*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50233 ***

TUPPELAN KALLE JA KOTURI-HEIKKI

Kuvaus "tukkipoikain" elämästä

Kirj.

NIILO KIVINEN (Niku)






Nikolainkaupungissa
Waasan Painoyhtion Kirjapainossa
v. 1889.




I.


Eräällä länttä kohti viertävällä kankaalla Ätsärin järven pohjoispään
puolella sijaitsi erillään muista ihmisasunnoista huononpäiväinen
tölli, jonka ainoana kartanona oli tupamökki, vähän navettaa ja saunaa,
Tölliaukkoa ympäröi taaja, keskulaisen korkea havumetsä muualta paitsi
lännen puolelta, jossa oli ainoastaan harvaa metsää, niin että järvi,
vaikka se oli jonkun matkan päässä, mökin perälasiin näkyi. Tähän
mökkiin, jota nimitettiin Tuppelaksi, käykäämme aluksi tapaamaan
vanhanpuoleista ukkoa ja eukkoa sekä heidän nuorinta poikaansa.

On sunnuntain iltapuoli toinen loppiaisen jälkeen. Pientä, savusta ja
pölystä mustunutta tupaa valaisee takassa palava valkea. Vanha Kustavi
istuu tuolilla ovenpuolella takan edessä vedellen savuja suuresta
visapiipustaan, eukkonsa, vanha Kaisa, istuu toisella puolella takkaa
kasvot perälasiin päin ja veisata hyräilee ulkomuistilta virttä: "Ah,
mik' ompi elomm' tääll' Tuska vaiva tuskaa pääll" j.n.e. Kalle, heidän
poikansa, istuu tantarin vieressä uuninruuhussa ja lukee hiljaa jotakin
kirjaa.

-- Niin se on, työ ja meno levotoin, silloinkin kuin se paras on,
saatikka sitte kun köyhyys ahdistaa! huokaili vanha Kaisa lakattuaan
veisaamasta.

-- Sepä juuri, sanoi Kustavi vakavasti mutta levollisesti. Olen juuri
tässä mietiskellyt keinoa mikä auttaisi, kun se ruuanpuoli on kohta
lopussa ja kengätkin meiltä kultakin hajalla.

-- Kyllähän se kovaa on, mutta "kyllä Herra avun tietää ja tahtoo
avuksemm' rientää," veisataan Jumalan sanassa. Kaisa tätä sanoessaan
näytti epäilystä vastaan taistelevalta.

Isä, katsoen poikaansa päin, sanoi:

-- Ei suinkaan siinä nyt muuta neuvoa ole kuin että sinun, Kalle,
täytyy lähteä ansiotöihin.

-- Niin, tukinhakkuusenko? kysäsi Kalle, lakkasi kirjaan katsomasta ja
osotti hieman lapsellista ihastusta.

-- Mihinkäs muualle.

-- Tänä päivänä kuulutettiinkin kirkossa, että tukinhakkuu ja -ajo
alkaa keskiviikko-aamuna Rämeikön metsässä Multian puolella. Minä menen
sinne, isä! Mutta jaksatteko te mennä Kumpulaan "taksvärkkiin?"

-- No, kyllähän minä nyt jaksan; teemuili hänessä voimaini mukaan,
päätteli ukko luotteliaasti.

-- Kyllähän Kalle on vielä hyvin nerkonon niin kovaan työhön kuin
tukinhakkuusen, viidennellätoista kun vasta on, mutta mikäs siihen
auttaa, puheli äiti miettiväisesti.

-- Niin, sepä juuri... mikäs muu auttaa, sanoi siihen ukko, sepä juuri,
tuo kohtalon kovuus, on meidän köyhäin ihmisten pakoittaja ja käskijä.
Emme suinkaan panisi jos muu keino auttaisi lapsisekaista tuommoisiin
koviin töihin, joissa se kukaties loukkaa ja tärvelee itseänsä. Jospa
minä olisin vähän nuorempi, niin menisin itse, mutta liika kömpelö ja
raihnea olen jo sinne rähmimään ja vääntämään. Talossa koetan
taksvärkin suorittaa. -- Olisihan niitä meillä auttajiakin, jatkoi hän
huo'ahtaen, jos Jussi ja Matti olisivat kotona, mutta niinpä niiden
poikainkin täytyi mennä maailmalle elatustaan hankkimaan, heti kun
kynsilleen kykenivät.

-- Sepä se... Kalle, Kalle on nyt ainoa tukemme ja turvamme! paneskeli
muija.

Seuraavana päivänä, maanantaina oli Kallen lähteminen matkalle. Useita
muitakin tiettiin sieltäpäin Ätsärin rannalta olevan lähdössä.

Pojalle pantiin kotoa muutamia leipiä, aski voita ja juusto konttiin
evääksi. Hän oli tätä lähtöään ajatellut eilisestä ruveten, yölläkin,
niin ettei ollut tahtonut unta saada.. Ensi tuokiossa se oli häntä
vähän ihastuttanut, että kun pääsee sinne näkemään maailmaa, kyliä ja
metsiä semmoisia, joita ei ole ennen nähnyt. Mutta pian oli tuo
ensimäinen ihastus lauhtunut, ja nyt lähtiessä tuntui pahalta jättää
koti ja vanhemmat ja lähteä pakkaseen ja lumitahraan. Voi jospa olisi
kannattanut tehdä kotona työtä! ajatteli hän.

-- Kun raukalla olisi eis paremmat kengät, niin olisihan jotakin! pani
äiti lempeästi surkutellen.

-- Täytyy laittaa uudet pieksut jollain keinolla niinpian kuin ehditään
ja lähettää hänelle sinne, puhui isä; kyllähän niitä menijöitä aina on.
Tottapan Kumpulan Aapulta nahkaa velaksi saatanee.

"Hyvästi" olisi Kalle nyt mielellään sanonut vanhemmilleen, mutta
vaikealta tuntui sitä sanominen. Ei ollut helppo osottaa tuommoista
avomielisyyttä vanhemmilleen, mikä häneen liekään syynä ollut. Kyllähän
sille äidille sanoisi; mutta isälle sanominen oli toista. Hänen
mieleensä muistui kohtauksia semmoisia, että kun hän oli yrittänyt
puhumaan isälleen taikka tämän kuullen vieraille jotakin oikein
alttiisti ujostelemalla, niin hän oli joko yreilllä katseella taikka
vähin, puoleksi ivallisesti nuhdellen kieltänyt häntä siitä, vaikkei
hän mielestään ollut mitään pahaa yrittänyt puhumaan. Ei suinkaan se
nyt sitä tekisi, ajatteli hän, mutta paha sitä kumminkin on sanoa kun
nyt sentään ei mahda ijäksi mennä.

Tuskin kuuluvasti hän kuiskasi: hyvästi nyt! ja lähti.

-- Katso nyt vaan eteesi ettet lyö kirveellä jalkaasi taikka ettet
joudu puun alle siellä, varoittivat vanhemmat menevää poikaansa.

Käveltyään puolijuoksua järven rantaan ja siitä viistoon lännen
puolelle järveä hän poikkesi Kanta-ahon tupaan, jossa talossa Heikki,
eräs kyläkunnan tunnettu nuori irtolaismies oli koturina. Kalle toivoi
hänestä, tästä tuommoisiin matkoihin tottuneesta reippaasta miehestä,
saavansa itselleen turvallisen toverin, ja siihen tapaan olivat
vanhemmatkin asiaa tuumineet.

-- Hyvää päivää, Tuppelan Kalle! Yhdessäkös sitä nyt lähdetään
tukinhakkuusen? sanoi Heikki heti Kallen tultua oven suuhun. Mutta etkö
jo pelkää kun olet ensikertainen? Tukkityö on kovaa, talvi ankara!

-- Mitähän tuosta pelkäisin, vastasi Kalle alakuloisesti,

Heikki ei ottanut ollenkaan evästä. -- Mull'on kolme markkaa rahaa ja
sillä nuoren pojan pitää uskaltaman lähteä vaikka Waasaan, rehenteli
hän. Kirves minulla on hyvä; entäs sinulla?

Hyvänpuoleinen se oli Kallellakin.

Sitten lähtivät yhdessä junttaamaan lumitöhryistä tietä talojen ja
metsäisten mäkien ohi. Kova pakkanen paukutteli nurkkia ja puiden
runkoja. Toisia miehiä taloista ja tölleistä yhtyi tuontuostakin heidän
tovereikseen samalle matkalle. Paksu lumi peitti maisemia kaikkialla;
pellonaitojen ja kujain varsille se oli kokoontunut korkeiksi
nietoksiksi; kuusikkoja ja männikköjä järven kahden puolen painoi
raskas tykkä eli lumipeite. Järvelle tultua oli miesten helpompi
kävellä, sillä lunta ei jäällä ollut yhtä paksusti kuin mailla syystä
että tuuli oli sitä rannanpuoliin ajellut. Viuhkea pohjatuuli lunta
nytkin siinä hienostaan hyppyytti. Järveltä katsoen ihmisasunnot,
matalat huoneryhmät sen rannoilla, tykkäisten metsäin syrjässä,
näyttivät varsin vähäpätöisiltä hökkeleiltä. Kummallinen jylhyys,
kylmyys ja yksitoikkoisuus vallitsi kaikkialla. Hiljaisuutta häiritsi
ainoastaan joku harakan nauru, koiran haukunta, rekien kolistukset,
hakkaajien kirvesten kopsaukset ja hakorautojen tai mätäspiilujen
napsaukset ja muksaukset. Aurinko säteili punertavana alhaalla
lounaisen taivaan ranteella, ja se juuri antoikin tuolle muuten
yksitoikkoiselle luonnolle ja iltapuolelle jotakin koristusta jopa
viehätystäkin. Tuuli kääntyi myöhemmällä etelänpuoleen. Se oli nyt
vastakkainen miehille ja vaikka se oli eteläinen, vihoilevasti se
kumminkin karvasteli heidän poskiaan. -- Pistellään vaan ahkerasti
pieksuja lumeen, kyllä lämmitään! kehoittelivat miehet toisiaan.

Jotakuta pientä pysähdystä lukuunottamatta miehet kävelivät seuraavan
yön ja päivän. Klo yhdeksän ajoissa tiistai-iltana he saapuivat
tukinhakkuu-paikalle. Siellä, Rämeikön talossa, oli jo koolla paljon
miehiä useista eri kunnista, toiset hevosineen toiset ilman. Vaikka
talossa oli kaksi tupaa, toinen uudempi, hyvin avara, ei tänä ensi
iltanakaan ollut liikoja tiloja niissä.

Aamulla einestä haukattua lähdettiin metsän kimppuun. Aika pätke
syntyikin mahtavassa hongikossa kallioisella mäellä ja sen rinteissä
Rämeikön kartanon itäpuolella, kirveet iskivät puiden tyviin kilvassa,
ja pianpa kaatui petäjävanhuksia rätisevästi jymähdellen alas.

Kalle oli monasti ennenkin ollut hakkuulla metsässä, muttei hän moista
julmaa ryskettä ollut ennen kuullut. Heikki liikkui sukkelasti ja
reippaasti vyötärykseensä ulottuvassa lumessa; tuontuostakin päästi
hän raikkaita korpisäveleitä, niin että hongikko kajahteli. Samoin
osottivat useain muidenkin nuorukaisten hilpeät liikunnot ja
loilotukset, ett'eivät olleet surunpoikia. Kallesta ei ollut nyt
laulamaan ja hänen liikkeensäkin olivat kankeanpuoleisia. Kaikki oli
hänen ympärillään niin rotevaa ja tylyä, että kotimökki, isä ja äiti
muistuivat rakkaina mieleen.

Lumen polkemiseen louheisissa mäkirinteissä ja rummakoisissa rotkoissa
kului ensimältä ainakin puoli työajasta. Sattui kumminkin ensimäisenä
päivänä olemaan vähän suojainen ilma, niin että seuraavana päivänä, kun
ilma kylmeni, alkoivat tallatut paikat kovettua. Ja muutamassa päivässä
tallaantui tuo paksuluminen metsäseutu hevosten ja miesten jaloissa
kovaksi tantereeksi, jossa reenjalakset, mäkirinnettä ajaa rotistaessa,
piukeasti narisivat raskasten tukkikuormain alla. Hakkuupaikalta alas
järvelle -- noin puolen peninkulman matka -- polkeentui tie, monta
tietä eri haaroilleen, siinä kun kaiket päiviä, aamusta varhain iltaan
myöhään, lähes neljälläkymmenellä hevosella ajaa juurrastettiin. Sillä
tavoin karttuikin järvelle suuret röykkiöt pölkkyjä. -- Tällä muuten
syrjäisellä takamaalla oli nyt elämä niin vilkasta kuin pienillä
markkinoilla: kulkuset pimpallivat, hevoset hirnuivat, miehet ärjyivät
hevosilleen ja toiset sitte laulaa loilottivat. Laulut olivat
lyhykäisiä, katkelmantapaisia, mutta osasta hyvin hauskoja. Yksi oli
tämmöinen:

    Jopa tulee ilman muute männynlatvan märkä,
    Huonon likan vieress' tulee ikävä ja nälkä.

Yön aikoina Rämeikössä oli ahtautta kummassakin tuvassa. Miehiä oli
nimittäin sadan vaiheille, ja vaikka niistä osan täytyi täytymälläkin
mennä jonkun matkan päässä oleviin torppamökkeihin, oli Rämeikön
suuremmassakin tuvassa miehiä tungokseen asti, jonka tähden talonväen
oli vaikea keittää ja tehdä välttämättömimpiä askareitansa. Voilla,
piimällä ja maidolla oli hyvä menekki, ja monikaan ei ollut tuonut
kotoaan tai kotipuolelta suuruksenpuoltakaan, jonka tähden he ostivat
jauhonsa ja leipänsä talosta; heiniä ja silppuja olisi myöskin halulla
ostettu, mutia niitä ei talossa riittänyt paljon myydä, jonka vuoksi
tarvitsevien täytyi tätä hevosenrehua hankkia muualta, peninkulmain
päästä. -- Rahantuloa oli talossa kokolailla kun sen lisäksi
huoneenlämpimästä tuli joitakuita lanttia mieheltä vuorokaudessa.
Pittäähän sitä jottain tulloo ollakkin meilläi täällä syvänmaalla, --
tapasi emäntä sanoa. Naurussasuin, tyytyväisen näköisenä liikuskeli
tämä lihava, punaverinen vaimo lattialla ja takan edessä tukkimiesten
joukossa ja väliin hän poistui edustupaan. Isäntä käveli,
pitkävartisella piipulla poltellen, vuoroin tuvassa ja vuoroin
edustuvassa. Hän oli laihanpuoleinen, keskikokoinen valkoverinen mies
ja yllänsä arkipäivinä pitkä, tavallisesti jokseenkin likainen
hurstimekko eli loiku, mutta pyhinä oli hän simusetissa ja verassa niin
että kuhisi vaan. Halulla hän puheli rahoista, tuhansista markoista ja
semmoisista suurenpuoleisista summista, ja silloin hän tavallisesti
päätteli näin: On se sentään jottai tuo mehtäkin kun sillä saa rahhaa;
ei sillä tulis mittää jossei tukkia ostettas. -- Voimakas kahvinhaju
edustuvasta pisti porstuassa tukkimiesten nenään, ja toisinaan oli
isäntä tavallistaan iloisempi ja hauskempi tupaan tultuaan. -- Se on
taas vähän "maistanut" -- kuiskailivat miehet silloin toisilleen.

Yöntietämät Rämeikön tuvissa olivat tavallaan hupaisia ja hauskoja
miesten pakinoidessa. Varsinkin oli niin laita siinä suuremmassa, jossa
isäntä ja emäntä väliin oleskelivat ja jossa Kalle ja Heikki
majailivat. --- Koturi-Heikki, se on semmoinen velikulta, että kyllä se
ajan saa kulumaan, sanoivat toiset hänestä. Siinä jutusteltiin
kaikellaista; usein ilmestyi aikalailla naurettavaa. Monikin joukosta
päästeli huvittavia komppasanoja ja kertoi urhotöistään, mutta Heikki
se aina "päät kääri." Hän oli kulkenut paljon maailmaa, käynyt
markkinoilla sekä Tampereella että Waasassa. Kaikki, jotka vaan hänen
kanssaan olivat ruvenneet kinaamaan, olivat lopulta saaneet aika
potkun. -- Kerrankin kun yksi pahanpäinen miesräähkänä Waasan
markkinoilla yritti takkini lakkarista siepata pitkäletkuvarsisen
piippuni, annoin minät hänelle semmoinen pätkäykson vasten suuta että
lensi monen sylen päähän koivet pystyyn. -- Tätä kertoi hän monasti,
samoin sitä, kuinka hän kerran Tampereen markkinoilla tappeli kolmea
miestä vastaan, jotka ensin olivat hänelle nauraneet, ilveilleet ja
pakkailleet täyttimään; nämä kolme turkulaista oli hän ruhjonut
pahanpäiväisiksi; poliiseja oli ollut välissä, mutta hän oli pyytänyt,
että eikö hän saisi näyttää miehuuttaan, koska kerran ensiksi olivat
kimppuun käyneet. Poliisien oli täytynyt myöntyä. Joskus hän oli
"pyrkinyt likkaan", tyttöjen aitanoveen koputellut, niin siellä oli
ollut muita, mutta tytöt eivät olleet malttaneet olla avaamatta
hänelle, ja -- voi perhana, kuinka niille tuli kiire sieltä pois, miltä
jäi saappaat, miltä lakki sinne. -- Sitten taas hän "puri leipää niin
että toinen vartaassa tärisi;" sanoi väliin silakalle "vasten silmiä
että kyllä voi on parempaa." -- Vielä tiesi hän taloja, joissa oli
akkavalta. -- Terva-aholla meidän kylässä -- jutteli hän kerrankin --
on semmoinen emäntä, että se välisiä panee miehensä, Kaappo-rasun,
pahempaan kuin pulaan. Yhden kerrankin kun ukko tuli kotiin vähän
päissään ja oli vaihtanut hevosta otti akka ja antoi luudantyvellä aika
löylyn miesparalle, ja kysyi päälliseksi: vieläkö toiste hurvittelet?
-- -- Minuapa siinä olisi tarvittu, sanoi siihen eräs keski-ikäinen
mies joukosta. -- Mitä! älä sano semmoista, vastasi siihen Heikki,
näinpä minä kerran sinuakin akkasi tiippaavan, eikä se saanut takaisin.
Toisella ei ollut mitään sanomista. Raikkaita naurunhöräyksiä kuului
miesjoukosta. -- Toisinaan katsoi Heikki sopivaksi esitellä toveriaan,
Kallea, miehille oikein semmoisena kuin hän oli. -- Tämä Tuppelan Kalle
se on niin hiljainen poika; ei siitä ole tämmöisten hulivilipoikain
joukkoon. Siellä kotonaan se miettii ja lukee kaikenmoisia kirjoja;
pappi siitä luullaan tulevan. Mutta tänne tukkimetsään se Tuppelan
Kyösti sen nyt ainakin pani. -- Kallelta ei tuohon tullut juuri mitään
vastatuksi, hyrähtihän joskus ujomaisesti: hm, pappi! -- -- Noh, eikös
ne miehet rupee taas yöhirsiä vetelemään, -- tapasi Heikki maatapanosta
muistuttaa. Ja miehiä alkoi laskeutua kuin salkoja taajaan toinen
toisensa viereen kostealle lattialle; pian rupesivat he kuorsaamaan ja
ähkämään -- Öinen hiljaisuus ja raskas, tukehduttava ilma vallitsi
tuvassa.

