*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47355 ***

HAAPAKALLIO

Idyllin-tapainen kuvaelma Hämeenlinnasta


Kertoellut

THEODOLINDA HAHNSSON



Helsingissä,
Theodor Sederholmin kirjapainossa,
1869.





      Näytetty: C. J. Lindeqvist.




SISÄLLYS:

 1. Rippi-lapset.
 2. Pappila.
 3. Orpo.
 4. Huuto-kauppa.
 5. Risujen kokooja.
 6. Seonnut vyhti selvenee.
 7. Odottamaton kohtaus.
 8. Kihlaus.
 9. Häät.




1. Rippi-lapset.


K----n pitäjässä K----veden rannalla oli pienoinen torppa, jonka maa
kuului lähellä olevaan Syrjän taloon. Torpassa ei löytynyt paitsi
tarpeellisia ulko-huoneita muuta kuin kaksi asuin-huonetta, nimittäin
lupa ja kamari tuvan takana. Asunto-huonetten ympärillä oli aitaus, ja
aitauksen sisäpuolella kasvoivat lehevät pihlajat, nyt täydessä
kukoistuksessa. Vieläpä muutamia koivujakin oli portaitten viereen
pistetty, ja latvat kauniisti viiteen siilottu, sillä nyt oli
Mittumaari-aatto, ja huomenna torpan tytön, nuoren Annin, piti
ensi-kerran Herran ehtoolliselle pääsemän.

Annin isä ja äiti istuivat portahilla odottaen tytärtänsä kotia
pappilasta. Anni oli heidän ainoa lapsensa ja senkin vuoksi hyvin
rakastettu, mutta erittäinkin hänen hellä ja siisti luontonsa teki
hänen heille rakkaaksi.

Annin äiti Liisa, joka oli jo hetken aikaa odottanut tytärtänsä,
kuunteli tarkasti, eikö jo kuuluisi airojen loisketta. Viimein, kuu ei
kaivattua kuulunut, sanoi hän miehellensä: -- Mene, Matti hyvä,
katsomaan, eikö lapsemme jo tule. Minä lähden iltasen toimeen. Tänä
iltana olkoon Anni vapaa maallisista toimista. -- Niin sanoen riensi
Liisa ilta-toimiinsa, ja Matti läksi rannalle.

Jo näkyi Annin vene. Anni istui ja souteli hiljaa. Tyynesti kuului
airojen loiske. Annin huivi oli luiskahtanut niskaan, ja hänen
keltaiset hiuksensa näyttivät ilta-auringon loistossa ihan kullan
kaltaisilta. Hänen poskensa olivat verevät ja kauniit, ja vakavat
sini-silmänsä näyttivät tuumailevaisilta. Hän ei huomannut, että jo oli
pienen lahden yli soutanut, ennenkuin vene tönkäsi rantaan.

-- Hyvää iltaa, Anniseni, -- sanoi Matti ja veti venettä paremmin
rannalle.

-- Jumal' antakoon, -- vastasi Anni, astuen ulos aluksesta. Samassa
tuli myös äiti heitä vastaan, ja nyt läksivät tupaan, johon Liisa oli
valmistanut illallisen.

Tupaan tultuansa otti Anni kainalostansa ison raamatun, jonka näytti
vanhemmillensa sanoen: -- Katsokaatte, mitä vanha provastimme antoi
minulle; samanlaisen sai myös pappilan Maaria mamselli.

-- Hyvä, hyvä, -- lausui isä. -- Mutta muista, lapseni, että maa vaatii
viljeliänsä, muutoin ei se hedelmää kanna, ja niin vaatii myös
raamattukin.

Liisa pyhkieli silmiänsä sanoen: -- Siinä, lapseni, sinulla on
neuvon-antaja vielä silloin, koska vanhempasi päässä sammalet kasvavat.

-- Oi, äiti, -- sanoi Anni, -- jos olisitte kuullut, kuinka rakas
provastimme puhui meille, ette olisi taitanut itkemättä olla. --
"Kakkaat lapset", sanoi hän, "lähdette tuntemattomaan mailmaan;
muutamille teistä tohtii elämän tie olla tasaisempi, toisille hyvinkin
teräviä kiviä täynnä; toisilla teistä taitaa olla keveämpi takka
kannettavana, muutamilla taas raskaampi. Monelta teistä jo ehkä
nuoruuden i'ässä temmataan pois rakkaat vanhemmat, jotka teitä ovat
ohjanneet: mutta muistakaatte, että Jumalan sana on se aarre, josta
oppia ja neuvoa saatte ilossa kuin murheessakin. Ja vielä minä
muistutan teitä", sanoi hän, "että kannen, johon sana on suljettuna, ei
pidä tomuiseksi joutuman; niin usiasti pitää teidän sitä viljelemään".
-- Niin puhui provasti, -- sanoi Anni, -- ja käski meitä vielä huomenna
kokoontumaan pappilaan ja sieltä sitte lähtemään hänen kanssansa
kirkkoon.

-- Mutta nyt on jo ilta kulunut, -- sanoi Matti, -- lähtekäämme
iltaselle. -- Ruualta päästyä luki Matti vähäisen raamatusta, ja sitte
läksivät levolle.

Aamulla oli aurinko jo korkialla taivahalla, kun Anni heräsi. Kiiruusti
puki hän päällensä mustat vaatteensa ja läksi isänsä ja äitinsä kanssa
pappilaan.

Pappilassa olivat jo rippi-lapset ko'ossa Annin sinne joutuessa.
Samassa tuli myös provasti ja hänen kuudentoista-vuotinen tyttärensä
Maaria, joka myös kuului rippi-lapsiin. Kaikki silmät kääntyivät heidän
puoleensa. Ja tosiaan olikin se kaunis näkö, ikään kuin talvi ja kevät,
kuu tuo kukoistava kuudentoista-vuotinen tyttö käveli vanhan
valkia-päisen isänsä rinnalla. Maaria oli hoikka kuin järven sarpa,
hänen silmänsä olivat sinisemmät kesätaivasta, ja hänen hohtavat
poskensa olivat kauniimmat sitä ruusu-kiehkuraa, joka oli sidottuna
hänen mustiin hiuksiinsa.

Nyt läksi rakastettu opettaja laumansa kanssa kirkkoon, ja koska hän
siellä luki esi-puheeksensa valitut sanat; "Täst'edes en minä kauan
puhu teidän kanssanne" (Joh. I l-30), silloin kaikki lapset itkivät. He
tunsivat, että kohta olisivat eroitettuna paimenestansa, ja että lauma
sinne tänne hajoisi. Kallis rippikoulu-aika oli ohitse.

Kirkosta tultua meni kukin eri haarallensa, vaan Maarialla ja Annilla
oli sama tie. Vieläpä yksi oli, joka vaan jäljissä seurasi heitä
muutaman askeleen päässä, siksi kun tulivat pappilaan, jolloin Maaria
erkani Annista ja meni kotia. Silloin läheni jäljessä-käviä, joka oli
yhdeksäntoista-vuotinen rehellisen- ja siistin-näköinen nuorukainen ja
Syrjän talon ainoa poika, nimeltä Vilho.

Anni katsoi taaksensa ja sanoi: -- Kah, Vilho.

-- Niin olen, -- vastasi Vilho, -- ja tulen isäni ja äitini puolesta
käskemään teitä kaikkia meille päivälliselle.

Anni kiitti, ja nyt menivät yhdessä rantaan, jossa Annin vanhemmat jo
olivat odottamassa. Sitte läksivät he kaikki Syrjän taloon. Siellä oli
iso vieras-tupa koristettu seinän rakoihin pistetyillä tuomen ja
pihlajan oksilla, ja laattialla oli vasta riivittyjä katajia. Tuvan
perässä oli pitkä valkiaksi pesty pöytä, jossa kukkuralliset
ruoka-astiat höyryivät, ja seinässä naskui komia kello. Tuvan oven
viereen seisahtuivat nyt vieraat torpasta, mutta Syrjän emäntä ne
vähitellen veti kädestä tuvan perälle, johonka heidän hetkeksi jätämme
ja saatamme lukiamme Maarian kotoa katselemaan.




3. Pappila.


Hämeen maassa ovat kartanot usiasti raketut järvien rannoille, ja se
onkin luonnollista, koska tämä osa Suomea juuri on "maa tuhatjärvinen".
K----n pitäjän pappila on myös rakettu lähelle K----veden rantaa.
Pappilan asunto-huonetten akkunoista on näkö-ala erittäin kaunis, sillä
suuren puutarhan vanhojen puitten välistä näkyy sieltä ja täältä
K----veden lahtia. Asunto-rivin toisella puolella on piha, ja siitä on
vaan muutama askele maantielle, joka kulkee vähäisen koivu-metsän
läpitse. Tämmöisessä kauniissa seudussa oli meidän kaunotar kasvanut
niin vapaana kuin kukat koivujen juurella tuolla metsässä.

Maarian äiti oli kuollut jo hänen piennä ollessansa. Yksi vanhempi
sisar ja veli oli hänellä elossa: mutta Eeva, joka oli viisitoista
vuotta häntä vanhempi, oli jo monta vuotta ollut naituna Tuomelan
kartanoon Tyrvään pitäjässä. Maarian veli Aatu oli taas noin
kahdenkolmatta-vuotinen, iloinen kuin lintu ja tavallisesti Maarian
kumppanina. Vanha provasti, joka paljon rakasti lapsiansa, oli itse
opettanut Maaria tytärtänsä. Häntä ei missään koulussa kasvatettu; vaan
kuin ilma oli kaunis ja raitis, sai hän hypätä ulkona, ja koska se oli
pilvinen, täytyi hänen tavallisesti ahkeraa lukea isänsä kamarissa.

Viikko oli kulunut siitä, kun viimein näimme Maarian. Hänen sisarensa
Eeva oli lastensa kanssa pappilassa. Lapset leikitsivät puutarhassa, ja
Eeva ja Maria istuivat lehtimajassa katsellen noita pienoisia.

-- Maaria, sinä olet täällä niin yksin, -- sanoi Eeva. -- Huomenna,
koska lähden kotia, täytyy sinun tulla kanssani Tuomelaan. Täällä vain
kasvat ilman äitillistä ohjetta.

-- En tahdo jättää vanhaa isääni yksin, sanoi Maaria, -- vaan
muutamaksi viikoksi toki tulen mielelläni, mutta pitkäksi ajaksi en
tahdo jättää kotoani.

-- Isä kyllä antaa sinun tulla, vähän maailmaa katselemaan, -- vakuutti
Eeva, ja vanha Leena talon toimet pitää yhtä hyvin kuin sinä.

-- Ei ole Tyrvään kuohuvat kosket niin suloiset kuin Hämeen saariset
järvet, -- vastasi Maaria, -- enkä usko, että aikani kuluisi siellä
kauemmin. Koska taas äitillistä ohjetta tarvitsen, juoksen vaan
koivumetsän läpitse Koivumäelle. Siellä majurin rouva on kuin äiti
minulle, ja Hanna on kuin sisar. Sielläpä välistä minulta kuluu
päiväkin.

-- Entä Hemmi, -- kysyi Eeva vähän nauraen, -- onko hän mielestäs kuin
veli?

Maaria ei ennättänyt vastata, sillä lapset huusivat; "Tulee vieraita,
Koivumäen herrasväki", ja samassa näkyikin jo Aatu tulevan Hemmin ja
Hannan kanssa puutarhaan. Eeva ja Maaria läksivät heitä vastaan
iloisesti tervehtimään. Nyt tuli myös provastin kanssa majuri rouvineen
puutarhaan, ja kaikki päättivät viettää illan siellä, koska ilma oli
lämmin ja tyyni.

-- Noh, Maaria kukkani, -- sanoi majuri, sinäpä aina päivästä päivään
tulet koriammaksi. Olet kohta yhtä muhkea kuin Tuomelan patrunessa, jos
vaan joudut saamaan itsellesi kartanon j.n.e.

-- Kotoni on minulle hyvä kartano, ja isäni suojassa on hyvä olla, --
vakuutti Maaria, en tiedä mitään parempata.

-- Hm, niin tytöt aina sanovat, mutta toista ajattelevat, -- vastasi
majuri.

Nyt tuotiin kahvia, ja sen juotua läksivät nuoret pallon heitolle, ja
seuran vanhempi puoli istui lehti-majassa katsellen nuorten iloa. Eevan
vanhimmat lapset Ilmiö ja Helmi saivat myös olla pallon heitossa, mutta
pienemmät Viena ja Aina leikitsivät sannassa ja katselivat, miten nuot
koriat pallot kilpailivat pääskyjen kanssa ilmassa.

Pian oli ilta kulunut, ja vieraat sanoivat jäähyväiset. Majuri ja hänen
rouvansa läksivät pois hevoisella, mutta Hemmin ja Hannan oli jalkaisin
meneminen. Hemmi haki sisartansa, mutta provasti sanoi hänen jo menneen
Maarian kanssa. Kuultuansa sen jätti Hemmi hyvästi ja kiirehti heidän
jälkeensä Aatun kanssa.

Hanna ja Maaria olivat vähän matkaa joutuneet edelle. Jo kuului illan
hiljaisuudessa haapaen suhina Haapakalliolta. Tämä kallio oli muutaman
askeleen päässä maantiestä ja melkein puoli-matkassa pappilasta
Koivumäelle. Siihen asti meidän nuoret usiasti saattoivat toisiansa, ja
sinne nytkin Hanna ja Maaria poikkesivat. He päättivät jutella siellä
siksi, kuu veljet sinne joutuisivat.

Kauan eivät jutelleet, ennenkuin Maaria sanoi: -- Ole vaiti Hanna! Eikö
veljemme tule jo? Kuulen äänen. Se on Aatu, joka laulaa.

