat myöskin
ystävyyttään osoittamaan ja tekivät avuliaisuudellaan elämän
kevyemmäksi hylätylle vaimo-paralle.

"Hyvä kun istun täällä levossa", lausui Johanna, ja kyynelensä valuivat
aina runsaammin; "voi kuinka hyvä, kun saan olla levossa! Elämässä on
paljon murheita."

"Se kyllä on tosi, niitä on itsekullakin. Ajatteles vaan Ollia kuinka
hyvin hän nyt voi... sinunkin tulee työtä tehdä, Johanna... työ ja
rukous ne elämälle siunauksen antavat."

"Tosin on meillä suruja ja koettelemuksia", lausui Maija, "ja kenties
Jumala juuri niiden kautta tahtoo kääntää sydämemme pois turhuudesta ja
ylellisyydestä. Mutta ei mikään onnettomuus mailmassa ole niin synkkä,
ettei siihen mikään valonsäde pilkoita, jos vaan panemme toivomme
Häneen, joka kaikki hallitsee."

"Niin, täti-kulta, opeta minua panemaan Häneen toivoni!"

Loppu.






VELIVIHA

Kirj.

Berthold Auerbach




"Kniedis" nimisen harvaan asutun ja likaisen kadun varrella on pieni
talo, jossa paitse tallia ja vaunuliiteriä on kolmella paikatulla
ikkunalla varustettu huoneus. Ylähältä ullakon reiästä riippuu luukku
ainoastaan yhden sarannan varassa ja uhkaa joka silmänräpäyksessä
pudota alas. Huoneuksen vieressä on pieni ryytimaa, jonka kuivettunut
ruusupensas-aita vielä päälliseksi jakaa kahteen osaan.

Talossa asuu kaksi veljestä, jotka jo neljätoista vuotta olivat olleet
alituisessa riidassa. Koko talo oli samoinkuin ryytimaakin jaettu
kahteen eri osaan ullakosta aina tuohon pieneen kellariin, jonka luukku
tosin aina oli auki, mutta joka alhaalta oli ruoteilla kahteen
puoliskoon ositeltu. Kaikissa ovissa oli ulkolukot, aivan kuin asukkaat
olisivat alinomaa murtovarkautta pelänneet. Toinen veljeksistä omisti
tallin, toinen vaunuliiterin. Ei ääntä kuulunut koko talossa, paitse
kun toinen tai toinen veljeksistä sattui yksinäisyydessään tuntuvalla
äänellä kiroomaan.

Mikko ja Konrad, niin oli veljesten nimet, olivat kumpikin jo iäkkäitä
miehiä ja molemmat myöskin naimattomia. Konrad oli jo aikoja sitten
kuoleman kautta kadottanut vaimonsa ja siitä saakka hän eli noin
yksinäisenä. Mikko ei ollut koskaan naimisessa ollutkaan.

Suuri siniseksi maalattu kirstu oli ensimmäinen syy veljesten
eripuraisuuteen.

Äidin kuoleman jälkeen piti omaisuus jaettaman; sisar, joka oli
naimisessa samassa kylässä, oli jo saanut osuutensa. Konrad väitti,
että hän omilla rahoillaan oli ostanut kirstun; hän oli sen vaan
lainannut äidille, ja sentähden se oli hänen yksityistä omaisuuttaan;
mutta Mikko väitti, että Konrad oli ollut äidin leivässä eikä hänellä
siis mitään yksityistä omaisuutta ollut. Kovan riidan jälkeen vedettiin
asia oikeuteen, jossa kaikki omaisuus, siis kirstu myöskin, tuomittiin
myytäväksi, koska veljekset eivät siitä voineet sopia, ja saadut rahat
olivat tasan jaettavat heidän välillään. Yksin talokin tarjottiin
huutokaupassa myytäväksi, mutta kun halullisia ostajia ei ilmaantunut,
saivat veljekset Jumalan nimessä sen yhteisenä pitää. Veljesten täytyi
nyt ostaa rahalla takaisin omat tavaransa, sänkynsä ja muut kapineensa.
Tuo kovin harmitti Konradia, sillä hänellä oli enemmän järkeä kuin
tavallisesti tavataan.