Kallesta oli kummaa kun ne muut niin pian vaipuivat uneen. Noh,
kyllähän häntäkin väsytti, mutta ei se uni siltikään heti tullut.
Kotona sai maata sijalla, vällyissä. Ei sekään sija ollut hyvä; talossa
-- Kumpulassa -- oli hän joskus maannut paljo siistimmällä ja
kauniimmalla sijalla, mutta oli se kotonakin ison joukon parempi kuin
nyt tämä kova, märkä lattia. Kotona oli hän tottunut lukemaan iltasilla
takkavalkean ääressä mukavia kertomuksia Suutari-Matilta lainaamistaan
ja muuten saamista kirjoista ja Uutta Testamenttia ja Katkismusta; hän
oli tuohon lukemiseen niin tottunut ja mieltynyt, että olisi pitänyt
välttämättömästi saada eis joka ilta lukea, mutta nyt ei ensinkään
saanut lukea. Sen sijaan vaan kuulla tuota rähinää ja viisastelua. Ja
kyllähän se Heikki oikein sanoi, kun sanoi minun miettivän ja lukevan,
mutta ei sitä nyt olisi tarvinnut tuolla tavoin jokaiselle huudella,
niin että sillä sitte nauravat. Hän oli saanut tuosta lukemisestaan
arkaa tunnetta, sillä isä ja äiti sekä muut ihmiset siellä kotikylässä
olivat tehneet hänestä pientä pilaa, jopa toruneetkin häntä siitä, että
hän luki kaikellaisia maallisia kirjoja, mutta hänessä oli herännyt
semmoinen halu niihin, ettei hän voinut lakata. Sen vuoksi se niin
sattui kun Heikki siitä oli suuressa miesjoukossa ivaillen puhunut. --
Vihdoin kuitenkin väsymys kokonaan saavutti ja hän vaipui uneen.

Sillä tavoin, kovassa työnteossa ja väliin hauskoissa pakinoissa vieri
viikot, kuluipa kuukaudetkin huhtikuun keskipaikoille, jolloin
tukinhakkuu ja -ajo loppui ja työmiehet lähtivät kukin kotiseudulleen.
Kaikilla oli rahoja, toisilla enemmän toisilla vähemmän. Kahden ja
puolenkolmatta markan päiviä olivat miehet saaneet, hevosmiehet kuuden,
seitsemän markan.

Vähästäkin sitä iloitaan kun ei paljoa ole totuttu vaatimaan. Niinpä
oli Tuppelan vanhuksillakin koko riemu pojan kotiin tultua. Kalle toi
kotiin noin 40 markkaa. Hän oli saanut kaksi markkaa päivältä, mutta
ostanut ruuan paitsi mitä konttiin oli lähtiessä vähän pantu. Ja
neljäkymmentäkin markkaa puhdasta rahaa! Sehän oli jo jotakin ahtaina
aikoina Tuppelan oloissa.

-- Mutta paljon minä olen nähnyt sen eteen vaivaa, paljon! -- sanoi
Kalle harvakseen ja totisesti. Kaikki kolme istuivat takkavalkean
ympärillä ja riisuskelivat maata.

-- Niin, ei ole vaivatonta viljaa, poika-parka, -- vastasi siihen isä.

-- Siltä näyttää! -- lausui poika miettiväisesti.

-- Olipa oikein hyvä ettei sinulle tullut siellä mitään vahinkoa. Minä
olen pitkät ajat öillä valvonut ja murehtinut sinua; on ajatuttanut,
että miten sinä siellä tulet toimeen, lapsisekainen ja tottumaton kun
olet, -- puheli äiti.

Nuo sanat ja ystävällinen hymy äidin kasvoissa panivat pojan
ajattelemaan: kyllä se äiti on oikein hyvä.

Kallen ansaitsemat rahat kuluivat joutua kodin tarpeisin. Vanhempien
oli täytynyt tehdä kaksikymmentä markkaa velkaa. Se oli nyt maksettava;
toisella kahdellakymmenellä markalla ostettiin jauhoja ja suoloja.
Pieksuja, jotka Kallelle oli jälestäpäin talvella laitettu ja lähetetty
hänelle tukkimetsään, ei näillä rahoilla voitu maksaa, mutta Tuppelan
eukko oli hyvä saamaan vähästäkin kokoon, -- hän oli yhden lehmän
maidosta valmistanut kevättalvella -- lehmä oli poikinut muutamia
viikkoja jälkeen Kallen lähdön -- toista leiviskää voita. Kokonainen
leiviskä voita oli myydä ja sillä saatiin viisitoista markkaa. Tällä
saatiin pieksuvelka maksetuksi ja vieläpä saivat vanhukset sillä
itselleen kengät. Mutta aikomus oli, että Kallen piti lähteä tänä
kevännä uittoon heti vetten auvettua ja sen vuoksi tarvitsi hän
pieksusaappaat. Taas niiden ainekset täytyi ottaa velaksi. Suutari
otettiin kotiin niitä tekemään.

Tämä suutari -- nuorenpuoleinen mies oli Kallesta niin mieluinen, että
hän olisi aina ollut hänen kanssaan. Suutari-Matti oli lukenut
sanomalehtiä ja muita semmoisia tietokirjoja, miten hän itse niitä
nimitti. Sitäpaitsi oli hän matkustellut useita vuosia Savossa ja
Itä-Suomessa. Tällä tavoin saamiaan tietoja hän kertoeli ja sitä Kalle
mieleltään kuunteli. Kyllähän Matti saattoi välistä pistää vähän
valettakin höysteeksi joukkoon, mutta paljon siinä oli tottakin,
arveltiin hänestä tavallisesti. Kaikki mitä romaaneissa ja novelleissa
kerrottiin, olivat hänen uskonsa mukaan rikusta rikkuun historiallisia
tapahtumia Ja sen Kallekin uskoi. Eivät he kumpikaan osanneet eroittaa
kaunokirjallisuutta historiasta ja tämmöisessä käsityksessään olisivat
he hylänneet kirjan, jos vain olisivat tienneet ettei se kaikki mitä
siinä kerrotaan olisi historiallista tietoa.

Heikki eli herroiksi pari viikkoa kotipuolelle tultuaan. Hänellä oli
koossa viisikymmentä markkaa; enempää ei ollut karttunut vaikka hän
oli saanut puolikolmatta markkaa päivältä; hän kun oli syönyt
hyvänpuoleisen ruuan. Mutta Heikki ei aikonutkaan säästää. Nämä rahat
tuskin olisivat kotipuolta nähneet jos siellä tukinhakkuuseudulla olisi
ollut tarjona mieluista ostettavaa, mutta sitä ei tuolla sydänmaalla
onneksi ollut. Nyt kotiseudulla sitä sai sentään kaikenmoista, kun
viinaakin oli tuotu kaupungista kylään. Lujassa olivat nuo rahat kyllä
olleet, mutta -- mitä nuoren yksinäisen miehen on lukua, tuumasi hän;
eipähän ole akkaa ja lapsia marisemassa. -- Nyt piti ostaa sianlihaa,
voita, kahvia, nyt piti kulkea häissä ja ryypätä. Eikä tahtonut kohmelo
kohmelosta katketa näillä viikoilla.




II.


Ylimaan paksut lumet alkavat vajota, pälviä näkyy vainioilla,
kanervikkokankailla ja mäkilöillä; purot, joet ja järvet rupeavat
aukenemaan jääkuorestaan. Vedenjuoksun aika on tullut. Ätsärin järvi on
kauttaaltaan vesisiljulla, jää tummuneena, paikoittain vapaa vesi
lainehtii etelätuulen puhalluksissa. Teeren kukerruksia, laulurastaan
suloisen ihania liverryksiä ja monenmoisia isompain ja pienempien
lintujen kaakotuksia ja viserryksiä kuuluu joka taholta metsäisiltä
kankailta ja mäiltä. Kuusikko-mäellä Tuppelan läheisyydessä laulaa
ryystävät kyyhkyset kamalan surullisesti, ihmisten matkien näin: "kyyh
kyyh kyyh kymmenen munaa, kahteen katoomaan pitää." Kaikkialla huomaa
nyt, että luonnossa on tulossa suuri muutos: talven yksitoikkoinen
kylmyys ja jäykkyys taistelee viimeisiään suven suluttavaa,
eloatuottavaa voimaa vastaan.

Kesäntulo ei tosin näyttänyt aivan varhaiselta, jollei kovin
myöhäiseltäkään; oli nimittäin Vapunpäivä eli toukokuun alku. Pitkä
kevät ja sitä seuraava kova nälkä- ja kuolovuosi olivat, vaikka niistä
oli kulunut jo useampia vuosia, vielä ihmisillä tuoreessa muistissa;
senpä vuoksi toivolla ja jännityksellä odotettiin kevättä ja kesää.
Tuppelan Kallen oli nyt ensi kerran lähteminen uittoon kauemmaksi;
kotilähellä oli hän jo muutamina edellisinä vuosina ollut uitossa.
Vastenmielistä ja tukalaa oli lähteä sinne tuntemattomiin vaaroihin ja
semmoisessa kevät-lumisohjussa kuin oli, mutta -- täytyi. Hänestä ei
tosin ollut maatyökään mitään mieluista eikä hän paljoa ollut ajatellut
minkään työn päälle -- hänen ajatuksensa ajelehtivat melkein
alituisesti niissä asioissa ja seikkailuissa, joista hän oli lukenut
sekä raamatusta että muista kirjoista, kirkkohistoriasta, Suomen
historiasta ja muista semmoisista; paljon hän myöskin ajatteli
eläimistä ja linnuista -- mutta nyt kun maa rupesi paljastumaan ja
uittoon oli lähdettävä, heräsi hänessä halu maamiehentöihin.

-- Voi jospa meillä olisi maata niin paljon, että sitä asumalla
voisimme toimeen tulla, sanoi hän vanhemmilleen.

-- Eipä sitä ole annettu kaikille yhtä suurta osaa täällä maailmassa,
täytyy kuitenkin tyytyä -- lohdutteli äiti -- vaikk'ei minusta silti
suinkaan ole mieluista sinun lähtemisesi, varmaankin monta unetonta
yötä saan taas valvoa sinua murehtien.

-- Niin, mutta pitäähän sitä miehen oppia uskaltamaan eikä se
murehtimisesta parane, sanoi siihen isä kokeneen miehen
lujamielisyydellä, maailma on kovaa kestää, mutta kestää kumminkin
pitää!

Eväskontti, johon pantiin suurenpuoleinen aski voita, juusto ja
kahdeksan leipää, laitettiin pojalle. Konttiin pistettiin myöskin
varreton keksi. Samoin kuin talvella tukinhakkuusen lähtiessä varoitti
nytkin äiti poikaansa katsomaan eteensä, ettei mitään vahinkoa ja
onnettomuutta tulisi.

Kun halpainen koti tuntuu rakkaalta, mitähän sitte jos olisi hyvä koti,
ajatteli hän mennessään.

Nähtyään miesjoukon menevän mäkirinteessä Ranta-ahon tuollapuolen, otti
Kalle juoksun saavuttaakseen heidät; raskas kontti ja vesinen ja
hyhmäinen tie hidastuttivat juoksua.

-- Kas, Tuppelan Kalle juosta ressuttaa perässämme, huusi
Koturi-Heikki, jonka vilkas silmä sattui taakse vilkasemaan, --
odotetaan Tuppelaisen poikaa!

Miehet, joita oli lähes kolmekymmentä, hiljensivät kävelyään. Kalle
saapui joukkoon.

-- Noh, astutaan nyt sitte kuin viimeistä päivää, kun Tuppelan Kyöstin
poikakin on joukossa, komensi Heikki.

Kaikilla miehillä oli jaloissa pieksusaappaat ja useimmilla myöskin
kontti selässä. Pukeutuneina olivat miehet toiset sarkavaatteisin ja
toiset ohukaisempiin puolivillaisiin "kesäverhoihin"; kaikilla
työkintaat kädessä. Kallella oli yllään paikattu sarkatakki, jalassaan
kesäverkaiset housut. Heikki oli pukeutuneena paikattuihin
verkavaatteisin. Rahaa ei hänellä enää ollut, sen itse sanoi; oli
täytynyt tehdä jo vähän velkaakin kortteeritaloon; pari leipää ja
vähäläntä aski voita oli hänellä nyytissä -- siinä kaikki. -- Mutta
murehtikoon hevonen, joll' on suuri pää, ilveili hän. -- Enempää
matkavarustusta ei ollut muutamilla muillakaan.

Maikalla yhtyi joukkoon yhä lisää miehiä. Yötä pitivät jonkun verran ja
haukkoivat eräässä talossa.

Runsaasti puolitoista päivää käveltyään vesi- ja kylmäsotkuista tietä
saapuivat miehet matkansa päämäärään: pienoisen Tuhkionjärven luokse.
Siellä jo oli joukottain miehiä muilta paikkakunnilta ja toisia yhä
tuli.

Tuhkionjärven jäälle kasoihin ne tukit olivat talvella ajetut. Täältä
niitä nyt oli alettava uittamaan vähäpätöistä, korpien, rämeikköjen ja
nevamaiden läpi suikertelevaa Tuhkionjokea pitkin sekä muutamain
vähäisten järvien, salmien ja koskentapaisten läpi Ätsärinjärveen.

Rämeikön molemmissa tuvissa oli taas tungosta ja pouhua yllinkyllin.
Miehet asettuivat kontilleen päivällistä haukkomaan. Kaikellaista siinä
puheltiin. Heikki sanoi:

-- Taitaapa olla joukossa useampia ensikertalaisia. Meidän kylästä
ainakin on yksi, Tuppelan Kalle, näetten.

-- Enpä vain minä ole täällä uitossa ennen ollut, kuului muutamilta
tahoilta... En minäkään, -- en minä liion, lisäsivät useat.

-- Eiköhän sitte ole kohtuullista että minä teille vähän selittelen
näitä työaloja täällä. Minä ne tunnon kuin viisi sormeani.

-- Kyllä se sopivaa on. Antaa tulla... sanoi moni joukosta.

-- Niin tuota, alkoi Heikki, tästä järventapaisesta alkava Tuhkionjoki
suunnittaa hiljaisen juoksunsa aluksi, kolmen virstan pituudelta,
luodetta kohti virstaa pitkään Kivijärveen asti. Tällä välillä, joka on
enimmäkseen nevoja ja paikoin vähän korpia, on neljä tammea oli lussia,
joilla aina vettä paisutetaan; muuten ei kevät-tulvainkaan aikana saisi
luistamaan tukkia Tuhkiolla, niin mitätöntä jokea se on; Kivijärvestä
ohjaikse joki salmentapaisena eteläistä ilman suuntaa kohti
Kortteisenjärveen, joka on kahta ryssän virstaa pitkä mutta hyvin
soukka. Siitä alkaa joki vilkastua kosken tapaiseksi, kuohahtaen
parhaimmilleen Myllykoskessa. Sitten on pitkältä aukeaa nevaa
Lopotinkoskeen asti, joka laskee virstaa pitkään Pemunjärveen. Tästä on
vähäinen salmi Niemisselkään, joka on kahta virstaa pitkä.
Niemisvedestä alkaa isompaa, yhäti eteläiseen ilmaan suunnittavaa
jokea. On sitten vielä Reijonkoski, Ohrakoski ja Nuutinkoski ja virstaa
pitkä Moksunjärvi ja vähäinen salmi, niin tulee Hangonselkä, joka on
kahta virstaa pitkä. Sitten tulee Nääsinsalmi ja siitä alkaa uitto
vastavirtaan kahta virstaa pitkään Väliveteen ja niin mennään nivan
pohjosta kohti kunnes on Nyyssösensalmi. Sitten ollaan Ätsärillä, joka
niinkuin moni joukosta tietää, on kymmentä virstaa pitkä järvi.
Ätsärillä on paljo saaria, ja kahta virstaa eli puolta peninkulmaa
leveä on se järvi leveimmältä kohdalta.

-- Kylläpä siinä on monta mutkaa ennenkuin siellä ollaan, sanoivat
ensikertalaiset.

-- Onpa niinkin, sanoi Heikki, lakkasi syömästä, oikoi ja haukotteli.
Kyllä siinä rähmiä ja ponnistaa saadaan, muttei uittopojan sovi
semmoisia kammoksua.

Keksi, tuo uittomiehen työase oli jokaisella kotoa muassa. Mutta varsia
ne puuttuivat, jonka tähden miehillä nyt syömästä päästyä tänä
iltapuolena oli varsipuiden etsiminen ja valmistaminen työnä.
Semmoisten, noin kolmea syltä pitkien hoikkain kuusenorsien etsintään
kului useita tuntikausia.

Uittoherra, hattupäinen, paksu lihava mies, käveli keppikädessä talon
pihan ja järvenrannan väliä, ja puheli ylpeästi siitä seikasta, että
miehiä oli niin kosolta uittoon tullut. -- Niitä on nyt taas sakeassa
kuin sääksiä, pahkiloi hän, -- ainoastaan parhaimmille kannattaa antaa
kolme markkaa päivältä; -- semmoista palkkaa älköön toivoko moni!

Loppu päivästä meni miehiltä tyynni keksinvarsien tekemiseen.
Seuraavana päivänä odoteltiin järven jään sulamista. Kyllä se jo hyvin
löyhtynyttä oli; tukit enimmäkseen olivat irtonaisten jäiden vallassa,
mutta kumminkaan ei vielä sinä päivänä saatu lauttaa oikeaan
järjestykseensä.

Sen jälkeisenä aamuna tuli uittoherra edustuvasta suureen tupaan, jossa
makasi miehiä salkonaan lattialla.

-- Hoi pojat, ylös! komensi hän. Järvi on sula, lautta vesiajolla. Joku
kymmenkunnan miestä menköön heti etimmäistä lauttaa kulettamaan ja
ohjaamaan. Toiset jälkemmäisempiä, niin paljon kuin tilaa aukenee. Ja
miehiä jokivarren täydeltä soluuttamaan siellä olevia tukkia!

Lauttaa ohjaamaan käsketyt miehet lähtivät heti järvelle. Muut miehet
rupesivat einestä haukkomaan ja kiirehtivät sitten jokivarrelle.

Tukkikasojen ympärille järven jäällä oli talvella asetettu n.s.
poomipuut. Ne olivat tukkipölkkyjä, joiden päihin, ensin kirveellä
vähän litteäksi veistettyä, oli tehty reiät. Vitsantapaisesti
väännetyillä kuusennäreillä nämä tukit olivat sidotut reikäin kautta
päistä yhteen, ja se se nyt oli tukkilauttaa koossa pitävä poomi.
Lauttaan kuuluu kahdeksan yhdeksän tuhatta ja suurimpaan kaksitoista
tuhatta pölkkyä. Ponttoo myöskin tarvitaan ja ihan välttämättömästi
lautan kulettamisessa; se on lautan pää ja ponsi. Kymmenkunnan pölkkyä
oli kiinnitetty poikittaispuilla ja paksuilla närevitsoilla lujasti,
taajasti rinnakkain. Tällä ponttoolla käy miesten seisominen kuin
tuvanlattialla, vaikka se hylkkyilee läikkyvällä vedellä; siihen
asetetaan pystyyn kela, joka miesten (täällä ei käytetty hevosvoimaa
siihen tarkoitukseen) sitä pyörittäessä kiertää ympärilleen varppia ja
kun varpin toinen pää on kiinnitetty ankkuriin, joka lepää etäämmällä
järven pohjassa, niin täytyy tukkilautan mennä junnata ankkuriin päin,
jollei käy kova tuuli vastaan.