Tytöt kuuntelivat. Aatu lauloi raittiilla ja selvällä äänellänsä
Oksasen kaunista laulua: "Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savon maa"
j.n.e. Hanna ja Maaria juoksivat kilpaa veljiänsä vastaan. Maarian
posket hehkuivat, hän oli erittäin ihana tällä haavaa. Hemmi ei saanut
silmiänsä neitosesta. Hän sanoi Aatulle: -- Miksi lauloit Savon maasta;
mikä on suloisempi kuin Hämeenmaa?

-- Laulan, kuin laulun sanat kuuluvat, vastasi Aatu, -- ne ovat ihanat,
ei niitä sovi parantaa. Olisin kentiesi paraiten sinun mielestäsi
onnistunut, jos olisin laulanut: "Mun muistuu mieleheni nyt suloinen
Maaria".

Hemmi naurahti vähän. Hän oli Aatun lapsuuden ystävä eikä piitannut
mitään tuosta Aatun vähäisestä pilkasta.

-- Aatu on aina vallatoin, -- sanoi Maaria, -- älä pahastu Hemmi hänen
puheestansa. Huomenna taidan lähteä pois Eevan kanssa Tuomelaan, senpä
tähden erittäinkin täytyy meidän nyt hyvässä sovussa eritä.

-- Tuomelaan, vai lähdet sinä Tuomelaan, mutta älä unohda
lapsuuden-ystäviäsi, Maaria!

-- Mitäs puhut? -- sanoi Maaria. -- Vaikka kaikki muut unohtuisi
mailmassa, niin lapsuuden koto ja lapsuuden ystävät eivät unohdu. Voi
kuinka rakkaat ovat kaikki nämät puut minulle ja tuo Haapakalliokin ja
puro, joka sen sivutse juosta lirisee.

Hemmi juoksi vielä ottamaan muutamia rakkauden kukkasia puron rannalta
ja antoi ne Maarialle sanoen; -- Jää hyvästi ja ota nämät muistoksi. --
Maaria kiitti ja pisti ne neulalla rintaansa. Nuoret erosivat ja
läksivät kukin kotiansa.

Hemmi ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestänsä ei Maaria näyttänyt
erittäin iloiselta muistokukkia ottaessansa. Sen ilmoitti hän myös
sisarellensa, mutta Hanna sanoi: -- Ei ole Maaria lapsi enään. Eikö
nuoren tytön pidäkkin tunteitansa salata.

-- En tiedä, -- vastasi Hemmi. -- Toivoisin Maarian olevan pienen tytön
vielä. Silloin tuli hän aina ilolla vastaani ja taputteli poskiani.

-- Ole vaiti! Maaria kyllä pitää sinua rakkaana, -- vakuutti Hanna.

Hemmi pudisti päätänsä, mutta tuli toki tyytyväisempänä kotia
keskusteltuaan sisarensa kanssa.

       *       *       *       *       *

Aatun ja Maarian kotia tullessa sanoi Eeva: -- Ah, rakkauden kukkia! Ne
ovat varmaankin Hemmin antamia.

-- Niin ovat, -- vastasi Maaria, -- ne kukat ovat aina olleet
ystäviäni. Hemmi sen tiesi ja antoi ne sen vuoksi minulle.

-- Ja Maaria oli iloinen, -- vakuutti Aatu.

-- Etkö ymmärrä Eeva, että hän on varsin mielistynyt Hemmiin.

-- Aina sinä olet paha, -- sanoi Maaria. Hemmi on minulle rakas
lapsuuden-ystävä, vaan rakastunut häneen en ole. Jos hän menee taikka
tulee, en ole tuosta liioin surullinen enkä iloinen.

-- Saammepa nähdä, -- oli Aatun vastaus.




3. Orpo.


Tyrvään pitäjässä Meskalan kosken rannalla oli pieni mökki. Siinä asui
korpraali Teräsen leski kolmentoista-vuotisen tyttärensä kanssa. He
olivat suuressa köyhyydessä. Teräsen Riika (se oli lesken nimi) oli
heikko ja kivuloinen. Kun hän oli terve, silloin ei heillä ollut
puutosta, sillä Riika oli taitava kaikenlaisessa ompelu-työssä.

Riika oli lukkarin tytär. Jo pienuudesta oli hän Tuomelan patruunan
äiti vainajalla ollut kasvattina aina siksi, kuu tuli naimiseen Teräsen
kanssa. Riika oli nuorena ollut ihana ja siisti tyttö. Siihen aikaan,
jolloin hän oli Tuomelassa, eli vielä nykyisen patruunan veli-vainaja,
luutnantti Kaarle. Tämä nuorukainen oli silloin Riikaan kovin
rakastunut, vaan se rakkaus ei ollut vanhan patrunessan mielen mukaan,
ja koska luutnantti läksi Venäjälle, vaati patrunessa Riikaa naimiseen
Teräsen kanssa. Vaikka Riika oli tottunut aina tekemään emäntänsä
käskyn mukaan, tuntui kuitenkin tällä kertaa käsky kovalta; mutta
kaukana oli ystävä, joka häntä olisi suojellut. Hän tuli naimiseen
Teräsen kanssa, ja koska luutnantti tuli taas kotia ja kyseli Riikaa,
sanoi patrunessa: -- Riika on naimiseen joutunut, hän on rehellisen
miehen saanut, joka on hänen vertaisensa, -- Silloin oli luutnantti
vaalistunut ja sanonut: -- Oi äiti, minun vertaisekseni hänen
kasvatitte; miksi minulta hänen ryöstitte? -- Eikä siitä asti ollut
luutnantilla tervettä päivää, ja pian makasi hän vaaleana ja kylmänä.

Hänen vanha äitinsä seurasi pian hänen jälkiänsä, ja kuolinvuoteellansa
sanoi hän: -- Mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten
eroittaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta,
jos vaan ovat yhdellä sivistyksen kannalla. Minä olen erehtynyt, koska
olen eroittanut kaksi rakastavaista sydäntä; se minulle on paljon
maksanut.

Nyt makaavat he, äiti ja poika, rauhassa, ja Teränenkin on kuollut,
vaan Riika on tyttärensä kanssa tuolla pienessä mökissä, -- hän, joka
kentiesi oli luotu Tuomelan kartanon emännäksi.

Nyt oli Syyskuun alku. Ilta oli pimiä, eikä yhtään kynttilää ollut
Riikan huoneessa; ainoastaan takassa paloi vielä vähäinen valkia, jolla
Riika oli keittänyt kehnonpuolisen illallisensa. Hän oli ollut
Tuomelassa pellavia kiihtaamassa, ja se oli hänen heikolle ruumiillensa
raskasta työtä. Väsyneenä vaipui hän vuoteellensa ja nukahti vähäisen.

Kekäle takassa oli sammumaisillansa. Riikan tytär, nuori Niini, puhalsi
kekälettä, ja valkia loisti taas kirkkaammin. Nyt otti hän kaksi kirjaa
ja luki valkian loistossa sieltä ja täältä vuorotellen molempia. Äiti
heräsi unestansa ja sanoi: -- Niini, varo silmiäsi! Aina, aina sinä
luet.

-- Mitä on kaikki lukeminen auttanut minua, sanoi hän itseksensä. --
Mitäs luet lapsi? -- sanoi hän Niinille.

-- Lännetärtä ja Runebergin runoelmia, vastasi Niini.

-- Jaa, jaa! -- sanoi Riika, -- Runebergin runoelmat -- ne antoi hän
minulle, se oli silloin, ne ajat ovat olleet ja menneet. -- Miksi
opetin lapseni ruotsia lukemaan! Sinä olet suomalainen tyttö, lue
suomalaista raamattuasi lapsi. Jumalan sana on ainoa lohdutus, koska
kärsimme täällä mailmassa, ilman sitä vaipuisimme mitättömiksi. Sinä
olet köyhä lapsi ja saat vielä ehkä kärsiä paljonkin elämäsi matkalla.

-- Olen halusta lukenut pientä raamattuani, -- vastasi Niini, --
mutta en sitä aina halua lukea, ja nyt katsoissani Lännetärtä, jonka
sain Tuomelan Helmiltä, johtui eteeni erittäin kaunis runoelma
Mustalaispojasta. Minä nyt olen tässä koettanut, kuinka se kuuluisi
meidän kauniilla suomen kielellä. Tahdon teille, äiti, lukea
ensi-värsyn. Ja Niini luki, niinkuin sanat kuuluivat hänen
käännöksessänsä:

    "Etelässä kaunis Spanja,
    Spanja on mun kotimaa:
    Siellä lehevä kastanja
    Ebron rannall' huumaa:
    Mandel-kukat punertavat.
    Hedelmöitsee viina-puu;
    Siellä ruusut kaunihimmat.
    Siellä kirkkahampi kuu."

-- Jaa, jaa! -- sanoi Riika. -- Siellä on ruusut kaunihimmat, siellä
siellä -- sinä minun sydämeni ainoa rakastettu täällä mailmassa, ehkä
pian näemme toisemme --

-- Äiti, hyvä äiti, miksi olette välistä niin kummallinen, -- kysyi
Niini. -- Mikä teitä vaivaa? En ymmärrä puhettanne.

-- Sinä olet lapsi, Niini, etkä ymmärrä, vaikka äitisi sinulle kertoisi
kaikki kärsimisensä mailmassa ja kaikki ilonsa; mutia nyt joudu
levolle, lapsi, äitisi ei voi hyvin ja ilta-yön lepo on ruumiille
paras.

Niini meni levolle, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta. Hänen
ajatuksensa lentelivät kauas tuosta ahtaasta mökistä. Hän ajatteli
kaunista Espanjaa, josta hän oli lukenut, ja muisti samassa myös tuota
kiitettyä K----n pitäjää Hämeen maassa, josta hän oli kuullut Tuomelan
lasten paljon puhuvan. Hän ajatteli: Voi jospa kerran pääsisin tuonne,
noille Hämeen korkeille kunnaille! Siellä laulaisin, että laaksot
kajahtelisivat! Näin ajatteli Niini ja oli onnellinen ajatuksissansa.
Hän istahti vuoteellensa ja mustat silmänsä kiilsivät kuun paisteessa.
Mutta mikä loiste näkyi tuolta mökin akkunasta? Niini sen jo arvasi. Se
oli kravustajien päre-valkioista. Niitä aina syys-yönä näkyy usioita
Meskalan kosken ympärillä! Niini katseli krapu-valkioita ja kuunteli
sirkkaa, joka lauleli takan kolossa.

Moni ison kartanon lapsi olisi kamalana pitänyt sirkan laulun,
mutta Niinille oli se vanha tuttu. Se oli hänen kumppaninansa
yksinäisyydessä, se oli hänen lapsuutensa ystävä. Niinin katsellessa
päre-valkioita, lähenivät ne ja joutuivat ohitse, mutta tuossa taas
tuli joukko rannalle, päre-soitot kädessä. Niini tunsi ne, ne olivat
Tuomelan lapset. Mutta kukapa tuo nuori tyttö oli, joka näytti niin
ihanalta valkian loistossa? Niini muisti kuulleensa, että Tuomelan
patrunessa oli tullut kotia ja tuonut nuoren sisarensa kanssansa, ja
päätti tuon neitosen patrunessan sisareksi.

Valkiat katosivat vihdoin, ja Niini läksi levolle ja nukkui. Aamulla
oli kello viisi, kun hän heräsi äitinsä vaikeroimisesta ja kysyi: --
Oletteko äiti sairastunut.

-- Olen, -- vastasi Riika. -- Rinnassani on kova polte. Jos vaan tulisi
päivä, lähettäisin sinun Tuomelaan jotain lääkitystä hakemaan
itselleni.

Niini hyppäsi vuoteeltansa ja puki pikaisesti päällensä sanoen: --
Äiti, minä menen oitis Tuomelaan.

-- Ei lapseni, -- sanoi Riika, -- patrunessa ei vielä ole ylhäällä.

Kun päivä vähän hämäröitsi, läksi Niini Tuomelaan. Hänen sydämensä
tykytti. Kiiruusti astui hän tavan takaa pyhkiellen esiliinallaan
silmiänsä. Herrasmies ajoi hänen sivutsensa Tuomelaan päin. Voi joska
olisin päässyt tuolla hevosella! ajatteli Niini, vaan se oli jo mennyt.
Niini rupesi juoksemaan ja pian oli hän joutunut kartanoon. Hän meni
kyökkiin, ja tuossapa oli tuo kaunis neito, jota hän eilen oli
katsellut krapuvalkian loistossa. Se olikin, kuten Niini oli arvannut,
patrunessan sisar, meidän kaunis Maaria.

Maaria kuori krapuja kyökissä Niinin tullessa. Niini pyysi saada
patrunessaa puhutella.

-- Nuotkin ovat aina pyytämässä, -- ärjäsi kyökki-piika. -- Ei nyt
kukaan joudu patrunessaa käskemään, täällä on vieraita. Tule toisten!

-- Äitini on sairas, -- valitti Niini, -- käskekäätte pian, pian!

-- Aina se on sairas, -- mutisi kyökki-piika. Mutta Maaria, joka näki
tytön tuskan, lausui lempeällä äänellänsä: -- Minä menen toimittamaan
sinulle apua, lähde vaan kotia. Äitisi ehkä tarvitsee sinua.

Niini selitti vaan äitinsä rinnassa kovan poltteen olevan ja meni sitte
kotia.

       *       *       *       *       *

Vieras, joka oli Tuomelassa, oli läänin-tohtori Aarni Vakanen. Tohtori
Vakanen oli etevimpiä miehiä. Hän oli virassansa muita taitavampi ja
teki työnsä suurella tarkkuudella. Hän oli myös parhaassa iässänsä, ja
hänen suora luontonsa mielistytti kaikkia, mutta vielä ei kukaan
neitonen ollut häntä sitonut kulta-kahleisinsa.

Tohtori Vakanen puhui par'aikaa patruunan ja Eevan kanssa, kun Maaria
tuli sisälle.