Jokaisessa talossa on yhtä ja toista kapinetta, jota ei juuri kukaan
halukkaasti osta; ne ovat usein paljoa suuremmasta arvosta, kuin niistä
oikeastaan voi rahassa vaatia, sillä niihin liittyy ajatuksia ja
muistoja, joita ei vieras tunnekaan.

Semmoisten tavaroiden pitäisi perintönä menemän jälkeisille suvusta
sukuun; sillä tavoin niiden sisällinen arvo säilytettäisiin
sortamattomana. Mutta jos niistä täytyy vieraiden kanssa riidellä
taikka rahalla lunastaa niitä toisen käsistä, silloin ne jo ovat paljon
kadottaneet alkuperäisestä pyhyydestään; ne ovat rahalla silloin
takaisin voitetut eikä kaikessa hiljaisuudessa, ikäänkuin pyhät
kapineet perintönä edesmenneiden jälkeen saadut.

Senlaiset ajatukset panivat Konradin usein päätänsä pudistelemaan, kun
nuijan kolmas lyönti määräsi jonkun erityisen kalun hänen omakseen; ja
kun äidin samettikansista ja hopeahakaista virsikirjaa tarjottiin ja
eräs kaupustelija koki saada selvää, kuinka suuresta arvosta hopea
siinä oikeastaan mahtoi olla, silloin nousi Konradille veri päähän. Hän
tarjosi heti virsikirjasta korkean hinnan.

Vihdoin tuli kirstunkin vuoro. Mikko rykieli ja loi vaativan katseen
veljeensä; hän tarjosi siitä heti melkoisen hinnan. Konrad lisäsi
riksin, mutta hän ei sitä tehdessään nostanut silmiään maasta, ja
hypisteli ahkeraan röijynsä nappia. Mikko lisäsi vieläkin ja katseli
rohkeasti ympärilleen; ei kukaan muu huutanut, mutta veljeksistä ei
toinen eikä toinen uhallakaan tahtonut toiselle perään antaa. Kumpikin
he myöskin ajattelivat: ei sinun tarvitse maksaa kuin toisen puolen, ja
niin he menivät korkeammalle ja yhä korkeammalle kunnes se viimein
lankesi Konradille viidestäkymmenestäkuudesta riksistä eli viisi kertaa
korkeammasta hinnasta kuin sen arvo todenperään oli.

Nyt vasta loi Konrad silmänsä ylös ja hänen muotonsa oli tykkänään
muuttunut; silmissä näkyi ivaa ja halveksimista, samaa todisti hänen
avonainen suunsa ja koko katsantonsa. "Kun sinä kuolet, lahjoitan
sinulle kirstun ruumis-arkuksi", lausui hän vihasta vavisten Mikolle,
ja nämät olivat viimeiset sanat, jotka hän oli veljelleen neljääntoista
vuoteen puhunut.

Kirstujuttu kulki kylässä suusta suuhun; sitä naurettiin ja pilkattiin,
ja missä ikään joku Konradia tapasi, kuuli hän tämän puhuvan Mikon
hävyttömästä käytöksestä. Konradin viha yltyi yltymistään.

Muutenkin olivat veljekset aivan erilaiset luonnoltaan, niinkuin heidän
tiensä ja työnsäkin erkanivat.

Konradilla oli lehmä, jonka hän tavallisesti pani naapurinsa,
Riston lehmän rinnalle auran eteen. Muun aikansa hän vietti
kadunkivitys-työssä, jossa hän ansaitsi kahdenkertaista killinkiä
päivässä. Konrad oli myöskin likinäköinen, jonkatähden hän liikkui
hyvin epävarmasti, ja kun hän iski tulta, vei hän taulan aivan
nenänsä alle, saadakseen sillä tavoin selville, jos se oli syttynyt.
Häntä sanottiin yleisesti kylässä "sokeaksi Pikku-Konradiksi",
Pikku-Konradiksi sanottiin häntä sentähden, että hän oli
lyhyt-kasvuinen.