Poomipölkkyjä sitomassa, ponttoota laittamassa ja muita semmoisia
valmistavia töitä varten oli Tuhkionjärvellä jo viikonpäivät ollut
vähäinen joukko miehiä.

Aika molsketta oli järvellä kun miehet repivät, oikoivat ja asettelivat
tukkia poomin sisällä järjestykseen. Siinä kysyttiin pölkyllä
pysymistaitoa. Ja uittoherra katsoi tarkasti perään, kutka joukossa
parhaita olisivat. Ne samat miehet, jotka ennenkin, siellä nytkin
ketteryyttä osottivat. Ja niiden joukossa oli Koturi-Heikki paras,
myönsi uittoherra. Reippaasti hän siellä liikkui kuin kovalla
tantereella ikään, vaikka pölkyt alla pahoin keikkuivat; lauleli vaan
siellä ja huusi ja komensi.

Kun ensimäinen lautta oli saatu junnatuksi ahtaalle joen suuhun, lähti
Heikki keksineen joelle uittamaan. Kovaa touhua oli sielläkin. Miehet
täällä koettivat olla niin ketteriä kuin suinkin saattoivat; täytyi
kumminkin ensi päivänä kolmen markan päiväin toivossa osottaa
ahkeruutta. Kiivaasti siinä sohottiin joenpartailta kekseillä
pölkkyihin, niin että ne keikutellen pakenivat eteenpäin. Miehet
hajosivat yhä pitemmälle matkalle aina sen mukaan kuin etimmäiset
pölkyt poistuivat. Huutoja semmoisia kuin: Hei pojat, töyttikää,
repikää, vetäkää, älkää kuhnailko! kuului ehtimiseen, melkein
yhtämittaa, ja siihen joukkoon kajahteli tuon tuostakin iloisia laulun
loilotuksia. Lintusetkin metsissä kahdenpuolen jokea visertelivät
parhaansa mukaan, mutta pauhaava miesjoukko ei juuri paljon joutanut
kuuntelemaan tuota suven sanansaattajien suloista ääntä.

Uittopäällikkö tuli hänkin hyvin iltapuolella jokivarrelle kävelemään.
Hän silmäili miesten liikunnoita ja sitä kuinka helposti pölkyitse joen
yli pääsivät. Ei hän voinut tarkoin kutakin erikseen tuommoista
miesjoukkoa katsoa perään; kyllä siellä oli ketteräjalkaisia miehiä
joukossa, sen hän näki. Pyörittivät hyhmäisiä, näljäisiä pölkkyjä
jalkainsa alla, keikistelivät ja kumartelivat. Kyllä ne uittomiehestä
kävivät, ajatteli hän. Mutta kömpelöt miehet häntä suututtivat.

-- Paljon on joukossa kömpelöitä kuin puuhevosia, semmoisia raukkoja
kuhnuksia, ärjyi hän korvallistaan kynsien. Kuka se tuokaan kääpiö on,
jonka housun-takapuolesta vesi tippuu tuolla jokivarrella?

-- Se on Tuppelaisen poika meidän kylästä, huusi Heikki pyssynkantaman
päästä; se on ensi kertaa kevät-uitossa Tuhkiolla; onkos se sitte kumma
jos se joskus puikahtaa Ahvenen valtakuntaan?

-- Kyllähän taitaakin olla aika tuppelainen, mutta mitä sillä täällä
olisi tehty, kun kerran parempiakin miehiä on!

Kalle ei puhunut mitään; siinä vain seisoi ja värisi, kylmä tuuli
puhalsi märkiin housuihin. Kyllähän hänellä oli ajatuksia, mutta mitäpä
se puhumisesta parani. Nauraisivat vain. Hän tiesi, ettei tänne kukaan
ollut tullut herrastelemaan; kaikilla noilla miehillä, sadoilla, oli
sama pakoittaja kuin hänelläkin, köyhyys. Siinä oli eroitus, ajatteli
hän, että ne miltei kaikki muut näyttivät huolettomilta jopa
iloisiltakin köyhyydessään. Teki hänen mielensä vastaamaan päällikön
sanoihin "mitä sillä olisi täällä tehty," että ei suinkaan hän tänne
olisi tullut jos muu neuvo olisi auttanut, tottapa hän paljon
mieluimmin olisi kotona ollut, maan työtä tehnyt, mutta -- -- --
turhaa, sillä ei suinkaan hän säälisi ja jos hän joskus ihmistä
säälisikin, niin hänellä olisi likeisempiä säälittävänä.

-- Ohoh, toisen kerran! kuului yhtähaavaa monen suusta. Naurun
remahduksia.

-- Sen minä tiedän, että kun housut kerran kastuu, niin alaspäin ne
miestä vie, huusi Heikki nauraa räkättäen.

Mene nyt joutua taloon, lämmittele siellä ja lähde sitten huomis-aamuna
kotiisi! käski uittoherra; -- ei saakelikseen täällä tuommoiset miehet
kelpaa.

Kalle lähti kävellä reputtamaan taloon, joka oli noin puolen pitkän
virstan päässä. Mihin hän oli joutunut! Kauas sydänmaalle, muiden
naurettavaksi, uittoherran halveksittavaksi! Hirveän ilkeää tuo märkyys
vaatteissa ja samassa surkean kylmä! Ja nyt käski vielä kotiin
lähtemään. Mieluinen asia se hänelle olisi ollutkin, mutta, mutta!
Mistä sitten rahoja polttavaan tarpeesen kotona? Täytyy kun täytyykin
nöyrtyä pyytelemään tuota herraa, että hän ottaisi vielä työhön. Muuten
ei hän matelisi riivatun edessä!

Tuommoisista ajatuksista paisuneena hän saapui taloon, Siellä tuvassa
oli hänellä hyvää tilaa lämmitellä ja kuivailla vaatteitaan kun ei
muita uittomiehiä sinne vielä tullut. Talon ihmiset puhelivat hänelle
ystävällisesti, jopa surkuttelivatkin häntä kun hän kertoi itsensä ja
vanhempainsa köyhyydestä. Se seikka ja lämpiäminen tekivät hyvää ja hän
sai taas tyytyväisen mielen. Hän oli kotonaan lukenut suurten miesten
matkustuksista kaukaisissa erämaissa ja vertaili nyi hienosesti itseään
noihin masentumattomiin retkeilijöihin, ja se lisäsi tyytyväisyyttä
tällä kertaa. Hän päätti pyytää päälliköltä työhön pääsemistä.

Seuraavana päivänä päivällisen aikana hän yritti, huolimatta luontonsa
heikkoudesta.

Kun Kalle sai emännältä kuulla, että herra oli päässyt syömästä, lähti
hän edustupaan. Aralla sydämmellä avasi hän oven. Herra makasi
sijallaan peitteen päällä ja loi häneen tuiman silmäyksen.

-- Minä tulin -- --  --

-- Noh, hiisi vieköön! eikö nyt saa ruuanrauhaa! Kyllähän minä näen
että sinä tulit, kelvoton. Sano asias!

-- Minä tulin tuota että -- ei -- eikö herra ottas minua vielä
uit-uittoon? Meil -- meill' on niin köyhyyttä, e-en minä muuten -- --

-- Mitä tulimmaista minä teidän köyhyydestä! Joka ei katso eteensä,
katsokoon taakseen tässä maailmassa. Uittoon ei sinusta olisi, mutta
saathan koettaa, mosahdella siellä.

Kalle lähti ja ajatteli: siinäpä sanoi oikein, "Uittoon ei sinusta
olisi;" siihen ei minusta olisikaan; maantyötä puolta mieluimmin
tekisin, mutta kaikkein mieluimmin lukisin ja opiskeleisin. --
Hirmuisen vihanen herra! Tämän viimeisen puolikuuluvasti.

Viikkoja useampia kesti uitto näillä metsäisillä sydänmailla ja melkein
yhtämittaa oli tänä aikana ilma n.s. keväänkovuutta: väliin satoi
lunta, väliin vettä, väliin lumi- ja vesiräntää, kylmä tuuli usein
puhalteli. Toisinaan taas oli ilma ihana: aurinko paistoi lämpöisesti,
ja lopulta saatiin kuulla käki. Kauniisti se kukkua helkytteli pitkien
kuusten latvoissa, ja se tuotti ihastusta uittomiesten sydämiin. Väliin
vanhapiika rämeiköllä lennellen paneskeli: viklon, viklon --
möhöhöhöhöö! Useita oli miehissä hilpeitä luonteeltaan, toiset
surullisempia, mutta ylipäätään näytti hilpeä puoli pitävän voiton.
Leikkipuheita ja lauluja saatiin aina toimeen ja surullisuus näytti
katoovan iloisuuden tenhoon.

Tosin ei ole mitään miellyttävää ja mukavaa laskea maata märissä
vaatteissa kostealle lattialle, mutta eivät miehet siitä paljon
välittäneet; kyllähän se vaikutti ruumiissa jotakin ilettävää, mutta
hauskat pakinat syödessä iltasilla ja sitten varsin helppo unentulo
tekivät tuon huonon olon monelle lähes huomaamattomaksi.

Tuppelan Kalle oli myöskin päässyt jokseenkin unettomuuden vaivoista;
päivän pitkän joella "sohjaaminen" tuotti näet makean väsymyksen. Mutta
hän tunsi jotakin ruumiissaan, tunsi jotakin semmoista, joka iletti ja
hienostaan vaivasi; hän ei voinut uskoa, että kellekään muille olisi
tämä olo niin tukalaa kuin hänelle. -- Kotona työskennellessään oli hän
paljon ajatellut; silloin olivat ajatukset liidelleet laajasti hänen
mielestään, kaikilla niillä aloilla, joista hän oli lukenut. Se oli
ollut huvittavaistakin. Mutia nyt ei jaksanut ajatella läheskään niin
korkealle. Ajatukset liikkuivat kankeasti ja hiljoilleen juuri
nykyisessä vastahakoisessa elämässä, tuossa uittotouhussa, ja
koti-ikävä sen ohessa rasittelisi. Toisinaan hän kumminkin siirtyi
ajatuksissaan toisille aloille; se tapahtui tavallisesti ruokalevolla.
Muiden puheisin ja iloihin ei hänen huomionsa silloin paljoakaan
osaa ottanut. Milloin hän ajatteli Kustavi Vaasaa tanskalaisten
takaa-ajamana, kuinka hän kuleskeli metsissäkin pakoretkillään, makasi
petäjän juuren alla yönsä, piilottelihe olkikuormassa, milloin hän
kuvaili Israelin lapsia Siinain korvessa ja erittäinkin Moosesta, joka
heitä johti, milloin taas mietiskeli hän sitä kuinka maa on pyöreä
pallo, joka pyörii ja aurinko seisoo paikallaan; sitten tuli ajatus
Jumalasta; sitä hän ei voinut käsittää, missä Hän oikeastaan asuu ja
mimmoinen Hän on. Hän oli kuullut ja raamatussa sanottiin Hänen asuvan
ylhäällä taivaassa, mutta kun nyt maailmarakennus oli semmoinen laitos,
ettei voinut oivaltaa, missä sen "ylhäällä taivaassa" on, niin siinä ei
auttanut enää muu kuin usko. Ja hän uskoi vahvasti mitä raamattu sanoo:
Hän on henki, jokapaikassa läsnäolevainen, mutta kuitenkaan eivät
taivaat ja taivasten taivaat voi Häntä käsittää. -- Usein uittoherran
kova ääni: joelle miehet! keskeytti hänet näistä ajatuksistaan.

       *       *       *       *       *

Enimmät tukit olivat muutaman viikon kuluessa kuletetut Kivijärven ja
Kortteisenjärven läpi ja laskettiin niitä parasta aikaa Myllykoskesta.

Miehet tiesivät jo jokseenkin varmaan, minkälaista palkkaa heille
kullekin tänä kevännä ja kesänä uitossa maksetaan. Ainoastaan
joku pari kymmentä miestä oli tähänastisissa "likviikeissä" saanut
kolme markkaa päivältä. Lauttamiehillä oli ominainen palkkansa
lautankulettamisajalta. Suuri joukko, lapsisekaiset ja muuten kehnot
uittomiehet, oli saanut I markka 75 penniä ja kaksi markkaa.
Puolenkolmatta markan miehiä oli niinikään hyvä joukko. Ruokaan oli
miehiltä kulunut melkein ylipäätään puoli palkasta, monelta enemmänkin.

Viimeisessä likviikissä oli Koturi-Heikki jäänyt tyytymättömälle
mielelle. Hän kiekkuili:

-- Jos ei minulle luvata nyt parempaa palkkaa, niin lähden heti pois,
saakeli vieköön lähdenkin!

-- Noh, mitäs siitä täällä intoilet, mene herran puheille taloon!
sanoivat toiset.

-- Menon kyllä ja uskallan kans, mutta nöyränä en mene. "Työmies on
palkkansa ansainnut" sanotaan raamatussakin. Minä menen ja
nyrkkivoimalla vaadin siltä kaljupäältä suurempaa palkkaa! (Lyö
keksinsä kovasti kenttään ja menee.)

Hetken perästä hän palasi kosken varrelle.

-- Mitenkäs kävi? kiiruhtivat miehet kilvassa kysymään.

-- Hyvin. Puolineljättä markkaa saan nyt tässä jokiuitossa ja
entistäkin joutui äijä vähän korvaamaan.

-- No, eikö kironnut niinkuin hänen pyhä tapansa on?

-- Kirosi kyllä ja repi korvallistaan, mutta mitä, ruma vieköön, tämän
pojan kanssa antina; minä kirosin vastaan niin että tulta iski. Ja,
tulimmainen peijakas, jos hän vielä hiemankin olisi vastaan kiukuillut,
niin olisinpa selkänahkansa pehmittänyt -- Hih! -- Nyt saatte nähdä,
että kyllä tälle pojalle kannattaa palkkaa maksaa. Uskaltaako kukaan
mennä päästämään ruhkaa? Tulkaa! minä menen.

Yks, kaks oli Heikki koskeen ruhkaantuneiden pölkkyjen niskassa, repi
ja töytti keksillään. Keksinvarsi katkesi ja pölkyt rupesivat
kumpuamaan; hän oli nyt ehdottomasti tukkien vallassa kun ne mahtavasti
poukutellen, alakivihin jymähdellen, syöksyivät kosken kuohussa alas.
-- Mitenkä hänen käy? Silmänräpäyksessä saattaa hän vierähtää pölkkyjen
sekaan koskessa! Tuommoisia hätähuudahduksia kuului miesjoukosta. Hän
hyppi, katsoa vilkasi sivulleen, taakseen ja jalkoihinsa. Nyt on hän
joutunut yksinäiselle pölkylle! Toisia tukkia syöksyy perästä. Tuokio
lyhyt -- ja Heikki seisoo kosken alapuolella rannan alakivellä.

-- Jo oli vähältä viedä! huudahti hän hengästyneenä. -- Ai, mutta minä
olen nyt keksitön uittomies; tuolla se on tynki. -- Hän oli pölkkyjen
päällä ollessaan viskannut katkenneen varrenpään, jossa itse keksi oli,
rannalle. -- Pitääpä mennä varsipuuta etsimään.

Ainakin kaksi tuntia viipyi hän varsipuun etsinnässä. Tultuaan istui
hän kentälle sitä vuoleskelemaan. Siinä vuoleskellessaan puheli hän
kaikenmoisia pilojaan. Hän oli varsin riuskea poika, sitä tuo katkennut
keksinvarsikin todisti. Yritti käymään hullusti tuossa koskessa äsken,
mutta nahkansa tämä poika piti.

-- Kuule, Tuppelan Kalle! sanoi hän katsoen Kalleen, joka töytti
pölkkyjä rannasta, mitähän jos sinäkin olisit niin uskalias ja
pelkäämätön kuin minä. Silloin ei sinun tarvitsisi tyytyä markan
seitsemänkymmenen viiden pennin palkkaan. Mutta sinä pelkäät kuolemaa
ja helvettiä, ettet uskalla pölkylle mennä, ja siksi toisekseen, sinä
pelkäät tuota herraressukkaa -- vieläpäs tässä värkkiä -- niin ettet
uskalla näyttää sille kovaa. Mutta tää poika uskaltaa!

-- Kyllä oikein puhut, Heikki-toveri, mistähän tuon kalkon niin
arvaatkaan, sanoi Kalle naurusuin. Mutta enhän minä juuri suurempaa
palkkaa ansaitsekaan muihin verraten. Enempää oi hän sanonut, mutta
ajatteli: kyllä kai tuommoisella luonnolla on hyvä maailmassa olla?
Uittoherra tuli joelle.

-- Kuinka täällä nyt pölkyt luistan? kysyi hän ja näytti olevan hyvällä
tuulella.

-- Meneehän ne kun vaan töytitään, vastasi Heikki, joka vielä istui
kentällä mutta oli juuri saanut keksinvarren valmiiksi.

-- No, ethän sinä mitään töyti ainakaan tällä haavaa kun siinä istut.

-- Hyvä herra, minä olen tehnyt jo oikein urhotyön, minä olin ruhkaa
päästämässä henkeni kaupalla -- henkeni kaupalla, sanon, muttei siinä
vielä kuolema likelläkään ollut.

-- Onko se tosi? kysyi päällikkö toisilta miehiltä.

-- Kyllä se -- -- --

-- No, saakeli, ettekö usko ennenkuin näette?

Heikki hyppäsi silmittömän hätäisesti yrittäen tukkien päälle kosken
niskassa, mutta luiskahtikin väliin kun niitä oli siinä liian harvassa.
Nyt olisi tainnut Heikin hukka periä jos vaan paikka olisi ollut vähän
alempana, jossa virta oli kovempi. Vesi yritti häntä viemään, mutta
eräs mies sai keksinvartensa poikittain eteen. Niukan minuutin oli hän
jo upoksissa ennenkuin saatiin niskaan kiinni ja vedettiin maalle.
Pikkuruisen aikaa hän pyrski ja ähkyili, mutta selvisi pian, vaan ei
puhunut pilojaan isoon aikaan.

Kalle muisti nyt kuinka Heikki oli hänelle nauranut Tuhkiolla. Hänen
olisi sopinut nyt puolestaan nauraa, muttei siitä mitään tullut.

Mutta oli niitäkin, jotka nauroivat ja pitittelivät, jollei aivan
ääressä niin vähän edempänä. Muutamat sanoivat: se oli omiaan sille
koiran leuvalle!

Kukaan koko miesjoukosta ei ollut mieluinen menemään ruhkaa avaamaan
kun näkivät kuinka pinteällä Heikki oli heti ensi kerralla ollut ja
kuinka huonosti häntä toisella kerralla onnesti. Eikä Meikkikään enää
ollut ihan kerkäs sinne menemään. Sanoi hän nytkin, että kyllä hän
menisi jos välttämättömästi tarvitsisi. Rannoilta nyt vaan koetettiin
köytten ja kankien avulla avata pahinkin ruhka. Kerran vielä Heikki
päätti kumminkin näyttää herralle sukkeluuttaan, sillä, sanoi hän,
sydäntäni niin motkottaa kun se onnistui silloin niin huonosti. Sen
yrityksen hän tekikin eräänä iltana sangen onnistuneesti ja sai
päälliköltä arvolauseen: "oiva uittomies."