-- Orpanani Vakanen ja vaimoni sisar, sanoi patruuna.

Tohtori tarkasteli vähän Maariaa, vaan pian oli hän unohtanut koko
tämän kukoistavan tytön.

Maaria kääntyi Eevaan sanoen: -- Teräsen tyttö oli täällä ja sanoi
äitiliänsä olevan kovan poltteen rinnassa. Mitä apua olisi hänelle
hankittava?

Tohtori kuuli Maarian puheen ja kysyi: Missä asuu hän? Kyllä minä menen
häntä katsomaan. -- Kuultuansa Riikan asuvan rannalla olevassa mökissä
jätti hän hyvästi ja läksi kiiruusti sinne. Eeva käski kyökki-piian
mennä Niiniä auttamaan Riikan hoitamisessa.

Tohtori ei kauan viipynyt Riikan tykönä, ennenkuin tuli Tuomelaan
takaisin. Hän pudisti päätänsä ja sanoi: -- Teräsen leski ei kauan
elä. Mutta, Eeva hyvä, eikö ole mitään parempaa hoitajaa kuin tuo
suuri-suinen piika, jonka sinne lähetit.

Eeva tuumaili, vaan ei muistanut ketään sopivaa. Mutta Maaria sanoi; --
Kyllä minä menen häntä hoitamaan.

-- Mene vain, -- lausui Eeva, -- kyllä se on hyvä, että Riika parka saa
jonkun ymmärtäväisen ihmisen kanssa puhua: hänellä ei ole sopivaa
puhekumppania vertaistensa seassa.

Tohtori katsoi pitkään Maariahan ja sanoi sitten: -- Joka paraiten
loistaa tanssi-salissa, se on usein kehnoin hoitaja sairashuoneessa.

Maarian posket punastuivat. Häntä harmitti nuot tohtorin sanat, ja hän
vastasi: -- Paremman hoitajan puutteessa pidän toki päätökseni ja
lähden Niiniä auttamaan. -- Ja Maaria läksi. Hän tuli Riikan mökkiin,
jossa Niini istui äitinsä vuoteen ääressä itkein. Maaria pani kätensä
hänen olallensa ja kuiskasi hiljaa: -- Niini hyvä, minä tulen auttamaan
sinua äitisi hoitamisessa. Maija saa mennä kotia. -- Maija meni, ja
Maaria jäi lohduttamaan Niiniä.

Niini itki katkerasti ja sanoi: -- äitini, rakas äitini, mihinkä
joudun, jos kuolette!

-- Jumala on orpoin isä, -- vastasi Maaria.

Riika katsoi kummastellen tuota kaunista neitosta ja lausui; -- Niin
nuori ja toki jo niin vahva luottamus Jumalaan. Oletteko papin tytär?

-- Olen, -- vastasi Maaria.

-- Niin se on, -- vakuutti Riika; -- Jumala on orpoin isä, ja muista
lapseni häneen turvata.

-- Miksi ottaa hän minulta äitini, -- valitti Niini.

-- Älä pyydä, mato, joka maassa matelet, hänen salaisia neuvojansa
tutkistella, -- sanoi Riika, -- vaan ota tyytyväisyydellä vastaan sekä
murheet että ilot. Kaikki ne ovat meidän hyödyksemme.

Näin kului illat ja päivät mökissä. Maaria ja Niini hoitivat sairasta
kaikella huolella, ja kun Riikalla oli paremmat kuurot, antoi hän
viisaita neuvojansa lapselleen. Neljä päivää oli Maaria ollut
sairas-huoneessa, kun Vakanen taas tuli ranta-mökkiin. Täällä oli
kaikki käynyt hyvässä järjestyksessä, jonka Vakanenkin huomasi; mutta
hän ei siitä mitään muuta maininnut, kuin että sairasta piti niin
hoidettaman, kuin tähänkin asti.

Vakasen mentyä jäi Maaria tuumailemaan tuosta miehestä, joka hänestä ei
mitään piitannut. Se oli hänelle outoa, hänelle, jolle kaikki
kilpailivat sanoa, mitä korviin olisi makeimmalta kuulunut.

Riikan hiljainen ääni herätti Maarian hänen ajatuksistansa. Riika pyysi
istua. Samassa yskähti hän, ja kirkas veri virtaili hänen suustansa.
Hän makasi nyt vaaleana vuoteellansa ja vähän ajan levähdettyänsä sanoi
hän: -- Lapseni, jo jätän sinun ilman maallista turvaa, mutta pidä
Jumala turvanasi, hän on kuitenkin paras turva. Ja muista myös, että
puhdas maine on köyhän paras ja ainoa tavara. Jää hyvästi, mun pieni
Niiniseni! -- mä tulen pian -- pian -- siellä on ilo loppumatta,
lakkaamatta. -- Ja huoneessa, jossa vast'ikään oli kuulunut sairaan
tyytyväinen ääni, kuului nyt ainoastaan sirkan laulu ja orvon hiljainen
itku. Riikan kärsimiset olivat loppuneet.




4. Huuto-kauppa.


Syyskuu oli keski-välissä. Lehdot koivikoissa olivat kellastuneet.
Kirkon kellot kajahtivat surullisesti pyhä-aamuna. -- Kenen kellot
soivat? Ketä haudataan? -- kyseli kansa, joka kuljeskeli kirkolle. --
Teräsen Riikaa haudataan, -- kuului vastaus. -- Tuolla tulee mure-väki.
-- Ja siellä näkyikin vähäinen joukko mustiin vaatteisin puetettuja
ihmisiä. Ne olivat kaikki Tuomelaan kuuluvia.

Niinin posket, olivat kelmeät, ja hänen mustat silmänsä näyttivät vielä
tavallista mustemmilta. Hän oli itkenyt paljon, vaan nyt ei saanut
kyynelettä silmiinsä. Hän oli pakahtumaisillansa, sillä mustalla
mullalla peitettiin kaikki, mitä hän oli mailmassa rakastanut, hänen
äitinsä.

Ihmiset, jotka katselivat lasta, sanoivat: Tuo Teräsen joukko ei ikinä
ollut vertaistensa kaltainen, ja kummapa tuo tyttö nytkin on, kun ei
edes äitiänsä itke.

-- Kyllä minä ne tunnen, -- lausui eräs leviä lihava akka, -- ne
ovat kovan-laatuisia. Muistaakseni olen kuullut heidän olevan
mustalaissukua, ja niin se onkin, kylläpä sen näkee tuosta tytöstäkin,
joka on niin musta kuin kekäle. Ja äitikin noitui Tuomelan patruunan
veli-vainajan niin, että jo olisi päässyt luutnantin kanssa naimiseen,
ellei vanha patrunessa olisi siitä loppua tehnyt ja naittanut Riikaa
Teräselle. Teränen oli silloin vaan vankka työmies, vaikka sittemmin
meni sotaväkeen. Mutta luutnantti kuoli sulasta rakkaudesta. -- Nyt
kulki akan juttu suusta suuhun ja korvasta korvaan, sekä tosi että
valhe yhteen sekoitettuna; mutta valhe Riikan noitumisesta ja
mustalais-sukuisuudesta oli erittäinkin halullista kuulioille.

Hautajaisten jälkeen meni Niini Tuomelaan. Patrunessa oli luvannut,
että Niini saisi heillä olla siksi, kun hänelle koto hankittaisiin.

Nyt oli maanantai. Niini istui Tuomelan lasten kamarissa katsellen
Meskalan kosken kuohua ja tuota pientä mökkiä rannalla. Voi, kuinka
rakas oli hänelle ollut tuo pieni köyhä koto! Nyt ei hänellä ollut
kotoa enään. Niini arveli itseänsä huuto-kaupalle pantavan, ja
minkä-kaltaisen kodon hän sitte oli saava, se oli tietämätöntä. Niini
itki katkerasti, mutia samassa kuuli hän puheen salista. Se oli
patruunan ja tohtorin ääni. Patruuna sanoi Niinin huuto-kaupalla olleen
ja Niemen Marttiinin hänen vähimmällä maksulla ottaneen. -- Olisin minä
tyttö-raukalle paremman kodon suonut, -- lisäsi patruuna vielä.

-- Ohoh, -- sanoi tohtori, -- tuopa on kummaa! Täytyykö meidän maassa
vielä ihmisten lasten olla huuto-kaupalla?

-- Niinpä se on, -- vastasi patruuna. -- Kun kerran vaivaisien kassasta
makso tulee, niin pitää lapsen sille menemän, joka hänen vähimmällä
maksolla ottaa vastaan.

-- Olisin minä pitäjän miehiä, -- vakuutti tohtori, -- niin se ei
tapahtuisi, vaan minä panisin lapsen tunnettuun hyvään kotoon ja
maksaisin köyhäin-kassasta kohtuullisen makson. Kyllä niitä aina
löytyy, jos ei yksi, niin toinen, jotka lapsen määrätystä rahasta
ottavat kasvattaaksensa, emmekä myös vallan ole kelvollisten
kasvattajien puutteessa: mutta tuo huuto-kauppa on vaan otettu paha
tapa.

Niinin sydän sykki kummasti. Hän oli tuomittu rikkaalle Marttiinille,
jonka rouva ja lapset olivat tunnetut kovin pahoiksi. Se oli kova
tuomio, mutta tuo tohtorin puolustus, sepä oli kuin lääke haavalle.
Olipa joku mailmassa, joka olisi tahtonut lievittää orvon elämää.

Yksi oli vielä huoneessa, joka kuunteli tohtorin puhetta. Se oli
Maaria, joka oli tullut Niiniä lohduttamaan. Nyt tuli patruuna ja sanoi
Niinin pian pääsevän uuteen kotiinsa, sillä Niemen Marttiinin
herrasväki oli luvannut tulla Tuomelaan ja sitte illalla viedä Niinin
kanssansa.

Niini rupesi taas katkerasti itkemään, mutta Maaria sanoi: -- Älä itke
Niini, koeta vaan aina tehdä emäntäsi tahto, niin kentiesi ei sinulla
ole yhtään hätää.

Kauan ei Maaria joutunut lohduttamaan Niiniä, ennenkuin komiat vaunut
ajoivat pihaan. Niemen Marttiinipa se oli perheinensä. Tahdomme näitä
vähän lähemmälti katsella.

Marttiini itse oli ennen ollut kauppiaana pienessä meri-kaupungissa,
jossa hän tervan myynnistä oli tullut rikkaaksi. Hän ei muusta tietänyt
kuin rahasta. Rahan jälkeen hän ihmisetkin punnitsi. Mitä oli kaikki
oppi ja taito -- tyhjiä lörpötyksiä vaan, jos eivät tuoneet suuria
voittoja lakkariin. Virka-miehistä ei hän pitänyt mitään, eihän niillä
tavallisesti ollut paljo kolikoita. Pöyhkiänä kulki hän kuin tyhmä
kalkkuna, ja perheensä oli samaa laatua. Hänellä oli vaimo ja kolme
tytärtä, joista kaksi jo oli naima-iässä, ja kaksi poikaa, joista
toinen oli ala-ikäinen. Hänen nuorin tyttärensä Ruusa oli tuleva Niinin
hoito-lapseksi. Siinä oli koko perhe, josta nyt näemme Tuomelassa
kaikki muut paitsi kaksi nuorinta lasta.

Marttinin rouva istui leviänä sohvassa katsellen mieli-hyvällä
tyttäriänsä. Vanhin, Emilia, olikin komia muodoltansa, mutta tyhmä ja
ylpiä kuin vanhemmat. Toinen tytär, Hilda, oli taitava pianon-soitossa
ja tahtoikin sillä loistaa. Nyt hän myös seisoi pianon ääressä
nuotti-kirjoja tarkastellen, mutta sieltä ehtimiseen silmänsä
lentelivät ympäri, ikään kuin olisi hän odottanut jotain. Jopa viimein
kysyikin, eikö tohtori Vakanen ollut Tuomelassa, ja koska Eeva sanoi
hänen par'aikaa olevan heillä, näytti hän tyytyväiseltä. Tuo lihava
rouvakin tuli heti puheliaammaksi ja sanoi:

-- On se toki onni, että läänissämme on niin taitava tohtori kuin
Vakanen. Kuinka monta kertaa hän minunkin on parantanut, koska olen
tullut kipiäksi harmista noitten pahain piikain tähden. Ennen olin myös
joka päivä pelvossa, että mieheni, joka on ylen lihava, saattaisi tulla
halvaukseen, mutta kyllä nyt saa olla hyvässä turvassa, kun on tuo
viisas tohtori meillä. Se vain on paha, että hän ei ole nainut vielä.
Meidän Emilia olisi jo kauan tarvinnut häntä puhutella, mutta hän on
niin ujo, ett'ei taida naimattoman tohtorin kanssa puhua.

-- Onko Emilia kipiä? -- kysyi Eeva. Eipä hän siltä näytä.

-- On, -- vastasi rouva. -- Jo kauan on hän sairastanut sydämen
tykytystä. Mutta joutui mieleeni, mitä nykyään kuulin, että
patrunessalla on sisar täällä. -- Rouva ei ehtinyt sanoa enempätä.
ennenkuin kaksi ovea aukeni, toisesta tulivat herrat sisälle ja
toisesta Maaria.

Emilian ja Hildan silmät pyörivät. Heillä oli paljo katseltavaa.
Tuollapa oli nyt tohtori, joka olisi ollut hyvä saalis, sillä hänellä
oli iso palkka: olisipa kyllä kelvannut olla tohtorinnana. Häntä täytyi
siis katsella. Tuo ihana tyttö taas, joka heitä tervehti, joka katseli
niin suloisesti suurilla sini-silmillänsä, sekin välttämättömästi vaati
heidän huomiotansa. Martiinin Lassikin seisoi kuin korpi-kuusi eikä
muistanut tervehtää, vaan jäi katselemaan Maariaa. Myös tohtori näkyi
ihastuksella silmäilevän häntä ja sanoi vähän hymyillen: -- En ole
teitä vielä nähnyt tänä päivänä. -- Maaria noikkasi vähän ja kääntyi
heti pois ajatellen itseksensä: -- en taida hänen kanssansa puhua,
kumma, miten häntä pelkään, -- ja tuo iloinen Maaria tuli oikein
vakavaksi aina, koska tohtori oli seurassa.