Mikko taas oli aivan vastakkaista laatua. Hän oli pitkä ja laiha ja
käytökseltään varma; hän oli aina talonpoikaisissa vaatteissa, vaikka
hän ei oikeastaan talonpoika ollut, mutta hän näki sen edulliseksi
kaupalleen. Hän nimittäin harjoitti hevoskauppaa, ja ihmisillä on aina
suurempi luottamus hevosenmyyjään, jos hän on talonpoikaisessa nutussa.
Mikko antoi maansa arennille, antautui tykkänään kaupan tekoon ja eli
herroiksi. Hän oli mahtava mies paikkakunnalla. Hän tunsi jok'ainoan
hevosen kahdeksan penikulman ympäristöllä ja niinkuin valtiomies
sanomalehdistä tutkii yleisön mielipiteitä, niin Mikkokin ravintoloissa
kuunteli ja tarkasteli ihmisten mieliä ja ajatuksia. --

Hänellä olikin joka kylässä asiamiehenä joku jolppi, jonka kanssa hän
usein piti salaisia keskusteluja, ja joka tarpeen vaatiessa lennätti
hänelle sanaa tärkeistä asioista eikä vaatinut muuta kuin vähän
juomarahaa palkakseen. Sitä paitse oli Mikolla salaisia asiamiehiä,
jotka houkuttelivat ihmisiä myymään hevosiaan, ja sillä tavoin hänellä
melkein aina oli vaunuliiterissä, joka hänellä tallina oli, joku vanha
hevoskoni, jota hän taas koki saada voitolla myydyksi. Hän mustasi
karvat silmäin yläpuolella, hän viilasi hampaat, eikä hän siitä
välittänyt, jos elukka ei enää sen perästä olisi ruokaansa saanut
rikkipurruksi, sillä hän varmaan tiesi ensi markkinoilla viimeistäänkin
saavansa konin myydyksi tai edullisesti vaihdetuksi.

Siinä hän käytti hyväkseen kaikenlaisia keinoja; hänellä oli
esimerkiksi toveri, joka oli hierovinaan hevosvaihtoa hänen kanssaan;
he pitivät suurta suuta, että kaikkein huomio heihin kääntyisi, mutta
viimein huusi Mikko, jotta kuului loitolle ympäri: "minä en voi
vaihtokauppaan ruveta, kun minulla ei ole tallia eikä ruokaa
hevoselle, ja vaikka mun täytyisi se myydä kahdestakymmenestä
riksistä, en sitä sittenkään saattaisi pitää." Väliin oli hän
vieläkin kavalampi; muutamalla killingillä sai hän jonkun
yksinkertaisen raukan ratsastamaan hevosellaan, kulki itse jälessä ja
lausui vastaantulijoille: "jos tuo koni olisi oikealla kunnon
talonpojalla, tulisi siitä oiva hevonen. Nähkääs, kuinka sillä on hyvä
luurakennus ja kuinka pystyssä se päänsä pitää; ei siltä puutu muuta
kuin liha, ja jos sen vaan hyvästi syöttää, saa sillä, lempo vieköön,
kolme sataa riksiä." Pian sai hän jonkun ansaan tarttumaan, ja
vähäisestä palkkiosta otti hän hieroakseen kauppaa omasta hevosestaan.
Ei Mikko koskaan pitänyt laillisista kauppakirjoista, joissa kaikki
pykälät täsmälleen määrättiin; ennen hän helpoitti pari riksiä
ennenkuin pisti nimeään sellaisten velvoituksien alle. Mutta kumminkin
hän takertui riitoihin ja oikeuden käymisiin, jotka nielivät häneltä
hevoset ja voitot. Mutta hän oli jo niin tottunut tuohon vapaasen,
herramaiseen elämään, kuleksimiseen ja joutilaisuuteen, ett'ei hän
voinut ammatistaan luopua, vaikka hän laski ja vertaili ja epäili
kuinka hänen asiainsa viimein kävisi. Hänen periaatteensa oli:
"markkinoilta en lähde, ennenkuin läjähyttää." Sillä hän tarkoitti
kaupan syntymistä, joka tavallisesti käden lyönnillä vahvistettiin.
Juutalaisia hän usein käytti apuna vehkeissään, sillä heidän kanssaan
oli Mikko hyvää toveria.