       *       *       *       *       *

Kun ensimäinen lautta sinä kevännä Niemisselällä junnailemaan lähti oli
miehistä kelpolailla hauskaa. Kevään kolkoin aika kylmine tuulineen ja
lumirämpsyineen toivottiin ja näyttikin jo olevan ohi. Rannoilla
viheriöitsi hienoinen ruohonalku, puissa oli lehti hiiren korvalla.

-- Hei kuinka lystiä on kun taas saa kauniilla kesällä ponttoolla
tepastella! huusi Heikki lautan lähdettyä junnaamaan. -- Oli hyvin
iltapuoli.

-- Jaa-a, lystiä on uittopojillakin toisinaan! huusi eräs toinen
lauttamies.

-- Oikein riemastuttavaa on tämä! Niemisvesi hopealta välkkää alenevan
auringon hohteessa. Me mennä heilutellaan; tytöt rannalta katsovat!
lausui kolmas juhlallisella äänellä.

-- Lauletaanpas nyt oikoin yhteen ääneen! kehoitti Heikki. Ponnistaa
junnataan vivusta ja lauletaan:

    Sytytä, likka, sun kamaris lasille
    Kynttilä palamahan!
    En minä jouda tänä yönä
    Sinua halaamahan.

Viehättävästi, sointuvasti raikui uittopoikain laulu tuolla pienellä
järvellä, komeasti se kaikui rannan metsissä ja mäkilöissä.

-- Kuka tulee ankkuria soutamaan? minä olen yksi, kysyi Heikki kun
varppimitta oli loppunut.

-- Kyllä minä --

-- Minä -- --

- Minä kans.

-- Ei siellä tarvita kuin kolme miestä.

Hauska oli miehillä koko sen yön koska ilma oli kaunis ja tyyni.
Tyttöjä ja viinaa lauttamiehet kuitenkin vielä kaipasivat, mutta Heikki
oli varma siitä että "kyllä niitä molempia saadaan kun tästä Ätsärille
vihdoin tullaan."

Aurinko paistaa hellitti hyvästi korkealla idässä lautan saapuessa
Reijonkosken puoleiseen päähän Niemisvettä. Miehet olivat vähin unisia
ja väsyksissä, sen vuoksi he haukattuaan laskivat eräälle kedolle
maata.

       *       *       *       *       *

Kevät oli jo kulunut ensimäisen neljänneksen kesäkuuta. Viikon päivät
sitten oli lautta lähtenyt Nyyssösensalmesta; pohjatuuli oli sen kulkua
hidastuttanut, mutta oli se sentään jo saapunut puoliväliin tuota lähes
kolmen peninkulman pituista Ätsärin järveä. Läntisen rannan puolta
mennä junnasi lautta, jonka ponttoolla nyt tepasteli ja kelanvipuun
ponnisteli kuusitoista miestä. Oli sunnuntai-ilta ja kauniisti päilyi
tuo puolta peninkulmaa leveä järvi, länneltä heloittavan auringon
säteissä; viehättävältä näyttivät viheriöitsevät oraspellot,
lehtimetsät ja kedot rannoilla. Tuuli, joka päivällä oli kovanlaisesti
puhaltanut, oli nyt tau'onnut jokseenkin vähäpätöiseksi.

Tyttöjä käveli joukoissa talojen pellonpyörtäneellä ja myöskin aivan
järven rannassa. Muutamilla oli valkoinen hame, joka oli siihen aikaan
uusi muoti paikkakunnalla, toisilla taas harmaa, jonka alareunassa oli
suuria punasia raitoja. Useimmat olivat "hihasillaan" ja näissä
paidanhihan suissa oli kauniit joko punaset tai valkoisot pitsit eli
hetulat; muutamilla sitävastoin oli yllään harmaa punaraitainen mekko;
päässään oli melkein kaikilla "valko- ja punavallainen ristiliina."
Kauniisti kaikui heidän suloisen kimeä laulunsa kevätkesän tyyneydessä.
Väliin oli laulussa sanoja, väliin taas ei ollut mitään sanoja, vaan
muuten miellyttävää hieman rastaan viserryksen tapaista rallatusta.

Pitkä uljas mies pyörähtelee toisten keskellä ponttoolla. Hän on
hihasillaan ja punanen paidanmiehustimensa loistaa kauas, samoin
punanen sahviaani pieksusaapasvarsiensa suissa; punanen on pitkä
piipunletkukin, joka riippuu housunlakkarista. Se on Koturi-Heikki,
joka nyt on jo voinut hankkia itselleen tuommoiset "poikamiehen
komeudet" vaikkei vielä uutta takkia. Hän laulelee soinnukkaasti:

    Lauttamme poomin heiluttaa
    Se ankara pohjatuuli;
    Likat ne rannalla surivat,
    Ne hukkuvan meidät luuli.

-- Eihän nyt käy ankara pohjatuuli, huusi eräs tytöistä
veitikkamaisesti rannassa.

-- Niin, ei se nyt käy, mutta on se käynyt ja heiluttanut ponttoota ja
tytöt siellä pelkäsivät meidät hukkuvan, huusi Heikki vastaukseksi;
mutta eikö likat sieltä nyt tule tänne ponttoolle? kyllä tämä kestää.

-- Mitenkä me sinne päästään? vastasi tyttö.

-- Onhan siinä vene; astukaa siihen ja soutakaa tänne! Taikka kyllä
minä tulen hakemaan tällä meidän veneellä.

Heikki lähtee veneellä rantaan. Hän kättelee tyttöjä.

-- Niinpä olette kauniita kuin kesänkukkia! Astukaa veneesen! Kyllä
tämä kannattaa.

-- Tulkaa vaan, likat; ei täällä pahaa tehdä, huudetaan ponttoolta.

Puolitoistakymmentä tyttöä astui veneesen. Toiset jäivät katsomaan
rannalle. Heikki haastoi heitäkin tulemaan rannassa olevalla veneellä,
mutta he eivät sanoneet uskaltavansa kun niin paljo, jo sinne tulee.
Muutamat lähtivät kävelemään taloihin.

-- Tässä on nyt jokaiselle yksi -- eipähän, yhtä puuttuu, sanoi Heikki
ponttoolle tultua. Pitääköhän Tuppelan Kallen jäädä ilmaseksi? Ei, ei,
nuori poika; sen pitää jo tottua likkoja rakastelemaan. Kas, täällä
onkin yksi äijämies, tuo Tanhusen Jukka; se ilman olkoon, mutta Kalle
saakoon!

-- Minä vain katselen kuinka nuorikot toisiaan ihailevat, vaikk'en
juuri vanha ole itsekään, mutta se "leipäsusi" on jo tullut otetuksi,
saneli Jukka leikillisesti.

-- Aina se Heikki minua -- -- --

-- Noh, eikö Tuppelan Kallelle tahdo kelvata. Älä huoli! Vaikka ensin
tuntuisikin vähän vastahakoiselta -- kyllä likoilla on suuri
viehätysvoima puoleensa jo tuollakin ijällä, sen tiedän omasta
kokemuksestani. Minä jo viiden, kuudentoista vanhana ahkerasti
likastelin.

-- Antakaa pojan olla, sanoi joku tytöistä.

-- Ei, mutta kuulkaa, likat punaposket! Tämä Kalle on meidän kylästä
erään yksinäisen mökin poika. Vanhempansa ovat totisia, jumalisia
ihmisiä. Poika on kasvanut erillään maailman melusta. Se lukee ja
opettelee kirjoittelemaan kaikkina joutohetkinään kotona. Hän on kovin
ujonen; hänellä ei olo sitä reippautta ja vilkkautta, jota
uittomiehellä pitää olla. Minä olen koettanut häntä väkisinkin totuttaa
vilkkaaksi. Uittoherra on sille monasti kironnut kun se on niin kömpelö
ja arka. Tänne lautalle ei se olisi suinkaan päässyt ilman minua. Minä
tahdoin herralta häntä otettavaksi tänne eikä siinä mikään auttanut kun
minä kerran tahdoin. Nyt hänen kans pitää minua totella ja rakastella
likkoja.

Raikkaita naurun kajahduksia kuului tyttöjoukosta.

    Niinkuin se varppi on kylmä ja kova
    Mun hoikille sormilleni;
    Eikä se ankkuri paljon paina
    Mun täysille voimilleni.

Hei luulia lallallaa! Näin uittopojat laulaa saa! huusi Heikki laulunsa
perään.

-- Minulla on kielenkastintakin. Tässä halstoupinpottu ja tuolla kolme!
Hän heilutti kädessään pulloa ja viittasi ponttoon nurkkaan, jossa
pulloja peitti takkironttu. -- Tuo takki näyttää huonolta, mutta pian
teetän uuden samallaisesta kankaasta, verasta, kuin housutkin. -- Tätä
sanoessaan löi hän kämmenellään reiteensä.

Sitten kallisti hän pulloa suuhunsa, pani kukkarostaan tupakkaa
piippuunsa, riipasi tulitikulla housuntakapuoleensa ja pisti tulen
piippuunsa.

-- Täällä olis maistettavaa! Hän tarjosi pullonsuuta eräälle pitkälle,
soreavartaloiselle tytölle.

-- Hyi, en minä --

-- Maistakaa! Ei se ole mitään myrkkyä ainakaan vähästä.

Tyttö kastaa sievästi suutaan pullosta. Heikki houkuttelee ja tyttö
maistaa vielä pari kertaa.

-- Maistakaa te toisetkin likat!

-- Ei tarvita, kuuluu vastauksia. Muutamat siihen useita kertoja
houkuteltuna kuitenkin maistavat.

-- Tuppelan Kalle! Tules ryyppäämään! Sinulle en ole vielä koskaan
väkevää tarjonnut. Tule kulauttamaan ja ota heti kuin mies, äläkä niin
nätysti kuin nuo tytöt simasuut!

Kalle arvelee; sanoo jotakin vastaan. Kerran oli hänelle enonsa luona
annettu viinaryyppy, ja jälestäpäin oli se tehnyt hyvän vaikutuksen.
Maistanpa koska tarjotaan! Kolmasti Heikki houkuttelee hänenkin
ottamaan. Viimeisellä kerralla antoi hän kulahtaa hyvänlaisesti.

-- Kas niin, poika; se hyvää tekee! Heikki ryyppäsi taas itse sekä
tarjosi muutamille muille miehille. Hän otti toisen pullon esille ja
pyyteli tyttöjä maistamaan; ja useat maistoivatkin.

-- Ennustukseni on toteutunut. Minä sanoin Niemisselällä että kun tästä
Ätsärille tullaan, niin kyllä viinaa ja tyttöjä saadaan, rehenteli
Heikki ihastuksissaan. Meill' on nyt suuri lautta; siinä on kaksitoista
tuhatta pölkkyä; katsokaa, kuinka mahtavana se leijailee tuossa
järvenpinnassa.

-- Mutta, Herra siunatkoon! eikö tämä uppoa ja hukumme kaikki, huudahti
eräs tytöistä huomattuaan kuinka ponttoo oli painuksissa niin että vesi
oli vähältä nousta sen päälle. Tytöt säikähtivät järkijärestään.

-- Ei se uppoa, vastasi Heikki huoletonna, ja jos rupeekin vajoomaan,
niin onhan tässä vene ja me miehet kyllä eteemme katsomme.

Tytöt rauhoittuivat, Lautan kulku oli pysähtynyt; sillä varppimitta oli
loppunut. Vedenpinta oli tyyni kuin lasi. Laskevan auringon säteet
punoittivat maisemia ja metsiä ja heijastivat kullankarvaisina
ikkunalaseista. Ankkuria ei lähdetty nyt heti soutamaan vaikka miehet
vähän pelkäsivät, että jos tämä viivytteleminen nyt, kun tuuli ei estä
kulkua, tulisi herran korville, niin kyllä saataisiin toria häneltä.
Noh, pianhan sitä sitten mennään kun kerran lähdetään, päättelivät
miehet, eivätkä kiirehtineet. Uittoherra oli matkoillaan peninkulmain
päässä.

-- Kas, kuinka Tuppelan Kalle on nyt iloisen ja vilkkaan näköinen,
sanoi Heikki huomattuaan hänen naurahtelevan ja puhuvan tavallista
enemmän; -- sen tiedän, että kyllä ryyppy riemastuttaa. Ryyppäätkö
vielä? Kyllä täällä riittää. Kalle ryyppäsi taas ja tuumasi, että kyllä
se nyt riittäisi.

-- Ole nyt sitte oikein iloinen! Niin iloinen kuin minä olen, ja halaa
tyttöjä niinkuin minäkin!

Heikki kävelee käsikaulalla sen pitkän, sorean tytön kanssa, jolle hän
ensiksi oli viinaa tarjonnut.

-- Silloin on tyttö tallella kun on poijan kainalossa, lausui hän
rehevästi. Mutta lauletaanpas nyt oikein hauska laulu. Sitä ette
tekään, tytöt, taida osata, mutta pian sen opitte. Minä olen sen
oppinut eräässä ryyppypaikassa Tampereella, ollessani markkinoilla
siellä. Se laulu on tämmöinen: (hän rupesi laulamaan kovalla äänellä ja
vilkkaasti)

    Minun kultani kaunis on
    Vaikk'on kaitaluinen;
    Hei luulia illallaa!
    Vaikk' on kaitaluinen.

-- Tämmöinen on ensimmäinen värsy. Niitä on monta värsyä ja yksi on
tuommoinen:

    Kun minä vien sen markkinoille
    Niin hevosetkin nauraa;
    Hei luulia hah hah haa!
    Hevosetkin nauraa.

Tytöt nauroivat raikkaasti ja sanoivat, että voi jospa sen osais, tuon
laulun. Heikki sanoi, että kyllä sen kohta opitte ja uudisti laulunsa
monta kertaa. Eipä aikaakaan kun tytöt ja toiset lauttamiehet jo
osasivat sen Heikin perässä. Raikkaasti kajahteli järvenpinnalla
kesä-illan tyyneydessä lähes kaikkien yhdistynyt ääni:

    Hei luulia illalla ja hah hah hah.

Sitten ruvettiin tanssimaan ja hypeltiin niin että vesi hulvahteli
ponttoolle. Hypellessä laulettiin paitsi tuota laulua kaikellaisia
paikkakunnalla siihen aikaan laulettavia polskia. Ja surua ei ainakaan
voinut ulkoapäin kenessäkään huomata. Ihmisiä, ijäkkäämpiäkin, oli
tullut taloloista rautaan katsomaan nuorten meluavaa iloa. Jotkut
vanhat vaimot kauhistuivat sitä, huokailivat ja sanoivat: niin juuri
kuin vedenpaisumisen edellä. Ei suinkaan Jumala mahtane sitä kauan
kärsiä. Kun tytöt olivat jo menneet pois lautalta -- Heikki oli heidät
soutanut rantaan takaisin niinkuin hakenutkin --, ankkuri soudettu
edemmäksi järven pohjaan ja lautta valoisana, hiljaisena kesäyönä mennä
junnasi pohjoiseen päin, oli Heikki ja muutamat muutkin miehet vielä
oivalailla iloisia ja laulunhaluisia. Heikki puheli sievistä tytöistä,
kuinka hauska on heidän pateissaan olla; -- mutta ei sen uittomiehen
rakkaus saa olla mikään mieltä rasittava vaiva, lisäsi hän, "yhden otan
toisen jätän mielellä keviällä."

Kalle myöskin oli iloinen, iloisempi kuin koskaan. Noh, kyllähän niitä
piennä poikana oli ollut iloisiakin aikoja. Mutta tämä ilo oli
kumminkin toisellaista. Tukkilautta ja ponttoo niin sukkelasti
heiluivat silmissä. Entiset surut ja raskaat huolet missä ne nyt
olivatkaan! Tytöissä oli muutamia ollut varsin kauniita ja
miellyttäviä; mitähän ne hänestä ajattelivat? Surulliseksi ei hän
luullut enää tulevansa, ei. Mitä syytä olisi toiste ruveta murehtimaan,
kun kerran nyt tuntee maailman hauskaksi, hauskaksi kuin olon kiikussa
ennen kodin mäellä. Hän ei nytkään juuri paljon huutanut ja melunnut,
mutta nauru ja puhe oli varsin helpossa.

Puolitoista vuorokautta jälkeenpäin rupesi taas ankarasti pohjosesta
tuulemaan. Lautta ei ottanut yhtään kulkeakseen vaikka miehet kuinka
olisivat ponnistaneet. Ponttoo työnnettiin lähelle rantaa ja sidottiin
lujasti varpeilla puihin kiinni. Nyt olivat miehet työttömiä, mutta
palkka tuli kumminkin tältäkin ajalta.

Miehet saivat kuulla, että jonkun matkan päässä olevassa talossa oli
parasta aikaa häät. Sen talon tytärtä vietiin erääsen rikkaasen taloon
Multialla. Ja kun Heikki sai tietää häät niin lähellä olevan, niin
hänkö, tuo huijaripoika, olisi malttanut sieltä pois olla! Ei; hän
rupesi haastelemaan toisia miehiä mukaansa lähtemään. Niitä lähtikin
kymmeneen asti, ja toiset, kuusi miestä, joihin myöskin Kalle kuului,
jäivät vartioimaan lauttaa.

He kävelivät suuren koivu- ja havumetsän saartamaa tietä. Tuuli
humuutti ankarasti metsää; väliin romahti joku kuusi tai petäjä
romisten kumoon. Häätalosta alkoi kuulua laulua ja huutoja. -- Oikeinpa
minua jo riemastuttaa tuo ihmisten iloinen pauhina! sanoi Heikki.

Toiset miehet sanoivat heille tekevän samaa. Pihaan jo kuului tuvasta
jalkoja liikuttava, viehättävä viulun ääni. Ja jo kuului tuvasta ja
porstuasta huutoja: lauttamiehiä tulee! Pitkältä eivät miehet arvelleet
sisälle menemistä. Portailla ja porstuassa oli miehiä, toiset paljain
päin, toiset lakkipäässä, toiset hihasillaan ja toiset takki päällä,
millä oli paita kaistaleina, millä takki revennyt. Jotkut kirosivat
hammasta purren; heitä naiset pyytelivät ja pitelivät. Pian hajosivat
lauttamiehet avaraan tupaan tunkeilevan, reippaasti hyppelevän hääväen
sekaan. Siellä morsian "hopeineen" loisti toisten yli kuni kukkiva
pihlaja vesakon keskellä. Kaksi "pelimannia" soitteli hiossäpäin pitkän
pöydän päässä peränurkassa.