Tervehdettyänsä kääntyi Maaria Hildan luo, joka nojaten pianoa vastaan
tarkasteli nuotti-kirjoja, ja kysyi: -- Soitatteko pianoa?

-- Soitan, -- vastasi Hilda. -- Enkä muuta halua tehdä kuin aina
soittaa, se on työni aamusta iltaan.

-- Kyllä soitto on ihanaa, koska sillä itseänsä huvittaa moninaisten
töittensä jälkeen, -- sanoi Maaria, -- mutta aivan yksi-puolista olisi
mielestäni tehdä sitä aamusta iltaan asti.

Hilda, joka halusta tahtoi tohtoria juttelemaan kanssansa, vastasi: --
Ei suinkaan, Tohtori tulkaatte minua puolustamaan. Eikö se ole tosi,
että yhtä työtä taitaa tehdä aina aamusta iltaan; niinpä tohtorikin
parantaa sairaita päivät pitkät.

Tohtori Vakasen suu kävi vähän ilve-nauruun, kun Hilda häntä vertaili
itseensä, ja hän sanoi: -- Se on minun ammattini. Jokainen, jonka on
onnistunut valita itsellensä sopiva ammatti, tekee työnsä halulla,
sillä silloin hän tietää itsensä myös olevan yhden pienen aseen maansa
hyödyksi, ja varmaan tekin opetatte muille tuota ihanaa soittotaitoa,
muutoin työnne olisi aivan yksi-puolista ja itsekästä, jos sitä
tekisitte vaan oman itsenne huviksi eikä kenenkään hyödyksi.

-- Minäkö muita opettaisin! en suinkaan, vastasi Hilda, Kuka sitä
tekisi, jonka siihen ei pakkoa ole?

-- Eihän sitä muut tee kuin köyhät, -- sanoi Marttiinin rouva, --
melkein kaikki koulunopettajatkin, näette, ovat köyhiä.

-- Ja kuitenkin, -- vakuutti tohtori, -- uhraa moni varallinen
nuorukainen halulla rahansa saadaksensa opettaja-virkaan tarvittavaa
oppia ja taitoa. Hän tietää olevansa aseen, eikä vähimmänkään, maansa
hyödyksi, ja sepä tieto täyttää hänen sydämensä tyytyväisyydellä ja
antaa hänelle voimaa hänen raskaasen työhönsä.

Maaria katseli ihastuksella tohtoria. Hän ajatteli: -- On tuo mies toki
jalo ja järkevä, hän ei olekkaan ylpiä, niinkuin luulin.

Nyt tuli Eeva ja sanoi: -- Minä tahdon ratkaista riitanne ja pyydän
Hildaa soittamaan meille vähäisen, ja ehkä Emilia laulaa.

-- Aivan kernaasti tahdon soittaa, -- vastasi Hilda, ja tohtoriin
katsahtain lisäsi hän: -- jos vain sillä taidan huvittaa muita kuin
ainoastaan itseäni.

Tohtori ei ollut tuota kuulevanansa enään, hän vaan puhui Marttiinin
kanssa laivoista ja kaupasta.

Maaria toi uusia nuotti-kirjoja. Siinä heillä oli monta kaunista
suomalaista ja ruotsalaista laulua valittavana, mutta Emilia sanoi: --
En ole tottunut laulamaan paljon muita kuin saksalaisia lauluja, --
vaan koska niitä ei täällä löytynyt, täytyi heidän tyytyä erääsen
ruotsalaiseen lauluun nimeltä "Vid Roines Strand" (Roineen rannalla),
joka olikin erittäin kaunis.

Lassi, joka Maariaa oli puhutellut melkein koko laulun ajan, kyseli nyi
häneltä: -- Ettekö te soita? vai laulatteko?

Maaria vastasi sekä soittavansa että laulavansa, mutta ei pianoa, vaan
kanteletta, ja nyt pyysivät kaikki häntä soittamaan, Maaria meni
ottamaan kanteleensa ja rupesi somalla äänellänsä laulamaan Runeberg'in
runoelmaa Talonpojan pojasta. Hän lauloi:

    Jo hetken oon nyt heilunut
    Mä kirves käissäni,
    Ja hongan oisin kaatanut,
    Vaan vaipui voimani.

    Ol' ennen mulla kuntoa,
    En silloin uupunut;
    Vaan vehka-leivän syötyä
    On ruumis riutunut.

    Jos kurja muunne muuttasin
    Jo tästä seudusta,
    Niin leivän ehkä löytäisin
    Ja palkan vaivasta.

    Vaan vaikka siellä saisinkin
    Ma ruuan runsahan,
    Niin vaikeaa on kuitenkin
    Mun saada matkahan.

    Sill' oisko seudut, maisemat
    Niin siellä herttaset?
    Ja oisko kummut, kukkaset
    Kuin meillä metsäset?

    Ja tuoksuisiko tuomikko
    Niin siellä laaksosen?
    Ja laulu kullan soisiko
    Noin mulle lehdossa?

    Kuin lehti kuiva lentävi,
    Niin tuuli tempasi,
    Niin raukka hänkin eksyvi,
    Ken maansa hylkäsi.

    Vaan ehkä Herra kuulevi
    Jo köyhän kansansa,
    Ja syksyn tullen siunavi
    Sen vielä vuoronsa.

Kun Maaria oli laulunsa lopettanut, olivat kaikki salissa ääneti, ikään
kuin olisivat pelänneet puheen häiritsevän niitä suloisia tunteita,
joita tuo ihana soitto ja laulu oli tuottanet heidän sydämihinsä.
Tohtori katkaisi viimein äänettömyyden, kysyen Maarialta, kuka tämän
laulun oli ruotsista suomentanut.

-- Niini Teränen, -- sanoi Maaria.

-- Niini Teränen! vai se! -- huusivat kaikki kummastellen. Tohtori
sanoi lisäksi: -- Onpa oikein vahinko, että se lapsi ei saa mitään
kasvatusta.

-- On, -- lausui Maaria: -- hänellä on erinomainen tiedon ja taidon
halu.

-- Niinpä se sanotaan olevan turhamainen, -- sanoi Marttiinin rouva. --
Mitä tyttö tuommoisella taidolla tekee? Paras tytölle olisi, että häntä
pidettäisiin kovassa työssä; niin hän kelpaisi ihmisille ja saisi
mailmassa vaatetta ja ruokaa.

-- Vaate ja ruoka on hyvä asia, vaan ne eivät ole kaikki tässä
mailmassa, -- virkkoi tohtori. -- Olisi ainakin suotava, että se, jolla
on kykyä ja halua kaikellaisiin taitoihin, saisi opilla halunsa
tyydyttää.

Heidän niitä ja näitä jutellessansa oli jo ilta kulunut, ja vieraat
läksivät pois, vieden tuon kalpean Niinin kanssansa. Iso Vahti haukkui
vielä muutaman haukunnan, ja Marttiinin komiat vaunut eivät enään
näkyneet.

Vierasten mentyä sanoi patruuna tohtorille:

-- Ei sillä tavalla pidä rikkaita naisia kohteleman, kuin sinä teet.

-- Kuinka niin? -- kysyi tohtori.

-- Noh, ainapa sinä mutisit vastaan, jos isä, äiti taikka tyttäret
puhuivat. Näkyi selvään, että sinua ei miellytä kauppamiehet eikä
heidän perheensä.

-- Ei suinkaan, sinä olet väärässä. Minä kyllä annan joka säädylle
arvonsa. Ei ole virkamies porvaria parempi, kaikki olemme yhtä
tarpeelliset ja yhtä arvolliset, kun vaan kukin teemme työmme
täydellisesti maamme hyödyksi; mutta nämät pöyhkiät ihmiset, jotka
rahalla kaikki punnitsevat, olkoot ne vaikka missä säädyssä taikka
ammatissa, ovat aina pilkan alaiset. Mutta nyt, en enään joudu täällä
keskustelemaan kanssanne, sillä minun on kiiru kotia, täällä jo on
liiaksi päiviä kulunut. -- Ja Aarni Vakanen jätti heidät hyvästi, ja
läksi ajamaan kotiansa.

Suitset makasivat höllänä hevosen selässä ja Vakanen tuumaili
itseksensä yhtä ja toista. Hän hieroi silmiänsä, ikään kuin olisi sillä
saanut ajatuksensa selvenemään, mutta turhaan -- punaiset posket ja
siniset silmät pyörivät aina hänen edessänsä. Vihdoin tuli hän kotia.
Kotonsa tuntui hänestä tyhjältä, hän oli väsynyt mielestänsä eikä
viitsinyt olla ylhäällä, vaan pani maata, mutta uni ei tahtonut tulla
hänen silmiinsä. Kauan käänteli hän itseänsä, ennenkuin vihdoin nukkui
uneksien sinisistä silmistä, kanteleesta ja suloisesta laulusta.




5. Risujen kokooja.


Jo olivat syksyn tuulet raivonneet, ja K----veden aallotkin makasivat
jää-peitteessänsä. Jo oli lumi-höyteistä kasvanut suuria kinoksia
metsä-maihin. Maaliskuu oli keski-välissä, aurinko paistoi jo hyvin
keväisesti.

Härmäiset puut olivat ikään kuin tuhansia tähtiä täynnä. Syrjän talon
ja torpan välisessä metsässä kuului iloinen laulu, joka oli meidän
tuttuja kansanlaulujamme. Sanat kuuluivat:

    "Mitäs minä itseäni surulliseks heitän,
    Kyllä minä pienet surut ilollani peitän." j.n.e.

Laulaja kulki metsässä ja kokoili kuivia risuja isoon kelkkaan.

Metsässä kuului myös toinen ääni. Se oli puun hakkuu, joka siellä
kajahteli, mutta pian se vaikeni, ja muutaman hetken perästä sanoi
iloinen ääni: -- Hyvää päivitä, Anni!

-- Kah, Vilho! Mihinkä menet? -- kysyi Anni ja hänen poskensa, jotka
pakkaisesta jo olivat punaiset, tulivat vieläkin punaisemmiksi.

-- Tähänpä loppui matkani, -- vastasi Vilho, -- mutta nyt aikoon vetää
tuon raskaan risukuorman kotiasi, niin saan kanssasi vähän jutella.

-- Älä tule Vilho. Isäni on siitä vihainen. Koska sinä viimein saatit
minua kotia, vihastui isäni ja sanoi, että minä en enään saa kanssasi
jutella, sillä äitisi on luvannut ajaa isän torpasta pois, jos me vaan
olemme ystävät. Aina siitä, kun isäsi kuoli, ei minua ole halullisesti
otettu Syrjällä vastaan. Isäsi oli aina hyvä minulle, mutta "ei ole
ajat, niinkuin oli ennen", sanoi Anni vähän naurahtaen. Ei hän
taitanutkaan olla surullinen nähdessään Vilhon seisovan vieressänsä
soriana ja vakavana kuin honka metsässä.

-- Vai niin, -- lausui Vilho, -- enkö minä sitte ole kukaan? Enkö aina
ole ottanut sinua ilolla vastaan? Ja nykyään, koska äitini sanoi
minulle: -- Miksi sinä Annin jälkiä aina kävelet? Et sinä Annia
kumminkaan saa. Ja mitäs ajattelet? Sinä kyllä saat rikkaita
talon-tyttäriäkin, saat kenen hyvänsä, -- niin minä vastasin: -- En
tahdo ketä hyvänsä, tahdon vain Annin, ja sitten tulin tänne metsään
puita hakkaamaan, kun en halusta riitele äitini kanssa. Täällä kuulin
sinun äänesi ja kiiruhdin luoksesi.

-- Mitäs tulitkaan, mahdoit vain hakea rikkaampia ja parempia. -- Annia
vähän närkästytti tuo, että Vilhon äiti luuli hänen saavansa kenen
hyvänsä. Kyllä Anni sen todeksi tiesi, mutta se häntä toki harmitti,
että Vilho tuon niin suoraan puhui.

-- Älä pahastu Anni! -- sanoi Vilho. Jospa saisinkin rikkaampia, niin
en suinkaan saisi parempaa ja kauniimpaa, kuin sinä olet, ja kylläpä
tiedän sinun taitavan emännyyttä pitää siinä kun joku muukin. Senpä
tähden oletkin minun Annini nyt ja aina.

Anni oli taas iloinen, ja nyt vetivät yhdessä risu-kelkkaa Annin
kotiin.

Isä ei ollut kotona, mutta äiti lausui; -- Jopa nyt peräti! kuu
talon-isännät risuja vetävät, ei se ole sopivaa.

-- Ei työ miestä pahenna, -- vakuutti Vilho, -- enkä vielä isäntä
olekkaan. Jospa olisinkin, niin ei Annikaan olisi risujen vetäjänä,
sillä kun minä olen isäntänä, niin on Anni emäntänä.

-- Ole vaiti, älä lapseni korviin turhia kuiskaa. Tänä päivänä yhtä ja
huomenna ehkä toista.

-- Ohoh! vai niin luulette. Katsokaatte honkaa tuolla metsässä, miten
se vakavasti tuulessa seisoo, niinpä minäkin pysyn sanassani.

Nyt kysyi Vilho, eikö Annilla olisi mitään asiaa Hämeenlinnaan, sillä
hän aikoi sinne lähteä äitinsä kanssa. Vähäisen ajateltuansa vastasi
Anni tarvitsevansa kampaa ja aikoi mennä rahaa ottamaan, mutta Vilho
sanoi: -- kyllä minä rahan sitte saan, kun kamman tuon, -- ja läksi nyt
iloisena pois. Vilho päätti antaa kamman lahjaksi Annille ja tuumasi
ostaa hänelle vielä silkki-huivinkin. Hän ajatteli Annin iloa ja oli
onnellinen.