Kun Mikko ajoi markkinoille taikka palasi sieltä kotiin ja
näki Konradin kadunkivitys-työssä, silloin hän loi puolittain
säälivän, puolittain pilkkaavan katseen veljeensä, sillä hän
ajatteli: "miesparka! siinä sinä koputtelet kiviä aamusta iltaan
kahdeksastatoista killingistä, ja minä ansaitsen, jos hyvin käy,
yhtä monta riksiä."

Konrad, joka tämän katseen huomasi, vaikka hän likinäköinenkin oli, löi
silloin kiveä niin tuimasti, että palaset lentelivät pitkät matkat
hänen ympärilleen.

Mutta saamme nähdä kumpiko paremmin menestyi, Mikko vaiko Konrad.

Mikosta pidettiin paljon kylässä, sillä hän osasi huvittaa ihmisiä
jutuillaan, joita hänellä riitti kertoa yöt ja päivät, jos sen päälle
tuli, ja monenmoista koirankuria ja ilveitä hän tiesi, ja Jumalan ja
mailman hän myöskin tunsi. Jumalasta hän toki vähemmin tiesi, vaikka
hän usein kirkossa kävi; mutta hän kävi siellä vaan tavan vuoksi,
niinkuin moni muukin, eikä ajatellutkaan ohjata elämäänsä niiden
neuvojen jälkeen, joita hän siellä kuuli.

Konradillakin oli omat vikansa, ja niiden seassa etupäässä oli se viha,
jota hän kantoi veljeensä ja tapa, jolla hän vihaansa esiin toi. Jos
häneltä kysyttiin: "kuinka veljellesi, Mikolle käy?" vastasi hän aina:
"kyllä hänelle viimein tällä tapaa käy"; sitä lausuessaan pani hän
molemmat kätensä leuvan alle aivan kuin löisi hän nuoran kaulaansa,
nytkäytti kummallenkin sivulle ja ojensi kielen suustansa. Tietysti
hän sillä tarkoitti, että Mikko hirsipuussa lopettaisi.

Ihmiset uudistivat lystikseen usein kysymyksen, ja naurua syntyi, kun
saatiin Konradilta tuo tavallinen vastaus. Muutoinkin ihmiset kaikin
tavoin kiihoittivat veljesten vihaa, ei juuri pahan pahuudella, mutta
hauskuudekseen. Vaan Mikko kohotti aina pilkallisesti olkapäitään, kun
joku hänelle puhui veljestä, tuosta "miesparasta."

Veljekset eivät koskaan viihtyneet samassa huoneessa. Jos he sattuivat
yhteen ravintolassa tai sisaren luona, poistui heistä aina toinen tai
toinen.

Ei kukaan enää koettanutkaan heitä sovintoon saada ja jos milloin kaksi
ihmistä riitaantui, oli tullut sananparreksi lausua: "niin ne ovat
keskenään kuin Mikko ja Konrad."

Jos he kotona sattuivat vastakkain tulemaan, eivät he olleet toisiaan
näkevinäänkään. Mutta jos toinen huomasi toisen sairaana makaavan, meni
hän aina sisaren luo, joka kuitenkin asui pitkän matkan päässä ja
lausui tälle: "käyhän katsomassa siellä kotona; en tiedä, kuinka hänen
oikein lienee laitansa tänään." Ja silloin myöskin sai olla varma
siitä, olipa sitten kumpi tahansa veljeksistä, että tämä liikkui hiljaa
ja varovasti, välttääkseen sairaan häiritsemistä.