Lauttamiehet ensimmältä olivat vähän hiljaisempia, ja kankeampia kuin
muut häissäolijat, itseppä Heikkikin seisoskeli hetken aikaa ikäänkuin
arvellen tuossa reuhaavassa hääjoukossa. Mutta kun siitä muutamia
ryyppyjä saatiin, niin hetipä oltiin kuin kotonaan. Jokainen heistä
etsiskeli tyttöjä tanssitoverikseen. Ja Heikki tapasi täällä saman
tytön, jota hän oli hienosesti rakastellut ponttoolla tuonoisena
iltana. Ja kun hänen poskensa, hyppelystä lämminneinä, siinä varsin
ihanasti ruskoittivat ja hänen tyylikäs, kookas vartalonsa sievässä
kirjavassa karttuunatantussa näytti vasta oikein viehättävältä, niin
väkisinkin tunsi hän entistä suurempaa mieltymystä tyttöön. Takkinsa
huonoutta hän vähän paheksui, mutta arveli kuitenkin, että eihän tuota
nyt uittomiehen tarvinne olla häissäkään kovin siistin. Useita kertoja
hän vei tyttöä rahalla ja komeasti kilahutti hän tuontuostakin markan
posliinilautaselle. Markka kuin lehmä! ja kelvata pitää raha
uittomieheltäkin, sanoi hän isosesti markasta luopuessaan. Ja
rohkeasti, rehennellen pyörähteli hän lattialla. Hänellä oli ainakin
komeat pieksusaappaat, samoin housut ja piippu, ja olihan lakkikin
verasta. Hän ei ollenkaan näyttänyt välittävän siitä, että jotkut
rikkaat talon pojat heittivät häneen halveksivia silmäyksiä.

Mutta jonkun puolituntia reippaana ja iloisena temmeltyään hän huomasi,
että eräs pulskasti puettu, myöskin mahtava-käytöksinen mies alkoi
"sorkkiloida" uittomiehiä ylipäätään ja erittäinkin häntä. Kaikki
rentut tässä ovat niin isosti kun ainakin kannattais, kuuli hän sen
miehen sanovan. Ja sitäpaitsi hän huomasi, kuinka tuo mies, jonka hän
oli kuullut olevan rikkaan tukkimetsää myyvän talon pojan Multian
rajoilta päin, kuinka tuo mies pakkasi tuttavaksi hänen lemmikkinsä
kanssa. Nyt valtasi hänet epäluulo. Hän arvasi, vaikkei hän aina
selvästi kuullukkaan, kuinka mies halveksivasti puhui hänestä tytölle.

-- Hei, suokaa köyhällekin jalansija! huudahteli hän mahtavalla äänellä
ja hypähteli samassa lattialla.

Ei kauan kulunutkaan aikaa kuu hän oli kadottanut tilapäisen henttunsa.
Rikkaan talon poika oli tytön puoleensa viekotellut, ajatteli Heikki ja
sen hän varmaan näkikin.

-- Luuletko sinä, pahuuksen vietävä, olevasi tukkipoikaa parempi! Tule
koettamaan hulivili-Heikin kanssa! Tuhat tulimmaista! sinä et ainakaan
voitollasi kiittele jos pannaan mies miestä vastaan! ärjyi Heikki
rikkaalle miehelle vasten silmiä.

Muutama tuokio vaan, niin Heikki tunsi takaraivossaan nyrkin
tuppauksen.

-- Rahamassiko! eipä se -- -- --

Samassa kun hän yritti tuota viimeisiä sanomaan tyynnettiin hän
väkirynnäköllä ensin porstuaan ja siitä portaille ja pihaan niin että
hän lensi lopuksi suulleen hiedikkoon.

Mitään kovempaa ruumiinloukkausta ei hän ollut saanut. Senpävuoksi hän
voikin heti nousta, sivalsi puukon tupestaan ja yritti ryntäämään
portaille, mutta toiset huitoivat korennolla ja siihen ei ollut hyvä
tulla.

Kiukuissaan meni hän raappanaan puukolla puodinseinää.

-- Kun kirottu s----na olisi nyt tuossa, löisin niin että sielu
tantereella hyppelis! Luuleekohan, sen keitettävä, olevansa minua
parempi sillä että on tukkimetsillä saanut rahoja -- ilman eestä.
Ansaitkoon ensin tukinhakkuussa kirves kädessä ja uitossa keksikourassa
rahaa, eli eis leipänsäkin, tulkoon sitten isottelemaan rahoillaan!
Hänen äänensä sortui lopulta.

Ja siihen hänen täytyi taltua; toverinsa tulivat toinen toisensa perään
ja pyytelivät häntä ettei olisi millänsäkään sekä huomauttivat, että
hänessä itsessäänkin oli ollut paljo syytä. He eivät olleet juoneet
itseään niin juovuksiin kuin Heikki oli ollut; mutta nyt oli hänkin jo
ison joukon selvempi.

He lähtivät kävelemään metsätietä järven rantaan päin. Heikki ei ollut
mihin aikaan tuntenut mieltään niin raskaaksi kuin nyt. Voi! Hänen
elämässään olisi ollut jotakin parantamista. Viisaammin hänen olisi
pitänyt elää, sen hän omassatunnossaan tiesi. Tulisikohan hän
onnellisemmaksi jos hän nyt lakkaisi juomasta ja alkaisi järjellisesti
elämään? Kenties... Mutta kuinka sitä rupeaisi siivosti elämään tässä
pauhussa ja ryöpyssä...! Ja kyllä se tyttö oli ollut hänestä
miellyttävä. Sen hän oikein sydämmessään tunsi. Se miltei pehmittänyt
mieltä. Mutta eipä sillä tainnut olla minuun paljoakaan mieltymystä
koska niin hevillä minut hylkäsi. Vai onko rikkaudella niin hirveän
suuri voima tässä maailmassa, että se sammuttaa lemmen kuin vesi tulen!
No, olkoon kans, hitto huolikoon! En sinä ilmoisna ikänä toivokaan
pysyväistä lempeä. Kaikki on hulluutta! sulaa hulluutta! Silloin
likastelen kun saama sattuu ja silloin juon kun rahaa on. Nuo ajatukset
olivat niin voimakkaat että hän miltei kuuluvasti ne sipisi.

Rantaan kun saapuivat siellä lautanvartijoista toiset makasivat ja
toiset istuivat.

-- Kuinkas häämatka onnesti? kysyi joku heistä.

-- Menihän se päivä siellä kuin "mustalaisen Sunissa", muttei koko
reissu tuottanut muuta kun paljasta harmia. Matti on taskussani,
saakeli vieköön! vastasi Heikki osottaen vähän masentumusta ja
haukotteli.

Niin, niin, kyllähän sen hääreissun aina tietää -- -- -- paneskelivat
lautanvartijat sekä kertoivat sitten kuinka tuuli oli tahtonut väkisen
repiä lautan irti ja hajalle, jonka tähden heillä oli ollut paljon
työtä sitä pidellessä.

Tuuli oli vielä melkein yhtä kova. Vasta illalla päivän laskettua vähin
tyyntyi ja lautta saattoi kulkea kello seitsemään asti aamulla. Sinä
iltana ja yönä ei Heikki laulanut niinkuin hän ennen oli tehnyt,
harvapuheisempi oli hän myöskin. Niin, seitsemän aikana aamulla se
pohjatuuli taas tenäsi kulun ja pariin vuorokauteen ei lautta voinut
siirtyä kuin vähän matkaa toisena yönä. Miehet saivat oikein kylläkseen
makailla.

He pitivät väliin suurta nuotiota rannassa ja osa miehistä
kävi vuoronsa talossa, keitättivät siellä kahvia, ja viinaa
hankittiin myöskin eräästä töllistä, jossa muuan itsellisnainen piti
viinan-salakauppaa. Häntä kiittelivät miehet edessä ja takana; hän kun
piti huolen heidän virvoituksestaan tänä odotusaikana. Palkka tältä
ajalta tiettiin tulevan, sillä -- sanoivat miehet -- nythän tekee
semmoinen Ukko kiusaa, jolle meidän päällikkö ei kiukuissaankaan mitään
voi. Tuo tieto palkansaannista ja kahvin ja viinan viehättävä löyhkä ja
maku teki olon hauskaksi. Heikkikin oli saanut entisen hilpeytensä
takaisin, ja vaikkei hänellä itsellään näinä päivinä rahaa ollut, niin
auttoivathan muut, joilla oli, ja tiesihän hän saavansa rahaa kun
uittoherra tulee.

Mutta parin vuorokauden päästä tuli kaunis ilma; tuuli kääntyi
myötäiseksi eikä se ollut enää mikään kova. Vielä puolikolmatta
vuorokautta mennä junnailtiin ja lautta saapui Alasalmen suuhun,
Ätsärin järven pohjoisimpaan perukkaan.

Täällä oli satoja miehiä odottamassa ansiotyötä. Niitä oli Alajärveltä,
Soinista, Lappajärveltä, joitakuita Kortesjärveltä, muutamia Töysästä
ja Kuortaneelta ja sanomattakin Lehtimäeltä, jonka kunnan itäkulmalla
paikka sijaitsee. Tuommoisen miesjoukon ainoana elinehtona näytti tällä
kertaa olevan uitto. Kaikki olivat tulleet varmassa työhönpääsemisen
toivossa, ja kaikilla oli tarve: toisilla omaksi elatuksekseen,
toisilla ei ainoastaan omaksi vaan vaimon ja lapsilauman
toimeentuloksi. Elatuksen huoli oli sitäkin surettavampi koska suuri
nälkävuosi ei kauempaa kuin neljä vuotta sitten oli painanut kansan
mieleen leiman, jossa selvästi kuvasti: surkea on elämä ilman leipää ja
tauti on nälän seuraus. Suruissaan sai moni, suuri joukko miehiä, lyödä
kontin selkäänsä ja lähteä samalla hyvällä kävelemään kotiin.
Uittoherra, joka tänne nyt oli saapunut, sanoi olevan miehiä täällä
kuin vilkkilän kissoja ja että varmaankin viidelläkolmatta pennillä
niitä nyt saisi; ei sovi niin paljon miehiä ottaa, parin viikon päästä
ehkä voisitte päästä työhön. -- Syvästi se koski miehiin, sillä olihan
aika rahaa. Noh, eihän se nyt ollut yksin hänenkään asiansa, arvelivat
miehet siinä mietiskellessään; hänkin oli vain niinkuin isäntärenki ja
hänen isäntänsä oli Pietarsaaressa, se patruuna siellä. -- Niin, mitäpä
tuosta, jos olisi ollut peltoja kylvettävänä, sillä näyttihän kesän
alku lupaavalta. Vaan niitäpä ei ollutkaan. Moni muisti kyllä
yrittäneensä joskus eläessään hankkia maata, mutta se olisi ensiksikin
maksanut niin paljon, ettei sitä köyhä mies saanut irti ja sitten
pahaisestakin torppamökistä olisi vaadittu joukko päivätöitä tai
rahaveroa vuosittain. Toiset taas kyllä tunsivat itsekin olevansa
syypäät toimeentulonsa haaksirikkoon.

Uitto alkoi nyt tässä Alasalmessa ja siitä heti seuraavassa suvannossa
ja toisessa salmessa, jota sanotaan Kaartiskaksi. Muutaman päivän
perästä saapui toinen lautta, eikä kuinkaan monia päiviä kulunut kun jo
saapui kolmas ja jonkun päivän perästä neljäs, tuulet kun nyt olivat
suotuisammat kuin ensimmäisen ja suurimman lautan kulkiessa. Uitto oli
täällä, varsinkin salmen suussa, oikein hauskaa työtä, siinä kun oli
niin matala vesi, että ainoastaan housunkaulusta, tuskin sitäkään
myöten, kastui pudotessa. Vähäläntäisiä poikiakin oli uitossa ja he
juoksentelivat ja mosahtelivat tuontuostakin siellä matalalla ja
nauroivat vaan putoomisilleen. Ja uittoherra myöskin nauroi ja
paneskeli: "kas niin, opetelkaa vain pojat, niin sitte teistä tulee
uittomiehiä!" Se teki pojille hyvää.

Tuppelan Kalle, hän oli jo entuudestaan tottunut tavallaan uittoon
näissä salmissa, mutta sievä ei hän ollut täälläkään pölkyillä
lipittelemään. Päällikkö usein sanoikin hänelle, että kyllä sinä olet
paljon huonompi kuin nuo "menneen keväiset pojat." Hän sen huomasi
itsekin ja häpesi uittotaito-kehnouttaan, mutta mitäs siihen auttoi.
Häntä painoi lisäksi suru. Hän oli käynyt kotonaan, -- joka oli
ainoastaan muutaman virstan päässä täältä -- ja ollut siellä yötä.
Äitinsä, josta hän piti enemmän kuin kenestäkään maailmassa, hänen
vanhanpuoleinen, hyvä äitinsä oli hänen poissa-oloajallaan käynyt
entistä kivulloisemmaksi -- kivulloisenpuoleinen hän oli ollut jo
vuosikymmeniä. Äiti oli sanonut murheesta ja valvomisesta poikansa
tähden heikontuneensa, ja hän oli kuullut äitinsä valittavan ja
uikuttavan. Tämä seikka koski syvästi Kalleen. Helposti hänen silmiinsä
kyyneleet heruivat, kun hän sitä vähäkin ajatteli. Nyt hän taas oli
täysin vakuutettu, että kyllä pahamieli voittaa, vaikka oli silloin
siellä lautalla viinan kuohauttavasta voimasta riemastunut niin, ettei
luullut koskaan enää surevansa. Näinollen ei hän voinut olla vilkas ja
sukkela.

       *       *       *       *       *

Näistä Ala- ja Kaartiskansalmista seuraa vähäinen Ruokosen järvi, jonka
halki tukit kuletetaan lautoissa, vaan sen jälkeen ei tarvitse eikä voi
lauttaa koota ennenkuin Alajärvellä. Kivisalmi ja Perälampi seuraa
Ruokosesta ja sitten alkaa huononpäiväinen kanava, joka monimutkaisena
polveilee läpi rämeikköjen, mäntymetsäin ja kuusikkojen pohjoista ja
luodetta kohti. Kanavaksi sitä sanotaan syystä, että se on kaivettu.
Siinä oli ennen vaan mitätön, paikoittain umpihetteinen vesisuoni,
mutta eräänä kesänä pikkuista ennen vuotta 1870 "Pietarsaaren
puulaaki", kuten paikkakunnalla sanotaan, kaivatti siihen tätä täällä
harjoittamaansa tukkiliikennettä varten semmoisen ojelman, että siitä
voidaan tukkia uittaa; sitä ennen niitä oli täytynyt ajaa hevosilla.
Mainittuihin salmiin on sama tukkiliikennetoimi rakennuttanut
tukki-uittoaan varten aukaistavilla suluilla varustetut patosillat eli
tammet.

       *       *       *       *       *

Viikko ja muutamia päiviä siitä kuin ensimmäinen lautta oli Alasalmeen
saapunut, alkoi uitto kanavalla. Uutterasti työnnettiin pölkkyjä
Perälammista Maantlonsillan aukosta -- patosilta, josta kulkee
Lehtimäen ja Soinin välinen maantie kanavaan ja pian niitä jatkui
pitkälle tuohon viittä, kuutta syltä leveään jokeen. Uusia miehiä ja
pieniä poikia tuli nyt oikein kosolta -- kaikki eivät nytkään heti
päässeet työhön, vaan täytyi odottaa siksi kunnes tukit ehtivät venyä
jonkun Ruotsin virstan matkalle joessa. Pankaa minun nimeni kirjaan,
pankaa minun nimeni, ottakaa minä, ottakaa minä uittoon, pyytelivät
miehet ja pikkupojat uittoherraa, joka milloin käveli milloin istui
jokivarren vierteillä ja havupuiden välissä ja näytti kyllä osaavan
käyttää tilaisuutta antaa niiden pyydellä, joiden pyydellä täytyy.

Täällä kanava-uitossa määrättiin uusia päälliköitä. Järjesteltiin näet
neljäkymmen-miehisiä joukkoja; semmoinen joukko oli yksi "roikka" ja
kullakin roikalla piti olla oma päällikkönsä.

Koturi-Heikki oli osottanut oivallista uittomieskykyään monena vuonna
ja tämän vuotisessa kevät-uitossa osottamansa rohkeus ja vikkelyys,
pitihän sekin jotakin auttaman. Hän pääsi roikanpäälliköksi ja kun hän
siksi kerran pääsi, niin ei hänen luonnolleen ollut kyllä siinä, että
hän olisi ollut toisten roikanpäällikköjen vertainen. Ei; hän tahtoi
olla yli heistä. Mahtavalla äänellään hän komensi miehiä, milloin sinne
milloin tuonne, ja kun ilta, työstä lähdön aika tuli, niin
soinnukkaasti ja pitkään hän huusi: Ke-ollo so-o-o-i! Sitä samaa sitten
matkivat toiset roikanpäälliköt jopa viimeksi pikku pojatkin, mutta
hänen äänensä se kumminkin ylinnä kajahteli kesä-illan raikkaassa
ilmassa pitkin kanavaa ja sen varrella olevia metsiä. Ja silloin miehet
olivat valmiit keksiolalla laputtamaan ensin konttiensa luo jonkun
männikön syrjään ja sitten kontit selkään saatuaan taloihin. Toiset
roikanpäälliköt tahtoivat väliin suuttua häneen, kun siinä niin
herroiksi rehenteli, ja koettivat pitää varansa ehtiäkseen ennen häntä
huutamaan, mutta mitä siitä! Hän huusi joukkoon ja hänen äänensä
sittekin voitti. Ja vaikea häneen oli sydämellisesti suuttua; hän kun
aina osasi pistää niin sukkelaksi leikiksi, että toiset, vaikka vähän
harmittikin, joutuivat nauramaan. Niin, hän oli iloinen, sillä olihan
hänellä neljä markkaa päiväpalkkaa, hän oli saanut uuden verkatakin,
kotipaikkakunnan tytöt pitivät hänestä paljon kun hän nyt oli
rikkaannäköinen ja päälliseksi pulska poika. Ja itse mielestäänkin oli
hänellä kyllä rahaa ja kunniaakin; tyytyväinen oli nyt Heikki, hän,
jonka kasvoissa tavallisesti loisti hilpeys silloinkin kun ei ollut
penniäkään taskussa.