Anninkin sydän oli iloa täynnä. Hän ajatteli: -- Eiköhän Vilho mahda
minulle kampaa lahjoittaa. Olisipa sentään kumma saada Vilholta lahja.
Juuri hänen näin ajatellessaan tuli nuorukainen, nimeltä Lukkarin
Heikki sisälle. Hän oli lukkarin poika. Hänen isänsä oli jo aikoja
sitten kuollut, mutta äiti eli vielä. Tämä potka oli sievä nuorukainen,
mutta hänen äitinsä, jota nimitettiin Lukkarin Ullaksi, oli paha
kielestänsä.

Lukkarin Heikki palveli pappilassa, ja koska pappilan maat olivat
Syrjän maiden lähisyydessä, niin kulki Heikki usiasti Syrjän torpan
ohitse. Siellä näki hän tuon siistin Annin ja mielistyi häneen. Aina
Heikin täytyi talvella poiketa torppaan lämmittelemään. Annin isäkin jo
huomasi Heikin käsien palelevan aivan lampimälläkin ilmalla. Heikki oli
Matin mieltä mukaan, ja hän olisi halusta ottanut Heikin vävyksensä,
sillä sitä ei hän milloinkaan uskonut, että Annin piti talon emännäksi
pääsemän; mutta Anni oli jo kauan Vilhoa rakastanut, eikä huolinut
Heikistä ollenkaan.

Koska nyt Heikki taas tuli torppaan, istui Anni rukkinsa ääressä
katsellen tarkasti lankaa, jota kehräsi. Heikille ei ollut hänellä
mitään sanomista, mutta Liisa kysyi: -- Mistäs tulet, ja mitä kuuluu?

-- Eipä mitään erinomaista, -- vastasi Heikki, -- vien vaan
heinä-kuormaa pappilaan ja poikkesin tänne. Tänne tullessani, -- lisäsi
hän, tapasin Syrjän Vilhon tiellä. Hän lupasi lähteä Hameenlinnaan. --
Heikki vilkaisi Anniin, mutta Anni vaan kehräsi. Vihdoin läksi hän
pois, kun ei päässyt puheen alkuun Annin kanssa.

Heikki vei heinä-kuormansa pappilaan. Siellä tapasi hän äitinsä.
Lukkarin Ulla, joka aina muita ihmisiä panetteli, rakasti toki paljon
poikaansa. Puhuttuansa vähän aikaa Heikin kanssa, huomasi Ulla pian
Heikin olevan pahalla mielellä; hän arvasi myös, mistä syystä. Hänen
sydäntänsä karvasteli, kun ei poikansa, hänen silmäteränsä, ollut
onnellinen. Ulla läksi kotia. Kotimatkallansa tuumasi hän, miten
taitaisi poikansa onnelliseksi saattaa, miten Annin saisi Heikin
omaksi. Nyt johtui hänen mieleensä, että Heikki oli sanonut tavanneensa
Vilhon ja että tämä aikoi äitinsä kanssa lähteä Hämeenlinnaan. Ullalla
oli päätös tehty. Hän ei mennytkään kotia, vaan käänsi matkansa Syrjän
taloa kohti, sillä kyllä tiesi Syrjän emännän olevan Annin ja Vilhon
ystävyyttä vastaan. Hän oli myös kuullut emännän tahtovan Mattilan
rikasta tytärtä miniäksensä. Tämä Mattila oli juuri Hämeenlinnan tien
vieressä naapuri pitäjässä; sepä sopi hyvin Ullan tuumiin.

Pian oli Ulla matkansa päässä, ja hänen astuessaan talon tupaan oli
onneksi emäntä yksin tuvassa. Tervehdittyänsä sanoi Ulla: -- On, näen
mä, matka mielessä, koska on kirkko-reki pihalla.

-- Niin on, -- vastasi emäntä. -- Lähden poikani kanssa Hämeenlinnaan.

-- Niin aina, niin, -- lausui Ulla, -- taitaa vielä olla tuttujakin
tiellä. Olen kuullut Vilhon aikovan naida Mattilasta, ja sepä onkin
sopivampaa hänelle, kuin että Annin olisi ottanut. Niinpä Annikin taisi
ajatella, koska toisen sulhasen otti itsellensä.

-- Vilho ei vielä ole naimista ajatellut, sanoi emäntä, -- eikä hän
torpan tytärtä ainakaan ole aikonut ottaa; mutta kukapa sitte Annin
sulhanen on?

-- Hm, paha on puhua, -- vastasi Ulla, kun olen äiti enkä tiedä poikani
tuumista muuta kuin muitten puheesta.

-- Heikkikö? -- sanoi emäntä. -- Noh, sepä onkin sopivaa.

-- Heikki ei ole minulle mitään puhunut, virkkoi Ulla, -- enkä ole
mitään kysynyt. Olen ajatellut: odotan siksi, kun hän itse ilmoittaa
asian minulle. Sen vaan olen huomannut, että hän aina metsästä
tultuansa tietää jotakin puhua torpan asioista.

Ulla ei toki tahtonut poikansa päähän näitä valheita, hän vain sanoi,
niinkuin valhetteliat tavallisesti, että oli puhuttu.

Emäntä ei Ullan puhetta oikein uskonut, mutta päätti toki Vilholle
sopivalla ajalla ilmoittaa Annilla olevan sulhon; sitäpä Lukkarin
Ullakin juuri oli toivonut.

Nyt meni hän taas kotia päin, mutta poikkesi vielä toki Syrjän
torppaan. Anni oli päivällisen toimessa, mutta isänsä ja äitinsä
istuivat tuvassa Lukkarin Ullan sisälle tullessa. Liisa käski Ullaa
istumaan, Ulla istui tuvassa olevalle lavitsalle. Hän yskähti vähän,
kun ei tietänyt, millä piti puhetta aloittaman, mutta vihdoin sanoi
Matti: Mitäs Ullalle kuuluu?

-- Eipä mitään juuri, -- vastasi Ulla. -- Vanhuus vain tulee.

-- No, mitäs kirkon-kylästä kuuluu, -- kysyi Matti taas.

-- Eipä erittäin mitään, -- lausui Ulla. Kuolleet haudataan, lapset
ristitään ja nuoret kihlataan.

-- Vai niin! -- sanoi Liisa. -- Onko uusia naimis-kauppoja tehty?

-- Hm, en tiedä, onko teille mitään uutta, että uuden emännän saatte.
Kyllä kai sen jo tiedätte, vaikka minä sen vasta nykyään kuulin.

-- Vilhoko naimis-kaupassa on, -- kysyi Matti, ja hänen silmänsä
näyttivät teräviltä. Häntä oli aina harmittanut tuo Vilhon ja Annin
ystävyys. Hän et koskaan luullut siinä olevan ikipäiväistä vakavuutta.
Anni tuli samassa sisälle.

Ulla pakisi; -- Enpä minä tahdo olla ensimäinen uutisten tuoja. Koska
ette näy mitään tietävän, niin olen puhumatta.

Anni katseli, ikään kuin olisi kyselmä huulilla ollut, ja Matti sanoi:

-- Puhu suusi puhtaaksi Ulla. Joka aloittaa, saa myös lopettaa, --
mutta nähdessään, että Ulla ikään kuin Annin vuoksi ei tahtonut puhua,
kysyi hän suoraan: -- Kuka siis Syrjän Vilhon morsian on?

-- Äitinsä nepaan tytär, Mattilan Henna, vastasi Ulla. -- Sanottiin
Vilhon menevän äitinsä kanssa talon katsojaisiin -- ja siellä sitte
morsiaminensa Hämeenlinnaan kihloja ostamaan.

Anni, joka Vilhon morsiamella oli luullut itseänsä tarkoitettavan, tuli
ensinnä punaiseksi, mutta pian olivat hänen punaiset poskensa vaaliat
kuin lumi tuolla ulkona. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa akan
puhetta todeksi, mutia kaikki oli niin kummasti kokoon pantu. Olikohan
toki mahdollista, että puheessa oli perää? Hän ei jaksanut olla
sisällä, vaan meni ulos, ja suuret kyyneleet virtailivat hänen
sinisistä silmistänsä.

Ullan uutiset olivat loppuneet. Hän läksi kotiansa, Ulla oli asiansa
hyvin toimeen saanut, mutta ei hän toki näyttänyt tyytyväisellä:
pistävä tunto vaivasi häntä. Hän kyseli itseltänsä, oliko hän voittanut
pojallensa mitään, oliko hän tehnyt tuon sievän, hyväntahtoisen Annin
onnettomaksi.




6. Seonnut vyhti selvenee.


Muutamia päiviä oli kulunut. Vilho äitinsä kanssa oli tullut kotia
kaupungista. He olivat olleet Mattilassa, ja äiti oli Vilholle puhunut
Lukkarin Ullan jutut. Tuota ei Vilho kuitenkaan uskonut. Hän vain
nauroi äitinsä puhetta ja sanoi: -- Sen on joku akka teille
lörpötellyt.

-- Saatpa nähdä, -- vastasi emäntä.

Kotia tultuansa meni Vilho heti torppaan, kampa muassa. Silkin jätti
hän toistaiseksi. Vilho näki torppaan tullessansa Matin ja Heikin
menevän tupaan. Hänen silmänsä mustenivat, epäluulon siemen oli jo
hänen sydämessään, vaikka hän ei sitä ennen huomannut. Vilho meni
sisälle. Hän näki Annin punastuvan ja taas vaalenevan. Hän näki Heikin
istuvan lavitsalla Annin lähellä, ja nyt luuli Vilho äitinsä puheen
todeksi ja pahan oman-tunnon tekevän Annin vaaliaksi.

Matti kysyi vähän jäykästi: -- Mitä Syrjän isännän on asiaa?

-- Toin Annin kamman, jonka hän kaupungista tilasi, -- vastasi Vilho.
Hän päätti antaa Annin maksaa kamman, sillä ei hän tahtonut toisen
morsiamelle mitään lahjoittaa.

Anni oli vaalia ja hänen kätensä vapisi, kun otti kamman Vilhon kädestä
ja maksoi sen.

Vilho meni heti taas kotia. Anni näki hänessä muutoksen tapahtuneen, ja
Vilho olikin muuttunut. Työtä teki hän niinkuin ennenkin, mutta hän oli
näränen ja kiivas. Hänen äitinsä huomasi sen myös ja ajatteli: -- Jos
saisi Vilhon naimiseen, ehkä kaikki sitte kävisi paremmin, -- mutta
koska hän vain puhui Mattilan Hennasta, ärjäsi Vilho heti: -- Minä en
ikänä huoli naimisesta. -- Sitte ei ollut äitin enään mitään sanomista.

Annin iloiset päivät olivat myös loppuneet, ja eräänä iltana, kun hänen
isänsä sanoi aikovansa ottaa vävyn, koska hänelle oli miehen apu
torpassa tarpeen, hämmästyi Anni ja vastasi olevansa nuoren vielä
ottamaan miestä.

-- Ole vaiti, -- sanoi isä, -- Vävy tekee työnsä suuremmalla
tarkkuudella kuin palkattu mies. Olen havainnut Lukkarin Heikin sinusta
paljon pitävän, ja hän onkin kelvollinen ja sopivainen mies.

-- Heikki kyllä on kelpo mies, vaan minä en häntä rakasta, -- vastasi
Anni.

-- Et sinä ymmärrä omaa hyötyäsi, -- lausui Matti ja läksi taas ulos
töihinsä siinä päätöksessä, että Heikin vävyksensä ottaisi; mutia eipä
niistä tuumista tullut mitään. Tuo pieni pilvi, joka auringon hämmensi,
oli pian pois haihtuva.

Matin mentyä rupesi Anni katkerasti itkemään. Hän tiesi, että mitä isä
kerran oli sanonut, siitä ei hän luopunut. Juuri kun kyyneleet
par'aikaa virtailivat Annin poskilla, tuli Syrjän emäntä sisälle. Anni
pyhkieli vyöliinallaan silmiänsä ja meni ulos tuvasta.

-- Kuinka täällä jaksetaan? -- kysyi Syrjän emäntä. Liisa ei tuohon
vastannut juuri mitään, jotain vain mumisi hän itseksensä. Hän oli
vihainen emännälle. Hän muisti, miten rehelliseltä Vilho oli näyttänyt
silloin, kun vertaili itseänsä metsän vakavaan honkaan. Emännän syyksi
päätti hän sen, että Vilho ei sanaansa pitänyt, ja emännän syy oli
sekin, että Annin posket olivat vaaliat. Koska emäntä vielä sanoi: --
Mikä Annin on, kun näyttää mielestäni niin surulliselta, -- niin
silloin ei Liisa enään taitanut harmiansa hillitä, vaan lausui: --
Kyllä on suremisen syytä minullakin! Lapsi meidän oli iloinen, kuin
lintu laulaessa, ja kukoistava, kuin kukka kesällä, mutta nyt näette
itse miten vaaliaksi ja surulliseksi hän on muuttunut, ja se on
poikanne syy. Viikko takaperin vaan oli Vilho täällä ja todisti
tahtovansa Annia vaimoksensa, Minä ja Matti olemme aina olleet Vilhon
ja Annin ystävyyttä vastaan, mutta koska Vilho vaan aina oli luja
päätöksessään, niin uskoin minäkin vihdoin hänen puheensa. Puheesta
sitä ennenkin on perää tullut, mutta hänen vakavuutensa olikin turhaa,
näen mä, hänen rehelliset silmänsä valehtelivat. Tuota en toki silloin
olisi uskonut.