Mutta muualla ja ihmisten nähden he elivät sammumattomassa vihassa,
eikä kukaan luullut enää kipenettäkään veljellistä rakkautta heidän
sydämessään kytevän.

Tällä tavoin veljekset elivät jo neljättätoista vuotta. Rahat, jotka
Mikko oli saanut myydyistä pelloistaan, olivat menetetyt, hän ei
itsekään oikein tiennyt millä tavoin. Konrad sitä vastaan oli ostanut
lisää peltoa, jonka hän jo oli saanut melkein maksuun. Mikko tätä nykyä
auttoi enimmäkseen muita kaupanteossa, mutta hänellä oli vielä
pikkuinen pelto ja sen myynnillä toivoi hän saavansa asiat jälleen
kuntoon.

Silloin tapahtui kylässä muutos. Vanha kirkkoherra oli kuollut; hän oli
hyvänluontoinen mies, mutta hän antoi kaikki asiat olla oloillaan. Uusi
kirkkoherra, joka nyt oli tullut kylään, oli nuori, innokas mies; hän
tahtoi järestystä kaikessa ja onnistuikin toimissaan, siksi kun hän
ryhtyi seikkoihin ravintolan Liisan kanssa, -- seikkoihin, jotka pian
tulivat tunnetuiksi. Sen perästä hän ei enää tohtinut sekaantua muiden
asioihin, sillä hän pelkäsi saavansa vastaukseksi: "lakaise ensin oman
kynnyksesi edusta puhtaaksi!" -- Mutta tätä nykyä hän toki vielä oli
parhaassa vauhdissa.

Oli eräs sunnuntain iltapuoli. Hirsiläjällä istui joukko ihmisiä ja
niiden seassa oli Mikkokin, joka pureskeli olenkortta. Silloin kulki
Pekka, Sakri Jamsenin viisivuotias poika, siitä ohitse. Eräs joukosta
huusi Pekkaa luokseen, pisti käden taskuunsa ja lausui: "tules tänne,
Pekka, saat kourallisen pähkinöitä, jos näytät millä tavalla Konrad
panee." Poika pudisteli päätään ja tahtoi mennä menojaan, sillä hän ei
ollut mikään tuhma poika ja hän pelkäsi Mikkoa. Mutta mies piti hänestä
kiinni ja melkein pakoittamalla hän viimeinkin sai pojan näyttämään,
millä tavalla Konrad teki, kun häneltä veljeä kysyttiin. Siitä syntyi
kova nauru, joka kuulut aina toiselle puolen kylää. Mutta kun poika nyt
vaati luvatuita pähkinöitä, ei niitä ollutkaan; poika silloin potkaisi
pettäjäänsä ja siitä uutta naurua syntyi.

Sillä välin oli uusi kirkkoherra tullut astuen mäkeä ylös. Hän
seisahtui ja näki koko tapauksen. Kun nyt poika oli vähällä selkäänsä
saada itsepäisyydestään, tuli kirkkoherra äkkiä esiin ja tempasi sen
pois heidän käsistään. Miehet heti nousivat seisomaan ja jokainen
paljasti päänsä.

Kirkkoherra viittasi kirkkoväärttiä, joka myöskin oli joukossa,
seuraansa ja kävellessään hänen kanssaan kylää pitkin, kuulusteli hän
tältä asian alkua. Hän sai silloin kuulla veljesten sammumattomasta
vihasta.

Seuraavana lauantaina sai Konrad työssä ollessaan käskyn tulla
kirkkoherran luokse huomenis jumalanpalveluksen jälkeen.

Konrad tuijotti hämmästyneenä eteensä, piippu hänen hampaissaan sammui
ja pari sekuntia sai kivi olla oloansa hänen leveän jalkansa alla. Hän
ei voinut käsittää, mitä kirkkoherralla olisi hänelle sanottavaa ja
kernaimmin olisi hän nyt heti sinne mennyt.