Kauniilla ilmoilla oli miehille työ hauskaa tällä kanavalla, jos kohta
jalkoja väsytteli päivittäisestä seisomisesta ja kävelemisestä, josta
syystä moni istahti kanavanpartaalla oleville suihtupölkyille;
istuivatpa jotkut kauankin jos tietivät etteivät päällysmiehet nähneet.
Pölkkyjä uiteltiin täällä enimmäkseen sillä tavoin, että kymmenkunnan
pölkkyä asetettiin joessa vierekkäin, jota pölkkyjoukkoa sanottiin
laveriksi. Tätä laveria ponnisti keksillään väliin yksi, väliin kaksi
miestä kummaltakin puolen. -- Ruoka-aikoina oli tavallisesti kyllä
vilkkautta kun miehet olivat koolla jollakin hietikko-kankaalla ja
puron partailla. Kaikki kanava-uittomiehet eivät olleet samalla
kentällä syömässä, mutta oli niitä yhdellä "lassilla" joku puolisatanen
ja enemmänkin. Sateisella ja kylmällä ilmalla, jolloin kanavalla oli
sangen ikävää, tekivät miehet metsäriskuista nuotion, jonka ympärillä
lämmittelivät ja polttelivat tupakkaa. Paljon siinä puhuttiin leikkiä,
jopa kaikenmoisia rivojakin, mutta väliin taas vakaviakin asioita
tuumailtiin. Puhuttiin yleisestä köyhyydestä ja muutamien rikkaudesta.
Muutamat toivottivat itselleen sitä rikkautta, jota oli joillakuilla
maanomistajilla Ätsärin, Pihlajaveden ja Multian puolella, noilla
tukkimetsien myyjillä, jotka saivat tuhansia markkoja varsin
helpotellen. Silloin tavallisesti muistutti joku, että jos olisikin
niin helppo rahantulo, kai silloin kans tuhlattaisiin viinaan,
suunnattomaan kahvin juontiin ja muihin herkkuihin ja komeuksiin,
niinkuin he tekivät, nuo tukkien myyjät. Talolliset, joiden maata oli
järvien tai jokien varsilla, olivat saaneet "rantarahoja ruukilta"
monia satoja markkoja. Niin, aina oli niillä tuloja, joilla oli
tulonlähteitä, mutta heillä useimmilla oli ihan ihkosten ainoana
tulonlähteenä uitto. Se nyt oli jotakin -- sanoivat he -- tuo uitto,
saatiinhan nyt 2 markkaa jotkut puolikolmatta päivältä; muut ansiot
olivat paljon huonompia. Imehdeltiin, miten erinomaisen rikas se
patruuna siellä Pietarsaaressa oli kun hän jaksoi maksaa moiselle
miesjoukolle semmoistakaan palkkaa. Puhuttiin myöskin siitä, kuinka
tuota kanavaa muutamia vuosia sitten oli kaivettu. Siellä ne
työntekijät, joissa kolmanneksi osaksi oli nais-ihmisiä, kahlasivat
vyötärystään myöten kylmässä vedessä päivät pääksytysten. Ja semmoinen
elämä kuin sinä kesänä oli; juotiin, huorattiin ja melskattiin. Törkeää
työtä ja törkeää elämää oli se! Toisinaan puhuttiin siitä Suuresta
nälkävuodesta, joka oli ollut. Voi kuinka moni -- melkein
järkijärestään -- oli silloin syönyt rusaa ja pottua, tuskin
yhdessäkään talossa eis oli selvää leipää syöty. Siksipä ne ihmiset
niin sairastivat, ajettuivat ja kuolivat. Niitä, turvattomampia oli
viety kirkonkylän hoitolaan, mutta siellä moni oli vasta oikein pian
kuollut. Hohoi! huokailivat jotkut vanhemmat miehet, surkeaa, surkeaa
se oli! Jumala siitä toiste varjelkoon! Näissä puheissa Heikki
tavallisesti sanoi: noh, älkää nyt kovin surkeaksi asiaa panko.
Kyllähän se oli minullekin välistä niukin naukin elämisen kanssa; mutta
mitä siitä murehtii joka jo mennyt on. Ei siedä sureksia uittomiehen;
hänellä on työtä muutenkin!

Eräänä päivänä oli kylmä sade; jo edellisinäkin päivinä oli satanut.
Märkänä ja viluissaan käpristelivät miehet kanavan suihtupölkyillä,
koettivat väliin lujasti töyttiä pölkkyjä, hyppiä ja juosta, mutta ei
tahtonut ottaa lämmitäkseen. Ruoka-aikoina -- niitä oli kaksi päivässä
joella -- tehtiin nuotio niin suuri kuin mahdollista; se vähän
lämmitti, mutta ei se joelle mentyä kauan auttanut. Niistä, jotka
pahimmiten vilustuivat, oli Kalle yksi. Jo aamupäivästä alkoivat hänen
leukansa lotista ja hirveän ilkeä oli olla. Uitosta karkaaminenkaan ei
ollut aivan tavatonta, mutta hän ajatteli, että ne muut nauraisivat,
jos hän karkaisi. Vakituisesti päätti hän kestää vaikka tuntui
tukalalla. Tieksusaappaansa olivat rikkinäiset, jalatkin olivat siis
märät koko päivän. Kömpelösti hän liikuskeli, elämän surkeutta
ajatellen. Ja mitäs tästä ollakaan, kun hän juuri koetti varoa mitä
parhaimmin kulkiessaan vesiniljaisia suihtupölkkyjä, mosahtikin jokeen
ja -- toiset nauramaan ja ivaamaan. Onneksi sai hän pölkkyyn kiinni,
ettei pudonnut kuin vyötärystään myöten. Mutta olipa siinä kyllä muun
märkyyden lisäksi ja sitte vielä nauroivat -- -- voi turkasen
tulimmainen -- kun heidät yhdellä rymäyksellä sais kaikki jokeen!
ajatteli hän kivutessaan ja lähti ylös-päästyään metsään ja vesi juoksi
vaatteista.

-- Älä ole milläsikään, se on uittomiehen koulua, huusi roikanpäällikkö
Heikki, joka myöskin oli lähellä.

Hän ei vastannut mitään; mennä reuhotti vaan. Mikä surkeus -- ajatteli
hän -- on tämä elämä! Hän oli lukenut kirjoista, ja enimmäkseen siellä
oli kerrottu hyvästä onnesta; varsinkin semmoiset, jotka olivat olleet
ahkeroita ja turvanneet Jumalaan, olivat aina menestyneet; hänkin oli
ollut ahkera ja turvannut Jumalaan ja kuitenkin tuommoista oli nyt jo
ihan nuorella ijällä. Paljon luuli hän jo kokeneensa ja -- nyt hän
huomasi, että tämä maailma on kurjuuden alho! Oli hän lukenut ja oli
hänelle sanottu siitäkin, että muutamia ihmisiä koetellaan ja joka
kestää se voiton saa. Mutta tämähän oli jo liikaa. Hän heittäytyi
polvilleen metsäpuskassa ja ääneensä vaikeroi: Suuri, -- hyvä --
Jumala! tätä -- en minä voi kestää. Huojenna -- kärsimystäni! Anna
minulle vähän -- siitä onnesta, jota monella muulla ihmisellä -- yllin
kyllin on! -- Sen jälkeen tunsi hän kummallista voimattomuutta. Ja
hieman rauhoituttuaan lähti hän takaisin joelle.

       *       *       *       *       *

Yön aikoina ja pyhinä olivat varsinkin pari likimmäistä taloa, jotka
sijaitsevat puolen tunnin matkan päässä joelta -- täynnä uittomiehiä.
Siellä myöskin maksettiin palkka joka lauantai-ilta. Edustupaan
huudettiin miehet kukin vuorostaan. Raha kourassa sieltä miehet
palasivat -- toiset iloisina -- toiset kiroillen, että kuinka vähiä
annettiin. Pyhinä ja varsinkin pyhä-iltoina oli hauskuutta. Koeteltiin
voimiaan kärryjä aksilasta päänsä yli nakkaamalla, väkikiveä nostamalla
ja muulla semmoisella. Ja Heikki ei tavannut kuin kolme miestä
vertaistaan voimissa. Mutta ei hän olisi uskonut, että niinkään monta
olisi hänen vertaistaan. Eräällä kedolla -- Lammaskedoksi sanottavalla
-- hypeltiin pelimannin soittaessa ja tyttöjen laulellessa. Muilla
kedoilla rehoitti jo pitkä ruoho, mutta sanottu keto oli karjan
vallassa eikäpä siinä olisi heinänpiikki hyppelyn takiakaan voinut
nousta. Iloista, vapaata oli tanssi, muttei tavallisesti kovinkaan
kaunista. Retkuteltiin, hypittiin väliin rinkitanssissa, väliin
parittain valssattiin, joka viimeksi mainittu kävi tasaisemmasti;
toisinaan "kiitelikiitelikiiteliä" mentiin ja vaihettiin henttua.
Heikki opetti täälläkin lauluaan: "Minun kultani kaunis on", ja halulla
tytöt sitä opettelivat. Hän paritanssissa tavallisesti valitsi
taitavimpia tyttöjä, mutta väliin kuitenkin hyppelytti osaamattomampia
ja nauroi sitten heidän kankeudelleen. Viinaa myöskin oli saatavissa;
sitä oli kaupungista tuotu ja sai kun vaan lähetti pienen pojan
hakemaan vissistä paikasta. Sitä ei myyty, muttei rahattakaan saatu.
Moni joutui pahaan huiperiin. Iltamyöhällä pojat peräilivät, mihin
luttiin tai aittaan mikin tyttö maata meni.

Muutamia päiviä ennen Juhannusta loppui uitto tälle keväälle, vesi kun
oli kuivanut niin vähiin, etteivät tukit enää luistaneet. Keksinvarsia
putkahteli toinen toisensa perään poikki petäjien tyvissä; se oli aika
roisketta. Heikki kun löi keksinsä varren poikki sanoi:

-- Se siunatuksi lopuksi! syyskesällä kun vesi kohoo teen uuden!

       *       *       *       *       *

Kalle oli ollut pyhän seudut ja joitakuita öitä viikoillakin kotonaan.
Hän ei ollut pyhinä Lammaskedon huveissa. Vanhemmat sanoivat, että se
olisi synti ja syntinä hän itsekin sitä semmoista elämää piti. Käsitys
hänellä sekä vanhemmillaan oli semmoinen, että ihmisen pitää olla
totinen, ei paljon nauraa eikä liikoja puhuakaan. Sillä pyörähdellä,
hypellä ja iloita poika- ja tyttöjoukossa, se olisi hirveä paha
erittäinkin niin nuorelle kuin viidentoista vuotiaalle pojalle. Ei
saanut vilkastua, vaan käydä nolommaksi, pysyä totisena. Nämä pyhät
olivat hänelle ikävät nekin; sillä hän ei jaksanut lukea, johon hänellä
muuten oli halu, nukutti, muttei tullut unta, oli vaan jotakin
semmoista, oliko se hengen vai ruumiin vaivaa? niin, se tuntui
kummassakin: mielessä ja ruumiissa; jotakin hiljaista syöpäläistä
tuntui rinnassa ja sydänalla. Se oli kuitenkin hänen mielelleen
kevennykseksi, että äiti tuli vähän terveemmäksi kun näki hänen
onnellisesti -- niinkuin näytti -- palaavan kevätuitosta. Ja sehän
myöskin virvoitti mieltä, että hän oli nyt saanut keväällä
velaksiottamansa pieksusaapasaineet maksetuiksi; niiden hinta oli
seitsemän markkaa. Hänellä tosin ei ollut kuin parikymmentä markkaa
kotipuolelle tultuaan, mutta salmi- ja kanava uitossa sai hän kokoon
viisitoista markkaa. Ainoastaan 1 markka 75 penniä oli hän saanut
päivältä ja lautalla ollessaan 2 markkaa vuorokaudelta. Enempää ei
hänelle lautalla annettu syystä, että päällikkö oli hänet aivan
vastenmielisesti ottanut. Mutta hän kulutti ruokaan verrannollisesti
vähän. Ruokaa voitiin taas hankkia joksikuksi ajaksi. Kallen ansioon
lisäksi saatiin taas jonkun verran rahaa voilla. Mutta vaatteet olivat
huonot kaikilla kolmella; no, kyllähän sitä kesällä aina meni, mutta
oli siitä taas talvikin tuleva! Jotakin toivoa oli kumminkin
syksyuitosta.

Juhannusaattona tuli Heikki Tuppelaan. Istuttuaan penkille hän sanoi:

-- On tainnut poikanne puhua, että minä olen ollut hänelle häjy ja
pilkannut häntä?

-- Kyllähän se on sitä porannut, vastasivat vanhemmat.

-- Kas, en ole sitä missään pahassa tarkoituksessa tehnyt. Mutta
katsokaas, mull'on niin ivallinen luonto, että kun minä näen kovin
hiljaisen ja maailman menoon tottumattoman, niin minua naurattaa ja
tulee halu pilkata häntä. Tekee mieleni sanomaan hänelle, että voi kun
tiedät vähän kun luulet tässä maailmassa noin totisena ja vakaana
toimeen tultavan ja odotat muilta ihmisiltä sääliä, jota minä en ole
koskaan osakseni saanut. Toinen syö toistaan kuin nälkäiset sudet.
Tarkoitukseni on ollut totuttaa poikaanne maailman pauhinaan, ivaan ja
nauruun. Kyllä ne osaavat tässä synnin ryöpyssä masentaa ja kuolettaa,
ken vaan ottais kaiken pahakseen, Ei, minä en ainakaan masennu
iskuista, minä elän ja hurraan!

-- Jaa, taitaa niin olla. Kyllähän minäkin olen samaa toki pitkällä
ijälläni huomannut. Mutta olen aina koettanut karttaa "istua siellä
kussa pilkkaajat istuvat", sanoi siihen vanha Kustavi.

-- Sitä en minä koetakaan karttaa, virkkoi Heikki, iva ja leikillisyys
virvoittaa mieltä.

-- Meidän Kalle on vielä hyvin lapsisekainen, ja kyllä sydämmestäni
toivoisin, ettei hän kovin synnin pauloihin kietoutuisi, maailman
pahuuteen riuhtoutuisi, puhui Kallen äiti.

-- Hyvä! sanoi Heikki ja lähti.

Juhannuspäivänä makasi Kalle kotinsa tupamökin kokilla (ullakolla). Hän
oli laittanut sinne kukkaisia pihlajia. Hyvältä tuoksuivat nuo pihlajan
kukat. Lukeminen oli hänelle taas oikein hupaista. Hän luki erästä
Suutari-Matilta lainaamaansa kirjaa, jonka vilkkaat ja jännittävät
kertomukset häntä kovasti miellyttivät ja veivät hänet kokonaan
ajatusten maailmaan. Halulla hän luki ajatuksillaan sivun toisensa
perään. Lukemasta lakattuaan hän ajatteli: jospa saisin tästälähin
ainoastaan lukea, ammentaa noita suloisia tietoja laveasta maailmasta!
-- Niitä on monta kieltäkin; eivät kaikki ihmiset puhu samaa kieltä,
jospa oppisin eis jonkunkin niistä muista kielistä. Valtakuntia ja
maita on muitakin kuin tämä Suomi. Minkähänlaisia ihmisiä niissä
kaikissa on. Ei suinkaan niissä muissa maissa uiteta. Ei; niin tukalaa
työtä ei suinkaan tehdä missään muualla eikä ole niin pahoja ihmisiä.
-- Hän oli vähän lukenut ja kuullut puhua höyrittävän kouluista. Kuka
hänen auttaisi kouluun, sinne missä aina saisi lukea ja kirjoittaa ja
sitten tulisi puhdasvaatteinen herra ja jos vielä saisi saarnata
kirkossa! -- Kyllähän veli-Jussi tulisi ja täytyisikin tulla
vanhentamaan isää ja äitiä. Siitäpä hänelle puhun heti kun hänet
tapaan. Jospa joku rikas talon isäntä... Ei; mutta kuka sen niin suuren
hyväntyön tekisi; ei ainakaan kukaan täällä kotipuolella. Kauempana,
oikein kaukana ehkä olisi niin hyviä ihmisiä. Eiköhän se kruunu
auttaisi kouluun ilman mitään maksua, jos minä oikein kauniisti ja
hartaasti saisin asiani ajetuksi jollekin korkealle herralle. Ja
silloin minä lupaisin tehdä isänmaan hyväksi mitä ikään voisin. Hän
oikein hypähteli vuoteella tätä ajatellessaan ja nousi innostuneena
seisoalleen.




III.


Samana kesänä alkoi Koturi-Heikki tavallaan kosia erästä Ranta-ahon
talossa palvelevaa Maija nimistä tyttöä. Heikki oli nytkin koturina eli
hyyryläisenä tässä talossa, ja pian talon väki huomasi hänen ja
Piika-Maijan välisen suhteen. Nämä kisailivat keskenään milloin vaan
tilaisuus myöten antoi, ja siitä tavasta, jolla he toisiaan kohtelivat,
selvisi kaikille, joilla vähänkin oli kokemusta tästä maailmasta, että
he, suoraan sanoen, rakastivat toisiaan. Heikki näytti hyvin mielellään
silmäilevän Maijaa, ja tyttö puolestaan samoin Heikkiä, joka myöskin
parhaana kesä-sydännä oli päivämiehenä työssä Kanta-aholla. Molemmat
"hoivasivat" toisiaan milloin niin tarvitsi. Milloin vaan Heikki
huomasi Maijalla olevan jotakin raskasta työtä, esim. heinässä ollessa
heinätaakka selkään nostettavana, taikka kuokolla ollessa kiviä ja
kantoja väännettävänä, niin hän tavallisesti aina kiiruhti auttamaan
tyttöä, vaikka ei tämäkään ollut mikään nerkonen ihminen. (Maija oli
nimittäin suurenpuoleinen, terve ja reipas nainen, ijältään
viidennelläkolmatta.) Menipä Heikki melkein aina pyhä-iltoina hakemaan
lehmiä tytön edestä, eikä se ollut mikään helppo tehtävä, sillä
Ranta-ahon lehmät useinkin pakkasivat illan tullen piiloutumaan
metsään. Maija puolestaan piti huolta Heikin vaatteista korjaamalla
rikkinäistä ja pesemällä likaista. Ja sitäpaitsi näyttivät kumpikin
käytöksellään, koettavan miellyttää toinen toistaan; Maija, kuten
luonnollista naiselle, varsinkin koki keikailla, nauraa hihattaa ja
tekeytyä niin miellyttäväksi kuin suinkin saattoi. Heikki tunsi nyt
joutuneensa semmoiselle kohdalle, ettei hän suinkaan näinä aikoina
pitänyt lempeä ihan sulana hulluutena ja että Maija sitäpaitsi oli
paras kaikista muista tytöistä, seikka, joka oli melkein ihmeellistä,
koska Heikki ei ennestään ollut suinkaan yhden tytön veikari. Tuntuipa
hänestä siltä, että elämä olisi käynyt kovin tukalaksi ja kuivaksi,
jollei olisi elähyttänyt lemmittynsä melkein alituinen näkeminen ja
tieto siitä, että päivätyön päätyttyä taas pääsee luttiin puhelemaan
henttunsa kanssa ja halailemaan häntä.

Muut pitivät Koturi-Heikin ja Piika-Maijan välistä suhdetta miltei
turhanpäiväisenä asiana. Kyllähän heistä kokeneet myönsivät, ettei
lemmen leikki ole mitään halveksittavaa, mutta kuitenkin oli heillä
kaikenmoista ihmeteltävää ja sanottavaa näistä kahdesta, ja nämä
tulivat puheen aineeksi sekä Ranta-aholla että muualla ympäri kyliä. --
Mies kolmenkymmenen ijässä, eikä vielä ole saanut mitään kokoon, vaikka
on välistä hyviä palkkoja saanut, rupee tässä nyt akkomaan. Kyllä siitä
varmaankin tulee yksi nälkäjoukko maailmaan... Tuommoiset lauseet
olivat hyvin tavallisia tästä asiasta paikkakunnalla. Maijasta ei ollut
juuri muuta erinomaista sanottavaa kuin että hän olisi hullu, jos
ottaisi tuommoisen suupaltin ja heittiön. Kaikki myönsivät, että hän
oli uuttera ja uskollinen piikatyttö ja sen lisäksi säästäväinen. Mutta
luonnollisesti ei hänen säästönsä suuri ollut, koska piijan palkka oli
korkeintaan 30 markkaa rahaa vuodelta. Vaikka hänellä nyt oli kooksi
hyvällaisia vaatteita ja kenties sata markkaa rahaa säästössä, niin
kyllä Heikki tuommoisen erän pian tuhlaisi, mies, joka silloin kun vaan
rahoja sattuu olemaan, elää isosti kuin kaupungin herra.

Kerran Ranta-ahon emäntä, joka oli miettiväinen ihminen, puhui asiasta
Maijalle. He olivat silloin tarhalla lehmiä lypsämässä.