Emäntä alkoi monta kertaa puhua, mutta ei saanut suun vuoroa. Nyt sanoi
hän: -- Onko sekin poikani syy, että Anni on Lukkarin Heikin morsian?

-- Ei toki niin pitkälle ole joutunut, -- vastasi Liisa. -- Isä kyllä
sitä aina on tahtonut, vaan Anni ei unohda rakkauttansa niin pian, kuin
Vilho, mutta se on poikanne syy, että hän on ottanut Mattilan rikkaan
Hennan ja hylännyt köyhän lapsuuden-ystävänsä.

-- Hm, -- lausui emäntä, -- tässä on joku sekoitus ollut. Vilho ei
ikänä ole aikonutkaan Mattilan Hennaa naida, vaikka se olisi paremmin
mieltäni mukaan ollut, mutta Lukkarin Ulla minulle sanoi Annin olevan
Heikin morsiamen. Minäkin tuon uskoin ja puhuin sen Vilholle. Hän
ei sitä uskonut, mutta viimein täältä tultuansa oli hän vallan
toisellainen kuin ennen ja sanoi minulle: -- Äiti, puheessanne oli toki
perää, Siitä asti on hän ollut äriä ja vallan muuttunut. Annista kuulin
sanottavan, että hän oli vaalistunut ja aina itku-silmissä. Ajattelin
sitte itsekseni, miten onnellinen morsian hän olisi, ja päätin tulla
kuulemaan, miten asian laita oli.

-- Nytpä sekainen vyhti selvenee, -- vastasi Liisa. -- Lukkarin Ullapa
Vilhonkin naimisesta meille jutteli. -- Ja nyt puhui hän, miten Ulla
oli heille sanonut.

Syrjän emäntä lausui: -- Olkoot nuoret onnelliset! Olisin kyllä halusta
rikkaan miniän ottanut, mutta en sillä toki tahdo lapseni onnea estää.
Annikin on taitava tyttö, ja työ ja toimi talon rikastuttaa.

Nyt tuli Mattikin sisälle. Hän katsoi vähän pitkään nähdessänsä Syrjän
emännän, mutta pian sai hän kuulla, miten asiat olivat. Emäntä lupasi
mennä Vilholle näitä kaikkia selittämään. Sitte sanoi hän: -- Eipä
taida kauan viipyä, ennenkuin poikani on täällä.

Emännän mentyä tuli Annikin taas tupaan. Hän näki ihmeeksensä isänsä ja
äitinsä olevan kovin iloisen näköisiä. Matti lausui:

-- Anni rukka! heitä nyt pois tuo surullinen muotosi ja siivoo huonetta
vähäisen, pian taitaa tänne tulla kauan kaivattu vieras. Vilhon
kihlauksessa ei olekkaan mitään perää, ne ovat vaan olleet Lukkarin
Ullan lörpötyksiä.

Anni katsoi kummastellen ympärillensä. Mitä kuuli hän? Kuinka taisi
hänen suuri murheensa niin pian iloksi muuttua? Hänen tätä vielä
ajatellessansa tuli Vilho. Hänellä oli sama rehellinen, suora muoto,
kuin ennenkin, ja hän sanoi:

-- Anni, me olemme molemmat olleet epäluulossa, olemme uskoneet turhia
puheita. Siitä olemme kyllin kärsineet.

Anni itki ja nauroi, kun kysyi: -- Mitä tämä nyi kaikki on? En tiedä,
uneksinko vai olenko valveilla.

-- Niin se nyt on, -- vastasi Vilho, -- että illalla lähden isäsi
kanssa pappilaan kuulutusta ottamaan.

-- Tule tänne, jalo mies, metsän honka, sanoi Liisa, -- ja ota
siunaukseni! Halusta jätän rakkaan lapseni sinun turvaasi.

Onni oli ylinnä Syrjän torpassa, ja sinne nyt jätämme Annin ja Vilhon
asioitansa selittämään ja onnestansa juttelemaan.




7. Odottamaton kohtaus.


Kesä-aurinko paistoi taas kirkkaasti. K----veden aallot loiskivat
hiljaisesti pappilan rantaan. Vieno länsi-tuuli tuuvitteli vanhojen
puitten latvoja pappilan puu-tarhassa, jossa Maaria käveli poimien
sireeni-kukkia.

Maaria oli viipynyt Tuomelassa enemmän, kuin ensin oli aikonut. Hän oli
saanut esteitä, jotka hänen kotiin-lähtöänsä viivyttivät. Niistä nyt
tahdomme lukiallemme muutamalla sanalla tiedon antaa.

Niini oli joutunut pahaan paikkaan, niinkuin Tuomelan patruuna
pelkäsikin. Marttiinin nuorempi poika oli erittäinkin paha ja ilkeä
häntä vastaan. Hän oli huomannut Niinin usiasti lukevan niitä muutamia
kirjoja, joita oli perinyt äidiltänsä ja niistä erittäinkin rakastavan
Runeberg'in runoelmia. Poika oli ottanut kirjan ja luvannut heittää sen
pesään. Niini istui juuri pieni Ruusa sylissä, kun näki kirjaosa
vaarassa, tuon kirjan, jonka äitinsä oli saanut ystävältänsä ja jota
hän aina oli suuressa arvossa pitänyt.

Niini huusi kerran kovasti ja hyppäsi ylös pelastaaksensa kirjansa;
mutta mikäs tapahtuikaan? Pieni Ruusa putosi sylistä, ja jalka
niveltyi. Nyt tuli Niinille pahat ajat, Hän oli syyllinen, se on tosi,
ja sen hän itsekin tunsi, mutta siitä häntä myös piestiin ilman
armotta. Hänen rakas kirjansa oli joutunut tulen omaksi, ja pieni
Ruusa, ainoa, joka hänelle oli rakas tässä perheessä, vaikeroitsi hänen
tähtensä. Tuo ilkeä poika, joka oli kaiken alku-syy, hän pääsi kaikesta
rangaistuksesta vapaaksi, niinkuin ei ikään mitään olisi tehnyt.

Tohtori Vakanen, joka tuotiin Niemen kartanoon, oli pian lapsen jalan
siallensa laittanut, mutta pahempi oli Niinin. Hän oli pelästyksestä ja
kovasta pieksemisestä niin runneltu, että joutui sairaaksi. Tohtori
Vakasen, joka oli tunnollinen ihmis-ystävä eikä tehnyt eroa rikkaan ja
köyhän välillä, kävi sääli tuota Niini rukkaa. Hän kuuli kyllä
Marttiinin perheen puhuvan sitä ja tätä tuosta kelvottomasta Niinistä,
joka ei viitsinyt lasta hoitaa, vaan luki tuiki turhamaisia kirjoja:
mutta Vakanen kysyi Niiniltä itseltä, miten tämä onnettomuus oli
tullut, ja Niini puhui kaikki niin, kuin tosi oli. Niemeltä läksi
tohtori Tuomelaan, jossa hän kertoi, miten kurjassa tilassa Niini oli,
ja sanoi Maarialle: -- Eikö olisi mahdollista, että kävisitte häntä
katsomassa? Niemellä ei hänelle paljon hoitoa anneta, mutta se olisi
toki lapselle sangen tarpeen.

Maaria hymyili ja lupasi sen halusta tehdä, koska lapsi oli hänelle
rakas.

Tohtori sanoi vielä: -- Koska ensi-kertoja seurassanne vietin, mittasin
teitä väärällä mitalla, antakaatte se minulle anteeksi.

-- Sen olen jo aikoja sitte tehnyt, -- vastasi Maaria, mutta hän ei
uskaltanut katsoa tohtoriin, vaan riensi pois huoneesta ja läksi
Niemelle. Siellä kävi hän nyt joka päivä, siksi kun Niini parani. Mutta
vielä oli yksi onnettomuus tapahtuva.

Emilia oli ollut Tuomelassa. Siellä olivat tytöt vaihetelleet
sormuksiansa, eikä Emilia pois lähteissään huomannut, että hänen
sormuksistansa yksi oli unohtunut Maarian sormeen. Illalla levolle
mennessään laski hän sormuksensa pöydällä olevalle neula-astialle.
Aamulla puettuansa vaatteet päällensä otti Emilia sormuksensa -- mutta
kumma -- yksi oli poissa. Missä oli se? Niini oli ollut kamarissa, --
Hän sen varmaankin on vienyt, -- ajatteli Emilia ja käski Niinin hakea
sitä, mutta kun ei se löytynyt, sanoi hän: -- Sinä kelvoton sen
varmaankin olet varastanut.

Kauhistuksella kuunteli Niini näitä syytöksiä ja vastasi: -- varastanut
en ole, ja Jumala varjelkoon minua sitä ikänä tekemästä. -- Hän oli
vaalistunut, ja siitä tuli Emilia vielä enemmän vakuutetuksi, että
Niini oli syyllinen.

Illalla oli Niini nukuttanut Ruusan tavallisuuden mukaan, mutta koska
maata pantiin, ei löytynyt Niiniä mistään. Marttiini ja hänen perheensä
luulivat Niinin karanneen varastetun kalunsa kanssa ja lähettivät
palveliansa häntä hakemaan. Palvelia ei hakenutkaan, kun toivoi vaan
Niinin pääsevän karkuun; hänenkin tuli sääli tuota Niini rukkaa.
Tultuansa maantietä pitkin Tuomelaan meni hän väen-tupaan ja puhui
siellä, että Niini oli karannut, kun häntä oli syytetty kultasormuksen
varastamisesta. Kyökki-Maija juoksi oitis uutisia juttelemaan
herras-väellenkin. Kuultuansa Maijan puheen muisti Maaria heti
sormuksen, jonka Emilia oli unohtanut hänen sormeensa, ja lähetti sen
palvelian kanssa Niemelle. Koska palvelia toi sormuksen Emilialle ja
sanoi, missä se oli ollut, punastui Emilia, sillä nyt muisti hän
unohtaneensa sen Tuomelaan, Vähän nyt pisti hänen omaa-tuntoansa.
Maaria viipyi vielä vähän aikaa Tuomelassa, hän toivoi saavansa jotain
tietoa Niinistä, jonka kanssa hän onnensa sallimuksesta oli niin monta
kertaa ollut yhdessä, mutta Niini oli poissa, hänestä ei mitään
kuulunut.

Kaikkein näiden asiain tähden tuli Maarian lähtö viivytetyksi, mutta
nyt oli hän kotona, tässä ihanassa, rakkaassa kodossa. Hän poimi
kukkia, niinkuin jo mainitsimme ja ajatteli, miten moni oli muuttunut,
sitten kun hän kotoa iäksi. Sitte olivat syksyn tuulet raivonneet,
talvi tehnyt kinoksiansa, ja kevät-aurinko ne säteillänsä sulattanut,
ja nyt oli taas lämmin ihana kesä, tuo aika, jolloin hän oli poissa
ollut, vaikka pitkäkin, tuntui hänestä toki varsin lyhyeltä. Hän muisti
Syrjän Annia, rippi-koulu kumppaniansa, joka hänen kanssansa lapsena
ollessa oli saanut leikitellä, -- hänkin nyt oli Syrjällä emäntänä,
jossa hän onnellisena toimitteli talon töitä -- ajatteli itseänsä,
hänkin oli muuttunut. Hän oli iloinen ja suruton, kuin lapsi, kodosta
lähteissänsä, mutta nyt oli hänellä yksi kaipaus; kaikki ei ollut
enään niin täydellistä kuin ennen. Syvässä hänen sydämessään oli
tallennettuna kuva, jonka jalo ja vakava muoto häntä ihastutti. Hänen
näin ajatellessaan oli koppa, johon kukkia poimi, tullut täyteen, ja
hän läksi pois puutarhasta Koivumäelle päin.

Maaria oli kaunis, kuin kukkainen kesällä, kulkeissansa kukka-koppa
käsi-varrella, vähäinen takki olalla ja valkoinen hattu päässä, jonka
punaisia nauhoja länsi-tuuli heilutteli. Koska hän oli joutunut
Haapakallion lähelle, tuli Hanna häntä vastaan. Iloisesti
tervehdettyänsä riensivät tytöt yhdessä Haapakalliolle. Heillä oli
aikomus koristaa kallio kukkaisilla: sillä he odottivat tänä päivänä
veljiänsä kotia yli-opistosta. Nyt sitoilivat kukista kiehkuroita
pöydän koristeeksi ja asettivat siihen myös kiiltävät kahvi-kupit,
josta näkyi, että heidän oli aikomus siellä vähäisen viipyä.

Tytöt eivät vielä saaneet koristuksiansa valmiiksi, ennenkuin jo
kuulivat pikaisesti astuvien jalan-äänen, ja samassa meidän nuoret
yli-oppilaat syleilivät kumpikin sisartansa.

Hemmi ja Aatu näkivät ihastuksella, miten Haapakallio oli koristettu
heidän tähtensä, ja miten sisaret olivat paljon vaivaa nähneet sitä
tehdessään. Nyt istuivat mieli-hyvällä kahvi-pöydän ääreen ja rupesivat
uutisia juttelemaan Helsingistä. Hupaista olikin tytöille kuulla yhtä
ja toista tuolta komiasta pääkaupungista.

       *       *       *       *       *

Parin virstan päässä Haapakalliolta kulki eräs kalpian näköinen tyttö.
Hän oli hoikka ja vähäläntäinen ko'oltansa, mutta hänen erin viisaasta
muodostansa näki hänen kumminkin olevan noin viidentoista-vuotisen.
Hänen hiuksensa olivat syys-yötä mustemmat, ja hänen suurista mustista
silmistänsä näkyi, että kärsimiset tälle lapselle eivät enään olleet
outoja. Hän pyhkieli aina tavan takaa kyyneleitä silmistänsä, syvä
huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän rupesi kauniilla äänellä
laulamaan:

    "Tuoll' pilvet rientää turvatta
    Nyt tuulen huvina,
    Ja ilman maatta, kodotta
    Mik ompi elämä?"