Mikko sai samallaisen kutsumuksen juuri kun hän erästä vanhaa koniaan
maalaeli. Hän vihelteli jonkunlaista siivotonta laulua, mutta asian
kuultuaan hän heti taukosi, sillä hän tiesi, mitä huomenna tulisi.
Iloinen hän oli siitä, että vielä oli aikaa valmistautua oikein aika
äkeään vastasaarnaan, ja hän mutisi jo alkua siihen itsekseen.

Saarnan esipuheena seuraavana päivänä oli Ps. 133. v.l. "Katsos kuinka
hyvä ja suloinen on kuin veljekset sovinnossa keskenänsä asuvat." Hän
puhui, kuinka turha ja mitätön kaikki maallinen ilo on, ell'emme sitä
ja'a niiden kanssa, jotka saman äidin kohdussa ovat levänneet, hän
selvitti, kuinka onnettomia tässä ja tulevaisessa elämässä ne vanhemmat
ovat, joiden lapsia riita, viha ja kateus toisistaan eroittaa; hän
muistutti vielä Kainista ja Aapelista ja velimurhasta, joka oli
syntiinlankeemuksen ensimmäinen myrkyllinen hedelmä. Tätä kaikkea ja
vielä paljon muutakin puhui kirkkoherra kovalla, kaikuvalla äänellä
saarnastuolista, ja ihmiset sanoivat: "tuosta seinätkin halkeavat."
Mutta helpompaa onkin usein särkeä seiniä, kuin liikuttaa ihmisten
kivikovia sydämiä. Bärbele, veljesten sisar, itki katkeria kyyneliä
veljiensä yli, ja vaikka kirkkoherra kerta toisensa jälkeen vakuutti,
ett'ei hän ketään erityisesti tarkoittanut, vaan kehoitti jokaista
panemaan kättään omalle sydämelleen ja kysymään itseltään, jos hän
lähimmäistään kohtaan tunsi oikeata kristillistä rakkautta, ajatteli
kuitenkin koko seurakunta: "tämä saarna tarkoittaa nimenomaan Mikkoa ja
Konradia."

Mikko ja Konrad seisoivat likellä toisiaan. Mikko pureskeli lakkiansa,
mutta Konrad kuunteli suu auki saarnaa, ja kun he kerran sattuivat yhtä
haavaa vilkaisemaan toisiinsa, pudotti Mikko hämmästyksestä lakkinsa
laattiaan ja kumartui alas sitä ottamaan.

Virsi veisattiin ja jumalan-palvelus loppui; mutta ennenkuin viimeistä
värssyä alotettiin, riensi Mikko kirkosta ulos ja seisoi jo pappilan
portilla. Portti oli vielä lukossa, jonkatähden Mikko meni ryytimaahan
kävelemään. Hän seisahtui mettiäispesien luona ja katseli pienten
eläinten ahkeraa työtä. "Noilla ei ole lepopäivää", ajatteli hän, "eikä
sitä ole minullakaan, kaikkien toimieni ja kauppojeni ohessa, sillä
minulla ei myöskään ole oikeata työpäivää." Ja hän ajatteli vielä,
kuinka monta sataa veljestä tuonlaisessa pesässä yhdessä asui, ja
kuinka yksimielisesti ja ahkerasti ne kaikki työskentelivät. Mutta
sitten hän taas muisti Konradin viimeisiä sanoja; hän pui vihasta
nyrkkiänsä ja päätti panna kovan kovaa vastaan, jos kirkkoherra häntä
pahoin ahdistaisi.