-- Mitä sinä oikein tuumaat, hyvä Maija, kun näytät menevän tuommoisen
vekkulin ansaan? puhui emäntä vakavasti, vähän kitisevällä äänellä.
Kelpaisithan sinä, hyvä lapsi, vaimoksi paremmallekin miehelle kuin
tuommoiselle maailman heittiölle.

-- Minä tykkään siitä niin kovasti. Kyllähän Heikki on ollut aika
huijari, mutta se näyttää siitä paranevan. Reipas ja ripeä mies kun on,
tottahan akkansa elättää.

-- Ei lapsi-rukka. Toista saat nähdä ja kokea kuin nyt luulet, jos
Heikin otat. Hän on semmoinen kouliintunut veitikka, että kyllä hän
osaa pettää... eikä hänestä vakavaa miestä tule. Sehän olisi
erinomainen Jumalan ihme!

Maijalla joko ei ollut mitään sanomista taikka hän ei tahtonut
emäntäänsä vastustaa. Mitään ei hän puhunut, punestui vain.

Kerran taas isäntä, arvatenkin emännän kehoituksesta, rupesi puhumaan
Heikille. Se tapahtui heidän kyntämässä ollessaan eräällä
kesantopellolla.

-- Perheelliseen elämään tarvitaan paljon, aloitti isäntä. Tarvitaan
ensiksikin jonkunverran karttuneita varoja, sitten pitkittävää
ahkeruutta ja sen lisäksi lujaa kärsivällisyyttä.

-- Minkä johdosta nuo isännän vakavat sanat? kysyi Heikki miehekkäästi
aavistaen isännän aikomusta.

-- No niin, tulinpahan ne sanoneeksi ikäänkuin itsekseni, ajatellessani
omia kokemuksiani.

-- Niinpä niinkin. Mutta jos niillä muuta erityistä tarkoitatte, niin
puhukaa vaan suunne puhtaaksi! kehoitti Heikki harvakseen.

-- No, jos ma suoraan sanon, niin kyllä minusta on turha yritys ottaa
akan kun mies on semmoisella kannalla kuin esimerkiksi sinä.

-- Saattaapa olla -- turha yritys... minä sillä väliä pidä. Mutta
yrittää kumminkin on lupa yhdellä yhtähyvin kuin toisellakin, päätteli
Heikki arvelematta.

-- Miksei... lupa on kyllä yrittää, mutta jos yritys menee, -- päin
mäntyyn!

-- Menköön aikaa! Siksikö toisten pitäisi kieltäytyä tuosta hekumasta,
että mahdollisesti heidän kävisi huonosti? Minä en myönnä toiselle
parempia etuoikeuksia kuin toisellekaan elämän hauskempia puolia
valitessa.

-- Vai niin. Sinä luulet että avioelämä on jotakin "hekumaa" ja
"hauskuutta". Tekisi mieleni sanomaan sinua suorastaan lapselliseksi
tässä asiassa vaikka olet jo kolmenkymmenen vanha mies. Hauskuutta ei
se ole niillekään, joilla on vähän enemmän kuin "kädestä suuhun",
saatikka sitte niille, joilla ei mitään tulevien päiväin varaksi ole.

-- Huomaan, että isäntä sattuvasti muistuttaa minua köyhyydestäni nyt
kun hän kyllä tietää että _minäkin_ aion vaimon ottaa. Hyvä asia, että
muistutetaan, vaikka ilmankin sen kyllä tietäisin. Aikomustani en nyt
kumminkaan peruuta vaikka kimpaleet kalliosta lähtisi. Olen näetten
päättänyt kokea maailmaa siltäkin kohdalta. Sitä olen jo muilta aloilta
kokenut ja tullut huomaamaan, että aikaa olisin jo masentunut, jollei
minulla olisi tätä häikäilemätöntä luontoa. Kohden käyn, vaikka maailma
kääntäisi minulle entistäkin tylymmän puolensa. Minulla on, Jumalan
kiitos, vielä halua elää, ja siis tahdon elää aikomusteni ja halujeni
mukaan reippaasti ja surkeilematta.

-- Karaistu mies! sanoi isäntä naurahtaen, ja ajatteli: Sinusta minä
viisi, mutta sääliksi käy kelpo tyttöä.

       *       *       *       *       *

Lähes pari vuotta kului ennenkuin siitä Heikin ja Maijan yhteenmenosta
tuli oikein täysi tosi papillisen vihkimisen kautta. Näyttipä siltä,
että he tänä aikana olivatkin suloisimman yhteiselämänsä viettäneet, ja
Maijalla oli vihkimisen lähestyessä yhdeksän kuukauden vanha poika.
Maija ja hänen omaisensa olivat monasti ja hartaasti pyytäneet Heikkiä
vihille käymään, vaan ei siitä tahtonut mitään tulla, ja pappi oli
haastattanut hänet eteensä tekemään selvää tuosta kummallisesta
viivytyksestään. Heikki oli väittänyt papille vasten silmiä ettei hän
käsitä mitä se siitä vihkimisestä paranisi! Täältä tultuaan Heikki oli
osottanut suorastaan juroutta naiselle, jota hän vielä muutamia
kuukausia ennen oli kaikesta mielestään rakastanut. Mutta Maija itki ja
pyysi: Heikki kulta! Myönny nyt laittamaan tämä asiamme paremmalle
kannalle, ettemme enää eläisi kuin pakanat ja elukat.

Vihdoin hän myöntyi.

Hän oli juuri päässyt kevätuitosta; juhannus oli tulossa. Hänellä oli
rahoja koossa kahden sadan markan vaiheille, hän kun, merkillistä
kyllä, oli näinä parina vuonna ollut melkein juomatonna.

Hänellä oli rahoja ja hän päätti pitää hyvälläiset häät. Koko
naimisjuttu oli häntä viime aikoina huolestuttanut -- ja pitihän sitä
vielä kerran oikein iloita, päätteli hän.

Hän tuotti kaupungista 50 kannua viinaa häitä varten. Tarkoitukseen
tilasi hän Ranta-ahon suuren tuvan ja pari kamaria. Viikon päivät
edeltäkäsin oli laajalti paikkakunnalla vilkkaana puheenaineena:
silloin on Ranta-aholla Koturi-Heikin ja Piika-Maijan häät; silloin
juodaan, hypellään ja kenties tapellaankin.

Häät eli vihkiäiset alkoivat maanantaiaamuna. Vihillä he kävivät
pappilassa. Ruuat olivat laitetut yhtä komeasti kuin tilallisten ja
rikasten häissä paikkakunnalla oli tapana. Sitä kummasteltiin, että
Koturi-Heikki "meni noin mahtavasti". Kutsutuita vieraita oli
lukuisasti, kutsumattomia tulla lappoi läheltä ja kauempaa. Sulhaselle
ja morsiamelle annettiin nyt, katsomatta persooniin, se kunnia mikä
heille oli tuleva. Väli tällä, kun kerran oli nautittavaa sekä ruokaa
että juomaa. Heikki oli sulhaseksi kyllä uljas ja reipasliikkeinen
mies. Ja kelpasipa Maljakin morsiameksi, vaikkei enää ollutkaan ihan
impi. "Hopeissa" hän oli. Poskilla oli jonkunverran punaa tässä
tilaisuudessa, vaikka se muuten oli jo vähiin kadonnut -- surusta, niin
arveltiin. Rahalla hypeltiin kovasti, kuten seudulla sanotaan. Jo
samana päivänä iltapuolella oli koko yli sadan nouseva hääväki,
jotakuta poikkeusta lukuunottamatta, semmoisessa hurmauksessa, että
kiehuivat, survoivat, pukkivat ja pauhasivat kuin ampijaisparvi.
Puolikolmatta päivää häät kestivät, sulhanen oli koko ajan "aika
tenässä", mutta pysyi kuitenkin hyvin jatkeillaan, sillä tuskin koskaan
viina häntä sai veteläksi. Moni joutui makuulle eikä tiennyt tästä
maailmasta. Erästä miestä lyötiin puukolla pahallaisesti käsivarteen,
muuta julmempaa tappelua ei tapahtunut, vaikka kyllä pienempiä
kahakoita kymmenittäin.

Heikiltä kului lähes puolitoista sataa markkaa näihin häihinsä.

Vihkiäisten jälkeen alkoi tämän nyt lailliskirkollisesti yhdistetyn
parikunnan väli, vastoin toivomuksia, kylmenemistään kylmetä. Se kävi
peräti huonoksi sitten seuraavana talvena, kun Heikki yhäti kiusasi
vaimoltaan tämän pitkällisillä ponnistuksilla kokoamaa rahaerää,
heittäytyi laiskanpuoleiseksi, joi ja hurvitteli. Tätä menettelyään
puolustihe hän sillä tosin omituisella mutta, kenties huomiota
ansaitsevalla väitteellä, että tottahan hänelläkin, yhtä hyvin kuin
monilla muilla ihmisillä, oli oikeus joskus helpostikin elää.

Sitten vuosien vieriessä, kun lapsia tuli useampia, kävi Malja oikeaksi
kurjuuden kuvaksi. Vaatteet sekä hänellä itsellään että lapsilla olivat
huonot ja likaiset. Näytti siltä, ettei hänellä enää ollut pienintäkään
halua puhtauteen, vaikka hän tyttönä ollessaan oli ollut tavallisen
siisti ihminen. Kärsimättömyys ja elämän synkeys kuvasti hänen
silmistään, joista onnen oli tyytyväisyys ja hilpeys loistanut.
Palveluksessa ei hän lasten tähden enää voinut vasituisesti olla,
auttoi kuitenkin talonväkeä töissä ja askareissa, minkä milloinkin
kerkisi. Mutta tuskin oman ruokansa hän tällä tavoin voi ansaita. Kun
hän kurjuuttaan valitti, niin emäntä tuikeasti muistutti: "Enkös minä
sitä silloin sanonut. Mikset kuullut vanhempaa ihmistä."

Heikki kyllä kulki uitoissa niinkuin ennenkin sekä muissa töissä,
sittenkuin hän oli katkaissut sen laiskansuonen, joka häntä ensimäisenä
talvena vihkimisen jälkeen vaivasi. Mutta vaikka hän näin ansioissa
kulki, ei paljon karttunut, sillä yhtä suuria palkkoja kuin ennen hän
ei enää saavuttanut ja sitäpaitsi hän oli vieläkin tuhlaavainen, jos
milloin vaan paikalle sattui.

Nälkä ja kurjuus oli tämän vaimon ja näiden lasten osana.

Heikin tultua ansioilta vaimo lointeli, ettei hän taaskaan tuonut
mitään. Mies riiteli vastaan, että hänenkö tässä nyt pitäisi yksin
kaikki elättää. Usein aamulla alkoi jo sängyssä riita tuon
onnenhaaksirikon johdosta. Mies syytti vaimoa, että sinun tähtesi tämä
köyhyys; vaimo taas väitti: sinä siihen syy olet. Lopulta, kun asia
kaikinpuolin mietittiin, tulivat rikkaat ja valtiaat, niin -- koko
maailma ja Jumala, taikka oikeammin käsittämätön sallimus, syyllisiksi.
Heikki ei tosin vaikeroinut, puhui vaan miehen kuivalla äänellä ja
entinen luonteen hilpeys näytti hänestä ainakin vaimon luona ollessa
vähän kadonneen. Isä ei juuri osottanut lempeyttä lapsillekaan, vaan
äiti kyllä väliin. Alakuloisesti katselivat likaiset laihat lapset
nureksivia vanhempiaan.




IV.


Kahdeksan vuotta on kulunut siitä, kun Tuppelan Kalle niin kovin
innostui lukeissaan erästä kirjaa pihlajan kukkain tuoksussa kotinsa
tupamökin ullakolla. Hän on tänä aikana tullut kyllin ja moninkerroin
tietämään, että toivomuksensa kouluun pääsemisestä oli kaunis unelma,
joka ei koskaan ollut toteutuva, vaikka veljensä Jussi kyllä oli
luvannut tulla siinä tapauksessa, että Kalle kouluun pääsisi,
vanhentamaan isää ja äitiä. Ensimmältä oli hän jonkun kerran puhunut
asiasta papille -- sillä muita korkeita herroja ei lähi-seutuvilla
ollut -- ja saanut häneltä vastaukseksi, että kyllä se olisi kovin
vaikeaa köyhälle pojalle päästä kouluun. Ei, se ei käynyt ollenkaan
laatuun, jollei joku mahdottoman rikas rupeaisi auttamaan; kruunu ei
kustanna ketään kouluun. Ja kukapa -- tokko itse kruunukaan -- tietäisi
mennä auttamaan nuorukaista opintiellä. Oli varsin monta heittiötä
tullut juuri koulunkäyneistä, lukeneista miehistä. Siellä kouluissa
olivat kiusaukset vasta suuret. Synnit semmoiset kuin juoppous, huoruus
ja korttipeli tahtoivat väkisinkin viedä koulunuorisoa kaupungissa
turmeluksen tielle ja "niin monta -- oli pappi kättänsä heilauttaen
sanonut -- todella vienyt syvimpään turmelukseen!" Ei, parasta oli
"pysyä Jumalan määräämässä asemassa, rukoilla kärsivällisyyttä ja
masentaa mielensä kuohuja". Oli hän sanonut olevan kuitenkin
mahdollista päästä -- Kalle ei oikoin muistanut sanoiko hän kruunun vai
joidenkin muiden kustannuksella -- kouluun, mutta sen koulun käytyä
pitää lähteä pakanainmaalle, pimeydessä vaeltavan kansan keskelle
saarnaamaan ja sinnemenijän täytyi "olla erinomaiselta Kristuksen
hengeltä elähytetyn."

Ne "kovat kiusaukset", joita pappi oli sanonut koulunuorisolla
kaupungeissa olevan, eivät häntä olisi peloittaneet. Jos niin olisikin
ollut laita, että semmoisia kiusauksia olisi, niin tottahan hän niitä
voisi vastustaa. Olihan hän jo uitoissa nähnyt paljon pahuutta. Ja
hänenkö sitte pitäisi jäädä pois koulusta ja opetusta vaille sen
tähden, että monesta koulunkäyneestä oli tullut heittiö?! Hänestä, sen
hän uskoi, ei ainakaan heittiö tulisi.

Kun hän oli tullut vakuutetuksi, ettei ainakaan sen miehen kautta
tullut kouluun pääsemään, aikoi hän monasti kirjoittaa jollekin muulle
korkealle herralle. Mutta kenelle ja miten sitä pitäisi kirjoittaa,
että se huomioon otettaisiin, siitä ei hän päässyt selville. Hän oli
aikonut kirjoittaa nimismiehelle, kruununvoudille taikka tuomarille.
Ei, mutta nehän vasta olivat niin viluisia herroja, oli hän kuullut ja
osaksi itsekin nähnyt, etteivät ne ainakaan ottaisi hänen pyyntöään
kuulevaan korvaansa. Niin, vihdoin hän oli jättänyt koko toivon,
koettanut masentaa mielensä kuohuja, ajatella ainoastaan jokapäiväistä
työtänsä ja Jumalaa, käsittämättömänä mutta kaikkitietävänä ja
jokapaikassa läsnä-olevaisena.

Mutta tyydytystä ei hän saanut. Hän oli hankkinut lainaamalla ja osaksi
ostamalla joukon "maallisia kirjoja"; niitä oli muutamia lahjoitettukin
hänelle. Näitä kirjoja hän luki milloin vaan vähänkin riitti aikaa ja
mielensä ikävöi jotakin; se ikävöi tunkeumaan yhä kauemmaksi eli
syvemmälle niihin tietoihin, joista hän lukemalla oli saanut vihiä ja
hän myöskin alituiseen halusi sitä kultaista aikaa, että hän tulisi
vapautetuksi kovasta, vaivaloisesta ruumiillisesta työstä, varsinkin
tuosta ilkeästä uitosta. Tuo alituinen miettiminen, nuo kummalliset
halut ja toivot tekivät hänet niin omituiseksi, että hän oli kuin mikä
vieras ja muukalainen kotiseutulaistensa keskellä jopa omien
sukulaistensa ja vanhempainsa luona. Ja semmoiseksi hän tunsi itsekin
itsensä. Pahaa se teki hänelle kun hänen muutoin hyvä, vanha äitinsä
koetti Jumalan sanan kautta näyttää hänelle, että kaikki maallinen
viisaus on hulluus ja että Jumala valitsee omikseen ainoastaan tyhmät
ja yksinkertaiset. Mikä ristiriitaisuuden maailma! ajatteli hän
silloin.

Niin, tuommoisessa henkisessä taistelussa olivat nuo kahdeksan vuotta
kuluneet ja suuri oli ollut taistelu ruumiillisen elämän ylläpidoksi.
Uitossa, samalla tapaa kuin sinä ensimmäisenä vuotena, oli hän ollut
joka vuosi. Hänen uittamistaitonsa oli kyllä hieman parannut, mutta ei
hän milloinkaan pystynyt sillä työalalla parsimaan Koturi-Heikin
jälkiä. Senpä vuoksi hän saikin aina tyytyä "huonon miehen palkkaan",
vaikka hän kyllä sai kärsiä vilua ja märkyyttä yhtä hyvin kuin muutkin
uittomiehet jopa pelkoa hengenvaarasta enemmänkin. Raamatusta, jota hän
muiden kirjain ohella varsinkin lapsuudessaan oli uutterasti lukenut,
oli hän saanut sekä kauniita että kauheita mielikuvitelmia. Kauheat
kuvitelmat astuivat pelottavissa kohtauksissa mieltä masentavina
silmäin eteen. Ja niitä oli hän nähnyt monen ihmisen ja vanhempainsa
vavistuksella pelkäävän. Hän olisi varsin mielellään jättänyt tuon
uiton. Hän tunsi, että hänen terveytensä rupesi käymään heikoksi.
Kummallista ruumiinvaivaa oli hänellä; itse hän arveli sen tulleen
kylmistä vesistä, mutta moni vanha muija väitti sen olevan Jumalan
rakkaan käden, joka sillä tavoin veti häntä puoleensa. Hän oli
koettanut saada mökille maata niin paljon, että siitä työtätekemällä
olisi elatus saatu, mutta turhaan. Ei toteutunut tämäkään hänen
toivonsa, joka hänellä oli ollut, nimittäin, että jollei hän kouluun
pääse, niin olisi jonkullainen maatila eis joksikin tyydytykseksi.
Saisi sitä asua ja lukea joutoaikoina -- oli hän ajatellut. Jonkun
liuskan kivistä ahoa oli hän talosta saanut entisen lisäksi, mutta
kyllä siitä kans "taksvärkkiä" tahdottiin entisen lisäksi yhtä
tuntuvasti. Ja enempää maata ei talon isäntä ollut sanonut voivansa
antaa.

Kahdeksan-vuotinen ajanjakso ei ollut tuottanut sanottavaa edistystä
Tuppelan mökille eikä Kallelle. Oli hän kumminkin tullut "huomaamaan
maailman olosuhteista sekä kokemuksesta että lukemisesta koko joukon,"
tapasi hän itse sanoa. Ja nyt, -- toukokuun lopulla -- oli hän entisen
toverinsa, Koturi-Heikin kanssa tullut uittoon Lappajärvelle. Pitkältä
oli tuntunut matka, ja kylläpä se olikin oikein monta peninkulmaa,
mutaista, vahvahietaista ja -- pitkäveteinen kevät kun oli --
paikottain vielä lumihyhmäistä maantietä läpi ikävien sydänmaiden,
mutta varma toivo lautalle pääsemisestä oli keventänyt heidän
jalkojaan. Ja heidän toivonsa toteutuikin.