Vähän matkaa hänen edellänsä kulki positiivin-soittaja. Tämä, kun kuuli
tytön laulun, kummasteli hänen somaa ääntänsä ja seisahtui odottamaan
tyttöä. Puhuttuansa tytön kanssa ja kuultuaan hänen mieron tietä
kuljeskelevan käski hän hänen tulla kanssansa soittoon laulamaan.
Soittaja lupasi siitä rahasta, minkä hän soitollansa ansaitsisi, antaa
tytölle osan.

-- Saapa tuotakin koettaa, -- sanoi tyttö huoaten, ja nyt kulkivat
edellensä, siksi kun kuului haapaen suhina Haapakalliolta.

-- Menkäämme tuonne soittamaan, -- sanoi positiivin-soittaja. Muutaman
askeleen päähän kalliolta seisahtuivat he nyt, ja Niini, joka seisoi
selin kallioon lauloi:

    "Etelässä kaunis Spanja,
    Spanja on mun kotimaa.
    Siellä lehevä kastanja
    Ebron rannall' humuaa,
    Mandel-kukat punertavat,
    Hedehnöitsee viina-puu;
    Siellä ruusut kaunihimmat,
    Siellä kirkkahampi kuu.

    Rinnassani huokaukset
    Poijes vaatii minua:
    Jätän kaikki huvitukset,
    Jos vaan pääsen kotia.
    Koti-maani ompi Spanja:
    Riennän koti-kankaille,
    Jossa lehevä kastanja
    Varjon antaa haudalle."

Maaria, joka tytön laulaessa oli ajatellut, missä olen tuon äänen ennen
kuullut, -- tuli nyt tytön luo ja huusi samassa: -- Niini! -- Maaria!
-- sanoi Niini (sillä se oli hän), ja hänen silmänsä näyttivät
erinomaisen iloisilta, mutta pian katosi hänen iloinen muotonsa. Hän
muisti kultasormuksen ja ajatteli: -- ehkä Maariakin luulee minun
syylliseksi. -- Maaria tuon huomasi ja arvasi syyn, jonka tähden
puhuikin oitis Niinille, miten sormuksen laita oli. Niiniltä putosi
ikään kuin takka sydämestä! Hän oli taas ihmistenkin edessä puhdas ja
viatoin.

Positiivin-soittajan jätti hän ja seurasi Maariaa ja hänen
kumppaneitansa, joille Maaria muutamilla sanoilla koetti selittää
Niinin elämän-vaiheet.

Niini nyt puhui myös itse, miten hän läksi karkuun. Hän juoksi koko
yön, sanoi hän, tietämättä, mihin meni, Sen hän vaan tiesi, että pois,
kauas pois piti hänen menemän. Sitte vasta, kun hänen tuli vilu ja
nälkä, huomasi hän pahasta pahaan joutuneensa. Hänen täytyi kerjätä
-- ja raskas on mieron tietä kulkea, -- lausui Niini. -- Koska
kesä-puoli rupesi tulemaan, -- jatkoi hän, -- oli minulla vähän parempi
olo. Silloin sain vähän työtäkin monessa paikassa ja nyt viimein parin
suomen virstan päässä täältä tapasin tuon positiivin-soittajan, jota
hänen pyynnöstään ai'oin seurata ja laulamisella ansaita leipäni; mutta
onneni johdatti tänne askeleeni, ja nyt rukoilen teitä pitämään minua
luonanne; älkäätte panko minua tuonne outoon mailmaan.

-- Kyllä saat kodon täällä, -- sanoi Maaria, -- mennään vaan isäni
kanssa tuumailemaan, mitä tehtäisiin; kyllä hän sinun papinkirjasikin
tänne toimittaa.

Kauan eivät enään viipyneet Haapakalliolla, vaan riensivät kaikki
pappilaan tuumailemaan, mitä oli tekeminen.

Maarian sydämessä syntyi päätös. Hän tahtoi tehdä Niinin niin
onnelliseksi, kuin mahdollista olisi, hän tahtoi olla ase sen kädessä,
joka ihmisten onnet jakaa. Hartaasti pyysi hän nyt isältänsä saada
Niiniä luonansa pitää. Hemmi ja Aatu olivat luvanneet antaa Niinille
oppia, isän lupa vaan vielä puuttui.

Provasti tuumaili. Häntä ei oikein miellyttänyt tuo asia; hän piti sitä
vaan nuorten hullutuksena, mutta vihdoin, kuu Maaria puhui, miten oli
havainnut Niinillä olevan erinomaisen taidon, sanoi hän: -- No, jääköön
sitte tänne teidän oppilaaksenne, jos hän kotonsa saa Syrjällä. Syrjän
siisti ja taitava emäntä on hänelle paras kasvattaja. Täällä ei hänen
sovi olla, sillä Maaria on usein poissa, ja vanha Leena on monesti
pahalla tuulella eikä varmaankaan tuota vierasta tyttöä kärsisi, mutta
Syrjällä Annin tykönä tottuu hän paremmin kaikenlaisiin töihin. Siellä
taitaa hän olla Annin apuna ja tottuu itse ansaitsemaan leipänsä.
Täällä saa hän käydä lukemassa, ja minä tahdon Syrjän isännälle hänestä
myös vähäisen makson antaa.

Nyt oli Maaria iloinen. Hän läksi oitis Niinin kanssa Syrjälle, johon
Hemmi heitä souti. Pian olivat vähäisen lahden yli soutaneet ja kun nyt
Maaria oli puhunut asiansa Syrjällä, vastasi Vilho: -- Tämän aivan
halusta te'emme. Provasti on meistä paljon vaivaa nähnyt; olemme
molemmat hänen rippi-lapsiansa olleet ja ilolla nyt tahdomme näyttää
kiitollisuuttamme.

Vähäisen hyyryn provasti sai maksaa Niinin huoneesta, mutta muusta
maksosta ei Vilho antanut puhuakkaan. Niini sai nyt pienen
porstuanperäisen kamarin asuaksensa, jonka akkunoista näkyi pappila ja
vähäinen K----veden lahti. Maaria saattoi Niinin tuohon kamariin
sanoen: -- Nyt, Niini, saat oppia ja taitoa niin paljon, kuin haluat,
minä tiedän sinun sitä kaivanneen; ja kun sinulla vaan on aikaa, saat
tulla pappilaan kanssani juttelemaan.

-- Oi! tämmöistä onnea en ole taitanut uneksiakkaan, -- lausui Niini.
-- Sitte kun äitini mullalla peitettiin, ei ole minulla iloista päivää
ollut ennenkuin tänään, koska teidän näin. Oi! nähneekö äitini nyt,
miten köyhä Niininsä on onnellinen? Jumala siunatkoon teitä! Te olette
minun onneni enkeli.

-- Ole vaiti, -- vastasi Maaria, -- ja jää hyvästi, sillä nyt minun on
pois lähteminen.

Niini saatti Maariaa rantaan, josta hän sitte palasi takaisin pieneen
kamariinsa. Siellä tapasi hän Annin, joka lausui: -- Niini jää nyt
hyvällä onnella uuteen kotiinsa. -- Anni meni taas ulos, jättäen Niinin
yksin. Niini läheni akkunaa ja katseli venettä, jossa Hemmi ja Maaria
soutelivat, kunnes se oli joutunut pappilan rantaan. Nyt istui hän
kamarissa olevan vuoteensa äärelle, ja harras kiitos nousi hänen
sydämestänsä Luojalle, joka hänen askeleensa tänne oli johdattanut. Hän
otti vielä pienen raamattunsa ja luki siitä vähäisen. Sitte meni hän
levolle: hän oli väsynyt sekä matkastansa että mielen-liikutuksista; ja
seuraavana päivänä alkoi hänen koulun-käyntinsä.




8. Kihlaus.


Vuodet vyörivät edellensä ilman mitään erinomaista tapausta; Maaria
vaan aina välimiten oli jonkun viikon Tuomelassa, jossa hän aina
enemmän ja enemmän oppi tuntemaan sitä jaloa miestä, jonka kuvaa hän
tallensi sydämessänsä, ja Niini oli ahkerasti lukenut ja usiasti ollut
pappilassa Maarian seurassa; Anttia oli hän myös paljon työllänsä
auttanut.

Nyt oli kolme vuotta kulunut siitä, kun Niini tuli Syrjälle. Hän oli
erinomaisella tarkkuudella ja ymmärryksellä oppia vastaan ottanut,
jonka tähden Aatu ja Hemmikin ilolla hauelle jakoivat tietoansa.

Niini oli nyt kahdeksantoista vuoden vanha; hän ei enään ollut lapsi,
vaan nuori neitonen. Sen tunsi hän myös itse -- ja jota paremmin hän
sen tunsi, sitä enemmän syntyi hänen sydämessänsä halu saada jonkun
itsetyisen työ-alan.

Niini istui vähäisessä kamarissansa kehräten ja ajatellen, mitä hänen
piti tekemän. Hän oli usiasti kuullut Annin sanovan; -- Voi! jospa
kansan lapset kaikki olisivat niin onnelliset, kuin Niini, että
saisivat oppia ja taitoa! -- Nyt muistui hänen mieleensä Jyväskylän
seminari, -- entä jos pääsisin sinne, -- ajatteli hän, -- ja sieltä
sitte vihdoin ehkä K----n pitäjääsen kansakoulun opettajattareksi,
sittepä saisin vähään määrään edes palkita Annin hyvyyden. -- Niinin
silmät kiilsivät ilosta, hän jo näki tulevaisuuden edessänsä, näki
itsensä opettamassa kansan lapsia. Oi ihana tulevaisuus! Mutta taisiko
hän jättää tämän ihanan K----n pitäjään? -- Mikä piti näitä tuumia
vastaan? -- Yksi tunto Niinin sydämessä, jonka hän nyt vasta huomasi.
Se oli sinne kasvanut hänen tietämättänsä päivä päivältä, viikko
viikolta ja vuosi vuodelta. Hän rakasti toista opettajaansa, hän
rakasti Hemmiä. -- Hemmiä rakastan minä, -- sanoi hän itseksensä, --
Hemmiä, joka Maarian tähden tuli minun opettajakseni. Maariaa rakastaa
hän, -- ja kuka taitaa nähdä Maarian ja olla häneen rakastumatta --
mutta Maarian sydämessä asuu jo toinen. Hemmi rukka! yksin kuljet sinä,
yksin minä, etkä ikänä saa aavistaakkaan kerjäläis-tytön, jolle oppia
annoit, rakastuneen opettajaansa. -- Näin ajatteli hän ja alkoi taas
kiiruummin kehrätä, sillä Anni jo pian tarvitsi langat. Kehrätessänsä
rupesi hän laulamaan; laulu oli Runeberg'in "Palveleva tyttö", jonka
Niini oli suomentanut. Hän lauloi:

    "Jos pyhä-kellon soidessa
    Oisin jo juhla-vaatteissa,
    Ja jospa yö jo joutuisi,
    Ja pyhä-päivä koittaisi.

    Ja viikko-työni tehtyä
    Mä aamu-saarnall' käydessä
    Nyt näkisin sen kirkolla,
    Ku kaivannut on kultaansa!

    Jo yksin kirkon-mäellä
    Hän seisoo ennen minua
    Ja katsoo pitkin järveä
    Nyt kansan suurta joukkoa.

    Hän siellä etsii minua;
    Jo lähestymme kirkkoa,
    Ja kohta tulen joukosta
    Ja kättä kauppaan ilosta.

    Nyt laula sirkka iloinen!
    Kun päre näkyy palaneen,
    Niin minä saan jo nukkua
    Ja näen kullan unissa.

    Mä istun täällä, kehrään vaan,
    Ei ole rulla puolellaan;
    Ja koska kehruu loppunee,
    Ja ilta pitkä joutunee."

Laulunsa Lopetettuaan oli hän taas iloisempi ja päätti mennä Maarian
kanssa juttelemaan. Hän meni rantaan, otti veneen ja souteli lahden yli
pappilaan. Tultuansa sinne, meni hän ylös puutarhaa pitkin.
Poiketessansa yhdestä käytävästä toiseen näki hän Hemmin ja Maarian
istuvan keinu-laudalla. Nuorukainen oli vaalia kuin lumi, ja Maarian
poskilla välkkyi kyyneleet. Heidän välillänsä oli jotain tapahtunut.
Hemmi oli rakkautensa ilmoittanut Maarialle, sen Niini heti huomasi, ja
heitä pikaisesti tervehdettyänsä kiirehti hän sisälle asuin-huoneisin,
mutta Maaria seurasi häntä, ja Hemmi jäi yksin puutarhaan. Hän istui
siellä vaaliana, ääneti; vihdoin sanoi hän itseksensä: -- Aavistukseni
kävi toteen -- sinä et rakastanut minua, Maaria. Maaria! miksi oli
rakkautesi ainoastaan sisaren rakkaus? Miksi et taitanut tulla
omakseni? Nuorukainen itki, vaan pian nousi hän ylös; vielä oli hän
vaalia, mutta hän oli tehnyt päätöksen -- valitus ei ole miehen --
ajatteli hän, -- työtä tahdon tehdä, pois tahdon mennä, takaisin
Helsinkiin ja siellä viisauden lähteestä itselleni tietoja ammentaa,
ehkä sitte jotain taidan tehdä maani hyödyksi: -- ja nyt meni hän samaa
tietä, kuin äsken tytötkin.

Salissa kohtasi Hemmi provastin ynnä Maarian ja Niinin, Niini oli
tuumaillut seminariin lähtemisestänsä, ja provasti oli sen sopivaksi
nähnyt, koska Niinillä siihen oli halua. Nyt sanoi myös Hemmi
päättäneensä lähteä pois Helsinkiin ja oitis, hän tahtoi vaan sanoa
jäähyväiset ensin.

-- Kaikkipa nyt ai'otte meidät jättää, -- lausui provasti.