Pappilassa tapasi Mikko kirkkoherran ja Konradin jo kiivaassa
keskustelussa. Kirkkoherra nousi seisoalleen, hän ei nähtävästi enää
ollut Mikkoa odottanutkaan. Hän tarjosi Mikolle tuolia, mutta tämä
vastasi osoittaen veljeensä:

"Kaikella kunnioituksella, herra pastori, teitä kohtaan, mutta minä en
istu samassa huoneessa, jossa hän on. Te olette vasta tullut
paikkakunnalle, herra pastori, ja sentähden ette myöskään tiedä, mikä
valheen henki tuossa miehessä asuu; hän on hurskas olevinaan, mutta se
on vaan tekopyhyyttä, viekas kettu hän toden perään on. Joka
lapsinulikka jätkyttelee häntä: 'kuinka Mikko veljellesi käy?'" -- Mikko
näytti samalla edellä mainitun tempun, ja jatkoi sitten hammasta
purren: "tiedättekö, herra pastori, hän tuolla juuri on syynä
onnettomuuteeni, hän rauhan on kodostani karkoittanut, ja hänen
tähtensä juuri olen minä hevois-huijariksi tullut. Sinä olet ennustanut
minun lopulta hirteen menevän", lausui hän veljeensä kääntyen, "mutta
sinun vuorosi tulee ensin."

Kirkkoherra antoi veljesten purkaa sydäntään mielin määrin, sillä hän
tiesi, että kauan kytenyt viha vasta sitten sammuisi, kun se liekissä
oli leimunnut. Osaksi hän kumminkin vielä erhettyi.

Vihdoin istuivat veljekset äänettöminä ja melkein hengästyneenä kiivaan
ottelun jälkeen. Ei kumpainenkaan heistä jäsentäkään liikuttanut.

Silloin kirkkoherra heille puhui mieltä liikuttavia sanoja; hän
tunkeutui sydämen syvimpään kätköön. Mutta turhaan; veljekset istuivat
yhä äänettöminä eteensä tuijottaen. Kirkkoherra kuvasi heidän
vanhempainsa syvää surua toisessa maailmassa; Konrad huokasi, mutta ei
hän vieläkään nostanut silmiään maasta. Nyt kirkkoherra keräsi kaikki
voimansa, ja jylhällä äänellä hän, ikäänkuin rankaiseva propheta,
osoitti heille Herran vihan julmuuden viimeisenä päivänä, jolloin
heidän oli tuomio-istuimen eteen astuminen. Silloin Herra heille
huutaisi: "voi! voi! voi! Te olette eläneet vihassa ja eripuraisuudessa
keskenänne, te olette hylänneet veljellisen rakkauden, menkää pois
minun tyköäni toisiinne kahleilla kiinnitettyinä, ja hiutukaa
ijankaikkisesti helvetin tulessa."

Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa; Konrad pyyhki kyyneleet poskiltaan
nuttunsa hihalla; sitten hän nousi seisoalleen ja lausui: "Mikko!"

Mikko ei moneen vuoteen ollut kuullut nimeänsä tuolla äänellä
mainittavan; hän katsoi ehdottomasti ylös, Konrad tuli likemmäksi ja
lausui: "Mikko suo anteeksi!" -- Veljesten kädet yhdistyivät ja
kirkkoherra laski omansa ikäänkuin siunaten niiden päälle.

Silmät levällään katselivat ihmiset Mikkoa ja Konradia, kun nämä käsi
kädessä tulivat pappilasta ja kylän poikki astuivat asuntoonsa päin.
Perille tultuaan he heti repivät pois kaikki ulkolukot, menivät sitten
ryytimaahan ja särkivät väliaidan eikä auttanut vaikka paljon kaalia
tärvääntyi, sillä tuo heidän eripuraisuutensa tunnusmerkki oli
hävitettävä.

Senjälkeen he menivät sisarensa luo, istuivat siellä rinnakkain ja
söivät puolista samassa pöydässä.

Jälkeen puolenpäivän he menivät iltakirkkoon ja lauloivat yhdessä
äitinsä virsikirjasta.

Sovussa ja yksimielisyydessä he senjälkeen elivät kaiken ikänsä.

Loppu.








End of the Project Gutenberg EBook of Novelleja ja Kertomuksia II, by Various

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51270 ***