Niin, he olivat nyt Lappajärven rannalla, järven, joka ei ole hoikka,
mateentapainen suikulainen niinkuin Ätsäri, vaan leveä, lyhytläntä
leipukka kuin lahna. Oikeinpa se näyttikin kokojoukon mahtavammalta
Ätsäriä, tuo järvi, jossa nyt jää-joukkiot ja -säpäleet uiskentelivat
länsituulen edessä. Ei sen laajuutta nämä ylimaan miehet oikein
käsittäneet eivätkä tarkalleen eroittaneet Kärnan saarta, taloineen,
seisoessaan Alajärvestä tulevan joen suussa Lappajärven eteläisimmässä
perukassa.

Muita miehiä oli siellä hyvä joukko: rivakoita, vilkkaita kauhavalaisia
ja vähän kankeampiluontoisia lappajärveläisiä. He puhuivat ison joukon
erilaista suomea ja näistä kummastakin kielimurteesta erosi taas
ylimaalaisten puhe. Noh, helposti siinä sentään toisiaan ymmärrettiin.

Riuskeita olivat nuo Kauhavan pojat, ja olipa lappajärveläisissäkin
joku oikein miehestä menevä, ajatteli Heikki siinä heidän joukossaan.
Kyllä hän oli nähnyt monelta taholta Suomessa sekä suomalaisia että
ruotsalaisia, ripeitä ja väkeviä miehiä ja olipa hän itsekin aikoinaan
ollut poika puolestaan. Mutta kummallista kuinka hän tunsi jo entisen
hilpeytensä laimistuneen. Niin, paljon hän oli huonontunut entisestään;
silloin ja silloin hän oli niin ja niin ollut, mutta paljonpa hän oli
juonutkin. Kyllähän sitä aina niinkauan meni kun yksinään oli, mutta
saakeli, se akka tuli otetuksi. Kyllä siinä oli tottakin, mitä se
Rnnta-ahon isäntä väitti kahdeksan vuotta sitten. Nyt siinä itkevät ja
parkuvat ne kenekset leivän perään ja akka haukkuu, sanoo minun
syykseni kaiken köyhyyden. Kurja elämä! mutta, muistanpa -- -- -- "en
toivokaan pysyväistä lempeä." Sinne jätän "leipäsuden" penikoineen ja
itse heijailen maailmalla! Tahdon vielä olla riuskea, suruton
poikamies.

Näistä ajatuksistaan keskeytti hänet eräs Kauhavan poika, joka kysyi:

-- Olettakos te kuinka rohkia veren päällä?

Lautta, jonka ponttoolla oli nyt miesten lisäksi hevonenkin, mennä
junnasi isossa matkaa rannasta!

-- Kyllähän minä veenkin päällä olen liikuskellut eläissäni, vastasi
Heikki ja silmäyksensä osotti jotakin, joka tahtoi sanoa: oletkos
sinäkin uittomies?

-- Entäs sinä pienellaanen nuori mies, tohorikkos sinä pölkyyllä
kulkia? kysyi Kauhavan mies Kallelta.

-- Kyllähän minä nyt sentähe tohin, muttei se hyvääkään oo.

-- Tyä että ole tainnu paljo olla uittojoissa, sanoi sivusta eräs
lappajärveläinen.

-- Kyll' oon ollu, vastasi Kalle.

-- Plaataankos siälä teirän puoles ajaa savia kytöpelloolle? kysyi
kauhavalainen.

-- Eikä juuri paljo. Ei siellä taho olla savea. Eikä kytölöitäkään
kovin paljo viljellä, vastasi Kalle.

-- Myä hukutaan! huusi eräs lappajärveläinen hätäisesti.

Miehet säpsähtivät järkijärestään ja huomasivat, että tuuli, joka yhä
yltyen puhalsi lännestä, sysäsi suurta jääröykkiötä lautan syrjää
vastaan jonkun matkan päässä ponttoosta.

Kaksi uittoherraa seisoi lähimmällä kohdalla rannassa. Toinen heistä
huusi:

-- H----tin syötävät! Katsokaa lautan perään. Näettehän, se hajoo,
poomi on katkennut, jäät pakkaa päälle. Kirottu länsi rupesi nyt noin
riehuamaan!

-- So, so so, huomautti toinen, ei tässä auta kiukku Jumalan voimia
vastaan. Jospa vaan miehet pelastuisivat.

-- Ja hevonen kans! Se maksaa ruukille enemmän kuin joku mies, ärjäsi
toinen päällikkö; miehiä päiväpalkalla saa, mutta hevosen hinta satoja
on!

-- Maltu! Hevonen myöskin... mutta ainakin miehet pelastukoot.

Ei kulunut pitkältä aikaa kun jo lautta oli kaikki hajalla jäiden
seassa. Miehet ponttoolla hätäilivät, joku yritti menemään pölkyille,
mutta täytyi heti jälleen turvautua ponttoosen, sillä pölkyt
kumpusivat, nousivat toinen toisensa päälle kasoihin jäiden edessä.
Ponttootakin kallisteli sinne tänne kovat hyrskyt ja jäät, myrskyävän
tuulen käsissä. Vähitellen se läheni rantaa, josta herrat itse, kun
muita ei ollut saatavissa, koettivat soutaa veneellä apuun. Rannan ja
ponttoon väli oli nimittäin jäistä vapaa. Töintuskin ehtivät kaikki
miehet pelastua, märkinä, viluissaan, kun jääröykkiö syrjästä tulevaa
jääkasaa vastaan kaasi ponttoon aivan syrjälleen. Hevonen, joka koko
ajan oli hirnunut ja vauhkaillut ponttoolla, hyppäsi jäiden sekaan.
Ison aikaa se siellä molikehti ja hirnui, ennenkuin miehet, Heikki ja
kolme kauhavalaista, ehtivät veneellä hyrskyävissä aalloissa jäiden
reunaan ja yhden pidellessä venettä, nostivat hevosta niin paljon että
se pääsi vapaalle vedelle. Se lähti uimaan ja pian seisoi se rannalla,
hirnui ja pöristeli.

Se kiukkuinen uittoherra oli sangen tuskainen nyt huolimatta siitä,
että sekä hevonen että miehet pelastuivat. Hän kirosi moneen kertaan
tuulen, joka tuommoisen häviön oli lautalle tehnyt. Mutta mikäs siinä
auttoi, niin se oli käynyt, eikä voinut ajatellakaan lautan kokoamista
ennenkuin tuuli asettuisi.

Eikäpä se tuuli heti asettunutkaan. Puolitoista vuorokautta saivat
miehet odotella läheisessä talossa. He eivät siitä suurta välittäneet;
päättelivät vaan: kyllähän ruukilla rahaa on.

Lähes kaksi vuorokautta kului lautan kokoamisessa. Pölkyt olivat tuulen
ja jäiden edessä pakkautuneet suuriin röykkiöihin lähellä rantaa;
alimmaiset olivat pohjassa ja ne olivat käyneet niin raskaiksi, että
vapaiksi päästyään, eivät tahtoneet veden pinnalla pysyä. Paljon uusia
poominvitsaksia tarvittiin ja ponttookin oli reuhtoontunut melkein
hajalle. Siinäkös miehet toisenkin kerran housunsa kastelivat,
oikoessaan ja asetellessaan noita niljaisia pölkkyjä uudelleen
lautaksi. Heikki otti päälleen, niinkuin itse sanoi, entisen
uittomiehen vikkelyytensä. Hän tahtoi näyttää kauhavalaisille ja
lappajärveläisille miehuuttaan tässä työssä. Kyllä hän olisi nytkin
ollut paras, jollei erästä Kauhavan poikaa olisi ollut, "se, sanoi
Heikki, on koko peijakas pölkyllä pysymään". Kalle melkein alituisesti
rämpi rannassa, vyötärystään myöten vedessä seisten, töytti ja repi
pölkkyjä vapaalle uimaselle.

Eräänä aamuna lähti lautta taas junnailemaan. Jäät olivat jo jokseenkin
kaikki hävinneet, ainoastaan rannoissa oli vähän jääpalasia. Kauniilla
ilmalla, jokseenkin tyynellä mennä heijailtiin, iloisissa pakinoissa,
järven pinnalla; kauniisti, hopeilevasti heijasti auringonsäteet
vedessä, joka näytti lavealta kuin meri ainakin, uutterasti teuhasivat
ihmiset maatöissään, sonnanajossa, kynnöllä ja kuokolla järven
rannoilla. Tätä näin hauskaa kulkua kesti runsaasti puolitoista
vuorokautta.

Mutta silloin alkoi läntisellä taivaanranteella sientyä vihantaan
pilveen. Se synkkenemistään synkkeni, jymisi, salamoi ja yhä kohosi
pilvi. Järven pinta näytti varsin synkältä. Tuulemaan rupesi, se
yltymistään yltyi. Miehet eivät puhuneet juuri mitään, alakuloisesti
vaan katselivat toisiaan silmiin; kuiskasivathan väliin: saa nähdä
kuinka kova ilma siitä tulee; ei se mitään olisi jos oltaisiin maalla
jokiuitossa. Yhä kovemmaksi kävivät ukkosen jyräykset ja yhä tiheämpään
välähteli salama; ryöpyten aaltoili järvi tuulen edessä. Ankkuri oli
laskettu aivan ponttoon viereen, mutta ei se pohjassa kiinni pysynyt.
Miehet huomasivat lautan pakenevan tuulen mukana yhä lähemmäksi itäistä
rantaa. Ja vettä alkoi tulla, "satoi niinkuin taivaasta mahtui." Pian
olivat miehet läpimärkinä. Rämähdellen, ikäänkuin kalliota särkien,
raikui ukkosen jyrinä nyt niin kammottavalta näyttävällä Lappajärvellä.
Miehille, jok'ainoalle, tuli kova vilu. Leuvat lotisivat ja koko ruumis
tärisi, jota ilkeää vavistusta lisäsi pelko vilun yhteydessä.

Puolentunnin vaiheille oli "Jumalan ilma" raivonnut. Pilvi syrjistyi
itäiselle taivaalle. Synkkä se oli auringon siihen paistaessa, vielä se
jymisi ja pauhasi. Mutta pian oli luonto taas kaunis ja tyyni.

Ankkuri soudettiin; miehet, kymmenen luvultaan, ja hevonen, heidän
uskollinen työtoverinsa, alkoivat vääntää kelaa, ja lautta meneskeli
entiseen tapaansa.

-- Maata pitää tästä ruveta muokkaamaan jokaisen; repimään leivän
suosta. Tottahan jonkun palasen rahkasuota haltuunsa saa. Törkeää on
tämä uittotyö ja etelä-pohjanmaalaisen luonnolle sopimatonta,
päättelivät kauhavalaiset.

-- Saman sanomme me vaikka hiukan hiljempaa, säestivät lappajärveläiset
siihen.

-- Uiton minäkin hyljään ja lähden kiertelemään ympäri Suomen maata,
sanoi Heikki rehevästi, -- kauas ei tuota sentään tarvinne mennäkään
koskapa kuulutaan ruvettavan tekemään rautatietä Tampereelta Ätsärin
kautta Waasaan. Mutta hyvästi olkoon sanottu kotiseudulle ainaiseksi!
Entäs sinä vanha toverini, Tuppelan Kalle, mitä tuumaat
tnlevaisuudestas?

-- Siitä en tiedä muuta kuin että se on synkkä kuni äskeinen ukkosen
pilvi!




V.


Pari vuotta jälkeenpäin oli Kalle taas kevät-uitossa Tuhkiolla.
Uittohan se oli hänen jokavuotinen työnsä ollut vuosikymmenenä.

Kurtistunut, mustalla langalla kiinni sidottu kirje tuotiin Tuppelaan.
Suutari-Matti sattui olemaan mökissä neulomassa vanhuksille kenkiä.
Otettuaan kirjeen käteensä sanoi hän sen olevan Kallelta. Kustavi
Tuppela, oli sen päällekirjoitus. Ukon käskystä hän sen avasi ja luki.

    "Hyvät vanhempani!

     Minä olen tullut kovin kipeäksi ja heikoksi. Lumihyhmän ja kylmän,
     märän olon täällä luulen siihen syyksi. Sisälmyksiäni väristää ja
     minua kovasti ryvittää. En jaksa enempää. Minun täytyy pyytää,
     että laitatte hevosella minua hakomaan. 10 markkaa olen ehtinyt
     ansaita, mutta en sitä lähettänyt tämän kirjeen muassa peläten
     hukkaan joutuvan. Kyllähän se tulee maksamaan. Suuri kolhaus
     meidän köyhyydellemme, mutta mikäpä muu auttaa nyt, kun olen
     vaipumassa surkeuteen"

                                              Kalle Tuppela."

-- Voi, voi Kalle-rukkaa! huokasi mummo kuultuaan kirjeen sisällyksen.

-- Liika nerkonen mies! Voi paikkaa! pani ukko ja huokasi niin että
rinta jysähti.

-- Ihan luonnollista! lausui Suutari-Matti miettiväisesti.

Vanha Kustavi lähti taloon, Kumpulaan, hevosta ja miestä pyytämään,
sillä itse hän vanhuuttaan ei uskaltanut semmoiselle matkalle
hevosellakaan lähteä, tie kun tiettiin olevaa kovin huonoa varsinkin
kaukana sydänmailla. Kauan hän sai pyydellä ennenkuin hevosta
luvattiin. Sanottiin olevan nyt niin kiire sonnanajo, ettei mitenkään
joutaisi. Annettiinhan kumminkin hevonen ja renki pantiin sillä
sairasta hakemaan. Seitsemän markkaa sanottiin sen maksavan, mutta
Kalle, jos paranee, saisi sen työllään maksaa. Niin, mitäs ukon auttoi,
asia oli tuiki tärkeä. -- Aamupuoli oli.

Seuraavana yönä eivät vanhukset saaneet unta. Eukko valitti, ukko
raskaasti huokaili. Hän ennen ei ollut kuin jonakuna yönä valvonut
poikansa tähden. Pikkusen ukko oli mennyt uneen ja nähnyt ilkeitä unia
pojasta; se oli paitasillaan tullut kotiin ja voivotellut. Eukko ei
ollut senkään vertaa nukahtanut, rauhattomissa ajatuksissa vaan
peppuroinut.

Kun aurinko seuraavana päivänä alkoi käydä laskuteilleen nähtiin
hevonen tulevan pellonveräjästä. Siinä oli Kalle, hengissä mutta
heikkona. Jaksoi hän vaivalla kävellä reestä tupaan. Hän laskihe maata
ovensuusänkyyn.

-- Tämmöinen -- on nuo-ruuteni, joka aika -- ihanin -- pitäisi olla
ihmisen ijässä! saneli hän raskaalla äänellä hengästyksissään.
Otta-kaa, Isä, tuo -- kukkaro, siinä -- on kymmenen markkaa!

Ukko otti kukkaron.

-- Hyvä poikani! Mitenkä tulit noin kipeäksi. Oletkohan säikähtänyt
siellä uitossa. Taitaa olla kohtaukset? puhui itkien äiti.

-- El -- se ei ole -- päivän -- ei yhden kevään -- se -- on -- vuosi --
kymmenen vaikutuksesta --, tuo tauti. Se on -- sekä sielun -- että
ruumiin -- tauti!

-- Ruumiillista tautia kuka voisi välttää, kun se kerran ylhäältä on
päälle pantu? Mutta, hyvä poikani, ei sinun tarvitse sielun taudissa
olla. Usko ja sinä olet onnellinen!

-- Onnel-linen -- kuinka olisin! Onni on kau-kana mi-nusta!

-- Jota Herra rankaisee sitä hän rakastaa, sanoi isä-ukko hartaalla
totisuudella.

Kyläläisiä, tyttöjä ja poikia sekä joku keski-ikäinen mies tuli tupaan.

Suutari-Matti puhui: Niin, minä olen kuullut erään tohtorin, hyväksi
tunnetun lääkärin, selittävän tuohon tapaan, että kun ihminen pettyy
hartaimmissa toiveissaan, ja raskaasti mietiskelee, niin se on
vaarallista terveydelle, ja jos siihen vielä lisäksi on huonot
olo-suhteet ruumiille: kovin kova työ, kylmyys tai muu semmoinen, niin
sitte se vasta on oikein vaarallista. Tämän lääkärin puheen mukaan ja
niinkuin olen myöskin jostakin lääkärinkirjasta lukenut on Kalle ihan
luonnollisesti tullut kipeäksi. Hänellä oli ennen hartaat toiveet
kouluun pääsemisestä, mutta ne ovat pettyneet, samoin on pettynyt hänen
toiveensa mökin maan lisäämisestä. Ja sen lisäksi on hän ollut uitossa,
kylmissä vesissä, päivät pääksytysten monina vuosina.

-- Saattaa niin olla, sanoi ukko, mutta "käsittämättömät ovat Hänen
tiensä."

-- Katsotaan vaan nyt asiaa luonnolliselta kannalta, jatkoi
Suutari-Matti, -- on hyvin käsitettävää, että Kalle on sairastunut
sanomistani syistä.

-- Synti sen kaiken on matkaansaattanut meille ihmispoloisille,
huokaili eukko. Ehkä Jumala Kallea rankaisee syystä, että hän on kovin
paljon hapuillut maallista viisautta?

-- Oi teitä! Älkää häntä rasittako kuormansa lisäksi. Vanhemman puhe on
sattuvaa! sanoi Suutari-Matti kiivaanlaisesti.

-- Isä! vaikeroi Kalle raskaasti, te sanoitte runsaasti -- kymmenen --
vuotta sitten, että että kovaa on -- maailma -- kestää, mutta kestää --
kumminkin piittä. Minä en -- kestä, -- minä vaivun -- tähän --
surkeuteen!

-- Kyllähän siinä kestämistä on kun se tuolla lailla käymään rupeaa,
sanoi isä surkuttelevasti. Koeta sentään luottaa Jumalaan ja tyytyä
kohtaloosi!

-- En löy-dä tyydy-tystä, en voi luottaa! -- Voi -- tätä sielun ja
ruumiin tuskaa! -- Hyvät vanhempani! Tässä -- makaan minä -- nuori mies
-- kenties -- parantumattomana! Voisinko pienintäkään -- lohduttaa
itseäni -- sillä -- että -- olen -- tehnyt sen vähäisen -- mitä olen
voinut? Jospa kaikki -- jospa rik-kaat ja voimal-liset teki-sivät
yh-teiseksi hy-väksemme mitä -- he voisivat.

-- Niin, jospa he köyhäin kohtaloa vähänkin lieventää koettaisivat!
huokasi siihen isä.

Äiti itki ääneensä.

Sairas makasi hiljaa hetken aikaa, mutta havahti taas ja tuskissaan
väännehtien sanoi odottamattoman kiihkeästi:

-- Henkeni pyrkii nuoruuden hehkulla liitelemään, etsimään maailman
tietoaarteita, mutta kohtalo rasittaa ja ruumiini vaipuu maan mustaan
multaan!

-- Se hourailee, se hourailee! Voi raukkaa! surkuttelivat kylän tytöt.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50233 ***