Vähän aikaa puhuttuansa jätti Hemmi hyvästi ja sitte kiirehti hän pois,
mutta portahilta palasi hän vielä takaisin ja sanoi katsoen saliin,
jossa Maaria seisoi: -- Vielä kerran hyvästi Maaria, rakas lapsuuteni
ystävä! Muista joskus Hemmiä! -- Vähän aikaa vielä kuului ratasten
jylinä, ja Hemmi oli matkoissaan.

Muutaman hetken kuluttua siitä, kun Hemmi läksi, tuli posti ja postissa
kirje Maarialle. Kirje oli Tyrvään pitäjäästä. Maaria aukasi sinetin ja
luki vähän aikaa. Ruusu ruusun perästä nousi ja katosi hänen
poskillansa. Hän vei kirjeen isällensä, ja Niinille sanoi hän: -- Kirje
on Aarni Vakaselta: tuo jalo mies rakastaa ystävätäsi. Oi Niini, kuinka
olen onnellinen!

Niini iloitsi myös ystävänsä onnesta, mutta pois tahtoi hän, tuonne
pieneen kamariinsa taas. Hän kaipasi yksinäisyyttä. Hän jätti hyvästi
Maarian ja läksi Syrjälle, Tultuansa pieneen kamariinsa istui hän
istuimelle ja painoi päänsä käsiinsä katkerasti itkein. -- Ei, pois,
pois tahdon minä, -- sanoi hän niin lujaa, että Anni, joka kulki
porstuvassa, sen kuuli ja tuli sisälle, kysyen:

-- Mikä Niiniä vaivaa? Miksi Niini pois tahtoo?

-- Ei minua mikään vaivaa, enkä pyri pois, -- vastasi Niini, -- olin
vain vähän lapsellinen, -- mutta Anoi, joka arvasi Niinillä jonkun
surun olevan, lausui: -- Niini on vaan hyvässä turvassa, pian murheen
päivä taitaa iloksi muuttua. Luulin minäkin kerran onneni kadonneeksi,
mutta pian tuli se takaisin, -- ja nyt jutteli Anni Niinille, miten hän
kerran oli ollut epäluulossa Vilhon rakkaudesta, -- mutta -- sanoi hän
vielä, -- niinkuin päiväkin pilvessä välistä on ja taas paistaa
kirkkaammin, niin on ihmisen elämäkin, -- Sitte läksi hän ja jätti
Niinin yksin.

Niini hymyili surullisesti. Hän ajatteli: Aavistiko tuo nuori vaimo,
mistä suruni tuli. Niini ajatteli Annia, miten tyytyväinen hän oli,
vaikka vanha muorikin välimiten oli kova, ja lapset närisivät. Hän
ajatteli omia elämän-vaiheitansa; hänenkin oli syytä olla tyytyväinen.
Pois tahdon riipiä surut sydämestäni, -- ajatteli Niini, -- ja työtä
tehdä ahkerasti.

Niini vietti nyt enimmiten päivänsä pappilassa; siellä Maarialla ja
hänellä oli paljo työtä, jota yhdessä tekivät. Kiiru oli pappilassa.
Kangaspuut jyskivät, rukit hyrisivät, ja vanha Leena levitteli
palttina-kankaita kedolle valkenemaan. Kumma ei ollutkaan, että kiiru
oli, koska Maaria oli morsian, ja vuoden päästä ai'ottiin pitää häitä.
Niinin myös oli lähteminen Jyväskylään jo Heinäkuun loppu-puolella.




9. Häät.


Taas oli vuosi kulunut, ja kesä-aurinko paistoi lämpymästi. Sireenit ja
pihlajat olivat täydessä morsius-puvussansa, ja pihalla oli portahitten
ympärille taajaan koivuja pistetty. Jokin juhla oli tulossa.

Pappilan salissa au'aistun akkunan ääressä istuivat mies ja neitonen,
joitten silmistä onni ja autuus loisti. Nämä nuoret olivat Aarni
Vakanen ja Maaria. Kaikki tuntui heistä niin suloiselta. Leivosen
viserteleminenkin kuului heistä ikään kuin onnentoivotukselta, sillä
tänä päivänä oli heidän hääpäivänsä. Kukkaset tuoksuivat heidän
ympärillänsä, ja he istuivat siinä kuiskaten onnestansa toinen
toisellensa.

Salin vierisestä kamarista kuului iloinen puheen liperteleminen. Pöytä
siellä oli asetettu laattian keskelle, ja sen ympärillä istuivat Hemmi
ja Aatu (he olivat nyt kandidaatit), Hanna ja Niini sekä Eevan
vanhimmat lapset Ilmiö ja Helmi. Suuri koko myrtin-oksia makasi
pöydällä heidän edessänsä. He sitoilivat kruunua Maarialle. Tytöt
sitoilivat myös itsellensä myrtti-kiehkuroita, sillä he olivat
valitut mnrsius-piioiksi. Hemmi, Aatu ja nuori Ilmiö olivat käsketyt
edes-käyviksi, ja heitäkin piti merkittämän myrtti-oksalla, joka oli
pistettävä takin rintaan.

Niini oli paljon muuttunut, sitte kun viimein hänen näimme K----n
pappilassa. Hän oli sekä ruumiin että hengen puolesta aivan toinen.
Hänen silmänsä loistivat ilosta. Hän tiesi elämällänsä nyt olevan
jonkin tarkoituksen, hän oli tuleva kansa-koulun opettajattareksi.

Kaunis oli hän istuessaan tuolla pöydän ääressä kiehkuroita sitoen, sen
huomasi Hemmikin, koska hän, valiten myrtin-oksia Niinille, katsoi
hänen mustiin säihkyviin silmiinsä. -- Hän on kaunis kuin Espanjan
mustasilmäiset kaunottaret, -- ajatteli Hemmi.

Aatu, jonka silmät aina olivat valveella, huomasi pian, miten ihastunut
Hemmi oli, ja sanoi vähän imarrellen: -- Kukapa nyt taas ensiksi
kihlataan K----n pitäjäässä? Sanotaan: "Häät on aina toisten alku".

-- Aatu varmaankin, -- vastasi Hemmi. Sinäpä olet ensimmäinen
edeskäypä, ja niin on sinulle matka lyhyin vihki-tuoliin.

Näin heidän jutellessaan riensivät tunnit.

Eeva tuli sisälle ja lausui: -- Nyt on jo aika pukea morsianta. Hetki
lähestyy, jolloin vieraat tulevat. -- Sitte meni hän tohtorin tykö
sanoen:

-- Vähäksi ajaksi, Aarni, ryöstän sinulta Maarian.

-- Vie vain, -- vastasi tohtori, -- pianpa taas saan hänen takaisin
ehkä vielä suloisempana, ja sitte i'äiseksi onnekseni. -- Maaria meni
Eevan kanssa.

       *       *       *       *       *

Jo oli morsian täydessä puvussansa, ja morsius-piiatkin seisoivat
valkoisissa juhla-vaatteissansa, myrtti-kiehkurat päässä. Pappilan
salin seinät olivat koristetut viheriäisillä lehdillä, ja vihki-tuoli
oli valmiina laattialla. Vieraat istuivat ympäri salia. Syrjän nuori
isäntä ja emäntäkin näkyi siellä joukossa. Pappi, pitäjään kappalainen,
joka vihki-sanat oli lukeva, käveli edes-takaisin laattialla, ja
tohtori Vakanen seisoi juhlallisena katsoen oveen päin, ikään kuin joka
hetki sieltä onneansa odottaen. Ja nyt näkyikin, mitä odotti.
Vieraatkin nousivat kaikki seisaalle, sillä ovesta tuli vanha
valkia-päinen provasti taluttaen kaunista morsianta. Maaria oli ihana.
Hänellä oli valkiat, hohtoiset vaatteet, pitkä valkia huntu riippui
kruunun alta hameen-paltteisin asti, ja valkia, myrtti-kukista sidottu
kiehkura oli hänen päässänsä kruunun ympärillä. Ikään kuin pilvissä
tuli Maaria, kun hän hiljaa hiipi laattian yli tohtorin luo, johon
isänsä hänen jätti.

Morsius-piiat ja edes-käyvät tulivat jäljessä ja menivät seisomaan
kahden puolen morsius-paria. Pian oli pappi vihki-sanat lukenut, ja
selvästi olivat Aarni ja Maaria vastanneet papin kysymykseen;
tahtoivatko rakastaa toisiansa myötä- ja vastoin-käymisessä.

Nyi toivotettiin onnea, ja vihdoin kuului viulun säveleet soivan.
Tanssi alkoi. Monenlaisia herkkuja kaupattiin aina välimiten, ja niin
joutui ilta.

Niini oli paljon tanssinut, hänen tuli palava, ja hän oli väsynyt. Hän
meni portahille ja istui siellä olevalle lavitsalle. Mieleensä muistui
nyt päivä, jolloin hän köyhänä kerjäläis-tyttönä seisahtui Haapakallion
lähellä. Kuinka kummasti oli hänen onnensa kasvanut aina siitä. Hän
päätti mennä tuonne Haapakalliolle. -- Täällä häitten tohussa --
ajatteli hän -- ei kukaan huomaakkaan minun olevan poissa, ja siellä
saan muutaman hetken olla rauhassa yksin ajatuksieni kanssa: -- ja
Niini otti takin olallensa ja vähäisen hatun päähänsä ja läksi
Haapakalliolle päin. Pian juoksi hän tuon lyhyen matkan. Ennätettyänsä
kalliolle istui hän, ja moni muistui mielehensä. Hän kuunteli haapain
suhinaa ja pienen puron virisemistä, ne muistuttivat häntä Tyrvään
kuohuvista koskista ja hänen kodostansa, tuosta pienestä mökistä kosken
rannalla. Näin istui hän unohtaen kaiken hääväen paitsi yhden hengen,
joka häntä par'aikaa haki: se oli Hemmi.

Hemmi kysyi Aatulta: -- Etkö Niiniä ole nähnyt? -- Aatu vastasi
nähneensä hänen menneen Haapakalliolle päin, ja sinne nyt täksi
Hemmikin.

Kulkeissansa tuolla vähäisessä koivumetsässä ajatteli hän: -- Kuinka
kummallinen toki ihmissydän onkin. -- Vaan vuosi takaperin rakastin
Maariaa ja luulin, että en ikänä tuota rakkautta taitaisi sydämessäni
tukahuttaa, mutta hyvä tahto voi, näen mä, paljon matkaan saattaa.
Vähemmän vielä aavistin minä silloin, että Niinin mustat säihkyvät
silmät taitaisivat minua kahleisin kietoa. Ah, tuollapa istuu hän,
ikään kuin metsän impi!

Siellä istuikin Niini Haapakalliolla valkioissa vaatteissa ja pieni
myrtti-kiehkura mustissa kähäröityissä hiuksissansa. Hemmi meni hänen
luoksensa ja sanoi: -- Olen Niiniä kaivannut. Pappilassa jo rupesi
hää-väki illalliselle, vaan yhtä morsius-piikaa kaivattiin.

-- No, rientäkäämme sinne, -- vastasi Niini ja aikoi samassa lähteä,
mutta Hemmi lausui: -- Ei vielä Niini. Ennen tahdon täällä, jossa
Niinin ensi kerran näin, muutaman sanan sanoa. -- Haavat suhisivat,
puro virisi; Hemmi ja Niini ilmoittivat kuiskaten toisillensa sydämensä
suloisimmat tunteet. -- -- --

Muutama hetki sen jälkeen seisoi tohtori ja Maaria katsellen ulos
akkunasta pihalle päin. He hymyilivät toisillensa ja katsoivat taas
ulos, Aatu tuon huomasi ja kysyi:

-- Mitä siellä näette? Minäkin tulen katsomaan. -- Siellä näkyi Hemmi
ja Niini tulevan käsitysten, Aatu naurahti vähän ja läksi ulos heitä
vastaan. Hetken siellä keskusteltuansa tulivat yhdessä sisälle.

Aatu kaasi viiniä klaseihin ja puhui: -- Vielä päivän päätteeksi
juokaamme yksi malja! Nuot suhisevat haavat Haapakalliolla ovat
kuiskeellansa ilmoittaneet kahdelle nuorelle heidän rakkautensa, Nämät
nuoret ovat Hemmi ja Niini. Juokaamme heille onnen toivotuksen malja!
Ja nyt kilistettiin klaseja ja toivotettiin onnea noille kahdelle
nuorelle, jotka näyttivät, ylen onnellisilta.

-- Niinillä oli parempi onni kuin äitillänsä, -- sanoi Eeva
patruunalle, -- koska sai rakastettunsa omaksensa ja pääsi ison
Koivumäen emännäksi.

       *       *       *       *       *

Pian kulki tuo uutinen, että Hemmi ja Niini olivat kihlatut, Lukkarin
Ullankin korville, ja nytpä oli hänellä puhumisia. Hän kulki talosta
taloon ja sanoi: -- Oletteko kuulleet kummempaa? Tuo Mustalais-tyttö,
joka kerjäten tänne tuli ja Syrjällä kasvatettiin, on nyt tuleva ison
Koivumäen maisterin rouvaksi.

Koivumäen majuri sekä hänen rouvansa eivät sitä kummana pitäneet, He
tiesivät, mitä Tuomelan patrunessa-vainaja vasta liian myöhään tuli
tuntemaan, että "Mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten
erottaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta,
jos vaan ovat yhdellä sivistyksen kaunalla."

       *       *       *       *       *

Haapakallio on aina Niinille rakas. Siellä viettää hän kesällä Hemmin
kanssa monta onnellista hetkeä. Haapaen suhinassa ja puron lirinänsä
kuulee hän kosken kuohun lapsuutensa kotirannalta.








End of the Project Gutenberg EBook of Haapakallio, by Theodolinda Hahnsson

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47355 ***